Kullan voima : romaani

By Arnold Bennett

The Project Gutenberg eBook of Kullan voima
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kullan voima
        romaani

Author: Arnold Bennett

Release date: March 13, 2025 [eBook #75612]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Carl Geisler kustannustoimisto, 1927

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULLAN VOIMA ***

language: Finnish




KULLAN VOIMA

Romaani


Kirj.

ARNOLD BENNETT


Suomennos





Helsingissä,
Carl Geislerin kustannustoimisto,
1927.




SISÄLLYS:

    I. Ihastuttava Cavalossi.
   II. Sylviane ummistaa silmänsä kerran.
  III. Mr Sims saapuu.
   IV. Arthur ei erikoisemmin hämmästy.
    V. Tohtori selvittää turhaan, mitä miljoona merkitsee.
   VI. Cavalossin valloittaminen.
  VII. Mrs Cavalossi ja Sylviane.
 VIII. Viikatemies kutsutaan.
   IX. Tehtyä ei saa tekemättömäksi.
    X. Toinen Arthur.
   XI. Seikkailurikas matka.
  XII. Sims havaitsee oven olevan tukossa.
 XIII. Sims antautuu
  XIV. Aviopuolisoiden kesken.
   XV. Sataa kultaa.




I.

Ihastuttava mrs Cavalossi.


Hän istui sievässä yksityishuoneessaan hotelli Cecilissä. Suoraan häntä
vastapäätä oli iso ikkuna, josta avautui näköala yli The Embankmentin,
Themsin, siltojen ja josta voi tarkastella vilkasta näytelmää virralla
ja maalla. Aurinko oli korkealla taivaalla ja ilma oli kesäistä. The
Embankmentiä reunustavat puut olivat täydessä lehdessä, käytävien
vierillä hehkuivat pelargoniat tulipunassa, ohikiitävien vaunujen
auringonvarjostinkatokset loistivat, suuret harmaat jokialukset tekivät
kulkuvuorojaan Hampton Courtiin täynnään naurua ja valkeita puseroita,
vesi näytti yhtä siniseltä kuin taivaskin: koko maailma hymyili.

Paitsi mrs Cavalossi, joka selvästikin oli levoton ja hermostunut.

Ja kuitenkin hän oli vielä verrattain nuori ja silminnähtävästi rikas
ja hänen kauneutensa oli huomiotaherättävä, häikäisevä, kiistämätön.
Ensi silmäyksellä olisi häntä saattanut luulla kaksikymmentäviisi- tai
kaksikymmentäkuusi-vuotiaaksi, mutta lähemmin tarkastellessa saattoi
hänen suunsa ympärillä olevista, päättäväisyyttä ilmaisevista
juonteista, hänen silmissään vivahtavasta salaperäisyydestä ja hänen
suhtautumisestaan täydellä tuntemuksella yleisiin asioihin tulla siihen
lopputulokseen, että hän oli ehkä vanhempi. Todellisesti hän oli
kolmenkymmenenneljän vuoden vanha ja oli ollut leskenä seitsemäntoista
vuotta. Hän oli erikoinen, arvoituksellinen nainen ja erikoisinta,
arvoituksellisinta hänessä oli se, ettei hän ollut mennyt naimisiin
näiden vuosien kuluessa. Tuntui uskomattomalta, ettei hän ennemmin tai
myöhemmin olisi langennut niihin houkutteleviin tarjouksiin, joita --
niin ainakin olisi luullut -- oli täytynyt tulla niin kauniin naisen
osaksi. Sitten katse ehkä pysähtyi pitkille, kapeille kasvoille -- hän
ei ollut tumma eikä vaalea, vaan jotain siltä väliltä -- helmimäisiin,
vaaleanruskeisiin silmiin, kreikkalaisen nenän ihastuttavaan
kaarevuuteen, harvinaisen kauniiseen, kiinteään suuhun punaisine,
hieman ohuine, yhteenpuristettuine huulineen, leukaan ihastuttavan
hienoine syvennyksineen, pyöristyneisiin rusoposkiin, joilla ei ollut
ihomaalin tuntua, korkeaan, valkeaan otsaan, pieniin, puoliksi
peitettyihin korviin -- kaikkea tätä ihaili ja katseli nautinnolla,
mutta tunsi samassa aivankuin pelkoa ja kauhua tuon syvän,
onnettomuutta ennustavan katseen edessä, joka tuon tuostakin välähti
noissa vaaleanruskeissa silmissä; ja epäämättömästi olisi vakuuttanut
itselleen, että se mies, joka olisi uskaltanut kosia mrs Cavalossia,
olisi ollut hyvin rohkea, hyvin hurjapäinen.

Hän nousi äkkiä seisomaan ja kulki pari kertaa edes takaisin lattian
poikki. Hän oli puettu valkeaan, liinaiseen kävelypukuun; päässään
hänellä oli valkea hattu, jonka alla hänen ruskea tukkansa aaltoili
kevyesti. Kaikki oli äärimmäisen yksinkertaista ja kuitenkin oli tuo
puku ja tukkalaite hienoin ja miellyttävin mitä ajatella saattaa. Hän
palasi takaisin ikkunan ääreen, tuijotti laajaa näytelmää ulkona --
mutta ei nähnyt sitä -- ja painoi sitten äkkiä sähkönappulaa.

Kamarineitsyt astui sisään edessään tavanmukainen musta esiliina.

-- Paljonko kello on, Adela? Tämä on pysähtynyt.

-- Täsmälleen viittätoista yli yhdeksän.

-- Eikö tohtori Colpus ole tullut?

-- Ei, ei vielä.

-- Sanokaa Simsille, -- mrs Cavalossi puri huultaan -- että hän menee
alas eteishalliin ja odottaa tohtoria sekä tuo hänet tänne heti, kun
hän saapuu. Antakaa sitten minulle käsineeni ja se auringonvarjo, jonka
sain eilen kotiin Doucetsista. Menkää senjälkeen ja pyytäkää mrs Drewiä
pysymään huoneessaan siihen asti, kunnes minä lähetän kutsumaan hänet.

-- Kyllä, rouva. Adela poistui.

Mutta ovi oli tuskin ennättänyt sulkeutua hänen jälkeensä, kun se
taasen avautui ja hän astui sisälle ilmoittaen:

-- Tohtori Colpus.

Vastatullut oli kookas, solakka, vilkas, hiukan yli keski-iän oleva
mies. Hänen tukkansa ja pitkät viiksensä olivat harmaat. Hänellä oli
päällään moitteeton, harmaa matkapuku, saman värinen kuin viiksetkin.
Hän näytti olevan hyvin hengästynyt.

Mrs Cavalossi astui hänen luoksensa suopea hymy huulillaan ja puristi
hänen kättään.

-- Minä soitan, kun haluan jotain, sanoi hän kamarineitsyelle ja Adela
lähti. Niin pian kuin mrs Cavalossi ja vastatullut jäivät kahdenkesken,
muuttui edellisen kasvojen ilme.

-- Te sanoitte olevanne täällä kello yhdeksältä, sanoi hän vakavasti.
Oletteko unohtanut, että Arthur Forrest tulee kahdenkymmenen minuutin
kuluttua?

-- Juna myöhästyi. Se oli myöhässä jo silloin, kun se lähti
Edingburghistä ja myöhästyminen lisääntyi yhä enemmän ja enemmän yön
kuluessa.

-- Juna! huudahti mrs Cavalossi purevasti aivankuin tohtori Colpus
olisi voinut määritellä junien kulut.

-- Niin, juna, vastasi tohtori ja näytti kauniita hampaitaan
hymyillessään kylmän huolettomasti. Luulitteko, että minä voisin
määrätä skottilaisen pikajunan lähtemisajat?

Mrs Cavalossi pyysi hiljaisuutta kädenliikkeellä.

-- Noo-o? huudahti hän kärsimättömästi. Onko asia selvä?

-- Aivan selvä.

-- Onko teillä todisteasiapaperi?

-- Kyllä.

-- Ja vihkimis- ja kastetodistukset?

-- Kyllä.

-- Ja oletteko aivan varma siitä, ettei ole kyseessä minkäänlainen
erehdys?

-- Olin aivan varma siitä jo puoli vuotta sitten, teidän armonne.
Ennenkuin matkustin, sanoin teille, että mielestäni matka oli aivan
turha. Mutta naisten tapaan te päätitte -- luonnollisestikin
viimeisessä silmänräpäyksessä -- että sen täytyi tapahtua ja siksi se
tapahtui. Olen teidän nöyrin palvelijanne, sangen nälkäinen ja
välttämättömästi unen tarpeessa.

-- Te olette korvaamaton, mutisi mrs Cavalossi ja laski valkean kätensä
vanhan miehen käsivarrelle. Tehän näytätte niin pirteältä kuin nuori
poika.

Mrs Cavalossi hymyili taasen.

-- Pukeutumisosasto junassa oli ihastuttava, vastasi tohtori, ja tehän
tiedätte, että elämäni kiihoite on olla nuori keikari. Mutta sehän on
totta, eräästä asiasta minun täytyy vielä puhua teille. Forrest tulee
kahdenkymmenen minuutin kuluttua, sanoitte. Siis meillä on aikaa sitä
asiaa varten kaksikymmentä minuuttia.

-- Mitä asiaa varten?

-- Saatte kuulla. Mehän olemme sopineet siten, että minä saan
satatuhatta, jos tämä yritys onnistuu.

-- Jos se onnistuu? toisti mrs Cavalossi pannen ihmettelevän
äänenpainon lauseen ensimmäiselle sanalle. Jos se onnistuu? Eikö se ole
sitten onnistunut?

-- Ei, virkkoi tohtori Colpus, se ei ole vielä onnistunut.

-- Te ehkä otaksutte, sanoi mrs Cavalossi pilkallisesti, että meidän
nuori ystävämme voi saada halvauksen kadulla tai joutua johonkin muuhun
miellyttävään onnettomuuteen?

-- En, enhän toki, minä toivon nuoren ystävämme nauttivan
tavallisesta terveydestään, hymyili tohtori ja vaikeni. Sitten
hän jatkoi, hänen kasvojensa ilmeen käydessä kovaksi, totiseksi ja
onnettomuuttaennuatavaksi: -- Siksi kunnes --

-- Toivon nuoren ystävämme nauttivan tavallisesta terveydestään siksi
kunnes --

Tohtori hillitsi taasen itsensä. Hänen katseensa kohtasi kauniin mrs
Cavalossin katseen. He katsoivat pitkän aikaa salaperäisellä
yhteisymmärryksellä toisiaan, eikä se ollut naisen katse, joka ensiksi
painui.

-- Siksi kunnes hän lakkaa nauttimasta tavallisesta terveydestään,
jatkoi mrs Cavalossi olematta millänsäkään asiasta.

-- Aivan niin, sanoi Colpus. Ja sallikaa minun lisätä, te kallis ja
jumaloitava olento, että te olette kylmäverisin ihminen, minkä minä
olen ollut tilaisuudessa tapaamaan.

-- Älkää nyt olko niin tyhmä, vastasi mrs Cavalossi. Te siis myönnätte,
että asia on onnistunut?

-- Myönnän, että siten tulee todennäköisesti käymään. Mutta otaksukaapa
aivan vain lystiksenne, että --. Hän epäröi.

-- Mitä sitten? kysäisi rouva ja oli -- ihastuttavaan tapaansa --
olevinaan loukkaantunut.

-- Oh, eipä mitään, vastasi tohtori. Olkaamme iloisia ja optimistisia
tänä tärkeänä ja kauniina aamuna. Oletetaan, että kaikki onnistuu
hyvin. Laulakaamme morsiusmarssi. Mutta ennenkuin laulamme
morsiusmarssin nuorelle ystävällemme, täytyy minun puhua siitä
seikasta, josta aloin. Me olemme, kuten sanottu, päättäneet, että tulen
saamaan satatuhatta.

-- Kyllä, virkahti mrs Cavalossi.

-- Toivon voivani muuttaa sen päätöksen.

-- Muuttaa sen, parahin Colpus?

-- Aivan niin. Minä haluan viisisataatuhatta.

-- Viisisa --

He katsoivat toisiinsa hiljaisuuden vallitessa toisen kerran tänä
aamuna, mutta nyt tuo katse sisälsi voimankoetuksen, se ei ollut enää
yhteisymmärrystä.

-- Toisilla sanoilla, lausahti tohtori Colpus huolettomasti, puoli
miljoonaa.

-- Olen pahoillani, jos teille on sattunut laskuvirhe, vastasi mrs
Cavalossi merkillinen välähdys vaaleanruskeissa silmissään, mutta
teidän kai täytyy kuitenkin myöntää, että satatuhatta on kylliksi --
puoli miljoonaahan olisi suorastaan mahdotonta.

-- Teidän armonne, minä pidän tänään mahdottomuuksista.

-- Puoli miljoonaa, jatkoi mrs Cavalossi kuin ei vanha narri olisi
sanonut mitään, on enemmän kuin minkä arvoinen te olette.

-- Te saisitte silloin tasan kaksi miljoonaa, sanoi Colpus. Ja kun
kaikki ympäri käy, ei ole kai ollut niin helppoa tulla toimeen ilman
minua.

-- Te olette taidokas ja turhia uskomaton mies, virkkoi mrs Cavalossi
rauhallisesti. Menen vieläkin pidemmälle ja myönnän, että te olette
äärimmäisen taitava mies. Mutta tässä maassa löytyy useita tuhansia
taitavia ja eteviä miehiä, kun sitä vastoin tuskin löytyy kuin vain
yksi nainen, joka on niin kaunis kuin Sylviane, ja tuskin montakaan
niin kaunista kuin minä. Meidän ihastuttava suunnitelmamme on tarvinnut
toteuttamisekseen apua taitavalta, ymmärtäväiseltä mieheltä, mutta
pääasiassa kuitenkin naiselliselta kauneudelta, parahin tohtori.
Siksi --

-- Siksi minun täytyy tyytyä sataantuhanteen. Niinikö tarkoitatte?

-- Niin. Summa, jonka te alkujaan pyysitte.

-- Naisellista logiikkaa! Mutta minä pyydän joka takauksessa enemmän.
Se, mitä -- hm -- vielä on tehtävä, osuu minun kohdalleni ja minä tulen
päivä päivältä yhä enemmän vakuutetuksi siitä, mikä vaara siihen
liittyy.

-- Pyh! hymähti rouva. Tehän hoiditte sen asian niin hyvin
ensimmäisellä kerralla.

-- Silloin oli vähemmän kyseessä. Aivoni olivat silloin kylmemmät,
käteni varmempi. Ja mies vanhempi, paljon vanhempi.

-- Ette kai aio hermostua?

-- Näytänkö hermostuneelta? Minä vaan arvioin sen vaaran, johon
antaudun, oikeaan arvoonsa. Ja sen oikea arvo on puoli miljoonaa -- ei
enempää eikä vähempää.

Mrs Cavalossi pudisti lumoavaa päätänsä. Miehen kasvoilla häivähti
nopeasti suuttumus.

-- Te uskotte, että minä olen teidän ihailijanne, sanoi hän katkerasti.
Minä olenkin. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan teidän ihailijanne.
Hadeksessa, jonne me molemmat viimein joudumme, tulen alati ihailemaan
teitä. Mutta minä en ole teidän sokea välikappaleenne. Minä en ole
vanha hempeämielinen narri, joksi minua luulette, Marie. Minä sanon,
että teidän täytyy suostua pyyntööni. Tulen pakottamaan teidät.

Hänen äänensä oli hillitty, arvoituksellinen.

-- Pakoittamaan minut?

-- Niin.

Mrs Cavalossi vastasi menemällä tohtorin luo ja laskemaila kalpean,
hieman hyväilevän käden hänen olkapäälleen.

-- Älkää puhuko siten, ystäväni, kuiskasi hän hetken äänettömyyden
jälkeen. Se koskee minuun. Te ette ole nukkunut yöllä ja olette melkein
hysteerinen.

Tohtori nauroi voittajan naurua.

-- Ja minun puoli miljoonaani? kysyi hän.

Mrs Cavalossi asettui istumaan entiselle paikalleen ja tohtori seurasi
hänen jäljessään.

-- Tulette saamaan sen, vastasi rouva viimein hyvin rauhallisesti.

-- Te myönnätte, että minä ansaitsen sen?

-- Myönnän.

-- Silloin suutelen kättänne.

Hän kumartui ja suuteli kättä hovimiehen tavalla. Se oli sopiva loppu
tälle hankkeelle. Ja nuo kaksi, jotka pelasivat miljoonista, jotka
kuolleet olivat koonneet, rupesivat puhumaan kaikenlaisesta
turhanpäiväisestä.




II.

Sylviane ummistaa silmänsä kerran.


-- Mr Forrest, ilmoitti palvelija muutamien minuuttien kuluttua.

Mrs Cavalossi ja tohtori Colpus vaihtoivat nopean katseen. Heti sen
jälkeen astui huoneeseen nuori mies, joka oli pääosanesittäjä siinä
murhenäytelmässä, joka tultaisiin nyt esittämään. Arthur Forrest oli
suunnilleen kaksikymmentäviisivuotias, ei kovin pitkä eikä myöskään
erittäin voimakasrakenteinen; käytökseltään oli hän hieman neuvoton,
kuten yksinäiset opiskelijat useimmiten ovat. Hänen ulkonaisesta
olemuksestaan huomasi hänen olevan ylioppilaan ja ehkäpä hänen
kasvoissaan oli jotain runoilijamaista -- totista, kysyvää,
ystävällistä, jota silloin tällöin valasi hätäinen hymy, ihmettelevä
tai ihastunut. Kuten tohtori oli hänkin puettuna matkapukuun.

-- Rakas Arthur, huudahti mrs Cavalossi -- ja hänen tapansa toivottaa
tervetulleeksi aivankuin piiritti vastatulleen -- miten iloinen
olenkaan nähdessäni sinut. Minä luulen, että sinä tulet pari minuuttia
liian aikaisin.

He seisoivat keskellä huonetta. Tohtori Colpus oli jäänyt ikkunan
ääreen.

-- Tulen hiukan aikaisin, vastasi Arthur, mutta se ei kai ole niin
ihmeellistä tällaisena päivänä? Missä Sylviane on?

Sillä välin kun hän puhui, pujahti Adela hiljaa huoneeseen ja jätti mrs
Cavalossille parin neitseellisen valkeita käsineitä.

-- Hän tulee pian, vastasi mrs Cavalossi. Adela, sanokaa mrs Drewille,
että me olemme valmiit.

-- Toivon, että Sylviane voi hyvin? virkkoi Arthur.

-- Oletteko milloinkaan kuullut, että Sylviane ja minä voisimme muuta
kuin hyvin? kysäisi mrs Cavalossi levollisesti.

-- En milloinkaan, vastasi Arthur, mutta olenkin tuntenut teidät vain
puoli vuotta.

-- Minusta melkein tuntuu, että tämä aika on ollut pitempi, sanoi mrs
Cavalossi vetäen käsineitä käteensä.

-- Minulle se on ollut kuin uni, virkkoi Arthur Forrest melkein
kuiskaten ja katsahtaen hajamielisesti tohtori Colpusta, joka edelleen
seisoi ikkunan ääressä. Minä tuskin voin uskoa, että kaikki tämä on
totta -- että minä tulen... Onko se totta? Tulenko minä, ylioppilas
ilman tuttavuuksia ja jolla on tuloja kaiken kaikkiaan neljäsataa
puntaa vuodessa, tulenko minä --

-- Rakas Arthur, miten usein minä olenkaan pyytänyt ettet puhuisi
rahoista! Sinähän tiedät, että minulla on tarpeeksi, enemmän kuin
tarpeeksi Sylvianelle, sinulle ja minulle. Sinähän tunnet tohtori
Colpuksen? Hän on perheemme vanha ystävä ja on luvannut olla kanssamme
tänään. Parahin tohtori, tulkaa tänne ja vuodattakaa herra Forrestiin
hieman sitä käytännöllistä viisautta, josta te olette niin tunnettu.
Tällainen tilaisuus vaatii sitä ehdottomasti.

Tohtori Colpus astui tottelevaisesti toisten luo.

-- Minä onnittelen teitä, mr Forrest, sanoi hän.

-- Kiitos, vastasi Arthur.

Molemmat herrat kääntyivät samassa oveen päin, joka oli auennut. Siellä
seisoi nuori tyttö -- ei mitään muuta kuin vain eräs nuori tyttö
yksinkertaisessa, valkeassa puvussa, mutta molemmat herrat seisoivat
kuin lumottuina, vaikka he olivat nähneet hänet monta kertaa ennen.

-- Oh, Jumala, huudahti Arthur puoliääneen. Hän on liian kaunis!

Sylviane seisoi liikkumattomana puoli sekunttia. Hän oli todellakin
äärettömän kaunis. Hänellä oli ihmeteltävästi samannäköiset
kasvonpiirteet ja vartalo kuin mrs Cavalossilla, mutta voitti hän
kuitenkin ehdottomasti hänet kauneudessa. Hänellä oli nuoruuden,
kahdeksantoistavuotiaan ainutlaatuinen sulous, silkinhienon kukanlehden
kuulakka kauneus, joka ei ollut tärveltynyt ajan ja maailman
pahennuksesta. Omistaen kasvot, jotka olivat täydellisemmät kuin
marmoriveistoksen, ja hienot, herkät piirteet, joiden hienoissa
viivoissa kuvastui hänen sielunsa jokainen tunne, näytti hän siltä kuin
hän olikin -- ruumiillistunut korkea ihanne -- ihanne, joka on
alituisesti uusi.

Arthur juoksi hänen luokseen, kun hän astui huoneeseen.

-- Saanko minä? kuiskasi hän.

Sylvianen hymyily oli vastaus hänelle. Arthur suuteli häntä.

Mrs Cavalossi ja tohtori Colpus olivat kyllin herttaisia kärsiäkseen
tämän välikohtauksen.

-- Onko hetki jo koittanut? kysyi Sylviane, kun hän oli tervehtinyt
tohtoria. Hänen äänensä oli hiljainen, värähtelevä, suloinen. Arthur
kuunteli sitä ihastuneena, kuten hän oli ihastellut sitä tuhat kertaa
ennen.

-- Melkeinpä. Meidän pitänee kai lähteä, sanoi mrs Cavalossi.

-- Asia, jota ei voi peruuttaa, on paras suorittaa nopeasti, jatkoi
Colpus välinpitämättömällä äänellä. Mrs Cavalossin katse kohtasi
tohtorin katseen hänen puhuessaan. Rouva veti parhaillaan vasempaan
käteensä käsinettä. Luoden pilkallisen katseen tohtoriin hän painoi
sähkönappulaa.

-- Adela, sanoi hän, antakaa minulle toinen käsinepari. Nämä ovat
repeentyneet. Mutta pian, meidän täytyy lähteä.

-- Ja minun aamiaiseni, huomautti tohtori.

-- Ettekö ole syönyt aamiaista? Mistä se johtuu? kysyi Arthur Forrest.

-- Minä -- minä olen niin tottumaton nousemaan aikaisin ylös.

-- Minä valitan, herra tohtori, sanoi mrs Cavalossi huolettomasti,
mutta koska olette noussut myöhään, saatte myös aamiaisen myöhään.
Tulkaa nyt, nuoret.

Hän puheli iloisesti heidän mennessään hissiin.

-- Minä johdan tätä hupaisaa toimitusta, sanoi hän, juuri kun he
menivät ulos. Kaikkien täytyy totella minua.

Kahden hevosen vetämät vaunut odottivat hotellin ulkopuolella ja puolen
tusinan kultanauhaisiin virkapukuihin puetun hotellipalvelijan
auttamina he nousivat vaunuihin.

-- Onko sinulla tuo kallisarvoinen sininen paperi, Arthur? kysyi mrs
Cavalossi kumartuen häntä kohti. Arthur vastasi kysymykseen
myönteisesti. Mrs Cavalossi nyökäytti määräävästi palvelijalle
ja niin lähdettiin ajamaan länteen päin, rantaa pitkin ja pienelle
sivukadulle, joka oli lähellä Charing Crossia. Ajoneuvot pysähtyivät
epämiellyttävän, likaisen talon eteen, jonka ovella oli messinkikilpi.
He astuivat sisään. Toinen ryhmä, johon kuului neljä henkilöä, tuli
samassa ulos.

-- Onko se todellakin täällä? kysyi Sylviane käytävässä ja katsoi
syrjäsilmällä kahta tyttöä, joilla oli tulipunaiset sulat hatuissaan.
Toinen tytöistä itki hiljaa.

-- Nimi? kysyi notario, joka tuli ulos eräästä huoneesta.

-- Forrest, vastasi Arthur. Notario katsoi erästä paperia.

-- Arthur Forrest ja Sylviane Drew?

-- Niin.

-- Tätä tietä. Tämä on kyllä hieman liian aikaisin, mutta se on aivan
sama, virkahti notario ystävällisesti.

Kaikki neljä astuivat nyt huoneeseen, joka oli kalustettu kuin
konttori. Huoneessa istui kaksi virkamiestä erään pöydän ääressä.
Notario antoi esimiehilleen välttämättömät tiedot.

-- Sopimuksentekijät voivat astua esiin. Onko teillä lupatodistus, mr
Forrest? Kiitos.

Virkailijat tutkivat ojennettua asiapaperia.

-- Tässä on varmasti erehdys, sanoi toinen. Sylviane Drew ilmoitetaan
leskeksi.

Mies katsoi -- vasten tahtoaan ihmetellen -- nuorta tyttöä, joka seisoi
hänen edessään punastuen ja hieman hermostuneena.

Tohtori Colpus hypähti seisomaan ja viittasi virkailijan sivulle.

-- Kyllä se on oikein, kuiskasi hän. Hän on ollut ennen naimisissa
kuusitoista vuotiaana. Hyvin surullinen tarina -- minä pyydän, jos on
suinkin mahdollista, että ette ottaisi asiaa puheeksi.

Virkailija viittasi kädellään. Hän oli toimittanut kansanomaisia
vihkimisiä kahdenkymmenen vuoden aikana, eikä hämmästynyt mistään.

Seuraavassa minuutissa olivat Arthur Clinton Forrest ja Sylviane Drew
mies ja vaimo.

-- Todistajat suvainnevat kirjoittaa nimensä alle, sanoi notario
virkamiehen äänellä.

Tohtori Colpus ja mrs Cavalossi astuivat pöydän ääreen.

-- Sukuako morsiamelle ja sulhaselle? kysyi toinen virkailijoista.

-- Ei, vastasi tohtori Colpus.

-- Sukuako morsiamelle tai sulhaselle, toisti virkailija koneellisesti.

-- Minä olen morsiamen äiti, vastasi mrs Cavalossi.

-- Morsiamen -- anteeksi, miten oli?

-- Minä olen morsiamen äiti.

-- Olkaa hyvä ja kirjoittakaa nimenne tähän, kuului lakooninen vastaus.

-- Onko asia valmis nyt? kysyi mrs Cavalossi.

-- Aivan valmis, sanoi tohtori Colpus. Ja vastavihityt naurahtivat
hieman ujosti.

He ajoivat takaisin hotelliin, ja aamiainen, joka tarjoiltiin mrs
Cavalossin yksityisessä ruokasalissa, oli tosiaan niin valittu ja
tyydyttävä kuin tohtori Colpus katsoi olevansa oikeutettu
odottamaankin. Hän sanoikin sen useita kertoja. Arthur ja Sylviane
eivät puhuneet paljon, mutta mrs Cavalossi ja tohtori kilpailivat
pitääkseen keskustelua yllä. Aterian aika kului nopeasti kuin unessa.

-- Milloin lähtee juna Charing Crossilta? kysyi Sylviane mieheltään.

-- 12.40, ilmoitti mrs Cavalossi ennenkuin Arthur ennätti vastata.
Teidän täytyy jättää meidät puolen tunnin kuluttua. Ehkä on parasta,
että menet laittamaan itsesi kuntoon, Sylviane. Minulla on vähän
keskusteltavaa Arthurin kanssa. Hän, tohtori ja minä menemme saliin.

-- Niin, äiti, vastasi Sylviane ja katosi.

-- Nyt, Arthur, aloitti mrs Cavalossi, kun he olivat käytävän kautta
tulleet saliin. Hän piti veitikkamaisesti yhtä sormeaan ylhäällä.

-. Niin, äiti, vastasi hän ja seurasi nöyrästi hänen jäljessään kädet
selän takana. Mitä äidillisiä neuvoja minä tulen saamaan?

-- Sinä olet nyt aviomies, Arthur.

-- Niin minun pitäisi olla, vaikka minusta tuskin itsestäni tuntuu
todelta, että siten on asianlaita.

-- Niinkö? Ja Arthur näki hänen katseensa leimahtavan. Vastaamatta
sanoilla viimeiseen nyökäytti Arthur päätään.

-- Sinä tulet hyvin pian huomaamaan sen liiankin todeksi, vastasi mrs
Cavalossi nauraen.

-- Miten niin? kysyi Arthur.

-- Avioliitto on hyvin arkipäiväistä.

-- Minun avioliittoni ei muodosta sellaiseksi.

Mrs Cavalossin silmissä leimahti taasen.

-- Ehkäpä olet oikeassa, sanoi hän. Mutta nyt kerron sinulle: Sinähän
tiedät, miten syvä suru Sylvianea kohtasi -- hän oli vain kuusitoista
vuotias, kun se tapahtui. Näyttää siltä kuin hän olisi unohtanut sen
nyt, mutta sitä on mahdoton unohtaa. Huolehdi hänestä, Arthur! Minä
tiedän, että jokainen äiti sanoo täten vävypojalleen, mutta sinä
ymmärrät kyllä, että tässä tapauksessa on erikoinen syy siihen.

-- Kyllä, kyllä, vastasi Arthur innokkaasti, voit luottaa minuun, äiti.

-- Tiedän, että voin, Arthur, mutta ei liene paha, vaikkapa
huomautankin sinulle, että vaikka oletkin mennyt naimisiin lesken
kanssa, on hän kuitenkin nuori ja herkkä tyttö. Ja nyt johdumme toiseen
asiaan, josta haluan sinulle sanoa.

-- Minä olen pelkkänä korvana.

-- Sinun täytyy laatia testamenttisi.

-- Nyt?

-- Nii-in. Juuri nyt on se asia hoidettava. Se on velvollisuutesi. Kuka
tietää, mitä saattaa tapahtua.

-- Tulevaisuus ei ole meidän käsissämme, huomautti tohtori miettivästi.

-- Minkäänlainen paktumi ei voi tulla kysymykseen, jatkoi mrs
Cavalossi. Sinä ilmoitit kunnioitettavalla avomielisyydellä asemasi,
silloin kun kosit Sylvianea, Arthur, joten et ole pettänyt minua, mutta
sinun täytyy kuitenkin kirjoittaa testamentti vaimosi hyväksi.

-- Suurimmalla mielihyvällä, sanoi Arthur. Minulla on neljän sadan
punnan elinkorko vuodessa, joka tietysti lakkautetaan, kun minä kuolen.
Pitääkö minun määrätä se testamentissani Sylvianelle?

Mrs Cavalossi nosti toisen kätensä kuin valittavaksi, naiselliseksi
vetoomukseksi.

-- Älä nyt toki laske leikkiä anoppi raukkasi kanssa! Sinustahan voi
tulla myöhemmin rikas. Eihän ole mahdotonta, ettetkö voisi ansaita
jotakin, jatkoi hän sitten hymyillen, vaikkakin arvelen, että sinun
toimesi taidearvostelijana ei ole erikoisen tuloja tuottava.

-- Se on totta, vastasi Arthur ja puri huultaan, mutta minä tahdon
testamenteerata Sylvianelle kaiken, mitä minulla nyt on tai tulee
myöhemmin olemaan.

-- Sen juuri tahdonkin sinun tekevän. Tässä on kynä. Meillä ei ole
paljoa aikaa.

-- Miten minä kirjoitan? kysyi Arthur istuutuen tuolille arvokkaan
näköisenä.

-- Kirjoittakaa minun saneluni mukaan, sekaantui nyt tohtori Colpus
puheeseen luoden pikaisen katseen mrs Cavalossiin. Minä olen todistanut
oikeaksi monta testamenttia ja minä tiedän aivan täsmälleen, miten se
pitää kirjoittaa. Oletteko valmis?

-- Kyllä, siunatkoon, vastasi Arthur kynä kädessään.

-- Minä Arthur Clinton Forrest ilmoitan tämän olevan viimeisen tahtoni.
Minä testamentteeraan kaiken omaisuuteni -- mitä laatua se lieneekin --
vaimolleni Sylvianelle. Lontoossa 20 p:nä kesäkuuta 189-.

-- Onko tässä tarpeeksi, kysyi testamentteeraaja hyvin yllätettynä.

-- On, vastasi tohtori, mutta siihen täytyy saada myös todistajat. Se
on hyvin tärkeätä. Siitä huolehdimme me, mrs Cavalossi ja minä. Mutta
kirjoittakaa nyt ensin oma nimenne alle.

Tohtori Colpus näkyi ottaneen johdon käsiinsä.

-- Nyt saat kuulla, Sylviane, huudahti Arthur silmänräpäyksen kuluttua,
kun hänen kaunis nuori vaimonsa matkapukuun puettuna astui huoneeseen.
Nyt olen kirjoittanut testamenttini. "Minä Arthur Clinton Forrest...
testamentteeraan kaiken omaisuuteni -- mitä laatua se lieneekin --
vaimolleni Sylvianelle." Joten, jos minä kuolen huomenna --

Hän vaikeni peljästyneenä, sillä hän huomasi samassa, mitä hän oli
tehnyt.

Nuori tyttö oli vaipunut tuoliin tukahtuneesti huudahtaen.

-- Mutta Arthur, miten saatoit menetellä siten? kuiskasi mrs Cavalossi.

-- Oletteko unohtanut, että Drew raukka kuoli seuraavana päivänä
häitten jälkeen? sanoi tohtori Colpus ihmeen rauhallisella äänellä.

-- Anna anteeksi minulle, Sylviane, huudahti Arthur ja kietoi Sylvianen
syleilyynsä. Tuokion kuluttua oli Sylviane täysin saavuttanut
levollisuutensa.

-- Osh, tuo oli hyvin typerää minun puoleltani, sanoi hän hymyillen.
Mutta morsiusparin ruvetessa hyvästelemään valtasi läsnäolijat
kylmähkö, synkkä tunne, jota tohtori Colpuksen virassaan saavuttama
taito ei kyennyt poistamaan. Arthurista tuntui, tahtomattaankin, tapaus
pahalta enteeltä.

-- Hyvästi, Sylviane, hyvästi, sanoi mrs Cavalossi ja suuteli
tyttärensä poskia. Hyvästi, Arthur. Tulkaa oikein onnellisiksi ja
kirjoittakaa kumpikin hyvin pian -- muistakaa, että minä jään yksin.

-- Hyvästi.

-- Hyvästi ja onneksi olkoon! Tohtori Colpus tarttui heidän käsiinsä ja
kumarteli kumartelemistaan.

-- Sylviane! Mrs Cavalossi pyysi tyttärensä sivulle. Yksi ainoa sana --
hän kumartui ja kuiskasi tytön korvaan -- saat kirjeen Montreauxiin.
Samalla lähetän Simsin. Täytyy menetellä kuten näytelmässä. Sinähän
ymmärrät?

Vastaukseksi ummisti nuori tyttö silmänsä kerran. Vastanaineet olivat
matkustaneet. Kuherruskuukausi oli alkanut.

-- Minähän hoidin sen hyvin? sanoi mrs Cavalossi heidän lähdettyään
tohtori Colpukselle.

-- Asia onnistui erinomaisesti, vastasi tohtori. Otanko minä nuoren
miehen testamentin?

-- En tahdo vaivata teitä sillä, mutta kiitos joka tapauksessa, vastasi
mrs Cavalossi. Minä säilytän sen itse.

-- Minkätähden halusitte porvarillisen vihkimisen? kysyi tohtori.

-- En oikein tiedä, vastasi mrs Cavalossi. Minulla oli kai omat syyni.

-- Kirkkohäät --, aloitti tohtori.

-- Parahin ja ihastuttavin Colpus, keskeytti hänet mrs Cavalossi, miksi
puhutte niin paljon tuosta?

-- Ettekö voi arvata sitä?

-- En, sitä en tosiaankaan voi -- koska se nyt on tehty.

-? Siis sanon sen teille. Hän rykäisi muutamia kertoja ja kulki edes
takaisin huoneessa. Ettekö ole huomannut, että yhdet häät usein
aiheuttavat toiset seuraajakseen?

-- Mitä te tarkoitatte?

-- Tarkoitan, jatkoi tohtori, että katsellessani mr Forrestin
avio-onnea, tulen mustasukkaiseksi.

-- No, entä sitten?

-- Näyttäkää edes hieman tunteitanne, Marie! Menkää naimisiin kanssani
-- minä rakastan teitä -- teidän kauneutenne ja teidän syntienne
tähden. Eikö minun rakkauteni ole jo kyllin kauan ollut pidättyväistä?

-- Rakkaudesta minuun, virkkoi hän ilkkuvasti, te kai aamulla kävitte
kauppaa minun kanssani kuin oikea juutalainen?

-- Rakas Marie, puolesta miljoonasta ei käydä kauppaa. Puolesta
punnasta käydään kauppaa, mutta kun on kyseessä puoli miljoonaa,
sanotaan sitä kauppasopimukseksi. Sitäpaitsi minä tein kauppaa vain
osoittaakseni itselleni, että --

-- Mitä sitten?

-- Että minä voin kiertää teidät pikkusormeni ympärille. Tohtori piti
ylhäällä kyseellistä ruumiinosaa ja heristi sitä mrs Cavalossia kohti.

-- Te mairittelette itseänne, rakas Colpus. Ei ainoallakaan miehellä
ole minuun mitään valtaa.

-- Minullapa on, aivan yksinkertaisesti sen takia, että te
rakastatte minua. Te olette rakastanut minua siitä asti, kun olitte
kuusitoistavuotias, Marie, siitä hetkestä, jolloin minä näin teidät
Berlinissä ensi kerran tuon ylhäisen lähettilään luona, jonka lapsen
kotiopettajattarena te olitte. Minä olin köyhä silloin -- enkä minä
nytkään ole erikoisen rikas.

-- Mutta te toivotte ennen pitkää tulevanne rikkaaksi, jatkoi mrs
Cavalossi terävästi.

-- Minä olin köyhä silloin, uudisti tohtori ja koetti puhua vakavassa
äänilajissa. Ja oli tosiaankin suorastaan ritarillisesti ja
epäitsekkäästi minun puoleltani menetelty, kun järjestin siten, että te
jouduitte naimisiin Italian lähetystön toisen sihteerin kanssa. Minä en
totta tosiaan tiedä, miksi menettelin siten. Minun on täytynyt olla
siihen aikaan ihan täydellinen pyhimys. Minähän olisin yhtä hyvin
voinut itse mennä kanssanne naimisiin.

-- Ja tuomita meidät molemmat elämään köyhyydessä, lisäsi mrs
Cavalossi.

-- Me olisimme nopeasti rikastuneet, te ja minä, sanoi tohtori.

-? Siihen aikaan -- mrs Cavalossi katsoi tohtoria silmää räpäyttämättä
-- en minä vielä ollut oppinut heittämään kaikkia epäilyksiä yli
laidan.

Tohtori hyräili jotain sävelmää ja sanoi sitten suruttomasti:

-- Kuulkaahan, te ette ole milloinkaan kertonut minulle, mihin tautiin
signor Cavalossi kuoli.

-- Mieheni kuoli sydäntautiin, vastasi mrs matalalla äänellä.

-- Hm! Siihenhän kaikki kuolevat, vastasi tohtori. Sen jälkeen hän
jatkoi, kuin päästäkseen eroon tuosta liian arkaluonteisesta asiasta:
Oli tosiaankin vahinko, että minä kadotin teidät näkyvistäni
kaksitoista vuotta sitten! Me olisimme ennättäneet pitkälle sinä aikana
-- jos minä vain olisin tietänyt, että te olitte leski! Mrs Cavalossi
tuijotti miettiväisenä ulos ikkunasta.

-- Me kohtasimme kyllä tarpeeksi ajoissa, virkahti hän ajatellen. Te
olette minun paha henkeni.

-- Niin kylläkin, vastasi tohtori, ja löytyy yksi keino, millä voi
lumota minut -- avioliiton kautta. Olkaa ymmärtäväinen, Marie. Antakaa
tunteenne puhua -- tulkaa omakseni!

Tohtorin lempeä ääni kuullosti suorastaan rukoilevalta.

-- Enkö ole teidän sieluni, vaikkakaan en ruumiini puolesta? kuiskasi
hän.

-- Minä rakastan teitä, sanoi tohtori, te tiedätte sen. Hän kumartui
mrs Cavalossin puoleen.

-- Ja minä vihaan teitä! Hänen silmänsä katsoivat ylös tohtorin
silmiin. Tohtori näki niiden olevan täynnä kyyneleitä. Kerran minä ehkä
rakastin teitä, mutta nyt minä vihaan teitä, enkä tahtoisi mennä
kanssanne naimisiin, vaikka sillä voisin pelastaa sieluni
ijankaikkisesta kadotuksesta.

Tohtori ei ollut milloinkaan ennen nähnyt pienintäkään kosteuden jälkeä
mrs Cavalossin silmissä. Hän peräytyi tämän nähdessään aivankuin äkkiä
peräytyy syvyyden reunalla.

-- Se on minun onnettomuuteni, vastasi tohtori vakavalla ja lempeällä
äänellä, se on onnettomuuteni, mutta ei minun syyni. Kunnioittavana,
kuten aina, huomaan olevani pakoitettu edelleen säilyttämään rakkauteni
pidättyvänä. Hän suuteli mrs Cavalossin kättä ja poistui huoneesta.

Heti hänen lähdettyään soitti mrs Cavalossi kamarineitsyensä luokseen.

-- Adela, sanoi hän, matkustamme täältä huomenna.

-- Niin, rouva.

-- Lähettäkää Sims luokseni puolen tunnin kuluttua.

-- Kyllä, rouva.

-- Ja tuo minulle vähän konjakkia ja venäläiset paperossini.

-- Kyllä, rouva.

Kun mrs Cavalossi sytytti savukkeensa, sanoi hän itsekseen:

-- Hän on oikeassa ja hän tietää sen. Rakastan häntä mielettömästi ja
antaisin miljoonan, jos voisin olla rakastamatta.




III.

Mr Sims saapuu.


Arthur Forrest ja hänen vaimonsa olivat olleet naimisissa kolme
viikkoa. Matkustettuaan Itävallan alpeilla olivat he pysähtyneet Hotel
Splendideen Montreuxissa nauttiakseen parin päivän aikana Genevejärven
kauneudesta. Oli pilvetön heinäkuun aamu. Arthur oli juuri lopettanut
englantilaisen aamiaisensa ja hänellä oli nyt sellainen miellyttävä
tunne, jonka vain englantilainen aamiainen voi antaa. Sylviane oli
noussut pöydästä ja istui taaksepäin nojautuneena lepotuolissa. Hän
valitti väsymystä. Suurimman osan eilispäivästä he olivat viettäneet
junassa. Hänen istuessaan tuolissa raukea hymy huulillaan, puettuna
sinisilkkiseen, chifongilla koristettuun aamupukuun, villiruusun heleä
puna poskillaan, tarkasteli Arthur häntä niin tutkivasti ja
hievahtamatta, että, Sylvianesta alkoi hänen katseensa tuntua
epämiellyttävältä.

-- Mikä on? kysyi hän.

-- Ei mikään, rakkaani, mutta jos sinun kasvosi ovat näköpiirissäni,
täytyy minun katsoa vain niitä.

Hänen lauseensa alkupuoli ei ollut yhtäpitävä totuuden kanssa. Oli
sittenkin jotakin, mutta tuo jokin oli niin merkityksetöntä, niin
epämääräistä ja naurettavaa, että Arthur oli melkein oikeutettu
nimittämään sitä "ei miksikään". Tosiasia kuitenkin oli, että vaikka
Arthur rajattomasti rakastikin ihmeen kaunista vaimoaan, oli tämä
kuitenkin hänelle, niin sanoaksemme, salaisuus. Hänen luonteensa oli
Arthurille sokkelokäytävä, jossa Arthurin sielu eksyi. Hän ajatteli
itsekseen, että siten oli ollut laita heidän ensi tapaamisestaan asti
kuusi kuukautta sitten. Tuo tutustuminen oli -- kumma kyllä --
tapahtunut Brittiläisen Museon erään korkean virkamiehen, oppineen,
luona, jonka kanssa Arthur oli hyvissä väleissä ja jonka luona hänellä
oli tapana käydä. Eräissä virkamiehen luona olleissa kutsuissa olivat
mrs Cavalossi ja hänen tyttärensä olleet myös ja Sylviane lumosi
Arthurin, luonnollisestikin, heti.

Siten alkanut tuttavuus oli nopeasti kehittynyt. Arthur havaitsi
molempien naisten asuvan loistokerroksessa suuressa Hotel Cecilissä The
Embankmentin varrella. Heidän varansa olivat silminnähtävästi niin
suuret, että ne käytännöllisesti katsoen olivat rajattomat. Heillä oli
kokonainen liuta omia palvelijoita, jotka asuivat hotellissa. Arthur ei
ollut mikään herkkusuu, mutta hän oli täysin vakuutettu, että
Cavalossien hyvin yksinkertainen ruoka ja viinit -- ei milloinkaan
enempää kuin vain yksi laji ateriaa kohti -- olivat ehdottomasti
ensiluokkaiset. Kuitenkin viettivät molemmat naiset hyvin hiljaista
yksityiselämää. Selvästi huomasi, että he eivät käyneet paljon ulkona,
eikä milloinkaan ollut havaittavissa minkäänlaista kerskailua tai
ylvästelyä. Jonkun ajan kuluttua oli Arthurille tullut tavaksi syödä
päivällinen heidän luonaan. Joskus he kävivät yhdessä teatterissa. Pian
oli heidän ja nuoren miehen välillä hyvin luottavainen suhde. Hän ei
yrittänyt milloinkaan vaimentaa tunteitaan Sylvianea kohtaan --
kaikkinainen pakko soti hänen luonnettaan vastaan -- ja kun sekä mrs
Cavalossi että Sylviane itse enemmän rohkaisivat kuin yrittivät
ehkäistä näitä hänen tunteitaan, ei löytynyt mitään, joka olisi
hillinnyt hänen rakkauttaan.

Eräänä iltana käytti hän tilaisuutta hyväkseen sanoakseen mrs
Cavalossille, että hän oli vailla perittyä arvonimeä ja varallisuutta,
että hän ei elämässään ollut tehnyt muuta mainitsemisen arvoista kuin
matkustanut pitkin Eurooppaa, katsellut tauluja ja kirjoittanut niistä
ja hänen korkein kunnianhimonsa oli kirjoittaa teos Euroopan
taidegallerioista. Mrs Cavalossi oli osoittanut hänelle varsin
selvästi, että vaikka hän itse olikin rikas, ei hän kiinnittänyt
erikoista huomiota rikkauteen tai arvonimeen.

Viikon kuluttua oli Arthur kosinut Sylvianea ja saanut myönteisen
vastauksen.

Hän rakasti Sylvianea, hänen rakkautensa kasvoi päivä päivältä, mutta
Sylviane oli hänelle arvoitus, jumaloitava, ainutlaatuinen, hurmaava --
mutta arvoitus. Juuri tämä tietoisuus kiusasi häntä hieman hänen
istuessaan Sylvianea katsellen tuona aamuna Montreuxin hotellissa.

Samassa nousi Sylviane, astui ikkunan luo ja katsoi ulos.

-- Tule katsomaan, Arthur! virkkoi hän ihastuneena. Arthur kiiruhti
hänen rinnalleen.

Suuri järvi, valtameri läikkyvästä sinestä, levittäytyi heidän
jalkojensa alapuolella, auringossa kimaltaen. Taivaalla ei näkynyt
pilvenhattaraakaan. Kaukana etäisyydessä erottui epätasainen juova,
joka siellä täällä yleni häikäisevän valkeaksi läikäksi --
lumihuippuiset alpit. Joku heleä purje lipui hiljaa pitkin vettä ja
melkein yhtä hiljaa parveilivat isot vesilinnut edes takaisin hotellin
avattujen ikkunain ulkopuolella odottaen ruokkimistaan. Se oli näky,
joka olisi saattanut oluenpanijan hempeämieliseksi ja saanut
rahanvälittäjän kirjoittamaan runoja. Sylviane antautui sen valtoihin.
Hän ei puhunut milloinkaan paljoa, eikä hän nytkään puhunut. Hän käänsi
säteilevät silmänsä Arthuriin päin ja tarttui tämän käteen.

He astuivat yhdessä parvekkeelle. Sen alapuolella kulki ihmisiä edes
takaisin.

-- Mutta katsohan! huudahti Sylviane äkkiä. Tuossahan kulkee itse Sims.

Hän laski irti Arthurin käden. Kaikki oli muuttunut.

-- Sims? kysäisi Arthur.

-- Niin, sinähän tiedät, vastasi Sylviane kärsimättömästi, äitini
korvaamaton lähetti. Hän tulee tänne. Jotain on tapahtunut.

-- Toivonpa, että mikään ei olisi hullusti.

-- Hullusti? Oh, ei, varmastikaan ei. Tuo on eräs äidin oikuista. Minua
ei ihmetyttäisi ensinkään, jos hän olisi lähettänyt Lontoosta
tiedustelemaan, miten me voimme. Sinä et tunne äitiä, Arthur, hän
saattaa olla hyvin kummallinen.

Nuoren tytön äänessä oli jotain käsittämättömän kovaa.

-- Jos hän on lähettänyt Simsin vain kuullostamaan, miten me voimme,
niin on hän todellakin merkillinen, sanoi Arthur. Menemmekö alas häntä
vastaan?

-- Jäädään tänne. Hän koputtaa ovellemme muutaman tuokion kuluttua,
saatpa nähdä, sanoi Sylviane. Sims ottaa aina tarkan vaarin ajasta.

Sylviane oli oikeassa. Kun Sims oli saanut tietää heidän numeronsa, oli
hän -- silmänräpäystäkään viivyttelemättä -- heidän luonaan. Hän
koputti, astui huoneeseen ja lausuen hiljaisen "hyvää huomenta, rouva
Forrest, hyvää huomenta, mr Forrest!" ojensi hän Sylvianelle kirjeen.
Sims oli puettuna tummansiniseen pukuun, kaulassa musta huivi.
Järkkymätön levollisuus ja vakava vaikeneminen kuvastui hänen
kasvoiltaan.

-- Tuletko suoraan mrs Cavalossin luota? kysyi Arthur häneltä
huvitettuna hänen kasvonilmeestään, joka selvästi osoitti hänen
arvelevan tehneensä jotain varsin typerää.

-- Kyllä, mr Forrest.

-- Oletko matkustanut nopeasti?

-- En erikoisesti.

-- Miten mrs Cavalossi voi?

Sylviane lopetti hymyillen kirjeen lukemisen.

-- Vastaus on "kyllä", Sims.

-- Kiitos, mrs Forrest. Hyvää huomenta. Ja Sims oli kadonnut.

-- Tosiaankin, nauroi Arthur. Sepä oli merkillistä --

-- Nyt saat kuulla, sanoi Sylviane keskeyttäen hänen puheensa. Onpa
tämä tosiaan ihmeellistä. Saatpa kuulla, mitä äiti kirjoittaa:

    Rakas Sylviane ja Arthur!

    Kirjoitan vain muutaman rivin sanoakseni, että minulla on eräs
    merkillinen uutinen ilmoitettavana teille. Se on niin merkillinen,
    etten voi kirjoittaa sitä. Minun täytyy sanoa se suullisesti. Minä
    matkustan tänään Folkestoneen ja menen asumaan Metropoleen.
    Tahdotteko tuottaa minulle sen ilon, että matkustatte kotiin
    Boulognen kautta Calais'en asemesta, niin voimme tavata
    Folkestonessa? Minä ikävöin teitä ja toivon tapaavani teidät
    molemmat. Minä toivon saavani pian kertoa teille tämän merkillisen
    uutisen, joka, sivumennen sanoen, koskee lähemmin Arthuria. Voin
    myös mainita, että tohtori Colpus erään sattuman kautta keksi sen.
    Viiden päivän kuluttua te olette Folkestonessa, eikö totta?
    Siihen asti: näkemiin ja monet terveiset

                                                       M. C.

-- Joka koskee lähimmin minua? toisti Arthur. Sylviane hymyili hänelle
puoleksi suljettujen silmäluomiensa alta.

-- Aavistatko sinä, mitä se on? kysyi Arthur Sylvianelta, kun hän
huomasi hänen hymyilevän katseensa.

-- En hituistakaan. Mutta sehän on totta, minähän annoin vastauksen
Simsille kysymättä ensin sinulta. Oletko vihainen minulle sen takia,
kalleimpani? Se oli hyvin väärin minulta.

Sylviane oli katuvinaan. Arthur astui hänen luokseen ja suuteli häntä.
Yksi tekosyy voi olla yhtä hyvä kuin toinenkin kuherruskuukausien
aikana.

-- Minä kuolen uteliaisuudesta, kun en saa tietää, mikä se asia on,
kuiskasi Sylviane. Voit olla varma siitä, että kun äiti sanoo sen
olevan merkillistä, niin se myös on sitä.

-- Olet oikeassa, vastasi Arthur.

-- Äiti ei liioittele milloinkaan.

-- Missä on kirje päivätty? kysyi Arthur äkkiä. He tutkivat kirjoitusta
päät vaarallisen lähellä toisiaan. Mutta lähetepaikkaa ei ollut millään
tavoin esiintuotu.

-- Äiti sanoi, että hän lähtisi Hotel Cecilistä päivän kuluttua meidän
matkamme jälkeen, sanoi Sylviane, ja minä luulin hänen matkustavan
suoraan Folkestoneen. Mutta tässä hän kirjoittaa: Minä matkustan
Folkestoneen tänään.

-- Kysytään Simsiltä, mistä hän tulee.

-- Sinä unohdat, että Sims on jälleen lähtenyt. Tällä hetkellä on hän
jo verrattain pitkällä kotiin päin menossa.

-- Varmastikin, pieni älykäs ystäväni. Rakastunut nuorukainen hyväili
Sylvianen kauniita hiuksia.

-- Eräästä asiasta olen aivan varma, nimittäin siitä, että äiti ei ole
ollut Lontoossa yksin koko tätä pitkää aikaa. Se olisi ollut liian
pitkäveteistä hänelle.

-- Tohtori Colpuksen seurassa? huomautti Arthur kujeellinen hymy
huulillaan.

-- Mitä tarkoitat, rakkaani?

-- Tohtori Colpus ei kai ole milloinkaan ikävystyttävä?

-- Luuletko sinä siis, että äidin ja tohtori Colpuksen välillä olisi
jotakin?

-- Minä en mieti milloinkaan sellaisia asioita, Sylviane, mutta minä
huomasin, että tohtori Colpus näytti olevan äitisi alituinen
seuralainen.

-- Tohtori Colpus ei merkitse äidille mitään. Hän on paha mies.

-- Varsin mahdollista, rakas ystäväni, mutta mistä tiedät sen?

-- Minä -- minä -- minä tunnen sen jotenkin itsessäni, sanoi Sylviane
punastuen.

Ja vielä kerran teki Arthur sen käsittämättömän huomion, että hänen
vaimonsa olemuksessa oli jotakin, jota ei hän, Arthur, kyennyt
tutkimaan.

-- Sinä et siis itse asiassa tiedä mitään, mistä voisit syyttää häntä?
jatkoi Arthur.

Sylviane suuteli miestään keskelle suuta. Tämä oli ensimmäisen kerran
heidän kuherruskuukautensa aikana, kun hän pyytämättä hyväili Arthuria.
Arthur kiitti häntä, kuten rakastajan pitääkin tehdä ja unohtaa koko
ulkopuolinen maailma, jollaisen menettelyn tulee aina olla merkkinä
todellisen rakastajan esiintymisestä.

Kahden päivän kuluttua he saapuivat Pariisiin ja viidentenä päivänä
kirjeen saapumisesta olivat he ennättäneet Boulogneen. Meri aaltoili
verrattain voimakkaasti ja Sylviane tarkasteli pientä keinuvaa
boulognelais-laivaa levottomana.

-- Odotetaan huomiseen, ehdotti Arthur heidän seisoessaan rannalla.

-- Mutta äiti odottaa meitä.

-- Mitä se tekee? Äiti voi odottaa.

Sylviane katsoi merta.

-- Tahdon mieluummin matkustaa tänään, niin sekin on tehty.

He menivät heti laivaan. Sylviane tahtoi välttämättä mennä alas
naisten-salonkiin. Arthurin todisteluihin, että hän voi paremmin
kannella, asetti Sylviane kivenkovan vastalauseen.

Arthur kulki matkan kestäessä laivan toisesta päästä toiseen. Kun
Englannin rantariutat alkoivat näkyä paljaalla silmällä, alkoivat hänen
ajatuksensa askarella mrs Cavalossin kirjeessä. Sylviane oli puhunut
siitä monet kerrat näiden päivien aikana. Hänen suhtautumisensa tähän
asiaan oli Arthurille arvoitus. Sylviane pysyi arvelussaan, että kirje
käsittelisi jotain hyvin tärkeätä asiaa, jotain, joka tuottaisi heille
onnea, ja kuitenkin hänen uteliaisuutensa näytti olevan verrattain
laimeata. Arthurin omat ajatukset eivät saattaneet häntä kovinkaan
pitkälle. Ne osoittivat vain yhdelle taholle ja hän oli täysin
vakuutettu siitä, että se ei voinut olla oikea. Hänen parhaillaan
seisoessa laivan keulassa laskeutui äkkiä käsi takaapäin hänen
hartioilleen.

-- Hyvää päivää, Arthur! Mihin sinä olet matkalla?

Hän kääntyi ja näki edessään noin kaksikymmentäviisivuotiaan nuoren
miehen, jolla oli pyöreät, sileiksi ajellut pojankasvot ja poikamainen
hymy huulillaan.

-- Hyvää päivää, vastasi Arthur tervehdykseen, jonka jälkeen he
puristivat toistensa käsiä voimakkaasti.

-- Mitä sinä olet toimitellut viime aikoina? kysyi kaksikymmentä
viisivuotias poika.

-- Olen aivan äskettäin mennyt naimisiin, vastasi Arthur ja niin he
siirtyivät heti hyvin luottavaiseen keskusteluun.

-- Kuka on ollut kyllin sokea sinun vikoihisi nähden mennäkseen
naimisiin kanssasi? kysyi nuorukainen.

Arthur nauroi kuten henkilö, joka on pakoitettu nauramaan
lähimmäisiensä typerälle leikinlaskulle.

-- Eräs tyttö, vastasi hän.

-- Joku leski, arvelen, tuumi nuori mies.

-- Oikein arvattu, vastasi Arthur vakavana.

-. Älä, todellako! Nyt oli nuoren miehen vuoro hämmentyä. Siinä
tapauksessa on hän varmaan nuori, virkkoi hän kohteliaasti.

-- Taasen oikein arvattu. Hän on kahdeksantoistavuotias.

-- Kahdeksantoistavuotias ja leski! Lasket leikkiä, Arthur.

-? Rakas ystäväni, en ole vielä ollut kyllin kauan naimisissa, jotta
olisin oppinut laskemaan leikkiä vaimoni kustannuksella. Hän meni
naimisiin ensimmäisen kerran kuudentoista vanhana -- oli naimisissa
vain yhden päivän; mies raukka kuoli. Oletko nyt tyytyväinen?

-- Täydellisesti. Kuten tiedät, olen minä aina ollut epäkohtelias,
siitä huolimatta, että se ei ole ollut minun tarkoitukseni. Saanko nyt
myös tiedustella, jatkuuko kuherruskuukautta edelleen?

-- Tänään on viimeinen päivä. Arthur huokasi tahtomattaan sanoessaan
nämä sanat.

-- No miten luonnistuu taidearvostelusi? kysyi toinen.

-- Olen aivan unohtanut sen. Olen unohtanut, että on olemassa jotain
sellaistakin kuin taulu. Mutta kuulehan, sinä olet unohtanut onnitella
minua avioliittoni johdosta.

-- Olenko tosiaan? Silloin pyydän anteeksi. Ota vastaan
onnentoivotukseni, äläkä luule, ettenkö minä ilolla kuulisi näitä
uutisia. Totuus on, että minulla on omat asiani etusijalla
ajatuksissani. Olen kyllä tietoinen siitä totutusta tavasta, että puhun
itsekseni ja kun yritän pidättyä tuosta tottumuksesta, unohdan mistä
oikeastaan oli puhe.

-- Ystäväiseni, puhu itseksesi, hyvänen aika. Niin teit aina, kun ennen
vanhaan olimme yhdessä. Älä hylkää vanhoja tapojasi.

Kaksikymmentäviisivuotias poika katseli hetken merelle.

-- Tiedätkö, sanoi hän viimein, vähän pitemmän ajan kuin kahden
kuukauden kuluttua on minun syntymäpäiväni.

-- Onnittelen sinua, virkkoi Arthur. Minä arvasin, ettei kestäisi
kovinkaan kauaa, ennekuin sinä ottaisit vastaan sen.

Nuori mies nauroi.

-- Minä otan vastaan sen syyskuun kahdentenakymmenentenä. Tuskin voin
itsekään uskoa sitä todeksi. Mutta minä olen asettanut itselleni
ehdoksi, että panen silloin toimeen hillittömät kemut viettääkseni
sitä. Pyydän sinua ja vaimoasi tulemaan Staffordshireen lokakuun
alkupäivinä. Tuletteko?

-- Me tulemme, vaikkapa vain katsomaan, miten typerästi sinä
käyttäydyt. Arthur katseli miettiväisenä satamaan, jota he juuri
lähestyivät. Niin, jatkoi hän sitten, me tulemme varmaan. Se tulee
ehdottomasti huvittamaan Sylvianea.

-- Sylviane, onko se sinun vaimosi? Miten kaunis nimi! Jos vaimosi on
yhtä kaunis kuin hänen nimensä on, niin --

-- Hän on seitsemän ja seitsemänkymmentä kertaa kauniimpi, vanha
veikko, mutta --

-- Mutta --

-- Mutta, katsohan, jos olen totuudenmukainen, joka on aina samaa kuin
olla epäkohtelias, niin luulenpa, että koska vaimoni on ollut sisällä
-- hm -- erään määrätyn epämieluisan tunteen takia tämän matkan aikana,
niin eipä hän varmaankaan halua, että esitän hänet sinulle heti maihin
päästyämme. Siksi on parasta, että lähdet tiehesi. Sinä kai ymmärrät?
Sanoit jääväsi huomisaamuun Folkestoneen. Niin mekin jäämme. Me asumme
Metropolessa. Käyhän tervehtimässä meitä huomenna. Missä sinä aiot
asua?

-- En ainakaan Metropolessa -- siihen ei minulla ole varaa. Minulla on
"Matti" kukkarossa.

Arthur nauroi äänekkäästi.

-- Minä lainaan sinulle kymmenen puntaa.

-- Älä, älä tee sitä, epäsi nuori mies.

-- Sinä olet siis koko tämän ajan elänyt määrärahojesi varassa, etkä
ole lainannut hituistakaan?

-- Ei vähäisintäkään, vastasi nuori mies. Hän ei peittänyt ylpeyttään
voidessaan sanoa siten.

-- Siinä tapauksessa onnittelen sinua vielä kerran. Sinä olet
merkillinen.

-- Mutta syksyyn mennessä otan vahingon takaisin! kuului vastaus.

Laiva laski laituriin. He puristivat toistensa käsiä lausumalla:
"Huomenna tavataan" ja Arthur meni alas hakemaan sitä naista, joka oli
seitsemän ja seitsemänkymmentä kertaa kauniimpi kuin hänen nimensä.




IV.

Arthur ei erikoisemmin hämmästy.


-- Ilmoitahan meille nyt se merkillinen uutinen, äiti, sanoi Sylviane.

Arthur ja Sylviane lopettivat juuri päivällisensä, jonka he olivat
nauttineet yhdessä mrs Cavalossin ja tohtori Colpuksen kanssa eräässä
Metropole hotellin yksityishuoneessa Folkestonessa. Kuului mrs
Cavalossin tottumuksiin pitää yksityiskerroksia kalliissa hotelleissa.

Tohtori Colpus oli tullut Lontoosta. Hän oli syönnin jälkeen hymyilevä,
hyvätuulinen ja luonteva kuten aina. Sylviane oli täysin parantunut
Kanaalin aiheuttamista epämiellyttävyyksistä ja hän ja hänen äitinsä
olivat iloisia, hilpeitä, säteileviä ja lumoavia. Sattumalta oli heillä
melkein samanlaiset puvut: harmaasta silkistä, V:n muotoisilla,
viehättävillä liiveillä. He näyttivät sisaruksilta, ja he tiesivät sen,
ja tieten tai tietämättään he korostivat sitä pienin samantapaisuuksin
puheissa ja eleissä. Arthur istui heidän välissään, suoraan häntä
vastapäätä tohtori Colpus. Heidän häikäisevä kauneutensa ei ollut vielä
milloinkaan ennen tehnyt Arthuriin sellaista vaikutusta kuin tänä
iltana. Mutta kaiken tämän keskellä: huolettoman naurun ja naisellisen
kauneuden keskellä, huoneessa, jossa herkästi verhottu valo häivähteli
erilaisin varjoin puoliksi tyhjennetyillä laseilla ja kauniilla naisten
käsivarsilla, tunsi Arthur itseluottamuksensa särkyvän, niin, hän tunsi
pelkoa. Hän tunsi tulleensa omasta maailmastaan -- opintojen, taiteen
ja yksinkertaisuuden maailmasta.

Kädenliikkeellä antoi mrs Cavalossi tarjoilijalle poistumismerkin.
Sitten hän kohotti lasinsa lausuen:

-- Minä juon suuren uutisen kunniaksi!

-- Suuren uutisen kunniaksi! toistivat tohtori Colpus ja Sylviane.

-- Minä pyydän tohtori Colpusta kertomaan sen, jatkoi mrs Cavalossi.

-- Onko se siis tohtori Colpuksen "uutinen"? kysyi Arthur.

-- Tohtori Colpus saa kertoa sen. Mitä minuun tulee, olisi minun aivan
mahdotonta muistaa kaikkia seikkoja. Se on niin sotkuinen juttu, sanoi
mrs Cavalossi. Sitäpaitsi lankee kaikki kunnia täysin rakkaan
tohtorimme osalle, sillä hän on asian keksinyt. Ja kolmanneksi ja
viimeiseksi on hän minun erikoisesta pyynnöstäni ollut kyllin
ystävällinen tullakseen tänne Lontoosta varsin vain ollakseen luonamme
tämän illan.

Tohtori kumarsi.

-- Koko asia on hyvin ihmeellinen, aloitti hän. Niin ihmeellinen, että
se on melkein uskomaton. En ole voinut olla ihmettelemättä sitä siitä
hetkestä asti, jolloin se minulle selvisi.

-- Milloin se tapahtui? kysyi Arthur.

-- Omituista kylläkin, tapahtui se samana päivänä, kun teidät
vihittiin. Minä istuin joutilaana Hotel Cecilin lukuhuoneessa ja osuin
silloin erään sattuman kautta saamaan käsiini vanhan Graphic-nimisen
lehden numeron -- se oli kolmen vuoden vanha. Aioin juuri kysyä
tarjoilijalta, miten lehti oli joutunut sinne, kun katseeni osui
erääseen kuvaan Carl Petersonista.

Arthur maisteli samppanjaansa. Hän asetti rauhallisesti lasinsa
pöydälle ja rummuttaen pöytää sormillaan virkkoi:

-- Tarkoitatte Staffordshiren miljonääriä, Petersonia?

-- Aivan niin, vastasi tohtori. Te muistatte ehkä, että hän kuoli pari
vuotta sitten jättäen jälkeensä kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa.

-- Taivas! huudahti mrs Cavalossi suloisesti hymyillen. Minä tunnen
itseni vain kerjäläisparaksi.

-- Niin, jatkoi tohtori Colpus, kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa.
Omaisuus oli niin suuri, että sanomalehdet julkaisivat hänen
testamenttinsa koko laajuudessaan. Ei se silti ollut erikoisen pitkä
asiapaperi. Hänellä oli kaksi poikaa. Toinen heistä, Carl, nuorempi,
oli vähäjärkinen. Hänen sairautensa johtui, kuten useat arvelivat
tietävänsä, eräästä onnettomuudesta, joka oli kohdannut hänen äitiänsä,
lady Evelyne Petersonia, ja jonka johdosta hän kuoli. Mutta minä
luulen, että tuossa suvussa virtaa outo veri. Testamentissa olevan
määräyksen mukaisesti kuului tuhat puntaa vuodessa Carlille, joka
myöhemmin kuoli, ja koko jälelle jäänyt osa testamentteeraajan
omaisuudesta "vanhemmalle pojalleni Arthurille" -- sama nimi kuin
teidän miehellänne on, Sylviane.

-- Kuuluuko kaikki tämä uutiseen? kysäisi Sylviane viattomasti. Se
tuntuu olevan tavattoman sekava.

-- Kyllä se kuuluu uutiseen. Mutta nyt minä jatkan. Vaikkakin Carl
Peterson oli tavallaan hyvin julkinen henkilö, en ollut milloinkaan
ennen tuota päivää nähnyt hänen valokuvaansa. Minä muistan äärettömän
hyvin ihmisten kasvot, haluan huomauttaa siitä tässä välillä, ja minä
sanoin heti itselleni: "Olen nähnyt tuon miehen jossakin". Ja minun
onnistui muistaa aika ja paikka. Minä olin kerran lyhemmän ajan
harjoittelijana Edinburgissa ja eräänä yönä -- siitä täytyy olla noin
kolmekymmentä vuotta -- herätti minut eräs mies, joka pyysi minua
tulemaan vaimonsa luokse, joka oli vaikeasti sairaana.

-- Mikä häntä vaivasi? Pelastitteko te hänet? kysyi Sylviane.

Arthur asetti koneellisesti kätensä Sylvianen käsivarrelle kuin
estääkseen häntä puhumasta.

Tohtori Colpus hymyili lempeästi tuon keskeytyksen takia.

-- Kyllä, minä pelastin hänet. Mitä tautiin tulee, niin sinä yönä
syntyi eräs poika. Istuessani -- kuten äsken kerroin -- Hotel Cecilin
lukuhuoneessa, tulin täysin vakuutetuksi siitä, että mies, joka oli
herättänyt minut tuona yönä Edinburgissa, ei ollut kukaan muu kuin Carl
Peterson, jonka valokuvan juuri näin Graphicissa. Eikö se ollut
kummallista?

-- Oli tosiaankin, mutisi Arthur ja maistoi taasen samppanjaansa.

Tohtori jatkoi:

-- Koska minä pidän salaperäisistä asioista ja tiesin, että Carl
Petersonilla, sen mukaan kuin maailman tiedossa oli, oli ainoastaan
yksi vaimo, erään päärin tytär, lähdin eräänä kauniina päivänä
Edinburgiin ja tein muutamia tiedusteluja. Minulla oli onni matkassani.
Varustettuna valokuvalla vierailin minä ravintolain emännöitsijäin ja
lukkarin luona, tutkin kirkonkirjoja, ja kolmen päivän kuluessa sain
varmoja todisteita siitä, että Carl Peterson oli asunut Edinburgissa
pari vuotta, mennyt siellä naimisiin ja saanut yhden pojan.

-- Omalla nimelläänkö? kysyi Arthur.

-- Ei, ei omalla nimellään. Sanon pian teille nimen.

-- Sanokaa se nyt minulle, pyysi Arthur ja katsoi mrs Cavalossia.

-- Nimi oli Forrest ja minä voin samalla sanoa, että te olette se
poika.

-- Oo! huudahti Sylviane. Siispä --. Hän vaikeni ja katsoi äitiään.

Arthurin lasissa oli vielä vähän samppanjaa. Hän kaatoi sen levollisesti
pöytäliinalle ja asetti lasin taasen pöydälle. Mrs Cavalossi nauroi
katsellessaan tuota kummallista menettelyä.

-- Sinä olet kummallinen nuori mies, sanoi hän.

Arthur kumarsi.

-- Tohtori tekee siis sen johtopäätöksen, sanoi Arthur, että Carl
Petersonin luuloteltu vaimo ei ollutkaan hänen vaimonsa, että Carl
Peterson oli tehnyt itsensä syypääksi moniavioisuuteen ja että nuo
kaksi poikaa, jotka kasvatettiin Staffordshiressä, eivät olleet
laillisia perillisiä?

-- Teen sen johtopäätöksen, myönsi tohtori. Nyt ei ole kysymys siitä
asiasta. Minä tunnen laillisen todisteen ja minulla on se todiste.

-- Tiedättekö, miksi Carl Peterson hylkäsi Edinburghissa olevan
vaimonsa?

-- Sitä en tiedä ja luulen, että se salaisuus ei tule milloinkaan ilmi.
Mutta sanokaapa minulle, onko se mitä äsken kerroin, yhtäpitävä
aikaisempien muistojenne kanssa?

-- Sikäli se on yhtäpitävää, etten ole milloinkaan tuntenut isääni,
vastasi Arthur, ja äitini myös sanoi minulle avoimesti, että isäni on
kadonnut.

-- Ahaa, huudahti tohtori.

Mrs Cavalossi loi hymyillen säteilevän katseen vävypoikaansa ja sai
siten tilaisuuden näyttää ihmeen kauniita hampaitaan.

-- Olen kuullut kerrottavana että äitinne on kuollut, sanoi tohtori.

Arthur nyökkäsi myönnytykseksi. Tohtori jatkoi:

-- Carl Petersonin testamentti on voittanut lain voiman. Se määrää,
että "vanhin poikani Arthur" ei saa perintöään, ennenkuin hän on
täyttänyt määrätyn iän ja että hän siihen mennessä tulee nauttimaan
ainoastaan viidensadan punnan määrärahaa vuodessa. Petersonilla oli
paljon päähänpistoja, mutta tässä määräyksessä näen tärkeän ajatuksen.
Jos ne seikat, jotka minä olen saanut tietooni, ovat oikeat, jätti
miljonääri Edinburgissa olevan vaimonsa, teidän äitinne, kun te tuskin
olitte parin päivän vanha. Onko asia siten?

-- Kyllä, äiti sanoi siten minulle kerran.

-- Ahaa, virkkoi tohtori taasen. Siispä ei Carl Peterson voinut tietää,
että te saitte Arthur nimen ja että hänellä -- ei erikoisen ihmeellisen
sattuman kautta -- oli kaksi Arthur nimistä poikaa. Kuitenkin olette
te, eikä Staffordshiren Arthur, juuri tuo "vanhin poikani Arthur", joka
mainitaan testamentissa. Tohtori Colpus vaikeni silmänräpäykseksi.
Otatte asian varsin rauhallisesti, huomautti hän viimein.

Sylvianen rannerenkaan kilinä, kun hän liikutti käsivarttaan, oli ainoa
ääni, joka kuului.

-- Sanon teille, miksi, vastasi Arthur. Minä tiesin tuon kaiken
aikaisemmin. Olen tietänyt sen siitä päivästä lähtien, kun äitini
kuoli.

Mrs Cavalossi ja tohtori vaihtoivat salamannopean silmäyksen. Sylviane
pidätti henkeään.

-- Siitä asti, kun äitisi kuoli? kuiskasi Sylviane, toistaen Arthurin
sanat melkein koneellisesti.

-- Äitini kertoi kuolinvuoteellaan minulle, miten konnamaisesti isäni
oli menetellyt, virkkoi Arthur katkerasti.

Ja sitten syntyi hiljaisuus.

-- Se on tietystikin seikka, joka on teille hyvin tuskallinen? kysyi
tohtori Colpus lempeästi.

-- Kyllä, myönsi Arthur.

Kun nuo kaksi liittoutunutta katselivat nuoren miehen tiukasti
yhteenpuserrettuja huulia ja päättäväistä ilmettä hänen suunsa
ympärillä, peittyivät heidän kultaiset tulevaisuudenunelmansa
levottomuuden ja pelon pilveen. Heillä oli kummallakin sellainen
epämiellyttävä tunne, että tuo yleensä niin nöyrä ja olemukseltaan
yksinkertainen taidearvostelija saattaisi menetellä äärimmäisen
merkillisesti ja hämmästyttävästi. Tohtori koetti ajatuksissaan
järjestää tällaisia mahdollisuuksia, nainen koetti luontonsa mukaan
väistää sellaista mahdollisuutta, kuvitella, ettei sellaista saattaisi
ilmaantuakaan.

-- Aavistimme, luonnollisestikin, virkkoi mrs Cavalossi, että toiset
niistä seikoista, jotka tohtori esittäisi, olisivat sinulle
tuskallisia, mutta me toivoimme -- hän hymyili veitikkamaisesti -- että
uutisen erikoinen sisältö olisi tuottanut sinulle -- hm -- iloa, rakas
Arthurini.

-- Teidän toivomuksenne on anteeksiannettavaa, vastasi Arthur kylmästi
ja äänellä, joka selvästi ilmaisi, että sellainen toivomus oli sangen
typerä.

-- Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, jatkoi tohtori, kun keskustelu oli
vähällä katketa aivan kokonaan ja muodostua täydellinen hiljaisuus,
mutta tiedättekö ensinkään, miksi isänne ja äitinne tekivät sopimuksen
erotakseen?

-- Isäni ja äitini eivät ensinkään tehneet erosopimusta keskenään,
vastasi Arthur.

-- Mutta he lopettivat yhdyselämänsä?

-- Isäni hylkäsi äitini. Tehän sanoitte siten itse vähän aikaa sitten.

-- Vaikuttivatko siis erilaiset mielipiteet uskonnollisista asioista
siihen?

-- Ei ollut kyseessä mikään uskonnollinen asia. Sen mukaisesti kuin
äiti raukkani minulle kertoi, tapahtui se seuraavasti: isäni uskotteli
hänelle, että he eivät olleet laillisesti vihityt. Hän vakuutti
äidille, että hän oli pettänyt häntä, äitiä -- hän kuvasi itsensä
lurjukseksi sille naiselle, jota hän rakasti.

Syntyi taasen hiljaisuus. Ainakin kaksi seurueen jäsenistä oli
ajatellut tämän illan muodostuvan miellyttäväksi, vieläpä suorastaan
rattoisaksi illaksi. He olivat ajatelleet, että ihmeellinen uutinen
Arthurin oikeuksista suuriin rikkauksiin maustettaisiin naurulla ja
painettaisiin alas kurkusta viinillä. Ja sen sijaan ympäröi heitä
painostava, synkkä ja salaperäinen ilmapiiri.

-- Kysyin teiltä äsken, jatkoi tohtori, miksi isänne jätti äitinne.
Ettekö haluaisi valaista hieman tätä kiinnostavaa seikkaa?

-- Ehkä, virkkoi Arthur äskeisellä kylmällä, onnettomuutta ennustavalla
äänellä. Ennenkuin isäni meni naimisiin äitini kanssa, oli hän ollut
suhteissa lady Evelyne Hartin kanssa, mutta se katkesi piankin ladyn
vanhempien pakotuksesta; isäni ei ollut silloin vielä kyllin rikas
kosiakseen päärin tytärtä. Sittemmin jäi lady Evelyne orvoksi ja
saattoi itse huolehtia itsestään. Hän kirjoitti isälleni, tietämättä,
että tämä oli mennyt naimisiin äitini kanssa. Isäni keksi heti keinon,
miten hän saattoi hyljätä äitini: hän teki avioliiton mitättömäksi
mennäkseen uuteen avioliittoon lady Evelynen kanssa. Hän aloitti
häpeällisen hankkeensa sanomalla, kuten jo äsken mainitsin, että hänen
avioliittonsa äitini kanssa ei ollut laillinen. Hän varmisti asian
äidilleni täydellisesti ja vasta moniaita vuosia jälkeenpäin sai äitini
tietää, että isäni oli pettänyt häntä. Sitten isäni sanoi äidille, että
hän oli kyllästynyt häneen, että äidillä ei ollut mitään oikeuksia
häneen nähden ja että hän aikoi jättää hänet. Hän tarjosi äidille
rahoja, jotka äiti kuitenkin työnsi suuttuneena pois. Isä nimitti häntä
mielettömäksi naiseksi ja lähti tiehensä etsiäkseen lady Evelynen
käsiinsä. Äitini jätettiin Edinburgiin ilman pennin pyörylää parin
päivän vanhan lapsen kanssa -- ymmärrätte, että oli äärimmäisen
tärkeätä, että isäni viipymättä vastasi lady Evelynen viittaukseen.
Suunnitelma oli rohkea -- kuulumattoman rohkea -- mutta se onnistui.
Isälläni tuntuu olleen taito saada asiat onnistumaan. Juuri tämä taito
yhdessä äärimmäisen välinpitämättömyyden kanssa teki isästäni kahden
miljoonan omistajan. Määrätyltä näkökannalta katsoen oli isäni suuri
mies.

-- Ja niin aloitti mr Peterson aivan uuden elämän Staffordshiressä?
kysyi mrs Cavalossi.

-- Kyllä, aivan uuden elämän.

-- Toivottavasti ei äitinne tarvinnut milloinkaan kärsiä todellista
puutosta?

-- Hän ei ollut milloinkaan varsinaisessa rahapulassa. Jumala auttoi
häntä. Eräs hänen omaisistaan kuoli ja testamentteerasi verrattain
suuren rahasumman äidilleni, joka luuli olevansa häväisty nainen,
vaikka hän itse asiassa oli laillisesti vihitty vaimo. Näillä rahoilla
osti äitini minulle eläkkeen. Se ei ollut erikoisen viisaasti
menetelty, mutta hän oli kokematon liikeasioissa. Jos hän olisi ollut
vähemmän herkkäuskoinen, ei Carl Peterson ehkä olisi niin helposti
kyennyt pettämään häntä.

-- Ottakaa vastaan osanottomme, mr Forrest, lausui tohtori Colpus.
Olkoot mullat kevyet isänne ja äitinne haudalla -- syntisen ja sen
haudalla, ketä vastaan hän on syntiä tehnyt!

Tohtori lausui tuon kauniin toivomuksen todellisen näyttelijän tavoin.
Sen jälkeen hän jatkoi kuin olisi asia juuri juolahtanut hänen
mieleensä: Sanoitte tuntevanne kaiken asiaa koskevan, tiesittekö siis
Carl Petersonin testamentin yksityiskohdat?

-- Kyllä, vastasi Arthur järkähtämättömän levollisesti, tiesin
kylläkin. Kerron nyt vielä, mitä tiedän. Staffordshiren Arthur täyttää
ensi syyskuussa kaksikymmentäviisi vuotta ja voi silloin ottaa vastaan
omaisuuden. Staffordshiren Arthur sattuu olemaan eräs tuttavistani.

-- Eräs tuttavistasi! huudahti mrs Cavalossi selvästikin hyvin
hämmästyneenä.

-- Niin, eräs ystäväni -- hyvin läheinen ystäväni, sanoi Arthur.

-- Miten se ystävyys syntyi?

-- Tapasimme ensi kerran Espanjassa, missä minä matkustin kaupungista
toiseen tauluja tutkien. Yksityiskohdat eivät ole merkitykselliset.
Arthur Peterson luotti minuun ja kertoi minulle isänsä testamentin
määräyksistä.

-- Ja sinä kerroit hänelle, kuka sinä olet?

-- Ei, minä en sanonut hänelle, kuka minä olen.

-- Miksi et?

-- Minä katsoin paremmaksi olla tekemättä sitä. Voin mainita,
että minä en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin ennenkuin tänään
boulognelais-faivassa. Hän on nyt Folkestonessa. Hän aikoo tulla
huomenna aamupäivällä tänne vierailemaan tullakseen esitetyksi
Sylvianelle. Luulitte hämmästyttävänne minua, tohtori. Myöntäkää, että
minä olen hämmästyttänyt teitä.

Mutta tohtori istui vaiti täysin syventyneenä Arthurin kasvojen
tarkasteluun.

-- Kirpeätä! mutisi mrs Cavalossi. Ja miten epämiellyttävältä sinusta
mahtaakaan tuntua, Arthur, kun sinun täytyy kertoa ystävällesi, että
nuo kaksi ja kolmeneljäsosaa miljoonaa tulevat livahtamaan hänen
nenänsä ohi. Ehkäpä olisi parempi, jos pyytäisit tohtoria sanomaan sen
hänelle.

-- Minä pyydän, että tohtori on hyvä, eikä sano kerrassaan mitään
Arthur Petersonille.

-- Niin, tietysti menetellään, kuten sinä tahdot. Mutta saanko luvan
kysyä sinulta, Arthur, miksi olet jättänyt asian näin myöhäiseksi?
Päivä päivältä tulee asia vaikeammaksi sinulle, jos tuo poika raukka on
ystäväsi.

-- Minä en aio esittää vaatimuksia isäni omaisuuteen nähden.

-- Tarkoitatteko todella sitä? kysyi tohtori Colpus matalalla äänellä,
tai lasketteko vain leikkiä kanssamme?

Arthur vaikeni noin puoli sekuntia ennenkuin vastasi.

-- Tarkoitan sitä. Hänen äänensä oli täysin rauhallinen.

-- Arthur! huudahti Sylviane terävästi ja osoitti värisevällä kädellä
äitiänsä.

Kaunis mrs Cavalossi oli noussut äkkiä seisomaan. Hänen kasvonsa olivat
kalmankalpeat ja hän vapisi vihasta. Hänen ilmeensä oli muuttunut ja
hänen silmistään välähteli suuttumus Arthuria kohti.

-- Sinä olet mieletön, huohotti hän, mutta Jumal'avita, minä pakotan
sinut selviytymään tuosta mielettömyydestä!




V.

Tohtori selvittää turhaan, mitä miljoona merkitsee.


Ei ainoastaan Arthur, vaan itse lujatahtoinen tohtori Colpuskin
hämmentyi tuon hillitsemättömän kohtauksen takia. Sylviane sen sijaan
näytti olevan enemmän levoton kuin hämmästynyt -- tuntui siltä kuin hän
olisi tottunut sellaiseen. Molemmat herrat katsoivat vuoroin kumpaakin
naista, Arthur selvästi hämillään ja neuvottomana. Nopea-ajatuksinen
vanha tohtori ajatteli keinoa, millä selviytyä tilanteesta.

Ilma tuntui olevan kuin sähköllä ladattu. Jokainen ihmetteli, mitä nyt
tapahtuisi. Arthurin katse osoitti, että vihanilmaus saattoi puhjeta
minä hetkenä hyvänsä kuin äkillinen ukonilma. Kaikki riippui siitä
sanasta, joka ensimmäiseksi lausuttaisiin.

Samassa mrs Cavalossi hymyili ihastuttavaa hymyään ja hänen ilmeensä
muuttui taasen lempeäksi, kuten tavallisesti.

-- Suo anteeksi, rakas Arthur, sanoi hän, mutta kiusaus oli
voittamaton. En saattanut olla näyttelemättä silmänräpäyksen aikaa.
Mutta näyttää siltä kuin olisin peloittanut sinut, sen sijaan, että
olisin saanut sinut nauramaan. Oikeastaan oli tarkoitukseni, että sinä
olisit nauranut. Sinun olisi pitänyt nauraa vähäiselle pilalleni --
sinä, joka voit niin huolettomasti heittää miljoonat luotasi.

Hän istuutui taasen ja kaatoi itselleen vähän viiniä.

Ilma oli puhdistettu silmänräpäyksessä. Sylviane vilkaisi arasti
äitiään ja sitten miestään. Tohtori Colpus tarttui asiaan ja alkoi
puhua matalalla, tasaisella, rauhoittavalla äänellään.

-- Niin, miljoonat, virkahti hän. Ihmiset puhuvat usein miljoonasta
hitusen vertaakaan erittelemättä, mitä merkitsee miljoona ja miten
paljon se on. Sanopas, Sylviane -- vanha tohtori saanee kai edelleen
kutsua sinua siten? -- onko sinulla esimerkiksi minkäänlaista
käsitystä, mitä on miljoona puntaa?

-- Ei pienintäkään aavistusta, vastasi puhuteltu rauhallisesti. Ja
sitten hän lisäsi äkkiä -- luoden kylmän, tutkivan katseen mieheensä:
-- Ja minä luulen, ettei Arthurillakaan ole.

Arthur Forrest kohautti olkapäitään.

-- Minulla ei ole mitään käytännöllistä kokemusta miljoonien suhteen,
virkkoi hän, ilmeisesti koettaen näyttää kiusaantuneelta. Tarkoitan...

-- Minä koetan selostaa teille, mitä miljoona on, lausui tohtori
antamatta Arthurin puhua enempää. Miljoona merkitsee sadan punnan tuloa
päivässä. Omaisuus, jonka Carl Peterson jälkeensä jätti, kasvaa nyt
korkoa kaksituhatta puntaa viikossa. Ajatelkaa sitä! Ei kukaan tee
sille mitään ja kuitenkin se korottuu kymmenellä punnalla tunnissa,
päivät ja yöt. Se on koron ihmeellinen mekanismi. Siitä, joka viimein
saa käsiinsä tuon omaisuuden, tulee eräs mahtavimmista miehistä
maailman mahtavimmassa valtakunnassa. Ilman minkäänlaisia edellytyksiä
saattaisi hänestä tulla mitä hän ikänään tahtoisi, vieläpä markiisikin.
Hän saattaisi kuluttaa tuhat puntaa viikossa ja kuitenkin säästää
puolet tuloistaan. Hän voisi laittaa sairaalan, rakennuttaa
taidegallerioita ja museoita, tehdä lahjoituksia kirjastoille,
pystyttää ihania kirkkoja, huolehtia kokonaisen kaupungin köyhistä ja
tuskin hän huomaisikaan näitä menoja.

-- Löytyykö mitään, mitä hän e i voisi tehdä? Arthur virkkoi nauraen.

-- Kyllä, vastasi tohtori, löytyypä niinkin. Hän ei voisi käyttää koko
omaisuuttaan yksityistarpeisiinsa eikä nauttia sen täydestä arvosta. Ei
suurikaan tuhlari, joka omistaa lähes kolme miljoonaa, voi -- olipa
hänellä miten paljon maksavia totuttuja tapoja tahansa -- kuluttaa
yksityiselämässään tuota rahamäärää. Siitä johtuu, että useimmat niistä
jenkeistä, joista kuulee puhuttavan -- miehet, joiden omaisuus
arvioitiin suunnilleen miljoonaksi kymmenen vuotta sitten -- omistavat
kymmenen, kaksikymmentä miljoonaa tänään; ei siksi, että he olisivat
halunneet näitä miljoonia, vaan siksi, etteivät voineet välttää niitä.

-- Minusta tuntuu, virkkoi Arthur, että te esitätte erittäin pätevän
syyn, miksi minun täytyy kieltäytyä tuosta ennen kuulumattoman suuresta
omaisuudesta, joka suurenee suurenemistaan, tahdonpa tai en. Teidän
käsityksenne mukaan tulisi minusta vuoden, parin kuluttua niin
inhoittavan, painostavan rikas, että minä olisin rasitukseksi ei
ainoastaan itselleni vaan vieläpä ystävillenikin.

-- Tuskinpa ystävillenne, mr Forrest, hymyili tohtori. Ja mitä siihen
asiaan tulee, että te rasittaisitte omaa itseänne, niin jos tuntuisikin
sietämättömältä tietäessään voivansa toteuttaa jokaisen toivomuksensa
ja oikkunsa, niin voin sanoa, että löytyy suuri joukko ihmisiä tällä
taivaankappaleella, jotka eivät toivo mitään mieluummin kuin saada
kärsiä tuollaista sietämättömyyttä.

-- Minä puolestani, lausui Arthur kuin saadakseen asian päättymään,
tein lopullisen päätökseni kerta kaikkiaan jo useita vuosia sitten.

Tohtorin kasvojen ilme muuttui vakavaksi ja arvokkaaksi.

-- Sallikaa minun lausua teille pari sanaa, mr Forrest, vaimonne ja
vaimonne äidin läsnäollessa, aloitti hän. Olen vanha mies ja suonette
siis minulle anteeksi, jos lausun avoimesti mielipiteeni. Te olette
niin nuori, että voisitte olla poikani. Teillä ei ole minkäänlaista
oikeutta sysätä luotanne tällaista omaisuutta. Se kuuluu teille. Jos te
sallitte toisen tallettaa sen ja nauttia siitä, silloin teette
vääryyden, suurimman kaikista vääryyksistä, itseänne kohtaan. Suureen
omaisuuteen sisältyy yhteiskunnallinen vastuu -- ei kukaan ole
oikeutettu vetäytymään syrjään sellaisesta. Te tiedätte yhtä hyvin kuin
minäkin, että omaisuus kuuluu teille, ja silloin teidän täytyy myös
tietää, että velvollisuutenne on katsoa, että tuota omaisuutta oikein
hallitaan, oikein käytetään. Jos emme ota huomioon äitinne muistoa....

-- Olen kiitollinen teille, tohtori, keskeytti Arthur, jos jätätte
äitini muiston pois väittelystä.

-- Sanon vain, että jos emme nyt ota huomioon äitinne muistoa, toisti
tohtori päättävällä äänellä, teette sangen väärin hylätessänne tämän
rikkauden, joka täydellisesti kuuluu teille, vain liioitellun
ystävyysihanteen takia.

-- Ystävyysihanteen takia! toisti Arthur.

-- Niin, lausui tohtori viisaasti hymyillen. Luuletteko te, etten näe
vaikutteitanne, nuori mies? Nuori, onneton Arthur Peterson on
kasvatettu siinä mielessä, että hän voisi ottaa kerran vastaan suuren,
luonnottoman suuren omaisuuden. Teidät on sitä vastoin kasvatettu
toisin. Teillä ei ollut ensinkään sellaisia kultaisia tulevaisuuden
toiveita silmäinne edessä. Ja sitten eräänä kauniina päivänä saattekin
tietää, että tuo rikkaus, josta te olette unelmoinut, ei olekaan hänen,
vaan teidän. Te olette hänen ystävänsä, sanoitte, te pidätte hänestä --
hän on ehkä oikeutettu saamaan teidän kiitollisuutenne. Silloin sanotte
te suuremmoisella epäitsekkyydellä itsellenne: "Isku olisi liian ankara
hänelle. Minä en halua rahoja. En milloinkaan kerro hänelle, että ne
kuuluvat minulle!" Siten te olette, mr Forrest, sanonut itsellenne.
Minä ihailen teitä sen takia, mutta sellainen menettely ei kuitenkaan
ole puolustettavissa. Minun täytyy sitä paitsi sanoa teille, että te
ette ole vielä käsittänyt, mitä aiotte tehdä.

-- Miten tiedätte kaiken tämän? kysyi Arthur hievahtamatta.

-- Näen sen selvästi, vastasi tohtori.

-- Sallikaa minun sitten sanoa, herra tohtori, että te erehdytte
täydellisesti. Mitkään erikoiset syyt ystävyyteemme eivät ole
milloinkaan juolahtaneet mieleenikään. Vaikuttimet menettelyyni ovat
paljon syvemmät.

-- Te halveksitte rahaa -- niinkö? Lempeä tohtori puhui melkein
pilkallisesti.

-- Kyllä, jos haluatte siten, vastasi Arthur.

Herrat olivat tähän asti vain kahden kesken keskustelleet, mutta nyt ei
mrs Cavalossi voinut enää pitempää aikaa vaieta.

-- Jos unohdatkin itsesi, Arthur, virkkoi hän, niin älä kuitenkaan
unhoita tytärtäni.

Mrs Cavalossi oli rauhallinen, mutta hän sai ponnistella pysyäkseen
rauhallisena.

Arthur katsoi vaimoaan, jonka kasvot olivat liikkumattomat, muistuttaen
kaunista naamiota.

-- Rahoihin nähden, vastasi Arthur, en ole Sylvianelle velvollinen. En
ole mennyt naimisiin hänen kanssaan missään väärässä valossa. Sinä
tunsit tuloni. Sinä lupasit antaa Sylvianelle yhtä paljon kuin minulla
oli. Suostuin siihen. Mitä me teemme enemmällä? Nuo miljoonat -- mitä
ne merkitsevät minulle? Minulla on elämänkutsumukseni ja kaikki
Euroopan miljoonat eivät voi auttaa minua sen täyttämisessä.

-- Elämänkutsumuksesi? kysyi mrs Cavalossi.

-- Niin, vastasi Arthur.

-- Ja saammeko kunnioittaen tiedustella, mikä se on?

-- Luulen, vastasi Arthur myöntyväisesti, mutta peloittavan
rauhallisesti, luulen, että olen useasti puhunut työstäni, joka koskee
italialaista taidetta. Useamman kuin yhden kerran olet ollut kyllin
ystävällinen kuunnellaksesi lämpimästi esitystäni. Olet innostanut
minua jatkamaan, olet sanonut, että tuo työ, jonka minä olen
aloittanut, on kyllin arvokas loppuun asti suoritettavaksi ja että
siitä tulisi kautta aikojen maailman taide-elämässä säilyvä teos.

-- Niin, virkkoi mrs Cavalossi hieman muuttuneella äänellä, se on kyllä
totta, mutta...

-- Niin, se olisi kyllä sopiva elämäntehtävä köyhälle miehelle, puuttui
tohtori puheeseen, mutta rikkaan miehen, hyvin rikkaan miehen --
Englannin erään rikkaimman -- täytyy ehdottomasti omaksua itselleen
joku laajempi ala, joku ihmiskunnalle suurmerkityksellisempi.

-- Te unohdatte erään asian, herra tohtori, vastasi Arthur.

-- Minkä sitten?

-- Te unohdatte, että minä en ole rikas mies -- minä olen köyhä. Kuten
sanoin, menin Sylvianen kanssa naimisiin köyhänä miehenä. Minut on
kasvatettu köyhyyteen, olen aina päättänyt pysyä köyhänä ja toivon
edelleenkin olevani köyhä, toisin sanoen, jos sitä, jolla on kaikki,
mitä hän tarvitsee, voi nimittää köyhäksi.

-- Te ette ole rikas tänä hetkenä, vastasi tohtori, mutta teidänhän
tarvitsee vain astua esiin ja pyytää, mikä teille kuuluu.

-- Sitä en tule milloinkaan tekemään.

-- Suo anteeksi, rakas Arthur, lausui mrs Cavalossi, mutta minun täytyy
sanoa, että jos sinä aiot käyttäytyä niin omituisesti, katson minä
olevani oikeutettu esittämään vaatimukset tuohon rikkauteen nähden
sinun nimissäsi tyttäreni tähden.

-- Ei mitään voida tehdä ilman minua, virkkoi Arthur kohteliaasti. Minä
tunnen lakia hyvin vähän, mutta tästä olen aivan varma. Sitten hän
lisäsi: Se ei ole asia, josta voidaan keskustella, se on jotain, jonka
täytyy tuntea -- se on tunteen eikä järjen asia. Ja minä vakuutan,
ettei mikään voi saada minua vaatimaan Arthur Petersonilta isäni
miljoonia -- ei mikään!

Nuori mies puhui päättävällä, ratkaisevalla äänellä. Hänen sanojaan
seuranneen kohtalokkaan hiljaisuuden kestäessä hän katsoi uudelleen
vaimoaan. Tällä kertaa kohtasi hän Sylvianen katseen. Tuskin havaittava
punastus häivähti yli hänen marmorimaisten kasvojensa. Pitkien, mustien
silmäripsiensä takaa katsoi hän arasti äitiään. Hieman huokaisten
kumartui hän lähemmäksi miestään ja hyväili pienillä sormillaan hänen
kättään, joka oli pöydällä.

Arthur säpsähti. Tuntui kuin tuon yksinkertaisen teon kautta kohtalon
peloittava arpanoppa olisi heitetty. Mrs Cavalossi tuijotti jäykkänä
nuoria.

-- Tule, Sylviane, virkkoi Arthur ja hypähti seisomaan. Pane takki
päällesi. Me kaksi menemme hieman ulos kävelemään.

Päästyään oven ulkopuolelle veti Arthur vaimonsa lähemmäksi itseään
pimeässä käytävässä.

-- Sylvie! kuiskasi hän.

Sylviane kiersi hoikat, pitkät käsivartensa kiihkeänä hänen kaulaansa.

Mies ja vaimo kulkivat rantasärkkiä pitkin Rantakadulle ja kääntyivät
sitten kiemurtelevalle polulle, joka johti pensaikon kautta aivan veden
rajaan asti. Kun he olivat ennättäneet melkein alas, pysähtyi Sylviane
erään penkin luona, jonka kaupungin isät ajattelevaisesti olivat
asettaneet erääseen pieneen, vihreään kulmaukseen.

He istuutuivat. Oli aivan pimeä. Jyrkkä vuorenseinämä kohosi melkein
kohtisuorana heidän ylitseen ja varjosti heitä kuunsäteiltä. Laineet
liplattivat rauhallisina, viihdyttävinä vasten rantaa.

-- Arthur, virkkoi Sylviane kuiskaten. Hänen kuiskauksensa muistutti
meren hiljaista huminaa.

Arthur puristi hänen pientä kättään, joka loisti valkeana pimeyden
halki.

-- Toivoisin voivani sanoa sinulle, miten suuremmoisena sinua pidän!
lausui hän ujon ihastuneena.

-- Minä pelkäsin, että pitäisit minua heittiönä, vastasi Arthur
onnellisena.

-- Nyt syntyy vaikeuksia! jatkoi Sylviane sitten.

-- Vaikeuksia? Miksi syntyisi vaikeuksia? Mehän huolehdimme itse
itsestämme.

-- Mutta niitä syntyy sittenkin, joka tapauksessa, virkkoi Sylviane.
Mutta, Arthur, sinun täytyy aina luottaa minuun.

-- Rakkaani, lausui Arthur puoliksi levottomana, puoliksi rauhoittaen,
mitä sinä tarkoitat sanoessasi siten? Tietysti luotan aina sinuun.
Miksi puhut sellaista?

Mutta Sylviane ei vastannut. Hän suuteli Arthuria ja hänen silmästään
putosi kyynel Arthurin poskelle.




VI.

Mrs Cavalossin valloittaminen.


Samaan aikaan istuivat mrs Cavalossi ja tohtori Colpus edelleen
ruokasalissa.

Mrs Cavalossi nauroi. Se oli pahaa naurua, josta uhka uumoi, mutta
samalla siinä kuitenkin oli jonkinverran pelkoa.

Tohtori katsoi häneen yli ruokapöydän, joka oli vielä katettuna ja
upeana. Lempeän, punaisen valon loisteessa tohtorista näytti kuin ei
mrs Cavalossi olisi hiukkaakaan muuttunut kuudentoista vuoden aikana.
Hänen kauneutensa oli yhtä vastustamaton, yhtä valloittava, yhtä
täydellinen kuin ennenkin.

-- Miksi te nauratte? kysyi tohtori.

-- Sylviane tulee nyhtämään hänestä nuo aatteet, vastasi mrs Cavalossi.

-- Luuletteko?

-- Hän voi menetellä miehensä kanssa, miten vain haluaa, virkahti mrs
Cavalossi huolettomasti.

-- Mutta otaksukaapa, että Sylviane on rakastunut mieheensä?

-- Sylviane rakastunut tuohon poikaan! Tuskinpa!

-- Mutta Sylvianehan on vain nuori tyttö.

-- Suokaa anteeksi, Sylviane on nainen. Hän on minun tyttäreni ja minun
oppilaani -- hän tietää, mitä hän tekee. Hän tietää tarkoin, mitä pitää
tehdä. Mies jumaloi häntä. Sylviane tulee käyttämään korttejaan oikein.
Me voimme olla levolliset hänen hulluista aatteistaan huolimatta.

-- Oletteko antanut ohjeita Sylvianelle?

-- Sen tein puoli vuotta sitten ennenkuin Sylviane oli nähnyt Forrestia
eikä minulla ole ollut mitään syytä muuttaa niitä. Kun on niin kaunis
kuin Sylviane, täytyy ohjeiden -- vieläpä niinkin tärkeässä hankkeessa
kuin tämä on -- olla hyvin yksinkertaiset. Miehet ovat sellaisia
lapsia.

-- Mutta otaksukaapa, ettei hän tottele teitä?

Mrs Cavalossi nauroi taasen.

-- Se on mahdotonta, hymähti hän varmana.

-? Varoitan teitä joka tapauksessa, virkkoi tohtori vakavana. Hän
muuttuu tottelemattomaksi teitä kohtaan.

-- Siihen ei hän pysty, vakuutti mrs Cavalossi. Hänen äänessään vivahti
hieno kerskunta.

-- Kun nainen rakastaa, pystyy hän mihin tahansa.

-- Nyt te puhutte taas tuossa äänilajissa. Minähän sanoin teille, että
sellainen olisi mahdotonta. Aivan yksinkertaisesti: Sylviane ei voisi
rakastaa häntä.

-- Miksi ei?

-- Minä aivan yksinkertaisesti tiedän sen -- siinä kaikki.

-- Mitä te tiedätte rakkaudesta? kysyi tohtori hieman katkerasti.
Muistakaa, että minulla on ollut tilaisuus olla tuttavanne jo monta
vuotta.

-- Aivan liian monta.

-- Te olette sanonut ennenkin jotain saman tapaista, lausui tohtori.
Älkää toistako samoja asioita -- teidän laisenne naisen ei kannata
siten menetellä. Kysyn teiltä, mitä tiedätte te rakkaudesta?

-- Ehkä enemmän kuin te luulette. Naisellinen luonne ilmeni lyhyen
silmänräpäyksen aikana hänen äänessään.

-- Te rakastatte siis minua? virkkoi tohtori salamannopeasti.

Mrs Cavalossi katseli pöytäliinaa. Tohtori oli lukenut hänen
ajatuksensa, mutta mrs Cavalossi ei voinut myöntää tohtorin päätelmää
oikeaksi.

-- Tehkää minulle se palvelus, että pysytte asiassa, virkkoi hän
ulkonaisesti ihmeteltävän rauhallisena. Me keskustelimme siitä,
rakastaako Sylviane vai ei Arthur Forrestia.

-- Hän rakastaa.

-- Mahdotonta.

-- Te ette huomannut Sylvianen katsetta, kun mr Forrest pyysi häntä
ulos kävelemään. Se oli sellainen katse, jollaista ei ainoakaan nainen
voi silmiinsä saada ilman todellista tunnetta -- minä olen nähnyt
samanlaisen ilmeen teidän silmissänne, Marie.

-- Vaikka hän rakastaisikin häntä, -- mrs Cavalossi pysyi itsepäisesti
päätelmässään -- menettelisi hän ohjeitteni mukaisesti. Miksi ei hän
tekisi siten? Sylviane on olento, joka on luotu elämään rikkaudessa ja
ylellisyydessä. Suunnattomain rikkauksien ainoa kaunistus on, että ne
tuottavat nautintoja ja iloa naisille sellaisille kuin on Sylviane. Hän
ottaa kyllä hallitakseen tuon suuren rikkauden omasta puolestaan.

-- Todisteenne on kyllä sekä sattuva että filosoofinen, hymyili
tohtori, ainakin jossakin määrin. Suuren rikkauden todellinen
tarkoitus on huolehtia kauniitten ja ihastuttavien naisten kalliista
elämäntavoista -- se on perustelu, jota täytyy levittää. Mutta sallikaa
minun sanoa teille, että Sylviane ei enää välitä rikkaudesta.

-- Miksi sanotte niin?

-- Hän välittää sen sijaan miehestään. Rikkaus ei tulevaisuudessa tule
merkitsemään hänelle mitään. Minä voisin lyödä kymmenen puntaa vetoa
siitä, että he tällä hetkellä istuvat ja kuhertelevat jossain rannalla.
Sylviane pitää miehensä menettelyä Petersonin omaisuuteen nähden
suurena uhrautuvaisuutena. Hän ihailee häntä siksi ja katsoo häneen
kuin sankariin. Arthur voisi kietoa hänet pikkusormensa ympärille.

-- Arthur! Joutavaa!

-- Se ei ole joutavaa, se on syvällistä viisautta ja te olette minulle
kiitollisuuden velassa.

Mrs Cavalossi supisti suutaan. Tohtori näytti todellakin muuttuvan
typeräksi.

-- Mutta meidän kiltti Arthurimme on niin -- niin kuivakiskoinen.
Vaikka minä olen vain hänen anoppinsa, saisin hänet varmasti järkiinsä,
jos saisin keskustella hänen kanssaan kahden kesken tunninkaan ajan.

-- Teidän mielestänne mr Forrest on typerä?

-- Hän voi kyllä olla suuri asiantuntija, kun madonnat ja pyhimykset
ovat kyseessä, mutta kun tulee kysymykseen joku muu --

-- Marie, katkaisi tohtori hymyillen siten kuin mies hymyilee vain
kauniille naiselle, vain teidän kauneutenne takia saattaa antaa
anteeksi lyhytnäköisyytenne. Miten voidaan puhua naisellisesta
älykkyydestä? Minä en ole milloinkaan nähnyt sellaista. Se on vain
satua. Kuulkaahan nyt, te jumaloitava olento! En ole vielä päässyt
perille Arthur Forrestin todellisista syistä tässä asiassa, mutta voin
sanoa teille, että ette te eikä Sylviane myöskään -- vaikka hän
haluaisikin sen tehdä -- voi saada häntä muuttamaan päätöstään. Ettekö
ole nähnyt hänen leukaansa? Miehet, joilla on sellainen leuka, eivät
antaudu milloinkaan. Siksi, että hän on hiukan kömpelö, että hän ei
puhu eikä kuhertele alituisesti, ettei hän ole aina puettu viimeisen
muodin mukaisesti -- kuten minä -- luulette te, että hän on aivan
ymmärtämätön ja ettei hänellä ole omaa tahtoa. Teitä on harvoin niin
täydellisesti petetty.

Mrs Cavalossi vapisi kärsimättömänä.

-- Te olette aina ollut ylvästelijä, rakas ystäväni, lausui mrs
Cavalossi, ja nyt te koetatte ylvästellä minulle. Mahtavine ilmeinenne
kuulutte te juuri yhteen mieslajiin. Hyvä on, te huvitatte minua --
siinä kaikki. Aion pelata oman pelini loppuun ja jos menetän sen,
voitte te sitten yrittää.

-- Nyt on kyseessä vain yksi peli, vastasi tohtori rauhallisesti, ja se
on teidän ja minun yhdistetty pelimme. Jos te pelaatte sitä ja
häviätte, on kaikki kadotettu. Ei, Marie, minä pelaan tämän pelin. Minä
olen sen keksinyt.

-- Oletteko te keksinyt sen?

-- Kyllä, sillä kuka huomasi ensiksi tuon omituisen Petersonin
perhesalaisuuden kaikki yksityiskohdat? Kuka ensiksi huomasi, mitä
mahdollisuuksia kätkeytyi Sylvianeen? Kuka ensiksi keksi sen
suunnitelman, joka Sylvianen avulla tekisi teistä ei ainoastaan
kauneimman, vaan myös rikkaimman naisen Euroopassa -- tekö vai minä?

-- Niin, luonnollisesti te ensiksi tulitte asiaa ajatelleeksi.

-- Hyvä, lausui tohtori.

-- Te sanoitte myös, että suunnitelma oli virheetön -- että sen täytyi
onnistua.

-- Kyllä. Mutta en ollut ottanut huomioon Arthur Forrestin harvinaista
luonnetta enkä hänen ihmeellistä käsitystään rahoista. Kuitenkin
toistan nyt, että sen täytyy onnistua -- se tahtoo sanoa, jos
jatkuvasti saan pitää ohjauksen käsissäni. Mutta ainoastaan minä voin
saada sen onnistumaan. Se on ollut alusta asti rohkea yritys ja nyt sen
täytyy muuttua vieläkin rohkeammaksi. Tunnetko olevasi kyllin pätevä
tähän, Marie?

-. Olenko minä milloinkaan pelännyt? kysyi mrs Cavalossi kylmästi.

-- Ollakseni oikeudenmukainen teitä kohtaan, vastasi tohtori, myönnän,
että pelkuri ette ole ollut ja kuitenkin meillä täytyisi -- kuten
sanoin -- olla vielä enemmän rohkeutta.

-- Te kuvailette vaikeuksia olevan enemmän kuin niitä todellisuudessa
on, ystäväiseni.

-- Vaikeuksia ei voi liioitella. Ne ovat salassa. Ainoastaan teidän
kauneutenne ja minun älykkäisyyteni yhdistettyinä voivat ne voittaa.

Hän puhui vakavalla äänellä ja näytti siltä kuin hän viimein olisi
saanut mrs Cavalossin vakuutetuksi siitä, että heidän yhteinen tiensä
oli epätasaisempi kuin rouva oli luullut.

-- Aloitetaan sitten, virkahti mrs Cavalossi.

-- Kaikkein ensimmäiseksi sanon teille, mitä teidän lähinnä tulee
tehdä, jatkoi tohtori rykäistyään pari kertaa hermostuneesti. On
tärkeätä, että me olemme alituisesti yhdessä, Marie. Te ette voi tehdä
mitään ilman minua ja minä olen voimaton ilman teitä. Pelastaaksemme
tilanteen ja tasoittaaksemme tien täytyy teidän -- täytyy meidän mennä
keskenämme naimisiin.

Mrs Cavalossi katsoi häneen.

-- Käytätte väärin hyvyyttäni, lausui hän melkein vavisten.

-- Miten niin?

Tohtori nousi ja asettui seisomaan etäämmäksi uunin eteen.

-- Ottamalla taasen tuon asian puheeksi. Ettekö näe, ettekö ole kyllin
viisas ymmärtääksenne, että meidän suhteemme ei ole muuta kuin vain
liikemiessuhde? Minä suvaitsen teitä, koska te olette hyödyllinen
minulle -- en minkään muun vuoksi. Miksi pakotatte minut puhumaan niin
selvää kieltä?

-- Suloinen ystäväni, vastasi tohtori, minä ehdotan, että meistä tulisi
mies ja vaimo tämän suunnitelmamme takia. Se ei ole kai erikoisen
harvinaista? Folkestonessa on tänä iltana kymmenentuhatta henkeä, jotka
ovat menneet naimisiin ja suvaitsevat toisiaan täydellisesti vain
liikemieskannalta katsottuna.

-- Minä vihaan teitä.

-- Älkää toistako sitä valhetta, lausui tohtori. Olen jo varoittanut
teitä samasta asiasta. Te ette vihaa minua: te rakastatte minua. Voin
selvästi nähdä sielunne syvyyksiin, Marie. Vain erästä asiaa en voi
käsittää, nimittäin, miksi käyttäydytte siten kuin ette pitäisi
Colpuksestanne.

Hän astui mrs Cavalossin luo ja hyväili järkähtämättömän levollisesti
hänen hiuksiaan.

-- Katsokaa minuun!

Mrs Cavalossi katsoi ylös.

-- Mistä tiedätte, että rakastan teitä? kysyi hän tohtorilta matalalla
äänellä.

-- Samojen merkkien perusteella kuin tiesin senkin, että Sylviane
rakastaa Arthur Forrestia.

Kun hän oli sanonut tuon, astui hän ikkunan ääreen ja istuutui eräälle
tuolille. Mrs Cavalossin katse ei siirtynyt hänestä.

-- Te tiedätte, että minä rakastan teitä mielettömästi, jatkoi tohtori
hymyillen.

Mrs Cavalossi liikahti kärsimättömästi.

-- Miksi meidän täytyy alituisesti olla toistemme seurassa? kysyi hän.

-- Miten uskaltaisin jättää teidät yksin, enkelini? Oletteko jo
unohtanut teatterimaisen esiintymisenne tänään päivällisen aikana? Minä
vapisen ajatellessani, mitä olisi saattanut tapahtua, jos en olisi
ollut täällä ja vain pelkällä läsnäolollani luonut diplomaattista
rauhaa. Tuo kiusallinen tilanne olisi saattanut päättyä avoimeen
tunnustukseen.

-- Ja jos olisi tapahtunut siten?

-- Silloin meidän olisi täytynyt taasen aloittaa alusta. Sitäpaitsi se
olisi ollut epätaiteellista, neuvokkuudellemme arvotonta.

-- Te olette ainoa mies, jota olen milloinkaan pelännyt, kuiskasi mrs
Cavalossi. Hän näytti kesytetyltä puumalta ja ihmeellisintä oli, ettei
tohtori Colpus näyttänyt tehneen mitään muuta kuin korkeintaan antaneen
henkisen voimannäytteen. Hän oli vain hivellyt hänen hiuksiaan.

-- Minä tiedän sen, vastasi hän. Syntyi pitkä, hyvin pitkä hiljaisuus,
josta erottui vain mrs Cavalossin hiljainen, tasainen hengitys.

-- Pyh, sanoi hän äkkiä, menkää sitten kanssani naimisiin, jos
haluatte. Kuten äsken sanoitte, on teillä ollut tilaisuus olla
tuttavani monta vuotta ja sen perusteella teidän pitäisi tietää jotain
niistä vaaroista, joihin antaudutte, kun tarjoatte minulle kättänne.

-- Sinä suostut, Marie?

-- Suostun.

-- Tule tänne ja suutele minua, sanoi tohtori välinpitämättömästi.

Merkillistä sanoa: mrs Cavalossi totteli tohtoria kuin orjatar.

-- Istuudu viereeni, rakkaani, virkkoi tohtori sitten. Ja he
istuutuivat yhdessä leposohvalle.

Mrs Cavalossi tarttui tohtorin käteen.

-- Frank, kuiskasi hän ja hymyili.

-- Sano se vielä kerran, käski tohtori. Minä pidän siitä.

-- Frank! kuiskasi hän toistamiseen.

Se oli kummallista, outoa, vastahakoista lemmenleikkiä -- mutta se oli
lemmenleikkiä.

-- Kuten sinä olet aina rakastanut minua, puhui tohtori, samoin olen
minä aina rakastanut sinua. Mutta minä rakastin sinua paljon enemmän
miehesi kuoleman jälkeen kuin sitä ennen.

-- Miksi? kysyi mrs Cavalossi melkein äänettömästi.

-- Koska aivan varmasti tiedän, että sinä oikeastaan surmasit hänet,
Marie. Sinulla on rohkeutta, eikä naisessa ole mitään, mitä ihailisin
enemmän. -- Ei, ei, en pelkää vähääkään, että sinä lyhennät minun
elämäni. Suutele minua vielä kerran!

Mrs Cavalossi huokasi ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten. Näytti
aivan siltä kuin hän olisi muuttunut täysin voimattomaksi.

-- Minä vihasin sinua, koska arvasin sinun tietävän syyn mieheni
kuolemaan, etkä sinä kuitenkaan välittänyt siitä sen enempää, änkytti
hän. Voi, minä pelkään suorastaan sinua. Sitten hän sulki silmänsä.
Tohtori rauhoitti häntä.

Niin, se oli kummallista lemmenkuhertelua.

-- Mikä on seuraava askel? kysyi mrs Cavalossi. Olemme päässeet siitä
yksimielisyyteen, että saadaksemme Arthur Forrestin taipumaan meidän
täytyy mennä naimisiin. Sano nyt minulle seuraava askel.

-- En tänä iltana, vastasi tohtori lempeästi. Minä matkustan huomenna
-- aamupäivällä -- takaisin Lontooseen ja minun täytyy nukkua hyvin
yöllä. Minä en ajattele milloinkaan aamuisin -- en milloinkaan hyvän
päivällisen jälkeen, enkä milloinkaan sen jälkeen, kun kaunis nainen on
suostunut menemään kanssani naimisiin.

He nauroivat molemmat kuin kaksi lasta.




VII.

Mrs Cavalossi ja Sylviane.


-- Kuulehan, virkkoi tohtori Colpus ja kumartui alas ensi luokan vaunun
ikkunasta mrs Cavalossia kohti, miten paljon sinulla on vielä rahaa
jäljellä?

Lontoon-junan piti juuri lähteä. He olivat syöneet aamiaista yhdessä,
sitten he olivat lähteneet asemalle ja keskustelleet ahkerasti tunnin
ja neljänneksen ajan. Ulkonaisesti katsottuna olivat kumpikin
ihmissuvun oivallisia edustajia. Tohtori Colpus oli yhtä joustava kuin
mies parhaassa iässään. Mrs Cavalossin vyötäiset ja kaula olivat kuin
nuoren tytön ja hän oli aina terve kuin kasakka.

-- Miten paljon sinulla on jäljellä? toisti tohtori. Mrs Cavalossin
otsalle ilmestyi hetkeksi varjo.

-- No, koko paljon, vastasi hän hetken vaitiolon jälkeen.

-- Onko sinulla viisituhatta?

-- Ei.

-- Kolmetuhatta?

-- Kyllä, vähän enemmänkin.

-- Tarkastelkaamme asioita sellaisina kuin ne esiintyvät. Sinä sanoit
minulle tässä eräänä päivänä -- muistaakseni -- että sinä laskit menosi
sadaksi punnaksi viikossa?

Rouva nyökkäsi.

-- Kyllä, suunnilleen sen verran.

-- Se on neljätoista puntaa päivässä.

-- Niinkö? Minä olen niin huono laskemaan päässä.

-- Se on koko suuri summa, jatkoi tohtori.

-- Sinähän tiedät, miten kallista hotellissa on.

-- Kyllä, tunnen kyllä hieman hotellielämää ja luulen, että voisin asua
jossakin hotellissa maksaen pari puntaa päivässä tai vieläpä
kolmekymmentä shillinkiä.

-- Minulla on myös Sims ja Adela. Älä unohda näitä tärkeitä henkilöitä.

-- He eivät riitä selvittämään kahden ja neljäntoista erotusta.

-- Niin no, täytyyhän myös pukeutua, vastasi mrs Cavalossi. Täällä ei
minulla ole langanpätkääkään päälleni pistettäväksi.

-- Ehkei langanpätkää, virkahti tohtori leikillinen hymy huulillaan,
mutta syvä vakavuus äänessään, ehkei langanpätkää, mutta silkkipuku,
jonka on täytynyt maksaa yhtä monta puntaa kuin kuukaudessa on päiviä.

-- Entä sitten? sanoi mrs Cavalossi kiusoitellen.

-- Sanohan minulle, uudisti tohtori, miten paljon kulutat verhotaksesi
tuon kauniin vartalon, salataksesi tuon voittamattoman ihanuutesi
maailman silmiltä?

-- En tiedä.

-- Tahdon, että teet laskelman. Etkö voi?

-- Mitä hyödyttää tehdä laskelmia? virkkoi mrs Cavalossi ja laski
kätensä tohtorin kädelle, jolla hän nojasi vasten vaununikkunaa.
Tohtori katsoi hänen pientä kättään tai pikemminkin hienoa, uutta
hansikasta, joka sen peitti.

-- Miten kallisarvoiset hansikkaat! huokasi hän. Sitten hän jatkoi
muuttuneella äänellä: -- Meidän täytyy olla ymmärtäväisiä, Marie. Elämä
on kyllin vakavaa. Jos sinä kulutat sata puntaa viikossa ja sinulla on
vain kolmetuhatta puntaa...

-- Oh, miten inhoittava olet, Frank! katkaisi mrs Cavalossi tohtorin
puheen samalla hyväillen taasen hänen kättään.

-- ... niin merkitsee se, että sinulla on liikuntoväline
kolmeksikymmeneksi viikoksi, virkkoi tohtori rauhallisesti kuin ei
olisi huomannut mrs Cavalossin menettelyä. Kolmekymmentä viikkoa kuluu
pian. Etkö voisi vähän supistaa menojasi?

-- Mahdotonta, vastasi hän ja pudisti vilkkaasti päätään. Meillähän on
silti niin äärettömän hyvää aikaa --

-- Marie, keskeytti tohtori hänen puheensa, sinä olet taivaallinen,
mutta sinä olet pieni ajattelematon hupakko ja pahinta on, että sinä
luulet olevasi äärettömän älykäs. Sinä tulet saattamaan meidät molemmat
perikatoon tuollaisella elämälläsi. Kuule nyt mitä sanon ja supista
menojasi. Sanon vielä kerran, että kolmekymmentä viikkoa ei ole pitkä
aika.

-- Se on tavattoman pitkä aika, lausui mrs Cavalossi uudelleen
papukaijan itsepäisyydellä ja kyyhkysen lempeydellä.

-- Nyt suutun pian sinulle, vastasi tohtori.

-- Muista, että emme ole vielä naimisissa, rakas ystäväni, huomautti
rouva, ja että minä voin vielä muuttaa päätöstäni.

Tohtori huomasi, ettei hän halunnut olla ymmärtäväinen.

Itse asiassa ei mrs Cavalossi tarkannut asioita milloinkaan aamusella.
Hän oli samanlainen kuin kaikki oikein terveet ihmiset: hän oli iloisin
ja virkein varhaisina aamuhetkinä. Vain sairaat, synkkämieliset ja
sellaiset henkilöt, jotka ahtavat sisäänsä huijauslääkkeitä, tulevat
pirteämmiksi päivän mittaan.

-- Sinä olet auttamaton, sanoi tohtori. Toisinaan sinä olet aivan
vastustamattoman tervejärkinen. Mutta muista, Marie, että me liikumme
hyvin ohuella jäällä.

-. Sellaiseen lopputulokseenko sinä olet päässyt nukuttuasi asian
jälkeen?

-- Niin olen. Jos jää pettää, niin älä sano, etten minä ole varoittanut
sinua!

-- Turhaa! huomautti mrs Cavalossi. Sinä et tiedä, mitä minä voin
tehdä. Sinä käsittelet minua kuin pientä lasta. Miten luulet minun
tulleen toimeen kaikkina niinä vuosina, jolloin minulla ei ole ollut
tilaisuutta saada käyttää hyväkseni suunnitelmieni toteuttamisessa
sinun kallisarvoista apuasi?

-- Voi, onni on aina kauneuden puolella.

-- Niinpä niinkin! Siihen minäkin luotan. Mrs Cavalossi riemuitsi
saavuttamastaan pienestä voitosta.

-- Mutta kuinka ollakaan, onni kääntyy, virkkoi tohtori unelmoiden ja
vilkaisi rataa.

-- Ei minulle, lausui mrs Cavalossi rauhallisesti.

-- Kuka tietää?

Hän vain hymyili tohtorille, puolittain anteeksi antavasti, puolittain
ylenkatseellisesti. Tuolla hymyllään hän hienosti osoitti tohtorille,
ettei vielä monien tulevien vuosien aikana mikään voinut tuottaa
perikatoa henkilölle, jolla oli niin kauniit kasvot kuin hänellä, mrs
Cavalossilla, oli.

-- Jään tänne viikon loppuun asti, virkkoi hän päättävästi. Kuvittele
itseksesi, että minä olen lähtiessäsi suudellut sinua! Näkemiin!
Tapaamme maanantaina -- luota minuun siihen asti!

-- Näkemiin, kirkas tähti! lausui tohtori kohteliaasti. Teit hyvin
ystävällisesti tullessasi saattamaan minua junalle.

Hän nosti hattuaan ja kumarsi. Konduktööri puhalsi pilliä, veturista
kuului vihellys ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli rakastunut pari
eronnut.

Mrs Cavalossi asteli takaisin hotelliin miellyttävästi tietoisena
vaalean silkkipukunsa täydellisyydestä. Aamu oli kaunis, mutta ilmassa
oli lähestyvän ukonilman tuntua. Hän istuutui korituoliin lähelle
hotellin sisäänkäytävää ja katseli päätään kääntämättä ja ajatuksiinsa
vaipuneena merelle. Hänen huulillaan ja nenänpielissään kuvastuva
hieno, taipuisa piirre näytti osoittavan, että se tunne, jolla oli
ylivalta hänen sielussaan, oli syvä halveksinta -- ihmisen
halveksiminen, joka, tietoisena omasta ehdottomasta voimastaan,
kärsimättömänä katselee alas muuhun maailmaan.

-- Hyvää huomenta, äiti!

-- Sylviane!

Nuoren tytön ilmestyessä äkkiä ja ihastuttavana hämmentyi mrs
Cavalossi. Sylvianella oli heleän kirkas puku -- aamun ruusuinen
kirkkaus. Pitkä puku kietoutui ilmavana hänen hoikan vartalonsa
ympärille ja hänen neitseelliset kasvonsa loistivat kuin kukka loistaa,
kun aurinko on juuri kohonnut taivaalle. Tuota täydellistä kauneutta
lisäsi hieno surumielisyyden piirre, joka syvensi silmien ilmettä ja
pehmensi suun piirteitä.

Mrs Cavalossi tunsi pientä pelkoa, kun hän katsoi tytärtään. Jos hänen
omalla kauneudellaan oli voimaa, niin minkälainen voima mahtoikaan
sitten olla Sylvianen rakastettavuudessa? Hän tunsi olevansa mitätön
tuon nuoren tytön rinnalla.

-- Istuudu tähän, Sylvie, virkkoi mrs Cavalossi ja tarttui hänen
käteensä. Oletko syönyt aamiaista? Missä Arthur on?

-- Adela toi minulle teetä. Arthur makaa. Hän ei voi hyvin.

-- Ei voi hyvin? Mrs Cavalossi kääntyi nopeasti ja katsoi tytärtään ja
sitten näkyi joku erikoinen ajatus välähtävän hänen mieleensä. Mikä
häntä vaivaa?

-- Hänellä on hyvin paha päänsärky. Hän arvelee paranevansa
puoleksipäiväksi. Minusta hänellä on hieman kuumetta. Minä pyydän
tohtori Colpusta käymään hänen luonaan.

-- Tohtori Colpus on palannut Lontooseen. Minä saatoin hänet asemalle.
Tiedätkö, Sylviane, minulla on jotain uutta kerrottavaa sinulle ja
Arthurille myöskin. Haluaisin, että hän olisi ollut ylhäällä. Tohtori
Colpus on pyytänyt minua vaimokseen.

-- Aiotko mennä naimisiin, äiti?

-- Sanoin vain, että hän on pyytänyt minua vaimokseen. Sanohan,
Sylviane, tahtoisitko, että vastaisin myönteisesti?

Nuoren tytön katse liikkui sinne tänne.

-- Sinä olet liian nuori tohtori Colpukselle, ja liian kaunis.

-- Siten ei hän arvele. Hän on harmaatukkainen, mutta hän on
ihanteellinen rakastaja. Minä olen antanut suostumukseni. Menemme
naimisiin ensi viikolla. Sinä tiedät paikan.

-- Rakastatko sinä siis häntä, äiti?

Mrs Cavalossi nauroi.

-- Mahdollisesti, vastasi hän. Ja sitten: -- Minä ihailen häntä.

Sylvianen olisi täytynyt sanoa jotain tilaisuuteen sopivaa, mutta hän
ei voinut keksiä mitään ja syntyi kiusallinen äänettömyys. Mrs
Cavalossikin näytti vaivaantuneelta ja tuntui siltä kuin äidin ja
tyttären välille olisi tullut jotain väkinäistä. Poistaakseen sen he
alkoivat katsella hotellin palvelusväkeä, joka kaikin voimin kiilloitti
kaksoisoven messinkejä. Ei oltu arvattu, että jotkut hotellin
asukkaista olisivat näin aikaisin ulkona, kaikkein vähiten naiset.
Palvelijat tulivat nyt lähemmäksi ja olisi ollut mahdotonta jatkaa
yksityisluontoista keskustelua.

-- Minä luulen, että menen Arthurin luo, sanoi Sylviane nousten
seisomaan.

-- Minä tulen myös ylös. Mrs Cavalossi nousi. He menivät yhdessä ylös
pitkin leveitä portaita.

Arthurin huoneen ovella Sylviane pysähtyi. Pitkässä käytävässä ei ollut
ketään muita kuin he kaksi.

-- Voi, äiti, kuiskasi hän ja suuteli äitiään, miksi menet hänen
kanssaan naimisiin? Mitä se merkitsee?

-- Merkitsee? Mrs Cavalossi toisti sanan. Se merkitsee sitä, etten
tahdo jäädä yksinäiseksi vanhuuteni päiviksi. Se merkitsee sitä, että
rakas, vanha tohtori tarvitsee jonkun, joka huolehtii hänestä. Mitä
muuta se merkitsisi? Mene huolehtimaan omasta rakastetustasi, Sylvie,
niin minäkin unelmoin omastani.

Tuntia myöhemmin, juuri kun mrs Cavalossi valmistelihe kävelylle, tuli
Sylviane juosten saliin.

-- Äiti, hän on sairas!

Hänen vapisevassa äänessään oli jotain pyytävää ja hätääntynyttä. Mrs
Cavalossi sattui juuri tarkastelemaan erään uuden auringonvarjon
vartta. Hän katsahti nopeasti nuorta tytärtään, jonka kasvot ilmaisivat
samaa kuin äänikin.

-- Sairas? toisti mrs Cavalossi.

-- Niin -- niin minä ainakin luulen.

-- Sinä sanoit, että hänen päänsä vaan oli kipeä.

-- Minä sanoin, että hänellä oli myös vähän kuumetta, äiti.

Nuoren rouvan käytös äitiään kohtaan oli kuin aran koulutytön.

-- Kun pää on hyvin kipeä, tuntee itsensä aina vähän kuumeiseksi. Sinä
olet lapsellisen levoton, rakas ystävä.

-- Tiedän sen, äiti, mutta en voi auttaa sitä. Minä pelkään niin
kauheasti, että hän sairastuu.

-- Sairastuu! toisti mrs Cavalossi ja hänestä tuntui kuin olisi hänen
äänensä kuulunut kaukaisuudesta.

Taasen näytti hänen mieleensä juolahtavan jokin merkillinen ajatus.
Hänen kasvoillaan ei huomannut mitään, mutta sielussaan hän näki
kohtalon sormen ojentuvan esiin, houkutellen häntä tarttumaan siihen.
Hänen ihmeellinen onnensa, joka ei milloinkaan ollut jättänyt häntä
pidemmäksi aikaa, oli jälleen hänen vallassaan. Eräs suunnitelma alkoi
jo muodostua hänen mielessään. Hän näki tulevaisuuden, näki tapaukset,
jotka odottivat mahtavan käden ohjeita. Hän tunsi kiusausta puhjeta
nauruun, kun hän salamannopeasti hahmoitteli sen kauhean tapauksen
ääriviivat, joka pian osuisi kohdalle. Tohtori Colpus saisi nähdä,
mihin hän kelpaisi ilman tohtorin apua. Hän oli luotu onnistumaan --
itse helvetti seisoi hänen puolellaan.

-- Minä menen katsomaan Arthuria, virkkoi hän.

-- Niin, tee se. Hän tahtoo puhua kanssasi, äiti. Sylviane hyväksyi
innokkaana tämän ehdotuksen. Hän käski minun pyytää sinua tulemaan
hänen luoksensa.

-- Miksi et sanonut sitä ennemmin? virkkoi mrs Cavalossi nousten
seisomaan.

-- Minä -- minä luulin, ettet haluaisi mennä sairashuoneeseen. Sinä et
tahtonut milloinkaan tulla luokseni, kun minä olin sairas.

-- Sairashuoneeseen! Lorua! Minun mielestäni Arthur tulee sairaaksi
kovin helposti. Luulenpa tosiaankin, että sinä olet levoton turhan
tautta, lisäsi hän. Miksi sinä olet levoton? Sinä hetkenä oli hänen
äänessään jotain ystävällistä.

-- Oletko rakastunut mieheesi? jatkoi mrs Cavalossi ja hänen äänensä
kuulosti jälleen kovalta.

-- Äiti, vastasi tyttö kiihkeänä, hän ei mennyt kanssani naimisiin
rahojen tähden. Hän ei tee laskelmia. Sylviane katsoi lattiaan.

-- Oletko vakuutettu siitä?

-- Eikö hän osoittanut sitä eilen illalla?

-- Älä nyt ole typerä, Sylvie. Hän tulee pian muuttamaan päätöksensä,
saat nähdä. Se oli vaan keksitty syy. Saatpa huomata, ettei hänellä ole
mitään sitä vastaan, että hän elää sinun omaisuudestasi. Sitäpaitsi on
sinun asiasi saattaa hänet ajattelemaan toisin.

-- Sitä en voi, äiti.

-. Sinä voit, jos yrität.

-- Minä en tule milloinkaan yrittämään, äiti.

Mrs Cavalossi laski auringonvarjon kädestään.

-- Sylvie, silloin käy onnettomasti, jos sinä ja minä riitaannumme.
Olen kasvattanut sinut maailman naiseksi, en ole antanut sinun saada
mitään harhaluuloja. Puoli vuotta sitten vastasit sinä täydellisesti
toivomuksiani. Sinä katsoit avioliittoa siltä kannalta, mitä se
todellisuudessa on -- liikeasia. Minä esitin suunnitelman, jonka avulla
meistä tulisi todella rikkaita, ei ainoastaan puoleksi rikkaita, ja
silloin ei sinulla ollut omatunnonvaivoja. Meidän täytyi tutustua
Arthur Forrestiin, joka, kuten luulimme, oli tietämätön oikeuksistaan
Petersonin omaisuuteen, ja sinun piti mennä naimisiin hänen kanssaan.
Sanoin sinulle, että hän oli varsin halukas menemän naimisiin kanssasi,
kun hän saisi kuulla, että sinä olit kahdenkymmenentuhannen punnan
arvoinen. Olin oikeassa! Sekä sinun kauneutesi että rikkautesi
houkuttelivat häntä. Hän menetteli, kuten joka mies olisi menetellyt --
hän tarttui koukkuun.

-- Ei, äiti, hän rakastui minuun.

-- Lörpötystä, Sylviane! Miten tahansa, hän meni kuitenkin kanssasi
naimisiin. Nyt on käynyt selville, että hän tiesi oikeudestaan
Petersonin omaisuuteen, vaikkei hän syystä tai toisesta ole tarttunut
asiaan. Me kärsimme eilen pienen tappion. Mutta mitä se merkitsee? Jos
hän, kuten sanot, rakastaa sinua, vaikuttaisi pari sinun sanaasi häneen
siten, että hän hyökkäisi käsiksi Petersonin miljooniin kuin tiikeri.

-- Mutta minä en tule lausumaan niitä paria sanaa.

Mrs Cavalossi nauroi raikkaasti.

-- Olet muuttunut hempeämieliseksi, Sylviane. Mutta se häviää kyllä ja
ajan mittaan sinä teet minut levolliseksi. No, niin, ei puhuta nyt enää
siitä. Sinä sanot, että Arthur on sairas ja tahtoo puhua kanssani. Minä
menen hänen luoksensa. Luulen, että nuo sairauden enteet ovat vain
pääasiassa sinun mielikuvituksessasi. Hänhän oli aivan terve eilen
illalla.

Mrs Cavalossi otti auringonvarjonsa ja seurasi tytärtään
makuuhuoneeseen. Hän astui sinne hymyilevänä: ruumiillistunut terveys
ja ilo. Tuntui mahdottomalta, että mitään sairautta tai heikkoutta
saattoi olla siellä, missä hän oli. Huone oli iso ja valoisa. Korkean
ikkunan ja oven välissä oli sänky, jossa sairas makasi. Sängyn edessä
oli väliverho.

Mrs Cavalossi näki heti, että Arthur oli tosiaankin sairas. Hän oli
elämässään nähnyt sangen monenlaista sairautta. Nuori mies näytti
väsyneeltä. Hänen silmänvalkuaisensa olivat punaiset ja silmistä vuosi
vesi. Hänen päänsä oli kuuma, hiukset olivat kosteat ja kasvonsa olivat
hieman punaiset.

Hän vastasi mrs Cavalossin tervehdykseen heikosti hymyillen -- mrs
Cavalossin iloiseen ja harkittuun tervehdykseen. Hän asetti
auringonvarjonsa vasten sängynjalkaa ja kosketettuaan ensin
hajamielisesti hattuansa, ollakseen varma, että se oli oikein päässä,
astui hän sängyn ääreen. Sylviane seisoi hänen takanaan.

Sairas nyökkäsi äänettömästi vaimolleen.

-- Arthur, sanoi mrs Cavalossi hetkeäkään epäröimättä, minä mittaan
kuumeesi. Sylvie, juokse Adelan luo ja pyydä häntä hankkimaan
lämpömittari.

-- Sano nyt minulle, kuiskasi hän nopeasti, kun Sylviane oli mennyt,
miten voit, rakas Arthur.

-- Olen saanut influenssan, vastasi hän. Se muuttuu vakavaksi. Keväällä
ja vuosi sitten oli minusta vähällä tulla loppu influenssan takia.
Lähetä heti hakemaan lääkäri. En tahdo, että Sylviane pelästyisi.
Rauhoita häntä -- sano hänelle, ettei tämä ole mitään vaarallista.

-- Ymmärrän, virkkoi mrs Cavalossi hellästi ja rauhoittavasti,
ymmärrän. Minä huolehdin kaikesta. Sinä et tiedä, miten hyvin minä
ymmärrän sairaita. Minä ymmärsin heti, että tämä oli influenssaa, mutta
ei ole mitään syytä ottaa asiaa niin vakavalta kannalta. Hyvä
huolenpito on kaikki, mitä tarvitaan. Sitä et sinä saanut edellisillä
kerroilla. Viikon kuluttua olet sinä terve taasen. Minä ihmettelen,
miten sait sen.

-- En ensinkään käsitä, mumisi Arthur. On kai siten, että minä
kuljeskelen taudinsiemenet ruumiissani ja kun tulee kesä, puhkeavat ne
esiin.

Mrs Cavalossi hymyili hyväntahtoisesti kuin pahankuriselle lapselle.

-- On luonnollisempaa, että sait sen, kun olit ulkona myöhään eilen
illalla. Englantilainen ilmanala ei ole milloinkaan terveellistä
pimeyden tultua, rakas Arthur. Kuuleppas, miksi sinä lähdit eilen
illalla niin äkkiä ulos?

-- Tahdoin kävellä hieman Sylvien kanssa.

-- Olet hyvin ihastunut häneen, mikäli käsitän.

-- Rakastan häntä, vastasi Arthur rauhallisesti.

-- Ja sinä et pidä vanhasta anopistasi, kun hän asettui eilen illalla
sinun tahtoasi vastaan? Eikö niin? Tunnusta vain.

Arthurin huulille kohosi heikko hymy.

-- Älä unohda, mitä minä sanoin Sylvianesta, pyysi hän kiihkeästi.

-- Luota minuun, Arthur, vastasi mrs Cavalossi.

       *       *       *       *       *

-- Äiti, sanoi Sylviane seuratessaan äitiään huoneesta, sitten kun mrs
Cavalossi oli mitannut Arthurin kuumeen ja lähettänyt Simsin hakemaan
lääkäriä. Minä pelkään niin. Minä --

Hänen äänensä vaimeni nyyhkytyksiin.

-- Tämä on kuin kohtalon onnettomuutta, nyyhkytti hän.

-- Sylviane, mitä taivaan nimessä sinä tarkoitat?

-- Muistathan, äiti -- kaksi vuotta sitten.

Sylviane tuijotti jäykästi eteensä äkkiä kuivin silmin. Hän näki
ensimmäisen miehensä kuolleen ruumiin edessään pimeydessä.

-- Olisiko se kohtaloni onnettomuus? kuiskasi hän taasen.

-- Hiljaa, kuiskasi mrs Cavalossi, Arthur saattaa kuulla. Tule
huoneeseeni hetkeksi, niin saat lasin konjakkia. Sinun täytyy hillitä
itsesi. Arthur on parin päivän kuluttua taasen terve. Influenssa ei kai
ole vaarallista.

Kun Sylviane oli jälleen rauhoittunut ja mennyt takaisin miehensä
huoneeseen istuakseen hänen luonaan, kunnes lääkäri tulisi, katsoi mrs
Cavalossi peiliin ja hymyili.

-- Niin, virkkoi hän, influenssa ei kai ole vaarallista! Tarkka
huolenpito --

Hänen puheensa keskeytyi, kun Adela tuli sisälle nimikortti kädessään.

-- Täällä on eräs herra, joka kysyy mrs Forrestia, ja siksi toin kortin
rouvalle.

Mrs Cavalossi vilkaisi nimikorttia. Siinä oli: Arthur Peterson.

-- Luulen, että puhun itse hänen kanssaan, Adela. Sitten hän epäröi
taasen. Ei, sanoi hän viimein, sanokaa mr Petersonille, että mr Forrest
makaa sairaana, influenssassa ja että me odotamme juuri lääkäriä.

-- Kyllä, rouva. Ja jos hän tahtoo puhutella rouvaa?

-- Hän ei tunne minua.

Adela poistui.

-- Antaisin aika paljon, jos voisin keskustella neljännestunnin tuon
Arthur Petersonin kanssa, puheli mrs Cavalossi itsekseen, kun hän oli
taasen yksin. Mutta jos tutustuisin häneen nyt, saattaisi se vaikeuttaa
tilannetta.

Kun lääkäri tuli, otti mrs Cavalossi itse hänet vastaan, ja vaikkakin
Sylviane seurasi heitä Arthurin huoneeseen, jäi hän neuvottelussa
täydellisesti sivulliseksi. Lääkärin käytös oli ystävällistä ja
rauhoittavaa. On kahta lajia lääkäreitä -- toiset ovat vakuutettuja
siitä, että potilas kuolee, kunnes heidän äärimmäinen älykkäisyytensä
epäämättömän varmasti on johtanut niin pitkälle, että potilas voi syödä
pihviä aamiaiseksi, ja toisia, jotka ovat täysin vakuutettuja, että
potilas voi aivan hyvin, siksi kunnes hän kuolee. Folkestonen lääkäri
kuului viimeiseen lajiin.

-- Hm! mutisi hän laskettuaan Arthurin valtimon lyönnit ja mitattuaan
itse kuumeen. Hm! Sitten syntyi hiljaisuus. Viimein hän sanoi: Selvästi
influenssaa. Helppo tapaus. Ei ole mitään syytä levottomuuteen.

Hän katsoi Sylvianea ja hymyili.

-- Enkö sanonut sitä, rakas Sylviane, virkkoi mrs Cavalossi
tyttärelleen.

-- Lähetän tänne heti vähän lääkettä.

-- Minä tahtoisin niin mielelläni, että tohtori tulisi uudelleen
iltapäivällä, sanoi Sylvie, joka viimeinkin uskalsi esiintyä
vaimon-oikeuksin.

-- Onkohan se välttämätöntä? kysyi mrs Cavalossi.

-- Minä tulen joka tapauksessa, vastasi tohtori lyhyesti tarkastettuaan
potilasta uudelleen.

Mrs Cavalossi saattoi hänet ulko-ovelle asti.

Sen jälkeen hän lähti aamukävelylleen rannalle. Mrs Cavalossilla oli
tapana tehdä kävelymatka, tapahtuipa mitä tahansa. Mahdollisesti tuo
tottumus juuri selvitti syyn, miksi hänellä oli niin kaunis iho ja hyvä
terveys.

Oli vielä verrattain varhaista ja Folkestonen lukuisat kesävieraat
eivät olleet vielä tulleet alas tervehtimään aurinkoa ja merta. The
Leasilla ei ollut vielä montakaan ihmistä. Orkesteri ei ollut
aloittanut päivän työtä. Mrs Cavalossi otti tuolin, maksoi siitä pennyn
ja rupesi tuumimaan asioita ja syitä yleensä. Hänen mietteensä lienevät
olleet tahdikkaita, sillä tuon tuostakin polkaisi hän maata pienellä
verrattomalla jalallaan kuin olisi hän soittanut jotain sävelmää. Äkkiä
hänen mietteensä keskeytyivät. Eräs nuori mies, joka kulki hänen
ohitseen, pysähtyi hänen eteensä ja katsoi häntä.

-- Suokaa anteeksi, virkkoi nuori mies, mutta luulenpa, että minulla on
kunnia puhutella mrs Cavalossia.

-- Nimeni on Cavalossi, myönsi hän ja hymyili vasten tahtoaan.

-- Ja minun on Peterson -- Arthur Peterson, sanoi hän. Olin juuri
hotellissa tavatakseni ystäväni Forrestin. Toivon, ettei hän ole
vaarallisesti sairas.

-- Toivon niin, vastasi mrs Cavalossi. Toivomme ettei siihen tarvitse
kiinnittää erikoista huomiota. Mutta influenssan suhteen ei ole
milloinkaan varma, kuten tiedätte.

-- Arthur alkaa tottua influenssaan, huomautti mr Peterson.

-- Niin, hän on kertonut minulle, että hänellä on ollut se pari kertaa
aikaisemmin hyvin vaikeana.

-- Vaikeana, toisti mr Peterson, se on kaikkein lievimmin sanottu.

Mrs Cavalossi kohotti kulmakarvojaan.

-- Lähetin hakemaan lääkäriä. Teemme voitavamme. Olen vain ulkona
hengittääkseni raitista ilmaa puolen tunnin ajan ja sitten minä autan
hänen hoitamisessaan.

-- Autatteko? huudahti mr Peterson. Jos minä olisin sairas, pitäisin
siitä, että te hoitaisitte minua.

-- Miksi sanotte siten?

-- Koska te olette niin ihmeen kaunis.

-- Te olette hyvin vilpitön, mr Peterson.

-- Olenko ollut epäkohtelias? kysyi mr Peterson häpeissään. Toivon,
etten kuitenkaan ole ollut. Mutta jos olen, niin pyydän anteeksi.
Katsokaahan, minä en ole tottunut naisseuraan. Minä käyttäydyn aina
typerästi. Mutta te olette ihmeen kaunis, mrs Cavalossi. Saanko istua
hetkisen tällä tuolilla?

Odottamatta vastausta istuutui hän tuolille, kumartui eteenpäin, sysäsi
hattunsa takaraivolle ja leikitteli kepillään.

-- Minun täytyy pian mennä, sanoi mrs Cavalossi. Vain hänen
käyttäytymisensä selvensi eron hänen ja jonkun puotitytön välillä.
Miten saatoitte tietää, kuka minä olen?

-- Minä tapasin Arthurin eilen höyrylaivalla ja minä näin hänen
lähtevän laivasta erään naisen kanssa, jonka tiesin olevan hänen
vaimonsa. Ikävä kyllä en saanut tilaisuutta tulla esitellyksi hänelle.
Hän oli kuin teidän ilmetty kuvanne ja kun Arthur oli puhunut teistä
molemmista, arvasin heti, kuka te olitte, kun näin teidän istuvan
täällä.

-- Ymmärrän, vastasi mrs Cavalossi.

-- Toivon että ette pahastunut, kun esittäydyin itse. Tahdoin vain
kuulla, miten Forrestin laita oli.

-- En ensinkään, mr Peterson. Luulenpa, että tulette huomaamaan, lisäsi
hän, että kellään ei ole mitään sitä vastaan, että tulee tutuksi niin
rikkaan miehen kanssa kuin teistä pian tulee.

Mr Peterson punastui.

-- Te olette siis kuullut puhuttavan isäni testamentista ja kaikesta
tuosta?

-- Kyllä, luonnollisestikin. Kukapa ei olisi? Pian teidän kuvanne on
joka viikkolehdessä -- kun teistä tulee täysi-ikäinen.

-- Toivon säästyväni siitä.

-- Oh, pahempaakin saattaisi teille tapahtua.

-- Esimerkiksi?

-- Minä en tahdo esittää mitään esimerkkejä. Mutta minä olen eräissä
asioissa hyvä naisprofeetta, uskokaa vaan, mr Peterson.

-- Ennustakaa sitten kädestäni. Hän kurkoitti innokkaana käsiään ja mrs
Cavalossi oli tutkivinaan niitä.

-- Elämänviiva on pitkä, sanoi hän.

-- Onko se! huudahti mr Peterson. Se on hyvä. Annoin pari vuotta sitten
erään mustalaisen ennustaa minulle Epson Downissa ja hän sanoi, että
elämänviiva on hyvin lyhyt.

Mrs Cavalossi katsoi äkkiä häneen.

-- Hyvin lyhyt? kysyi hän terävästi.

-- Niin.

-- Mustalaiset ovat sellaisia petkuttajia, virkkoi hän. Älkää uskoko
niitä. Elämänviiva on pitkä. Mutta minun täytyy varoittaa teitä
suuresta onnettomuudesta.

-- Minkälaisesta onnettomuudesta?

-- Niin, miten sen tietäisin.

-- Te laskette leikkiä kanssani, virkkoi mr Peterson. En usko, että
ymmärrätte hituistakaan kädestä ennustamisesta, mrs Cavalossi.

-- Saattepa nähdä, hymyili hän olematta millänsäkään. Hyvää huomenta!

-- Enkö saa saattaa teitä hotelliinne?

-- En tahdo vaivata teitä, mr Peterson, vastasi hän kylmästi.

-- Ei siitä ole mitään vaivaa.

-- Hyvää huomenta! toisti mrs Cavalossi ja lähti hyvästelemättä häntä
kädestä pitäen.

-- Ihmeellinen nainen! mutisi mr Peterson, kun hän jäi yksin. Mutta hän
on verraton joka tapauksessa. Minä käyn vierailemassa tuossa hotellissa
kaksi kertaa päivässä siihen asti, kun Forrest alkaa parantua -- käyn
kun käynkin!




VIII.

Viikatemies kutsutaan.


Näytti siltä, että Arthur Forrest oli arvioinut oikein sairautensa.
Saman päivän iltapuolella oli hän vakavasti sairaana ja kaikki
hotellissa tiesivät, että hän oli sairas.

Seuraavan päivän iltana oli Arthurin tila arveluttava. Hänellä oli
neljänkymmenen asteen kuume. Lääkkeillä ei tuntunut olevan mitään
vaikutusta häneen. Hän houraili usein. Mrs Cavalossi oli Sylvianen
täydellä hyväksymisellä kieltäytynyt ottamasta sairaanhoitajatarta. Nuo
kaksi naista vakuuttivat tohtorille, että he halusivat itse hoitaa
Arthuria. Edellisenä yönä oli Sylviane valvonut miehensä luona, Adelan
nukkuessa viereisessä huoneessa. Tänä yönä piti mrs Cavalossin jäädä
sairaan luokse. Kello oli kymmenen ja tohtori oli juuri lähdössä.
Sylviane oli, vaikkakin vastahakoisesti, luvannut mennä nukkumaan
äitinsä huoneeseen pariksi tunniksi.

-- Hän on ehkä hieman parempi, virkkoi tohtori mrs Cavalossille
ottaessaan hattunsa. Mutta kuume yhä pysyy. Koska mrs Forrest ei ole
sisällä, voin sanoa teille suoraan, että sairaus on jatkuvasti niin
vaarallista kuin se ikänään voi olla. Minun mielestäni teidän pitäisi
ottaa sairaanhoitajatar. Te itse, mrs Cavalossi, olette yhtä hyvä kuin
joku sellainen, mutta mrs Forrestin puolesta pelkään. Hän on liian
huolestunut ja levoton pystyäkseen hoitamaan sairasta hyvin.

-- Kuten tohtori haluaa, vastasi mrs Cavalossi myöntyväisesti, minä
hankin huomenaamulla sairaanhoitajattaren.

-- Te sanoitte tuntevanne etevän lääkärin Lontoossa. Jos
sähköittäisitte hänelle?

-- Sen olen jo tehnyt, lausui mrs Cavalossi. Arvelin, että ette
pahastuisi siitä. Luulen hänen olevan täällä huomenna puolenpäivän
aikaan.

Tohtori kumarsi.

-- Minun ei tarvitse kehoittaa teitä suurimpaan varovaisuuteen, sanoi
tohtori lähtiessään. Pieninkin huolimattomuus saattaisi aiheuttaa
kohtalokkaita seurauksia. Hyvää yötä, minä tulen taasen aamulla heti
aamiaisen jälkeen.

Mrs Cavalossi ja potilas olivat kahdenkesken isossa makuuhuoneessa,
jota valaisi yksi ainoa, pukeutumispöydän yläpuolella palava lamppu.
Mrs Cavalossi sulki oven hiljaa. Niin, hän oli yksin sairaan kanssa.
Kaikki oli mennyt hyvin. Kaikki oli mennyt, kuten hän oli ajatellutkin.
Hän oli täysin selvillä, miten hänen pitäisi menetellä. Keino oli
vaaraton, yksinkertainen ja pettämätön. Hän astui sängyn ääreen ja
hänen hieno harmaa silkkipukunsa kahisi hiljaisessa huoneessa. Hän
katsoi alas -- hän leimuavin silmin ja terveyden puna poskillaan --
katsoi tuota raukkaa, joka niin äkkiä oli sairastunut. Hän hymyili
kylmää, kimaltelevaa ilon hymyä -- kuin ihminen, jolla ei ole
minkäänlaisia omantunnonvaivoja, ei mitään epäröintiä, ainoastaan yksi
halu, jonka hän tahtoo toteuttaa. Arthur makasi puoliksi tiedottomana,
valittaen silloin tällöin ja vaipuen aika ajoin lyhyeen horrostilaan.
Avuttomana, heikkona, huohottaen makasi tuossa se mies, joka oli
uskaltanut asettua kaikkein suurinta suunnitelmaa vastaan, minkä mrs
Cavalossi milloinkaan elämässään oli valmistanut. Se oli liian
naurettavaa -- ihmeen naurettavaa! Neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten
oli hän seisonut mrs Cavalossin edessä häntä vastustaen nuoruuden ja
voiman koko päättäväisyydellä. Nyt saattoi hänen elämänsä liekin
puhaltaa sammuksiin kuin kynttilän, jonka jälkeen sitä ei enää
uudelleen sytytettäisi.

Arthur aukaisi silmänsä ja näytti tahtovan sanoa jotakin.

-- Janottaako sinua? kysyi mrs Cavalossi hiljaa. Sinun täytyy ottaa
lääkkeesi.

Hän otti pullon yöpöydältä, kaatoi pikariin ja laski sen sitten hänen
huulilleen tukien hänen päätään, kun hän joi.

-- Miten on Sylvien laita? kuiskasi Arthur.

-- Hän lepää vähän. Hän oli niin äärettömän väsynyt, ressu. Nyt täytyy
sinun myöskin maata hiljaa ja koettaa nukkua.

Hän hiveli sairaan kosteata otsaa kylmällä, kiinteällä kädellään.
Jotain Arthurin kuumeisesta hehkusta siirtyi häneen. Mrs Cavalossi
hymyili taasenkin huomaamattomasti, sillä hän ymmärsi nyt vieläkin
selvemmin, miten sairas mies oli.

Sitten Arthur nukahti tietämättä niistä onnettomuutta uhkaavista
voimista, jotka liikkuivat hänen ympärillään.

Puoli tuntia kului painostavan hiljaisuuden vallitessa. Viimein mrs
Cavalossi meni ovelle ja kuunteli tarkkaavasti. Ei kuulunut muuta ääntä
kuin Arthurin raskas hengitys. Hän katsoi sairasta taasen. Hiki
helmeili Arthurin otsalla, mutta hän nukkui jatkuvasti.

Hetki oli koittanut.

Kevyesti ja varovasti hän veti peitteen sairaan päältä pois, kunnes
hänen hartiansa ja rintansa olivat peittämättöminä. Arthur nukkui. Mrs
Cavalossi meni ikkunan luo ja veti verhon syrjään. Satoi ja synkät
pilvet kiisivät taivaalla. Hän oli kuulevinaan meren kohinan.

Hän kääntyi nopeasti ja kun hän oli vielä kerran kuullostanut, siirsi
hän ison verhon, joka oli asetettu ikkunan ja sängyn väliin, syrjään.
Sitten hän väänsi ikkunan kädensijaa, onneksi se ei ollut väännetty
lukkoon. Äänettömästi työnsi hän ikkunaa auki tuuma tuumalta -- kunnes
aukeama oli enemmän kuin jalan levyinen. Sateisen yön kylmä ilma
virtasi huoneeseen -- hänkin värähti tuntiessaan sen. Yötuuli leikki
sairaan kosteissa hiuksissa.

Hän nukkui jatkuvasti tietämättä, että häneen oli kohdistunut kuoleman
nuoli.

Mrs Cavalossi istuutui ikkunalaudalle ja odotti levollisesti.
Hänellekin saattoi käydä huonosti nyt, mutta hän oli päättänyt uskaltaa
kaiken. Jos Arthur heräisi! Kerran hän liikautti itseään, mutta mrs
Cavalossi istui hievahtamatta. Kaksikymmentä minuuttia kului. Sitten
hän sulki ikkunan yhtä hiljaa kuin hän oli aukaissutkin sen.

-- Suurinta varovaisuutta! hän kuiskasi matkien lääkäriä.

Samassa Arthur heräsi ja sanoi jotain. Hän astui sängyn viereen.

-- Et saa heittää peitettä päältäsi, rakas Arthur, lausui hän ja peitti
hänet taasen. Tahdotko jotain juotavaa?

-- Minä olen huonompi, virkkoi Arthur juotuaan hieman mehua. Minä
tunnen sen koko ruumiissani. Olen huonompi kuin tunti sitten.

-- Ei, ei, sinä olet parempi. Yöllä tuntee itsensä aina
huonovointisemmaksi.

-- Palaako takassa tuli?

-- Kyllä, sinulla on ihana takkatuli, vastasi mrs Cavalossi.

-- Olen ihan täydellisesti kylmettynyt, virkkoi Arthur ja laski sitten
nöyrästi kuumepoltteiset kasvonsa tyynylle.

Mrs Cavalossi tarttui verhoon ja veti sen takaisin paikoilleen. Silloin
se liukui hänen käsistään ja olisi kaatunut vasten ikkunaa, jos ei hän
ajoissa olisi saanut siitä kiinni. Hiljainen tyytymätön huudahdus
pujahti esiin hänen huuliltaan, kun hän nosti sen taasen seisomaan.
Kaikki oli mennyt hyvin. Silloin hän kuuli lattiapalkin narahtavan. Hän
kääntyi salamannopeasti ovelle päin.

-- Sylviane, kuiskasi hän tukahtuneesti.

Hänen tyttärensä seisoi tuossa pelästyneet silmät selko selällään ja
oikea käsi koholla, pitäen vasemmalla aamutakkiaan kiinni.

-- Mikä on hätänä, Sylviane? kysyi mrs Cavalossi levollisesti.

-? Näin unta, että hän oli kuolemaisillaan, ja siksi tulin tänne. Mitä
sinä teit verholle, äiti?

-- Olin vähällä kaataa sen. Mutta sinun täytyy tosiaankin mennä
nukkumaan vielä, Sylvia.

-- Äiti, lausui hän pyytävästi ja astui sängyn ääreen, hän on huonompi.

-- Rakas Sylviane, sanoi mrs Cavalossi ja vei tyttärensä etäämmäksi,
sinun täytyy koettaa pysyä rauhallisena. Minä en usko, että hän voi
huonommin, mutta ei hän parempikaan ole. Ei kukaan voi taistella
kohtaloaan vastaan. Olemme tehneet voitavamme ja voimme toivoa, että
hän paranee.

Sylviane vetäytyi pois äitinsä hyväilyistä.

-- Miksi pakoitit minut menemään levolle? puuskahti hän.

-- Sinä tarvitsit lepoa, rakas lapsi, vastasi mrs Cavalossi
rauhallisesti.

-- Miksi et antanut minun istua valveilla ja olla hänen luonaan
viimeiseen asti? huudahti Sylviane taasen samassa äänilajissa kuin
äskenkin panematta merkille äitinsä vastausta.

-- Älä nyt hermostu, Sylviane.

-- Sinä näyt unohtaneen, että minä olen hänen vaimonsa. Voi, kun minä
en olisi mennyt nukkumaan! Silloin en olisi nähnyt unta -- silloin en
olisi nähnyt unta --

-- Mitä sitten?

-- Tuo uni -- tuo uni! -- Äiti, jatkoi hän nopeasti, onko ikkuna
kiinni?

-- Tietysti se on kiinni, sinä pieni typerys. Olen erikoisesti
tarkastanut sen. Jos nyt olet halukas jäämään tänne vartiointiin, niin
mene pukeutumaan.

Kevyt koputus kuului ovelta. Adela astui sisään. Kello alhaalla aulassa
löi yksitoista. Adela kohtasi emäntänsä katseen ja nyökäytti päällään.
Mrs Cavalossi poistui.

-- Tohtori Colpus on täällä, virkkoi Adela käytävässä.

-- Tohtori Colpus?

-- Niin, rouva. Hän tuli juuri.

Mies ja vaimo olivat kahden.

-- Uneni! huudahti Sylviane ja vaipui nyyhkyttäen tuolille.

Sairas liikahti sängyssä ja Sylviane kiiruhti hänen luokseen. Mrs
Cavalossi antoi muutamia lyhyitä määräyksiä väsymättömälle,
korvaamattomalle Adelalle, joka ei milloinkaan näyttänyt uupuvan eikä
tarvitsevan lepoa.




IX.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi.


Mrs Cavalossi kiiruhti saliin. Tohtori Colpus veti parhaillaan
hansikkaita kädestään.

-- Minähän sähkötin, että sinun olisi tultava huomenna, aloitti mrs
Cavalossi tuskin havaittava tyytymättömyys äänessään.

-- Minä pidin parempana tulla heti, sanoi tohtori Colpus. Tapaus
näyttää vakavalta.

-- Ei se ole enää vakavaa, virkkoi mrs Cavalossi kevyellä äänellä
suljettuaan oven. Käänne on tapahtunut.

-- Onko hän parempi?

-- Hän on kuoleman kielissä -- hän ei voi parantua. Jokin erikoinen
hänen äänessään herätti tohtorin huomiota.

-- Mitä sinä olet tehnyt? kysyi hän komentavalla äänellä. Mitä sinä
olet tehnyt täällä omin päin?

-- Täkäläinen tohtori sanoi, vastasi mrs Cavalossi levollisesti, että
pieninkin muutos huoneen lämpötilassa olisi kohtalokas. Siksi aukaisin
ikkunan puolen tunnin ajaksi hänen nukkuessaan -- mielestäni se oli
parasta, mitä saattoi tehdä. Se on nyt tehty ja se on oikein hänelle.
Ihmisillä, jotka ovat niin tyhmiä kuin hän, ei ole oikeutta elää. Kun
hän on poissa tieltä, voimme osoittaa hänen sukulaisuutensa Petersonin
kanssa ja niin ei synny enempiä vaikeuksia. Hän on kirjoittanut
testamenttinsa, kuten tiedämme, ja kaikki siirtyy Sylvianelle, niin
muodoin kaikki on minun. Tunnusta, että olen menetellyt aivan oikein --
ja anna minulle yksi suudelma!

Tohtori Colpus vaipui eräälle tuolille välittämättä hänen
kurkoittamistaan punahuulista.

-- Marie! huohotti hän. Tohtorin kasvot muuttuivat ensin punaisiksi,
sitten valkoisiksi. Peloittavalla voimanponnistuksella onnistui hän
hillitsemään itsensä.

-- Voitko pahoin? kysyi mrs Cavalossi jääkylmästi.

-- En, vastasi tohtori. Hän kohosi istumaan tuolilleen keppisuorana ja
puhkesi nauruun. Minä hämmennyin todellakin sinun tähtesi.

-- Miksi niin? kysyi mrs viattomasti.

-- Sinun julkeutesi tähden, kun yrität tuota metkua uudelleen.

-- Mitä metkua?

-- Ikkunan auki avaamista, noita!

-- Saanko pyytää sinua selittämään minulle tarkemmin, mitä tarkoitat?

-- Eikö signor Gabriel Cavalossi muka kuollut avatun ikkunan takia, kun
hän makasi keuhkokuumeessa? Ja eikö ikkunaa avannut hänen vaimonsa?

Mrs Cavalossi tuijotti tohtoria hiljaisuuden vallitessa.

-- Sinä luulit, ettei kukaan tietänyt syytä Cavalossin kuolemaan, mutta
minä tiesin, miten asia oli, ja vieläpä sain tietää sen eräältä
henkilöltä, palvelijalta, joka ulkoa näki, kun tuo tapahtui.

-- Giovanni paimenelta? kysyi rouva.

-- Aivan niin!

-- Mutta Giovannihan on kuollut, virkkoi rouva naurahtaen luontevasti.

-- Niin on, mutta kuka tietää, eikö Giovanni kertonut asiaa eräälle
toiselle ennenkuin hän kuoli -- jollekin, joka ei vaikene ja ole niin
luotettava kuin minä?

-- Pyh! virkkoi mrs Cavalossi, astui tohtori Colpuksen luo ja suuteli
häntä. Jumalan kiitos, ettei kumpikaan meistä ole hempeämielinen.

Tämä kunnioitettava pariskunta, joka liittyi yhteen yhtä paljon
rikoksen kuin voimakkaan intohimon kautta, tämä pari, jonka pahuus oli
niin kylmää, älykästä ja määrätietoista, seisoi käsikädessä
vaitonaisena suunnilleen minuutin verran.

Äkkiä tohtori Colpus hätkähti kuin olisi hän herännyt tietoisuuteen
hetken todellisuudesta.

-- Sanon sinulle, Marie, että jos hän kuolee, on kaikki menetetty.
Siksi tulin tänne niin pian.

-- Menetetty? toisti mrs Cavalossi synkän näköisenä. Mutta sinähän
vakuutit minulle, että paperit olivat selvät.

-- Niin ne ovatkin, jos Forrest jää elämään ja esittää vaatimuksensa.
Mutta jos hän kuolee, miten voimme silloin osoittaa yhdenpitäväisyyden,
josta kaikki riippuu? Siitä saattaisi syntyä haudan aukaiseminen
ja joukko muita vaikeuksia. Se ei käy päinsä. Se olisi liian
epämiellyttävää, Marie. Hänen äänestään erottui hieno nuhde. Sinä
näytät päättäneen saattaa meidät perikatoon. Etkö muista, että Arthur
Forrest varsin selvästi sanoi sinulle pienillä päivällisillämme eräänä
iltana, että mitään vaatimuksia ei voitaisi esittää ilman hänen
henkilöllistä myötävaikutustaan? Arthur Forrest oli aivan oikeassa
siinä.

Mrs Cavalossi istuutui. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa ja niin
syntyi hiljaisuus. Hänen sydämensä oli vähällä haljeta suuttumuksesta
ja harmista.

-- Minä luulin, että hän vain kerskui, mutisi hän.

-- Forrest on mies, joka ei milloinkaan kersku eikä milloinkaan sano
mitään ilman varmoja perusteita.

-- Niin, virkkoi rouva, tehtyä ei saa kuitenkaan tekemättömäksi.

-- Sinun olisi pitänyt ymmärtää, että toinen Arthur on paljoa enemmän
tiellä. Tohtori hymyili rauhallisesti.

-- Toinen Arthur!

-- Niin.

-- Ah! Tuo pieni sana pujahti mrs Cavalossin huulilta kuin hänelle
äkkiä olisi kirkastunut jokin seikka.

Syntyi taasen hiljaisuus.

-- Hän on hauska poika, se toinen Arthur, virkahti hän.

-- Mistä sen tiedät -- oletko tavannut hänet?

-- Hän esittäytyi itse minulle tässä eräänä päivänä. Hän oli
ihastuttavan julkea ja poikamainen. Vaan arvelenpa hänessä löytyvän
enemmänkin kuin vain julkeutta ja poikamaisuutta. Mutta mitä sinä aiot
nyt tehdä? Minun arvoisa vävypoikani on lopussa.

-- Minä menen nyt heti katsomaan vävypoikaasi, vastasi tohtori Colpus
ja lähti huoneesta.

-- Se ei kannata, voin vakuuttaa sinulle, virkkoi mrs Cavalossi
katkerasti. Ei löydy hiukkaakaan toivoa.

-- Aina on toivoa. Minä pelastan hänet. Niin, aina on toivoa, toisti
hän.

-- Ei ainakaan silloin, kun minä olen ollut asiassa osallisensa.

Tohtori aivankuin peräytyi kuullessaan nuo peloittavat sanat, mutta
vain hetkeksi.

-- Vie minut hänen luoksensa, sanoi hän. Minä pelastan hänet.




X.

Toinen Arthur.


Arthur Peterson, nuori mies, jonka Forrest oli tavannut
boulognelaislaivalla ja joka oli koettanut hakkailla mrs Cavalossia
Folkestone Leassilla, istui Radway Grangen pienessä kirjastossa.
Maatila sijaitsi laaksoalanteessa. Sen takana kohosi harju, jolta
saattoi nähdä selkeinä päivinä niiden Viiden Kaupungin savun ja tulen,
joiden kaivoksista ja rautatehtaista vanha Peterson, miljonääri, oli
saanut miljoonansa.

Oli iltapuoli ja joulukuinen päivä oli laskemaisillaan. Arthur Peterson
istui vanhassa, pähkinäpuisessa nojatuolissa laiskana kuten näytti.
Itse asiassa oli hän täydessä työssä harjoitellakseen rikkaana oloa.
Hän oli nyt ollut noin pari kuukautta Radway Grangen omistaja ja
nimellisesti myöskin isänsä omaisuuden haltija. Hän havaitsi, että oli
hyvin mutkikas asia saada niin suuri perintö. Hän oli monta kertaa
neuvotellut juriidisen asianajajansa, mr Thrushin kanssa, joka oli myös
isän testamentin laatija, mutta tähän mennessä ei niillä neuvotteluilla
ollut ollut mitään suurempaa merkitystä. Sekä juristia että hänen
asiakastaan olivat häirinneet monet sivuseikat -- keksittyjä
sivuseikkoja, joita ei kuitenkaan voinut jättää huomioonottamatta. Nämä
sivuseikat olivat kuitenkin viimein tulleet järjestetyiksi ja suuri
loppuselvitys piti oikeastaan tapahtua tänään iltapäivällä.
Arthur Peterson odotti parastaikaa mr Thrushia, jonka piti tulla
Manchesterista.

Hän katsoi kelloaan. Se oli puoli neljä. Juuri silloin astui palvelija
sisälle.

-- Mr Thrush on täällä ja sitten minä jättäisin tämän kirjeen.

Peterson otti kirjeen, jonka käsialan hän tunsi, aukaisi sen
innostuneesti ja rupesi lukemaan. Kirjeen sisältö oli seuraava:

    Lontoo, 15 joulukuuta.

    Rakas Arthur!

    Kiitän sinua vielä kerran ystävällisestä osanotostasi sairauteni
    aikana. Se kesti kauan, mutta nyt minä olen viimeinkin todellisesti
    parantumaan päin. Ihmetellään, sanotaan, että oli suorastaan
    käsittämätöntä, kun läpäsin. Tuon ihmeen teki vanha Colpus, josta
    kai olet kuullut puhuttavan ja joka sivumennen sanoen on mennyt
    naimisiin kunnioitettavan anoppini kanssa. Ja minä olen tietysti
    hyvin kiitollinen tohtorille. Kirjoitan sanoakseni sinulle, että
    Sylviane ja minä voimme nyt ottaa vastaan kutsusi. Voit odottaa
    meitä perjantaina iltapäivällä 18:na, jos ei aika ole sinulle
    sopimaton. Juna tulee Crewen asemalle puoli viisi iltapäivällä
    ja me toivomme, että tulet meitä vastaan tai lähetät jonkun
    toisen. Sylviane on vähän heikko terveydeltään tai ennemminkin
    alakuloinen. Minun sairauteni on kai ollut liian suuri koetus
    hänen voimilleen. Hänestä on niin hauska tutustua sinuun. Me
    tapaamme siis perjantaina.

                                   Ystäväsi
                                        Arthur C. Forrest.

    J.k. -- Älä levittele miljooniasi liian laveasti. Muista, että
    minä olen vain tavallinen yksinkertainen ihminen, ja samoin olit
    sinä itsekin siihen aikaan, kun meistä tuli hyvät ystävät.

                                                 S:a.

Peterson hymyili miettivästi lukiessaan kirjeen loppua. Sitten hän
huomasi, että palvelija seisoi odottaen.

-- Niinpä tosiaan, virkkoi Peterson. Pyytäkää mr Thrushia tulemaan
tänne ylös ja tuokaa sitten tänne pari lamppua ja hiukan teetä.

Ainoa mr Thrushin ulkonaisesti havaittava lakimiehen, etevän
Manchesteriläis-asianajajan, merkki oli hänen pieni ruskea
asiapaperisalkkunsa, joka tuntui olevan olennainen osa hänestä, kun hän
oli matkoilla, muuten hän muistutti maalaisherraa, joka oli vetänyt
keuhkoihinsa raikasta ilmaa tarpeeksi. Hän oli puettuna leveälieriseen
hattuun, siniseen pukuun ja kaulassa hänellä oli vaalea kaulahuivi.
Hänen täyteläiset, sangen leveät kasvonsa olivat sileiksi
ajellut. Hän oli viidenkymmenenviiden vuoden vanha ja näytti
neljäkymmentäviisi- vuotiaalta. Siinä osassa Englantia ei ollut
älykkäämpää ja tunnetumpaa asianajajaa.

-- Minulla on täsmällisesti tunti ja kolmeneljännestä aikaa olla
täällä, sanoi hän Petersonille, kun hän oli juonut teensä ja puhellut
yhtä ja toista. Minun täytyy matkustaa Derbyhyn. Ehkä siirrymme nyt
liikeasioihin ja puhumme sitten ilmasta -- jos meillä on aikaa? Hän
hymyili hyväntuulisesti.

Peterson nyökäytti. Vaikka hän oli miljoonain herra, näytti Peterson
edelleen pojalta pyöreine, sileäksiajeltuine kasvoineen.

-- Te kirjoititte viimeisessä kirjeessänne, että te halusitte tehdä
minulle joitakin kysymyksiä. Olen nyt palveluksessanne, sanoi mr
Thrush.

-- Niin, aloitti Peterson kurkkuaan kakistellen. Minä haluan tietää
tarkalleen, mitä minä omistan, miten suuriarvoista se on ja paljonko se
tuottaa. Te annoitte minulle käteisrahaa kolmekymmentäviisituhatta
puntaa kaksi kuukautta sitten, mr Thrush. Ehkä teitä huvittaa kuulla,
että minä olen hävittänyt suurimman osan tuosta rahamäärästä.

-- Niitä ette ole ainakaan sijoittanut tähän taloon, virkkoi mr Thrush
nauraen ja katsoi ympärilleen kolkossa huoneessa.

-- Ei, tämä ei kiinnosta mieltäni tarpeeksi, mutta kuten tiedätte,
rakennutan parhaillaan toista.

-- Joka tulee kuluttamaan vielä enemmän rahaa?

-- Aivan niin.

-- Olen kuullut, että rakennustapa on teidän hullutteluanne, virkkoi
mr Thrush.

-- Minun hullutteluani?

-- Niin, tai teidän erikoisesti keksimäänne.

-- Kuka sen on sanonut?

-- Eräs minun kirjureistani, joka vietti loma-aikansa Italiassa viime
kesänä ja näki teidän istuvan piirrellen taloja Paviassa.

-- Totta on, virkkoi Arthur Peterson ja kuin hieman suuttuneena hän
lisäsi: Näyttää siltä, että teenpä minä mitä tahansa, keskustellaan
siitä Manchesterissakin. Minulla ei ollut aavistustakaan, että minä
olin niin tärkeä henkilö.

Eniten huomiota herätti Arthurissa hänen muuttunut käytöksensä
senjälkeen, kun hän oli saanut perintönsä käsiinsä. Hän oli
ulkomuodoltaan edelleen poikamainen, mutta tuon tuostakin ilmaantui
hänen kasvoilleen väsymys ja närkästys, joka sopi huonosti hänen
tavallisesti raikkaille, avoimille kasvoilleen.

-- Ehdottomasti te olette julkinen henkilö, sanoi mr Thrush, ja
sellaisena ette voi välttää keskustelua teistä -- minä toivon vaan,
että se olisi aina kunnioittavaa ja ystävällistä.

Arthurin innostus arkkitehti- ja rakennusalaan oli kyllä todellista.
Häneltä puuttui yleisempiä, merkittävämpiä harrastuksia, mutta
arkkitehtuuriin hänellä oli ilmeiset taipumukset. Hän oli, sen jälkeen
kuin hänen arvostelukykynsä oli kasvanut, aina kärsinyt siitä, että
Radway Grange oli niin ruma, ja hän oli kauan sitten päättänyt rakentaa
kauniimman talon paremmalle paikalle. Raisulla pontevuudella, joka
ilmaisi sekä hänen luonteensa vahvuutta että heikkoutta, oli hän heti
käynyt käsiksi siihen asiaan saavuttuaan maatilalle ja useita kuukausia
sitten hän oli keskustellut erään nuoren arkkitehdin kanssa, jota hän
luuli hyvin eteväksi.

-- Niin, sanoi Arthur miettivästi, uusi Radway Grange tulee olemaan
yksi kreivikunnan kauneimpia herraskartanoita.

-- Hauska kuulla, virkkoi mr Thrush muodollisen kohteliaasti.

-- Mutta kuitenkaan ette usko, että siitä tulee kaunis missään
tapauksessa.

-- Kyllä, toivon, että niin käy, mr Peterson, mutta minä en pysty
arvostelemaan rakennustaidetta, enkä ole kyllin rohkea lausuakseni
minkäänlaisia ennusteluja. Kuulkaahan, mitä aiotte tehdä tälle talolle,
joka on niin iso ja tilava?

-- Minä revitän alas tämän kirotun rakennuksen! huudahti Arthur
näennäisesti suotta kiivastuen. Se on niin ruma, että sitä katsellessa
saattaa sairastua.

-- Teillä on suuret vaatimukset. Matkanne ovat tehneet teistä liian
arvostelevan.

-- No, joka tapauksessa aion toimittaa täkäläisille, puheluun
halukkaille ihmisille jotain puheen aihetta. Mutta palatakseni
kysymykseeni, mr Thrush, miten paljon tulee uuden rakennuksen omistaja
saamaan käyttövaroja itselleen?

-- Saatte kuulla, virkkoi mr Thrush ja otti esille erään paperin.
Minulla on tässä luettelo omaisuudestanne. Ensiksikin teillä on
kuusituhatta osaketta -- kappaleelta sadan punnan arvoiset --
Osakeyhtiö Petersonin kivihiilikaivoksissa ja rautatehtaissa. Ne
merkitsevät sadanviidenkymmenentuhannen punnan tuloa vuodessa ja ovat
nykyään suunnilleen yhden miljoonan kahdeksansadan tuhannen punnan
arvoiset.

-- Ihastuttavaa, virkkoi Peterson lyhyesti.

-- Sen lisäksi on teillä neljänsadantuhannen punnan osakkeet
koillisella rautatiellä, jossa yhtiössä te kuulutte suurimpain
osakkeenomistajain joukkoon. Siitä tulee kuusitoistatuhatta vuodessa.

-- Hyvä, vastasi Peterson.

-- Sitten teillä on kaksisataakaksikymmentätuhatta viisisataa puntaa
valtio-obligationeissa, joka tuottaa kuusituhatta vuodessa.

-- Nyt me tulemme pikkusummiin, huomautti Peterson.

-- Sitten teillä on Viidessä Kaupungissa tontteja kaiken kaikkiaan
viidenkymmenenkahdentuhannen arvosta, joiden tuotto on viisituhatta.
Teillä on myös talo ja siihen kuuluva kahdentuhannen tynnyrinalan
suuruinen maa-alue -- jonka arvo on tuntematon.

-- Sen me jätämme pois laskuista, virkkoi Peterson lakonisesti.

-- Sen lisäksi teillä on joukko arvopapereita, joiden yhteissumma
nousee kolmeensataankolmeenkymmeneentuhanteen puntaan, joista tulee
yhdeksän tuhatta vuodessa. Ja lopuksi -- Te tahdoitte, että minä
hankkisin osaksi käteistä rahaa. Olen tehnyt sen. Loppujen lopuksi on
teillä siis kaksisataatuhatta puntaa talletettuna, jotka lisäävät
tuloja joutavalla kahdeksallakymmenellä punnalla viikossa.

-- Onko siinä kaikki?

-- On.

-- Ja mikä on loppusumma?

-- Omaisuutenne kokonaisarvo on pyörein luvuin kolme miljoonaa
satakaksituhatta viisisataa puntaa.

-- Isäni omaisuus on siis lisääntynyt hänen kuoltuaan?

-- Suurilla omaisuuksilla on ihastuttava ominaisuus kasvaa itsestään.
Niin, se on lisääntynyt noin kolmellasadalla tuhannella punnalla. Summa
olisi ollut suurempi, jos ei perintövero olisi nykyisin niin korkea.

-- Ja minun nykyiset tuloni?

-- Teidän nykyiset tulonne lähentelevät kahtasataa tuhatta puntaa
vuodessa.

-- Kiitos, virkkoi Arthur Peterson. Nyt, mr Thrush, on minulla
annettavana teille muutamia yksinkertaisia ohjeita. Te olette minua
paljon vanhempi ja te olette minun juriidinen neuvonantajani.

-- Sallikaa minun ensin sanoa, huomautti mr Thrush leikillisesti, että
te, mr Peterson, olette minun korkea-arvoisin asiakkaani, minun rikkain
asiakkaani. Toiset tulevat minun luokseni, mutta minä tulen teidän
luoksenne.

-- Minä otankin sen asian kunnia-asiaksi, vastasi Peterson hymyillen.
Te olette, kuten sanoin, vanhempi minua ja minun juriidinen
neuvonantajani. Ne ohjeet, jotka aion antaa teille, tulevat
ihmetyttämään teitä. Mutta sanon jo etukäteen, että en halua niistä
syntyvän mitään neuvotteluja -- olen perustellut päätökseni.

-- En anna minkään hämmästyttää itseäni, virkkoi mr Thrush, olkaa hyvä,
jatkakaa!

-? Ohjeeni ovat nämä: teidän täytyy myydä koko omaisuuteni,
oli se mitä laatua tahansa, paitsi valtio-obligationit, ja ostaa
valtio-obligationeja.

Mr Thrush oli juuri sanonut, että hän ei aikonut antaa minkään
ihmetyttää itseään, ja kuitenkin hän havaitsi nyt olevansa sellaisessa
sieluntilassa, jota ilman epäilystä saattoi sanoa hämmentymiseksi.

-- Oletteko hullu! huusi hän.

Etevä juristi oli tuskin lausunut nuo sanat, kun hän jo huomasi, että
hän oli mennyt yli sopivaisuuden rajojen.

-- Hullu? toisti Arthur Peterson. Vai niin, niinkö ihmiset sanovat?
Näytänkö minä hullulta? Onko minussa jotain, josta saattaa päätellä
minun olevan mielenvikainen, mr Thrush?

-- Te käsitätte minut väärin, rakas mr Peterson, virkkoi mr Thrush
lepytellen. Me juristit olemme liian valmiit katsomaan jokaista tekoa,
joka ei pohjaudu liiketottumuksiin, kuin -- niin, kuin hullutusta.
Tarkoitin vain sitä. Enkä tietenkään ole niin kiintynyt materiaan,
etten voisi ymmärtää, että löytyy muitakin katsantokantoja kuin meidän.

Mr Thrushin käytös oli muuttunut. Olematta vähimmässäkään määrin
mielistelevä ilmaisi hänen käytöksensä nuorelle miljonäärille
kuitenkin, että vanha asianajaja kunnioitti häntä.

-- Minä en täyttäisi velvollisuuttani teitä kohtaan, jatkoi asianajaja,
jos en minä ainakin olisi olevinani äärimmäisen hämmästynyt niistä
neuvoista, jotka juuri annoitte minulle.

Hän nauroi ja Arthur Peterson nauroi myöskin -- verrattain äänekkäästi.

-- Te olette käsittänyt ohjeeni?

-- Kyllä, vastasi mr Thrush ja veti syvään henkeä. Tiedättekö te, mr
Peterson, että siten menetellen te tulette alentamaan tulojanne 200,000
punnasta vuodessa -- odottakaahan, kun katson -- vähän vähemmän kuin
100,000 puntaan vuodessa ja että te siis heitätte syrjään 2,000 puntaa
viikossa?

-- Tiedän sen.

-- Ja saanko luvan kysyä, mikä on syynne?

-- Vain se syy, että haluan nauttia rikkaudestani. Siten kuin nyt on,
häiritsisi kaikkien näiden osakkeiden ja arvopaperien huolehtiminen
elämääni. Jos rahani ovat sijoitetut valtio-obligationeihin, ovat
tuloni verrattain pienet, mutta minun ei tarvitse olla levoton sen
takia ja minä olen riippumaton pörssielämästä.

-- Se on totta, myönteli mr Thrush.

-- Sitäpaitsi en voi kuluttaa 100,000 puntaa vuodessa, vielä vähemmin
200,000.

-- Ymmärrän, vastasi mr Thrush. Sallikaa minun sanoa, että te olette
eriskummallinen nuori mies, mr Peterson.

-- Ehkäpä, mutta minä haluan pitää hauskaa. Tahdotteko siis noudattaa
ohjeitani?

-- Minähän olen teidän homme d'affaire. Mutta sen täytyy tapahtua
varovaisesti. Minä tarvitsen aikaa. Jos minä esimerkiksi laskisin
markkinoille kaikki teidän hiiliosakkeenne yhtä aikaa, alenisi niiden
arvo ehdottomasti, ja jos minä menisin pörssiin ja ostaisin
valtio-obligationeja 3,000,000 samalla kertaa, nousisi niiden hinta
ehdottomasti. Minä tarvitsen aikaa, mr Peterson.

-- Saatte kuusi kuukautta. Riittääkö se?

-- Koetan.

-- Te mainitsitte 200,000 punnan käyttövaroista. Onko sellainen summa
tililläni?

-- Kyllä.

-- Siispä voin heti käyttää 25,000 punnan shekin?

-- Niin voitte.

Arthur Peterson otti esiin shekkikirjansa eräästä laatikosta, kirjoitti
shekin mainitsemalleen summalle ja ojensi sen mr Thrushille.

-- Tämä on asetettu minulle, virkkoi asianajaja.

-- Se kuuluu teille.

-- Mutta miksi ihmeessä?

-- Pelkästään vain tunnustukseksi työstänne ja siksi, kun jätitte
sikseen enemmät neuvottelut kanssani tulojeni supistamisesta.

-- Mutta mr Peterson, minä en tosiaankaan voi ottaa tätä vastaan.

-- Miksi ette? Oletteko siis niin rikas?

-- Tämä on niin luonnotonta.

-- Kuulkaa nuoren miehen neuvoa, mr Thrush. Älkää kieltäytykö ottamasta
shekkiä. Se on hyväntahtoisuuden ilmaisu ja sellaista ei pidä
milloinkaan vähäksyä.

Sanallakaan vastaamatta puristi mr Thrush Arthur Petersonin kättä.

-- Te olette liian antelias, änkytti hän sitten työntäessään shekkiä
lompakkoonsa.

He keskustelivat vielä joistain pikkuseikoista ja puoli tuntia
myöhemmin lähti mr Thrush herraskartanosta. Hänen nuori asiakkaansa oli
hämmentänyt hänet, mutta myöskin tehnyt häneen suuremmoisen
vaikutuksen.




XI.

Seikkailurikas matka.


Hevonen dogi-vaunujen eteen valjastettuna odotti oven ulkopuolella ja
hevosen pääpuolessa seisoi ajomies.

-- Onko kaikki selvää? kysyi Arthur Peterson, joka laskeutui portaita
alas hansikkaitaan napittaen.

-- Kaikki selvää, vastasi ajomies.

-- Minulla on aikaa vain puoli tuntia -- juokseeko hevonen siinä ajassa
asemalle?

-- Kyllä, hyvin helposti. Minä olin ajelemassa sillä eilen ja se juoksi
kaksi mailia seitsemässä minuutissa. Minä annoin mr -- en muista hänen
nimeään -- sen uuden palvelijan, ajaa kanssani. Hän näyttää ymmärtävän
hevosasioita. Hän sanoi, että tämä oli uljain elukka, mitä ajatella
saattaa, ja siinä hän oli oikeassa.

-- Vai niin, minun uusi palvelijani ymmärtää hevosasioitakin, virkkoi
Peterson huvitettuna. Hän tuli päivä päivältä yhä enemmän hämilleen
tuon ihmeellisen, hiljattain Lontoosta palkatun palvelijansa
kaikkitietäväisyydestä.

-- Kyllä, hän on usein tallissa. Pitää siellä olosta. Hyvin
käytännöllinen mies.

-- Se voi kyllä olla mahdollista. Sinun ei tarvitse seurata mukana.
Ovatko vaunut, joissa tavarat piti tuoda, lähteneet?

-- Kyllä, puoli tuntia sitten.

-- Laske irti sitten.

Musta hevonen lähti liikkeelle kuin kanuunan kuula. Se oli voimakas
eläin, mutta se vaati myös ajajalta jotain. Sillä olikin ohjaksien
toisessa päässä vaatimukset täyttävä henkilö, Arthur Peterson.

Peterson katsoi kelloaan, kun hän ajoi ensimmäisen mailipylvään ohi
matkalla Crewen asemalle. Ensimmäinen maili oli ajettu kolmessa
minuutissa ja viidessätoista sekunnissa. Hän ajatteli itsekseen, ettei
ollut oikein miljonäärin arvolle sopivaa hakea vieraita asemalta
dogi-vaunussa ilman ajomiestä. Mutta hän ei ollut vielä niin tottunut
kohteliaisuustapoihin ja tunsi sitäpaitsi poikamaista intoa saada
näyttää uutta hevosta Arthur Forrestille ja silloin eivät ajoneuvot
saisi olla liian painavassa lastissa kotimatkalla.

-- Hei, lisää vauhtia! huudahti hän ja heilautti piiskaa kerran.

Hevonen hypähti eteenpäin ja jotain tapahtui. Dogi-vaunut kääntyivät
sivulle ja hevonen tanssi poikittain tiellä. Äärimmäisellä
ponnistuksella onnistui Arthurin pidättää se ja hän hyppäsi maahan.
Vasemmanpuoleinen vetonuora oli päässyt auki. Onnettomuudesta olisi
saattanut olla turmiolliset seuraukset, mutta Arthur otti asian
rauhallisesti.

Eräs poika tuli sattumoisin tietä pitkin.

-- Halloo! huusi Arthur.

Poika kääntyi.

-- Tule tänne, niin voit ansaita rahaa.

Poika lähestyi hitaasti.

-- Osaatko pidellä tätä hevosta, poikaseni?

-- Minä osaan pidellä kyntöhevosta.

-- Hyvä, tartu kiinni molemmin käsin ja varo, ettei se juokse tiehensä
vieden sinut mukanaan.

Poika nauroi ja totteli.

Arthur kumartui ottaakseen nauhan kengästään, mutta kun hän huomasi,
että hänellä olikin nappikengät, kirosi hän Oldcastlen suutarit, jotka
olivat vakuuttaneet hänelle, että koska hän eräissä suhteissa oli oman
arvon tuntoinen mies, täytyi hänellä olla nappikengät. Sitten hän
katsoi pojan jalkineita. Hänellä oli karkeat nauhakengät jalassaan.
Hetken kestävän neuvottelun jälkeen onnistui hänen ostaa itselleen
pojalta kengännauha puolen kruunun hinnasta ja viiden minuutin kuluttua
oli hän kynäveitsensä avulla korjannut vaurion.

-- Hiljaa, kauniisti! sanoi hän sitten hevoselle ja he ajoivat lähimmät
neljä mailia nopeudella, joka ei noussut kuin kolmeentoista mailiin
tunnissa. Sitten tie muuttui jokseenkin jyrkäksi, kunnes saavuttiin
alamäkeen. Hevonen meni mäen koko hyvin ja aikoi juuri ottaa paremman
vauhdin, kun se pelästyikin samassa tien vierellä olevaa kiviröykkiötä
ja heittäytyi sivulle. Samassa silmänräpäyksessä kuului merkillistä
kitkutusta ja ritinä vasemmalta puolelta, ja kun Arthur katsoi sille
taholle, näki hän, että toinen pyöristä oli irtaantumaisillaan. Hän
hyppäsi heti alas ohjakset kädessään. Samassa irtaantui pyörä
vaunuista, vieri pari metriä ja kaatui. Vaunut kaatuivat tömähtäen
kyljelleen.

-- Voi minun päiviäni! huudahti Arthur. Mitä nyt tapahtuu tämän
jälkeen? Mutta hän piti lujasti kiinni ohjaksista, eikä hevonen päässyt
mihinkään, vaikka se ponnisti vapautuakseen aisoista.

-- No, hiljaa! koetti hän rauhoittaa sitä. Sinä et pääse Creween
iltapäiväksi, mutta minäpä aion mennä.

Hänen onnistui itse asiassa ennättää Crewen asemalle neljännestunnin
junan oikean tuloajan jälkeen ja tänään juna onneksi myöhästyi
kaksikymmentä minuuttia. Kun hän ajoi kotiin Arthurin ja Sylvianen
kanssa avovaunuissa, jotka hän oli vuokrannut Crewestä, kertoi hän
huolettomalla tavalla, joka sopi hänelle erittäin hyvin, miten hän yhä
tihenevässä hämärässä oli saanut hevosen irroitetuksi aisoista,
taluttanut sen majatalon pihaan tien varrella, lähettänyt pari miestä
hakemaan rikkinäisiä vaunuja ja sitten jatkanut jäljellä olevan matkan
Creween pikamarssissa.

-- Se selittää teille, miksi minä olin vähän hengästynyt, kun ensin
näitte minut, mrs Forrest, virkkoi hän Sylvianelle, joka istui
vaunuissa häntä vastapäätä.

Sylviane hymyili. Peterson huomasi, että hän oli hyvin surumielinen,
kun hänen miehensä sitävastoin oli erinomaisen hyvällä tuulella.

-- Sinä olet aina pitänyt hevosista, Peterson, virkkoi Forrest hyvin
ylpeänä ystävästään.

-- Tämä on kaikkein juonikkain, jota olen ajanut, vastasi Arthur
Peterson.

-- Tuntuu kummalliselta, että samalla ajomatkalla sattuu kaksi
onnettomuutta, huomautti Sylviane katsoen Petersonia.

-- Niin, sellainen on minulle ominaista. Onpa minulle ennenkin sattunut
siten, että ajoneuvoistani on pyörä irtaantunut ja vetohihna on mennyt
poikki, mutta nyt sattuivat nuo molemmat yht'aikaa, siinä vain ero.

-- Mutta ettekö aio tiedustella talliväeltä, mistä tällainen johtuu?
jatkoi Sylviane.

-- Tarkoitatte, että minun tulisi antaa niille oikein aimo ripitys,
nauroi Peterson.

-- Kun vain hevonen on vahingoittumaton, ei meidän reipas isäntämme
välitä koko asiasta mitään, sanoi Arthur Forrest.

Mutta Sylviane ei saavuttanut samanlaista hyvää tuulta kuin molemmat
herrat.

-- Minä olen aina pelännyt dogi-vaunuja ja pikajuoksijahevosia, sanoi
hän vakavana. Minua värisyttää, kun vain ajattelenkin niitä.

-- Silloinpa olen iloinen, että tuo pyörä irtaantui, virkkoi Peterson
levollisesti ja päättävästi.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että jos ei sitä olisi tapahtunut, olisitte te nyt istuneet
dogi-vaunuissa tuon komean hevosen jäljessä sen sijaan että nyt istutte
avovaunuissa tuon merkillisen nelijalkaelukan jäljessä, jota ajuri
rohkenee nimittää hevoseksi.

Peterson koetti osoittaa Sylvianelle, että hän osasi olla sukkela
sanoissaan.

-- Jos te olisitte ajanut, en minä olisi pelännyt.

-- Ettekö? Miksi ette?

-- En tiedä, mutta en vaan olisi.

Kun viimein vuokrahevosen hitaanlainen juoksu oli tuonut heidät Radway
Grangen portaitten eteen ja emännöitsijä vienyt Sylvianen hänelle
varattuun huoneeseen, veti Peterson Arthur Forrestin työhuoneeseensa,
joka oli myös tupakoimishuone.

-- Tiedätkö, vanha veikko, puhkesi hän innokkaasti puhumaan, en voi
olla sanomatta sitä sinulle -- hän on ehdottomasti ihastuttava. Hän on
enkeli ja aivan liian hyvä sinulle.

-- Olen iloinen, että pidät hänestä, virkkoi Arthur Forrest
vaatimattomasti. Hänkin pitää sinusta.

-- Luuletko?

Forrest nyökkäsi ja Peterson melkein punastui.

-- Sinun anoppisi teki minuun suuremmoisen vaikutuksen, virkkoi Arthur
Peterson, mutta vaimosi voittaa hänet loistossaan kuin aurinko voittaa
kuun.

-- Älä nyt muutu runolliseksi, vastasi Forrest. En tietänyt, että sinä
olit tavannut mrs Cavalossin.

-- Olenpa niinkin. Folkestonen Leassilla, kertoi Arthur Peterson. Ja
hän kuvasi elävästi ja tarkkaan tuon mainion kohtauksen täydellisen
kauneuden ja hänen helpostisyttyvän innostuksensa kesken. Minä luulen,
että mrs Cavalossi ei tuntenut minua kohtaan samanlaista mieltymystä
kuin sinä ystävällisyydessäsi sanot vaimosi tuntevan.

-- Kyllä varmaan; jos hän ehkä oli hieman töykeä sinua kohtaan, niin
ansaitsit kyllä sen.

Illalla päivällisen jälkeen istuivat ystävykset Sylvianen kanssa
salissa, jossa herroille oli annettu lupa polttaa. Huone oli iso, mutta
kuten kaikki muukin talossa, näytti se unohdetulta ja rappeutuneelta.
Huonekalut epämuodikkaat, kömpelöt ja rumat, mutta eivät epämukavat.
Seinillä riippui suuria peilejä, jotka heijastivat kattokruunun valon.

Nyt oli luottavaisen keskustelun ja hiljaisuuden hetki. Tuli suuressa
takassa räiskyi lämpimästi ja kodikkaasti. Sylviane ja Peterson
istuivat mukavissa nojatuoleissa takan kummallakin puolen. Arthur
Forrest seisoi savuke toisessa, kahvikuppi toisessa kädessään.

-- Onko piano hyvä? kysyi hän Petersonilta.

-- Luulen, että se on aika hyvä. Minä en soita milloinkaan itse.

-- Minä soitan erään vanhoista sävelmistämme -- sinä kai muistat?

-- Carmen?

Nyökäyttäen päätään laski Arthur Forrest kahvikupin kädestään, astui
pianon ääreen, joka oli huoneen toisella seinämällä ja rupesi
soittamaan toreadoren laulua.

Sylviane kumartui äkkiä Petersonin puoleen.

-- Tuohon sävelmään tuntuu sisältyvän muistoja, virkkoi hän. Kertokaapa
minulle, miten te ensin tulitte tutuksi mieheni kanssa.

-- Mitä minä kertoisin?

-- Alkakaa siitä, miten ensin tapasitte toisenne.

-- Niin, se tapahtui seuraavasti: me tulimme kumpikin ajoneuvoilla Gare
du Midiin Parisissa ja hänen ajoneuvonsa ajoivat minun ajoneuvojeni
päälle ja siitä syntyi kauhea sekamelska ja meidän matkalaukkumme
vierivät kadulle ja niin sukeutui aikamoinen vannominen ranskan ja
englannin kielellä. Tällainen on ainakin minun mielipiteeni. Mutta
voinpa samalla sanoa, että miehenne mielipide on se, että minun
ajoneuvoni ajoivat hänen rattaittensa yli. Joka tapauksessa kohtasimme
me siten. Kävi selville, että meillä oli kummallakin tavaton kiire
ennättääksemme Lyonin junaan ja me tulimme junalle kumpikin liian
myöhään. Siksi päätimme yksimielisesti, että jäämme vielä yhdeksi
päiväksi Pariisiin ja vietämme sen ajan yhdessä. Me viihdyimme
erinomaisen hyvin toistemme seurassa. Luonnollisestikin oli ikäero
Forrestin ja minun välillä siihen aikaan suhteellisesti paljon
suurempi kuin nykyään. Luulenpa, etten ollut silloin kuin
yhdeksäntoista- vuotias. Se oli ensimmäinen matkani mannermaalla
erään kesäloman aikana.

-- Se oli kerrassaan kummallista! huomautti Sylviane.

-- Mikä oli kummallista? kysyi Peterson.

-- Että -- että te molemmat yrititte ennättää samaan junaan.

-- Sanotteko te sitä kummalliseksi? virkkoi Peterson ja hänen silmiensä
ilme sanoi: -- Mikä ihastuttavan yksinkertainen ja suorasukainen pikku
ihminen te olettekaan!

-- Ja sen jälkeen otaksun teidän olleen yhdessä verrattain paljon?
jatkoi Sylviane kuulusteluaan.

-- Kyllä, me matkustimme aika paljon eri puolilla Europaa sitten. Hän
tutki vanhoja tauluja, minä vanhoja rakennuksia. Cadizissa tapahtui tuo
seikkailu, kun olimme ulkona -- muistan sen kuin olisi se tapahtunut
eilen. Olimme olleet oopperassa kuuntelemassa Carmenia ja sitten
lähdimme kävelemään Alamedalle. Ja siellä tapahtui jotakin... Mutta
minun on täytynyt luvata Arthurille, etten milloinkaan kerro siitä
kenellekään.

-- No, mutta minulle voinette toki sen kertoa?

-- Niinpä minäkin luulen. Seikka oli vain se, että hän pelasti minut.
Älkää kysykö minulta asiaa tarkemmin. Sellaista tapahtuu sangen usein
Cadizissa.

-- Olin vakuutettu siitä, että jompikumpi teistä oli pelastanut toisen.
Teidän käytöksessänne toisianne kohtaan on jotain, jota en voi
selittää...

-- Olette oikeassa, myönsi Peterson ja katsahti ihastuneena Sylvianeen.

Arthur Forrest oli lopettanut laulun ja alkanut soittaa ensi näytöksen
tanssia.

-- Kunniani kautta, virkkoi Peterson ystäväänsä katsellen, hän näyttää
niin terveeltä kuin ei hän olisi elämänsä aikana ollut päivääkään
sairaana. Oliko hän kovin sairas?

Sylviane nojautui tuolinsa selkämystään ja painoi hetkeksi käden
silmilleen.

-- Sanon teille, vastasi hän ja hänen äänensä värähteli liikutuksesta,
mitä en ole kertaakaan sanonut hänelle enkä kellekään muullekaan: minä
en luullut hetkeäkään, että hän olisi läpäissyt sairauden. Se oli ihme.
Te näette hänet nyt terveenä ja voimakkaana ja pidätte varsin
luonnollisena, että hän on terve jälleen. Minulle se on ihme -- en
nytkään tahdo uskoa sitä -- olin jo menettänyt kaiken toivoni. Olin
valmistautunut kuolemaan hänen kerallaan.

Peterson tunsi silmiinsä kihoavan kyyneleitä ja yskähti vähän.

-- En tietänyt, että asia oli niin paha, virkkoi hän. Teidän on
täytynyt hoitaa häntä taitavasti. Ja Arthur sanoo, että tohtori Colpus
on niin etevä.

Sylviane vavahti.

-- Tohtori Colpus, mutisi hän, tohtori Colpus pelasti mieheni puhtaasti
tahdonlujuudella. Kolmenkymmenenkuudentunnin aikana hän tuskin
hievahtikaan hänen luotaan.

-- Otaksun teidän tietävän, että minä kävin Folkestonessa hotellissa
joka päivä ja tiedustelin, miten Forrest voi -- joka päivä
neljänätoista päivänä. Kun olin ollut siellä neljätoista päivää, täytyi
minun matkustaa, sillä rahani olivat loppuneet.

-- Kävittekö tosiaankin siellä joka päivä? kysyi Sylviane. En tietänyt
siitä ensinkään -- ei kukaan sanonut sitä minulle.

-- Niin, niillä kai oli niin paljon tekemistä muuten.

-- Oli hauska kuulla, että kävitte tiedustelemassa Arthurin vointia
joka päivä, virkkoi Sylviane.

-- Oliko? Olette ystävällinen sanoessanne sen.

Molemmat istuivat hiljaa. Peterson käänsi kasvonsa pois päin. Sylviane
katsoi ystäväänsä pitkään, johon katseeseen sisältyi omituinen sekoitus
osanottoa ja uteliaisuutta. Silloin tuli Arthur takaisin pianon luota.

-- Rakas Peterson, virkkoi hän iloisesti, näin meidän kesken saanen
kysyä sinulta jotain. Paljonko rahaa sinulla on? Olisi hauska tietää se
asia.

-- Niinkö arvelet? virkkoi Peterson. Jos vastaan kysymykseesi,
lupaatko, etten minä mielestäsi kersku?

-- Lupaan.

-- Niin, minulla on vähän yli kolme miljoonaa.

Sylviane istui tuleen tuijottaen ja päätään liikauttamatta.

-- Vai niin, virkkoi Arthur Forrest levollisesti. Mutta mielestäni ei
tämä talo sovi enää sinulle, jolla on sellaiset varat -- rikkaudet,
voimme oikeastaan sanoa. Anna anteeksi avomielisyyteni, mutta sinä ja
minä emme ole milloinkaan peittäneet ajatuksiamme.

-- Ei, tämä ei enää sovi hyvin, myönsi Peterson, enkä minäkään enää
ylpeile siitä.

-- Mutta tämä on kai vanha kotinne? keskeytti Sylviane nopeasti.

-- Niin, tavallaan kylläkin, mutta minä olin aina joko koulussa tai
Oxfordissa. Ja kun minä 21-vuotiaana kieltäydyin menemästä
hiilikauppaan ja tahdoin välttämättä ruveta arkkitehdiksi, sanoi
kunnioitettava isäni, että saisin mennä ja silloin minä lähdin. Radway
Grange ei ollut minulle mikään koti. Katsokaahan, äitini kuoli, kun
minä olin aivan pieni. Minusta tämä paikka on aina ollut ruma ja synkkä
-- isäni ei yrittänyt milloinkaan tehdä muutoksia siinä. Hän ja minä
riitelimme ja vaikka hän antoi minulle muutamia satoja vuodessa, en
kuitenkaan ensinkään tietänyt, testamentteeraisiko hän koko
omaisuutensa minulle tai vain osan siitä. Minä en edes tietänyt, että
hän oli miljonääri. Hän oli hyvin omituinen mies -- minä puhun aivan
puolueettomasti.

Petersonin ääni oli muuttunut huomattavasti kovemmaksi. Syntyi
hiljaisuus.

-- Puisto on kai verrattain suuri? kysyi Arthur Forrest viimein.

-- Puisto on komea, myönsi Peterson innokkaasti, enkä tule jättämään
sitä. Huomenna täytyy teidän lähteä katsomaan, miten kaunis se on.

-- Sinä aiot siis kuitenkin jäädä tähän rumaan ja synkkään taloon?
hymyili Arthur.

-- Enpä suinkaan. Minä rakennan paraikaa uutta taloa tuonne ylös
harjulle tämän taakse.

-- Nyt jo? Sinähän olet ollut täällä vain pari kuukautta.

-- Minun ei tarvinne sanoa sinulle, rakas Arthur, että rakennustaide on
minun intohimoni -- rakennustaide ja hevoset, täytynee minun sanoa.
Kaksi vuotta sitten, kun juriidinen asianajajani luki minulle isäni
testamentin, päätin heti, mitä tekisin. Minä en jättäisi Radwayta, vaan
asuisin tässä vanhassa rakennuksessa siksi, kunnes olisin rakentanut
uuden talon sille paikalle, missä tämän olisi pitänyt olla. Sitten olen
tehnyt työtä pohjapiirroksien kanssa koko ajan. Siitä tulee komea.
Siitä tulee kaunein herraskartano Staffordshiressä ja se ei ole vähän
sanottu. Heti, kun sain perinnön haltuuni, rupesin rakentamaan ja nyt
on sata miestä työssä joka päivä. Perusta on laskettu, ja toisissa
kohdin ovat ne ennättäneet rakentaa seiniä jo toiseen kerrokseen asti.

-- Te olette oikea loihtija, mr Peterson, virkkoi Sylviane, joka heräsi
tavallisesta välinpitämättömyydestään, ja Arthur ilmaisi hämmästyksensä
viheltämällä.

-- Miljonäärin erikoisoikeutena on olla loihtija, sanoi Peterson.

-- Meidän täytyy saada nähdä tuo ihmeellinen palatsi, nauroi Arthur
Forrest.

-- Tietysti! Minä vietän siellä kaiket päiväni. Ehkä menemme sinne
huomenna heti aamiaisen jälkeen.

-- Päätetty! Forrest astui ikkunan luo, veti verhot syrjään ja katsoi
ulos. Miten ihana kuutamoilta!

-- Kuulkaahan, sanoi Peterson, jonka mieleen välähti eräs asia. Jos
ottaisimme päällemme jotain ja menisimme harjulle tänä iltana. Mitä
siihen sanotte, mrs Forrest? Se ei ole kaukana, ja siellä on todellakin
kaunista iltaisin -- siinä on jotain Colosseumia muistuttavaa -- ja
näköala etäisyydessä sijaitsevaan Viiteen Kaupunkiin on kaunein, mitä
ajatella saattaa. Antakaa anteeksi innostukseni, mutta sanokaa,
tahdotteko tulla?

Forrest katsoi vaimoaan ja tämä hymyili myöntyvästi.

-- Teemme mieliksesi, Peterson, virkkoi Forrest. Sinä olet vähän hupsu,
mutta teemme mieliksesi.

Arthur Petersonin ulkomuoto synkkeni. Hänen kasvoilleen ilmaantui
vakavuus ja hän virkkoi:

-- Toivon Jumalan tähden, ettet sinä pitäisi minua millään tavoin
hupsuna, rakas ystäväni.

-- Mutta sinä olet sellainen, joka tapauksessa, nauroi Arthur.

-- Siitähän tulee oikein seikkailu, sanoi Sylviane innokkaana.

Peterson soitti kaksi kertaa ja palvelija astui huoneeseen. Kun
palvelija huomasi Arthur Forrestin, kumarsi hän kunnioittavasti.

-- Sims! huudahti Forrest ihmeissään ja hieman hämillään.

-- Niin, minä olen nyt täällä, vastasi mies epämääräisesti hymyillen.
On hauska, että voitte paremmin nyt, mr Forrest.

Kuullessaan tuon kylmän ja onnettomuutta ennustavan äänen katsahti
Sylviane nopeasti ylös. Hän huokasi syvään, käänsi sitten päänsä pois
kuin ei olisi nähnytkään palvelijaa ja katsoi tuleen. Hän oli
kalvennut. Peterson antoi jotain määräyksiä takeista ja lyhdyistä ja
Sims poistui taasen.

-- Sinä näyt tuntevan uuden palvelijani, virkkoi Peterson Forrestille.
Hän on oikea aarre, voin sanoa sinulle.

-- Hän on ollut anoppini palveluksessa, vastasi Arthur Forrest. En
tietänyt, että hän oli lähtenyt hänen luotaan pois.

Sylviane oli vaiti

-- Hän vastasi erääseen ilmoitukseen, kertoi Peterson, ja hänellä oli
ensiluokkaiset suositukset. Olen hyvin tyytyväinen häneen, niin, minä
olen suorastaan ihastunut häneen.

Sims astui samassa taasen saliin takit ja hartiahuivit mukanaan.

-- Kuulehan, Sims, sanoi nuori miljonääri, oletko kuullut, miten
huonosti minulle kävi ajomatkallani?

-- Kyllä, se oli tosiaankin ihmeellistä. Minä olin aamulla
tallipihassa, kun dogi-vaunuja pestiin, ja minä huomasin juuri silloin,
miten tavattoman hyvintehdyt vaunut ne ovat.

-- Sinä et tullut tarkastaneeksi pyörää?

-- En, sitä en tehnyt.

-- Ovatko lyhdyt kunnossa?

-- Ne ovat talvipuutarhan ovella.

-- Kiitos, hyvä on.




XII.

Mr Sims havaitsee oven olevan lukossa.


Peterson, Arthur Forrest ja Sylviane seisoivat pian ylhäällä harjulla,
jolle komea herraskartano piti rakennettaman. Kummallakin herralla oli
lyhty, mutta kirkkaan kuutamon takia ne olivat tarpeettomat. Kuten
Peterson oli sanonut, tekivät keskeneräiset seinät samanlaisen
romanttisen vaikutuksen kuin mahtavat, satoja vuosia vanhat rauniot.
Siinä oli pitkä, säännötön rivi muureja, joissa oli aukot ikkunoita ja
ovia varten, ja suorakulmaisia väliseiniä oli pystytetty sinne tänne.
Suunnattomat rakennustelineet kohosivat yläpuolelle kaiken muun ja
erottuivat selvästi taivasta vasten. Eräässä kohdassa, lähellä
rakennuksen julkisivun keskustaa, olivat rakennustelineet selvästi
korkeammat kuin muualla.

Kun he lähestyivät rakennusta, hämmästytti heitä kaikkia syvä
hiljaisuus ja rauha, joka siellä vallitsi.

-- Se näyttää aivan hylätyltä, kuiskasi Sylviane.

-- Eikö täällä ole yövartijaa? kysyi Arthur Forrest.

-- Ei, vastasi Peterson, mitä minä sillä tekisin? Tilukseni ulottuvat
puolen penikulman päähän joka suunnalle ja niiden ympärillä on muuri.

Kun he olivat ennättäneet noin viidenkymmenen metrin päähän
rakennuksesta, pysähtyi Sylviane vastahakoisena.

-- Tulkaa! virkkoi Peterson.

-- Se on niin kaamea! vastusti Sylviane.

-- Niin, se on kyllä hieman kaamea, vastasi Peterson, varsinkin jos
annatte vallan sellaiselle tunteelle. Mutta meidän täytyy edemmäksi,
jotta voitte nähdä seitsemän mailin päässä täältä sijaitsevan Viiden
Kaupungin sulattimojen savutorvet ja tulen. Se on näky, jota ette
hevillä unohda.

He astuivat julkisivun eteen ja rakennuksen valtavat mittasuhteet
esiintyivät nyt täydellisinä.

-- Rakas ystäväni, huomautti Arthur Forrest, tästähän tulee
suuremmoinen.

-- Niin, vastasi omistaja ylpeänä, ymmärrän, että se sinun mielestäsi
on suuri. Minä olen nyt jo tottunut siihen.

-- Ja sinä olet tehnyt tämän kahdessa kuukaudessa?

-- Työmiehet ovat sen tehneet. Tämä on luonnollisestikin vasta alussa.
Tämä ei ole mitään. Se tulee maksamaan 200,000 puntaa ja sisustus vielä
lisäksi 100,000.

-- Sinä, Peterson, olet mies, jolla on suurpiirteiset aatteet.
Onnittelen sinua.

-- Pötyä! Te näette nuo telineet tuossa keskellä -- Siihen tulee iso,
kaksinkertainen keskitorni. Jos ei teillä ole mitään sitä vastaan,
voimme kiivetä telineille. Se maksaa vaivan. Jos emme mene ylös, emme
voi nähdä näköalaa paitsi kiertämällä koko rakennuksen. Mitä arvelette,
mrs Forrest?

-- Täytyykö meidän mennä tikapuita myöten? kysyi Sylviane naisellisen
arasti.

-- Ei, portaat ovat verrattain mukavat -- olen antanut laittaa ne
sellaisiksi työmiesten takia. Tämä ei ole mikään urakkatyö.

-- Mennään ylös! myönsi Arthur. Tule, Sylviane, se tekee hyvää sinulle!
Forrest oli erinomaisella tuulella.

Petersonin ohjeita seuraten he olivat piankin pylväitten ja parrujen
välissä ja suoraan heidän edessään kohosivat jyrkät portaat. Niiden
kummallekin puolen oli pinottu korkeat kasat tiilikiviä, jotka
kuutamossa välkkyivät aivan vaaleina.

He kapusivat ylös, tekivät käänteen kulmassa, kapusivat taasen ja
tekivät käänteen toisessa kulmassa ja seisoivat viimein huohottaen
telineitten ylimmällä laatalla, neljäkymmentä jalkaa maanpinnan
yläpuolella.

Äkkiä Sylviane katsoi taakseen.

-- Mikä se oli? huudahti hän.

-- Mikä sitten, rakkaani?

-- Minä olin kuulevinani jotain takaamme, Arthur.

-- Älä ole hermostunut, Sylvie. Minä pelkään, että kuu ja Petersonin
rautatehdas ovat liikaa sinulle.

Vastaamatta mitään hän kiersi kätensä miehensä kaulaan.

-- Minä näin jonkun, kuiskasi hän.

-- Puhut turhia!

-- Minä näin jonkun, ja minä kuulin askelet.

-- No niin, Sylvie, otaksutaan, että se oli kummitus.

Tämä lyhyt keskustelu tapahtui niin matalalla äänellä, että Arthur
Peterson ei kuullut sitä. Forrest koetti lohduttaa vaimoaan. Sitten hän
sanoi itselleen, että Sylvianen täytyi olla ylen määrin väsynyt matkan
jälkeen, mutta huolimatta siitä, että hän koetti kaikin voimin poistaa
mielestään Sylvianen levottomuutta, oli pelko, joka selvästi ilmeni
Sylvianen silmistä, siirtynyt myös häneen.

-- Tulkaa nyt tänne toiselle puolelle, sanoi Peterson, niin voimme
nähdä Crewen rautatieaseman lyhdyt. Älkää pelätkö. Tämä on neljän
parrun levyinen, mutta pahaksi onneksi ei voi pitää mistään kiinni.
Seuratkaa minua, tämä ei ole ensinkään vaarallista.

Hän osoitti jonkinlaista siltaa, joka näkyi hyvin selvästi kuutamossa
ja joka johti siltä laatalta, jolla he seisoivat, samanlaiselle
toisella puolen.

-- Tulkaa! sanoi hän vielä kerran ja astui sillalle. Yksi parruista
antoi perään ja samassa silmänräpäyksessä oli Arthur Peterson kadonnut
kuin noiduttu. Ei kuulunut huutoa, ei minkäänlaista ääntä -- vain
Sylvianen pidätetty kiljahdus. Mies ja vaimo kuuntelivat turhaan edes
jotain pientä elonmerkkiä.

Peterson oli poissa. Silmänräpäyksen ajan hän seisoi heidän edessään
kuun kirkkaassa valaistuksessa, niin lähellä, että he olisivat voineet
ojentaa hänelle kätensä, seuraavassa silmänräpäyksessä eivät he
kuulleet eivätkä nähneet häntä. Oli kuin jokin kauhea ja salaperäinen
käsi olisi ojentunut tyhjyydestä ja vetänyt hänet luokseen.

-- Palkin on täytynyt liukua alas poikkiparrulta, virkkoi Forrest.

Miksi täytyy ihmisluonteen aina äkkinäisen onnettomuuden sattuessa
paeta arkipäiväisyyteen ja luonnollisuuteen? Tuona hetkenä oli
kuolematon sielu äkkiä kadonnut olemattomiin ja Arthur Forrestin täytyi
välttämättä sanoa, että palkki oli liukunut alas poikkiparrulta.

-- Ei kuulunut minkäänlaista putoamisen aiheuttamaa ääntä, jatkoi hän
ja koetti puhua luonnollisella äänellä. Kuulitko sinä mitään, Sylvie?

Sylviane pudisti hitaasti päätään.

-- Hän on loukkaantunut kuolettavasti! huudahti hän.

Arthur laskeutui polvilleen ja katsoi syvyyteen. Hän ei voinut nähdä
muuta kuin sysipimeyttä. Lyhtyjä eivät he olleet ottaneet mukaansa ylös
telineille.

-- Peterson! huusi Arthur. Huutoon vastasi kaiku.

-- Hän on aivan varmasti loukkaantunut kuolettavasti!

-- Menkäämme alas, virkkoi Arthur. Pidä kädestäni kiinni.

Arthur ei koettanut edes lohduttaa Sylvianea. Hänestä oli typerää, että
hän oli aikaisemmin koettanut rauhoittaa häntä. Eivätkö naisten
aavistukset ja enteet ole herkemmät ja varmemmat kuin miesten? Eikö
aina ole ollut siten ja eikö siten tule ikuisesti olemaan? Ja kuitenkin
vakuuttavat miehet alituisesti, että naiset ovat levottomia syyttä
suotta.

Hän koetti arvailla, kenet tai mitä Sylviane oli nähnyt ja kuullut,
mutta hän ei saattanut keksiä minkäänlaista ratkaisua arvoitukselle.
Sylviane empi liikauttaa itseään -- jos yksi palkki antoi perää, niin
miksipä ei toinenkin?

-- Tule! lausui Arthur komentavasti, melkein töykeästi.

-- Eikö se saata olla vaarallista? kysyi Sylviane vavisten.

-- Älä pelkää, virkkoi Arthur miehen ehdottomalla varmuudella.

Ja he kapusivat alas karkeatekoisia puuportaita pitkin, hitaasti,
varovasti, toisin hetkin kuun valossa, toisin hetkin syvässä
pimeydessä. Kun he pääsivät alimmalle laatalle, kuulivat he puoleksi
tukahtuneen äänen sanovan:

-- Kaikki on hyvin -- kaikki on hyvin, ja joku olento lähestyi heitä.
Se oli Peterson itse.

-- Kaikki on hyvin, virkkoi hän puhuen varmalla, innokkaalla äänellä.
Toivon, että ette pelästyneet. Minä putosin santakasaan, joka oli juuri
ajettu sinne tänään iltapäivällä. Minä mykistyin hieman ensi hetkessä,
mutta minä olen aivan vahingoittumaton. Se oli joka tapauksessa aika
korkealta, neljäkymmentä jalkaa! Jos ei tuota santakasaa olisi ollut,
olisi se ollut minun loppuni. Nyt me voimme, minun mielestäni, mennä
kotiin ja juoda hiukan konjakkia ja vettä.

Kun Peterson astui varjosta esiin, näkivät he, että hän oli kadottanut
hattunsa. Hänen tukkansa oli sekaisin ja kuun valossa huomasi lisäksi,
että hänen vaatteensa olivat pahasti ryvettyneet.

Forrest tunsi Sylvianen nojaavan raskaasti hänen käsivarttaan vasten.
Hän oli pyörtymäisillään.

-- Kas niin, kas niin, virkkoi Forrest hänelle, ja tahdonponnistuksella
onnistui hänen voittaa heikkoutensa.

-- Älkää olko huolissanne, mrs Forrest, sanoi Peterson ja astui vielä
lähemmäksi. Minä olen virkeä kuin särki, mutta huomenna olen varmaankin
tunteva hieman jäykkyyttä ruumiissani.

-- Minä olen hyvin iloinen, ettet vahingoittunut ensinkään, sanoi
Arthur Forrest. Mutta tätä päivää kai voinet pitää oikein ihmeitten
päivänä?

-- Niin, niinpä tosiaankin, myönsi Peterson.

He ottivat lyhtynsä ja palasivat kotiin melkein vaiti ollen koko
matkan. Ei kukaan keksinyt mitään sanottavaa.

Kun he kulkivat talvipuutarhan läpi huusi Peterson:

-- Sims! Missä Sims on? Minun vaatteeni täytyy harjata. Ja sanokaa
jollekin, että saliin tuodaan heti konjakkia ja soodavettä.

-- Tässä olen, vastasi Sims ja astui esiin heidän takaansa puutarhasta.
Arthur Forrest valaisi lyhdyllään miehen kasvoja. Hänen kasvoillaan oli
välinpitämätön, kunnioittava, vilpitön hymy, miehen hymy, miehen, joka
tuntee oman arvonsa ja toisten, ja joka elää sovinnossa koko
luomakunnan kanssa.

Arthur Forrest istui kauan ylhäällä ja puheli Petersonin kanssa
ja kun hän oli toivottanut hänelle hyvää yötä, istuutui hän
pukeutumishuoneeseen -- joka oli Sylvianen ja hänen makuuhuoneensa
edessä -- polttaakseen loppuun saakka savukkeensa. Talossa oli aivan
hiljaista, jos ei ota huomioon tuota epämääräistä, selittämätöntä
ääntä, jonka tuskin voi eroittaa pimeyden vallitessa. Hän heitti
paperossipätkän tuhkakuppiin, astui ikkunan ääreen ja katsoi ulos. Kuu
vaipui harjun taa ja sen valo lankesi uuden rakennuksen rungolle, joka
seisoi tuolla niin eriskummallisena ja alastomana.

Samassa hän kuuli jotain kolinaa huoneesta.

-- Arthur!

Kalpea olento makasi hänen jalkojensa juuressa. Se oli Sylviane
yöpuvussaan. Vavahdellen ja väristen nyyhkytyksistä, tukka avoimena ja
silmät kyynelten sumentamina makasi hän Arthurin edessä kuin epätoivon
ja surun vertauskuva.

-- Rakas Sylvianeni, oletko sinä sairas? Arthur kohotti hänet seisomaan
ja asetti hänet sitten tuolille istumaan. Mitä nyt on tapahtunut?
Näitkö pahaa unta?

-- Jumala suokoon, että se olisi sitä! vastasi hän. Hän tarttui samassa
Arthurin käteen, mutta laski sen irti jo taasen kuin se olisi
polttanut. Arthur, he koettavat tappaa hänet!

-- Kutka koettavat tappaa kenet?

-- Mr Petersonin. Minä tiedän sen.

-- Rakas Sylvie, mitä sinä tarkoitat?

Hän tuumi itsekseen, että hänen vaimonsa käytös oli ollut hyvin
merkillistä siitä asti, kun he olivat tulleet saliin päivällisen
jälkeen.

-- Sims on täällä! virkkoi Sylviane kauhunsekaisella äänellä. Niin pian
kuin näin Simsin salissa, tiesin, että jotain oli tekeillä. Hänen
nyyhkytyksensä lakkasi ja hän mutisi käsittämättömiä sanoja.

-- Kas niin, virkkoi Forrest koettaen rauhoittaa häntä, älä nyt itke.
Silloin en voi kuulla, mitä sanot. Mitä sinä sanoit Simsistä?

-- On kyseessä jokin suunnitelma, vastasi Sylviane. Etkö sinä huomaa
sitä? Ensin katkesi vetohihna, sitten irtaantui pyörä ja viimein tuo
irtonainen palkki. On suorastaan ihme, ettei mr Peterson ole kuollut.
Mutta he koettavat tappaa hänet. He eivät anna minkään estää itseään.
Sinä et tunne heitä, Arthur.

-- Keitä sitten?

-- Tohtori Colpusta -- ja...

-- Tohtori Colpusta?

-- Niin, ja voitko ajatella, Arthur? -- äitiäni!

-- Sylviane!

-- Niin, äitini. He ovat lähettäneet Simsin tänne -- hän toimii heidän
määräystensä mukaan. Olen vakuutettu siitä. Kun olimme ylhäällä
rakennustelineillä, näin jonkun -- sen täytyi olla Sims.

-- Mutta rakas Sylvie, miksi tohtori Colpus ja äitisi tahtoisivat
surmata mr Petersonin? Hänen tarkoituksensa oli mukaantua Sylvianen
ajatuksenjuoksuun. Hän luuli, että Sylviane kuvitteli ja että
Petersonin ihmeelliset onnettomuudet olivat tehneet häneen niin
voimakkaan vaikutuksen, ettei hän ollut samanlainen kuin tavallisesti.

Sylviane istui hetken hiljaa ja näytti kokoavan kaikki voimansa vaikean
tehtävän suorittamiseen.

-- Kerron sinulle, Arthur, aloitti hän. Kerron sinulle kaiken. Olisin
tehnyt sen aikoja sitten, mutta en ole uskaltanut. Minä pelkäsin niin
äitiä. Suunnitelma oli järjestetty aivan alusta alkaen. Ennenkuin me
tutustuimme sinuun, tiesivät äiti ja tohtori Colpus, että sinulla oli
oikeus Petersonin omaisuuteen. Siksi meidät tutustutettiin sinuun.
Minulle annettiin määräys, että minun oli mentävä kanssasi naimisiin.
Muun voit arvata, niin, sinähän tiedät sen itse asiassa. Kun
avioliittomme oli saatu lopullisesti järjestetyksi, piti tohtori
Colpuksen ilmoittaa sinun sukulaisuudestasi Petersonin suhteen
aivankuin hän juuri olisi saanut asiaa tietää.

Sellainen ajatus, että hänen vaimonsa kuvitteli vain tyhjänpäiväistä,
katosi silmänräpäyksessä Arthurin mielestä. Hän ymmärsi heti, että
Sylvianen sanoihin sisältyi kylmä, katkera totuus. Hän muisti koko
joukon pikkuseikkoja, joista hän tähän asti oli ollut välinpitämätön ja
joita hän oli väheksinyt, ja nuo pienet seikat varmensivat sen
peloittavan syytteen mrs Cavalossia ja tohtori Colpusta vastaan, jonka
Sylviane oli tuonut ilmi hätäisin lausein.

-- Sylvie! huudahti hän nousten seisomaan. Menitkö kanssani naimisiin
siksi, että luulit minusta tulevan miljonäärin?

Sylviane painoi kauniit kasvonsa käsiään vasten.

-- En, vakuutan sinulle Jumalan nimessä, en, vastasi hän kuiskaten.
Minä rakastin sinua, ja minä rakastan sinua, Arthur! Etkö usko minua?

-- Uskon, vastasi hän paikaltaan liikahtamatta. Jatka!

-- Se oli virhe heidän laskelmissaan kun sinä et tahtonut esittää
oikeuksiasi ja kun sinä tiesit jo kaiken aikaisemmin. Sitä he eivät
olleet ottaneet huomioon ja heidän täytyi aloittaa taasen alusta. Voi,
Arthur, minä kuulin heidän keskustelevan sinä iltana, kun sinä olit
sairas. Minulla oli mitä kauheimmat epäilykset ja siksi minä hiivin
salin ovelle sinä iltana, kun sinun sairaudessasi tapahtui niin paha
käänne, ja minä kuulin, mitä tohtori Colpus ja äiti keskenään puhuivat.
Äiti -- äiti... Minä en voi sanoa sitä.

-- Sinun täytyy sanoa se minulle, Sylviane.

-- Hän -- tahtoi, että sinä kuolisit, Arthur! Hän aukaisi sinun
huoneesi ikkunan, että sinä -- ettet sinä paranisi, Arthur. Minä näin,
että se oli hieman auki, kun hän oli lähtenyt huoneesta. Hän ei ollut
sulkenut sitä täydellisesti. Olisin antanut mitä tahansa, saadakseni
täydelliset todisteet häntä vastaan, mutta minä en uskaltanut syyttää
häntä, minä en uskaltanut. Minä olen aina pelännyt häntä niin.

-- Miksi äitisi tahtoi, että minä kuolisin? kysyi Arthur kylmästi.

-- Hän luuli, että sinun kuoltuasi he voisivat esittää vaatimuksensa
omaisuuteen nähden minun oikeuksillani -- sen verran kuulin. Mutta
tohtori Colpus sanoi, että se olisi hyvin vaikeata ja että sinut täytyi
pelastaa mihin hintaan tahansa. Sitten kuulin hänen sanovan äidille,
että toinen Arthur on enemmän tiellä. He arvelevat, että jos mr
Peterson kuolisi, ottaisit sinä empimättä omaisuuden vastaan.

-- Se ei voi olla totta! huudahti Forrest. Se on uskomatonta! Hänen
koko ruumiinsa vapisi sanomattomasta vihasta ja kauhusta.

-- Se on totta, virkkoi Sylviane, ja siksi Sims on nyt täällä. Sims on
mies, johon he voivat luottaa. Hän tekee, mitä hänen tehtäväkseen
määrätään.

Forrest kulki edes takaisin huoneessa.

-- Niin, virkkoi hän viimein seisahtuen vaimonsa i eteen, se on totta.
Minulla oli ollut sellainen tunne, että äitisi oli seikkailijatar,
mutta minä ajattelin vain sinua.

-- Minä jätän sinut huomenna, Arthur. Se on vähäisin, mitä voin tehdä.
Sanokaamme nyt hyvästi.

-- Jätät minut! huudahti Arthur.

-- Niin, minun täytyy. Se on, kuten sanoin, vähäisin, mitä voin tehdä
-- minulla on äitini veri suonissani. Enkö myöntynyt ensin alussa hänen
suunnitelmiinsa? Kyllä, sen tein! Minä olen hyljätty olento. Minä en
ole sen arvoinen, että katsot minuun enää kertaakaan. Mutta vannon
sinulle, Arthur, että en tietänyt heidän tahtovan surmata sinut. Tiesin
vain, että sinusta piti tulla rikas, hyvin rikas. Jos en minä
sattumoisin olisi rakastunut sinuun, olisin mennyt kanssasi naimisiin
tuntematta pienintäkään omantunnon vaivaa. Ja kun minä huomasin että
rakastin sinua, sanoin itselleni, ettei minun pitäisi mennä kanssasi
naimisiin, ettei se olisi oikein sinua kohtaan. Mutta rakkauteni
houkutteli minua, kiusaus oli ylivoimainen -- ja äiti oli niin kauhea.
Ja sitten tahdoin niin mielelläni olla vaimosi, Arthur. Minä päätin,
että kertoisin sinulle kaiken mentyämme naimisiin, mutta en silloinkaan
uskaltanut -- minä pelkäsin, että sinä halveksisit minua ja lähettäisit
minut kotiin äidin luo. Mutta nyt, kun olen nähnyt sinun olevan vähällä
tulla murhatuksi ja mr Petersonin melkein murhattuna, en voi enää
kauemmin vaieta. Sinun täytyy koettaa antaa minulle anteeksi, Arthur.
Ja jos et voi, niin unohda ainakin. Minä menen kauas, kauas pois
luotasi ja kauas äidin luota. -- Ei, en pyydä sinulta suudelmaa ennen
lähtöäni.

-- Ennen lähtöäsi? toisti Arthur. Sinä sanot nähneesi, että he ovat
melkein murhanneet minut, ja nyt tahdot itse murhata minut?

-- Arthur! huudahti Sylviane.

-- Älä sitten sano sanaakaan lähdöstäsi.

Sylviane vaipui hänen jalkojensa juureen.

-- Sinä uhri parka! virkahti Arthur tahtomattaan. Sanomatta
enää sanaakaan nosti hän hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet
makuuhuoneeseen. Sylviane sulki silmänsä raukeana. Arthur seisoi sängyn
vieressä, kunnes Sylviane aukaisi silmänsä.

-- Sylvie, sanoi hän hiljaa, luotan sinuun kuin itseeni. Et kai tahdo
lähteä luotani pois?

Sylvianen huulille kohosi kaunis, surullinen hymy.

-- Koko hyödyttömän elämäni aikana, kuiskasi hän, en ole tehnyt mitään,
millä olisin ansainnut rakkautesi ja hyvyytesi.

-- Enkelini, vastasi hän, siinä on kyllin, kun olet olemassa. Kedon
liljat eivät kudo eivätkä kehrää. Nyt sinun täytyy nukkua. Et kai sinä
pelkää enää?

-- En nyt, huokasi hän.

Arthur aikoi lähteä syvästi liikutettuna.

-- Arthur! kuiskasi Sylviane.

-- Mikä on, rakkaani? Hän katsoi taasen vaimoaan.

-- Sinä koetat kai pelastaa mr Petersonin? kuiskasi hän.

-- Ole rauhassa, rakkaani, vastasi hän ja Sylviane kiitti katseellaan
häntä tuosta lupauksesta.

Samassa kuului kevyt koputus pukeutumishuoneen ovelta. He hätkähtivät
molemmat.

-- Kuka siellä? kysyi Forrest lujalla äänellä.

-- Minä, Sims.

-- Odota sitten silmänräpäys.

Forrest hyväili kädellään hellästi vaimonsa otsaa. Sitten hän meni
pukeutumishuoneeseen, sulki sen ja makuuhuoneen välisen oven ja aukaisi
käytävään vievän oven.

-- Astu sisään, sanoi hän, ja Sims astui huoneeseen.

-- Vai niin, sinäkö se olet? virkkoi Forrest. Oletko vielä ylhäällä
näin myöhään? Ja hän lukitsi nopeasti myös ulko-oven.




XIII.

Sims antautuu.


Aina järkähtämättömän varma Sims katsoi ihmetellen Arthur Forrestia,
kun tämä lukitsi pukeutumishuoneen oven.

-- Mr Peterson lähettää terveisiä, sanoi hän levollisesti, pyytäen
ilmoittamaan, että hän unohti sanoa teille menevänsä huomenaamulla
varhain ulos, jotta ette odota häntä aamiaiselle, jos hän sattuisi
hieman viipymään.

-- Vai niin, sanoi Arthur Forrest ja työnsi oikean kätensä erääseen
ruskeaan laukkuun, joka oli pöydällä avattuna, vai niin, mr Peterson
aikoo huomenaamulla varhain mennä ulos. Hän ei puhunut asiasta mitään
minulle ja siitä on kulunut vain neljännes, kun me erosimme.

-- Ei, hän unohti sanoa.

-- Makaako hän nyt?

-- Kyllä.

-- Meneekö hän metsästämään aamulla?

-- Ei, minä -- minä luulen, että rakennuksella on jotain, jonka hän
haluaa järjestää.

-- Ahaa! huudahti Forrest niin pontevasti kuin osasi, mutta katsomatta
Simsiin. Kuulepas samalla: mr Peterson näytti olevan hyvin hämmästynyt,
kun minä kerroin hänelle, että sinä olit aikaisemmin ollut mrs
Cavalossin luona. Mistä johtuu, ettei hän tietänyt siitä?

-- Kun hain paikkaa, esitin minä todistuksen vain viimeisen edellisestä
paikastani.

-- Miksi?

-. Niin, ollakseni totuudenmukainen, satuin pahaksi onneksi
riitaantumaan mrs Cavalossin kanssa -- sen tahtoo sanoa mrs Colpuksen
kanssa, eikä hän tahtonut antaa minulle minkäänlaista todistusta.

-- Varsin näppärä keksintö, Sims, virkkoi Forrest, joka ei ensinkään
näyttänyt hyväksyvän tällaista selitystä. Ja nyt tiedoittaa mr
Peterson, että hän aikoo mennä ulos varhain aamulla, eikä meidän
tarvitse odottaa häntä aamiaiselle?

-- Niin, siten hän sanoi.

-- Vai niin. Forrest katsoi nyt ensimmäisen kerran Simsiä. Tuo
tervehdys ei kai voine olla mitään sinun keksimääsi, Sims? lausui hän
hyvin hitaasti.

-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte, mr Forrest.

-- Niin, jos esimerkiksi aiot päästä eroon isännästäsi yön aikana ja
tahdoit, että se huomattaisiin mahdollisimman myöhään?

-- Mr Forrest!

-- Sinä kuulit, mitä sanoin.

-- Päästä eroon isännästäni?

-- Niin, murhata hänet, jos pidät parempana sitä sanaa, toimittaa hänet
pois tieltä -- tietystikin puhtaasti onnettomuuden kautta.

-- Mr Forrest, minun täytyy tosiaankin esittää vastalause -- minä --
minä toivon, ettei konjakki...

-- Peli on menetetty, Sims. Minä tunnen sinun ja Colpuksen pariskunnan
aikeet.

Ensimmäisen kerran elämässään hämmentyi Sims niin, että hän menetti
mielenmalttinsa ja teki tyhmän teon. Hän hyökkäsi ovea kohti.

-- Pysähdy! huusi Forrest ja veti samassa ladatun revolverin esiin
laukusta. Minulla on aina tapana pitää tämän mukanani, virkkoi hän.
Istuudu, Sims!

Sen sijaan että olisi istuutunut, vetäytyi Sims yhä enemmän oveen päin.

-- Istuudu, Sims! toisti Forrest täysin rauhallisena. Ovi on lukossa.
Hän kohotti revolverinsa.

-- Te ette uskalla ampua, sanoi Sims.

-- Enkö uskalla? lausui Forrest. Pyydän, ettet liiaksi luota
pitkämielisyyteeni. Kolmannen kerran kehoitan sinua istumaan -- istuudu
tuolle tuolille!

Sims totteli.

-- Nyt voimme jatkaa, sanoi Arthur Forrest hänkin istuutuen pitäen
revolveria polvellaan. Ei puhuta niin kovaäänisesti, sillä vaimoni
makaa viereisessä huoneessa ja hänen täytyy saada nukkua.

-- Minä en ensinkään tajua, mitä tämä merkitsee, sanoi Sims. Minä tulin
vain tänne tuomaan terveisiä isännältäni...

-- Kuuntele nyt tarkoin, Sims, mitä minä sanon. Minä en epäile
hituistakaan, että sinä olisit roisto, mutta toisinaan täytyy
kunniallisten ihmisten käyttäytyä roistomaisesti. Minä tiedän
ehdottoman varmasti, että on kyseessä suunnitelma raivata mr Peterson
tieltä ja sinun pitää huolehtia siitä. Minä voin osoittaa todeksi, mitä
sanon ja paljon enemmänkin. Nyt teen sinulle erään ehdotuksen. Jos
kerrot minulle kaiken, mitä tiedät -- kaiken, sanon -- ja lupaat heti
lähteä maasta, niin annan sinun mennä. Mutta jos sinä vastustat minua,
suljen sinut lukkojen taakse tänne ja lähetän noutamaan poliisia.

-- Paras lähettää hakemaan sitten heti, virkkoi Sims marttyyrin ilme
kasvoillaan, sillä enhän minä voi puhua asioista, joista en tiedä
mitään.

-- Älä ole tyhmä, Sims, jatkoi Forrest, joka päätti uskaltaa
lausua vielä erään rohkean syytteen. Minä näin sinut ylhäällä
rakennustelineillä illalla ja vaimoni näki myös. Huomenna saa mr
Peterson tietää kaiken. Minä tiedän lisäksi, että sinä olit laittanut
pyörän sellaiseksi, että se irtaantui. Kun vetohihna meni poikki,
saattoi se olla onnettomuustapaus, mutta se saattoi olla myös jotain
muuta.

Sims kohotti hiukan kulmakarvojaan, ja sitten syntyi hiljaisuus.

-- Jos minä nyt kerron kaiken, sanoi hän viimein happamesti, mistä minä
silloin tiedän, että te annatte minun mennä?

-- Sitä et voikaan tietää, Sims, sinun täytyy luottaa minuun. Minä
saatan rikkoa lupaukseni. Varma et voi olla.

Sims katsoi kaipaavasti ikkunaan.

-- Päätä nyt, sanoi Forrest. Haluatko pitää vapautesi tai mennä
vankeuteen?

-- Mitä te sitten haluatte minun kertovan?

Arthur Forrest huokasi tahtomattaan helpotuksesta. Hän tiesi nyt, että
Sylvianen epäilykset olivat oikeat.

-- Minä teen sinulle suoranaisesti asiaa koskevia kysymyksiä ja haluan
niihin vastaukset ilman verukkeita. Ensimmäinen kysymys: miten paljon
sinun piti saada aviopari Colpukselta, kun mr Peterson oli raivattu
pois tieltä?

-- Minä en voi tosiaankaan...

-- Paljonko?

-- Kymmenentuhatta käteistä...

-- Hyvä, kymmenentuhatta käteistä ja sitten?

-- Sitten kaksikymmentätuhatta.

-- Hyvä. Toinen kysymys: tietävätkö Colpukset, että sinun
tämänpäiväiset yrityksesi ovat epäonnistuneet?

-- Eivät.

-- Milloin he saavat tietää?

-- Huomenaamulla puoli yhdeksän aikaan.

-- Jos nyt otaksumme, ettei mr Peterson -- hm -- aivan äkkiä kuolisi
lähi päivien aikana, että sinä oikeastaan huomaisit olevasi estetty
tekemästä sitä, mitä olet tänne tullut tekemään -- mikä olisi seuraava
teko? Sinähän voit otaksua, että minä tunnen suunnitelmanne.

-- Silloin selittäisi mr Colpus mr Petersonille, että hänen rahansa
itse asiassa kuuluvat teille.

-- He uskovat, että hän jättäisi ne heti minulle?

-- Kyllä, jos asia todistettaisiin hänelle -- ja se tapahtuisikin.

-- Miksi he eivät yrittäneet ensin sitä?

-- Koska se on epävarmaa. Hän saattaisi kieltäytyä rahoja luovuttamasta
ja...

-- Ja jos hän luovuttaisi rahat, saattaisin minä kieltäytyä siinäkin
tapauksessa ottamasta niitä vastaan. Eikö niin ole päätelty? Ja siksi
teidän mielestänne oli yksinkertaisempaa raivata mr Peterson pois! Nyt
tulee kolmas kysymys: otaksuitteko te, että minä muuttaisin päätökseni
omaisuuteen nähden mr Petersonin kuoleman jälkeen?

-- Kyllä.

-- Ymmärrän. Neljäs kysymys: miten kauan olet tuntenut tohtori
Colpuksen ja mrs Cavalossin -- tarkoitan mrs Colpuksen?

-- Lähes kaksikymmentä vuotta.

-- Oletko ollut mrs Cavalossin palvelija koko ajan?

-- Kyllä.

-- Siinä tapauksessa tunnet verrattain tarkkaan mrs Colpuksen
liikehommat?

-- Kyllä.

Miehen huulilla välähti hymy.

-- Odotahan, mietitäänpäs, onko jotain vielä. Niin, viides kysymys:
otaksu, että minä olisin ottanut vastaan rahat, mitä etua sinulle ja
aviopari Colpukselle olisi ollut siitä? Mrs Colpus on anoppini ja
hänestä olisi tietysti mieluista, kun minä olisin miljonääri, mutta
sehän tulisi aina riippumaan minun hyväntahtoisuudestani, saisiko hän
joskus jotain Petersonin miljoonista. Oliko siis teidän tarkoituksenne,
että heti kun minä olisin ottanut rahat vastaan, lähettäisitte minut
samaa tietä kuin mr Petersonin?

-- Tahdotteko te todellakin, että minun on vastattava siihen
kysymykseen?

-- Tahdon. Ja sinun on Jumalan nimessä myöskin vastattava.

Vastaus tuli täysin levollisesti.

-- Kyllä, sellainen oli tarkoitus. Kuten tiedätte, olette te
kirjoittanut erään testamentin vaimonne nimiin.

-- Vaimoni nimiin, kyllä! mutisi Arthur. Mrs Colpus ei tunnu paljoakaan
ajattelevan tyttärensä tunteita, sanoi hän katkerasti.

-- Hänen tyttärensä, huomautti Sims, pitäisi pian olla tottunut
leskeksi jäämiseen.

Arthur hypähti seisomaan erään ajatuksen valtaamana.

-- Ja tuliko Drew myös --? Hän vaikeni. Hän ei voinut lausua, mitä hän
ajatteli.

Sims nyökkäsi välinpitämättömästi.

-- Kuka teki sen?

-- Colpus.

-- Mutta vaimoni ei kai aavistanut siitä mitään? Ei, hän ei voinut.

-- Ei hän aavistanut mitään.

Arthur istuutui taasen. Hän tunsi kalpenevansa. Ajatus, että
Sylvianesta kauneutensa takia oli tehty sellainen syötti, joka johtaisi
varakkaita miehiä tuon inhoittavan kolmikon kynsiin, kauhistutti häntä.
Tuo häväistys oli hänestä enemmän kuin ajatella saattoi ja hän tunsi
olevansa kuin lamaantunut.

-- Sims, sanoi hän viimein. Sinä ja rikostoverisi olette inhoittavimpia
roistoja, mistä milloinkaan olen kuullut. Sanoin, että annan sinun
mennä ja minä annankin. Lähde heti tiehesi. Minä huolehdin siitä, että
jätät tämän talon. Saat kahdentoista tunnin etumatkan.

Hän nousi seisomaan pitäen yhä revolveria kädessään.

-- Kiitos! virkkoi Sims.




XIV.

Aviopuolisoiden kesken.


Sillä välin tapahtui Lontoossa yhtä ja toista, jolta ei puutu
mielenkiintoa. Samana iltana kun Arthur Peterson putosi alas
neljänkymmenen jalan korkeudesta, istuivat tohtori Colpus ja hänen
silmiensä ilo Hotel Cecilin salissa. He istuivat eräässä nurkassa
mahdollisimman etäällä komeasta sisäänkäytävästä ja tuntui siltä kuin
he olisivat tahtoneet piiloutua tuon vihreällä ja kullalla kirjaillun
huoneen runsaitten verhojen ja huonekalujen joukkoon. Yö oli jo
pitkälle kulunut, kello oli neljännestä vailla kaksi. Eräs vahtimestari
astui saliin katsoen pariskuntaa hyvin lähentelevästi.

-- Suokaa anteeksi, virkkoi hän, aioin sammuttaa tulet. Minä luulin...

Tohtori Colpus viittasi hänet ulos kiivaalla liikkeellä. Miehen sanat
olivat olleet melko kohteliaat, mutta hänen käytöksensä hävytön. Ei
ainoakaan inhimillinen olento ole suuremmassa määrin inhimillinen kuin
ison, rikkauden palvelukseen omatun hotellin vahtimestari. Tämä mies
oli huomannut tohtorin ja hänen vaimonsa selvästi vaatimattoman
taloudellisen tilan. Heidän oli ollut pakko muuttaa komeista huoneista,
joissa he aikaisemmin olivat asuneet, pois ja vahtimestari, joka oli
huomannut miten heille vähitellen oli käynyt, oli myös vähitellen
muuttunut julkeammaksi heitä kohtaan, siten osoittaen olevansa syvästi
inhimillinen.

-- Kirotun huono onni! virkkoi tohtori, kun vahtimestari oli mennyt.

-- Me muutamme Savoyiin, lausui mrs Colpus mankuvalla äänellä.

-- Senhän voimme tehdä, myönsi tohtori, kun olemme maksaneet laskumme
täällä. Hän hymyili.

-- Sinun ei tarvitse koettaa olla sukkela minun kustannuksellani,
Frank, huomautti hänen vaimonsa marttyyrimaisesti.

Tohtori sulki hänet syleilyynsä ja suuteli kolme kertaa hänen
kasvojaan, joilla ei näkynyt ainoatakaan vuosien jättämää jälkeä.

-- Anna anteeksi minulle, pyysi hän, kun suututin sinut, vieläpä
syntymäpäivänäsi.

Mrs Colpus hätkähti ja sulki silmänsä puoleksi minuutiksi.

-- On parasta, sanoi hän, että menemme nukkumaan.

He menivät takaisin huoneeseensa alakuloisina ja miettiväisinä. Mutta
sinne mennessä poikkesi tohtori Colpus hotellin konttoriin katsoakseen,
oliko siellä sähkösanomaa. Ei ollut hänelle mitään.

-- Oliko tullut mitään? kysyi hänen vaimonsa, kun tohtori astui
huoneeseen.

-- Ei mitään, vastasi hän lyhyesti ja meni pukeutumishuoneeseensa.
Siellä hän istui kauan ajatellen menneisyyttä, nykyisyyttä ja
tulevaisuutta. Kello oli melkein kolme, kun hän meni nukkumaan. Nainen,
joka tänään oli täyttänyt kolmekymmentäviisi vuotta, näytti nukkuvan.
Tohtori ojensi kätensä sammuttaen sähkövalon ja pian hänkin nukkui.

Mutta kello viideltä hän heräsi siihen, että huone oli valaistu. Hänen
kaunis puolisonsa istui -- puettuna ihastuttavaan aamutakkiin --
pukeutumispöytänsä ääressä suoraan ikkunan edessä. Kun hän istui selkä
tohtoriin päin, ei tohtori saattanut nähdä, mitä hän teki. Mutta hän
eroitti setelirahojen rapinan ja yleisesti niin mieluisan kultarahojen
kilinän. Nyt oli kuitenkin tuo kilinä epämiellyttävää tohtori
Colpuksesta, sillä se kaikui hänen korvissaan kuin rikkauden
alakuloinen joutsenlaulu.

-- Etkö sinä palele, rakas ystäväni? kysyi hän levollisesti.

Hän ei vastannut. Rapina ja kilinä jatkui vielä hetken. Sen jälkeen
mutisi mrs Colpus aivan kuin itsekseen:

-- Viisikymmentäneljä puntaa ja kymmenen shillinkiä.

-- Ja meidän tämänviikkoinen laskumme nousee ainakin kuuteenkymmeneen,
vastasi tohtori.

-- Hyi, miten epämiellyttävä sinä olet! sanoi hänen vaimonsa. Minä olin
niin levoton, etten voinut nukkua, ja siksi nousin ylös miettiäkseni ja
katsoakseni, miten paljon meillä on, ja sitten -- ja sitten sinä olet
noin epämiellyttävä!

-- Miten saatat sanoa siten, Marie. Tiedäthän sydämessäsi, etten minä
ole epämiellyttävä. Sinä tiedät ettei sinulla ole mitään muistuttamista
minuun nähden aviopuolisona. Kohtalo ei ole meitä suosinut ja kun sinä
olet liian älykäs suuttuaksesi kohtalolle, suutut sinä sen sijaan
minulle. Enkö ole pyytänyt sinua, melkeinpä polvillani, useitten
kuukausien aikana, että muuttaisimme tästä loistohotellista asumaan
rauhalliseen, hiljaiseen täysihoitolaan Bloomsbury Squaren varrella,
josta olen kertonut sinulle?

-- Täysihoitola Bloomsbury Squaren varrella! huusi mrs Colpus ja
kääntyi tuolillaan. Jos puhut siitä vielä, niin minä tulen hassuksi.
Minä kuolisin Bloomsbury Squaressa.

-- Noh, sitä en usko, sanoi tohtori. Täytyy olla paljon ankarampi
ilmasto kuin Bloomsbury Squaressa vallitseva, joka pystyisi ottamaan
sinut hengiltä, rakas ystäväni.

-- En ikinä olisi uskonut, että meidän täytyisi istua kädet ristissä
kaikkien näiden kuukausien aikana ilman, että mitään erikoisempaa
tulisi tehdyksi. Minulla oli suurempi luottamus sinun kykyihisi, Frank.

-- Rakkahin, vastasi tohtori, minä olen tehnyt voitavani -- minä teen
kaiken, minkä voin, ja Sims tekee kaiken, minkä hän voi. Ja sinä
muistat, että minä sanoin sinulle kesällä, että me kyllä tarvitsisimme
kuusi, seitsemän kuukautta. Mutta me olemme eläneet niin ylellisesti,
että...

-- Me emme ole eläneet ylellisesti, keskeytti mrs Colpus. Tämä on ollut
vain sellaista, mihin minä olen aina tottunut ja mitä minulla _täytyy_
olla. Mutta en voi käsittää, miksi emme saa Simsiltä mitään tietoja.

-- Varmastikin tänä aamuna tulee jokin selvitys, ja jos sinua ehkä
rauhoittaa eräs asia, aarteeni, voin kertoa sinulle erään suuren
salaisuuden, nimittäin sen, että minulla on lompakossani yksi
sadanpunnan seteli. Me emme ole siis aivan vielä nälkärajoilla ja
voimme maksaa laskumme viikon lopulla ilman pienintäkään vaikeutta.

-- Sinä erehdyt. Sinä olit jättänyt lompakkosi esiin toissa iltana.
Minä näin setelin ja otin sen haltuuni.

-- Marie! huudahti tohtori kiivaasti.

-- Niin, minä lähetin sen ompelijattarelleni, hän alkoi käydä
epämiellyttäväksi.

Syntyi hiljaisuus.

-- Huomenna, virkkoi tohtori arvokkaalla äänellä, otan minä
viisikymmentä puntaa niistä viidestäkymmenestäneljästä punnasta
kymmenestä shillingistä, jotka sinulla on, ja matkustan Monte Carloon.
Sinä saat rukoilla itsellesi hyvää onnea.

Näin sanoen hän kääntyi toiselle kyljelleen ja nukkui. Hänen vaimonsa
huokasi, pani rahat talteen, riisui aamutakkinsa ja ryömi melkein
häpeissään omaan sänkyynsä taasen.

Neljännestä vailla kahdeksan, kun Lontoon talviaurinko vaivaloisesti
yritti tunkeutua ikkunaverhojen läpi, kuului ovelta koputus ja Adela
astui sisälle tuoden teetä ja käristettyä leipää. Adelalia oli myös
viisi kirjettä. Neljä niistä oli laskuja, viides oli leimattu Crewessä.
Kun Adela oli antanut ne ja vetänyt verhot ylös poistui hän. Tohtori
luki kirjeen hyvin tarkkaan. -- Ei mitään onnea, virkkoi hän ja antoi
kirjeen vaimolleen.

-- Sims alkaa käydä vanhaksi, vastasi tämä. Hänen olisi pitänyt
ajatella, että...

-- Rakas ystäväni, katkaisi tohtori hänen puheensa, sinä olet sairas.
Tohtori hymyili.

-- En minä tosiaankaan ole sairas, vastusti mrs Colpus.

-- Kyllä, sinä olet. Sinä olet sairas, sillä minä tahdon, että sinä
olet. Minä olen keksinyt erään suunnitelman.

-- Minkä sitten? mrs Colpuksen kasvoille ilmaantui hieno toivonväre.

Tohtori kuiskasi jotain hänen korvaansa ja rouva tuntui hyväksyvän sen.

Neljännestuntia myöhemmin tiedoitettiin Adelalle, että hänen emäntänsä
oli hyvin sairas. Tohtori nousi ylös ja söi aamiaisen hyvällä
ruokahalulla. Puolipäivällistä syödessä oli kuitenkin hänenkin
ruokahalunsa huomattavasti vähäisempi, sillä hän oli silloin saanut
Simsiltä sähkösanoman, joka pakoitti hänet muuttamaan suunnitelmimiaan
useammassa kuin yhdessä kohdin.




XV.

Sataa kultaa.


Palaamme Radway Grangeen ja edelliseen yöhön.

Arthur Forrest saattoi Simsin portinvartijan tuvalle. Oli keskiyö eikä
Simsillä ollut tietoisuutta, minne mennä, mutta Forrest tunsi, ettei
hän saattaisi olla silmänräpäystäkään rauhallinen, ennenkuin tuo mies
oli poissa talosta.

Kun Arthur sitten palasi talvipuutarhan kautta taloon, oli hänen ainoa
ajatuksensa: mitä nyt on tehtävä? Hän oli oikeastaan -- niin
sanoaksemme -- tarttunut Simsiä kurkusta ja vetänyt pois hänen
myrkkyhampaansa.

Epäilemättä oli Sims pelästynyt ja Arthur oli vakuutettu, että sen
roiston puolelta ei ollut enää mitään pelättävissä. Sims ottaisi
varmastikin vaarin napsauksesta ja muuttaisi siistin toimintansa
johonkin toiseen ilmapiiriin. Kaiken huomioonottaen oli Arthur iloinen,
että hän oli toimittanut hänet pois tieltä, mutta mitä hän nyt
tekisi? Aviopari Colpus oli kuitenkin aina jäljellä -- viekkaina,
tutkimattomina, määrätietoisina. Miten hän menettelisi heidän kanssaan?
Hänen täytyi tunnustaa, ettei hänellä ollut pienintäkään todistuksen
häivettä heitä vastaan. Varmalla syytteellä vastustaa heitä? Siitä ei
tulisi mitään! He nauraisivat hänet ulos ja olisivat olevinaan
loukattuja. Kääntyisikö hän poliisin puoleen? Poliisikin suhtautuisi
häneen epäilevästi hymyillen ja joka tapauksessa haluaisi tietää, miksi
hän oli antanut Simsin paeta. Ja kääntyi hän sitten tavallisen poliisin
tai yksityisetsivän puoleen, syntyisi tutkisteluja entisyydestä, jotka
sekoittaisivat Sylvianen asiaan.

Eräässä kohdin hän teki varman ja horjumattoman päätöksen: Arthur
Peterson ei saisi tietää tästä mitään. Hän tunsi Arthur Petersonin ja
tiesi, että jos hän saisi vähänkään vihiä asiasta, luovuttaisi hän heti
isänsä omaisuuden, mutta silloin hänen elämänsä myös muuttuisi
katkeraksi, niin, turmeltuisi.

Forrest meni taasen pukeutumishuoneeseen, aukaisi hyvin hiljaa
makuuhuoneen oven ja katsoi huoneeseen. Sylviane oli nukahtanut
väsyneenä kaiken mielenliikutuksen jälkeen. Arthur katseli häntä, sulki
sitten oven ja istuutui eräälle tuolille. Äkkiä hänestä tuntui, että
hänen täytyi herättää Arthur Peterson jonkun keksityn syyn takia
saadakseen keskustella hänen kanssaan. Hän tunsi, että hänen täytyi
puhua jonkun kanssa ja ehkä hänelle samalla ilmaantuisi tilaisuus
selittää Simsin poissaolo tyydyttävällä tavalla. Hän koetti hetken
taistella tuota tunnetta vastaan -- tuntuihan verrattain kummalliselta
herättää isäntänsä keskellä yötä -- mutta lopuksi se kuitenkin voitti
hänet ja hän astui käytävään. Hän tiesi, että Petersonin huone oli
toisella puolella, pitkän käytävän, joka tunnelin tavoin kulki
rakennuksen keskitse, alapäässä.

Hän pysähtyi oman huoneensa oven ulkopuolelle ja kuunteli. Ei mitään
ääntä kuulunut. Kuu valasi hyvin kelmeänä. Hänestä tuntui kaamealta
tuossa hiljaisessa talossa. Hän hiipi käytävässä eteenpäin ja seisoi
viimein Petersonin huoneen oven edessä. Sitä vastapäätä oli toiseen
kerrokseen johtavat portaat ja oikealla puolella iso ikkuna. Hänen
sydämensä takoi nopeasti ja hän hymyili kuin itseään halveksien. Hän
koputti ovelle kevyesti.

-- Peterson, oletko valveilla?

Vastausta ei kuulunut.

-- Peterson, herää! Tahdon puhua kanssasi!

Ei kuulunut vastausta, hänen äänensä kajahti ihmeellisesti käytävässä
ja hänestä tuntui, että ääni tunkeutui ullakolle asti. Peterson nukkui
nähtävästi hyvin sikeästi, kuten nuoren miehen tuleekin nukkua,
vaikkapa hän onkin miljonääri. Arthur asetti kätensä lukonkahvalle ja
sanoi itsekseen: -- Minä menen sisälle. Minun täytyy saada puhua jonkun
kanssa. Hän aukaisi oven. Se oli suuri makuuhuone. Vastapäätä ovea
ikkunan edessä oli pukeutumispöytä ja sillä yölamppu, jonka liekehtivä
valo valaisi keltaisena huonetta. Iso, vanhanaikainen sänky oli oven
takana. Forrest astui sen ääreen. Hän näki, että se oli tyhjä ja ettei
kukaan ollut maannut siinä. Hän raapasi tulta tulitikkuun, sytytti
kynttilän ja tarkasti huoneen. Vaatekaapissa olivat vaatteet
säännöllisesti ripustettuina. Pöydällä oli käytetty kaulus ja
kaulanauha. Eräällä tuolilla oli housut ja tuolinselkämyksellä riippui
valkea paita. Liivit olivat kokoontaitettuina toisella tuolilla ja
lattialla sängyn vieressä oli sukkapari. Peterson oli nähtävästi
riisuutunut mennäkseen sänkyyn ja sitten...

Forrest kohotti kynttilää ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen
huoneessa. Mitä oli tapahtunut? Olisiko Sims mahdollisesti sinä lyhyenä
aikana, joka oli hänen käytettävissään ennenkuin hän tuli Forrestin
huoneeseen, voinut --? Hän kuuli käytävästä kolinaa ja kiiruhti ulos
huoneesta. Mustiinpuettu nainen laskeutui hitaasti portaita alas astuen
askelman kerrallaan. Kun hän näki Forrestin seisova kynttilä kädessään
ovella, peräytyi hän hätkähtäen ja kohotti käsivartensa.

-- Kuka siellä on? kuiskasi Forrest.

-- Minä, vastasi vanhuksen ääni, mrs Hewitt, emännöitsijä. Minä olin
kuulevinani jonkun kävelevän täällä alhaalla ja päätin tulla katsomaan,
kuka se oli. Onko jotain tapahtunut, mr Forrest? Onko mrs Forrest
tullut kipeäksi?

-- Missä isäntänne on, mrs Hewitt? kysyi Arthur.

-- Minun isäntäni, änkytti vanhus, eikö hän ole huoneessaan?

-- Ei.

Vanhus epäröi hetken.

-- Te olette siis saanut selvän siitä? kuiskasi hän.

-- Minä olen saanut selvän, että hän ei ole huoneessaan, sanoi Forrest.
Ja minä tahdon tietää, missä hän on. Minä en aio mennä levolle,
ennenkuin olen saanut hänet käsiini.

Vanha nainen kumartui Forrestin puoleen ja kuiskasi tuskin kuultavasti
samalla osoittaen ullakolle vieviä portaita:

-- Seuratkaa minua ylös.

Vaieten seurasi Forrest häntä. Vanhus meni edellä erääseen huoneeseen,
jonka Forrest otaksui olevan hänen, vanhuksen oman.

-- Suokaa anteeksi, sanoi hän, olin pakoitettu tuomaan teidät tänne.
Haluan, että katsotte ulos ikkunasta. Katsokaa vasemmalle, kolmanteen
ikkunaan tästä lukien.

Ikkuna oli auki ja Forrest teki, kuten hän käski. Kuun valossa hän
näki, että siitä ikkunasta, jonka mrs Hewitt oli osoittanut, pisti
esiin jotain, joka oli suunnilleen kuuden jalan pituinen ja muistutti
katon vesikourua. Tuo kouru liikkui hiukan kuin joku olisi pitänyt
siitä kiinni.

-- Varokaa, ettei hän näe teitä, sanoi mrs Hewitt varoittaen ja Arthur
vetäytyi taaksepäin.

-- Mitä tuo merkitsee?

-- Kuulkaa!

Arthur pidätti henkeään ja kuunteli.

-- En kuule mitään, kuiskasi hän.

-- Odottakaa!

Kaukaa, alhaalta kuului heikko loiskahtava ääni.

-- Jotain putosi, sanoi Arthur.

-- Kuunnelkaa vielä!

Hetken kuluttua kuului taasen loiskahtava ääni.

-- Mitä herra nyt sanoo? kysyi emännöitsijä.

-- Kuka tuossa huoneessa on? kysyi Arthur Forrest.

-- Isäntä, vastasi vanhus kauhunsekaisella äänellä. Joka yö, kun on
kuutamo, hän menee tuonne ylös, kun toiset ovat menneet levolle ja minä
kuulen tuota loiskintaa -- sataneljäkymmentäkaksi kertaa olen kuullut
sen tänä yönä. Tuo huone on kalustamaton ja hän pitää sitä suljettuna.
Toisinaan hän vie paketteja mukanaan mennessään sinne. Aivan ikkunan
alapuolella on jonkinlainen kaivo tai lampi, joka ulottuu melkein talon
seinään asti. Siitä se loiskinta kuuluu.

-- Ja mitä sinne putoo?

-- Älkää kysykö minulta, sillä minä en tiedä. Mutta minä sanon teille
erään asian.

-- Minkä sitten?

Vanhus vaikeni silmänräpäyksen ajaksi.

-- Tehän olette isäntäni vanha ystävä, mr Forrest?

-- Luulen, että olen hänen läheisin ystävänsä.

-- Sitten sanon sen teille. Isäntä on mielenvikainen.

-- Mielenvikainen! huudahti Forrest huomaamattaan korottaen ääntään.
Mutta...

-- Hys! Vanhus kielsi häntä puhumasta.

Kuului oven sulkeminen, avaimen kiertäminen ja sitten askelet
portaissa. Arthur Forrest hiipi huoneesta ja ennätti juuri portaille
parahiksi nähdäkseen Petersonin, puettuna vain pyjamaansa, katoavan
huoneeseensa.

-- Hän on mielenvikainen. Mrs Hewitt seisoi taasen Arthurin rinnalla.

-- Mutta se on mahdotonta, sanoi Forrest hyvin närkästyneestä Minähän
tunnen hänet niin hyvin ja parempaa ystävää...

-- Hän on mielipuoli, toisti mrs Hewitt. Se on suvussa. Mr Forrest kai
tietää, että hänen veljensä Carl kuoli hullujenhuoneessa?

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä täytyi Sylvianen maata. Hän oli kylmettynyt ja
hänellä oli kuumetta. Forrest ja Peterson söivät aamiaisen yhdessä.
Simsin poissaolo oli tietysti huomattu ja Forrest, joka ei ollut vielä
oikein päättänyt, mitä hän tekisi, rajoittui vain hämmästyneenä
ihmettelemään, kun Peterson kertoi hänelle asiasta. Omituista kyllä ei
Peterson itse näyttänyt olevan erikoisemmin hämmästynyt siitä, että
hänen suuressa arvossa pidetty palvelijansa oli lähtenyt tiehensä
ilmoittamatta etukäteen asiasta.

-- Hän on sellainen uneksija, virkkoi Peterson. Aika merkillinen, hän
taitaa olla oikea nero. Hän on kai mennyt kalastamaan ja unohtanut ajan
kulun.

-- Unohtaako hän usein ajan kulun? kysyi Arthur.

-- Ei oikeastaan voi siten sanoa. Mutta kun on kalastamassa, niin...

-- Aivan niin, myönsi Arthur. Kalastamisesta muistui mieleeni: tuolla
talon toisella puolen on merkillinen pieni kaivo tai lampi.

Peterson lakkasi syömästä, hänen silmissään leimahti äkkiä ja hän
katsoi pois päin.

-- Milloin sinä sen näit? kysyi hän villillä, melkein uhkaavalla
äänellä.

-- No, olin tänä aamuna ulkona kävelemässä hiukan, vastasi Arthur
välinpitämättömällä äänellä.

Aterian loppuaikana ei Peterson äännähtänyt sanaakaan. Kun ei Sims
vielä iltapäivälläkään ollut tullut takaisin, tuumi Peterson asian
ilmoittamista poliisille.

-- Odota huomiseen, Arthur, virkkoi Forrest. Se on minun neuvoni. On
saattanut tapahtua paljon sellaista, joka estää häntä tulemasta, ja
Sims on henkilö, joka osaa kyllä pitää huolen itsestään.

Peterson oli samaa mieltä ja Forrest sai siten varatuksi itselleen
vielä yhden päivän toteuttaakseen suunnitelmansa.

Melkein heti päivällisen jälkeen tuli mrs Forrestille sähkösanoma.
Forrest aukaisi sen. Se sisälsi seuraavan tiedon: "Äitisi on vakavasti
sairaana. Tule huomenna. Colpus. Hotel Cecil."

Arthur Forrestille selvisi oitis, miten hänen tulisi menetellä.
Sylviane ei voinut matkustaa Lontooseen. Hän lähtisi yksin ja koettaisi
järjestää ottelun tohtori Colpuksen kanssa. Mrs Colpuksen sairaus ei
kiinnittänyt ensinkään hänen mieltään. Totuudessa pysyen: hän ei voinut
toivoa muuta kuin että hänen anoppinsa ei paranisi milloinkaan. Se
yksinkertaistuttaisi asiaa koko joukon. Sinä iltana Forrest hiipi --
puoli tuntia sen jälkeen, kun hän oli toivottanut isännälleen hyvää
yötä -- talvipuutarhan kautta talon toiselle puolelle. Vetäytyen aivan
seinän viereen meni hän hiljaa kaivolle asti. Hän katsoi ylös ja näki
kourun pistävän ulos ikkunasta hänen yläpuolellaan. Hän kuuli
loiskahduksen jalkainsa juuresta. Arthur otti hatun päästään ja piti
sitä kaivon yläpuolella. Samassa putosi jokin kevyt esine siihen.
Arthur tarkasti tuota korkeuksista tullutta lahjaa -- se oli kultaraha.

Pelokkaana ja nolona hiipi hän takaisin ja ennenkuin hän oli ennättänyt
ovelle asti, kuului kaivosta taasen loiskahdus.




XVI.

Loppu.


Seuraavana aamuna kyyditsi Peterson Arthur Forrestin Crewen asemalle.

Vaikka se oli pikajuna, jolla Forrest meni, lähestyi se Lontoota hyvin
hiljaa sinä aamuna. Forrest istui kuin neuloilla. Hän nautti
ajatellessaan tapaavansa mr ja mrs Colpuksen ja tietäessään saavansa
tehdä jotain. Hän tunsi, ettei hän saattaisi enää pitempää aikaa pysyä
toimettomana. Willesdenissä oli juna jo paljon myöhässä. Kello oli
kaksikymmentä minuuttia yli yhden. Eräs lähtevä juna, Eustonin
1.30-juna, lähti juuri asemalta. Forrest tuijotti ajatuksissaan
vaunuja, jotka liukuivat ohitse. Mutta äkkiä hän hypähti pystyyn. Hän
oli nähnyt eräät kasvot -- vain vilauksen eräistä kasvoista tuossa
junassa -- mutta hän oli täysin vakuutettu, että ne olivat tohtori
Colpuksen kasvot. Hän kysyi kiihkeänä konduktööriltä, mihin se juna
meni. Creween ja pohjois Walesiin, kuului vastaus. Hän tahtoi hypätä
alas junasta ja juosta toisen jälkeen, hän tahtoi lentää, aikaansaada
ihmeen nopeudessa.

-- Milloin lähtee seuraava juna Creween? kysyi hän.

-- Se lähtee kello kahdelta Eustonista. Se on Skottlannin pikajuna. Ei
pysähdy missään matkan varrella. Saapuu Creween 5.15, minuuttia ennen
kuin tuo juna, joka nyt lähti.

-- Ennätänkö Eustoniin ennen sen junan lähtöä?

-- Ennätätte kylläkin.

Mutta matkalla sattui vielä pitkä seisahdus ja kello' oli minuuttia
vailla kaksi, kun he tulivat Eustoniin. Forrest hyökkäsi ulos ja
lähtevän junan sillalle. Skottlannin pikajuna oli juuri lähtenyt
liikkeelle. Eräs kantaja yritti asettua hänen tielleen, mutta hän
juoksi miehen taitse, aukaisi oven erääseen toisen luokan vaunuun, joka
sattui olemaan lähinnä ja hyppäsi ylös. Hän oli onnistunut! Hän hymyili
voittajan hymyä. Hänelle oli nyt selvinnyt totuus. Mrs Colpuksen
sairaus oli tietystikin vain keksintö ja sähkösanoma oli lähetetty vain
sitä varten, että saataisiin hänet ja Sylviane tieltä pois siksi ajaksi
kuin tohtori täytti tehtävänsä Radway Grangessa. Mikä tuo tehtävä
olisi, ei Arthur voinut aavistaa. Se saattoi merkitä Arthur Petersonin
murhaamista, mutta ehkä myöskin sitä, että tohtori ilmoittaisi hänelle
vanhan Petersonin ensimmäisen avioliiton. Joka tapauksessa Arthur
Forrest vannoi, että kunnioitettava tohtori ei tulisi suorittamaan
suunnitelmaansa loppuun. Hän oli onneksi sattunut näkemään Colpuksen ja
hän päätti käyttää hyväkseen tätä onnellista tilaisuutta. Hän tunsi
itsensä melkein iloiseksi, että avoin vihollisuus alkoi, tunsi, että
hän oli valmis mihin tahansa. Ainoa, joka teki hänet levottomaksi, oli
Sims. Miksi tohtori Colpuksella oli niin kiire? Siksikö, että hän oli
saanut tietoja Simsiltä tai siksi, ettei hän ollut kuullut häneltä
mitään ja sen vuoksi pelkäsi, että jotain odottamatonta oli tapahtunut.

Skottlannin pikajuna osoittautui maineensa veroiseksi ollen yksi
valtakunnan nopeimmista junista. Arthurilla oli aikataulu ja hän laski,
että hänen junansa saavuttaisi toisen junan jossakin Whitmoren
lähettyvillä. Kun lähestyttiin sitä paikkaa, huomasi Arthur helposti
tuon, vain yhden veturin vetämän junan, jonkun matkan päässä
pikajunasta toisella raiteella. Neljän minuutin ajan kiisivät nuo kaksi
junaa eteenpäin melkein vieri vieressä suunnilleen kuudenkymmenenviiden
englantilaisen penikulman nopeudella tunnissa. Kun Skottlannin pikajuna
parhaillaan kiisi toisen ohi, veti Arthur nopeasti verhon alas ja
katseli varovaisesti sen takaa ulos. Hänen onnistui viimein huomata
tohtori Colpus, joka istui yksinään eräässä ensi luokan vaunussa.
Tohtori Colpus näytti olevan hyvin syventynyt erään kävelykepin
tutkimiseen -- niin syventynyt, ettei hän kiinnittänyt ensinkään
huomiota noiden kahden junan kilpa-ajoon. Äkkiä hänen huomiokykynsä
heräsi joko jonkun äkkinäisemmän tärähdyksen tai jonkun muun seikan
takia. Hän katsoi ylös ja näki toisen junan. Nopealla, vaistomaisella
liikkeellä laski hän kävelykepin alemmaksi. Arthur huomasi, että
tohtori näytti siltä kuin hänet olisi yllätetty jostain luvattomasta
teosta.

Samassa sai Skottlannin pikajuna merkin pysähtyä ja Arthur näki
surukseen toisen junan kiitävän ohi. Kun Skottlannin pikajuna sitten
ajoi Crewen asemalle, olivat Crewen matkustajat, jotka olivat tulleet
pohjoiswalesilaisella junalla, jo lähteneet asemalta. Arthur kiirehti
ulos. Oli melkein pimeä jo. Hän otti hevosen ja käski ajurin ajaa
Radwayhin niin nopeasti kuin ikänään saattoi. Hän toivoi tavoittavansa
tohtorin matkalla. Jonkun matkaa Radwaysta tuli heitä vastaan tyhjät
ajoneuvot paluumatkalla ja aivan portinvartijantuvan luona eroitti
Arthur jonkun olennon pimeydessä. Hän huusi ajuria pysäyttämään,
maksoi ja hyppäsi maantielle. Synkkä olento seisoi epäröiden
portinvartijatuvan luona varjossa. Forrest odotti, kunnes hänen
ajoneuvonsa olivat ajaneet tiehensä ja astui sitten tupaa kohti.
Kuullessaan askelten äänen, kääntyi tuntematon nopeasti ympäri.

-- Hyvää iltaa, tohtori Colpus, virkkoi Arthur rauhallisesti kooten
kaiken itsehillintänsä.

-- Onko se mr Forrest! huudahti tohtori silminnähtävästi hämillään.
Sitten hän lisäsi rauhallisesti: -- Mitä kuuluu, rakas Forrest?

-- Kiitos, erittäin hyvää, vastasi Arthur kuivasti. Mutta mikä
tarkoitus on odottamattomalla käynnillänne? Te sähkötitte, että mrs
Colpus on vakavasti sairaana!

-- No, hän voi paremmin. Hän voi paremmin. Vaimoni on erittäin
voimakasrakenteinen ja ihmeellisen vastustuskykyinen.

-- Sehän on hyvä, että hän voi paremmin. Mutta te ette ole sanonut
minulle, miksi te olette täällä. Oletteko tullut kertomaan Sylvianelle,
että hänen äitiänsä ei uhkaa vaara?

Tohtorin kasvojen ilme muuttui kuin hän olisi vainunnut Forrestin
äänessä jotain pisteliästä.

Hän heilautti kävelykeppiään -- samaa keppiä, jonka Arthur oli nähnyt
hänen kädessään junassa -- ja veti sitten Arthurin mukanaan
lehtokujalle päin.

-- Minä kerron teille, että olen tullut tänne hyvin erikoisen asian
takia -- niin erikoisen, etten oikein mielelläni tahdo puhua siitä
äänekkäästi. Mutta ennemmin tai myöhemmin tulette te kuitenkin
tietämään sen. Te olette epäilemättä huomannut, että entinen
palvelijamme Sims on lähtenyt luotamme ja ruvennut Petersonin
palvelukseen?

-- Kyllä, vastasi Arthur, ja minä olen myös huomannut jotain muuta.

-- Mitä sitten?

-- Jatkakaa, niin sanon sen sitten teille.

-- Niin, Sims kirjoitti pari päivää sitten vaimolleni ja kertoi, että
hän oli keksinyt erään kauhean asian, nimittäin, että mr Peterson on
mielenvikainen.

-- Mielenvikainen? Arthur peljästyi vasten tahtoaan.

-- Niin, hän on sairaalloinen, kun on kyseessä kultarahat. Hänellä on
älyä peittää sairautensa, mutta Simshän on erittäin älykäs, kuten
tiedätte. Erinäisissä tapauksissa on tuollainen sairaalloisuus kaikkein
vaarallisinta mielenvikaisuutta. Vaimoni on levoton Sylvianen ja teidän
tähtenne, eikä hän voinut millään rauhoittua, ennenkuin minä lupasin
tulla tänne katsomaan, miten voitte. Minun täytyy tietysti keksiä
jotain selvittääkseni mr Petersonille täällä oloni syyn. Onko Sims
täällä?

-- Sims on jättänyt täkäläisen paikkansa. Hän on kyllä selvittänyt
teille asian?

-- Miksi hän olisi selvittänyt minulle sen? kysyi tohtori matalalla
äänellä.

-- Minä olen ajanut hänet tiehensä, sanoi Arthur päättäen viedä asian
heti viime huippuunsa. Heti kun vaimoni näki Simsin täällä, epäili hän
teidän inhoittavaa suunnitelmaanne. Hän kertoi minulle epäilyksensä.
Minä otin Simsin kahdenkesken ja annoin hänen valita vankilan ja
täydellisen tunnustuksen välillä. Hän valitsi niiden ilmiantamisen,
jotka olivat hänet palkanneet.

Tohtori Colpus kohotti keppinsä määrätyllä tavalla, mutta laski sen
taasen. Hän koetti sanoa jotain, mutta ei nähtävästikään keksinyt
mitään sopivaa.

-- Ja minä sanon teille vielä muutakin, jatkoi Arthur. Minä tiedän,
että sähkösanomanne oli petosta. Minä tiedän, että mrs Colpus ei ole
ollut sairas, vaikka minä olin kyllin tyhmä uskoakseni sen ensin. Minä
matkustin tänä aamuna Lontooseen, satuin onneksi näkemään teidät
junassa Willesdenissä ja seurasin teitä takaisin Creween. Luulenpa
tietäväni teidän käyntinne tarkoituksen. Te ette olleet saaneet
tyydyttäviä tietoja ystävältänne Simsiltä. Te pelkäsitte, että jokin
oli hullusti, ja aioitte sitten tulla tänne ja järjestää asian mielenne
mukaisesti. Yksi murha enemmän tai vähemmän ei merkitse paljoakaan
teille. Jos Arthur Peterson olisi pois tieltä, saisin minä hänen
miljoonansa ja sitten olisi helppo asia lähettää minut samaa tietä kuin
hänetkin.

Forrest oli -- huolimatta siitä, että hän oli päättänyt hillitä itsensä
-- tulistunut. Hän astui lähemmäksi tohtoria ja loi häneen uhkaavan
katseen. Oli niin pimeä, että he töin tuskin saattoivat nähdä toistensa
kasvot.

-- Oletteko tekin mielisairas? kysyi tohtori.

Jokin rasahti heidän takanaan pensaikossa.

-- Mikä se oli? huudahti tohtori.

-- Jos ei se ole Sims, niin sitten se kai oli kaniini, virkkoi Arthur
pilkallisesti.

-- Minä en tosiaankaan voi vastata teidän ihmeelliseen syytökseenne,
aloitti tohtori. Epäilen teidän kadottaneen tasapainonne jotenkin. Minä
luulen tekeväni parhaiten jättämällä teidät.

-- Ennenkuin jätätte minut, tahtonette ehkä vastata erääseen
kysymykseeni, virkkoi Arthur.

-- No hyvä on, sanoi tohtori kuin myöntyäkseen mielenvikaisen tahtoon.

-- Miten se tapahtui, kun otitte mr Drewin hengiltä?

Syntyi hiljaisuus. Tohtori Colpus hengitti huohottaen ja kuuluvasti.

-- Sims on siis lörpötellyt? virkkoi tohtori.

-- Eikö teillä ole vastausta kysymykseeni?

-- Mitäpä se hyödyttää. Minä menen.

-- Kyllä, virkkoi Arthur, te menette, mutta poliisiasemalle.

-- Varmastikaan en, vastasi tohtori. Älkää luulkokaan, että minä olen
typerä. Minunlaiseni mies on aina varustautunut onnettomuustapausten
varalle ja täällä tuntuu tapahtuneen onnettomuus.

-- Te tunnustatte siis?

-- Jos siten tahdotte. Mutta ei puhuta mitään poliisiasemasta ja minä
sanon teille, miksi. Syyte minua kohtaan on sama kuin syyte vaimonne
äitiä kohtaan, ettekä te voi menetellä siten. Ajatelkaa Sylvianen
tunteita, ajatelkaa häväistysjuttua! Tohtori hymyili.

-- Vaikka häpeä olisi viisikymmentä kertaa suurempi, joudutte te
kuitenkin hirtettäväksi. Vaimoni tunteista tulen minä itse nyt pitämään
huolen.

-- Hm, sanoi tohtori. Mutta vastatkaa erääseen kysymykseeni, se on
viimeinen, mitä teiltä pyydän. Miksi kieltäydyitte vastaanottamasta
miljoonia?

-- Sanon teille. Lupasin äidilleni hänen kuolinvuoteellaan, että en
milloinkaan yrittäisi saada haltuuni isäni omaisuutta velipuolen
oikeuksilla. Äitini oli ylpeä ja minä olen ylpeä. Vaikka tuo summa,
joka on kyseessä, olisi kymmenen kertaa suurempi kuin se nyt on, en
sittenkään alentuisi ottamaan niitä rahoja siltä mieheltä, jolle isäni
on ne testamenteerannut.

-- Minä en totisesti voi ymmärtää sellaista tunnetta, virkkoi tohtori.

-- Ette, sen kyllä uskon.

-- Olen kuitenkin saanut tyydytetyksi uteliaisuuteni.

-- Ja nyt lähetän portinvartijan hakemaan poliisia.

-- Älkää tehkö sitä, lausui tohtori Colpus, sillä minä aion tappaa
teidät. Tohtori kohotti keppinsä kaksin käsin. Tämä on vain ilmapyssy,
jatkoi hän, mutta se on erikoislajia ja se tappaa ehdottoman varmasti
neljän askelen etäisyydeltä. Ei siitä synny myöskään mitään melua.
Älkää liikahtako paikaltanne. Minä annan teille kymmenen sekuntia aikaa
rukoillaksenne tyhmän sielunne puolesta. Yksi -- kaksi -- kolme --

Pensaikossa kahisi ja esiin syöksähti äkkiä joku olento, joka veti
tohtorin kiivaasti taaksepäin alas ojaan tien vierellä. Molemmat miehet
katosivat näkyvistä ja Arthur Forrest kuuli peloittavan kamppailun
käyvän.

Kun Forrest ja portinvartija tulivat lyhtyä kantaen, löysivät he
tohtorin kuolleena. Hänet oli kuristettu ja Arthur Petersonin kädet
puristivat vielä tohtorin kurkkua kuin ruuvipihdit. Peterson itsekin
oli kuolemankielissä. Häntä oli ammuttu kaulaan. He kantoivat hänet
pihamaalle.

-- Forrest, kuiskasi hän, me olemme nyt kuitit. Minä pelastin sinun
henkesi.

-- Kiitos siitä, rakas ystävä, mutta älä nyt puhu.

-- Hän sanoi, että minä olen mielenvikainen, Forrest, ja niin minä
olenkin. Minä koetin taistella sitä vastaan, mutta minä en voinut.
Minusta tuntui, että minun täytyi upottaa tuhat sovereignia tuohon
kaivoon joka viikko. Minun täytyi se tehdä. Turmeltunutta verta,
Forrest. Anna kätesi minulle, Forrest -- hyvästi!

Kun Arthur Forrest sulki kuolleen ystävänsä silmät, muistui hänen
mieleensä lause eräästä itämaitten vanhimmasta pyhästä kirjasta:
"Katsokoon hän, joka rikkauksia perii, ettei hän niiden kautta mene
sisälle _vihan porteista_."

Arthur Forrestista tuli vasten tahtoaan miljonääri. Hän eli elämänsä
turmellen vaimonsa luonteen täyttämällä kaikki hänen toivomuksensa ja
ostaen vanhoja, aito vanhoja liinoja, jotka hän lahjoitti yleisiin
taulugallerioihin. Hänen oma taulukokoelmansa on eräs mahtavin
yksityishenkilön omistama kokoelma Euroopassa.

Viimeiset tiedot mrs Cavalossista kertoivat, että hän oli asettunut
Buenos Ayresiin, jonka kaupungin yli hänen kauneutensa syysaurinko
levitti loistettaan.

                                                    Loppu.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULLAN VOIMA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.