Runoilijan salaisuus

By Antonio Fogazzaro

The Project Gutenberg eBook of Runoilijan salaisuus
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Runoilijan salaisuus

Author: Antonio Fogazzaro

Translator: Eino Palola

Release date: September 11, 2024 [eBook #74403]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1914

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOILIJAN SALAISUUS ***





RUNOILIJAN SALAISUUS

Kirj.

Antonio Fogazzaro


Italian kielestä suomentanut

Eino Palola





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1914.




"Nuova Antologian" herra päätoimittajalle.

K.H.

Eräs nainen, jota minulla ei ole kunnia tuntea persoonallisesti, on
lähettänyt minulle myötäliitetyn käsikirjoituksen. Aioin myös lähettää
Teille sen mukana seuranneen hienon kirjeen, mutta olen kadottanut sen.
En siis voi muuta kuin kertoa sen pääasiallisen sisällyksen:

"Tuo nainen oli saanut käsikirjoituksen perintönä sen tekijältä,
joka taisteli italialaisten kirjailijoiden riveissä saaden osakseen
kunniaakin ja kuoli melkein äsken, muutamia vuosia sitten. Hän ilmaisee
käsikirjoituksessaan luulonsa mukaan salaisen osan elämästään, ja
pyytää ystävätärtään julkaisemaan kertomuksen, jos asiat sitä vaativat.
Nyt näyttää siltä, että runoilijalla olisi ollut väärä käsitys
salaisuutensa säilymisestä, sillä siinä Lombardian kaupungissa, jossa
hän asui, tunsivat jotkut sen verrattain hyvin. Asiain näin ollen ei
olisi syytä julaista sitä, mutta edellämainitun naisen mielestä olisi
väärin pitää salassa kertomusta rakkaudesta, joka hänestä on ylevää,
silloin kun maailmaa kiertää kaikenlaisia kuvauksia jokapäiväisestä,
alhaisesta lemmestä. Ehdotan siis, että käsikirjoitus julaistaisiin
romaanin muodossa, julkaisematta päähenkilön nimeä ja vaihtamalla muut
toisiin, paitsi yhtä, jota kellään ei ole sydäntä muuttaa. Hän ehdottaa
vielä romaanin nimeksi 'Runoilijan Salaisuus' ja pyytää minua ottamaan
tehtäväkseni saattaa sen julkisuuteen 'Nuova Antologiassa', jossa saman
kynän tuotteita ilmestyi vuosien 1863 ja 1880 välillä."

En ole pahaksi onneksi kyllin nuori ottaakseni sydämestäni osaa
tällaiseen tarinaan, vaikka se liikuttikin paljon tuota hienoluonteista
naista. Kuitenkin täytyy minun myöntää, että rakkaus, josta siinä
kerrotaan, on harvinaisempaa nykyaikaisessa kirjallisuudessa kuin
todellisessa elämässä, ja teen sen siis ilolla tunnetuksi. Salataanko
nimet vai ei näyttää meistä yhdentekevältä, sen saa lähettäjättären
omatunto ratkaista. Kirjoitin vain, että jos yksi muutetaan,
muutettaisiin kaikki. Mitä hän vastasi tai teki, ei liikuttane ketään.

Ehdotettu nimi johtuu kertomuksen viime sivuilla julaistusta
keskustelusta, ja siihen ei minulla ole mitään sanomista. Toivon,
ett'ei sen julkaiseminen "Nuova Antologiassa" kohtaisi vaikeuksia.
Jos suostutte, pyydän teitä julkaisemaan "Runoilijan Salaisuuden"
esipuheena nämä rivini.

Ottakaa vastaan, arvoisa herra päätoimittaja, jakamattomat kiitokseni
ja syvimmän kunnioitukseni ilmaisut.

Vicenzassa marraskuun 15 p:hä 1887.

Antonio Fogazzaro.

Runoilijan Salaisuus julkaistiinkin "Nuova Antologiassa."

Kustantajan huomautus.




I.


Tänään, lokak. 2 p:nä 1881, olen päättänyt kirjoittaa muistiin
salaisuuden, joka on sieluni elämä, rikkaus ja voima. Sukulaisillani ja
ystävilläni ei tietenkään ole aavistustakaan siitä. Yhdelle ainoalle
elolliselle olennolle Italiassa olen itse kertonut siitä, mutta hän on
sellainen, joka varmasti on ollut vaiti.

Tarkoitan häntä, joka tulee saamaan tämän käsikirjoituksen
perillisiltäni: teitä, kallis uskollinen ystävättäreni! Jos te sitä
lukiessanne muistelette pientä longobardilaista kirkkoa, vihreiden
nurmikoiden keskellä, hiljaa kohisevan veden varrella tuolla
kaukaisessa yksinäisyydessä, muistanette kai sen tunnustuksen minkä
kyyneleettömät nyyhkytykset ja liikutus, mikä ei ollut vain tuskaa,
keskeyttivät. Voitte vapaasti puhua tai vaieta. Jos salaisuuteni
pysyy kätkössä maailmalta, älkää puhuko siitä muille kuin Jumalalle
rukouksissanne; jos joku Italian ulkopuolella matkusteleva kynäilijä
saisi epämääräistä vihiä siitä ja sitten arvelisi voivansa näytellä
sydäntäni kymmenestä pennistä Fanfullassa tai Pugnolo della
Domenicassa, loukkaamatta sillä mitään muuta kuin historiallista
asiallisuutta, uskokaa se yksityisesti niille, jotka minua vielä
rakastavat. Mutta jos meistä kerrotaan vääriä huhuja, seikkoja, jotka
voisivat tuottaa surua ja hämmennystä, silloin pyydän teitä kädet
ristissä, julkaiskaa kertomukseni. Olin kirjoittanut tuskaa ja harmia,
mutta pyyhin pois "harmia", koska se pahastuttaisi tuota valittuani
kuin likapilkku. Sillä teillä ja minulla on täällä maan päällä vain
yksi peljättävä, yksi tuska, josta pyydämme Jumalaa meitä varjelemaan,
ja se on parjaus. Se on tuskin mahdollista, ja toivon, että rukouksemme
kuultaisiin. Mutta jos jumalallinen viisaus olisi toisin päättänyt,
tehkää, ystävättäreni, kaikki, kaikki se, minkä mekin tekisimme,
jos vielä eläisimme. Jos sanojani ei uskottaisi, vahvistakaa niitä
todistuksilla ja asiakirjoilla: pyynnöstänne saatte niitä ystäväni
tohtori Paul Stehlen kautta, Rüdesheimissä, Rheinin varrella Preussissa.

Tänään on Kaikkien sielujen päivä. Sumu höyryää yksinäisen huvilan
ikkunoiden edessä, missä olen vieraisilla veljeni pojan luona. Minä
sulkeudun menneisyyden muistoihin. Joku soittelee alakerroksessa jotain
yksitoikkoista harjoitusta, viereisestä huoneesta kuulen palvelijoiden
rauhalliset askeleet. Kukaan ei aavista mitä teen, mitä tunnen.
Käteni vapisee, rinnassani käy yhtämittainen värinä ja itku nousee
kurkkuuni. Kuitenkin tulee kertomukseni tuntumaan minusta kylmältä,
kun sitä myöhemmin luen! Minä tahtoisin puhua, en katoavin sanoin,
vaan tuntemattoman maailman varjojen kautta, elävällä äänellä, joka
tunkeutuu solusta soluun, ei jätä mitään pois ja kaikuu ehkä niissä
maailmoissa, jonne ihmisten katseet eivät pääse, jos siellä on henkiä,
jotka saattavat tuntea pienimmänkin sielunliikkeen. Tahtoisin puhua,
en joukkiolle, vaan ylhäisille sieluille, joita parjaus on loukannut,
ja kadotetuille, jotka ovat iloinneet siitä. Täytyykö minun sen vuoksi
luopua kynästä ja jättää kaikki Jumalan haltuun? Minä ajattelen häntä,
tähteäni, ja kuulen suloisimman äänen, mikä, luullakseni, ihmishuulilta
on soinut, sanovan hellästi: _write, love_, kirjoita rakkahin!




II.


Te tiedätte, ystävättäreni, ett'ei meidän välillämme aina vuoteen 1872
ole ollut mitään salaisuuksia. Joskaan emme rakastaneet toisiamme
vaikka olimmekin vapaat, johtui se ehkä siitä, että tunne-elämämme
ja ajatustapamme olivat liian läheistä sukua, luonteemme liian
samanlaiset; rakkaus meidän välillämme olisi ollut luonnotonta. Tämä
omituinen syy selviää jonain päivänä meille molemmille. Kuitenkaan ei
se ollut ainoa; teillä niinkuin minullakin oli toisia syitä. Teidän
syihinne en luonnollisesti kajoa. Mutta muistatteko unen, jonka
kerroin teille tuona talvena vuonna 72 eräänä iltana kun olimme yksin
ja minä olin tuonut teille erään merkillisen kirjan: "_Du sommeil et
des rêves_." Kerran nuoruudessani luin runollisen, saksalaisen sadun
kaivosta, joka oli niin syvä, ett'ei silmä eikä mikään välikappale
ulottunut sen pintaan. Silloin tuli soittaja, istuutui kaivon kannelle
ja soitteli hiljaa. Vesi alkoi nousta. Hän soittaa soittamistaan; ja
vesi nousee aivan hitaasti yhä ylemmäksi ja välkkyy viimein kaivon
suulla. Yöllä sen jälkeen uneksin minä, että kohosin rotkosta suloisen
äänen hurmaamana, äänen, joka puhui korkeudesta vieraasti korostaen,
käsittämättömiä sanoja. Heräsin itkien liikutuksen vallassa, jota kesti
tuntikausia. Mielessäni tuo järjetön ajatus, että unessa kuulemani
äänen täytyy olla olemassa, koetin kaikin voimin palauttaa mieleeni
sen omituisen soinnun, etten sitä unhottaisi. Sittenkin unhotin sen
pian — en kuitenkaan unta, ja pysyin siinä käsityksessä, että uni
oli profetallinen näky, jonka kautta jumaluus salaisesti oli puhunut
minulle. Ei mikään naisellinen ääni muistuttanut sitä koskaan, mutta
kun tammikuussa v. 1872 toivuin vaikeasta taudista, näin taas tuon
saman unen, kuulin taas tuon suloisen äänen vieraine vivahduksineen.
Viikkoa myöhemmin tulin luoksenne ja toin teille kirjan "_Du sommeil et
des rêves_."

Tuntuu mahdottomalta, että olisitte unohtanut kuinka levoton olin tuona
iltana. Ehkä olen luonteeltani mystillinen ja olen ehkä taipuvainen
uskomaan ihmisluonteessa vallitseviin kätkettyihin voimiin, salaisiin
suhteihin kaikkeen yliluonnolliseen. On varmasti totta että jo kahdesti
ennen tammikuuta v. 1872 sain todisteita tuollaisista välittömistä
suhteista vieläpä valveilla ollessani; ensi kerran olin kahdentoista,
toisen kerran neljäntoista ikäinen. Ensi kerran se hämmästytti,
vieläpä pelästytti minua, vaikka enne olikin suosiollinen; käsite oli
liian uusi minulle, niin aavistamaton ja selvä tuo sisäinen ääni,
joka minulle puhui. Ennustus toteutui kuusitoista vuotta myöhemmin.
Toisella kertaa ei mikään enne ollut kyseissä ja vasta tulevassa
elämässä saan tietää oliko se vain mielenhäiriö, vai puhuiko minulle
toinen henkiolento, niin kuin silloin luulin ja yhä vieläkin luulen,
kuten eräässä kirjassani olen kertonut. Näin ollen on luonnollista,
että unen uudistuminen teki minuun syvän vaikutuksen. Vielä suuremmalla
hartaudella kuin ensi kerralla uskoin äänen olemassaoloon ja siihen
terveelliseen ja voimakkaaseen vaikutukseen, jonka jonain päivänä sillä
lailla puhuva olento tekisi minuun. Kuvitelkaahan nyt levottomuuttani
siihen asemaan nähden, jossa olin tammikuussa v. 1872. Te tiedätte sen:
pidin itseäni silloin jo sidottuna — ja ehkä ainaiseksi! Kun ajattelen
tuon suhteen syntyä ja luonnetta, nousee katkera hymy huulilleni:
surkuttelen tuota naista, surkuttelen ja ivaan itseäni. Tästä suhteesta
on puhuttu ihmisten kesken ja aivan erehdyttävällä tavalla, enkä siis
kerro siitä tässä aiheettomasti. Te tiedätte, että olin jo kauan aikaa
tuntenut tuon kauniin ja henkevän naisen, jolla ihmiset sanoivat olevan
rakastajan ennen kuin suhteemme tuli läheisemmäksi. Kävin joskus
hänen luonaan, ja tapasimme toisemme usein, mutta ei seurassa. Luulin
hänen olevan aivan välinpitämättömän minua kohtaan ja käyttäydyin sen
mukaan; mutta harvalla ihmisellä oli sellainen kyky kuin hänellä saada
sarkastinen puoleni esille. Eräänä iltana teaatterissa kohtasivat
kiikarimme kahdesti toisensa ja toisella kerralla kesti hän katseeni,
ennen kuin kääntyi pois. Minusta tuntui kuin olisi sydämeni lievästi
haavoittunut — ehkäpä sai vain turhamaisuus ja uteliaisuus sen lyömään.
Odotin ja sain vielä monesti katseen häneltä, sitten menin tapaamaan
häntä hänen aitioonsa. Hänen käytöksensä minua kohtaan oli aivan uutta
minulle: hän osoitti minulle niin selvästi suosiotaan muitten läsnä
ollessa, että jouduin hämilleni. Kotimatkalla kuvittelin, että olin
rakastunut häneen ja että minun piti sanoa se hänelle. Tätä pakottavaa
käskyä tottelin pari päivää myöhemmin. Asia koski naimisissa olevaa
naista, ja suurin vikani siinä oli, etten antanut perää todellisen
intohimon vaatimuksille, vaan rakkauden tyhjälle utukuvalle. Hän
vastasi, että sanani sattuivat häneen tuskallisesti, ja lisäsi
ihmeekseni, että hän oli huomannut sympatiani jo jonkun aikaa sitten,
ja ettei hän voinut salata, että siitä oli seurannut jonkunlainen
taipumus hänenkin puoleltaan minua kohtaan. Hän oli kuitenkin pitänyt
parempana, ett'emme keskenämme puhuisi siitä ja että hän kaikessa
tapauksessa täyttäisi velvollisuutensa. Ennen olimme saattaneet
tavata toisemme ystävinä miten usein hyvänsä, nyt ei sitä enää voisi
ajatellakaan. Hän neuvoi minua tukahuttamaan rakkauteni, joka ei vielä
lie ehtinyt kovin syvälle juurtua; sitten voisimme jonkun ajan kuluttua
nauttia rauhassa puhtaan ja hartaan ystävyyden hedelmiä, jota ehkä
molemmat tarvitsimme.

Silloin huomasin hämmästyen, ett'en oikeastaan rakastanutkaan häntä,
niin jäähdytti hänen puheensa minut; ajattelin, että olin joutunut
kuin tyhmyri viekkaan kiemailijan pauloihin — ja kuitenkin valehtelin
väärästä kunniantunnosta, enkä käyttänyt hyväkseni hänen esittämäänsä
ratkaisua, vastasin vain, ettei ystävyys voinut minua tyydyttää.
Jumala tietää rangaistiinko minua moisesta pelkuruudesta, kun tulin
hänelle tunnustaneeksi ja selittäneeksi kaikki ne erehdykset ja
heikkoudet, jotka tekivät minut arvottomaksi ansaitsemaan hänen korkeaa
rakkauttaan. Hellä, vakava sana ja suutelo hänen huuliltaan olisivat
puhdistaneet minut niinkuin meidät puhdistaa ijäisyyden tuulahdus, joka
joskus kulkee sielumme läpi rukoiltuamme, ja nyt en tuntisi tuskaa enkä
häpeää tuota mennyttä aikaa ajatellessani.

Niin alkoi suhde. Luulen, ett'ei tuo nainen koskaan rakastanut minua
todellisesti. Luulen, että juorut, joita leviteltiin hänestä ja erään
hänen ystävättärensä miehestä, olivat vääriä, että hän oli valinnut
melko epäonnistuneen keinon kumotakseen ne; että turhamaisuus oli
saanut hänet valitsemaan miehen, joka kirjoitti runoja, joista ihmiset
ja sanomalehdet joskus puhuivat; ja että hän lopuksi oli jollain
lailla intellektuaalisesti utelias näkemään minkälaista rakkaus oli,
että hänessä asui selittämätön pyrkimys kärsiä ja tuottaa toisille
kärsimyksiä saadakseen voimakkaasti ottaa osaa tähän elämään panematta
tulevaa vaaranalaiseksi. Siksipä sanoikin hän minulle, että jos
tahtoisin rakastaa häntä velvollisuuden hallitsemalla tunteella,
ei hän voisi sitä minulta kieltää, vaan että me tulisimme molemmat
onnettomiksi. Hän tulisi syyttämään itseään siitä, että oli estänyt
minua menemästä naimisiin, vaikka se minuun nähden, jolla paitsi
nainutta veljeäni ei ollut muita sukulaisia, oli hyvin toivottavaa, ja
koska minun ikäni vuoksi ei sopinut liikaa viivytellä. Mitä enemmän hän
koetti saada minut eroamaan itsestään, sitä enemmän minä vastustin,
sitä enemmän tunsin itseni sidotuksi, jopa kahlituksikin.

Mikä onneton vuosi se olikaan minulle! Joskus kuvittelin rakastavani
häntä, ja silloin kiihoitti minua se, että tapasin hänet aina niin
harkitsevana ja hyveestään varmana, niin täydellisesti oman itsensä
herrana. Paljon useammin huomasin olevani kylmä hänelle ja kärsin
omasta kierosta olostani, kärsin hänen vaatimuksistaan; sillä
olemalla olevinaan kateellinen runottarelleni pyrki hän yksinään
hallitsemaan henkistä elämääni, ohjaamaan sitä omien mielipiteittensä
ja taipumustensa mukaan. Häneltä ei puuttunut kykyä eikä sivistystä;
mutta kun minun ja teidän välillänne, rakas ystävättäreni, vallitsee
liian läheinen sielujen sukulaisuus, oli se minun ja tuon naisen
välillä liian kaukainen. Hän jumaloi muodon viimeisteltyä hienoutta,
eikä ainoastaan mitä henkilöihin ja pukuihin tuli; hänen pienin
liikkeensä, joka sanansa, koko olentonsa oli teennäisen miellyttävä.
Se veti minua puoleensa, mutta hän ulotti tämän jumaloimisensa
taiteeseenkin, ja siinä oli meidän välillämme kapea, hiuksen hieno
juopa, selvärajainen pohjaan saakka, vaikka sitä päältäpäin tuskin
saattoi huomata. Joskaan hän ei sitä minulle sanonut, piti hän
kuitenkin runojani liian kansanomaisina. Ne olivat hänestä liian
kaukana tuosta muodon valitusta aateluudesta, jota ilman ei mitään
runoutta hänen mielestään ollut olemassa. Minä huomasin sen, kun
puhuin hänen kanssaan muista runoilijoista, ja se harmitti minua.
Minua loukkasi tuollainen arvostelu, minua loukkasi hänen arvostelunsa
täydellinen riippumattomuus tunteesta, kun hän kuitenkin usein oli
suullisesti ja kirjallisesti vakuuttanut rakastavansa minua. Minun
rakkausihanteeni oli toisenlainen ja olinhan ennen kokenut toisenlaista
rakkautta, jonka vallitessa sydän voitti kaikki järjen suunnitelmat.
Ja kuitenkin, jos hän olisi antanut minulle toisenlaisia todisteita
voimakkaasta ja syvästä tunteesta, jos hän joskus ei olisikaan voinut
hillitä tunteitaan, ei tuo hänen mielipiteittensä riippumattomuus olisi
loukannut minua. Mutta hän hillitsi itsensä aina ja eroten minusta
useissa tois-arvoisissakin asioissa piti hän itsepäisesti kaikessa oman
mielipiteensä. Tulin siis vakuutetuksi siitä, ett'ei hänen tunteensa
ollut rakkautta, ja kun en itsekään rakastanut, päätin erota hänestä.

Sitä hän kai aavistikin, kun me kaksikuisen eron jälkeen tapasimme
toisemme kaupungissa joulukuulla 1871. Minä aioin mennä jouluksi San
Remo'on ja viettää siellä koko talven, mutta sairastuin. Silloin
oli hän tahallaan varomaton ja kävi minua katsomassa. Asuin veljeni
luona, ja hän ei seurustellut kälyni kanssa. Asiain näin ollen kävi
hän vierailulla veljeni luona ja lausui toivomuksenaan saada tervehtiä
minua. Jumalinen kälyni oli siitä niin hämmästynyt ja pahastunut, että
hän ujoudestaan huolimatta vain vastenmielisesti suostui, ja olen varma
että hän sittemmin tunnusti senkin synnin, rippituolissa. Kaupungissa
syntyi sitten kova melu tämän käynnin johdosta. Sain kuulla siitä
parannuttuani ja luulin olevani kiittämätön pelkuri, jos matkustaisin
pois. Sellaista oli elämäni silloin: ainaista horjumista järjen ja
tunteen välillä, joilta molemmilta puuttui valoa.

Tammikuun 12 ja 13 päivän välillä v. 1872 näin tuon salaperäisen unen
toistamiseen. Heti kun kykenin iltaisin menemään ulos, tulin teidän
luoksenne. Teillä, kallis ystävättäreni, oli syytä olla suuttunut
minuun: koko vuoden olin ollut anteeksiantamattoman välinpitämätön
teille. Vanha ystävyyteni teitä kohtaan ei ollut vähentynyt, mutta
häpesin itseäni ja se piti minut kaukana teistä. Sinä iltana tulin
kuin myrskyn ajamana teidän luoksenne, ja silloin sanoin teille
kaikki, kerroin teille uneni niin intohimoisella luottamuksella sen
yliluonnolliseen alkuperään ja profetalliseen merkitykseen, että
luulitte minun olevan tulossa mielipuoleksi. Te sanoitte, ett'en vielä
ollut aivan terve ja tarvitsin henkistä lepoa; minun pitäisi hakea
huvituksia ja matkustaa, eikä _kirjoittaa liian paljon kirjeitä_.

Olisinkin matkustanut, joll'ei puolison mustasukkaisuus lopultakin
olisi herännyt, ja joll'en olisi pitänyt velvollisuutenani olla nyt
jättämättä naista. Tapasimme toisemme nyt paljon harvemmin ja en
tiedä minkä kapinoitsevan hengen, minkä sairaaloisen sydämen vietin
vaikutuksesta juuri silloin, kun murhe ja vaara uhkasi, toinen piti
itseään loukattuna ja kärsi siitä katkerasti ja ihmiset alkoivat
juoruta, juuri silloin näytti oikean intohimon henkäys tunkeutuvan
meihin. Hän oli nyt hiukan epävarmempi itsestään. Se että maailma
piti meitä syyllisinä, vaikutti kuin ohjasten löyhentäminen, oli
kuin voimakas kiihotus pahaan, jonka seuraukset näin saimme tuntea.
Minusta tuntui, kuin kulkisin hiljaa rotkoa kohti, josta nousi hulmuvia
liekkejä, jotka kiihoittivat aistejani ja häikäisivät ajatuskykyni.
Vaikka tiesinkin joutuvani hukkaan, tunsin kuitenkin että tuo sama
sairaaloinen vietti veti minua sinne. Kauhistuneena pysähdyin ja
päätin asettua vastarintaan. Tuollainen intohimo, joka mieluummin oli
aistien kun tunteiden kiihtymystä, soti elämänkatsomustani ja sitä
korkeaa ihannetta vastaan, jota olin tahtonut seurata elämässä ja
taiteessa. Minusta tuntui että olin pelkurina jättämäisilläni lippuni
ja painamaisillani elämääni, toimintaani ja maineeseeni teeskentelyn ja
häpeän polttomerkin. Mutta sitten ei minulla kuitenkaan ollut voimaa
välttää harvinaista tilaisuutta tavata häntä yksin, tietäessäni,
millä innolla hän minua odotti, ja kun olin hänen luonaan, vei
hänen kauneutensa, hänen hämmentynyt mielentilansa melkein kaiken
arvostelukykyni. Onneksi sattui tuollaisia yhdessäoloja verrattain
harvoin; ne eivät olleet pitkiä, häiritsemättömiä, eivätkä turvallisia,
ja sanoakseni totuuden täytyy minun myöntää, että hänen tahtonsa pysyä
oikealla tiellä vei aina voiton, niin horjuvaksi kuin se oli tullutkin.
Niin kului useita kuukausia, joita minä pidän surullisimpina ja
levottomimpina elämässäni. Se oli myöskin suurimman työttömyyteni ja
hedelmättömyyteni aikaa. En muistaakseni kirjoittanut näinä kuukausina
riviäkään, enkä opiskellut mitään.

Olen viipynyt kauan tässä välikohtauksessa, rakas ystävättäreni,
vaikka se tuskin on yhteydessä tämän kertomuksen sisällyksen kanssa.
Mutta tahdoin sanoa teille missä rajoissa suhteeni pysyi ja myöskin
ainakin osaksi sovittaa rangaistavaa heikkouttani tämän kertomuksen
kautta, joka ehkä saattaisi vähentää tuon tapauksen vaikutusta
kotikaupungissani, vaikka arvoni alentuisikin niiden silmissä, jotka
ovat lukeneet kirjani tuntematta näitä vähäpätöisyyksiä. Se, että olen
kertonut näin laajasti näistä mielestäni tuskallisista tapauksista,
selittää, miksi kertomukseni tästä lähtien juoksee vielä hitaammin.

Nyt jää minulle kuvaamaton onni kertoa ajasta, joka ikuisesti elää
sielussani, antaa sen hiljaa liukua silmieni ohi. _Melius quam cum
aliis versari est tui meminisse._ Asiat, joista joka päivä tulen
kertomaan teille hiukan, jäävät teidän omaisuudeksenne. Jos minun
täytyy saattaa ne sydämettömän maailman tietoon, niin pitäkää te
huolta siitä, ettei minua katsottaisi ukkomaisen monisanaiseksi ja
tunkeilevaksi. En sano teille tätä itserakkaudesta, vaan, suonette
anteeksi sen, syystä että se on minun omia kuviteltuja harhaluulojani.
Ehkäpä tulee se hyvä, tai paha, mitä meistä kuolemamme jälkeen
puhutaan tai ajatellaan, kohtaamaan meidät palkitsevana tai kostavana,
siinä määrin kuin se on meidän toimintamme tulos. Minusta tuntuu,
että ihmisten ankara tuomio saattaa ulottua ikuisuuteenkin surettaen
rakastettuani enemmän kuin minua.

Kirjoitan nämä johdantoni viimeiset sanat kello 6 aamulla. Taivas on
pilvetön ja hento kuun valo väistyy hiljaa kirkkaan aamusarastuksen
tieltä. Talon alla lepää valkea sumukerros laakson päällä. Tahtoisin,
ystävättäreni, että sielläkin, missä me kuolemamme jälkeen, ennen
viimeistä aamuruskoa, ikuista päivää, tulemme olemaan, olisi sellaista;
tahtoisin, ett'ei inhimillisen tietämättömyyden ja murheen verhoamasta
maasta yksikään paha henkäys tunkeutuisi ylös meidän luoksemme.




III.


Kesäkuussa 1872 meni nainen miehensä kanssa Genève järvelle
viettääkseen kesänsä siellä. He aikoivat palata Italiaan Simplonin
kautta ja pysähtyä joksikin aikaa Lago Maggiore'lle, Stresa'an, tai
Pallanza'an. Hän sanoi kirjoittavansa Genèvestä voisinko tavata häntä
salaa siellä, muuten tulisi minun koettaa saavuttaa heidät Lago
Maggiorella. Lupasin sillä aikaa tehdä innokkaasti työtä.

Hän oli todella jonkun verran hämmästynyt ja pahoillaan sen täydellisen
henkisen työttömyyden johdosta, johon rakkaus oli minut saattanut,
ja jonka minä salaa saatoin täydellisesti selittää itselleni.
Puoleentoista vuoteen olin kirjoittanut vain muutamia rakkausrunoja,
pannen voimieni mukaan huolta niiden muotoon, vaikka sisällys olikin
kylmänpuoleinen, sillä sellainen oli hänen makunsa. Hän oli nyt
ihastunut Tennysonin _Idyls of the King_ runoelmaan ja olisi tahtonut,
että minä kirjoittaisin jotain samanlaista niin hienostunutta ja
niin aristokratista kuin mahdollista. Minä lupasinkin tehdä niin.
Tunsin tarvitsevani lepoa ja vuori-ilmaa ja päätin nousta Lanzo
d'Intelvi'in asettuakseni minulle ennestään tuttuun, mukavaan ja
hienoon Hôtel Belvedere'en, joka sijaitsee ihmeellisen kauniilla
paikalla viehättävässä yksinäisyydessä, ja jossa käy melkein yksinomaan
englantilaisia. Siellä voisin työskennellä rauhassa. Läksin sinne
kesäk. 28 p. Argegnon kautta.

Tuoreessa, vehreässä laaksossa, puhtaassa vuori-ilmassa luulin
saavani hengittää vapautta, viattomuutta ja elämää. Ajuri pysähtyi
hetkeksi Pellio'on. Kastanjametsien keskellä oli pieniä mökkejä,
joiden ikkunoilla neilikat kukkivat. Menin kaivolle. Nuori, kaunis
ruskeakäsinen, valko-olkainen tyttö ammensi vettä ja tarjosi
minullekin. Kysyin häneltä, oliko vesi hyvää. "_La guariss de tucc i
maa_", vastasi hän omalla murteellaan, "se parantaa kaikki taudit".

Katselin häntä ihmetellen. "Aivanko kaikki?" kysyin. Hän punastui ja
hymyili vain, ikäänkuin olisi lukenut ajatukseni. Join kauniin tytön
astiasta, ja kun jatkoin tietäni, ajattelin, että hänen sievä suunsa,
pieni sydämensä ja maidonvalkeat käsivartensa todella voisivat parantaa
kaikki taudit. Oliko hänessä ehkä se murheeseen ja salaperäisyyteen
verhottu idylli, jota hain. Nuo valkeat käsivarret eivät voineet olla
alppi tytön, vaan jumalattaren.

Kun kuljimme hitaasti ylöspäin vuorien välissä, huomasin, että vanha
ystävättäreni luonto puhui taas minulle vaiettuaan kaksi vuotta. Täytyy
tosiaan olla turhanpäiväinen uneksija ymmärtääkseen mikä ilo on tuntea
olevansa armonalaisena kallioiden, veden ja vehreyden keskellä. Minusta
se oli merkki, että vihdoin taas saattaisin kirjoittaa. Kun vuoristo
puhuu minulle, seuraa siitä ensin suloinen kaihontunne, vieno kaipuu
sulautua kaikkeuden elämään; sitten seuraa luomishalu, ja ajatukset
tulevat paperille kuin itsestään. Samoin vaikuttaa minuun joskus
Mendelssohnin musiikki.

Majatalossa ei ollut kirjettä Genevestä ja minä iloitsin siitä. Jos
milloin olen rakastanut, en koskaan rakastanut niin syvästi kuin eron
aikana, ja nyt, eronneena tuosta naisesta, en tuntenut mitään häntä
kohtaan.

Ylhäällä ei ollut montakaan vierasta. Päivällispöytään, kello kuusi,
ilmautui noin kolmekymmentä henkilöä. Istuin erään kauniin ja hienon
vaalean naisen vieressä, jonka silmissä ja omituisen voimakkaassa
ruusuntuoksussa oli jotain itämaista. Muut naiset olivat melkein
kaikki vanhoja ja rumia. Neljä tai viisi italialaista oli kaikkien
ulkomaalaisten juhlallisesti vaietessa kovin murtuneen näköisiä
ja katselivat minua selvästi haluten saada minut toverikseen
kävelymatkoille, lörpöttelyhetkille ja biljaardipeliin. Se peloitti
minua ja olin sen vuoksi hyvin kylmä vanhaa herraa kohtaan, joka
pöydästä noustuamme alotettuaan puhumalla "kuuluisista" runoistani
sanoi, että hänellä ja hänen tovereillaan oli kovin vaikea olla noiden
englantilaisten seurassa, ja että he olivat hyvin onnellisia tuloni
johdosta. Hän lisäsi olevansa cavaliere se ja se toiset olivat: kreivi
se ja se, parooni se ja se j.n.e., neljännellä ei ollut arvonimeä,
mutta hän oli kuitenkin hyvin arvokas henkilö. Lopuksi lupasi tuo
hyväntahtoinen herra puhua kokille, että hän tarjoisi vähemmän
_plumpuddinkia_ ja kiinnittäisi hiukan enemmän huomiota kansalliseen
vähemmistöön. Sitten jätti hän minut rauhaan ja sen jälkeen emme
koskaan puhutelleet toisiamme.

Menin ulos terassille juomaan kahvini hentojen kastanjien alle. Siellä
istui kaunis naapurinikin ihaillen hehkuvaa auringonlaskua ja ikuisen
lumen peittämien kaukaisten vuorten komeutta. Mutta minä en katsellut
taivasta, en alppeja, enkä häntä, vaan silmäilin kauas, tuhannen
seitsemän sadan metrin syvyydessä lepäävän järven yli. Siellä kohosi
vastapäisen vuoren vihreän rinteen yläpuolella suuri kallionlohkare,
jota pienet, rappeutuneet tornit ympäröivät, ja jonka vuosikausia olin
tuntenut ja jota olin rakastanut.

Poikana olin ujo ja ylpeä. Kun olin kuusitoistavuotias, pää täynnä
Leopardia ja Victor Hugota, pantheismiä ja pessimismiä, suurta
ulkonaista ihmisten halveksimista ja sisäistä epätoivoista halua
saada kiitosta miehiltä ja lempeä naisilta, silloin syntyi minussa
sentimentaali halu, että minut haudattaisi tuonne ylös. Nyt en
ollut moneen aikaan nähnyt kalliota, se ei tiennyt mitään hulluista
kuherteluistani tuon naisen kanssa ja kaikki nuoruuteni ajatukset
pesivät tuolla ylhäällä puoleksi kotkina, puoleksi varpusina. Siellä
oli vielä hehkuva surumielisyyteni ja ylpeä halveksumiseni sitä
kohtaan, mitä toverini sanoivat rakkaudeksi, ja nuo naiselliset
kuvittelut, joita yksistään pidin kyllin arvokkaina itselleni. Jos
minulle silloin olisi sanottu: sinä annat naisen, joka lähestyy sinua
ilman rakkautta, kietoa sinut pauloihinsa turhamaisuudesta, olisin
vastannut: En, en! Ja nyt? Minulle ei olisi käynyt ansioni mukaan, jos
olisin, vuorten laulajana, saanut yksin levätä tuossa ylevässä haudassa.

Minulle annettiin huone, jonka ikkunoista näki pohjoiseen. Iltaisinkin
näin tuon mustan, tähtien seppelöimän kallion, joka toi silmieni
eteen ylpeän ja puhtaan nuoruuteni muistot. Tahdoin tehdä työtä.
Kevytlentoinen säe riitti usein nostamaan henkeni alakuloisuudestaan.
Yritin kirjoittaa idylliä. Ajattelin tuota nuorta tyttöä valkeine
käsivarsineen kaivon luona tienristeyksessä ja kukkivia neilikoita
pienten akkunain edessä. Ajattelin teitäkin, ystävättäreni! Tehän
tunnette minun työtapani. Otan todellisen olennon ja kudon sen
ympärille runoutta, seuraan muutamia sen ääriviivoja ja peitän toisia.
Mutta sinä iltana en löytänyt yhtään hienoa ja vahvaa säijettä,
tahrasin turhaan paperini, ja rohkeuteni vaipui. Mitä sanookaan Heine?
"Minun sydämeni on kuin meri." Minä pikku runoilija voin sanoa että
minun sydämeni on vain kuin halpa järvi, jossa ei ole helmiä eikä
koralleja, mutta joka kuitenkin nousee ja laskee niinkuin meri, joka
päivä oman luonteensa ja jonkun salatun, taivaassa! olevan voiman
vaikutuksesta.

Seuraavana aamuna saapui kirje Genevestä. Hän odotti minua kahdentoista
päivän kuluttua, koska silloin saisimme olla yksin herättämättä
epäilyksiä. Tätä johdantoa seurasi juhlallisia kehoituksia, jotka
kuuluivat melkein syytöksiltä: minulta kiellettiin pieninkin
tuttavallisuus. Tuo kaikki tuntui minusta jesuiittamaiselta ja
vastenmieliseltä ja aioin olla matkustamatta; mutta kun minulle vielä
jäi kuusi päivää ajattelemisen aikaa, siirsin pahan tapani mukaan
päätöksen teon viimeiseen hetkeen. Sillä välin jouduin taas vanhan
haluttomuuden ja hitauden valtaan. Jätin idyllin. Ei italialaiset, ei
kaunis, vaalea nainen, eikä muutkaan henkilöt majatalossa kiinnittäneet
mieltäni vähääkään. Kulutin päiväni kuljeksien raskain sydämin ympäri,
kuunnellen tuntikausia pitkälläni ruohossa tuulen huminaa, tai seuraten
pilven varjojen hidasta lentoa. Pellion kastanjat, Oranon kenttien
niityt, Val Maran yksinäiset rotkot muistavat kai vielä minut.
Retkilläni en koskaan tavannut ketään, en nähnyt ketään, en nähnyt
sivistyneitä ihmisiä kuin aina yhtä hiljaisten ja juhlallisten ateriain
aikana.

Heinäkuun ensimäisen päivän iltana, noin kymmenen seudussa luin
huoneessani avonaisen ikkunan ääressä. Silloin kuulin jonkun
seurusteluhuoneen huonolla pianolla soittavan Clementin _Gran
scena pateticaa_, jonka te niin usein olette kuullut. Esitystapa
tuntui minusta erinomaiselta ja minä menin sinne. Soittaja oli eräs
englannitar ja melkein kaikki vieraat olivat koolla salissa. Se on maan
tasalla, ikkunat ja ovet terassille päin.

Istuuduin ulos pimeään. Yö oli myrskyinen. Tiheät salamat leimahtelivat
jyrisemättä järven toisella puolen, mustista pilvistä metsäisten
kukkuloiden päällä jotka näyttivät elävän. Taivas päällämme ja rotko
allamme oli musta. Kun piano vaikeni, kaikuivat syvistä laaksoista
kaikkien kylien kellot. Kaksi naista tuli ulos ja he istuutuivat
lähelle minua. En saattanut nähdä heitä, mutta tunsin pöytätoverini
ruusuveden tuoksusta. "Oikein hyvin, eikö totta?" sanoi hän englannin
kielellä. Se oli ainoa nais-ääni, jonka siellä tunsin.

Mitään vastausta ei seurannut. Jonkun ajan kuluttua kuulin toisen äänen
sanovan: _The bells_ (kellot).

Olen aina arvellut, enkä tiedä kuinka tuo outo ajatus on syntynyt
minussa, että vain _olea fragrans'in_ tuoksu voi antaa jonkunmoisen
käsityksen tuon äänen suloisesta kaiusta. Vavahdin ja kysyin itsekseni,
missä olin sen kuullut. Ruusuvettä käyttävä nainen sanoi vielä jotain
mitä en kuullut ja suloinen ääni vastasi: _Yes, there is hope_. (Kyllä,
onhan toivoa).

Se välähti lävitseni kuin salama: tuo oli ääni, jonka olin kuullut
unessa. Vapisin, en tiedä miksi, kuulematta mitään, vaikka molemmat
äänet jatkoivat puheluaan. Muutamia muita naisia tuli ulos ja sitten
menivät kaikki kastanjien luo. En seurannut heitä; tunsin sanomatonta
halua saada olla yksin ja nousin huoneeseeni.

Siellä annoin tunteitteni päästä valloilleen. Olin kuin mielipuoli,
polvistuin nauraen ja itkien, hypähdin pystyen rukoillen, tuntien,
että Jumala on suuri ja minä vain tomua ja tuhkaa. Ojentelin käsiäni
ikkunasta salamoiden ympäröimää mustaa kallionkielikettä kohden ja
pyysin sitä riemuisesti iloiten, olemaan jälleen hyvä minulle, koska
taas olin sen arvoinen. Puhelin näin korkealla äänellä ja nauroin
itselleni, koska henkilö, jonka kasvoja en vielä ollut nähnyt, sai
minut niin innostumaan, mutta se oli onnellista naurua, täynnä
luottamusta, vailla pienintäkin ivaa. _There is hope! there is hope!_
Ja sitten peitin kasvoni käsilläni ja ajattelin: entä hän? Odottaakohan
hänkin? Odottaakohan hänkin? Onkohan hänelläkin ollut aavistuksia,
onko hänkin nähnyt unta? Minkä näköinen hän mahtaa olla? Mikä hänen
nimensä lie? Ja sitten en ajatellut enää mitään. Äskeinen kiihtymys
valtasi taas minut. Eräänä surullisena hetkenä poikana ollessani, kun
kuljeskelin kotiseutuni rehevillä kukkuloilla, näin synkän ja kolkon
nuoruuden edessäni ja sitten ihanan kukkasen, rakkauden, joka kukkisi
minulle niin odottamatta kuin öinen agave. Nyt kolkutti sydämeni:
"Agave, Agave!" Peitin silmäni käsilläni, raskaasti hengittäen; luulin,
että silmäni todella levittivät valoa sillä hetkellä.




IV.


Sinä yönä en nukkunut ollenkaan ja seuraavana aamuna olin ensimäisenä
ruokasalin viereisessä pienessä salongissa, jossa englantilaisilla oli
tapana juoda teetä seitsemän ja yhdeksän välillä. Yöllä oli tullut
mieleeni se arvelu, että suloinen ääni kuuluisi naiselle, jonka
edellisenä päivänä olin ensikertaa nähnyt aterioimassa, ruusuvettä
käyttävän naisen kanssa. Tuo viimemainittu tuli teelle puolen yhdeksän
aikaan ja heti hänen jälkeensä toinen, joka tervehti häntä ääneen
selkäni takana. Se oli _hänen_ äänensä. Tähän hetkeen saakka olin ollut
hyvin levoton; joka askel oli pannut sydämeni lyömään. Hänen äänensä
rauhoitti minut heti niinkuin jää, joka sitoo aallot. Kaikki vaikeni
minussa, tulin rauhalliseksi ja koko tietoisuuteni rajoittui ainoastaan
tähän hetkeen.

Äsken tullut istuutui vastapäätä ystävätärtään. Hän näytti olevan noin
viidenkolmatta vuotias, hän oli suuri ja vaalea, hänellä oli hienot,
sairaaloiset kasvot ja tyynet silmät, jotka näyttivät näkevän vähän
ja muistuttivat hänen ääntään vienolla lempeydellään ja älykkäällä
ilmeellään. Saman vaikutuksen tekivät hänen hennot, valkeat kätensä.
Sileä, kultainen sormus hänen vasemman kätensä nimettömässä pisti
silmiini.

Hän katsahti kerran minuun ja alkoi jutella toisen naisen kanssa.
Hänen hiljainen naurunsa oli ihmeen viehättävä ja soi kuin musiikki.
Sitten tiedusteli hän onnettomuutta, joka oli tapahtunut yöllä
järvellä. Minä yksin tiesin siitä tarkemmin: Keski-yön jälkeen oli
puhjennut ankara rajuilma, ja hiekalla lastattu vene oli uponnut
onnettomine soutajineen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja koetin kertoa
tapauksen englannin kielellä. Hän katsahti minua hiukan kummastuneena
ja vastasi minulle puhtaimmalla italian kielellä, josta tulin vähän
hämilleni. Sitten kiitti hän minua kevyesti kumartaen hyvällä,
vakavalla silmäyksellä ja jatkoi keskusteluaan ystävättärensä kanssa.
Poistuin huoneesta tyytyväisenä tuohon katseeseen, en kuitenkaan
ilman kiusallista epävarmuutta, uutta epäilystä. Minusta tuntui,
että jo rakastin häntä, että hän oli toisenlainen kuin kaikki muut
naiset, että hänen kauneutensa omituisuutta ja moninaisuutta ei
voinut ymmärtää kukaan muu kuin rakastaja ja että samallainen verho
peitti hänen sielunsakin, jossa piili joku salaisuus. Mutta oliko hän
vapaa? Saattoiko hän rakastaa minua? Siinä oli uusi epäilys ja uusi
huoli. Minulle kävi niinkuin silloin, kun suunnittelin taideteosta ja
rakastuin siihen mielikuvituksessani, ja kun sitten huomasin istuvani
kynä kädessä, ahdistivat minua taas tuhannet epäilykset ja huolet.

Myöhemmin näin hänet kastanjien alla, missä hän istui yksin lukien.
Minä katselin muutaman askeleen päässä hänestä ravintolan mainiolla
kiikarilla milloin kallionkielekkeeni huippuja, milloin perällä olevaa
maisemaa, höyrylaivaa joka näytti liikkumattomalta järven vihreällä
pinnalla, tai Luganoa, mistä saatoin eroittaa rantasillalla kävelevät
ihmiset. Katselin ainoastaan saadakseni olla hänen läheisyydessään
ajatellen kuinka voisin taas puhutella häntä. Hän sulki kirjansa.
Silloin tarjouduin, tällä kertaa italian kielellä, näyttämään hänelle
paikan, mihin venhe oli uponnut. Hän suostui hyvin kohteliaasti
ja pantuaan kirjansa pois tuli hän kaiteen luo, joka ympäröi
kastanjaterassin jyrkkää rinnettä. Huomasin, että hänen käyntinsä
oli hieman epävarmaa; hänen vasen jalkansa näytti jäykältä ja ehkä
ei vasen käsivarsikaan ollut yhtä voimakas kuin toinen. Se lisäsi
hellyyttäni häntä kohtaan, enkä tahdo tutkistella, miksi samalla tulin
niin toivovan iloiseksi. Hän huomasi pian, että tunsin seudun, ja alkoi
juuri kysellä minulta vuorien ja kylien nimiä, kun eräs viinuri tuli ja
sanoi hänelle: "Herra Yves pyytää teitä tulemaan heti kohta!"

Vavahdin. Hänen kasvoilleen levisi kevyt tyytymättömyyden varjo
ja kun hän näki, että minä sen huomasin, punastui hän hiukan. Hän
pyysi anteeksi kohteliain sanoin ja minä olin onnellisempi ja
samalla levottomampi kuin saatan sanoa. Kuka oli tuo herra? Jokin
määrittelemätön piirre hänen käytöstavassaan, sileä kultasormus ja
timanteilla koristetut korvarenkaat jättivät minulle vähän toivoa
siitä, että hän vielä olisi vapaa.

Hän oli unohtanut kirjansa, nidoksen Leopardia, niinkuin ihmetyksekseni
huomasin. Vinosti nimilehden yli oli kirjoitettu:

Violet Yves.

Toivoin, että hän palaisi, mutta sen sijaan tuli viinuri hakemaan
kirjaa. Häneltä kuulin, että nainen ja hänen miehensä olivat saapuneet
viikko sitten, ja että viimemainittu oli heti sairastunut. Nyt hän
kuitenkin voi paremmin. Vaikkapa olin odottanutkin, sanaa "hänen
miehensä", pisti se kuitenkin sydämeeni ja minulta puuttui tahtoa ja
voimaa kysyä häneltä muuta.

Olin varma kiihtyneessä mielikuvituksessani, että rouva Yves ei ollut
onnellinen. Hänen kohteliaisuutensa minua kohtaan ja tuo altis tapa,
jolla hän antautui puheisiin kanssani, todisti, ett'ei hän ollut
kehenkään rakastunut. Se lievensi katkeruuttani. Olisin mielelläni
tahtonut tietää tuon miehen iän ja ulkonäön, mutta pidättäydyin
kuitenkin kysymästä sitä, en niin paljon pelosta, että tunteeni
tulisivat ilmi, — vaan siksi että luulin loukkaavani häntä ja
alentavani itseäni sellaisella kysymyksellä.

Hän ei tullut aterialle. Illalla soiteltiin. Minä kävelin edestakaisin
salissa toivoen joka hetki, että hänkin tulisi, mutta häntä ei
näkynyt. Kymmenen seudussa menin lohduttomana terassille. Yö oli
lumoavan kaunis. Kuu, joka nousi selkämme takaa, jätti varjoon meidät,
taustalla olevan vuoren raunioiden peittämät rinteet ja kaarevan
juovan järven rannasta. Siitä saakka loisti kaikki järven ja taivaan
välillä, läheisistä idän kukkuloista aina lännen kaukaisiin lumivuoriin
hopeavalossa. Astuin huoaten kaiteen luo.

"Hyvin kaunista", eikö totta?

Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus. Hän se oli, rouva Yves, joka
lausui nämä sanat muutaman askeleen päässä minusta.

"Tekö?" sanoin.

Ehkäpä oli ääneni soinnussa enemmän tunnetta kuin tuossa sanassa. Hän
ei vastannut.

"Täällä on liian kaunista," jatkoin. "Se melkein koskee."

Siihenkään hän ei virkkanut mitään.

"Tänä aamuna", sanoi hän sitten, "aioin kysyä teiltä tuon
vuorenkielekkeen nimeä; se miellyttää minua suuresti."

"Sitä minä en tiedä", vastasin; "luulen, että sillä ei ole nimeä."

Lyhyen vaitiolon jälkeen alkoi suloinen ääni vielä hiljemmin, melkein
ujosti:

"Niinpä täytyy teidän, runoilijan, antaa sille nimi."

"Tiedättekö sen?" huudahdin. "Tunnetteko minut?"

"Kyllä", vastasi hän. "Olen lukenut erään teidän kirjoittamanne
runomuotoisen novellin, _Luisa'n_."

"Te olette lukenut _Luisa'n?_"

Vaikenimme molemmat pitkään. Syvä, onnekas liikutus esti minua
puhumasta ja hän näytti hämmästyvän ääneni vavahtavaa sointua.

"Näette, että tunnen teidät oikein hyvin", alkoi hän taas lopulta.
"_Luisa_ liikutti minua kyyneliin saakka. En saattanut uskoa, että sen
tekijä olisi mies. Tänään sain kuulla eräältä italialaiselta herralta,
että se olitte juuri te. Luulin, että se olisi joku nuori tyttö, joku
Luisa. Oi, kuinka olen toivonut että oppisin tuntemaan teidät."

"Minäkin halusin oppia tuntemaan teidät."

Nuo sanat pääsivät minulta, ja minä vaikenin heti. En tiennyt
täytyisikö minun selittää asia hänelle. Hän huomautti, että oli myöhä
ja vetäytyi pois. Hänen tervehdyksessään oli jotain, mikä koski minuun
ja vietin hyvin levottoman yön. Tunsin, että hän oli ollut hetken aivan
lähellä minua ja vetäytyi sitten pois luotani. Hän oli varmasti pitänyt
viimeisiä sanojani ajattelemattomina, tai liian rohkeina! Kärsin
siitä ja iloitsin kuitenkin, sillä minusta tuntui, että olin saanut
luoda silmäyksen hänen tunne-elämäänsä. Kuinka hienoa ja ylhäistä se
olikaan! Nyt täytyi minun heti selittää tuo väärinkäsitys. Kun nukahdin
aamupuolella, näin unta, että selitin rouva Yves'ille kaikki; ja että
suloinen ääni kuiskasi: minä tiesin sen, minä tiesin sen! Mutta hänen
kasvonsa olivat surulliset, kun hän sen sanoi.




V.


Seuraavana aamuna menin kuudelta alas odottamaan häntä. Se oli hyvin
järjetöntä, sillä eihän ollut mahdollista että hän tulisi ennen
kahdeksaa. Hän näyttäytyi yhdeksän seudussa, ja oli kai juonut teensä
huoneessaan. Hän oli ulos menossa ja tervehti minua niinkuin se,
joka tahtoo olla kohtelias, mutta ei tahdo seuraa. Hän poistui pojan
seurassa, joka kantoi telttatuolia, päivänvarjoa ja albumia. Viinuri
sanoi minulle, että hän meni maalaamaan ja että poika saattoi häntä
S. Nazaron pienelle kirkolle. Olin vahvasti päättänyt puhutella
häntä, ajatelkoon hän siitä mitä hyvänsä, ja puolen tunnin kuluttua
olin minäkin sinne menossa. Sykkivin sydämin, sekavin ajatuksin ja
epävarmoin askelin tein tuon matkan. Olin päättänyt lausua ratkaisevia
sanoja ja kuljin kulkemistani huolimatta tiestä vaiston ohjaamana,
kuuntelin vain tunteeni ääntä, näin vain ajatusteni luomia kuvia.
Lähellä S. Nazaro'a tapasin pojan, ja hän sanoi minulle: "Rouva on
tuolla kirkon luona."

En tiedä luuliko hän minua hänen miehekseen, mutta minusta tuntui, että
saman tuntemattoman ääni, sen joka oli puhunut unessanikin, kutsui
minua.

Rouva Yves istui piirustamassa niityllä lähellä tietä. Hän nosti
päätään, näki minut ja piirsi edelleen. Menin hitaasti häntä kohti
ja jäin seisomaan muutaman askeleen päähän hänestä. Hän katsahti
minuun taas, vastasi hymyillen tervehdykseeni ja jatkoi vaieten
työtänsä. Siihen aikaan en vielä osannut selittää hänen hymyilynsä
mykkää kieltä ja tällä hetkellä tuntui se minusta melkein ivalliselta.
Astuin lähemmäksi ja vaihdoimme muutamia sanoja longobardilaisesta
kirkosta, jota hän piirusti. Hänen äänensä kaiku oli kohtelias, mutta
välinpitämätön.

"Olen löytänyt jotain hyvää", sanoi hän vastaten huomautukseeni kirkon
ulkonäöstä; se näytti olevan vanhuuttaan aivan kyykistynyt. "Jos te nyt
etsitte runoutta, toivotan teille yhtä hyvää onnea!"

Hän näytti tahtovan, että lähtisin tieheni, mutta minulla oli muutakin
sanottavaa. Hiljaisuudessa, joka seurasi, kuului niityn läpi juoksevan
puron hiljaista lorinaa. "Kuulkaa, kuinka runous houkuttelee! Siinä on
runous", sanoin minä.

Rouva Yves rypisti kulmiaan ja jatkoi vaieten piirustamistaan. Hänen
silmänsä kulkivat innokkaasti kirkosta albumiin.

"Eikö se teidän mielestänne olekaan runoutta", jatkoin minä.

"Kyllä", vastasi hän hiukan hermostuneesti "ja olen hyvin iloinen, kun
en tiedä mistä tuo puhdas runous tulee, ehkäpä se juoksee vain hyvin
tavallisesti vesijohtotorvesta."

"Hyvä rouva", sanoin sitten, "pelkään, ett'ette eilen illalla oikein
ymmärtänyt sanaani."

"En tiedä, mitä sanaanne tarkoitatte", vastasi hän tyynesti. "En
kiinnittänyt yhtään huomiota teidän sanoihinne, ja onko se mielestänne
paha, jos en olisi ymmärtänyt?"

"Kyllä", hyvä rouva.

Hän nauroi kirkasta, hopeista nauruaan.

"Se on liian italialaista minulle", sanoi hän.

Välittämättä hänen pilanteostaan jatkoin minä: "Sanoin teille, että
olin toivonut oppivani tuntemaan teidät ja te käsititte sen ehkä
kohteliaisuudeksi. Mutta minulla ei ole tapana sanoa kohteliaisuuksia.
Toivoin oppivani tunteinaan teidät, koska monta vuotta sitten olen
kuullut äänenne näkemättä teitä."

Hän jätti piirustamisen ja katsahti minuun hämmästyneenä. Nyt ei hänen
sielunsa ollut suljettu minulta: minä näin sen hänen silmiensä pohjalla
kun hän kysyi: "Missä olette kuullut sen?"

"Se ei ole ollenkaan tärkeää", vastasin. "Valitan vain sitä, että tuo
yhdentekevä sana saattoi tuntua teistä ajattelemattomalta. Nyt annan
teidän jatkaa piirustamistanne rauhassa."

Näin sanoen jätin hyvästi, sillä tunsin olevani edullisessa asemassa,
enkä tahtonut menettää sitä. Hän näytti tahtovan pidättää minua, mutta
ei kuitenkaan sanonut mitään.

Laskeuduin läheiseen laaksoon, ajatellakseni pientä voittoani, noitten
kasvojen ja tuon pilkallisen äänen tenhovoimaa.

Jospa sinä kerran tulet minua rakastamaan, sanoin itsekseni. Jospa sinä
tahtoisit, etkä kuitenkaan tahtoisi sanoa sitä minulle! En tahtonut
ajatella, että hän ei ollut vapaa. Minusta tuntui, että hän tulisi
vapaaksi rakastamalla minua, ja puristin rintaani käsilläni. Näin suuri
onni ei näyttänyt mahtuvan rintaani. Siihen koski nyt jo.

Tunsin väsymyksen tarvetta ja tein laajan kierroksen läpi laaksojen
ja pensaikkojen, kulkien ripeästi kuin tuulen kantamana, hymyillen
itsekseni ja ivaten hellän iloisesti kasveja ja kiviä, jotka eivät
tienneet mitään. Niin minut huumasi tuon voimakkaan nesteen tuoksu!
Muutaman askeleen päässä majatalosta, jonne saavuin myöhemmin,
kohtasin rouva Yves'in, joka tuki käsivarrellaan kalpeaa, laihaa,
silminnähtävästi sairasta herraa. Oli helppo arvata kuka hän oli.
Hän oli noin viidenkymmenen ikäinen, suuri ja jäykkäruuminen,
synkkäkasvoinen mies, jonka katseessa oli jotain vihamielistä. Rouva
vastasi tervehdykseeni hänen puolisonsa ei näyttänyt huomanneenkaan
minua.

Kolmeen päivään ei minulla ollut tilaisuutta puhutella rouva Yves'ia.
Hän oli aina potilaansa kanssa! He kulkivat hiukan aikaa edestakaisin
tai istuivat yhdessä kastanjien alla. Hän tervehti minua aina lempeän
vakavasti, eikä pyrkinyt keskustelemaan kanssani, yhtävähän kuin
minä hänen kanssaan. Ainoastaan katseemme kohtasivat toisensa tuon
tuostakin, ja minusta tuntui, että minun läsnäoloni miellytti häntä.
Hänen miehensä läsnäolon aiheuttama pidättäväisyyskin tuntui minusta
suloiselta. Joskus luki hän sairaalle sanomalehtiä ääneen. Silloin olin
minäkin lukevinani ja istuuduin niin lähelle, että saatoin kuulla hänen
äänensä. Saatoin joskus kuulla sen soinnusta, että hän huomasi minun
kuuntelevan.

Ruusuvettä käyttävä kaunotar jutteli usein ystävällisesti mrs Yves'in
kanssa, sanoipa muutamia sanoja äreälle puolisollekin. Koetin lähestyä
häntä saadakseni ainakin välillisesti kuulla jotain rouva Yves'istä,
mutta olin huomaavinani viimemainitun katseesta, ett'ei se miellyttänyt
häntä. Olin onnellinen siitä ja vältin häntä siitä lähtien.

Rouva Yves'illä oli kaksi balkongilla varustettua huonetta rakennuksen
läntisen siiven toisessa kerroksessa. Illalla oli hän miehensä kanssa
lukusalissa yhdeksään saakka; sitten menivät he yhdessä ylös. Silloin
läksin minäkin, ottaen mukaani katseen tai tervehdyksen kuin aarteen
ja viivyin ulkona niin kauan kuin ikkunoissa oli valoa. Luulin usein
näkeväni hänen varjonsa balkongilla, mutta lyhytnäköisyyteni ja metsäin
ja vuorien varjot estivät minua saamasta täyttä varmuutta. Kuinka
tuskallista valon äkillinen sammuminen hänen huoneestaan minusta oli,
kuinka sydämeni ja mielikuvitukseni minua silloin kiusasivat, sitä
en enää tahdo ajatellakaan. Koko olotilani oli vaihtelua tuskan ja
autuuden välillä, joka sitoi minut yhä kiinteämmin häneen, ja yhä
selvemmin tunsin, että hänkin ajatteli minua. S. Nazaro'n niityllä
olimme eronneet kylmästi tervehtien, ja sen jälkeen en ollut puhunut
sanaakaan hänen kanssaan. Minusta tuntui kolmen päivän kuluttua, että
kun ensi kerran saisimme olla yksin, puhelisimme keskenämme kuin
rakastavat.

Neljännen päivän iltapuolella kohtasin hänet hotellin rapuissa. Hän
tervehti minua niin rauhallisesti, että kaikki unelmani haihtuivat
samassa silmänräpäyksessä. Sitten kysyi hän hymyillen, olinko suuttunut
hänelle. Vastasin, että pysyin syrjässä, kun näin hänen puuhailevan
puolisonsa kanssa, enkä tahtonut häiritä. Rouva Yves punastui syvästi
ja vastasi, että hän kyllä oli huomannut sen ja kysyi vain piloillaan.
Sitten lisäsi hän tahtovansa kysyä minulta kirjoistani ja muista
italialaisista kirjoista. Niin sovimme, että tapaisimme toisemme
viideltä kastanjien alla.




VI.


Olin kuumeessa kärsimättömyydestä, ja puoli viisi olin jo sovitulla
paikalla. Tiesin että rouva Yves tulisi yksin, sillä hänen miehensä oli
ollut hyvin sairas yöllä ja oli jäänyt vuoteeseen. Hän tulikin yksin
muutamia ijäisyyden pituisia minuutteja yli viisi. Hän oli puettuna
eleganttiin, taivaansiniseen, pitseillä koristettuun pukuun ja hänen
kaulassaan riippui ketju ja korvissaan renkaat pienistä, roomalaisista
kultarahoista. Hänen kaulansa kauneus ei koskaan ollut näyttänyt niin
täydelliseltä, kasvonsa niin hienopiirteisiltä kuin nyt. Kädessään oli
hänellä nidos Leopardia. Pidin velvollisuutenani heti tiedustella hänen
puolisonsa vointia. Hän punastui taas ja vastasi niin hiljaa, ett'en
sitä kuullut.

Hän tahtoi tietää, oliko novellini Luisa elävä henkilö. Vastasin
ett'ei, vaan että hänessä oli piirteitä ja viivoja monesta todellisesta
henkilöstä. Tätä menettelytapaa ei hän ymmärtänyt: hän arveli että
siitä pakostakin syntyisi yksilöllisyyttä vailla oleva luoma, joka
kokonaisuutena vaikuttaisi epämääräiseltä ja väärältä. Hän yhtyi
kuitenkin selitykseeni, että luonnossakin saattoi tavata sellaista,
että jokainen meistä muistuttaa toistansa jonkun piirteen tai
vivahduksen puolesta, ja että näitten piirteiden ja värien taitava
yhteensulattaminen juuri on taiteilijan hienoin ja vaikein tehtävä.
Jokapäiväisistä äänistä on muodostettava sointu, jossa on erilaisia
intervalleja ja oma, omituinen kaikunsa.

"Se on totta", sanoi hän. "Sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mutta
luuletteko, että tuollaisen Luisa'n tosiaan voisi löytää? että on
olemassa henkilö, joka ei saata rakastaa kahta kertaa?"

"Kyllä, hyvä rouva."

"Minä en usko. Minulla on sata kertaa vähemmän ihanneuskoa kuin teillä."

Hänen äänessään kaikui syvä liikutus. Siinä oli sellainen katkeruus,
että mykistyin, olin järkytetty. Mutta minä keskeytin heti vaitiolon
ja tartuin vaistomaisesti siihen paikkaan, jota luulin kipeäksi ja
jossa aavistin vaaran piilevän. Sanoin, että tuossa nöyrässä, vienossa
olennossa asui korkea, runollinen tenho, olennossa, joka köyhänä
mielikuvituksesta, rikkaana tunteesta saattoi rakastaa vain kerran,
mutta että oli olemassa myöskin ylhäisiä luonteita, jotka sydämensä
hurjasti raivottua haavoittuvat ja menettäen uskonsa rakkauteen
ja uskollisuuteen kaatuvat kuolleina maahan, mutta jotka sitten
taas nousevat ja kohottautuvat uudelleen ilmoihin. Sellaisia ovat
elonvoimista rikkaat, lujatahtoiset, voimakkaalla mielikuvituksella
varustetut henkilöt, jotka myöskin rakastaisivat vain kerran, jos
tapaisivat vertaisensa; toimintahaluiset ja tarmokkaat luonteet, jotka
rakastavat, niin kuin taivas kevätmyrskyissä maata rakastaa, sulattavat
toisen sielusta jäisimmänkin jäykkyyden ja saavat siinä kukkimaan
kaiken sen, mikä siellä piilee elämänä, mehuna ja tuoksuna.

Rouva Yves katsahti minuun vastaamatta.

Enkö nyt ole kuollut, joka, saa puhua totta ilman minkäänlaisia
inhimillisiä ennakkoluuloja? Join hänet pitkistä silmäyksistään
huumaavaa ihailua. Vain tuon maineentavoittelun vuoksi olin minä, rakas
ystävättäreni, tosi runoilija tähän asti. Ennenkuin rakastin niin kuin
nyt, epäilin paratiisin olemassa oloa tietämättä, kuinka siellä voi
olla onnellinen ja saada osakseen ihailua ilman sitä. Minusta tuntui
kuin olisi hänen pitkä katseensa sanonut: Onko se todellakin niin?
Oletteko sen kokenut?

Hän ei sanonut sanaakaan, vaan avasi kirjan, jonka oli tuonut
mukanansa. "Tahtoisin kysyä teiltä jotain Leopardista", sanoi hän
selaillen sitä. "Pidän hänestä tavattomasti. Ja kummasta pidätte te
enemmän, Leopardista vai Manzonista?"

"Leopardista."

"Oi, tekin! Kuinka se minua ilahuttaa! Eikö hän tosiaan ole paljon
suurempi?"

"Ei, hän ei ole likimainkaan niin suuri, mutta minä pidän hänestä
enemmän."

"Oi", sanoi hän sulkien kirjansa, "sitä minä en käsitä, selittäkää se
minulle."

Selitin hänelle mielipiteeni.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän sitten, lausumatta ajatustaan sen
johdosta. "Te puhuitte ylhäisistä luonteista, tahtoisitteko sanoa
minulle mitä ajattelette seuraavista säkeistä."

Hän haki kirjastaan _La Ginestra'n_ ja pyysi minua lukemaan runon, joka
alkaa:

    On luonne ylhäinen,
    ken luoda tohtii
    ikuisen katsehensa kaikkein
    kohtaloon, ja avoimesti
    totuutta tinkimättä
    tunnustaa tuskan, jok' on meille suotu,
    ja tilan kurjan, hauraan...

"Minä ajattelen," vastasin, "että haluaisin painaa Leopardin syliini,
itkeä hänen kanssaan ja sanoa hänelle: Mikä runoilija, ja miten sokea
oletkaan! Kuka on antanut sinulle tuon luonteen, joka niin ankarasti
ja rajusti vastustaa ihmisten pahaa äitiä? Tuo sama paha äitikö? Ei!
Oletko itse luonut sen itsellesi? En, en! Silloin täytyy sinulla olla
hyvä isä ja tämä hyvyyden lähde, kuka se on? Tiedätkö, miksi hän on
antanut sinulle sellaisen lahjan? Tiedätkö, mitä hän vaatii sinulta ja
mitä sinulle valmistaa? Niin raukee koko sinun musta filosofiasi."

"Kuinka onnellinen te mahdattekaan olla", sanoi rouva Yves, "noin
ajatellessanne. Minä en sitä voi. En edes luule, että ylhäisen luonteen
omistaminen tuottaa onnea. Enkä usko minkään inhimillisen tunteen
pysyväisyyteen. Minulle on kerrottu, että Leopardikin pelkäsi kuolemaa."

Huomautin hänelle hiukan surullisena, ett'en näin ollen voinut käsittää
kuinka minun runoni oli voinut miellyttää häntä.

"Niin, mutta", sanoi hän, "se miellyttää minua suuresti! Minusta on
mieluista uskoa että te olette oikeassa, että on todella sellaisia
olentoja ja tunteita kuin teidän kuvaamanne. Sen vuoksi täytyisi
minun olla varma, että ainakin te uskotte niihin, ja tahtoisin tulla
vakuutetuksi siitä, että ihmiset eivät olekaan niin pikkumaisia ja
kurjia, kuin he minusta näyttävät olevan; että tälläkin elämällä
on arvonsa ja että maksaa vaivaa jatkaa sitä täällä tai toisessa
maailmassa."

Riipuin hänen huulillaan himoiten voivani tunkea hänen sydämensä
salaisuuden läpi. Luulin katseleväni myrskyisen rakkauden ja tappavan
tuskani täyttämään menneisyyteen — ja kylmään, mykkään nykyisyyteen,
jossa uuden elämän ensi kajastus välkkyi. Kun hän oli lopettanut,
katselin häntä vaieten, en rakastajana, vaan epäilevänä ja tutkivana
lääkärinä. Hän punastui kevyesti ja kysyi: "Mitä ajattelette minusta?"

"Että te olette sairas, ettekä saisi lukea Leopardia."

Hän vastasi hymyillen: "Te olisitte ankara lääkäri. Mutta näettehän,
ett'en lue vain Leopardia, vaan myöskin kilttejä ja hyvämaineisia
kirjoja niin kuin teidän."

Vastasin hänelle, että on jokseenkin yhdentekevää juoko hän myrkyn
viinissä vai kahvissa. Sitten kerroin hänelle kuinka intohimoisesti
itse olin jumaloinut Leopardia, sairaaloisesta kaihomielisyydestäni ja
haudastani, jonka olin itselleni valinnut. Hän kuunteli jännitettynä,
ja minusta tuntui, että hän nyt tutki minua, niin kuin minä olin vähää
ennen tutkinut häntä. Hän tahtoi katsella kalliotani kiikarilla, jonka
hänelle suuntasin. Kun asetin lasin silmäni eteen, kadotin suunnan,
etsimme sitä yhdessä ja kätemme koskettivat siinä toisiaan. Rouva Yves
tempasi äkkiä pois kätensä. Autuuden vavistus kävi lävitseni.

"Minä en voisi kiivetä haudallenne", sanoi hän hymyillen.

Aioin kysyä häneltä, toisiko hän minulle kuoltuani kukkasen, mutta
olin niin liikutettu ett'en saanut sanaa suustani. Mrs Yves kysyi,
tahtoisinko nytkin levätä tuolla ylhäällä, ja minä vastasin, ett'en
sitä tällä hetkellä itsekään tiennyt. Odotin, että hän pyytäisi
minulta selitystä siihen, mitä olin sanonut hänen äänestään — mutta
sitä kysymystä ei kuulunut. Sen sijaan kysyi hän, olinko lauluissani
ylistänyt tuota kalliota, ja ihmetteli, kun vastasin siihen
kieltävästi. Hän vaati minua tekemään sen, ja minä lupasinkin kohta. Ei
kumpikaan meistä lausunut sitä ilmi, mutta me ymmärsimme molemmat, että
sen pitäisi olla hänelle omistettu.

Lyhyen vaitiolon jälkeen kuiskasi hän: "Tahtoisin niin mielelläni
jonkun muiston oleskelusta täällä."

Äkillinen hätä ahdisti sydäntäni; kysyin, aikoiko hän kohta matkustaa
pois.

"Kyllä", vastasi hän suloisen suruisasti. "Luulen, että matkustamme
niin pian kuin se on mahdollista. Emme ole tyytyväisiä täällä."

Liikutus vei sanat suustani. Tuo luonnollinen ajatus, että rouva
Yves matkustaisi pois, ei ollut tullut mieleeni; minusta tuntui kuin
täytyisi kaiken pysyä tällaisenaan.

Luulen, että hän tunsi minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet
minuun ja tahtoi lieventää sitä kysymällä vihdoinkin hiljaa, missä olin
kuullut hänen äänensä. Tuo yksinkertainen kysymys tuotti ääretöntä iloa
tällä hetkellä.

"Unessa", vastasin.

Hän kalpeni, sanomatta sanaakaan. Hän selaili taas Leopardiaan, mutta
luulen, ett'ei hän lukenut. Pitkä hiljaisuus seurasi.

Sydämeni kolkutti, kun jatkoin. "Kahdesti olet kuullut äänenne
unessa; ensi kerran monta vuotta, toistamiseen pari kuukautta sitten.
Unet olivat raskaita, painavia ja teidän äänenne puhui elämästä ja
toivosta. Enkä vain unissani, mutta elämässänikin olen tuntenut itseni
onnettomaksi omasta syystäni, mutta olen aina vakavasti uskonut, että
kuulisin oikean äänen, kohtaisin oikean henkilön."

Meitä kohti tuli muutamia naisia. Minun täytyi kumartua rouva Yves'iä
kohti, olla lukevinani hänen kirjastaan kuullakseni hänen kuiskaavan
vastauksen:

"Sitä minulla ei ole itsellenikään, ei elämää eikä toivoa."

Naiset istuutuivat lähelle meitä, emmekä enää voineet jatkaa
keskusteluamme. Ehkäpä olimme sitä paitsi liian liikutettujakin
puhellaksemme. Hänen kätensä vapisivat, hänen olkapäänsä ja rintansa
kohosi ja laski.

Ja minä? Sydämessäni raivosi myrsky ja sumu peitti silmäni.

Rouva Yves'ille tultiin sanomaan, että herra tahtoi tavata hänet vielä
ennen ateriaa. Hän viivytteli hetkisen, sitten hän nousi. Seurasin
häntä vaieten majatalon ovelle saakka.

"Tahtoisin sanoa teille jotain", kuiskasi hän, ennenkuin erosi minusta.
"Mutta minä luulen, ett'ei minulla ole rohkeutta."

"Miksi?" huudahdin jännittyneenä.

Sitä hän ei selittänyt. Hän tervehti kuvaamattoman viehkeästi ja hänen
katseensa lepäsi hetken otsallani. Jo edellisinä päivinä oli hän usein
tarkastanut otsaani. Miksi? Se sai minut onnelliseksi ja hämilleni
yht'aikaa. Oli kuin olisi hän pitänyt enemmän ulkonäöstäni kuin
sielustani. Onko se mahdollista? En tiedä, mutta siltä minusta tuntui.




VII.


Tuskin oli ruokakello soinut, kun läksin ruokasaliin, vaikka minun
oli mahdoton syödä. Hän tuli vasta aterian loppupuolella. Hän vaihtoi
muutamia sanoja rouva B:n, ruusunaisen kanssa, ja katsahti äkkiä
punastuen minuun päin, ikäänkuin olisin voinut erottaa heidän sanansa;
mutta minä käytin hyväkseni heidän keskusteluaan saadakseni tarkastella
häntä vapaasti ja olin niin vaipunut katselemaan hänen kasvojaan ja
siroja käsiään ja kuuntelemaan hänen äänensä suloista sointua, ett'en
ollenkaan tullut tarkanneeksi hänen sanojensa sisältöä. Hän katsahti
vielä muutaman kerran minuun, mutta ehkä lyhyemmin kuin aikaisemmin
päivällä. Kun ateria oli loppunut, katosi hän ja tuli puolen tunnin
kuluttua jälleen alas. Hänen ystävättärensä ehdotti kävelyretkeä. Hän
oli ehkä huomannut, että olin ennen ateriaa keskustellut rouva Yves'in
kanssa, sillä kun he kulkivat ohitseni, sanoi hän ystävällisesti:
"Tuletteko mukaan?" Rouva Yves ei sanonut sanaakaan, ei tehnyt
merkkiäkään. Siitä huolimatta suostuin heti ja läksimme kävelemään
pitkin vaihtelevaa polkua, joka vie Lanzo'on kastanjametsän läpi.

Rouva B. puhui paljon, kuitenkin englannin kielellä, jota minä puhuin
huonosti ja ymmärsin vieläkin huonommin. Kaunotar hymyili ja korjaili
hyvin rakastettavasti. Mrs Yves vaikeni melkein aina ja minäkään en
oikein tiennyt, mistä puhuisin hänelle; kuitenkin oli vaikenemisessamme
hiljainen yhteisymmärrys, joka oli minusta suuremman arvoinen kuin
välinpitämätön keskustelu. Hän näytti pian väsyneeltä ja me istuuduimme
ruohikkoon kastanjan juurelle.

Vuorta kattavien, tummien metsien muodostaman piirin alla hymyilivät
raikkaat niityt ja keltaiset viljapellot ylätasangolla, joka ulottui
aina vastapäätä olevaan vuorijonoon, jonka kukkulat toinen toisensa
takana hälvenivät vähitellen itäisen taivaanrannan syvään kirkkauteen.
Rouva B. jutteli Firenzestä, missä hän oli viettänyt talven. En
kuunnellut häntä ja tuskin rouva Yveskään. Minusta tuntui kuin olisivat
ajatuksemme kulkeneet niin yksiä teitä, että hän tunsi niin kuin
minäkin hetken ja maiseman vienon runouden. Silloin tapasivat silmämme
toisensa useammin ja minun katseeni kysyi varmasti: Rakastatko minua?
ja hänen silmänsä vastasivat: Kyllä!

Paluumatkalla tarjosin hänelle käsivarteni. Seuralaisemme kulki
muutamia askelia edellä. Minä astuin hyvin hitaasti: kalliin olennon
läheisyys, tuoksu ja lämpö oli niin suloista! Pyysin häntä innokkaasti
sanomaan minulle sen, mitä hän aikaisemmin ei ollut uskaltanut.

"En voi", vastasi hän. "En uskalla vielä ja luulen, etten koskaan
uskalla. Ehkä kirjoitan siitä teille."

"Täytyykö minun peljätä tuota salaisuutta?" kysyin. "Riistääkö se
minulta toivon? Riistääkö se minulta elämän?"

Hänen käsivartensa värähti, hänen kätensä kouristui, kuin olisi
sähkövirta kulkenut sen läpi. "Minun tähteni ette kadota mitään," sanoi
Violet värisevin äänin. "Toivon, että tulette tapaamaan toisen, joka
on vapaampi ja arvokkaampi. Pelkään, että te minun vuokseni puhutte
ja tunnette noin; mutta se syy on niin suloinen kantaa ja meidänhän
täytyy taas kohta erota ainiaaksi. Te olette kertonut minulle unenne,
ja minusta on kuin eläisin unessa, kuin olisin sama, enkä kuitenkaan
sama kuin ennen. Niin — aivan kuin unessa!" Polku vei meidät tallille,
jossa pidettiin Belvederen vieraille vuokrattavia aaseja, Rouva B. oli
pysähtynyt juttelemaan hoitajan kanssa, ja me jatkoimme matkaamme.
"Niin, nyt minä tunnen", sanoi Violet, kun olimme joutuneet kyllin
kauaksi, "että minun täytyy kirjoittaa teille siitä asiasta. Se ei
ole salaisuus, mutta kuitenkin jotain, mitä te ette tiedä ja mikä
teidän pitäisi tietää. Teidän _Luisa_ kirjanne on tehnyt minuun syvän
vaikutuksen, syvemmän kuin olen teille tätä ennen tunnustanut, ja
teidän myötätuntonne on minulle hyvin kallis. Minusta olisi ikävää,
jos te unohtaisitte minut ja jos te ajattelisitte minusta sellaista,
mikä ei ole tarpeellista. Minä matkustan kohta ja sitten ei enää ole
tilaisuutta selittää teille tätä asiaa."

Tappava kylmyys valtasi minut ja minulla oli tuskin voimaa vastata,
ett'en koskaan unhoittaisi häntä, ja että nyt toivoin pääseväni
kalliohautaani mitä pikemmin, sitä parempi.

Vavahtava käsi puristi käsivarttani: "Ei", sanoi Violet. "Minä en tahdo
sitä, en tahdo!"

Rouva B. oli taas liittynyt meihin eikä eronnut meistä ennenkuin
majatalossa. Rouva Yves meni huoneeseensa ja minä kiiruhdin omaani.
Yhdellä hetkellä olin epätoivoissani, toisella leimahti minussa ilo
tietäessäni olevani rakastettu. Ei, oli Violet sanonut, minä en tahdo
sitä!

Tartuin kynään ja kirjoitin:

    Ah, ei, jos lemmit mua, soisin
    ma hautain syvän laakson sumentoon.
    Ei ristiä, ei kiveä siell' oisi,
    sa yksin tietäisit, ma missä oon.

    Sua ihmishäijyys kiusata ei saisi.
    Mun tähteni ei sanottaisikaan:
    "Tuo Aallotarna leikitellä taisi,
    vain vuorten kylmää lunta sielussaan.

    Hän virran rantamalle vilpoisellen
    käy lemmenleikkiin kera laineitten.
    ja sammalvuoteellansa venytellen
    suo erämaille tunteet sydämen."

    Oi armahain, ma itse soitteleisin
    kuohussa kiitävien aaltojen.
    Lemmestä, suuteloista lauleleisin
    ma ijän kaiken eelleen rientäen.

    Oi armas, siellä sammaleitten alla
    jotk' onnellisna sua kannattaa.
    Ma hiljaa juttelisin kuiskimalla
    sydämen kaipausta suloisaa.

    Säteissä auringon mun sielun oisi,
    kun tuoksut ympärilläs liitelee.
    Se latvain laulaessa sulle soisi,
    kun säteet hellät sua hyväilee.

    Taivaassa, josta katsehesi kallein
    nyt etsii uskoansa, toivoaan
    Tuulessa ympärilläs harhaileisin,
    kun myrskyten se kiertää kautta maan.

Sitten kun olin kirjoittanut säkeet toistin niitä itsekseni sata
kertaa, seisoen ikkunani edessä ja katsellen kuun valaisemaa
kallionkielekettäni. Aioin antaa ne hänelle seuraavana aamuna.
Toivoin vain, että se tulisi pian ja kuvittelin kuumeisesti, että ne
liikuttaisivat häntä, että hänen täytyisi antaa myötä rakkaudelle.
Missä oli silloin muisto unestani, syvästä rotkosta, ja pelastavasta
voimasta, joka nosti minut ylös siitä? En muistanut sitä enää, en
ajatellut tunnetuita enkä kätketyitä, en oikeita enkä luvattomia
esteitä. Minulla oli mielessäni ainoastaan hänen hienot kasvonsa,
solakka olentonsa, älykäs ja suruisa mieli, ääni, käsi, joka oli
jättänyt tuoksunsa käsivarteeni, intohimoinen sielu, täynnä salaisia
syvyyksiä kätketyitä intohimoja. Se oli toinen, paljon vaarallisempi
rotko, jonne nyt kaikin voimin pyrin; sillä jos sellainen lempi pääsisi
pyytämänsä perille, ei se kärsisi mitään rajoituksia. Jumalan käsi oli
jo päälläni ja ohjasi minua oikealle tielle. Sitä en tiennyt, vaan
vaelsin erehdyttävässä pimeydessä antaakseni lopulta kaiken kunnian
pelastuksestani yksin hänelle.

Seuraa vana aamuna menin aikaisin alas ja tapasin hämmästyksekseni
rouva Yves'in kirjoittamassa lukusalissa.

Hän ojensi minulle kätensä. Minun katseeni kysyi minulleko hän
kirjoitti. "Kyllä," sanoi hän heikolla äänellä ja hymyili, mutta oli
hyvin kalpea.

Panin runon hänen viereensä sanoen: "Runoni." Ensin ei hän näyttänyt
ymmärtävän, mutta sitten loistivat hänen silmänsä; hän avasi nopeasti
kuoren, ja hän luki luettuaankin. Sitten loi hän suloiset silmänsä
minuun ja jäi katselemaan minua kuvaamattomalla ilmeellä. Viimein laski
hän runon kädestään ja katseli minua yhä nojaten tuolinsa kaiteeseen.

En ollut koskaan ennen nähnyt sellaista katsetta, niin sydämellistä,
niin läpitunkevaa, niin lasimaista, kylmää ja intohimoista: kaikki
kuvastui tuossa pitkässä pelokkaassa silmäyksessä. Sitten näin
sen odottamatta tummenevan. Viimein kiitti hän minua ja jatkoi
kirjoittamistaan. Vaikka yhä seisoin hänen vieressään, nosti hän hiukan
päätään ja hymyili minulle heikosti. Ymmärsin ja vetäydyin viereiseen
huoneeseen odottamaan.

Luulen odottaneeni puoli tuntia. Sitten kuulin, että Violet nousi
ylös, ja palasin hänen luoksensa, saadakseni tietää kohtaloni. Hän
painoi toista kättään silmiään vasten, toisella ojensi hän minulle
kirjoittamansa. _Forgive me! Be kind to me!_ [Antakaa anteeksi minulle!
Olkaa hyvä minulle!] sanoi hän. Sitten meni hän pois, enkä uskaltanut
pidättää häntä.

Hän kirjoitti näin: "En ole rouva Yves, niinkuin luulette. En ole
naimisissa; herra, joka on kanssani, on setäni. Se ei ole mikään
salaisuus. Joku on saanut päähänsä, aivan ilman syytä, — ehkäpä
sormukseni vuoksi —, että olemme mies ja vaimo, ja me olemme antaneet
asian olla sillään. Teidän en kuitenkaan voi antaa olla siinä luulossa,
se olisi väärin teitä, niin kuin minuakin kohtaan. Kuitenkin on minusta
vaikeaa ilmoittaa teille niin yksinkertaista asiaa.

"Olemme tavanneet toisemme ensikerran muutamia päiviä sitten,
mutta tuttavuutemme on kuitenkin paljon vanhempi. Te kerroitte
minulle unestanne. Minäkin olen oppinut tuntemaan teidät ikään kuin
unessa viime vuonna Roomassa, kun luin _Luisa'a_ Mieleni on paljon
rauhallisempi ja positiivisempi kuin teidän, mutta kun ajattelen tuota
lukuani, pelkään haihtuvani haaveiluihini. Muutamia vuosia sitten olin
kuin ilman sydäntä, tai oli sydämeni kuin jäätynyt, enkä tuntenut enää,
että minua paleli. Viime keväänä heräsi minussa ensi kerran hiljainen
tunne, vieno suru.

"Kerran, juuri huhtikuun 24 päivänä menin auringon laskiessa
protestanttiselle hautausmaalle S. Paolon portille, jota en vielä
tuntenut. Kameliat ja azaleat olivat täydessä kukassa ja kaupungin
vanhat muurit, joilla kasvoi korkeaa heinää, ja kukki keltaisia
köynnösruusuja tummien sypressien varjossa, olivat niin kauniit
auringon viimeisissä säteissä! Shelleyn [Percy Byshe Shelley, etevä
englantilainen runoilija, Byronin ystävä. Hänen sydämensä on haudattuna
Rooman protestanttiseen hautausmaahan.] muistomerkin luota löysin
ruohikosta pienen, _Luisa_ nimisen kirjan. Sen oli ehkä kadottanut
se herrasväki, joka tuli pois hautausmaalta minun astuessani sisään.
Avasin sen ja silmäni sattuivat kohtaan, joka viittaa _Rakkauden
satuun_, jota valitettavasti en tarkoin tunne, enkä tiedä, mikä kansa
on luonut sen. Se teki minuun omituisen vaikutuksen, ehkä paikan ja
ajan vuoksi: tunsin äkkiä kuinka sydämeni jälleen eli, niin että
säikähdin ja hämmästyin. En tahtonut!

"Panin nopeasti kirjan siihen, mistä olin sen löytänyt. Kun menin pois,
ojensi vartija sen minulle luullen, että minä olin sen kadottanut, ja
minun oli vaikea saada hänet uskomaan muuta. Muutaman päivän perästä
toi ystävättäreni, jolta olin pyytänyt jotain uutta italialaista
kirjaa, _Luisan_ minulle. Minusta tuntui, kuin olisi kirja ajanut minua
takaa. En olisi tahtonut ottaa sitä vastaan ja sanoin, ett'en huoli
runoista, mutta ystävättäreni kehotti minua niin innokkaasti lukemaan
kirjan, että suostuin.

"Luin Luisan yhdessä yössä. Se oli kuin itkettävää unta! Minusta oli
mahdotonta, että tekijä ei olisi nainen. Vaikka se ei ollutkaan minusta
aivan yhdentekevää, en antanut sille sen suurempaa merkitystä, mutta
mitä pidin tärkeämpänä oli saada tietää uskoiko runoilija aatteeseensa,
vai ei. Tahdoin tulla vakuutetuksi siitä, että hän ei uskonut siihen,
vaan oli yhtä petollinen kuin hänen runoelmansakin. Kuitenkaan en
voinut unohtaa kirjaa, enkä tukahduttaa haluani oppia tuntemaan hänet,
joka oli kirjoittanut sen.

"Täällä on toivoni täyttynyt. Te osoititte heti minulle myötätuntoa,
mikä hämmästytti minua. Tunnustan teille, ett'ei se alussa miellyttänyt
minua, koska se näytti minusta jonkunlaiselta ranskalaiselta
kohteliaisuudelta, siis kaikkea muuta kuin suoralta; muullaista se
ei mielestäni voinut ollakaan. Sitten oli se minusta kuin rangaistus
siitä, ett'en ollut totellut järkeäni ja pysytellyt kauempana Luisa'n
tekijästä, vaan kysyin häneltä uskoiko hän teokseensa, myöntäen täten
tavallaan, että sellainen usko oli mahdollinen. Olen yhä valitettavasti
hyvin epäilevällä kannalla ihmisluontoon nähden, mutta en tahdo
otaksua, ett'ei teidän myötätuntonne tällä hetkellä olisi suoraa. Se,
että minusta on vaikeaa sanoa teille, että nimeni on yksinkertaisesti
miss Yves, johtuu pelosta, että tämä tiedonanto minun puoleltani
herättäisi teissä luuloja, jotka ovat mahdottomia.

"Olen kihloissa, ja minun määräni on elää pienessä kaupungissa Alppien
tuolla puolen, erään henkilön kanssa, jonka tunnen ja jota kunnioitan
kylliksi voidakseni suostua liittoon, josta muuten en hae onnea, enkä
voi sitä tarjotakaan.

"Te toitte juuri runonne minulle. Se liikutti minua syvästi.
Huomasittehan sen! Kysyn Jumalalta miks'ei hän saattanut meitä
yhteen muutamia vuosia aikaisemmin, kun ehkä vielä olisimme voineet
olla onnellisia! Kuitenkin olen tyytyväinen lyhyeen ja myöhäiseen
kohtaukseemme, vaikka mieleni onkin surullinen. Vaikka en uskokaan
inhimillisten tunteiden kestävyyteen, luulen kuitenkin, että muisto
säilyttää tuoksun keskeytyneistä tunnelmista, joilla ei enää ole eloa.
Tulette pitämään sanojani kylminä ja kovina, mutta minä olen oppinut
niin ajattelemaan paljon kylmemmässä, paljon kovemmassa koulussa.
Nykyhetkellä tuottaa halumme oppia tuntemaan toisemme meille vain
tuskaa, joka on halujen tavallinen hedelmä. Mutta aika parantaa niin
teidät kuin minutkin, aika, joka haavan sijalle jättää vain pienen
hellän kohdan, jota pakottaa aina ilmojen vaihtelun mukaan. Sitä
tyhjänpäiväistä lohdutusta, että minä tulisin haudallenne itkemään,
ette saa. Te tulette, niin kuin sydämestäni toivon, elämään paljon
kauemmin kuin minä, tarpeeton olento, ja tulette yhä tarkemmin
tuntemaan — minä tiedän sen — monien rohkaisuksi kaiken sen hyvän,
minkä luulette ihmisrinnassa asuvan. Mutta jos siitä syntyykin vain
joku hyvä pienempi teos, joku pelokas, jalo ajatus, täytyy sen, jolla
ei ole teidän uskoanne, tunnustaa, että ihanteitten sumu voi joskus
kiteytyä pisaraksi, pudota ruohonkorrelle ja virkistää.

"Te odotatte, että lopettaisin, ja minun täytyy kiirehtiä, koska on
aika palata setäni luo. Teidän tunteenne liikuttaa ja ilahuttaa minua
siinä määrin, että minun täytyy olla aivan suora teitä kohtaan.

"Olen vapaaehtoisesti mennyt kihloihin miehen kanssa, jota kunnioitan,
mutta vakavammat arvelut kuin se, pakoittavat sydämeni rakastamaan
vierasta. Entiset kohtalot ryöstävät minulta mahdollisuuden tulla
onnelliseksi tätä tietä, samoinkuin kyvyn tehdä muita onnellisiksi.
Miksi en sitä sanoisi? Tehän arvaatte niin paljon! Olen kerran
rakastanut, liiaksi rakastanut. Viidenkolmatta ikäisenä olen jo vanha
ja pakoitettu pitämään sydämeni jok'ainoaa liikahdusta halveksittavana
heikkoutena, ajattelemattomuutena.

"Hyvästi! Olen arvellut hetken voisinko lisätä 'ystäväni', voisinko
ainakin tällä viattomalla sanalla vastata mielikuvituksenne lentoon.
Mutta olen hyljännyt tuon viattoman sanan ja sanonut itselleni, että
on viisaampaa, kun tyydymme siihen, mitä meillä on ollut: hetkinen
myötätuntoa ja henkistä kosketusta. Ystävyyssuhde, kirjeenvaihto voisi
tulevaisuudessa tehdä asemamme tuskallisemmaksi. Niin tulee tämän
muiston tästä hetkestä elää viattomana ja runollisena.

"Matkustan ylihuomenna, ehkä jo huomenna. Vielä kerran Hyvästi! Suokaa
minulle anteeksi, ja elkää tehkö sitä, minkä omatuntoni ja tahtoni
minulta välttämättä vaatii, vielä raskaammaksi. Kiitän teitä runosta,
jonka aina tulen säilyttämään. Jumala siunatkoon teitä kaikessa mitä
teette, kaikessa mitä rakastatte!

                               Violet Yves."




VIII.


Hänen sanansa "Forgive me! Be kind to me!" olivat täyttäneet sydämeni
jäätävällä pelolla. Hänen kirjeensä ensi rivejä lukiessani olin
riemuinnut; sitten olin ahminut joka ainoan katkeran rivin saadakseni
tietää pahimman. Kun olin päässyt loppuun, kuohuivat minussa sellaiset
pyyteet, niin mahtava elämäntunne, että se tuntui minusta liiankin
voimakkaalta. Hän oli vielä vapaa, rakasti minua, hänkin oli nähnyt
unta minusta. Ainoan kerran elämässäni purkautui sydämestäni kauniita,
valmiita säkeitä, joista ensimäiset tuntuivat minusta mielettömiltä, ja
viimeisissä on pelottava hyppäys, mutta niitä en muuta:

    Agaven kukka ylpeänä nousee,
    taivaalla häikäisevi hehku auringon;
    tulen ja valon hurmiossa sielu
    levittää siipensä ja sinkoo lentohon.
    Pimeä pitkä, katkera on poissa,
    mutt' kaikkein raskahin on hetki tää.

Ei! ole rauhassa sydämeni, niitä en muuta, en koske sinun määrättömän,
rajattoman riemusi purkaukseen.

Hän oli tosin kihloissa, oli kadottanut uskonsa rakkauteen, ihmisiin,
ehkäpä itseensäkin: sellaiset esteet eivät pelottaneet, ne kiihottivat
minua. Kouristava tuska oli siinä, oi siinä, että hän oli rakastanut
niin syvästi, ja ett'ei menneisyydelle mitään voi!

Istuin kauan nojatuolissa, jossa miss Yves oli istunut; sitten kuljin
huoneesta toiseen odotellen häntä harhaillen koko majatalon läpi. En
tiedä mitä minusta lie ajateltu, sillä yllätin itseni tuijottamassa
ihmisiä vasten kasvoja ja puhumassa itsekseni. Hetki hetken jälkeen
kului, miss Yves ei tullut. Olisin tahtonut kirjoittaa hänelle, mutta
pelkäsin, että hän tulisi sillävälin enkä tapaisikaan häntä. Kun
ruoka-aika tuli, päätin kirjoittaa hänelle muutaman rivin lukusalissa:
"En tahdo kuolla, en, jos te rakastatte minua; jos te olette vapaa,
en halua hautaa vuorella, enkä laaksossa: sinua minä halajan, sinua,
toivoni ja uskoni, elämäni ja valoni. Sydämelleni tahdon sinut korjata,
voimakkaana sinun kauttasi ja sinun tähtesi, kantaa sinua läpi elämän,
ystävien ja vihollisten keskitse, toiselle rannalle, Jumalan luo.
Älkää puhuko kihlauksesta, menneistä kohtaloista; tulen rakastamaan
teitä niin, että teidän täytyy uskoa ihanteeseen, niin kuin minä
siihen uskon, ja me tulemme yhdistymään, niinkuin nuo kaksi tuossa
ihmeellisessä islamilaisessa lemmentarinassa. Se kuuluu näin:

"Harhaileva sielu tulee maasta rakkauden asunnolle ja kolkuttaa ovelle.
Ääni sisältä kysyy: kuka sinä olet? Sielu vastaa: minä se olen. Ei ole
tilaa, kaikuu ääni, ei ole täällä tilaa sinulle ja minulle. Ovi pysyy
suljettuna.

"Silloin laskeutuu sielu jälleen maahan ja viettää vuoden erämaassa
rukoillen, valittaen ja katumusta tehden. Sitten liitelee se jälleen
ovelle ja kolkuttaa uudelleen. Ääni kysyy taas: kuka sinä olet? Hän
vastaa vapisten: _minä olen sinä_! Ovi aukeaa.

"Mikä rajaton riemu! Minä olen sinä! Jospa nyt, kun minä kolkuttavin
sydämin kirjoitan tuon sanan, voisitte ymmärtää sen sisällön syvemmin
kuin Shelley'n vaikenevan sydämen ääressä, hautuumaan ruusujen
keskellä, missä Jumala ensi kerran antoi teidän löytää sen! Uskon
varmasti, että huulemme tulevat kerran sanomaan sen toisilleen.
Ette tunne tarinaani, ette untani, ette kohtaloa, ettekä rajatonta
rakkautta, joka säälii meitä molempia; ja te sanotte matkustavanne,
ettekä halua ystävyyttäni, ettekä kirjeenvaihtoa! Oi, kuinka ette tiedä
miten erehdytte saneessanne, että olette liiaksi rakastanut? Sinne,
minne te menette, sinne minäkin menen: Te ette ole rakastanut kylliksi!"

Miss Yves'in Leopardi oli lukusalissa. Panin kirjeeni sen väliin.
Kirjassa tuntui vielä hänen käsiensä, hänen olentonsa hieno tuoksu,
joka pyörrytti minua.

Hän tuli hiukan sen jälkeen kun ruokakello oli soinut hienossa,
mustassa puvussa, korvarenkaissa suuria turkooseja, jotka sopivat
mainiosti hänen vaaleaan, kiharaan tukkaansa, ja valkoiseen, hentoon
kaulaansa. Rouva B. oli hänen kanssaan. Kun luulin, ett'ei sopivampaa
hetkeä tulisi, annoin kirjan hänelle. Juuri siksi, että aika oli
sopimaton, ymmärsi hän tarkoitukseni.

Hän viivytteli hetkisen ja sanoi sitten hymyillen: "Mutta enhän voi
ottaa kirjaa mukaani pöytään."

"Ette", vastasin, "mutta luulen, että olette unohtanut jotain sen
väliin."

Violet viivytteli vielä, sitten otti hän kirjan ja kirjeen sen välistä.

"Menkäämme!" sanoi toinen.

Aterian aikana käänsi miss Yves vain kerran katseensa minuun. Ennen
jälkiruokaa nousi hän ja katosi. Oliko hänellä kiire lukemaan
kirjettäni? Tai tahtoiko hän välttää minua? Ajatukseni seurasivat
häntä: Nyt lukee hän, nyt on hän lukenut ja taisteli varjon kanssa
sydämessään. Mikä tuskanhetki! Voittaako hän, vai vihamieliset
valhekuvat? Oli kovaa olla siitä mitään tietämättä, merkkiäkään
saamatta! Mutta olihan hän ottanut kirjeen. Minä sanoin itselleni, että
tein väärin epäillessäni ja peljätessäni, että Jumala oli tehnyt pilaa
minusta lähettäessään minulle unen ja hänet ottaakseen näin minulta
kaikki takaisin.

Korkeaa kalliota vastapäätä istuen lopetin ajatuksissani runon, joka
aamulla oli tulvinut sydämestäni:

        Pimeys pitkä, katkera on poissa,
        mut kaikkein raskahin on hetki tää;
        Taas uusi nuoruus tulvii rinnassani,
        siell' leimuu, riehakoi ja myrskyää.

        Sa Herra, joka minun kuolla annat,
        nyt voima suurempi suo lemmellein.
        Siunattu kohtalo! Kuin pilviin aalto,
        Sun luokses innoin pyrkii sydämmein

Tunsin, että onnellisena tai onnettomana rakastaisin kuolemaan saakka,
ja siinäkin tietoisuudessa oli katkeraa onnea. Aina kun mieleni on
intohimoisesti kiihottunut, väikkyy kuoleman aatos erimuotoisena
edessäni. Kun olen läheisen, etenkin salaiseen katkeruuteen
sekoittuneen luonnontunteen lumoissa, halajan sulautua kaikkeuteen;
lempeni myrskyissä kaipaan korkeampaan maailmaan, elon ja valon
maailmoihin jotka kuvastuvat sydämeeni ja jotka ovat toisenlaisia kuin
maallinen valo ja elämä, niin paljon ylevämpiä.

Sinä iltana ei miss Yves enää tullut alas.




IX.


Seuraavana aamuna aikaiseen kuulin kaksien vaunujen pysähtyvän oven
eteen. Mielessäni välähti arvelu ja kiiruhdin ikkunan luo. Näin vaunut
ja tavarakärryt, joihin kantajat paraikaa latoivat matka-arkkuja.

Kun he olivat lopettaneet työnsä, astui eräs herra ja eräs nainen
isännän ja viinurin seuraamina ulos. Tunsin kohta miss Yves'in.

Jäin hämmästyneenä ikkunaani ja katselin kaikkea tuota aivan kuin se
olisi tavallinen lähtö, ikäänkuin se ei ollenkaan kuuluisi minuun. En
kuitenkaan luule, että olisin voinut liikahtaa tai puhua. Miss Yves
auttoi setänsä vaunuihin, kääri hänet hyvin vaippoihin ja peitteisiin
ja katosi hetkeksi kastanjien väliin. Kun hän jälleen palasi, katsahti
hän ikkunoihin ja istuutui sitten setänsä viereen. Kaikki tervehtivät
ja vaunut vierivät pois.

Sanotaan, että onnessa on iloista muistella kurjuutta; mutta
onnellisimpinakin hetkinä on minusta ollut tuskallista ajatella tätä.
Ajatukseni palaavat siihen vieläkin. Äkkiä värähtää rinnassani,
sitä ahdistaa lyijyinen paino, ja minä sanon itselleni: "Ei, ei!"
Mutta ei ainoastaan minun ääneni puhu näin, ehkäpä en silloin sitä
kuuntelisikaan; siellä kaikuu lemmittynikin ääni. Minusta tuntuu, että
tuo suloinen ääni itkee. Minä tiedän, rakas, kuinka pahoillasi olet
siitä mitä minä kärsin vastarintasi tähden, rakastaen sinua ja kuulen
sinun nytkin sanovan ei, ei, niin kuin silloin kun syleilit minua
tuskissasi. Siitä hetkestä en kerro.

Hän oli jättänyt kirjeen minulle. Jos vaeltaisin eksyneenä yön
syvimmässä pimeydessä ja näkisin auringon yht'äkkiä kohoavan
näköpiiristä, tekisi se minuun jokseenkin saman vaikutuksen kuin tutut
kirjaimet tällä hetkellä. Minun ei tarvinne mainita kuinka sydämeni
löi, ja kuinka vapisevat käteni eivät voineet avata kirjekuorta.

Violet kirjoitti: "Ette ole totellut minua, olette tuottanut minulle
suurta tuskaa. Nyt tiedän, että se eli turhaa, ja että minun täytyy
tehdä teille pahaa, vaikka Jumala tietää, etten tahtoisi loukata
yhtäkään elävää olentoa, ja siinä suhteessa en eroita niitä, jotka
toivovat minulle pahaa, sellaisista, jotka toivovat hyvää minulle. Kun
te luette nämä rivit, olen jo kaukana.

"Jos rakastatte minua, älkää seuratko minua. Te kadottaisitte
ystävyyteni ja kunnioitukseni: Oi, en tiedä kuinka selvittäisin teille
vakaan tahtoni tässä suhteessa! Kuvittelen, että olisimme yhä yhdessä
ja pyytäisin teiltä sanaanne: kun pyytäisin sitä hellyys äänessä,
kyyneleet silmissä, voisitteko vastata kieltävästi? Ette! Minusta on
kuin puristaisin kättänne, teidän vastatessanne: Kyllä! Minä lupaan sen!

"Sanotte, ett'en tunne tarinaanne, en untanne, enkä kohtaloa! Entä te?
Tunnetteko te minun tarinani, minun kohtaloni? Te sanotte saattavanne
minut uskomaan ihanteeseen. Uskonhan siihen, mutta tässä maailmassa
sitä ei ole, se on toisaalla, ja on kauhea erehdys etsiä sitä täältä.
Te kuvittelette, että olen ihanteenne, ja että olisitte onnellinen
minun kanssani. Minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, että te
petätte itseänne! Te olette nähnyt unta, sen kyllä uskon; ja te
uneksitte vieläkin. Oletteko edes nähnyt minut kunnollisesti? Tiedän
ett'ei se nyt jäähdyttäisi tunteitanne, mutta sanokaapa: oletteko
huomannut ruumiin vikaani? Te olette runoilija ja vastaatte, että te
pidätte minusta sen vuoksi vielä enemmän. Mutta olisikohan se aina
niin? Muuten en taistele sydäntäni vastaan oman heikkouteni, enkä
pääasiallisesti teidänkään tähtenne.

"Te olette runoilija! Kuinka olisitte muuten voinut rakastua minuun
niin lyhyessä ajassa? Minä tunnen teidät paljon kauemmin. Ehkä on minun
ääneni teille, niinkun teidän runoutenne minulle, kuin musiikkia, joka
synnyttää tosi iloa tai tosi kaihoa ja on kuitenkin epäilemättä vailla
tarkoitusta; kun se vaikenee, vaikenevat nuo mitättömät tunteet myöskin.

"Rakkauden ylevä legenda ei ole meitä varten. Jos se kykenee
lohduttamaan, niin lohduttakoon se teitä. Se ei ole myöskään mitään
muuta ihmisparia varten — olkoonpa vaikka haihtuvaksi hetkeksikin,
jota jälkeen päin täytyy katua. Rakkaus, olento, jolle sanotaan: 'Minä
olen sinä' on salaperäisessä talossa, sitä ei näe, eikä ole koskaan
näkynyt. Ihmiset voivat sanoa toisilleen: 'Minä olen sinä', vain kylmin
ja katkerin mielin. Se merkitsee: Olen heikko ja tietämätön, rakastan,
erehdyn ja kärsin kuin sinä.

"Pyysitte minua jättämään Leopardi-niteen teille muistoksi; löydätte
sen lukusalista. Minun muistoni näistä päivistä, paitsi runoanne,
on oleva se, ettei minulla enää ole tuota kirjaa, enkä sitä enää
lue, koska te sitä toivoitte. Minä tunnen tosiaan syvää myötätuntoa
Leopardin surumielisyyttä kohtaan, koska se on samanhenkinen kuin
minun, en sen vuoksi, että sillä on sama sisällys. Olen uskovaisempi
kuin hän, siihen nähden, mitä meidän maailmamme ulkopuolella on,
ja uskottomampi kuin hän, siihen nähden, mikä minussa itsessäni on
inhimillistä.

"Kirjoittakaa, taistelkaa sen puolesta, mikä teidän mielestänne on
totta ja oikeaa. Ääni, jota te rakastitte, ei kuulu niihin maisiin
iloihin, joiden tähden saa rukoillen ja paastoten tehdä katumusta
erämaassa, ennen kuin voi koputtaa salaperäiselle ovelle. Toivon, että
tapaatte ääneni Rakkauden asunnossa.

                                             Violet Yves."

Vietin koko päivän Pian d'Oranon kukkuloilla kuunnellen tuulta kuin
hullu ja katsellen pilviä. En mennyt pöytään, sillä vastoin tahtoanikin
nousivat kyyneleet joka hetki silmiini. Päätin koettaa hankkia
hotellissa miss Yves'istä kaikki tiedot, mitkä vain olivat saatavissa
ja sitten matkustaa pois. En kuitenkaan seuratakseni häntä; tunsin,
ett'en saanut tehdä sitä!

Kun illalla lähestyin paikkaa, missä ensi kerran olin kuullut hänen
äänensä, tunsin tutun ruusuntuoksun. Tahdoin vetäytyä takaisin, sillä
tuon onnellisen hetken ja yhteisten kävelyretkiemme muisto valtasi
minut kokonaan. Rouva B. huomasi minut kuitenkin, ja kysyi vilkkaalla
tavallaan, miksi minä vältin häntä.

Sitten puhui hän Violetista. Onneksi oli jokseenkin pimeä, niin ettei
hän saattanut nähdä kasvojani. Hän kiitti miss Yvestä suuresti ja
nauroi minulle, kun olin luullut, että hän oli naimisissa. Sormus
oli kuin vihkimäsormus vaikk'ei niin sileä. Hän oli vain kihloissa,
eikä näyttänyt olevan rakastunut sulhaseensa. Hänen isänsä oli ollut
englantilainen, äitinsä italialainen ja hän itse oli Roomassa syntynyt.
Hän oli kadottanut vanhempansa jo lapsena ja eli isänsä veljien luona,
jotka liikeasioiden vuoksi olivat asettuneet asumaan Nürnbergiin,
Bayeriin.

Setä, jonka seurassa miss Yves oli ollut täällä, oli vanhin ja
matkusteli terveytensä vuoksi. He aikoivat viettää lopun kesästä
ja syksyn järvien luona ja talven Roomassa tai Napolissa. Häät
vietettäisiin vasta vuoden kuluttua, syistä joita rouva B. ei tiennyt,
ja sulhasen vierailua odotettiin elokuun puolivälissä. Pienen
ruumiillisen vikansa oli hän saanut jo lapsena, ankaran sairauden
jälkeen.

Tätä enempää ei rouva B. tiennyt kertoa minulle; ei edes sulhasen nimeä
eikä sitä, oliko miss Yves'illä tunteita jotain muuta kohtaan. Minusta
oli paljon jo se, että tiesin missä hän asui, vaikka "pikku kaupunki"
ei minusta sopinutkaan Nürnbergiin. Mutta etenkin oli minusta paljon
se, että tiesin hänen olevan vapaana vielä vuoden.

Vielä samana iltana kirjoitin alussa mainitulle naiselle Geneveen, että
hänen varoituksensa olivat viisaita ja oikeita, pyytäen häntä suomaan
minulle anteeksi sen, että olin antanut aihetta niihin; että suuren
muutoksen tähden, mikä minussa oli tapahtunut en tulisikaan Geneveen,
ett'ei minulla ole mitään ansiota tämän muutoksen tapahtumiseen nähden,
vaan uskoin sen tuottavan meille molemmille rauhaa ja onnea. Lisäsin
vielä, että aijoin lähteä pois Lanzosta, vaikka en vielä tiennyt minne,
ja ett'en sen vuoksi voinut antaa mitään osotetta.

Seuraavana aamuna menin S. Nazaroon jättämään hyvästit kohisevalle
vedelle, niitylle ja lombardilaiselle kirkolle, jonka hän oli
piirustanut; menin myöskin tervehtimään vanhaa kastanjaa, jonka
juurella olimme istuneet. Viimeksi sanoin jäähyväiset kalliolleni ja
matkustin pois. Muistan, että matkalla; aina pidin Leopardi-nidettä
käsissäni, ja kun minä sen kerran avasin, luin seuraavat säkeet:

        Jo haihtui viime toive.
        Nyt lepäät ainiaan
        uupunut sydän.

Suutelin kirjaa. Minusta tuntui kuin yhdistäisi runoilijan ääretön
lohduttomuus meidän sielumme. Kuitenkin puhui kirjasta nouseva hieno
tuoksu hänen ylevästä jaloudestaan ja syvästä surumielisyydestään kuin
suloinen kukkaiskieli, jota en ymmärtänyt, mutta joka lohdutti.




X.


Olin todella aikonut matkustaa, mutta luovuin siitä kohta. Vetäydyin
maalle. Veljeni ja kälyni olivat kylpemässä, ja meillä ei ole
naapureita, kuten tiedätte. Olin siis aivan yksin siellä toivoni mukaan.

Samana iltana kun saavuin sinne kirjoitin Violetille. Kun aloin
kirjoittaa, en vielä oikein tiennyt mihin osottaisin kirjeeni, enkä
oliko viisasta kirjoittaa niin pian. Mutta tähdet ja sisäinen ääni
sanoivat minulle: "Kirjoita! kirjoita!" Tuskin olin tarttunut kynään,
kun aloin epäillä ja harkitsin asiaa vielä kerran. Lopuksi myötä
ja vastaan sekaantuivat toisiinsa niin, että kynä, tuskin saattoi
seurata ajatuksen rientoa. Kerroin hänelle epäilystäni, pelostani,
tähdistä, jotka samalla hetkellä näkivät hänet ja minut, ja mahtavasta,
sisäisestä äänestä. Sanoin hänelle, että olin kieltäytynyt seuraamasta
häntä, siinä vakavassa uskossa, että Jumala kerran veisi meidät yhteen.
Nyt tunnustan sen, että uskoni sai taistella pelottavia viettelyksiä
vastaan! Koetin selittää hänelle, minkä matkan rakkauteni oli kulkenut
erostamme saakka, kuinka se himmensi kaikki muut tunteet, paitsi
tunnetta jumaluudesta, johon se sekaantui. Sillä olihan hän, Violet,
Jumalan sana, jonka hän yön varjossa oli kuiskannut minulle. Lopuksi
sanoin hänelle, että koska minun nykyisyyteni ja tulevaisuuteni
kuuluivat hänelle, täytyisi menneisyydenkin olla hänen, ja että tahdoin
kertoa hänelle kaikki.

Sen tein useissa kirjeissä. Kirjoitin hänelle joka päivä ja nykyhetken
vaikutelmat sekaantuivat kertomukseen menneisyydestä. Kerran viikossa
lähetin kirjoittamani hänelle suoraan Nürnbergiin. En tuntenut
kaupunkia, mutta minulla oli Münchenissä tuttavia, joita olin pyytänyt
tiedustelemaan, asuiko siellä kolme Yves-veljestä, jotka harjoittivat
teollisuutta. Täten sain tietää, että he asuivat siellä, enkä epäillyt,
että kirjeeni saapuisivat miss Yves'ille tätä tietä.

Tavallisesti kirjoitin myöhään illalla. Millä sanomattomalla ikävällä,
millä kiihkolla avasinkaan sydämeni hänelle. Mikä riemu olikaan
tunnustaa hänelle vanhoja vikoja, entisiä erehdyksiä, joista ennen olin
tuskin uskaltanut puhua itsellenikään. Omantuntoni katkeramieliset
vieraat nousivat toinen toisensa jälkeen ja lähtivät pois. Joku
niistä nukkui vielä unhotettuna sieluni syvyydessä. Nyt sekin heräsi
äkkiä sieluni uuden hehkun polttamana, nousi ylös ja kolkutti. Tuskan
leimahdus, myrskyinen taistelu seurasi, puhdistava liekki lehahti: se
oli kirjoitettu, poissa minusta ikuisesti. Mikä virkistys! Kerroin
hänelle ne pienet hyvät työtkin, joita mielestäni olin tehnyt. Kerroin
niistä iloiten kuin poika, joka tunnustettuaan suuren laiminlyönnin
kiiruhtaa innoissaan kertomaan pienet ansionsakin toivosta hymyillen.
Ja kun olin lopettanut kirjeeni, naurahdin kai niin kuin se, joka
oli ollut sairaana ja tunsi parantumisen lähenevän, ja minun silmäni
kostuivat. Ristin käteni ja sanoin: Hän uskoo! hän uskoo!

Ulkonaisen elämäni voi kertoa parilla sanalla, mutta sisäinen elämäni
oli kuin monivaiheinen draama, joka täytti monta kirjettä. Miss Yves
ei vastannut, enkä minä vaatinutkaan vastausta. Tahdoin valmistaa
tulevaa hetkeä, sillä vaikk'en vielä tiennytkään, missä ja milloin se
tapahtuisi, yrittäisin varmasti jonakin päivänä viimeistä ja pyytäisin
häntä omakseni omalla äänelläni.

Silloin kun olin kertonut hänelle kaikki elämästäni aina siihen saakka
kun kohtasin hänet, tuntui kirjoittaminen minusta vielä iloisemmalta.
Hänen kuvansa ei voinut kuvastua menneisyyteni sameihin laineisiin,
joihin vain nuo kaksi unta jättivät valoviivoja. Mutta nyt eli hänen
kuvansa minussa, ajatteli ajatuksissani, rakasti sydämessäni, joka
päivä yhä voimakkaammin, niin että itsekin hämmästyin siitä, ja
pelkäsin joskus rakastavani epätodellista, ihanteellista Violetia, ja
minä tunsin tarvetta, tullakseni vakuutetuksi, luoda itselleni kuvan
armaastani, lemmenonnestani, niin että menetin melkein silmieni valon
ja hengityskykyni. Kun nyt puhelin itselleni hänestä, tuntui kuin olisi
hän itse puhunut.

Syksyllä tuli mieleeni ajatus kirjoittaa romaani. Idylliä en enää
ajatellut, osaksi koska toinen nainen oli minua siihen innostuttanut
— osaksi sen tähden, että kun pääni oli täynnä sekä vakavia että
koomillisia aiheita, olisi runomuoto ollut hankala käyttää. Kirjoitin
Violetille siitä, kerroin hänelle vähitellen ensimäiset epämääräiset
suunnitelmani, kaikki muutokset, joiden alaisina ne olivat, ja kuvasin
hänelle ne todelliset henkilöt, joiden mukaan aioin muodostella
omani. Tänään suunnittelin millä lailla solmiaisin ja selvittäisin
tapausten vyyhdin, huomenna oli jo toinen tapa mielessäni. Kirjoitin
hänelle kaikki, vaikka tiesinkin hyvin, että tällälailla vähentäisin
kirjan vaikutusta häneen; mutta tunsin itseni onnelliseksi uhratessani
tuon tyydytyksen, kun hän vain saisi tietää kaikki mitä sielussani
liikkui: horjuvaisuuteni, mielikuvitukseni hedelmättömyyden, ja sen
osan, mikä sattumalla oli taiteellisiin saavutuksiini. Tahdoin olla
loppumattomasti rakastettu, mutta ajatus hankkia Violetin ihailu
ansiotta peloitti minua kuin petos.

Kun mielikuvitukseni oli lakkaamatta työskennellyt koko kuukauden,
ei minulle riittämättömien lahjojeni vuoksi ollut onnistunut laatia
sellaista täydellistä suunnitelmaa, joka olisi tyydyttänyt minua. Vain
kolme tai neljä ensimäistä kappaletta oli selvästi mielessäni, ja
minä tunsin, että jos yritin muodostaa koko romaanin samalla kertaa,
joutuisin lopulta epätoivoon. Niinpä rupesin heti kirjoittamaan,
uskoen, että kun toiminta kerran oli hyvin suunniteltu, kehittyisi se
vähitellen ja ehkäpä luonnollisemminkin itsestään. Jäljensin työni
säännöllisesti Violetille ja lähetin valmistuneen hänelle viikottain.
Neljännen kappaleen lopulla jouduin mustan surumielisyyden valtaan.
Aloin epäillä voisinko ollenkaan jatkaa. Epäily muuttui peloksi
ja jo valmiit kappaleetkin näyttivät minusta sisällyksettömiltä,
järjettömiltä ja mitättömiltä. Lopuksi kuvittelin menettäneeni lahjani,
ja ett'en enää voisi, enkä osaisi valmistaa mitään merkittävämpää.
Sillä kun Violet ei kerran ollut luopunut päätöksestään olla
lähettämättä minulle ainoatakaan sanaa, merkitsi se sitä, ett'ei työni
kelpaisi mihinkään! Kirjoitin hänelle kuinka syvästi kärsin ja vaivuin
täydelliseen alakuloisuuteen. Kahteen viikkoon en enää kirjoittanut
mitään.

Jouluk. 12 p:nä sain Napolista kirjeen, jonka osote oli miss Yves'in
käsialaa. Se sisälsi palmunlehvän kären ja valkoisen orvokin; ei mitään
muuta. Olin suunniltani ilosta; jaksoin tuskin suudella kirjettä,
kukkaa ja sen häipyvää tuoksua.

    Tulen ja valon hurmiossa sielu
    levittää siipensä ja sinkoo lentohon.

Niin nytkin. Kaikki oli taas palannut salaman nopeudella: usko itseeni
ja työkyky. Valmiit kappaleet tuntuivat minusta taas eläviltä ja
kauniilta, ja kun ajattelin romaanini jatkuvaa kehitystä, en vielä
nähnyt sitä kokonaan, vaan näin kuin alituisten salamoiden valossa
joukon tapahtumia ja juonen mutkia. Tartuin jälleen työhöni, enkä
tiedä onko minulla koskaan ollut niin runsaasti luomisvoimaa. Jätän
mainitsematta vastauksen, jonka heti lähetin Violetille. Noitten
kirjainten näkeminenkin piti yllä hurjaa riemuani.

Joulukuun puolivälissä palasin kaupunkiin. Mikä talvi se olikaan
minulle! Opiskelin kaikellaista kuin vihoissani. Suuret ja hävettävät
aukot tiedoissani, joista ihmisillä ei ollut aavistustakaan, eivät
nyt suinkaan pelästyttäneet minua ensi kertaa ja rupesin hurjasti
opiskelemaan. Muutamassa kuukaudessa nielin Ranken _Paavien historian_,
Alfierin kaikki teokset, en muista kuinka monta nidettä italialaista
kansanrunoutta, suuren osan Goethen _Wilhelm Meister'ista_, Spencerin
_Principles of Sociology_ ja _Plautuksen komediat_. Samaan aikaan
olin ottanut tehtäväkseni lukea päivittäin laulun Dantea, sata säettä
Vergiliusta ja viisikymmentä Odysseiaa. Tein ankarasti työtä ja sain
virkistystä vain kirjeistä Violetille, romaanistani ja Homeroksesta.
Vaikka osaankin verrattain vähän kreikkaa, virkisti Homeros mieltäni
kuin kylpy suuressa, kirkkaassa järvessä. Kävin vieraissa ja
näyttäydyin joskus teatterissakin. Muistatte kai, ett'en kertaakaan
ollut poissa teidän keskiviikko-illoistanne. Näön vuoksi kävin myös
muutaman kerran tervehtimässä entistä mielitiettyänikin. Luulen, että
hän kätki sydämensä ja omantuntonsa sekasotkussa terveellistä vihaa
minua vastaan. Mutta minä en välittänyt siitä, vaikka hänen ja hänen
läheistensä käytöksessä olinkin huomaavinani peitettyä vihamielisyyttä
ja arvasin, että he puhuivat pahaa minusta ja kirjoistani. Olen aina,
ja silloin enemmän kuin koskaan, ollut välinpitämätön sellaisista
asioista. Ehkäpä he olivatkin oikeassa, mutta jos Violet rakasti
minua ja lähetti minulle palmunlehviä — mitä huolin minä silloin
näistä ihmisistä. Jos milloin ajattelin heitä ja heidän syytöksiään,
tapahtui se jonkunmoisella kiitollisuudella, koska kaikille ihmisille
ja etenkin runoilijoiden itserakkaalle rodulle on terveellistä tietää,
että kaikki tuo suoranainen kiitos, jolla ihmiset meidät hurmaavat,
on valheensekaista, sillä jos yleensä kiitetään kirjailijaa vasten
kasvoja, on siinä ainakin puoleksi, joll'ei kokonaan valhetta. Olenko
itse viaton? _Omnis homo mendax_, siitä olen varma, ja jos sen minulle
todistaa tuo katkera tuomio, jonka langettavat selkäni takana samat
henkilöt, jotka ennen kehuivat minua vasten silmiä, voitan sillä sen,
että vahvistun oikeassa ja pakotan ylpeyteni tutkimaan herjaajien
syitä. Eroitan niistä hyvän, halveksin loppuja ja tunnen taas maaperän
jalkojeni alla kiinteämmäksi, henkeni vapaammaksi ja rohkeuteni
kasvavan.

Ihmisten mielestä olin muuttunut. Tehtiin huomautuksia välieni
rikkoutumisesta tuon naisen kanssa, luultiin, että minulla oli
rakastettu, lausuttiin arveluita ja huomattiin ne vääriksi.
Eräät naiset kiemailivat minulle, mutta luopuivat siitä, pitäen
minua jääpalasena. Veljeäni ja kälyäni hämmästytti elämäntapani,
mielenlaatuni ja vieläpä ulkonäkönikin. Ensiksi kyselivät he, ja kun
minä vastailin ylimalkaisilla puheenparsilla, lakkasivat he siitä.
Luulen, että minun kälyni, suon sen hänelle anteeksi, joskus tarkasteli
käsialoja kirjeitteni osoitteista, nähdäkseen kirjoittiko joku outo
henkilö minulle.

Huhtikuun alussa sain ystäviltäni Münchenistä tiedon, että miss
Yves'iä odotettiin Nürnbergiin toukokuun puolivälissä. Silloin arvasin
ajan tulleen lähteä hakemaan Violetia. Olin kirjoittanut hänelle
aina, kaikki. Olikohan suoraa, jos nyt en virkkaisi hänelle mitään
aikomuksistani saavuttaakseni helpommin tarkoitukseni, välttääkseni
kieltoa ja yllättääkseni hänet? Se ei ollut oikein. Kirjoitin siis
hänelle, että tulisin.

En matkustanut heti, vaan odotin viikon verran kirjettä miss Yves'iltä.
Sitä ei tullut ja huhtikuun 15 p:nä olin Napolissa.

Täytyi olla sellainen vahva usko kuin minulla, kun lähtee ilman
pienintäkään ohjausta etsimään häntä Napolista. Kun olin juossut
viikon turhanpäiten ympäriinsä, löysin aavistamattani jäljen
Kansallismuseosta. Kun näin eräitten naisien kopioivan siellä kuvia,
johtui mieleeni kysyä, oliko miss Yveskin pyytänyt lupakirjaa.

Niin sain selville, että eräs miss Yves oli käynyt museossa joulukuusta
maaliskuuhun. Eräs vartijoista muisti hänet viimein ja sanoi, ettei
hän enää kuukauteen ollut käynyt siellä. Silloin arvelin, että hän oli
Roomassa sukulaistensa luona, ja matkustin kohta sinne.

En koskaan unohda kuinka sydämeni löi kun Albanon asemalla
näin takaapäin nuoren, solakan vaalean naisen, jolla oli hänen
käyntitapansa. Se ei ollut hän! Hän nousi minun vaunuosastooni ja minä
näin, että hänen kasvonsakin muistuttivat Violetia jossain määrin.
Katselin häntä lakkaamatta ja katseessani oli kai jotain merkillistä,
sillä hän punastui ja rupesi puhelemaan tovereittensa kanssa. Hän
oli saksatar. Hänellä oli miellyttävä ääni ja hän piti Nemi-järveä
"satumaisena".

Hän oli minusta kuin Violetin varjo. Arvasitteko ihastuttava
muukalainen, miksi katselin teitä?

Hän vastasi joskus katseeseeni, mutta kiemailematta, kirkas,
ihmettelevä ilme kasvoillaan. Kun en katsellut häntä, silmäilin
ahdistus sydämessä juhlallista erämaata ja Campagnan haaveellisia
raunioita. Vasten tahtoanikin tuli mieleeni kuvitteluja miss Yves'in
kuolemasta ja pitkästä, yksinäisestä, ilottomasta elämästä.

Kun saavuin Roomaan, kiiruhdin suoraan protestanttiselle hautausmaalle,
sillä en epäillyt, että miss Yves olisi käynyt siellä. Kyselin
vartijalta, mutta en voinut saada häneltä mitään tietoja. Sitten
kuvasin Violetin hänelle ja pyysin häntä tarkkaamaan kävijoitä. Pidin
uskottavana, että hän tahtoisi nähdä Shelley'n haudan ennen Saksaan
paluutaan. Se oli ainoa toivonkipinä, mikä minulla Roomassa oli, sillä
en tiennyt hänen sukulaistensa nimeä. Niin kävin sitten joka päivä
Porta S. Paololla ja sain aina saman lohduttoman vastauksen. Kävin myös
Pincio'lla, anglikaanisessa kirkossa, kaikkialla, mistä saatoin toivoa
tapaavani hänet. Se oli tuskallista oloa, ainaista huolta, kun en
voinut olla kaikkialla yht'aikaa ja menetin ehkä onneni tulemalla pari
minuuttia liian aikaiseen tai liian myöhään. En levännyt hetkeäkään.
Illalla olin läpi väsynyt, ja taipumaton sydän kolkutti yhä: "mene,
mene!"

Sillä välin oli huhtikuu kulunut loppuun. Ehkäpä oli miss Yves jo
jättänyt Italian Minä en enää kestänyt tuota kuumeista huolta. Päätin
luopua hyödyttömästä hakemisesta ja matkustaa Nürnbergiin. Niihin
aikoihin olin kahdesti kirjoittanut hänelle ensi kerran Napolista,
toisen kerran Roomasta. Olin vaatimalla pyytänyt häntä antamaan merkin,
jos hän oli läheisyydessäni, sekä määrännyt toisessa kirjeessäni
Shelley'n haudan kohtauspaikaksi. Päivää määrätessäni olin runsaasti
ottanut huomioon ajan, minkä kirje tarvitsee Nürnbergiin ja takaisin.
Neljä tuntia odotin hautuumaalla ja kuuntelin kuoleman vaikenemista.
Näin banksiaruusujen liikkuvan tuulessa rappeutuneella tornilla
Shelley'n haudan takana ja luin yhä uudelleen:

    Nothing of him that doth fade
    But doth suffer a sea-change
    Into something rich and strange.

Kuvittelin, että runoilijan muistokiveen piirretyt sanat puhuivat
rakkaudestani: "sekin tulisi puhkeamaan kukkaansa, ken ties' kuinka
oudon ihanana, vasta tuolla luvatussa maassa, jota ei kenenkään
kuolevaisen silmä näe." Kuitenkaan ei niin kaukainen, epämääräinen
toivo tyydyttänyt minua. Toivottoman intohimoisesti halasin sulkea
syliini rakastettuni, vaimoni, jossa tämä katoava elämä sykkäilee,
puolustaa häntä, puristaen häntä rintaani, tuota tuntematonta, vastaan,
ja pyysin, että Jumala armossansa antaisi minulle päivän, tai vain
tunninkin.

Hän ei tullut. Yöjunalla matkustin Pohjois-Italiaan ja muutaman päivän
kuluttua, toukokuun 7:nä kiisin yli Brenner-solan.




XI.


Turhaan kyselin metsäisiltä kukkuloilta, kukoistavilta rinteiltä ja
kohisevalta Eisack-joelta olivatko ne nähneet Violetia. Kuvaamaton,
tuskallinen epävarmuus valtasi minut, ja junan nopea, tasainen vauhti
lisäsi vain kiihkoani. Jospa miss Yves ei vielä ollutkaan palannut,
jospa loittoninkin hänestä? ajattelin.

Kuljin ensi kertaa Brenner-solan kautta ja kaikki teki minuun syvemmän
vaikutuksen ajatellessani, että jätin isänmaani, että kaikkien
noitten kateellisten vuorijättiläisten takana odotti minua aivan uusi
maa, jonka tunsin ainoastaan pilvien kautta, jotka toivat minulle
kummallisia kuvia, ja tuulen kautta, joka toi mukanaan sointuja
surumielisestä runoudesta ja oudosta musiikista.

Brenner järven yksinäiset aallot, eloisat, kuin syvät silmät, näyttivät
minusta "satumaisilta" niin kuin Nemi-järvi nuoresta saksattaresta,
ja kun minä sitten Innsbruck'issa kävelin junan vieressä myrskytuulen
puhaltaessa ja outojen ihmisten ympärilläni vilistessä, silloin luulin
todella uneksivani ja astuneeni haaveellisen maan rajojen yli.

Matkan kestäessä olin sellaisessa omituisessa mielentilassa, että
mitä enemmän lähestyin kaukaista määrääni Nürnbergiä, sitä kauemmaksi
olisin tahtonut siirtää tulohetken, muuttaa päivän, jona tavattuani
Violetin saisin tietää kohtaloni. Saavuttuani Müncheniin vietin aamulla
muutaman hetken Englantilaisen puutarhan vihreässä yksinäisyydessä.
Se lepäsi niin tyynenä ja aurinkoisena, lintujen liverrys ja siipien
suhina elävöitti varjot. Lepäsin hiljaisen, tumman lammikon rannalla
ja katselin syvälle luonnon rauhaan, joka tuntuu niin hyvältä pitkän
matkan perästä. Innsbruckissa, junien ja ihmisten vilinässä tuulen
vinkunassa saamani tunnelma valtasi minut vielä voimakkaammin kuin
silloin. Mutta nyt oli uni niin suloinen ja hämärä. Olin siinä maassa,
missä miss Yves oli elänyt, luulin hengittäessäni tuntevani hänen
ajatustensa tuoksun, ja tyyni vesi, usva, joka verhosi etäisyyden,
kietoi tunnelmani samaan salaperäisyyteen, mikä verhoaa unemme.




XII.


Puolipäiväjunalla matkustin Nürnbergiin. Kun poistuimme Altmühlen
ystävällisestä laaksosta, ja vierimme pitkin loppumattomalta
näyttävää tasankoa pohjoista kohti, oli aurinko laskemaisillaan.
Yhteen ainoaan ajatukseen syventyneenä, joka hetki kiihtyneen
mielikuvitukseni säikyttämänä, tuskin huomasin, kuinka toisellaista
oli silmieni ohi vierivä maa kuin Italia; ja kuitenkin sekaantui
liikkuva kuva ajatuksiini ja antoi niille tavallaan oman sävynsä.
Kun laskevan auringon valossa näin Altmühlen, joka kimmelsi sinisenä
kullanvihreässä ruohossa, löysin hiukan lepoa ja iloisen tulevaisuuden
kuvat kangastivat mielessäni. Kun en enää nähnyt sitä, löi sydämeni
levottomammin, kiivaammin. Mahtavat kuusimetsät ja laajat hiekkanummet
hehkuivat ilta-auringossa. Tuuli puhalsi kylmästi, ja kun kurkistin
ulos katsoakseni minne veturi meitä vei, näin taivaanrannalla vain
sumua. Tunsin Pohjoisen puhalluksen ja minusta tuntui, että siellä oli
Violetin sielun taivas, sen oikea kotimaa. Sieltä toivoin löytäväni
hänet, varmaankin vielä vakavampana ja syventyneempänä sydämensä
katkeraan tuskaan. Mutta löytäisinkö hänet? löytäisinkö hänet?

Kello kahdeksan vaiheilla kävelin paksuilta, keskiaikaisilta
kaupunginmuureilta päin, pimeän _Naisten portin_ läpi, kivitettyjä,
ahtaita katuja, joita ympäröi kaksi epäsäännöllistä riviä
korkeapäätyisiä taloja. Tornit kohosivat taustalla jättiläismäisinä
kuunvaloisessa hämärässä. Nürnberg, arvoitus oli edessäni.

Ravintolassa kysyin kohta Yves'in perhettä. Viinurit eivät tunteneet
sitä enemmän kuin isäntäkään. Hän kysyi neuvoa kahdelta herralta, jotka
paraillaan söivät siellä. Toinen tiesi vain sen, että Burgsmied-kadulla
oli Yves'in valimo. En voi kuvata minkä vaikutuksen minuun teki, kun
nimi Yves mainittiin niin välinpitämättömästi ravintolahuoneessa.

    The very music of the name has gone
    Into my being.

"Nimen sulosointukin on sulautunut olentooni." Korvani huomaa äänessä,
joka sen lausuu, pienimmänkin poikkeuksen musiikista, joka kaikuu
minussa. Mitä suurempi se on, sitä tuskallisempi on minun sitä kuulla.

Menin ulos vielä samana iltana, harhailin katuja ristin rastin ja aioin
seuraavana aamuna mennä Burgsmied-kadulle. Sillä välin vietin aikaani
tutustumalla yön varjossa uneksittuun Nürnbergiin, kuvittelemalla, että
tuo talo ehkä oli Yves'in veljesten ja mitähän Violet mahtaisi tuntea,
jos hän tietäisi, että minä kuljin hänen ikkunoittensa ohitse. Tämä
paikka oli vielä haaveellisempi kuin Inn-joen laakso ja Englantilainen
puutarha. Peittäydyin synkän Lorenz-kirkon varjoon. Sen suunnattomien
tornien takaa paistoi kuu. Kuljin sitten epäsäännöllisiä katuja ylös
ja alas, katuja, jotka joskus olivat aivan pimeitä, joskus loistivat
korkealla riippuvien sähkölamppujen valossa. Kirkkaassa valossa olivat
ikivanhat talot vielä synkemmän näköisiä, suurine, terävine, kokonaan
kivisine kattoineen aivan mielivaltaisesti suoraan tai vinosti katua
vastaan asetettuina. Seisoin kauan eräässä katuristeyksessä, joka
loiveni virtaan päin. Suuri lamppu keskustassa valaisi viiden tai
kuuden jyrkän kadun suuta joka suunnalle. Vaikenevia varjoja tuli
ja meni vilkkaassa, valkoisessa valossa. Olin saanut päähäni, että
tapaisin miss Yves'in helpoimmin sellaiselta paikalta, missä monta
katua sattui yhteen, ja olin varma, että tuntisin hänet jo kaukaa
ainakin hänen käynnistään. Mutta aika kului, ohi kulkevat varjot
harvenivat, ja toivoni väheni. Hitaasti astuen läksin viimein pois.

Minä kuljin siltä paikalta hyvin pimeää ja kapeaa König-katua pitkin,
kiinnepistettäni Lorenzkirkon torneja kohden, joiden luona majapaikkani
oli. Avonainen, lyhdytön landau kulki hitaasti edelläni ja pysähtyi!
_Zur Sonne-kahvilan_ eteen.

Pieni herra tuli ulos, sulki vaununoven ja nojautui siihen puhuen
vilkkaasti ja suurella äänellä. Äkkiä kuulin naurua ja toisen äänen,
joka sai minut jäykistymään.

"Te, ilkimys!"

Se oli Violet.

Kolkuttavin sydämin jäin seisomaan parin askeleen päähän vaunuista.
Herra käänsi kasvonsa minuun päin. Silloin menin vaunujen taa ja
olin katselevinani Nassau-suvun talon harjoja, jotka erottautuivat
selväpiirteisinä kirkkaassa kuunvalossa. Violet ja tuo herra juttelivat
yhä, hän ystävällisellä, mies iloisella äänellä. Outo ääni ei ollut
nuori. Kuulosti siltä että he väittelivät tapaisivatko toisensa
huomenna vai ei. "No", sanoi miss Yves viimein "ylihuomen aamuna siis."

"Niin, ylihuomenna", vastasi toinen, "Puoli seitsemältä asemalla!"

He hyvästelivät, herra meni kahvilaan ja miss Yves kumartui sanomaan
jotain ajajalle. Silloin lausuin ääneen molemmat ensimäiset säkeet
runostani, josta hän piti niin paljon.

    Jos mua lemmit, tahtoisinpa olla
    haudassa syvän laakson pohjalla.

Kummastuneena kääntyi hän minuun päin. Seisoin jo hänen vaunujensa
vieressä. Tartuin hänen käsiinsä ja sinä hetkenä emme kumpikaan voineet
sanoa sanaakaan. Olimme niin lähellä toisiamme, että saatoin huomata
hänen silmistään ja otsallaan tuon äkillisen, synkän intohimon, joka
niistä oli loistanut tuona onnellisena hetkenä, kun ensi kerran olin
lukenut hänelle säkeeni rakkaudesta ja kuolemasta ja hän oli katsellut
minun otsaani. Sitten katsahti hän äkkiä ajajaan ja veti nopeasti
kätensä pois.

"Te täällä?" sanoi hän italian kielellä. "Kuinka se on selitettävissä?"

"Tekö sitä kysytte?" vastasin. "Tulen Napolista."

"Te tulette Napolista?" sanoi hän saksaksi. "Hyvä! Ja aiotteko jäädä
tänne?  Oi", jatkoi hän sitten italiaksi, "teidän ei olisi pitänyt
tulla! Jumalani, miksi te tulitte?"

Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten hiljaa minun nimeni. Taas kulki
kuin heikko vavahdus, kuin pidätetty liikahdus koko hänen ruumiinsa
lävitse.

"Addio!" sanoi hän sitten. "En voi jäädä tähän kauemmaksi, enkä saa
tavata teitä enää. Kirjeet ovat jo herättäneet epäluuloa."

"Enkö saa tavata teitä enää?"

Äänessäni oli varmaan hyvin lannistunut sointu, sillä miss Yves
vastasi: "Jumalani, tiedättehän itse tahdonko tehdä teille pahaa.
Ehkäpä ei minun pitäisi tehdä niinkään... kuitenkin... Missä asutte?"

"Majatalossa _Zum roten Hahn_, tässä lähellä."

"Huomenna saatte minulta kirjeen. Addio! Jumala teitä varjelkoon!
Ja kiitos kaikesta! En todellakaan ole kiittämätön. Hyvästi",
kertasi hän saksaksi. "Jos en saisi iloa nähdä teitä toiste, toivotan
teille onnellista matkaa. Kertokaa minulta terveisiä Napoliin ja
kallionkielekkeellenne."

Hän otti pois toisen hansikkaansa ja ojensi minulle kätensä, johon
tartuin molemmin käsin ja suutelin sitä.

"Sanokaa, missä asutte", kuiskasin. "En tule sinne, mutta ilmoittakaa
se minulle."

"Pyydän!" sanoi hän pelästyneenä, epätoivoissaan, ikäänkuin hänen olisi
pitänyt taistella samalla kertaa itseään ja minua vastaan. "Kirjoitan
teille! Addio!"

"Sanokaa, oliko se, joka puhui teidän kanssanne..."

"Ei, ei!" sanoi hän hymyillen. Vasta hänen hymyillessään näin
kyyneleitä hänen silmissään.

Mieleeni välähti ajatus, että hän jo oli naimisissa, Sanoin sen
hänelle, mutta hän ei vielä ollut niin pitkällä.

"Se ei vaikuta mitään; kohta olen."

"Te rakastatte minua, ja minä en väisty. Älkää unohtako sitä!"

Ne olivat viimeiset sanamme. Violet veti kätensä pois ja sanoi ajajalle
jotain. Vaunu kulki edelleen, kääntyi ympäri lähimmällä torilla ja tuli
ravaten minua vastaan. Miss Yves kumarsi vielä tervehtien, sitten oli
kaikki ohi ja melu ja näky katosi pimeälle, jyrkälle Königkadulle.

Palasin majataloon ja sulkeuduin huoneeseeni nauttien vielä kerran
äskeisen hetken lämmittävästä autuudesta. Se ajatus, että sieltä, mistä
profetalliset uneni olivat tulleet, tuli tämä kohtauskin, tämä suurin
lahja, muuttui nyt valoisaksi varmuudeksi. Olin löytänyt Violetin,
tiesin, että hän rakasti minua ja että hän vielä oli vapaa, nyt en
saanut kadottaa hetkeäkään.

Seuraavana päivänä saisin hänen kirjeensä. Saapa nähdä, sanoisiko
hän minulle jotain lähestyvistä häistään, syistä, jotka hänet siihen
pakottivat? Ehkäpä, mutta sillävälin täytyisi minun hankkia tietoja.
Hain heti Nürnbergin kartasta paikan, missä Yves'in valimo oli. Vaikka
omistajat eivät itse asuisikaan siellä, kysyisin sieltä heidän taloaan.
Tuo tuntematon ja miss Yves olivat sopineet kohtauksesta asemalla
huomenna puoli seitsemän. Aikataulu ilmoitti minulle, että kuuden ja
seitsemän välillä lähtee juna Müncheniin.

Ennen kuin kävin maata avasin ikkunan ja katselin terävien kattojen
metsää ja Lorenzkirkkoa, jonka yläpuolella kuu juuri paistoi hopeoiden
goottilaiset korko-ornamentit. Kauan katselin kaupunkia, jossa miss
Yves oli elänyt, jossa hän nyt, kenties missä paikassa, ajatteli minua.
Tunsin matkustajan henkistä huumausta, matkustajan, joka saapuneena
vanhastaan kuuluisaan maahan näkee kaiken ympärillään outona ja
suurena, ja huomaa liikutettuna, että tämän vieraan maan ja hänen oman
tunteensa välillä on salaperäinen sukulaisuussuhde, että tämäkin osa
maailmaa on jollain lailla hänen isänmaansa.




XIII.


Seuraa vana aamuna menin ulos jo puoli kuudelta. Satoi hienosti, ja
_Naisten portin_ paksua, pyöreää tornia, kadun päässä, verhosi sumu.
Menin paikkaa kohti, jossa olin tavannut Violetin. Ei näkynyt elävää
olentoakaan, kahvila _Zur Sonne_ oli vielä suljettuna ja kuulin
ainoastaan pronssisen kaivon hiljaisen solinan lähistöltä. Päästäkseni
Burgschmiedkadulle täytyi minun kulkea sumuisenharmaan, aution
kaupungin läpi, joka näytti minusta haaveelliselta kunnioitettavassa
vanhuudessaan. Mahtavien siltojen välistä näin surkeanpienen joen,
jota rajoitti kaksi riviä tornein ja huipuin koristettuja taloja. Näin
ihania, täysin säilyneitä muistomerkkejä ammoin kuolleista hengistä,
näin pyhimyksiä, munkkeja ja sotureita kiveen veistettyinä seisomassa
talojen kulmissa ja ovien, siltojen kaiteiden ja huippukaarityylisten
kulmatornien päällä, jotka pistivät esiin talojen julkisivuista.
Tuntui, kuin olisi ihmissuku kuollut ja aurinko ammoin sammunut, kuin
olisivat nuo kadut taikakuvia menneisyydestä ja minä itse varjo vain.

Löysin Yves'in valimon aivan Tiergärtnerportin luota. Jonkunlainen
työnjohtaja sanoi minulle, että Yves'it asuivat Theresiankadulla ja
mainitsi myös talon numeron. Kysyin häneltä tulisiko herra myöhemmin
valimoon. Kuka heistä? kysyi hän; heitä on kolme veljestä. Silloin
kerroin siitä, joka oli ollut Italiassa, ja sain tietää, että hän ja
neiti olivat palanneet kolme viikkoa sitten, että hän ei juuri voinut
hyvin ja että hän tuli harvoin valimoon, seuraavana päivänä hän sentään
varmasti tulisi. Kysyin, eikö hän huomenna matkustaisi Müncheniin. Mies
väitti, että se oli mahdotonta. Ennenkuin menin, uskalsin vielä kysyä,
eivätkö työmiehet antaisi neidille häälahjaa. Hän vastasi, ett'ei hän
tiennyt siitä mitään. "No tiedättekö ainakin, koska häät pidetään?"
kysyin vielä. "En", vastasi hän välinpitämättömästi; "se ei kuulu
minuun."

Pitkin tiheää puistokujaa, linnan ohi — siellä oli Violetilla ehkä
tapana kävellä — pääsin kymmenessä minuutissa Theresiankadulle ja
löysin yllämainitun talon, kaivon luota. Se oli kaunis rakennus;
saksalaista renesanssityyliä, ulkonevine nurkkalisäkkeineen ja terävine
torneineen katon kulmauksissa. Kahdessa ensi kerroksen ikkunassa oli
kukkia. Olivatkohan ne Violetin? Kirjoittikohan hän par'aikaa minulle?
Kysyin eräältä naiselta, joka ammensi vettä kaivosta, asuivatko
Yves'it tässä. Hän ei tiennyt sitä. Sade tiheni ja kaikki ikkunat
olivat suljetut. Kuljin edestakaisin talon edessä, enkä tiennyt teinkö
oikein näyttäytyessäni Violetille, enkä taas voinut lähteä poiskaan.
Viimein näin erään parturin avaavan puotinsa ja menin sinne toivoen
saavani kuulla jotain miss Yves'istä. Siellä oli nuori, mustapukuinen
mies, silmälasit nenällä. Hän oli metafysiikkaa tutkivan ylioppilaan
näköinen. Minua tervehtiessäänkin näytti hän kaihoten eroavan tämän
matalan maailman synnyn ajattelemisesta, mikä maailma pilvisen
taivaan alla ja heikon kaasullekin valossa ei näyttänyt kovinkaan
kirkkaalta. Vaivoin sain hänestä kiskotuksi sen, että naapuritalo
kuului Yves'in veljeksille, että he olivat vanhojapoikia ja että heidän
luonaan asui veljentytär, jonka lähimmässä tulevaisuudessa piti mennä
naimisiin professori Toplerin kanssa. Sulhanen oli ollut useita vuosia
Nürnbergissä ja opetti nyt Eichstädt'in lukiossa. Vielä sain kuulla,
että professori oli nelikymmenvuotias, pieni ja paksu, viiksikäs mies.
Hidasluontoisen parturin kakkulain lasitkin näyttivät ällistyneiltä,
hänelle ei varmasti ollut sattunut, että hänen oli täytynyt laskeutua
metafysiikan korkeuksista näin uteliaan palveltavan luo.

Eichstädt? Nimi ei ollut uusi minulle; minusta tuntui, että olin
lukenut sen päivää ennen yksinäisellä asemalla kukkuloiden ja metsien
keskellä ja ehkäpä olivat Müncheniläiset tuttavanikin puhuneet siitä.
Hyvin tyytyväisenä tähän ensimäiseen valosäteeseen palasin majataloon,
hakeakseni Eichstädt'in Bädekeristäni.

Siitä näin, että se oli pieni, hyvin vanha kaupunki, viiden kilometrin
päässä Nürnbergin—Münchenin radalla olevasta asemasta. Miss Yves
matkusti varmaankin huomenaamuna Eichstädt'iin; siis minäkin
matkustaisin sinne. Kun minä ajattelin kuinka vaadittaessa selittäisin
matkani sinne, koputettiin ovelleni ja viinuri tuli sanomaan minulle,
että ruokasalissa oli eräs, jolta saisin edellisenä iltana turhaan
haluamani tiedot. Menin alas ja tapasin ystävällisen ja hauskan
näköisen herran, joka söi siellä aamiaista jutellen isännän kanssa.
Hän puhutteli minua kohta ja sanoi tuntevansa Yves'in veljekset
hyvin. He olivat hyvin kunnioitettavia ihmisiä, ja vaikka he eivät
enää tehneet niin hyviä kauppoja kuin ennen, koska konerakennus oli
menemässä taapäin Nürnbergissä, pidettiin heidän asemaansa kuitenkin
täysin vakavana. Huomasin, että hän piti minua kauppamatkustajana.
Hän näki kuitenkin pian, että halusin toisenlaisia tietoja, ja
ehätti kysymään ennen minua tahdoinko tietää persoonallisia asioita.
Vastasin niin vapaasti kuin taisin, ett'en panisi niihin erikoista
arvoa; olin tutustunut yhteen Yves'in veljeksistä Italiassa, ja kun
sattumalta matkustin Nürnbergin kautta olin utelias saamaan hänestä
jotain tietoja. Herra kehui häntä hyvin paljon, käyttäen kuitenkin
aivan yleisiä puheenparsia, ja lisäsi, ett'ei oleskelu Italiassa
ollut parantanut hänen terveyttään. Kun hän kuuli, että aioin viipyä
Nürnbergissä aivan lyhyen ajan ja ett'en aikonut käydä herra Yves'in
luona, puhui hän vapaammin ja niin johtui keskustelu miss Yves'iin. Hän
oli puhunut neidin kanssa vain pari kertaa, mutta oli hyvin ihastunut
häneen ja asetti hänet hengen, sivistyksen ja tunteen puolesta paljon
korkeammalle setiään; sanoipa hän, ett'ei Yves'in talo ollut hänen
oikea ilmapiirinsä. Sedät olivat kunnioitettavia henkilöitä, vain
liiaksi kiintyneitä konerakennukseen ja sitäpaitsi hiukan itsepäisiä
ja ahdassydämisiä. Violetin isä oli ollut maalari, hän oli asettunut
Italiaan ja kuollut Englannissa jonkun aikaa roomalaisen puolisonsa
jälkeen. Köyhältä perheeltä oli jäänyt yksi tyttö, jonka sedät olivat
ottaneet huostaansa.

Nyt oli miss Yves kaksikymmentäviisi vuotta vanha. Luultiin, että hän
olisi luopunut avioliittoaikeistaan osaksi sairautensa, osaksi useita
vuosia sitten sattuneen tapauksen vuoksi; sitten oli kuitenkin eräänä
päivänä hänen kihlauksensa professori Toplerin kanssa julaistu. Hän oli
hyvin kunnianarvoinen mies, josta pidettiin paljon, mutta ei oikein
sopiva nuorelle naiselle, jolla oli niin hienostunut maku kuin miss
Yves'illä. Hän opetti Eichstädt'in lukiossa. Häät piti vihdoinkin
viettää heinäkuun lopulla, heti koulujen päätyttyä.

Kaiken tämän kertoi minulle pienillä keskeytyksillä tuo vieras herra,
jonka kanssa söin aamiaista helpottaakseni keskustelua. Kun hän
sanoi "eräs tapaus useita vuosia sitten", pisti sydämeeni. Olin heti
tuntenut, että Violetin surullisuus oli se vahinko, jonka hän oli
tuossa myrskyssä saanut. Hän itsekin oli viitannut johonkin sellaiseen
sanoissaan ja kirjeissään, ja kuitenkin kärsin siitä, aivankuin olisin
ennen järjettömyydessäni toivonut, ett'ei Violet olisi puhunut totta.
En uskaltanut ilman muuta pyytää selitystä. Puhuimme muista asioista,
taiteesta Nürnbergissä, Veit Stossista, Krafftista, Germanisesta
Museosta. Pöytätoverini sanoi vielä, että jos tahdoin saada
jonkunmoisen käsityksen professori Toplerista, pitäisi minun museoon
mennessäni katsella Karthäuserkadun kulmassa olevaa kivistä munkkia.
Silloin uskalsin välinpitämättömällä äänellä kysyä miss Yves'in entisiä
kohtaloita.

"Vanhoja juttuja!" vastasi hän; "surullisia juttuja. Liian suuri
luottamus miehiin!"

Hän oli lopettanut aamiaisensa ja nousi ylös sanottuaan nämä sanat,
jotka herättivät sielussani vielä suuremman tuskan, vielä vaikeampia
arveluita. Mielikuvitukseni ei tahtonut talttua. Se toi eteeni yhä
uusia kuvia, joita en voinut poistaa, enkä suvaita. Minä kärsin syvästi
ja sydämeni toiminta heikontui melkein, kunnes taas sain jonkun verran
lievitystä ja virkistystä siitä tiedosta, että Violet nyt rakasti minua.




XIV.


Kun kirjeitä ensi kerran jaettiin, en saanut mitään. Postia kannettiin
uudelleen vasta kolmen tunnin päästä, ja minä päätin viettää ne
Germanisessa Museossa. Harhailin koko tunnin tässä labyrintissa,
jonka muodostivat vanhat salit, marmorirappuset ja goottilaiset
luostaripihat, joissa suihkulähteet lorisivat puolihämärässä ja
heikko valo lankesi läpi maalattujen ikkunoiden hautaveistoksille.
Pysähdyin joskus katselemaan pienestä avonaisesta ovesta pihaton
rehevää vehreyttä ja hengittämään kirkasta, puhdasta ilmaa. Katselin
juuri jättiläiskokoista Bremenin Rolandia yhdeksännellätoista tai
ensimäiselläkolmatta pihalla, kun kuulin takaani äänen, jonka luulin
tuntevani. Käännyin ympäri, vanha, papin näköinen mies puheli kiivaasti
vartijalle, joka kuunteli häntä hymyillen. Tuollaisen äänen tunsin
varmasti, mutta miestä en ollut koskaan nähnyt. Hän intoili sitä
tyhmyyttä vastaan, että joku oli poistanut en tiedä minkä Pyhän Yrjänän
kivipatsaan jostain vanhasta talosta sijoittaakseen sen museoon. Sitten
jätti hän vartijan ja kulki ohitseni yhä kuohuen vihasta mennäkseen
pihalle katsomaan Rolandia lähempää. Ohikulkiessaan iski hän kiukkuiset
silmänsä minuun aivan kuin sanoakseen: "ja te ette ole yhtä mieltä
kanssani?" Hän oli kokonaan mustiin puettu, pieni ja hiukan kumara;
hänen vanhahko ulkomuotonsa muodosti vastakohdan silmien tulelle. Hän
käveli nopeasti Rolandin ympäri ja kulkiessaan taas ohitseni mutisi
hän olkapäitään kohottaen: "Sementtiä!" Kysyin taas itsekseni missä
ihmeessä olin kuullut tuon äänen.

Tapasin hänet taas eräässä kirkkokappelissa, jossa kirkolliset
taidekokoelmat olivat. Hän istui Kaulbachin taulun edessä, joka
esittää nuorta Otto III:ta, kuinka hän juhla-aterian jälkeen
Aachenissa juomatoveriensa kanssa, juopuneen päähänpistosta, tunkeutuu
suuren keisari Kaarlen hautaan ja näkee ruumiin soihtujen valossa
valta-istuimella majesteetillisenä ja pelottavana. Tuntematon lausui
ääneen ilmi ihastuksensa toistellen itsekseen: "kaunis, erinomaisen
kaunis!" Hän nousi istuimeltaan, melkein haisteli pitkällä, terävällä
nenällään kuvioita ja palasi taas kiireesti istumaan. Hän näki minut ja
sanoi, kasvot yhä loistaen, tällä kertaa mielihyvästä:

"Tämä lohduttaa." Muistossani välähti kuin salama; ääni oli miehen,
joka edellisenä iltana oli keskustellut Violetin kanssa Zur Sonne
kahvilan luona. Kiirehdin puhumaan, olemaan yhtämittaa hänen
kanssaan, siinä tarkoituksessa, että vastaväitteilläni viivyttäisin
häntä. Ihailin taulun suunnitelmaa ja tein joitakuita huomautuksia
sen köyhää ja kuivaa väritystä vastaan. En tiedä kuinka sanoin sen
hänelle, sillä puhun jokseenkin kankeata ja virheellistä saksaa.
Luulin, että hän söisi minut. — "_Wie! Wie! Es ist ja eine Gruft!
Es ist ja eine Leiche!_ Kuinka, kuinka! Sehän on hauta! Tuohan on
ruumis!" Puolustin mielipidettäni. Taulun varjot ovat synkät, mutta
niissä ei ole syvyyttä, soihtujen ruumiille lankeava valo on räikeä
eikä elävä, kuviot erottautuvat liian vähän taustasta. Väitellessämme
lauhtui tuntematon. "Oikeastaan" — sanoi hän — "en juuri voi
väitellä värityksestä, minä puolustan aatetta; aate on piirre, jota
ei ole luonnossa, vaan minun sielussani. Sieluni ymmärtää suuren
runoilijan tarkoituksen, sen runoilijan, joka on maalannut tämän.
Suuri aate! Suuri näky menneisyydestä! Vähät siitä vaikka se olisikin
köyhä ja kuiva! Se vaikuttaa minuun enemmän tälläisenä. Onko herra
ranskalainen?" Kun hän kuuli, että olin italialainen, osoitti hän
vilkasta ja iloista hämmästystä. Hän tarttui käsivarteeni.

"_Aus Rom, mein Herr? Aus Rom?_" Ymmärsin, että vastaukseni olisi
hänelle pettymys. Hän toivoi, että olisin Roomasta, tai ainakin
Veneziasta tai Firenzestä; mutta hän tyytyi nopeasti vaatimattomaan
lombardilaiseen kotiseutuuni.

"Oi Italia, Italia!" — sanoi hän — "_Ille terrarum mihi praeter omnes
angulus ridet!_ Ymmärrättehän?"

"_Ubi non Hymetto_" — vastasin — "_mella decedunt_."

Luulin, että hän syleilisi minua, ja siitä saakka olimme ystäviä.

Kävimme yhdessä kirkollisissa kokoelmissa. Tuntematon jutteli paljon
ja hyväntuulisesti. Ei hän ensi kertaa käynyt tässä museossa. Hän
tahtoi nähdä vain pari kolme salia kerrallaan. Vartijat tunsivat
hänet tosiaankin. Kuulin erään heistä nauraen sanovan näyttäen häntä
toverilleen: _der Schwabe!_ Sillävälin oli toisen postin jakoaika
tullut ja sanoin hyvästi seuralaiselleni, joka pyysi minua vaihtamaan
käyntikortteja. Säpsähdin lukiessani hänen kortistaan: _D:r Stephan
Topler_. En ollut varma siitä oliko hän pappi vai ei, mutta sulhanen
hän ei voinut olla.




XV.


Miss Yves'in kirje odotti minua majatalossa. Se on ainoa, jota en ole
säilyttänyt. Poltin sen luettuani ja taas luettuani sen ylpeyden ja
mustasukkaisuuden puuskassa, kun en voinut sietää lähelläni sanoja,
joiden piti parantaa minut tulella ja miekalla, ja jotka toivat minulle
sen sijaan katkeran kuumeen niin kuin olin aavistanutkin, kuumeen,
joka ärsytti minua sitä enemmän, mitä varmemmin luulin voittavani sen.
Alkua en enää selvästi muista. Miss Yves alkoi muistaakseni sillä,
että pani yllätyksen syyksi hämminkinsä edellisenä iltana, ja puhui
sitten kiitollisuudella kirjeistä, joissa olin avannut sieluni hänelle,
luvaten säilyttää ne ystävällisessä muistossaan. En ole unohtanut
ainoatakaan seuraavista sanoista:

"Minulla on voittamattomia syitä olla menemättä kauemmaksi. Jos niin
tekisin, ahdistaisivat minua taas menneisyyden syytökset, nykyajan
vaatimukset ja tulevaisuuden uhkaukset.

"Olen tullut vakuutetuksi, mietittyäni koko ikävän yön, että minun
täytyy olla vielä ankarampi kuin tähän saakka. Siitä asti, kun ensi
kerran tapasimme toisemme myötätuntoisina, oli minulla sama käsitys
asemastani kuin tällä hetkellä. Eilen illalla olin taas heikko. Minun
täytyy tulevaisuudessa vastustaa tuota heikkoutta, minun täytyy pyytää
teitä pitämään suhdettamme loppuneena, muuten, paitsi muistossa. Jos
ette tyydy siihen ja koetatte vielä tavata minua, täytyy minun näyttää
menettäneeni muistonkin teistä.

"Ettehän tahdo tuottaa minulle sellaista tuskaa? Se, mitä olen
kirjoittanut, on taipumaton tahtoni. Tietäkää, jos sekään voi
tyynnyttää kiihkoanne, että vuosia sitten olen rakastanut niin, ett'en
enää voisi sillälailla rakastaa, ja häpeisin, jos kuitenkin voisin. Te
ette voi tehdä minua niin onnelliseksi, tai niin onnettomaksi, kuin
eräs toinen on minut tehnyt."

Pitäessäni kirjettä tulessa vapisi käteni liikutuksesta. Viekkaat sanat
hiiltyivät, keinotekoinen kylmyys paloi; kaikki nuo turhat valheet
katosivat väliltämme. Ja jos olet rakastanut muita ennen minua, sanoin
syleillen häntä mielessäni intohimoisesti ja suuttuneena, jos olet
rakastanut toisia ennen minua, mitä se minua liikuttaa? Voitko sinä
tietää, sinä joka rakastat minua, kuinka onnelliseksi sinut tekisin? Ja
mikä on, Jumalan tähden, tuo menneisyys, mikä se nykyisyys, mikä on se
tulevaisuus, joka voi riistää sinut minulta?

Vastasin heti, näin:

"Olen polttanut kirjeenne. Sinä päivänä, jona Jumala on meidät
yhdistänyt voisi sen säilyttäminen tuottaa teille tuskaa."

Vietyäni itse kirjeen postiin tunsin itseni kyllin rauhalliseksi ja
läksin katsomaan kaupunkia.

Todellisuudessa ajattelin paljon enemmän sitä hetkeä, jolloin miss Yves
näkisi minut asemalla, hetkeä, jolloin hän kuulisi minun mainitsevan
Eichstädt'iä, kuin välitin ihailla _Streusandbüchse des Deutschen
Reichs_, niin kuin saksalaiset Nürnbergiä nimittivät. Sen vuoksi
aioin niin pian kuin mahdollista saattaa Violetin tietoon, että menin
Eichstädt'iin ja tunsin hänen matkansa määrän. En koettanut tavata
häntä; kun mennen P. Sebastianen kirkolta linnalle katselin hetken
Theresiankadun kulmasta Yves'in talon siroja parvekkeita, ja kun
hiukan myöhemmin, mennessäni Pyh. Johanneksen vanhalle kirkkomaalle,
missä Albrecht Dürer lepää, kuljin Yves'in valimon portin ohi, en
katsahtanutkaan sisään.

Mielessäni oli rakkaus, eikä taide. Tunnustan kuitenkin, että joskus
innostutti minut vanhan taiteilijan voima ja sirous. Ne vetivät minua
puoleensa, ei kuitenkaan pois rakkaudesta, vaan kauemmas nykyhetken
huolista ja harmista. Kauneuden ilo valtasi minut etenkin kauneuden
kaivon luona, Adam Krafftin sakramenttilippaan edessä Lorenzkirkossa
ja Sebalduskirkon ihania torneja katsellessani. Olin ylpeä ollessani
täysi taiteilija ja onnellinen siitä, että Violetin rakkaus oli
sytyttänyt minuunkin työn ja aatteiden tulen. Tuo toinen nainen sanoi
olevansa kateellinen runottarelleni, mutta Violet! Rakkauteni ja
sieluni syvyydessä näkisi Violet itsensä, aina itsensä, ennen kaikkea
itsensä, niinkuin aurinko kuvastuu kaikkeen millä elämä on. Tuo
toinen nais-raukka puhui mustasukkaisuudesta, kun ei tiennyt kuinka
rakastetaan.

Muistelen että satoi, kun nousin Vestner torniin, tuulen puuskat ja
sadekuuro, tunkeutuivat ruuduttomista ikkunoista katettuun huoneeseen,
missä tornin, vartija piippunsa varrella tyynesti osotteli toisia
torneja, kirkkoja ja kaupungin muistomerkkejä, sekä kaukaisen sumun
peittämiä, näkymättömiä paikkoja Kysyn häneltä missä päin Eichstädt
oli. Hän toisti hämmästyneenä: "Eichstädt? Te sanoitte Eichstädt?"
Ja näyttäen kädellään ikkunasta alkoi hän viittailla etelää kohti
ikäänkuin osoittaakseen pitkää, pitkää matkaa. Jäin siihen unelmoiden
katselemaan näkemättä mitään, välittämättä sateesta ja tuulesta joka
pieksi kasvojani.




XVI.


Seuraavana aamuna paistoi aurinko. Olin asemalla tunnin ennen aikaa.
Vasta silloin, kävellessäni edestakaisin pitkin postitalon ja
aseman välistä toria tuli mieleeni, että Violet ehkä on muuttanut
suunnitelmaansa, että on voinut sattua joku este. Tuon kuvittelun
kiusaamana pahoittelin, ett'en ollut ensin käynyt Theresiankadulla
katsomassa ilmaisivatko balkongit perheen nousseen ylös tavallista
aikaisemmin. Olisin tahtonut juosta sinne nyt, mutta pelkäsin,
ett'ei ollut aikaa ja epäilin, siksi kunnes se kävi mahdottomaksi.
Ajopelejä alkoi saapua, ja onneksi ei piinani ollut pitkäaikainen:
tuolta saapuivat jo Violet'in vaunut Naistenportin läpi tasan puoli
seitsemältä. Violetin seurassa oli kolme naista ja yksi herra. Hän
oli hyvin kalpea! Mutta hymyili sittenkin! Näin hänen vaivaloisesti
nousevan vaunuista. Tuskin maahan päässeenä katseli hän ympärilleen
ikäänkuin hakeakseen jotakin; likinäköisyytensä vuoksi ei hän huomannut
minua, kun pysyttelin hiukan syrjempänä. Sitten näin hänen toisten
naisten kanssa menevän toisen luokan odotussaliin. Muutamaa minuuttia
sen jälkeen astuin minäkin sinne. Violet'in seuralaiset naureskelivat
keskustellen saattajansa, keski-ikäisen miehen kanssa, jostain joka
odotutti itseään. Yht'äkkiä kiiruhtivat he kaikki, paitsi Violet,
sisäänkäytävää kohden. Samassa kuljin minä hänen ohitsensa kävellessäni
edestakaisin salissa, ja hän näki minut.

En tervehtinyt häntä, mutta katselin häntä tahtoen puhua hänelle
katseellani. Hän säpsähti ja minusta näytti, että hän sulki silmänsä.
Äkkiä käänsi hän päänsä pois. Samassa tuli joku suurella melulla
sisään sateenvarjo vasemmassa ja suuri paketti oikeassa kädessään,
juuri se, jota odotettiin, ystäväni Germanisesta Museosta. Hän ei
näyttänyt välittävän suuriakaan toisista häntä tervehtivistä naisista,
vaan kiiruhti suoraan puristamaan miss Yves'in kättä. Puna paloi
Violetin kasvolla, hänen suloisia silmiään ei voinut sanoa loistaviksi,
mutta niistä välkkyi tavaton valo. Tohtori Topler istuutui hänen
rinnalleen ja eräs nuori, vaalea tyttö seurassa huudahti, taputtaen
käsiään, äänellä, jossa nauru helmeili: "Oi, kuulkaas, kuulkaas,
katsokaa Violetia!" Näin miss Yves'in punastuvan yhä enemmän, tekevän
kärsimättömän ja moittivan liikkeen; kuulin Toplerin onnellisena,
piloillaan anastavan itselleen koko ansion punastumiseen. Violet
sanoi varmasti nuorelle ystävättärelleen katkeran sanan, jota en
kuullut, koska vaalea joutui hämilleen ja kaikki vaikenivat. Minä
jatkoin kävelyäni, vaikka sisässäni kuohui ja kävi. Tohtori Topler
nosti silmänsä, huomasi minut, tervehti minua latinaksi, kädet
ojennettuina, kuin vanha ystävä. Silmäsin Violetiin; hän katseli
meitä kalpeana ihmetyksestä. Muutkin katselivat toisiaan uteliaina.
Topler kysyi minulta olinko matkalla Müncheniin. Vastasin hyvin
selvästi ja kuuluvasti, ett'en mennyt Müncheniin, vaan Eichstädt'iin.
"Silloinhan matkustamme yhdessä", huudahti herra Topler. "_Misere
cupis abire!_ Tulemme matkustamaan yhdessä!" Ja hän kertoi minulle
menevänsä Eichstädt'iin muitten ystävien seurassa. Sitten hän kääntyi
ympäri ja kiiruhti heiluttaen pakettiaan ja sateenvarjoaan kertomaan
seuralaisilleen kuka minä olin. Eilen olin komeillut latinantaidollani
ja tiedoillani Saksan kirjallisuudesta ja olin hankkinut hänessä
ihailijan itselleni, nyt ymmärsin hänen liikkeistään että hän kertoi
miss Yves'ille suurenmoisia asioita minusta. Miss Yves oli tekeytynyt
kylmän näköiseksi ja näytti tuskin kuuntelevan. Lähdön hetkellä tarjosi
toinen herroista hänelle käsivartensa, nuo kolme naista, tai neitosta
seurasivat yhdessä taempana ja Topler halusi tulla minun kanssani. Hän
sanoi minulle tahtovansa välttämättömästi olla kanssani, hänellä oli
niin paljon kysyttävää Italiasta, jonne hän aikoi vähän ajan kuluttua
lähteä kolmannen kerran. Lopuksi tapasin itseni olematta vähääkään
tunkeilevainen samasta vaunusta kuin miss Yves, joka, ollen yhtä
hämillään kuin minäkin, ei kertaakaan kääntänyt silmiään minuun päin.
Valitsimme paikat niin kauas toisistamme kuin mahdollista. Violetin
molemmat ystävättäret katselivat toisiaan hymyillen ja sitten minua,
aivan kuin olisivat pyytäneet anteeksi _Schwabinsa_ eksentristä
käytöstä. He kysyivät minulta katseillaan: Mitä te asiasta arvelette?
Topler ei välittänyt siitä, vaan ahdisteli minua kyselemällä uutisia
rakennustöistä Roomassa ja Firenzessä; korjaustöistä Veneziassa ja
uudenaikaisesta italialaisesta musiikista. Vastasin niinkuin taisin ja
nyt seurasi vilkas tulitus kommentarioita; milloin säihkyi ilo, milloin
suuttumus hänen silmistään, jopa hiuksistaankin. Huomasin kuitenkin,
että kun Roomasta puhuessamme koskettelin paavin persoonaa, tai uusia
järjestyssääntöjä, vaikeni hän ja luisui äkkiä käsistäni. Musiikissa
oli hän ankara Wagnerin vastustaja, vanhojen italialaisten mestarien,
etenkin Clementin, tulinen ihailija. Aluksi puhuimme ainoastaan hän ja
minä, mutta sitten alkoi hän heitellä sanoja kuin pikkurahoja oikealle
ja vasemmalle, synnyttäen tuolla naurua, täällä sanoja ja saaden
aikaan lopuksi yleisen keskustelun. Violetin vaikenemista hän vain ei
voittanut.

Minä puhuin ainoastaan hänelle. Vihdoin ruvettiin keskustelemaan
hiukan kaikesta, taiteesta, luonnosta, Italiasta ja Saksasta. Violetin
kuullen kuvasin Venezian vaalealle neidolle, jonka halu paloi nähdä
merta, gondooleja ja kyyhkysiä. Hän ei näyttänyt tuntevan rakkautta,
ei ajatellut sitä koskaan; ja minä sanoin, että Venezian pehmeä
hiljaisuus, outo ulkomuoto ja unohdusta tuottava ilma oli olemassa
haavoitettuja sieluja ja niitä varten, jotka tahtoivat unohtaen
rakastaa. — "Silloin ei Veneziasta ole minulle", sanoi hän kääntäen
hymyilevät kasvonsa Violetiin päin, jonka poskilla väreili polttava
puna.

"Hiljaisuutta ja unhotusta löytää Eichstädt'istäkin", huomautti tohtori
Topler "ja nyt on siellä kauhea rautainen siltakin, kai samanlainen
kuin Veneziaankin on rakennettu. Alpit eivät ole esteenä nykyajan
sivistykselle. Me olemme barbaareja, te olette barbaareja, kaikki ovat
barbaareja." — "Tämä herra tulee Eichstädt'iin", sanoi hän sitten
toisille. "Hän on paljon rohkeampi italialainen kuin Cristoffer
Columbus. Hän löytää Eichstädt'in."

Kaikkia ihmetytti se, että ulkomaalainen halusi nähdä Eichstädt'in,
seudun, joka Toplerin mukaan oli niin autio ja ikävä, että
Altmühljokikin vain vastenmielisesti ja niin hitaasti kuin mahdollista
tuli sinne. Nähtävästi sanoi hän sen kiusatakseen naisiamme, jotka
todella väittivät innokkaasti vastaan. Mieleeni juolahti sanoa, että
ystäväni Münchenissä olivat puhuneet minulle Eichstädt'istä. Naiset
huudahtivat, pieni vaalea paukutti käsiään. Nehän olivat — sanoivat
he — heidän läheisimpiä tuttaviaan. Topler päästeli "ah, ah, ah!"
kovin tyytyväisen näköisenä. Vaalea neitonen ei käsittänyt, miks'ei
Violet pitänyt sattumaa merkillisenä. Sill'aikaa kun toiset kyselivät
minulta uutisia tutusta müncheniläisestä rouvasta, joka par'aikaa oli
Italiassa, alkoi hän kysellä puoliääneen jotain miss Yves'iltä, hyväili
häntä ja kuiskutteli hänen korvaansa, lempinimiä kai. Violet kielteli
pudistellen päätään, naurahteli hiukan, oli hiukan harmistuneen
näköinen, mutta ei puhunut. Lopuksi sai tohtori Topler hänet taipumaan.

Tämä katsahti tuon tuostakin huolestuneena häneen, ja kun vaalea
neitonen oli lakannut puhumasta Violet'in kanssa, kysyi hän hiljaa
jotain. "Ei, hän sanoo, ett'ei häntä mikään vaivaa!" kuiskasi tyttö.
Ukko ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä.

Kuljimme juuri pitkin Altmühlen rantaa, keskellä metsäisiä kukkuloita
ja niittyjä, jotka hymyilivät usvaisena aamuna. Topler sanoi minulle:

"Tämä runous on täysin saksalaista!"

Tästä johduimme keskustelemaan kielistä ja kirjallisuudesta ja minä
aloin kohta puhua englantilaisesta. En katsellut Violet'ia peljäten
tulevani ilmi, tai ainakin herättäväni epäilyksiä. Sanoin, että pidin
paljon englannin kielestä, että se muutamien suussa kaikui kauniimmalta
kuin mikään muu, ja että se usein soveltui ilmoittamaan ajatuksia niin
notkeasti, selvästi ja hienosti kuin suinkin oli mahdollista.

"Kuuletteko, kuuletteko, kuuletteko?" — sanoi keskeyttäen ystäväni
Topler miss Yves'ille. "Oletteko tyytyväinen?"

Violet mutisi sanoja, joita kukaan ei kuullut.

"Tiedättekö, että neiti on englannitar?" sanoi Topler minulle. "Minä
olen vanha, metsistynyt kyyhkynen Schwartzwaldista, lintu, joka
tahtoo näytellä seuraelämän papukaijaa pannen toimeen muodon vaatiman
esittelyn."

Kaikki nauroivat, paitsi Violet ja minä. Topler etsi jotain
taskukirjastaan.

"Minun täytynee alottaa tästä herrasta, joka ei puhu", sanoi hän
viitaten päällään toveriinsa, hyväntahtoiseen, hengettömän näköiseen
mieheen, joka tosiaan ei ollut kertaakaan avannut suutaan. "Ensin
täytyy minun sentään hakea italialaisen herran nimikortti, siksi, että
hänen nimensä on kaunis, mutta paljo helpompi säilyttää taskukirjassa
kuin muistissa. Herra Treuberg" — jatkoi hän löydettyään korttini —
"herra — — —. Minun täytyy harjoitella tämän nimen lausumista. Herra
— — —, rouva Treuberg, neiti Thekla von Dobra ja neiti Luise, hänen
sisarensa."

Violet oli vielä esittelemättä. Kirkas leimaus hänen silmistään sanoi
minulle: "Estäkää tämä narripeli!" Mutta se oli liian myöhäistä.

"Herra, — — — jatkoi Topler omantunnonmukaisesti — miss Yves."

Tervehdin, ja Violet ei voinut olla nyökäyttämättä päätään. Onneksi
vieri juna juuri pitkään tunneliin, joka on Pappenheimin ja
Dollnsteinin välillä, niin ett'ei kukaan saattanut tarkata meitä.
Topler katseli halukkaasti maisemia ja käänsi huudahdellen huomioni
valkoisiin kallioihin, joita oli hajallaan vihreillä niityillä.
Vihdoin sai hänet aivan intoihinsa korkeampi kukkula, jonka huipulla
oli hajallisia raunioita ja juurella muutamia keskiaikuisten muurien
ympäröimiä talopahasia.

"Kohta olemme Eichstädt'issä" — huomautti vaalea neiti Luise. Silloin
näytti Topler palaavan taivaasta maan päälle. "Onko teillä pullot?"
sanoi hän. "Onko teillä pullot?" Vaitelias herra tyynnytti häntä;
pullot olivat kyllä muassa. Rouva Treuberg, joka paraiten näytti
tuntevan müncheniläiset tuttavani, kuiskasi jotain Toplerin korvaan.
Hän kääntyi iloisena puoleeni:

"Nämä naiset pyytävät teitä mukaan", sanoi hän. "Tiedättekö, mitä
meidän _Maiweinimme_ on?"

Tunnustin, ett'en tiennyt.

"Saatte tietää sen tänään. Nämä naiset kutsuvat teitä huviretkelle
metsään."

Rouva Treuberg vahvisti sen hymyillen. Hän selitti minulle että
Eichstädt'in kaupunki on kaukana asemalta, ja että polku vie sinne
metsän läpi, jossa he aikoivat syödä aamiaista. Jos tulisin heidän
kanssaan, saisin kertoa yhteisille tuttavillemme, että olin nähnyt
Bahnhofswaldin; josta he paljon pitivät.

Vain yksi ajatus oli vallannut mieleni, pieninkin tapaus hukkui siihen
niin, että en enää muistaisi tuota vihreää nurkkaa frankkilaisessa
Jura-vuoristossa, missä Eichstädt'in pieni yksinäinen asema lepää aivan
kiskojen ääressä metsäisten, autioiden kukkulain välissä, joll'en olisi
myöhemmin käynyt siellä uudelleen. Eräs herra, jota matkatoverini
vilkkaasti tervehtivät, tuli vaunun ovelle ja auttoi Violet'in alas
vaunusta, sillä aikaa kun tohtori Topler kiljui heiluttaen käsiään
hänelle, en tiedä mitä, hyvin nopeasti. "Veljeni!" — sanoi hän minulle
parin huudahduksen välillä. "_Toplerus junior_!" Minä ja hän tulimme
viimeisinä ulos. Sillaikaa puheli miss Yves'in sulhanen naisten kanssa
seisten Violet'in vieressä, joka oli kalpea kuin kuolema. Hän poistui
hetkeksi ojentamaan veljelleen kätensä auttaakseen häntä laskeutumaan
vaunusta. Tämä esitti minut; vaihdoimme tervehdyksen puristamatta
toistemme käsiä. Herra Topler nuorempi ei näyttänyt oikein käsittävän
tätä esitystä ja katseli minua puoleksi kunnioituksella puoleksi
hämmästyneenä, siksi kunnes hänen veljensä työnsi hänet molemmin käsin
pois osoittaen muristen Violet'ia, joka oli mennyt asemalle päin
odottamatta hänen käsivartensa tukea.

Sulhanen oli pienikokoinen, hartiakas ja näytti noin viidenviidettä
ikäiseltä. Hänellä oli ruskeat hiukset, vaaleat lyhyet viikset, ei
juuri älykkäät kasvot ja puoleensa vetävä, ujo ja hyvä katse; kaiken
kaikkiaan oli hän onnellisimman ja noloimman näköinen mies maailmassa.
Sain hänestä omituisen piinallisen käsityksen. En tuntenut kateutta
häntä kohtaan; näin ensi silmäyksellä, että hän oli yksi niitä, joita
me miehet kehumme naisille heidän rakkautensa arvoisiksi, hyvin
tietäen, ett'eivät he kuitenkaan rakastu sellaisiin. Se, mitä minä
tunsin, muistutti omantunnontuskia, äkillistä tietoisuutta siitä,
ett'en ollut täysin rehellinen. Eikö minun olisi pitänyt sanoa, että
olin hänen verivihollisensa? Hänen katseensa kirkas rauha ahdisti
sydäntäni.

Sill'aikaa kun vanhempi Topler saattoi minut vaunuille, joihin
jätin tavarani, kuulin tutun, suloisen äänen vielä heikompana kuin
tavallisesti sanovan jotain, mikä sai toiset, etenkin neiti Luisen,
pahoittelemaan ja vastustamaan. Miss Yves oli varmaankin ehdottanut,
että jätettäisiin aamiainen metsässä sikseen; hän ehkä pelkäsi ilman
muuttuvan tai oli itse väsynyt. Luisella oli melkein kyyneleet
silmissä ja hän ehdotti, että Topler veljekset kantaisivat Violet'ia
käsivarsillaan; sulhanen, joka kai oli tehnyt suuria varustuksia
ateriaa varten, ei uskaltanut vastustaa ja katseli arkana milloin meitä
ja morsiantaan, milloin ruokavaroja, ja näitten näkeminen sai vihdoin
hitaan herra Treubergin pitämään pitkän puheen esitystä vastaan.
Vanhempi Topler ratkaisi kysymyksen tavallisella rajuudellaan ja
ilmoitti sitten minulle seisoessani hiukan syrjempänä, että _Maiwein_
valmistettaisiin ja juotaisiin metsässä. Silloin näin neiti Luisen
silmien taas säteilevän. Hän kiersi käsivartensa Violet'in vyötäisten
ympärille ja suuteli häntä olkapäälle, juosten edelleen hyppien,
liverrellen ja paukuttaen käsiään. Sitten hän pyörähti ympäri ja sanoi
Violetille tulisen innokkaasti kaksi säettä, joista en olisi ymmärtänyt
ensimäistä ilman tohtori Toplerin apua:

    Du mei flachshaarets Deandl,
    I hab di so gern.

Bahnhofswaldin varjoisat, jyrkät kukkulat olivat suoraan edessämme.
Minusta näytti, että miss Yves oli hyvin väsynyt. Hänen sulhasensa
puheli hänelle innokkaasti mutta nöyrästi; nähtävästi kiitti hän
Violetia jostakin, pyyteli anteeksi ja rukoili ystävällistä sanaa
morsiameltaan.

Minulla on tällä hetkellä edessäni muutamia kuivia lehtiä, muutamia
mustuneita _Waldmeisterin_ kukkia Eichstädt'in metsästä. Ainoastaan
kuolemattomaan ihmisajatukseen kätkettynä ikuistuu luonnon kauneus ja
nuoruus. Jos ummistan silmäni, näen elävästi edessäni valkean pikku
kukkasen, jota vanhempi Topler ja herra Treuberg näyttivät minulle
pyökkimetsän vihreässä varjossa. Tunnen sen lempeän tuoksun metsän
voimakkaan ja eloisan tuoksun seasta, kuulen peippojen ja rastaiden
sirkutuksen, edellämme kulkevien neitosten naurun, kun he kävelevät
tummassa vehreydessä etsimässä Waldmeisterkukkaa. Violet'ia vain en
näe, enkä kuule hänen ääntään, sillä hän astui jälempänä sulhasensa
kanssa. Neidot milloin näkyivät mäkien päältä, milloin katosivat
rinteiden taa, he kirkuivat ilosta joka kerran kun löysivät jotain ja
ennustivat naimaonnea kukkien lehdistä.

Rouva Treuberg huusi miehelleen, että hän menisi katsomaan voiko miss
Yves pahoin. Herra Treuberg, joka par'aikaa puhalteli kuumuudessa
leyhytellen viileyttä nenäliinallaan, tuli murheellisen näköiseksi ja
laskeutui alas mäkeä.

"Nyt hän ei helpolla tule takaisin", kuiskasi tohtori Topler minulle.
"Pyydän, ett'ette pitäisi herra Treubergia saksalaisuuden esikuvana."

Hän heilutti käsiään ilmassa, naureskellen pää kallellaan, mykkää,
nopeaa nauruaan.

"Valitkaa mieluummin minut", sanoi hän sitten, "vaikka me olemmekin
niin erilaisia."

Katsoin taakseni. Siellä ei vielä näkynyt ketään.

"Saksalaiset ovat usein hyviä ja kärsivällisiä", lisäsi hän — "niin
kuin kamelit; ja rakastuvat usein, niinkuin, en tiedä mitkä romanttiset
eläimet. Minun veljelläni on nämä molemmat saksalaisen luonteen
puolet. Katsokaa häntä, hän näyttää olevan täynnä olutta, mutta onkin
täynnä kuutamoa. Mitä taas kärsivällisyyteen tulee, niin saatte kohta
nähdä, että hän kiipee ylös miss Yves riippuen toisessa ja herra
Treuberg toisessa käsivarressa. Minä olen aivan toisellainen, aivan
toisellainen."

Sillävälin väittelivät neiti Luise ja hänen sisarensa jonkun matkan
päässä kukkasesta, jonka edellinen oli poiminut ja jota toinen ei
tunnustanut oikeaksi Waldmeisteriksi. Luisen huudahdukset olivat
kuin pienen nokan pistoksia. Hän nauroi, mutta luulen, että hän
mielellään olisi itkenytkin. He kutsuivat tohtori Topleria, ja koska he
hänestä saivat kolmannen väittelijän lisää, kutsuivat he vielä hänen
veljensäkin ja herra Treubergin, jotka olivat saapuneet. Niin jäin
hetkeksi yksin miss Yves'in kanssa.

Hän oli aivan kalpea, ja alkoi huutaa rouva Treubergia suloisella
äänellään, joka sammui parin askeleen päässä.

"Violet", sanoin minä. En keksinyt muuta ja tuskin olisin voinutkaan
sanoa mitään sen intohimoisempaa ja alttiimpaa. Hän katsahti minuun
vastoin tahtoaan. Hänen katseensa näytti ankaralta, mutta sen pohjalla
oli kuitenkin rakkaus. Minun silmäni kai loistivat sen nähdessäni,
sillä hän sanoi nopeasti:

"Onko se, mitä teette, mielestänne suoraa?"

"Minä selitän kaikki hänelle."

"Ei, Jumalan tähden!" sanoi hän.

Enempää emme voineet sanoa, mutta olin tyytyväinen sanoihini ja hänen
vastaukseensa. Siinä, että hän pyysi jotain minulta niin hätäisenä,
oli jonkunlainen kirvelevä sulo; siitä saattoi huomata, ett'ei hänkään
ollut täysin varma aikeistaan ja tulevaisuudestaan.

Kokoonnuimme aamiaiselle muutaman askelen päähän polulta, lähelle
pyöreätä aukeamaa, missä aurinko paistoi ruohikolle pyökkien ja kuusien
latvojen läpi, sinisen taivassilmän alle. Sen keskellä kuumotti musta
kanto.

Herra Treuberg avasi kaksi pulloa Rüdesheimeriä ja neidot pistivät
niihin pari Waldmeisterkimppua alassuin, että ne kuollessaan
jättäisivät viiniin suloisen metsätuoksunsa. Sillaikaa kun toiset
seurasivat toimitusta kuin pyhää menoa, sain katsella Violet'ia. Hänen
silmissään oli vielä tuo hätäinen _ei_, kun taas minun vastasivat
kyllä. Hän istui ruohossa pidellen suljettua päivänvarjoa. Hänen päänsä
oli kumarassa ja kädet yhtyneinä rukoilevaan asentoon.

Aloin puhella _Maiweinistä_ neiti Luisen kanssa.

"Viini ja kukkaset", sanoi tohtori Topler, "ovat molemmat saksalaisen
maaperän tuotteita, jotka me yhdistämme runoksi."

Koko metsäisessä kohtauksessa, eikä vain Maiweinissä, oli runoutta,
vaikka salainen murhenäytelmä esti minua silloin nauttimasta siitä,
mutta nyt palaa se sitä kirkkaampana mieleeni. Sillä aikaa kun
odotimme, että kukkien tuoksu siirtyisi viiniin, juttelin minä rouva
Treubergin kanssa yhteisistä ystävistämme. Hän muisteli kaukaisia,
pienessä hiljaisessa kaupungissa vietetyitä päiviä, hauskoja huviretkiä
tähän samaan metsään. Hän kuvasi minulle poikia, jotka minä tunsin
miehiksi varttuneina, ja kertoi yksityisseikkoja perheestä, iloja ja
suruja, joihin hän, ystävänä, oli ottanut osaa. Siinä muistui mieleen
noiden kaukaisten henkilöiden ajatukset ja tunteetkin. Rouvasta oli
outoa olla täällä ilman heitä, tietää, että he olivat hajonneet sinne
tänne maailmaan. Hän ei käsittänyt kuinka pensaat vielä voivat olla
noin tuoreita, vihreitä ja tuoksuvia, kuinka leivoset yhä laulelivat
yhtä iloisesti kuin hänen nuoruudessaan. Nyt ottivat sulhanen ja herra
Treuberg ruokavarat esiin koreista tohtori Toplerin jutellessa Violetin
kanssa. Violet teki hänelle kysymyksiä, joita en kuullut. Minusta
tuntui, että hän vastatessaan puhui jotain Germanisesta Museosta ja
Kaulbachin taulusta. Liekö Violet kysynyt kuinka Topler tunsi minut?
Puhuiko hän ehkä mielellään minusta?

Nyt tuli neiti Luise hiipien varpaillaan, sormi suullaan vieden
mukaansa sekä Toplerit että Treubergit näyttääkseen heille jotain. Jäin
taas kahdenkesken miss Yves'in kanssa.

"Älkää sanoko mitään", kuiskasi hän kiireesti, "ennenkuin olette
puhunut minun kanssani. Toivon, että minulla on voimaa!" — "Oi
Jumalani!" — sanoi hän sitten peittäen kasvonsa käsillään. Hän jatkoi
taas: "Puhelkaamme nyt hiukan yhdessä, että te voitte tulla tapaamaan
minua Treubergilla. En ole suora, teen tämän siksi, kun luulen, että
kun saatte tietää kaikki, ette enää tahdo — — —"

Hän ei voinut jatkaa ja kului vielä muutamia minuutteja kunnes toiset
palasivat. Olimme molemmat vaiti siihen saakka. Tiesin, ett'ei mikään
voisi erottaa minua hänestä, mutta viittaus hänen salaperäiseen
menneisyyteensä täytti mieleni katkeralla pelolla. Mutta samalla sai
se ajatus, että hän ehkä myöntyy tämän viimeisen ponnistuksen jälkeen,
sydämeni kiivaasti lyömään.

"Violet hoi!" huusi neiti Luise, tullen meitä kohden. "Jospa olisit
nähnyt! Kaksi niin sievää oravaa! Ne juoksivat hännät pörröllään
ylös alas puussa ja pysähtyivät sitten katselemaan toisiaan sievillä
silmillään, sievät pikkuturvat vastatusten."

Sievä hän oli itsekin, pikku neiti Luise. Hänen hoikassa olennossaan
asui notkeiden liikkeiden siro sulous; siinä sekaantui viimeinen
lapsellinen viehkeys naisellisen kypsyyden ensi pehmeyteen ja
pidättyväisyyteen, ja oikea saksalainen _Vergissmeinnicht_ kukki hänen
sinisissä silmissään. Hän istuutui miss Yves'in viereen ja alkoi
hyväillä häntä puhellen puoliääneen. Olin kiitollinen hänelle tästä
hellyydestä, koska yksi ainoa rakastava katsekin oli kielletty minulta,
ja nuo hyväilyt tuottivat minulle tuskaa samasta syystä. Violet silitti
hänen käsiään ja suuteli hänen hiuksiaan.

_Hän_ puhutteli minua ensin. Hän kysyi tunsinko Rivieraa, ja tulimme
selville siitä, että hän oli viettänyt muutamia päiviä Bordigherassa,
samaan aikaan kun minä olin Ospedalettissä. Olisin voinut nähdä
hänet, kun iltakävelylläni pysähdyin Capo di Sant'Ampelion kalliolle
katselemaan kuinka aurinko laski Ranskan puolelle. Olin sanomaisillani
hänelle, että eräänä iltana, hurmaantuneena mereen ja taivaaseen,
jotka yhtyivät suunnattomaan tulipaloon, olin veistänyt louhokseen
sanan _Love_. Se oli totta, mutta hillitsin itseni. Ei hänkään sanonut
minulle, että oli piirtänyt nimen, ei minun nimeäni, viimeiseen niistä
pienistä pinjoista, jotka varjostivat sitä tietä, jota pitkin hän oli
noussut palmumetsän läpi vanhaan Bordigheraan päin merta katsomaan ja
että häneen oli tehnyt syvän vaikutuksen se, että hän, pari päivää
sen jälkeen oli löytänyt saman pinjan myrskyn taittamana. Molemmat
olimme kulkeneet Ospedalettista Bordigheraan, keskellä tammikuuta aamun
koittaessa, olimme nähneet kalpean kuun lepäävän lännen kukkuloilla
vanhojen olivipuiden latvojen päällä, ja kuljettuamme läpi toisen
olivimetsikön olimme puolitiessä katselleet lehvien läpi kuinka
nousevan auringon pitkä kultajuova aaltoili meressä. Puhuin syvän
liikutuksen vallassa. Violet ymmärsi minut. Hänen äänensä tuli yhä
hiljaisemmaksi ja vavahteli joskus. Muut kuuntelivat tarkkaan. Kun
vaikenimme, huoahti neiti Luise ja sanoi, että hänellä olisi suuri
halu nähdä Italiaa. Hän alkoi lausua Mignon'in laulua, mutta keskeytti
puoliväliin päästyään.

"_Dahin dahin_", huudahti tohtori Topler, osoittaen Rüdesheimerpulloja:

"_Möcht ich mit dir, o mein Geliebter, ziehn_."

Se herätti naurua. Miss Yves'in silmät viivähtivät hetkisen minun
silmissäni. Ne eivät puhuneetkaan niin järkevästi kuin huulet!
Hän kääntyi äkkiä muuanne, mutta minut oli jo vallannut äkillinen
hyväntunne.

"Kuinka ihanaa olisikaan elää siellä", sanoi Luise hiljaa.

"Niin", sanoi Violet samalla äänellä, "mutta tahtoisin kuolla täällä."

"Etkä elää?" sanoi hänen sulhasensa arasti, koettaen tarttua hänen
käteensä. Violet tempasi sen äkisti pois. "Kyllä, kyllä", vastasi hän
nopeasti, ikäänkuin anteeksi pyytäen, "elää myöskin."

Lopuksi tarttui herra Treubergkin keskusteluun, lausuen mielipiteenään,
että _Maiwein_ jo oli valmista.

Kirkas Rüdesheimer, täynnä metsän ja kevään tuoksua, oli mietoa ja
vedenmakuista, mutta juoksi kuitenkin tulivirtana rinnassani, ja
liekehti siellä ilona. Olin huumautunut Violet'in viime katseesta
ja toivosta saada kerran puristaa hänet rintaani vasten, vaimonani,
ruumiinani, sielunani, ikuisesti. Muista joivat vain Treuberg ja
tohtori Topler. Neiti Luise piti viinistä _Waldmeisterin_ kukkien
takia, mutta tyytyi vain maistelemaan lasistaan ja kaatelemaan meille
hyvin anteliaasti. Kun hän taas täytti lasini ja olin kiittänyt häntä,
sanoi tohtori Topler, ettei hän missään muualla kuin Italiassa ollut
tavannut ihmisiä, jotka valmistamatta osasivat sepittää maljarunoja ja
että minun nyt pitäisi laatia sellainen neiti von Dobralle. Myönnyin
ja vetäydyin hiukan syrjempään. Heti sen jälkeen kuulin, että juotiin
kihlautuneiden malja. "Kilistäkää toki", sanoi siellä tohtori Topler'in
kehottava ääni: "Juokaa toki"! En saattanut nähdä kenelle hän puhui,
mutta sitä ei ollut vaikea arvata. Kuinka Violet mahtoikaan kärsiä ja
kuinka minusta oli tuskallista ja hyvää tuntea se!

Kirjoitin nopeasti säkeet, joita ei voinut ymmärtää kukaan muu kuin
hän. Kaikki tahtoivat välttämättömästi, että lausuisin ne, kaikki
olivat uteliaita kuulemaan niiden sointua. Koko seurue, samoinkuin
pinjat ja lehmukset, kuuntelivat minua hartaasti ja vakavina.
Ainoastaan herra Treuberg käytti tilaisuutta hyväkseen syömällä
viimeisen makkaran. Kaikki muut paitsi miss Yves, katselivat minua
lausuessani:

    Ma sun, oi tyttö, kultakutreilles juon viinin tään,
    sun maasi päivän hymyn, kunnahittes tuoksun.
    Ma juon ja aattehissa kaukaa kangastavan nään
    nuo tornit, kukkulat ja pyhän Rheinin juoksun.

    Ma juon, ja viini ihmeellisen hehkun mulle suopi,
    Mun rinnassani sykkii sydän laulurikas, uus'.
    Ma juon ja tuoksun hienoimman, min tuuli metsäst' tuopi,
    sen suutelen, kuin ois se kukan henki, sielu, salaisuus.

Violet'ia pyydettiin suullisesti kääntämään molemmat värssyt, hän
teki sen sujuvasti minun toistuessani säe säkeeltä. Vain kahta
viimeistä kääntäessään hän epäröi ja minä huomasin siitä, onnellisen
tyytyväisenä, että hän oli käsittänyt tarkoitukseni.

Ihmettelin vain sitä täydellistä vapautta, jolla hän saattoi
keskustella kanssani. Tällainen tahdon ja älyn voima oli aivan uutta
minulle. Iloitsin itsekseni ylpeänä siitä ja ymmärsin, ehkäpä ensi
kertaa, kuinka mahtava liitto sielujemme yhtymisestä syntyisi. Vain
kerran kadotti hän herruuden ylitsensä, ja siitä minä onnellisena
nautin. Puhuttiin kirjallisuudesta, ja minut oli saatu tunnustamaan,
että se juuri oli minun työalani. Silloin arveli sulhanen, professori
Topler, että tästä lähin olisi kai saksalainen runotar innostajani.

"Ei toki!" huudahti Violet.

Kaikki katsahtivat hämmästyneinä häneen ja hän punehtui syvästi.
Violet ei tahtonut, että luopuisin kotimaani taiteesta. Kiitin häntä
silmilläni, sanoin hänelle ajatuksillani, että hän olisi aivan
rauhassa. Vastasin sulhaselle, että Saksan matkani, Rüdesheimerviini,
Waldmeisterin kukat ja suurten, rakkaiden runoilijain muisto saattoivat
kyllä hetkeksi innostuttaa, mutta ett'en koskaan antautuisi palvelemaan
vierasta runotarta, paitsi, lisäsin tarkoituksella, englantilaista,
jolla yksin oli tenhoisa vaikutus minuun.

Topler vanhempi oli tuon tuostakin näyttänyt kärsimättömyyden
merkkejä ja puhkesi lopulta puhumaan selittäen, ett'ei hänen veljensä
ymmärtänyt mitään. Isänmaallisuuden sekoittaminen taiteeseen ei
sopinut saksalaiselle, eikä runoilijalle. "Kaikki runous", sanoi hän,
"joka kelpaa vain teille italialaisille, tai meille saksalaisille,
on kuin tuo"! ja hän potkaisi tyhjän pullon mäkeä alas metsään.
Professori koetti selittää kantaansa, mutta hän ei tosiaankaan ollut
ymmärtänyt mistä oli kysymys. Hänen veljensä pudisteli päätään, nosteli
olkapäitään ja kääntyi minuun päin välittämättä mitään hänestä.
"_Geklingel_", sanoi hän, "_und nichts weiter_." Lorua, eikä mitään
muuta.

"Ei, ei", sanoi Violet hymyillen. "Luulen, että olette ollut paha tuota
pulloparkaa kohtaan. Sen sisällä oli ehkä vielä jäännös Rheinin ja
Waldmeisterin tuoksusta."

Sitten puhui hän viehättävän yksinkertaisesti puhtaasti kansallisesta
runoudesta, kansanlauluista, jotka olivat niin rikkaita
luonnontuoksuista. Hänen äänensä kaikui tavallista soinnukkaammin.
Hän sano olevansa hiukan pahoillaan, kun ei osannut laulaa yhtään
laulua, ja vaikka hän hymyili näin sanoessaan, näkyi hänen silmissään
katkera surumielisyys. Tuskinpa oli hänkään täysin käsittänyt mistä
oli kysymys, mutta olimme kaikki yksimielisiä vastustaessamme
tohtori Topleria, joka Schillerin Kellolaulusta olisi antanut koko
_Wunderhornin_. Neiti Luise polki jalkaa kiukuissaan siitä, että
puhuttiin pahaa hänen rakkaista lauluistaan! Ne olivat niin sieviä _so
nett_. Eikö tohtori Toplerilla ollut ollenkaan sydäntä?

Topler nuorempi pyysi häntä laulamaan jonkun laulun. "Kyllä herra,
koska te olette ollut kiltti." — Ja hän lauloi ohuella, mutta
verrattoman sievällä äänellä seuraavat murteelliset säkeet, jotka sain
häneltä myöhemmin paperille kirjoitettuina. Silloin en ymmärtänyt
niistä sanaakaan.

    Und a geschnippigi geschnappigi
    Dalketi dappigi,
    Na das is aus,
    Muasst es hab'n im Haus,
    Aber a willigi billigi
    Rührigi, gfürigi,
    Das is a Leb'n
    Ko koan lustingers geben.

Suloinen tyttö lauloi pyökin runkoon nojautuneena. Vaaleana ja sirona,
sievät kasvot loistaen ilosta ja viehkeydestä oli hän kuin Saksan
metsien veitikkamainen haltijatar. Sillä välin poimi hänen sisarensa
kukkia, rouva Treuberg katseli alituiseen, hieno puna kasvoillaan,
molempia kihlautuneita uteliaisuudella, jota en ymmärtänyt. Violet
taas katseli hymyillen vanhaa Topleria, joka kuunteli tarkasti
laulua, omituisten ilmeiden vaihdellessa hänen kasvoillaan. Mitä taas
sulhaseen tuli, niin täytti hän omantunnontarkssti velvollisuutensa
neitoon tuijottamalla, sillä hänellehän neiti Luise lauloi. Hänen
kasvonsa eivät olleet liikkuvat ja ilmeikkäät, niinkuin hänen veljensä;
olin kuitenkin näkevinäni niissä jonkunlaisen häiriön varjon. Herra
Treuberg viittaili hymyillen hänelle, huolimatta vaimonsa katseista,
aivankuin sanoakseen, että laulu oli tehty juuri häntä varten. Olisin
halunnut rauhallisin sydämin nauttia tästä sievästä kohtauksesta,
joka oli kuin vanhasta saksalaisesta otsikkokuvasta otettu. Muutamat
kuuset pyökkien joukossa antoivat kukkien ja pensastojen vihreälle
runoudelle surumielisen, pohjoismaisen sävyn; ja mitä pukuihin tulee,
niin ei minun ollut vaikea mielikuvituksessani lisätä palmikkoa tohtori
Toplerin parrattomien, terävien kasvojen taa ja siroittaa paksulta
puuteria neiti Luisen vaalealle tukalle. Mutta kun olin tällaisella
mielellä, haihtui sekin mielikuva yhtä pian kuin oli tullutkin.

Kun pikku hengetär oli lopettanut laulunsa, osoitti ainoastaan miss
Yves hyväksymistään. Kaikki muut näyttivät olevan hämillään, paitsi
tohtori Topler, joka oli vaiti ja katseli neitoa hymyillen terävää
hymyään. Olin epävarma kysyisinkö, vai en, noiden hämärien säkeiden
merkitystä, kun rouva Treuberg ehdotti poislähtöä ja kaikki nousivat
ylös tyytyväisen näköisinä. Aioin kysyä sitä ystävältäni Toplerilta,
mutta Violet moitti häntä hieman siitä, että hän oli eronnut heistä
alkumatkalla, ja pyysi, ett'ei hän uudistasi samaa virhettään. Violet
lisäsi, että hän ehkä olisi tarvinnut toisenkin ritarin. Liityin
rouva Treubergin seuraan ja uskalsin ruveta puhumaan laulusta. "Se
ei ollut paikoillaan", sain vastaukseksi. "Siinä laulettiin hyvin
iloisesta, viehkeästä morsiamesta. Meidän ystävätärparkamme ei voi olla
sellainen." Huomasin, että vaalea neito oli ymmärtänyt erehdyksensä,
tai, paremmin sanoen, että sisar oli huomauttanut hänelle siitä. Ensin
oli hän aivan lannistunut, mutta sitten alkoi hän hyväillä ja palvella
Violet'ia tuhansin tavoin. — "Tyttö parka", kuiskasi seuralaiseni.
"Tänään hän liikkuu vaikeammin kuin tavallisesti."

Muutaman askeleen päässä saavuimme ankeammalle paikalle, melkein
tasaiselle harjanteelle, josta polku kääntyi vasemmalle näkymätöntä
Eichstädt'iä kohti toisessa laaksossa, jatkuen oikealla suoraan pitkin
metsän reunaa. Muistan leivon laulaneen juhlallisessa äänettömyydessä.
Violet seisahtui aivankuin kuunnellakseen sitä. Toiset väittelivät
laskeuduttaisiinko suoraan Eichstädt'iin, vai poikettaisiinko oikealle
puiston ja Parkhausin kautta vievälle tielle.

"Pelkään, että minun täytyy hiukan levähtää Parkhausissa" sanoi Violet.
"Olen hyvin väsynyt."

Huomasin, että häntä vaivasi muukin kuin väsymys. Sulhanen katseli
häntä ja katseli veljeään puoleksi ymmällä tietämättä mitä tehdä? Häntä
näytti pelottavan se, että hän liikanaisen palvelevaisuutensa kautta
olisi vastuksena, ja minä kärsin puolestani kauheita tuskia ollessani
pakotettu olemaan melkein välinpitämätön. Violet halusi levätä hiukan
ja nojasi kulkiessaan von Dobran sisaruksiin. Hän ei sanonut mikä häntä
vaivasi, mutta hänen täytyi pysähtyä melkein joka toisella askeleella.
Rouva Treuberg sanoi hiljaa vanhalle Toplerille, että olisi hyvä kutsua
lääkäri Parkhausiin. Topler nosti silmänsä taivasta kohti.

"Mennään alas yhdessä", sanoi hän minulle. "Nyt saatamme teitä lähelle
Parkhausia, ja sitten me kaksi menemme puiston kautta."

Jättäessäni hyvästi seurueelle sanoin Violetille, että jään
mahdollisesti muutamiksi päiviksi Eichstädt'iin ja toivon tapaavani
hänet täysin terveenä. Hän vastasi olevansa vieraana rouva Treubergin
luona, joka jo oli pyytänyt minua käymään heillä.

Tuskin olimme jääneet kahdenkesken, kun Topler alkoi mutista itsekseen,
kävellen kumarassa, silmät maahan luotuina:

"Voi tuota pässinpäätä! Voi tuota pässinpäätä! tuota tyhmää pässinpää
parkaa!"

Ei tullut mieleenikään kysyä ketä hän tarkoitti; olin suurimmassa
tuskassa ja mietin vain keinoa, millä voisin saada pikaisia tietoja
Violetista. Sitten kysyin häneltä niin välinpitämättömällä äänellä kuin
suinkin, oliko neidin terveys heikko.

"Ettekö sitä näe?" vastasi hän vihaisesti aivan kuin olisin loukannut
häntä. "Ettekö huomaa sitä? Ettekö ole pitänyt häntä silmällä? Ettekö
ymmärrä, että hän ei voi kävellä? Ja veljeni tahtoo naida hänet
väkisin! Eikö se ole tyhmää?"

"Ei ollenkaan!" huudahdin.

"Kuinka ei?" huusi Topler. "Miksi ei, kun hän kerran ottaisi mieluummin
minut kuin veljeni?"

En voinut olla hymyilemättä.

"Se on varma se", jatkoi hän. "Häntä hän pitää arvossa, tiettävästi.
Ei koko Bayerissa ole toista niin kultaista luonnetta kuin minun
veljelläni. Mutta minua kohtaan tuntee hän myötätuntoa."

Minua ei huvittanut väitellä siitä asiasta. Päätökseni, jonka olin
ilmaissut Violetille, tehdä tiettäväksi aikomukseni, oli järkkymätön,
mutta aika ei ollut vielä tullut. Enkä taas pitänyt täysin rehellisenä
käyttää hyväkseni Toplerin tietämättömyyttä saadakseni häneltä
yksityiskohtaisempia tietoja. Annoin siis keskustelun raueta ja
jatkoimme ääneti matkaamme.

Kun tulimme ulos nuoresta, tiheästä pyökkimetsiköstä ja näimme
Altmühlin rauhaisan laakson ja Eichstädt'in ensimäiset talot, tulivat
mieleeni sanat, jotka Violet oli lausunut Belvederessä pienestä,
saksalaisesta kaupungista, jonne kohtalo häntä kutsui. En ollut luullut
sitä niin eroitetuksi maailmasta ja sen liikeväylistä, niin autioiden
kukkuloiden ympäröimäksi. Kun näin vastapäätä olevien vuorien alla sen
tornikkaat ympärysmuurit, ja alhaalla jalkojeni alla kirkon tornit,
kun olin jo tullut melkein mäen alle tapaamatta yhtään elävää sielua,
kuulematta pyörien tai työn jyrinää, nousi mieleeni ajatus, että tätä
paikkaa uhkasi surullinen ja ankara kohtalo.

Tultuamme laakson pohjaan, missä paksut aidat vanhoja poppeleita
varjostivat joen kirkasta vettä, ja kuljettuamme sen poikki vievän
ahtaan sillan yli, näytti minusta yksinäinen kaupunki vähemmän
surulliselta, ajattelin, että sinne voisi piiloutua viettämään
onnellista elämää, entisajan kirjailijoiden ohjeiden mukaan. Sanoin
hyvästit toverilleni "Mustan kotkan" portilla missä matkatavarani
odottivat minua. Kello oli noin kaksi ja Topler lupasi antaa minulle
tietoja miss Yves'istä vielä samana iltana.




XVII.


Arvelin, että miss Yves'in pahoinvointi johtui hänen liikutuksestaan
ja ponnistuksesta pidättää sitä ja sen tähden en, niin huolissani
kuin olinkin, ollut vailla toivoa, että hän pian paranisi. Jäätyäni
yksin huoneeseeni ajattelin tilaani. Koskahan saisin nähdä Violetin?
Milloinhan sopisi puhua tohtori Toplerille? Aioin nimittäin tehdä
tunnustukseni hänelle, ja se, mitä olin kuullut hänen veljensä
avioliitosta, kiihoitti vain minua. Ajattelin myöskin omaisiani,
joille en vielä ollut kirjoittanut mitään, kuinka veljeni ihmettelisi
saadessaan kirjeen Eichstädt'istä; ajattelin julkisia toimia, joita
hoidin kotikaupungissani ja jotka minun piti laiminlyödä, jos nykyinen
epävarma tila kestäisi kauan. Valitin sitä, mutta sanoin itselleni,
että lyhyemmän tai pitemmän ajan kuluttua päätettäisiin, saisinko
voimalla ja innolla antautua tekemään hyviä tekoja, vai sortuisinko
kohtalooni. Näin rauhoitin omaatuntoani, niin kuin jokaisen, ken tuntee
sen levottomaksi, on heti tehtävä. Vaikka toimintatapani olikin mitä
alhaisin ja petollisin, voin vakuuttaa, että tarkoitukseni oli täysin
rehellinen.

Tarve puhua Violetille ja halu, että hän joskus saisi tietää
minkälaiset minun ajatukseni ja sydämeni olivat olleet kohtauksemme
jälkeen, pakotti minut kirjoittamaan vihkoon, jota aina kuljetin
mukanani, seuraavaa:

             Eichstädt, Mustan kotkan majatalo. Toukok. n. 1872.

Rakkahin, olen yhä kanssasi. Suljen silmäni ja pakotan sieluni
korkeimpaan ja rajuimpaan lentoon. Ehkäpä tunnet sen ja virkistyt
siitä. Kuinka ihmishenki onkaan heikko! En jaksa pitkittää tätä
ponnistusta, nykyhetken vaikutelmat valtaavat minut jälleen, ja se
tekee mieleni surulliseksi aivankuin sieluni siivistä putoaisivat
kaikki sulat. Minun pitäisikin sanoa: Oi, kuinka heikko on minun
henkeni! Mutta vasta nyt huomaan, että itserakas turhamaisuus tahtoihin
sanoa jotain muuta.

Mieleni on heikko ja turhamainen. Maailma ei sitä usko, mutta mitä
minä maailmasta? Sinulle, sinulle sen sanon, sinulle, joka rakastat
minua. Minua kiusaa ajatus, ett'et tietäisi, kirjeistäni huolimatta,
kuinka sieluni on köyhä ja sairas. Mikä suloinen, rajaton lepo
seuraakaan, kun olen saanut sanotuksi kaikki sinulle ja sinä rakastat
minua yhä! Se on oleva kuin varjon kaltainen aavistus tulevasta
elämästä, viimeisen anteeksiannon jälkeen.

Jumalani, tuskin uskallan sanoa sitä itsellenikään! Näen, kuinka sinä
tulet lukemaan nämä rivit monen monien onnellisten vuosien kuluttua,
kun sinulla ei ole minusta muuta jälellä kuin muisto, ja toivo.
Itketköhän kyyneleen minun tähteni?

    Värähdys, liekki, lempi lauluks' muutu!
    Syvenny sulosilmiinsä ja puutu
    sieluunsa uskolliseen, sitten salaa
    tulena, lempenä taas luoksein palaa!

Myöhemmin läksin ulos majatalosta siinä mielettömässä luulossa, että
kohtaisin jonkun Parkhausista tulevan; mutta en tavannut ketään. Ennen
lähtöäni kysyin, missä Treubergin perhe asui. Minut neuvottiin erääseen
Rossmarkt'in varrella olevaan taloon. Se oli pieni, matala ja sievä.
Tien päässä kohosi kattojen yli kukkulan vihreä selkä. En nähnyt siellä
muuta elonmerkkiä, kuin että ensimäisen kerroksen akkunat olivat
auki. Palatessani Residenzkatua pitkin, pysähdyin puutarhan varjoon
kuuntelemaan yksinäisen suihkulähteen hentoa lorinaa, ainoata ääntä
tyhjällä kadulla. Olin unohtanut, että nyt oli sunnuntai. Tulin silloin
ajatelleeksi, ett'ei miehen tulisi antaa rakkauden hallita itseään
siinä määrin, ja muistin lauseen eräästä kirjasta, jota parikymmentä
vuotta sitten pidin mukanani kaikkialla, Lordi _Bacon'in Esseet_.
Mutta ajattelin kuitenkin ett'eivät hänen _tutkielmansa rakkaudesta_
soveltuneet minun rakkauteeni, jonka tarkoituksena oli saattaa
_agave_ kukkimaan. Nyt oli sielussani vain hämminkiä ja sekasortoa;
kaikki hukkui muutoksen alaisena, jota toinen ajoi, niin että itsekin
hämmästyin ja tunsin samalla hämärästi, että monet uudet aatteet ja
tunteet itivät minussa, ja että silmänikin alkoivat katsella asioita
toiselta kannalta.

Iltapuolella menin uudelleen ulos ja kohtasin tohtori Toplerin, joka
juuri tuli kertomaan, että miss Yves oli onnellisesti palannut. Hänen
pahoinvointinsa oli kestänyt vain lyhyen ajan. Hän kysyi oliko minun
hyvä olla "Mustassa kotkassa" ja ehdotti, että saattaisin hänet kotiin.

"Te miellytätte minua suuresti, herra runoilija", sanoi hän äkkiä.
"Mitä hiisiä te Eichstädt'issä teette"? — "Kuinka?" — jatkoi hän
nähdessään että epäröin. "Ettekö tekin tekisi samanlaista kysymystä
ystävällenne?"

"Luulen, että kerran sanon teille, miksi olen tullut Eichstädt'iin,
mutta en nyt."

Tohtori Topler oli keppineen ja sateenvarjoineen kahdella jalalla
seisovan nelijalkaisen näköinen. Hän rypisteli kasvojaan katsellen
minua ääneti ja lähti edelleen.

Hän asui veljensä kanssa piispa Willibaldin patsaan luona. Hän pyysi
minua astumaan sisään.

"Veljeni on Treubergilla", sanoi hän. "He odottavat minua teelle,
mutta en mene sinne. En voi kärsiä teetä enkä talon isäntää. Huomasin
tänä aamuna, että te pidätte paljon musiikista, ja aion soittaa teille
italialaista."

En voi koskaan unohtaa vanhan soittajan näköä, kun hän kumartuneena
koskettimien yli käänteli pitkää nenäänsä oikealle ja vasemmalle käsien
varmojen ja notkeiden liikkeiden mukaan. Nuo laihat sormet, jotka
iskivät koskettimiin kuin koukut, puhelivat hiljaa keskenään, näyttäen
melkein liikkumattomilta, rauhallista, laulavaa, juhlallista kieltä,
josta joskus tunteellinen tai veitikkamainen äänensävy pisti esiin.

Vähäväliä hän huudahti: "Ihanaa!" hymyillen hiljaa soittaessaan. Sitten
sanoi hän yhä soittaen: "Tiedättekö kuka tämän on tehnyt, kuka?"
Mainitsin erään vanhoista mestareistamme. Hän nauroi, soitti, eikä
vastannut.

"_Toplerus_", sanoi hän lopetettuaan kappaleen.

"Toplerus senior, kylä-urkuri."

Luulen, että sinä iltana valloitin hänen sydämensä kokonaan. Hänen
kappaleensa, niin kaunis kuin se olikin, ei ollut itsenäinen; nerokkaan
säveltäjän, joka tuntee meidän aikaisempien klassikkojemme teoksia, ei
ole vaikea kirjoittaa samaan tyyliin, niin että diletantti erehtyy,
ja minäkin hämmästyin niin äkkiä yllätettynä. Topler iloitsi siitä
ja soitti minulle en tiedä kuinka monta _sonaattia ja toccata'a_.
Viimeinen kappale oli oikullinen pila, nimeltä _Nonnenschlacht_,
nunnasota, jota Topler soittaessaan selitteli minulle. Oli tullut
pimeä. Kun kappaleen viimeiset matalat sävelet olivat kaikuneet, — ne
kuvasivat vanhan abbedissan torumista, jota Topler säesti julmasti
haukahdellen, — rohkenin pyytää häntä selvittämään epäilykseni,
sanomaan oliko hän pappi.

"En", vastasi hän hyvin vakavasti. "Olin aikonut ruveta papiksi, mutta
huomasin eräänä päivänä, ett'en ollut kyllin ansiokas."

Hän ei sanonut enempää siitä ja enempää en saanut koskaan tietää.

Hän tuotti valoa ja kahvia kuvitellen kestitsevänsä minua
kuninkaallisesti. Totta puhuen oli kahvi kamalaa, mutta minusta tuntui,
että kiinnyin yhä enemmän tohtoriin, joka puolestaan tunnusti olevansa
onnellinen saadessaan puhua italialaisen kanssa.

"Teidän seurassanne viihdyn paremmin", sanoi hän, "kuin monen
kansalaiseni kanssa."

Vähän ajan kuluttua palasi hänen veljensä Treubergiltä. Miss Yves voi
jo hyvin, mutta sulhanen oli kuitenkin hyvin huolestuneen näköinen ja
poistui melkein heti. Nousin ylös, mutta vanha ystäväni ei antanut
minun lähteä. Hän oli tarkastellut veljeään isän huomaavaisuudella,
eikä voinut peittää huoltaan. Hän sanoi pelkäävänsä, ettei
hänen veljensä voinut hyvin, ja pyysi minulta lupaa mennä häntä
puhuttelemaan. Kun hän taas palasi olivat hänen kasvonsa pikemmin
harmistuneet kuin surulliset.

"Onko jotain hullusti?" kysyin.

"Oi, ei, ei, _eine alte Geschichte_, vanha juttu", vastasi hän.

Olimme molemmat vaiti hetkisen ja sitten salli Topler minun mennä.

Ennenkuin palasin majataloon kuljin Treubergin talon valaistujen
akkunoiden alitse ja katselin kauan ovea, jonka kautta olin päättänyt
huomenna mennä sisään.




XVIII.


Kello oli juuri lyönyt kaksi kun läksin Treubergille. Kuljin pää
kumarassa ja muistan yhä selvästi talojen varjot jalkakäytävällä,
jota pitkin astuin. Ennenkuin astuin ulos majatalosta olin myötäänsä
kuvitellut tapaisinko vai enkö tapaisi häntä, saisinko puhutella häntä
vai en. Tiellä en enää kyennyt ajattelemaan mitään.

Soitin ja kysyin rouvaa. Palvelijatar vastasi, että koko perhe oli
mennyt ulos, ja että miss Yves oli yksin kotona.

Sydämeni hypähti. Tunsin pelkoa ja kunnioitusta, syvää kiitollisuutta
Jumalaa kohtaan, melkein niin kuin silloin, kun näin toistamiseen
tuon muistettavan unen, kun kuulin ensi kertaa tuon suloisen äänen
Belvederessä.

"Siinä tapauksessa tahtoisin tavata miss Yves'tä," vastasin.

Palvelijatar ei kysynyt nimeäni, hän luuli kai minun olevan vieraan
neidin ystäviä ja vei minut sisään. Menimme etuhuoneen läpi,
palvelijatar avasi oven ja sanoi:

"Eräs herra kysyy teitä." Näin Violetin istuvan kirjoittamassa.

Hän ei ollut yksin; pikku tyttö luki hänen vieressään ja toinen leikki
hiljaa nukkensa kanssa. Miss Yves nosti päätään ja tervehti minua
rauhallisesti hymyillen. En nähnyt hänen ilmettään, sillä hän seisoi
ikkunaan päin kääntyneenä. Tytöt katselivat minua hämmästyneinä.

"Kirjoititte?" sanoin anteeksi pyytäen.

Violet vastasi puoliääneen englannin kielellä jotain, mitä en kuullut.

"Minulleko?" kysyin.

"Niin", sanoi hän. "Se on kohta lopussa. En voi sanoa sitä ääneen."

Odotin, hyväillen pikkuista lukijaa. Toinen pienokainen oli hyljännyt
nukkensa ja oli pannut päänsä miss Yves'in syliin. Violet ojensi
minulle kirjeen ja alkoi suudella ja hyväillä pienokaisen vaaleaa
tukkaa. Luin seisaallani pöydän ääressä.

Violetilla ei ollut sydäntä sanoa mitä oli kirjoittanut, eikä minulla
ole sydäntä liittää sitä tähän siinä suloisessa, viimeistellyssä
muodossa, jossa sen säilytän. Annattehan anteeksi, ystävättäreni,
ett'en anna teidänkään lukea sitä. Miss Yves pahoitteli, sydämellisin
sanoin, ett'en ollut totellut häntä, ja sanoi suostuneensa puhumaan
kanssani luottaen siihen, että kun olin kuullut hänen kertomuksensa
poistuisin ainaiseksi hänen luotaan. Hän pyysi minua kuitenkin olemaan
sääliväinen, ja sanomaan hänelle hyvästi ystävällisesti.

Olin liikutettu sydänjuuriin saakka, hengitykseni oli pysähtyä. Violet
hengitti raskaasti, tuskallisin ilmein. Ojensin käteni tarttuakseni
hänen käsiinsä. Hän osoitti nopeasti lapsia ja siitä ymmärsin, että
yksin ollessamme hän ei olisi pannut vastaan.

"Lupaan sen", sanoin hänelle italiaksi, tukehtuneella äänellä.
"Uskottehan minua, eikö totta?"

Violet vastasi myöskin italiaksi.

"Uskon." Ja hän nousi ylös.

"Luuletteko", sanoin, "voivanne nyt puhua?"

Hän vastasi taas:

"Kyllä!"

Hän pysyi vaivoin pystyssä ja nojasi seinään ikkunoiden väliin. Astuin
lähemmä häntä, niin että olin hänen ja lasten välissä.

"Jos kuitenkin", kuiskasin hänelle, "pyytäisin teitä, huolimatta
kertomuksestanne, tulemaan vaimokseni?"

Hän piti päätään rintaansa kohden painettuna ja pudisti sitä hiukan
sanomatta muuta.

"Eikö?" kysyin tuskaisena. "Eikö?"

"Älkää pyytäkö minulta sitä", vastasi hän. Suloista ääntä tuskin kuuli.

Olimme vaiti jonkun aikaa.

"Silloin"... sanoi hän.

Hän meni lasten luo ja hänen tavallinen rauhallinen suloutensa näytti
palaavan. Hän antoi heille kuvakirjan, pyysi heitä olemaan siivosti ja
tarjoutui sitten näyttämään minulle englantilaisia kuvia albumistaan.

Istuuduimme toisen pöydän ääreen huoneen nurkassa. Avatessaan albumin
sysäsi Violet hieman porsliinimaljakkoa, jossa oli irtaimia ruusuja.
Pikkuinen, ruskeanpunainen ruusu putosi valokuvien päälle.

Miss Yves alkoi kertoa puoli-ääneen silmät kiinnitettyinä ruusuun.
Puhuessaan otti hän ruusun käsiinsä, jotka avautuivat ja sulkeutuivat
kouristuksen tapaisesti, eikä luopunut siitä.

Mutta en tahdo yksityiskohtaisesti kertoa hänen surullista tarinaansa
ja tuskinpa voisinkaan sitä tehdä.

Minulta jäi kuulematta useita seikkoja ja hän kärsi niin tavattomasti
ett'en uskaltanut pyytää häntä toistamaan niitä. Minä kärsin itsekin ja
minusta oli sata kertaa parempi, ett'en kuullut kaikkea.

Yhdeksäntoista ikäisenä oli hän ajatellut, että hänen
puutteellisuutensa estäisi häntä saamasta osakseen rakkautta.
Huomattuaan erehdyksensä oli hän ensin hiukan puolustautunut, mutta
sitten oli hän vastannut toisen intohimoon niin tulisesti ja rajusti,
että luuli olevansa kykenemätön rakastamaan niin syvästi enää
milloinkaan.

Kuulin hänen kertovan tuon rakkauden tuskaisista vaiheista, mainiten
kaikki, pysähtyen, kun sanaa oli vaikea lausua, päästämättä käsistään
ruusua ja katsoen sitä lakkaamatta lasimaisella katseella. Hänen
äänensä tuli yhä särkyneemmäksi, liikutetummaksi ja sekavammaksi,
kun taas minun mielessäni myrskysivät kateellisuus, sääli ja tuska,
ihailu ja rakkaus. Se oli kertomus kaikkein intohimoisimmasta ja
sokeimmasta sydämestä, ylpeimmästä ja oikeamielisimmästä sielusta, joka
kärsi, ollen kuitenkin ylevin erehtyessään, ja ehkäpä epäoikeutetussa
vihassaan, yleistä mielipidettä vastaan. Hänen rakkautensa oli
hävitetty yhdellä iskulla, en sano kuinka, ja hän oli sen jälkeen
ollut melkein ilman sydäntä siihen päivään saakka, kun hän oli lukenut
kirjani.

Hän ei kertoessaan vuodattanut kyyneltäkään, mutta ruusuparka joutui
häviöön, ja lopuksi nuo nytkähtelevät kädet, jotka olivat sitä
pidelleet, puristuivat tyhjinä nyrkkiin kuin kuumeessa. Minä tartuin
niihin, suljin ne käsieni väliin, puristin niitä rintaani vasten ja
kuiskasin hiljaa lohdutuksen sanoja. Minusta tuntui kuin tuo rakas
olento henkevöityisi, taipuisi minua kohden, kuin välähtäisi hänen
silmissään kirkas salama. Lapset huusivat häntä juuri silloin: miss!
miss! Hän veti kätensä pois ja koetti saada heidät vaikenemaan, mutta
se ei onnistunut, hänen täytyi nousta ja laahustaa vaivaloisesti heidän
luokseen.

Minäkin nousin ylös. Olin lohduttanut häntä kuoleman tuskan rintaani
ahdistaessa. Aloin kävellä hitaasti edestakaisin huoneessa. Olin jo
tehnyt muutaman kierroksen ennenkuin huomasin, että miss Yves oli yhä
pikkupöydän luona, kasvot käsien peitossa. Lähenin häntä ja kysyin:

"Entä _tämä_ avioliitto?"

Hän laski kätensä, mutta ei kohottanut silmiään minuun.

"Sukulaisteni työtä", vastasi hän. "He toivoivat sitä niin. Olen köyhä,
kuormana heille. Ei, kyllä he tahtovat hyvää, mutta en ole heidän
tyttärensä. Isäni ja äitini ovat kuolleet."

Minut valtasi syvä sääli kuullessani hänen puhuvan noin lohduttomasti
tuo sanomaton sulous äänessään, nähdessäni hänet niin kalpeana ja
murtuneena, ja mikä kidutus olikaan hänelle kertoa kaikki minulle näin.
Olisin tahtonut painaa hänen päänsä sydäntäni vasten, mutta vaikk'eivät
lapset olisikaan olleet näkemässä, en olisi voinut tehdä sitä. En, en
olisi voinut toimia tuskaa ja ylpeyttä vastaan. En tiennyt mitä hän
teki, en kuullut mitä hän sanoi, mutisin:

"Kiitos, Jumala teitä lohduttakoon. Jumala siunatkoon teitä!"

Hän pudisti vielä kerran päätään ikäänkuin tukahduttaakseen kyyneleensä
ja alkoi silitellä ruusun hajanaisia heteitä. Tiesin hyvin, että
tuskallinen säälini ja hämmennykseni tekivät häneen pelottavan
vaikutuksen, niin valmistautunut kuin hän olikin tähän kohtaukseen.
Tietoisuus siitä oli piinallinen, mutta en kuitenkaan voinut sanoa
hänelle sanaa, jonka tunsin taistelevan ulospääsystä sielussani. Violet
teki liikkeen, aikoen heittää luotaan ruusunlehdet! Silloin laskin
viimeinkin käteni hänen käsivarrelleen ja sanoin lempeästi:

"Älkää!"

Löysin vanhan kirjekuoren ja kokosin siihen yksitellen hajalliset
lehdet. Hän katseli käteni liikkeitä sanomatta mitään ja mutisi vasta
muutaman hetken kuluttua:

"Mitä teette?"

En voinut vastata, kokosin yhä edelleen ruusun jäännöksiä ja hän ei
enää kysynyt minulta mitään. Yksi lehti oli pudonnut permannolle.
Violet kumartui ottamaan sitä ja antoi sen minulle.

"Ruusu parka!" sanoi hän.

Tartuin hänen käteensä, puristin sitä kovasti toistaen: "Ruusu parka."
Äkkiä täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä.

"Se tulee olemaan kanssani", sanoin, "aina luonani. Ei mikään ruusu
tule olemaan rakkaampi minulle kuin tämä, joka on kärsinyt niin paljon."

Miss Yves ei näyttänyt käsittävän mitä tarkoitin.

"Olen tappanut jotain", sanoi hän matalimmalla äänellään, "teidänkin
sielustanne, eikö totta?"

"Luulen kyllä niin", vastasin. "Mutta siellä on myös _syntynyt_ jotain."

Se oli totta. Minusta tuntui, että olin kulkenut suuren tulen läpi,
että nuo hetket olivat vuosia, ja että rakkauteni ja sydämeni olivat
sisällisesti muuttuneet.

"Nyt", jatkoin, "pidän teistä toisella, syvemmällä ja pyhemmällä
tavalla. Nyt olette vielä lähemmin kiinnitetty minuun kuin ennen."

Miss Yves huokasi, huokasi taas eikä vastannut.

Istuuduin hänen viereensä ja kuiskasin hänen korvaansa.

"Violet, tahdotteko tulla kiinnitetyksi minuun täydellisesti, Jumalan
ja ihmisten edessä?"

Hän säpsähti, tarttui minun käteeni, puristi sitä kouristuksen
tapaisesti niin kuin äsken ja sanoi minulle hiljaa, sulkeutunein
ilmein, silmät maahan luotuina:

"En voi! Älkää puhuko siitä! Älkää!"

Esihuoneen ovi avautui ja Violet ehti vetää kätensä pois juuri ennen
kuin herra Treuberg astui sisään. Hänen rouvansa oli sairaan ystävän
luona ja pyysi ilmoittamaan miss Yves'ille, ett'ei hän palaisi ennen
kuin yöllä. Lupasin herra Treubergille tulla pian tapaamaan rouvaa ja
sanoin hyvästit, vieden muassani Violet'in viime katseen, tuntehikkaan
ja suruisan silmäyksen, jossa näin kuin salaman valossa hänen
antautuvan minulle samalla kertaa toistaen: "En voi, en voi, en voi!"




XIX.


Seuraavaan aamuun saakka olin kuin kuumesairas, joka taistelee sekavan
mielikuvituksensa kanssa tietämättä varmasti nauttiiko, vai kärsiikö
hän. Minä kysyin itseltäni olikohan agaven kukka puhjennut jo Belvedere
di Lanzossa, vai oliko se vasta nyt alkanut repiä sieluani kiduttaen ja
huumaten noustakseen taas ilmoille. Rakkauteni Violet'iin oli tullut
voimakkaammaksi; hänen tunnustuksensa oli lähentänyt ja yhdistänyt
meitä enemmän kuin hän tai minä saatoimme arvata. Ja saatoinko aavistaa
mitä omituisuuksia omassa sielussani piili? Minun täytyi puolustautua,
mustasukkaisessa sydänsurussanikin, voimakasta viettiäni vastaan, joka
sai minut kaipaamaan Violet'ia yhä hurjemmin siksi, että häntä oli niin
paljon rakastettu, ja että hän itse oli rakastanut niin paljon.

Illalla menin Toplerin luo. Hän ei ollut kotona; sen sijaan tapasin
hänen veljensä. Olisin mielelläni välttänyt häntä, mutta se ei
ollut mahdollista, sillä hän tuli itse avaamaan ovea. Hän näytti
onnelliselta nähdessään minut ja pyysi minua mitä innokkaimmin käymään
sisälle. En aluksi osannut selvittää itselleni tätä epätervetullutta
kohteliaisuutta; sitten ymmärsin, että hän tahtoi puhua minulle
jostakin pääsemättä alkuun. Lopuksi, en tiedä kuinka monen mutkan
jälkeen, tunnusti hän punastuen, että oli toivonut saavansa minulta
apua, valitessaan muutamia italialaisia kirjoja lahjaksi morsiamelleen.
Vastasin hänelle, ett'en saattanut täyttää hänen toivomustaan. Hän
tietenkin hämmästyi, nolostui aikalailla ja pyysi tuhannesti anteeksi.
Hän oli kovin vaatimattoman ja kiltin näköinen kaikessa arkuudessaan!
Tunsin, että hän oli parempi kuin minä; olinhan tullut ryöstämään hänen
aarteensa, hänen toivonsa, hänen onnensa. Ajatellessani, että Violet
oli sanonut, "en voi", tunsin melkein lohdutusta siitä ett'emme olleet
liittyneet häntä vastaan hänen tietämättään.

Sanoin hänelle, että minun välttämättömästi täytyi puhella hänen
veljensä kanssa tärkeistä asioista. Myöhemmin muistellee hän näitä
sanoja ja ääneni väräjävää sointua, ymmärtänee minkälaiselta minusta
tuntui koettaessani olla ja näyttää rehelliseltä.

Seuraavana aamuna sain kirjeen miss Yves'iltä.

"Luulen olevani velvollinen, vaikka olenkin väsynyt kuolemaan saakka,
lisäämään pari sanaa avioliitostani, koska en tullut selittäneeksi
kaikkea oikein silloisen liikutuksen vallassa.

"Olen vapaaehtoisesti antanut tarkasti punnitun sanani. Olen tuntenut
professori Toplerin kauan aikaa ja olen aina pitänyt häntä hyvin
kunniallisena ja hyvänä ihmisenä. Kun en voinut vastata hänen
tunteisiinsa, pyysin, että hän loittonisi minusta. Hän totteli
nöyrästi, lakkaamatta minua rakastamasta, odottaen hiljaisuudessa.
Sukulaiseni eivät hyväksyneet käytöstäni ja sanoivat sen minulle.
Hiukan sen jälkeen pyysi Topler minulta lupaa saada taas tavata
minua. Epäilin kauan arvostellen asemaani sukulaisiin! nähden, joiden
hyvyydestä elän, ja otin myös huomioon sen, että terveyteni esti
minua itse hankkimasta elatustani. Huolimatta kunnioituksestani ja
kiitollisuudestani Topleria kohtaan, oli avioliiton ajatus minusta
kauhistuttava; kysyin itseltäni voisiko hänen tosiaan syvää ja ylevää
rakkauttansa tyydyttää vain sisaruksellinen yhdyselämä ja aviomiehen
nimi ja voisinko ehdottaa hänelle sellaista liittoa. Tein niin ja
tarjoukseni hyväksyttiin riemulla. Tulin hämilleni, kun ajattelin,
että tuo yksinkertainen mies ehkä oli minua ylempänä, huolimatta
ymmärrykseni ja tunteeni hienostuneisuudesta. Tästä sai alkunsa uusi,
mitä katkerin epäilys: aloin epäillä itseäni. Eräs uskovainen sanoi
minulle, että se teki hyvää ylpeydelleni ja vei minut lähemmäksi
Jumalaa, mutta sitä en varmasti tiedä.

"Täytyykö minun nyt rikkoa lupaukseni! Pelkäänpä jo osaksi
rikkoneenikin sen, kun olin heikko ja ajattelematon suhteessani teihin.
Tunnen, ett'ei minulla oikeastaan ollut täyttä oikeutta ottaa teitä
uskotukseni. Teidän uhkauksenne sanoa Toplerille kaikki pakoitti minut
siihen.

"En tiedä lohduttaako teitä se, että katkerat kokemukset joka
tapauksessa tulevat pitämään minut erilläni teistä täällä maan päällä,
että voin olla teille vain uskollinen ystävätär.

"Olen jo sanonut teille mitä yhdeksäntoista vanhana ajattelin
ruumiinviastani, nim. että luulin jääväni osattomaksi rakkaudesta.
Kun tulin kahdenkolmatta ikäiseksi arvelin päin vastoin, että voisin
sytyttää hetkellistä innostusta, ehkäpä intohimoakin, mutta ett'ei
kukaan menisi naimisiin kanssani; ja jos joku olisikin niin sokea,
saisivat hänen sukulaistensa ja ystäviensä arvostelut, ja kun
ensimäinen huumaus olisi ohi, hänen oma terve järkensäkin, hänet
katumaan hetken kuluttua. Vaikka tämä ei vastannutkaan ihannettani
rakkaudesta, en kuitenkaan ole syyttänyt siitä ihmisten matalaa
mieltä, vaan ajattelin, ett'ei se ollut heidän vikansa. Kun hyväksyin
Toplerin tarjouksen, olin varma siitä, että hänkin katuisi jonain
päivänä. Mutta tiesin, että hän oli niin hyvä, niin hieno, että hän
sittenkin muistelisi minua kunnioituksella ja ystävyydellä; rakkautta
en kaivannut.

"Myöhemmin opin tuntemaan teidän kirjanne, tutustuin teihin Lanzossa
tuli mieleeni ajatus, että ehkä joku voisi rakastaa minuakin
kestävästi. Tiedättekö mitä silloin mietin? Sinun isäsi kuoli
halvaukseen kuudenneljättä vanhana, olet kadottanut sedän ja tädin
samalla tavalla, sinua itseäsikin on sama kohtalo uhannut, et voisi
tulla hänen omakseen, tekisit rikoksen!

"Ja nyt rukoilen teitä, älkää puhuko mitään Toplerille, älkää saattako
ketään turhaan kärsimään, lähtekää. Kiitos hienosta hellyydestänne
ruusua kohtaan. Hyvästi, viimeisen kerran hyvästi!

                                                  Violet Yves."

Luin, itkin, luin taas ja suutelin suutelemistani kirjoitusta,
ikäänkuin hänen kätensä, hänen hiuksensa, silmänsä, tai huulensa
olisivat olleet siinä, nyyhkyttäen. "Ei, ei, ei, viimeistä kertaa
hyvästi, ei!" Minun täytyi saada sanoa hänelle ääneen: en lähde,
rakastan sinua, sinä tulet omakseni, se ei ole rikos. Menin heti ulos
ja läksin suoraan Toplerille sanoakseni kaikki vanhalle ystävälleni.
Kuinka sen sanoisin, kuinka puolustaisin tällaista tekoa, mitä
pyytäisin häneltä ja kuinka lopulta selviäisin, siitä kaikesta en
tiennyt mitään, siitä ei minulla ollut pienintäkään aavistusta.

Toplerilla en tavannut ketään kotona. Sain tietää palvelijalta, että
professori ja hänen veljensä olivat menneet jonnekin Treubergin
perheen kanssa. Hän arveli, että he olivat lähteneet Obereichstädt'iin
katsomaan erästä valimoa, ja söisivät aamiaista ulkona, kai
Mariensteinissä. Jätin lapun, jossa ilmoitin ystävälleni, että minun
täytyi välttämättömästi saada puhutella häntä kahdenkesken, ja että
palaisin illalla.

Kysyin missä Marienstein oli ja aloin kävellä toiseen suuntaan
Parkhausiin päin aikoen palata metsään, jonka läpi olin kulkenut
miss Yves'in kanssa, ollakseni hänen seurassaan sillä lailla kuin
mahdollista oli. Taivas oli pilvessä, ilma tyyni ja lämmin. Istuuduin
puiston penkille ja otin, sydän sykkien, lompakostani kuoren, jossa
ruusunlehdet olivat, ja sepitin muutaman säkeen antaakseni ne
Violetille. Loppu kuului näin:

    Mun rakkauteni tuoksu pyhä on,
    siin' piilee hellyys hiljainen ja hieno.
    Kun tummeni tuo ilta onneton,
    sen kadotit sa, ruusuraukka pieno.

Minusta tuntuu, kuin nyt kirjoittaessani näkisin tuon penkin puistossa,
siinä missä polku kiertää pitkin mäen rinnettä, tuota lempeää kukkulaa
miettivine puineen. Alhaalla laaksossa välkkyy kirkas Altmühl-joki.
Istuimen selkänojassa näkyy ehkä vieläkin kirjaimet "V.Y." Sitten
nuoruusaikojeni en ole ollut niin lapsellinen. Kun kaiversin noita
kahta kirjainta, tulivat molemmat von Dobran sisarukset mäkeä alas
pikku pojan kanssa, kantaen koreja täynnä metsäkukkia.

Neiti Luise näytti tulevan hyvin iloiseksi minut nähdessään ja pisti
äkkiä pikku nenänsä kirjaimiin.

"Nämä eivät ole teidän nimikirjaimenne", sanoi hän viattomasti.
Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että ne voisivat olla hänen
ystävättärensä. Hän oli kuullut huviretkestä ja kuvasi minulle
viehättävästi Obereichstädt'in, Mariensteinin vanhan kirkon ja kauniit
niityt Altmühlin rannalla.

"Vahinko, ett'emme mekin ole siellä!" sanoi hän. "Violet'kin viihtyisi
paremmin." Minusta tuntui, ettei hänen sisarensa hyväksynyt sellaista
tuttavallisuutta ja tahtoi mennä pois. Kun näin hänet niin kauniina
ja hoikkana, ajattelin, kuinka onnellista olisi ollut, jos professori
Topler olisi rakastunut häneen. "Tulen, tulen!" huusi viehättävä
kultatukka kärsimättömänä sisarensa viittauksista. "Mutta ensin
tahtoisin kysyä teiltä erästä seikkaa. Eikö ole kauheaa, että Violet
menee naimisiin tuon ruman miehen kanssa? Sanokaa, sanokaa toki!"

Hän polki pientä jalkaansa ja minä en vain sanonut mitään, en voinut
vastata hänelle. Silloin hänen veljensä, noin yhdentoista ikäinen
velikulta, huusi ilman muuta: "Hänhän on vaivainen. Ei kenenkään
pitäisi ottaa häntä!" Kultatukka tuli niin vihaiseksi, että tahtoi
lyödä häntä. Poika juoksi pakoon huutaen, että isä sanoi niin.
Sisarukset seurasivat häntä, kuulin neiti Luisen sanovan minulle
hyvästi, ja sitten en enää nähnyt ketään.

"Ei kenenkään pitäisi ottaa häntä." Kas sellaista on inhimillinen
viisaus, kokeneiden, hyvien, hurskaiden, kaikkien viisaus. Minunkin
isäni ja äitini, huolimatta suuresta sydämestään ja ylevästä
luonteestaan, eivät olisi sanoneet toisin. Violet itsekin sanoi
kirjeessään: "se on rikos." Olin huutanut intohimoni ensi myrskyssä:
"ei, ei, se ei ole rikos!" Mutta voinko uskoa ainoastaan itseeni,
vastoin kaikkien muiden mielipidettä.

Näin kysyin itseltäni ja heitin ankaran tuomioni koko maailmaa ja
inhimillistä viisautta vastaan. Olkoon niin, sanoi itsekseni: ne,
jotka syntyvät meistä, kärsivät siitä ja me kärsimme heidän tähtensä;
mutta jos nyt ne, joita ei vielä ole, saisivat valita, kuinka eivät he
valitsisi lyhyttä ja rauhatonta elämää, päästäkseen tyhjyydestä, vain
ymmärtääkseen, vain rakastaakseen, päästäkseen ylempään ja ikuisempaan
olotilaan, johon tomun kurjuudet eivät seuraa ihmistä! Kenenkään ei
pitäisi ottaa häntä! Muutamat sanoisivat: kenenkään ei pitäisi rakastaa
häntä! Mutta miksi hän sitten on niin suloinen, ett'ei mikään piina voi
olla niin katkera, miksi hänellä on intohimoinen sydän miksikä tunnen,
että vain hänen kauttaan, että vain hänessä voin löytää kunniaa,
voimaa, ja rauhaa, jossa aina lepäisin kaikista tuskistani?

Tätä kirjoittaessani vapisen vielä rakkaudesta ja vihasta, ehkä
teitäkin kohtaan, rakas ystävättäreni, jolle omistan nämä muistelmat!
Miksihän kuvittelen, että tekin ajattelette niinkuin muut, ja mitä
useampia vastustajia tapaan, sitä enemmän nousee suuttumukseni. Se ei
ole rikos, toistin silloin mielessäni, ja minusta tuntui, että painoin
Violetia sydäntäni vasten, voittaakseni hänet suudelmillani, sanoen
hänelle, että hän oli vaimoni, ruumiini, sieluni ja iloni ainaisesti,
ja ett'en tehnyt tiliä siitä yhdellekään ihmiselle, vaan Jumalalle
yksin.




XX.


Kun olin ulos menossa, noin kello kuusi samana päivänä, astui tohtori
Topler sisään.

"Tässä minä olen", sanoi hän.

En ollut odottanut häntä, enkä vielä ollut ajatellut, kuinka paraiten
voisin alottaa tunnustukseni. Kun Topler huomasi, että jouduin
hämilleni, rypisteli hän kulmiaan ja oli vakavan näköinen niin kuin
ihmiset monin paikoin maailmassa, kun pelkäävät, että heiltä tahdotaan
lainata rahaa. Kiiruhdin sanomaan, että nyt oli tullut se hetki,
jolloin hän saisi tietää minkä vuoksi minä olin Eichstädt'issä.

Hänen otsansa tasottui. En luullut, että hänen tulisessa ja
suorassa sielussaan piilisi pieni taipumus itaruuteen, mutta niin
oli asianlaita, ja auringon ja mullan hänen vaatteisiinsa jättämät
pilkut eivät johtuneet, niin kuin sittemmin sain tietää, ainoastaan
filosofisesta ja taiteellisesta huolimattomuudesta. Hänen otsansa
tasottui ja hänen silmänsä välkkyivät uteliaisuudesta.

"Sanon sen vain ollakseni täysin suora", jatkoin. "Kun saatte tietää
miksi olen tullut Eichstädt'iin — —"

"No?" sanoi Topler.

"Emme ehkä enää olekaan ystäviä."

Hän vavahti, oikaisi vartaloaan ja katsoi minua kulmakarvat koholla.
Tahdoin jo päästä perille ja jatkoin.

"En nähnyt miss Yves'tä ensi kertaa eilen. Olen tavannut hänet
Italiassa. Olen tullut Saksaan hänen tähtensä."

Topler katseli minua kuin kivettyneenä.

"Kuulin eräänä iltana Nürnbergissä", jatkoin, "keskustelunne 'Aurinko'
kahvilan edessä ja silloin sain tietää mihin aikaan minun piti tulla
asemalle saadakseni matkustaa tänne teidän kanssanne."

"Ettekö tiennyt", huudahti Topler, "että miss Yves oli kihloissa?"

"Kyllä, kyllä tiesin. Hän itse kertoi sen minulle."

"Aa, miss Yves tuntee teidät?"

"Kyllä."

"Ooh!"

Tässä pitkässä huudahduksessa, samoin kuin ukon äkkiä synkistyneillä
kasvoilla, kuvastui ihmettelyä ja moittimista.

"Miss Yves panee vastaan", sanoin nopeasti. "Hän on tehnyt voitavansa,
ensiksikin, ett'en tulisi Saksaan, sitten, että lähtisin nopeasti
tieheni. Huomasitte kai, ett'ei hän koko matkalla Nürnbergistä
Eichstädt'iin sanonut minulle sanaakaan, kun taas toiset keskustelivat
kanssani."

"Mutta silloinhan te..." suutahti Topler ja keskeytti siihen.
Mutistuaan jonkun aikaa epäselvästi, aivankuin epäröiden mitä sanoisi,
jatkoi hän viimein hiljaisella äänellä katsellen sinne tänne huoneeseen.

"Olinpa melkein sanoa, että te — — —"

"Että olen hullu? Sitä en luule."

"Sitä juuri luulen", vastasi Topler kiivaasti.

"Minun täytyy vain sanoa", jatkoin, "että huolimatta miss Yves'in
tahdosta jään tänne ja teen voitavani voittaakseni hänen vastarintansa."

"Ja mitä minun sitten pitäsi sanoa?" suutahti taas Topler.

"Etten ole tahtonut vaieta, enkä käyttää hyväkseni ystävyyttänne
päästäkseni salaa päämääräni perille."

"Sen te olette jo tehnyt! Ja mitä ajattelette seuratessanne naista,
joka ei ole vapaa, ja joka vastustaa teitä."

"Herra Topler", vastasin. "Älkää suinkaan tuomitko menettelytapaani."

"Minä tuomitsen sen!" huusi Topler raivoissaan. "Tuomitsen teitä
ja tekojanne niin kuin minua miellyttää! Kiellän teitä jäämästä
Eichstädt'iin! Kiellän teitä kiusaamasta veljeni morsianta!"

"Suokaa anteeksi", vastasin tyynesti. "Miss Yves rakastaa minua."

Nyt painoi Topler otsaansa oikean kätensä etusormella, katseli minua
suu avoinna, eikä sanonut sanaakaan. Hänen kiukkunsa näytti muuttuvan
hämmästykseksi.

Hänen mietittyään minuutin ajan ällistyneen näköisenä, hänen silmänsä
vilkastuivat äkkiä ja hänen kasvoilleen nousi puna. Hän veti taskustaan
suuren punakeltaisen nenäliinan, katsoi siihen ja murisi: "hän
on hullu." Sitten niisti hän meluavasti nenänsä ja muuttuen taas
kiukkuisen näköiseksi ja puristaen rajusti nenäliinaa käsissään,
sopersi hän nopeasti:

"Te olette hullu, hullu, hullu!"

"En, paras herra Topler", sanoin kylmän suuttuneella äänellä. "Älkää
luulko niin."

"Mutta mitä sanoitte minulle äsken?" vastasi hän kiukkuisesti.
"Sanoittehan, että miss Yves panee vastaan, ja nyt tuleekin ilmi, että
hän rakastaa teitä."

"Suokaa anteeksi", vastasin hänelle hiukan epäröityäni, "tunnustus,
joka minun rehellisyyden nimessä tuli tehdä teille, on tehty.
Ainoastaan ystävälle voin selittää enemmän. Te tulette sanomaan,
ett'emme enää koskaan voi olla ystäviä. Käsitän sen. Kuitenkin tulen
pitämään teitä suuressa arvossa ja ajattelemaan teitä suurimmalla
myötätuntoisuudella, ja jos te olisitte halukas kuuntelemaan minua
ystävänä, vielä viimeisen kerran..."

Vaikenin ja hänkin oli vaiti. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua nousin
ylös alistuvalla liikkeellä. Hän nousi myöskin, ottaen hattunsa ja
keppinsä.

"Kiitän teitä kaikin tavoin", sanoin hänelle alakuloisesti, ovea
lähestyen, "siitä, että tulitte."

Hän katsoi minua silmiin, näytti tarkastavan minua sieluni pohjia
myöten, sitten paiskasi hän hattunsa ja keppinsä pöydälle, levitti
rajusti käsivartensa ja huusi:

"Puhukaa!"

Olin puristaa hänen käsiään, niin tyytyväinen olin. Hän sulkeutui
taas itseensä ja heitti minuun epäilevän katseen. En ollut sitä
huomaavinanikaan ja aloin kertoa hänelle rakkauteni tarinaa, luoden sen
uudelleen aina siitä asti kun kohtasin Violetin Belvedere di Lanzossa.
Kun mainitsin molemmista unistani, ja kerroin vaikutuksesta, minkä
Violetin ääni ensin teki minuun, nyökäytti Topler hyväksyen päätään,
aivan kuin lääkäri, joka kuuntelee sairaan kertomusta sairautensa
uusista ilmiöistä, mitkä vahvistavat hänen huomioitaan. Mutta kun
sitten puhuin miss Yves'in henkisistä taipumuksista, hänen suruisista
ja katkerista ajatuksistaan, kaikesta hyvästä, jota olin aikonut tehdä
hänelle, saaden häneltä paljon enemmän, niin vanhus, joka ensin oli
seisonut painunein päin, katsoi minua suoraan kasvoihin, niin että näin
hänen seuraavan kertomustani vilkkaalla mielenkiinnolla, epäilysten
häviävän ja arvonannon palaavan.

Jätin mainitsematta Violetin minulle kirjoittamat kirjeet ja hänen
viimeiset tunnustuksensa. Sanoin vain, että Violet pani vastaan, siksi
että tahtoi pysyä professori Toplerille vapaaehtoisesti annetussa
sanassaan. Lisäsin vielä, että noiden monien salaperäisten merkkien
vuoksi uskoin minulle suosiolliseen korkeamman voiman jumalalliseen
lupaukseen antaa minulle se, mitä olin uneksinut.

Topler katseli minua hetken äänetönnä, sitten huudahti hän:

"Ja mitä aiotte tehdä?"

"Kaiken mahdollisen", vastasin.

Hän pani kätensä ohimoilleen toistaen puoliääneen: "_Was für eine
Geschichte, was für eine Geschichte_! Mikä kummallinen juttu!"

"Kuulkaapa", rohkenin sanoa. "Te ette toissa päivänä ollut mielissänne
siitä, että teidän veljenne ottaisi miss Yves'in."

"Älkää puhuko siitä, en ole voinut sanoa sitä", mutisi Topler aivan
kuin raskaan muiston pistämänä, nojaten yhä päätään käsiinsä.

"Minä olen kuin isä veljelleni", sanoi hän väräjävällä äänellä.
"Minulla ei ole muita kuin hän, ja hän, tuo poika parka kuvittelee,
että hänellä on herra ties mitä, vaikk'ei hänellä lopulta ole muita
kuin minä. Jos tuo avioliitto on hulluus, niin olkoon; kaikissa
tapauksissa olen selittänyt hyväksyväni sen."

Hän toisti itsekseen: "Olen hyväksynyt", ja siinä seisoessaan
kuvastui hänen otsallaan, hänen liikkuvilla, mykillä huulillaan, koko
olemuksensa levottomuudessa, sisäinen ristiriita. Lopuksi nosti hän
kasvonsa ja huusi pontevasti aivan kuin saadakseen salaiset, kapinoivat
äänet vaikenemaan:

"Lyhyesti, olen hyväksynyt!"

Ja yht'äkkiä tuli hän taas miettiväksi ja huolestuneeksi. Salaiset
äänet eivät vielä olleet vaienneet. Luin sen hänen otsaltaan, hänen
huuliensa äänettömistä liikkeistä. Hän olisi iloinen, jos tuo
avioliitto haihtuisi savuna ilmaan; olipa hän itsekin aika lailla
taipuvainen toimimaan siihen suuntaan, mutta hänen veljensä tuska
peloitti häntä. Tämä huoli voitti kaikki muut vastatodistukset. Vanhus
parka! Hän kolautteli joskus aika lailla veljeään ja teki pilaa hänen
kuutamotunnelmistaan, mutta rakasti häntä äidin hellyydellä.

"Katsokaas", pääsi häneltä äkkiä, "muistattehan, että kun toissapäivänä
tulin veljeni huoneesta, sanoin: taas tuo vanha juttu! Olin tavannut
hänet itkemästä kuin pahasen pojan, siksi että miss Violet oli ollut
kylmä hänelle. Sanoin silloin hänelle: Jätä hänet! Tiedättekö, mitä hän
vastasi? Hän kysyi, tahdoinko että hän kuolisi? Ymmärrättehän?"

Vastauksia ja ehdotuksia tunkeili kurkussani, sanoja, joita ei yhdestä
tai toisesta syystä sopinut sanoa, ehk'ei ajatellakaan. Siis vaikenin.
Topler haki myöskin kuumeisella kiireellä keinoa, millä voisi vapauttaa
veljensä särkemättä hänen sydäntään, mutta ei keksinyt mitään.
Ehkäpä hän olisi pyytänyt minunkin apuani, mutta tunsi, ett'ei ollut
sopivaa menetellä niin ja vaikeni. Ymmärsimme toisemme täydellisesti
vaietessammekin, vaikk'emme katsoneetkaan toisiimme, sillä kun minä
loin silmäni Topleriin, katseli hän mieluummin seiniä ja kattoa. Niin
koetimme yhdessä keksiä jotain, sanomatta sanaakaan lisää, ja nousimme
ylös, melkein yhtä viisaina kuin alussa.

Kun sanoimme hyvästi, olin kysymäisilläni, saisinko vielä tavata häntä,
mutta jätin sen tekemättä peläten epäsuotuista vastausta. Minusta oli
hienotunteisinta olla kättelemättä häntä. Hän teki ensin liikkeen
siihen suuntaan, mutta katui äkkiä muistaessaan veljensä. Niin erosimme
ilman ystävyyden merkkiäkään, mutta sydämissämme olimme kiintyneet
toisiimme entistä enemmän.

Kirjoitin heti Violetille:

"Olen juuri puhutellut tohtori Topleria. Olen sanonut hänelle, että
rakastan miss Yves'iä, että hän rakastaa minua, vaikka vastusteleekin,
että Jumala antaa hänet minulle."

Vein lapun heti postiin toivossa, että Violet saisi sen samana iltana.




XXI.


Kaksi tuntia sen jälkeen läksin Rossmarktille päin ainoastaan
nähdäkseni hänen akkunansa. Kuljin hitaasti, vältellen kuun valoa,
aivan kuin harvat vastaantulijat olisivat tunteneet minut ja osanneet
lukea ajatukseni. Residenzkadulla kuulin askeleiden kaikuvan takanani
tyhjällä kivityksellä ja luulin eroittavani neiti Luisen hopeisen
naurun. Menin melkein Treubergin talon luo. Livahdin Residenzpuiston
varjoihin ja istuuduin Marianpylvään luo kuuntelemaan ohikulkevien
askeleita ja ääniä. En tuntenut Luisen ääntä. Seurue meni ohi ja
loittoni: hetken kuluttua en kuullut muuta kuin lähteen lorinan. Kuu
paistoi vastapäätä olevalle pitkälle, jyrkälle, neliosaiselle katolle,
valaisi Marian korkean kuvapatsaan ja punakukkaisten kastanjien
latvat, joita tuuli häilytti. Ajattelin, että joskus kaukaisessa
tulevaisuudessa muistelisin tätä tunnekylläistä yötä Eichstädt'issä,
kuuta, lähteitä, ja niiden lorisevaa valitusta ja omituisten talojen
piirteitä. Kun tulin Rossmarktille, kuulin soittoa ja laulua.
Treubergin talon ikkunat olivat auki ja äänet tulivat juuri sieltä.
Menin, sydämeni ankarasti kolkuttaessa, lähimmän katulyhdyn alle ja
nojasin vanhan talon pimeään nurkkaan. Kolme tai neljä henkeä oli
pysähtynyt kuuntelemaan keskelle tietä. Samassa loppui soitto ja
nuo kolme, neljä uteliasta menivät pois. Yö oli kirkas ja tyyni.
Toivoin, että Violet näyttäytyisi ikkunassa, mutta en nähnyt ketään.
Sillä välin lauloi barytonääni hirveän huonosti jotain Wagnerin
aariaa ja sen jälkeen liverteli raikas naisääni sievästi Schubertin
_Haidenrösleinin_, jota jo olin kuullut rallatettavan eräänä viileänä
marraskuun iltana ruusujen keskellä kukkulallani Italiassa. Silloin
oli Goethen yksinkertainen runo ja Schubertin yksinkertainen sävel
mietiskelevällä alakuloisuudellaan hivellyt sydäntäni; nyt ne saivat
minut värähtämään mustasukkaisesta tuskasta, nyt vääntelin käsiäni,
sillä kedon suloinen ruusu sekaantui salaa minun ruusuuni, katkeran
tarinan ruusuun. "Neito sanoi: taitan sinut; Ruusu sanoi: pistän
sinua." Ruusu parkani! Olisinpa tahtonut suudella sitä, puristaa sitä
rintaani vasten, tehdä sille pahaa ja valittaa: ruusu, ruusu, minun
ruusuni, oi, ei punaruusu vaan kalpea ruusu! En kärsinyt kuulla loppua
ja läksin pois.




XXII.


Papereilleni joukosta löysin seuraavan, päiväämättömän runon, jonka
kenties olin kirjoittanut tuona yönä, ajatellen matkaa Nürnbergistä
ja aamiaista metsässä. Ennen tätä rakkauttani olin ajatellut pahaa
runoilijoista, jotka laulelivat silloin kun taide oli kaukana heistä.
Minä kadun sitä. Teistä, ystävättäreni, tuntunevat kertomukseni
runomuotoiset välikohdat kylmiltä; kuitenkin on totta, että silloin
kirjoitin runoja aivan yhtä helposti kuin joku toinen olisi vuodattanut
kyyneleitä, ajattelematta taidetta vähääkään, ainoastaan tunteen
pakoittamana ja innostamana:

    Jos muille naisille haastelen ma,
    sa seisot syrjässä vaieten.
    Ma salaa suutelen, hellin sua.
    Sä siitä riemuitset, arvelen.

    Ma muille haastan, hymyilen, kärsin,
    Ken mulle puhuu, sit' en tiedä, en;
    Sinulle silmin tarjoon sieluani,
    Kun suot vain kasvoiltasi loistehen.

    Sinulle sydän, äly; sä oot ainoo,
    valoni, voimani ja kunniani;
    oot Herran hiljainen, hellä ääni,
    yön varjoin kuiskehessa kuulemani.




XXIII.


Kun minä seuraavana aamuna läksin ulos _Mustasta Kotkasta_, tapasin
sattumalta professori Toplerin, joka taas tuli puhumaan minulle
italialaisista kirjoista. Minua kiukutti sydämessäni, ett'ei tohtori
vielä ollut sanonut mitään hänelle. Vastasin, ett'en tosiaan voinut
ottaa sitä huolekseni, ja että hänen _arvoisa herra veljensä_ tiesi
syyn siihen. "Ohoh!" sanoi professori kuuliaisesti. "Ohoh, vai niin!"
Muodollisessa Saksanmaassa en ole tavannut toista niin muodollista
miestä kuin professori Topler, joka veljestäänkin puhuessaan liitti
mukaan kunnioittavia laatusanoja. Näin, että hänestä oli epäkohteliasta
jättää minut noin vain seisomaan, ja että hän, kiellostani hämillään ei
tiennyt mitä sanoa.

"Eilen soitettiin ja laulettiin Treubergilla", sanoi hän.

Kumarsin vaieten.

"Siellä oli neiti Luisekin", jatkoi hän.

Kumarsin taas. Hän odotti vielä hiukan. Sitten kumarsi hän syvään ja
lähti.

"Neiti Luise!" Minusta tuntui, että hän toivoi paljon hyvää
Violetille, ja se teki hänet minullekin hyvin rakkaaksi. Olisin
tahtonut tavata hänet ja puhua hänen kanssaan Violetista, mutta
en tiennyt sopisiko mennä käymään hänen luonaan. Muistin, että
hän oli pyytänyt italialaista runoa, jonka olin sepittänyt häntä
varten Bahnhofswaldissa, ja päätin viedä sen hänelle. Kun tulimme
yhdessä Parkhausista, oli vanha Topler näyttänyt minulle von Dobran
talon Marktgassen varrella. Muistin sen hyvin kahden ikkunan väliin
kiinnitetystä Madonnasta. Topler oli kertonut minulle, että äidittömät
tyttäret asuivat siellä isänsä kanssa, joka oli Eichstädt'in
maaoikeuden jäsen.

Kello oli juuri yksitoista, ja minulle sanottiin, että neiti oli mennyt
ulos puoli tuntia sitten hakemaan pikkusiskoaan Benediktininunnien
kansakoulusta Pyh. Valpurin luostarista. Kysyin tietä sinne, menin
luostarille ja tapasin koko joukon lapsia, jotka tulivat sieltä ulos,
mutta en häntä. Jatkoin matkaani läntistä etukaupunkia kohti ja tapasin
hänet hiukan kauempana poimimasta kukkia pikkusiskonsa kanssa niityllä
Altmühlin rannalla. Hän kysyi meninkö Tiefenthaliin ja näytti hyvin
iloiselta saadessaan kuulla, että olin tullut tapaamaan juuri häntä ja
tuomaan hänelle runoja. Kysyin häneltä miss Yves'iä. Hän vastasi, että
he olivat viettäneet hauskan illan Treubergilla, että hänen serkkunsa
oli laulanut oikein hyvin ja eräs müncheniläinen herra hyvin huonosti.

"Teidän serkkunne lauloi _Haidenrösleinin_", sanoin minä.

"Oi, kuinka te sen tiedätte?" huudahti tyttö lyöden käsiään yhteen.
Vastasin, että olin kulkenut Treubergin ikkunoiden alitse. Hän torui
minua ja sanoi, että olin ollut hyvin paha, kun en tullut sisään.

"Eilen illalla olisi teitä juuri tarvittukin. Vanha Topler tahtoi
välttämättä tietää oikean osotteen..."

Hän mainitsi tuttavan perheen, joka asui Münchenissä.

"Täti Treuberg ei oikein muistanut sitä. Luulen, että se oli tämä."

Hän toisti sen minulle ja se oli oikea. Mutia minä olin vaiti, koska
koetin arvata Toplerin syitä. Äkkiä juolahti mieleeni, että hän tahtoi
hankkia tietoja minusta.

"Auttakaapa meitä poimimaan kukkia", sanoi Luise. "Emme koskaan syö
päivällistä ilman kukkia pöydällämme. Huomenna meillä on vieraita
päivällisillä ja minä menen poimimaan kauniimpia metsästä, missä kasvaa
Waldmeistereitä. Tänään minulla ei ole aikaa. Jos autatte meitä hyvin,
vien teidät takaisin kaupunkiin kaunista tietä pitkin noiden poppelien
ohi tuolla, linnan vieritse. Eikö meidän Eichstädt'imme olekin
kaunis? Tuo suuri rakennus kellotorneineen on Pyh. Valpurin luostari,
tiedättehän, tuo toinen oikealla on Jesuiittakirkko, ja tuo kolmas
vielä kauempana oikealla, Pyhänhengen kirkko. Eivätkö nämä niityt ole
ihania?"

Hän lörpötteli, poimi kukkia ja heitti ne sisarensa esiliinaan, jonne
hän käski minuakin panemaan omani, toruen, kun varret eivät olleet
kyllin pitkiä. Koetin johtaa hänet siihen, mistä keskustelu alkoi.
Kysyin, voiko miss Yves nyt tosiaankin hyvin.

"Luulen, että kyllä", vastasi hän. "Mutta hän on niin surullinen. Eilen
illallakin, kun serkkuni lauloi, oli hän kovin kalpea; pelkäsin että
hän pyörtyisi. Luulen, että eilen on tapahtunut jotain merkillistä."

"Miksi niin?"

"Siksi, että kun menin Treubergille, oli Violet hyvin levoton, hyvin
miettiväinen! Kysyin mikä hänellä oli, mutta hän vastasi vain, että oli
tullut sellaiseksi neljännestunti sitten saatuaan erään kirjeen. Olin
vielä läsnä, kun Toplerin veljekset tulivat!"

"No sitten?"

"En tiedä. He katselivat toisiaan toisella tavoin kuin tavallisesti.
Vanha Topler ei näyttänyt olevan oikein oma itsensä. Hän oli
kovin vakava!" — "Niin, niin", jatkoi hän nyrpistellen huuliaan
tyytymättömänä "Te ajattelette vain Violetia, ettekä välitä minun
kukistani."

Kun poimiminen oli loppunut, tahtoi Luise, että nousisimme erään
kalastajan kömpelöön veneeseen joka vei meidät Altmühlen toiselle
rannalle. Jokaisella meistä oli suuri kimppu päivänkakkaroita,
neilikoita ja vuokkoja. Hän näytti minulle talon, jota professori
Topler rakennutti vaimolleen, ja kertoi, että miss Yves jo oli
käynyt siellä ja aikoi mennä sinne taas juuri tänään. Sitten sanoi
hän päättäneensä miss Yves'in sanoista, että hän jäisi Eichstädt'iin
lyhyemmäksi ajaksi kuin alkuaan oli aikonut. Sen ei olisi pitänyt
hämmästyttää minua, mutta tunsin kuitenkin piston rinnassani. Miss Yves
tahtoi siis paeta minua. Jos vanha Topler ei nyt puhuisi veljelleen,
niin mitä minä silloin tekisin? Joku hetki sitten oli sydämeni täynnä
toivoa, nyt pelkäsin pettyneeni. Kiltti neiti Luise mahtoi olla hyvin
tyytymätön minuun, kun katselin tyhmänä vettä ja ruohikolta, sen sijaan
että olisin ollut kohtelias ritari, tai olisin ainakin ihaillut hänen
puhtoista kaupunkiaan, joka lepäsi laaksossa, pitkiä poppelirivejä, tai
vanhaa linnanrauniota kukkulalla. Kun en puhunut mitään, oli hänkin
vaiti. Muutaman askeleen päässä kaupungista poimi hän eräitä tuoksuavia
lehtiä sanoen vievänsä Violetille hänen mielikkinsä _sweetbriar'in_.
Hän kysyi minulta aioinko illalla mennä Treubergille. Ensin olin
aikonut mennä sinne, mutta koska vanha Topler varmaankin oli hankkinut
tietoja minusta Italiastakin, ja odotti ehkä niitä ennen kuin puhui
veljelleen ja teki varman päätöksen, ja koska minun käyntini olisi
voinut jouduttaa Violetin matkaa, näytti minusta viisaammalta pysyä
poissa tällä hetkellä, niin tuskallinen kuin tuo uhri minulle olikin.
Vastasin siis, etten mene sinne.

Saatoin neitiä hänen kotiinsa saakka, jossa hän esitti minulle isänsä,
hyvin kohteliaan herran, joka nähtävästi oli kultakutrisen tyttärensä
nöyrin palvelija. He kutsuivat minut teelle seuraavana iltana. "Olisin
niin tyytyväinen, jos tulisitte", sanoi Luise. "Ja meidän teemme
on mainiota!" Tunsin punastuvani syvästi. Luisen huulet hymyilivät
tavallista hymyään, mutta silmissä oli jotain muuta. Ne sanoivat
selvästi: "Tapaatte miss Yves'in!"




XXIV.


Seuraavana iltana menin Dobralle kello yhdeksän tienoissa. Päivällä en
ollut nähnyt ketään. Herra Treuberg oli käynyt majatalossa jättämässä
korttinsa ja sitä paitsi olin saanut kirjeen veljeltäni. Hän kertoi
minulle leikillisesti, että kotopaikallani huhuiltiin minun olevan
kosioretkellä. En voi kuvata kiukkua ja harmia, jota tunsin. Kuinka
oli tuollainen huhu päässyt liikkeelle? Suutuin syyttä veljelleni
tuosta harmillisesta "kosia" sanasta. Nuo tyhmät, lörpöttelevät
ihmiset pilasivat rakkauteni! Silloin tuntui minusta ensikertaa
vastenmieliseltä esittää Violet kotikaupunkilaisilleni, jos joskus
saisinkin hänet omakseni. Se ajatus, että meidän rakkautemme ja hänen
olentonsa olivat keskustelujen ja pilan aiheena, tuntui minusta
sietämättömältä.

Tapasin Dobran sisarukset yksin isänsä kanssa. Neiti Luise ei ollut
niin loistavalla tuulella kuin tavallisesti. Sitä vastoin puheli
hänen sisarensa, jonka ääntä aikaisemmin tuskin olin kuullut, hyvin
vilkkaasti, katsahtaen minuun uteliaasti silloin tällöin; siltä ainakin
minusta tuntui. Kun hän kerran jutteli isänsä kanssa, sanoi Luise
minulle melkein kuiskaamalla! "Tee ei olekaan niin hyvää kuin luulin!"
Noin neljännestunnin minun jälkeeni tuli eräs vanha rouva, nuori herra
ja neitonen, jotka Luise esitti minulle Haidenrösleiniksi, hänen
äidikseen ja veljekseen, selittäen, että viimemainittu oli tuon kauniin
ruusun ainoa oka. Kun oli hiukan naurettu ja laskettu pilaa kysyi neiti
Haidenröslein: "Entä miss Yves?"

"Hän ei tule", vastasi Luisen sisar. Sitten hän lisäsi katsahtaen
minuun:

"Olemme kaikki hyvin pahoillamme siitä." Näin Luisen heittävän häneen
moittivan katseen.

"No, entä vanha Topler sitten?" jatkoi toinen "Tahtoisin niin
mielelläni kuulla hänen soittavan! Sanotaan, että hän soittaa nenällään
ja polvillaankin."

"Ette tapaa häntäkään, luullakseni", vastasi Luise.

En epäillyt enää: minä olin syynä poissaoloon ja Dobran sisarukset
tiesivät siitä jotain. Kukahan oli puhunut? Mitä oli tapahtunut miss
Yves'in ja Topler-veljesten välillä? Tahtoivatko he välttää minua
vai toisiaan? Sekava mielikuvitukseni arveli sitäkin. Ja minä en
tiennyt siitä mitään, enkä voinut saada mitään tietää! Herra von Dobra
puheli minulle milloin Italiasta, milloin tyttäriensä valmistamista
voileivistä. Herra tietää kuinka häntä kuuntelin ja mitä ymmärsin.
Minun täytyy vieläkin hymyillä ajatellessani mahdottomia vastauksiani
ja hänen hämmästynyttä ilmettään. Kun tee oli juotu lauloi serkku,
jonka nimeä en enää muista, Haidenrösleinin. Tällä kertaa sain kuulla
sen kokonaan, mutta vaikutus oli toisenlainen, tai paremmin sanoen,
se ei vaikuttanut mitään, sillä siinä määrin oli sieluni nykyisen
epävarmuuden vallassa. Sitten lauloi neiti vielä, muun muassa pitkän
duetin veljensä kanssa. Sen kestäessä istuutui Luise viereeni ja sanoi
hiljaa:

"Minun pitäisi sanoa teille jotain erään henkilön puolesta, mutta
nyt se on mahdotonta. Menen joka aamu Benediktiiniluostarille puoli
yksitoista ja sieltä niityille."

Myöhemmin sai hän tilaisuuden sanoa minulle salaa "Luulen, että hän
lähtee huomenna."

Ei mikään voi kuvata hämmästystäni ja liikutustani, kun kuulin, että
hänellä oli terveisiä minulle Violetilta. Se ei ollut vielä iloa eikä
pelkoa, kun en tiennyt mitä terveiset sisälsivät. Kun kuulin, että miss
Yves lähtisi huomenna, kohosi minussa pelon kera ja voimakkaampana
pelkoa vanha usko, lannistumaton tahto voittaa. Tyynnyin jälleen,
sanoin kohteliaisuuksia laulajattarelle, laskin leikkiä talon tyttärien
kanssa, kehuin heidän isälleen Italiaa ja voileipiä ja jätin hyvästit
seuralle hymy huulillani.

Oi, kuinka saksalainen kuu oli suuri ja aavemainen sinä yönä, kun se
paistoi kasvoihini Eichstädt'in teräväharjaisten kattojen välistä.
Yö, yksinäisyys ja hiljaisuus saivat kiihkoni melkein tasaantumaan.
Kävellessäni tulivat huulilleni melkein itsestään säkeet, jotka
muutamia kuukausia sitten olin sepittänyt öisellä kävelyretkellä
kotikaupungissani.

    Yön tunti on tornista lyönyt,
    vain askelet kadulla soivat.
    Väsyneenä ma astelen hiljaa
    ja aattehet unelmoivat.

    Nuo vanhat, mustat talot
    kuun peittää hopeakaapu.
    En tiedä, mi aikojen paino,
    mi tuska mun sieluuni saapuu.

    Vinoräystäisten kattojen takaa
    kasvoihini kuuhut loistaa.
    Mitä katkeran kohtalon tuskaa
    sun välkkyvä otsasi toistaa?

    Min taivahan suuren pulman
    sinä yksinkulkija arvaat?
    Elo laulajan turha on haave,
    sua ilman hetkeni karvaat.

Kulin Rossmarktin yli. Talo oli aivan pimeä. Ajatellessani, ettei
Violet huomenna olisikaan täällä ja ett'en ehkä tietäisi minne häntä
seurata, tunsin sydämessäni terävän, vaikka lyhyen piston. Vietin
suuren osan yötä ikkunani edessä miettien, mitä sinä päivänä oli
saattanut tapahtua ja mitä huomenna voisi seurata.

Minun ikkunani oli Pyh. Willibaldin kaivolle päin, ja vähitellen
sekaantui unelmiini lempeän piispan siunaava kuva, jonka alaosa oli
pimeässä ja pää kuun valon kultaama.




XXV.


Kello kymmenen seuraavana aamuna olin jo läntisessä etukaupungissa.
Luise tuli sisarensa kanssa ilmoittamallaan hetkellä. Hän oli hyvin
kalpea ja vakava, ja näytti yhtä liikutetulta kuin minäkin. Odotin
vaieten, että hän puhuisi. Olin arvannut edellisenä iltana, että hän
tiesi kaikki ja nyt vahvisti hänen ilmeensä olettamukseni. Se ja
hätäinen odotus veivät puhekykyni. Minusta tuntui, että hän katseli
minua hämmästyneenä ja melkein peloissaan ilmeeni vuoksi. Sitten ehätti
hän sanomaan, että hänellä oli terveiset, vain terveiset minulle.
Tunsin, että hänellä oli muutakin uskottavaa, mutta ett'ei hän päässyt
alkuun, ja minä en puolestani osannut auttaa häntä. En keksinyt muuta
kuin:

"Terveiset miss Yves'iltä?"

Hän ei vastannut, vaan sanoi minulle puoliääneen, kiireesti: "Tahdon
hyvää Violetille, ja minua surettaa, että hän ottaa professori
Toplerin."

Unohdin, että olimme maantiellä. Tartuin hänen käteensä ja puristin
sitä. Äkillinen puna peitti hänen kasvonsa ja hän veti kätensä pois.
Pyysin häneltä anteeksi ja se sai hänet punastumaan vielä enemmän "Se
minkä teen, on oma keksintöni", sanoi hän. "Kukaan ei saa milloinkaan
tietää sitä. Lupaattehan, ett'ette sano mitään kellekään."

Rakas tyttöparka, jos hänellä vielä olisi ollut äiti, en minä
luultavasti olisi saanut tietää mitään tästä keksinnöstä. Nyt seurasi
hän vain lämmintä sydäntään ja kekseliästä päätään. Hän epäili
kuitenkin ja pelkäsi niin kuin poika, joka yksin ohjaa tulista hevosta
iloiten ja vapisten.

"Luvatkaa se minulle", jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen. "Antakaa
sananne, että olette suora minua kohtaan. Te ajattelette pahaa minusta,
arvelette, että sekaannun ajattelemattomasti tähän asiaan?"

"En toki!" huudahdin.

"Kotona ajateltaisiin varmasti niin. Siksi luotankin teihin."

En oikeastaan tiedä, kuinka tuo suloinen neitonen saattoi luottaa
minuun, jota hän tuskin tunsi, ja hänen tekonsa ei todella ollut
sopusoinnussa ihmisten järkevyyden kanssa. Luulenpa melkein, että
olisin moittinut häntä silloinkin kun hän sanoi: luotan teihin.
Nyt tunnustan hiukan huonolla omallatunnolla, ett'en sanonut
mielipidettäni, vaan pyysin jännitettynä häntä puhumaan.

"Tahtoisin, että ystäväni olisi onnellinen", sanoi hän taas punastuen.
"Ja luulen ymmärtäneeni kuinka hän tulee onnelliseksi."

Ristin vaiti käteni; liian voimakas kiitollisuus ja hellyys estivät
minua puhumasta.

"Sain tietää kaikki tädiltä", jatkoi hän, "jolle tohtori Topler oli
sanonut sen. Violet ei ole kertonut minulle mitään. Hän sanoi minulle
ainoastaan, että hän lähtee tänä iltana, ja että jos tapaisin teidät,
sanoisin teille terveisiä häneltä. Silloin ei täti vielä ollut kertonut
mitään ja ihmettelin suuresti tuota äkillistä lähtöä. Violet syleili ja
suuteli minua sanoen: Rakas lapsi! eikä mitään muuta. Rakastan häntä
niin paljon kuin voi rakastaa ja hän kohtelee minua sillä tavoin:
'Rakas lapsi, rakas lapsi'."

Näin hänen silmiensä kyyneltyvän.

"Hän tekee väärin", jatkoi Luise, "mutta mitä minä siitä. Kysyin
lähdön syytä tädiltä ja huomasin kohta, että hän tiesi jotain, mutt'ei
tahtonut puhua. Täti parka, kuinka tahtoisinkaan...!"

Nyt välkkyivät sinisilmät veitikkamaisuutta ja ylpeyttä. Sitten kertoi
hän minulle, että Topler oli pyytänyt täti Treubergia hankkimaan
tietoja minusta. Sitäpaitsi oli hän tutkinut Violetia, joka näytti
järkkymättömästi pysyvän lupauksessaan, jonka hän oli antanut
professorille, ja oli sen vuoksi lämpimästi pyytänyt rouva Treubergia
olemaan puhumatta tästä kaikesta hänen sulhaselleen. Silloin oli Topler
palannut rouva Treubergin neuvosta, joka miss Yves'in päättäväisyyteen
nähden oli tuuminut, että minun tulisi pitää itseäni voitettuna, ja
että asiain näin ollen voitaisiin sulhaselta salata kaikki. Sen vuoksi
päätettiin, että Violet jollain tekosyyllä äkkiä lähtisi Nürnbergiin.
Topler parka, joka ei ollut tottunut tällaisiin pulmiin, joutui milloin
raivoihinsa, milloin vaipui alakuloisuuteen. Hän sekaantui kokonaan ja
luotti ainoastaan rouva Treubergiin, joka oli sangen hyväntahtoinen
henkilö, vaikka hän, Luisen mukaan, ei ollutkaan personoitu viisaus.

"Entäs sitten?" sanoin minä ällistyneenä.

Luise katsoi minuun. Hänen läpitunkeva katseensa nöyryytti minut ja
ilmaisi minulle, että nuoressa tytössä piili nainen. Vielä te kysytte?
sanoi se katse. Kuinka ette ymmärrä, että teidän täytyy seurata
Violetia? Ettekö siis rakastakaan? Ei mikään ihmiskieli olisi voinut
ilmaista sitä tarkemmin kuin nuo silmät.

"Minä tiedän jo!" huudahdin ennen kuin hän oli ehtinyt avata suutaan.
"Minä en pidä itseäni voitettuna! Luulin vain, että teillä on vielä
jotain sanottavaa."

Luise kutsui pikku sisartaan, joka juoksi joelle päin.

"Ei", sanoi hän sitten. "Ei minulla muuta ollut. Niin", jatkoi hän
nopeasti. "Tietäisin minä vielä yhden asian, mutta sen ilmaiseminen ei
ole välttämätöntä." Minä vannotin häntä sanomaan aivan kaikki.

"Ei", sanoi hän äänellä, jossa säkenöi hiukan hänen entistä
eloisuuttaan. "En sano sitä, en sano."

Luulen, että hän oli osaksi itsepäinen aivan kurillaan, osaksi ylpeän
luonteensa vuoksi, joka vastusti kaikenmoista pakotusta. Samalla luin
hänen kasvoistaan, ett'ei hän olisi antanut perää kuninkaallekaan.

"Älkää luulkokaan", jatkoi hän, "että kun olen puhunut näin paljon,
sanoisin kaikki! Ja nyt palaan yksin kaupunkiin. Ilmoitan teille, että
Violet lähtee puoli viideltä."

Kiitin häntä kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt puolestani, kaikesta
mitä tiesin ja mitä en tiennyt. Mutta hän hylkäsi kiitokseni, sanoen
hakevansa vain ystävättärensä onnea, ja ett'ei hän voinut suvaita
herra Topleria, joka aina oli niin ikävystyttävän hyvä, ja jota kaikki
kiittelivät. Tuollainen vanha, kömpelö mies, tahtoi muka naida miss
Yves'in! Mutta vielä syyllisempiä olivat nuo tyhmyrit Nürnbergissä.

Me erosimme. Hän palasi kaupunkiin ja minä harhailin vielä hetken
niityillä koettaen saada selville mikä tuo _toinen_ salainen asia olisi.




XXVI.


Epäilemättä olisin seurannut Violetia Nünbergiin, mutta säästääkseni
häntä, Topleria ja melkeinpä itseänikin en olisi seurannut häntä liian
julkisesti, samassa junassa matkustamalla. Tahdoin kuitenkin nähdä
hänet lähtöhetkellä, vaikka kaukaakin, ja olin aseman läheisyydessä
junan lähtöön saakka. Raitiovaunun ajurit ja jalankulkijat saapuivat;
miss Yves'iä en nähnyt. Münchenin junan lähdettyä kuljin jalkaisin
Eichstädt'iin maantietä pitkin. En tavannut ketään, en tiennyt mitä
ajattelisin. Kuljin Rossmarktin yli ja kun lähestyin Treubergin taloa
näin kahden miehen menevän kiireesti sisään. Tunsin heidät laihemman
sateenvarjosta ja sauvasta Toplerin veljeksiksi. Palasin asemalle
pikajunalle, joka lähti kaksikymmentä yli yhdeksän illalla. Ei ketään.

       *       *       *       *       *

(Vihkostani).

"Miksi et olekaan lähtenyt? Toivon, toivon. Mutta jos oletkin sairas?

"Olen pannut kynäni pois, olen kätkenyt kasvoni käsiini, olen
poistunut, saadakseni rauhaa paikan ja ajan yhteydestä, olen nauranut
sinun kanssasi vaimoni, yhdentekevää missä, samantekevää milloin,
kestetyille tuskille.

"Palatessani asemalle kuljin varjossa; kuu valaisi laakson toista
puolta. Muistatko yötä Belvedere di Lanzossa? Olimme varjossa, kuu
kultasi Luganon ja kaikki vuoret edessämme, kultasi kallioni kärjet.
Silloin sai kuu minut haaveilemaan, mutta ei nyt. Silloin istumme
lähellä toisiamme ja kuitenkin niin kaukana vielä. Nyt sitävastoin
emme näe toisiamme, emme kuule toistemme ääntä ja olemme kuitenkin
niin kaukana vielä. Nyt sitävastoin emme näe toisiamme, emme kuule
toistemme ääntä ja olemme kuitenkin lähetysten. Olen kuin matkamies,
joka vuoren huipulta näkee läheisen, vaikka tiettömän metsän takaisen
rauhan majan katon. Kuinka pääsisin luoksesi? En tiedä vielä, kuljin
eteenpäin levitetyin käsivarsin. Ja ehkäpä, kun sinä olet kaikkein
lähimpänä minua, kadotan sinut näkyvistä, pelkään, kaipaan tietämättä
saavutanko sinut, mutta minä kiiruhdan edelleen, ja jos kaadun, kaadun
sinun syliisi.

"Entä jos sinä olisit sairas? On hermostuneita, herkkiä ihmisiä, joille
minun asemassani ollessaan sisäinen ääni ilmottaisi, tunne sanoisi,
että sinä kärsit. Minun hermoni ovat tunteettomat, mykät.

"Neiti Luise on sanonut minulle, että pidät _sweetbriar_ puusta.
Olen poiminut muutamia lehtiä siitä kotiin tullessani. Niiden tuoksu
puhuu minulle sinusta, sinun olennostasi, sinun hiuksistasi. Kerran
Belvederessä ohjatessani kiikaria sinulle, ja täälläkin, suloisen
ruusun päivänä, tunsin hiuksiesi hienon tuoksun. Se muistuttaa tätä.
Minä pidän tuosta suloisesta nimestä _sweetbriar_, se tuo mieleeni
sinun vehreän isänmaasi meren keskellä. Jos en voisi elää kanssasi
Italiassa, uneksisin pienestä, ruusujen peittämästä majasta, sinun
rakkaan Englantisi kukkuloiden välissä, valtameren rannalla. Mitä
uneksin! Siellä kasvaisi _sweetbriar_ ikkunoittemme ympärillä ja en
toivoisi muuta maailmassa.

    "For in my mynde — off all mankynde
    I love but you, but you alone."

[Sydämestäni rakastan ainoastaan sinua kaikkein ihmisten joukossa.]

"Tiedätkö, että ennenkuin sinut tunsinkaan ei mikään kotimaasi
kansanlaulu, ei mikään saksalainen Lied ollut minulle rakkaampi kuin
tuo vanha englantilainen ballaadi?

"Olen niin surullinen, kalpaan sinua niin että tahtoisin mennä ikkunan
luo ja kutsua sinua yössä."

"Violet, Violet! Darling!" [Violet, Violet! Lemmittyni!]




XXVII.


Hyvin aikaiseen seuraavana aamuna sain seuraavan kirjeen:

"Fanny Treuberg o.s. von Dobra. Olen pahoillani, että et ollut
kotona toissa iltana, odottaa herra — — — tänään, sunnuntaina, kello
yhdentoista jälkeen."

Kellon yhtätoista lyödessä soitin Treubergin talon ovikelloa: ei
kukaan olisi, minun asemassani, voinut odottaa minuuttiakaan kauempaa.
Minut vietiin samaan salonkiin kuin viime kerralla ja minua pyydettiin
odottamaan rouvaa, joka kohta tulisi. En uskaltanut kysyä miss Yves'ia.
Maljakoissa oli yhä kukkia, mutt'ei silloisia ruusuja, ja siellä olivat
valokuvatkin. Tuolit vain olivat toisessa järjestyksessä kuin tuona
päivänä. Menin pöydän luo. Tunsin vieläkin hänen hiustensa tuoksun,
puristin taas hänen kylmiä käsiään rintaani vasten. Rouva Treuberg
astui sisään.

"Mieheni on ollut vuoteessa eilisestä saakka", sanoi hän. "Tauti on
aivan viaton, mutta hän on hyvin huolissaan ja tahtoo, että olisin aina
huoneessa."

En tiennyt, mitä tämä johdanto tarkoitti.

Tein liikkeen kuin pyytääkseni anteeksi ja lähteäkseni pois.

"Ei, ei toki!" huudahti rouva. "Olen todella pyytänyt teitä tulemaan.
Istukaa! Jumalani, en tiedä kuinka alottaisin!"

Istuuduin vaieten.

"Te ymmärrätte jo", jatkoi hän.

"Kyllä, rouva hyvä, puhukaa vain."

"Kaikkea sitä saattaa tapahtua. Herra Jumala. Asia on niin
monimutkainen ja tämä keskustelu teidän kanssanne on kovin outoa
minulle! Ja sitten vielä mieheni sairaus. Melkeinpä menee pääni
pyörälle. Odottakaa siis. Te olette puhutelleet tohtori Topleria?"

"Kyllä, rouva."

"Topler tuli tänne torstaiaamuna. Mies parka oli aivan ymmällä. Hän
on puhunut miss Yves'in kanssa. Miss Yves selitti hänelle asian
aivan suoraan, sanoen, että hän pysyy lupauksessaan ja pyysi häntä,
ett'ei hän puhuisi mitään veljelleen. Sitten neuvotteli Topler
minun kanssani. Nyt puhun suoraan: minä neuvoin menettelemään miss
Yves'in tahdon mukaan, ettei sanottaisi professorille mitään ja että
miss Yves kiirehtisi paluutaan Nürnbergiin jollain tekosyyllä. Niin
päätettiinkin. Minä puhuin miss Violetille ja hänen piti lähteä eilen
lauantaina puoli viiden junassa, sillä minä tahdoin saattaa häntä. Kun
muka oli saapunut huonoja uutisia setä Yves'istä, siitä, joka on ollut
Italiassa, sanottiin professorille, että Nürnbergin matkaa joudutettiin
hänen tähtensä. Silloin tulee vanha Topler eilen, hiukan ennen kuin
mieheni voi vähän paremmin, aivan hengästyneenä, kuohuksissaan ja
sanoo, että matka täytyy lykätä, koska hän tietää uutisia, ja ne
uutiset kertoivat, että hänen veljensä tietää kaikki."

"Tietääkö?" huudahdin. Ei niin paljon itse asia, vaan tapa, jolla
tunsin Toplerin tuoneen sanoman, sai sydämeni toivosta sykkimään.

"Varmasti", vastasi rouva. "Professori sai tietä kaikki kirjeestä,
jonka hän sai eilen aamulla. Se näyttää olleen nimellä varustettu,
mutta henkilö, joka on kirjoittanut sen, pyytää ett'ei häntä
mainittaisi. Ja professori ei ole tahtonut ilmoittaa hänen nimeään. Hän
vakuuttaa vain, että te ette ole sitä kirjoittanut."

"Luise", ajattelin salaa syvällä kiitollisuudella. "Luisen salaisuus!"

Rouva jatkoi kertomustaan. Topler oli sanonut, että hänen veljensä
välttämättä tahtoi puhutella Violetia niin pian kuin mahdollista,
vaikka hän tuskin olin kyennyt sitä tekemään. "Vanhempi veli", sanoi
hän "oli hyvin levoton ja näytti ihmettelevän sitä, että hänen veljensä
vielä eli, huolimatta sellaisesta iskusta. Hän ei voinut pysyä alallaan
tuolillaan ja juoksi tiehensä ehdittyään tuskin kertoa asiansa."...
"Minun täytyy vielä kertoa", lisäsi hän hetken epäröityään. "Topler
näki minulla Münchenistä tulleen kirjeen, jossa puhuttiin paljon
teistä ja niin vakuuttavasti, että täytyy uskoa tytön tulevan todella
onnelliseksi — — —"

Siinä keskeytin hänet ja hän jatkoi, että Toplerin levottomuuteen
vaikutti tuo kirje paljon.

"Muutamia tunteja myöhemmin", jatkoi rouva, "palasi hän veljensä
kanssa."

Samassa soi kello.

"Mieheni", sanoi hän. "Palaan heti." Hän palasi Herra ties kuinka
pitkän ajan jälkeen ja huudahti:

"Voi noita miehiä, noita miehiä." Ja valitteli huimalla sanatulvalla
miehensä kärsimättömyyttä, ikäänkuin minä en olisikaan istunutkaan
hehkuvilla hiilillä. Lopuksi palasi hän asiaan.

"Olisinpa melkein toivonut, että olisitte nähnyt hänet. Olemme
tunteneet Toplerin veljekset, etenkin vanhemman, vain lyhyen ajan;
miss Yves'in sukulaiset tunnemme hyvin läheisesti. Niinpä täytyy
minun sanoa, ett'ei tuo avioliitto minua miellyttänyt, niin arvokas
herra kuin professori onkin. Mutta eilen nuo ihmisparat liikuttivat
sydäntäni. Professori oli aivan kuin kuollut ja hänen silmänsä
paistoivat punaisilta silmälasien alla. Tiedätte, ett'ei hän suinkaan
ole kaunis; kaikkea vielä! Ja vaiti hän oli. Yleensä säälitti nähdä
hänen ikäistänsä ja näköisiänsä miestä tuollaisessa tilassa. Ja
kuitenkin tuli ukkoa vielä enemmän surku. Saattoi nähdä, että hän
kärsi, kun veli oli tuollainen ja että hän kaikin voimin koetti peittää
sitä ja näyttää rauhalliselta. Hän puhui. Oli vaikeaa kuulla, millä
äänensoinnilla hän sanoi sanan veljelleen. Oli vaikeaa nähdä, kuinka
hätääntyneillä silmillä hän tuon tuostakin tarkasteli veljeään, aivan
kuin salaa. Professori meni miss Yves'in luo ja minä jäin kahden
tohtorin kanssa. Sen näki, että hän uhrautui ollessaan seuraamatta
häntä, mutta antoi hänen kuitenkin mennä. Vähäväliä liitti hän kätensä
yhteen, nosti silmänsä korkeuteen ja meni ovelle kuuntelemaan odottaen
veljensä askeleita. Professori tuli pitkän ajan kuluttua. En tiedä,
mitä hän ja Violet olivat sanoneet toisilleen, mutta hän oli vielä
sortuneemman näköinen kuin äsken. Veli otti häntä kädestä ja vei hänet
pois. En voinut heti mennä miss Yves'in luo, sillä mieheni oli saanut
pahoinvointikohtauksen. Kävin siellä myöhemmin. Hän sanoi tahtoneensa
salata kaikki sulhaseltaan, mutta ei voinut valehdella, kun hän kysyi.
Hän ei tiennyt mitä professori Topler aikoi tehdä, vaan tahtoi kaikella
muotoa lähteä Nürnbergiin niin pian kuin mahdollista. Kuvitelkaahan
sitä pulaa. Ei ollut enää muuta junaa kuin puolen kymmenen. Minä
en voinut lähteä häntä saattamaan, kun mieheni oli sairas, ja en
millään olisi antanut hänen lähteä yksin. Oli tuskin aikaa päättää,
että veljeni ja sisareni tytär Luise, jonka tunnette, lähtisivät
hänen kanssaan tänä aamuna. Silloin tuli sulhaselta kirje, jossa tämä
ilmoittaa päästävänsä Violetin lupauksestaan.

"Ah!" huudahdin.

"Kuulkaapa, herra", jatkoi rouva Treuberg hiukan hämillään. "Ymmärrän
syyn iloonne. Violet Yves'in ystävättärenä luulen minäkin voivani
iloita, mutta en tiedä, hyväksyisikö hän kosintaanne, vaikka onkin
kiintynyt teihin, ja minä olen pyytänyt teitä luokseni sanoakseni
teille sen. Älkää Herran nimessä menkö heti Nürnbergiin, älkää Herran
nimessä esiintykö kosijana Yves'in perheessä! Ette tunne Yves-setiä. Se
veisi ystävättäremme onnettomuuteen."

"Onnettomuuteenko?"

"Niin, Jumalan tähden. Ette ajoivat avioliittoa Toplerin kanssa, että
päin vastoin — — —"

Hän keskeytti.

"Eivätkö he tyytyisi minuun?"

"Mitä te ajattelette!" huusi

"He olisivat väärässä, mutta luulen, että niin kävisi. Violetin äiti
oli Roomatar, suloinen olento! Mutta minun tietääkseni hän ja hänen
lankonsa eivät olleet samaa mieltä yhdestäkään asiasta; ja nyt he
kuvittelevat, että kaikki italialaiset ovat sellaisia. Sitäpaitsi on
pohjalla uskonnollinen kysymys."

Pyysin häntä selittämään nuo viimeiset sanat. Violetin katoolinen
äiti oli mennyt naimisiin protestanttisen William Yves'in kanssa,
sillä välipuheella, että poikalapset kastettaisiin protestanttiseen,
tyttölapset katoliseen uskoon. Sitten kerrotaan, että William olisi
hiukan ennen kuolemaansa omistanut valittunsa uskon, koska hän oli,
lähtiessään iankaikkisuuteen ennen miestään, toivonut sitä. Yves'it
uskoivatkin, että niin oli heistä hyvin katkeraa ja he syyttivät siitä
italialaisten käännytysintoa.

Samalla ilmoitti rouva minulle, että herra Topler oli protestantti.
Hämmästyin suuresti, muistellessani vanhan ystäväni arveluita ja hänen
naurettavaa varovaisuuttaan, kun oli puhe Romasta ja paavista. Kerroin
sen rouvalle ja hän sanoi, ettei kukaan voinut varmuudella sanoa mihin
se mies kuului.

Lupasin rouva Treubergille, ett'en näyttäytyisi Nürnbergissä ainakaan
muutamiin päiviin ja kiitettyäni häntä sanoin hyvästi. Kiiruhdin
juoksujalkaa kotiin kirjoittamaan miss Yves'ille.

En ole löytänyt sitä kirjettä. Se oli ilon purkaus ja hyökkäys
viimeisiä esteitä vastaan, jotka eroittivat Violetin minusta. Ilmaisin
myöskin aikomukseni lähteä Italiaan parin kolmen päivän kuluttua,
järjestääkseni asioitani pitemmän poissa-olon varalta. Niin minä
kirjoitin, mutta ollakseni täysin suora, olisi minun pitänyt sanoa,
että viivytin lähtöäni Eichstädt'istä pari, kolme päivää, siksi että
odotin Luisen paluuta. Enkä suinkaan yksistään siksi, että tahdoin
ilmaista kiitollisuuteni hänelle, vaan myöskin toivoen, että hän toisi
minulle ainakin terveisiä.

Maanantai-aamuna menin kysymään herra Treubergin vointia toivoen
saavani kuulla jotain Luisesta, koska von Dobralla sanottiin, että
toinen neiti oli tätinsä luona, eivätkä palvelijat tienneet koska
heidän, isänsä palaisi. Siellä sain tietää, että he palaisivat samana
iltana, tai ainakin huomenaamuna ja siellä tapasin sitä paitsi ystäväni
Toplerin.

Olin jutellut noin kymmenen minuuttia rouvan kanssa kun vanhus tuli
sisään hyvin innoissaan, silmät loistaen. Nousin ylös lähteäkseni.

"Älkää menkö", sanoi hän viitaten minua jäämään. Hän tervehti rouvaa
ja tuli sitten avosylin minua kohti. "Hyvästi, hyvä ystävä", sanoi
hän syleillen minua muitta mutkitta. Sitten puhuttiin musiikista,
Eugène Beauharnais'sta, kuningas Ludvigista, kaikesta, paitsi siitä,
mitä sydämissämme liikkui. Yht'äkkiä kysyi tohtori aioinko jäädä
Eichstädt'iin joksikin aikaa.

"Lähden huomenna", vastasin.

Hän ei sanonut mitään siihen ja sitten puhuttiin muistaakseni neiti
Luisesta. Toplerin hymy, muutamat rouva Treubergin lausumat ankarat
sanat saivat minut epäilemään, että hänen salaisuutensa oli arvattu.
Pelkäsin, että keskustelu kääntyisi epämieluisaan suuntaan ja nousin
ylös. Topler nousi myös ja lähti mukaani. Kun laskeuduimme rappuja,
kysyi hän tapaisiko hän minut kotoa illalla. Hänen äänensä oli
ystävällinen, mutta hyvin vakava. Hän ei sanonut muuta. Puristimme
toistemme käsiä ja erosimme.

Hän tuli "Mustaan Kotkaan" yhdeksän jälkeen. Tuskin sisään päästyään
tarttui hän käsivarteeni ja sanoi päättävästi: "Tulkaa mukaan!"

Kysyin, minne hän aikoi viedä minut, mutta hän kieltäytyi ilmoittamasta
sitä toistaen: "Tulkaa mukaan, tulkaa mukaan!" Ajattelin, että von
Dobrat olivat Palanneet, ja että hän tiesi heidän tuovan terveisiä
minulle.

Mutta emme menneetkään von Dobralle, menimme Toplerille.

Oliko se mahdollista? Kun en voinut enää epäillä sitä, jäin seisomaan
kysyvä "mutta" huulillani.

"Se on välttämätöntä", vastasi Topler nopeasti puristaen käsivarttani.
"Se on välttämätöntä!"

"Mutta se ei ole mahdollista!" huudahdin.

Luullakseni ei kukaan ole ollut niin pulmallisessa asemassa kuin minä
nyt olin. Asiain näin ollen saattoi minut viedä professori Toplerin
eteen vain loukkaus taisteluvaatimus, eikä, niin totta kuin Jumala
eli, mikään muu. Siis ei hänen veljensä tarkoittanut sitä, mutta mitä
sitten? Topler väitti itsepäisesti:

"Sanon, että se on välttämätöntä!"

"Mutta veljenne? Onko hän siellä?"

"Varmasti."

"Mutta tietääkö hän, että te tuotte minut hänen kotiinsa?"

"Kyllä, kyllä! Hän tietää. Hän odottaa. Se on välttämätöntä."

No hyvä, ajattelin, jos he kaikissa tapauksissa niin tahtovat, on se
heidän asiansa.

Kun olimme tulleet perille vei Topler minut ensimäisen kerroksen saliin
ja jätti minut yksin. Odotin noin neljännestunnin. Tuon tuostakin
kuulin ukon äänen toisesta huoneesta, mutta sanoja oli mahdoton
erottaa. Lopuksi aukeni ovi. Ensin tuli ystäväni ja toinen seurasi
jälessä epäröiden. Lampun varjostin esti minua tarkkaan näkemästä hänen
kasvojaan.

Kumarsin vaieten, enkä edes nähnyt vastasiko hän tervehdykseeni.
Vanhempi Topler saattoi hänet tuolin luo ja käski häntä lempeästi
istumaan. Kun hän oli istuutunut saatoin nähdä hänet.

Huomasin ensi kertaa omituisen yhdennäköisyyden, en hänen ja Nürnbergin
munkin, mutta hänen ja erään toisen munkin välillä, josta minun
hallussani oleva latinankielinen, satiirinen kirjoitus mainitsi. Syvän
surun aikaansaama alakuloisuus, joka olisi tehnyt hänet hullunkurisen
näköiseksi maailman silmissä, teki hänet minun silmissäni päin vastoin
kunnioitettavaksi ja liikuttavaksi. Tunsin, että pieninkin viettelys
salaisesti nauramaan olisi alentanut arvoani omissa silmissäni.

"Sinulla on jotain sanomista hänelle, eikö totta?" sanoi ukko Topler
ystävällisesti. Professori myönsi päätään nyökäyttäen. Silloin kääntyi
toinen minun puoleeni ja toisti:

"Hänellä on jotain sanomista."

Samalla hän nousi ja meni sulkemaan ikkunan, josta saattoi vetää hänen
veljensä päälle.

"Onko hyvä?" kysyi hän.

Pitkä hiljaisuus seurasi.

"No, veljeni?" sanoi ukko.

Toinen oli yhä vaiti ja vastasi vihdoin: "Voisithan sinä puhua,
kuitenkin." Topler vanhempi hymähti ja mutisi: "Emmekö sopineet, että
— —? No, minä puhun", sanoi hän sitten huoaten. "Ja sinä korjaat, jos
erehdyn."

Sitten jatkoi hän minuun kääntyen:

"No niin. Veljeni tuntee omantuntonsa velvoittavan häntä ilmaisemaan
teille jotain. Oikeastaan pakoittaisi häntä kaikki asiain tällä
kannalla ollessa tekemään ilmoituksen teille välillisesti joko
minun tai jonkun muun kautta, tai ainakin kirjeellisesti. Mutta
minun veljestäni on vastenmielistä kirjoittaa eräistä asioista ja
näyttää siltä, ettei hän tahtoisi sanoa kaikki minullekaan. Minun
piti nyt olla läsnä vain todistajana, mutta käsitän, että veljeltäni
puuttuu rohkeutta alkaa keskustelu. On turhaa sanoa, että on kysymys
henkilöstä, jonka suhde veljeeni on muuttunut näinä päivinä. On kysymys
tämän henkilön onnesta. Ennen kuin hän läksi Italiaan viime vuonna, oli
hänellä varsin vakava taudinkohtaus. Se oli muistaakseni toukokuussa.
Eikö niin, Hans?" —

"Huhtikuussa", vastasi professori melkein puoliääneen. "Huhtikuun
toisena kolmatta päivänä."

"Hyvä", jatkoi vanhempi Topler. "Huhtikuun toisena kolmatta päivänä."

"Kun hän oli parantunut, tahtoi hänen lääkärinsä puhella veljeni
kanssa."

Tässä keskeytti Topler ja katsoi veljeensä, joka peitti kasvonsa
käsillään.

"Tahdotko itse kertoa siitä?" kysyi hän.

Toinen pudisti päätään.

"Siis", jatkoi ukko alistuen.

"Lääkäri alkoi sanoen, että hän tahtoi varoittaa..."

Heikko ääni tuolilta keskeytti:

"Että hänen velvollisuutensa oli..."

"Oi, hyvä Jumala!" huudahti vanha Topler kiukuissaan. Hän hillitsi
itsensä äkkiä ja korjasi tyynesti:

"Niin, että hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa veljelleni, ett'ei
tuon henkilön terveys tällä kertaa antanut aihetta huoleen, vaan että
vakava vaara saattoi uhata tulevaisuudessa, etenkin katsoen siihen..."

Tässä Topler epäröi, aivan kuin ei olisi ollut varma sanottavastaan ja
kääntyi veljeensä.

"Se ei ole niin tärkeää," mutisi professori. "Se ei ole tärkeää."

Vanhempi Topler ei ymmärtänyt veljensä estelemisiä ja katsoi häntä
kummissaan.

"Jos on puhe perheen menneisyydestä", sanoin minä, "puhukaa vain; minä
tunnen sen."

"Koska sen tiedätte", jatkoi tohtori katsahtaen veljeensä aivan kuin
pyytäen silmillään anteeksi. "Koska sen tiedätte, niin jatkan. Juuri
katsoen perheen entisyyteen on lääkärin mukaan mahdollista, että kaikki
käy hyvin pitkän aikaa vahingotta, jos vältetään kaikkea voimakasta
liikutusta, johtui se sitten ilosta tai surusta. Neidille sopii
paraiten hiljainen, rauhallinen elämä. Voimakas mielenliikutus olisi
tuhoisa."

Kuuntelin kauhistuen. Se, mitä kuulin ei herättänyt ihmetystäni. En
ollut koskaan tahtonut ajatella sitä seikkaa, koska se peloitti minua.
Tietämättäni olin samaa mieltä kuin lääkäri.

"Te olette mahdollisesti kutsuttu", lopetti Topler, "valvomaan hänen
terveyttään. Ymmärrätte siis, miksi veljeni olisi toivonut..."

Kiitin ja kysyin, oliko heillä muuta sanottavaa. He katselivat toisiaan
ja professori sanoi hiljaa jotain. Vanhus nousi nähtävästi hiukan
epäillen ja meni mutisten ulos huoneesta, tervehtimättä minua.

"Suokaa anteeksi", sanoi professori. "Arvoisa veljeni ei tiennyt... ei
voinut... Asia oli neidin ja minun välilläni sovittu..."

Hän oli ehkä valmistanut johdannon, mutta liikutuksen ja luontaisen
kömpelyytensä vuoksi sekaantui hän heti ensi lauseessa ja luopui
johdannosta.

"Ainakin", sanoi hän, päästäen sanat huuliltaan nopeasti ja minuun
katsomatta, "olisi hänen henkensä ollut paremmassa turvassa minun
kanssani."

"Paremmassa turvassa?" Hänhän loihti kauhun kuvan silmieni eteen näillä
sanoilla.

"Se", huudahdin, "on Jumalan kädessä!" Huutoni intohimo näytti
tarttuvan häneen. "Kyllä, herra!" vastasi hän hypäten pystyyn.
"Paremmassa turvassa! Sitä te ette voi tietää!"

Tiesin aivan hyvin mitä hän tarkoitti ja luulin, että se oli hänen
mustasukkaisuutensa kosto. Koettiko hän myrkyttää tulevaisuuteni?
Keskeytin hänet suuttuneena ja puhuin kiivaasti hänelle. Hän väitti
vastaan, vääntynein, kalpein kasvoin kuin kuollut. Minä toistin
syytökseni. Hän vastasi taas. Hänen veljensä syöksyi huoneeseen
ja erotti meidät. Haukkui häntä, haukkui minua puristaen meitä
käsivarsista, huutaen minulle, että olin hävytön mies, kun en luottanut
maailman rehellisimpään sydämeen, huutaen hänelle, että hän oli
tyhmyri, kaksin-, kolmen-, kymmensatakertainen tyhmyri. Sitä mukaan
kun me rauhoituimme leppyi hänkin, ja alkoi moittia lievemmin, puhua
hyväntahtoisesti ja pyydellä anteeksi. Lopuksi ojensi hän kätensä
minulle, syleili veljeään ja rupesi sitten kävelemään huoneessa hieroen
käsiään, mutisten kulmat rypyssä, mutta kuitenkin täysin tyytyväisen
näköisenä: "Me olemme kolme kunnon miestä, kolme kunnon miestä."

Läksin nopeasti pois ja hän saattoi minua rappuja myöten alas: "Te
vihastuitte", sanoi hän erotessamme, "mutta minun veljeni on parempi
kuin pyhimys. Minä puolestani olisin antanut lyödä itseni kuoliaaksi,
tai lyönyt hänet kuoliaaksi. Nämä ovat vain puheita, mutta yleensä,
ymmärrättehän! Vien hänet huomenna pois, vien hänet Schwarzwaldiin.
Siellä hän paranee. Minulla on jo rouva valmiina hänelle. Toista lajia!"

Tässä teki Topler liikkeen, jota en olisi odottanut häneltä: Hän
taivutti kyynärpäänsä ulos ja hieroi kämmenillään rintaansa. "Onneksi
olkoon!" sanoi hän.

Te ystävättäreni, jolle omistan nämä muistelmat, sanokaa oliko Hans
Topler teidän mielestänne parempi mies kuin minä? Siihen aikaan epäilin
sitä, nyt olen siitä varma. Hän oli niitä viimeisiä, jotka kerran
tulevat ensimäisiksi. Tein hänelle vääryyttä, ehkäpä olin hävytönkin
häntä kohtaan sinä iltana. Sen tunnustaminen tuottaa minulle aivan kuin
lievitystä. En voi puolustautua, enkä saada anteeksi, mutta tahtoisin,
että tiedettäisiin kuinka syytin itseäni. Jumala tietää, että kun
tyynnyin, surkuttelin käytöstäni ja moitin luonnettani, joka on aina
altis kauneihin sanoihin, rikas ylevistä tunteista _in abstracto_, ja
sitten taas heikko ja alhainen jokapäiväisen elämän koettelemuksissa.

Seuraavana päivänä menin käymään von Dobralla. Tapasin Luisen hyvin
alakuloisena, mutta hän ei ollut yksin. Hän otti minut vastaan
suopeasti, mutta ei näyttänyt millään tavalla, että hänellä olisi
terveisiä minulle. Hänen isänsä näytti olevan hämillään. Ei kukaan
puhunut miss Yves'istä, eikä Nürnbergin matkasta; kaikki keskustelu
pyrki taukoamaan. Nousi pian lähteäkseni ja sanoin matkustavani
Italiaan ja käyväni Münchenissä yhteisten tuttaviemme luona.

"Teitä ei kai saa enää nähdä Eichstädt'issä", sanoi Luise.

"Tuskin", vastasin minä. "Mutta jos joskus tulen Saksaan, palaan tänne
varmasti ja pian."

"Hyvä", sanoi hän hiljaa. Se oli ainoa merkittävä sana, minkä hänen
suustaan kuulin. Sitten sanoi hän huolimatta isänsä ja sisarensa
synkästä vaitiolosta: "Muistelettehan hiukan meitäkin."

En ole sen jälkeen nähnyt Luisea, joka jätti Eichstädt'in jonkun ajan
kuluttua. Nyt en tiedä hänestä mitään ja toivon tapaavani hänet ainakin
siellä, miss Violet on. En ole unohtanut, enkä tule hetkeksikään
unohtamaan rakasta kultatukkaistani. En ole vielä kertonut, että
hän antoi minulle kirjoitettuina, vastalahjaksi runostani, tuon
kansanlaulun säkeet, jotka hän oli laulanut Bahnhofswaldissa. Säilytän
niitä rakkaimpien muistojeni joukossa, Waldmeisterin kukkien kanssa, ja
kuinka usein silmäilenkään niitä yhä, kuinka usein luenkaan hellyydellä:

    Du mei flachshaarets Deandl
    I hab di so gern
    Une i kunnt weg'n dein Flachs
    Glei a Spinnradl wer'n.

[Rakastan sinua liinatukkainen tyttöni niin, että liinasi vuoksi voisin
muuttua rukiksi.]

En koskaan voi unohtaa metsän suloista laulajatarta, ja vielä
vaikeammin unohdan Altmühlin rannalta poimitut kukkaset, von Dobran
talon salin ja tulisen pikku neidin, joka uskalsi niin paljon Violetin
tähden. Jospa hän olisi tavannut ylevän sydämensä arvoisan lemmen,
jospa hän olisi onnellinen! Hänellä oli varmasti uskollinen sydän,
sydän, joka ei muutu, joka ei unohda. Jos nämä rivit joskus näkevät
päivän valon, jos ne joutuvat hänen käsiinsä, tapahtukoon se miten
pitkän ajan kuluttua hyvänsä, tuntee hän samaa liikutusta kuin minä nyt
tunnen. Tiedän, että hän vuodattaa kyyneleen Violetin muistoksi, että
hän ajattelee minua samoilla tunteilla kuin sanoessaan: minä luotan
teihin. Rukoile silloin meidän puolestamme, rakas Luise, ja jos suret
meidän tähtemme, ystäväsi ja minun kohtaloani, rukoilemme hellällä
kiitollisuudella puolestasi.

Tahdoin mennä asemalle jalkaisin, metsän kautta, kun tavarani kulkivat
raitiovaunulla. Sanoin hyvästi kuusille ja pyökeille, jotka olivat
nähneet minut Violetin seurassa. Mitä kaikkea olikaan viikon kuluessa
tapahtunut. Aurinko laski, se kultasi autiot metsiköt aseman takana.
Mitä olikaan tapahtunut! En aikonut koskaan palata Eichstädt'iin, ja
sen vuoksi poimin muistoksi muutamia Waldmeisterin tuoksuvia kukkia.




XXVIII.


Veljeni ja hänen perheensä epäilivät varmasti jotain, koskeivät he
näyttäneet hämmästyksen merkkiäkään minun äkillisen paluuni johdosta,
eikä siitä, että sanoin kohta jatkavani keskeytynyttä matkaani. He
kuuntelivat sanojani vaieten, eivätkä koskettaneet minun läsnäolossani
siihen asiaan. Olisin itsestäni ilmaissut salaisuuteni veljelleni,
mutta en ollut varma että hän ei puhuisi siitä kälylleni, joka taas
omasta puolestaan ei olisi voinut olla vaiti. Nyt täytyy minun pyytää
anteeksi teiltä, paras ystävättäreni, sitä, että tapasin teidät niihin
aikoihin, ja kun te kysyitte olivatko huhut tosia, vastasin, ett'eivät
sellaiset huhut koskaan olleet kuulemisen arvoisia. Ehkäpä ette
ottaneet uskoaksenne tätä näennäistä peruutusta, koska tapanne mukaan
vastasitte, että minusta on tullut suljettu kirja; kaikissa tapauksissa
en ollut suora teitä kohtaan. Arvelkaahan oliko minun luonteellani
helppo puhua, kun asioiden tila vielä oli niin epävarma. Jos pidätte
minua syyllisenä, antakaa minulle anteeksi ja lukekaa kaikella muotoa
hyväkseni ne tunnustukset, jotka uskoin teille myöhemmin pienen,
lombardilaisen kirkon luona, ja se täydellinen suoruus, jolla silloin
puhuin teille.

Olin saapunut kotiin toukokuun ensimäisenä kolmatta päivänä ja kesäk.
ensimäisenä päivänä en vielä tiennyt mitään Violetista. Arvelin,
että hän oli kirjoittanut minulle _poste restante_ ja kiiruhdin
sinne tiedustelemaan. Postista en löytänyt mitään, mutta sitten
tapasin kaupunginaseman postiljoonin, joka jätti minulle ulkomaisella
postimerkillä varustetun kirjeen. Tartuin siihen: se oli häneltä.

Siinä saattoi olla elämä, saattoi olla kuolemakin. En uskaltanut uhmata
kohtaloani keskellä ihmisvilinää. Tunnettehan nimettömän kujan, joka
kulkee _S. Maria ad muros_ kirkon itäsivua, parin askeleen päässä
Portista? Kiiruhdin sinne. Joku pysäytti minut tiellä. Olin pahoillani,
etten tervehtinyt ystäviäni. Eräs heistä muistaa vielä sanoneensa
minulle: "Voitko pahoin? Olet niin kalpea." Tällä ruohoisalla kadulla
yksinäisen kirkon ja vallitusten välillä avasin kirjeen ja luin
seuraavat sanat:

"Jumalan tähden, antaudun, tiedättekö! Minun pitäisi olla hyvin
surullinen, mutta olenkin kovin onnellinen! Ette tapaa minua enää
Nürnbergistä. Lähden pois kesäkuun loppupuolella ja heinäkuun
ensimäisenä päivänä olen Rüdesheimissä, Rheinin varrella vieraana
Stehlen perheessä toistaiseksi, myöhemmin lähden Englantiin. Oi,
ystäväni, nyt minulla ei enää ole muita kuin te! V.Y."

Santa Marian sivuovi oli auki. Menin sinne.

Vielä nytkin kaupungissa ollessani menen joka Päivä Santa Mariaan,
kolmanteen kappeliin vasemmalla, joka on suuri, pimeä, molemmissa
goottilaisissa akkunoissa maalatut ruudut. Sinne menin silloinkin ja
minulle tuottaisi suurta surua, jos vanha penkki, jolle polvistuin,
rippituolin ja reunuksen väliin, vaihdettaisiin toiseen.

Sellaisia hetkiä ei voi kuvata. Sieluni ilo ja kiitollisuus ei löytänyt
sanoja. Jos joku hiljainen ääni pääsikin rinnastani, silloin kun siinä
lepäsin, oli se tuskan vaikerrusta, _gemitus inenarrabilis_. Mitä
saattaisin sanoa? Minulla oli se tunne, että Jumala oli lähelläni ja
että henkeni vapautui.

Poikkean kertomuksestani puhuakseni vain teille, ystävättäreni.
Toivoisin, että positiivinen filosofia tutkisi tällaisia ilmiöitä,
selvittelisi puolueettomasti niiden arvon. Toivoisin, että se vertaisi
niihin tiedemiehen sieluntilaa, kun hän on keksinyt tärkeän totuuden,
taiteilijan liikutusta, kun hänen sielussaan välähtää suuren kauneuden
aavistus, sen liikutusta, joka aikoo sankarillisesti uhrautua hyvän ja
oikean puolesta. Luulen, että olisi helppo löytää niiden yhtäläisyys.
Kaikki synnyttävät ne voimakkaan henkisen ilon tunteen, eroittavat
ihmishengen sitä ympäröivästä, havaittavasta maailmasta, huumaavat
sen saattamalla sen kosketukseen jonkun oudon kanssa, mitä heissä ei
ennen ollut, mikä kuitenkin voi, sen he tuntevat, poistua heistä,
ja minkä täytyy ehdottomasti olla olemassa itsensä tähden, vaikka
kukaan ei voi selittää miksi. Me voimme kuitenkin kuvitella, että
nämä monet kosketukset saavat alkunsa yhden, täydellisen olennon
yhtälukuisista alotteista. Siis, jos tuo olento on olemassa, täytyy
jokaisen mahdollisen kosketuksen olla samanluontoisen. Uskonnollinen
henki koettaa päästä yhteyteen tosiaankin täydellisen olennon kanssa
totuudessa, hyvyydessä ja kauneudessa; uskonnollinen innostus
pyrkii hänen puoleensa kaikilla ominaisuuksillaan, ja siitä seuraa
samanluontoinen liikutus, vaikka paljon voimakkaampi kuin kaikki
muut, joissa huumaava kosketus on rajoitetumpi. Jos kuvittelemme
mielessämme kaivoksen luolien pimeydessä eläneitä ihmisiä ja heille
prisman läpi tunkeutuvan auringon säteen täällä tämän, tuolla tuon
värisen, salamankaltaista vaikutusta, huomaisimme heidänkin joutuneen
nimettömän liikutuksen valtaan, koska he eivät tiedä, että noilla
värivaikutuksilla on sama alkuperä: aurinko, joka yhdistää kaikki
värit, aurinko, joka tekee vielä onnellisemmiksi meidät, joille
se loistaa koko ihanuudessaan. Te tiedätte, rakas, että minulla
valitettavasti aina on ollut taipumuksia taivaansinisen metafyysiikan
ongelmoihin; pelkäänpä tosiaan, että talvella olin niihin liiankin
vaipunut ollessani teidän salissanne, jossa minulta ei puuttunut
taivaan sineä, ei metafysiikkaa, eikä lämpöä. Tämä on varmasti
viimeinen; olkaa siis huoletta.

Menin kotiin ja puhuttelin veljeäni. Hän ei hyväksynyt hommiani.
Tarkoitukseni ei nyt ole moittia häntä. Hän oli kunnon mies,
sydämellinen mies, ja aina ystävällinen minulle, vaikka silloin
en pysynyt voimieni mukaan paikallani lasten luona, jotka olivat
kuudentoista kuukauden aikana menettäneet molemmat vanhempansa. Mutta
ehkäpä hän ei silloin ajatellut kyllin tarkkaan moraalista velvoitusta,
joka jo yhdisti minut miss Yves'iin ja yritti liian innokkaasti
muuttaa mieltäni. Minä vihastuin ankarasti ja tein väärin päästäessäni
suutuksissani huuliltani muutamia sanoja hänen vastustuksensa
tarkoituksesta, sanoja, jotka ehdottomasti loukkasivat häntä. Pyysin
häneltä heti anteeksi, mutta niiden vaikutus ei jäänyt ilmaantumatta.
Hän sulkeutui kylmään välinpitämättömyyteen ja minä lopetin keskustelun
pyytäen, ett'ei hän ilmaisisi asiaa kellekään. Muutamat kälyni
kysymykset protestanteista Saksassa ja Englannissa, sekä hänen
kasvojensa synkkä ilme saivat minut epäilemään, että hän kuitenkin
oli puhunut, sillä en ollut vielä sanonut heille, että' Violet oli
katoolinen.

Eräs toinen huomautus kälyni puolelta loukkasi minua. Talossamme oli
minulla neljä huonetta, ja talo, joka oli hyvin suuri, oli ainakin
kolmannelta osaltaan asumaton; kaksi perhettä saattoi mukavasti asua
siinä Hän pyysi minulta yhtä huonetta kotiopettajattarelle, jonka
hän aikoi ottaa, osoittaen peitetyin sanoin, että talo tuskin riitti
heille. Minä olin tosiaan ajatellut, ett'en naimisiin mentyäni jäisi
sinne, mutta nyt harmitti minua tuo enemmän tai vähemmän salattu
vihamielisyys ja silloin ajattelin ensi kertaa jättää synnyinkaupunkini
ja viedä Violetin Rooman tai Napoliin.

En kerro mitä vastasin miss Yves'ille. Silloin minusta tuntui, että
koko sieluni tuli hehkui sanoissani ja siltä tuntui hänestäkin. Kun
taas myöhemmin luin ne läpi, olivat ne minusta ja ovat vieläkin kovin
köyhiä vastaamaan sitä, mitä silloin tunsin. Ei, en toista niitä, ne
ovat agaven kuihtuneita lehtiä. Annan niiden pudota...




XXIX.


Kun olin järjestänyt asiani joksikin aikaa läksin Milanoon ja jatkoin
sieltä Gotthardin linjaa Saksaan päin. Saavuin Frankfurtin kautta
Mainziin neljäntenä kolmatta päivänä kesäkuuta. Olin saanut päähäni,
että Violet oli kulkenut sitä kautta ja tein tämän oudon matkan
kulkeakseni ainakin osaksi samaa tietä. Kun saavuttiin Rheinin yli
vievälle rautasillalle valtasi minut syvä liikutus. Olin nähnyt Rheinin
useita vuosia sitten sen lähteillä Rheinswaldshornin luona. Olin
silloin aivan nuori, pääni oli täynnä Heinen säkeitä, Wunderhornin
ballaadeja ja saksalaisia kuvia aina Kriemhildistä ja Hagenista
Säkkingenin torvensoittajaan saakka. Minun mielestäni kätkivät Rheinin
aallot, paitsi Niebelungien aarretta, suuria, runollisia rikkauksia;
sen nimikin hurmasi minut ja olisin tahtonut nähdä sen komeimmillaan
Wormsin ja Kölnin välillä. En tiedä mitä juhlaa Mainzissa vietettiin
sinä iltana. Kuuluisa virta oli täynnä veneitä, siellä täällä kiilteli
tulia; höyrylaivat menivät ja tulivat hitaasti soiton kaikuessa
ja ilotulituksen räiskyessä niiden kannella; sähkömajakan tuli
vilkkui kaukana ja väreili kaupungin talojen seinillä ja ihmisvirran
täyttämillä rannoilla. En luullut, että Rhein olisi niin leveä Mainzin
luona, ja ensimäinen vaikutelmani siitä oli hämmästys, mutta pian
unohdin näyn ja ajattelin vain, että tuo mahtava virta veisi nainut
tuonne, valojen ja veneiden taa, kaukaisten varjojen hämäryyteen,
tuonne tuntemattomaan Rüdesheimiin, hänen luokseen.

Samana iltana kuljin pitkin Rheinin vartta. Taivaan pelottava tummuus,
valot joella, hiljainen ja liikkumaton väkijoukko rannalla, riemuitseva
soitto, johon tuon tuostakin sekaantui kiukustuneiden petojen mylvinä
läheisessä eläintarhassa, muodostivat juhlallisen ja samalla kaamean
tunnelman, mikä teki mieleni synkäksi. Läksin kiireesti pois, aloin
määrättä harhailla autioilla kaduilla ja huomasin äkkiä olevani
suurenmoisen hiljaisuuden ympäröimänä tuomiokirkon vieressä. Pysähdyin
katselemaan hämärässä häämöttävien kupoolien ja tornien epämääräistä
suuruutta. Siellä löysin jälleen suuren iloni ja palasin majataloon.




XXX.


(Vihkostani).

Mainz, Hotel Karpfen 21, VI.

Rakas ystävä, sinä tahdot tietää mitä tunsin sinä iltana Mainzissa?
Minä tunsin olevani iankaikkisuuden kynnyksellä. Sinä iltana kun ensi
kerran kuulin sinun äänesi oli minulla sama tunne, mutta silloin oli
iankaikkisuuden portti suljettuna. Nyt minä olen sinun, valittuni, ovi
on auki, kuulen äänesi, tunnen nuortuvani, astuvani ylempään maailmaan.
Ehkäpä laukean ylpeyden syntiin, rakkakin, mutta minusta tuntuu, ett'ei
mikään muu rakkaus ole meidän rakkautemme kaltaista, että me todella
olemme yhtyneet Jumalassa. Ja tämä ajatus kiihoittaa ja huumaa minua!
Uskotko, uskotko sinäkin sen! Tänä yönä minussa paloi sellainen uskon
into, että kun katselin tummaa kirkon tornia, joka kohosi aution torin
lyhtyjen yläpuolella, kohotin ristityt käteni taivasta kohden.

Sinä, valittuni, nuorrutat minut. Jospa tietäisit: olen kuin poika,
joka tuntee muuttuvansa nuorukaiseksi ja on siitä kuumeessa. Sinä olet
nuoruus, täysi elämä, voima ja riemu. Sinä teet minut siksi, minä
tulen aina olemaan, sillä tämä nuoruus, joka nyt alkaa, on ikuinen.
Uskotko, tiedätkö, että astumme iankaikkisuuden portista sisälle?
Painaudu rintaani vasten, painaudu, että sinäkin nuortuisit minun
kanssani. Nyt katoavat sielustasi kaikki surusi, kaikki epäilyksesi,
kaikki katkeruus, kaikki entisen, epätäydellisen elämän jäljet. Voitko
kuvitella, mikä aika sitte tulee?

Sinä, lempeni, tunnet sen. Me emme vielä näe sitä kyllin selvästi.
Kun olemme vain yksi henkilö, emme enää voi sanoa toisillemme: "Sinä
olet elämä, voima ja riemu"; mutta meidän silmämme tulevat avautumaan,
ja kun me etsimme sydämistämme, ajatuksistamme, töistämme, kaikesta,
loppumatonta rakkautta, sanomme sille, aina sille: "Ole meidän
elämämme, voimamme ja riemumme!"

Missähän sinä olet tällä hetkellä? Hyvästi, rakastan sinua!

— Säkeitä, jotka sepitin tänä iltana junassa Frankfurtin ja tämän
paikan välillä. Hiomattomia ne ovat ja niitä on mahdoton hioa —

    Juna jyskien kiitää.
    Ma katselen heikkoa
    väräjävää valoa.
    Aattelen hienoa,
    hellää, kallista,
    kaukaista kultaa,
    mi miettien uinuu
    ja aattelee mua,
    ja miettien antaa
    itsensä mulle.
    Juna jyskien kiitää.
    Katselen tähtiä kylmiä,
    kolkkoja; katselen varjoja
    synkkiä, tummia,
    ne häilyy ja hohtaa.
    Aattelen häntä,
    nään hänet yksin,
    hengitän häntä,
    mi luonani viihtyy
    taivahan tähdissä,
    varjojen lennossa,
    mieleni huumassa.
    Tunnen rintasi
    sykkivän, lyövän.
    Kuulen äänesi
    Kutsuen soivan:
    "Saavu, oi saavu!"
    juna jyskyen kiitää.




XXXI.


Viidennen kolmatta päivän aamuna puoli seitsemältä läksin Mainzista
Loreley-laivalla. Satoi ja tuuli. Matalat rannat ja saaret korkeine
poppeleineen katosivat sumuun. Taunusvuoren huippuja ei ollenkaan
näkynyt; muutamin paikoin en nähnyt muuta kuin keltaiset aallot, joita
höyrymme kynti. Lopulta tuli Rüdesheim esiin erään saaren korkeiden
puiden takaa, synkkien vuorien juurella.

Asetuin Hotel Kraussiin. Tiesin, ett'ei Violet ollut Rüdesheimissä,
mutta hänen tulonsa odottaminenkin, aavistus onnellisesta hetkestä,
epätietoisuus siitä, missä, kuinka ja milloin saisin puhutella häntä,
panivat sydämeni sykkäilemään, vaikka tuskin olin koskettanut maata
jalallani. Katselin uteliaasti taloja, virtaa, kukkuloita ja tätä
seutua, joka oli tuleva minulle tutummaksi ja rakkaammaksi kuin mikään
muu paikka. Hotellissa sain pienen huoneen ruokasalin vieressä. Ainoa
ikkuna avautui majatalon tuuheaan puutarhaan päin. Se oli pieni,
varjoisa nelikulmio, täynnä vihreyttä ja ruusuja. Puutarhan toisella
puolen oli rautatie, suuri, viheriä virta ja Rochusvuoren kukkulat.
Kaikki oli minusta uutta, mutta mikään ei tuntunut vieraalta.

Kysyin heti kyttyräselkäiseltä, lörpöttelevältä siivoojalta, oliko
Rüdesheimissä eräs perhe Stehle. Hän vastasi minulle myöntävästi,
silmät seljällään ihmetyksestä. Herra Paul Stehle ja hänen vaimonsa
olivat paikkakunnan huomattavimpia henkilöitä. Heillä oli mitä
parhaimpia viinitarhoja Niederwäldissä ja Rochusvuorella ja suuri,
komea talo Mainzissa. He matkustelivat hyvin paljon, ja siivooja luuli,
että he tällä hetkellä olisivat poissa kaupungista, hän lupasi kaikin
tavoin hankkia minulle tarkat tiedot. Sainkin myöhemmin kuulla häneltä,
että he olivat Frankfurtissa ja olivat samana aamuna sähköteitse
pyytäneet lähettämään tavaroita Mainziin missä he aikoivat viipyä
muutamia päiviä. En tahtonut menettää hetkeäkään ja kirjoitin sen
vuoksi Violetille missä olin. Epävarmana hänen olopaikastaan kirjoitin
kaksi kirjettä ja osoitin toisen Nürnbergiin, toisen Mainziin. Sitten
kysyin Stehlen taloa. Se oli sievä, muinaissaksalaiseen tyyliin
rakennettu huvila, kaupungin itäreunassa, lähellä Giesenheimin tien ja
rautatien risteystä.

Toisen päivän iltana sain seuraavan kirjeen Mainzista: "Meidän piti
jäädä tänne koko viikoksi, mutta lähdemmekin jo huomenna minun
tahdostani. Oi, en voi, en voi enää olla kaukana teistä! Sieluni on
enemmän kuin koskaan teidän, kokonaan teidän, mutta kun olen näin
kaukana, pyrkivät vanhat kuvittelut yhä ahdistamaan minua. En tahdo
enää kuunnella niitä, ja kuitenkin kärsin, kärsin, kaipaan teitä
sanomattomasti. Rouva Stehle tahtoo matkustaa yöllä, siksi lähdemmekin
vasemman rannan junalla, joka saapuu Bingeniin aamun koittaessa.
Stehleillä on siellä paljon tekemistä; enkä siis tiedä koska saavumme
Rüdesheimiin. Kun te kuulette junan tulevan, sytyttäkää valo
ikkunaanne. Luulen näkeväni sen aivan hyvin Rheinin toisellakin puolen
ja olisin niin onnellinen sen huomatessani! Älkää tulko Bingeniin,
älkääkä koettako tavata minua matkalla laivalta Stehlen huvilaan.
Tulkaa sinne k:lo viisi; silloin tapaatte minut varmasti. Hyvästi,
hyvästi! _I love you!_ V.Y."




XXXII.


(Vihkostani).

    Yön keskellä kaukana kiiti
    juna jyskävä eteenpäin,
    Minä värjyen kuistilla seisoin,
    Oli lyhty mun kädessäin.

    Siell' kaukana kiidit sä poies
    junan vaunussa vilahtain.
    Kuni pienen, kelmeän tähden
    näit loistavan akkunain.

    Sinut silloin ma rintaani painoin,
    iski aatos tää välähtäin;
    Sinäkin minut syömmelles painoit
    Yössä tenhojen syvimpäin.

    Pois kiitivät kaukana pyörät,
    minä yhä jäin akkunaan;
    yön tyhjyyteen silmäni katsoi,
    yön kieliä kuuntelin vaan.




XXXIII.


En koettanut tavata Violetia hänen saapuessaan. Siitä hetkestä, kun
hän oli kirjoittanut "myönnyn", ei mikään ollut minusta mieluisempaa
kuin armaani toivomusten täyttäminen, vaikka ne olisivatkin olleet
itsekkyyteni ja toivomusteni vastaisia. Luulen siten rakastaneeni tuota
harvinaista olentoa, luulen siten käyttäneeni tuota Jumalan lahjaa niin
ansiokkaasti kuin mahdollista. Arvelin, että minulle oli luvallista
mennä kuuden ajoissa aamulla höyrylaivalle, joka lakkaamatta välittää
liikettä Bingenin ja Rüdesheimin välillä, koska Violetin kirjeen
johdosta olin varma, ettei hän saapuisi niin aikaiseen. Jäin sinne koko
tunniksi nauttimaan syvästi, mutta rauhallisesti tulevasta hetkestä,
jolloin hän kulkisi ohi minun ollessani kaukana. Kuunnellen nopean
virran kuohunaa, joka vaahtosi ja välähteli venheiden pingottuneiden
köysien alla en voinut olla ajattelematta, että ehkäpä minunkin tuleva
onneni kulkisi nopeasti ohi. En voinut sietää sitä ajatusta, vaan
karkoitin sen kauhulla luotani.

Kulutin suurimman osan päivästä Niederwaldin metsiköissä, puhellen
kasveille ja varjoille, hakien sydän sykkien ja löytäenkin Eichstädt'in
metsien valkeita Waldmeister kukkia ja toistellen kuin juopunut,
yksinäisen vehreyden keskellä, sen päivän säkeitä:

    Ja aattehissain kaukaa välkkyvän ma nään
    nuo tornit, kukkulat ja pyhän Rheinin juoksun.

Tasan viideltä astuin sisälle Stehlen huvilaan. Palvelija vei minut
pieneen maan tasalla olevaan saliin, jonka ahtaat, kahdeksankulmaiset,
maalatut ikkunat päästivät hyvin vähän valoa sisään. Vähään aikaan en
auringonpaisteesta tulleena nähnyt mitään. Violetin ääni sanoi "hyvää
iltaa" ja huomasin hänen tulevan minua kohti käsi ojennettuna. Hän
osoitti toisella kädellään erästä lähestyvää varjoa. "Rouva Stehle",
sanoi hän. Pidätetty ilo tuntui väreilevän hänen äänessään, mutta
hän oli kuitenkin täydellisesti oman itsensä herra, ja käyttäytyi
tavallisella, luonnollisella suloudellaan. Rouva Stehle lausui hyvin
sydämellisesti minut tervetulleeksi, puristi lujasti kättäni ja esitti
minut eräille toisille mies- ja naispuolisille varjoille, lausuen
nimeni varmuudella, joka teki minut iloiseksi, ikäänkuin olisin
tuntenut siinä hiukan Violetin rakkautta, sillä hän oli kai hyvin usein
maininnut nimeni. Hän johti, tai mieluummin antoi keskustelun raueta
niin, että vieraat poistuivat toinen toisensa jälkeen. Kun viimeinen
astui ulos, löi sydämeni haljetakseen.

"Jos sallitte", sanoi rouva, "menen ilmoittamaan tulostanne miehelleni."

Jäätyäni yksin Violetin kanssa, menin kohta hänen luokseen. Hän nousi
seisaalleen, taivutti pääni alas ja syleillen minua painoi kasvonsa
rintaani. Emme kumpikaan voineet puhua. Olimme tuskin tietoisia
ulkomaailmasta ja tuskin tunsimme olevamme eri henkilöitä.

Hän sanoi ensin tuskin kuuluvasti kohottaen minuun kasvonsa ja utuiset
silmänsä, joiden katse häipyi äärettömään onneen:

"Rakastatko minua?"

Otin rakkaan pään käsieni väliin, vedin hänet luokseni vastaamatta ja
laskin huuleni hänen huulilleen. Silmäni pimenivät, oli kuin olisin
hengittänyt kaiken ilman, kaiken valon, kaiken elämän maailmassa.
Samassa kuulimme Stehle puolisoiden äänet ja ennätimme tuskin
erottautua. Minä en voinut vieläkään puhua. Onneksi Violetin ystävät
ymmärsivät sen ja puhuivat vain keskenään. Ensiksi en ollenkaan
käsittänyt mitä he sanoivat: minussa aaltoili yhä äskeisen hetken
hillitön ilo, mieleni oli liian täynnä siitä. Vähitellen käsitin, että
he kohtelivat minua kuin vanhaa tuttavaa, että he jo tiesivät hyvin
paljon minusta ja perheestäni. He eivät olleet kuulleet nimeäni ensi
kertaa Violetilta, vaan eräältä Kreuznachilaiselta rouvalta, jonka
kanssa olin ollut kirjevaihdossa. Kun rouva Stehle kertoi minulle
siitä, poistui Violet.

"Noin kuukausi sitten", sanoi nauraen herra Stehle, joka näytti olevan
noin neljänkymmenen ikäinen, "en varmasti olisi voinut kuvitellakaan,
että minulla näin pian olisi kihlattu tytär."

Näin alkoi keskustelu. Kiiteltyään minulle Violetia mitä parhaiten
ja puhuttuaan hänen isästään, joka oli ollut Stehlen perheen paras
ja läheisin ystävä, sanoivat herra ja rouva, että Violet oli antanut
heille tehtäväksi kertoa, mitä Nürnbergissä oli tapahtunut sen jälkeen:
kun hän oli palannut sinne Eichstädt'istä. Mutta Violet tuli takaisin
ennen kertomuksen alkua ja herra Stehleä nauratti oma kiirehtimisensä
paljon.

Rouva ehdotti, että mentäisiin puutarhaan, jota hän ja hänen miehensä
tahtoivat hiukan silmäillä pitkän poissaolonsa jälkeen. Pian olin
taas yksin Violetin kanssa ja hän vaipui äkkiä tuolille kärsivä ilme
silmissään. Säikähdin.

"Ei, ei," sanoi hän. "Olen liian onnellinen."

Istuuduin hänen viereensä. Katselimme toisiamme vaieten, ja minun
kasvoillani kuvastui varmaankin salainen huoli, koska Violet
ojensi minulle kätensä ja hänen jäykistynyt ilmeensä muuttui äkkiä
suloisimmaksi hymyilyksi.

"Pelkään kadottavani sinut", kuiskasi hän ja puristi kättäni voimalla,
jollaista en luullut hänellä olevan; äsköinen kärsivä ilme palasi
hetkeksi hänen kasvoilleen.

"Violet", kuiskasin. "Vaimoni!"

Hänen silmänsä himmentyivät, hänen suloinen äänensä sanoi pelokkaan
kiihkeästi:

"Ainaisestiko?"

"Ainaisesti, ainaisesti!" Vielä nytkin, kun kirjoitan tätä, vastaa
sydämeni samoin.

Emme puhelleet enää. Nautimme äänettöminä vihreästä, raittiista
tuoksusta, kirkkaasta, puhtaasta loisteesta ympärillämme, ja omasta
suloisesta onnestamme. Vasta kun hän näki Stehlein palaavan, sanoi
Violet minulle:

"Tulkaa huomenna kello yksitoista, tapaatte minut täällä."

"_Tulkaa?_" sanoin. "_Tapaatte?_"

"Tule", vastasi Violet hymyillen, "Tapaat minut, mutta vain näin
kahdenkesken. Kun on toisia seurassa, teitittelemme. Huomenna",
lisäsi hän hiljaa ja arasti. "Huomenna toivon saavani sinulta..."

Hän ei uskaltanut lopettaa lausettaan ja samassa tulivatkin Stehlet.
Jätin hyvästit ja herra Stehle saattoi minut kotiin.

Nyt saattoi hän viimein kertoa minulle Nürnbergin tapahtumista. Kun
miss Yves palasi Eichstädt'istä olivat sedät ottaneet hänet tavallista
kylmemmin vastaan. He olivat saaneet professori Toplerilta kirjeen,
jossa hän, tuntien, ettei voinut tehdä Violetia onnelliseksi, antoi
takaisin sanansa. Violetin seuralaiset, Luise von Dobra ja hänen
isänsä, olivat heti joutuneet ankaraan kuulusteluun, joka ei tapahtunut
myrskyttä, sillä Luise oli puolustanut innokkaasti ystäväänsä ja oli
puhunut minunkin puolestani. Sitten eivät Yves'it olleet puhuneet
mitään veljensä tyttärelle kuuteen päivään; hän ei tiennyt olivatko
he sinä aikana hankkineet uusia tietoja, kirjoittaneet Toplerille,
tai mitä kummia lienevätkään tehneet. Lopuksi olivat he eräänä aamuna
juhlallisessa muodossa antaneet Violetin tietää mielipahansa, eikä
hänen ollut onnistunut selittää heille olevansa aivan syytön, että hän
aina oli omasta puolestaan pysynyt uskollisena professori Toplerille
annetulle lupaukselleen, vaikka olikin heti alussa selvästi sanonut
hänelle, ettei rakastanut häntä. Sedät selittivät hänelle, että Yves'in
perhe oli jo liiaksi kärsinyt erään jäsenensä onnettoman avioliiton
vuoksi, katolinuskoisen ulkomaalaisen kanssa, ja siksi eivät he voisi
suostua siihen, että sama seikka uudistuisi. Kun Violet vastasi, ett'ei
hän todellakaan ollut päättänyt mennä naimisiin, koettivat sedät saada
hänet lupaamaan, ett'ei hän ainakaan ottaisi italialaista. Violetia
suututti sellainen ehdotus. Sedät pysyivät päätöksessään ja antoivat
hänelle viikon miettimisen aikaa, lisäten, että jos hän ei lupaisi,
ei hän saisi enää olla heidän kattonsa alla. Sallimus oli tahtonut,
että Stehlet tulivat sattumalta Nürnbergiin juuri silloin palatessaan
matkaltaan Sachsenista. Violet kärsi kauheasti. Hän tunsi toiselta
puolen, kuinka paljosta hänen oli oltava kiitollinen sukulaisilleen,
toiselta puolen oli hänen mahdotonta kärsiä senlaatuista pakotusta.
Stehlet asettuivat välittämään, mutta tuloksetta. Silloin päätti miss
Yves suostua heidän ehdotukseensa tulla heidän vieraakseen lyhemmäksi
aikaa, koska hän ei vielä tuntenut minun aikeitani avioliittoon nähden,
ja koska hänen ehkä täytyi lähteä Englantiin vanhan serkun luo joka oli
ollut hyväntahtoinen häntä kohtaan.

Herra Stehle arveli, että hän voisi jäädä Rüdesheimiin häihin saakka.
Sanoin hänelle, että omasta puolestani koetin jouduttaa sitä niin
paljon kuin mahdollista, ja että huomenna puhuisin siitä Violetille.




XXXIV.


(Vihkostani).

Rüdesheim, 28. VI.

    Kuin elävänä haudattu, mi nostaa
    pois paaden, ja taas karkaa kammiostaan
    valoa vasten.

    Niin sua suutelin ma innoissani,
    sun pääsi, kätes, painoin rintahani,
    ja huules, sielus' sun.

    Join ilmaa, aurinkoa, avaruutta,
    ja mielen viepää suurta kaikkeutta,
    mi sulkee maailman.

    Ja kaikki ympärilläin yöhön hukkui,
    vain sua, sua täynnä rinta uhkui,
    vain sua, sua.




XXXV.


Seuraavana aamuna kello yksitoista tapasin Violetin puutarhassa. Kun
puristin hänen käsiään, huomasin, että ne olivat jääkylmät, mutta
hänen kasvonsa aivan säteilivät! Hän oli odottanut minua tunnin,
vaikka hän muistikin käskeneensä minua tulemaan yhdeltätoista. Annoin
hänelle edellä olevat kaksi runoa ja lipun, jossa oli viisi säettä,
joita ei kenenkään muun silmät saaneet nähdä eivätkä tule näkemään.
Hänen silmänsä säihkyivät ilosta, kun kerroin hänelle näistä, yöllä
kirjoittamistani runoista.

"Kas näin täyttyi eilinen toivoni", huudahti hän.

Mutta kun hän näki, kuinka nuo viisi säettä olivat sommitellut ja mistä
sanomattomasta rakkaudesta ne puhuivat, katseli hän minua tarkkaan,
eilisen synkän tulen leimutessa hänen silmissään ja puristi kättäni
samalla, kouristuksen tapaisella voimalla, voimatta sanoa sanaakaan.

"Minä pelkään, että Jumala rankaisee meitä", sanoi hän lopuksi
puoliääneen, katsoen alas ja hyväillen kättäni. "Sen vuoksi nimittäin,
että rakastuit minuun Belvederessä luullen, että olin naimisissa,
ja että minä annoin sinun pysyä luulossasi. Minä olen kiihkeästi
rukoillut, että hän antaisi meille anteeksi, tiedätkö? Rukoile sinäkin,
rakas. En ollenkaan tahdo kadottaa sinua heti. Se tieto, että sinä olet
minun tulevassakin elämässä, ei riitä minulle. Voi Jumalani! Olen niin
kiintynyt maahan tällä hetkellä! Tahdon pitää sinut täälläkin. Kas,
sinä et voi käsittää kuinka rakastan sinua!"

Selittäkääpä te minulle, rakas ystävättäreni, kuinka sellainen hätä
ja sellainen hellyys voivat sekaantua sydämessä, sellaisina kuin ne
totesin Violetin intohimoisissa sanoissa. Moitin itseäni siitä, että
olin kiihottanut häntä liiaksi, ett'en paremmin hallinnut tunteitani
ja pyysin häntä pysymään tyynenä, koska liian voimakas mielenliikutus
voisi vahingoittaa hänen terveyttään.

"Tyynesti tyynesti siis!" sanoi hän vakavasti "Jäähtykääpä tekin."

Tuo tahtomatta lausuttu _te_, niin luonnollinen kuin se tällä hetkellä
olikin, sai meidät sydämen pohjasta nauramaan.

Otin hänen vasemman kätensä.

"Se ei saata puristaa niin voimakkaasti kuin tahtoisi", sanoi Violet
surunvoittoisesti. "Mutta suothan sille yhtä hyvää kuin toisellekin."

Tuo salahaavan saanut pikku käsi oli niin siro, hento ja kuultava!

"Se on kaunein käsi, mitä maailmassa on", sanoin.

"Älkää sanoko niin", vastasi Violet punastuen, ruveten taas
teitittelemään.

Hymyilin ja vastasin: "En sano niin enää." Hän huudahti kiihkeästi:
"Kyllä te sanotte!"

Ajatukseni siirtyivät itsestään hänen viastaan toisiin asioihin.

"Ja sinun sukulaisesi? Mitä he sanovat? Kysyn sitä, koska minun
mielestäni pitäisi kirjoittaa veljellesi."

Tässä syyttää omatuntoni minua synnistä, jota kirjoihini lakkaamatta
siroteltujen ylevien aatteiden lumoama maailma ehkä ei uskoisi minun
tehneen, mutta joka liiankin hyvin sopii luonteeni sisäiseen pahuuteen
ja kurjuuteen. En ollut antanut anteeksi veljelleni hänen vastustustaan
ja sitä seurannutta kylmyyttä, vaan kannoin yhä halpamaista vihaa
häntä kohtaan. Pitäen itseäni ylpeiden ja itsekkäiden taipumusteni
mukaan inhimillisen vääryyden uhrina, lisäten muuhun vastenmielisyyteen
ja kateuteen kuviteltua välinpitämättömyyttä itseäni kohtaan
arvelin sitäpaitsi mielessäni, että veljeni ja kälyni vastustivat
avioliittoani, arvostelivat Violetia ja minua vielä katkerammin, vielä
pahemmin kuin minun oli kohtuullista uskoa. Ja minä melkein iloitsin,
sydämeni pahan tavan mukaan, tuosta vääryydestä, joka tavallaan teki
minut vielä rakkaammaksi itselleni. Siispä Violetin aikomus kirjoittaa
ystävällisesti veljilleni, herätti minussa äkillistä vastenmielisyyttä.
En osannut voittaa sitä ja vielä vähemmin saatoin, sen lisäksi, olla
suora. Vastasin siis, ett'en vielä ollut puhunut mitään sukulaisilleni,
että tällä hetkellä ei tarvitse kirjoittaa, että avioliitostani
ilmoittaminen kuului kaikella muotoa etupäässä minulle ja että veljeni
velvollisuus oli sitten ensin kirjoittaa morsiamelle.

Violet näytti hämmästyvän ja tulevan pahoilleen sanoistani. Silloin
ymmärsin, että pitkitetty vaitiolo minun ja sukulaisteni välillä
saattoi loukata häntä ja se tuotti minulle enemmän surua kuin se,
ett'en ollut puhunut totta.

"En tahtoisi erottaa sinua perheestäsi", sanoi hän katsomatta minuun.

Pyysin, ett'ei hän kiusaisi itseään ajattelemalla sellaista, selitin
hänelle, että naimisiin mentyäni olisi minun taloudellisista syistä
mahdotonta jäädä kotitalooni ja että aioin siirtää asuntoni Firenzeen,
tai Romaan, yleensä johonkin suureen kaupunkiin, missä olisi helpompi
opiskella ja parempi ilmanala kuin synnyinseudullani.

Näytti siltä, ett'eivät suunnitelmani juuri saaneet Violetia
vakuutetuksi ja että hän pelkäsi olevansa syynä moiseen päätökseen.

"Älkäämme puhuko siitä", sanoi hän, hymyillen suloista hymyään.
"Puhukaamme vakavasti, monista vakavista asioista, eikö niin? Meidänhän
pitäisi olla erittäin ymmärtäväistä väkeä!"

Puhelimme sitten avioliitostamme. Ensin oli Violet aikonut, että
häämme vietettäisiin Englannissa erään vanhan orpanan luona, joka aina
oli suonut hyvää hänelle, siksi, ett'ei hän kyllin hyvin tuntenut
harvoja ja kaukaisia sukulaisiaan Roomassa. Mutta orpana, jolle
Violet oli tehnyt viittauksia siihen suuntaan, pelkäsi nähtävästi,
heikon terveytensä vuoksi, näitä hänen kodissaan vietettäviä häitä,
ja vastasi puoleksi kieltäen. Päätettiin siis hyväksyä Stehlen kunnon
perheen ystävällinen tarjous, ja sen vuoksi jouduttaa hääpäivää niin
paljon kuin mahdollista. En tuntenut preussilaista, ulkomaalaisten
avioliittoja koskevaa lainsäädäntöä, en tosiaankaan tiennyt miten
tuli menetellä ja mitä todistuksia tarvitsisin. Ei herra Stehlekään,
jolle heti puhuimme siitä, tiennyt niitä asioita. Silloin juolahti
mieleeni, että voisimmehan vihityttää itsemme ainoastaan kirkollisesti
Rüdesheimissä vapaina toimituttamaan siviilivihkimisen Italiassa.
Violetista oli se yhdentekevää, mutta minusta näytti, ettei ehdotus
oikein miellyttänyt Stehlejä.

Sen vuoksi hylkäsimme sen ja koetimme heti ottaa selvän preussilaisen
lain vaatimuksista.

Kun sinä päivänä palasin Hotel Kraussiin, painoi sydäntäni
epäsuoruuteni Violetia kohtaan, omaisiini nähden. Majatalossa odotti
minua pahaa ennustava kirje veljeltäni. En muistaisikaan sitä, jollei
se selittäisi miksi hän ei ollut saanut varmoja uutisia siitä, mitä
Rüdesheimissä tapahtui, ennen minun paluutani.

Nähtävästi oli veljeni kirjoittanut ja kälyni ajatellut. En tahdo,
enkä saakkaan kantaa vihaa tuota nais-raukkaa kohtaan, mutta kaikissa
tapauksissa oli kirje pahantuulen vallassa kirjoitettu ja sen joka
rivillä näkyi jonkunmoinen taistelu kynää kuljettavan käden ja
ajatusten välillä.

Sen sisällys oli seuraava. Minun veljeni ilmoitti minulle, että jos
palaan kotia emme voi elää saman katon alla. Ja jatkoi, että koska
kotitalomme on yhteistä omaisuuttamme, tahtoi hän tietää suunnitelmani
ajoissa. Hän oli valmis lunastamaan minun osani omaisuudesta, ja jos
sovimme sillä tavoin, ja jos en aikonut asettua muuanne, hankkisi hän
meille asunnon ja järjestäisi sen ohjeitteni mukaan. Violetista hän ei
puhunut sanaakaan, eikä lähettänyt sanaakaan hänelle.

Vastasin hänelle heti muutamalla kylmällä rivillä. Sanoin, että aioin
asettua muualle, ja että olin antanut eräälle asianajajalle tehtäväksi
neuvotella hänen kanssaan yhteisen omaisuuden luovuttamisesta. Sen
jälkeen ei veljeni enää kirjoittanut minulle.

Kun muistelen seuraavia kahtakolmatta päivää, häikäisee valo minut.
Muistan muutamia hetkiä kirkkaan selvästi, mutta en enää tiedä kuinka
ne liittyivät toisiinsa, en enää muista, mikä tuli ensin ja mikä
sitten, olen kadottanut käsitykseni ajasta; kaikki muistuu mieleeni
vielä nytkin ja ainaisesti, aivan kuin nuo muistoni odotetun onnen
osina jo kuuluisivat ikuisuuteen, ottaisivat ikuisen nykyisyyden
muodon. En ensin aikonut puhuakaan niistä, mutta niiden suuri suloisuus
viettelee mieltäni ja minä antaudun niiden valtaan, koska vain te,
rakas, uskollinen ystävättäreni, kuuntelette minua. Kerron siis tuosta
onnenajasta siinä järjestyksessä kuin muistot nousevat sydämestäni.




XXXVI.


Kerran auringon laskiessa istuimme, Violet ja minä, Geisenheimin
lehmuksen alla, sillä aikaa kun rouva Stehle oli vieraisilla Monrepos'n
huvilassa. Muistan vanhan, neljä vuosisataa nähneen lehmuksen, läheisen
kirkon keskiaikaisine torneineen, huvilat kukkien keskellä, lintujen
liverryksen ja suihkukaivojen lorinan ympäröiminä, hetken ja kirkkauden
ihanuuden, kukkien ja ruohojen tuoksun tiellä. Olimme puhelleet
yhdentekevistä asioista. Tuskin oli seuralaisemme poistunut, kun Violet
kysyi: "rakastatko minua?" Vastasin silmilläni enkä huulillani, ja
sitten ei puhuttu enää, joll'ei intohimon täyttämällä hiljaisuudellakin
ollut sanoja.

"Kuinka täällä on suloista!" sanoi hän jonkun ajan kuluttua.

"Tahdotko, että jäämme tänne?" vastasin. "Elämään ja kuolemaan?"

"Oi, en!"

Hän sanoi "oi en" niin päättävästi! Katselin häntä ihmetellen. Hänkin
katseli minua hymyillen. Näki, että hänellä oli sana sydämellään. Hän
kuiskasi: "Missä agave kasvaa?" ja hieno puna levisi hänen kasvoilleen.
Puhuimme italiaa, enkä tiedä miksi nyt vastasin englanniksi, aivan kuin
joku olisi voinut ymmärtää puhettamme:

"_I kiss you_."

Sitten oltiin taas vaiti vähän aikaa, ja sitten pyysi Violet minua
lausumaan runon agavesta:

    Agaven kukka ylpeänä nousee,
    taivaalla häikäisevi hehku auringon.

Lausuin sen ja lisäsin heti, ett'en enää ajatellut kunniaa, vaan
tahdoin ainoastaan olla onnellinen hänen kanssaan, hänen vuokseen ja
hänen kauttaan. Sitä parempi, jos voimme piiloutua elämään jossain
Giesenheimin tapaisessa vaatimattomassa paikassa.

Violet silmäili minua kaukaisin, utuisin katsein, ja nyökkäsi
kieltävästi. Vasta jonkun ajan kuluttua vastasi hän vienosti "Ei,
rakkahin, ei." Ja kun minä katselin häntä aivan kuin odottaen,
että hän ilmottaisi syynsä, jatkoi hän, että hänellä olisi niin
paljon sanottavaa minulle, mutta kun hän oli seurassani, tuli hän
kykenemättömäksi muistamaan niitä, kykenemättömäksi keskustelemaan. Hän
kirjoittaisi mieluummin. Tuskin oli hän sanonut tämän, kun hän hymyili,
ja ymmärsin kohta, mitä hän oli ajatellut. Hän luki sen kasvoiltani
ja kiiruhti sanomaan, että nyt ei ollut kysymys katkerista asioista,
kuten Belvederessä, jossa hän oli samoilla sanoilla ilmoittanut minulle
ensimäisestä kirjeestään. Pyysin häntä kirjoittamaan pian.

Hän lupasi tehdä sen samana iltana.

Ajattelin, mitä hänellä oli sanottavaa kirjeessään, ja luulen vastoin
tahtoani tulleeni vakavan näköiseksi. Silloin sanoi hän vuorostaan: "_I
kiss you_", ja lisäsi suloisen hätäisellä äänellä:

"Älä ole noin vakavan näköinen!"

Rouva Stehle tuli meitä kohden ja samalla hetkellä kulki ohi pikku
tyttö kukkia kantaen. Violet kutsui häntä aivankuin salatakseen
hämminkimme ystävättäreltään. "Mitä kukkia sinulla on?" sanoi hän.

"Waldmeistereita."

"Mistä olet niitä poiminut?"

"Niederwaldilta."

"Ja mikä sinun nimesi on?"

"Luise."

"Oh!", huudahdimme kumpikin. "Luise!"

Waldmeisterit toivat mieleemme Eichstädt'in ja ystävättäremme, rakkaan
neitosen nimen. Omantunnon vaivat ja suru pistivät sydämeen häntä
muistellessa, vaikka se, ettemme vielä olleet puhuneet hänestä, oli
kuin yhteinen syy.




XXXVII.


Violet kirjoitti näin:

4 p:nä heinäkuuta.

Tuskin olit lähtenyt, kun sanoin hyvää yötä ystävilleni ja nyt olen
huoneessani. Soisin niin paljon hyvää näille kelpo ystäville, mutta
kun sinä jätät minut, kärsin muitten seurasta, tahtoisin olla yksin,
tullakseni luoksesi, painaakseni sinut sydämmelleni _syvimmässä
salaisuudessa_, niin kuin tuossa rakkaassa runossa sanotaan.

En kirjoita sinulle sanoakseni, että rakastan sinua, siksi että siitä
asiasta täyttyisi monta nidettä. Kirjoitan sinulle täyttääkseni
Giesenheimissä antamani lupauksen.

Luulen, että rakastuin sinuun Belvederessä liian pian, rakkahin; paljon
aikaisemmin kuin sinä luulitkaan. Silloin ajattelin vastoin tahtoani,
että olisin onnellinen saadessani elää lähellä sinua, halvimpana
majassasi, ottaen tietämättäsi osaa sinun sisäiseen elämääsi;
saadessani kuulla sinun puhuvan minua arvokkaampien kanssa ja lukea...
niin, ajattelin sitäkin syntiä! lukea salaa sinun papereitasi. Sitten,
kun sain tietää, että sinäkin rakastit minua, huimasi päätäni ja
toivoin mielessäni, että sinun pitäisi kirjoittaa vain minulle. Tätä
toivoin kerran myöhemminkin. Kun matkustin rautateitse Firenzestä
Roomaan kuulin mainittavan sinua ihanteellisena kirjailijana, sillä
tavoin, että se koski minuun. Valitin tuskasta ja ajattelin, että
kun sinä tulisit omakseni, et kirjoittaisi riviäkään maailmalle.
Mutta se oli ajatus, joka ei silloin voinut toteutua. Tunsin sinun
sielusi paljon paremmin kuin ennen kirjeittesi kautta, tiesin, että
mitä aatteisiisi tulee, kykenit sinä jatkamaan tietäsi halveksien
päättävästi hyökkäyksiä, jotka tapaavat, tai eivät tapaa sinua. Nyt
olen sinun ja tässä se, mitä sydämelläni on:

Meidän pitäisi viettää elämämme sinun kotipaikallasi, siellä missä
sinun rakkaimmat muistosi ovat, missä luonnon äänet ovat puhuneet
sinulle ensikertaa, kerran lapsuutesi päivinä, saattaa sinut suuresti
hämmästymään ja ihmettelemään, ja missä ne myöhemmin osottivat minulle,
että olit runoilija, ja että ne vaativat vastausta. Muistathan, eikö
totta, että olet kertonut minulle sen? Siellä olet oppinut tuntemaan
niiden ihmisten ajatukset ja elämän, jotka jo osaksi ovat kirjoissasi
ja osaksi mielessäsi; siellä sinä usein olet tuntenut koko kansan
tavalla. Siellä tulee meidän viettää elämämme, ei sen tähden, että sinä
nauttisit synnyinseutusi koko sulosta, vaan siksi, että tuo nautinto
mielestäni kuuluu runoilijan tarpeisiin, ja sinun täytyy olla runoilija
loppuun saakka, koko sielullasi ja minunkin sielullani.

Olen osaksi ehkä liian epäilevä ja osaksi liian innostunut:
viimemainittuun vahinkoon et sinä, joka annoit minulle takaisin
kahdeksantoistavuotiaan sydämen, ole syypää. Minun mielestäni sinä
runoilijana voit tehdä hyvää vain muutamille sieluille, ja ajattelen
samalla, että tuon rajoitetun hyväntyön arvo on määräämätön, ja että
olisit syyllinen pahaan, jos et tekisi sitä. Ja vielä lisäksi olen
minä hyvin tietämätön ja mitätön henkilö, mutta kuitenkin sangen
vaativainen; uskallanpa sanoa mielipiteeni siitä mitä sinun pitäisi
taiteilijana tehdä tulevaisuudessa. Romaani, jonka olet alkanut,
miellyttää minua tavattomasti, ja tiedän kuinka yhdessä kirjoitamme
sitä sittenkun sinä olet minun. Näen jo itseni istumassa sinun
vierelläsi, paljon mitättömämpi työ käsissäni, katsellen ja suudellen
sinua, toivoen, kun sinä kirjoitat, ja laskien silmäni alas, kun sinä
nostat katseesi paperista, ett'en häiritsisi sinua, ja saisit olla
rauhassa. Tahtoisinpa vielä, ettei ainoastaan _die vornehme Welt_,
niinkuin täällä sanotaan, esiintyisi tulevissa teoksissa, tuo hieno
herroista ja naisista muodostettu seurapiiri. En myöskään tahtoisi,
että niissä olisi vain talonpoikia ja työmiehiä. Vaan sitä minä
tahtoisin, että sinä kuvailisit kaikenlaisia ihmisiä, sellaisina
kuin ne sekaantuvat ja vaikuttavat toisiinsa, tai ainakin sellaisina
kuin ne rinnatusten elävät todellisessa elämässä. Ja tahtoisinpa
vielä suurempaakin: että olisit näille ihmisille totuuden ja oikeuden
runoilija.

Oi Jumalani kuinka sydämeni lyö kun ajattelen, että sinusta tulee
sellainen! Syleilen sinua, puristaudun rintaasi vasten ajatuksissani,
rakastan sinua ja olen niin onnellinen, että kärsin siitä.

5 p:nä heinäkuuta.

Aamu sarastaa ja minä kirjoitan avonaisen ikkunan edessä paremmin
nähdäkseni. En ole voinut nukkua, mutta olen levännyt, ja puhdas,
raitis ilma virkistää minua, tekee minut rauhallisen iloiseksi.

Jokseenkin liikkuvan elämäni ehdot ja vaiheet ovat tutustuttaneet
minut useihin henkilöihin, näiden henkilöiden moniin tekoihin, joita
suurin osa heitä ympäröivistä ihmisistä ei tunne. Olen kuullut
maailman ylistävän tai halventavan heitä erehdyttävillä tuomioillaan
ja harva seikka on minua siinä määrin vihastuttanut ja katkeroittanut.
Olin tuskin kolmentoista ikäinen, kun nuo tyhmät, inhimilliset
arvostelut alkoivat tuottaa minulle kärsimystä. Nuoruudessani olin
jokseenkin luulotteleva ja kunnianhimoinen. Kuudentoista vuotiaana
uneksin mainetöistä kuin poika, luulin, että minusta tulisi suuri
runoilija, huumauduin ajatuksesta jakaa oikeutta kynälläni huolimatta
inhimillisistä sovinnaisuuksista. Ehkäpä silloisen tulisen ja ylpeän
luonteeni tähden ajattelin enemmän tekopyhyyden rankaisemista, kuin
väärinkäsitetyn kunnon palkitsemista. Unelmani, turha kunnianhimoni
sammuivat pian, ja noista ihanteista on minulle jäänyt vain korkea,
luoksepääsemätön kuva. Olen kuitenkin aina ajatellut, että sen sijaan
kuin runoilija asettaa näyttämölle olemattomia luonteita ja sieltä
täältä temmatuista kappaleista muovailtuja tekoja, tulisi hänen
mieluummin esittää kirjoissaan henkilöitä, joihin hän elämässään on
tutustunut, ja kuvata heitä oikeuden ja totuuden mukaan, niin että
teos voisi olla sekä rangaistuksena että palkintona. Tiedän, ettei
meidän pitäisi tuomita veljiämme, ja ettei täydellinen tieto eivätkä
ihmissydämen vaivat ja tuskat ole meidän ohjattavissamme, mutta minä
tunnen koko sielullani, että runoilijan kutsumus maan päällä vaatii
sekä muotoa että sisältöä, se on jumalallinen tehtävä ja sitä ei
ole täytettävä intohimoisilla purkauksilla, niinkuin minä kerran
olisin tehnyt, vaan yksistään hyvän ymmärtämisellä, korjailuilla ja
esimerkeillä, ja sillä ymmärtävällä varovaisuudella, mikä pitäisi olla
sillä, joka kirkossa julistaa Jumalan sanaa, silloin kun hän avaa
sielut ja paljastaa niissä piilevän synnin.

Saanko sinut hymyilemään, rakkahin? Uskon todella, että sinä hymyilet,
hyväilet ja suutelet minua, niin kuin rakastettuasi, jona olen, tai
niin kuin tyttöstä, jolta sinusta tällä hetkellä näytän. Senpätähden
luulen teidän voivan, te sarkastinen herra, tehdä niinkin kauheaa kuin
minulle nauraminen on. Se on teko, jota muuten ette kerran saakaan
tehdä rankaisematta, sillä jos minä olen purrut teitä pikkuisen,
rakkaudesta, osaan minä myös purra kostostakin, ja kovasti! Mutta ei,
eihän todellakaan ole minun asiani sanoa sinulle minkälainen sinun
elämäsi on; minun tulee vain seurata sinua, seurata sinua aina, kulkien
rinnallasi, kun tie on tasainen, ja sylissäsi, kun se on vaikea.
Tiedätkö: minä toivon, että se olisi hyvin vaikea?

Saatpa pitkän kirjeen ja siinä ei vielä ole sitä, minkä vuoksi sen
sinulle kirjoitin. Se asia ei miellytä sydäntäni, mutta sitä enemmän
mieltäni ja omaatuntoani. En ottanut ollenkaan vakavasti esitystäsi
Giesenheimissä, mutta tiedätkö miksi en tahtoisi elää Giesenheimissä,
enkä missä yksinäisessä paikassa hyvänsä? Siksi, että minä yksin
täyttäisin sinun elämäsi! Se olisi paratiisi minulle, mutta sitä
se ei saa olla, minä en tahdo. Tahdon olla sinulle uusi innostaja
taiteeseen ja hyvään ja tulen tapaamaan itseni kaikessa mitä ajattelet,
kaikessa mitä teet, vaikkakin näöltäni outona, ja ylevämpänä kuin
todellisuudessa! Tahdon myöskin olla sinun turhamaisuutesi esineenä,
minä, osa sinusta, halvempi osa, minä tahdon olla sinun turhamaisuutesi
esineenä. Jos tahdot pakostakin olla huolimatta sanomalehtien ja
kansanjoukkojen kiitoksesta, olisit kuitenkin mielissäsi siitä, —
huomaatko, kuinka ylpeä olen! — että minä kiitän sinua, vaikken vielä
osaakaan kiittää — ja sen vuoksi kadehdin italialaisia naisia, — mutta
minä aion oppia sen taidon ja jos en osaa puhua kahlitulla kielelläni,
puhun sinulle hyväilyilläni!

Pelkään vain, että jos sinun kirjoissasi on klassillista muodon
hienoutta, puhtaasti italialaisia kauneuksia, en osaisi antaa arvoa
niille. Mutta opetathan sinä minulle sen taidon, rakkahin! Kuinka
paljon sinun pitääkään opettaa minulle! Kun ajattelen, kuinka
tietämätön olen monista asioista, jotka joka koulutyttö tuntee, peitän
kasvoni. Pidätkö siitä, että peitän kasvoni?




XXXVIII.


Palasimme puutarhaan kävelyretkeltä.

"Minkä tähden rakastat minua?" kysyi hän. "Yhäkö unen vuoksi?"

"En toki", vastasin nauraen. "Unelmien takia... Pyydän teitä sanomaan
_unelmien takia_, neiti... ymmärrän nyt, ett'en ole teitä koskaan
rakastanut."

"Mitä?" huudahti Violet yllätettynä, mutta onnellisen näköisenä.
"Silloin olette te hävyttömästi loihtineet minut, hyvä herra. Te olette
näytellyt mainiota ilveilyä Belvederessä kauneine lauseparsinenne
äänestäni, elämästä ja toivosta. Mutta hyvä! Ja milloin olen tullut
osalliseksi siitä kunniasta, että olette alkanut harrastaa parastani?"

"En ole loihtinut teitä hetkeksikään", vastasin. "Mutta luulen
noituneeni itseni, uskon että sinun äänesi aikaansaama voimakas
liikutus johtui ainoastaan huumautuneesta mielikuvituksestani.
Tiedätkö, koska arvelen ruvenneeni sinua todella rakastamaan? S.
Nazaron niityllä, kun seisoin siinä niin alakuloisena ja sinä sanoit
minulle tuon sievän hävyttömyyden jokapäiväisestä vesijohtotorvesta."

"Oi kuinka myöhään!" sanoi hän lyöden nauraen käsiään yhteen. Oli
niin hupaista ja virkistävää muistella hänen pistäviä sanojaan, hänen
silloista arvokasta kankeuttaan ja kuulla hänen nyt nauravan noin ja
sanovan _sinä_!

Hän tuli hetkeksi aivan murtuneen näköiseksi, katsoi maahan ja huokasi!

"Minä raukka aloin paljon aikaisemmin."

"Roomassako?" sanoin minä. "Luettuasi _Luisan_?"

Violet purskahti nauruun: "Liian nopeasti!" sanoi hän. "Onpa herra
itserakas!"

Sitten tunnusti hän minulle vakavasti, että kun hänelle Belvederessä
sanottiin _Luisan_ tekijän olevan siellä, oli hän, luultuaan kirjaa
naisen tekemäksi, saanut, vastoin tahtoaankin, piston sydämeensä.

"Siinä näet", jatkoi hän. "Ennenkuin olit puhutellutkaan minua. Olit
mielestäni niin vakavan ja ankaran näköinen, että rakkauden ajatus
loittoni minusta, ja siitä olin tyytyväinen; mutta kun puhuttelit minua
toisen kerran, huomasin jotain sattuneen itseeni, ja sitten kun kätemme
hipaisivat toisiaan kiikarilla, tunsin joka solullani, että voisimme
rakastaa toisiamme. Sinun sanasi niistä, jotka rakastavat kahdesti,
saivat ajatukseni sekaantumaan. Kuitenkin vastustelin ja etenkin
tahdoin salata tunteeni sinulta. Muutamat sanasi, joista en tosiaan
pitänyt, auttoivat minua teeskentelemään. Jumalani, rakastin sinua
jo S. Nazaron niityllä tavatessamme ja kovana oleminen kysyi minulta
paljon! Saatoin hyvin käsittää, että olin liiankin kova!"

"Ja tuo pois lähtö", sanoin. "Kuinka se koskikaan minuun!"

"Älä puhu siitä," sanoi Violet puoliääneen, mutta voimakkaan
kiihkeästi. "Älä koskaan puhu siitä pahasta, mitä olen sinulle tehnyt!"

Kuljimme vaieten kotiin saakka. Olimme tuskin päässeet kynnyksen yli
kun Violet lähensi huuliaan korvaani ja kuiskasi hitaalla, intohimosta
syvällä äänellä:

"Tiedätkö, että minua täytyy rakastaa sydämellä, eikä
mielikuvituksella!"




XXXIX.


Nyt nousee sydämestäni rakkaan, valkean Heidelbergin kuva. Olimme
menneet Hotel Viktoriasta linnalle Wolfshöhlen kautta ystäviemme
seurassa, jotka olivat ehdottaneet ja järjestäneet tuon kolmipäiväisen
huvimatkan.

Varjot olivat rauhaisat, vehreys tuoksuava, kevät soitteli syvässä
metsässä kukkuloilla, missä tiet nousivat, kiertelivät, risteilivät
ja katosivat yksinäisyyteen. Tien risteyksissä osoittivat vaikenevat
viitat näkymättömiä paikkoja.

"_Fairyland_" [Keijukaisten maa], sanoi Violet hymyillen.

"Niin", vastasin koneellisesti "_Fairyland_." Ja sydämeni läpi kulki
aavistus ajasta, jolloin tämä hetki olisi kaukaisena muistossani,
muuttuisi siellä näyksi Fairylandista, jossa nautin hetken, joka
ainaiseksi katosi. Violet katsoi minuun:

"Mitä ajattelet?" kysyi hän.

"En mitään", vastasin.

Hän torui ja nauroi samalla kertaa, ja sanoi sitten hiljaa:

"Näin, että ajattelit jotain surullista. Sellaista minäkin ajattelin."

"Mitä?" kysyin.

"Että minä olen sinun _Fairy_ raukkasi, keijukaisparka niin heikko ja
väsynyt, siipeenammuttu."

Hän sairasti sinä päivänä outoa heikkoutta ja minä olin pyytänyt häntä
luopumaan kävelyretkestä, mutta hän pani vastaan ja minä myönnyin koska
huomasin, että pahamieli pois jäämisestä aiheutti ehkä vielä enemmän
pahaa. Ajatus, että hän tahtoi olla terve ja voimakas _minun tähteni_,
tuli jo kerran hänen huulilleen; hänen silmistään voi aina lukea
milloin hän oli sairas.

Stehlet tahtoivat kiivetä Molkenkuriin ja me odotimme heitä
muistaakseni Kauzelin luona, josta tie nousee kiertäen vuorta rinteen
puolivälissä.

Jalkojemme alla näimme Neckarin suljetun laakson ja edessämme, kaukana
reunavuorten kukkulalla, vanhan linnan suurine, hajonneine torneineen,
hukkuneena vehreään. Valkeat pilvet kulkivat juuri auringon ohi, lempeä
tuuli leyhyi kasvojamme vastaan. Tie oli autio, tunsimme olevamme
vielä yksinäisempiä kuin Giesenheimissä. Violet antoi kätensä levätä
kädessäni ja minä puhuin käsiemme ensi kosketuksesta Belvederessä,
riemastuksestani sillä hetkellä.

"Nyt et tunne enää samalla lailla", sanoi Violet. "Olet liian tottunut
pitämään kättäni kädessäsi. Sinun täytyy tulla samanlaiseksi kuin
Belvederessä", jatkoi hän, ottaen pois kätensä.

Hän alkoi lyödä leikkiä sanomattoman notkeasti ja sirosti. Nyt
oli meillä usein sellaisia suloisia hetkiä jolloin Violet näytti
aivan toiselta henkilöltä. Edessäni oli sellainen Violet, jota en
koskaan olisi uskonut olevan olemassa, ja joka teki minut melkein
hulluksi rakkaudesta ja mustasukkaisesta pelosta. Entä jos hän joskus
näyttäytyisi muillekin sellaisena! Olin sulkemaisillani hänet syliini.
Hän ei sitä ensin huomannut, mutta sitten säikähti hän, muuttui
vakavaksi ja hiljaiseksi ja kuiskasi minulle, etten vielä tiennyt
mitään, etten vielä tuntenut hänen hellimpiä sanojaankaan ja että minun
pitäisi odottaa siksi kun hän olisi vaimoni.

Vaikenimme, koska seurue poikia ja herroja lähestyi. Kun se oli mennyt
ohi, ojensi hän minulle pienen muistikirjansa, että kirjoittaisin
siihen jonkun säkeen Heidelbergin muistoksi. Hän näytti hiukan
hämmästyvän ja ehkä myöskin tulevan pahoille mielin saadessaan tietää,
etten osannut sepittää runoja yht'äkkiä, ja minä luulen tulleeni hiukan
hämilleni hänen hämmästyksestään, aivan kuin arvoni alenisi hänen
silmissään taitamattomuuteni vuoksi. Hän kielsi sen vaieten, mutta mikä
tuli paloikaan hänen olennossaan, mikä leimu hänen silmissään.

Otin muistikirjan.

"Tiedätkö", sanoi hän hiljaa, "vaikka sinä menettäisit
runoilijanlahjasi, rakastaisin sinua aina näin?"

Hänen vieno äänensä värisi aivankuin minulle juuri nyt tapahtuisi
tuo onnettomuus, josta hän puhui. Hän tahtoi, en tiedä miksi, salata
liikutuksensa minulta ja kätki kasvonsa kirjaan, jota hän piti
käsissään.

Kosketin kevyesti huulillani hänen paksua, vaaleaa tukkaansa, mutta en
sillä kertaa tuntenutkaan pyörrytystä.

Huomasin, ett'en ollutkaan suudellut rakastajattaren, vaan armaan
toverini hiuksia, hänen, jonka yhdisti minuun pyhä ja juhlallinen
tunne, mikä ei pitänyt väliä nuoruudesta, kauneudesta ja kaikesta
siitä, mikä katoaa.

Kirjoitin muistikirjaan:

          Fairyland

    On satujen maassa metsä,
    niin synkkä ja varjoinen.
    Minä kuljen ja huoaten mietin
    missä piilevi keijut sen.

    Ja viidakko viuhuu ja vait' on,
    se tummuu ja kirkastuu;
    Se tyyneenä välistä uinuu,
    ja taas virkkuna havahtuu.

    Ihmeissäni katselen tietä,
    mi nousee ja häipyy pois;
    minä tahtoisin tunkea sinne,
    miss' vehreys tummin ois.

    Jos jonne mun tieltäni karkaat
    läpi lehvikön leppoisan,
    sinut, säikkyvä, suudelmilla
    minä jälleen rauhoitan.

    Ja vaikka en tunne ma metsää
    ja outo on mulle tie,
    Sinun hennot huulesi mulle
    pimeässäkin tutut ne lie.

En ollut eläissäni kirjoittanut kahtakymmentä säettä niin nopeasti.
Senpätähden olikin niissä niini paljon korjattavaa, että Violet
hämmästyi. Hän koetti ottaa selvää niistä, mutta turhaan; minun täytyi
lukea ne. Luotin paljon viimeisen värssyn vaikutukseen, mutta erehdyin,
sillä jo ensi värsyn lopussa ei Violet ollenkaan epäillyt, että juuri
hän oli tuo keijukainen.

"Kuinka sinä voisit olla keijukainen", huudahdin, "kun juuri sanon,
että tahtoisin tietää missä hän piilee?"

"Niin, niin", sanoi hän. "Mutta minä se sentään olen."

Ja kun hän oli kuullut viimeisen värssyn, sanoi hän vain:

"Kas, minäpä se olin!"

Nyt saapuivat Stehlet niin ihastuneina Molkenkuriin, että päättivät
palata sinne meidän kanssamme auringon laskiessa. Me nousimmekin
sinne, herra Stehle ja minä jalkaisin, naiset vaunuilla. Vietimme
siellä kaksi ihanaa tuntia varatussa pöydässämme, palava iltarusko ja
Pfalzin utuiset kukkulat silmäimme edessä, jalkojemme alla alhaalla
Neckarin laakso ja linna. Hengitimme metsien raitista tuoksua, johon
ystävämme Stehle puolestaan lisäsi muutaman lasin olutta. Pikkuinen,
pyöreähkö Emma rouva, täynnä ymmärrystä ja hyvyyttä puolusti
saksalaisen kirjallisuuden etevämmyyttä englantilaisen rinnalla minun
vastaväitteistäni huolimatta, kun taas hänen paljon nuorekkaampi,
paljon vilkkaampi ja vähemmän lukenut miehensä milloin nautti
oluestaan, milloin tarkasteli näköalan yksityiskohtia, suutahtaen, kun
ei saattanut eroittaa Speyerin kirkon torneja näköpiirissä.

"Voi helposti käsittää", sanoi rouva nauraen, "että te ihailette
kaikkea englantilaista. Mutta koettakaapa sanoa suoraan, voinko minä
ajatella niin. Sanokaapa pidättekö te taiteilijana enemmän naisesta
meidän vai Englannin kirjallisuudessa; sanokaapa, eivätkö Goethen
naisolennot ole todellisempia kuin itse Shakespearen!"

"Ohoh!" sanoi Violet aivan kuin ei olisi voinut uskoa korviaan.

"Kyllä", jatkoi Emma rouva. "Todellisempia juuri! Luulen, ettei
yksikään runoilija ole luonut niin miellyttäviä ja viehättäviä
naisolentoja. Shakespearen naiset ovat kaikki osaksi kotoisin unelmien
maasta; pahat ovat kauheita hirviöitä ja hyvät, suo anteeksi, rakas
Violet, tuntuvat minusta hiukan tyhmiltä."

"Jokohan", vastasin leikilläni. "Desdemona, Miranda, Julia ja Jessika
olivat kaikki onnettomia 'ulkolaisia', jotka eivät olleet opiskelleet
Nümphenburgissa, eivätkä voimistelleet Jägerin sauvoilla; heillä ei
ollut pienintäkään käsitystä tahdon vapaudesta, eivätkä he pitäneet
luistelemisesta. Ofelia ei seurannut veljeään Göttingeniin, ja nyt
luullaan, ettei hän kuulunut _Gartenlauben_ tilaajiinkaan."

"Te olette kavala!" huudahti rouva.

"Mitä nyt, mitä nyt?" huusi hänen miehensä, joka, huomattuaan
mahdottomaksi löytää Speyeriä, palasi hitaasti kannunsa ääreen.

"Kuulehan", vastasi hänen vaimonsa, "auta minua. Ystävämme pitää
enemmän naisesta englantilaisessa, kuin saksalaisessa kirjallisuudessa.
Mitä sinä siitä arvelet."

"Minun mielestäni", vastasi hänen miehensä filosofisella tyyneydellä,
"minun mielestäni on sellainen nainen paras, joka ei kuulu mihinkään
kirjallisuuteen."

Nauroimme ja rouva kohautti olkapäitään. "Entäs sinä, Violet",
sanoi hän. "Mitä sinä arvelet. Unhotappa hetkeksi isänmaasi ja sano
mielipiteesi."

"Minulla on oma mielipiteeni", vastasi Violet. "Enkä osaa pitää
kauniita puheita. En ole oppinut", jatkoi hän hymyillen. "Enkä osaa
muuta kuin kirjoittaa nimeni tähän."

Hän veti luokseen Molkenkurin käyntikirjan, joka oli tuotu sinne
hiukan aikaisemmin. Siinä oli sarake nimiä ja toinen kotipaikkaa
varten. Violet kirjoitti siihen omansa sijaan erään minun keksimäni
naisolennon kuvitellun nimen ja sen viereen toisen suloisen sanan:
Italia. Stehlet olivat jo aamulla kirjoittaneet albumiin ja minä
yksin huomasin Violetin rakastavan ajatuksen. En puhunut siitä, enkä
missään tapauksessa olisi puhunut, vaikka Violet ei olisikaan tehnyt
minulle vaitiolon merkkejä. Tunsin, että sen täytyi pysyä hänen ja
minun välilläni, että ne olivat vain kaksi rakastavaa sanaa, ehkäpä
mahdollisimman helliä ja hyväileviä. Olin niin onnellinen, että annoin
Emma-rouvan jäädä taistelukentän herraksi.

Kun laskeuduimme alas nousi kuu Königstuhlin metsäisten kukkulain
takaa. Violet tahtoi kulkea alamäkeä jalan, minun käsivarteeni nojaten.
Kaupungin kellojen kaukainen ääni saapui ja katosi tuulen mukana,
käki lauloi metsässä, jonka häilyvät latvat kuu hopeoi. Stehlet
kulkivat edellä naureskellen keskenään, ja minä puhuin Violetille
liikutuksesta, jota olin tuntenut lukiessani hänen uuden nimensä, hänen
uuden isänmaansa. Hän puristi kovasti käsivarttani vastaamatta, ja
koska juuri kuljimme kastanjoiden varjossa, oli hyvin luonnollista,
että keijukaiseni muistutti minulle suloisemmalla tavalla hänelle
kirjoitettuja säkeitä:

    Sinun hennot huulesi mulle
    pimeässäkin tutut ne lie.




XL.


Kerroin hänelle kaikki ajatukseni, kaiken hyvän ja huonon, mitä
sielussani liikkui, yhtä avomielisesti kuin Jumalalle. Mitä
kiusallisempi ja nöyryyttävämpi tunnustus oli, sitä suuremmalla innolla
sen tein. Kun joskus olen ollut epätietoinen, oliko joku ajatus, tai
teko hyljättävä vai ei, täytyi minun aina, tahtoessani haihduttaa
epäilykseni, ja täytyy vieläkin sisäisesti vedota siihen tuomioon,
jonka tuo tunnossani näkymättömänä piilevä Violet olisi langettanut.
Ja se arvostelu on varma ja ankara, paljon ankarampi kuin ulkonaisen,
näkyvän Violetin antama. Kun ajattelen tätä, pistää silmiini omituinen
yhtäläisyys ja siitä johtuvat seuraavat höyrylaivalla Mainziin mennessä
sepitetyt säkeet:

    Nel mio mortal tu vivi, imago eterna;
    Ami negli amor miei, ne' pensier pensi,
    E, più divisa da' terreni sensi,
    A la mia coscienza sei più interna.

    Giusto ministro a Dio, quivi governa
    L'occhio tuo, speglio a' Suoi chiarori immensi:
    Levando in core mal vapor non viensi
    Che l'ombra ei non ne segni e non ne scerna

    Ma se da te rimorso, idea severa,
    Dico tremante la fralezza mia
    A la mortale tua persona vera,

    Sorridendo mi bacia tanto pia
    Ch'io veggo in te come in arcana spera
    Quanto il Signor giusto e clemente sia?

    [Minun kuolevassa hahmossani elät sinä, ikuinen kuva;
    rakastat minun rakkaudessani, ajattelet minun aatoksissani,
    ja mitä vieraampi sinä olet maisille aisteille,
    sitä lähempi olet minun tajunnalleni.

    Vanhurskaana paimenena Jumalan hallitsee täällä
    sinun silmäsi. Hänen äärettömien kirkkauksiensa kuvastin
    ei nouse sydämestä pahoja huuruja,
    joiden varjoa ei niihin piirtyisi ja niistä eroittaisi.

    Vaan jos sinun soimaamana, aatos ankara,
    minä vavisten kerron raihnaan heikkouteni
    sinun todelliselle, kuolevaiselle persoonallesi,

    niin hymyillen suutelo minut niin hurskaaksi,
    että minä sinussa, kuten salaisessa toiveessa,
    näen kuinka vanhurskas ja lempeä on Herra.]

Violet oli jäänyt Rüdesheimiin, koska muutamat hänen nürnbergiläisistä
tuttavistaan olivat luvanneet käydä häntä tervehtimässä, ja minä olin
valinnut tämän päivän mennäkseni Mainziin, ostamaan hänelle lahjan.

Palasin hankittuani rannerenkaan, ja näytin hänelle edellämainitun
runon, jonka tarkoituksen hän kohta tajusi, vaikka sainkin selittää
hänelle muutamia yksityisseikkoja. Sisällys miellytti häntä, mutta
säkeet eivät hänestä tuntuneet minun sepittämiltäni; hänen mielestään
ne erosivat niin paljon muista, jotka olin antanut hänelle. Käsitin
sen täydellisesti, mutta kuitenkin kysyin mitä outoa hän niistä löysi.
Hän vastasi, että ne olivat paljon hämärämpiä, että ne paljon enemmän
muistuttivat niiden italialaisten klassikkojen runoja, joita hän oli
lukenut, ja että ne tekivät häneen sen vaikutuksen, kuin olisi joku
italialainen maalari 14:ltä vuosisadalta kirjoittanut ne.

"En tiedä kuinka monasti olen lukenut runon läpi", sanoi hän minulle
seuraavana päivänä. "Ja se herättää minussa omituisen tunteen. Muoto
ei minusta tunnu niin notkealta kuin muissa runoissasi, mutta olen
hyvilläni tuntiessani itseni siinäkin."

Huomautin, että se johtui niiden yhteisestä sisällyksestä.

"Ei", vastasi hän. "Tunnen selvästi, ettei se johdu vain sisällyksestä,
siihen vaikuttaa myöskin sen vanha ja henkevä kieli. Sanoppa
miellyttääkö tämä muoto italialaisia enemmän kuin tuo toinen."

"Jätetäänpä minun sonettini rauhaan", vastasin minä. "Italiassa
pidetään paremmista runoista kuin se.

"Muuten ei puutu niitäkään, jotka sanovat, että pitäisi liittää uusi
sisällys vanhaan muotoon, mutta se on erehdys, koska uuden sisällyksen
tulee luoda itselleen uusi muoto, ja uusi sointunsakin."

Violet ajatteli hiukan, punastui ja ottaen pääni käsiensä väliin,
kuiskasi:

"Minä rakastan sinua aina niin kuin nyt, mutta kasvoni vanhentuvat
kerran ja ääneni, joka sinua nyt niin miellyttää, ei olekaan enää
suloinen. Mitä sinä sitten teet?"

"Älä ajattele sitä milloinkaan", vastasin. "Silloin en enää ole kyllin
hyvä kirjoittamaan uusia runoja, vaan toistelen näitä joka päivä."

Sitten tein pilaa siitä kuinka me vanhoina kuhertelisimme. Violet
pahastui, osaksi totisena, osaksi piloillaan ja sanoi, että minä olin
hävytön kyynikko, joka löysin kaikessa naurettavaa, että se oli häntä
ensin miellyttänyt minussa, koska naiset ovat niin hupsuja, että
rakastuivat ilkeihin miehiin, mutta ett'ei häntä enää miellyttänyt
nähdä minua sellaisena.

"Olin minäkin kerran", sanoi hän sitten, "sarkastinen sinulle, mutta
nyt en ole enää."

Hän taisi naurahtaa niin sanoessaan, sillä sitä hän oli hyvin usein
vieläkin. Hän osasi hienosti hymyillen virkkaa pieniä, pistäviä
sanoja, jotka tunkeutuivat ihoon kuin piikit. Hän tunnusti sen, mutta
väitti siinä suhteessa aina taistelevansa pahaa taipumustaan vastaan
selittäen, että voimakas onnentunne, tunne siitä, että hän rakasti
ja sai vastarakkautta, aiheutti sen, ett'ei hän huomannut asioitten
naurettavia puolia.

"Siis", sanoi hän, "ei tuo tietoisuus tekojemme naurettavaisuudesta
voi olla mitään hyvää, se ei voi sopeutua onnen ja lemmen
yltäkylläisyyteen. Sinähän koetat myöskin kadottaa sen, eikö totta?"

Hän nauroi vieläkin nähdessään kärsivän, melkein säikähtyneen ilmeen
kasvoillani ja kysyi minulta oliko tuon unhottaminen niin vaikeaa.
Vastasin myöntävästi ja hän huomautti, että minä, taiteilijana, saatoin
päästää tunteeni valloilleen teoksissani, ilman ilkeyttä.

"Olisiko minun sitten parempi", sanoin minä, "hillitä tunteitani
niissäkin?"

"Ehkäpä", vastasi hän puoliääneen. "Tuskinpa yleväaatteiset kirjat
koskaan esittävät naurettavaa."

Väitin kiivaasti, ehkäpä liiankin kiivaasti, että se ei pitänyt
paikkaansa, ja koetin sen perusteella puhdistaa itseäni ilkeyden
tahrasta sanoen, että kun olin ivallinen, tuotti se minulle voimakkaan
hyvän tuulen tunteen.

"Ole ivallinen itsellesi", sanoi Violet. "Löydätköhän minussa koskaan
naurettavaa?"

"Mikä rikos!" vastasin huoaten. "Pelkäänpä ett'en löydä."




XLI.


Seuraavat säkeet ovat luultavasti kirjoitetut muutamia päiviä
Heidelbergissä olomme jälkeen, koska muistelen sepittäneeni ne
majatalon ikkunan ääressä, juuri kuun noustua, muistaakseni puolen
yön jälkeen. Kuu nousi vasemmalla, punertavana ja sirpinmuotoisena,
toisella puolen Rheiniä, Ingelheimin yläpuolella. Vinot, kultaiset
säteet väreilivät virran mustalla pinnalla.

"Tiedätkö", sanoin Violetille seuraavana aamuna Stehlein kuullen, "tänä
yönä on Niebelungien aarre löydetty."

Sanoin sen niin uskottavalla äänellä, että rouva Stehleltä että pääsi
ihmettelevä _ohoh_!

"Minä olen löytänyt sen", jatkoin. "Ja miss Yves saa sen kokonaan."

Annoin hänelle seuraavat säkeet:

    Nouseva kuuhut kultaa
    mustan virran vahdon.
    Rikkaan, loistavan aarteen
    aalloista ryöstää tahdon.

    Kuohuvi Rhein, ja vankat
    poppelit rannoilla värjyy.
    Tuulet mun eelläni entäin
    vinkuen, tempoen ärjyy.

    Hukkuneen välkkyvän korun,
    pyhän Rheinin kätkevi vesi.
    Lauluni sieltä sen noutaa
    Kullaksi kulmillesi.

    Tummat aallot ne suree
    mennyttä aarrettaan;
    Valkeelta otsaltas enää
    sit' ei riistetä milloinkaan.

Aioimme sinä aamuna mennä Bingeniin ja sieltä laivalla Mäusethurmille
saakka. Meidän piti tavata toisemme satamassa. Violet oli mennyt sinne
tuntia ennen maalaamaan harjoitelmaa vedestä ja taivaasta. Hän otti
runoni ja kiitti minua pitkällä katseella, sill'aikaa kun Stehlet
katselivat hänen työtään.

"Violet on jo kuvannut ja te tulette kuvaamaan meidän Rheinimme", sanoi
rouva Stehle.

"On hänkin sen kuvannut", kuiskutti Violet.

"Minäkö?" huusin hämmästyneenä.

"Näyttepä olevan", sanoi rouva Stehle kysyvästi hymyillen.

"Mutta", vastasin. "Minäkin näen Rheinin ensikertaa."

"Tehkää se", sanoi herra Stehle. "Kuvatkaa se, kirjoittakaa mitä
näette, niin saamme tietää kuinka runoilija näkee ja kumpi on parempi
maalari: miss Yves vai te."

Stehlet olivat kuin poikia, joiden päähän pistää hullu ajatus; se
valtaa heidät kokonaan, eikä kukaan voi saada heitä luopumaan siitä.
He eivät voineet käsittää kuinka naurettavalta minusta tuntui myöntyä
tuohon mielijohteeseen. Luulin, että Violet auttaisi minua, mutta hän
liittyikin päin vastoin molempiin toisiin minua vastaan ja tahtoi itse
tuoda minulle paperia ja lyijykynän.

Rhein virtasi idästä päin suoraan meitä kohti kirkkaana kuin taivas,
levitellen silmänkantamattomiin laajaa pintaansa, jonka utuinen viiva
taloja ja puita erotti näköpiiristä, vasemmalla törröttivät Rüdesheimin
Adlerthurmin paksut tornit, oikealla häipyivät taustalle olevat
kukkulat taivaansineen. Lähellä meitä keinui oikealla rannalla pitkä
rivi veneitä aalloilla, jotka kuohuivat ja välähtelivät pingottuneiden
ankkuriköysien ympärillä. _Kriemhild_-laivan palloina pursuava savu
paistoi hopealta auringossa. Luulen näin ainakin likipitäin ilmaisseeni
sen mitä näin; minulla ei enää ole tuota paperipalaa, sillä heitin sen
heti virtaan.

"Kuulkaas!" sanoi Stehle. "Minä, joka en ole runoilija, näen suuren
vesipaljouden, paljon suuremman kuin olisi tarpeellista. En katsele
poppeleita, vaan viinitarhaani Rochusvuorella ja se on hyvin
surumielisen näköinen. Adlerthurmin ja minun välilläni on teidän
kamaripalvelijanne kyttyrä. Hän onkii tässä lähellä ja se kyttyrä
on mielestäni sen arvoinen, että runoilijankin kannattaa kiinnittää
huomionsa siihen. Muuten rohkenen antaa voitonpalmun miss Yves'ille,
sillä te ette ole puhuneet mitään Rheinin veden väristä."

Vastasin, että olisin mieluummin tahtonut kuvata Hegelin metafysiikan,
kuin Rheinin värin, ennenkuin saksalaiset ehtivät sen tehdä. Violet
sanoi minulle myöhemmin laivalla, että hän oli maalarina nähnyt samaa
kuin minä, mutta ett'ei se ollut runoutta, eikä se kuvannut Rheiniä,
vaan mitä virtaa hyvänsä. Runoilijana olin hänen mielestään nähnyt sen
paremmin ensi kerralla Rüdesheimerin innostamissa ajatuksissani, olin
kuvannut sen paremmin tahtomatta kuvata sitä parissa säkeessä.

Ma juon, ja aatoksissa kaukaa kangastavan nään ma tornit, kukat,
kummut, pyhän Rheinin juoksun.

"Sellainen on oikea Rhein", sanoi hän.




XLII.


Palatessamme huvimatkalta St. Goarista sanoi Violet minulle
edellämainitun viheriän-valkoisen _Kriemhildin_ kannella:

"Mitä kirjoittavat ystäväsi? Tietävätkö he, että teet tämän tyhmyyden?"

Olimme keskellä väkijoukkoa ja Violet huvitteli sanomalla minulle
kaikenlaisia asioita saadakseen minut suutelemaan ja hyväilemään häntä,
hyvin tietäen, ett'en voinut tehdä kumpaakaan.

"Sinä et vastaa", sanoi hän katsellen minua kiusoitellen, niinkuin se
Violet, jonka olin hetken aikaa nähnyt Heidelbergin metsissä. "Siitä
näkee, ettet ole uskaltanut ilmoittaa hommistasi. Sinä tahtoisit nyt
suudella minua, ettei sinun tarvitsisi vastata, mutt'et kuitenkaan
uskalla panna aikomustasi toimeen. Minä olisin niin onnellinen jos sinä
minun tähteni rohkenisit olla pitämättä väliä yleisen sopivaisuuden
säännöistä; niinä puolestani voisin olla pitämättä väliä koko joukosta
ympärillämme. — Älä, Herran tähden, älä, minä Pyydän!" sanoi hän
hiljaa huomatessaan, että aioin toimia hänen yllytyksensä mukaan.
Sittemmin toisti hän vakavasti äskeisen kysymyksensä ja minun täytyi
tunnustaa, ett'ei kukaan Italiassa, paitsi veljeäni, tiennyt minun
lemmenseikkailuistani.

Violet oli hetkisen vaiti.

"No niin", sanoi hän sitten. "Jos minä nyt putoaisin, Rheiniin,
tietäisi tuskin kukaan Italiassa, että olemme tunteneet toisemme, koska
sinä et milloinkaan puhuisit mitään, eikö niin?"

Viivytin vastaustani.

"Niin kyllä, sanoi hän. Lupaa minulle ett'et sano kellekään mitään!
Minä tahdon elää sinussa. Minua ei miellytä se ajatus, että rakkautemme
ilman pakoiltavaa syytä kulkisi suusta suuhun.

"Puhu vain siinä tapauksessa, että joku Italiassa saisi tietää jotain ja
sanoisi, että olin rakastajattaresi, enkä morsiamesi."

"Älkäämme turhan tähden pahoittako mieltämme!" vastasin. "Alkakaamme
päin vastoin laatia luetteloa kaikista omaisistamme ja tuttavistamme
Italiassa, Saksassa ja Englannissa, joille täytyy lähettää
kihlakortteja."

"Niin", sanoi hän. "Se on välttämätöntä ja sen me teemme. Kuitenkin
tuntuu minusta paljon raskaammalta kuin äsken se, ett'ei minulla
eikä sinulla ole ystäviä, tai sukulaisia, jotka olisivat onnellisia
nähdessään meidät onnellisina. Mutta sen me teemme, sen me teemme."

Sitten kysyi hän uudelleen, puhuisinko minä, jos hän kuolisi, hänestä
kenellekään, eikä antanut minulle rauhaa, ennen kuin selitin, että
kärsisin paljon siitä, jos en avoimin sydämin voisi puhua hänestä
jollekin, joka mielellään kuuntelisi minua. Tarkoitin silloin teitä,
rakas ystävättäreni.

"Onhan sinulla Emma Stehle", sanoi hän.

"Niin, Stehle-parat", huudahdin vaihtaakseni aihetta. "Minun mielestäni
he saavat olla liian paljon yksin."

Nousimme paikoiltamme keulassa ja menimme heidän luokseen perään.
Violet alkoi jutella Emma-rouvan kanssa ja ystäväni Paul piti
minulle pitkän esitelmän viinitarhoista, jotka harvalehtisinä,
aivan heinämäisen alastomina ja väriltään harmaan keltaisina olivat
jokseenkin surkean näköisiä vehmaiden metsien rinnalla kukkuloilla.

Oberwaldissa olin näkevinäni pienikasvuisen, tutun henkilön nousevan
laivaan keppeineen ja sateenvarjoineen. Erottauduin seurueesta ja menin
puristamaan hyvän ystäväni Topler vanhemman kättä otettuani tarkan
selon, ett'ei Topler nuorempi ollut mukana. Hän alkoi, tunnettuaan
minut pitää kunnon schwabilais-luonteensa mukaista melua ja minun oli
vaikea hillitä häntä, koska miss Yves oli laivalla, enkä halunnut,
välttääkseni kaikkea liikutusta, että he tapaisivat toisensa.

"Mustasukkaisuutta, mustasukkaisuutta!" sanoi hän. "Olette oikeassa:
hänhän oli rakastunut minuun."

Hän kertoi minulle olleensa Oberwaldissa tapaamassa erästä tuttua
maalaria, ja että hän oli käynyt katsomassa sekä _Kissaa_ että _Hiirtä_
(pari linnan raunioita) ja nyt oli hän matkalla erään rouvan luo
Kreutznachiin ja aikoi nousta pois Bingenissä. Hän tunsi Nürnbergin
tapahtumat hyvin vaillinaisesti ja kysyi kuinka me olimme täällä. En
ollut kysynyt häneltä mitään professorista, vaan hän sanoi olevansa
jokseenkin tyytyväinen veljeensä, enempää selittämättä.

Sillävälin oli taivas mennyt pilveen ja äkillinen sadekuuro aiheutti
suuren sekamelskan laivalla. Kiiruhdin Violetin luo, mutta hän oli
jo mennyt katon alle. Portaat olivat niin täynnä ihmisiä, että
minun täytyi luopua yrityksestäni päästä alas ja pakenin Toplerin
suunnattoman, vihreän sateenvarjon alle. Hän tunsi Rheinin ulkoa, mutta
oli siitä huolimatta yhtä innostunut siihen kuin nuorukainen, joka
näkee sen ensi kertaa. Hän nojasi laivan kaiteeseen, pitkä nenä ilmaa
imien, nauraen innostuksesta sateesta huolimatta. Hän kyseli olinko
ollut tässä, olinko ollut tuossa paikassa. Neuvoi minulle Violetillekin
sopivia huvimatkoja ja sai minut lupaamaan, että kävisin hänen kanssaan
Drachenfelsissä Siebengebirgellä. Kerroin, että olin aikonut käydä
Wetzlarissa Goethe-muistojen vuoksi, mutta silloin synkkenivät hänen
kasvonsa.

"Ei, ei", sanoi hän äkkiä. "Älkää menkö Wetzlariin."

"Miksi", kysyin hämmästyneenä.

"Mitä pahaa siinä olisi?"

"Ei se maksa vaivaa", sanoi Topler ja alkoi puhua minulle
Rheinsteinistä, jonka liput ja sateen syömät tornikkaat muurit näkyivät
terävällä vuoren huipulla taempana vasemmalla rannalla Assmannshausenia
vastapäätä. Minun vanhan ystäväni käytös tuntui minusta omituiselta,
enkä osannut selittää sitä muuten kuin arvelemalla, että Topler
nuorempi oli Wetzlarissa. En ollut vielä puhunut Violetille tästä
huviretkestä ja päätin itsekseni olla virkkamatta siitä mitään.

Topler nousi pois Bingenissä. Juuri ennen kuin taas läksimme liikkeelle
lakkasi sade ja koko ylimenon aikana Bingenistä Rüdesheimiin hymyilivät
taivas ja Rhein loistavassa päivänpaisteessa. Violet oli onnellinen,
hän laski leikkiä ja nauroi, kun minä puolestani en tuntenut itseäni
iloiseksi: minulla oli jotain sydämelläni, enkä tiennyt mitä.




XLIII.


Nyt alkaa kärsimysten aika, josta kerron kauhulla ja samalla
halukkaasti. Minusta on kuin matkustaisin rautatiellä. Äsken juuri
kuljettiin hitaasti läpi laajan laakson, jossa suloisen surumieliset ja
hymyilevät näköalat vaihtelivat; nyt tunkeilevat äkkiä uhkaavat vuoret
ympäri junan, joka jouduttaa ja kiihdyttää pakoaan hurjana pelosta. Ja
eikö todella se kausi, jossa nyt elän ja joka seuraa edelläkerrottuja
tapauksia, muistutakin kulkua Alppien jylhimpien solien läpi? Tulenhan
minä päivänpaisteesta, hymyileviltä tasangoilta ja metsäisistä
laaksoista tähän kaikuvaan pimeyteen, jonne joku voima on minut
suin päin syössyt. Viivyn siellä rauhatonna, hätäisesti odottaen
ulospääsyä, en tiedä milloin, en tiedä minne, mutta ainakin takaisin
päivänpaisteeseen.

Nyt istun mietiskellen Assmannshausenin aseman pienessä odotussalissa.
Kolme päivää St. Goarin matkan jälkeen nousimme Niederwaldille Stehlein
ja heidän Mainzista tulleiden tuttaviensa kanssa. Oli sunnuntai ja
me kohtasimme paljon iloisia ihmisiä, jotka tulivat metsistä kantaen
kukka- ja lehtikimppuja. Naisilla oli niitä käsissään ja rinnoillaan,
miehillä hatussa. Kansallismuistomerkin luona, josta vain jalusta
oli valmis, lauloi eräs ryhmä isänmaallista laulua, joka kuului
uskonnolliselta. Kaukainen raju-ilma uhkasi, enkä koskaan unohda
sitä vaikutusta minkä musta taivas Ranskan puolella, suuri virta
allamme, ihmisten puheen sorina ja tuo vakava, juhlallinen laulu teki.
Violet oli matkustanut hevosen selässä, sillä siihen aikaan ei vielä
ollut rautatietä Rüdesheimistä muistomerkille. Minusta näytti, että
ratsastus oli rasittanut häntä, vaikk'ei hän tahtonutkaan myöntää
sitä. Metsästyslinnalta, mistä aloimme laskeutua alas pitkin vuoren
toista rinnettä, aina Assmannshauseniin saakka, jossa aioimme nousta
Rüdesheimiin menevään junaan, käveli hän jalkasin nojaten käsivarteeni.
Hän pysähtyi usein ja nojasi minuun vain olkapäällään; kuinka
suloiselta tuo kosketus tuntuikaan, niin harvinaista kuin se olikin!
Kysyin usein oliko hän väsynyt, sillä mäki oli hyvin jyrkkä. Hän
vastasi joka kerran kieltävästi ja hymyili hiukan surunvoittoisesti.
Lopuksi hän ei vastannutkaan kysymykseeni. "Rakastan sinua", sanoi
hän. "Rakastan sinua niin. Ole minun aurinkoni, minun kaikkeni tässä
elämässä. Voi kuinka surisin, jos en saisikaan olla vaimonasi!"

Hänen sanansa liikuttivat ja pelästyttivät minua enemmän kuin saatan
sanoa. Miksi puhui hän noin? Nyt heti en voinut saada sitä selville
tovereittemme vuoksi, jotka olivat iloisia. Kunnon saksalaisten tapaan
olivat he keränneet suuren joukon kukkia ja kilpailivat nyt nauraen ja
riidellen, kuka ehtisi tarjoamaan niitä Violetille. Hän oli huomannut
alakuloisuuteni ja koetti tuoreella iloisuudella hälventää surullisten
sanojensa vaikutusta minuun. Saavuimme näin, Herra ties milloin,
synkkään Assmannshausenin kylään, syvälle, harmaiden viiniköynnösten
peittämään laaksoon, jonka rinteitä myöten olimme laskeutuneet.
Virtakin on siellä kuohuinen, mykkä ja vihamielinen. Violet ja minä
menimme asemalle, vaikka oli vielä tunti junantuloon, toiset läksivät
maistamaan seudun kuuluisaa, punaista viiniä.

Hän kertoi minulle heränneensä äkkiä viime yönä tuntien itsensä
sairaaksi, melkeinpä hengettömäksi. Se oli mennyt hyvin nopeasti
ohitse, mutta hänen mieleensä oli jäänyt aavistus suuresta vaarasta,
joka toisella kertaa saattaisi olla turmiollinen.

Rohkaisin häntä niin kuin voin ja hyväilin häntä. Hän nosti kasvonsa,
katsahti minuun ja sanoi hymyillen: "Nyt sinä olet kalpeampi kuin
minä." En osannut vastata muuta kuin tyhmänlaisen: "Ei." En voinut
päästää ääntäkään. Vähän sen jälkeen kuiskasi Violet, että hänen täytyi
sanoa minulle toinenkin asia. Mikä? Hän ei puhunut enempää, en voinut
aavistaa niitä hän tarkoitti, mutta rintaani koski.

"Eilen illalla", sanoi hän painunein päin; "sain kirjeen..."

Hän mainitsi henkilön, jota oli kerran rakastanut. Kun kuulin tuon
nimen sillä tavoin lausuttuna, tunsin kateellista tuskaa ja heitin irti
hänen kädestään, jota olin pitänyt omassani. Hän tarttui jälleen siihen
huoaten syvään.

"Älä tee niin", sanoi hän hiljaa. "Älä pakota minua vihaamaan häntä!"

Minua harmitti oma käytökseni ja pyysin sitä anteeksi.

"Tiedäthän", vastasi hän surullisen viehkeästi, "että sinä olet
kaikkeni maailmassa, että minä olen osa sinusta."

Sitten kertoi Violet rohkaistuneena, että tuo mies oli osoittanut
kirjeen Nürnbergiin, eikä näyttänyt tietävän mitään hänen nykyisestä
asemastaan. Hän oli kovin onneton, kaikki hänen aikomuksensa olivat
epäonnistuneet ja hän oli nyt voimaton ja toivoton. Hän kääntyi nyt
Violetin puoleen pyytäen ainakin säälin sanaa, sanoen, että omantunnon
vaivat vääryydestä Violetia kohtaan kiusasivat häntä enimmän. Lopuksi;
kysyi hän, ei tosin suoraan, vaan kiertämällä, oliko Violetin sydän
vapaa, vai ei.

Kuuntelin vaieten Violetin kertomusta, arvellen, että hänen yöllinen
taudinkohtauksensa ja surullinen ilmeensä johtuivat tuosta kirjeestä.
Kärsin ja koetin olla näyttämättä sitä, joko ylpeydestä, tai käsittäen,
ettei minulla ollut syytä eikä oikeutta valittaa. Kun hän vaikeni,
en kysynyt mitään, paitsi että mistä kirje oli tullut. Toivoin vain,
ett'ei siitä enää puhuttaisi, pidin parempana olla tietämättä tuon
miehen olinpaikkaa, karkoittaa hänen kuvansa nykyisyydestä, siinä
määrin kuin mahdollista oli. Violet ponnisti taas voimiaan sanoakseen,
että hän ei voinut säälistä jättää vastaamatta sellaista kirjettä.
Kateellisessa mielikuvituksessani tunsin, että hänen sanoihinsa
sisältyi päätös, jossa hän, vaikka vastoin mieltänsä, olisi pysynyt
minunkin mielipiteestäni huolimatta. Kuvittelin, että vaikka hän
rakastikin minua, oli hänestä naisten tavoin mieluista, että tuo
toinenkin rakasti häntä, ja tuo epäilys kiusasi minua. Onneksi ei
Violet antanut minulle aikaa sanoa mitään epämiellyttävää, vaan jätti
minulle vastauksensa, joka hänellä oli mukanaan. Siinä oli ankaroita
ja tarkasti punnittuja säälin sanoja järkeviä neuvoja ja se loppui
seuraavalla tavalla:

"Sydämeni kuuluu nyt, ja on ikuisesti kuuluva miehelle, joka rakastaa
minua niin kuin minä häntä, syvimmällä rakkaudella. En koskaan voi
kylliksi kiittää Jumalaa siitä, että hän on satuttanut elämämme yhteen.
Olen tavallani paratiisissa, sillä en enää voi tulla onnettomaksi,
tapahtukoon mitä hyvänsä. Jos teidän käytöksenne minua kohtaan on
vaikuttanut nykyiseen tilaani, älkää suinkaan olko pahoillanne."

"Olkaa vahva ja muistakaa, että minä rakastin teitä, jos se voi auttaa
teitä pysymään oikealla tiellä."

Nuo viimeiset sanat pilasivat mielestäni edellisten hyvän vaikutuksen
ja pyysin Violetia pyyhkimään ne pois. Hän suostui siihen hymyillen
suloisen suopeasti, kuin se, joka myöntyy ystävyydestä, eikä
vakaumuksesta, ja kun olimme palanneet Rüdesheimiin pyysin Violetia
lähettämään kirjeen sellaisenaan.

Hän antoi minun tehtäväkseni viedä se postiin. Näin silloin, että se
oli osotettu Wetzlariin ja ymmärsin Toplerin neuvon.




XLIV.


Tästä hetkestä aikain sekautuu tunteeseeni katkera ja jäytävä
kärsimättömyys. En uskonut olevani mustasukkainen kenellekään, mutta
kateuden tuli paloi kuitenkin sielussani, vaikka se olikin ottanut
kärsimättömyyden muodon. Tein kaikkeni jouduttaakseni häitä. Koetin
vielä, vaikka turhaan, saada Stehlet hyväksymään suunnitelmani, että
kirkolliset menot toimitettaisiin Rüdesheimissä, ja siviilivihkiminen
Italiassa. Violet olisi suostunut siihen mielelläänkin, mutta hänestä
oli vastenmielistä toimia vastoin isäntäväkemme mielipiteitä, koska
Stehlet pitivät häntä aivankuin tyttärenään, ja sai minutkin luopumaan
siitä. Niin päätettiin, että kirkollinen ja siviilivihkiminen
tapahtuisi elokuun viidentenä kolmatta päivänä, mikä tavallisten
sääntöjen mukaan oli lyhin mahdollinen aika. Häiden jälkeisestä ajasta
tiesimme varmasti vain sen, että lokakuun puolivälissä menisimme
Roomaan, viettääksemme siellä ainakin talven, vapaina asettumaan sinne
varsinaisesti, jos se meitä miellyttäisi, muutaman kuukauden koeajan
jälkeen. Elokuun viidennestä kolmatta päivästä lokakuun puoliväliin
oli kaikki epävarmaa. Violet puhui minulle kerran Schwartzwaldista,
yksinäisestä mökistä aaltoilevilla niittymailla, sinisen Tonavan
rannalla, Willigenin ja Donaueschingenin välillä. Ehdotin hänelle
Veneziaa ja hän suostui heti, ei ainoastaan tehdäkseen minulle
mieliksi, sanoi hän, vaan myöskin sievistelyhalusta, koska minä en
siellä, kiitos gondolien, niin hyvin huomaisi hänen vajavaisuuttaan.
Hän jatkoi sanoen tulevansa mielellään Veneziaan minun vaimonani,
muuten häntä pelottaisi, sillä sellaisen vaikutuksen se oli jättänyt
häneen. Hän ei tahtonut antaa tarkempaa selitystä, väittipä jo
sanoneensa liikaakin. Sitten nojasi hän kasvonsa olkapäähäni ja
kuiskasi, että kaikki selviäisi Veneziassa. Usein muistellessani
hänen kuolemansa jälkeen sitä vaikutusta minkä nämä sanat, tuo kevyt
kosketus ja lämmin henkäys olkapäälläni minuun tekivät, ajattelin,
että Jumala, erottaessaan meidät niin pian, tahtoi estää meitä liian
voimakkaan tunteen tuottamasta sokeudesta, intohimosta, joka minua
sisäisesti jäytämällä ei olisi jättänyt sydämeeni sijaa yhdellekään
ihmisolennolle, ehkäpä ei Jumalallekaan. Kenties siitä olisi
kehittynytkin sellainen intohimo, jollei rakastettuni olisi osannut,
voimakkaampien tunteenpurkausten jälkeen johtaa minua, huomaamattani,
paremmin hillitsemään tunteitani. Minä, joka tuntiessani hänen
henkäyksensä kadotin silmieni valon intohimosta, olin kuitenkin
sama, joka Heidelbergissä olin suudellut hänen lämpöistä, tuoksuvaa
tukkaansa, melkein uskonnollisella, rauhan täyttämällä hartaudella.
Kuinka kurjia me ihmiset olemmekaan, joka hetki outoja itsellemme,
ja kuinka halpa onkaan inhimillinen ylpeys, joka raivostuu tästä
syytöksestä! Illalla me kumarrumme maahan, aamulla me kohoamme taivasta
kohti, emme osaa rakastaa, emmekä tahtoa samaa aamusta iltaan, vaikka
ylpeä suumme niin puhuukin. On oikein tunnustaa, että jos henkemme
pimenemisen syy joskus onkin tuntematon meille itsellemme, teemme taas
toiselta puolen pahaa aivan tahallamme, tapahtukoon se sitte vaikka
ajatuksissamme, silmänräpäyksen aikana.

Olin aina rakastanut Violetia koko voimallani, mutta kun ylevämmät
tunteeni tällä hetkellä melkein vaikenivat ja minut valtasi kuume,
joka vei unen ja levonkin, tulin sen tuottaman häiriön vuoksi
mustasukkaiseksi tahtomattanikin.

On kyllä totta, että olin sanonut Violetille "suo anteeksi",
ja inhimillinenkin anteeksianto puhdistaa, mutta Violet oli
tässä suhteessa liian vaatimaton eikä tahtonut löytää aihetta
anteeksipyyntöön.

Kun keskustelimme Stehlein kanssa häämatkastamme, sanoi Violet, että
hänestä oli ikävää lähteä Saksasta Kölniä näkemättä. Stehle ehdotti
heti, että tehtäisiin huvimatka Kölniin. Ehdotus ei miellyttänyt minua,
koska kaikki, paitsi Violet oli minulle samantekevää ja minusta oli
epämieluista menettää taas kahden päivän aikana nuo suloiset hetket,
jotka vietimme kahden Violetin kanssa. Mutta Violet näytti tulevan niin
iloiseksi tästä aikeesta, että minä olin onnellinen voidessani uhrata
hänen tähtensä ihanimman ilonikin.




XLV.


Viimeisiä miellyttäviä muistojani on tuntematon ruskeatukkainen,
tavattoman kaunis nainen, joka nousi laivaan Bonnissa. En enää varmasti
muista hänen kasvonpiirteitään, mutta varmasti oli mahdotonta olla
ihailematta hänen hurmaavaa ihanuuttaan, hänen vilkkaita, puhuvia ja
intohimoisia silmiään. Melkein kaikki matkustajat olivat sisällä,
heihin luettuina Stehletkin, eikä kannella ollut muita kuin Violet ja
minä. Niinpä alkoi kaunotar katsella minua kuin saalistaan viettääkseen
aikaansa matkalla tullen yhä julkeammaksi huomatessaan, että minä
ja toverini kuuluimme yhteen. Tämä oli ensimäinen ja viimeinen
kerta, kun näin Violetissa jotain kateuteen vivahtavaa. Häntä se
harmitti ja nauratti samalla kertaa. Hyvin innoissaan nauroi hän
itselleen ja puhui halveksien tuosta naisesta arvellen häntä joksikin
kiertäväksi muotikauppiaaksi hänen hienon vaatetuksensa vuoksi. Hän
nauroi tunnustaessaan, ett'ei pelännyt mitään minun puoleltani,
vaan että tuollainen töllistely harmitti häntä; nauroipa hän vielä
sille ylpeydelle ja taisteluhalulle, joka hänessä sillä hetkellä
tahtomattaankin paloi. Minusta oli tuo hänen mustasukkaisuutensa
niin uutta ja suloista, että minä kiihotin sitä, vaikenemalla, tai
kiittämällä toisen kauneutta ja hienoutta. Hän huomasi sen pian ja koko
juttu loppui siihen, että nauroimme molemmat täydestä sydämestämme
siksi kunnes Kölnin tuomiokirkon suunnattomat tornit kohosivat eteemme
näköpiiristä sumuisella virralla, keskellä alastonta, matalaa maisemaa.

Kölnissä viivyimme puolitoista päivää. Jos te, rakas ystävättäreni,
joskus käytte pyhässä, kuunvaloisessa Kölnissä, menkääpä Pyhän
Gereoneen haaveelliseen kirkkoon ja rukoilkaa sen puolesta, joka siellä
ollessaan oli niin iloinen ja onnellinen ja nauroi niin tavattomasti
esipihan veistetylle munkille, että tuntee melkein tunnonvaivoja
sen tähden. Menkää myöskin Pyh. Pietarin luostariin, joka on niin
musta vihreän puutarhan keskellä, ja poimikaa sieltä kukkanen
muistoksi siitä, että Violet virkosi sen tyynessä rauhassa siitä
kauhuntunteesta, minkä Rubensin kamala taulu kirkossa oli jättänyt
häneen. Menkää lopuksi Museoon ja katselkaa, eräässä ensikerroksen
salissa, Wilhelm Kölniläisen madonnan henkimäisiä käsiä. Ne nähtyänne
voitte sanoa nähneenne Violetin kädet. Emma rouva sanoi löytäneensä
saman yhdennäköisyyden kasvoissakin, mutta vanhan maalarin piirtämät
jumalaiset kasvot olivat paljon pehmeämmät ja salaperäisemmät, niiden
luonne oli aivan toinen kuin Violetin kauneuden, jonka nykyaikainen
ajatustapa ja kätketty tunne oli muovaillut.

"Minun mielestäni," sanoi herra Stehle sattuvasti, "ei tuo madonna ole
miss Yves'in näköinen, mutta sillä on hänen äänensä."

Palatessamme Kölnistä pysähdyimme Königswinteriin ja nousimme
illalla Drachenburgiin. Stehlet osoittivat huudahduksilla ja
eleillä innostustaan katsellessaan loistavaa, omituista linnaa,
tornin huippuja terävine kärkineen, pihoja, rappuja, marmori- ja
pronssikoristeisia parvekkeita, sananlaskuja ja muistolauselmia, jotka
puhuttelivat aurinkoa ja tuulia, syvää Rheiniä, joka kaartui leveänä
taivaanrannalla idässä ja lännessä. Se oli kuin näky nykyaikaisen
käsitystavan innostamasta muinaisuudesta, jonka runoilija oli veistänyt
kiveen tässä suuressa yksinäisyydessä, kaksisataa metriä joen pintaa
ylempänä. Violet oli mykkänä ihastuksesta. Hän istui takasivun oven
edessä, aivankuin lepuuttaen katsettaan Drachenfelsin takaa nousevien
kukkuloiden keilanmuotoisilla, vihreillä huipuilla. Hän selitti, ettei
hän voisi heti kohta ihailla muuta, ja ett'ei hän sen vuoksi tahtonut
nousta huipulle, jossa vanhan linnan rauniot olivat. Kuitenkin tahtoi
hän, että ainakin minä kiipeisin sinne. Stehlet, jotka jo ennestään
tunsivat rauniot, päättivät jäädä Violetin luo. Herra Stehle meni
tarkastamaan lähempää pronssieläimiä, jotka lepäsivät ulkoterassilla,
ja Emma rouva alkoi kopioida muistikirjaansa linnan lounaiskulmassa
olevia kirjoituksia. Kun läksin, oli Violet yksin. Hänen vieressään oli
maassa mosaikkikirjoitus:

    Geh' hin, geh' aus
    Bleib' Freund dem Haus.

[Käynet ulos tai sisään, pysy talon ystävänä.]

"Bleib' Freund!" sanoi hän ojentaen hymyillen kätensä minulle.

Minä viittasin kieltävästi, sillä nyt vihasin tuota kylmää sanaa:
_ystävä_! Hän ymmärsi sen, lakkasi hymyilemästä ja ojensi minulle
toisenkin kätensä hyväksymisen merkiksi. Pidin hänen käsiään hetkisen
omassani. Kun päästin ne, sanoi hän minulle puoliääneen:

"Minulla on pahoja aavistuksia." Säpsähdin, sillä niin oli minunkin
laitani Assmannshausenin matkan jälkeen, mutta karkoitin ne, niin kuin
pahat ajatukset karkoitetaan. Violetin kalpeuden ja laihuuden panin
entisten vaivojen syyksi, en tahtonut tunnustaa itselleni, että joka
aamu, mennessäni hänen luokseen, luulin tapaavani hänet sairaana. Nyt
kysyin häneltä voiko hän pahoin, enkä tahtonut nousta Drachenfelsille.
Hän vastasi voivansa hyvin ja että minun piti mennä mitä pikimmin;
hänellä olisi paha mieli, jos minä en saisi nähdä sitä hänen tähtensä.

Minusta tuntui, että matkaan Drachenfelsille kulutin noin viisitoista
tai kaksikymmentä minuuttia. Mikä kansankokous Drachenfelsillä lie
ollutkaan sinä päivänä: ihmiset kiipeilivät ylös ja alas jalkaisin
ja hevosella, joukossa herroja, sotilaita ja Bonnin ylioppilaita
monivärisine lakkeineen. Kulin Terassiravintolan ohi, joka oli täynnä
ihmisiä ja melua, pääsin vuoren huipulle, poimin sirpaleitten välistä
kukkasen Violetille ja pintapuolisesti katseltuani murtuneita torneja
ja rotkoja laskeuduin harpaten vuorta alas kärsimättömänä tapaamaan
morsiantani, kuvitellen onnettomuuksia ja moittien itseäni aivan kuin
olisin tehnyt tyhmyyden.

Muutaman askeleen päässä Drachenburgin muuriovesta tapasin herra
Stehlen. Hän hymyili hämillään ja kysyi minulta hyvin kiireellisesti
miltä näköala minusta näytti. Huomasin, että hän oli kalpea. Hän näki
silmistäni, että epäilin jotain, ja teki liikkeen pidättääkseen minua.
"Jumalan tähden", huusin syöksyen eteenpäin. "Mitä on tapahtunut?"

Hän tarttui käsivarteeni ja toisti: "Pysähtykää, ei mitään, mutta
odottakaa hetkinen!" Minä riistäydyin irti ja juoksin sinne, minne olin
jättänyt Violetin.

Hän ei ollut siellä enää; kaikki oli tyhjää. Katsoin tuskaisena
ympärilleni. "Kuulkaahan!" huusi Stehle, joka oli kiiruhtanut
jälessäni. En kuunnellut häntä, vaan kiersin nopeasti linnan. Sen
takana näin Violetin ja seisahduin äkkiä, hengittämättä, kuin olisi
jokin sattunut sydämeeni.

Häntä ei näyttänyt vaivaavan mikään ja hän puheli selin minuun oudon
nuoren herran kanssa. Siellä oli vain rouva Stehle, joka minut nähtyään
kiiruhti luokseni pidättämään minua niin kuin miehensäkin. Violet puhui
kiivaasti herralle, joka kuunteli muutaman askeleen päässä hänestä
tukien päätään kädellään, otsa vihaisissa rypyissä.

Arvasin heti, että mies oli Wetzlarista. Hänkin huomasi minut ja arvasi
kuka minä olin.

Violet ymmärsi hänen silmiensä välähdyksen ja kääntyi puoleeni:

"Tässä hän on," sanoi hän ja lisäsi hymyillen: "tule!" nyökäten
päällään, ja katsoen minua niin hellästi ja iloisesti, että kaikki
mustasukkaisuuteni haihtui ja olin kohta paikallani, hänen vieressään.

"Eräs tuttavani Nürnbergistä, Herra ———", esitteli Violet. Sitten
sanoi hän nimeni ja lisäsi, "sulhaseni." Samalla otti hän käsivarteni,
nojasi siihen ja tervehti vierasta päällään ojentamatta kättään.

"Hyvästi, herra. Voikaa hyvin!"

Luulin ensin, että mies aikoi vastata terävästi ja valmistauduin
vastaamaan. Hän hillitsi kuitenkin itsensä, kumarsi liioitellun
kohteliaasti ja iroonisesti ja lähti sitten pois pitkin askelin
heiluttaen hattuaan kädessään.

Violet veti minua toiseen suuntaan puristaen kovasti käsivarttani.
Stehlet vetäytyivät hämillään syrjään ja jättivät meidät kahden.
Luulin tukehtuvani kiihkosta, en voinut sanoa sanaakaan, saatoin vain
käsivarteni liikkeillä vastata hänen puristukseensa. "Rakas, rakas",
sanoi Violet minulle hellästi, puoliääneen, katsellen minua hätäisin
silmin. "Oi, kuinka rakastan sinua! Tiedätkö, että olet minun kaikkeni?
En voisi enää luopua sinusta, enkä tiedä kuinka saatoin vastustaa sinua
niin kauan. Kärsitkö, armas? Kärsitkö vielä? En tahdo, että kärsit.
Olenhan minä _sinä_."

Vastasin, että olin kiihoittunut, ja kuinka en olisi? Mutta ett'en
kärsinyt, sillä tiesinhän, kuinka syvästi hän minua rakasti. Tunsin,
että äänessäni oli vieras sointu ja koetin tehdä sen luonnolliseksi
onnistumatta. Jatkoin, että pelkäsin hänen puolestaan, pelkäsin, että
hänen terveytensä kärsisi tuosta kolauksesta.

"Ei toki", sanoi hän. "Minä voin hyvin, todellakin hyvin."

Olin tyhmä ja sokea, kun en nähnyt hänen ponnistelevan sankarillisesti
hillitäkseen itseään ja salatakseen tilaansa minulta. Muutaman askeleen
päässä Königswinteristä pysähtyi hän ja näytti minulle hehkuvaa
aurinkoa, joka laski suurien poppeleiden taa, kylmällä, talvisella
taivaalla.

"Täällä tuntuu Pohjoisen puhallus!" sanoi hän. "Voi, kuinka olen
onnellinen siitä, että sinä sait nähdä tämän seudun."

Tuskin oli hän, ponnistettuaan viimeiset voimansa, sanonut nämä sanat,
kun hän pyörtyi ja olisi kaatunut, joll'en minä olisi ehtinyt ottaa
häntä käsivarsiini.




XLVI.


Nyt seurasi hermokohtaus, jota kesti melkein koko yön. Hänen luonaan
oli lääkäri, rouva Stehle ja majatalon isännän tytär. Minä valvoin
viereisessä huoneessa.

Lääkäri tahtoi lähteä heti, mutta viipyi kuitenkin minun pyynnöstäni
keskiyöhön saakka. Sitten lähti hän hymyillen pelolleni ja sanoi
sytyttäessään piippuaan:

"Tiedän, tiedän! En huomaa mitään vaarallista, ei mitään vaarallista."

Aamupuolella rauhoittui Violet hieman. Emma-rouva tuli luokseni ja
sanoi, että Violet tahtoi välttämättä lähteä ensimäisellä junalla.

"Mutta ettehän ole suostunut siihen?" sanoin minä.

Rouva Stehle ei vastannut ja minä käsitin hänen vaikenemisestaan, että
hän ei ollut pannut vastaan ja että hänellä oli joku salainen syy, jota
hän ei uskaltanut tunnustaa.

"Luulen, että se on parempi", sanoi hän lopuksi, "ja olen myös sitä
mieltä, että miss Yves kykenee lähtemään matkalle."

Tiesin rouva Stehlen järkeväksi ja ymmärtäväksi naiseksi ja myönnyin
sen tähden vaikka vastenmielisestikin hänen salaisten syittensä vuoksi.
Puoli tuntia sen jälkeen kutsui Violet minua. Hän oli hyvin heikko,
mutta oli jo noussut ja tahtoi pakostakin lähteä. Kun rohkenin sanoa
sanan saadakseni hänet luopumaan päätöksestään, vastasi hän, että hän
piti jo itseään vaimonani, joka tottelisi minua kaikessa, ja pyysi,
että minä tässä asiassa luottaisin hänen arvostelukykyynsä. Violet
pyysi katseellaan rouva Stehleä poistumaan ja minä käsitin, että hän
aikoi kertoa minulle Drachenfelsin tapahtumat. Koetin saada hänet
vaikenemaan, ettei hän kiihtyisi, mutta hän syleili minua kätkien
kasvonsa rintaani ja sanoi, pitkän hiljaisuuden kuluttua, vaikeroivalla
äänellä:

"Pyydän sinua; mennään pois."

Muutama tunti sen jälkeen saavuimme jokseenkin hyvinvoipina
Rüdesheimiin. Matkan kestäessä ei puhuttu mitään tapahtumasta ja kun
tulimme kotiin, kävi Violet vuoteeseen, meidän pyynnöistämme. Aikaisin
seuraavana aamuna sain seuraavan kirjeen.

"Rakas!

"Kun eilen jäin yksin sinun kanssasi Könisgwitterissä, olisin halunnut
kertoa sinulle kaikki, mutta en voinut; huomasithan sen. Saatoin vain
puristaa sinua rintaani vasten, siksi että sinä olet minun voimani ja
elämäni ja minä kaipasin sinua niin! Aioin ensin antaa Emman, joka
tietää melkein kaikki, puhua sinulle, mutta sitten arvelin, että sinun
ja minun välilleni ei kukaan saa tulla ja että minun velvollisuuteni
oli puhua.

"Sinä tiedät miten ja miksi lakkasin rakastamasta häntä; nyt on
hän, pahaksi onneksi, saanut päähänsä pakoittaa minut rakastamaan
häntä uudelleen ja ottamaan hänet miehekseni. En usko, että rakkaus
voi syntyä sillä lailla, sillä kerran oli hetki, jolloin hänkään ei
näyttänyt todella rakastavan minua, vaikka hän nyt sen kieltääkin. Hän
tuntee Emman, joka kerran oli hänen uskottunsakin, ja kun hän tapasi
meidät yhdessä Drachenfelsillä, tahtoi hän, että Emmakin kuulisi hänen
intohimoiset pyyntönsä. Minä hylkäsin ne niin ankarasti kuin saatoin,
kauhulla, joka loukkasi häntä. Hän uhkasi vaatia sinulta selitystä,
toivoen voivansa sen kautta purkaa kihlauksemme, vaikka selitinkin
hänelle, että sinä tiedät jo kaikki. Uhkasipa hän tappaakin itsensä,
joll'ei saisi minua.

"Minä pakenin sinun turviisi, minä tartuin kiinni sinuun. Sano, Jumalan
tähden, ettei mikään, ei kukaan saata koskaan erottaa meitä.

"En tahdo, että sinä puhut hänelle, en tahdo, että sinä tapaat
hänet. En tosin pelkää, että hän osaisi sanoa sinulle muuta kuin
sen, minkä minä olen sinulle puhunut, mutta tiedän, että hänellä on
oikeus puolellaan kertoessaan, kuinka minä rakastin häntä, kuinka
sammumattomalta minun rakkauteni näytti, kuinka minä itse uskoin, että
niin oli ja kuinka tuskallista on, että minäkin olen samanlainen kuin
ne, jotka voivat rakastaa kahdesti. Ei, hän on raskaasti rikkonut minua
vastaan, eikä hänellä ole oikeutta valittaa sitä, että minä rakastan
sinua; vain niillä, jotka uskovat ihmisluonteen ylevyyteen, on oikeus
olla pahoillaan siitä. Mutta kun sinä kuulisit kaiken tuon hänen
suustaan, et saattaisi tehdä muuta kuin nöyrtyä. Mutta minä en tahdo,
että sinä kumartaisit pääsi hänen edessään minun vuokseni. Ei koskaan!

"En tahdo enää ajatella häntä, enkä hänen itsemurhauhkauksiaan. Olen
moittinut häntä siitä sanoen sitä pelkuruudeksi, ja minulla ei voi olla
muita velvollisuuksia. Nyt tahdon tulla vain sinun omaksesi, niin pian
kuin mahdollista ja sitten lähteä kauas pois, minne vain tahdot, mutta
hyvin kauas.

"Tule kello yhdeksän. Olen jo puhunut Stehleille, että vihkimistä
pitäisi jouduttaa. Paul on rakas, innokas ystäväni ja on onneksi mitä
parhaissa suhteissa Mainzin piispaan. Niin järjestämme kaikki."

Olen jo kertonut, että ystävämme eivät hyväksyneet sitä, että vain
kirkollinen vihkiminen toimitettaisiin Rüdesheimissä. Nyt oli
siviilivihkimistä varten tarvittavat muodollisuudet pantu alulle, mutta
ei vielä saatettu loppuun ja Violetin tila oli sellainen, että Paul
sanoi minulle: "Nyt on kysymys elämästä tai kuolemasta" ja lähti heti
Mainziin.

Nyt oli tiistai, ja ensimäinen kuulutus, niin Rüdesheimissä kuin
Italiassakin, julkiluettaisiin seuraavana sunnuntaina. En tiedä kuinka
Stehle ystäväni oli saanut piispan vakuutetuksi; kaikissa tapauksissa
vaihdettiin koko joukko sähkösanomia Mainzin ja Rooman välillä ja
perjantaina saapui vihkimälupa. Paul itse toi sen Rüdesheimiin. Olimme
juuri salissa, kun hän astui sisään. Violet luki heti hänen silmistään,
että lupa oli saatu, että hän muutaman hetken jälkeen olisi puolisoni.
Hän tuli kuolon kalpeaksi ja painoi käsillään rintaansa. Minä kiitin
Stehleä syleillen häntä sanaakaan sanomatta.

"Olkaa aina yhtä onnellisia!" sanoi rouva Stehle syleillen morsiantani.

"Äiti parka", kuiskasi Violet nyyhkyttäen. "Isä raukkani!"

"He ovat täällä sinun kanssasi", vastasi rouva Stehle liikutettuna.
"Emme näe heitä, mutta he ovat täällä ja siunaavat sinua, uskovat sinut
miehellesi."

Violet tarttui käteeni, peittäen toisella kädellään silmänsä.

"He antavat sinut minulle", sanoin puristaen sitä.

"Tunnen, että... he..."

En voinut jatkaa. Silloin tuli hän luokseni kasvoillaan suloinen,
vakava ilme, pani kätensä olkapäilleni ja kuiskasi korvaani:

"Niin, sinunkin isäsi ja äitisi ovat täällä. Pidän heistä niin!"

Läksin yhdessä Stehlen kanssa kirkkoherran luo puhumaan vihkimäajasta.
Minä olin raskaalla mielellä, sillä aamulla olin saanut tuolta herralta
Bingenissä päivätyn kirjeen, jossa hän pyysi saada puhutella minua
seuraavana päivänä. Violetille en ollut virkkanut sanaakaan siitä,
mutta nyt täytyi minun ilmoittaa asia Stehlelle, että hän auttaisi
minua taivuttamaan kirkkoherran toimittamaan vihkimisen salaa, keskellä
yötä. Tuo herra oli neljännestunnin matkan päässä Rüdesheimistä, hän
seurasi varmasti asioiden kulkua ja Herra ties mitä hän olisi tehnyt,
jos olisi saanut tietää mitä me valmistimme. Kirkkoherra uskoi meidän
selityksemme, että samat vakavat syyt, joiden tähden anottu lupa oli
saatu, pakoittivat toimittamaan vihkimisen yöllä. Niin voimme lähteä
kirkosta asemalle heti vihkimisen päätyttyä noustaksemme kello kolme
etelään päin menevään junaan matkustaaksemme ehkä aina Tribergiin, tai
ensimäisenä päivänä vain Stuttgartiin saakka.

Kun kerroimme tästä päätöksestä naisille, oli rouva Stehle hyvin
ihmeissään; hän ei voinut saada rauhaa sen tähden, että oli valittu
niin epämukava ja romanttinen hetki. Miksikä ei voitaisi lähteä
puolipäiväjunalla ja toimittaa vihkiminen yhdeksän, tai kymmenen
ajoissa? Nyt ei Violet edes voisi pukeutua valkoiseen pukuunsa, vaan
olisi pakotettu käymään alttarin eteen matkapuvussa.

Minä vastasin, että tahdoin mieluummin matkustaa yöllä, päästäksemme
kuumuudesta ja pölystä ainakin muutamaksi tunniksi. Violet hymyili.
Näin, että hänkin oikeastaan piti suunnitelmaani hullunkurisena,
mutta hänen mielestään riitti jo se, että minä olin sen laatinut,
hyväksyäkseen ja puolustaakseen sitä. Pelkäsin, että hän huomaisi
merkit, joita herra Stehle teki vaimolleen rauhoittaakseen häntä.
Onneksi ei hän nähnyt niitä.

"Tulkaa katsomaan!" sanoi Emma-rouva. "Te raaka ja julma mies!"

Ja hän näytti minulle viereisessä huoneessa vuoteelle, kahden
ruusunpunaisen kengän väliin levitetyn hienon hienon hääpuvun, joka
kuului morsiamelleni. Minusta tuntui, että tällä hetkellä olin väkisin
joutunut tuon sievän henkilön pienimpienkin salaisuuksien perille,
henkilön, joka kohta kuuluisi minulle, ja ilo ahdisti rintaani.

Violet ajatteli kai samaa, koska hän punastui korviin saakka.

Sanoin nopeasti hyvästi ja kiiruhdin Hotel Kraussiin. Tarvitsin
muutaman tunnin järjestääkseni tavaroitani.

Kirjoitin suunnattoman määrän kirjeitä sukulaisille ja ystäville
ilmoittaen aivan _ex abrupto_ avioliitostamme. Minä aioin panna ne
postiin myöhemmin Tribergissä, tai Stuttgartissa, mutta kun kuvittelin
seuraavaa päivää en luullut päähäni mahtuvan muuta kuin rakkautta ja
iloa. Kirjoitin veljellenikin, koska se ajatus, että veisin alttarin
eteen vihan varjonkin häntä kohtaan, sai minut kauhistumaan. Kirjoitin
hänelle lyhyesti, mutta ystävällisesti ja lisäsin kohteliaan rivin
kälyllenikin. Aluksi luulin, että tuo rivi maksaisi monta ponnistusta.
Niin ei kuitenkaan ollut; olin onnellinen ja tunsin itsessäni Violetin
jalomielisen hengen, aivan kuin hän ja minä jo olisimme olleet sama
henkilö.

Oli jo yö, kun aloin kirjoittaa pitkää nimi- ja osoiteluetteloa, jonka
aioin jättää Stehlelle, että hän myöhemmin painattaisi ja levittäisi
viralliset ilmoituskortit. Nostaessani joskus silmäni ajatellakseni
ja palauttaakseni mieleeni puoleksi unohtuneita nimiä, näin ikkunasta
Bingenin tulet ja silloin ahdisti minua tuon miehen kuva tuon vieraan,
joka oli halunnut puhutella minua. Jumalani, arvasin mitä hänellä olisi
ollut sanottavaa ja mahdollisuuskin joutua kuulemaan sitä kiihoitti
minua tavattomasti. Miksi hän oli itsepäinen? Aikoiko hän ehkä anastaa
Violetin väkisin, luuliko hän, että hänellä oli oikeus puolellaan?
Oliko hän niin hullu, että tahtoi sanoa sen minulle?

Niin puhuin itsekseni kiukuissani ja arvelin, missä mies tällä hetkellä
saattoi olla, kulkiko hän ehkä kaukaisten lyhtyjen alla, vai valvoi
ikkunani ääressä, tai vakoiliko hän ehkä epäluuloisena, intohimoisesti
Violetin asuntoa? Silloin kolkutti sydämeni vihasta. Sitten suututti
mielikuvitukseni minua, rauhoituin ja rupesin jälleen kirjoittamaan.
Yhdentoista seudussa käskin viemään tavarani asemalle ja läksin pois
majatalosta.

Ei näkynyt tähtiä eikä kuuta, ja Rüdesheimin hiljaisilla kaduilla oli
niin pimeä, ett'en millään lailla voinut nähdä kulkiko joku edessäni
tai takanani. Pysähdyin vähän väliä kuunnellakseni. Ei ääntä, ei
askeltakaan; kuulin vain junan jyrisevän toisella rannalla ja ajattelin
junaa, joka oli tuonut Violetin tänne, kun minä seisoin ikkunassani
sydän sykkien, kynttilä kädessä.

"Te olette oikea runoilija", sanoi Emma rouva, kun astuin sisään. "Ette
ole hankkinut edes todistajiakaan."

Löin otsaani, sehän oli totta! Tai paremmin sanoen, olin kyllä
ajatellut sitä ja valinnut ritarillisen professori Andreas Grossmannin
Wiesbadenista. Hän oli ollut opettajanani Italiassa ja palannut kotiin
vuoden 1866:n jälkeen, mutta tässä kiireessä olin unohtanut hänet.
Olin varmaan hyvin surkean näköinen, koska rouva kiiruhti nauraen
sanomaan, että hänen miehensä, Violetin todistaja, oli ajatellut sitä,
ja puolituntia sitten oli hän mennyt herättämään erästä ystäväänsä
antaakseen hänen tehtäväkseen toisen puolen. Sillä aikaa kun
keskustelimme aukeni ovi hyvin hiljaa ja Violet astui sisään puettuna
samaan valkoiseen hääpukuun, jonka olin aikaisemmin nähnyt. Huudahdin
yllätettynä. "No katsokaa häntä edes", sanoi Emma rouva. "Katselkaa
häntä, minä laitan sillä aikaa hiukan illallista."

Hän meni ja minä ojensin käsivarteni morsiantani kohden.

"Oletko iloinen nähdessäsi minut tässä puvussa?" kysyi hän pää
rinnallani. "Kaikki muut saavat nähdä morsiamensa tällaisena, ja minä
tahdoin, että sinullakin olisi se ilo."

Ja hän nosti hymyillen kasvonsa, arat ja loistavat kasvot minua kohti.
Sitten painui hänen päänsä taas ja hän sanoi hiljaa:

"Olenko sen arvoinen?"

En vastannut sanoilla, mutta hän ymmärsi hyvin vastaukseni.

"Nyt me olemme viimeistä kertaa", jatkoi hän pitkän hiljaisuuden
jälkeen, "viimeistä kertaa yhdessä sulhasena ja morsiamena. Pelkäsin
niin, että kuolisin sitä ennen! Tiedätkö mitä kirjoitin vähän aikaa
sitten?"

Hän nauroi kevyttä, kultaista nauruaan, pani kätensä olkapäilleni ja
suunsa korvaani.

"Testamenttini", sanoi hän. Hän käänsi kasvonsa pois ja jatkoi yhä
nauraen:

"En jätä sinulle mitään."

Sitten tuli hän taas vakavaksi, kiersi käsivartensa kaulaani ja suuteli
minua rajusti.

"Jumalani!" huudahti hän. "Kuinka on mahdollista, että vastustin sinua
niin kauan."

Kerroin hänelle, että minäkin olin tehnyt testamenttini melkein samaan
aikaan.

"Oi, jospa Jumala antaisi meidän kuolla yhdessä," sanoi hän. "Minulla
ei ole rohkeutta pyytää, että hän soisi minun kuolla ensin; sinä
kärsisit niin kauheasti."

"Tapahtukoon hänen tahtonsa", sanoin minä.

"Niin, niin, tapahtukoon hänen tahtonsa, mutta jos minä menen pois
ennen sinua, älä lannistu. Olen sittenkin sinun kanssasi ikuisesti.
Jumalan ja sinun kanssasi."

Puutarhasta kuului ääniä ja askeleita ja Violet poistui.

Sieltä tulivat Stehle ja minun todistajani, jota en koskaan ollut
nähnyt, en edes kuullut mainittavankaan. Stehle oli sen näköinen kuin
olisi hän tehnyt hyvän kepposen lähimäiselleen ja iloitsisi siitä.
Toinen oli täydellinen goottilainen tyyppi puettuna hännystakkiin
valkeine kravatteineen, suunnaton röyhelö niskassaan, liian pitkät
liepeet selässä ja tavattoman suuri, museosta lainattu silinterihattu
kainalossa. Hän näytti yhä jatkavan untansa ja kumarsi minulle pari
kolme kertaa hyvin kunnioittavasti ja pelokkaasti, aivan kuin minä
olisin ollut Kiinan keisari.

"Ah, täällähän te olettekin", sanoi Stehle. "Kun kuljin Hotel Kraussin
ohi olin näkevinäni yksinäisen varjon tulevan kadulle majatalon
puutarhasta ja luulin sitä teiksi."

Tuo varjo Hotel Kraussin luona hämmästytti ja harmitti minua. "Oh, se
oli kai vain joku haaveileva ulkomaalainen", sanoi Stehle.

Hän esitti vieraan minulle ja kiiruhti sitten hakemaan vaimoaan
näyttääkseen vieraamme hänellekin tässä asussa. Emma rouva nauroi
hänelle vasten kasvoja ilman muuta. Violet tuli myöskin kohta, mutta ei
häntä, eikä minuakaan naurattanut herra Stehlen merkeistä ja eleistä
huolimatta. Puolen yön aikaan kutsuttiin meitä illalliselle herra
Bröhlin, minun todistajani, suureksi hämmästykseksi. Hän rohkaisi
lopulta luontonsa ja kysyi minulta salaa, vietettäisiinkö häät todella,
vai oliko kaikki vain hänen parhaan ystävänsä keksimää hauskaa pilaa.

Illallinen ei ollut erittäin hauska huolimatta herra Stehlen hupaisesta
kertomuksesta yöllisestä käynnistään herra Bröhlin luona. Violet ja
minä emme voineet syödä ja liian monet valot synnyttivät sitä paitsi
ankaran kuumuuden. Avoimista ikkunoista näkyi tiheitä salamoita, kuului
ukkosen synkkä jyrinä. Lopuksi joimme isännän mainiota Rüdesheimeriä
ja Emma rouva, joka oli kuullut tarinan Eichstädt'in metsässä juodusta
Rüdesheimeristä pyysi minua lausumaan nuo Luiselle sepitetyt säkeet.
Stehle huomautti, että minun pitäisi muuttaa ensimäinen säe seuraavasti:

Sinulle, nuori morsian, juon viinin tään.

Ja sepittipä hänkin runollisen tervehdyksen Violetille. Sitten tahtoi
hän pakoittaa herra Bröhl-paran laatimaan runon minulle. Tämä kielteli
voimainsa mukaan väittäen, ettei hän ollut mikään runoilija.

"Mutta Herran tähden!" huusi Stehle. "Nosta lasisi ja huuda, eläköön
sulhanen ja juo sitten!" Bröhl nosti lasinsa, mutta silloin kajahti
peloittava jyrähdys, Bröhl pudotti lasinsa, viini roiskui ympäri,
Emma-rouva kirkaisi, Stehle melusi neljän edestä ja minun onneton
todistajani oli kuin kivettynyt. Violet nauroi sydämensä pohjasta ja
minä tunsin selittämätöntä iloa sen johdosta. Minusta tuntui, että tuo
kirkas nauru karkoitti hänen sielustaan surun viimeisenkin varjon.

Puoli yhden tienoissa alkoi sataa ja olimme tilanneet vaunut ainoastaan
kirkolta asemalle. Läksimme heti kirkkoon välttääksemme uhkaavan
rankkasateen. Emme menneet Hotel Kraussin kautta ja sen vuoksi en
voinut nähdä oliko Stehlen keksimä varjo yhä siellä. Sitäpaitsi olisi
minun sateen vuoksi ollut vaikea erottaa mitään. Kirkko oli vielä
suljettuna ja me saimme odottaa yli viisi minuuttia sateessa, joka nyt
juoksi virtanaan. Ei sielläkään ollut ketään.

Kun viimeinkin sain polvistua Violetin viereen hämärässä kirkossa,
pelkäsin, ett'en kyllin nöyrästi osannut kiittää Jumalaa siitä,
että hän oli antanut minulle yössä kuulemani sanan lihassa ja
veressä; pelkään, että tunsin hiukan ylpeyttä ajatellessani pitkää,
kärsivällisyyden ja voiman avulla voitettua taistelua. Violet taas
rukoili hartaasti pää penkkiin painettuna, ja kun astuimme kohti
alttarin valoja sanoi hän rukoilleensa voimia tehdä minut oikein
onnelliseksi.

Nyt alkoi vihkimätoimitus. Ennen kuin vastasin saksaksi papin
kysymykseen, sanoin "si" ["kyllä"] italiaksi ja minä luulin kuulleeni
Violetinkin huulilta hiljaisen si-sanan. Tästä lähtien olimme sama
henkilö ja samoin tuntein kunnioitimme kaukaista, rakasta Italiaakin,
minun äitiäni. Vaunut lähestyivät jyristen ja pysähtyivät oven eteen.
Pappi sanoi meille _gratulor, gratulor_ tervehtien molemmin käsin.
Tarjosin käsivarteni vaimolleni ja niin poistuimme, Jumalani, kuinka
onnellisina!

Violetin tavarat olivat asemalla, mutta vaunuihin noustessaan muisti
hän, että hän oli unohtanut muutamia avaimia huoneeseensa. Rüdesheimin
asema oli Stehlen huvilasta tultaessa toisessa päässä kaupunkia ja
katolinen kirkko on melkein keskivälissä. Ei ollut paljon aikaa
menetettävänä, koska matka-arkut täytyi jättää kuljetettaviksi. Stehle
tarjoutui hakemaan avaimet yhtyäkseen meihin asemalla. Suostuimme
siihen. Satoi yhä rankasti.

Kirstuja oli paljon ja asemamiehet jokseenkin unisia. Kysyttiin
kärsivällisyyttä ennenkuin kaikki oli järjestyksessä. Sillä aikaa
kun minä puuhasin tavaroitten kanssa, olivat Violet ja Emma rouva
kahden odotushuoneessa, sillä he olivat lähettäneet herra Bröhlin
kotiin. Kohta kuulin Stehlen äänen, kun hän naureskeli näitten
kanssa helisyttäen avaimia. Hän kiiruhti heti minun luokseni kehuen
toimineensa nopeasti, ja kun hän tuli lähemmäksi, kuiskasi hän: "Olkaa
varuillanne, Bingeniläinen on täällä!"

Ensin aioin mennä ulos puhuttelemaan häntä. Olin puhuvinani Stehlelle
kuitista, jota pidin kädessäni, ja kysyin oliko hän asemalla.

"Ei", vastasi hän. "Näin hänen soittavan Hotel Krassin ovikelloa.
Hän epäilee kai jotain ja haluaa ottaa selvän asioista." Hengitin
kevyemmin. Toivoin, että avaamiseen, kyselemisiin ja vastailuihin
kuluisi aikaa. Viiden minuutin kuluttua saapuisi juna ja minä toivoin
pääsevämme lähtemään ennen kuin hän ehtisi asemalle, siten peittääkseni
jälkemme.

"Nyt jätämme teidät", sanoi Stehle. "Jos tapaan hänet, pidätän häntä."
Palasimme naisten luo. Stehle otti vaimonsa käsivarren.

"Pelkään", sanoi Stehle, "että nuo ihmisparat eivät ehkä onnistu
löytämään tyhjää vaunua. Jättäkäämme heille viisi kallista minuuttia
yksin oloa varten."

Rouva avasi suunsa välttääkseen vastaan, mutta miehen paljon sanova
käsivarren puristus sai hänet vaikenemaan. Ei hän eikä Violet
ymmärtänyt tuollaista ajatuksen juoksua, ja Stehle ei jättänyt heille
ajatusaikaa. Ehdin tuskin syleillä tuota verratonta ystävää ja sanoa
hänelle pari kiitoksen sanaa. Hän kiiruhti tiehensä vaimoineen ja
katosi sateeseen.

Kaksi minuuttia sen jälkeen saapui juna Asmannshausenista. Nostin
Violetin ensimäiseen avonaiseen vaunuun, vaikka siellä jo olikin
kaksi herraa, ja Violet epäröi katsellen kysyvästi minuun. Kuljimme
molempien, oven ääressä seisovien matkustajien ohi ja sijoituimme
osaston toiseen päähän. Äkkiä näin jonkun juoksevan ja kuulin
huudettavan, "pian!" Varjo näyttäytyi ovessa, aikoi pistää päänsä
sisään katsellakseen, mutta molemmat matkatoverimme lähettivät hänet
edelleen sanoen, ettei ollut tilaa. Hän juoksi pois, junailijat
huutelivat yhä: pian pian! lähtökello soi, juna lähti hiljalleen
liikkeelle. Jumalani, tuo varjo! Hän oli siis päässyt pakoon Stehleltä?
Oliko hän noussut junaamme, vai ei?

Violet ei ollut huomannut mitään. Hän riisui hattunsa ja hansikkaansa,
ja kun vaunun lampun varjostin jätti meidät pimeyteen, nojasi hän
päänsä olkapäähäni ja antoi kätensä minulle. Vähän väliä painoi hän
ne hymyillen sydäntään vasten, katsoen tarkastelivatko matkatoverimme
meitä ja sanoi minulle puoliääneen kun juna jo kulki nopeasti:

    Tunnen rintasi
    sykkivän, lyövän,
    kuulen äänesi
    kutsuvan, soivan:
    "saavu, oi saavu."

Minä olin vaiti ja suutelin hänen hiuksiaan, hengitin hänen
rakkauttaan, hänen henkeään ja ruumistaan.

Olimme ehkä kulkeneet parikymmentä minuuttia, kun juna hiljensi
kulkuansa ja pysähtyi. Ääniä ei kuulunut, ovia ei avattu, katsoimme
ulos. Olimme pysähtyneet keskelle autiota kenttää, lähelle pimeän,
kohisevan Rheinin rantaa, luullakseni jonkun matkan päähän Erlachista.
Toinen matkatovereistamme nousi ja puhutteli ohikulkevaa junailijaa ja
hänen vastauksestaan kuulin _fünf Minuten_, viisi minuuttia. Matkustaja
rupesi jälleen nukkumaan. Violet oli vain katsahtanut ulos ikkunasta,
nojasi taas päänsä minuun ja kysyi pitikö hänen, sittenkuin pysähdyimme
Stuttgartissa olla samassa puvussa, vai pidinkö enemmän siitä valkeasta
liinahameesta, jossa oli reunukset valkeasta sametista, ja jota
olin suuresti ihaillut. Olin juuri vastaamaisillani, kun ikkunamme
puitteiden välissä näin kasvot, jotka pysyivät siinä hiukan aikaa ja
katosivat sitten. Tunsin miehen, ja hypähdin ylös, puristaen kovasti
Violetin käsiä; hän kääntyi heti ympäri. Mies oli jo kadonnut.

"Mitä nyt? kysyi hän.

"Ei mitään," vastasin.

"Ei, siellä oli jotakin, sano mitä se oli."

Hän oli nähnyt hämmästyksen ja suuttumuksen kuvastuvan silmissäni eikä
tahtonut uskoa minua. Emme olleet yksin ja siksi ei hän voinut tutkia
minua niin kiivaasti kuin olisi tahtonut. Hän puristi käsivarttani ja
toisteli hiljaa englanniksi: "Sano, sano!" Vastasin, että olin luullut
jonkin liikkuvan pimeässä, vaan ett'ei siellä ollut ketään.

Violet ei sanonut sanaakaan. Hän katseli minua kuitenkin niin
levottomasti, kuin olisi pelännyt jotain. Juttelin hänelle valkeasta
liinapuvusta, johon puettuna tahdoin nähdä hänet huomenna; ja
tasareunaisesta valkonauhaisesta panamahatusta, joka sopi hänelle
mainiosti tuon puvun kanssa. Hän ei vastannut sanaakaan, eikä
hymyillyt, vaan katsoi minua yhä. Yht'äkkiä tarttui hän käsivarteeni
molemmin käsin ja kuiskasi aina sama katse silmissään:

"Älä koskaan petä minua."

Molemmat matkatoverimme nukkuivat, minä kumarruin ja suutelin koko
sielullani valittua vaimoani, joka tällä kertaa ei ymmärtänyt pitkän
suuteloni tarkoitusta. Hän tuli jälleen iloiseksi ja nojautui taas
olkaani, hymyillen.

Toinen juna kulki ohi ja me läksimme taas liikkeelle. Saavuimme
neljännestunnissa Bieberichiin, jossa täytyi vaihtaa Wiesbadenin
junaan. Tunsin, että minun tuli estää Violetia näkemästä tuota
miestä, ettei hän saanut tietää hänen läsnäolostaan. Ja koska nyt oli
mahdotonta paeta häntä, ei ollut muuta keinoa kuin hakea hänet ja
pakottaa hänet luopumaan takaa-ajostaan. Sen vuoksi läksin ulos sanoen
vaimolleni palaavani kohta.

Tapasin hänet viereisessä vaunussa, joka oli täynnä ihmisiä. Tuskin
olisin tuntenut häntä, mutta hän huomasi minut ja tuli ulos. Puhuimme
yht'aikaa ja minä kysyin häneltä hiljaisella mutta päättävällä
äänellä mitä asiaa hänellä oli minulle ja vaimolleni; hän taas
riidanhaluisesti, kasvot vääntyneinä kuin mielipuolella, miks'en ollut
suvainnut vastata hänen kirjeeseensä. Vastasin, ett'en ollut pitänyt
sitä tarpeellisena ja kielsin häntä kiusaamasta meitä tästälähin.
Hän alkoi silloin puhua vihaisesti ja uhkaillen ja sanoi, ettei hän
välittänyt mokomista vaatimuksista. Minä puolustin oikeuttani tehdä
hänelle niitä, samalla kun hän kirkui, ettei hänen tapanaan ollut
kiusata naisia, vaan että hän vaati hyvitystä minulta. Vastasin ett'en
pelännyt häntä.

Junailijat käskivät ihmisiä nousemaan vaunuihin.

"Menkää!" sanoi mies kovaa. "Te saatte nähdä minut liiankin pian. Sen,
minkä tahdoin sanoa salaa, sanon teille julkisesti, rouvanne kuullen,
sinä päivänä ja hetkenä, jonka parhaaksi näen."

Käänsin hänelle selkäni ja nousin vaunuun. Molemmat matkustajat olivat
menneet pois. Tapasin Violetin yksin ja käsitin kohta, että hän oli
kuullut kaikki. Hän katseli minua, hengittäen raskaasti, ääneti,
vääntynein kasvoin, jotka pelottivat minua, hän tarttui kaulaani ja
kaatui minua vasten. Juna läksi liikkeelle. Istuuduin hänen viereensä
tukien käsivarsillani rakasta, värisevää ja nytkähtelevää ruumista,
suudellen vaaleaa päätä, joka lepäsi olkapäälläni, huohottaen ja
vavisten itsekin, ymmärtämättä vielä, mikä kauhea asia, Jumalan
käsittämättömän tahdon kautta, nyt tapahtui. Kutsuin: rakas! rakas!
Hän ei vastannut. Hänen käsivarsiensa ote kaulani ympäri heikkeni,
mutta niitä ei vielä voinut erottaa toisistaan. Silloin kohosin pystyyn
laskeakseni hänet istuimelle: hänen päänsä liukui pitkin käsivarttani,
kädet jäivät yhteen. Huusin turhaan valittaen junan jyristessä, kutsuin
epätoivoisella äänellä Jumalaa, joka yksin saattoi kuulla minua.
Polvistuin ja laskin hänet selälleen. Peitin hänen kasvonsa suudelmilla
ja kyynelillä, kohottaen joka hetki kasvoni hänen liikkumattomasta
ruumiistaan huutaakseni apua, pyytäen häntä kuulemaan, vastaamaan
minulle. Hänen elottomat käsivartensa puristivat minua vielä, mutta
nyt aloin kauhistuen peljätä, että hän kuolisi, ja pahoitin itseni
huutamaan ja taas huutamaan. Minulla ei ollut enää ilmaa, ei ääntä
voittamaan junan itsepäistä jyrinää, hakkasin nyrkeilläni kuin hurja
pysäyttääkseni sen. Ja hänen kätensä eivät eronneet toisistaan.
Suutelin hänen suutaan, olkapäitään, rintaansa. En olisi voinut
suudella enempää, rakas lemmittyni, vaikka olisin ollut täysissä
voimissani. Kun junan nytkähdykset saivat hänen päänsä, tai jalkansa
liikahtelemaan, nauroin toivoen ja iloiten. Mutta hänen armaat kasvonsa
tulivat kylmiksi, juhlallisiksi; en huutanut enää, kutsuin vain
hellästi häntä.

Pitkän ajan kuluttua saavuimme Hasteliin. Huusin niin kovasti, että
ovi avattiin ennenkuin juna oli pysähtynyt ja useita henkilöitä juoksi
luokseni.

"Lääkäri", huusin ja kannoin yksin valittuni pois ihmisten keskitse
toistellen: lääkäri, lääkäri! Laskin hänet sohvalle ensiluokan
odotushuoneeseen. Silmänräpäyksessä oli se täynnä uteliaita. Joku
tahtoi rohkaista minua sanoen, että rouva kyllä toipuu, toiset tulivat
katsomaan ja poistuivat vaieten. Kun lääkärin tulo ilmoitettiin näin
kahden herran tunkeutuvan olkapäitten välistä. Lääkäri astui sisään,
läheni lepäävää ja katsoi hänen kasvojaan; salissa syntyi kuolon
hiljaisuus. Minä katselin häntä pidättäen hengitystäni. Hän kohotti
kulmakarvojaan sanomatta sanaakaan. Sitten koetti hän erottaa toisiinsa
takertuneita käsiä, mutta minä pyysin häntä, enemmän katseellani kuin
sanoilla, että hän antaisi niiden olla. Hän koetteli pulssia, kuunteli
sydäntä ollenkaan ilmaisematta mitä hän ajatteli. Sitten hän pyysi
vahakynttilää, jota ei ollut löytyä. Kun hän lähensi sen Violetin
suuta kohden, en uskaltanut katsella, vaan peitin kasvoni. Silloin
kuulin, että kaikki lähestyivät varpaillaan. Sitten seurasi syvä,
pitkä hiljaisuus, sitten huokaus, hiljainen kohina monista poistuvista
askeleista, sitten taas hiljaisuus.

Käsi kosketti minua. Avasin silmäni, mutta en nähnyt mitään. Lääkäri
kysyi, oliko nainen vaimoni. Saatuaan myöntävän vastauksen, sanoi hän
vain: "Mies parka!"

Polvistuin sohvan ääreen, kohotin hiljaa rakkaita käsiä. Asetin ne
pääni päälle, kaulalleni, enkä liikahtanut enää.

Nyt se on lopussa. Olen sanonut kaikki.




XLVII


Violet valittuni, ikuinen toverini, olet oikeassa katsellessasi minua
noin, katsellessasi minua kiinteästi, hyväillen hymysuin kuultavalla
kädelläsi hiuksiani: ei se olekaan lopussa, en ole vielä sanonut
kaikkea. Minun täytyy vielä kertoa, oi sinä ääretön rakkauteni, kuinka
paljon sinusta Jumala jättää minulle vielä kymmenen vuoden kuluttua,
kuinka sinä elät minussa ja mitä yhteistyömme on tuottanut sen jälkeen
kun tulit näkymättömäksi.

Lokakuu kulkee loppuaan kohti ja minä kirjoitan näitä viimeisiä sivuja
siinä vuorten väliin piiloutuneessa paikassa, jossa suvullani oli
vaatimaton kehtonsa ja jossa minulla on tapana vuosittain viettää
muutamia kuukausia, täydellisessä yksinäisyydessä, yksinkertaisempaa,
mietiskelevämpää elämää kuin ystäväni. Syksyinen, lempeä aurinko,
puolipäivän suuri hiljaisuus, kellojen soitto, joka ennen liikutti
haaveilevan lapsen mieltä, tulee sisään avonaisesta ikkunasta
siihen huoneeseen, jossa kunnianarvoiset vanhempani nukkuivat, ja
jonka valitsin häähuoneekseni, vainajan häähuoneeksi. Jumalani,
Violetin hääpuku ei ole täällä, ystäväni Stehlet tietävät missä se
on, mutta hänen pikkuinen matkalakkinsa, sievä puku, joka oli hänen
yllään viime hetkinä, yksinkertainen, valkea hame, joka hänellä oli
Rüdesheimissä, silloin kun puristin hänet ensi kertaa rintaani vasten,
riippuu täällä naulakossa; hänen nenäliinansa rouvan nimikirjaimilla
varustettuna, hansikkaat, kello, marokiini viuhka, rannerenkaat ja
sormukset lepäävät marmoripöydällä ja musta samettinauha, jossa
yhä tunnen ja suutelen hänen kaulansa tuoksuavaa lämpöä. Vuoteella
on tyyny, johon hänen alkukirjaimensa ovat kirjaillut, ja hänen
yöpöydällään ovat hänen mielikirjansa, Shakespearen sonetit, hänen
muotokuvansa norsunluupuitteissa, pronssinen, rouva Stehlen lahjoittama
kynttiläjalka ja hänen isänsä maalaama pienoiskuva hänen äidistään,
muisto, jota hän aina piti mukanaan. Kirjoituspöydällä on, vuokolta
tuoksuvien paperien, hänen mielikukkiensa välissä, kirje herroille
Jakob ja Robert Yves Nürnbergissä; sen hän alotti Rüdesheimissä,
mutta ei ehtinyt loppuun. Se oli hänen matkalaukussaan parin, Stehlen
puutarhasta poimitun ruusun kanssa, joiden jäännökset olen säilyttänyt,
niin kuin senkin ruusun, joka menetti tuoksunsa "kun tummeni tuo ilta
onneton".

Samalla kirjoituspöydällä ovat myöskin runot ja muistosäkeet, jotka
olin kirjoittanut hänelle ja jotka tässä osaksi toistan, sitäpaitsi
Rüdesheimissä sepitetyt runot ja muutamia muita, joista ei kukaan saa
lukea sanaakaan.

Ne ovat arvokkaita muistoja hänestä, mutta minulla on vieläkin
arvokkaampia, minulla on hänen läheisyytensä. Nyt en puhu
spiritistisistä ilmiöistä. En ole spiritisti, enkä tarvitse uutta oppia
uskoakseni sielujen jatkuvaan elämään ja yhteyteemme niiden kanssa,
jotka poistuvat katoavasta elämästä. En kysy minne he menevät, enkä
näe haavekuvia, en kuuntele, enkä kuule näkymättömyyden kuiskeita, en
ole salaisessa yhteydessä varjojen kanssa. Se, minkä minä muistan, on
parempaa, on todellista elämää, on voimaa. En tunne valittuni läsnäoloa
vain uskon kautta, mutta oikealla, todellisella aistilla, joka toimii
melkein lakkaamatta, aistilla, jolla ei vielä ole nimeä, mutta joka on
niin sanoakseni epätäydellisten aistien kokoomus, periaate, ja joka
välähtelee varmuutena mielessäni. Tunnen Violetin joskus olevan siinä
osassa sieluani, missä tahdottomat ajatuksemme syntyvät, mistä hyvän
ja pahan, ikävän ja innon, ilon ja surun vaikutteet lähtevät. Tunnen
hänen olevan läsnä sieluni hyvissä ja joskus omituisissakin liikkeissä,
vaikka en ymmärräkään kuinka hän vaikuttaa minuun. Hän elää yhä
tietoisuudessani niinkuin silloin kun kirjoitin:

"Minussa, kuolevassa, kuvas elää."

Hänelle ilmoitan vielä joka sanan, joka ajatuksen, joka teon
elämässäni, ja on mahdotonta, että saattaisin vakavasti epäillä mitä
velvollisuuksia minulla on Jumalaa kohtaan, niin nopea ja tarkka
on neuvonantajani, jolla kuitenkin on oma, vaikka hiukan muuttunut
persoonallinen arvostelutapansa. Täten on minulla aivankuin jäljennös
hänen ajatuksistaan, hänen oikeudenkäsityksestään, hänen vihastaan
kaikkia ennakkoluuloja ja inhimillistä sovinnaisuutta kohtaan,
mutta minulla ei ole jäljennöstä hänen pienistä vioistaan, jotka
kai jäivät maan päälle hänen katoavien jäännöstensä mukana, kosk'en
minä enää voi kuvitella, että ne kuuluisivat hänelle, vaikka tunsin
ne ja rakastinkin niitä kerran. Eläessään oli hänen esimerkiksi
hyvin vaikea antaa anteeksi loukkauksia minua kohtaan, katkeroita
arvosteluja kirjoistani. Nyt ei enää ole niin. Kun luen minuun tähdätyn
hävyttömyyden, kutsuu hän äkkiä minua ja poistaa hellästi vihani ja
vie minut ylevään rauhaan. Silloin, niin kuin aina kun tottelen häntä,
täyttää minut hänen minussa aikaansaaman uuden autuuden tunto, tuo
jumalinen ilo, että saan varmasti palkinnon siitä, että hänen onnensa
ja kunniansa siitä karttuvat. On totta, että minä heikkoudessani
usein erehdyn aikoessani järjestää elämäni sellaiseksi kuin Jumala
hänen kauttaan minua neuvoo, siksi että puutteeni ovat niin monet, ja
luonteeni pahat taipumukset eivät ole sammuneet. Eipä tuo hedelmätön
raskasmielisyyskään, joka yhteen aikaan alituiseen ahdisteli minua,
vielä ole täysin kadonnut. Tuossa alakuloisuuden tilassa kadotin
tietoisuuden seuralaisestani ja jumalallisista asioista, epäilys kaasi
ja lannisti minut, ja aivankuin käyttäen hyväkseen hänen poissa-oloaan,
nousivat halvat ajatukset sydämestäni vastoin tahtoanikin. Jos minua
vastustava tahto horjuu ja kaatuu, tunnen sanomatonta surua, joka ei
ole vain minussa, heti palaa taas tunne hänen paluustaan voimakkaana ja
taas olen saanut häneltä anteeksi, joskaan se ei tapahdu niin nopeasti
ja tyynesti kuin hänen eläessään. Silloin tunnen tuskaa siitä, että hän
on kärsinyt ja kärsii minun tähteni; kuinka tuo kärsimys soveltuu hänen
autuaaseen tilaansa Jumalan luona, sen tietää Jumala yksin. Kun muistan
unen, jossa ensi kerran kuulin hänen äänensä, tunnen, että hän on
nostanut minut rotkosta, ja että saatan vaipua sinne jälleen. Ja tässä
tietoisuudessa on nöyryytystä, on tuskaa, johon minä tartun tietäen sen
johtavan autuuteen.

Joskus, ja se on raskainta tunnustaa, tunnen minä outoa levottomuutta
nuorten, kauniiden naisten läheisyydessä, jotka voisivat rakastaa
minua, ja kuvittelen voivani olla uskoton Violetille, vaikk'ei sydämeni
olekaan osallinen siihen. Silloin ahdistaa minua sanomaton kauhu ja
hengen häiriö, josta minut vapauttaa kiihkeä toivo päästä erilleni
kuolevasta ruumiistani.

Nyt en kuule tuota suloista ääntä unissanikaan ja hyvin harvoin näen
hänet. Kun näen unta hänestä ei hän koskaan esiinny minulle kuin
kuolon maasta tulleena, vaan aina sellaisena, kuin hän oli eläessään,
ja hyvin harvoin suutelee ja syleilee hän minua rakastajattarena. Kun
se tapahtuu herään minä ja joudun epätoivoon siitä, että hän ei enää
olekaan luonani, enkä voi uskoa sitä.

Niin, sammumaton rakkaus hänen ruumiiseensa kiusaa minua myös. On
hetkiä, jolloin ajatus hänen ruumiinsa tulevasta muuttumisesta,
vaikkapa autuaaksikin, ahdistaa minua. Olisin tahtonut, että Violetilla
tulevassakin elämässä olisi kihara tukkansa, vedensiniset silmänsä,
valkeat kätensä ja suloiset huulensa. Olisin tahtonut, että hän olisi
saman näköinen kuin ennen, väsynyt käynti, hoikka vartalo, jota
syleilin, käsivarret, jotka kiertyivät kaulani ympäri. En näe unta
loistavista kuvista, tahtoisin vain, ett'ei hän olisi sen kauniimpi
kuin täälläkään.

Mutta minä tiedän kuinka lyhytnäköisiä ja sokeita sellaiset halut ovat,
tunnen ihmissydämen ja ihmisajatuksen kykenemättömyyden käsittämään
tulevaa autuasta olotilaamme, uskon, että jokaisen ruumiin olemus pysyy
tunnettavana, tyynnytän aistini siinä uskossa ja lepään.

Taideasioissa en saa sisällisiä ohjeita häneltä. Kun olimme kihloissa,
kysyi hän, saisiko hän olla vieressäni työskennellessäni, ja lupasi
minulle hymyillen, unohtumaton sävy äänessään, vaieta aina, tuskin
katsahtaakaan minuun. Niin hän tekeekin. Hän ehkä katselee minua,
mutta vaikenee. Kuitenkin ymmärtää ja rakastaa hän kaikkea, mitä minä
kirjoitan, ja iloitsee siitä vaatimattomasti niinkuin eläissäänkin. Ja
jos minun kirjani eivät miellytä muita, sanottakoon se, puhuttakoon
siitä, painettakoon se ja annettakoon minun olla rauhassa, koska minä
tyydyn tuohon vaatimattomaan iloon, jonka saan palkakseni.

Maailma ei pilaa sitä minulta, rakas ystävättäreni, vaikka se onkin
turmellut, kerron millä lailla, salaisuuteni ja yksinäisyyteni
nautinnon. On kulunut kymmenen vuotta Violetin kuolemasta, ja olen
varma että pääasiassa olen täyttänyt sen toivomuksen, jonka hän
ilmaisi minulle laivassa Bingenin ja Rüdesheimin välillä, toivomuksen,
jossa hän sanoi, että jos hän aavistamatta poistuisi, en ilmaisisi
kellekään Italiassa suhdettamme. Onnettomuus tapahtui ja tuli
tunnetuksi Rüdesheimissä, ennen kuin Stehle oli ennättänyt lähettää
ilmoituskortit, ja minulla oli yhä mukanani kirjeet, jotka aioin
lähettää sukulaisillemme ja parhaille tuttavillemme, koska aioin panna
ne postiin Stuttgartissa. Italiassa en uskonut salaisuuttani muille
kuin veljelleni ja sain häneltä varman, juhlallisen lupauksen sen
säilyttämisestä. Hän kertoi minulle sitten lemmenseikoistani levinneet
juorut, joiden huomasin olevan kaukana totuudesta. Tämä kertomus oli
jo joutunut hyvin pitkälle, kun te kutsuitte minut suuriin juhliinne
paastonaikana. Tulin sinne, muistaakseni kolme kertaa, ja viimeisellä
kerralla keskustelin jokseenkin kauan erään kauniin ja ihaillun naisen
kanssa, joka sinä iltana itsepäisesti pyrki seuraani. Ehkäpä hän
piti minua liian erilaisena muita, koska hän sanoi: "Te olette joko
antipaattinen, tai sitten on sydämeenne kätkettynä suuri salaisuus."
Sitten rupesi hän tiedustelemaan minulta armaani hiusten ja silmien
väriä, ja kysyi kuinka monen sadan kilometrin päästä ihailin häntä
kaikkialla läsnäolevalla henkiuskollani. Kun vastasin hiukan purevasti,
kuiskasi hän minulle:

"Olkaa varuillane, minä tiedän mitä teidän talossanne — —ssä on. En nyt
muista paikan nimeä, mutta kaikissa tapauksissa se on kaukana vuorten
keskellä."

Kuinka hän sen tiesi? Siellä ei minulla ole palvelijoita, sinne en
kutsu ystäviäni. Vastasin heti, vaikka levottomin sydämin, että hän
saattoi puhua ääneen, sillä minun talossani ei ollut salaisuuksia.
Silloin tulitte te luoksemme ja sanoitte: "Mikä innokas keskustelu!" Se
sai heti keskusteluun puuttumaan vanhan X-ystävänne, joka oli naisen
viaton ihailija ja kierteli jonkun matkan päässä hänen ympärillään
epäilevän näköisenä.

"Puhutte kai jostain kirjasta", sanoi hän.

"Juuri niin", sanoi haastattelijani. "Puhumme hyvin
mieltäkiinnittävästä kirjasta, joka ei vielä ole ilmestynyt ja jonka
nimi on: _Runoilijan salaisuus_."

Muistattehan sen? Te katsahditte minuun paljon sanovasti ja pyysitte
meitä teelle. Nousimme ja keskustelu loppui siihen. Toinnuttuani
ensimäisestä hämmästyksestäni ajattelin, että vaikka joku epäpyhä
utelias olisikin päässyt sisälle talooni, ei hän kuitenkaan olisi
voinut selittää muistojeni arvoitusta. Ajattelin kuitenkin, ettei
aarteeni nyt enää kuulunutkaan ainoastaan minulle.

Nyt olen todella lopettanut. Aavistitteko, että _Suljetussa kirjassa_,
joksi teillä oli tapana sanoa minua, olisi näin monta sivua ja
luuletteko että ihmisillä oli aihetta epäillä sitä? Enkö minä ota osaa
yhteiseen elämään, enkö tee työtä, enkö osoita nauttivani esineitten
kauneudesta, eikö minuunkin koske ihmiselämän murheelliset ja
naurettavat puolet, enkö aina ole hyvällä mielellä, iloinenkin joskus?
Ei, maailma voi haeskella huoneestani, se ei voi lukea mitä sydämessäni
on.

Katson kelloa, se on viisi aamulla! Olen kirjoittanut yhdestätoista
illalla ja pääni on raskas unesta ja epäselvistä kuvitteluista.
Olen kuitenkin tyytyväinen, että pääsin loppuun tähän aikaan, koska
aamunkoitto on lähellä ja kynttiläni sammuu. Eikö se ole hyvä enne?
Hyvästi, ystävättäreni.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOILIJAN SALAISUUS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.