Ilojen kaupunki

By Arnold Bennett

The Project Gutenberg eBook of Ilojen kaupunki
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ilojen kaupunki

Author: Arnold Bennett

Translator: Aune Lindström


        
Release date: April 6, 2026 [eBook #78375]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusliike Minerva Oy, 1925

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78375

Credits: Juhani Kärkkäinen and Johanna Kankaanpää


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ILOJEN KAUPUNKI ***
language: Finnish




ILOJEN KAUPUNKI

Kirj.

Arnold Bennett


Englanninkielestä suomentanut

Aune Lindström





Helsingissä,
Kustannusliike Minerva Oy,
1925.






SISÄLLYS:

I OSA: CARPENTARIA.

      I. Kaupungin yläpuolella.
     II. Haastattelija.
    III. Innoitusta.
     IV. Mrs. Ilam.
      V. Orkesteri.
     VI. Musta taakka.
    VII. Kissa.
   VIII. Juliette katoaa.
     IX. Kuollut koira.
      X. Hyppysellinen nuuskaa.
     XI. Takaisin elämään.
    XII. Pyörässä.
   XIII. Jetsamin toimet.
    XIV. Kaksoiset astuvat näyttämölle.

II OSA: KAKSOISET.

     XV. Josephus tekee ehdotuksen.
    XVI. Musta lipas.
   XVII. mies parvekkeella.
  XVIII. Avioliittotarjous.
    XIX. Iloisen kaupungin sydän.
     XX. Mitä Jetsam halusi.
     XI. Konsertti keskeytyy.
   XXII. Carpentaria salapoliisina.
  XXIII. Keskustelu puutarhassa.

III OSA: JETSAM.

   XXIV. Vene.
    XXV. Palvelijat.
   XXVI. Tyhjä makuuhuone.
  XXVII. Valokuva.
 XXVIII. Kuolinmarssi.
   XXIX. Samin tarina.
    XXX. Mitä Mrs. Ilam sanoi.
   XXXI. Sopusointua.






I OSA.

CARPENTARIA.




I LUKU.

KAUPUNGIN YLÄPUOLELLA.


"Carpentaria!"

Yksi kolmesta upeaunivormuisesta virkailijasta, jotka hoitivat
ilmapalloa, josta piti tulla Ilojen Kaupungin suurin vetonumero,
kuiskasi tämän nimen varoittavasti tovereilleen, kuin olisi hän
tarkoittanut, että heidän oli nyt parasta olla varuillaan: Ja kaikki
he vilkuivat salaa omituista olentoa, joka lähestyi aitausta sen eteen
kerääntyneen ihmisjoukon läpi. Mies oli pitkä ja hänellä oli punainen
tukka ja tarmokkaat kasvot, ja hänellä oli yllään puku, jonka sininen
väri erinomaisesti sopi punaiseen tukkaan. Aitauksen portin yläpuolelle
oli kiinnitetty emaljoitu kyltti:

'ILOJEN KAUPUNKI.'

Pääjohtaja: Josephus Ilam.

Apulais- ja musiikkijohtaja: Charles Carpentaria.

Ilmapallo nousee joka puolitunti kolmen jälkeen. Kolmentuhannen jalan
korkeus taataan. Pääsylippu puoli kruunua, kiikari siihen laskettuna.

Kyltti oli hiukan vinossa, ja lähestyvä mies asetti sen suoraan
ennenkuin hän astui sisään ilmapallopaikalle.

"Hyvää iltaa", sanoi hän. "Onko kaikki valmista?"

"Hyvää päivää, mr. Carpentaria", sanoi ilmapallon ohjaaja
kunnioittavasti. "Kyllä, kaikki on valmista."

Nuo kolme miestä ryhtyivät mahdollisimman silmiinpistävästi laittamaan
pallon köysiä kuntoon erään nuoren miehen, jolla oli kultasankaiset
lasit, äkkiä alkaessa katsella kaukaisuuteen kuin olisi hän huomannut
jotain, joka vaati hänen mielenkiintonsa kokonaan osakseen.

"Aiotteko mennä ylös, sir?" kysyi pallon ohjaaja.

"Kyllä", vastasi Carpentaria. "Mr. Ilam ja minä lähdemme yhdessä ylös.
Meillä on kai aikaa siihen? Kello on vasta puoli kolme."

"Kyllä, sir."

Carpentaria loi tutkivan katseen suureen ilmapalloon, joka värisi ja
leijui ja tempoili köysissään pyrkien ylöspäin tuolla kaipuulla, joka
on niin ominainen hyvin täytetyille ilmapalloille, Hän oli kuin ei hän
olisi nähnyt kultasankalasista miestä.

"Missä on laskinvarjomies?" kysyi Carpentaria.

Laskinvarjostimella hyppääjän piti antaa loistetta silkkisen pallon
ensimmäiselle nousulle heittäytymällä siitä alas Thamesiin tai
jonnekin muualle. Hänen koneistonsa riippui suuren, pyöreän gondoolin
alapuolella.

"Hän on oleva täällä ennen kolmea, sir", sanoi pallon ohjaaja.

"Hän on täällä tuossa tuokiossa", sanoi toinen mies tahtoen näyttää,
että hänelläkin oli oikeus puhua suuren Carpentarian kanssa.

Pari silmänräpäystä myöhemmin tuli kunnianarvoisa pääjohtaja itse.

Mr. Josephus Ilam oli pitkä kuten toverinsakin, mutta paljon lihavampi.
Hän oli miltei yhtä mahtavan näköinen kuin olutkuski, ja kädetkin
olivat känsäiset. Häh oli viisikymmenvuotias, kymmenen vuotta
Carpentariaa vanhempi, ja luultavasti oli kymmenen vuotta kulunut siitä
kuin hän viimeksi näki omat jalkansa. Hän oli sileäksi ajeltu, poskilla
ja leuassa sinisiä varjoja, jotka muistuttivat merta kartalla, ja hänen
tukkansa — mikä siitä oli jälellä — näytti epäröivän mustan ja harmaan
välillä.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän Carpentarialta.

"Oh, minusta oli vain hauskaa lähteä teidän kanssanne mukaan ensi
matkalle", vastasi Carpentaria. "Minulla on jotain näyttämistä teille
tuolta ylhäältä."

Kädenliikkeellä hän osoitti taivasta, ja hänen hymynsä osoitti, että
hän piti Ilamin suostumusta luonnollisena.

Ilam hymyili turpeasti ja suostui ehdotukseen. Hän ei tahtonut esittää
vastaväitteitä alaistensa kuullen. Mutta miten hyödytöntä oli nousta
nyt itse avajaispäivänä taivasta kohti, juuri kun tuon laitoksen
suunnaton järjestely vaati alituista huolenpitoa maassa, se oli hänelle
sangen selvillä. Hän ryömi varovasti palmikoidun gondoolin reunan yli,
ja Carpentaria seurasi häntä.

"Liikkeelle siis!" sanoi Carpentaria iloisesti. "Liikkeelle!" toisti
hän kärsimättömästi, kun pallo pysähtyi noin kymmenen jalan korkeuteen.

"Kyllä, sir", vastasi pallon ohjaaja innokkaasti.

Pallon hoitajien välillä näytti vallanneen erimielisyyttä jostakin.

Oli ensimmäinen päivä toukokuuta, mutta Lontoon kevät oli nyt päättänyt
olla oikullinen ja järjetön. Lumen, kylmän ja itätuulen sijasta,
jotka tavallisesti aina seuraavat huhtikuuta, jota niin verisen
ivallisesti kutsutaan "iloiseksi kuukaudeksi", vallitsi kirkas,
loistava päivänpaiste ja oli aivan tyyni. Aurinko kimalteli ja paistoi
pallon etupuolelle, mutta sitä eivät tietenkään gondoolissaolijat
voineet nähdä. He eivät voineet huomata mitään muuta kuin että maailma
vähitellen vaipui heidän allaan. Pallo oli lakannut tärisemästä, se
oli niin hiljaa kuin se olisi pantu tukien varaan, ja Ilojen Kaupunki
vaipui yhä alemmaksi, ja viidenkymmenen tuhannen katsojan ylöspäin
kääntyneet kasvot kävivät yhä pienemmiksi.

Olisi mielenkiintoista ja varmastikin opettavaista kertoa niistä
arvoituksista ja dramaattisista kohtauksista, jotka olivat tapahtuneet
Ilojen Kaupungin esihistoriassa, siitä asti kuin Carpentaria saatuaan
päähänpiston sai myöskin käsiinsä Josephus Ilamin välttämättömäksi
miljonääriksi, aina tähän kiireiseen ja sekaiseen avajais-aattoiltaan
asti, mutta ne eivät kuulu tähän kertomukseen. On vain välttämätöntä
huomauttaa lukijalle kaupungin asemasta. Alemmassa kulmassa vasemmalla
millä Lontoon kartalla tahansa huomaa suuren, miltei tyhjän alueen,
joka on nurinpäin käännetyn U-kirjaimen muotoinen. Tätä aluetta
rajoittaa Thames joka puolelta paitsi varresta. Se on nimittäin niemi,
jonka Thames muodostaa, ja ihmeellisen harvaan asuttu verrattuna
Hammersmithin hälinään toisella puolen virtaa.

Ilam ja Carpentaria ostivat tai vuokrasivat koko keskiosan nientä
Ilamin rahoilla. Se oli yli kolmensadan acren suuruinen. He olisivat
ostaneet koko paikan Barnesiin asti, elleivät nuo hullut Ranelaghin
golf-klubilaiset olisi olleet niin itsepäisiä, etteivät luopuneet
golf-kentistään, vaikka heille tarjottiin satumaisia summia joka
tuumasta. Ilam ja Carpentaria ottivat haltuunsa loppupään Bridge
Roadia, joka leikkasi niemimaan kahtia, ja johtivat raitioliikenteen
Hammersmithin ja Barnesin välillä Lonsdaleen. He repivät jokaisen talon
Bridge Roadin varrella tuhoten siten noin seitsemänkymmentä onnellista
englantilaista kotia, ja sitten he alkoivat rakentaa Ilojen Kaupunkia,
jonka he olivat aikoneet siksi, miksi nyt koko maailma sen myöntää,
suurimmaksi huvipaikaksi, mitä Eurooppa koskaan oli nähnyt.

Sikäli kuin ilmapallo nousi, näkyivät Ilojen Kaupungin ääriviivat yhä
enemmän. Miltei pohjoisesta etelään Hammersmith Bridgesta lähtien kulki
Keskuskatu, tuo loistava liikennetie, joka oli seurannut Bridge Roadia,
Se oli sata jalkaa leveä, ja joka suuntaan kulki iloisenkirjavia
raitiovaunuja kaupungin eteläisen ja pohjoisen sisäänkäytävän välillä.
Molemmin puolin oli kaikenlaisia rakennuksia, kaikki kermanvalkeiksi
maalattuja — teatteri, varietee, konserttisali, panoraamarakennus,
esitelmäsali, eläinkokoelma, ravintoloita, kahviloita, baareja ja
noita lukuisia paikkoja, missä myydään hyödyttömiä ja kalliita
muistoesineitä, joita ilman ei todellinen brittiläinen voi olla
sinä päivänä, jolloin hän on lähtenyt huvittelemaan. Jalankulkijain
käytävien yllä oli lasikatos ja niiden sekä ajoradan välillä oli
kaksi riviä puita, jotka kauniin ilman vaikutuksesta puhkesivat yhä
kauniimpaan lehteen. Sivukäytävät ja ajoradat olivat täpötäynnä väkeä,
ja katu näytti iloiselta, ei vain naisten loistavien pukujen ja
päivänvalojen kirjavuuden vuoksi, vaan myös pitkien norsu-, kameeli-
ja muiden eläinten muodostamain jonojen vuoksi, joissa värillisten ja
mustien olentojen-ohjaamina ratsasti lukemattomia kaikenikäisiä lapsia,
joka katolta liehui suuria, tummanpunaisia lippuja, joissa komeili
kultakirjoitus: Ilojen Kaupunki. Pääjohtaja: Ilam. Apulaisjohtaja:
Carpentaria. Lisätkää tähän lukuisten orkesterien musiikki ja
päivänpaiste, älkääkä unohtako kaikkien kauniisti leikeltyjen
päätysivujen uutta maalausta, niin voitte saada käsityksen siitä
näystä, jonka esplanaadi tarjosi Ilamille ja Carpentarialle.

Keskivälissä pohjoista ja eteläistä sisäänkäytävää laajeni Keskuskatu
pyöreäksi aukeaksi, jossa oli suuri pronssisuihkukaivo keskellä.
Länteenpäin oli niin kutsuttu näyttelypalatsin pääty, se oli
suunnaton neliskulmainen rakennus, jonka parvekkeille voi mahtua
kaksikymmentätuhatta ihmistä sadepäivinä. Rakennuksen saleissa oli
esillä kaikkea, mikä naisia, koskee, korkeakorkoisesta kengästä
valtaistuimiin saakka, oli suorastaan ihmeteltävää miten paljon
naisten tavaraa siellä oli. Pohjoiseen näyttelypalatsista levisi
huvipuisto, missä ihmiset ajoivat vuoristoradoilla, ampuivat
ampumaradoilla, kiersivät suurissa pyörissä j.n.e., ja täällä oli myös
ilmapallon paikka. Etelään huvittelupuistosta oli urheilukenttä, missä
krikettipeli oli täydessä käynnissä.

Vihdoin näkyi idässä kaikkein tärkein, komea sisäänkäynti itämaisiin
puutarhoihin, jotka olivat Itamin ja Carpentarian ylpeys. Itämaiset
puutarhat käsittivät koko kaupungin itäisen osan ja laskivat alas
jokea kohti. Siinä oli yli 100 acrea puutarhaa, metsää ja lehtoa, mikä
oli kaikki upeasti suunniteltu. Kukkia loisti siellä vuodenajasta
huolimatta, kaikkialla kohtasivat silmää puut ja pensaat, kentät ja
kuvapatsaat, lammikot ja suihkukaivot. Keskellä oli Carpentarian oma
erikoinen orkesterikoroke. Noin, kahdentuhannenviidensadan jalan
mittainen pengermä kulki virtaa myöten, ja siitä pisti ulos silta,
mihin höyrylaivat toivat kaupungissa kävijöitä.




II LUKU.

HAASTATTELIJA.


Ilmapallossa olijat voivat nähdä kaiken. He näkivät ihmisten nousevan
höyrylaivoista, he näkivät ihmisjoukon nousevan maasta uudella
maanalaisella asemalla Hammersmith Bridgen päässä, he näkivät
junat, jotka tulivat Barnesiin, he näkivät miten ihmiset tappelivat
päästäkseen lippuluukuille kaupungin sisäänkäytävillä, he näkivät
ihmisiä, jotka virtasivat alas Ilojen Kaupunkia kohti Barnesista
ja Richmond Roadia myöten. Ilojen Kaupungin ilmoitukset eivät
olleet turhaan täyttäneet kokosivua jokaisessa Lontoon ja monessa
maaseudun lehdessä koko viikon ajan. Ihmisiä virtasi nyt sinne noin
seitsemänkymmentä tunnissa, ja maksu oli shillinki mieheen.

Pallon alla tuntui pieni nykäisy. Tuhannen jalan mittainen köysi oli
lopussa, ja pallo pysyi nyt liikkumatta.

Silloin kuului heikko ääni kaupungista, joka oli kuin jotain
kivääritulen räiskeen ja rantaa vasten vyöryväin aaltojen kohinan
välillä.

"He, huutavat hurraata", sanoi Josephus Ilam. "Minkä vuoksi?"

"Meille tietysti", vastasi Carpentaria kiihtyneenä. "Eikö se ole
suurenmoista?"

"Suurenmoista?" sanoi Ilam ja hengitti raskaasti. "Täällä on kuuma.
Mitä tahdoitte näyttää minulle täällä ylhäällä?"

"Tämän!" huudahti Carpentaria ja osoitti kaupunkia. "Ja tuon!" lisäsi
hän viitaten Lontoota, joka levisi heidän alleen kaikkine torneineen ja
savupiippuineen äärettömänä ja rajattomana. "Se on meidän saaliimme!
Meidän voittomme!"

Ja hän alkoi laulaa toreadoorin laulua 'Carmenista' kiidättäen
riemuitsevat säveleet taivasta kohti.

"Mr. Carpentaria", sanoi Ilam odottamattoman katkerasti, "onko tämä
teidän käskyksenne huumorista? Houkutella minut tänne ylös katsomaan
Lontoota ja meidän laitostamme, ikäänkuin en niitä tuntisi yhtä hyvin
kuin omia taskujani!"

Ilamin salainen viha Carpentariaa kohtaan, joka oli kasvanut hitaasti
päivä päivältä yli vuoden ajan, kuten tuli salaa leviää laivan
lastihuoneessa, näytti nyt puhkeavan esiin. Carpentaria hätkähti. Tällä
hetkellä hän näki jossain määrin, miten suureksi Ilamin vastenmielisyys
häntä kohtaan oli kehittynyt, mutta hän ei käsittänyt sitä kokonaan. Ja
miten hän olisikaan voinut sitä käsittää?

"Tosiaankin", ajatteli hän itsekseen, "luulenpa vanhan veikon olevan
minulle nyrpeissään! Miksi ihmeessä?" Hän ei voinut ymmärtää syytä
siihen. "Vahinko", ajatteli hän edelleen, "sillä jos tällaisen
laitoksen johtajat eivät voi elää sovussa, voi syntyä ikävyyksiä."

Ja siinä hän oli paljon enemmän oikeassa kuin aavistikaan.

Hän istuutui huolimattomasti gondoolin laidalle vasen jalka riippuen
ulkona, ja tarttui kiikariin, joka riippui gondoolipunoksen
sisäpuolella ohuessa teräslangassa. Hän kohotti sen silmilleen ja
katsoi itämaisia puutarhoja kohti. Hän huomasi kai siellä jotakin,
joka suuresti kiinnitti hänen mieltään, sillä hän piti kiikaria kauan
silmillään.

"Kysyn vielä kerran", sanoi Ilam ja nousi ylös, "onko tämä teidän
käskyksenne huumorista?"

Hän oli aivan lähellä Carpentariaa ja hänen katseensa oli vihamielinen.

"Ystäväni", sanoi Carpentaria hiljaa ja laski kiikarin alas, "teidän
vikanne on se, että ette ole taiteilija: Jos olisitte, niin tuntisitte
kuten minä sen tenhon, mikä sisältyy meidän suurtyömme ja Lontoon
katselemiseen. Te olisitte minulle kiitollinen siitä, että toin teidät
tänne ylös."

"Minä olen liikemies — yksinkertainen liikemies, en muuta", sanoi Ilam.
"En ole koskaan väittänyt olevani taiteilija, enkä tahdo sitä olla.
Sanonpa teille, että, minun-tulisi olla nyt ilmoitusosastossa eikä
haaskata aikaani täällä keinumiseen, mr. Carpentaria."

"Rakas ystävä", sanoi Carpentaria nopeasti, "pyydän anteeksi.
Laskeutukaamme heti alas."

"Ja siitä puhuttaessa", jatkoi Ilam välittämättä keskeytyksestä —
hänen suuttumuksensa oli kuin kivi, joka vieri alas rinnettä — "siitä
puhuttaessa sanon teille myös, että teidän mielipiteenne ilmoituksista
ravintoloiden seinillä on järjetön."

"Mutta rakas Ilam", vastusti Carpentaria, "ei kukaan-viitsi lukea
ilmoituksia syödessään. Sellaiset vain peloittavat heidät pois.
Esimerkiksi, jos saatte nähdä, että G.H. Mumm on maailman parasta
samppanjaa, juuri kun juotte Heidsickia, tai jos Wallsin makkaroita
ajetaan väkisin alas kurkustanne juuri kun syötte jäätelöä — ei
sellaisesta pidetä. Meidän täytyy ajatella kannattajiamme. Ja
sitäpaitsi se on epätaiteellista..."

"Lorua!" sanoi Ilam. "Jos nämä ilmoitukset jollain tavoin pantaisiin
seinille, tuottaisivat ne meille sata puntaa viikossa."

"Niin, mutta mitä on sata puntaa viikossa?"

"Se on sadankahdenkymmenen punnan suuruisen pääoman korot", vastasi
Ilam vilkkaasti. — "Ja sitten tulee lisäksi jotain muutakin. Teidän on
parempi käyttää aikaanne tarkastukseen eikä pitää harjoituksia ja —
johtaa orkesteria. Antakaa minulle vain tahtipuikko, niin minäkin voin
sen tehdä. Mutta tarkastus —"

"Minun ihana orkesterini!" änkytti Carpentaria pelästyneenä.

Tämä oli isku hänen sisintä sieluaan kohtaan, mitä ei tule ihmetellä,
kun muistaa, että tämä orkesteri oli ollut kuuluisa kahden mantereen
pääkaupungeissa kahtenatoista vuotena yhteen menoon.

"Niin", sanoi Ilam, "olen saanut siitä kyllikseni." Hänen olkapäänsä
kosketti Carpentariaa, ja hänen silmänsä — pienet porsaansilmät —
iskivät tulta. "Jospa nyt työntäisin teidät alas? Silloin olisi laitos
minun eikä kukaan sekaantuisi asioihin."

Hänen kasvonsa vääntyivät ilkeään nauruun.

"Teillä on kuitenkin huumorintajua Ilam", vastasi gondoolin laidalla
istuva mies iloisesti. Hän kierteli tyytyväisenä punaisia viiksiään,
mutta tuli kuitenkin alas paikaltaan.

"Tahdoin vain saada teidät ymmärtämään", alkoi Ilam jälleen.

Mutta tällä hetkellä pisti pää gondoolin sisemmän aukon laidan yli, ja
Ilam keskeytti.

Se oli tuon nuoren miehen pää, jolla oli kultasankaiset silmälasit.

"Minä olen Smithers Morning Heraldista", sanoi nuori mies reippaalla ja
tyynellä äänellä, "ja minä olen käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseni
saadakseni tavata herroja yksin. Teidän väkenne teki vastaväitteitä
minun tarttuessani kiinni laskuvarjostinlaitteihin, mutta te käskitte
heitä lähtemään liikkeelle, ja niin he tekivätkin. Minun oli hiukan
vaikea kiivetä tänne laskuvarjostimen tangosta, mutta nyt olen tässä.
Uskallan toivoa, että olette kuulleet kansanjoukkojen huutavan
eläköötä."

"Hänelle he siis hurrasivat", sanoi Ilam katsahtaen Carpentariaan.

Ilam ei ollut mikään nero keskustelun taidossa. Hän voi vain sanoa
suoraan sen, mitä tarkoitti, ja kun Ilojen Kaupungin reklaami kaipasi
keskustelutaitoa, täytyi hänen turvautua Carpentariaan, vaikka hän
olisi ollut tälle miten raivoissaan tahansa.

"Mikä on tarkoituksenne?" kysyi Carpentaria.

"Niin", sanoi Smithers kohteliaasti, "enkö teidän mielestänne ansaitse
haastattelua?"

"Ettekö tiedä, että olemme ehdottomasti kieltäytyneet haastatteluista?"

"Kyllä, ja juuri sen vuoksi Herald niin tahtoo haastattelua ja siksi
minä olen riippunut tuhannen jalan korkeudessa ilmassa."

Carpentaria ja Ilam vaihtoivat katseita. Molemmat tiesivät mitä toinen
ajatteli — että Smithers ehkä oli kuullut heidän keskustelunsa ja että
hänen suhteensa senvuoksi täytyi olla varovainen.

"Mr. Smithers, Heraldista", sanoi Carpentaria, "me ihailemme koko
sydämestämme sitä rohkeutta, mitä osoitatte vaarallista elatustanne
ansaitessanne, mutta tällä kertaa olette kielletyillä teillä..."

"Anteeksi, sitä en ole", sanoi Smithers, "Ilmassa ei ole mitään teitä,
ja minun sanomalehtikorttini on kunnossa. Puhukaa siis nyt jotain
minulle!"

"Mehän puhumme teille."

"Tarkoitan, vastatkaa kysymyksiini inhimillisyyden vuoksi. Minä olen
perheen isä, jolla on kaksi köyhää tätiä, ja Herald eroittaa minut,
ellen saa tätä haastattelua toimeen. Ajatelkaa sitä!"

"Olen kernaammin sitä ajattelematta. Mutta me vastaamme jokaiseen
rehelliseen kysymykseen, jonka meille teette, yhdellä ehdolla", sanoi
Carpentaria.

"Sanokaa ehtonne", vastasi Smithers salamannopeasti.

"Sanon sen jälestäpäin", sanoi Carpentaria, ja katsoi Ilamiin.

"Hyvä on", sanoi Smithers, "Minä suostun mihin tahansa."

"Te näytätte olevan rehellinen mies. Minä luotan teihin", sanoi
Carpentaria.

"Kaikki sanomalehtimiehet ovat kunnon väkeä", sanoi Smithers, "vain
heidän työnantajansa ovat välistä... no niin, se ei kuulu tähän. Te
voitte luottaa minuun. Sanokaa nyt minulle: Miksi te ette tahdo tulla
haastatelluiksi? Se hämmästyttää ihmisiä, sillä tämähän on liikeyhtymä,
eikö totta?"

"Siinähän juuri on syy", sanoi Carpentaria, "me emme oli filmitähtiä
emmekä kiertävä teatteriseurue. Me olemme haastattelujen yläpuolella.
Oletteko koskaan haastatelleet suuria maailmanliikkeitä?"

"Eipä kai!" sanoi Ilam äkäisesti.

"Ihmiset, jotka kieltäytyvät haastatteluista, saavat aseman, joka
on yläpuolella kaikkien muiden. Meidän laitoksemme on meidän
laitoksemme. Kun haluamme ihmisten saavan tietää siitä jotain,
maksamme kaksisataaviisikymmentä puntaa yhdestä sivusta Heraldissa,
ja sille sivulle annamme painattaa sen, mitä tahdomme sanottavan,
omilla sanoillamme. Me emme tarvitse haastattelijoita, siinä on koko
salaisuus. Seuraava kysymys?"

"Sehän on sangen selvää", myönsi Smithers. "Mutta nyt toinen seikka:
Miksi olette päättäneet kutsua tätä paikkaa Ilojen Kaupungiksi?"

"Koska se on Ilojen Kaupunki", ärähti Ilam.

"Niin, mutta se kuuluu keksityltä nimeltä — hiukan liian runolliselta
ja korkealentoiselta, eikö totta?"

"Se on vain siksi, että sanomalehtimiehiltä puuttuu mielikuvitusta",
selitti Carpentaria. "Te ette ole vielä tottuneet tähän nimeen. Te
sanomalehtimiehet juuri huusitte, että Kristallipalatsi oli liian
romanttinen ja korkealentoinen nimi tuolle vastapäätä olevalle
lasirakennukselle." Hän osoitti kaukana näkyvää kahta tornia.
"Mutta sitten te totuitte siihen, ja nyt myönnätte, että se on
Kristallipalatsi eikä muuta."

Smithers hymyili.

"Hyvä", sanoi hän. "Tuo kaikki ei merkitse mitään. Tulkaamme nyt asian
ytimeen. Luuletteko te tämän yrityksen kannattavan? Onko todella
tarkoitus, että sen tulee kannattaa, tai onko se vain miljonäärin
päähänpisto? Tiedättehän kaikkien asiantuntijoiden sanovan, ettei se
voi kannattaa."

"Vai niin? Eikö?" huudahti Ilam.

"Me tulemme saamaan viisitoistatuhatta puntaa pääsymaksuista
tänään", sanoi Carpentaria. "Korkein lukumäärä kävijöitä Pariisin
maailmannäyttelyssä 1900 oli kuusisataatuhatta. Kuvitteletteko ettemme
me pääsisi niin korkealle? Me ylitämmekin sen. Odottakaahan juhliimme
asti elokuussa! Odottakaahan kongresseihimme syyskuussa! Keskimäärä
kävijöitä Pariisin kolmessa viime näyttelyssä oli neljäkymmentäviisi
miljoonaa. Me toivomme pääsevämme viiteenkymmeneen miljoonaan. Se
merkitsee, että me saamme kaksi miljoonaa vain sisäänpääsymaksua.
Chicagon näyttelyssä oli miltei puolitoista miljoonaa voittoa. Ettekö
luule meidän pääsevän sen yli, kun ulkopuolella on kuuden miljoonan
kaupunki ja Lancashiren ja Yorkshiren miljoonat vain neljän tunnin
matkan päässä täältä?"

"Mutta Chicago sai valtioapua", huomautti Smithers.

"Valtioapua!", huudahti Ilam. "Chicago oli huonoimmin järjestetty
näyttely kaikista maailmannäyttelyistä St Louisia lukuunottamatta. Jos
valtio tulisi minun luokseni, niin minä... niin minä...

"Antaisin sille almun ja käskisin sen mennä seuraavaan pihaan
posetiiviaan soittamaan", lopetti Carpentaria hänen puolestaan.

"Tämä on kovin mielenkiintoista", sanoi sanomalehtimies. "Ja nyt
tulemme henkilökuntanne lukumäärään."

Hän hymyili itsekseen tyytyväisenä siitä mainiosta haastattelusta,
jonka hän sai toimeen Carpentarian ja Ilamin kanssa, hehän vastasivat
kaikkeen mitä hän kysyi. Ilam ensiksi alkoi vaatia, että he
laskeutuisivat alas.

"Nyt tulee ehtoni", sanoi Carpentaria.

"Sanokaa se vain", sanoi sanomalehtimies.

"Te tahdoitte meidän kertovan kaiken, ja sen olemme tehneet. Ehtona
on, että, pidätte kaikkea mitä olette täällä kuullut, aivan salaisena,
huomatkaa — kaikkea! Te ette sano sitä kenellekään ettekä päästä sitä
painoon. Muistakaa, että olette rehellinen ihminen."

"Mutta tämähän on ilveilyä", huudahti Smithers hämmästyneenä.

"Ei suinkaan", sanoi Carpentaria lempeästi. "Voitteko te kuvitella
meidän teidän ammattinne, perheenne ja köyhien tätienne vuoksi luopuvan
periaatteistamme? Minua ei ainakaan koskaan ole haastateltu."

"Onko tämä viimeinen sananne?" kysyi sanomalehtimies.

"On", sanoi Carpentaria.

"Hyvä on", sanoi Smithers, ja hänen päänsä katosi.

"Laskeutukaamme alas", sanoi Ilam ihastuneena. Hän antoi
alaslaskumerkin.

"Me emme mene vielä alas", sanoi sanomalehtimies, jonka pää jälleen
tuli näkyviin.

"Ja miksei?"

"Siksi, että olen leikannut köyden poikki."

Carpentaria, joka aina oli tyyni, kun ei ollut kysymys taiteesta,
repi palasen kuoresta, joka hänellä oli taskussa ja heitti sen ulos
gondoolista. Se vaipui hyvin nopeasti. Sitäpaitsi he voivat nyt
selvästi paljaalla silmällä huomata, että heidän ja maan välimatka koko
ajan eneni.

"Otan lupaukseni takaisin tällä hetkellä", sanoi sanomalehtimies ja
kiipesi varovaisesti takaisin gondooliin. "Kaikki, mitä tästä lähtien
sanotaan, tulee painetuksi. Meille tulee kyllä jännittävä matka. Ehkä
pääsemme aina Ranskaan asti. Joka tapauksessa saan hienon kirjoituksen
maanantain numeroon. Herrat eivät vielä ole käsittäneet mitä
uudenaikainen sanomalehti on."

Sitten ilmapallossa vallitsi hiljaisuus.

Ilam loi suuttuneen katseensa kohti maata, joka katosi nopeasti
hänen altaan. Hän ei huomannut ihanaa päivänpaistetta. Häh tahtoi
olla ilmoitusosastolla, järjestää sitoumuksia. Hän ajatteli, että
Carpentarian hullut päähänpistot olivat saattaneet hänet tähän asemaan.
Hän oli niin vihainen, että miltei unohti vaaran, missä hän oli.

"Tässä me siis olemme", sanoi sanomalehtimies, "ettekä te voi mitään!"




III LUKU.

INNOITUSTA.


"Sallikaa minun huomauttaa, mr. Smithers", sanoi Carpentaria vihdoin,
"että temppunne on turha. Sivistyksen apukeinot eivät ole vielä
lopussa. Me laskeudumme jo paraikaa."

Käteensä hän puristi nuoraa, joka johti ylös heidän päittensä
yläpuolelle ja katosi köysistöön. Hän oli avannut venttiilin
selkoselälleen.

"Älkää koettako liikahtaa", sanoi hän, "sillä silloin mr. Ilam
vääntää teiltä niskat nurin. Koko tämä juttu ei maksa meille muuta
kuin muutaman tuhat kuutiojalkaa kaasua puolen shillingin hintaan
tuhannelta. Mitä se teille maksaa, sitä olen tarkemmin miettivä."

Ja sanomatta muuta irroitti hän ohuen teräsköyden, joka oli kierretty
itse gondoolissa olevaan kehään, ja alkoi laskea sitä alas, kun hän oli
sitonut valkoisen lipun sen toiseen päähän. Kiitos täydellisen tyynen
ilman oli pallo vielä huvipuiston yläpuolelle.

Pian voivat gondoolissa olijat nähdä alhaalla olevan kiihtyneen
kansanjoukon liikkuvan heidän mukaansa, ja kun valkoinen lippu kosketti
maata, tarttuivat siihen pallon ohjaajien innokkaat kädet, ja hitaasti
laskeutui pallo alas maahan tilassa, joka näytti miltei vaaralliselta.
Ja toisen kerran tänään kuului innostuneita hurraa-huutoja kaikkialta.

"Olisittehan itse voinut arvata", sanoi Carpentaria heidän ollessaan
kymmenen jalan päässä maasta, "että tällaisessa huvipuistossa on
ryhdytty kaikkiin toimenpiteihin onnettomuustapauksien ja tyhmyrien
varalta."

Smithers, joka oli miltei yhtä surkean näköinen kuin ilmapallo, ei
vastannut. Josephus Ilam katseli hurjin katsein.

"Se ei ollut mitään, ei mitään!" huusi Carpentaria ihmisille, jotka
keräytyivät kysellen heidän ympärillen. "Täyttäkää pallo uudella
kaasulla niin pian kuin mahdollista, kiinnittäkää köysi ja laittakaa se
kuntoon yleisöä varten. Älkää häiritkö minua!"

Ja niin sanoen hän hypähti pois gondoolista ja juoksi tiehensä Ilamin
huutaessa häntä.

"Hei! Pysähtykää hiukan! Mitä teemme tälle tyhmeliinille!"

"Miksi hän juoksee pois tuolla tavoin", mutisi hän itsekseen, "mikähän
hänen seuraava päähänpistonsa lieneekään?"

"Unohdin sen aivan", sanoi Carpentaria ja pysähtyi. 'Nuori mies',
kääntyi hän Smithersin puoleen, "seuratkaa minua, älkääkä keksikö
mitään tekosyitä!"

"Kuulkaapa", sanoi hän. "Meillä on aivan liian kiire ehtiäksemme ryhtyä
oikeusjuttuihin. Ja sitäpaitsi meidän täytyy muistaa teidän köyhiä
tätejänne. Juoskaa! Laittautukaa tiehenne! Minä ihailen teitä itse
asiassa, ymmärrättekö?"

Smithers ymmärsi ja katosi.

Carpentaria kiiruhti edelleen, syöksyi Keskuskadun yli, vältti nipin
napin yliajetuksi joutumisen ja tuli sitten yksityistietä myöten,
joka kulki kahden rakennuksen välistä, itämaisiin puutarhoihin. Ja
juuri näiden puutarhojen sisäpuolella, aivan sisäänkäytävän vieressä,
oli kummallakin puolella suuri rakennus, jota ympäröi puutarha.
Toisessa näistä rakennuksista asui Josephus Ilam äitineen, toisessa
Carpentaria ja hänen sisarpuolensa Juliette d'Avray. Ilamin talon ja
Keskuskadun puolitien takapäädyn välillä oli tuollainen tyhjä paikka,
jollaisia niin usein syntyy, kun suunnitellaan näyttelyä tai jotain
sen kaltaista. Se oli yleisön katseilta peitetty aidalla, ja tässä
aidassa oli ovi, joka oli maalattu siten, että sitä ei voinut nähdä,
ellei tiennyt siitä. Carpentaria astui sisään ja sulki oven jälessään.
Keski-ikäinen mies, jolla oli kuluneen näköinen sininen puku yllään,
istui jollain laudanpätkällä. Hän hypähti ylös ja näytti horjuvan.

"Mitä te teette, täällä?" kysyi Carpentaria lyhyesti.

"Kuulkaapas", sanoi mies ja tuli hoippuen Carpentariaa kohti. "Minä
olen hieno herra, ymmärrättekö? Tulin tänne — hik, lepäämään —
ymmärrättekö? Antakaa te minun olla rauhassa, niin minä annan teidän
olla. Seis, tuossa saatte korttini."

Mies oli silminnähtävästi juovuksissa, eikä Carpentariaa huvittanut
haaskata kallista aikaa neuvotteluihin tämän Bakkuksen uhrin
kanssa. Hän lähti hänen luotaan ja sulki oven miehen haparoidessa
nimikorttikoteloaan. Hän aikoi lähettää jonkun heittämään miehen ulos,
mutta unohti sen. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli huvilansa
työhuoneessa.

"Nopeasti!" sanoi hän Juliettelle, joka oli harvinaisen sievä, pieni,
noin kolmenkymmenen ikäinen nainen.

Hän vaipui tuoliin kirjoituspöytänsä ääreen. Juliette asetti
nuottipaperia hänen eteensä ja pani kynän hänen käteensä ja hän
kirjoitti arkin poikki: Ilmapallo-kehtolaulu, ja alkoi sitten raapustaa
nuotteja — ristejä, pausseja, tempomerkkejä ja muita ihmeellisiä
merkkejä — koko paperille.

"Se tuli äkkiä mieleeni", mutisi hän, "ollessamme ilmapallossa."

"Älä puhu, rakkaani", sanoi Juliette, "Kirjoita." Ja hän kirjoitti.

Kun se oli valmis, pyyhki Carpentaria hikeä otsaltaan ja joi
wiskya ja maitoa, mitä Julie oli hänelle sekoittanut. Hän huokasi
tyytyväisyydestä ja väsymyksestä. Luomistuska oli ohi.

"Soita se", huudahti hän.

Ja Juliette istuutui pianon ääreen ikkunan luo, mistä voi
nähdä yli ihanan puutarhan, ja soitti pehmeästi Carpentarian
kahdeksannensadannenneljännenkymmenennenseitsemännen opuksen.

"Se on ihana", sanoi hän.

"Niin", myönsi Carpentaria. "Se on mallikelpoinen pikku kappale. Pisti
yhtäkkiä päähäni!"

Hän napautti sormiaan.

"Sillä tavoin parhaat teoksesi tulevat", hymyili Juliette.

"Tänä iltana se on esitettävä!" päätti Carpentaria.




IV LUKU.

MRS. ILAM.


Hiukan myöhemmin samana iltapäivänä istui Josephus Ilam juomassa teetä
äitinsä kanssa vastapäisessä talossa. Vanha mrs. Ilam, — joka oli laiha
ja pieni, niin että hänen poikansa olisi riittänyt tusinaan sellaisia
olentoja — istui hirvittävän suorana tuolissaan, kun Josephus taas
oli heittäytynyt sohvaan asentoon, joka ilmaisi hänen suuttunutta
mielentilaansa. Mrs. Ilamilla oli leskenharso, vaikka oli monta vuotta
siitä kun hän oli kadottanut miehensä, joka oli kerännyt omaisuuden
soodavesikaupoilla. Hänellä oli terävät, kovat kasvot, aivan mustat
silmät ja aivan valkoinen tukka, ja kun hän suuntasi nuo silmät
poikaansa, oli helppo nähdä, että tämä poika oli hänen epäjumalansa ja
orjansa. Hän oli elänyt yksinomaan tätä miestä varten, joka ei ollut
ollut poissa hänen luotaan juuri päivääkään. Hänelle tuo lihamöhkäle
oli yhä lapsi, joka tarvitsi hoitoa ja neuvoja. Hän hemmotteli häntä
kyllä, mutta siitä huolimalta oli poika alituisessa pelossa hänen
takiaan. Se, että hän oli tehnyt isänsä jälkeenjättämän omaisuuden
kaksinkertaiseksi sijoittamalla rahat ravintoloihin ja hotelleihin,
ei lainkaan tehnyt häntä huomattavaksi vanhan rouvan silmissä, joka
piti häntä vain näppäränä poikana, jolla oli taipumuksia liikealalle.
Sitäpaitsi oli jokainen penni Ilamin omaisuutta hänelle kuuluvaa
niinkauan kuin hän eli. Ilamin osa Ilojen Kaupungistakin oli hänen.
Kun Carpentaria oli Ilamin keksinyt, täytyi hänen päättää, tahtoiko
hän sijoittaa miljoonan puntaa yritykseen vai eikö, ja hänen äitinsä
sen ratkaisi ja sanoi hänelle, että hän olisi hullu, jos heittäisi
sellaisen yrityksen.

"No", sanoi vanha rouva kimeällä, värisevällä äänellä ojentaessaan
hänelle kupin teetä — kuppi kilisi teevadilla hänen keltaisessa,
sinisuonisessa kädessään. — "Et siis tule toimeen Carpentarian kanssa.
Sitä pelkäsinkin."

"Hän ei tahdo mitenkään kuulla järkisyitä ilmoitusten suhteen", sanoi
Ilam happamana ja kiersi lusikkaa teessä.

"Eikö?"

"Ja hän on aivan järjetön kun on kysymys tuosta hänen musiikistaan. Hän
on harjoittanut kaksi tuntia kahtena viime päivänä. Minun täytyy tehdä
kaikki työt."

"Niinkö?"

"Ja sitten hän kaupanpäällisiksi vie minut ylös ilmapallossa ja haaskaa
siten aikaa."

"Ilmapallossa!"

Ilam kertoi tapahtuman ilmapallossa.

"Ja sitten hän päästää tuon kirotun sanomalehtimiehen vapaaksi — aivan
vapaaksi!"

"Jos", sanoi hänen äitinsä, "minua vain ihmetyttää, että olet vielä
elossa."

"Vahinko, että Carpentaria on elossa", vastasi Ilam.

Hänen äitinsä hehkuva katse kohtasi hänen omansa.

"Juuri sitä olen ajatellut", sanoi hän tyynesti. Hänen poikansa katse
vaipui alas.

"Miten kauan?"

"Siitä asti kuin aloit valittaa hänestä, noin viikko sitten, poikaseni."

"Me emme tarvitse häntä nyt enää", mutisi Ilam. "Olemme toteuttaneet
kaikki hänen aatteensa ja nyt tämä on vain liikekysymys, eikä
Carpentarialla ole aavistustakaan liikeasioista. Ajattelehan vain hänen
syitään ilmoituksia vastaan!"

"Älä välitä siitä nyt, Jos", keskeytti hänen äitinsä.

"Hän on vain tiellä nyt", jatkoi Jos synkkänä.

"Otaksun, että hän ei aio vetäytyä syrjään", huomautti mrs. Ilam.

"Vetäytyä pois? Ei tietenkään. Ei mikään saisi häntä siihen. Hän
nauttii siitä — nauttii minun kiusaamisestani."

"Joka tapauksessa", sanoi äiti, "on sinulla se ilo, että laitos saa
suuren menestyksen."

Hän katseli ulos ikkunasta yli puutarhan.

"Niin", murisi Ilam, "ja hän saa puolet voitosta. Minä olen hankkinut
kaikki rahat, hän ei penniäkään. Mutta hän saa puolet voitosta, ja
minkä vuoksi? Muutamista päähänpistoista — ei muusta. Hän on olevinaan
apulaisjohtajana, mutta hän ei johda mitään muuta kuin tuota siunattua
orkesteria. Ja minä olen laskenut, että me saamme kymmenentuhannen
punnan nettovoiton viikossa! Puolet kymmenestä on viisi."

"Hän saa puolet voitosta vain niin kauan kuin elää, Jos", sanoi mrs.
Ilam. "Sen jälkeen ei mitään."

"Ei mitään", sanoi Jos ja puraisi lämmintä torttua. "Mutta niin kauan
kuin hän elää, maksaa hän minulle noin viisituhatta puntaa viikossa
lukuunottamatta harmia."

"On mahdollista, ettei hän elä niin kauan", uskalsi mrs. Ilam sanoa.

"Mutta hän voi elää vaikka viisikymmentä vuotta."

"Entäpä jos hän kuolisi aivan äkkiä, Jos", jatkoi mrs. Ilam
rauhallisesti, "silloin hän ei olisi ensimmäinen, joka on ollut
tielläsi ja joka on kadonnut äkkiä ja odottamatta."

"Äiti!"

Ilam miltei huusi tuon sanan ja hypähti ylös.

"Olisiko hän sitten ensimmäinen?" intti mrs. Ilam.

"Ei, ei olisi", mutisi Josephus ja hänen äänensä vapisi.

Mrs. Ilam sammutti väkiviinalampun, joka paloi teekattilan alla, kuin
olisi hän puhaltanut Carpentarian elämän sammuksiin.

"Minun täytyy mennä", sanoi Josephus hermostuneesti.

"Odota hetkinen, lapseni. Soita palvelijaa."

Palvelustyttö tuli sisään.

"Tuokaa tänne herranne kudottu liivi", sanoi mrs. Ilam.

"Mutta äiti, en tarvitse sitä."

"Kyllä tarvitset, Jos. Ei mikään ole niin petollista kuin toukokuun
lämmin. Ota se yllesi minun ilokseni."

Poika totteli, kumartui alas suutelemaan ryppyistä äitiään ja meni.

"Ajattele mitä sanoin", huusi äiti hänen perästään.

"Ja mitä sanot hänen sisarestaan", kysyi poika.

"Älä sekoita yhteen kahta eri asiaa", vastasi mrs. Ilam. "Sitäpaitsi
hän ei ole hänen sisarensa."




V LUKU.

ORKESTERI.


Sinä iltana oli Ilojen Kaupunki valaistu. Kahdeksankymmentätuhatta
pientä sähkölamppua riippui köynnöksinä pitkin Keskuskatua, kaikkien
huvipaikkojen päätyihin oli vedetty tulijuovia, puodit kimallelivat,
ja kiertoradoilla näkyi nimikirjaimet I ja C, jotka välkähtelivät
vuorotelleen. Kello kahdeksan olivat käytävät täpötäynnä väkeä ja
ravintoloissa söi viisituhatta ihmistä illallista tarvitsematta
häiriintyä ilmoituksista. Joka paikka oli täynnä, mutta eniten
iloitsivat ihmiset itämaisista puutarhoista, minne oli kerääntynyt
viidenkymmenentuhannen suuruinen joukko. Kiinalaiset lyhdyt loistivat
kuin ihmeelliset kukkaset, jotka olivat puhjenneet tunnissa
kukoistukseen ja jotka nyt hohtivat kaikissa sateenkaaren väreissä.
Vain orkesterilava oli sähköllä valaistu. Se loisti puutarhan keskellä
kuin suuri kruunu, ja vaikka se vielä oli tyhjä, herätti se suurinta
huomiota.

Ja kaikki nuo monet tuhannet ihmiset, jotka kaikki tunsivat jotain
uutta tapahtuneen huvien historiassa, odottivat Carpentariaa, Ilojen
Kaupungin suurta vetovoimaa.

Hänen orkesterinsa soittaisi kahdeksasta kymmeneen, ja suuret
ilmoitustaulut, joita oli kiinnitetty kahviloihin, ilmoittivat:
"Carpentarian orkesteri soittaa Ilmapallo-kehtolaulun, Carpentarian
uusimman sävellyksen, joka on sävelletty tänä iltapäivänä."

Kymmenen minuuttia vailla kahdeksan tuli orkesterin kuusikymmentä
jäsentä puettuina purppuraisiin univormuihinsa marssien puutarhan
läpi lavalle. Kymmenen askeleen päässä viimeisestä miehestä tuli
Carpentaria edessään pieni poika, joka kantoi hänen tahtipuikkoaan
pienellä tyynyllä. Kaikki, mitä Carpentaria teki, oli valtavaa ja
juhlallista. Ylemmät henkilöt nauroivat tälle juhlallisuudelle, mutta
suuri enemmistö ei nauranut, he hurrasivat, he ihailivat. Olivatpa
he nyt oikeassa tai ei, oli kuitenkin tosiasia, että tällainen oli
aivan luontaista Carpentarialle, se oli hänen teatterimaisen henkensä
ilmaisu, se oli itseensä luottavan miehen keksintöä.

Täsmälleen kello kahdeksan seisoi Carpentaria lavalla
viiteenkymmeneentuhanteen kuulijaan päin kääntyneenä, ja kumarreltuaan
juhlallisesti kolme kertaa kääntyi hän orkesteriin päin ja kohotti
tahtipuikkonsa.

Se oli dramaattinen silmänräpäys. Ilojen Kaupungin todelliset avajaiset.

Eläköön ja hurraa-huudot kaikuivat suurina aaltoina yli ihmisjoukon,
eivätkä tahtonet lakata, ja nekin, jotka eivät Carpentariaa tunteneet,
ymmärsivät mitä oli olla pääkaupunkien suosikki, johtava tähti kaikkien
yleisön suosimain ja tervehtimäin loistavain tähtien joukossa.

Carpentaria seisoi liikkumattomana, kuin olisi hän ollut hakattu
kiveen, kunnes kättentaputus oli lakannut, sitä kesti noin viisi
ja puoli minuuttia. Konsertti viivästyi siis noin viisi ja puoli
minuuttia. Carpentaria ei itse koskaan tullut liian myöhään, mutta
hänen yleisönsä viivästytti tavallisesti häntä.

Äkkiä hän laski tahtipuikkonsa nykäyksellä, joka vaikutti
odottamattomalta, ja kuningashymni alkoi.

Nähdä Carpentarian johtavan orkesteriaan oli maailman suurimpia
ihmeitä. Hän ei johtanut vain kädellään ja silmillään, vaan koko
vartalollaan ja univormullaan. Hänestä sanottiin, että hän osasi
johtaa Beethovenin Eroica-sinfonian vasemmalla jalallaan — ja kukapa
voisi sitä kieltää? Kuningashymni oli hänelle vain lastenleikkiä, ja
sitäpaitsi hän oli hyvin hillitty sen suhteen. Hän johti sitä vain
niin että hän teki sen vaikutuksen kuin hän itse olisi hymnin sanojen
mukaan 'suojellut' kuningasta. Siinä kaikki. Mutta miten loistavasti,
mukaansatempaavasti ja hillitysti hän 'suojeli' kuningasta!
Kättentaputukset raikuivat heti hurjina.

Seuraavana numerona oli Ilojen Kaupungin marssi, jonka Carpentaria
oli säveltänyt. Carpentaria ei nimittäin johtanut muuta kuin
kansallishymnejä, omia sävellyksiään ja ehkä korkeintaan Wagneria
ja Beethoovenia. Tämä marssi oli täydellisesti Carpentarian tyyliin
ja sävelletty sitä varten, että hän voisi esittää loistavia
johtaja-ominaisuuksiaan. Hän oli jo tehnyt sen kuuluisaksi
juhlakiertueellaan Yhdysvaltojen läpi edellisenä vuonna. Se alkoi
mahdollisimman suurella hälinällä. Siinä oli jotain tarttuvan iloista,
ja sekä tuo iloisuus että suuriäänisyys kestivät koko kappaleen
läpi ilman vähintäkään laskukohtaa. Ja miten hän johti sen! Hänen
tahtipuikkonsa oli vuorotellen valtikka, kaivonpumppu, juhlapylväs,
keppi, rumpukapula, lippu, hammastikku, luuta, heiluri, piiska,
lääkepullo, skorpiooni. Hän ruoski, kiusasi, kehitti päästi irroilleen,
vangitsi, maalasi, mittaili, hallitsi, levitti, työnsi takaisin, veti
syrjään ja väänteli orkesteriaan, ja kun sen innostus näytti pääsevän
voitolle, rauhoitti hän sitä lääkepullollaan. Kappale oli vuorotellen
marssi, tappelu, palava talo, kilpajuoksu, sadantonnin kanuunan
laukaus, ilotulitus, suuri juhla ja toruva äiti.

Se oli suurenmoista.

Lopun jälkeen, joka tuli yhtä äkkiä kuin ovi, joka paiskataan lukkoon,
vallitsi omituinen hiljaisuus, ja sen jälkeen puhkesi suosionosoitus,
joka oli yhtä voimakas kuin marssi itse.

Carpentaria kumarsi, koko orkesteri kumarsi, Carpentaria kumarsi
jälleen. Vihdoin hän osoitti erästä huilunsoittajaa tahtipuikollaan ja
tämä tuli esiin jakamaan kunniaa Carpentarian kanssa. Miksi Carpentaria
oli valinnut juuri tämän huilunsoittajan, sitä ei kukaan tiennyt.
Neljäkymmentäkään huilua ei olisi kuulunut tässä kauheassa rumpujen ja
metallisoittimien pauhinassa. Mutta Carpentaria oli Carpentaria.

"Kuuliko kukaan teistä laukausta?" kysyi Carpentaria hiljaa kääntyen
orkesterinsa puoleen.

"Laukausta, sir? Ei, sir", kuului monesta suusta. "Miksi niin, sir?"

"Siksi, että kuula hipaisi korvaani. Se oli neljäs tahti lopusta."

Hän vei käden korvalleen ja näytti, että sormissa oli verta.

"Se ei ole mitään, ei siitä tarvitse välittää. Odotan, että suhtaudutte
siihen todellisina sotilaina."

"Kyllä, sir", vastasi rohkea orkesteri.

Carpentaria tuijotti äkkiä rautatankoa, joka kannatti kattoa, se oli
raapiintunut ja tullut kuhmuille. Hän pani kaksi rummunlyöjää etsimään
lattialta, ja muutaman hetken kuluttua olivat he löytäneet litteäksi
litistyneen kuulan, jonka hän pisti taskuunsa.

"Numero kolme!" sanoi hän tiukasti astuessaan johtajakorokkeelleen ja
naputtaessaan tahtipuikkoaan siihen.

Numero kolme oli kehtolaulu. Ei voinut olla sen suurempaa vastakohtaa
marssille. Se oli niin hieno, niin kaunis, että sitä tuskin voi kuulla,
— ja kuitenkin se kuului yli koko puiston. Carpentaria houkutteli
suloisia — säveliä orkesterista samannäköisenä kuin taikuri vetää
kirjavia paperiliuskoja suustaan näytettyään ensin, että se on aivan
tyhjä, Oli kuin soitto olisi leijunut silkkiharsona ilmassa. Se sai
äitien silmät kyyneltymään ja vahvat miehet sulkemaan silmänsä.
Sellaisia vastakohtia oli Carpentarian sielussa.

Kättentaputus oli raivoisa.

Carpentaria meni käsinojan luo ja rauhoitti yleisöä kädenliikkeellä.

"Annan teille kunniasanani, naiset ja herrat", sanoi hän, "että kello
neljä tänään ei nuottiakaan tästä pienestä kappaleesta oltu sävelletty."

Hän ei osoittanut vähintäkään kiihtymyksen merkkiä. Mutta kun konsertti
oli lopussa eikä useampia kuulia ollut tullut, pyyhki hän otsansa
helpotusta tuntien ja useimmat orkesterilaiset tekivät samoin.

Carpentaria kulki penkereellä joenrannalla tunnin ajan ja koetti saada
lepoa. Hän ajatteli vuoroin kuulaa ja vuoroin Ilamia.

Tähän asti oli hänen ja Ilamin väli ollut ehdottoman ystävällinen, ja
hän oli tehnyt niin paljon Ilamin hyväksi, pistänyt uuden omaisuuden
hänen laskuunsa. Loistava menestys, joka laitoksen avajaisilla oli
ollut, oli Carpentarian aatteiden ansiota. Mutta kuitenkin Ilam
häntä vihasi. Hän miltei hätkähti ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin
hän istui gondoolin reunalla ja Ilam uhkasi häntä ja puhkesi sitten
kamalaan nauruun.

Itämaiset puutarhat olivat tyhjinä ja pimeinä. Iloinen ihmisjoukko oli
kadonnut, valot sammuneet. Vain Ilamin huoneesta loisti valo kuten oli
koko illan loistanut. Carpentarian oma huvila oli pimeänä. Hän mietti
mitä Juliette mahtoi tehdä.

Vihdoin hän meni kotiin puutarhan läpi. Ja juuri mennessään ovesta
sisään hän muisti, ettei ollut antanut mitään määräystä juovuksissa
olevan miehen suhteen. Hän meni takaisin portaita aitauksen taakse
ja sytytti tulitikun. Mies makasi maassa epäilemättä syvään uneen
vaipuneena.

Hän sai päähänpiston, jälleen yhden noita ihmeellisiä päähänpistojaan.
Hän nosti ylös tajuttoman miehen, joka pysyi jäykkänä eikä edes
huokaissutkaan, ja kantoi hänet ilman erikoista rasitusta — sillä
Carpentaria oli hyvin voimakas — Ilamin huvilan sivuovelle, Siellä hän
asetti miehen ovea vasten. Joka yö jo viikkokausia oli Ilam tullut ulos
siitä ovesta keskiyön aikana lähteäkseen tarkastusretkelle. Hän tunsi,
että hän oli pienen kepposen velkaa Ilamille. Sitten hän peräytyi
varjoon ja odotti.

Sitten ovi aukeni, ja Ilam kaatui miehen yli kuten Carpentaria oli
odottanutkin, nousi ylös, kiroillen ja veti valkeaa tulitikkuun
katsoakseen miestä.

Samassa silmänräpäyksessä kulki nainen Carpentarian ohi pimeässä. Hän
hämmästyi tuntiessaan Julietten. Hän kosketti häntä.

"Oh!" huudahti tämä hiljaa peräytyen.

"Miksi niin hätkähdit?" kysyi Carpentaria.

"Sinä — sinä peloitit minua", sanoi Juliette.

Hän saattoi sisarpuolensa kotiin. Hänen tullessaan jälleen ulos astui
Ilam alas sivukäytävän portaita. Ei mitään näkynyt oven lähellä.

"Oletteko nähnyt juopunutta miestä?" huusi Carpentaria.

"En", sanoi Ilam hetkisen vaiettuaan.

"Ette ovenne lähellä?"

"En. Miksi niin?"

"Oh, muuten vain. Luulin teidän nähneen."

"Hyvää yötä", murisi Ilam, mutta sen sijaan, että olisi lähtenyt
retkelleen, palasi hän nopeasti taloon.




VI LUKU.

MUSTA TAAKKA.


"Omituista!" ajatteli Carpentaria palatessaan kotiinsa. "Miksi ystäväni
ja toverini Ilam kieltää nähneensä juopunutta miestä, vaikka omin
silmin näin hänen kompastuvan häneen. Ja mikäli voin kuulla hänen
äänestään, ei hän ollut suuttunutkaan. Ääni kuulosti pikemminkin
masentuneelta."

"Ja edelleen: miten ystäväni juopuneen kävi? Hänenhän täytyy olla
jossain! Onko hän Ilamin talossa? Miksi hän olisi siellä? Ei Ilam
eikä hänen äitinsä ole juuri laupiaita samarialaisia ja ellei hän
ole siellä, onko hän äkkiä tullut järkiinsä ja hoippunut tiehensä?
Mahdotonta! Minäkin olen ollut kerran juovuksissa, ja sanon,
mahdotonta. Onko Josephus kantanut hänet jonnekin? Ja minne hän on
kantanut hänet, ja miksi?"

Carpentaria astui halliinsa ja sulki ulko-ovensa. Hänen tapansa ei
ylimalkaan ollut olla erikoisen tarkka ovensa lukitsemisen suhteen.
Sehän olikin naurettavaa täällä, kun huvila oli keskellä puolen
englantilaisen neliöpenikulman suuruista yksityisaluetta ja kun
kaikilla porteilla oli varmat vahdit. Mutta tänä iltana hän lukitsi
oven hyvin tarkasti, itsekään tietämättä miksi. Hän kuvitteli
kuulevansa askeleita hallista keittiöön vievässä käytävässä, ja hän
sytytti nopeasti sähkövalon ja katsoi käytävään. Mutta siellä ei
ollut mitään. Hän käsitti olevansa hyvin hermostunut ja suunniltaan.
Palvelijat olivat epäilemättä menneet jo aikaa sitten maata. Hän
sammutti valon ja meni ylös työhuoneeseensa ja istuutui nojatuoliinsa
— kuuluisaan tuoliin, missä hän oli säveltänyt niin monta kuuluisista
kappaleistaan. Hän koetti hillitä itseään ja ajatella loogillisesti.

Mutta jälleen arveli hän kuulevansa askeleita, ja hän eroitti epäselvän
hahmon ovella.

"Kuka siellä?" kysyi hän tiukasti.

"Minä vain", sanoi naisen ääni ja samassa silmänräpäyksessä syttyi
sähkövalo.

Juliette seisoi hänen edessään.

"Miksi istut siinä pimeässä, Carlos?" kysyi hän.

Carlos oli hänen käyttämänsä lempinimi veljestään.

"En tiedä", vastasi tämä hiljaa.

"Poika parka", sanoi Juliette ja meni hänen luokseen. "En ole sanonut
sinulle vielä hyvää yötä."

Hän laski kankeat kätensä hänen olalleen ja suuteli häntä molemmille
poskille kuten hänen tapansa oli. Kiintymys Carloksen ja hänen
puoliranskalaisen sisarpuolensa välillä oli hyvä ja aito. Carpentaria
piti sisarestaan tämän pariisilais-aistikkuuden ja hänen selvien
käytännöllisten ominaisuuksiensa vuoksi, ja myöskin siksi, että sisar
piti häntä nerona. Tänä iltana häh oli herttaisempi ja sisarellisempi
kuin milloinkaan ennen.

"Hyvää yötä", sanoi hän värisevällä äänellä ja hänellä oli kyyneleitä
silmissään.

"Hyvää yötä", sano Carpentaria, mutta ei voinut olla ihmettelemättä,
miksi sisar oli niin kiihtynyt.

Hän meni makuuhuoneeseensa ja sen ulkopuolella olevalle pienelle
puuparvekkeelle, mistä hänellä oli mainio näköala Ilamin sivuovelle.
Oven yläpuolella olevasta ruudusta loisti valo, ja Carpentaria
huomasi vihdoin, että ovi oli puolittain avoinna. Hän meni takaisin
makuuhuoneeseensa, sammutti kaikki valot ja palasi takaisin
parvekkeelle vartioimaan. Hän päätti katsella niin kauan kuin Ilamin
ovi olisi avoinna. Hän asettui mukavaan asentoon nojatuoliinsa, joka
oli hankittu parvekkeelle lepäämistä varten, ja pahoitteli vain, ettei
ollut viisasta sytyttää sikaaria tai savuketta.

Vähitellen hän rauhoittui. Kiihtymys, jonka musiikki aina sai hänessä
aikaan, tyyntyi. Hän voi nyt ajatella selvästi. Mutta hän ei ajatellut
niin paljon juopunutta miestä kuin tuota kuulaa, ja sehän olikin
luonnollista. Hän oli nyt hämmästynyt siitä, että oli voinut seistä
tuossa lavalla vaaraa ajattelemattakaan senjälkeen kuin kuula oli häntä
hipaissut. Hän ihaili myös soittajien kylmäverisyyttä. Mutta hänenhän
korvaansa kuula olikin hipaissut, ei heidän.

Kuka oli tuo mies, joka tahtoi ottaa hänet hengiltä?

Hän ajatteli kaikkia vihollisia, joita hänellä oli, kaikkia voittamiaan
kilpailijoita, mutta oli vaikeaa muistaa heitä kaikkia. Sillä hänen
tietoisuutensa syvyyksistä nousi aina yksi nimi yhä uudelleen ja
uudelleen, kuten kuplat nousevat lammen pohjasta ja särkyvät pinnalle
ehdittyään. Ja se oli Ilamin nimi. Hän kielsi nimeä nousemasta
pinnalle, mutta se nousi kuitenkin. Hän ei voinut käsittää, miksi Ilam
vihasi häntä niin kuolettavasti. Mutta ilmapallossa sattunut tapahtuma
oli luonut äkkinäistä ja räikeää valoa Ilamin luonteeseen. Hän tunsi
tähän asti erehtyneensä Ilamistä ja Ilamin olevan miehen, jonka kanssa
ei ollut viisasta olla yhteisissä asioissa. Ja Ilamin tuntemattomat
juonet näyttivät kietoutuvan hänen ympärillen hänen istuessaan siinä
keskellä yötä, kuin suuren hämähäkinverkon säikeet, ja sitovan hänet
yhä lujemmalle ja lujemmalle.

Silloin hänen ajatuksensa keskeytti äkkiä ääni jostain parvekkeen
alapuolelta.

Se oli hänen oma sivuovensa, joka avattiin hyvin varovasti. Hän voi
kuulla sen aivan selvästi yön hiljaisuudessa, mutta avattiinko ovi
sisältäpäin vai ulkoapäinkö, sitä hänen oli mahdotonta päätellä.
Hän muisti, että vaikka hän oli lukinnut ja teljennyt pääoven hyvin
ja tarkoin, oli hän unohtanut lukita sivuoven. Hän kumartui alas
parvekkeelta niin kauas kuin uskalsi, mutta oli mahdotonta nähdä mitään
alla olevassa pimeydessä.

Ja sitten kuului askeleita hiekalla ja hän näki jotain valkoista, joka
liikkui pimeydessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän käsitti, että tuo
hahmo oli Juliette, joka oli kietonut valkoisen huivin päänsä ympäri.
Mitä hän aikoi tuolla, ja miksi hän oli avannut oven niin varovasti?
Oliko hänellä jokin salaisuus? Hän päätti katsella häntä, Juliette meni
tielle molempien talojen välillä ja jäi siihen seisomaan ja epäröimään.
Ja juuri silloin Näyttelypalatsin suuri tornikello löi kaksitoista
juhlallisesti ja ikäänkuin varoittaen yli nukkuvan Ilojen Kaupungin.

Oli kuin kellolla olisi ollut suuri vaikutus Carpentariaan. Hän
tunsi ettei hän voinut vakoilla Juliettea, että hän ei saanut olla
halpamainen elämänkumppaniaan kohtaan, ja siksi hän huusi hänelle
rehellisesti ja kovaa.

"Juliette, mitä sinä teet?"

Hän pelästyi omaa ääntään. Se kuului niin äänekkäältä ja selvältä
hiljaisuudessa.

Syntyi lyhyt vaitiolo.

"Carlos, luulenpa sinun tahallasi koettavan säikyttää minua tänä
iltana", vastasi Juliette. "Luulin sinun olevan nukkumassa. Sinä
kylmetyt parvekkeella. Minä tulin vain saamaan raitista ilmaa."

Carpentarian huomiota herätti, että Juliette seisoi katsellen suoraan
Ilamin taloa, ja siitä huolimatta hän ei sanonut mitään siitä, että
sieltä loisti valoa ja ovi oli raollaan.

"Mene, nyt sisään ja ole kiltti tyttö", sanoi Carpentaria. "Nyt sinä
kylmetyt."

"Niin, nyt menen sisään", vastasi tyttö.

Ja hän meni sisään.

Mutta vielä kerran sai Carpentaria pelästyä. Jotakin liikkui itse
parvekkeella, lähellä kukkaruukkuja, Sitten hän tunsi jonkin
painautuvan hänen polveaan vasten.

"Oh, sinäkö se olet, Beppo!" kuiskasi hän ja hymyili omalle
hermostuneisuudelleen...

Suuri angorakissa hyppäsi hänen syliinsä ja hioi kynsiään hänen
punaisiin univormuhousuihinsa. Hän silitti kissaa, ja se vastasi
kehräämällä, ja yön hiljaisuudessa se kuului siltä kuin kokonainen
sahalaitos-olisi ollut työssä.

"Älä kehrää niin kovaa, Beppo", sanoi hän. Mutta Beppo, joka luuli
olevansa hänen tarkkaavaisuutensa keskuksena ja jonka mielestä maailma
oli kovin ihana, kehräsi edelleen yhä äänekkäästi.

Kului viisi minuuttia, kymmenen minuuttia, neljännestunti, ja sitten
Carpentaria kuuli raskaita askeleita tiellä Keskuskadun suunnalta. Hän
hätkähti, kuunteli tarkoin kissan sähistessä ja mennessä suuttuneena
tiehensä. Nyt ilmestyi näkyviin mies, joka meni hitaasti rakennuksia
kohti. Hän mietti kuka se voi olla, mutta kun mies meni ylös Ilamin
portaita ja työnsi auki raollaan olevan oven, näki hän, että se oli
Ilam itse, ja että hänellä oli käsivarsillaan mytty, joka näytti
mustalta kankaalta. Tämä näky kesti hyvin vähän aikaa, sillä Ilam
sulki oven samalla. Hänen oli siis täytynyt lähteä talosta ennenkuin
Carpentaria tuli parvekkeelle. Mitä tämä Ilamin omituinen käytös
merkitsi? Jännittyneenä puristi Carpentaria parvekkeen nojapuuta.

Hetkisen kuluttua ovi jälleen avautui, ja noin viiden sekunnin ajan
näkyi Ilam selvänä varjokuvana sisältä tulevaa valoa vastaan. Ja
hartioillaan hänellä oli suuri taakka, joka oli peitetty mustalla
kankaalla. Hän katsahti takaisin huvilaan päin ja kääntyi sitten,
sangen avuttomana kantamuksensa tähden, sulkemaan ovea. Äärettömän
varovaisesti hän astui alas portaita alas tielle. Hahmo ja kantamus
näkyivät nyt vain epäselvänä häämötyksenä tiellä pimeässä.

Ennenkuin sekunttiakaan oli kulunut, oli Carpentaria päättänyt, mitä
tehdä. Hän pujahti makuuhuoneeseen, veti saappaat jalastaan, pani
ylleen tohvelit, joissa oli huopapohjat, hiipi alas ensimmäiseen
kerrokseen, avasi sivuoven ja pujahti ulos. Ilam, joka asteli eteenpäin
raskain, hitain askelin, oli nyt tullut tielle, joka vei Keskuskadulle.




VII LUKU.

KISSA.


Carpentaria seurasi häntä niin hiljaa kuin mahdollista hänen
kääntyessään kulmasta ja mennessään suoraan alas Keskuskatua.

Ilojen Kaupungin suuri liikennesuoni oli luonnollisesti aivan tyhjä ja
autio. Sen suihkukaivot olivat vaiti, sen hauskat pienet vaunut poissa,
liput laskettu alas. Tummaa yötaivasta vastaan vaikuttivat valkoiset
rakennukset aavemaisilta, ainoa merkki elämästä oli Näyttelypalatsin
suuri valaistu tornikello, joka osoitti kaksikymmentä yli kaksitoista.
Kahdesta tuhannesta ihmisestä, jotka olivat Ilojen Kaupungin
palveluksessa, oli enemmän kuin puolet mennyt kotiinsa Lontooseen ja
monta sataa nukkui heitä varten rakennetuissa taloissa Keskuskadun
eteläpäässä. Muut, noin sata, olivat hajallaan koko kaupungissa, joko
vartioimassa tai nukkumassa. Joillakin oli oikeus nukkua vartiollaan,
mutta ne miehet, jotka muodostivat hyvin järjestetyn palovahdin, olivat
valveilla.

Eikä kuitenkaan ollut muita eläviä olentoja kadulla kuin nuo kaksi
johtajaa. Ilam meni kadun poikki ja kääntyi alas avenueta pitkin, joka
kulki esitelmäsalin ja eläinkokoelman välillä. Carpentaria seurasi
häntä turvallisen välimatkan päässä kätkeytyen tummien varjojen suojaan
hiipiessään eteenpäin. Eläintarhasta kuului monien villipetojen
tukahutettu karjunta, niiden kärsiessä unettomuutta ja kaivatessa
takaisin erämaahan.

Näiden petojen ulvonta yössä kuului kamalalta, ja Ilamin pysähtyessä
pienen oven eteen eläintarhan eteläpäässä jähmettyi Carpentaria
kauhusta. Oliko Ilamin tarkoitus antaa salaperäinen kantamuksensa
leijonille ja tiikereille?

Mutta Ilam kulki eteenpäin. Seuraava rakennus, jonka ohi he kulkivat,
oli sähkölaitos, joka oli täydessä työssä, sillä se kävi yöt ja päivät
Ilojen Kaupungissa. Ilam hiipi pitkin laitoksen etusivua ja kiihdytti
vauhtiaan. Onneksi olivat ikkunat seitsemän jalkaa maasta, eikä häntä
siis voitu nähdä sisältä.

Ilam kääntyi jälleen ja meni Huvittelupuistoon ja risteillen keinujen,
liukuratojen, hauskojen talojen ja lammikoiden välistä meni hän suoraan
sen läpi.

Ja sitten äkkiä Carpentarialle selvisi, minne Ilam aikoi.

Huvipuiston takana ja kaupungin alueen rajalla oli suuri maa-alue, jota
oli käytetty varastopaikkana. Toisin paikoin oli maa täällä mukurainen
kuin kamelin selkä, toisin paikoin siinä oli kuoppia. Täällä oli
joukottain irtonaista maata, ja yllinkyllin lapioita ja kuokkia.

Kun Ilam oli tullut keskelle tätä autiota aluetta, laski hän muitta
mutkitta taakkansa maahan pienen harjanteen viereen, joka kohosi pienen
kaivannon vieressä. Hän otti lapion ja koeteltuaan, miten löyhää
maa oli, otti hän omituisen kantamuksensa ja laski sen varovaisesti
kuoppaan. Sitten hän kiipesi lapio kädessä ylös vieremälle ja alkoi
ajaa multaa kuoppaan. Se oli-hyvin helppoa työtä. Viiden minuutin
kuluttua oli hänen taakkansa peitetty useamman jalan paksuisella
multakerroksella.

Carpentaria, joka oli maaharjanteiden suojassa, ryömi lähemmäksi.

"Maa maaksi, tuhka tuhaksi, tomu tomuksi!", kuuli hän Ilamin sanovan
juhlallisesti.

Hämmästyttävä näky! Onko mitään omituisempaa kuin nähdä hyvin
kunnianarvoisen miehen tekevän rikoksen?

Kun työ oli tehty, meni Ilam tiehensä ja kulki vain muutaman jalan
päästä Carpentarian ohi.

Kun Ilam oli kadonnut, hypähti Carpentaria kiivaasti alas kuoppaan
ja alkoi lapioida kuin mieletön. Kohtalo oli hänelle suotuisa,
sillä hän sai tuon mustan mytyn esiin lyhyemmässä ajassa kuin se
oli peitetty. Hän veti sen hitaasti ylös kuopasta, ja hitaasti,
miltei vastenmielisesti veti hän peitteen syrjään. Hän oli ensi
kosketuksesta asti ollut varma siitä, että se oli ihmisruumis. Etkä
hän erehtynytkään. Yön pimeydessä hän voi nähdä miehen kasvot ja kädet
vaaleampina kohtina. Ruumis ei vielä ollut jäykkä. Hän mietti hetkisen,
mutta veti sitten tulta tulitikkuun. Hän toivoi tuulen sen sammuttavan,
mutta tuuli säästi sitä, se loisti kirkkaana ja valaisi ruumiin
kasvoja. Ja ruumis oli tuon juopuneen miehen.

Tuhat kysymystä vaati vastausta Carpentarian sielussa.

Hän tiesi tässä tapahtuneen rikoksen, murhan. Hänen velvollisuutensa
lain mukaan oli noutaa oikeuden edustaja poliisin hahmossa. Mutta
hän ajatteli jälleen, ettei koko pataljoona poliiseja ja tuomareita
voisi tehdä rikosta tekemättömäksi, herättää kuollutta eloon ja
tehdä syyllistä viattomaksi. Hän ajatteli myös poliisilaitoksen
kömpelyyttä ja niitä monia ikävyyksiä, jotka olivat sen yhteydessä,
sitä suunnatonta vahinkoa, jonka se voisi tuottaa Ilojen Kaupungille
sen avajaiskautena. Sitäpaitsi hän pelkäsi kuolemantuomioita, ja hän
oli rohkea mies, vaikka olikin taiteilija. Hän päätti nopeasti, että
hän itse pyrkisi tämän asian perille, ja että se valta, joka tähän
sekaantuisi, ei olisi kuningaskunnan, vaan Carpentarian!

Paria minuuttia myöhemmin hän oli saanut käsiinsä suuret työntökärryt,
leveät työntörattaat ja työnsi niillä eteenpäin sitä taakkaa, joka
oli painanut Josephus Ilamin hartioita. Hän sai sen varovasti ja
kiertoteitä Keskuskadulle ja oman huvilansa lähelle. Yö oli nyt käynyt
yhä pimeämmäksi, ja alkoi putoilla sadepisaroita.

Äkkiä hän pysähtyi ja kuunteli. Hän oli nyt tullut aivan noiden
kahden huvilan läheisyyteen. Hän oli nyt kuulevinaan askeleita,
mutta ei äännähdystäkään kuulunut hänen korviinsa, ja jälleen hän
tarttui-työntökärryjen kädensijoihin. Kun hän oli tullut keskelle
tietä, joka johti huviloihin, ja aikoi juuri kääntyä omaansa, kuuli hän
selviä askeleita ruohossa.

— "Kuka se on? Onko siellä joku?" huusi ääni.

Se oli Ilamin ääni, ja se vapisi pelosta. Carpentaria hiipi oman
talonsa seinän suojaan ja antoi työntökärryjen, jotka nyt näyttivät
ruumispaareilta, seistä keskellä tietä. Epäselvästi näki hän Ilamin
hahmon tulevan tietä myöten, näki hänen pysähtyvän epäröiden paarien
ääreen, kumartuvan, ja sitten hän kuuli huudon — kauhun huudon —
äänekkään, kiihkeän ja kaikuvan, ja Ilam juoksi pois. Carpentaria kuuli
hänen juoksevan ylös portaitaan omaan huvilaansa ja haparoivan ovea.
Sitten kuului, miten ovi paiskattiin kiinni.

Niin nopeasti kuin mahdollista hän syöksyi kärryjen luo, työnsi ne
omaan puutarhaansa ja sieltä vajaan, minkä hän sulki huolellisesti
riippulukolla.

Hän seisoi hetkisen epäröiden tiellä ja odotti Ilamin talosta vielä
jotain merkillistä tänä yönä. Hänen uteliaisuutensa tuli palkituksi.
Nyt tuli huvilasta hyvin ihmeellinen saattue. Ensin tuli vanha mrs.
Ilam yllään koreanpunainen aamupuku ja valkoinen yömyssy ja kädessään
lamppu, jossa oli suuri varjostin. Carpentaria voi nähdä lampun
vapisevan hänen kädessään. Hänen kätensä vapisivat aina, vaikka pää
oli hiljaa. Hän tuli alas portaita tavalla, joka todisti hänen korkeaa
ikäänsä, eteensä tuijottaen, ja häntä seurasi hänen poikansa, joka tuli
pelokkaana jälessä. Lamppu loi pimeyteen suuren keltaisen valokehän,
ja välistä mrs. Ilam kohotti sitä, niin että se valaisi äidin ja pojan
kasvoja. He tulivat keskelle tietä. Satoi nyt hyvin rankasti.

"Tiesin, ettei se olisi täällä", kuiskasi Ilam pelästyneellä äänellä.
"Sellaiset asiat eivät jää kauemmaksi. Mutta minä näin sen. Näin
peitteen ja hiukan kasvoja."

Mrs. Ilam katsoi ympärilleen.

"Lorua, Jos", torui hän katsoen moittivasti poikaansa. "Se on vain
kuvittelua."

"Se ei ole mahdollista", sanoi Josephus. "Minä näin sen, se makasi
ruumispaareilla. Äiti — se näky tulee koko elämäni ajan minua
seuraamaan."

"Älä puhu niin ääneen, lapsi", keskeytti mrs. Ilam. "Sinun pitäisi
mennä maata."

"Mitä hyödyttää mennä maata", vastusti poika. "Kuule! Minä hautasin
hänet aivan varmasti. Jätin hänet sinne ja tulin suoraan tänne, paitsi
että pysähdyin puhumaan tallivartian kanssa, joka sanoi hevosten olevan
suunniltaan pelosta. Puhuin hiukan miehen kanssa, ja tapaan _sen_
paareilla keskellä tietä. Ja nyt se on jälleen poissa."

"Tule sisään", sanoi mrs. Ilam.

"Ja mikä on voinut peloittaa hevosia? Se osoittaa..."

"Tule sisään", toisti mrs. Ilam. "Minä lämmitän sinulle hiukan maitoa,
ja sitten sinun pitää koettaa nukkua."

"Nukkua!" sanoi Ilam. ",Äiti, et saa mennä luotani!"

Ja niin menivät molemmat jälleen sisään ja ovi sulkeutui. Mutta
yläruudusta loisti valo koko yön.

Carpentaria nukkui hiukan, hän tuskin koettikaan sitä. Hän nousi ylös
seitsemältä, pukeutui ja meni parvekkeelle. Sade oli lakannut, ja oli
ihana sunnuntaiaamu, lämmin ja päivänpaisteinen. Koko maisema näytti
niin valoisalta ja herttaiselta, että tuskin voi uskoa todeksi sitä,
mikä kuusi tuntia sitten oli tapahtunut.

Ilamin talossa olivat kaikki uutimet alhaalla. Hän otaksui, että
ainakin yläkerroksen ikkunat jäisivätkin peittoon ja hämmästyi
senvuoksi suuresti, kun itse mrs. Ilam näyttäytyi ikkunassa ja avasi
sen. Hän hämmästyi vielä enemmän kun hän hetkistä myöhemmin näki
hänen avaavan oven ja hyvin arvokkaana menevän tien yli hänen omaan
huvilaansa. Hän tiesi mrs. Ilamin olevan hyvän ystävän Julietten kanssa
ja Julietten pitävän hänestä. Hän ihaili itsekin häntä, mutta vain
siksi, että hän oli niin vanha ja arvokas ja koska hänellä oli niin
hämmästyttävän suuri elinvoima. Että tuo vanhus voi tehdä rikoksia, se
oli hänestä sangen luonnollista. Hän piti häntä naisena, joka kykeni
kaikkeen. Hänen täytyi varoittaa Juliettea.

Kello kahdeksan toi palvelija hänelle ranskalaisen aamiaisen, jonka
avulla hän — Julietten vaikutuksesta — voi jotenkin kestää lunchiin
asti. Ja samalla kuin aamiainen tuli myös kuten tavallisesti kissa
Beppo. Aamiaisena oli kaksikorvainen kuppi täynnä maitoa, tuore
leivänpala ja hiukan voita. Beppo näytti lujasti päättäneen jakaa
aamiaisen hänen kanssaan odottamatta. Carpentaria teki kuten hänellä
usein oli tapana, otti leivänpalan lautaselta ja kaatoi maitoa
lautaselle. Ja Beppo, jolle maito oli parasta maailmassa, hyppäsi
pöydälle ja alkoi lipoa maitoa kollin-tavallaan. Se oli liponut
neljä kertaa, kun se ei enää huolinut. Se katsoi isäntäänsä, ja sen
keltaisissa silmissä oli hämmästynyt ja kiusaantunut ilme. Tämä
ilme vaihtui seuraavassa silmänräpäyksessä hurjaksi kauhuksi. Se
hengitti vaivalloisesti ja sitä kai pyörrytti, sillä se vääntelehti
pöydällä ja pisti molemman etukäpälänsä maitoon, joka pirskui kaikille
tahoille. Sitten kissa päästi kauhean huudon jäi silmäterät laajenivat
auringonpaisteesta huolimatta, ja se kaatui kouristuksen vallassa. Se
läähätti nopeasti ja lyhyeen ja vihdoin se putosi pöydälle.

Se oli kuollut.

Tuskin kolme minuuttia sitten se oli ollut kissa, joka oli täynnä
voimaa, seikkailuhalua ja elämää ja joka oli ottanut useimmat elämän
tapaukset hauskalta kannalta.




VIII LUKU.

JULIETTE KATOAA.


Carpentaria katsoi puoliksi tyhjää kuppia ja maidontilkkoja ajatellen,
että joka pisara luultavasti oli kylliksi ottamaan hänet hengiltä.

Hän mietti mitä hän tekisi, miten hän voisi pelastua siitä vaarasta,
joka uhkasi häntä joka puolelta. Hän ei pelännyt. Hän oli luultavasti
liian kiihottunut voidakseen pelätä. Hän oli suuttunut, hämmästynyt,
surullinen ja ihmeissään — ei muuta. Hänen ajatuksensa siirtyivät,
kuten luonnollista oli, Julietteen — Julietteen, hänen lohtuunsa
ja elämänkumppaniinsa. Hän ei tahtonut säikyttää häntä kertomalla
tapahtumasta, mutta hän tiesi olevansa siihen pakoitettu. Hänen täytyi
puhua jonkun kanssa, joka ymmärsi häntä ja ihaili häntä.

Nyt, tähän aikaan päivästä oli Juliettellä tapana pieni sievä
ranskalainen esiliina yllään pyyhkiä tomua Carpentarian
kirjoituspöydältä, joka seisoi hänen työhuoneessaan. Ei koskaan saanut
vieras käsi koskea pöytään, eikä Juliettekaan uskaltanut siivota sen
taiteellista epäjärjestystä. Talossa oli kolme palvelijaa — sisäkkö,
keittäjä ja pesijätär. Heitä olisi voinut olla tusina, jos Juliette
olisi niin halunnut. Mutta Juliette oli tottunut yksinkertaisiin
tapoihin; hänen isänsä, joka oli ollut Carpentarian äidin toinen mies,
oli kuulunut niihin kunnon ranskalaisiin porvareihin, jotka osaavat
itse laittaa ruokaa ja osaavat myös säästämisen taidon, ja Juliette
oli perinyt hänen makunsa. Hän ei tahtonut edes kolmea palvelijaa, ja
oli monta hienompaa työtä, kuten esim. tomun pyyhkiminen Carpentarian
pöydältä, mitä hän ei sallinut heidän tekevän.

Carpentaria jätti kaiken koskematta parvekkeelle. Hän meni
makuuhuoneeseen, sulki ikkunat ja seisoi sitten miettien, mitä tehdä.
Hän voi kuulla Julietten pehmeät liikkeet työhuoneesta. Eikö hänen
tullut mennä sisään hänen luokseen ja sanoa: "Juliette, joku koettaa
murhata minut, ja sinun pitää valvoa paremmin kuin tänään olet tehnyt,
sinä olet antanut myrkyttää maitoni?"

Vihdoin hän avasi oven työhuoneeseen.

Mutta Juliette ei siivonnut pyhää pöytää! Se oli Jenkins, sisäkkö!

Sellaista ei ollut koskaan tapahtunut niin kauan kuin Carpentarialla ja
Juliettellä oli ollut yhteinen talous! Se oli hämmästyttävää. Se sai
Carpentarian epävarmaksi.

Hän sulki makuuhuoneen oven ja pisti avaimen taskuunsa.

"Mitä te täällä teette?" kysyi hän tiukasti.

"Pyyhin tomua pöydältänne, sir", vastasi tyttö äänellä, joka samalla
kysyi oliko hän sokea.

"Kuka käski teidän pyyhkimään pöytääni?"

"Neiti, sir."

"Missä neiti on?"

"En tiedä, sir. Hän pyysi minua siivoomaan huoneen... En minä tiedä."

"Menkää noutamaan hänet. Pyytäkää häntä heti alas."

"Kyllä, sir."

"Odottakaa hiukan, Jenkins. Tekö toitte minulle tänään maidon?"

"Niin, sir."

"Koskiko siihen kukaan muu?"

"Ei, sir."

"Onko täällä ollut ketään tänään?"

"Ollut täällä? Ei, sir", sanoi Jenkins sellaisella äänellä kuin olisi
hän ollut loukkaantunut kysymyksestä ja kuin se, jonka Carpentaria
oletti olleen siellä, olisi ollut yhteydessä hänen siveytensä kanssa.

"Hyvä on. Menkää nyt hakemaan neitiä."

Jenkins meni ja tuli hämmästyttävän pian takaisin.

"Neiti ei näytä olevan täällä, sir", sanoi hän.

"Mitä, ei suinkaan hän ole mennyt ulos?"

"Ei minun tietääkseni, sir, mutta en voi löytää häntä."

"Oletteko katsonut makuuhuonesta?"

"Koputin ovelle, sir."

"Eikä tullut vastausta?"

"Ei, sir."

"Milloin näitte neidin viimeksi?"

"Kun hän pyysi minua pyyhkimään tomua senjälkeen kuin olin tuonut
teille maidon."

"Missä hän silloin oli?"

"Ruokasalissa, sir."

Kauhea ajatus heräsi Carpentarian aivoissa ja viilsi kuin veitsi. Jospa
Juliette oli myrkytetty! Entäpä jos hänen suhteensa oli onnistuttu
paremmin! Hän kiiruhti ulos työhuoneesta ja koputti kovaa hänen
ovelleen.

"Juliette, oletko siellä?"

Ei vastausta.

"Juliette! Juliette! Kuuletko!"

Ei nytkään vastausta. Hänen sydämensä jähmettyi. Hän avasi oven ja
meni huoneeseen. Se oli tyhjä, mutta vuode oli jo korjattu ja huone
siistitty. Hän jatkoi matkaansa pukuhuoneeseen, joka oli yhtä siisti ja
tyhjä.

Hän etsi koko talon ja sen ympäristön paitsi sen pienen vajan, minne
hän oli kätkenyt juopuneen miehen ruumiin. Turhaan kuulusteltuaan
keittäjää huomasi hän pesijättären salaa luovan häneen silmäyksiä.

Tuolla kömpelöllä tytöllä, joka vain Julietten alituisen huolenpidon
kautta pysyi jotenkin ihmismoisessa kunnossa, oli punainen tukka, mutta
ei niin punainen kuin Carpentarian, ja hän jumaloi salaa Carpentariaa.
Ja nyt hän antoi hänelle merkin ja loi häneen katseita!

Carpentaria seurasi hän ulos pihalle.

"Etsittekö neitiä, sir?" kysyi Polly kuiskaten.

"Kyllä."

"Hän on tuolla, sir."

"Toisella puolen tietä."

"Niin, sir, mrs. Ilamin luona. Mrs. Ilam oli täällä varhain aamulla,
sir. Älkää sanoko neidille, sir, että kerroin sen, taivaan tähden!"

Juliette oli Ilamin luona! Ja hän oli tavannut hänet tiellä kaksi
kertaa tänä yönä. Ja hän oli ollut niin kiihoittunut eilen illalla
sanoessaan hänelle hyvää yötä.

Vähemmässä kuin viidessätoista sekunnissa oli hän tien toisella
puolella ja kolkutti kovaa Ilamin ovelle. Hän ei saanut vastausta. Hän
ei kuullut äännähdystäkään sisältä. Hän mietti missä palvelijat voivat
olla, ja alkoi jälleen kolkuttaa ovelle, tällä kertaa kuin mieletön.
Mies, joka leikkaa ruohoa itämaisessa puutarhassa, katsoi häneen
ihmetellen. Mutta hän ei vieläkään saanut vastausta. Hän oli juuri
päättänyt mennä sisään ikkunasta, kun ovi äkkiä avautui, ja koska hän
oli nojautunut sitä vastaan, oli seurauksena, että hän kaatui eteenpäin
ja suoraan mrs. Ilamin syliin, joka näytti olevan hyvin vihastunut
tästä hänen esiintymisestään seistessään siinä valkea myssy ja mustat
vaatteet yllään.

"Mutta mr. Carpentaria", sanoi hän kohottaen kätensä torjuvasti.

Mutta hän oli ihailtavan ja suurenmoisen rauhallinen ja hänen ikänsä
esti Carpentariaa tekemästä sitä mitä hän olisi tehnyt, jos mrs. Ilam
olisi ollut nuorempi, vähemmän arvokas, vähemmän kunnioitettava ja
vähemmän elävän ruumiin kaltainen.

"Sisareni on täällä, ja minun täytyy saada heti puhua hänen kanssaan!"

"Ei, mr. Carpentaria, sisarenne ei ole täällä."

Hänen äänensävynsä hämmästytti Carpentariaa. Hän oli niin tyyni ja
varma. Mutta sekunttia myöhemmin hän uskoi hänen valehdelleen.

"Hän on siis ollut täällä?"

"Ei, mr. Carpentaria, hän ei ole ollut täällä."

"Eikö? Mutta tehän tapasitte hänet tänä aamuna. Te tulitte meille."

"Ei..."

"Anteeksi, mrs. Ilam, mutta näin teidät..."

"Parvekkeelta? Aivan oikein, te näitte minun tulevan tien poikki, mutta
ei teidän taloonne. Ette olisi voinut nähdä parvekkeeltanne, vaikka
olisin sen tehnytkin, mutta nyt en sattumalta mennyt sisään."

"Palvelijat sanovat teidän olleen sisällä."

"Palvelijanne puhuvat niin paljon, mr. Carpentaria", sanoi hän ja
hymyili kuin olisi se häntä huvittanut.

Säveltäjä tunsi joutuvansa umpikujaan.

"Saanko puhua poikanne kanssa?" kysyi hän vihdoin.

"Poikani on vuoteessa eikä voi oikein hyvin", sanoi mrs. Ilam.

"Silloin minun täytyy saada puhua teidän kanssanne", sanoi Carpentaria.

Hän näytti siitä kovin ilostuvan.

"Niin, tulkaa tänne, tulkaa tänne, rakas sir. Tulkaa sisään!"

Ja hän vei hänet sisään huoneeseen, joka oli kalustettu hienoimpaan
Tottenham Court Road-tyyliin. He istuutuivat kummallekin puolen uunia,
missä paloi tuli. Carpentaria ei tiennyt, miten hän olisi aloittanut.

"No, mr. Carpentaria", kehoitti mrs. Ilam.

"On tapahtunut ihmeellisiä asioita, mrs. Ilam", sanoi hän.

Hän ajatteli, että oli parasta puhua heti suoraan. Sitten hän voi
palata Julietteen. Niin kauan kuin Juliette ei ollut talossa, oli hän
kai turvassa.

"Tapahtunut teille?" kysyi vanhus.

"Niin, minulle. Näin mitä merkillisimpiä asioita eilen illalla, ja
kahdentoista tunnin kuluessa on tehty kaksi murhayritystä minua
kohtaan."

Heikko puna kohosi mr. Ilamin ryppyisille kasvoille. Hän koetti sanoa
jotain, muttei voinut. Hänen sormensa liikkuivat kouristuksentapaisesti.

"Teitäkin", mutisi hän silminnähtävän vaivalloisesti.

"Miksi sanotte 'teitäkin'?" kysyi Carpentaria.

Hän vaikeni uudelleen.

"Maidossa?" näytti hän sopertavan.

"Niin, toinen murhayritys oli maidossa", myönsi Carpentaria.

Mrs. Ilam peitti kasvonsa käsiinsä.

"Sama yritys on tehty Josephusta kohtaan. Ja se säikytti hänet
sairaaksi. Siksi hän ei voi tänään hyvin."

"Mutta juoko mr. Ilam maitoa aamiaisin? Luulin hänen aina syövän munia
ja kinkkua?" —

"Ei koskaan!" sanoi mrs. Ilam, "Lämmintä maitoa ja leipää. Ei mitään
muuta."

"Ja miten hän huomasi maidon olevan myrkytetyn?" jatkoi Carpentaria
kysymyksiään.

"En... en tiedä", vastasi mrs. Ilam. "Mutta hän huomasi sen. Hän on
hyvin tarkka ruokansa suhteen. Ja hän epäili. Sitten hän antoi siitä
Neptunukselle, koirallemme. Ja Neptunus kuoli. Hän sanoo luulevansa sen
olevan sinihappoa. Oi, mr. Carpentaria! Onkohan meitä vastaan tehty
salaliitto? Mitä meidän on tehtävä?"

Carpentaria ei tiennyt mitä sanoa. Vanha rouva oli saanut hänen
ajatuksensa toisille tolille. Hän oli epäillyt Ilamia, mutta jos
tämänkin elämä oli ollut vaarassa, oli asianlaita toisin. Asia oli ehkä
vieläkin vaarallisempi. Mutta mrs. Ilam ei ollut koettanut kieltää yön
tapahtumia. Hän päätti olla varuillaan.

"Näin sattumalta valoa teillä sangen myöhään yöllä, tai oikeammin hyvin
varhain tänään", sanoi hän. "Pelkäsin teidän tai mr. Ilamin olevan
sairaan."

Carpentaria etsi hänen katsettaan ja hän kohtasi katseen avoimesti.

"Oi!" huudahti hän allapäin, "Josilla oli kamala yö. Hänellä on silloin
tällöin kauheita unia, tiedättekö. Monessa suhteessa hän on vielä
lapsi. On öitä, jolloin luulen unien olevan hänelle todellisempaa
elämää kuin oikean maailman. Ja nyt yöllä hän näki unta, että ulkona
tiellä oli ruumis paareilla, eikä mikään voinut häntä rauhoittaa,
ennenkuin menin ulos hänen kanssaan katsomaan, ajatelkaahan! Minun
iässäni! Mutta siellä ei tietenkään ollut mitään."

Carpentaria mietti itsekseen, että vanha rouva luultavasti ei tiennyt
mitään poikansa yöllisestä, retkestä, ja ettei hän voinut päästä hänen
suhteensa sen pitemmälle, Hän toivoi Pollyn kuitenkin erehtyneen ja
Julietten menneen vain kävelemään ja palanneen jälleen. Hän nousi
sanoakseen hyvästi mrs. Ilamille.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi tämä.

"Ilmoitan kai poliisille", vastasi hän.

"Niin, se kai on parasta. Mutta ensin teidän täytyy puhua Josin kanssa.
Hän tulee luoksenne päivän kuluessa."

"Odotan häntä", sanoi Carpentaria.

"On hyvä, että on sunnuntai ja meillä on vapaata, eikö totta?"

Carpentaria oli päässyt miltei huoneen ovelle, kun ääni toisesta
kerroksesta kuului hänen korviinsa, "Mrs. Ilam! Mrs. Ilam! Hän on
syönyt kinkun ja munan. Mitä arvelette marmelaadista?"

Carpentaria syöksyi halliin ja ylös portaita ja näki Julietten pään
käsinojan takaa.

Takanaan hän kuuli mrs. Ilamin tukahutetun ähkynän.




IX LUKU.

KUOLLUT KOIRA.


Carpentaria juoksi portaita ylös. Ellei hänellä olisi ollut
tulipunaista tukkaa ja tulista mieltä, olisi hän luultavasti menetellyt
arvokkaammin: kutsunut Juliettea ja kysellyt häneltä kaikkea kahden
kesken. Mutta hän oli Carpentaria. Juliette tunsi hänen luonteensa
ja pakeni hänen edellään huoneeseen missä Ilam, yllään aamutakki
pyhäpukunsa päällä, istui nojaten mukavasti taapäin pienen pöydän
vieressä, jolla oli tyhjä lautanen, veitsi ja kahveli.

Juliette vaipui maahan.

"Oi, Carlos", änkytti hänen peloissaan.

"Mitä sinä teet tässä talossa, Juliette?"

Juliette ei vastannut.

"Kuulkaahan, Carpentaria", alkoi Ilam ja kohottautui tuoliltaan.

"Vaietkaa!" huusi Carpentaria suutuksissaan ja uhkaavasti.

Tämän melun kuullessaan tuli suuri koira, Neptunus, esiin Ilamin tuolin
takaa, missä se oli maannut ja murisi.

"Mrs. Ilam sanoi minulle, että Jos — että mr. Ilam oli sairas — siksi
tulin tänne katsomaan miten hän voi. Siinä kaikki", sanoi Juliette
vihdoin..

"Vai niin? Siinäkö kaikki!" sanoi Carpentaria ivallisesti. "Sinun
hyväntahtoisuutesi sairaita ja kärsiviä kohtaan on kunnioitettava,
tyttöseni. Mutta koska sairas näyttää voivan sangen hyvin, luulen sinun
olevan parasta tulla kanssani kotiin. Tahdon puhua kanssasi."

Juliette katsoi rukoilevasti Ilamiin.

"Minun täytyy kertoa se hänelle", kuiskasi hän. "Minun täytyy sanoa se
Carlokselle, Miksi tahdot salata sen häneltä? Carlos, mr. Ilam ja minä
olemme kihloissa. Me rakastamme toisiamme. Tahdoimme vain saada sinun
suostumuksesi, ja Jos pelkäsi, ettet ehkä antaisi sitä. Hän pelkäsi
sinua. Olemme olleet nyt kolme päivää kihloissa, eikö niin, Jos?"

"Minun suostumukseni!", huudahti Carpentaria katkerasti. "Minun
suostumukseni!"

Suuttumus oli vähällä saada hänet suunniltaan, mutta hän hallitsi
itseään.

"Otaksun", sanoi hän Juliettelle, "että rakkautesi tätä kunnioitettavaa
herraa kohtaan saa sinut menemään yöllä puutarhaan, ja te kai teette
ihania romanttisia kävelymatkoja yhdessä. Minun suostumukseni! Hyvä
jumala!"

Juliette rohkaistui ja tuli Ilamin tuolin luo, ja Ilam tarttui
suojelevasti hänen käteensä.

"Rakas-tyttö-raukkani, älä välitä siitä", kuiskasi hän lohduttavasti.

Äänessä oli aitoa kiintymystä, vaikka Ilam olikin niin paksu ja
naurettava. Oli selvästi rakkautta tuossa heidän tavassaan pitää
toisiaan kädestä. Ja Carpentariaa ei voinut olla kaikki näkemänsä
hämmästyttämättä. Se sai hänet hämilleen, hajoitti hänen ajatuksensa.

"Tule, Juliette", sanoi hän tyynemmällä ja ystävällisemmällä äänellä.

Hän kääntyi mennäkseen huoneesta, ja Juliette seurasi häntä
tottelevaisesti. Hän antoi hänen mennä edellä, pysähtyi hetkiseksi ja
loi katseen Ilamiin.

"Vai teidät on aiottu myrkyttää, Ilam!"

"Myrkyttää?", toisti Ilam käsittämättä-mitään.

"Niin", sanoi Carpentaria pilkallisesti. "Ettekä te koskaan syö munaa
aamiaiseksi. Siksi teidän lautasenne on keltainen. Te juotte aina
maitoa. Te syötte sen tietysti kahvelilla ja veitsellä. Ja te epäilitte
maitoa ja annoitte sitä Neptunukselle, ja se kuoli. Niinkö?"

"En ymmärrä mitä tarkoitatte", sanoi Ilam, "Kysykää äidiltänne!", sanoi
Carpentaria ja meni.

Hän ei tavannut mrs. Ilamia alhaalla, muuten hän olisi onnitellut häntä
näyttelijälahjoistaan.

Kun hän oli saanut Julietten työhuoneeseensa, alkoi tämä itkeä hiljaa.
Carpentarian oli mahdotonta olla hänelle enää vihoissaan.

"Juliette", sanoi hän, "miksi sinä salaat jotakin minulta?"

"Voi, Carlos, hän tahtoi pitää sen salassa. Hän sanoi, että hänellä oli
siihen syynsä, ja minä rakastan häntä. Ei kukaan ennemmin ole minua
rakastanut, ja minä olen kolmikymmenvuotias."

"Mutta minähän pidän sinusta", sanoi veli.

"Sehän on aivan toista!"

Sitten Carpentaria alkoi kysellä mrs. Ilamista.

"Minä olin keittiössä, ikkuna oli auki, kun mrs. Ilam tuli sen
ulkopuolelle ja sanoi, että Jos oli sairas, ja halusi puhua kanssani."

"Koskiko hän maitoon?"

"Ei, miksi hän olisi koskenut maitoon?"

"Oliko hänen mahdollista ulottua maitoon, jos hän olisi tahtonut?"

"Oli kyllä. Mutta miksi niin?"

"Voitko vannoa, ettei hän siihen koskenut?"

"En voi sitä vannoa, mutta olen miltei varma siitä, ettei hän sitä
tehnyt. Mitä sinä tarkoitat, Carlos?"

"Minä näytän sinulle mitä tarkoitan!", sanoi Carpentaria.

Hän avasi makuuhuoneen oven ja vei hänet parvekkeelle.




X LUKU.

HYPPYSELLINEN NUUSKAA.


Kolme tuntia myöhemmin, vastaanotti Carpentaria toisen kerran — sinä
päivänä nuoren Riversin, uuden lääkärin, joka oli virallisesti otettu
Ilojen Kaupungin palvelukseen. Leikkaussalia ja apteekkia oltiin
pidetty kaupungin toiminnalle välttämättöminä, ja se kaukonäköisyys,
joka oli niiden perustamisessa ilmennyt, oli osoittautunut oikeaksi
pienissä onnettomuustapauksissa ja pahoinvoimisissa, joita oli
avajaispäivänä sattunut, kun yli kolmesataa ihmistä oli hyötynyt
apteekista ja yli kaksikymmentä oli saanut nuoren lääkärin hoitoa.

Rivers voi kiittää Carpentarian vaikutusvaltaa siitä, että hän oli
saanut tämän paikan, ja hän oli kiitollinen, hyvin kiitollinen, ja
sitäpaitsi hän piti Carpentariasta, jota hän piti etevimpänä ihmisenä,
jonka oli tavannut.

"No niin", sanoi kaksikymmentäviisivuotias toivehikas nuorukainen, "nyt
olen tehnyt analyysin. Se oli aivan niinkuin olin odottanutkin."

"Sinihappoa?"

"Ei, ei aivan. Liukenevaa cyaniidia, kaliumi-cyaniidia. Onko täällä
ehkä valokuvaamoa jossain kaupungissa?"

"Tietysti", sanoi Carpentaria. "Ettekö sitä tiennyt? Aivan
esitelmäsalin vieressä."

"Silloin on kaliumi-cyaniidi todennäköisesti saatu sieltä. Valokuvaajat
käyttävät sitä. Tutkikaa asiaa."

"Sen teen", sanoi Carpentaria. "Ja te arvelette todellakin
kaliumi-cyaniidin olevan niin vaarallista?"

"Niin, se on aivan kamalaa myrkkyä. Pieninkin hitunen on kylliksi."

Carpentariaa puistatti.

"Täällä ollessanne", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä, "on minulla
ruumis, jota kernaasti tahtoisin teille näyttää."

"Ruumis?"

"Olkaa vain rauhallinen, nuori ystäväni", tyynnytti Carpentaria häntä,
ja sitten hän-kertoi juopuneen miehen tarinan. "Tietysti tämä on hyvin
salaista", lopetti hän kertomuksensa.

"Niinpä luulisin," sanoi Rivers kauhistuneena. "Ettekö käsitä
joutuneenne kauheaan juttuun? Te olette osallinen rikokseen. Olette
tehnyt itsenne syypääksi karkeaan lainrikkomukseen. En tiedä miten
sellainen rangaistaan, sillä laki ei ole vahva puoleni, mutta se on
sangen vaikeaa. Ja teidät voidaan vangita murhasta."

"Tiedän tuon kaiken", vastasi Carpentaria. "Mutta olin kovin utelias
enkä tahtonut poliisin tähän sekaantuvan."

"Teidän täytyy noutaa heti poliisi."

"Ei millään ehdolla. Kun olette tehnyt tutkimuksenne, niin vien sen
sinne, mistä sen otinkin. Ei kukaan saa tietää mistään."

"Entä sitten?"

"Niin, saamme nähdä. Se riippuu siitä, mihin tulokseen tutkimuksenne
johtaa."

"Mutta, totta puhuen, Carpentaria, en voi..."

"Ettekö minun vuokseni?"

Hänen täytyi myöntyä Carpentarian hymyillessä, ja he menivät yhdessä
vajaan.

Tämä ei ollut suurempi kuin yksitoista jalkaa pitkä ja leveä, ja
työntökärry oli aseteltu keskelle sitä kulmittain, niin että kun
molemmat miehet olivat sisällä, oli se täynnä eikä ovea juuri voinut
sulkea, Valoa tuli pienestä ikkunasta.

Rivers veti varovasti mustan vaatteen syrjään.

"Samanlaista kangasta kuin valokuvaajat käyttävät", huomautti hän.

"Juuri niin", sanoi Carpentaria.

Ruumiin silmät olivat suljetut, hän olisi yhtä hyvin voinut olla
nukkuva mies, tuo omituinen jäännös, josta sielu oli lähtenyt ja joka
pian oli muuttuva tomuksi, josta se oli luotukin.

"Mies-parka", ajatteli Carpentaria. "Kerran hän eli ja hänellä oli
harrastuksensa ja hyvin todennäköisesti myös intohimonsa, ja hän luuli,
että hänellä oli merkitystä maailmassa."

Näky teki masentavan vaikutuksen Carpentariaan, mutta nuori lääkäri oli
vain hyvin innostunut.

"Isku päähän, muun muassa", huomautti hän ja osoitti Carpentarialle
ruumiin takaraivoa, missä oli haava ja jähmettynyttä verta.

"Riittikö se?" kysyi Carpentaria.

"En tiedä. Ehkä. Mutta on merkillistä, miten voimakas rigori on."

"Rigori?"

"Niin, jäykkyys, joka seuraa kuolemaa, on tullut kovin varhain. Hyvä
Jumala!"

"Mikä nyt?"

Lääkäri ei vastannut, vaan koetti nostaa ruumiin käsivartta. Se oli
mahdotonta liikuttamatta koko ruumista.

"Tämä on hyvin mielenkiintoista", sanoi hän.

"Mikä sitten?"

Mutta Rivers ei nytkään vastannut, vaan pani äkkiä taskukellonsa
ruumiin korvalle.

Ruumis hätkähti, pää liikahti, silmäluomet kohosivat hiukan.

"Näittekö sen? Te olette pelastettu, ja hän myöskin!", huudahti
lääkäri. "Se on kaatuvatautia, siinä kaikki. Hyvin heikko ääni,
joka äkkiä viedään sairaan korvalle, saa usein elonmerkkejä aikaan
kaatuvatautisissa."

"Hän ei siis ole kuollut?", huudahti Carpentaria.

"Kuollut? Hän ei ole sen kuolleempi kuin te ja minä. Se on vain
kaatuvatautia, jonka tuo isku kai on saanut aikaan. Mutta hän
on ollut hyvin kiihottunut, ja epäilemättä hän on myös kärsinyt
alakuloisuudesta. Mr. Carpentaria, on vain yksi varma kuoleman
tuntomerkki, ja se on mätäneminen. Monet sairaudet muistuttavat
kuolemaa. Mutta ei moni voi saada aikaan sitä kuolonkylmyyttä kuin
kaatuvatauti. Koettakaa hänen kättään, se on kuin jäätä."

"Ja miten kauaksi hän jää tähän tilaan?", kysyi Carpentaria tuntien
iloa ja helpotusta.

"Siksi kuin hankitte hiukan nuuskaa. Se on parasta tällaisissa
tapauksissa."

"Ja paraneeko hän kokonaan?"

"Kyllä, parin päivän päästä."

"Muistaako hän, mitä on tapahtunut?"

"Tietysti! Menenkö minä hakemaan nuuskaa, vai menettekö te?"

"Minä juoksen!", sanoi Carpentaria.

Ja sitten hän lähti juoksemaan.




XI LUKU.

TAKAISIN ELÄMÄÄN.


Oli puoli kahdeksan maanantai-iltana.

Oli kulunut yli kolmekymmentä tuntia siitä kun nuori Rivers oli
ryhtynyt työhönsä kaatuvatautisen henkiin herättämiseksi. Se oli
osoittautunut hyvin vaikeaksi ja pitkäksi jutuksi.

Mutta vihdoin hän oli päässyt niin pitkälle, että potilas nyt istui
nojatuolissa Carpentarian makuuhuoneessa. Hän istui siinä elävänä
ja kyeten puhumaan, mutta oli kuitenkin kuin suuri arvoitus. Hänen
läsnäolonsa oli lääkärin ja Carpentarian välinen syvä salaisuus.

Ja nyt tahtoivat nuo kaksi, jotka olivat palauttaneet hänet takaisin
elämään, että hän puhuisi, selittäytyisi, toisi valoa tuohon
lauantai-illasta tähän asti kestäneeseen arvoitukseen. Ja Carpentaria
seisoi univormu yllään ja kello kädessä, sillä puolen tunnin kuluttua
piti hänen alkaa jokapäiväinen konserttinsa itämaisissa puutarhoissa.
Ei mikään voinut estää Carpentariaa astumasta oikeaan aikaan kovasti
valaistulle lavalle. Hän oli uhrannut kiintymyksensä sisarpuoleensa,
uteliaisuutensa Ilamin toimia kohtaan, tarkastusretkensä Ilojen
Kaupungissa, vieläpä orkesteriharjoituksensakin henkiin herätetyn
ruumiin vuoksi, mutta itse konserttia kolminetuhansine kuulijoineen ei
voitu uhrata.

"Te olette siis Carpentaria?" sanoi potilas heikolla äänellä
maistellessaan lämmintä maitoa.

Hän näytti nyt noin viisikymmenvuotiaalta. Hänellä oli harmaa tukka ja
lyhyeksi leikattu parta, joka oli paljon vaaleampi kuin tukka. Hänen
silmissään oli ilme, joka osoitti, ettei hän pitänyt elämää erikoisen
onnistuneena ilveilynä.

"Niin", sanoi Carpentaria. "Entä te?"

Se oli ensimmäinen suoranainen kysymys, jonka hän uskalsi tehdä
arvoitukselle, mutta arvoitus ei ollut sitä kuulevinaankaan.

"Te sanotte kaivaneenne minut ylös, kun olin haudattu?" kysyi hän
edelleen.

"Niin", sanoi Carpentaria innostuneena.

Ja hän kuvaili miten arvoituksen ruumis oli ilmaantuisit, kulkenut,
hävinnyt ja jälleen löydetty avajais-iltana.

"Ja te arvelette, että olisin todellakin kuollut, jos minut olisi
heitetty sikseen?" kysyi arvoitus kääntyen Riversin puoleen.

"Epäilemättä, epäilemättä", sanoi lääkäri.

Arvoitus kääntyi miltei raivostuneena Carpentarian puoleen.

"Mutta miksi — kaiken terveen järjen nimessä — ette sitten antanut
minun olla?" huusi hän.

"Ajattelin... ajattelin..." änkytti Carpentaria liian hämmästyneenä
voidakseen vastata.

"Te luulitte tekevänne jotain pirunmoisen viisasta?" kysyi arvoitus
kiivaasti.

"Minä vain..."

"Tai oikeammin sanoen ette lainkaan ajatellut."

Rivers ja Carpentaria vaihtoivat katseita, he tahtoivat sanoa
toisilleen, että hän oli heikko sairas, jolle ei saanut puhua kovaa.

"Todellakin, mr..." alkoi Carpentaria.

"Kutsukaa minua nimellä Jetsam", keskeytti potilas. "Se ei ole nimeni,
mutta se sopii."

"No niin, mr. Jetsam..."

"Ei, en tahdo kuulla sitä", sanoi mr. Jetsam ja nousi tuolilta. "Minä
olin kunnolla kuollut, sokea ja kuollut ikuisesti tämän maailman
typeryydelle, ilkeydelle, rikoksille ja ikävyydelle, ja sitten
te uskallatte herättää minut henkiin! Ja odotatte minun olevan
kiitollisen. Kiitollisen!"

"Se oli velvollisuuden vaatimus", uskalsi Carpentaria sanoa.

"Niin, tietysti. Odotin vain sitä sanaa. Miksi se oli teidän
'velvollisuutenne'? Millä oikeudella sanotte sitä velvollisuudeksenne?
Ei millään! Ainoa mahdollinen selitys käyttäytymiseenne on se, että
olette kirotun toimelias ihminen, joka ei voi jättää mitään rauhaan."

Nyt Carpentarian täytyi hymyillä. Hän huomasi jollain lailla alkavansa
pitää mr. Jetsamista.

"Minä pyydän tuhannesti anteeksi", sanoi hän. "Se ei voi parantaa
tehtyä, mutta pyydän teitä kumminkin vastaanottamaan kunnioittavimmat
valitteluni. Ymmärrättehän, kun näin teidät viimeksi, olitte niin
kauhean juovuksissa..."

"En ollut lainkaan juovuksissa", sanoi mr. Jetsam. "Ja että te
hetkisenkään voitte kuvitella sitä, se osoittaa, että olette huono
salapoliisi, vaikka teillä onkin komea univormu ja osaatte johtaa
orkesterianne. Ei, sir. Minulla oli suunnitelmani, joihin te
nenäkkyydellä, joka näyttää olevan teille ominainen, sekaannuitte.
Jotta antaisitte minun — olla rauhassa, olin olevinani juovuksissa.
Minä en ole ollut juovuksissa kertaakaan elämässäni, ja sitä te
luonnollisesti ette voi sanoa itsestänne, sir... taikka te, sir."

Hän osoitti nuorta lääkäriä, joka sangen äskettäin oli ollut
lääketieteen ylioppilas.

"Ja mitä nuo suunnitelmat tarkoittivat, jos uskallan kysyä?" sanoi
Carpentaria hiljaa.

Mr. Jetsam peitti kasvonsa käsiinsä.

"Oi", huokasi hän nähtävästi itsekseen, "nyt minun täytyy alkaa taas.
Vaistoni ajavat minut jälleen alkamaan. Hyvät herrat", sanoi hän luoden
heihin kaukaisen ja lasimaisen katseen, "sen sijaan että olisitte
pelastanut elämäni, olette vain panneet liikkeelle tapahtumaketjun,
joka johtaa ihmishengen menetykseen. Murha ja mestauslava on
luultavasti ponnistustenne tuloksena."

Makuuhuoneen ovelle kolkutettiin.

"Viisi minuuttia vailla kahdeksan, sir", sanoi ääni.

"Hyvä", sanoi Carpentaria ja hypähti ylös. "Tapaan teidät konsertin
jälestä, eikö niin, mr. Jetsam?"

"Hyvin epäiltävää", sanoi mr. Jetsam.

"Miksi niin?"

"Siksi, että silloin olen mennyt. Tunnen itseni nyt sangen vahvaksi."

"Tahtoisin puhua kanssanne muutamista ihmisistä", sanoi Carpentaria.

"Kenestä?"

"No niin, Josephus Ilamista."

"Tiedän kaiken Josephus Ilamista."

"Ja hänen äidistään. Ehkä ette tiedä kaikkea hänestä?"

Mr. Jetsam hypähti hämmästyttävän voimakkaasti ylös.

"Mrs. Ilam! Hän on ollut kuollut vuosikausia!", sanoi hän juhlallisesti.

"Hän oli hyvin elävä aamupäivällä", sanoi Carpentaria.

"Ilam sanoi minulle hänen kuolleen", mutisi Jetsam.

"Hän valehteli. Hän on tuolla huvilassa."

"Oh!" ähkyi Jetsam ja näytti samalla vetävän viimeisen henkäyksensä.
Hän horjui ja kaatui takaisin tuoliin.

"Hän on pyörtynyt!" huudahti Rivers.

"Huolehtikaa hänestä", sanoi Carpentaria ja juoksi portaita alas
rakkaalle orkesterilavalleen.




XII LUKU.

PYÖRÄSSÄ.


Konsertti oli ohi. Sen suurenmoinen menestys johtui ehkä siitä, että
oli kertakaikkiaan määrätty, että sillä piti olla menestystä, ja että
Carpentarian orkesteri oli niin täynnä hänen henkeään, että se olisi
soittanut Carpentarian tyyliin, vaikkapa itse Beethoven olisi astunut
taivaasta sitä johtamaan.

Ja varmaa on, että Carpentarian tahtipuikon liikkeet sinä iltana
olivat vailla sitä vakavuutta ja sitä valtavaa kekseliäisyyttä, joka
tavallisesti oli niiden leimana, vaikkapa ne tänä iltana olivatkin
omaperäisiä, vieläpä omituisiakin.

Hänellä oli niin paljon ajateltavaa.

Kaikkein kernaimmin hän olisi tahtonut mennä kotiin mr. Jetsamin
luo ja saada häneltä selville ne salaisuudet, jotka hän tiesi, joko
väkivalloin, viekkaudella tai kehoittamalla. Mutta hän kumarsi hitaasti
ja juhlallisesti yhdeksännentoista kerran ja koko orkesteri hänen
takanaan kumarsi taputusukkosen jyristessä ja hän ajatteli:

"On mainiota, etten ole vielä lisäksi rakastunut! Se vain puuttuisi
kaikesta tästä, jotta tulisin aivan hulluksi."

Totta puhuen ei hän koskaan ollut ollut rakastunut. Taide, varsinkin
metallisoittimien musiikki, oli hänen rakastettunsa.

Hän kääntyi mennäkseen alas portaita lavalta, kun hän näki pitkän
sudanilaisneekerin kotimaansa puvussa ja kasvot kiiltävän ruskeina
seisovan kunnia-asennossa portaiden luona.

"Mitä te tahdotte?" kysyi hän neekeriltä.

Mies hymyili rotunsa tyyntä ja lapsellista hymyä ja ojensi hänelle
paperipalan.

"Oletteko sudanilais-kylästä?"

"Kyllä, sah."

Carpentaria avasi paperilapun ja luki:

"Tulkaa heti luokseni, olkaa hyvä. Ilam."

Menisikö hän? Vai kieltäytyisikö hän vastaanottamasta tätä omituista
kutsua ja menisi takaisin mr. Jetsamin ja lääkärin luo?

"Missä mr. Ilam on?" kysyi hän sudanilaiselta.

Neekeri osoitti Huvittelupuistoa kohti, ja hymy kävi leveämmäksi.

"Tuollako?"

"Niin, sah."

"Mutta missä siellä, mies?"

"Tuolla, sah!"

Hän nosti käsivartensa ja osoitti.

Valaistun kiertopyörän ylin osa, joka oli sata jalkaa korkeampi kuin
mikään muu kiertopyörä maailmassa, näkyi Keskuskadun korkeitten
rakennusten yli. Tällä hetkellä kuului liukuva, sähisevä ääni, ja
samalla sammuivat valot pyörässä. Carpentaria katsoi ympärilleen.
Raketti räjähti päästäen heikon paukauksen ylhäällä ilmassa, ja pieni
joukko punaisia tähtiä leijui hetkisen ylhäällä taivaalla — toiset
olivat I-kirjaimen, toiset C-kirjaimen muotoisia, ja ne sammuivat, ja
taivas oli jälleen pimeä. Tätä ensimmäistä ilotulitusnäytettä Ilojen
Kaupungissa tervehdittiin eläköön-huudoilla, ja pieni joukko ihmisiä,
joka oli kerääntynyt sudanilaisen viereen, hajaantui ja riensi jokea
kohti. Ilotulitusta ohjattiin pienestä rakennuksesta toisella puolen
jokea, joka oli vuokrattu vain tähän tarkoitukseen.

"Minä tulen mukaanne", sanoi Carpentaria sudanilaiselle.

Hän ajatteli nyt, ettei keskustelu Ilamin kanssa voisi olla haitaksi,
ja olihan mahdollisuus, että sillä olisi ratkaiseva merkitys. Ja hän
voisi myöhemmin puhua mr. Jetsamin kanssa. Ehkä Ilam oli päättänyt
tunnustaa hänelle koko syntiluettelonsa.

Ja hänellähän oli revolveri...

Sudanilainen kulki nopeasti, ja hän oli muutamaa tuumaa pitempi kuin
Carpentaria. Vähemmässä kuin viidessä minuutissa he olivat ehtineet
Huvittelupuiston sisäänkäytävälle, jota juuri sulettiin yöksi.

"Missä mr. Ilam on?" kysyi Carpentaria jälleen.

Sudanilainen hymyili.

He seisoivat kiertopyörän juurella, jonka kaikki kuusikymmentä koria
olivat pimeinä paitsi yksi, joka oli aivan alhaalla. Sen ovi oli auki.
Lähellä ovea seisoi virkailija, yllään kaupungin univormu.

Tämä alkoi Carpentarian mielestä näyttää salaperäiseltä.

"Onko mr. Ilam ylhäällä?" kysyi hän virkailijalta.

"Kyllä, luulen niin, sir", sanoi tämä mietittyään hetkisen.

Carpentaria astui koriin. Sudanilainen sulki oven hänen jälestään,
mutta jäi itse ulkopuolelle. Virkailija puhalsi pilliin, ja kiertopyörä
alkoi hiljaa kiertää. Pyörä oli rakennettu 60 henkilöä varten, ja kun
se oli täynnä, tuotti se satakahdeksankymmentä puntaa kerralla... ja
Carpentaria tunsi olevansa yksin siinä.

"Onko tämä jokin ansa?" ajatteli hän. Mutta hän ei nyt välittänyt,
siitä oliko se ansa vai eikö.

Sitä mukaa kuin pyörä nousi, oli hänellä ihana näköala yli
ilotulituksen, joka nyt komeili täydessä loistossaan kuin suunnaton,
kimalteleva ja säihkyvä matto, jonka vaihtelevat värit kuvastuivat
Thamesin tyyneen, kirkkaaseen pintaan. Ja korkealla ilotulituksen
yläpuolella oli ukonilma tulossa. Päivä oli ollut hyvin lämmin, jopa
helteinen, ja niille, jotka Ilojen Kaupungista ansaitsivat rahaa, oli
ollut mieluisa yllätys, ettei ollut tullut sadetta.

Vihdoin pyörä hidastui ja pysähtyi. Kori oli ylhäällä,
kolmesataaneljäkymmentä jalkaa maan yläpuolella. Hahmo näkyi korin
yläpuolella olevalla sillalla. Ovi avautui ja Ilam astui sisään.

"Mikä on tämän tarkoituksena?" kysyi Carpentaria nousten ylös ja
tunnustellessaan, että revolveri oli vakavasti hänen kädessään.

"Tarkoitus on, että tahdon puhua teidän kanssanne kahdenkesken",
vastasi Ilam, "emmekä voi olla turvassa missään tuolla alhaalla."

"Mitä te pelkäätte?"

"En voi sanoa teille, mitä pelkään", sanoi Ilam.

"Kaikki mitä voin sanoa, on, että kaupunki on käynyt sangen
merkilliseksi viime päivinä."

"Niin, se on varma se", sanoi Carpentaria painokkaasti.

"Ja koska te vaivauduitte viemään minut ylös tuolla", — hän osoitti
ilmapalloa, josta lähti voimakkaita valonheittäjäsäteitä pimeyteen —
"niin arvelin, että minä voin vaivautua tuomaan teidät tänne. Se on
varmempaa."

Carpentaria huomasi nyt miten kalpea hän oli, miten hänen ulkonäkönsä
oli muuttunut ja miten hermostuneelta hän vaikutti.

"Toivon niin", sanoi Carpentaria. "Mitä te tahdotte minulta?"

"Istuutukaamme", sanoi Ilam ja yskäsi heidän istuutuessaan kummallekin
puolelle koria. "Tahdon selittää teille mitä tahdon kolmella sanalla.
Miten paljon tahdotte, jos vetäydytte syrjään Ilojen Kaupungista? Sanon
sen suoraan. Miten paljon tahdotte?"

"Vetäytyäkseni pois Ilojen Kaupungista? En tee sitä, mistään
hinnasta", sanoi Carpentaria. "Kaikki Rockefellerien kulta ei voisi
sitä maksaa. Minulla on konserteissani suurin yleisö, mitä kellään
orkesterinjohtajalla on koskaan ollut, ja siitä minä pidän. Se on
enemmän arvoista minulle kuin raha."

"Onko se teille enemmän arvoista kuin henkenne?" kysyi johtaja synkästi.

"Ei, mutta luulen voivani säilyttää sekä henkeni että yleisöni", sanoi
Carpentaria. "Joka tapauksessa olette koettanut kaksi kertaa ottaa
minut hengiltä, ettekä ole onnistunut. Eikä se ole minua peloittanut.
Pelkään vähemmän kuin te tällä hetkellä."

"En ole koettanut murhata teitä", sanoi Ilam.

"Olette koettanut ampua minut ja myrkyttää minut. Miksi, sitä en voi
käsittää."

"Ei, sitä en ole tehnyt", sanoi Ilam.

Carpentariaan ei voinut olla vaikuttamatta se vakuuttava sävy, joka oli
Ilamin äänessä.

"Kuka se sitten oli?"

"En tiedä", sanoi Ilam heikosti. "En tiedä mitä, te tarkoitatte ja
mihin pyritte. Mutta minä annan teille viisikymmentätuhatta vuodessa,
jos menette — katoatte."

"Ei", sanoi Carpentaria. "Minä olen täällä, ja tänne jään."

"No hyvä, silloin saatte vastata seurauksista."

"Minä vastaan aina tekojeni seurauksista. Mutta mitkä ovat seuraukset?"

"No niin", murisi Ilam. "Tehän sanotte, että teitä on yritetty murhata.
Jospa nyt nuo yritykset jatkuvat? Mitä sitten? Tahtoisin kernaasti
pelastaa teidät, ja on mahdollista, että voisin pelastaa teidät vain
saamalla teidät katoamaan."

"Kovin ystävällistä teiltä", sanoi Carpentaria pilkallisesti. "Mutta
vakuutan teille, että nuo juonet henkeäni vastaan herättävät suuresti
mielenkiintoani. En tahdo olla niitä vailla omaisuudestakaan. Alan
pitää niistä. Tottuu nopeaan rikosten täyttämään ilmaan. Ei, herra
johtaja, minä en mene tieheni, mutta Juliette menee, minä lähetän hänet
huomenna pois."

Ilam puraisi huultaan.

"Saammehan nähdä mitä hän tekee", sanoi hän. "Hän pitää minusta. Minä
olen oleva hänelle hyvä mies. Miksi ette tahdo minua hänen miehekseen?"

"Miksi salaa liehittelette häntä? Miksi pakoititte hänet salaamaan
minulta asioita?"

"Se ei kuulu tähän", sanoi Ilam. "Olisin hänelle hyvä mies."

"Mutta millaisen anopin hän saisi, jos menisi teidän kanssanne
naimisiin?" kysyi Carpentaria.

Ilam ei vastannut.

"Enkä minä liioin luule", jatkoi Carpentaria, "että on hyvä olla
naimisissa ihmisen kanssa, joka aina näkee aaveita."

"Näkee aaveita?"

"Ettekö te muka näe aaveita?" kysyi Carpentaria pilkallisesti.

"En... en."

"Tulkaa mukaani, niin näytän teille yhden", sanoi Carpentaria.

Hän oli saanut päähänpiston, että Ilamin ja mr. Jetsamin piti saada
nähdä toisensa.

Ilmapallon valonheittäjän säteet lankesivat häikäisevästi koriin,
ja hetkisen hän näki sudanilaisen mustat kasvot. Sitten ne jälleen
katosivat.

Hän hyökkäsi ovelle, veti sen auki ja tuijotti hämähäkinverkon
kaltaiseen koneistoon, joka hohti himmeän valkeassa valossa.
Kiertoportaat veivät maahan suunnattoman pyörän navasta, ja niitä
myöten laskeutui salamannopeasti alas tumma hahmo. Sitten valo katosi
ja kaikki oli läpitunkemattoman pimeyden vallassa.




XIII LUKU.

MR. JETSAMIN TOIMET.


Carpentaria syöksyi takaisin koriin värähtäen, sillä hänen mieleensä
oli äkkiä johtunut, että Ilam olisi, jos hän olisi niin tahtonut,
voinut työntää hänet alas kolmensadanneljänkymmenen jalan korkeudesta.
Mutta Ilam ei ollut liikahtanut.

"Riittäköön tämä", sanoi Carpentaria, "menkäämme alas. Soittakaa!"

"Ei", sanoi Ilam, "minä tahdon..."

"Me menemme alas", sanoi Carpentaria tiukasti.

"Se koskee Juliettea", rukoili Ilam.

"Me menemme alas", sanoi Carpentaria, "soittakaa!"

Häh istuutui, veti revolverin taskustaan ja pani sen polvelleen.

Ilam huokasi ja painoi valkoista nappia, joka antoi merkin
konehuoneeseen, ja hetkistä myöhemmin tuntui pyörässä vavahdus ja se
alkoi jälleen kiertää. Kori tuli alas sillä puolella, joka oli jokeen
päin, ja ne kaksi, jotka siinä istuivat, näkivät, mitä kauneimman
näyn ilotulituksen juuri loppuessa. Muun muassa näkyi siinä kaksi
muotokuvaa, jotka oli muodostettu raketeista ja joiden alla oli nimet:
Ilam ja Carpentaria. He kuulivat suuren ihmisjoukon huutavan eläköötä.
Sitten kuului toinen ääni, mutta se tuli ylhäältä eikä alhaalta päin.
Ilam hätkähti kuin olisi hän pelästynyt.

"Teidän ei tarvitse pelätä", sanoi Carpentaria, "ei se ole
tuomiopasuuna, se on vain ukonilman alku. Se tulee juuri sopivaan
aikaan kastellakseen kaikki läpimäriksi kotimatkalla."

Sade piiskasi hurjasti ruutuja vastaan.

Heidän päästessään maahan kohtasi omituinen näky heidän katseitaan —
lukemattomia mustia sateenvarjoja, jotka kaikilta puolilta aaltoilivat
Keskuskadulle päin etsien suojaa sen katosten alla. Ja siellä ne
laskettiin alas, niin että niitä kantavat ihmiset näkyivät. Ilojen
Kaupungin porteilla alkoivat sateenvarjot jälleen elää ja kätkivät
jälleen kantajansa. Ukonilma oli jo kohonnut huippuunsa.

"Tulkaa mukaan", sanoi Carpentaria, kun Ilam koetti paeta heidän
lähtiessään Huvittelupuistosta.

"Ei", sanoi Ilam heikosti.

He seisoivat rinnakkain vapaan taivaan alla välittämättä valuvasta
sateesta, ja Keskuskadun katokset olivat heistä vain parin metrin
päässä. Ilmapallon valonheittäjän säteet valaisivat yhä edelleenkin
seutua, mutta ilotulitus oli loppunut.

"Teidän pitää tulla mukaan katsomaan aavetta", sanoi Carpentaria
itsepäisesti ja äänekkäästi, "muuten nostan sellaisen melun tässä
Ilojen Kaupungissa, että se on hukassa. Minä tiedän paljon enemmän kuin
luulettekaan. Minä voin esimerkiksi kysyä teiltä, Ilam, kävelettekö te
öisin omituisia taakkoja kanniskellen?"

Joukko vieraita kiiruhti heidän ohitseen.

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Ilam. "Olenko — oletteko te järjiltänne?"

"Olen epäilemättä hullu, eikö totta? Tulkaa nyt siis hullun miehen
kanssa!"

Ilam huokasi syvään. He menivät suoraan Keskuskadun poikki ja
tunkeutuivat ulostulevien läpi. Ei kukaan heitä tuntenut.

"Toivoisin, että voisimme ymmärtää toisiamme", sanoi Ilam.

"Olkaa varma siitä, että tulemme toisiamme ymmärtämään", vastasi
Carpentaria. "Muutaman minuutin kuluttua ymmärrämme kyllä toisiamme,
ellen erehdy. Ja voipa tapahtua, että teidän täytyy jättää kaupunki
vähemmälläkin kuin viidelläkymmenellä tuhannella vuodessa, ystäväni."

Hän kuvaili mielessään sitä hetkeä, jolloin hän asettaisi Ilamin
vastakkain sen miehen kanssa, jonka ruumista tämä oli kantanut
selässään, hän näki tämän omituisen tilanteen, näki itsensä Ilojen
Kaupungin valtiaana ja hän tunsi, että hänellä oli sellainen mahti
Ilamin yli, että hän voi saada tämän noudattamaan hänen pienintäkin
käskyään.

"Tuletteko mukaani huvilaani?", kysyi hän.

"Kuka siellä sitten on?" kysyi Ilam väsyneenä.

"Tohtori Rivers ja aave!"

"Mitä tuo loru aaveesta hyödyttää?"

"Teidän pitää ensin nähdä hänet, ja kun olette nähnyt hänet — ja
ennenkuin hän on nähnyt teidät — saatte sanoa minulle haluatteko
keskustella hänen kanssaan vai eikö. Se on aave, joka on saanut
puhelahjan!"

Ilam ei sanonut sanaakaan. Hän oli nähtävästi aivan suunniltaan.

He pääsivät Carpentarian avaimella sisään huvilaan ja menivät toiseen
kerrokseen ja sisään työhuoneeseen. Carpentaria vei Ilamin parvekkeelle
työhuoneen ikkunasta, mistä ei edes Ilaminkaan ollut vaikeaa päästä.

"Nyt voitte katsoa makuuhuoneeseeni", sanoi Carpentaria.

Ja hän katsoi itse ensin. Ja kylläpä hän kauhistui.

Huone oli valaistu. Mr. Jetsamista ei näkynyt mitään, mutta kaksi
tuolia oli kaadettu kumoon, ja nuori Rivers makasi lattialla silmät
suljettuina ja suuri, vertavuotava haava otsassa.

Carpentaria juoksi huoneeseen ja, omituista kyllä, seurasi Ilam häntä.
Asia oli niin, että Ilam tällä hetkellä luuli Carpentariaa hulluksi ja
makuuhuonetta hullun miehen rikosten näyttämöksi.

Juuri silloin Rivers tuli tajuihinsa.

"Tekö se olette, Carpentaria?", mutisi hän ja hieroi silmiään.

"Olen. Mitä on tapahtunut? Missä on tuo Jetsam, kuten hän itseään
kutsui? Ette kai ole vaarallisesti haavoittunut?"

Kun Ilam sai kuulla Jetsamin nimen, veti hän pelästyneenä henkeä ja
nojautui sängynjalkaan.

"Jetsam?" toisti hän.

"Te näytte tuntevan aaveeni nimeltä?" sanoi Carpentaria, "vaikkei hän
olekaan täällä."

"Hän löi minua päähän tuolilla", sanoi lääkäri nousten istuvaan
asentoon ja painaen nenäliinaa otsaansa vasten, "ja silloin minä kai...
Ei siitä voi olla kuin minuutti tai pari..."

"Mutta mitä hän teki... minne hän joutui?", kysyi Carpentaria
kärsimättömästi.

"Hän tuli hyvin pian tajuihinsa", sanoi Rivers. "Annoin hänelle
rauhoittavaa juotavaa, ja hän kysyi mrs. Ilamia, ja minä sanoin
hänen asuvan yhdessä mr. Ilamin kanssa täällä, ja hän kävi kovin
kiihtyneeksi ja sanoi, että hänen täytyi heti päästä hänen luokseen.
Minä sanoin, ettei se käynyt laatuun, että te ette sallisi sitä, ja hän
oli myöntyvinään, mutta se oli vain ilveilyä, sillä yhtäkkiä, meidän
puhuessamme muusta, otti hän tuolin ja hyökkäsi minun kimppuuni, ja
sitten en muista muuta."

Sanaakaan sanomatta juoksi Carpentaria tielle. Ilamin huvilan päätie
oli selkoselällään ja hän meni sisään huoneeseen. Huoneessa ei ollut
muuta valaistusta kuin tulitikusta tuleva, ja tulitikkua piteli
mr. Jetsam. Hän seisoi tuijottaen mrs. Ilamiin, ja mrs. Ilam istui
liikkumatonna tuolissaan, silminnähtävästi voimatta sanoa sanaakaan
siitä mitä hän olisi tahtonut sanoa. Kamala pelko ilmeni hänen
silmissään. Ei kuulunut hiiskaustakaan paitsi sateen rapinaa ikkunaa
vasten.

Mr. Jetsam kääntyi, ja samassa silmänräpäyksessä hän päästi tulitikun.
Huone oli pimeä. Sitten seurasi lasin kilinää ja sitten raskas
kaatuminen huoneessa. Hiukan etsittyään löysi Carpentaria sähkönappulan
ja sytytti valon. Mrs. Ilamin huulet vapisivat yhä hänen koettaessaan
puhua. Hänen poikansa makasi ähkyen ja suorana lattialla, Mr. Jetsam
oli kadonnut. Ikkuna oli rikki.

Mr. Rivers tuli sisään. Hän oli nyt sitonut päänsä.

"Hän on halvattu", sanoi lääkäri tutkittuaan mrs. Ilamia. "Hän ei
koskaan enää voi liikuttaa jäseniään eikä puhe-elimiään. Hän voi vain
kuulla ja nähdä, siinä kaikki."






II OSA.

KAKSOISET.




XIV LUKU.

KAKSOISET ASTUVAT NÄYTTÄMÖLLE.


Oli omituista, mutta siitä huolimatta totta, että tapauksiin tässä
kerrotun näytelmän toisessa näytöksessä hyvin suuresti vaikutti se,
että Luke Shooter, nuorempi osakas Shooterin muotiliikkeessä, meni
naimisiin. Luke Shooter ei sitä tiennyt. Luke Shooter ei ollut missään
yhteydessä näytelmän kanssa; on päinvastoin hyvin luultavaa, ettei
hän koskaan ole siitä kuullut, jos jätetään sanomalehdissä julkaistut
pikku-uutiset lukuunottamatta. Mutta siitä huolimatta vaikutti
hänen naimisiinmenonsa huomattavasti koko tapahtumakulkuun Ilojen
Kaupungissa. Sillä hän oli mies, jolla oli hyväntahtoisuutta ja joka
tahtoi, että ihmiset pitivät hänestä, ja siksi sai koko Shooterin suuri
henkilökunta vapaata hänen hääpäivänään, joka sattumalta oli tiistaina
4 p. toukokuuta.

Sen verran Luke Shooterista.

Monet konttoriapulaisista viettivät suurimman osan päivää Ilojen
Kaupungissa, joka nyt oli muuttunut Lontoon muotihuvitteluksi, ja
heidän joukossaan olivat kaksoissisarukset Pauline ja Rosie Dartmouth.
Pauline ja Rosie olivat konekirjoittajattaria Shooterin liikkeessä.
He olivat kahdenkymmenenkuuden vuotiaita, pitkiä ja sangen solakoita,
vaikka nuorempi, Rosie, ei ollut aivan niin solakka kuin Pauline.
Pauline oli tumma, kun taas Rosie oli vaalea. Heidän liitossaan edusti
Pauline tervettä järkeä, Rosie taas hyvää tuulta, ja molemmat yhdessä
edustivat sangen suurta kauneutta ja suloa ja kolmenkymmenenviiden
shillingin suuruisia viikkotuloja. Onhan selvää, että kaksi nuorta
tyttöä, jotka yhdessä ansaitsevat satakahdeksankymmentä puntaa vuodessa
ja elävät säästäväisesti pienessä asunnossa elämänhaluisina ja hyvillä
mahdollisuuksilla suorittaa osan ostoksistaan, voivat pitää sangen
hauskaa ja näytellä huomattavaa osaa maailmassa. Ja juuri niin Pauline
ja Rosie tekivät.

He olivat orpoja ja olivat olleet sitä jo kauan.

He tulivat Ilojen Kaupunkiin maanalaisella raitiovaunulla asunnostaan
Shepherds Bushissa, ja Pauline pani floriinin sisäänkäytävän vierellä
olevaan laatikkoon heidän molempain puolesta, aivan kuin olisivat he
olleet kaksi tavallista vierasta, mitä he sillä hetkellä olivatkin.
Vain jotkut harvat kiinnittivät heihin huomiota, mutta aivan
sattumalta, ja siksi, että he olivat sievästi puetut — ja olivat aivan
toistensa näköisiä.

Ilojen Kaupunki sai Paulinen ja Rosien täyden suosion. Heti tultuaan
Keskuskadulle he alkoivat innostua. Aurinko paistoi, liput liehuivat,
raitiovaunut kiitivät eteenpäin, ja tuhannet kävijät antoivat
kaupungille hauskan leiman. He eivät olleet vielä koskaan nähneet
mitään Keskuskadun kaltaista pilareineen ja puoteineen, kirjavine
ihmistulvineen ja valkoisine rakennuksineen.

"Tämä on aivan yhtä hienoa kuin ulkomailla, eikö niin?" sanoi Rosie.

"Parempaakin", sanoi Pauline.

Mutta niinpä ei kumpikaan heistä ollutkaan ollut Boulognea kauempana.

He pysähtyivät puodinikkunoihin, yhtä paljon koristeita ja korutavaraa
katselemaan kuin katsomaan, oliko tukka tai vaatteet juuri sellaisessa
kunnossa kuin päivänpaiste vaati. Tässä voidaan mainita, että heillä
oli tummansiniset kävelypuvut, suuret valkoiset musliinihuivit kaulassa
ja suuret, sinisen- ja mustankirjavat hatut. Se oli yksinkertaista,
mutta moitteetonta. Tietoisuus tästä moitteettomuudesta sai aikaan,
että he silmää räpäyttämättä kestivät muiden naisten tarkastavan
katseen ja lukemattomien nuorukaisten silmänluonnit. Itse asiassa he
olivat sataa aivan hurjia ilosta ja mieltymyksestä Ilojen Kaupungin
elämään ja tunteesta, että olivat vapaita, mutta sitä he eivät
tienneet. Ei. Sitä he eivät tienneet. He olivat varsin hienoja, ja se
puki heitä.

"Tahtoisin mennä johonkin noista hauskoista vaunuista", sanoi Rosie.

"Niin, menkäämme", myönsi Pauline.

"Eivätkö ne ole ihania?" sanoi Rosie.

Ja vain se tyttömäinen hypähtelevä, keinuva tapa, jolla he sirosti
astuivat vaunuihin, ilmaisi hehkuvan elämänhalun heidän suonissaan,
aavistuksen, joka katosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Rosien
silittäessä hamettaan ja Paulinen avatessa kukkaroaan hansikoidulla
kädellään antaakseen maksun kulettajalle, oli heillä molemmilla
herttuattaren välinpitämätön ilme kasvoillaan.

Vaunu oli avoin ja istuimet siinä poikkipuolin, ja sen kiitäessä
nopeasti alas Keskuskatua pitkin ja alituisesti kulkiessa toisten,
vastakkaiseen suuntaan kulkevien vaunujen ohi, ohi suihkukaivojen,
kukkapenkkien, norsujen, kameelien ja koko Ilojen Kaupungin omituisen
maailman, kävi ilo hiukan liian hurjaksi Rosien helposti liikutetulle
sydämelle. Hän istuutui lähemmä sisartaan, tarttui hänen käteensä ja
puristi sitä.

"Entäpä jos kohtaamme hänet?" kuiskasi hän.

"Tässä ihmisvilinässä? Ei ikinä! Sitäpaitsi hän luultavasti ei nyt ole
ulkona", sanoi Pauline.

Hän oli vain muutamaa minuuttia vanhempi kuin Rosie, mutta ei olisi
voinut paremmin näytellä vanhemman sisaren osaa, vaikka hän olisi ollut
kymmenen vuotta vanhempi.

"Mutta voihan olla, että tapaamme hänen äitinsä!" sanoi Rosie hiljaa.

"Mitä tyhjää, Rosie. Et kai kuvittele hänen olevan täällä, vai mitä?"

"En tiedä", sanoi Rosie ja nosti leukaansa. "Mutta jos tapaisimme
heidät?"

"No, sitten tapaamme heidät", sanoi Pauline viisastellen.

"Puhutko sinä heille?" kysyi Rosie. "Minä en tahdo."

"Sen saamme nähdä, jos tapaamme heidät", sanoi Pauline.

"Ei, mutta katsohan", huudahti Rosie ihastuneena Keskiaukeasta, jolle
he nyt olivat tulleet. Mutta pian hän päästi jälleen ihastuneen
huudahduksen, ja tällä kertaa se ei koskenut Keskiaukean rakennuksia,
vaan pitkää miestä, jolla oli suuri, punainen tukka ja jotain omituista
liikkeissään, joka juuri meni suoraan kadun poikki vaunujen edestä, ja
jatkoi matkaansa itämaisiin puutarhoja kohti.

"Tuolla!" huudahti Rosie", etkö näe häntä?"

"Kuka? Tuo punatukkainenko?"

"Niin, se on Carpentaria, eikö niin?"

"Niin todellakin, se on hän!" myönsi Pauline yhtä innostuneena kuin
sisar.

"Oi", huokasi Rosie, kun vaunu vei heidät kauemmaksi yleisön
suosikista. "Eikö hän ollut suurenmoinen! Aivan kuten kuvissa, vain
vielä kauniimpi, eikö sinustakin?"

"En voinut nähdä häntä niin tarkoin", sanoi hienotunteinen Pauline.

"Voit kyllä", sanoi Rosie terävästi, "kyllä sinä ihailet häntä. Mutta
sinä olet aina niin jäykkä."

Pauline hymyili rauhallisesti.

"Jospa vain voisimme tavata häntä, tulla esitetyiksi hänelle,
tarkoitan", sanoi Rosie.

"Hyvä ystävä!" torui Pauline. "Älä nyt ole tyhmä. Hän on hirveän rikas."

"Tiedän sen", sanoi Rosie surullisena. "Mutta hän ei ole naimisissa.
Miten sievä hän on!"

Siten nämä kaksi nuorta tyttöä istuivat kuten nuoret tytöt tavallisesti
ja myönsivät suoraan olevansa ihastuneita mieheen, johon he koskaan
eivät olleet tutustuneet, mutta kuten muut tytöt olivat he myös hyvin
kainoja, kun se, jota he ihailivat, voi kuulla heidän sanansa.

Vaunu vei heidät hyvää vauhtia kaupungin toiseen päähän ja he
alkoivat järjestelmällisesti 'läpikäydä' sitä, aina ilmapallosta (he
eivät nousseet siinä ilmaan, mutta katselivat sitä) sudanilaiseen
neekerikylään asti, sirkuksesta naisten näyttelyyn, krikettikentältä
pantomiiniteatteriin, taidenäyttelystä, naisten iltapäiväteehen asti.
Sinne he vihdoin joutuivat ja maksoivat juuri teestä, seitsemästä
leivoksesta ja lisäkermasta, kun kello löi viisi. Silloin he muistivat,
että juuri silloin aikoi sotilasorkesteri soittaa itämaisissa
puutarhoissa, ja he päättivät mennä sitä kuulemaan, vaikka Carpentaria
valitettavasti ei koskaan itse johtanut ennen iltaa.

He menivät Keskuskadun yli ja alas puutarhoihin johtavaa tietä myöten,
kun Pauline äkkiä pysähtyi.

"Enpä olisi milloinkaan..." sopersi hän.

Ilamin huvilan portaita alas tuli suuri Ilam itse omassa korkeassa
persoonassaan, ja häntä Pauline osoitti.

"Mitä me teemme?" kuiskasi Rosie. "Hän on paljon vanhempi kuin me, eikö
totta? Ja sinä kun sanoit, ettemme tapaisi häntä!"

He menivät edelleen epävarmoina ja punastuen tuijottaen suoraan eteensä.

"Hei! Nuoret neitoset!" huusi Ilam.

Nyt oli tie täynnä väkeä, mutta Pauline ja Rosie olivat sattumalta
ainoat nuoret naiset ulottuvilla, ja jos he olisivat olleet kuin eivät
olisi kuulleet niin äänekästä ja selvää suuren Ilamin kutsua, olisi
yleisö kiinnittänyt heihin enemmän huomiota kuin he halusivat. Siksi he
pysähtyivät, edelleen punastuen, mikä puki heitä, ja hymyillen tavalla,
joka enemmän kuin mikään muu ilmaisi heidän hyvän sydämensä.

Rosie sanoi ensiksi jotain. Hän oli nainen, ja oli sanonut
juhlallisesti, ettei hän sellaisessa tapauksessa puhuisi Ilamille. Siis
hän puhui ensin.

"Hyvää päivää, serkku", sanoi hän.

Siinä tavassa, jolla hän sanoi 'serkku' oli kokonainen perhetarina,
joka on pian kerrottu. Mrs. Dartmouth, kaksoisten äiti, oli syntyään
Ilam. Hän oli Josephuksen kuolleen sedän tytär ja siis Josephuksen
isän veljentytär. Ja ennenkuin hän meni naimisiin, viittoiltiin
siihen suuntaan, että tuolla mahtavalla soodavesikauppiaalla
oli 'suunnitelmia' hänen suhteensa. Mutta siitä huolimatta hän
meni naimisiin asianajokonttorin konttoristin kanssa. Rikkaan
soodatehtailijan veljentyttären ei tule mennä naimisiin konttoristin
kanssa. Tuloksena oli täydellinen ero. Mrs. Dartmouth antoi kaikkien
Ilamien ymmärtää, että hän ja hänen miehensä tulivat mainiosti toimeen
ilman heidän rahojaan — he välittivät viisi Ilamin miljoonista. Mrs.
Dartmouth tapasi Josephuksen hänen isänsä hautajaisissa. Kymmenen
vuotta myöhemmin tapasivat Rosie ja Pauline Josephuksen mrs.
Dartmouthin hautajaisissa. He puristivat virallisesti toistensa kättä
ja antoivat Josephuksen ymmärtää, että he eivät tahtoneet alentua
vastaanottamaan rahoja siltä, joka oli halveksinut heidän äitiään,
vaikka hän olisikin sitä heille tarjonnut.

Tämä oli tapahtunut seitsemän vuotta sitten, ja Pauline ja Rosie olivat
nyt aivan yksin maailmassa, ja sitäpaitsi olivat vuodet opettaneet
heille kärsivällisyyttä, ja heidän uteliaisuutensa oli herännyt heidän
kuultuaan, että serkku oli ryhtynyt maailmankuulun Carpentarian
liiketoveriksi, ja heidän perustaneen yhdessä Ilojen Kaupungin. He
olivat siitä huolimatta, mitä he äsken olivat toisilleen sanoneet,
sangen tyytyväisiä tavatessaan kuuluisan serkkunsa, joka kuitenkin oli
miljonääri ja joka todellakin nyt näytti vähemmän ylpeältä ja jäykältä
kuin hautajaisissa.

"Te taisitte koettaa päästä karkuun?" kysyi Ilam hymyillen.

"Ei, Josephus serkku", sanoi Pauline. "Miten voit? Et ole oikein
terveen näköinen."

"En sitä olekaan", sanoi Ilam.

He tarttuivat toistensa käteen puutarhan aidan yli.

"Entä mrs. Ilam, hän voi kai hyvin toivoakseni?", sai Rosie sanottua
kohteliaasti.

"Ei, ei lainkaan. Hän... kuulkaa, ettekö tahdo tulla sisään?"

Ja hän avasi portin.

"Asutko sinä täällä!" huudahti Rosie. "Ajattelehan, asua keskellä
Ilojen Kaupunkia! Miten hauskaa, Ja miten kaunis huvila! Ajattelehan,
miten hauskaa asua täällä näyttelyssä!"

Ja sitten he menivät huvilaan.

Perheviileys näytti lämpenevän kunnolliseksi tuttavuussuhteeksi.




XV LUKU.

JOSEPHUS TEKEE EHDOTUKSEN.


"Niin, sellaisena hän on maannut aina viime yöstä asti", sanoi Josephus
heidän jälleen tultuaan alas, "ja lääkärit —ᵣ meillä on ollut kaksi —
sanovat, että hänen iässään on parantuminen mahdotonta. Hänen täytyy
syödä juoksevaa ruokaa, ja hän voi liikuttaa silmiään niin paljon kuin
näitte, mutta muuten hän ei voi liikkua eikä tietenkään puhua."

Hän oli vienyt nuoret sukulaisensa yläkertaan, ja tuon vanhan rouvan
näkeminen, joka makasi siinä kuin ruumis vuoteessa sairaanhoitajatar
vuoteensa ääressä yhtä liikkumattomana, oli tehnyt Paulineen ja Rosieen
syvän vaikutuksen. Totta puhuen teki koko talo heihin masentavan
vaikutuksen. Se oli suuri ja ylellinen, mutta ei läheskään niin
suurenmoinen kuin rikkaan Ilamin asunnolta olisi voinut odottaa. Ilam
ei ollut rikkaan miehen näköinen, hän ei puhunutkaan kuin rikas mies,
ja molemmat nuoret tytöt alkoivat vähitellen käsittää, miten hyödytän
rikkaus on sille, jolla ei ole kylliksi mielikuvitusta voidakseen tehdä
sillä jotain. Lyhyesti sanoen, heidän oli sääli Ilamia.

"Meidän on sääli sinua", sanoi Rosie hiljaa.

"Ja täällä minä olen yksinäni", jatkoi Ilam. "Mitä minä teen? Mitä voi
yksinäinen mies ylimalkaan tehdä. Minulla on sairaanhoitajatar. Voin
saada viisikymmentä sairaanhoitajatarta, jos tarvitsen. Ja voin saada
palvelijoita. Mutta mitä ovat sairaanhoitajattaret ja palvelijat? Te
ymmärrätte asemani, eikö totta?"

"Niin, täydellisesti", sanoi Pauline.

He joivat uudelleen iltapäiväteetä Ilamin salissa, Ilam joi teensä
suurina kulauksina.

"Tunnen olevani aivan poissa suunniltani", sanoi hän.

"Niin, se on luonnollista", sanoi Rosie ystävällisesti.

"Kuten voitte käsittää, on tässä kylässä kovin paljon tekemistä. Mutta
miten voin siitä selvitä, kun äiti-raukkani on niin sairas. Teillä ei
ole aavistustakaan siitä, mitä hän oli minulle. Uskoin hänelle kaiken —
kaiken."

Ilamin pienissä silmissä näkyi kyyneleitä. Nämä kyyneleet suuren,
voimakkaan miehen silmissä saivat Rosien katsomaan ulos ikkunasta.

"Toivoisin, että voisimme sinua auttaa", sanoi Pauline hetken kuluttua.

"Tekisimme mitä tahansa", sanoi Rosie.

Ilam katsahti ylös.

"Te voitte tehdä kaiken minun hyväkseni", sanoi hän. "En uskaltanut
pyytää teitä, mutta koska itse sanotte... Ja minä pidän huolen siitä,
että se maksaa vaivan. Luvatkaa siihen."

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Pauline pelästyneenä Rosien pannessa
takaisin pöydälle palan kaakkua, jonka hän oli ottanut.

"Tulkaa tänne asumaani", sanoi Ilam suoraan.

"Mekö molemmat?"

"Niin, molemmat."

"Sitä emme todellakaan voi tehdä", sanoi Pauline.

"Ei, ei tietenkään. Mutta eikö se olisi suurenmoista", sanoi Rosie.

"Miksi ei?" kysyi Ilam. "Te olette omat herranne, eikö totta? Mikä
teitä voi estää?"

"No, ymmärräthän", sanoi Pauline vakavasti, "että meillä on elatuksemme
huolehdittavana, ja meillä on asuntomme, ja..."

"En tiedä, miten paljon te kaksi ansaitsette", sanoi Ilam, "mutta minä
maksan teille mielelläni kolme kertaa niin paljon, mitä se lieneekin."

"Siitä tulee viisisataaneljäkymmentäkuusi puntaa vuodessa sitten",
sanoi Rosie, joka oli nopea laskemaan.

"Sanokaamme kuusisataa." Ilam pyöristi summan kädenliikkeellä.

Nuorista tytöistä hän tuntui nyt enemmän miljonääriltä kuin alussa.

"Suostukaa nyt", sanoi Ilam. "Sanokaa kyllä. Se oli äkkinäinen
päähänpisto, mutta se on yhä parempi, mitä enemmän sitä ajattelen."

"Mutta emmehän voi sanoutua irti paikastamme", vastusti Pauline.

"Miksette?" kysyi Ilam.

"En tiedä", änkytti Pauline, "Se kuuluu niin ihmeelliseltä. Se tulee
niin äkkiä. Mitkä velvollisuudet meillä täällä olisi?"

"Velvollisuus olla emäntänä täällä huvilassa ja hoitaa äiti-raukkaani.
Luonnollisesti pidän sitäpaitsi sairaanhoitajattaren. En tiedä miten
monta palvelijaa täällä on — viisi tai kuusi?"

"Ja meidän tulisi hoitaa kaikkea?" kysyi Pauline.

"Kaikkea mikä taloon kuuluu. Myöntykää nyt."

"Mutta entäpä", sanoi Rosie, "ellet ole meihin tyytyväinen?"

(Hän tarkoitti: ellemme me ole sinuun tyytyväisiä.)

"Tulkaa kuukaudeksi koetteelle", sanoi Ilam. "Jos tahdotte sen jälkeen
mennä, niin takaan teille paikan, joka on vähintäin yhtä hyvä kuin se
minkä nyt jätätte. Enhän voi olla sen myötämielisempi, vai mitä? Ja
ajatelkaa, miten vaikea minun asemani on."

"Mitä sinä sanot, Rosie?" kysyi Pauline.

"Niin, kun Josephus-serkku on sellaisessa pulassa ja mrs. Ilam-raukka
niin huonona — niin ehkä..."

"Mainiota", keskeytti Ilam. "Te myönnytte. Olen teille hyvin
kiitollinen. Te olette herttaisia nuoria tyttöjä, ja voin todella
vakuuttaa teille, että teille tulee vapaata ja hyvä elämä täällä."

"Sinä viet myöntymyksen meiltä", sanoi Pauline punastuen ja hymyillen
Ilamin kiittäville sanoille.

"Voimme-aloittaa heti, eikö totta?" sanoi Ilam, "Tänä iltana?"

"Oi, se ei ole mahdollista", sanoi Rosie. "Meillä on molemminpuolin
kuukauden irtisanomisaika Shooterilla."

"Siitä ei tarvitse välittää", sanoi Ilam. "Minä lähetän hänelle shekin
kuukauden palkasta, niin ei hänellä ole mitään valittamista."

Siten asiat järjestyivät niin, että Pauline ja Rosie ottivat auton
Ilojen Kaupungista noutaakseen tavaransa, ja Ilam järjesti kaiken tuota
pikaa. Auto tilattiin puhelimella ja seisoi pian huvilan ulkopuolella.

"Sinä esittelet meidät mr. Carpentarialle, eikö totta?" sanoi Rosie
hymyillen istuessaan autossa.

Ilam rypisti otsaansa, mutta koetti olla ystävällisen näköinen.

"Onko teillä halua tutustua häneen?" kysyi hän.

"Kyllä, tietysti!"

"Niin, niin, sen kai kyllä saatte", myönsi Ilam.

"Sanohan, eikö tämä ole hirveän hauskaa?" kuiskasi Rosie Paulinelle
heidän ajaessa pois. "Voimme mennä minne tahdomme Ilojen Kaupungissa.
Voimme säästää ainakin viisisataa puntaa vuodessa, ja ehkä saamme periä
hänet."

"Hiljaa!" rauhoitti Pauline häntä.

Ja kolmen tunnin kuluttua olivat nuo käytännölliset kaksoiset Ilamin
huvilassa kuin olisivat he eläneet siellä koko ikänsä. He juttelivat
Ilamin kanssa salongissa, ja Ilam itse oli ehdottomasti terveemmän
näköinen.

"Älkää ruvetko rasittamaan itseänne", sanoi Ilam, "mutta
luonnollisesti..."

Ovikelloa soitettiin rajusti ja palvelija astui sisään.

"Se on mr. Carpentaria", sanoi palvelija.

Ilam kalpeni.

"Tuokaa hänet sisään", sanoi Rosie rauhallisesti palvelijalle.

"Kyllä, neiti Rosie", vastasi palvelija, joka useimpien palvelijoiden
tavoin oli heti selvillä uusien tulokkaiden nimestä, asemasta ja
arvosta.

"Sinä lupasit esitellä meidät hänelle, kuulehan", kuiskasi Rosie
Ilamille, "ja me olemme kai nyt emäntinä, vai mitä?"

Carpentaria tuli sisään nähtävästi vielä kiihtyneenä konsertista.

"Sen minä sanon, Ilam..." alkoi hän.

Silloin vasta hän näki kaksoiset, ja Ilam esitteli heidät kömpelöllä
tavallaan. Nuoria naisia ihastutti sekä univormu että Carpentaria itse.
Hän puhui niin vähän ja oli hiukan kalpea, mutta hän oli niin hieno, ja
kaikki hänen liikkeensä olivat niin hillittyjä ja juhlallisia.

"Me näimme teidät iltapäivällä", uskalsi Rosie sanoa.

"Minä en nähnyt teitä, tappio oli siis minun puolellani", vastasi hän
kohteliaasti ja katsoi Paulineen.

Ilam oli vaipunut takaisin tuoliinsa, Carpentaria näki ilmeen hänen
kasvoillaan, ja syntyi kiusallinen vaitiolo.

"Tulin puhumaan liikeasioista kanssanne", sanoi Carpentaria Ilamille,
"mutta en nyt tahdo teitä vaivata, huomenna on kyllä aikaa. Hyvää yötä."

"Toivomme saavamme nähdä teidät kauemmin toisella kertaa", sanoi Rosie
käsittäessään, että Carpentaria todella aikoi mennä.

"Niin, varmasti", sanoi Pauline rauhallisesti, ja vieras kumarsi.

Ja sitten oli Carpentaria, tuo komea näky, kadonnut

"Josephus-serkun hermot ovat aivan pilalla", sanoi Rosie molempien
tyttöjen mennessä ylös, "tilapäinen vieraskin saa hänet hermostuneeksi.
Näitkö hänen kasvojaan kellon soidessa?"

"Kyllä, mies parka!"

"Mutta Carpentaria, sepä vasta mies!" sanoi Rosie innostuneena.

Hetkistä myöhemmin tuli Pauline aamupuvussaan mrs. Ilamin huoneeseen,
ja sairaanhoitajatar meni. Huone oli suuri, siinä oli mahonkihuonekalut
ja suuri ikkuna. Uunissa paloi tuli. Pauline kumartui vuoteen yli
ja hymyili vanhalle halpaantuneelle sukulaiselleen. Vanha nainen
makasi selällään yllään valkoinen yöpuku ja valkoinen myssy ja hänen
käsivartensa lepäsivät tyynyllä ruumista myöten ojennettuina. Hän oli
kuin kuollut, silmiä lukuunottamatta, jotka loistivat kirkkaasti ja
välkähtivät silloin tällöin.

"Onko teillä hyvä?" kysyi Pauline lohduttavasti.

Silmät räpäyttivät.

"Ilam-serkku sanoo, että te pidätte ääneen lukemisesta. Luenko hiukan
teille ennenkuin nukutte?"

Silmät välkähtivät.

"Hyvä, sitten luen."

Pauline otti kirjan yöpöydällä olevasta kirjakasasta. Se oli Frank R.
Stocktonin "Nainen vai tiikeri?" ja hän alkoi lukea siitä äänen.

Luettuaan hetkisen hän keskeytti. Silmät räpyttivät nyt nopeasti,
sitten ne räpyttivät hitaammin, ja sitten ne lakkasivat.

"Tahdotteko minun lukevan hitaammin? Kyllä."

Hän alkoi jälleen lukea, tällä kertaa paljon hitaammin.

Mutta silmät räpäyttivät nyt hurjasti.

"Mitä nyt? Mitä hän voi tarkoittaa?" kysyi Pauline itsekseen.

Suurissa, terävissä silmissä näkyi kyyneleitä, mutta kuitenkaan ei
niiden ilmeessä ollut niin paljon surua kuin suuttumusta. Äkkiä tunsi
Pauline koko sen salaperäisen ilmakehän, joka häntä täällä ympäröi.

"Pitääkö minun todella viettää koko yö täällä noiden silmien kanssa?"
kysyi hän itseltään. "Mitä ne tahtovat minulle kertoa?"




XIV LUKU.

MUSTA LIPAS.


Pauline oli pannut kirjan vuoteelle ja kumartui uunin yli kohentamaan
hiiliä hiilikoukulla. Hän teki sen enemmän hermojaan tyynnyttääkseen
kuin tulta parantaakseen. Sillä tuo käsittämätön arvoitus, joka ympäröi
sairaan naisen hahmoa, oli järkyttänyt häntä syvästi ja täyttänyt hänet
pelolla. Hän piteli hiilikoukkua ja kuunteli. Ei ääntäkään kuulunut
paitsi kellon tikutusta uuninreunalla, Koko nukkuvasta talosta ei
kuulunut mitään. Oli kuin hän olisi ollut yksin koko talossa tämän
elävän ruumiin kanssa, ja kuitenkin hän tiesi, että Rosie, Josephus
Ilam, sairaanhoitajatar ja puoli tusinaa palvelijoita oli eri huoneissa
ja nukkui tai koetti nukkua.

Siten hän istui pitkän aikaa. Vihdoin hän nousi ja katsoi jälleen
sitä ihmistä, jonka hoitajaksi hänet oli pantu. Hehkuvista, ankarista
silmistä valui edelleenkin kyyneliä, ja kyyneleet valuivat syviin
ryppyihin kasvojen molemmin puolin ja alas tyynylle. Varovaisesti
Pauline pyyhki ne pois, ja hänen omat silmänsä kyyneltyivät.
Murhenäytelmä tämän vanhan, vanhan ihmisen elämässä, joka tähän asti
oli ollut niin tuima ja vallanhimoinen ja joka nyt oli avuttomana ja
pelokkaana, kävi syvälle hänen sydämeensä.

"Mikähän häntä vaivaa?" ajatteli Pauline kiihkeästi.

Silloin hän tuli ajatelleeksi, että hän oli väärinkäsittänyt
silmänräpytyksen ja että mrs. Ilam tahtoi vain, että hän jatkaisi
lukemista. Hän alkoi siitä mihin hän viimeksi oli jäänyt ja luki hyvin
hitaasti ja sangen äänekkäästi. Ja heti alkoivat silmät räpyttää
levottomasti, ensin nopeasti, sitten hitaasti. Silmäterätkin liikkuivat
puolelta toiselle. Oli selvää, ettei potilas ollut tyytyväinen.

Pauline laski epätoivoisena kirjan jälleen kädestään.

Silmät liikkuivat hiukan edestakaisin.

"Hän tahtoo jotain täältä huoneesta. Mitä se voi olla?" sanoi Pauline
itsekseen. "Ehkä hänen on jano."

Hän meni yöpöydän luo ja kaatoi hiukan vettä halvaantuneen kuppiin
ja piteli sitä mrs Ilamin huulilla. Mutta silmät sulkeutuivat kuin
olisivat ne tahtoneet kieltäytyä, ja kasvoille, joilla voi olla vain
yksi ilme, surumielisyys, näytti leviävän mitä synkin alakuloisuus.

Silloin Pauline sai viisaan päähänpiston.

"Kuulkaa", sanoi hän ystävällisesti vanhalle naiselle. "Minä teen
teille kysymyksiä. Vastaukset ovat vain kyllä tai ei. Jos tarkoitatte
ei, niin koettakaa pitää silmäluomet hiljaa, mutta jos tarkoitatte
kyllä, niin räpyttäkää niin paljon kuin voitte. Ymmärrättekö?"

Silmäluomet räpyttivät, ja sitten ne alkoivat jälleen tuijottaa kauhean
liikkumattomalla katseella kattoon.

"Nyt aloitan", sanoi Pauline. "Onko teidän epämukava?"

Silmäluomet eivät liikkuneet.

"Onko teidän jano?"

Silmäluomissa näkyi pieni värähdys, jota potilas nähtävästi koetti
estää.

"Tahdotteko jotain?"

Nyt silmät räpyttivät.

"Jotakin henkilöä?"

Ei räpytystä.

"Jotain täällä huoneessa?"

Vilkas räpytys.

— "Onko se yöpöydällä?"

Silmät eivät liikahtaneet.

"Voinko nähdä sen tästä?"

Vilkas räpytys.

Kesti hämmästyttävän kauan ennenkuin Pauline löysi sen esineen, jonka
vanhus halusi, ja hän aikoi jo luopua yrityksistään, kun hän vihdoin
löysi mustan, kiillotetun lippaan, pienen laatikon.

"Tahdotteko tämän lippaan?"

Silmät liikahtivat vilkkaasti.

Hän toi lippaan vuoteen luo. Se oli noin kahdeksan tuuman levyinen
molempiin suuntiin ja kolmen tuuman syvyinen. Kanteen oli upotettu
helmiäistä, joka muodosti ruusukimpun. Siinä oli suuret messinkiset
koristeet ja avaimenreikä. Se oli lukossa.

"Haluatteko minun avaavan sen? Se on lukittu."

Silmät olivat hiljaa.

"Panenko sen muualle?"

Ne räpyttivät.

"Kaappiin?"

Ei vastausta.

"Yöpöydälle?"

Silmät olivat liikahtamatta.

"Teidän lähellenne?"

Silmät räpyttivät.

"Vuoteeseen?"

Ei vastausta.

"Vuoteen alle?"

Ei vastausta.

Pauline oli epätietoinen.

"Tyynynne alleko?" kysyi hän.

Silmäluomet liikkuivat ylös alas, ei erikoisen innostuneesti, mutta
kuitenkin tyytyväisinä.

Ja hyvin varovasti Pauline nosti tyynyä ja mrs. Ilamin päätä ja pani
lippaan sekä tyynyn että patjan alle.

"No noin! Onko se oikein?"

Surulliset silmät räpyttivät, ja heikko huokaus kuului kalpeiden,
kapeiden huulien välistä. Mutta vaikka se olikin heikko, tuli se
halvatun naisen sisimmästä sydämestä. Se oli kuin, huokaus, joka
ilmaisi, että hänen viimeinen tahtonsa oli täytetty.

"Minä menen nyt hiukan levolle", sanoi Pauline, ja sammutettuaan
sähkövalon paitsi pientä pöytälamppua paneutui hän leposohvalle mrs.
Ilamin jalkopäähän. Hän levitti huovan ylleen, sulki silmänsä ja koetti
nukkua. Mutta hän ei voinut nukkua. Hänen aivonsa työskentelivät kuin
kellonkoneisto, ja hänestä tuntui kuin, niissä olisi sytytetty ja
sammutettu sähkövaloa. Mihin ihmeen taloon hän ja Rosie olivatkaan
tulleet? Mikä oli tämän äkillisen halvauksen omituinen salaisuus ja
mitä merkitsi Josephuksen huolestunut ja väsynyt ilme, mikä oli syynä
siihen, että Carpentaria oli tullut ja sitten äkkiä mennyt jälleen? Ja
ennen kaikkea, mitä tuo vanha nainen tahtoi lippaasta? Mitä siinä oli
sisällä?

Älkää luulko Paulinen katuneen sitä, että hän oli tullut. Sitä hän ei
tehnyt. Lukuunottamatta yön pimeyden vaikutusta ja kauheaa sairasta
ei hän ollut arka. Eikä Rosiekaan. He eivät pelänneet salaperäisiä
asioita. He olivat hyvin käytännöllisiä nuoria naisia, joita ei
mikään käsittämätön voinut peloittaa tai säikyttää. Ja että Pauline
oli nainen, joka ei ollut altis hermostumiselle, sen hän sai tietää
seuraavina hetkinä. Leposohvaltaan hän voi nähdä suuren ranskalaisen
ikkunan. Hän kuvitteli että nuo raskaat, tummanpunaiset uutimet
vedettiin hiukan syrjään eräästä kohdin, noin neljä jalkaa lattiasta
ja hän kuvitteli, että hän tällä kohti voi nähdä sormen, joka piteli
uutimia. Hän sanoi itselleen, että tämä oli naurettavaa, että uutimen
takana ei voinut olla mitään sormea ja sulki silmänsä. Mutta kun hän
avasi ne jälleen, paloi tuli uunissa hiukan kirkkaammin, ja nyt hän
näki selvemmin kuin ennen jotakin, joka muistutti sormea.

Rohkeasti, mutta sykkivin sydämin hän nousi ylös ja lähestyi ikkunaa.

Uutimen reunassa oli sormen kaksi viimeistä niveltä — sormen, jonka
päässä oli pyöreä ja hyvin valkoinen kynsi! Ja sitäpaitsi koko uudin
heilui hiukan, niinkuin sen takana olisi ollut joku, joka ei millään
ehdolla tahtonut liikahtaa. Pauline muisti, että ikkuna tahallaan oli
jätetty auki, ja että se johti parvekkeelle, kuten useimmat huvilan
ikkunoista.

Hän lähestyi rohkeasti ikkunaa ja veti päättäväisesti uutimen syrjään.




XVII LUKU.

MIES PARVEKKEELLA.


Uutimen takana seisoi mies. Ranskalainen ikkuna oli ainakin kahdeksan
tuuman verran avattu, ja mies seisoi osittain aukossa, osittain
huoneessa. Hän ei peräytynyt. Hän ei näyttänyt edes pelästyvän, eipä
hämmästyvänkään. Hän oli keski-ikäinen mies, jolla oli harmaa tukka
ja kärsineet, sangen surulliset kasvot, ja hänellä oli yllään sininen
puku, joka oli täynnä tahroja ja muita merkkejä siitä, että hän vietti
väkivaltaista ja jännittävää elämää. Hän oli juuri se mies, jonka Ilam
oli haudannut, ja joka oli Carpentarialle ilmoittanut nimekseen mr.
Jetsam.

"Mitä te teette täällä?" kysyi Pauline hiljaa, mutta rohkeasti. "Mitä
te tahdotte?"

Hän hillitsi pelkonsa, vaikka hänen sydämensä sykki hurjasti. Hän
päätti suoriutua tästä tilanteesta yhtä hyvin kuin edellisestä.

"Nyt, kun olette nähnyt minut, haluan puhua kanssanne", vastasi mies.

"Te kiipesitte parvekkeelle, eikö niin?" kysyi Pauline.

"Niin", vastasi mies. "Ei mikään ollut sen helpompaa. Löysin tikkaat."

"Teidän on parasta mennä, ja heti paikalla."

"Entä mitä muuten?"

"Muuten kutsun tietysti talon isännän. Sen teen joka tapauksessa."

"Ei", sanoi Jetsam, "taivaan tähden, älkää kutsuko Josia."

"Josia?" toisti Pauline hämmästyneenä tästä tuttavallisuudesta.

"Sanoin Josia", sanoi mies. "Minä te pidätte minua?"

"Pidän teitä tietysti murtovarkaana? Minä muuna?"

"Olenko minä murtovarkaan näköinen?" kysyi mr. Jetsam vakavasti.
"Katsokaa tarkemmin, olenko murtovarkaan näköinen."

"Mikä lienettekin", sanoi Pauline hyvin päättäväisellä äänellä, "en voi
jatkaa tätä keskustelua. Olen vastuussa tästä avuttomasta naisesta, ja
teidän täytyy mennä."

Mies katsoi häneen kiinteästi, ja Paulinesta hänen katseensa näytti
surulliselta, mutta samalla kertaa hyvin vilpittömältä. Se muistutti
mrs. Ilamin katsetta, ja nyt, kun hänen silmänsä kyyneltyivät,
muistutti se sitä vielä enemmän.

"Neiti Dartmouth", sanoi hän, "voin helposti todistaa, etten ole
murtovaras."

"Tunnetteko minut?"

"Tiedän teistä. Tiedän nimenne, tunnen teidät myös ulkonäöltä. Tiedän,
että te ja teidän sisarenne olette pelkästä hyväsydämisyydestä tulleet
tähän kohtalokkaaseen taloon."

"Älkää sanoko sellaista", sanoi Pauline, jolle kaikki imartelu, paitsi
hänen ulkonäköään koskeva, oli vaiva. Hän koetti olla puhumatta niin
kylmällä, ankaralla ja kovalla äänellä kuin hän olisi tahtonut.
Harmaatukkaisen miehen silmät näyttivät hypnotisoivan hänet, riistävän
häneltä alotekyvyn ja tahdonvoiman.

"Sanon sen aivan niinkuin tahdotte", sanoi mr. Jetsam, "jos vain
annatte minun tulla huoneeseen ja selittää mitä haluan."

"Mahdotonta!" huudahti tyttö.

"Miksi mahdotonta? Se on päinvastoin hyvin helppoa", sanoi mr. Jetsam.
"Minun on vain suljettava ikkuna" — hän sulki sen — "ja tultava sisään"
— hän tuli sisään — "ja pyydettävä teitä kuuntelemaan minua."

Hän laski hattunsa tuolille. Pauline syöksyi äkkiä uunin luo, jonka
vieressä oli soittokello. Samassa hetkessä syöksyi myös mies sinne ja
tarttui häntä ranteeseen juuri kun hän oli painamaisillaan nappia. He
seisoivat molemmat hetkisen jäykkinä kuin kuvapatsaat.

"Ymmärrän teidän tunteenne", sanoi mr. Jetsam kiihtyneellä äänellä.
"Ihailen teitä. Mutta ennenkuin soitatte tuota kelloa, niin sallikaa
minun vakuuttaa teille juhlallisesti, että jos soitatte, tuotatte
murhan tähän taloon. Te saatatte silloin häviön eräälle perheelle,
ellei kahdellekin. Uskokaa minua, ette voi olla uskomatta minua. Miehen
totuudenmukaisuus ilmenee hänen joka sanastaan, ja tehän ymmärrätte,
että puhun totta."

Pauline meni pois uunin luota, ja mies päästi hänen käsivartensa.

"No niin?" sanoi Pauline kysyvästi.

Hän ei itsekään tiennyt sitä, mutta hän hengitti lyhyesti ja kiivaasti
nenän kautta, ja sieraimet olivat laajentuneet. Mutta hän huomasi
luultavasti ihailevan katseen mr. Jetsamin silmissä.

"Neiti Dartmouth", alkoi mies, mutta keskeytti.

He tulivat molemmat ajatelleeksi halvattua, joka makasi vuoteessa, ja
Pauline kumartui hänen ylitseen. Silmät vilkkuivat levottomasti ja
tuijottivat itsepäisesti samaan kohtaan katossa. Silmät olivat nyt
kuivat, mutta Pauline näki kyynelten jälkiä ryppyisillä poskilla, ja
hän kuivasi ne kuten hänen velvollisuutensa oli.

"Oi, kunpa voisitte neuvoa minulle, mitä minun on tekeminen", sanoi hän.

Sitten hän kääntyi jälleen mr. Jetsamin puoleen, mutta jäi seisomaan
vuoteen viereen. Pöytälamppu punaisine silkkivarjostimineen ja uunissa
oleva takkavalkea antoivat kylliksi valoa.

"Neiti Dartmouth", alkoi mr. Jetsam uudelleen, "kerran tehtiin Ilamin
perheessä kauhea rikos, pahimpia rikoksia, mitä ylimalkaan on olemassa.
Sitä ei koskaan voida hyvittää, mutta nyt, monen, monen vuoden
kuluttua, voidaan se osaksi sovittaa."

"Kuka teki tämän rikoksen, ja mikä se oli? Murha?" kysyi Pauline.

"En voi sanoa kuka sen teki", vastasi mies, "eikä se ollut murha. Se
oli pahempaa kuin murha."

"Mistä tiedätte sen olleen pahemman kuin murhan? Miten tämä voi teitä
liikuttaa?"

"Minä olin uhri", sanoi mies rauhallisesti. "Minä olin uhri, minä olen
uhri."

"Hiljaa", sanoi Pauline varoittavasti. "Ei niin kovasti!"

Mies kääntyi vuoteeseen päin omituinen ilme kasvoillaan.

"Miksei kovasti?" kysyi hän. "Hän kuulee kuiskauksenkin. Hän on kuullut
kaiken, mutta hän ei voi tehdä mitään."

Hänen äänessään oli katkeruutta, ja hän osoitti vanhaa naista. Mutta
tämän silmät olivat jäykästi kääntyneet kattoon päin.

"Te olette julma", sanoi Pauline. "Te kiusaatte häntä."

"Ei, kaukana siitä", sanoi mr. Jetsam. "Olen hyvä hänelle.
Oikeudenmukaisuus on aina hyvä, sillä se yksin voi antaa rauhaa, ja
ilman rauhaa ei ole onnea."

"Te ette puhuisi siten, jos koskaan olisitte ollut onnellinen", sanoi
Pauline.

"Ellen ole ollut onnellinen, niin se on siksi, ettei minulle ole
myönnetty oikeutta, ja te voitte auttaa minua sitä saamaan."

"Sanokaa millä tavoin", sanoi Pauline.

"Te tahdotte siis olla sokea välikappale", sanoi hän.

"Sanokaa miten", toisti tyttö.

"Olen kauan katsellut teitä ikkunasta", sanoi mies, "ja se, mitä näin,
todisti minulle, että te tiedätte enemmän tästä kuin tahdotte ilmaista."

"Mitä te sillä tarkoitatte?" kysyi Pauline.

"No niin", sanoi mr. Jetsam, "asia on näin, mrs. Ilam ei voi puhua, ei
voi ilmaista mitään. Minä näin teidän ottavan mustan lippaan yökaapista
ja panevan sen halvatun tyynyn alle. No niin, te olette perheenjäsen
eikä kukaan voi kieltää teitä sitä tekemästä. Jos teidän serkkunne Ilam
olisi ollut täällä teidän sijastanne, niin olisin ottanut sen lupaa
kysymättä. Mutta koska te nyt olette täällä, niin pyydän hartaasti
teitä antamaan sen minulle."

Pauline tuijotti vanhusraukkaa vuoteessa.

"Tuleeko hänen saada tuo lipas? Tuleeko hänen saada tuo lipas, mrs
Ilam?"

Tuijottavat surumieliset silmät eivät liikahtaneet. Silmäluomissa ei
näkynyt pienintäkään värähdystä.

"Miksi teette hänelle kysymyksiä?" kysyi mr. Jetsam.

"Hän tarkoittaa, että teidän ei pidä saada lipasta", sanoi Pauline
ja kääntyi uudelleen mrs. Ilamin puoleen. "Tarkoitatteko, että tämän
miehen on mentävä ilman lipasta?"

Silmät räpyttivät nopeasti.

"Se tarkoittaa kyllä. Teidän täytyy mennä — nyt heti. Olen jo liian
kauan kuunnellut teitä", sanoi Pauline.

"Ei voi olla mahdollista, että kiellätte minulta tämän", sanoi mies.
"Mahdotonta! En usko tuon silmänräpytyksen merkitsevän mitään,
mutta vaikka se merkitsisikin, niin hän ei tietenkään tahdo minun
saavan lipasta. Mutta minun täytyy se saada. Neiti Dartmouth, kaikki
riippuu siitä, saanko lippaan. Sen sisältö on välttämätön, jotta
oikeus tapahtuisi. Pyydän teitä mitä hartaimmin ja niin juhlallisesti
kuin mahdollista antamaan sen minulle. Ette voi epäillä minun
vilpittömyyttäni."

"Myönnän", sanoi Pauline, "etten epäile teidän vilpittömyyttänne. Mutta
siitä huolimatta ette saa lipasta, ette ainakaan minun kauttani. Se on
mrs. Ilamin oma ja hän pitää sitä nähtävästi hyvin suuressa arvossa.
Panin sen hänen tyynynsä alle tyydyttääkseni häntä. Mrs. Ilam on
avuton, ja minä olen vastuussa hänestä. Teidän täytyy mennä, toistan
sen, mennä heti. Olemme jo puhelleet liian paljon."

"Entäpä, jos nyt otan sen väkisin?" sanoi hän.

"Sitä ette ikimaailmassa uskalla", sanoi Pauline suuttuneena, ja
jälleen hän syöksyi kellon luo. "Jos yritätte ottaa sen, soitan kelloa,
ja minä pidätän teitä kunnes joku tulee, vaikkapa kuolisin sen takia!"

"Hullu tyttö!" huudahti mies kylmästi. "Voisin surmata teidät. Sen
arvoinen saalis miltei olisikin, mutta en tahdo sitä tehdä. Te pyydätte
minua menemään, ja minä menen, mutta keinoni eivät ole vielä lopussa.
Hyvää yötä. En voi mennä luotanne sanomatta, että teillä on sekä järkeä
että rohkeutta ja sangen paljon kumpaakin, mutta tällä kertaa olette
erehtynyt!"

Ja Paulinen seistessä soittokellon vieressä meni mr. Jetsam ulos
ikkunasta, ja uudin peitti hänet.

Se oli ihmeellisin seikkailu, mitä Pauline koskaan oli kokenut, mutta
hänpä ei ollutkaan kokenut paljon. Seistyään hetkisen miettiväisenä
paikoillaan meni hän ikkunan luo, veti rohkeasti uutimen syrjään ja
katsoi ulos yöhön.

Yöllisestä vieraasta ei näkynyt jälkeäkään, mutta tikkaat seisoivat
parveketta vastaan asetettuina ja todistivat, ettei koko kohtaus ollut
vain unta. Hän sulki ikkunan hyvin huolellisesti. Vanha halvattu nainen
näytti olevan nyt rauhallisemmalla mielellä ja tuijotti yhä kattoon.
Pauline katsoi hänen hetkisen, kohensi sitten tulta ja laskeutui
leposohvalle nukkumaan.

Hän puhuisi tästä Rosien kanssa huomenaamulla varhain. Se ajatus
lohdutti ja rauhoitti häntä.

Äkkiä hän hypähti ylös ja käsitti nukkuneensa kauan — ehkä pari tuntia,
ja jonkun huoneessaolijan herättäneen hänet. Ylös katsoessaan näki hän
oven, jonka hän oli sulkenut, olevan auki.

Hän hypähti ylös sohvalta ja meni käytävään, muttei voinut nähdä
eikä kuulla mitään merkillistä. Hänen silmäinsä tottuessa pimeään
eroitti hän kapean valojuovan, joka tuli avaimenreiästä; se oli Rosien
huoneesta. Hän hiipi eteenpäin, avasi oven ja meni sisään. Rosie istui
täysissä pukimissa tuolilla ikkunan vieressä, joka ei ollut kokonaan
suljettu. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki.

"Rosie!" huudahti Pauline. "Mikä sinua vaivaa! Mikset ole vuoteessasi
nukkumassa?"

Ja Rosie vaipui sisaren syliin rajusti itkien.

"En ole lainkaan ollut vuoteessa", sanoi, hän vihdoin. "En ole
koskaan ennen hukkunut huoneessa, jossa on parveke, enkä voinut olla
menemättä ulos ja katselematta ihanaa yötä. Ja sitten näin miehen,
harmaatukkaisen miehen, joka seisoi ikkunani alla. Ja hän alkoi puhua
minulle."

"Ja mikset käskenyt häntä menemään tiehensä, siskokulta?"

"Hän näytti niin surulliselta, ja sitten hän kertoi niin merkillisiä
asioita. Pauline, tässä talossa on jotain hyvin, hyvin ihmeellistä —
joku arvoitus, sen hän kertoi minulle. Ei kukaan voisi olla uskomatta
mitä hän sanoi, ja hänellä oli niin ihana ääni."

"Mutta kuka hän oli?"

"Luulen hänen olevan jollain tavoin sukua meille", sanoi Rosie,
"vaikkei hän sitä sanonut. Mutta hän sanoi talossa olevan mustan
lippaan, jonka hän ehdottomasti tarvitsi. Oi, Pauline, olen varma
siitä, ettei hän ole varas. Hän on paljon kärsinyt mies, ja hän pyysi
minua tuomaan lippaan hänelle, ja hänen kasvonsa olivat niin surulliset
— ja... sitten tein niin! Hän sanoi missä se oli?"

"Sanoiko hän missä se oli?"

"Hän sanoi sen olevan mrs. Ilamin tyynyn alla, ja siellä se aivan
oikein olikin."

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Pauline kauhistuneena.

"Minä hiivin huoneeseen, missä sinä nukuit, nostin mrs. Ilamin päätä ja
otin lippaan. Sinä nukuit sikeästi. Hän pyysi minua katsomaan nukuitko,
ja jos nukuit, ei minun pitänyt herättää sinua."

"Ja sinä tottelit häntä?" kuiskasi Pauline kauhuissaan.

"En voinut muuta. Minun oli häntä niin sääli. Ja hänen äänensä..."

"Rosie", sanoi Pauline, "olethan sinä tavallisesti järkevä!"

"En voinut muuta!" nyyhkytti Rosie.




XVIII LUKU

AVIOLIITTOTARJOUS.


Juliette d'Avraylla oli oma pieni huoneensa Carpentarian huvilassa. Se
oli toisessa kerroksessa ja länteenpäin, kun Carpentarian oma työhuone
ja makuuhuone taas olivat pohjoispuolella. Kolme päivää viimeksi
kerrotun tapahtuman jälkeen riensi Carpentaria nopeasti ylös portaita
ja laski kätensä Julietten huoneen oven kädensijalle, mutta veti sitten
kätensä takaisin hermostuneena ja epävarmana. Hän oli nähtävästi hyvin
kiihdyksissään, ja hän kierteli viiksiään hermostuneesti nykien. Sitten
hän kolkutti ovea ja yskähti.

"Juliette!" huudahti hän heikolla äänellä.

Sisältä ei kuulunut vastausta.

"Juliette!" huusi hän jälleen, tällä kertaa kovemmin.

Hän oli tuskin ehtinyt saada sanaa huuliltaan, kun Juliette seisoi
hänen edessään avoimessa ovessa. He tuijottivat toisiinsa sekunnin ajan
kuin viholliset.

"Mikset tule sisään, Carlos?" kysyi Juliette hiljaa, "sen sijaan että
kolkutat ja pidät sellaista melua. Mitä on tapahtunut?"

"En tahdo tulla sisään", sanoi Carpentaria hilliten itseään
voimakkaasti.

"Mikset?" kysyi Juliette.

"Sen tiedät!"

"En tiedä lainkaan!" sanoi Juliette ja naurahti lyhyeen.

"Sinä lupasit, ettet tapaisi Ilamia johonkin aikaan", sanoi
Carpentaria. "Ja hän on tällä hetkellä huoneessasi!"

"Carlos", sanoi Juliette sieraintensa välähdellessä, "tiedätkö mitä
sanot? Mr. Ilam ei ole täällä! Olen pyytänyt sinua tulemaan sisään."

"Niin olet", sanoi Carpentaria, "mutta et ole antanut tilaa. Sinä
pysyttelet ovessa, Juliette!"

Juliette väistyi syrjään naisellisen arvokkaana ja loukkautuneena.

"Onko sinulla nyt kyllin tilaa tulla sisään?" kysyi hän Carpentarian
astuessa epävarmana ovimatolle. "Mutta odota hetkinen, ennenkuin tulet
sisään", jatkoi hän. "Toistan, ettei mr. Ilam ole täällä. En tiedä
mistä olet sen päähänpiston saanut, mutta pyydän sinua heittämään
sen heti mielestäsi. Jos tulet huoneeseeni nyt senjälkeen kuin olen
juhlallisesti vakuuttanut, ettei mr. Ilam ole täällä, niin on se samaa
kuin jos kutsuisit minua valehtelijaksi. Sitä en siedä. Ajattele mitä
teet. Tule sisään, jos epäilet minua."

"En tietenkään epäile sinua", sanoi Carpentaria ja meni hitaasti pois
käytävää myöten.

Juliette ei vastannut. Hän odotti kunnes velipuoli oli päässyt portaita
alas, sitten hän sulki rauhallisesti oven ja meni sohvan luo, joka
seisoi vähän matkaa ikkunan luota.

"Nyt voit tulla esiin jälleen", kuiskasi hän.

Ja sohvan takaa ilmestyi esiin Josephus Ilamin raskas ruumis.

"Hyvä jumala!" ähkyi hän ja veti esiin nenäliinansa.

Juliette istuutui tuolille ja purskahti itkuun. Vastakohta molempien
nenäliinojen — Ilamin suunnattoman kuin hän itse ja Julietten niin
pienen kuin voileivänpalanen — oli yksi noita sivuseikkoja, jotka
antavat koomillisen leiman elämän traagillisille tapahtumille.

"Ystävä parkani", sanoi Juliette koettaen tyyntyä, "miksi saatat minut
tällaisiin kauheihin tilanteihin, tulet keskellä päivää luokseni tällä
tavoin. Lienet lahjonut jonkun palvelijoista."

"Juuri sen teinkin, sanoi Ilam.

"Älä sano minulle, kuka se oli", keskeytti Juliette, nopeasti.

Ilam kumartui suutelemaan häntä. Niin, tuo raskas ja kömpelö
mies, joka oli nauranut rakkaudelle niin monen vuoden ajan,
hän kumartui suutelemaan kaunista naista, joka istui Ludvig
Viidennentoista-tyylisellä sohvalla, ja hän kietoi käsivartensakin
hänen ympärilleen. Luonnollisesti hän teki sen kömpelösti, mutta niin
ei Juliette ajatellut.

"Minun täytyi tavata sinua", sanoi hän. "En voinut elää ilman sinua.
Miksi olet niin kauan välttänyt minua. Olit niin kiltti sinä aamuna,
jolloin Carpentaria sinut yllätti — onko hän tyrannisoinut sinua?"

"Oi!" huudahti Juliette äkkiä, "en voi kertoa sinulle kaikkea, mitä
hän on sinusta sanonut. Tiedäthän, että pidän hänestä eniten kaikista
maailmassa — paitsi sinusta. Mutta hän on sanonut niin kauheita
asioita!"

"Mitä sitten?"

"Hän sanoi... ettei hänen elämänsä enää ollut turvassa... ettei
kenenkään elämä ollut varma Ilojen Kaupungissa... hän sanoi, että joku
ampui häntä — seistessään orkesterilavalla, ja tiedäthän, että tuo
maitojuttu oli kauhea. Omituista vain, ettei Carlos tahdo ilmoittaa
siitä poliisille."

"Mutta mitä tämä meihin, sinuun ja minuun kuuluu?" kysyi Ilam uljaasti.

"Rakkahin", sanoi Juliette... "Carlos parka luulee, niin, hän luulee
todellakin..."

"Että minä koetan ottaa hänet hengiltä?"

"Hän luulee sinun olevan jollain tavoin yhteydessä asian kanssa."

"Mutta miksi? Miksi minä tahtoisin surmata veljesi?"

"Niin, miksi?" huudahti Juliette. "Miksi hän luulee sinun yleensä
tahtovan surmata ketään!"

"Niin juuri", sanoi Ilam nopeasti, "surmata ketään!"

"Carlos sanoo ettei hän ole ainoa, jonka sinä olet koettanut surmata!"

"Oh! Ja ketä nuo muut ovat! Ilmoita minulle vain koko joukko!"

"En tiedä. Hän sanoo, että sinä olet haudannut erään juopuneen miehen,
ja että hän näki sen."

"Niin, se on totta", sanoi Ilam hien helmeillessä hänen otsalleen,
ja hän puhui nopeasti. "Luulin, että minua syytettäisiin murhasta,
ja siksi... niin, olin hullu. Luulin häntä kuolleeksi. Olin ihan
suunniltani. Aina eiliseen asti luulin hänen aaveensa seuraavan minua.
Mutta eilen näin hänet ihmisjoukossa Näyttelyhallissa. Näin hänet
selvästi, mutta hän ei nähnyt minua."

"Kuka hän sitten on?" kysyi Juliette rauhallisesti.

"Armaani", sanoi Ilam, joka käytti runollisia sanoja tunteiden
päästessä hänessä vallalle, "älä kysy, sitä en voi sanoa sinulle — en
ainakaan nyt. Kun olemme naimisissa, kun kaikki on hiukan järjestynyt,
silloin voin kertoa sinulle kaiken, mutta en nyt."

"Mikset nyt?" ahdisti Juliette.

"Kuulehan", sanoi Ilam, "jos välttämättä tahdot sen selville, teen
itsemurhan."

"Ystäväni", sanoi Juliette. "Sinä et rakasta minua niinkuin minä sinua.
Rakkaus voidaan mitata sen luottamuksen mukaan, mitä toisillemme
osoitamme, Ja sinä et täydellisesti luota minuun."

"Rakastan sinua omalla tavallani", sanoi Ilam varmasti, "mutta en
samalla tavoin kuin naiset."

"Niin, se on totta", myönsi Juliette miettiväisesti.

"Tahtoisin kertoa sinulle kaiken, jos vain voisin", sanoi hän.

"Rakkahin", sanoi Juliette, ja hänen äänensävynsä oli aivan toinen,
"sinä tiedät jotain noista uhkauksista Carlosin henkeä vastaan."

Hän puhui kuin olisi ollut aivan varma asiastaan.

"Minulla ei ole mitään niiden kanssa tekemistä", sanoi Ilam.

"Mutta sinä tiedät niistä?"

"Miksi niin luulet?"

"Niin, tiedän sen — siitä tavasta millä siihen suhtaudut", sanoi
Juliette riemuiten.

"En tiedä varmasti, en tyydyttävästi", sanoi hän, "en mitään minkä
voisin kertoa sinulle, en mitään mitä uskaltaisin kertoa sinulle."

"Rakkahin", sanoi Juliette, ja hänen äänensä oli kylmä, "minusta
tuntuu, että olet tullut tänne tänään vain, ollaksesi kertomatta
minulle mitään."

Ilam huomasi hänen muuttuneen äänensävynsä ja teki torjuvan
kädenliikkeen.

"Voin joka tapauksessa sanoa sinulle", sanoi hän, "ettei veljesi
henki-enää ole vaarassa. Siitä olen varma."

"Sinun pitää hyvittää se nyt jälleen", hymyili hän.

"Se on enemmän kuin voin itsestäni sanoa", jatkoi Ilam välittämättä
hymystä.

"Onko sinun henkesi vaarassa?" kysyi Juliette ja syöksyi hänen luokseen
kuin olisi hän tahtonut suojella häntä.

Sanaakaan sanomatta vei Ilam hänet ikkunan luo, mistä voi nähdä osan
katua. Siellä näkyi sudanilainen, joka käveli edestakaisin.

"Näetkö tuota miestä?" kysyi Ilam. "Hän on neekerikylästä, ja hän
on minuun hyvin kiintynyt, kun puhallan tähän pilliin, on hän heti
paikalla. Hän seuraa minua kaikkialle."

"Rakkahin", sanoi Juliette, "onko asia niin vakava? Kuka sinun henkeäsi
uhkaa?"

"Hän, jonka minä hautasin", sanoi Ilam tyynesti.

"Mutta mitä aiot tehdä?"

"Niin, olen nyt tullut puhumaan kanssasi siitä", sanoi hän. "Meidän
täytyy saada veljesi meidän puolellemme."

"Minä pahoitan hänet ymmärtämään sinua", huudahti Juliette.

"Ei, ehkei saa häntä ymmärtämään", sanoi Ilam, "asiain näin ollessa,
mutta jos olisit vaimoni, niin saisimme hänet varmasti puolellemme.
Carpentaria tekisi kaikkensa suojellakseen miestäsi, koska hän pitää
sinusta niin paljon. Hän suuttuisi kyllä ensin, mutta sitten hän tulisi
järkiinsä."

"Tahdotko minun menevän salaa kanssasi naimisiin, rakkahin?"

"Tahdon vain sinun tulevan kanssani notarius publicuksen luo Putneyhin."

"Sitä vartenko tulit?"

"Niin, sitä varten tulin."

"Rakas, armaani", sanoi Juliette.

Mutta hän käsitti kyllä, että tuo puhe suojeluksesta oli vain tekosyy,
ja se teki Ilamin vain rakkaammaksi hänelle.

"Voin kyllä saada kaikki välttämättömän valmiiksi", sanoi Ilam.
"Myönnytkö, rakkaani?"

Juliette nyökkäsi, ja liitto oli tehty.

Silloin he kuulivat melua talon käytävistä.

"Juliette! Juliette!"

Se oli Carpentarian ääni, ja epäselvinä kuului myös siihen sekaantuvia
toisia ääniä — palvelusväen ääniä.

"Niin!" huusi hän kovasti ja kuiskasi Ilamille: "Riennä ulos ikkunasta,
kutsu sudanilaista. Voit päästä edelleen ulkohuoneiden katolle. Hän
auttaa sinut alas."

Hän avasi äänettömästi ikkunan, ja Ilam, jota hänen mainio
kekseliäisyytensä hämmästytti, katosi ulos. Juliette kuuli hänen
pillinsä hiljaisen äänen, ja sitten hän juoksi ulos huoneesta käytävään.

"Talo palaa", sanoi Carpentaria hänet tavatessaan.

"Niinkö?" vastasi hän rauhallisesti. "Ovatko palosotilaat saapuneet?
Missä tuli on?" Hän haisteli ilmaa. "Niin, nyt tunnen hajun."

Hän oli hämmästyttävän rauhallinen. Ei kukaan nainen, jolla on mies
piiloitettuna huoneeseensa, voi olla niin rauhallinen kuullessaan
että talo palaa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on saada mies pois.
Ja Carpentaria juoksi alas hurjan toimeliaisuuden vallassa. Hän oli
nolostunut, hämmästynyt, sillä hän oli itse sytyttänyt talon tuleen
ajaakseen Ilamin ulos talosta, missä hän varmasti tiesi hänen olevan.
Ja temppu oli epäonnistunut. Hän erehtyi kaikesta huolimatta. Hän oli
ollut varma siitä, että hänen sisarensa oli häntä pettänyt, ja kas! hän
ei ollut sittenkään häntä pettänyt. Carpentaria olisi voinut surmata
itsensä harmista.

Onneksi ei tulipalo ollut vaarallinen. Se sammutettiin ennenkuin se
ehti tehdä enemmän kuin viidensadan punnan vahingon ja peloittaa
useampia kuin viittätuhatta Ilojen Kaupungin kävijää.




XIX LUKU.

ILOJEN KAUPUNGIN SYDÄN.


Ilojen Kaupungin Sydämen asema oli yksi kaupungin salaisuuksia.
Se ei sijainnut siellä missä sen olisi odottanut sijaitsevan.
Hallitusrakennus, missä kaikki pääkonttorit olivat, sijaitsi
Keskuskadun lähellä, sen eteläpäässä. Se oli nelikerroksinen rakennus,
missä yli sata konttoristia teki työtä seitsemän tuntia joka päivä.

Yli suunnattoman tontin oli siroiteltu joukko pienempiä
virastorakennuksia, missä osastojohtajat, Ilamin ja Carpentarian
varakuninkaat, hallitsivat. Mutta Ilojen Kaupungin Sydän ei ollut
missään niistäkään.

Hyvin harvat henkilöt niidenkin joukossa, joiden nimi oli merkitty
kaupungin palkkalistoille, tiesivät missä Sydän sijaitsi, sillä siitä
ei koskaan puhuttu. Sellaisesta ei puhuta. Ja ne, jotka kävivät Ilojen
Kaupungissa, eivät, omituista kyllä, koskaan ajatelleet kaupungin
Sydäntä. Kaikkein mielenkiintoisinta oli, että Ilojen Kaupungin
salaisuudet eivät herättäneet yleisön uteliaisuutta. Niin ihmeellinen
on yleisö.

Sydän, jonka nyt paljastan, sijaitsi Juttujenkertomishallin alla,
Keskuskadun pohjoispäässä, vasemmalla puolen, jos tuli sisään
pohjoisista porteista. Kertomishalli oli Carpentarian keksintöä —
yksi hänen parhaitaan. Kahden ja neljän, viiden ja seitsemän ja
puoli kymmenen ja sulkemisajan välillä voi maksaa kuusi penceä
sisäänpääsymaksua ja mennä juttuhalliin kuuntelemaan amerikkalaisten
irlantilaisten ja englantilaisten kertojien esityksiä, joiden ainoana
velvollisuutena oli istua nojatuolissa pienellä näyttämöllä ja kertoa
hullunkurisia kaskuja. Koko huvitus oli siinä. Se oli yksinkertaisinta
mitä voi kuvitella, mutta kuitenkin yksi parhaita numeroita Ilojen
Kaupungissa. Se oli alusta alkaen ollut vetonumero. Pikku halli oli
aina täynnä väkeä, eniten miehiä. Täytyy myöntää, että naiset eivät
olleet siihen niin ihastuneita. Joko he nauroivat väärissä paikoissa
tai he kääntyivät miestensä, sulhastensa, setiensä, veljenpoikiensa
puoleen ja kysyivät, oliko tämä todella kertomuksen loppu, ja jos
niin oli, pyysivät he miehiään, sulhasiaan, setiään ja veljenpoikiaan
selittämään, mikä siinä oli niin hullunkurista.

No niin, Ilojen Kaupungin Sydän oli suoraan tämän iloisen ja naurun
täyttämän paikan alla. Juttujen kertojien esittäessä kaskujaan maan
pinnalla, tehtiin mitä vakavimpia töitä muutamia jalkoja alempana, maan
alla. Sallikaa minun selittää.

Kaikki käsittävät, että kun neljäsataatuhatta ihmistä maksaa kukin
shillingin sisäänpääsymaksua, kerääntyy sangen, sievoinen summa Ilojen
Kaupungin sulkemisajaksi, sillä silloin tulee lisäksi kaikki ne
rahat, mitä osa kävijöistä käyttää kaupungissa sisään... pääsymaksua
lukuunottamatta.

Kaikki nämä rahat joutuvat kaupungin Sydämeen, Ja siksi — sitä
kutsutaankin kaupungin sydämeksi.

Sydän oli pitkä, matala huone, joka oli valaistu sähkövalolla
ja sisältäpäin päällystetty betonilla. Keskellä oli suunnaton
kassakaappi, jonka yläreuna pii suunnilleen lattian tasalla, mutta joka
hydraulisella voimalla voitiin nostaa ylös, niin että yläreuna ulottui
miltei kattoon asti, ja sen ovet voitiin silloin avata. Sen ympärillä
oli pieniä, maalaamattomia puupöytiä, joilla oli pieniä ja suuria
kaavoja, kuparilapioita ja teräslaatikoita. Muutamat tuolit täydensivät
kalustoa.

Ne shillingit, jotka kävijät pistivät kassalaatikoihin, putosivat
suoraan maanalaiseen huoneeseen, johon päästiin vain maanalaista
käytävää myöten molemmista sisäänkäytävistä. Sillä tavoin ei niillä
virkailijoilla, jotka vartioivat kassalaatikoita, ollut aavistustakaan
niistä rahoista, jotka kerran oli pistetty laatikoihin. Rahat keräsi ja
laski aivan toinen virkailijajoukko, joka kävi maanalaisissa huoneissa
joka kolmas tunti ja toi saaliin lippaihin lukittuina erikoisesti sitä
varten valmistetuissa, vaatimattoman näköisissä vaunuissa Sydämen
ainoalle ovelle. Ja Sydämen ainoa ovi ei suinkaan ollut Keskuskadulle
päin, se oli kadun suuntaiselle käytävälle, joka oli juuri niin
leveä, että yhdet vaunut kerrallaan voivat siitä kulkea. Eräs Sydämen
virkailijoista vastaanotti ja kuittasi raha-arkut, ja vei ne sisään.
Mutta ei hän eikä rahojen kerääjä saanut tulla Sydämeen itseensä.

Samana iltana kuin salainen kohtaus Julietten ja Ilamin välillä oli
tapahtunut, ei tavallinen väki vartioinut Sydämen ainoaa ovea, vaan
pitkä sudanilainen, ja hänen vierellään oli automobiili ohjaajineen.
Automobiili kuului niihin moniin, jotka toivat rikkauksia Ilojen
Kaupungista pääkonttoreihin Lontoossa ja Länsipankissa King Williams
Streetin varrella. Autot kulkivat yöllä kaksi kertaa viikossa, ja
pankin konttorit pidettiin erikoisesti auki niiden vastaanottamista
varten. Automobiileihin, jotka kulettavat suuria rikkauksia,
kiinnitetään vähemmän huomiota, jos ne kulkevat yöllä.

Sydämen sisällä oli kolme henkilöä — Ilam itse, keski-ikäinen mies
nimeltä Gloucester, joka koko päivän punnitsi kultaa ja hopeaa ja joka
oli Sydämen johtaja ja kolmas oli pankin konttoristi.

Gloucester punnitsi parhaillaan kultarahoja, konttoristi laski
rahalippaita ja kasasi ne yhteen nurkkaan lähelle ovea, ja Ilam ei
tehnyt mitään paitsi että hän katseli suunnattoman rahakaapin ovea,
kaapin, joka nyt oli nostettu ylös ja seisoi avoinna ja tyhjänä. Tämän
päivän ja kahden edellisen kuluessa oli saatu sisään yli miljoona
shillinkiä porteilla, osaksi kiitos erään suunnattoman juhlan, jonka
Nuorten miesten kristillinen yhdistys pani toimeen, ja osaksi kiitos
ilman. Miljoona shillinkiä painaa noin seitsemän tonnia. Miltei koko
tämä rahamassa oli lähetetty Lontooseen ja Länsi-Pankin kuuluisaan
varmuusholviin, oli vain muutamia arkkuja jälellä. Mutta sitäpaitsi oli
noin kymmenentuhatta puntaa kultaa, joka painoi noin 100 kiloa, ja tätä
kultaa automobiili odotti.

"Seitsemän hopea-arkkua, mr. Gloucester", sanoi konttoristi, "ja kaksi
kultaa."

"Minä saan muut valmiiksi muutaman minuutin kuluttua", vastasi mr.
Gloucester.

"Minä panen siis tarkastuskaavat kuntoon", sanoi konttoristi.

"Niin, tehkää se", sanoi mr. Gloucester, joka oli tarkka vanhus,
silmälasit nenällään. Ja hän jatkoi kullan punnitsemista.

Juuri tällä mielenkiintoisella ja jännittävällä hetkellä kääntyi
paksu teräsovi saranoillaan, ja sisään tuli sinipukuinen mies,
jolla oli harmaa tukka pehmeän hatun alla. Mr. Gloucester, joka oli
hiukan huonokuuloinen ja likinäköinen, ei nähnyt eikä kuullut hänen
tuloaan. Eikä sitä tehnyt Ilamkaan, joka nyt oli kaapissa mittaamassa
sen hyllyjä. Mutta pankin konttoristi, joka seisoi oven vieressä,
näki miehen sangen selvästi. Ja hän hypähti pystyyn joko pelosta,
hämmästyksestä tai pelkästä hermostumisesta.

Mies sulki oven jälestään.

"Mitä..." alkoi konttoristi.

"Menkää huoneen toiseen päähän", sanoi mies käskevästi.

"Mr. Ilam!" huusi konttoristi kunnioittavasti, mutta peloissaan.

"Menkää huoneen toiseen päähän!" toisti mies. Nyt konttoristille
selvisi, että miehellä oli revolveri. Mr. Gloucester huomasi nyt myös
miehen revolvereineen, ja mr. Ilam tuli ulos panssarikaapista kuin
peikko rasiastaan.




XX LUKU.

MITÄ JETSAM HALUSI.


"Hei, Jos!" sanoi kutsumaton vieras keveällä, välinpitämättömällä ja
sangen tiukalla äänellä.

Oli sangen nerokasta, että hän kutsui mr. Ilamia nimellä Jos. Tämä
lyhyt ja tuttavallinen nimi, joka viskattiin Ilojen Kaupungin
kunnioitettavalle johtajalle vasten kasvoja, teki sellaisen vaikutuksen
mr. Gloucesteriin ja konttoristiin, että he eivät tulleet näytelleeksi
mitään osaa niissä tapauksissa, jotka nyt seurasivat. He olivat
sanattomia hämmästyksestä. He odottivat vain kauhistuneina, että salama
iskisi tuohon röyhkeään olentoon.

Eikä Ilam itse tiennyt mitä hänen olisi tehtävä. Hän aikoi juuri sanoa
tunkeilijalle, ettei hänellä ollut oikeutta puhua hänelle sillä tavoin,
kun hänelle selvisi, miten naurettavaa hänen oli antaa käskyjä ja miten
hyödytöntä se olisi. Ja sitäpaitsihan miehellä oli revolveri.

"Jetsam!" huudahti Ilam vain tuskallisesti hämmästyneenä.

"Aivan niin", sanoi Jetsam.

Ja tuo järkähtämätön, harmaatukkainen mies väsyneine silmineen ja
kuluneine pukuineen istuutui huolimattomasti erään laskupöydän reunalle
ja heilutteli jalkojaan kumartuen eteenpäin.

Molemmat virkailijat olivat tällä hetkellä varmat siitä, että tulokkaan
täytyi olla Persian shaahi taikka ehkä joku Ilamin vanha ja hyvä
tuttava, ehkäpä rikkaampi kuin Ilam itse. Pankin konttoristi tunsi
ulkonäöltä monta pankinjohtajaa, jotka kävivät noin huonosti puettuina
kuin tuo pöydällä istuja. Mutta heillä ei ollut revolvereja mukanaan.
Tuo revolveri teki sangen huolestuttavan vaikutuksen. Mutta he
jatkoivat työtään kuin olisi suojelusenkeli heitä turvannut.

Ilam sulki panssarikaapin oven.

"Päästikö ovenvartia teidät sisään?" kysyi hän.

"Ei, ei suinkaan.", sanoi Jetsam.

"Eikö hän ole paikoillaan?"

"Ei, ei juuri tällä hetkellä. Olen antanut viedä hänet pois hetkiseksi.
Hän tulee epäilemättä juuri minun lähdettyäni. Minusta oli mukavampaa
asettaa siihen oma vahtini."

"Mutta mitä sudanilainen sanoi?"

"Kuka sudanilainen?"

"Se sudanilainen, joka on oven ulkopuolella."

"Vai niin, hänkö. Hän ei sanonut mitään."

"On aivan sääntöjenvastaista, että olette täällä, tiedättekö", sanoi
Ilam, "Ja minä pyydän teitä menemään."

"En voi todellakaan mennä juuri nyt", sanoi Jetsam.

"Mitä täältä tahdotte?"

"En mitään", sanoi Jetsam, "paitsi pitää huolta tästä revolverista.
Minä teen pian jotain."

Sekä konttoristi että mr. Gloucester katsahtivat ylös. He katsahtivat
työnantajaansa saadakseen määräyksiä, mutta johtaja näytti välttävän
alaistensa katseita. Mr. Gloucester sanoi sitten jotain matalalla
äänellä konttoristille, ja konttoristi vastasi, ja muutamia
kultasäkkejä pantiin erääseen lippaaseen, ja lipas suljettiin lukolla,
ja konttoristi kääntyi kunnioittavasti mr. Ilamin puoleen.

"Tässä on kaikki, sir. Otanko sen mukaani ja lähden?"

"Kyllä", sanoi Ilam.

"Tahdotteko olla hyvä ja auttaa minua?" kysyi konttoristi mr.
Gloucesterilta.

"Kyllä", sanoi mr. Gloucester.

Ja mr. Gloucester ja konttoristi nostivat ylös osan arkuista.

"Hyvää yötä, sir", sanoi konttoristi.

"Hyvää yötä", sanoi Ilam.

"Seis siellä!" huudahti Jetsam ja käänsi hitaasti päätään seuratakseen
heidän liikkeitään.

"Mitä haluatte, sir?" sanoi konttoristi kysyvästi.

"Olenhan, sanonut teille, että teidän tulee pysytellä toisessa päässä
huonetta", jyristi Jetsam.

"Mutta mr. Ilam..."

"Menkää huoneen toiseen päähän, tuohon nurkkaan", käski Jetsam
vakavasti. "Muuten puhallan typerät aivonne ulos päästä. Kuuletteko?"

Konttoristi oli rakastunut tyttöön, joka asui äitinsä luona pienessä
sievässä talossa Weybridgessa. Hän ajatteli häntä, ajatteli niitä
iltoja, jotka hän hänen kanssaan oli viettänyt, hän kuuli kaikki
eri vivahdukset hänen äänessään — kaikki tämä tapahtui murto-osassa
sekunttia. Sitten hän laski varovasti arkut maahan ja vetäytyi mr.
Jetsamin osoittamaan nurkkaan ajatellessaan itsekseen, että pankin
konttoristina oleminen ei ollut niin suloista hommaa.

"Te myöskin!", komensi mr. Jetsam ja osoitti mr. Gloucesteria.

Mr. Gloucester ei ollut rakastunut herttaiseen tyttöön Weybridgessa.
Hän ei ollut koskaan ollut rakastunut kehenkään paitsi itseensä
ja verikoira-terrieriinsa, mutta hän pelasi mielellään shakkia
iltaisin Simpsonin kahvilassa, ja hän näki äkkiä edessään kahvilan
ja shakkipöydät, kuohuvan oluttuopin ja koiran pöydän alla. Elämä ja
Simpsonin kahvila oli hänelle yhtäkkiä niin kallis tällä hetkellä. Ja
hänkin laski arkut maahan ja seurasi konttoristia nurkkaan.

"Minun täytyy todellakin..." alkoi hän vastustella.

"Vaietkaa!" komensi mr. Jetsam, ja sitten oli kaikki hiljaa.

Jetsam vilkutti silmäänsä Ilamille, yksinkertaisesti vilkutti silmäänsä.

"Yksinkertaista kuin aapinen, eikö olekin?" kysyi hän luontevasti.

"Mikä sitten?" kysyi Ilam.

"Se, mitä nyt teen. Valloittaa rahaholvi ja sen virkailijat
revolverilla.

"Te saatte kärsiä tästä", sanoi Ilam.

"Sen saamme nähdä", oli vastaus. "Epäilen sitä suuresti. Nuo herrat
tuolla nurkassa ovat täydellisesti vallassani, ja minä istun vilkuttaen
silmääni sinulle, Jos. Onko kielletty vilkuttamasta? Muutamaa päivää
sitten sinä teit minulle hiukan enemmän, sinä olit vähällä tappaa
minut."

"Te tahdotte kai rahaa, vai mitä", kysyi Ilam raivoissaan.

"En ainakaan tahdo hävyttömyyksiä!" vastasi Jetsam. "Ole hyvä ja pyydä
anteeksi, ystäväni."

"Mitä sitten sanoin?"

"Sanasi eivät olleet hävyttömiä, vaan tapa, jolla ne sanoit. Tahdot kai
pyytää anteeksi, että olet loukannut tunteitani? Älä liikahda, mutta
lausu pahoittelusi."

"Olen pahoillani", mutisi Ilam.

"Siinä näette!", huusi Jetsam kahdelle nurkassa olijalle. "Olkoon tämä
teille opetukseksi. Ja muistakaa, että vain suurilla miehillä kuten mr.
Ilamilla on kylliksi siveellistä voimaa tunnustaakseen tehneensä jotain
hullusti. Hyvä, Jos, otan vastaan anteeksipyyntösi samassa herttaisessa
ja hyväntahtoisessa mielessä kuin se esitettiinkin, enkä kiellä
tahtovani rahoja. Tulin osaksi sen vuoksi."

"Miten paljon tahdotte?" kysyi Ilam.

"Hyvä", sanoi mr. Jetsam, "miten paljon sinulla on käteistä?"

Mr. Ilam ilmoitti, että hänellä oli pieni summa kultaa.

"Tuhat puntaa kullassa?" kysyi mr. Jetsam.

Ilam nyökkäsi.

"Luultavasti siis enemmän", sanoi Jetsam. "Mutta tuhat puntaa riittää
minulle. Ja kun tarvitsen lisää rahaa, voin tulla jälleen luoksesi,
eikö totta? Ja sitäpaitsi, kaikki, mikä on sinun, se on minun, eikö
niin?"

Ilam vaikeni.

"Eikö totta?" kysyi Jetsam uhkaavasti.

"Kyllä, kyllä", murisi Ilam ja hänen katseensa kohtasi aivan sattumalta
konttoristin katseen.

Juuri tällä hetkellä hyökkäsi nuori pankkimies, täynnä sotahalua,
kunnianhimoa ja halua saada kertoa jännittävä juttu herttaiselle
tytölleen Weybridgessa, suoraan Jetsamin kimppuun.

"Seis!" sanoi Jetsam, liukui alas pöydältä ja ojensi revolverin
nuorukaista kohti.

Nuori mies mietti viidennen osan sekuntia.

— "Ei!" sanoi hän ja jatkoi matkaansa.

Jetsam ampui laukauksen suoraan — urhean miehen kasvoihin, ja hän
vaipui taapäin lattialle. Suuressa huoneessa oli hyvin hiljaista,
tuntui vain ruudinhaju ja pieni savupilvi kohosi ilmaan. Nuorukainen
makasi hiljaa.

"Nouskaa ylös!" sanoi Jetsam raivostuneena. "Nouskaa ylös, muuten
potkin teidät ylös."

— Ja omituista: kyllä, nuori mies keräsi jäsenensä, kokoon ja nousi,
ylös, minkä jälkeen hän palasi nurkkaansa.

"Mainio esimerkki siitä, mitä mielikuvitus voi saada aikaan", sanoi
Jetsam. "Ensimmäinen lokero revolverissani oli ladattu tyhjällä
patruunalla. Arvasin tarvitsevani hiukan teatteritehoa alussa, ja
näette, etten erehtynyt. Sallikaa minun lisätä, että muut lokerot ovat
hyvin huolellisesti ladatut ja että kerran olen, ansainnut elatukseni
ampumalla pelikorttien kuvia tällä revolverilla. Miten paljon kultaa
on siis noissa arkuissa?" kysyi hän vihdoin kääntyen mr. Gloucesterin
puoleen.

"Kaksituhatta viisisataa!" vastasi mr. Gloucester kohteliaasti.

"Ja ne painavat?"

"Sitä ei kannata jakaa", sanoi Jetsam. "Minä otan kaikki. Lopullisessa
tilinteossamme se otetaan mukaan laskuun." Hänen katseensa kiintyi
jälleen mr. Gloucesteriin. "Kiitoksia paljon ystävällisesti
antamastamme tiedosta."

"Ehkäpä olette nyt tyytyväinen?" kysyi Ilam. "Miksette mene tiehenne?
Te kuvittelette, ettei teitä vangita, mutta niin teille juuri tulee
käymään!"

"Mutta et kai aio ilmiantaa minua, Jos!" huudahti Jetsam. "Olen varma
siitä, ettet sitä tee, sillä ymmärräthän, että jos sen teet, niin
minäkin kantelen sinun niskoillesi, ja ajattelehan miten kamalaa se
olisi!"

"Lopeta nyt!" sanoi Ilam.

"Ja siksi", jatkoi Jetsam häiriintymättä, "luotan siihen, että nuo
herrat tuolla nurkassa pitävät suunsa kiinni. Luotan sinuun sen
suhteen. Te käsitätte, hyvät herrat, mr. Ilam ei halua teidän puhuvan
tästä, ei edes kotonanne."

"Menetkö jo?" kysyi Ilam lujasti.

"Kyllä minä menen, ja sinä menet myös!"

"Minä?"

"Niin, sinä. Tämä rahajuttu on enemmän sattumankauppaa. Minä tulin
sinun korkeasti kunnioitetun persoonasi tähden."

"Minä en tule kanssanne. Minulla ei ole vähääkään halua tulla
kanssanne."

"Ei, sen kyllä ymmärrän, mutta nyt sinun täytyy", sanoi ankara mr.
Jetsam. "Kuka sitäpaitsi kantaisi nämä arkut ulos? Minä en voi samalla
kertaa kantaa arkkuja ja pitää revolveria vainuina. Kohtalo on
nähtävästi valinnut sinut tätä arkkua kantamaan. Tule nyt."

"En minä!" toisti Ilam.

"Tule!" sanoi Jetsam. "Minulla on ajoneuvot ulkona, ja ken elää, hän
näkee!"

"Ei!" sanoi Ilam.

Mr. Jetsam meni kaksi askelta lähemmä.

"Kuulehan", sanoi hän raivostuneena, mutta kuitenkin tyynenä. "Ellet
tule, niin ammun sinut siihen paikkaan. Sinun pitäisi voida käsittää,
että tarkoitan, mitä sanon."

Ilamin vastaus oli mykkä alistuminen. Hän loi silmänsä alas, ja
seuraavassa hetkessä näkivät molemmat virkailijat sen omituisen näyn,
että paksu mr. Ilam nosti kuudenkymmenen naulan painoisen arkun maasta
ja laahusti ovea kohden sitä kantaen, revolverin ja mr. Jetsamin
seuraamana.

"Pysähdy siihen oveen hetkiseksi", komensi Jetsam. "Kuulkaahan, herrat
siellä nurkassa, jos minä olisin teidän sijassanne, niin en lähtisi
tästä huoneesta liian aikaisin. Voisitte kylmettyä."

Ja sitten he näkivät Ilamin katoavan arkku käsissään ja mr. Jetsamin
seuraavan häntä. Jetsam lukitsi oven. Konttoristit olivat yksin.

"Enpä ole milloinkaan..." alkoi nuorukainen.

"Milloinkahan voimme turvassa lähteä täältä?", sanoi mr. Gloucester.




XXI LUKU.

KONSERTTI KESKEYTYY.


Sinä iltana pidettiin suuri konsertti Näyttelypalatsin suunnattomassa
peitetyssä hallissa, osaksi siksi, että ilma oli uhkaavan näköinen ja
osaksi siksi, että Y.M.C.A., nuorten miesten kristillinen yhdistys,
jolla oli juhla täällä, niin halusi. Heidän juhlansa osanottajat
täyttivät Ilojen Kaupungin riemusta loistavilla joukoillaan, joiden
lukumäärä oli yli viisikymmentätuhatta. He olivat miltei kaikki
nuoria miehiä, ja kaikki olivat innostuneita. He olivat vallanneet
miltei kaikki pöydät parvekkeilla konserttipaikan ympärillä, ja
suuri osa heistä istui paljaalla lattiallakin ympärillä. He pitivät
Carpentariasta, pitivät hänen musiikistaan, he pitivät hänen
johtamistavastaan. He ihailivat häntä yhtä paljon, kun hän hyväili
heidän korviaan äänillä, jotka olivat hiljaisempia kuin kuiskaus. He
huusivat hurjasti hurraata hänen marsseilleen ja yhtä innokkaasti he
hurrasivat hänen serenaadeilleen ja kehtolauluilleen.

Seurauksena oli, että Carpentaria oli tyytyväinen. Hän oli enemmän
kuin tyytyväinen — hän hehkui ilosta. Hän oli tämän suunnattoman,
valaistun ja ihanasti rakennetun salin keskuksena. Kaikki katseet
olivat kohdistuneet häneen. Hän ei hallinnut vain orkesteriaan, vaan
koko kuulijajoukkoa tahtipuikkonsa pienimmilläkin liikkeillä, tuon
taikasauvan, jota hän piteli kädessään. Hän sanoi itsekseen, ettei
hänellä ollut koskaan ollut parempaa, kiitollisempaa, ymmärtäväisempää
ja innostuneempaa yleisöä koko kunniakkaan uransa aikana. Seuraus
oli, että hän johti mitä vaihtelevimmin ja loistavimmin. Hän teki
taikapuikollaan sellaista, mitä kukaan johtaja häntä ennen ei ollut
tehnyt. Hän voitti oman itsensä.

Hän alkoi juuri voittaa itsensä kuuluisassa lontoolaisessa
serenaadissaan, kun hän huomasi sivulle katsahtaessaan erään
keski-ikäisen miehen pyrkivän yli lattian, keinolla millä tahansa, ylös
konserttilavaa kohti.

Kun seitsemäntuhatta ihmistä istuu yhteenpuristettuina tuoleilla
samalla lattialla, ei kaikkein hiljaisin mies voi yrittää tunkeutua
heidän lävitseen. Ja tuo keski-ikäinen herra ei tehnytkään sitä
hiljaisesti. Hän piti totta puhuen enemmän melua kuin koko lontoolainen
serenaadi ja herätti yhtä paljon huomiota.

Joukko musiikkiaharrastavia herroja suurella parvekkeella nojautui
nojapuun yli ja pyysi sangen raivostuneella tavalla, että keski-ikäinen
herra asettuisi kuulemaan. (On ihmeellistä, miten hulluksi nuoret
miehet voivat tulla pelkästä limonaadista). Mutta keski-ikäinen
herra jatkoi kulkuaan, ja hän pääsi lavalle asti, virallisista ja
epävirallisista vastusteluista huolimatta, juuri kun serenaadi oli
lopussa.

Suosionmyrsky kaikui suuressa salissa, ja Carpentaria kumarteli yhä
edelleen, kumarteli lukemattomia kertoja, katsellen suuttuneen ja
tukahutetun uteliaasti keski-ikäistä herraa. Keski-ikäinen herra
oli kohottanut kätensä ja veti triangelinsoittajaa vyöstä, ja
triangelinsoittaja kumartui alas puhumaan hänen kanssaan.

"Mitä lorua se on?" kysyi Carpentaria joutuen aivan suunniltaan.

"Se on eräs herra, joka väittää, että hänen täytyy saada puhua
kanssanne, sir", vastasi triangelinsoittaja.

"Sitä hän ei voi saada", ärähti Carpentaria.

"Hän sanoo, että hänen täytyy", vastasi triangelinsoittaja.

"Minä..." alkoi Carpentaria kuin olisi hän aikonut julistaa — tuon
röyhkeän pannaan, mutta hillitsi itsensä.

Hän meni lavan reunalle ja kumartui alas.

"Teidän iässänne", sanoi hän katkerasti, "tulisi tietää paremmin miten
on käyttäydyttävä kun keskeyttää konserttini tällä tavoin. Kuka te
olette? Mitä haluatte?"

"Nimeni on Gloucester, sir", oli vastaus. "Sen epäilemättä muistatte."

"En suinkaan", sanoi Carpentaria.

"Minä olen johtajana...", (tässä mr. Gloucester nousi varpailleen ja
kuiskasi Carpentarian korvaan)... "kassaholvissa."

"Niin, niin", sanoi Carpentaria. "Entä sitten?"

"Se on ryöstetty, sir!"

"Hyvä jumala, mies!" huudahti Carpentaria, "tuletteko te todellakin
keskeyttämään konsertin siksi, että kassaholvi on ryöstetty?"

"Kaksituhattaviisisataa puntaa, sir."

"Minä en välitä vaikka niitä olisi ollut kaksikymmentä kertaa
kaksituhattaviisisataa puntaa. Menkää tiehenne. Menkää vaivaamaan mr.
Ilamia."

"Siinähän juuri pulma on, sir, Mr. Ilam on myöskin viety."

Nyt olivat kaikki katseet salissa kiintyneet Carpentariaan ja
rauhanhäiritsijään, ja kaikki sanoivat merkitsevästi toisilleen että se
mahtoi merkitä, että oli tapahtunut jotain hyvin merkillistä.

"Mitä sillä tarkoitatte, että mr. Ilam on viety?", kysyi Carpentaria.

"Hänet on viety pois — hän itse vei rahat mennessään — hänet
pakoitettiin siihen revolverilla, sir. Ettekö voi tulla, sir?"

"Tullako? Hyvä jumala! Ettekö te tiedä, mitä konsertti on, mies? En
tietenkään voi tulla!"

"Mr. Ilam voi olla surmattu, sir!"

"Meillä on hyvää aikaa haudata hänet konsertin jälkeen", sanoi
Carpentaria. "Menkää nyt. Menkää puhumaan poliisipäällikkö Lappingin
kanssa. Tai älkää tehkö sitä. Te häiritsette yleisöä mennessänne.
Istuutukaa, istuutukaa tähän älkääkä liikahtako. Me soitamme nyt
kunniahymnin variationeineen. Saattepa nähdä miten ihmiset innostuvat.
Saatte kuulla jotain jonka muistatte aina."

"Mutta..." rukoili mr. Gloucester.

"Istuutukaa... ja kuunnelkaa", vastasi Carpentaria vakavasti.

Hän kääntyi jälleen orkesteriinsa päin. Hän koputti taikasauvallaan
pulpettiaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen orkesterinsa,
ilosta säteillen alkanut uuden orkesterisovituksen "Kunnia-hymnistä."
Yleisö oli hurjana riemusta ääniaaltojen virratessa soittimista,
varsinkin variationien alkaessa. Siten konsertti jatkui, mr.
Gloucester-paran hillitessä kärsimättömyyttään niin hyvin kuin voi ja
ajatellessaan miten merkillisiä päähänpistoja johtajilla voi olla. Hän
oli ollut koko elämänsä ajan virkailija, hän ei koskaan ollut käskenyt,
ja se tulos, mihin hän nyt viidenkymmenen vuotiaana oli tullut, oli,
että johtajiin ei koskaan voinut luottaa ja ettei koskaan voi tietää
mitä he seuraavassa silmänräpäyksessä tekevät.

"Suokaa anteeksi, sir", sanoi hän kunnioittavasti konsertin loputtua.

Carpentaria näytti unohtaneen hänet kokonaan ja aikoi juuri lähteä
paikalta korvat kuuroina suosionosoituksista.

"No niin, se oli siis tuo varas", sanoi hän. "Kaksituhatta viisisataa
puntaa. Ja te sanotte, että mr. Ilam vietiin pois? Kertokaa nyt minulle
kaikki. Tulkaa tätä tietä ulos. Se on aina paras paikka, jos tahtoo
puhella häiriintymättä."

Ja Keskuskadulla, lähellä suihkukaivoa, jonka värillinen valo kuvastui
veteen, kertoi mr. Gloucester koko historian kaikkine yksityiskohtineen
Carpentarialle.

"Te sanotte sen olleen sinipukuisen ja harmaatukkaisen miehen?"

"Niin, sir."

"Ja teitä oli kolme miestä, mr. Ilam lukuunotettuna, ettekä voineet
riistää häneltä asetta?"

"Se olisi ollut kuolema ensimmäiselle, joka olisi yrittänyt, sir."

"No, vaikkapa vain", sanoi Carpentaria hajamielisesti.

"Te sanoitte, että menisin mr. Lappingin luo, sir, menenkö nyt?"

"Ei", sanoi Carpentaria. "Ei vielä. Tahdon ensin itse nähdä kaiken.
Ihmeellisintä tässä on ovenvartia. Mikä hänen nimensä on?"

"Wiggins, sir."

"Onko hän kadonnut?"

"Hän ei ollut siellä minun lähtiessäni, sir. Eikä hän voinut olla
paikallaan varkaan tullessa sisään."

"Miksi ei?"

"Siksi, ettei ihan olisi päästänyt häntä sisään. Hän oli saanut ankaran
määräyksen."

"Hm. Tulkaa tänne."

He kiiruhtivat Keskuskatua pitkin pohjoiseen päin. Sade oli lakannut,
ja ilotulitus, joka oli loistava, näytti herättävän hurjaa ihastusta
yleisössä, joka riensi edestakaisin niin kiihkeän innostuneina kuin
ihmiset ovat tietäessään, että kaikki on pian lopussa. Carpentaria ja
hänen seuralaisensa eivät senvuoksi päässeet varsin nopeasti eteenpäin.

"On nyt yli tunnin siitä", sanoi mr. Gloucester ja uskalsi puhua
tyytymättömällä äänellä.

"Mistä?" kysyi Carpentaria.

"Siitä kuin rikos tehtiin."

"Roisto on varmasti ottanut konserttini lukuun", vastasi Carpentaria.
"Hän tietää luultavasti, että kaikki kaupungissa juoksevat heti minun
luokseni, kun on vain vähäisinkään asia tapahtunut."

"Vähäisinkään asia!" mutisi mr. Gloucester ivallisesti itsekseen.

He tapasivat Wigginsin, suuren ovenvahdin, paikallaan.

"Te olette siis täällä!" huudahti Carpentaria.

"Niin, sir."

"Missä te olette ollut siitä asti, kun mr. Ilam tuli?"

"Tein vain niinkuin te pyysitte, sir", sanoi Wiggins.

"Ja mitä se oli?" kysyi Carpentaria hämmästyneenä.

"Mutta teidän kirjeenne, sir!"

"Mikä kirje?"

Wiggins veti esiin palan rypistynyttä paperia taskustaan. Hän ojensi
sen Carpentarialle, joka luki:

"Tulkaa heti konttoriini. Ellen ole siellä, niin odottakaa minua. Tämän
tuoja asettuu paikallenne niin kauaksi. C. Carpentaria."

"No niin!" sanoi Carpentaria. "Ja kuka oli tämän tuoja?"

"Sudanilainen, sir."

"Mikä sudanilainen?"

"En tiedä. Minusta he ovat kaikki samannäköisiä."

"Eikä teidän päähänne pistänyt, että tämä lappunen on väärennetty?"

"Ei, miksi se olisi pistänyt päähäni?"

"Teidän päähänne ei siis pistänyt", jatkoi Carpentaria, "että kun
johdin konserttiani, en voi millään muotoa olla konttorissa?"

"En minä tiennyt mistään konsertista. Minä olen oven vartia..."

"Ette tiennyt minun konsertistani!" huudahti Carpentaria. Mutta sitten
hän hillitsi itsensä. "Mr. Ilam tuli ennenkuin sudanilainen toi teille
tämän kirjeen?"

"Niin, sir. Vain pari sekunttia ennen. Hän oli juuri mennyt sisään kun
sudanilainen tuli. Puhelin juuri odottavan autonohjaajan kanssa."

"Vai niin! Täällä oli siis auto!"

"Niin, sir. Omia vaunujamme. Numero 26, sir. Rahoja noutamassa, sir."

"Hyvä, Kuka sitä ajoi? Tiedättekö hänen nimeään?"

"Luulen hänen nimensä olevan Pratt, sir."

"Sitten väsyin odottamaan ja palasin takaisin, sir."

"Hyvä", sanoi Carpentaria. "Mr Gloucester, kaupungin autotalli on nyt
matkamme määränä."

Kaupungin mahtava autotalli oli aivan pohjoisen portin lähellä. Sitäkin
vartioi ovenvartia, joka seisoi pienessä puumajassa ovella.

"Haluan tietää, onko numero 26 tullut sisään", sanoi Carpentaria.

"Kyllä, sir", kuului vastaus. "Se tuli kaksikymmentä minuuttia sitten."

"Näittekö sitä? Kuka ajoi sitä?"

"Sitä en huomannut, sir."

"Olkaa hyvä ja näyttäkää meille se auto."

He menivät sisään suureen vajaan, missä pari miestä parhaillaan pesi
vaunujaan. Numero 26 oli paikallaan. Se näytti poliisipatrullivaunulta,
mutta oli pienempi. Carpentaria pani merkille, että sen pyörät olivat
likaiset.

"Avatkaa se", sanoi hän.

Avain etsittiin, ja vaunua valaistiin käsilyhdyllä. Sisällä oli
jotakin, kasa vaatteita ja jäseniä lattialla.

"Menkää sisään", sanoi Carpentaria, "ja katsokaa mitä se on."

Seuraavassa silmänräpäyksessä vedettiin autosta kaksi miestä sangen
avuttomassa tilassa. Toinen oli Ilamin sudanilainen vartia.

"Kuka tämä on?" kysyi Carpentaria osoittaen toista.

"Se näyttää, olevan Pratt, hän, joka tavallisesti ajaa tätä autoa."
vastasi ovenvartija.

Autotallin kaikki väki oli nyt kerääntynyt heidän ympärilleen.




XXII LUKU.

CARPENTARIA SALAPOLIISINA.


"Kertokaa minulle nyt niin tarkasti kuin voitte", sanoi Carpentaria
sangen tiukalla äänellä autonohjaaja Prattille, "mikä sai aikaan, että
ette enää hallinnut autoanne?"

Carpentaria oli vienyt Prattin ja sudanilaisen Sydämeen, missä eräs
apteekkari ja tri Rivers yhdessä olivat käsitelleet heitä niiden
narkoottisten aineiden jäleltä, joita he jollain tavoin olivat
joutuneet nauttimaan. Kun he olivat jälleen tulleet tajuihinsa, antoi
Carpentaria sekä lääkärin että apteekkarin mennä. Nuo kolme miestä,
kaksi valkoihoista ja yksi neekeri, olivat siis nyt yksin kassaholvissa.

"No niin, sir", sanoi Pratt, joka oli vaalea, puhelias mies ja jolla
juuri nyt oli selvä käsitys omasta merkityksestään tämän omituisen
näytelmän keskipisteenä. "Se tapahtui näin: Kun olin saanut ryypyn..."

"Minkä ryypyn?" kysyi Carpentaria tiukasti.

"Sen ryypyn, jonka toinen ajaja tarjosi minulle."

"Mikä toinen ajaja?"

"Niin, siinä oli toinenkin ajaja, sir."

"Kaupungin univormussa?"

"Niin, sir."

"Kuka hän oli? Mikä hänen nimensä oli?"

"En tiedä, sir. Minusta tuntui, että hänen kasvonsa olivat minulle
jollain tavoin tutut, mutta en voi muistaa hänen nimeään. Kysyin
häneltä hänen nimeään, ja hän vastasi: Älä koeta viisastella, Pratt,
sinä olet saanut hiukan liikaa hattuusi."

"Ja olitteko saanut liikaa?"

"En, sir. En tietenkään. Olin ollut kaksi kertaa pankissa täydessä
lastissa, ja tämän kuorman piti olla viimeinen, ja..."

"Ettekä ollut juonut mitään?"

"En mitään mainittavaa, sir. Lasin portteria Shortin kahvilassa
tullessani ensi kerran takaisin ja tuopillisen tai puolitoista olutta
Redcliffen kahvilassa tullessani toisen kerran takaisin."

"Ja siinä oli varmasti kaikki?"

"Niin, sir, paitsi pientä viskyntippaa, joka oli taskumatin pohjalla."

"Mutta miten tuo toinen ohjaaja voi tarjota teille ryyppyä? Oliko
hänellä väkijuomia mukanaan?"

"Ei, sir. Vain taskumatti. Se on kylmää työtä, sir. Ja kuten olette
huomannut, oli tänä iltana erikoisen ilkeä ilma."

"Mitä hän sanoi? Onko teillä tapana ottaa vastaan ryyppyjä ihmisiltä,
joiden nimeäkään ette muista?"

"Niin, hänhän oli virkaveli, sir, univormuinen, ja hän sanoi, että hän
oli saanut jotain sydämenvahvistusta suoraan Madeirasta, joka piti
lämpimänä keskellä talveakin ainakin kaksi tuntia."

"Mutta eihän nyt oltu keskellä talvea?"

"Ei, ei. Mutta koska hänellä kerran oli sydämenvahvistus kunnossa, oli
minusta parasta koettaa sitä."

"Ja koetettuanne sitä?"

"Se oli todellakin ihanaa, sir. En ollut koskaan elämässäni ollut
paremmalla tuulella, ja ajattelin itsekseni, että olisi parasta merkitä
muistiin tuon aineen nimi ennenkuin unohdin sen. Kysyin mieheltä mikä
sen nimi oli ja otin lyijykynän ja paperia taskustani, mutta silloin
voin hieman pahoin eikä kynä tahtonut pysyä kädessäni."

"Te istuitte ajajan istuimella?"

"Niin, sir."

"Ja siinä kaikki, minkä voitte muistaa?"

"Niin, sir. Lukuunottamatta, että minä jonkinlaisessa unessa luulin
joutuneeni vankilaan liian nopeasta ajosta, ja valo kopissa oli
sammunut ja tuli maanjäristys."

"Voitteko nähdä mitä toisella ajajalla oli yllään univormutakin alla?"

"En, sirl."

"Entä te?" Carpentaria kääntyi äkkiä sudanilaisen puoleen. "Joitteko te
myöskin?"

"Kyllä, sahl."

"Entä sitten?"

Sudanilainen värähti ja pudisti päätään.

"Ettekö muista mitään?"

"Kyllä, sah!"

"Te tarkoitatte kai ettette muista! Ja kun mr. Ilam tuli ulko-ovelle ja
meni sisään, pyysi hän teitä odottamaan ulkopuolella?"

"Niin, sah!"

"Voitte mennä molemmat", sanoi Carpentaria. "Tulkaa luokseni huomenna
kello kahdeksan, jos teitä tarvitsisin."

"Kyllä, sir", sanoi Pratt.

"Hetkinen", sanoi Carpentaria neekerille. "Antoiko mr. Ilam tai joku
toinen teille paperin, joka teidän piti antaa ovenvartialle?"

Sudanilainen pudisti kaunista neekeripäätään.

"Mitä ihmettä!" kysyi Pratt hämmästyneenä, "ettekö tullut luokseni
ja antanut lappua Wigginsille ja mennyt sitten tiehenne ja tullut
uudelleen hetkisen kuluttua?"

Sudanilainen pudisti uudelleen päätään.

"Heitä on ollut kaksi, sir", sanoi Pratt Carpentarialle. "Tämä mies on
uskollinen kuin kulta."

"Minulla olla veli", sanoi neekeri, "samanlainen minä."

"Missä veljenne on? Sudanilaiskylässä?"

"Niin, sah."

"Menkää noutamaan häntä", sanoi Carpentaria.

Kun hän seuraavassa silmänräpäyksessä oli yksin Sydämessä, tunsi hän
kiusausta ilmoittaa asia yksinkertaisesti poliisille päästäkseen irti
siitä. Mutta halu päästä omin voimin arvoituksen perille voitti.

Hän avasi oven ja meni ulos. Wiggins oli paikallaan niin ylenmäärin
tarkkaavaisena kuin ihmisten tapa on silloin kuin heitä on syytetty
huolimattomuudesta.

"Onko jotain tapahtunut, Wiggins?"

"Ei, sir. Ei mitään."

"Minä tulen heti takaisin. Jos sudanilainen tulee, niin odottakoon hän
täällä."

"Kyllä, sir."

Hän meni ulos Keskuskadulle, joka oli miltei tyhjä. Viimeiset vieraat
olivat lähteneet ja ainoana elonmerkkinä suurella liikennetiellä oli
lyhdynsytyttäjä, joka kulki sammuttamassa kaasulyhtyjä, jotka paloivat
siltä varalta, että sähkövalaistus menisi epäkuntoon ja kadunlakaisija,
joka ajoi monimutkaista lakaisukonetta, jonka edessä oli kaksi hevosta.
Näyttelypalatsin kello osoitti puoli tuntia yli sulkemisajan. Kuu
kurkisti itäisten kattojen yli.

Carpentaria meni autovajaan ja pääsi sisään, tosin vaivalla, sillä se
oli lukittu. Hän halusi tutkia lähemmin autoa, joka oli näytellyt niin
suurta osaa kaappauksessa. Hän sai sen vedetyksi keskelle vajaa, missä
oli voimakas sähkölamppu.

"Ottakaa tikkaat ja katsokaa, onko auton katolla mitään", sanoi
Carpentaria eräälle uniselle vartialle.

"Vain tämä, sir.", sanoi mies ja ojensi alas takin ja lakin — molemmat
Ilojen Kaupungin univormun näköisiä.

"Onko vartia mennyt maata?" kysyi Carpentaria, joka sai päähänpiston.

"Kyllä, sir."

"Herättäkää hänet ja sanokaa, että haluan puhua hänen kanssaan."

"Hänen odottaessaan ovenvartiaa tutki Carpenteria tarkoin auton pyöriä,
jotka jo ensi kerralla olivat johtaneet hänen ajatuksensa erääseen
määrättyyn suuntaan. Sitten tuli vartia, ei niin nopeana ja valmiina
kuin vartian tulee olla.

"Ei kukaan voi kai tulla tähän vajaan teidän näkemättä häntä?" kysyi
Carpentaria häneltä.

"Ei kukaan", vastasi vartia varmasti.

"Mutta niistä, jotka menevät ulos, te ette pidä niin tarkkaa lukua?"

"En tietenkään, sir. Ei voi tulla ulos, ellei ole ollut sisälle, ja jos
ne ovat päässeet sisään, niin on kaikki paikoillaan."

"Aivan niin. Koettakaahan nyt muistella. Eikö heti tämän auton
sisääntultua mennyt ulos mies, jota ette tuntenut?"

"Sitä en voi muistaa. Ymmärrättehän, sir..."

"Kyllä ymmärrän. En moiti teitä mistään. On luonnollista, että
ajattelette niinkuin ajattelette, vaikkei se olisi oikeinkaan. Mutta
muistatteko nyt esimerkiksi nähneenne sinipukuisen, harmaatukkaisen
miehen tulleen ulos?"

"Kyllä, totisesti luulen niin, sir."

"Oletteko varma siitä?"

"Oh ei, en ole varma..."

"Katsokaa näitä pyöriä", keskeytti Carpentaria, "nämä ovat
savimöhkäleitä, eikö niin?"

"Niin, sir."

"Missä auto on voinut ajaa saadakseen sellaista pyöriinsä?"

"Sen on täytynyt ajaa sitä tietä, joka vie joelle, pengermän alle, sir."

"Te olette nero, vartia. Olen myöskin ajatellut sitä paikkaa. Mutta
miksi auto olisi ajanut sinne?"

"Ei, nyt te pistätte minut pussiin, sir."

"Sitten te ette kuitenkaan taida olla nero", sanoi Carpentaria.

Ja tutkittuaan autoa hyvin tarkoin, mutta tuloksetta, meni hän takaisin
Kaupungin Sydämeen.

Sudanilainen odotti ulkopuolella, ja selviä merkkejä oli huomattavissa
siitä, että Wiggins koetti riidellä hänen kanssaan. Wiggins ei ollut
unohtanut tuota värillistä miestä, joka oli antanut hänelle väärennetyn
kirjeen.

"No niin", sanoi Carpentaria. "Missä veljenne on?"

Mies pudisti alakuloisena päätään.

"Onko hän mennyt tiehensä?"

"On, sah!"

"Eikö kukaan koko sudanilaiskylässä tiedä, missä hän on?"

"Ei, sah!"

"Hm", sanoi Carpentaria. "Koska täällä ei ole mitään vartioitavaa, niin
voitte mennä, Wiggins, ja te myös, neekeri."

Kahta minuuttia myöhemmin hän meni itämaisten puutarhojen poikki
Thamesia kohti. Ja kuljettuaan parisataa metriä kuuli hän askeleita,
nopeita, epäsäännöllisiä ja keveitä askeleita, jotka tuntuivat
seuraavan häntä.

Hän kääntyi nopeasti, käsi pidellen revolveria taskussa, katsoakseen
takaa-ajajaansa kasvoista kasvoihin. Mutta tämä olikin Pauline
Dartmouth eikä kukaan muu. Hän antoi siis revolverin olla.




XXIII LUKU.

KESKUSTELU PUUTARHASSA.


Pauline oli ensin niin hengästynyt, että näytti siltä kuin hän ei
olisi saanut mitään sanotuksi. Carpentaria voi kuulla hänen kiireisen
hengityksensä, joka kuului miltei nyyhkytykseltä, ja kuunvalossa
hän voi nähdä sangen selvästi hänen punastuvat kasvonsa. Mutta hän
ei voinut eroittaa hänen silmäinsä ilmettä. Siitä huolimatta hänen
mieleensä tuli hänen niitä katsellessaan ajatus: hän on minulle
vihainen.

"Mr. Carpentaria, tahtoisin puhua pari sanaa kanssanne", sanoi Pauline
vihdoin jäykästi.

"Parahin neiti Dartmouth", vastasi Carpentaria kohteliaalla ja
hienostuneella tavallaan, "siitä olen iloinen. Mitä voin tehdä
hyväksenne? Valitan suuresti, että teidän on tällä tavoin täytynyt
juosta jälestäni."

"Olen seurannut teitä pitkän aikaa", sanoi Pauline ystävällisemmällä
äänellä. "Ensin menin konttoriinne, sieltä kassaholviin, sieltä
autotalliin, sieltä jälleen kassaholviin, ja nyt olen tässä. Näin
teidän menevän puutarhojen läpi. Näyttää siltä ettei kukaan tahdo antaa
teistä tietoja."

"Niinkö?" sanoi Carpentaria kysyvästi. "Sanokaa minulle nyt, mitä voin
tehdä palvelukseksenne?"

Tyttö katsoi häneen tutkivasti. He olivat yksin yhdessä keskellä
noita suunnattomia itämaisia puutarhoja. Noin sadan metrin päässä
oli orkesterilava, Carpentarian suurimpien voittojen näyttämö. Ja
kuitenkin tuntuivat hänestä tällä hetkellä hänen voittonsa mitättömiltä
ja merkityksettömiltä. Paulinen persoonallisuus teki häneen syvän
vaikutuksen. Hän mietti itsekseen, ettei koskaan nainen ollut katsonut
häneen siten kuin tämä. Hänen katseessaan ei ollut ihailua, ei mitään
ennakkoluuloja, ei mitään paitsi avointa ja järkevää tutkistelua.
"Toivon suoriutuvani hyvin tästä tulikokeesta", ajatteli hän. Ja
hänessä heräsi halu saada tuo nuori tyttö ajattelemaan hänestä hyvää,
ihailemaan häntä, jumaloimaan häntä. Hän tunsi, että rakkauden ilme
noissa tyynissä, rohkeissa, varmoissa silmissä olisi palkka kaikesta,
mitä hän oli kärsinyt nelikymmenvuotisen elämänsä aikana. Sanalla
sanoen: hän oli ihastunut häneen. Hän ei tiennyt, että Pauline tähän
iltaan asti oli ihaillut häntä kaukaa niinkuin naisten on tapana
ihailla sankareita.

"Ei kai kukaan ole sairaana, toivoakseni", sanoi hän.

Pauline ei ollut kuulevinaan sitä, vaan sanoi:

"Mr. Carpentaria, mitä olette tehnyt Ilam-serkulle?"

"Mitä?" huudahti Carpentaria sekä kysymyksen että tytön tyyneyden
hämmästyttämänä.

"Arvelen teidän kuulleen mitä sanoin", vastasi Pauline. "Mitä olette
tehnyt Ilam-serkulle? Missä hän on?"

"Neiti Dartmouth, kuvitteletteko hetkistäkään, että minä tietäisin
missä Ilam on? Tahtoisin itse mielelläni tietää missä hän on. Minä
etsin juuri häntä. En tiennyt jo olevan tunnettua, että hän on
kadonnut. Aioin suoraan sanoen pitää sen salassa niin kauan kuin
mahdollista..."

"Ei! Ei!" keskeytti tyttö hänet. "Toivoisin teidän olevan vilpittömän.
Luulin teillä olevan rehelliset kasvot, mr. Carpentaria, ja siksi olen
tullut luoksenne — tällä tavoin. Tulen suoraan sisarparkanne luota. Hän
on epätoivoinen. Hän on kertonut minulle kaiken."

Carpentaria ei vastannut heti. Sitten hän jatkoi:

"Kertonut teille kaiken? Minkä sitten? Oletteko te ja Juliette tulleet
niin pian ystäviksi?"

"Se on mahdollista", sanoi Pauline kuivasti. "Olen tavannut sisarenne
kolme kertaa, mutta hädän hetkellä meidän naisten täytyy pitää yhtä.
Neiti d'Avray ja minä asumme aivan vieretysten. Mikä on luonnollisempaa
kuin että menin häntä tervehtimään tänä iltana? Ja koska tapasin hänet
epätoivoisena, niin mikä oli luonnollisempaa kuin että kysyin häneltä,
mikä häntä vaivasi, ja mikä oli luonnollisempaa kuin että hän luotti
minuun, koska hänellä ei ole täällä ystävättäriä, vaikka hän on luonne,
joka kaipaa myötätuntoa?"

"Vakuutan teille, neiti Dartmouth", sanoi Carpentaria, "etten lainkaan
tiennyt sisareni epätoivosta — kuten te sitä kutsutte. Mitä hän on
teille kertonut?"

"No, tietysti kihlauksestaan Ilam-serkun kanssa ja teidän
vastustelustanne."

"Anteeksi, eivät he ole kihloissa", sanoi Carpentaria.

"Anteeksi", sanoi Pauline, "he ovat kihloissa. Tietääkö sitä kukaan muu
paremmin kuin he itse?"

"No, niin", sanoi Carpentaria, "otaksukaamme, että he ovat kihloissa."

"He aikoivat mennä huomenna naimisiin", sanoi Pauline tyynesti.

"Huomenna!" huudahti Carpentaria hämmästyneenä. "Salaisesti?"

"Miksi yritätte olla hämmästynyt? Mitä salaisuuteen tulee, olette
te pakoittanut heidät siihen, että sen täytyy tapahtua salaa, koska
sisarenne pelkää teitä."

"Ja nyt, koska serkkunne on kadonnut, eivät he voi mennä naimisiin",
sanoi Carpentaria, "siitä tämä surkeus."

"Miksi olette ryhtynyt sellaisiin äärimmäisiin toimenpiteihin,
sellaisiin julmiin ja häijyihin toimenpiteihin?" kysyi Pauline täynnä
suuttumusta. "Voin sangen hyvin ymmärtää, että te, suuri taiteilija,
ette voi olla kuin muut ihmiset, voin ymmärtää, että te voitte tehdä
hullutuksia ja merkillisiä tekoja. Voin käsittää, että uhmaatte lakia
ja uhmaatte mitä vaikeinta vaaraa. Mutta en voi käsittää, että olette
niin julma sisarellenne ja niin suunniltanne, että annatte viedä mr.
Ilamin väkivalloin pois."

Hänen poskensa hehkuivat.

"Väkivalloin?" mutisi Carpentaria.

Sitten hän nauroi ääneen, kovasti, äänekkäästi, kuten hänen tapansa
oli. Hänen naurunsa kaikui läpi autioiden puutarhain.

"Luuleeko Juliette, että olen väkivalloin antanut viedä hänen
sulhasensa pois?" kysyi hän.

"Tietysti!" sanoi Pauline. "Siitä kerrotaan mitä ihmeellisimpiä huhuja.
Väitetään teidän joutuneen riitaan hänen kanssaan ja surmanneen hänet."

"Lorua!" sanoi Carpentaria, ja yskähdettyään jatkoi hän: "Neiti
Dartmouth, tahdotteko katsoa minua silmiin. Sanon teille, ettei minulla
ole mitään tekemistä serkkunne katoamisen suhteen, ja etten tiennyt
mitään hänen aikeistaan mennä huomenna naimisiin Julietten kanssa."

Pauline katsoi häneen epäillen.

"Kunniasanallanne ?"

"Ei", sanoi Carpentaria ylpeästi, "ei kunniasanalla. Kun puhun
henkilölle siten kuin nyt puhun teille, ja sanon jonkun asian olevan
niin tai näin, niin se pitää paikkansa. En tahdo tukea väitteitäni
kunniasanoilla."

"Uskon teitä", sanoi Pauline hiljaa, ja hän loi katseensa alas.

"Kiitos!" sanoi Carpentaria. "Annatteko minulle kätenne?"

Ja Pauline ojensi hänelle varmasti kätensä. Ja Carpentaria ajatteli,
että se oli hyvin hieno ja hyvä käsi puristaa.

"Tiedättekö", sanoi hän, "teiltä oli hyvin rumasti tehty kuvitella
minua sellaiseksi hirviöksi."

"No niin", sanoi Pauline, "ehken oikeastaan uskonutkaan sitä.
Mutta olin teille vihainen, koska asetuitte avioliittoa vastaan.
Toivottavasti ette kiellä olleenne sitä vastaan."

"Ei", sanoi Carpentaria, "sitä en kiellä."

"Entä syy siihen?"

"En voi sanoa sitä teille", sanoi hän, "koska olette Ilamin serkku.
Ehkä olen syyttänyt häntä väärin, niinkuin te syytitte minua väärin.
Mutta voin vakuuttaa teille, että minulla on parempi syy siihen.
Oi, neiti Dartmouth", lisäsi hän, "voipa sattua, että tulette vielä
äärettömästi katumaan sitä, että tulitte Ilojen Kaupunkiin."

"En koskaan", sanoi Pauline.

"Se on hyvin kohteliasta", huomautti Carpentaria.

"Me joudumme syrjään asiasta", sanoi Pauline toisella äänensävyllä.
"Jätin sisarenne hyvin surulliseen tilaan. Ellei teillä ole mitään
tekoa Ilam-serkun häviämisen suhteen, niin kuka sen on tehnyt?"

"Ehkä hän on itse mennyt", sanoi Carpentaria. "Mahdotonta!" vastasi
Pauline.

"Niin minustakin", myönsi Carpentaria. "Ensin ajattelin, että hän
oli näytellyt suurenmoisen ilveilyn katoamalla mitä vaikuttavimmalla
tavalla. Mutta tämä ilveily kestää todella liian kauan ollakseen
ilveily. Se voi jo ehkä olla murhenäytelmä."

"Ja ketä te epäilette?" kysyi Pauline kärsimättömästi.

"Jos minä olisin teidän sijassanne", oli Carpentarian omituinen
vastaus, "niin kysyisin sisareltanne, neiti Rosielta."

"Rosielta!"

"Niin, Rosielta."

"Mr Carpentaria, mitä ihmettä te tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että sisarenne ehkä tietää, jotain, asiasta. Missä hän on
tällä hetkellä?"

"Hän valvoo mrs. Ilamin luona hoitajattaren sijasta."

"Sitä todellakin epäilen", sanoi Carpentaria varmasti.

"Mutta olen nähnyt hänet siellä."

"Se kuuluu vakuuttavalta", sanoi Carpentaria, "mutta epäilen sittenkin."

"Minun täytyy kai ajatella, että itse asiassa olette järjiltänne",
huomautti Pauline tyynesti.

"Me olemme kaikki jossain määrin järjiltämme. Muuten ei sisarenne
pitäisi niin pitkiä neuvotteluja parvekkeelta epäilyttävien miesten
kanssa joka ikinen yö."

"En oikein käsitä —" alkoi Pauline aavistaen pahaa.

"Ette kai tarkoita, että ette tiedä erään salaperäisen henkilön
käynneistä Ilamin huvilassa?"

"En ole niistä aivan tietämätön", sanoi Pauline suoraan. "Olen myös
tuntenut uteliaisuutta tuota miestä kohtaan. Näin hänet itse eräänä
yönä. Puhuin hänen kanssaan. Samoin sisareni. Mutta en ole sen jälkeen
nähnyt enkä kuullut hänestä. Eikä Rosiekaan."

"Sitten minun täytyy ilmoittaa teille asianlaita", sanoi Carpentaria
lujasti. "Minä olen myös utelias tuon omituisen olennon suhteen, ja
tätä uteliaisuutta tyydyttääkseni olen valvonut sangen monta yötä.
Ja minä voin nyt ilmoittaa, ettei vain tuona ensimmäisenä yönä tänne
saavuttuanne, vaan jokaisena yönä on sisaranne puhunut tuon henkilön
kanssa huoneensa ikkunassa."

"Kuka hän on? Mitä hän tahtoo?" kysyi Pauline hermostuneesti.

"Sen kysymyksen aioin tehdä teille", sanoi Carpentaria vastaukseksi.

"Minä en ainakaan tiedä mitään."

"Kun puhuitte hänen kanssaan, kuten myönnätte tehneenne, eikö hän
pyytänyt teiltä jotain?"

"Kyllä, ja minä kieltäydyin sitä tekemästä."

"Mutta sisarenne? Mitä hän teki?"

"Oh, mr. Carpentaria", mutisi Pauline, "voinko luottaa teihin?"

"Tiedättehän voivanne."

Pauline kertoi hänelle kokonaan mustan laatikon tarinan.

"Ja sen jälkeen", huomautti Carpentaria, "on sisarellanne kohtauksia
tuon miehen kanssa."

"Minä luulen sittenkin teidän erehtyneen. Rosie ei koskaan salaisi
sellaista minulta."

"On hyvin helppoa saada selvä asiasta," sanoi Carpentaria. "Menkäämme
teidän huvilaanne ja katsokaamme, onko neiti Rosie mrs. Ilamin
huoneessa niinkuin te luulette. Voin sanoa teille aivan suoraan
arvelevani, että neiti Rosie tietää jotain mr. Ilamin häviämisestä.
Olen varma siitä, niin, jopa tiedänkin, että juuri tuo omituinen vieras
on vienyt hänet pois, ja koska tämä omituinen vieras puhuu neiti Rosien
kanssa joka yö — no niin, tehkää itse johtopäätös."

Pauline hätkähti.

"Niin", sanoi hän matalalla äänellä, "menkäämme katsomaan."

Ja he menivät kävellen rinnakkain puutarhojen läpi.

"Minä odotan täällä", sanoi Carpentaria heidän päästyään Ilamin
huvilan sivuovelle. "Te voitte mennä katsomaan, onko mitään erikoista
tapahtunut talossa, ja erikoisesti, onko sisarenne vielä paikoillaan,
ja sitten tulette ilmoittamaan minulle. Minä odotan täällä."

Pauline meni vastaamatta taloon. Parin minuutin kuluttua hän palasi.
Hänen silmissään oli kyyneleitä.

"No niin?" kysyi Carpentaria.

"Rosie ei ole talossa", vastasi hän. "Mrs. Ilam on yksin. Onneksi hän
nukkuu. Kaikki on rauhallista. Mutta Rosie —"

Hän päästi nyyhkytyksen.






III OSA.

JETSAM.




XXIV LUKU.

VENE.


Carpentaria ja Pauline jäivät seisomaan liikahtamatta, molemmat
epäröivinä ja miettien tilannetta, johon nyt olivat joutuneet. Yö oli
edelleenkin kirkas ja valoisa.

"Koko asema on muuttunut", sanoi Carpentaria vihdoin. "Uusi tekijä on
tullut lisäksi."

"Mitä tekijää tarkoitatte?", kysyi Pauline.

"Tietysti teidän sisartanne!", vastasi hän hymyllä, joka ilmaisi
Carpentariassa piilevän suuren veitikan. "Ajatelkaahan vain, miten
mutkikkaaksi se tekee asian. Jos minun olisi tekeminen vain tuon
salaperäisen miehen kanssa, jolla oli harmaa tukka ja sininen puku —
ehkä tiedätte hänen kutsuvan itseään Jetsamiksi — niin voisin toimia
oikein miehen tavoin, eikä kukaan siitä kärsisi. Mutta nyt, kun on
nainen mukana pelissä..."

"Mistä sen niin varmasti tiedätte?", keskeytti Pauline.

"Voitteko epäillä sitä?"

"En voi ymmärtää, että hän voisi käyttäytyä siten."

"Ehkä hän tunsi tuon miehen ennestään?" sanoi Carpentaria.

"Oi, ei, ei varmastikaan", sanoi Pauline. "Ei ikinä."

"Silloin hänellä on joka tapauksessa merkillinen vaikutusvoima
sisareenne."

"Ette suinkaan tarkoita hypnotismia tai jotain senkaltaista?"

"Mutta Rosie on tuskin puoleksikaan hänen ikäisensä."

"Eihän ikä vaikuta mitään sellaisissa asioissa", sanoi Carpentaria.
"Ei, se riippuu katseista, epämääräisestä myötätunnosta ja
sivuseikoista, jotka ovat vielä niitäkin mitättömämpiä. Sitäpaitsi
sisarenne kyllä on vanhempi kuin puolet tuon miehen iästä."

"Voi", sanoi Pauline rukoilevalla äänellä, "nyt minun täytyy saada
luottaa siihen, että te autatte minua. Rosie voi olla vaarassa, hän
voi tehdä jotain hyvin tyhmää, sekaantua johonkin sellaiseen kuin tuo
Ilam-serkun poisvieminen. Mitä meidän on tehtävä?"

"Niin, hän tekee todellakin tyhmyyksiä", sanoi Carpentaria, "jos
asiaa katsotaan aivan käytännölliseltä, arkipäiväiseltä kannalta.
Mutta en luule hänen olevan vaarassa. En luule hänen enemmän kuin
teidenkään olevan sellaisia naisia, jotka joutuvat vaaraan, ellei
siihen ole sangen suurta syytä. Ja mitäkö meidän on tehtävä? Minulla on
päähänpisto. Mrs. Ilam kai voi hyvin?"

"Kyllä, ainakin muutamaan tuntiin hän ei tarvitse mitään?"

"Tuletteko sitten kanssani virralle? Tahdon tehdä tutkimuksia siellä."

"Kyllä!" sanoi Pauline.

Heidän kulkiessaan toistamiseen itämaisten puutarhani läpi kertoi
Carpentaria Paulinelle mitä hän tiesi, auton väärinkäytöstä.

Suunnaton pengermä, joka rajoitti puutarhoja Thamesiin päin, oli
peitetty marmorikatoksella, joka kohosi korkealle vedenpinnan
yläpuolella. Pengermä kulki yhtenäisenä rantaa myöten, mutta muutamin
paikoin sitä katkaisivat tunnelit, jotka veivät alas rannalle. Erästä
näistä teistä, joka oli erittäin savinen, epäili Carpentaria auton
käyttäneen.

"Ainoa syy, mikä autolla voi olla ajaakseen sitä alas", sanoi
Carpentaria heidän puhuessaan asiasta, "täytyy olla, että he ovat
lastanneet jotain veneeseen alhaalla virran luona. Ettekö tekin luule
niin?"

"Kyllä", myönsi Pauline, "ellei ehkä heittäkseen jotain virtaan."

"Mitä!" huudahti Carpentaria. "Ruumiinko?"

"Ei", vastasi Pauline rauhallisesti, "ei ruumista. Minä ajattelin niitä
kahtatuhattaviittäsataa puntaa, jotka kerroitte varastetuiksi."

Carpentaria mietti asiaa.

"Se on todellakin hyvin viisaasti ajateltu", sanoi hän. "Mutta miksi he
olisivat heittäneet ne virtaan?"

"On vuoksi", sanoi hän, "tai oikeammin oli vuoksi puoli tuntia tai
tunti sitten. He ovat ehkä upottaneet rahat onkiakseen ne ylös jälleen
tilaisuuden sattuessa."

"Minä toistan", sanoi Carpentaria, "että se on hyvin viisaasti
ajateltu."

He olivat jo matkalla alaspäin leveintä noista kolmesta tiestä, jotka
johtivat puutarhoista alas joelle, ja millä he selvästi näkivät
autonjäljet, kun Carpentaria äkkiä pysähtyi.

"Hiljaa!" kuiskasi hän. "Ettekö kuule aironloisketta?"

He kuuntelivat.

"Kuulen", sanoi Pauline. "Ja eikö tuo ole vene, joka raapii hiekkaa?"

Tie katosi salaperäiseen hämärään heidän edessään, he eivät voineet
nähdä sen päätekohtaa, mutta ääni kuului varsin selvästi pienen
tunnelin läpi.

"Menkäämme takaisin", sanoi Carpentaria, "ja kiivetkäämme pengermälle.
Sieltä voimme nähdä kaiken. Mutta olkaa hiljaa."

Hetkistä myöhemmin he hiipivät pengermälle. He kumartuivat yhtaikaa
rinnakkain, ja tirkistivät pienten pilarien välistä. Pauline päästi
puoliksi tukahutetun huudahduksen, mutta Carpentaria sai hänet
kädenliikkeellä vaikenemaan.

Rosie — Rosie eikä kukaan muu — souti venettä vähän matkaa rannasta. He
voivat selvästi nähdä hänen kasvonsa, hänen vaatteensa, hänen hattunsa
kuutamossa. Hän nousi nyt seisomaan veneessä ja veti sen rannalle
iskemällä venekoukun pitkänomaiseen kiveen rannalle. Sitten hän hyppäsi
maihin. Mutta omituisinta oli, että hän meni tuon suuren, pitkänomaisen
kiven luokse ja nosti sen ylös suurella ponnistuksella, minkä jälkeen
hän horjuvin askelin sai sen kannetuksi veneeseen. Carpentaria
käsitti nyt, ettei se ollut kivi, vaan yksi noista arkuista, joissa
tavallisesti lähetettiin kultaa Ilojen Kaupungista. Hän näki myös,
että arkkuun oli kiinnitetty kahdentoista jalan mittainen nuora, jonka
päässä oli korkkia. Rosie meni nyt veneeseen, työnsi sen rannasta,
ja tultuaan muutaman metrin päähän heitti hän raha-arkun jokeen. Kun
se oli tehty, laski hän veneen maihin, kiinnitti veneen muurissa
olevaan rautarenkaaseen ja meni. Hän oli suorittanut koko jutun sangen
taitavasti.

Heti hänen kadottuaan pengermän alle hypähti Pauline ylös.

"Minun täytyy mennä hänen luokseen — minun täytyy kysyä häneltä mitä
hän tällaisilla teoilla tarkoittaa."

"Anteeksi", sanoi Carpentaria, "mutta sitä ette saa tehdä. Jos nyt
puututte asiaan, tuhoatte koko työmme."

"En oikein ymmärrä", sanoi Pauline.

"Neiti Dartmouth", sanoi hän vakavasti ja pyytävästi, "ei ole
epäilystäkään siitä, että sisarenne on osallisena tässä salaliitossa
tai mikä se nyt lieneekin. Olen aivan varma siitä, että hän toimii
hyvistä, hyväntahtoisista ja rehellisistä vaikuttimista. Mutta hän
on jokatapauksessa siinä osallisena. Siksi meidän täytyy, mikäli
mahdollista, kohdella häntä salaliittolaisena..."

"Mutta tahdotteko..."

"Olen tietysti valmis suurimpaan hienotunteisuuteen hänen suhteensa",
sanoi Carpentaria. "Mutta jos tuo veneessäolija olisi ollut joku muu
kuin sisarenne, olisimmeko silloin paljastaneet itsemme? Tuskinpa
vain! Olisimme seuranneet asian kehitystä se etu puolellamme, että me
nyt tiesimme jotain sellaista salaliittolaisista, jota he luulivat
salaisuudekseen. Se asia, että veneessäolija oli sisarenne, ei saa
muuttaa toimintatapaamme. Ja sallikaa minun lisätä, neiti Dartmouth,
että te ensin tulitte luokseni _minun_ sisareni vuoksi. Olemme
hänellekin jotain velkaa, eikö niin?"

"Niin", vastasi Pauline. "Mitä siis nyt teemme?"

"Minä ehdotan, että menemme takaisin teidän huvilaanne katsomaan onko
sisarenne tullut takaisin. Oliko hän luvannut valvoa mrs. Ilamin luona
viimeksi hänen kanssaan puhuessanne?"

Pauline päästi huokauksen, joka merkitsi "kyllä."

"Hän ei tehnyt mitään viittausta siihen suuntaan, että hän menisi ulos?"

"Ei. Ja..."

"Ja mitä?"

"Voinko kertoa sen teille?" huokasi Pauline. "Niin, kai minun täytyy
se tehdä. Olen varma siitä, että Rosie tarkoitti vain hyvää, mutta ei
ollut hänen vuoronsa tänä yönä valvoa mrs. Ilamin luona."

"Kenen vuoro sitten?"

"Sairaanhoitajattaren."

"Ja teidän sisarenne sai vuorojärjestyksen muutetuksi?"

"Niin, hän sanoi hoitajattaren tarvitsevan vapaapäivää, ja käski hänen
mennä lomalle vuorokauden ajaksi."

"Milloin tämä tapahtui?"

"Noin kello kuudelta iltapäivällä, luullakseni."

"Ja missä sairaanhoitajatar on?"

"Hän meni konserttia kuulemaan Queens Halliin ja jää yöksi joidenkin
tuttaviensa luokse."

"Ja sisarenne luulee hänen olevan nukkumassa?"

"Niin luulen", sanoi Pauline.

He palasivat hitaasti takaisin huviloille. Carpentaria tahtoi kernaasti
kiiruhtaa, mutta Paulinea tuntui jokin salaperäinen voima pidättävän.
Hän vapisi ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin hänen täytyisi palata
huvilaan. Mutta vihdoin he seisoivat Ilamin sivuoven edessä.

"Mitä minun on tehtävä?"

"Emme nähneet sisartanne puutarhoissa", sanoi Carpentaria, "niin että
hän luultavasti on palannut takaisin. Ei hän voisi olla mrs. Ilamin
luota poissa niin kauan, vai mitä? Menkää katsomaan, onko hän tullut
takaisin ja onko hän mrs. Ilamin huoneessa. Jos hän on siellä, niin
urkkikaa häneltä."

"Mutta miten? Mitä kysyn? Kysynkö onko hän ollut ulkona?"

"Ei millään ehdolla!" huudahti Carpentaria. "Olkaa kuin ette tietäisi
mitään. Teidän täytyy olla hyvin varovainen. Joko hän kertoo teille
totuuden, tai hän..."

"Valehtelee! Valehtelee!" huudahti Pauline, "Sanokaa vain suoraan!
Myöntäkää vain, että kehoitatte minua toimimaan petoksellisesti häntä
kohtaan, jota rakastan enemmän kuin ketään muuta maailmassa."

"Jos tässä tarvitaan teeskentelyä", sanoi Carpentaria, "niin ettehän te
ainakaan ole sitä alkanut. Olemme varmat sisarenne hyvistä aikeista.
Mikä muu voi tulla kysymykseen? Muutaman päivän kuluttua, ehkä jo
huomenna, on kaikki selvillä. Menkää nyt heti. Minä odotan teitä."

Pauline pudisti surullisesti päätään, avasi eteisen oven avaimellaan ja
aikoi mennä sisään, kun Carpentaria pysähdytti hänet.

"Hetkinen", sanoi hän. "Sanoitte hänen luulevan, että te olette
vuoteessa?"

"Niin, sanoin 'luultavasti'."

"On tärkeää ettei hän saa selville, että olette ollut ulkona. Voitte
helposti teeskennellä, että teidät on joku melu herättänyt. Eikö niin?"

Hän hymyili Carpentaria-hymyään.

Pauline koetti hymyillä takaisin ja katosi ovesta. Sisään päästyään
hän hiipi ylös rappuja omaan huoneeseensa. Hän tunsi olevansa kuin
varas. Ulos tullessaan oli hänellä yllään aamupuku, ja hänen tukkansa
oli epäkunnossa. Hän meni mrs. Ilamin huoneen ovelle ja kuunteli
jännittyneesti. Ei ääntäkään kuulunut. Jos hän totteli Carpentariaa,
täytyi hänen nyt mennä sisään, ja hänen täytyi kantaa väärää naamiota
sisarensa nähden, jota hän rakasti niin paljon kuin hän voi ketään
rakastaa. Ei, hän ei voinut mennä sisään! Hänen jalkansa eivät
tahtoneet kannattaa. Oli parasta huutaa häntä.

"Rosie!"

Hänen äänensä oli niin heikko, että hän tuskin itsekään kuuli sitä.
Sisältä ei kuulunut vastausta. Ja hän huusi vielä kerran, tällä kertaa
kovemmin.

"Rosie, kuule!"

Sitten hän avasi oven parin tuuman verran. Kuului hameiden kahinaa, ja
Rosie tuli. Hän oli nähtävästi hyvin kiihoittunut.

"Mitä on tapahtunut? Oletko sairas?" kysyi Rosie.

"Heräsin johonkin meluun", sanoi Pauline, ja hänestä tuntui siltä kuin
olisi Carpentaria kuiskannut hänen korvaansa mitä hänen piti sanoa. "Ja
luulin että täällä oli ehkä jotain hullusti."

"Ei", sanoi Rosie, "Mutta sinä olet omituisen näköinen. Sinulla on kai
ollut painajainen! Peloitit minua niin kovin."

Pauline ei heti vastannut.

"Et ole riisuutunut. Et ole ollut nukkumassa", sanoi hän vihdoin.
"Luulin sinun nukkuvan leposohvalla."

"Niin, sen aion tehdäkin", sanoi Rosie. "Olen istunut lukemassa. Ja
sitäpaitsi tuo Ilam-serkun katoaminen on niin kamala. Missähän hän
mahtaa olla?"

"Hänkö", vastasi Pauline kuivasti, "hän tulee varmasti takaisin
huomenna. Hän on kai mennyt kaupunkiin."

Rosie haukotteli.

"Ehkäpä", myönsi hän.

"Niin, hyvää yötä sitten, Rosie", sanoi Pauline ja tarttui sisarensa
käteen.

"Hyvää yötä."

"Miten kylmä kätesi on", sanoi Pauline. "Oletko ollut ulkona?"

"Ulkona? Mitä tarkoitat?"

"Ulkona parvekkeella?"

"Ei, en ole tuolilta liikahtanut. Hyvää yötä vain!"

He katsoivat hetkisen toisiinsa. Molemmat teeskennellen, mutta molemmat
sittenkin hellästi. Ja äkkiä he suutelivat toisiaan intohimoisesti.

He olivat naisia.




XXV LUKU.

PALVELIJAT.


Kun Pauline oli tullut takaisin makuuhuoneeseensa ja riisunut yltään
petollisen aamupuvun, hiipi hän jälleen hiljaa alas ja ulos ovesta.
Carpentaria ei ollut näkyvissä, ja hän aikoi juuri rientää ylös
uskoakseen hänelle kaikki ja saadakseen vastapalvelukseksi kuulla
häneltä kaiken. Silmänräpäyksen ajan hän epäili Carpentariaa, epäili,
ettei tämä toiminut vilpittömästi häntä kohtaan, mutta juuri silloin
tämä saapui — hän oli nähtävästi seissyt häntä odottamassa toisella
puolen taloa.

"Te olitte oikeassa", sanoi Pauline, ennenkuin Carpentaria ehti kysyä
mitään.

"Sisarenne kieltää olleensa ulkona?"

Pauline nyökkäsi.

"Auttaako tämä nyt sitten meitä?" kysyi hän katkerasti. "Ovatko asiamme
paremmalla kannalla senvuoksi, että olen valehdellut Rosielle ja
pahoittanut hänet valehtelemaan minulle?"

"Kyllä, luulen niiden olevan paremmalla kannalla", sanoi Carpentaria.

"Minä en sitä luule", sanoi Pauline. "Ja viimeiset viisi minuuttia ovat
olleet kamalimmat, mitä koskaan olen kokenut."

Hän näytti olevan lohduttomasti suruissaan.

"Olen siitä kovin pahoillani", sanoi Carpentaria hiljaa.

"Ei, ei", sanoi Pauline nopeasti, "Te olette oikeassa. Me olemme
keskellä jotain selittämätöntä arvoitusta, eikä meillä ole mitään syytä
muuttua tunteellisiksi. Luottamukseni Rosieta kohtaan on yhtä suuri
kuin se on aina ollutkin. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, ja minä
olen valmis kaikkeen mitä minulta pyydätte."

"No niin", sanoi Carpentaria. "Sisarellannehan on täytynyt olla jokin
syy siihen, miksi hän välttämättömästi on tahtonut asettua mrs. Ilamin
vartiaksi tänä yönä. Ja se syy ei voi olla missään yhteydessä tuon
venejutun kanssa. Jos hän olisi tahtonut päästä vain huomaamatta veneen
luo, niin hän olisi voinut mennä maata kuten tavallista sanomatta
mitään, eikö niin?"

Pauline nyökkäsi.

"Siksi on päivänselvää, että tulee tapahtumaan jotakin ja luultavasti
tapahtumaan mrs. Ilamin makuuhuoneessa. Sillä ellei se tapahtuisi
siellä, niin mitä syytä sisarellanne olisi tahtoa hoitajaksi tänä yönä?"

"Mutta mitä ihmettä mrs. Ilamin makuuhuoneessa voisi tapahtua?" kysyi
Pauline hätkähtäen.

"Miten voisin sen tietää?" sanoi Carpentaria. "Minä vain viittaan
asioihin, jotka näyttävät osoittavan määrättyyn suuntaan. Tahdotteko
olla hyvä ja asettua vartiaksi, neiti Dartmouth?"

"Mihin minun pitää mennä vartiaksi?"

"Pitäkää silmällä huvilanne portaita. Voitteko nähdä ne huoneestanne."

"Kyllä."

"Vartioikaa niitä siis huoneestanne. Mutta älkää pitäkö valoa."

"Entä jos tapahtuisi jotain merkillistä?"

"Menkää silloin ulos parvekkeellenne ja sitokaa valkoinen nenäliina
kaidepuuhun."

"Entä te?" kysyi Pauline.

Tällä hetkellä avattiin ikkuna Carpentarian huvilassa tien toisella
puolen, ja he kuulivat Julietten surullisen äänen.

"Carlos, sinäkö se olet?"

"Niin, minä", vastasi Carpentaria niin hiljaa kuin oli mahdollista.

"Menkää hänen luokseen ja lohduttakaa häntä", sanoi Pauline.

"Minä tulen luoksesi", sanoi Carpentaria katsoen ylös ikkunaan.

"Tyttö parka!" sanoi Pauline.

"Sitten", lisäsi Carpentaria nopeasti, "tulen jälleen ulos ja pidän
vahtia teidän huvilanne ulkopuolella. Kun te olette sisällä ja minä
ulkona, on hyvin vähän luultavaa, että voi tapahtua mitään merkillistä
meidän huomaamattamme."

Hän meni pois ihastuneena Paulinen terveeseen järkeen ja hänen
itsehillintäänsä, ja ennen kaikkea hänen naisellisuuteensa.

Hänen oman huvilansa halli oli pimeä, ja kaikki ensi kerroksen huoneet
olivat tyhjiä. Hän meni ylös. Juliette, joka kuuli hänen askeleensa,
tuli työhuoneen ovelle, jonka ikkunasta hän oli huutanut ja tuijotti
häntä kiinteällä ja miltei lasimaisella katseella hänen lähestyessään.
Hänen hahmonsa erottui selvänä työhuoneesta tulevaa valoa vastaan.

"Sammuta valo heti paikalla", sanoi Carpentaria tahtomattaan tiukasti.

Juliette ei liikahtanut, ja Carpentaria, joka ajatteli vain miten
tärkeätä oli, että talo teki sen vaikutuksen, että kaikki olivat
menneet levolle, kiiruhti hänen ohitseen ja sammutti valon.

"Oi, Carlos", huokasi hän, "miten häijy sinä olet!"

Carpentaria näki hänet nyt epäselvästi huoneen pimeässä, ja hänen
hahmonsa teki häneen syvän vaikutuksen, ja vielä enemmän hänen
surullinen äänensä. Hän meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.

"Juliette", kuiskasi hän, "luuletko todella minusta sellaista?"

"Onko neiti Dartmouth puhunut kanssasi?" kysyi hän toivehikkaalla
äänellä.

"On", sanoi Carpentaria. "Voitko uskoa, että olisin tehnyt... tehnyt
jotain pahaa Ilamille?"

"Etkö ole sitä tehnyt?" kysyi Juliette innokkaasti.

Carpentaria kertoi hänelle mitä hän äsken oli kertonut Paulinelle.
Juliette kiitti häntä hellällä suudelmalla.

"Carlos", sanoi hän vaivalloisesti, "olen valehdellut sinulle.
Teeskentelin sinulle. Hän oli aamulla koko ajan huoneessani. Voitko
antaa minulle anteeksi?"

"Olin varma siitä", vastasi Carpentaria. "Ja minä annan sinulle
anteeksi."

"Sinä et tiedä mitä rakkaus on", sanoi Juliette. "Sinä et ole koskaan
välittänyt kenestäkään sillä tavoin... Enkä minäkään... ennenkuin
tapasin..."

"Kuka voi sanoa, etten minä tiedä mitä rakkaus on?" keskeytti
Carpentaria. "Ehkäpä nyt juuri opin sen. Mutta sanohan, milloin näit
Ilamin viimeksi? Oletko nähnyt häntä aamupäivän jälkeen?"

"Olen", sanoi Juliette.

"Missä?"

"Hänen konttorissaan iltapäivällä."

"Hän ei viitannut siihen suuntaan, että hän oli vaarassa?"

"Ei missään uhkaavassa vaarassa. Oi, Carlos, hän ei ole sellainen
kuin sinä luulet. Hän on rehellinen mies, minä säälin häntä, ja minä
rakastan häntä. Missä hän on? Mitä hänelle on tapahtunut?"

"En voi sanoa sitä vielä", oli Carpentarian vastaus, "mutta ennenkuin
huomispäivä koittaa, tiedän luullakseni enemmän."

"Hän kärsii toisten rikoksista", sanoi Juliette.

"Onko hän sanonut sen sinulle?"

"Ei, mutta luulen niin. Tunnen kaikki hänen vikansa. Kaikki."

"Sinun olisi tullut luottaa minuun enemmän, Juliette", sanoi
Carpentaria.

"En tahtonut mitään sen kernaammin, mutta hän pelkää sinua. En voinut
olla häntä tottelematta. Olet joskus sanonut jotain, mikä on häntä
peloittanut, ja vaikka hän on niin suuri ja vahva, pelkää hän, hänellä
on niin pelokkaat silmät. Nuo silmät ensin herättivät minussa rakkauden
häntä kohtaan. Carlos, mitä aiot tehdä?"

"Aion vartioida", vastasi hän.

"Eräs mies oli vähän aikaa sitten takaovella ja kysyi, olitko kotona."

"Kuka se oli?" kysyi Carpentaria jokainen hermo jännitettynä. "Mitä
sinä vastasit?"

"Ensin luulin sen olevan jonkun yövartioista, mutta sitten hänen
kasvonsa saivat minut epäilemään. Ajattelin, että se ehkä oli varas —
tiedäthän, miten hermostunut olen, Carles — ja sanoin, että sinä juuri
olit mennyt maata, ja suljin oven hänen nenänsä edestä. En tahtonut
hänen luulevan talossa olevan vain naisia. Mutta tietenkään se ei ollut
varas kuitenkaan."

"Se on viisainta, mitä olet koko päivänä tehnyt", sanoi Carpentaria ja
alkoi kysellä häneltä miehen ulkonäköä.

Äkkiä he molemmat hätkähtivät kuullessaan omituisen äänen ikkunasta.

"Onko se sadetta?" kysyi Juliette.

"Ei", sanoi Carpentaria, "se on hiekkaa."

Hän meni parvekkeelle. Tiellä sen alapuolella näki hän vaalean hahmon.

"Tekö se olette, neiti Dartmouth?" kuiskasi hän.

"Minä", kuului vastaus, "minä..."

"Hiljaa!" varoitti Carpentaria. "Minä tulen alas luoksenne hetkisen
kuluttua."

Selitettyään asian lyhyesti Juliettelle kiiruhti hän alas ja avasi
oven, Pauline seisoi oven vieressä häntä odottamassa.

"Onko tapahtunut jotain?" kysyi hän.

"Ei mitään ole tapahtunut", vastasi Pauline, "mutta jotakin, hyvin
merkillistä on kuitenkin tänä iltana tapahtumassa. On sangen
ihmeellistä, että sisäkkö, joka muuten ei koskaan unohda mitään, juuri
tänä iltana on unohtanut panna hiukan maitoa huoneeseeni — vaikka
olin sitä erikoisesti pyytänyt. Soitin siis häntä. Johto vie suoraan
hänen huoneeseensa, se vei ennen mrs. Ilamin huoneesta, mutta nyt se
on muutettu, mutta en saanut vastausta. Soitin uudelleen — ei mitään
kuulunut. Minä en ole sellainen, joka sietää tuollaista palvelijoilta,
ja siksi menin suoraan hänen huoneeseensa. Hän ei ollut siellä. Siinä
huoneessa on kaksi vuodetta, toisessa nukkuu keittäjätär. Molemmat
vuoteet olivat tyhjät, kumpaakaan ei oltu käytetty. Menin toisiin
palvelijahuoneisiin, ne olivat kaikki tyhjinä. Rosie, mrs. Ilam ja minä
olemme yksin huvilassa."

Carpentaria seisoi miettien.

"Kerroittako sen sisarellenne?"

"En, tulin suoraan tänne teidän luoksenne."

"Se oli hyvin viisaasti tehty", sanoi Carpentaria.

"Minä alan pelätä", lisäsi Pauline. "Mitä se merkitsee? Kaikki
palvelijat poissa..."




XXVI LUKU.

TYHJÄ MAKUUHUONE.


Ilamin huvilassa oli vain kaksi ihmistä, joilla oli oikeus olla siellä,
ja ne kaksi olivat mrs. Ilam ja Rosie Dartmouth. Mutta nämä kaksi
naista eivät suinkaan olleet yksin talossa. Se oli suuri talo, jota
voi kutsua huvilaksi enemmän sen rakennustavan ja parvekkeitten vuoksi
kuin sen suuruuden ja muodon perusteella. Useimmat huvilat ovat pitkiä
ja matalia, tämä oli pitkä, muttei matala. Ensimmäisessä kerroksessa
oli vastaanottohuoneita ja keittiöpuoli, toisessa kerroksessa
oli makuuhuoneet, ja sen yläpuolella olevassa puolikerroksessa
palvelijoiden huoneet Mutta siihenkään ei rakennus vielä päättynyt,
sillä sen yläpuolella muodosti terävä katto vielä suuren ullakon, jota
käytettiin varastohuoneena. Sinne päästiin pieniä portaita myöten, ja
sitä valaisi kaksi pientä ullakkoikkunaa.

Ensimmäinen kerros ja puolikerros olivat nyt pimeinä ja tyhjinä.
Toisessa kerroksessa oli mrs. Ilamin huone ainoa, missä oli ihmisiä, ja
siellä seisoi Rosie uunin ääressä levottomana odottaen. Sitä valaisi
vain ruusunpunainen suuri lamppu, joka loi valokehän halvaantuneen
yöpöydälle valkoisine liinoineen; kaikki muu, Rosiekin, oli
puolipimeässä.

Rosie seisoi nähtävästi kuunnellen jotakin — ovi oli raollaan — ja
muutamia hetkiä mietittyään hän meni ovesta ulos ja sitten ylös
portaita. Siinä missä ne päättyivät, näki hän suuren ullakonoven
aukenevan, ja salalyhtyä kantavan miehen tulevan siitä ulos. Hän
sulki oven huolellisesti jäljestään ja tuli sangen huolettomasti alas
portaita, ja sitten varovaisemmin palvelijoiden kerroksen läpi toiseen
kerrokseen.

Se oli Jetsam — yhä yllään ikuinen sininen pukunsa.

Portaat ja käytävä olivat pimeät lukuunottamatta sitä heikkoa valoa,
joka säteili mrs. Ilamin makuuhuoneesta. Mr. Jetsam liikkui aivan
äänettömästi, sillä hänellä oli paksut huopapohjat kengissään. Hän ei
heti huomannut Rosieta käytävässä, ja kun hänen lyhtynsä valo sattui
häneen, hätkähti hän. Rosie ei liikahtanut.

"En odottanut teidän olevan täällä", sanoi hän, Rosie loi häneen
rauhallisen katseen ja meni sanaakaan sanomatta alas portaita.

"Tahtoisitteko puhua kanssani?" kysyi Jetsam.

Hänen äänellään oli se merkillinen ominaisuus, että se oli miltei
kuulumaton, mutta sittenkin aivan selvä.

Rosie nyökkäsi.

Jetsam osoitti mrs. Ilamin makuuhuoneen avointa ovea, mutta Rosie
pudisti päätään.

"Miksei?" kysyi hän.

Rosie pudisti uudelleen päätään ja meni alas ruokailuhuoneesen.
Äärettömän varovasti avasi Jetsam sen oven ja sulki sen heidän sisään
tultuaan.

"Meidän olisi parempi olla ylhäällä", sanoi Jetsam lempeästi nuhdellen.
"Pieninkin liikahdus on vaarallinen. Asian näin ollessa voi pieninkin
risahdus turmella kaiken."

"En voi puhua siellä", sanoi Rosie.

"Mutta mitä se merkitsee, kun mrs. Ilam ei voi lainkaan liikkua eikä
päästää äännähdystäkään?", kysyi Jetsam.

"Vain se seikka, että hän voi kuulla, saa minut suunniltani", sanoi
Rosie. "Minä olen kerta kaikkiaan sellainen. Tiedän sen olevan
naurettavaa, mutta en voi sille mitään. Minun täytyy kertoa teille,
että minulla on ollut kamala kohtaus Paulinen kanssa."

"Kohtaus? Ette kai ole riidelleet?" kysyi Jetsam levottomana.

"Ei, mutta minä valehtelin hänelle mitä pahimmin, ja mikä on pahempi,
en luule hänen uskoneen minua."

"Hän epäilee teitä jostakin?"

"En tiedä, toivon, ettei hän epäile. Mitä hän muuten voisi epäillä? Hän
on koko ajan ollut vuoteessa."

"Se on totta", sanoi Jetsam miettivästi. "Se on totta! Te olette
ollut suurenmoinen. En voi koskaan, koskaan kiittää teitä kylliksi.
En luullut olevan olemassa teidän kaltaistanne naista. Te olette
osoittanut minulle suurinta myötätuntoa, mitä koskaan olen saanut
osakseni. Ilman teitä en olisi voinut saada mitään aikaan, mutta kiitos
teidän käy kaikki nyt hyvin. Vääryys tulee jälleen sovitetuksi. Ellen
saa sitä tehdyksi, niin surmaan itseni."

"Älkää sanoko niin", pyysi Rosie.

Jetsam hymyili. Sitten hän kohotti salalyhtynsä ja valaisi Rosien
kasvoja. Tämä ei edes räpäyttänyt silmääkään.

"Te olette hyvin kalpea", sanoi hän.

"Mitä muuta voisin olla?" sanoi Rosie. "Te olette mennyt paljon
pitemmälle — paljon pitemmälle kuin koskaan olisin kuvitellut. Te
olette ohjannut minua."

"Ei", sanoi Jetsam. "Sen on teidän oma hyvyytenne tehnyt. Teidän
myötätuntonne onnettomia kohtaan on sen tehnyt. Vakuutan teille, etten
koskaan ollut niin rohkea... ennenkuin lapasin teidät parvekkeella.
Kadutteko sitä nyt? Jos te pyydätte minua luopumaan suunnitelmistani ja
menemään tieheni, niin menen."

Rosie hymyili surumielisesti.

"En pyydä sitä", sanoi hän. "Mutta vapisen ajatellessani, mitä olette
tehnyt."

"Älkää sitä pelätkö", sanoi Jetsam. "Ellen ole turvassa täällä, missä
sitten olisin turvassa? Eikö tämä ole viimeinen paikka, missä kukaan
voi luulla minun olevan... saaliini keralla?"

"Mutta palvelijoiden poislähettäminen", sanoi Rosie.

"Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa", sanoi Jetsam.

"En vieläkään ymmärrä, miten voin sen tehdä", sanoi Rosie vielä
muistellen mitä hän oli tehnyt. "Ja miten voin selittää sen Paulinelle
huomenna, sitä en lainkaan käsitä."

"Huomenna", sanoi Jetsam, "on kaikki kunnossa jollain tavoin. Silloin
te voitte jälleen puhua totta. Ja suorititteko kaikki minkä pyysin
veneen suhteen?"

"Kyllä."

"Ettekö tavannut ketään?"

"En ketään."

"Ja te avasitte veneen tapin ja päästitte sen ajelehtimaan?"

"Ei!" huudahti Rosie hämmästyneenä. "Pyysittekö minua tekemään niin?"

"Anteeksi", sanoi Jetsam, "mutta se oli tärkein kohta koko jutusta. On
mitä tärkeintä, ettei kukaan tiedä veneestä."

"Sitä en käsittänyt", änkytti Rosie. "Olen niin pahoillani. En
ymmärtänyt..."

"Valitan, etten puhunut kyllin selvästi", sanoi Jetsam. "Ymmärrättehän,
että pengermää tarkastellaan määrättyjen väliaikojen kuluttua, ja jos
he nyt saavat nähdä veneen, mitä sitten?"

"En todellakaan muista teidän pyytäneen sitä", väitti tyttö.

"Joka tapauksessa", sanoi Jetsam, "ansaitsette mitä suurinta kiitosta.
Mutta..."

"Te varmaan haluaisitte, että menisin nyt ja upottaisin veneen? Eikö
niin?"

"Minä en voi pyytää sitä. Se on todella liikaa..."

"Ei, ei", sanoi Rosie intohimoisesti. "Minä menen tekemään sen. Mutta
jos kohtaan vartian?"

"Te olette pääjohtajan serkku. Teillä on oikeus huvitella veneellä
yöllä ja päivällä."

"Niin, siinä olette oikeassa.", myönsi Rosie. "Nyt menen. Tulen
takaisin hetkisen kuluttua. Oletteko valmis siihen mennessä kuin tulen
takaisin?"

"Kyllä", sanoi Jetsam.

"Kaikki on hyvin?" kysyi hän, ja hänen äänessään oli levottomuutta.

"Aivan hyvin", vastasi Jetsam. "Sallikaa minun kiittää teitä vielä
kerran."

Äkkinäisellä liikkeellä hän tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
Rosie punastui ja vavahti. Sitten Jetsam avasi oven ja he menivät
halliin.

"Minun täytyy noutaa hattuni", sanoi Rosie.

He menivät ylös.

"Minä menen nyt luotanne", sanoi Jetsam. "Voitteko suoriutua yksin?"

Rosie nyökkäsi. Jetsam asetti lyhdyn käytävän hyllylle ja meni ylös
portaita. Rosie meni huoneeseensa. Tullessaan ulos hattu päässään,
huomasi hän ensi kerran, että Paulinen huoneen ovi oli raollaan. Hän
työnsi sen varovasti auki ja kurkisti sisään. Kuutamo loisti heikosti
sisään, ja hän näki, ettei vuoteessa ollut ketään ja ettei sitä oltu
lainkaan käytetty. Levottomat aavistukset täyttivät hänen mielensä.
Oliko Pauline valehdellut hänelle aivan niinkuin hän oli valehdellut
Paulinelle? Oliko hänen osansa Jetsamin salaliitossa paljastettu? Ei,
mahdotonta! Ja kuitenkin... hän muisti kuulleensa tai luuli kuulleensa
soittokellon soivan hiukan ennen kuin mr. Jetsam tuli. Hän oli
unohtanut puhua siitä mr. Jetsamille. Ja mr. Jetsam ei ollut voinut
kuulla sitä, muuten hän olisi kysynyt sitä häneltä. Entäpä jos joku
piti heitä silmällä kuitenkin. Ja missä Pauline oli? Pauline sanoi
menevänsä maata, ja kas! Vuode oli koskematon! Levottomana hän sulki
oven.

Hän muisti Jetsamin uhkauksen surmata itsensä, jos suunnitelma
epäonnistuisi, ja hän epäröi lähteä tehtäväänsä suorittamaan.




XXVII LUKU.

VALOKUVA.


Kun mr. Jetsam oli kuullut oven sulkeutuvan alhaalla, tuli hän jälleen
esiin salaperäisestä ullakkohuoneesta ja meni alas portaita. Hän oli
ryhtynyt kaikkiin varovaisuustoimenpiteihin. Jokaisen oven, jonka ohi
hän kulki, sulki hän huolellisesti, ei vain palvelijoiden huoneiden,
vaan myös toisessa kerroksessa olevien. Sieltä hän meni alas ja sulki
sekä kaikki ovet että myös ikkunat. Vihdoin hän tuli pääovelle.

"On sääli sulkea häneltä ovea", mutisi hän itsekseen, "mutta mitä voi
tehdä? Olisi hullutusta antaa hänen auttaa siinä, mikä nyt seuraa. Hän
luulee saavansa sen tehdä, mutta sen suhteen minun täytyy kyllä pettää
häntä."

Ja äänettömästi hän salpasi katuoven.

Asia oli se, että mr. Jetsamin suunnitelmat olivat hiukan muuttuneet.
Hän oli toivonut ehtivänsä toteuttaa suuren kohtauksen — sen, mihin
kaikki hänen pyrkimyksensä olivat kohdistuneet — Rosien ollessa ensi
kertaa joen rannalla. Hän luotti Rosieen, hän oli hämmästynyt hänen
hyväsydämisyydestään ja toimintatarmostaan, hän oli vielä enemmän
hämmästynyt siitä vallasta, mikä hänellä oli hänen ylitseen, ja hän
kertoi hänelle senvuoksi sangen paljon. Mutta kaikkea hän ei kertonut.
Hän ei tahtonut peloittaa häntä. Siksi hän oli keksinyt tuon — lähettää
hänet alas veneen luo upottamaan arkun kauemmas ulos vuoksiveden
laskeutuessa. Mutta tyttö oli suorittanut tehtävän niin odottamattoman
nopeasti ja reippaasti, että hän näki hänen palaavan paljon aikaisemmin
kuin oli luullut.

Senvuoksi oli hänen täytynyt keksiä hänelle uusi tehtävä, ja hän oli
tyytyväinen itseensä sen keksittyään ja lähetettyään tytön matkaan
niin hyvin — ja hän mietti, että hänellä oli syytäkin olla tyytyväinen
itseensä. Hän oli pahoillaan iällä tavoin pettäessään Rosieta, mutta
hän ei nähnyt muuta neuvoa.

Kun hän oli kaikin tavoin varustautunut, meni hän jälleen ylös. Tällä
kertaa hän ei ollut niin varovainen. Nyt oli juttu täydessä käynnissä,
eikä kukaan voinut häntä keskeyttää. Jos Pauline heräisi suljetussa
makuuhuoneessaan ja kuulisi jotain, niin sen pahempi hänelle, ajatteli
hän. Hän ei pääsisi ulos parvekkeelle, sillä hän oli jo aikoja sitten
sitonut hänen ikkunansa ulkoapäin. Siksi Pauline voi huutaa niin paljon
kuin häntä huvitti.

Hän meni mrs. Ilamin huoneeseen ja sulki oven jälestään. Uunissa paloi
valkea. Hän loi yhden ainoan katseen vuoteeseen ja mykkään avuttomaan
potilaaseen, ja asetettuaan salalyhdyn uuninreunalle alkoi hän tutkia
huonetta. Hän meni ikkunan luo ja katsoi yli itämaisten puutarhain.
Kuutamossa hän voi nähdä naishahmon, joka liikkui virralle päin.

"Hän se on", kuiskasi hän itsekseen. "Ihmeteltävä olento. Olisinpa
tavannut sellaisen naisen ollessani nuori."

Hän sulki ikkunan ja veti raskaat uutimet eteen niin, ettei jäänyt
pienintäkään rakoa, mistä valo voisi tunkeutua ulos. Sitten hän sytytti
kaikki valot huoneessa. Siellä oli kattokruunu ja kaksi lamppua
peilipöydän yläpuolella paitsi pöytälamppuja ja hänen omaa lyhtyään.
Huone tuli loistavan, miltei häikäisevän valoisaksi.

Hän meni vuoteen luo ja tuijotti vanhan halvaantuneen naisen silmiin.
Mrs. Ilamin hehkuvat silmät räpyttivät, mutta muuten ei hän antanut
mitään elonmerkkiä. Jetsam asettui siten, että hänen silmänsä tulivat
hänen näköpiiriinsä, niin että heidän oli pakko vaihtaa katseita.
Mutta vanhus ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Vain miltei huomaamaton
värähdys kävi läpi hänen toisen käsivartensa, joka lepäsi velttona
hänen sivullaan.

"No niin", sanoi Jetsam, "tässä olen siis vihdoin, kuten näet. Tunnetko
minut? Olen muuttunut, eikö totta, vanha noita? Mutta et sittenkään voi
minusta erehtyä!"

Koko elämän katkeruus kaikui hänen äänessään. Mutta vanha nainen ei
millään tavoin osoittanut, että hänen kamala menneisyytensä nyt oli
saapunut kauheimmassa muodossaan hänen luokseen.

"Sinä luulit minua kuolleeksi, eikö totta?" jatkoi Jetsam. "Yli
neljänkymmenen vuoden ajan olet ollut varma siitä, että olin kuollut,
ja että sinun rikoksesi oli yksi noista monista tuhansista, jotka eivät
koskaan tule ilmi. Ja katsohan! Jos vielä epäilet, murhaaja, kuka minä
olen, niin katso!"

Hän kumartui, veti ylös vasemman housunlahkeensa ja työnsi sukan
alas, niin että pohje paljastui. Siinä voi selvästi eroittaa suuren
syntymämerkin. Sirkusmaisella notkeudella hän nosti säären ylös ja
piteli sitä useampia sekuntteja mrs. Ilamin silmien edessä. Sitten hän
laski sen alas.

"Kas niin!" huudahti hän. "Siitä sait nähdä, kenen kanssa olet
tekemisissä!"

Hänen äänensä oli julma, jääkylmä ja armoton. Hänellä ei ollut sääliä,
ei vähääkään armeliaisuutta tuota naista kohtaan, joka kuitenkin,
mitä rikoksia hän lieneekään tehnyt, voi vaatia kunnioitusta ikänsä
perusteella ja siksi, että hän oli aivan avuton ja kärsivä.

"Minulle on kerrottu, että sinä voit sanoa 'kyllä' tai 'ei'
silmilläsi", sanoi hän, "Kun räpäytät, merkitsee se 'kyllä' ja kun
pidät silmäluomet hiljaa, merkitsee se 'ei'. Olen tullut kysymään
sinulta jotain. Otitko valokuvan ulos rasiasta?"

Mrs. Ilam sulki silmänsä ja piti ne suljettuina.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Jetsam vihaisena. "Silmät auki, murhaaja!"

Mutta mrs. Ilam ei avannut silmiään. Hän piti ne itsepintaisesti
kiinni. Ja hän olisi voinut näyttää nukkuvalta, ellei silloin tällöin
olisi vierähtänyt kyynel hänen silmäluomiensa alta.

"Minä saan sinut kyllä ne avaamaani", huusi Jetsam.

Hänen kätensä läheni vanhan naisen silmiä, mutta hänkään ei
suunnattomasta ja kostonhimoisesta katkeruudestaan huolimatta voinut
koskea tuohon halvattuun ja avuttomaan olentoon. Hän veti kätensä
takaisin. Onpa hyvä, ettei Rosie ole täällä, ajatteli hän.

"No niin", sanoi hän ääneen. "Kuten tahdot. Minä tahdon vain tietää
sinäkö vai joku muuko on ottanut valokuvan lippaasta ja minulla
on syytä luulla, että se on tässä huoneessa. Joka tapauksessa on
aikomukseni saada se selville hyvin lyhyessä ajassa."

Hän meni äkkiä ulos huoneesta, sulki oven ja meni vielä kerran
ullakolle.

"Jake!" huusi hän hiljaa.

Pitkä sudanilainen, Ilamin suojelijan veli, tuli tottelevaisesti hänen
luokseen.

"Minä olen valmis", sanoi Jetsam, "tule ja mene edeltä alas. Suljen
itse oven."

He menivät yhdessä mrs. Ilamin makuuhuoneeseen.

"Tiedäthän mitä sinun pitää hakea, Jake?" neuvoi Jetsam. "Koko tämä
huone on etsittävä, jotta löytäisimme valokuvan — valokuvan, tiedäthän
mikä se on — tuollainen kuin tuo."

Hän osoitti erästä valokuvaa Ilamista, joka seisoi uuninreunalla.
Sudanilainen nyökkäsi.

"Ala yökaapista", sanoi Jetsam.

Neljännestunnin kuluttua oli huone siinä kunnossa kuin siellä olisi
riehunut rajumyrsky. Jokainen laatikko oli vedetty ulos, tyhjennetty
ja tutkittu. Sudanilainen oli kiivennyt tuolillekin katsellakseen
vaatekaapin päälle ja oli tuonut sieltä joukon pahvilaatikoita.
Jokainen kirja oli revitty kappaleiksi. Kasoittain kirjeitä oli
siroteltu ympäri huonetta. Lattialla olivat mrs. Ilamin kaikki tavarat
suurina kasoina. Huone oli aivan sekaisin. Mutta valokuva, jota
Jetsam etsi, ei ollut löytynyt. Sudanilainen oli löytänyt koko joukon
valokuvia, mutta ei oikeaa.

Vain halvatun naisen vuode oli jätetty koskematta. Keskellä kaikkea
sekamelskaa seisoi tuo vuode valkeana ja koskemattomana ja vanhuksen
käsivarret lepäsivät yhä samassa asennossa. Hänen silmänsä olivat nyt
auki, ja hän tuijotti suoraan kattoon.

"Nyt tiedän!", huudahti Jetsam äkkiä. "Vuode! Vuode! Lipas oli kätketty
vuoteeseen, mutta minä sain sen käsiini. Valokuva on myöskin kätketty
vuoteeseen, mutta minä olen saava senkin käsiini!"

Mutta hän epäröi. Hänkään, joka oli valmis tekemään murhan päästäkseen
suunnitelmainsa perille, ei uskaltanut hakea valokuvaa sieltä.

Sitten hän äkkiä teki päätöksensä.

"Tartu kunnollisesti vuodevaatteihin", sanoi hän sudanilaiselle,
"ja minä tartun tältä puolen. Ole hyvin varovainen. Älä sekoita
vuodevaatteita. Me nostamme koko jutun pois vuoteesta alas lattialle.
Ole nyt varovainen — varovainen!"

Ja mitä huolellisimmin nuo kaksi miestä nostivat hänet vuoteesta
kaikkine vuodevaatteineen ja laskivat hänet varovasti lattialle, ja nyt
mrs. Ilamin katse suuntautui toiseen kohtaan katossa.

"Tämä on kuitenkin sinulle vaihtelua", sanoi Jetsam ikäänkuin
pahoitellen sitä, mitä teki. "Meidän täytyi se tehdä. Me panemme sinut
pian takaisin."

Hän etsi vuoteesta ja patjoista, mutta ei vieläkään valokuva löytynyt.

Hän keskeytti etsinnän ja pyyhki hikeä otsaltaan. Sudanialainen seisoi
kunnia-asennossa vuoteen jalkopäässä. Jetsam katsahti häneen.

"Mene noutamaan hänet alas", sanoi hän tiukasti.

Ja Jake katosi.

"Jollain tavoin tästä täytyy tulla loppu", sanoi Jetsam katsoen vanhaa
naista, joka makasi lattialla rojun keskellä.

Hetkisen kuluttua ovi aukeni ja sudanilainen tuli sisään; kädestä hän
veti mukanaan Josephus Ilamia. Jetsam meni nopeasti heidän taakseen ja
lukitsi oven.

"No niin", sanoi hän. "Istu. Laita hänet istumaan, Jake!"

Ja Ilam istuutui tottelevaisesti tuolille lähellä yöpöytää. Hän ei
tehnyt mitään vastusta, hän tuskin katseli ympärilleen, hänen aistinsa
olivat veltostuneet, näytti siltä kuin olisi hänen mielensä koettanut
kiintyä johonkin varmaan paikkaan, mistä sitä ei voinut saada irti.

"Mitä te tahdotte?" kysyi Ilam. "Mihin te olette ryhtynyt?"

"Tahdon tehdä sinulle viimeisen vaatimuksen, Ilam. Annoin tämän vuoksi
ryöstää sinut, sen voin sanoa sinulle. Olin ajatellut, että asettaisin
äidin ja pojan vastakkain, jos se osoittautuisi välttämättömäksi. Mutta
sinä turmelit miltei koko pelin nielemällä liikaa opiaattia. Sinä olet
kömpelö uhrinakin ollessasi."

"Mitä sinä täältä tahdot?" kysyi Ilam, kuin olisi hänellä ollut
piintynyt päähänpisto. "Sinä olet saanut rahaa, mitä muuta haluat?"

"Tiedät vallan hyvin mitä haluan", sanoi Jetsam. "Minun asiani on nyt
varmasti perusteltu. Minulta puuttuu vain valokuva, ja olen saanut
kylliksi rahoja pysyäkseni hengissä kunnes sinä olet tullut järkiisi.
Mutta minulta puuttuu valokuva. On kai sangen kovaa, että sinun täytyy
antaa minulle esine, joka on saattava sinut vararikkoon, mutta sinun on
pakko. Sano minulle missä valokuva on."

"En tiedä mitä tarkoitatte", sanoi Ilam lujasti.

Jetsam kääntyi mrs. Ilamia kohti.

"Kuulehan, murhaajatar", sanoi hän, ja Ilam hätkähti tämän sanan
kuullessaan, "ellet vastaa kysymykseeni, surmaan poikasi sinun nähtesi.
Tietääkö Ilam missä valokuva on?"

Jälleen sulki vanha nainen itsepäisesti silmänsä ja kieltäytyi
antamasta tietoja.

Ilam, joka näytti nyt nopeasti tulleen jälleen tuntoihinsa, nousi ylös
ja meni uunin luo.

"Seiso paikoillasi!" sanoi Jetsam raivoissaan ja veti revolverin
taskustaan. "Tahdon tietää missä valokuva on, vaikkapa joutuisin
hirteen teidän murhastanne. Minä en kuole ensimmäisenä hyvän asian
vuoksi. No, missä on valokuva? Ottiko äitisi sen lippaasta?"

"Minä otin sen lippaasta", sanoi Ilam. "Minä! Minä! Äitini ei sitä
tehnyt."

"Ja missä se on?" kysyi Jetsam ja hymyili voitonvarmana.

"Tässä se on", huudahti Ilam ottaessaan vanhan vaalentuneen valokuvan
sisätaskustaan. "Ette hetkeksikään ajatellut minun tutkimustani. Aasi!"

"Anna se tänne", sanoi Jetsam tyynesti.

"Ei", sanoi Ilam, ja nopealla liikkeellä oli hän heittänyt sen tuleen.

Se paloi silmänräpäyksessä.

Jetsam juoksi hänen luokseen, mutta vaipui takaisin kuin salaman
lyömänä. Hän oli nyt kaikesta huolimatta voitettu. Kuin unissakävijä
hän meni huoneen toiseen päähän. Hän aikoi tehdä itsemurhan. Jälleen
hän kohotti revolverin, mutta kukaan huoneessa ei odottanut sitä
murhenäytelmää, jota hän nyt valmisti. Hänen sormensa koskettivat jo
liipasinta.

Juuri hänen takanaan oli varjostin, ja tämä varjostin liikahti nyt
omituisella tavalla. Hän kääntyi pidellen yhä revolveriaan ohimoonsa
tähdättynä, kun Rosie tuli esiin varjostimen takaa.

"Älkää tehkö sitä", sanoi hän tyynesti ottaen revolverin miehen
voimattomasta kädestä.

"Te teette minulle hyvin huonon palveluksen", huokasi Jetsam ja vaipui
tuolille.

"Olen pelastanut henkenne", sanoi Rosie.

"Niin"... sanoi Jetsam katkeralla äänellä. "Sitä juuri tarkoitan.
Te ette ole ensimmäinen, joka pelastaa henkeni. Ja jos ensimmäinen
pelastaja ei olisi sitä tehnyt, olisimme nyt kaikki onnellisempia."

"Älkää sanoko niin", kuiskasi Rosie, "minä..."

"Te ette olisi minua tavannut", sanoi hän.

"Olen iloinen siitä, että teidät tapasin", sanoi Rosie ja käänsi
vilpittömät kasvonsa häntä kohti.

"Oi", huokasi Jetsam, "ja kuitenkin te petätte minua. Te olette antanut
minulle lupauksia, jotka olette rikkonut."

"Ei, ei", sanoi Rosie. "Lupasin vain mennä veneen luo, ja olisin
mennytkin heti jälkeenpäin."

"Miksette mennyt heti?"

Rosie kertoi miten hän sattumalta oli nähnyt Paulinen tyhjän huoneen ja
miten se oli herättänyt hänen epäluulojaan.

"Pelkäsin suunnitelmanne epäonnistuvan", sanoi hän, "ja te olitte
uhannut siinä tapauksessa surmata itsenne. Pelkäsin, että jotain
kamalaa voisi tapahtua minun poissaollessani. Ja siksi piiloittauduin
tänne. Minun on teitä niin sääli!"

Hänellä oli kyyneleet silmissä.

"Muutamia minuutteja sitten olisin tullut hyvin, levottomaksi
kertomuksestanne", sanoi Jetsam, "Mutta nyt se ei merkitse mitään.
Vaikkapa sisarenne onkin meitä vastaan ja talo piiritetty, ei se
merkitse mitään. Ellei teitä olisi, olisin surmannut tuon miehen, mutta
te saisitte siitä niin paljon ikävyyksiä. Mutta olkaa hyvä ja pankaa
revolveri pois. Se on ladattu ja vedetty vireeseen."

"Ettekö te koske siihen?" kysyi Rosie.

"En koske siihen", sanoi hän.

Rosie pani sen vuoteen jalkopäähän, ja kumartui tutkivasti mrs. Ilamin
yli.

"Hän nukkuu", sanoi hän sitten hiljaa.

"Kaikesta tästä huolimatta?"

"Niin, luojan kiitos. Hän nukkuu välistä hyvin sikeästi. Tahdotteko
nostaa hänet jälleen paikoilleen. En tahtoisi nähdä hänen makaavan
lattialla. Hän on hyvin vanha ja avuton."

Tämän keskustelun aikana oli Ilam ollut kuin huumaantunut. Oli kuin
se voimanponnistus, minkä hän oli tehnyt polttaessaan valokuvan,
olisi vienyt häneltä kaikki voimat ja hän olisi jälleen joutunut sen
huumausaineen valtaan, jota hän oli nauttinut. Mutta nyt hän astui
eteenpäin aivan raivoissaan, ja kahdella pitkällä askeleella hän ehti
huoneen poikki ja seisoi Jetsamin ja Rosien välillä. Hän katsoi Rosieta
suoraan silmiin.

"Oletko sinä tuon roiston kanssarikollinen?", kysyi hän käheästi.

"Josephus-serkku", sanoi Rosie, "mr. Jetsam ei ole mikään roisto, enkä
minä ole kenenkään kanssarikollinen."

"Hän on miltei tappanut minut ja ryöstänyt minulta kaksi ja puoli
tuhatta puntaa", jatkoi Ilam. "Eikö se ole roisto, joka tekee
sellaista? Sano se minulle! Sinä olet hänen rikostoverinsa. Sinä tulit
tähän taloon häntä auttaaksesi."

"Ei, sitä en tehnyt", sanoi Rosie. "Tulin tänne yhdessä sisarenne
kanssa siksi, että pyysit meitä niin kovin."

"Niin, sitä kai aiot minulle uskotella!" murisi Ilam raivoissaan.
"Mutta nyt sen tiedän."

"En ole koskaan nähnyt mr. Jetsamia ennenkuin tulin tähän taloon",
sanoi Rosie.

"Silloin te olette tulleet hämmästyttävän pian keskinäiseen
yhteisymmärrykseen!"

"Niin olemmekin", sanoi nuori tyttö. "Mutta jos sinulla on jotain tätä
vastaan, niin onhan sinulla hyvin yksinkertainen keino, voit ilmoittaa
kaiken poliisille. Silloin koko juttu joutuu oikeuteen, serkku."

"Sitä en voi, en Paulinen tähden enkä liioin Ilojen Kaupungin tähden.
Ajattelehan, mikä skandaali siitä syntyisi!"

"Sinä et pelkää skandaalia etkä Ilojen Kaupungin kunniaa", sanoi
Rosie. "Sinä pelkäät vain itsesi tai äitisi puolesta. Jos on kysymys
äidistäsi, en sano mitään."

"Minä menen nyt tieheni", sanoi Jetsam.

Ei kukaan vastannut.

"Hyvästi sitten", sanoi hän jälleen.

"Minne te aiotte mennä?", kysyi Rosie.

"Pois teidän elämästänne", sanoi hän. "Laahustamaan luonnollista
loppuani kohti."

"Te olette julma", sanoi Rosie, "kun voitte jättää minut täten."

Tässä Ilam keskeytti.

"Mene alas, Rosie. Tahdon puhua kahdenkesken tämän miehen kanssa."

Hänen äänensä oli jääkylmä.

"Niin", myönsi Jetsam. "Menkää luotamme. Meidän täytyy saada puhua
keskenämme."

"Ette siis mene ilman että puhutte kanssani?", kysyi Rosie.

"Ei, sitä en tee", sanoi Jetsam.

Nuo kaksi miestä olivat nyt yksin huoneessa, nukkuvaa mrs. Ilamia
lukuunottamatta.

"Hän on rakastunut teihin", huusi Ilam raivostuneena suljettuaan oven.
"Te olette huomannut oman etunne siinä, että hänellä on niin vähän
kokemusta. Se on rahoittavaa. Ellette..."

"Tyhmeliini!" keskeytti Jetsam hänet. "Mitä sinä loruat? Ja mitä Rosie
sinuun kuuluu?"

"Sangen paljonkin", huudahti Ilam.

Ja äkkiä oli kuin viha ja raivo olisivat päässeet hänessä valtaan, ja
hän heittäytyi koko voimallaan valmistautumattoman Jetsamin kimppuun ja
kaatoi hänet hurjalla voimallaan.

"Nyt olen saanut teistä kyllikseni", huusi hän. "Jos tapan teidät, on
helppo todistaa, että se tapahtui itsepuolustuksessa."

Tuskin hän oli ennättänyt sanoa nämä sanat, kun hänen kätensä vaipuivat
voimattomina sivuille.

Aivan ikkunan ulkopuolella kuuluivat pasuunan kirkkaat, kaikuvat ja
mahtavat äänet. Kuului neljä pasuunan säveltä, ne neljä jotka alkavat
Beethovenin suurimman sinfonian. Niitä kutsutaan, kohtalonsäveliksi, ja
niiden vaikutus oli suurenmoinen. Sitten oli hiljaisuus, ja sen jälkeen
toisti pasuuna sävelensä.

Jälleen oli hiljaista. Ja nyt makasivat nuo kaksi miestä,
jotka silmänräpäys sitten olivat taistelleet hurjaa taistelua,
liikkumattomina lattialla.

Kolmatta kertaa kaikui pasuuna.




XXVIII LUKU.

KUOLINMARSSI.


Paulinen ehdotus hänen seistessään Carpentarian kanssa hänen huvilansa
ulkopuolella ja puhuessa palvelijoiden omituisesta katoamisesta oli,
että he menisivät ylös Rosien luo mrs. Ilamin huoneeseen.

"Mitä!" huudahti Carpentaria. "Tahdotteko todella, että turmelemme sen
mikä nyt on tekeillä, mitä se sitten lieneekin? Ei, kun olemme päässeet
näin pitkälle, niin meidän on mentävä loppuun asti. Meidän täytyy saada
heidät kiinni itse työstä."

He menivät Ilamin huvilaa kohti, joka näytti kätkevän mitä
ihmeellisimpiä salaisuuksia ja joka lepäsi siinä kuutamossa.

Äkkiä Pauline tarttui häntä käsivarteen.

"Kuulen askeleita jostakin", sanoi hän.

He kuuntelivat molemmat. Yön hiljaisuudessa kuului raskaita,
säännöllisiä askeleita.

"Se on vartia pengermällä", sanoi Carpentaria. "Tuo ääni kuului
varmaankin pengermältä, eikö totta?"

"Kyllä", myönsi Pauline ja päästi hänen käsivartensa.

"Pyydän teitä tekemään minulle suuren palveluksen", sanoi Carpentaria.

"Mikä se on?"

"Menkää vartian luo ja sanokaa minun lähettäneen teidät. Sanokaa,
että hän pysyttelisi veneen läheisyydessä, kunnes hän saa toisen
määräyksen. Sanokaa myös, että hän pysyttelisi niin hyvin piilossa kuin
mahdollista. Teettekö sen?"

"Menenkö yksin?"

"Menkää. Se ei ole vaarallista. Toisen meistä täytyy olla täällä, ja
yksi voi kätkeytyä helpommin kuin kaksi. Pelkään venettä käytettävän
jälleen. Vartia ei saa estää ketään käyttämästä venettä, mutta hänen
tulee pitää silmänsä auki. Ymmärrättekö?"

"Tahdotteko siis välttämättä, että menen?"

"Ei, pyydän teitä menemään."

Sanaakaan sanomatta Pauline meni. Hänet, eikä Rosieta oli mr. Jetsam
nähnyt puutarhassa katsoessaan ulos mr. Ilamin huoneesta.

Carpentaria meni talon ympäri ja mietti, mistä voi johtua, ettei
tapahtunut mitään. Ei kukaan ollut voinut mennä sisään tai ulos hänen
seistessään vartioimassa. Silloin hän sattumalta tuli katsoneeksi
ylös rakennuksen kattoa kohti. Hän ei voinut nähdä itse kattoa, sillä
hän oli liian lähellä, mutta hänestä tuntui, että katossa oli jotain
epätavallista. Hän meni kappaleen matkaa kauemmaksi ja näki, ettei hän
ollut erehtynyt. Ylhäällä näkyi valoa. Pieni ullakkoikkuna, joka oli
itse katossa, oli valaistu ja loi heikkoa valoa ulospäin.

...Hän käsitti heti virheensä salapoliisina. Hän oli otaksunut, aivan
ilman syytä, että salaliittolaiset eivät olleet talossa. Mutta siellä
he juuri nähtävästi olivat, ja olivat olleet jo kauan, koska kukaan ei
ollut tullut talosta niin pitkään aikaan.

Silloin hän sai hurjan päähänpiston, sellaisen päähänpiston, kuin vain
Carpentaria voi saada. Hän tahtoi vangita nuo ihmiset tuolla sisällä
omilla aseillaan. Hän tahtoi tehdä sen dramaattisesti ja vaikuttavasti.
Hän tahtoi tehdä kaappauksen, jonka kaltaista kukaan häntä ennen ei
ollut tehnyt. Hän ei tiennyt tarkoin, keitä oli sisällä, eikä hän
siitä välittänytkään. Kun hän oli saanut jonkun päähänpiston, ei hän
välittänyt mistään maailmassa, kun hän vain voin suorittaa sen. Hän
nauroi ilosta sitä ajatellessaan.

"Mille te nauratte?" kysyi ääni hänen takanaan.

Se oli Pauline, joka oli tullut takaisin. Hän oli antanut määräyksen
vartialle.

"Sain päähänpiston", sanoi Carpentaria, "äkkinäisen aatteen."

Hän käsitti, että nyt hänen ennenkaikkea oli päästävä irti Paulinesta.

"Sisareni on hyvin pelästynyt", jatkoi hän. "Tahdotteko tehdä minulle
sen suuren palveluksen, että menette hänen luokseen? Älkää kieltäytykö.
Minä saan jonkun toisen auttamaan tässä — erään pasuunanpuhaltajan
orkesterista, johon voin luottaa. Minusta ette voi todellakaan olla
ulkona tätä varten. Rasitus käy teille ylivoimaiseksi."

"Mutta Rosie", vastusteli Pauline.

"Oi, Rosieta ei mikään vaivaa", sanoi hän. "Vastaan Rosien hengestä
omallani, ja te voitte luottaa minuun."

"Teen mitä pyydätte", sanoi Pauline vihdoin.

"Sallikaa minun saattaa teidät talooni", sanoi Carpentaria iloisena.

Hän avasi katuoven ja kutsui matalalla äänellä Juliettea.

"Sinäkö se olet, Carlos?" kysyi ääni portaiden yläpäästä.

"Olen", sanoi Carpentaria. "Täällä on neiti Dartmouth, joka tahtoo
tulla sinulle seuraksi. Älä sytytä valoa ennenkuin on aivan
välttämätöntä, ei ainakaan ennenkuin kuulet musiikkia."

"Kuulen musiikkia? Mitä musiikkia?"

"Älä siitä piittaa! Jos kuulette musiikkia, niin on se merkki siitä,
että voitte sytyttää niin paljon valoa kuin vain haluatte. Neiti
Dartmouth voi kertoa sinulle, miksen halua valoa. Tässä ovat portaat,
neiti Dartmouth. Pidelkää kiinni kaidepuusta. Näkemiin!"

"Mutta...", änkytti Pauline.

"Näkemiin!" keskeytti Carpentaria.

Ennenkuin hän lähti talosta, meni hän ulos keittiöön mistä hän etsi
paksun nuoran ja pisti sen taskuunsa.

Hetkistä myöhemmin hän sitoi Ilamin ulko-oven kädensijan kiinni, niin
että oli mahdotonta saada sitä auki sisäpuolelta. Samalla tavoin hän
tukki sivuoven ja takapihan portin.

Kun hän oli saanut sen tehdyksi, juoksi hän nopeasti alas tietä myöten
Keskuskadulle päin. Tämän eteläpäässä oli suuri hieno rakennus aivan
vastapäätä hallitusrakennusta, joka tunnettiin nimellä orkesteritalo.
Täällä asui suurin osa Carpentarian maailmankuulusta joukosta.
Jotkut heistä, jotka olivat naimisissa, saivat asua Lontoossa ja
sen esikaupungeissa, mutta heitä oli verrattain vähän. Rakennus oli
hyvin suuri, ja sen täytyikin olla suuri. Erikoinen ihme oli sen
harjoitussali, joka oli rakennettu äänitiiviiksi.

Carpentaria soitti ovelle, ja sen avasi uninen mies, jonka
velvollisuutena oli päästää sisään soittajia, jotka tulivat myöhään
kotiin lomalta.

"Kuulkaahan", sanoi mies. "Tämä alkaa jo olla liikaa. Tiedättekö mitä
kello on?"

"Vaiti, tyhmeliini", sanoi Carpentaria. "Menkää heti noutamaan mr.
Bruno tänne. Se on hyvin tärkeätä. Sytyttäkää valoa."

"Anteeksi, sir", sanoi vartia kauhistuneena siitä, kenelle hän oli
puhunut. "Mr. Bruno nukkuu, sir. Hän otti kaksi viskya saadakseen unta
ja meni levolle jo ennen keskiyötä."

"Minä tiedän hänen nukkuvan. Luuletteko kuvittelevani hänen seisovan
päällään odottamassa päivän koita? Menkää herättämään hänet, ja
nopeasti! Laittautukaa jo matkaan! Minun täytyy kai tulla mukaan."

He menivät yhdessä ylös, ja mr. Bruno, orkesterin ensimmäinen
pasuunanpuhaltaja, hypähti istumaan vuoteessaan päällikön herättäessä
hänet.

"Bruno", sanoi Carpentaria, "antakaa minulle pasuunanne lainaksi."

"Pasuunani, sir?"

"Niin. Mendelssohn sanoi kerran, että pasuuna oli soittokone, jota ei
saa käyttää usein, siihen se on liian pyhä, mutta minä luulen tänä yönä
olevan syyn sen käyttämiseen."

"Se on tuolla nurkassa, sir", sanoi Bruno ihmetellen, minkä merkillisen
päähänpiston Carpentaria nyt oli saanut.

Carpentaria riensi soittimen luo, otti sen ulos kotelosta ja vei sen
huulilleen.

"Hm", sanoi hän, koetettuaan hiljaa puhaltaa siihen. "Kuulkaahan,
Bruno. Tämä syy ei ole ainoastaan suurenmoinen, se on ainutlaatuinen.
Teidän pitää herättää kaikki miehet. Ottakaa univormut yllenne. Sitten
menette ja asetutte kunnioitetun pääjohtajamme Josephus Ilamin huvilan
ympärille. Te ette saa päästää äännähdystäkään ennenkuin kuulette minun
soittavan erään sävelmän ensi tahdit. Silloin te yhdytte siihen."

"Missä te olette silloin, sir?"

"Sen kyllä näette. Kiiruhtakaa nyt pukeutumaan."

Ja niin sanoen riensi Carpentaria jälleen matkaan. Hän palasi
takaisin Ilamin huvilalle ja kiipesi parvekkeelle mrs. Ilamin huoneen
ulkopuolelle. Hän oli muistanut ottaa osan nuorasta mukaansa, ja siihen
hän sitoi pasuunan, niin että hän voi vetää sen ylös jälestään.

Ja silloin hän soitti Beethovenin juhlalliset alkutahdit, jotka saivat
Ilamin ja Jetsamin keskeyttämään taistelunsa.

Hän etsi ikkunan kädensijaa, mutta huomatessaan, että ikkuna oli
suljettu sisältäpäin, käytti hän sitä yksinkertaista tapaa, että hän
painautui ikkunan läpi. Katkaistujen puitteiden, särkyvän lasin ja
heiluvien uutimien läpi hän syöksyi huoneeseen toisessa kädessään
pasuuna, toisessa revolveri.

Näky, joka häntä kohtasi, olikin sangen hämmästyttävä, Keskellä huoneen
hurjaa sekasortoa näki hän kolme ihmishahmoa lattialla. Vanha nainen
oli näennäisesti aivan välinpitämätön kaikesta, mutta Jetsam ja Ilam
päästivät toisensa sen näköisinä kuin kaksi koulupoikaa, kun opettaja
saa heidät kiinni tappelusta.

"Pelästytin teitä toivoakseni?" kysyi Carpentaria päästyään jaloilleen.
"Niin, se oli tarkoituskin!"

"Hei, te punatukkainen", huusi Jetsam, "aiotteko nyt taas pelastaa
henkeni?"

"Älkää te välittäkö punaisesta tukastani", sanoi Carpentaria
harmistuneena. "En koeta pelastaa ketään. Minä olen tullut toimittamaan
tutkimuksia. Ei kukaan lähde tästä huoneesta ennenkuin hän on antanut
selityksen. Olen nähnyt nyt niin paljon salaperäistä kuin siedän Ilojen
Kaupungissa tällä viikolla. Nyt se riittää. Ilam, olkaa hyvä ja menkää
tuolille tuohon nurkkaan. Kiitos."

Hän laittoi soittimen valmiiksi Ilamin kiivetessä kömpelösti jaloilleen
ja totellessa.

"Mitä teihin tulee, mr. Jetsam", jatkoi Carpentaria, "niin tunnette
te, mikäli olen nähnyt, ladatun revolverin moraalisen vaikutuksen,
sellaisen revolverin kuin millä nyt tähtään. Menkää toiseen nurkkaan."

"Sitä en tee", sanoi Jetsam. "Voitte ampua, jos se teitä huvittaa,
mutta sitä ette uskalla."

"Te aiotte siis uhmailla minua ja lähteä huoneesta?"

"Kuulkaahan!" sanoi Carpentaria.

Hän otti pasuunan ja puhalsi siihen muutamia voimakkaita ääniä, joita
Ilam ja Jetsam eivät heti tunteneet. Mutta soittajat, jotka seisoivat
joka puolella huvilan ympärillä, tunsivat ne sitä paremmin. Ja heti
seurasivat tätä merkkiä voimakkaina 'Saulin' kuolinmarssin järkyttävät
säveleet. Talo näytti olevan synkän musiikin piirittämä.

Jetsam hätkähti.

"Olkaa hyvä ja jääkää sinne, missä olette", sanoi Carpentaria.

Ja Jetsam jäi seisomaan vuoteen jalkopäähän selkä mrs. Ilamiin päin.

Soitto jatkui.

"Mitä narrinkujeita nämä ovat?" kysyi Ilam.

"Vain osa vielä suurempaan narrinkujeeseen, joka nyt tulee avuksenne,
Ilam", sanoi Carpentaria.

Hän meni suoraan huoneen poikki Ilamin luo, mutta palasi äkkiä
nähdessään jotakin uunin yläpuolella olevassa peilissä.

Johtuipa se sitten musiikista tai kaikesta minkä hän oli nähnyt, oli
halvattu mrs. Ilam kohottautunut istumaan vuoteessaan, hänen vapiseva
pergamenttikätensä oli tarttunut revolveriin, jonka Rosie oli laskenut
lattialle, ja hän koetti nyt suunnata sitä Jetsamia kohti juuri hänen
hartioittensa väliin. Tuo vanha olento oli nähtävästi ylivoimaisen
voimakkaan vaiston vallassa, vaiston, jonka vain kuolema voi tukehuttaa.

Ilamin seistessä kauhistuneena paikoillaan säilytti Carpentaria
täydellisesti mielenmalttinsa. Nopealla liikkeellä hän tempasi
aseen vanhuksen kädestä, ja tämä vaipui takaisin avuttomana ja
liikkumattomana kuten ennenkin. Koko tapahtuma kesti vain muutaman
sekunnin.

"Ja nyt", sanoi Carpentaria, "tahdomme kuulla tarinanne, mr. Jetsam.
Mutta ensin meidän on nostettava vanhus ylös vuoteeseen jälleen."

"No niin", sanoi Jetsam, joka sielunlujuudestaan huolimatta vapisi, "te
saatte kuulla koko tarinani."

Soitto lakkasi.




XXIX LUKU.

JETSAMIN TARINA.


"Meidän on kai parasta mennä alas", sanoi Carpentaria, kun jonkunlainen
järjestys oli jälleen saatu aikaan huoneessa, "siellä olemme paremmin
rauhassa."

"Ei", huudahti Jetsam intohimoisesti. "Tuon vanhuksen täytyy kuulla
kertomukseni. Joko kerron sen hänen kuullensa, tai en kerro sitä
lainkaan."

Carpentaria katsoi mrs. Ilamin silmiin, jotka eivät liikahtaneet.
Hänet oli nyt nostettu takaisin vuoteeseen, ja silmät olivat jälleen
kiintyneet kattoon. Tuon lyhyen ja julman voimanponnistuksen jälkeen
näytti halvaantunut ruumis jälleen vaipuneen avuttomuuden tilaan, joka
oli ehkä edellistäkin täydellisempi. Silmät hehkuivat, mutta ei niin
polttavina kuin ennen.

"No niin, kuten tahdotte", myöntyi Carpentaria.

Ilam oli istuutunut, näennäisesti puolittain huumaantuneena. Molemmat
muut ottivat kumpikin tuolin, ja juuri silloin ovelle koputettiin
hiljaa, mutta varmasti.

"Mitä se on?" kysyi Carpentaria Jetsamin puoleen kääntyen. "Sen kai te
tiedätte parhaiten, joka olette ollut talon isäntänä muutamia tunteja."

"Se on luullakseni neiti Rosie", vastasi mr. Jetsam. "Musiikkinne on
peloittanut häntä."

Carpentaria meni nopeasti ovelle, kiersi lukkoa ja avasi sen. Rosie
aivan oikein seisoi sen takana.

"Vai tekö se olette, rakas nuori neiti", sanoi hän iloisesti antamatta
Rosielle aikaa ilmaista hämmästystään. "Tahtoisin kernaasti, että
menisitte sisarenne luo, joka on minun huvilassani. Mutta pelkään,
että ette saa auki ovia. Eiköhän teidän olisi parasta vetäytyä omaan
huoneeseenne lepäämään kaikista rasituksista? Kaikki on hyvin täällä,
ja jos vanha sukulaisenne tarvitsisi apuanne, kutsumme teitä. Sillä
aikaa pidämme me, serkkunne, teidän ystävänne mr. Jetsam ja minä pienen
neuvottelun liikeasioista."

Hän kumarsi ja peitti oviaukon niin hyvin kuin voi, jotta Rosie ei
näkisi sisään huoneeseen. Rosie seisoi epäröivänä paikoillaan.

"Pyydän teitä hartaasti", sanoi Carpentaria, "menemään levolle. Älkää
enää hommatko veneiden kanssa tänä yönä, voisitte hukkua. Ja uskokaa
minua, ei mitään tehdä salassa. Heti päästyäni neuvottelusta menen
avaamaan ovet."

Rosie meni vastahakoisesti alas käytävää myöten. Hän ei ollut sanonut
sanaakaan. Carpentaria sulki oven hänen jälkeensä ja istuutui jälleen
tuolilleen.

"Nyt olen erinomaisen tarkkaavainen", sanoi hän merkitsevästi
Jetsamille.

"No niin", sanoi Jetsam mietittyään hetkisen, "Tämä kertomus menee
kauas ajassa taapäin. Se alkaa ennenkuin te olitte syntynytkään — se
alkaa Torqauyssa. Mikäli minulle on kerrottu, ei tämä paikka silloin
ollut läheskään sitä mitä nyt, mutta se oli joka tapauksessa paikka
minne voi asettua. Siksi ehkä eräs soodavesitehtailija matkusti sinne
vuodeksi lepäämään. Hän oli hyvin rikas mies, ja hän vuokrasi siellä
huvilan. Tuo huvila on siellä vielä tänä päivänäkin. Hän oli noin
puolen miljoonan arvoinen, ja kaikki kilpailivat hänen tuttavuudestaan,
ja tuttavien joukossa oli myöskin eräs noin kolmikymmenvuotias leski
nimeltä mrs. Kilmarnock. Eikö hänen nimensä ollut Kilmarnock?" kysyi
hän äkkiä julmasti hymyillen halvatulta.

Mrs. Ilam ei antanut mitään merkkiä, ja mr. Jetsam jatkoi.

"Hän oli kaunis nainen, hänellä oli ihmeen kauniit mustat silmät.
Hänen miehensä oli kuollut muutamia vuosia sitten, eikä hänellä enää
ollut surupukua. No niin, hänen pukunsa ei kuulu asiaan, varsinkaan
kun soodavesitehtailija — olenko maininnut, että hänen nimensä oli
Ilam? — varsinkaan kun mr. Ilam ei nähnyt hyvin. Hän oli alkanut saada
harmaan kaihin, molemmat silmät olivat kipeät, ja sairaus edistyi
nopeasti. Muistakaa, etteivät lääkärit siihen aikaan tienneet niin
paljon harmaasta kaihista kuin nykyään. Mr. Ilam oli myös leskimies —
ja hänellä oli kolmen vuoden vanha lapsi. Hän oli ollut kaksi vuotta
leskenä tavatessaan mrs. Kilmarnockin. Hän piti mrs. Kilmamockista.
Hän näytti sopivan hoitajattareksi, ja sellaista mr. Ilam juuri
tarvitsi. Hänhän oli niin surullisessa asemassa. Hän tarvitsi myös
äitiä lapselleen, ja mrs. Kilmarnock osoitti harvinaisen suurta
rakkautta lastaan kohtaan. Mr. Ilam oli mies, joka puhui suoraan suunsa
puhtaaksi, eikä hän salannut sitä tosiasiaa, että vaikka hän mielellään
meni naimisiin lesken kanssa, ei hän koskaan olisi mennyt naimisiin
lesken kanssa, jolla itsellään oli lapsia. Ja eräänä päivänä hän sanoi
mrs. Kilmarnockille, että koska hän ei koskaan ollut kuullut tämän
puhuvan lapsistaan, otaksui hän ettei hänellä niitä ollut.

"Mrs. Kilmarnock vastasi, että hänen otaksumansa oli oikea, ja että hän
aina suri sitä ettei hänellä ollut lapsia, kun hän niin piti lapsista
ja kaipasi sellaista, mikä olisi antanut hänelle oikeaa elämänhalua
ja intoa. Kuukautta myöhemmin kysyi mr. Ilam häneltä, tahtoiko hän
mennä naimisiin hänen kanssaan, ja hän myöntyi ilolla. Kolme kuukautta
myöhemmin he olivat naimisissa. Kaikki olivat hyvin herttaisia, sillä
teidän tulee muistaa, ettei mrs. Kilmarnock ollut vailla rahoja. Hän
eli hienosti ja komeasti, ja koko Torqauy kiitti hänen päivällisiään.
Hänen miehensä oli ollut korkeimman oikeuden asianajaja Skotlannissa,
niin hän sanoi. Vietettiin siis loistavat häät, joista kerrottiin
kolmenneljäsosa palstan verran sanomalehdissä."

Tässä Carpentaria keskeytti kertojan.

"Te näytte olevan hämmästyttävän selvillä asioista, jotka tapahtuivat
teidän ollessanne sen ikäinen, että ette juuri voinut käsittää niitä.
Siihen aikaan, kuin nämä häät vietettiin, ei teidän tapanne kai ollut
lukea sanomalehtiä?"

"Ei ollutkaan", vastasi Jetsam kuivasti, "Minä olin silloin saavuttanut
kolmen vuoden iän. Olen niin tarkoin selvillä kaikesta, koska olen
ottanut kaikesta selvän. En ole säästänyt vaivojani viimeisten kahden
vuoden aikana hankkiakseni kaikki tarvitsemani tiedot."

"Sen käsitän", sanoi Carpentaria, "mutta minkä vuoksi tämä juuri
_Teitä_ niin huvitti?"

"Sen kyllä pian ymmärrätte", sanoi Jetsam. "Tuo mrs. Ilam oli sekä
ennen että jälkeen toisen avioliittonsa tehnyt salaisia retkiä
Tiegnmouthin kylän läheisyydessä. Hän ilmoitti silloin miehelleen
menevänsä Exeteriin ostoksille, ja hän oli aina hyvin yksinkertaisesti
puettu näillä retkillään. Teignmouthin asemalta hän meni tavallisesti
suoraan kylän läpi, otti lautan joen rannalla ja meni pieneen majaan,
joka sijaitsi yksinään nummella. Siellä hän tapasi vanhan miehen,
hänen vaimonsa ja pienen pojan. Vanha mies ei, ihmeellistä kyllä,
puhunut englantia, vaan ranskaa. Hän oli Bretagnesta ja oli tullut
tänne sipulilastia tuomaan, rakastunut talonpoikaistyttöön ja asettunut
tänne. Mrs. Ilam puhui ranskaa miehen kanssa, englantia vaimon kanssa
ja lastenkieltä pojan kanssa.

"Mutta jos hän todellakin oli leski ja tämä todellakin hänen poikansa,
niin miksi hän teki tällä tavoin? Hän suuteli ja hyväili lasta ja kävi
hänen luonaan tällä tavoin ainakin kerran viikossa."

"Ja hän oli hänen poikansa?" keskeytti Carpentaria.

"Niin, sen olette, arvannut oikein", sanoi Jetsam. "Hän oli hänen
poikansa."

"Hän oli leski ja lapsi oli todella hänen poikansa", sanoi Jetsam,
"mutta poika ei ehkä sopinut hänen suunnitelmiinsa Torqauyssa, mutta
hän rakasti pikku poikaansa, voipa sanoa, että tuo poika oli hänen
elämänsä suuri intohimo. Eikö niin?" sanoi hän äkkiä kääntyen mrs.
Ilamin puoleen.

Vanhan naisen silmät täyttyivät kyynelillä.

"Luulen olevan parasta jättää mrs. Ilam pois keskustelusta", sanoi
Carpentaria.

"Se on mahdotonta", sanoi Jetsam, "koska kertomukseni koskee miltei
yksinomaan häntä. Mutta en välitä hänestä muuta kuin todistaakseni
kertomukseni. No niin, nämä mr. Ilamin käynnit majassa kestivät noin
vuoden, ja silloin tapahtui jotain hyvin kummallista. Mutta ensin
minun on kerrottava, että mr. Ilamin harmaa kaihi kävi yhä pahemmaksi
hänen mentyään naimisiin. Kuuden kuukauden kuluttua hän ei nähnyt
mitään selvästi. Hän ei voinut lukea mitään muuta kuin puotien
suuria kylttejä. Hänellä oli mrs. Ilamissa ihailtava hoitajatar ja
toveri. Hän ei koskaan jättänyt häntä paitsi noilla ostoretkillään
käydessään. Hän oli ihanteellinen vaimo, ja koko Torqauy oli siitä
yhtä mieltä. Vaikka mr. Ilamin sairaus sai hänet hermostuneeksi,
vieläpä sietämättömäksikin, oli hän yhtä herttainen ja kärsivällinen,
eikä mr. Ilam sietänyt ketään muuta lähellään. Hän alkoi tuntea
vastenmielisyyttä lastaankin, ainoaa poikaansa kohtaan, ja lapsi
annettiin opettajien ja hoitajien hoitoon."

"Eräänä päivänä kertoi sitten vanha bretagnelainen mr. Ilamille,
että hän oli perinyt hiukan ja että hän senvuoksi aikoi matkustaa
takaisin Bretagneen päättääkseen elämänsä siellä. Mrs. Ilam kauhistui
tästä uutisesta, sillä hän ei tiennyt mitä tehdä poikansa suhteen.
Hän kysyi ranskalaiselta milloin hän aikoi lähteä, ja tämä vastasi,
että hän lähtisi noin kolmen viikon kuluttua. Hän lähti silloin hänen
luotaan sanoen tulevansa takaisin muutaman päivän päästä. Tässä on tuo
merkillinen kohta tarinassa. Viikon kuluessa sai koko Torqauy tietää,
että mr. Ilam matkustaisi Pariisiin kysymään neuvoa eräältä suurelta
erikoislääkäriltä."

"Nyt käsitän", sanoi Carpentaria.

Ilamin kasvoille alkoi nyt myöskin nousta huvitettu ilme.

"Epäilen suuresti, ymmärrättekö", sanoi Jetsam, "He matkustivat
Torqauysta heti sen jälkeen, ja huomiota herätti, että mrs.
Ilam eroitti kaikki palvelijansa, jok'ikisen, niin että heillä
matkustaessaan pojan kanssa Torqauysta ei ollut ketään muuta apunaan
kuin hotellin poika, sillä teidän tulee muistaa, että mr. Ilam nyt oli
oikeastaan jo sokea. Heidän täytyi vaihtaa junaa Exeterissa päästäkseen
Plymouthin pikajunaan, ja Exeterin asemalla seisoi vanha ranskalainen
odottamassa, ja kädestä hän piteli mrs. Ilamin pikku poikaa. He
puhelivat pitkän aikaa kahdenkesken, ja sitten tuli pikajuna, johon
Ilamien piti nousta, ja kun se lähti Lontooseen, seisoi vanha
ranskalainen jälleen asemalla pienen pojan kanssa. Ymmärrättekö?"

"En!" sanoi Carpentaria suoraan.

"No niin", sanoi Jetsam, "se ei ollut sama poika, jota ranskalainen
piti kädestä. Mrs. Ilman oli ottanut oman lapsensa mukaansa ja jättänyt
lapsipuolensa tilalle."

"Hyvä Jumala!" huudahti Carpentaria.

"Niin, sen voitte sanoa, mutta hyvä Jumala ei tehnyt silloin mitään.
Petos oli mainiosti järjestetty, ei kukaan voinut häntä epäillä.
Molemmat pojat olivat samoin puettuja, samanikäisiä, ja mr. Ilam oli
egoisti, joka välitti vain omista tunteistaan eikä pojasta. Uusi lapsi
pidettiin aivan erillään mr. Ilamista, ja pian hän oppi uuden nimensä
ja unohti menneisyytensä. Kesti seitsemän vuotta ennenkuin mr. Ilam sai
näkönsä jälleen, ja vasta silloin hän näki pojan selvästi. Miten hän
silloin enää olisi voinut epäillä petosta? Mrs. Ilam oli voittanut, hän
oli laittanut mr. Ilamin laillisen perillisen pois tieltä ja asettanut
oman poikansa hänen sijaansa valtaistuimelle."

"Mutta miten toisen pojan kävi?" kysyi Carpentaria.

Jetsam ei vastannut heti, ja hänen katseensa oli maahan luotu.

"Tunnetteko te Bretagnen talonpoikia?" kysyi hän.

"Ei, en lainkaan", vastasi Carpentaria.

"No niin, se on samantekevä. Kun kuulette tämän tarinan jatkon,
ymmärrätte mitä bretagnelaistalonpoika voi tehdä. Exeterin asemalla oli
mrs. Ilam siis puhunut tuon bretagnelaisen kanssa. Hän sanoi antavansa
hänelle toisen pojan hoidettavaksi ja tahtovansa edellisen itse.
Sovittiin siitä, että uusi poika seuraisi talonpoikaa Bretagneen ja
asuisi hänen luonaan hänen kasvattinaan. Maksusta sovittiin epäilemättä
talonpojan suureksi tyydytykseksi. Ja sitten mrs. Ilam uskalsi lyödä
pöytään parhaan valttinsa. Hän sanoi ranskalaiselle, että uusi
lapsi, jonka hän oli saanut hoitoonsa, oli hyvin heikko olento, joka
luultavasti ei eläisi kauan. Sivumennen sanoen oli se silkkaa valhetta.
'Jos lapsi kuolisi', sanoi hän talonpojalle, 'niin menetätte tietysti
maksun hänen elättämisestään, mutta tämän tappion korvaamiseksi lupaan
maksaa teille viisisataa puntaa, jos hän kuolee.' Viisisataa puntaa
on kaksitoistatuhatta frangia, ja kahdestatoistatuhannesta frangista
tekisi bretagnelais-talonpoika mitä tahansa, vaikkapa astuisi helvetin
tuleen."

"Ja sitten kai mrs. Ilam sai kuulla lapsipuolensa kuolleen jonkun ajan
kuluttua?"

"Aivan oikein", sanoi Jetsam. "Se kesti koko kauan — kuusi vuotta —
mutta tietoa seurasi virallinen ilmoitus, ja silloin oli mrs. Ilamilla
todellakin iloinen päivä, varsinkin kun hänen oma poikansa kasvoi
suureksi ja vahvaksi ja mr. Ilam alkoi pitää hänestä. Siten olivat
kaikki rikoksen jäljet haihtuneet, sillä ranskalainen talonpoika kuoli,
ja hänen englantilainen vaimonsa oli kuollut jo aikoja sitten."

"Otaksun joka sanan kertomuksessanne olevan totta", sanoi Carpentaria.
"Mutta minkävuoksi nämä asiat teitä liikuttivat, ja miten pääsitte
asian jäljille?"

"Sen sanon teille", sanoi Jetsam. "Poika ei ollut kuollut."

"Ei kuollut?"

"Ei, hän oli karannut. Hänellä oli ollut sangen vaikea elämä talonpojan
vaimon kuoltua. Se kävi suorastaan sietämättömäksi. Hän sai kärsiä
nälkää ja lyöntejä. Mutta ei siinä kaikki. Ulkona kalastusvenheissä hän
sai joka päivä kestää niin paljon, että oli todellakin ihme, että hän
jäi henkiin. Siksi hän karkasi. Hän oli silloin yhdeksän vuotias ja
hänellä oli varmat tiedot kahdessa kielessä."

"Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa. Kasvatusisä oli hyvä ystävä
koulumestarin kanssa, ja, kuten tiedätte, on koulumestari aina
sihteerinä ranskalaisessa kylässä. Hän kirjoittaa kaikki sellaiset
todistukset ja tekee kaikki muutokset asukasluetteloon. Kasvatusisä
ilmoitti koulumestarille, että tämä saisi tuhat frangia sellaisesta
ilmoituksesta, ja sitä ei hän voinut vastustaa. Ei kukaan muu kuin
nuo kaksi miestä tiennyt tästä todistuksesta, eikä ollut luultavaa,
että se nainen, jota varten se kirjoitettiin, koskaan tulisi käymään
ranskalaisessa kalastajakylässä."

"Ja miten kävi pojan?"

"Tärkeintä siitä on, että hän istuu tässä kertomassa tätä tarinaa",
sanoi Jetsam tyynesti.

"Sen arvasin", sanoi Carpentaria, "heti sanottuanne, että poika ei
ollut kuollut."

Josephus Ilam vaikeni kuin muuri.

"Kuljeskelin ympäri yhdeksän tai kymmenen vuotta", jatkoi Jetsam, "sekä
Englannissa että Ranskassa. Sitten tulin yhtäkkiä hienoksi mieheksi,
sillä sain paikan vuokratoimistossa Cannesissa, pääasiallisesti siksi,
että osasin sekä englantia että ranskaa. Se kesti vain talvikauden.
Mutta päällikölläni oli samantapainen toimisto Ostendessa kesällä.
Ja Ostendessa minä sitten astuin 'suureen maailmaan'. Menin erääseen
kiertävään teatteriseurueeseen. Matkustelin sangen paljon ja tein
ylipäätään kaiken minkä voin ansaitakseni rahaa. Kymmenen vuoden
kuluttua ryhdyin jälleen vuokra-alalle. Siitä työstä pidin koko lailla,
paljon enemmän kuin esim. revolveriampujana esiintymisestä varieteessa.
Ja kahdenkymmenen vuoden ajan olen ollut konttoristina monessa 'Ilojen
Kaupungissa' ympäri Euroopan. Ajatelkaahan, kaksikymmentä vuotta! Ja
joka vuosi kävin yhä happamemmaksi ja surullisemmaksi siinä työssä. En
koskaan säästänyt mitään, koska kuitenkin jäin naimattomaksi. Sitten
olin eräänä päivänä St. Malossa, ja silloin pisti päähäni matkustaa
siihen kalastajakylään, josta olin kolmekymmentä vuotta sitten
karannut. Ihana kasvatusisäni oli tietysti kuollut ja koulumestari
myös, mutta pari ihmistä muisti vielä minut, ja eräs heistä oli
vanha vaimo, joka oli kaunis nuori tyttö minun karatessani. Vanha
kasvatusisäni oli rakastunut häneen ja vanhempainsa tahdosta oli
hän mennyt vanhuksen kanssa naimisiin rahan vuoksi. Tämä oli kerran
kertonut hänelle salaisuuden — vaihdoksesta Exeterin asemalla, koska
hän luuli olevansa kuolemaisillaan. Ja nyt vaimo kertoi sen minulle.
Hän oli aina pitänyt minusta."

Mr. Jetsam nauroi katkerasti.

"Sillä tavoin siis pääsitte jäljille?" sanoi Carpentaria.

"Niin. Sitten jatkoin tutkimuksiani Torqauyssa. Siellä tapasin vanhan
hoitajattareni. Hän kertoi, että mr. Ilamin oikealla lapsella oli suuri
punainen syntymämerkki vasemmassa sääressä. Minulla oli se merkki. Hän
kertoi myös, että oli olemassa valokuva — vanha daguerrotypia — minusta
äitipuoleni käsivarrella ja isäni meidän vieressämme, ja syntymämerkki
oli hyvin selvä tässä kuvassa. Ja se oli ainoa varma tieto, minkä voin
saada — lukuunottamatta, että kuvaa tavallisesti säilytettiin mustassa,
kiiltävässä lippaassa. Minulla oli se tunne, että valokuva oli
säilytetty — aina tähän yöhön asti! Voin hämärästi muistaa Torqauyn ja
Exeterin aseman, mutta mitä kertomukseni hyödyttäisi ilman todisteita
— selviä todisteita? Ja kun ajattelin hukkaanmennyttä ja kurjaa
elämääni ja mitä se olisi voinut olla, ellei tuo nainen olisi asettunut
tielleni, silloin sydämeni oli täynnä surua ja vihaa siinä määrin, että
ette voi sitä kuvitella."

Mr. Jetsam huokasi syvään, ja Carpentaria nousi ylös ja tarttui hänen
käteensä.

"Ei ole vielä liian myöhäistä saada oikeutta", sanoi Carpentaria.

"Tuo nainen on aina vihannut minua", sanoi Jetsam. "Vielä tänä yönä on
hänen vihansa minua kohtaan ollut niin hehkuva, että hän on koettanut
surmata minut. Myöntäisikö hän totuuden, vaikka voisi puhuakin? Eikä
hän voi puhua."

"Luulen voivani saattaa hänet yhteyteen kanssamme", sanoi Carpentaria.
"Hetkisen kuluttua saatte nähdä."




XXX LUKU.

MITÄ MRS. ILAM SANOI.


Carpentaria kumartui vanhan naisen yli kuin etsiäkseen hiukan
ystävällisyyttä hänen silmistään.

Ja hänestä näytti todella kuin olisi noiden silmien katse hiukan
muuttunut, siitä huolimatta, että noissa loistavissa silmissä, jotka
olivat kuuluisat kauneudestaan Torqauyssa viisikymmentä vuotta sitten,
ei näkynyt mitään kyynelten jälkiä.

Carpentariakin oli liikutettu. Olisi ollut mahdotonta kenenkään,
kaikkein vähinten hänen tapaisensa taiteilijan, olla tulematta
liikutetuksi Jetsamin tarinasta. Ja nyt, kun tarina oli lopussa,
istui Jetsam vaieten ja syvissä mietteissään. Hän oli murhenäytelmän,
toivottoman taistelun ja tappion perikuva.

Ja siinä istui myös Josephus Ilam raskaana ja kömpelönä, yhtä
liikuttavana tavallaan. Rakkaudesta tähän kolossiin, joka kerran oli
ollut pieni poika Exeterin asemalla, oli vuoteessa makaava halvattu
tehnyt rikoksen, joka oli murhaakin pahempi ja nyt hän makasi tuossa
avuttomana, mutta hänen synneissään oli ollut suurenmoisuutta.

Carpentaria katsoi molempia miehiä, ja sitten jälleen vanhaa naista.

"Olen käsittänyt, mrs. Ilam", sanoi hän äänellä, joka kuului
ihmeellisen lempeältä ja kehoittavalta, "että te voitte sanoa joko
kyllä tai ei. Onko asian laita niin? Pyydän teitä vastaamaan."

Äkkiä nousi Josephus Ilam tuoliltaan ja syöksyi vuoteen luo.

"Vastaa hänelle, äiti!" huudahti hän.

Äiti ja poika vaihtoivat pitkän katseen, ja sitten vanhuksen silmät
räpyttivät. Hän vastasi myöntävästi!

"Kiitos", sanoi Carpentaria. "Nyt minusta tuntuu, ettette ole liian
väsynyt, että voimme saada aikaan keskustelun tällä tavoin. Se käy
hitaasti, mutta siitä huolimatta varmasti. Valitsemalla kirjaimia
aakkosista voitte te muodostaa sanoja ja lauseita. Te voitte valita
siten, että minä hitaasti ja selvällä äänellä luettelen kirjaimet,
ja kun tulen siihen kirjaimeen, jonka valitsette, niin te räpäytätte
silmiänne. Ymmärrättekö suunnitelmani?"

Hän räpäytti silmiään.

"Suostutteko sitä koettamaan?"

Vanhus mietti kauan, mutta vastasi lopuksi myöntävästi.

"Hyvä on", sanoi Carpentaria. "Nyt otaksun, että haluatte alkaa sanalla
'minä', eikö niin?"

Silmät räpäyttivät.

"Erinomaista. Ensimmäinen sana on siis 'minä'. Ryhtykäämme sitten
seuraavaan sanaan."

"A B C D E."

Silmät räpäyttivät.

Äärettömällä kärsivällisyydellä Carpentaria auttoi häntä siten
puhumaan. Ensimmäiset sanat, jotka hän siten sai selville, olivat:

MINÄ EN KADU.

Oli jotain kamalaa, jotain majesteetillista tässä taipumattomassa
lauseessa. Se antoi selvän kuvan tuon vanhan olennon tunnottomuudesta,
hengestä, mitä mikään ei voinut lannistaa. Josephus Ilam kulki
epävarmasti edestakaisin vuoteen ja yöpöydän välillä. Jetsam asettui
hänen paikalleen tuoliin. Ei hänkään voinut olla päästämättä ihailevaa
huudahdusta.

"Sinä olet suurenmoinen!", huudahti hän. "Voisinpa miltei pitää
sinusta!"

Carpentaria viittasi häntä vaikenemaan.

"Onko mr. Jetsam kertonut meille totuuden?", kysyi hän vanhukselta.

Ja silmät räpäyttivät. Niissä oli jotain vahingoniloista.

"Myönnyttekö siihen, että hyvitystä annetaan siinä määrin kuin se on
mahdollista?", kysyi Carpentaria.

Silmäluomet eivät liikahtaneet.

"Te vastustatte siis nytkin hyvitystä?"

Vanhus ei vieläkään liikauttanut silmäluomiaan. Voitiin kuulla Josephus
Ilamin askeleet lattialla.

"Haluatteko puhua? A B C D E F G H I J K L M..."

Nyt hän räpäytti silmiään. Hänen uusi viestinsä alkoi. Sanat kuuluivat:

MIKSI NIMENÄ JETSAM?

Vanhan naisen mieli näytti nyt mieluummin liikkuvan kamalan
murhenäytelmän sivuseikoissa, ilman että hän tunsi omaa
vastuunalaisuuttaan.

"Oh, se oli nimi, jonka annoin itselleni saatuani selville, kuka olin",
sanoi Jetsam katkerasti. "Jotain, joka on heitetty yli laidan ja
heitetty sikseen, ymmärrättekö." [Jetsam = ylijäämä, hylkytavara]

Heikko hymy näkyi halvatun kasvoilla.

"Suostutteko hyvitykseen?" kysyi Carpentaria kärsivällisesti.

Halvatun silmät eivät antaneet mitään merkkiä ennenkuin Carpentaria
jälleen koetti aakkosia. Silloin tuli tämä viesti sana sanalta:

JOS POIKANI SEN HALUAA.

"Äiti", sanoi Ilam hiljaa, "tietysti sitä haluan. Minä miltei surmasin
hänet eräänä päivänä. Sinä luulit minun nähneen unta, kunnes näit hänet
itse, ja silloin..."

Hän ei voinut sanoa enemmän, vaan vaipui kokoon.

Ja Carpentarian avulla tavasi mrs. Ilam:

POIKANI TULEE KERTOA MINULLE SIITÄ.

"Ei", sanoi Jetsam lujasti, "minä kerron sen. Ilam tai oikeammin
Kilmarnock, ei voi pitää puheita. Kun ensiksi tulin tälle paikalle
taistellakseni sen puolesta, mikä on minun, ei minulla ollut mitään
suunnitelmia. Oli niin vaikeaa alkaa. Teistä voi näyttää sangen
yksinkertaiselta, mr. Carpentaria, mennä miehen luo ja sanoa:
Kuulkaahan, te olette minun kengissäni, äitinne on tehnyt kauhean
rikoksen, mutta se ei ole niin helppoa käytännössä. Ja minä tapasin
vastustajani ennenkuin olin siihen valmistautunut. Hän tuli nimittäin
kätköpaikkaani aivan kuten tekin, mr. Carpentaria. Ja kaappasi minut
luvattomalta alueelta. Hän puhui minulle hyvin tuimasti, sai minut
suutuksiini...

"Mistä minä voin tietää, että se olitte te?" sanoi Ilam.

"Niinhän se olikin. Sitä te ette voinut tietää. Mutta vaikutus minuun
oli sama. Asettukaa minun tilalleni, mr. Kilmarnock. Minut oli potkittu
ulos ovesta ja te olitte laillinen omistaja, ja silloin te tulette ja
puhutte minulle kuin olisin koira. Minähän sanoin kuka olin (Jetsam
kääntyi nyt mrs. Ilamin puoleen), ja voin nähdä hänestä, että hän tunsi
koko tarinan alusta alkaen."

"Niin, tunsin sen", myönsi Ilam. "Äitini oli kerran kertonut sen
minulle. Huomasin kerran tässä piilevän jonkun salaisuuden, ja silloin
hän kertoi sen."

"Ja te ette ryhtynyt mihinkään?" kysyi Jetsam. "Eikö omatunto teitä
vaivannut?"

"Teidän tulee muistaa, että meillä oli virallinen kuolintodistus. Mitä
minä voin tehdä? Enhän voinut hyvittää kuollutta millään tavoin, vaikka
äitini olisi siihen suostunutkin."

"Mutta kun sanoin teille kuka olin", sanoi Jetsam, "uskoitte minua,
ellen erehdy."

"Niin, uskoin kyllä", myönsi Ilam. "Sitäpaitsi muistutatte hyvin paljon
isäpuoltani niissä kuvissa, joita hänestä on teidän ikäisenänne."

"Te uskoitte minua, ja vastauksenne oli yrittää murhata minut", sähähti
Jetsam.

Nuo kaksi miestä, poika ja poikapuoli, seisoivat nyt molemmin
puolin vuodetta Carpentarian seistessä jalkopäässä ja kuunnellessa
innostuneena.

"En koettanut murhata teitä", sanoi Ilam.

"Miltei teitte sen kuitenkin", sanoi Jetsam.

"Luulin surmanneeni teidät", sanoi Ilam juhlallisesti. "Mutta minä
en aikonut mitään sellaista. Te sanoitte jotain hyvin loukkaavaa
äidistäni..."

"En sanonut mitään epäoikeutettua."

"_Te_ loukkasitte äitiäni. Minä raivostuin. Vihasin teitä. Ihminen
vihaa aina sitä, jolle hän on tehnyt vääryyttä. Löin teitä. Te
kaaduitte ja löitte kai päänne kynnykseen, sillä olitte kuin kuollut
Siksi tahdoin haudata teidät heti ja miettiä sitten mihin ryhtyä.
Äitini ei uskonut sitä todeksi ennenkuin..."

"Niin, minut nähdessään hän uskoi... liian äkkiä", sanoi Jetsam. "Olisi
ollut kaikille parempi, jos olisin valmistanut häntä vähitellen."

Jetsam vaikeni hetkisen. Sitten hän jatkoi kuin ajatuksiinsa vaipuneena.

"Miten hän mahtaakaan vihata minua. Tänä yönäkin hän olisi surmannut
minut, ellei toinen olisi astunut väliin..."

"Haluatteko puhua jälleen?" kysyi Carpentaria vanhukselta.

Jälleen hän alkoi luetella aakkosia, ja tuloksena oli tällä kertaa:

EN VIHAA HÄNTÄ, RAKASTAN POKAANI. LUULIN JOSIN OLEVAN VAARASSA. SIKSI
REVOLVERI. AINA TOIMINUT POIKANI VUOKSI. RAKASTAN HÄNTÄ.

Kesti jonkun aikaa ennenkuin nämä lauseet olivat valmiit Mrs. Ilam
näytti uupuneelta. Mutta hetkistä myöhemmin hän jatkoi:

MISSÄ ON ROSIE? HÄN AUTTOI HÄNTÄ. TAHDON TIETÄÄ MIKSI.

Molemmat miehet vaihtoivat katseita.

"Miksi hän auttoi teitä?" kysyi Carpentaria Jetsamilta.

"Parasta kysyä häneltä itseltään", vastasi Jetsam lyhyeen.

Carpentaria ei odottanut hetkeäkään. Hän meni ulos käytävään ja huusi
Rosieta. Hän oli itkenyt, sen voi nähdä hänen tullessaan.

"Mrs. Ilam haluaa tietää, miksi olette auttanut mr. Jetsamia?" selitti
Carpentaria.

"Auttanut häntä missä?" kysyi Rosie hiljaa.

"Hänen suunnitelmissaan."

"Minua vastaan", lisäsi Ilam.

"Autoin häntä vain hänen taistelussaan oikeuden puolesta", sanoi Rosie.

"Mutta miksi?"

"Siksi, että säälin häntä. Siksi että... mutta eikö hän ole
kertonut?... Ettekö kaikki sitten sääli häntä?"

Hän purskahti itkuun.

Jetsam meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. Rosie antoi sen
kernaasti ja hän piteli sitä omassaan.

"Miten hyvä te olette!" sanoi hän. "Miltei häpeän sitä, että olen
herättänyt teidän myötätuntonne."

Äkkiä kuului soittoa. Orkesteri, jonka kaikki olivat unohtaneet, oli
alkanut soittaa nähtävästi omasta alotteestaan. Ja heidän valitsemansa
sävel oli nyt voittolaulu.

Carpentaria syöksyi ikkunaan. Vetäessään uutimet syrjään huomasi hän
ensi kerran, että päivä jo sarasti.

"Mitä hiton melua te pidätte?" huusi hän vihaisesti parvekkeelta.

Soitto lakkasi heti.

"Me tervehdimme auringonnousua, sir", kuului vastaus. "On aamu.
Luulimme teidän unohtaneen että me olimme olemassa."

"Niin olinkin", sanoi Carpentaria. "Voitte mennä."

"Mr. Carpentaria", huusi toinen ääni, naisen varma ja käskevä ääni,
"olkaa hyvä ja avatkaa heti ulko-ovi!"

Se oli Pauline.

"Luonnollisesti, neiti Dartmouth", sanoi Carpentaria. "Olkaa hyvä ja
leikatkaa poikki nuora, joka on sidottu kädensijaan. Minä lähetän
sudanilaisen päästämään teidät sinne."

Hetkistä myöhemmin tulivat sekä Pauline että Juliette sisään.

"Rosie!" huudahti Pauline ja riensi hänen kaulaansa.

"Anna minulle anteeksi, rakas sisko", pyysi Rosie, ja he suutelivat
toisiaan.

"Mutta miksi sinä..." alkoi Pauline, joka ei käsittänyt mitään.

"Neiti Dartmouth", keskeytti Carpentaria, "minä pelkään, että teidän
täytyy odottaa, kunnes saatte kuulla koko tarinan, ennenkuin voitte
ymmärtää mitään tästä."

"Mutta palvelijat?" kysyi Pauline.

"Annoin heille määräyksen mennä nukkumaan virkailijain makuusaliin.
Sanoin sinun niin käskeneen", vastasi Rosie hymyillen.

"Mutta miksi?"

"Mr. Jetsam voi selittää kaiken. Minä koetin auttaa häntä ja luulen nyt
onnistuneeni."

Juliette oli mennyt suoraan Ilamin luo heti sisään tultuaan ja
tutkinut, että hän oli vahingoittumaton. Samassa antoi mrs. Ilam
silmillään merkin, että hänellä oli vielä jotain sanottavaa.
Carpentaria ryhtyi jälleen toimeensa auttajana.

KOSKA RAKASTIN HÄNTÄ KOETIN SURMATA TEIDÄT KAKSI KERTAA.

Carpentaria pyyhki kauhistuneen punaista tukkaansa.

"Miksi?" kysyi hän.

TE OLITTE JOSEPHUKSEN TIELLÄ. HÄN TAHTOI PÄÄSTÄ TEISTÄ IRTI.

Josephus irroittautui Juliettesta.

"Mutta äiti!" sopersi hän. "Sinä olet järjiltäsi!"

Mutta Carpentarian avulla sanoi mrs. Ilam:

EN OLE JÄRJILTÄNI MUTTA RAKKAUTENI AINA LIIAN VOIMAKAS.

"Tiesittekö tästä?", kysyi Carpentaria liiketoveriltaan kauhistuneena.

"Ei, en tietenkään", vastasi tämä, "ennenkuin oli liian myöhäistä."

"Miksi varoititte minua ylhäällä pyörässä?"

"Koska epäilin äitiparkaani. Pelkäsin... en voi sanoa enempää."

Carpentaria, joka oli nyt hyvin järkytetty, meni ulos huoneesta, ja
Pauline seurasi häntä.

Mrs. Ilamin silmät olivat nyt suljetut.




XXXI LUKU.

SOPUSOINTUA.


Tämä kesä oli hämmästyttävän lämmin ja kaunis, milteipä troopillinen.
Aina syyskuun loppuun asti kesti tätä mainiota ilmaa, ja Ilojen
Kaupungilla oli siitä luonnollisesti mitä suurinta hyötyä. Suurten
elokuunjuhlien jälkeen luulivat monet syyskuun käyvän huonoksi, mutta
se ei pitänyt paikkaansa. Kuukauden ensi viikkona maksoi yli miljoona
ihmistä viisikymmentätuhatta puntaa kassalaatikoihin nauttiakseen
Ilojen Kaupungin huvituksista, ja koko Lontoossa vallitseva vesipula
ei täällä haitannut, sillä Ilam ja Carpentaria olivat antaneet kaivaa
omat, syvät kaivot. Kentät ja puutarhat pysyivat siten raikkaina ja
vihreinä koko kuivan kesän.

Kaikenlaisten juomien menekki puistoissa olevissa kahviloissa oli yli
odotusten. Laskettiin, että yhden Carpentarian konsertin aikana juotiin
kaksitoistatuhatta tuoppia olutta orkesterilavan näkyvillä.

"Tämä", sanoi Carpentaria, "vasta on menestystä. Ei kukaan johtaja
ennemmin ole voinut kertoa, että hänen konserttinsa aikana juotiin 100
tuoppia olutta minuutissa."

Ja hän oli oikeassa. Menestys vallitsi Ilojen Kaupungissa. Menestys oli
painanut leimansa jokaiseen Ilojen Kaupungin jäseneen, ja varsinkin
Carpentariaan, vaikka hän koetti olla kuin ei se olisi merkinnyt
hänelle mitään. Mutta tietysti se merkitsi hänelle paljon. Hän oli
Lontoon suosikki ja hän tiesi sen itse. Kaikki hänen aikaisemmat
voittonsa eivät olleet mitään tähän verrattuna, tämä oli menestys sekä
hänelle itselleen että hänen aatteilleen.

Eräänä iltana syyskuun lopulla, erään harvinaisen hyvin onnistuneen
konsertin jälestä laski Carpentaria tahtipuikkonsa nuottitelineelle
hiukan hajamielisen näköisenä kumartaen yhä uudelleen vastaukseksi
hurjiin suosionosoituksiin.

"Mikä vanhusta vaivaa?" kysyi torvensoittaja kuiskaten
vierusmieheltään. He kutsuivat johtajaansa vanhukseksi arvatenkin
siksi, että hän oli nuorempi kuin useimmat heistä.

"Herra tiesi", vastasi toinen. "Ehkäpä mies on rakastunut."

"Niin, sitähän hän on", sanoi ensimmäinen. "Sen kaikki tietävät."

Carpentaria meni alas lavalta kadotakseen kansanjoukkoon, mutta pian
kuuli hän äänen takanaan.

"Mr. Carpentaria!"

Hän ikääntyi nopeasti. Se oli naisen ääni, ja vielä enemmän, se oli
Paulinen ääni. Oliko Pauline tullut häntä tapaamaan? Mahdotonta. Se
olisi ollut liian ihanaa. Mutta hän päätti päästä selville asiasta ja
kysyi tavalliseen suoraan tapaansa:

"Tuletteko erikoisesti minua tapaamaan?" kysyi hän.

"Kyllä", kuiskasi tyttö.

"Se oli hyvin ystävällistä teiltä", sanoi Carpentaria vavisten ilosta.

"Ei", sanoi Pauline, "minulla on jotain teille kertomista... ja..."

Hän keskeytti epävarmana.

"Menkäämme hiukan kävelemään", ehdotti Carpentaria.

"Niin, se olisi hauskaa", sanoi Pauline aivan luonnollisesti.

He menivät puutarhojen läpi pengermää kohti. Heidän ympärillään oli
valoisaa ja kuului naurua. Silloin tällöin kaikui soittoa jostain
pienestä kahvilasta, ja joskus kuulivat he myös ammuntaa ampumaradoilta
tai jonkun eläintarhan leijonan ulvontaa.

"Tahdotteko mennä pengermälle?" kysyi Pauline.

"Ei, neiti Dartmouth", sanoi Carpentaria, "minä ehdotan, että menemme
virranuomaan. On luode — me saamme olla yksinämme, ja saamme nähdä sekä
ilotulituksen että ihmisjoukot. Siellä ei kukaan voi meitä häiritä."

Avaimellaan hän avasi ristikkoportin, joka sulki virranuomaan johtavan
tunnelin. He menivät sen läpi ja hän sulki portin jälleen. Juuri heidän
tullessaan uomaan levisi ensimmäinen rakettijoukko taivaalle. Näky oli
suurenmoinen, ja kaikuvat hurraahuudot heidän ympärillään ja yllään
tekivät sen vielä juhlallisemmaksi.

"Teillä on siis jotain kertomista minulle", sanoi Carpentaria ja
potkaisi hajamielisesti kiveä. "Minulla on myöskin jotain teille
kertomista."

"Todellako?" kysyi Pauline.

Carpentaria katsoi tutkivasti hänen kasvojaan ja koko olentoaan.
Hän oli surupuvussa, sillä mrs. Ilam oli kuollut kaksi päivää
niiden tapahtumain jälkeen, joista on kerrottu edellisessä luvussa.
Carpentarian mielestä ei ketään naista voinut surupuku pukea niin hyvin
kuin Paulinea.

"Ja mitä tahdotte kertoa minulle?" kysyi hän.

"Se koskee serkku Ilamia", sanoi hän. "Ette kai ole tavannut häntä
tänään?"

"Ei, olen ollut hyvin yksin tänään. Juliette on ollut poissa koko
päivän — hän valmistelee häitään — on vain muutama päivä enää aikaa."

"Niin, siitähän juuri tahdoin puhua", sanoi Pauline. "Ilam-serkku pyysi
minua sanomaan teille, etteivät he kuitenkaan mene naimisiin ensi
viikolla."

"Mitä!" huudahti Carpentaria. "Miksi ei?"

"Siksi, että he menivät tänä aamuna naimisiin. He ovat jo häämatkalla."

"Ja Juliette on petkuttanut minua siten", sanoi Carpentaria katkerana.

"Joka tapauksessahan sen piti tapahtua hiljaisuudessa", sanoi Pauline.
"En luule serkku Ilamin olleen erikoisen ihastunut siihen ajatukseen,
että teidän orkesterinne soittaisi kirkossa. Tiedättehän miten
hermostunut hän on."

"Teidän niin saneessanne", sanoi Carpentaria, "muistan, miten
kiihkeästi Juliette tänä aamuna suuteli minua. Ihmettelin miksi hän
niin teki. Mutta tämäpä on sangen merkillistä, sillä minullakin on
viesti teille. Oletteko nähnyt neiti Rosieta aamun jälkeen?"

"Ei", sanoi Pauline, "hän matkusti Julietten kanssa."

"Niin, hän matkusti Julietten kanssa. Ja hän on tehnyt samoin kuin
Juliette. Mr. Jetsam, Ilam pyysi minua ilmoittamaan teille, että hän
on mennyt sisarenne kanssa naimisiin jo tällä viikolla ensi viikon
sijasta. Hän oli pahoillaan, mutta hän vihaa julkisuutta. He menivät
siviili-avioliittoon."

"Miten hävytöntä!" huudahti Pauline.

"No niin", sanoi Carpentaria, "teillä ei ollut mitään sitä vastaan,
että nuo kaksi muuta petkuttivat minua, mutta kun on teidän vuoronne
tulla petetyksi, tulee toinen ääni kelloon. Nuo kaksi paria ovat kai
tehneet salaliiton meitä vastaan. Ja he ovat onnistuneet sangen hyvin.
Eikö teistäkin?"

"Minusta he ovat käyttäytyneet inhoittavasti", sanoi Pauline.

"Ja me kaksi olemme yksinämme koko viikon, te omassa talossanne ja minä
omassani", sanoi Carpentaria.

Hetkisen oli hiljaista, ja sitten Carpentaria kuuli nyyhkytyksen.

"Mutta hyvä ihme, ette kai itke?" kysyi hän.

Pauline ei vastannut.

Hän oli paljastanut itsensä itkullaan, hän oli ilmaissut salaisuutensa.
Hän oli nyt saanut aikaan tapahtuman, jota missään tapauksessa ei
olisi voitu siirtää enää tuonnemmaksi. Sanalla sanoen: Carpentaria
koetti lohduttaa häntä. Voitte arvata miten hän sen teki. Voitte arvata
vastustiko Pauline. Voitte arvata onnistuiko hän pyrkimyksissään.

Neljännestuntia myöhemmin kertoi Pauline hänelle, että molemmat
sisarukset aina olivat ihailleet häntä, Rosie vielä kiihkeämmin kuin
hän, mutta että tuo ihailu ei ollut mitään niiden tunteiden rinnalla,
joita hän nyt tunsi häntä kohtaan... ja niin edespäin.

Ja ilotulitus ja suuren ihmisjoukon kättentaputus muodosti kohtaukselle
juuri sellaisen näyttämön kuin Carpentaria halusi.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ILOJEN KAUPUNKI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.