Lääkärin kohtalo: eli Sairaalan n:o 6

By Anton Pavlovich Chekhov

The Project Gutenberg EBook of Lääkärin kohtalo, by Anton Tsehov

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Lääkärin kohtalo
       eli Sairaalan n:o 6

Author: Anton Tsehov

Translator: Emil Mannstén

Release Date: December 3, 2012 [EBook #41543]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LÄÄKÄRIN KOHTALO ***




Produced by Jukka Aakula






LÄÄKÄRIN KOHTALO

eli Sairaalan N:o 6


Kirj.

ANTON TSEHOV


Suomentanut Emil Mannstén



Otava, Helsinki, 1900.




I.


Sairaalan pihalla kohoaa vähäinen sivurakennus jota ympäröi tiheä
takiais-, nokkos- ja villihamppumetsikkö. Katto on ruostunut, savupiippu
puoleksi rauennut, portaiden astinlaudat mädänneet ja peittyneet
ruoholla, ja kalkki-iskoksesta ovat vain merkit jälellä. Etumainen pääty
on sairashuoneeseen päin, takimainen pääty tähtää pellolle, josta sen
erottaa harmaa naulaharjalla varustettu sairaalan laipio. Kaikki, sekä
nämä naulat, jotka ovat käännetyt terävä puoli ylöspäin, että laipio
kuin itse sivurakennuskin, on niin ikävän ja jylhän näköistä kuin
Venäjällä ovat vain sairaalain ja vankilain rakennukset.

Ellette pelkää nokkosia niin käykäämme kaitaista polkua myöten, joka
johtaa sivurakennukselle ja katsokaamme mitä siellä sisällä tapahtuu.
Ensimäisen oven avattuamme tulemme etehiseen. Täällä on pitkin
seinivieriä ja uunin ympärille kasattu suuret röykyt sairaalan rojua.
Matrassit, vanhat resuiset viitat, housut, siniraitaiset paidat,
kuluneet kelpaamattomat jalkineet, -- kaikki tämä ryysytavara on mätetty
röykkyihin, murjottu, viskelty epäjärjestykseen, ja siinä se mätänee ja
levittää ilettävää, tukehuttavaa haisua.

Rojujen päällä vetelehtii lakkaamatta, piippu hampaissa vahti Nikiitta,
vanha eronsaanut sotamies, jolla on punaisenruskeaksi käyneet nauhat.
Hänellä on tylyt, kuihtuneet kasvot, tuuheat kulmakarvat, jotka tekevät
hänet arolla asustavan lammaskoiran näköiseksi, sekä punainen nenä; hän
on pieni, laihan jäntevä mies, mutta ryhtinsä on käskevä ja nyrkit
mahtavat. Hän on niitä suoraluontoisia, säntillisiä, toimekkaita ja
tylsiä ihmisiä, jotka ennen kaikkea rakastavat järjestystä ja sen tähden
ovat vakuutetut, että heitä tulee lyödä. Hän lyöpi kasvoihin, rintaan,
selkään, mihin sattuu ja on vakuutettu, että ilman sitä ei täällä olisi
järjestystä vallalla.

Edelleen tulette suureen, avaraan huoneeseen, joka täyttää koko
sivurakennuksen, ellei ota lukuun etehisiä. Seinät ovat täällä maalatut
sinisen likaisella värillä, katto on savuttunut kuin savupirtissä, --
selvää on että uunit talvisin laskevat savua ja että vinkaa on
huoneessa. Ikkunoita on sisältäpäin rumentamassa rautaristikot. Lattia
on harmaa ja vetoinen. Haisee hapankaalille, luteille ja ammoniakille ja
tämä haisu vaikuttaa teihin ensimältä niin, kuin jos olisitte astuneet
johonkin eläintarhaan.

Huoneessa seisoo sänkyjä, jotka ovat kierretyt kiinni lattiaan. Niissä
istuu tahi loikoo ihmisiä sinisissä sairashuoneviitoissa ja vanhaan
tapaan patalakit päässä. Nämä ovat -- mielenvikaiset.

Heitä on kaikkiaan täällä viisi henkeä. Yksi vain on aatelista
syntyperää, kaikki muut ovat porvareja. Ensimäisenä ovelta on
pitkäkasvuinen laihanpuoleinen porvari, viikset kiiltävän ruskeat,
silmät itkettyneet, hän istuu, nojaten käsillä päätään, ja katselee
yhteen kohtaan. Sairashuoneen kirjaan on hänen tautinsa merkitty
synkkämielisyydeksi, vaikka häntä itse asiassa vaivaa etenevä
halvaustauti. Yöt päivät hän suree huojutellen päätään, huokaillen ja
katkerasti hymyillen; puheluihin hän harvoin ottaa osaa ja kysymyksiin
hän tavallisesti on vastaamatta. Hän syö ja juo koneenomaisesti silloin
kun annetaan. Rasittavasta, kuivan kolahtavasta yskästä sekä huonoudesta
ja poskien punasta päättäen on hänellä keuhkotauti alulla.

Hänen perästään seuraa pienenläntä, reipas ja hyvin vikkelä ukko, jolla
on piikkiparta sekä mustat ja kiharaiset hiukset, niinkuin neekerillä.
Päivällä astuskelee hän huoneessa ikkunasta ikkunaan tahi istuu
vuoteellaan, jalat allaan niinkuin turkkilaisella, ja viheltelee
lakkaamatta kuin tilhi, hyräilee hiljakseen ja hihittelee. Hänen
lapsellinen iloisuutensa ja vilkas luonteensa ilmenee yölläkin, kun hän
nousee rukoilemaan, eli oikeammin takomaan nyrkeillään rintaansa ja
kaivelemaan sormillaan ovia. Tämä on juutalainen Mooses, höpelö mies,
jolta parikymmentä vuotta sitten sameni järki, kun häneltä paloi
hattutehdas.

Kaikista sairashuoneen N:o 6:nnessa olevista potilaista on ainoastaan
hänellä lupa poistua sivurakennuksesta, jopa sairashuoneen pihaltakin
kadulle. Tätä etuoikeutta on hän nauttinut jo kauan, luultenkin kuin
sairashuoneen kanta-asukkaana ja hiljaisena, viattomana höpelönä,
kaupungin narrina, jota aikoja sitten on totuttu näkemään kaduilla
poika- ja koiralauma ympärillään. Puettuna viitan pahaiseen,
naurettavaan patalakkiin ja tohveleihin, toisinaan avojaloin ja ilman
housuja, hän tepastelee kaduilla, pysähtyy porttien ja puotien eteen ja
pyytää kopekkaa. Yhdestä paikasta annetaan hänelle kaljaa, toisesta pala
leipää, kolmannesta kopekka, jotenka hän sivurakennukseen palaa rikkaana
ja kylläisenä. Kaikki mitä hän tuo muassaan, sen Nikiitta häneltä
riistää pois omaksi hyväkseen. Hän tekee sen raa'asti ja äkeissään,
kääntäen taskut nurin ja ottaen Jumalan todistajaksi, ettei hän koskaan
enää päästä juutalaista kadulle ja että epäjärjestys on hänestä pahinta
mitä maailmassa olla voi.

Mooses on harras palvelemaan toisia. Hän tuo tovereille vettä, vetää
peitteen heidän päälleen kun he makaavat, lupaa kullekin tuoda kadulta
kopekan ja ommella uuden hatun; hän se myöskin syöttää lusikalla
naapuriaan vasemmalla puolella, halvattua. Tämä hänen menettelynsä ei
johdu myötätuntoisuudesta eikä se ole humaanisten mielipiteiden
aiheuttama, hän tekee sen matkien ja vastenmielisesti totellen oikealla
puolellaan olevaa toveriaan, Gromowia.

Ivan Dmitritsh Gromow, kolmenneljättä vuotias vapaasukuinen mies,
entinen oikeudenpalvelija ja kuvernementin sihteeri on joutunut tänne
vainoamisraivonsa takia. Hän joko makaa vuoteella käppyrässä, tahi
astelee nurkasta nurkkaan ikäänkuin jaloitellakseen, mutta istuu hyvin
harvoin. Hän on alati kiihkoissaan, mielenkuohussa ja jokin hämärä,
epämääräinen odotus pitää aina hänen mielensä jännityksissä. Kuuluipa
vähintäkin risahdusta etehisestä tahi huutoa pihalta, heti nostaa hän
päätään ja kuuntelee: häntäkö muka tullaan noutamaan? Häntäkö etsitään?
Ja samassa hänen kasvoillaan kuvastuu mitä suurinta levottomuutta ja
vastenmielisyyttä.

Minua miellyttävät hänen leveät kasvonsa ulkonevine poskipäineen, hänen
kalpea, alakuloinen muotonsa, jossa taistelun ja pitkällisen pelon
uuvuttama sielu kuvastuu tarkkaan kuin peilissä. Hänen irveensä ovat
omituiset ja kivuliaat, mutta syväin, totisten kärsimysten uurtamat
rypyt kasvoissa ilmaisevat järkevyyttä ja älyä, ja silmissä on lämmin,
terve kiilto. Miellyttävä hän on minusta itsekin, ollen kohtelias,
avulias ja tavattoman hienotuntoinen käytöksessään kaikkia muita paitsi
Nikiittaa kohtaan. Kun joltakin putoaa nappi tahi lusikka, hän nopeasti
kavahtaa vuoteeltaan ja ottaa ylös sen. Joka aamu hän tervehtii
tovereitaan, maata käydessään toivottaa heille hyvää yötä.

Paitsi tuota alituista jännittynyttä mielentilaa ja kasvojen
irvehtimistä hänen sekapäisyytensä ilmenee vielä seuraavalla tavalla.
Toisinaan iltasilla hän kääriytyy viittaansa ja, väristen koko
ruumiissaan, tärisyttäen hampaitaan, alkaa nopeasti astua nurkasta
nurkkaan ja sänkyjen välissä. Näyttää siltä kuin olisi hänellä ankara
vilutauti. Siitä päättäen, että hän äkisti seisattuu ja katselee
tovereitaan, näyttää kuin tahtoisi hän sanoa jotakin hyvin tärkeää,
mutta nähtävästi otaksuen, ettei häntä kuulla eikä ymmärretä, hän
kärsimättömänä pudistelee päätään ja alkaa astua. Mutta ennen pitkää
puheluhalunsa valtaa kaikki muut ajatukset ja arvelut, hän antauu
halunsa ohjattavaksi ja alkaa puhua lämpimästi ja innokkaasti. Hänen
puheensa on sekavaa, kuumeenomaista kuin hourailu, katkonaista ja väliin
käsittämätöntä, mutta sekä sanoissa että äänessä on jotakin perin
herttaista. Kun hän puhuu, tunnette hänessä mielenvikaisen ja ihmisen.
Vaikeata on kirjallisesti kertoa hänen tolkutonta puhettaan. Hän puhuu
ihmisten konnuudesta, väkivallasta joka sortaa totuutta, ihanasta
elämästä, joka aikaa myöten on tuleva maan päälle, ikkunoiden
rautaristikoista jotka lakkaamatta muistuttavat häntä väkivalturien
typeryydestä, julmuudesta. Kaikesta tuosta syntyy sekava, yhtenäisyyttä
puuttuva sommitelma vanhoja, vielä loppuun laulamattomia lauleloita.




II.


Noin 12-15 vuotta jälellepäin, asusti kaupungin pääkadun varrella omassa
talossaan virkamies Gromow, siihen aikaan vankka ja äveriäs mies.
Hänellä oli kaksi poikaa: Sergei ja Ivan. Päästyään jo yliopiston
neljänteen kurssiin Sergei sairastui kiihkeään keuhkotautiin ja kuoli,
ja tämä kuolema oli ikäänkuin alkuna onnettomuussarjalle, joka yhtäkkiä
kohtasi Gromowin perhettä. Viikko jälkeen Sergein hautajaisten isävanhus
pantiin syytteen alaiseksi väärennyksistä ja kruununvarojen
hukkaamisesta ja kuoli kohta vankilan sairaalassa kuumeeseen. Kartano ja
koko irtain omaisuus myytiin huutokaupalla ja Ivan Dmitritsh äitineen
jäi puille paljaille.

Siihen aikaan kun isä vielä eli, Ivan Dmitritsh ollessaan Pietarissa,
jossa hän opiskeli yliopistossa, sai 60-70 ruplaa kuukaudessa eikä
tiennyt hätäpäiviä ollenkaan, mutta nyt oli hänen pakko tehdä jyrkkä
muutos elämässään. Hänen täytyi aamusta myöhään yöhön antaa halvasti
palkattuja opetustunteja yksityislukijoille, työskennellä
puhtaaksikirjoittajana ja kuitenkin nähdä nälkää, sillä ansaitsemansa
rahat hän lähetti äidilleen elannoksi. Semmoista elämäntapaa ei Ivan
Dmitritsh voinut kestää; hänen mielensä lannistui, voimat raukesivat ja,
erottuaan yliopistosta, matkusti hän kotiin. Täällä pikkukaupungissa hän
puoltolauseiden nojalla sai opettajanpaikan piirikoulussa, vaan joutui
eripuraisuuteen toverien kanssa, ei jaksanut voittaa oppilastensa
suosiota ja hylkäsi kohta viran. Äiti kuoli. Hän eleli puoli vuotta
ilman paikatta, syöden vain vettä ja leipää, ja pääsi sen jälkeen
oikeuden palvelijaksi. Siinä toimessa oli hän kunnes sai eron sairauden
tähden.

Hän ei koskaan, ei edes nuoruudessaan, ylioppilaana ollessaankaan, ollut
näyttänyt terveeltä. Hän oli aina kalpea, laiha ja herkkä vilustumaan,
söi vähän ja makasi huonosti. Yhdestä viinaryypystä kihahti jo hänen
päähänsä ja hän sai hermokohtauksia. Hän halusi aina ihmisten seuraa,
mutta ollen ärtyisä ja luulevainen luonteeltaan, ei hän läheiseen
ystävyyteen kenenkään kanssa tullut, eikä hänellä ollut ystäviäkään.
Kaupunkilaisista hän aina puhui halveksien, sanoen heidän raa'an
sivistymättömyytensä ja untelon eläimellisen elämänsä tuntuvan hänestä
ilettäviltä. Hän puhui tenooriäänellä, kovasti ja intoisasti, eikä
muuten kuin kiivastumalla ja joutumalla mielenkuohuun, tahi ihastuksella
ja kummastellen, sekä aina avosydämisesti. Puhui hänen kanssaan mitä
hyvänsä, aina hän hoki vain samoja: että elämä kaupungissa on
tukehuttavaa Ja ikävää, että yleisöllä ei ole mitään korkeampia
harrastuksia, kunhan elää kyhnystää väritöntä, mieletöntä elämätään,
vaihetuksekseen harjoittaen väkivaltaa, törkeätä irstaisuutta ja
teeskentelyä; heittiöt käyvät kylläisinä ja vaatepäällä, rehelliset
saavat tyytyä vain muruihin; on saatava kouluja, paikallinen,
suunnaltaan rehellinen sanomalehti, teaatteri, helppotajuisia luentoja;
kyvykkäämpien voimien on liittyminen yhteen; tarvitaan että yhteiskunta
oppii tuntemaan oman taitamattomuutensa ja kauhistuu sitä. Ihmisiä
arvostellessaan käytti hän paksuja värejä, yksinomaan valkoista ja
mustaa, tunnustamatta minkäänmoisia välivivahduksia; ihmiset hänen
mieltänsä myöten jakaantuivat kunnon ihmisiin ja heittiöihin; keskitietä
ei ollut. Naisista ja rakkaudesta hän aina puhui kiihkeästi,
ihastuksella, vaan itse hän ei ollut rakastunut.

Mielipiteittensä jyrkkyydestä ja hermostuneisuudestaan huolimatta häntä
kaupungissa suosittiin ja mainittiin selän takana Vanjan nimellä. Hänen
syntyperäinen hienotunteisuutensa, avuliaisuutensa, säännöllisyytensä,
puhdas luonteensa ja hänen kulunut takkinsa, sairaloinen ulkomuotonsa ja
perheelliset vastoinkäymisensä herättivät herttaisen lämpimän ja
surulloisen tunteen; lisäksi oli hän hyvästi koulutettu ja paljon
lukenut, tiesi kaupunkilaisten mielestä ainakin kaikki ja toimitti
kaupungissa jonkunlaisen liikkuvan tietosanakirjan virkaa.

Hän lueskeli varsin paljo. Hänen tavallinen toimensa oli istua klubissa,
näpelöidä hermostuneesti partaansa ja selailla lehtiä ja
aikakauskirjoja; kasvoista näkyy että hän ei lue, vaan ahmii, ehtimättä
tuskin pureksia. Väkisten tunkee mieleen ajatus, että lukeminen oli
yhtenä hänen sairaloisia tottumuksiaan, koska hän yhtäläisellä
ahneudella luki kaikkea mitä vain käsiin sattui, jopa menneenvuotisia
lehtiä ja almanakkojakin. Kotona hänellä oli tapana lukea pitkällään.




III.


Kerran eräänä syksyaamuna Ivan Dmitritsh, nostettuaan palttookauluksensa
ja käydä polskuttaen likaisia kujia ja takapihoja pyrki erään porvarin
luo panemaan toimeen ryöstötuomiota. Hänen mielialansa oli synkkä kuten
aina aamusilla. Eräällä poikkikadulla kohtasi hän kaksi vankia
jalkaraudoissa, joita neljä vartiasotamiestä pyssyineen saattoi. Oli
Ivan Dmitritsh ennenkin usein kohdannut vankeja ja aina olivat ne
herättäneet hänessä säälin ja epämieluisan tunteen, nyt sitä vastoin
tämä kohtaus teki häneen jonkin erinäisen, kummallisen vaikutuksen.
Hänestä alkoi yht'äkkiä tuntua siltä, että hänetkin voidaan kytkeä
kahleisiin ja samaten saattaa likaista katua myöten vankityrmään.
Käytyään porvarin luona ja palatessaan kotia, hän kohtasi postitoimiston
läheisyydessä tuttavan poliisipäällikön, joka tervehti ja kulki hänen
kanssaan rinnan kadulla muutaman askelen; tässä oli hänen mielestänsä
jotakin epäilyttävää. Kotona eivät koko päivässä haihtuneet hänen
päästänsä vangit ja pyssysotamiehet, ja jokin käsittämätön sydämen
levottomuus teki hänelle lukemisen ja ajatustensa keskittämisen
mahdottomaksi. Iltasella hän ei sytyttänyt huoneessaan kynttilätä, koko
yössä hän ei nukkunut ja lakkaamatta pyöri hänen päässänsä ajatus, että
hänet voidaan vangita, panna rautoihin ja salvata vankityrmään. Hän ei
tiennyt tehneensä minkäänlaista rikosta ja saattoi olla varma siitä,
ettei hän vastedeskään tekisi murhaa, murhapolttoa tahi varastaisi;
mutta voihan tietämättänsäkin, vasten tahtoansa tehdä rikoksen ja
paljonhan panettelukin saa aikaan ja voihan vielä viimeisellä nipukalla
oikeudellinen virhe käydä mahdolliseksi. Opettaahan ikivanha
kansanviisauskin, että kerjuupussista ja vankeudesta ei ole kenenkään
itseään vapaaksi vannominen. Ja oikeusvirhe, oikeudenkäytön nykyisellä
kannalla ollessa, on hyvin mahdollinen eikä siinä ole mitään
kummeksittavaakaan. Ihmiset, jotka ovat virallisessa, muotopuolisessa
suhteessa toisten kärsimyksiin, esimerkiksi tuomarit, poliisit, lääkärit
karaistuvat tottumuksen voimasta aikaa myöten siihen määrään, ett'eivät
voi, vaikka tahtoisivatkin, suojattejaan ja hoidokkaitaan kohdella
muuten kuin virallisesti ja kaavan mukaan; siinä kohden he eivät
vähääkään eroa maaukosta, joka takapihalla teurastaa lampaita ja
vasikoita eikä huomaa verta. Vaan jotta moisen virallisen, hengettömän
persoonallisen kohtelun kautta viaton ihminen voi menettää kaikki
säätyoikeutensa ja tulla tuomituksi pakkotyöhön, siihen tuomari ei
tarvitse muuta kuin -- aikaa. Vain aikaa, voidakseen noudattaa joitakin
muodollisuuksia, joista tuomarille maksetaan palkka, ja sen jälkeen on
kaikki päättynyt. Hae sitten oikeutta ja turvaa tässä vähäisessä,
likaisessa kaupungin pahaisessa kahdensadan virstan päässä rautatiestä!
Ja eiköpä liene naurettavaakin oikeutta ajatteleminen, kun jokaista
väkivallan tekoa yhteiskunnan puolelta tervehditään järkevänä ja
tarkotuksen mukaisena välttämättömyytenä, ja mikin armahduskirja, esim.
syyttömäksi julistus herättää koko suuttumuksen myrskyn,
tyydyttämättömän koston tunteen?

Aamusella Ivan Dmitritsh nousi kauhuissaan ylös, kylmä hiki otsallaan,
ja oli täysin vakuutettu, että hänet voidaan vangita minä hetkenä
hyvänsä. Jos, -- ajatteli hän, eiliset synkät ajatukset eivät ole yön
aikana hellinneet hänestä, niin on niissä rahtunen totuutta. Mahdotonhan
niiden oli juolahtaa päähän ilman minkäänlaista aihetta. --

Poliisi kulki hitain askelin ikkunain ohi: sekään ei tapahtunut syyttä.
Siinä kaksi miestä seisahtuu talon läheisyydessä ja on vaiti. Miksi ovat
he vaiti?

Ja siitä lähtein Ivan Dmitritshille koittivat tukalat päivät ja
rauhattomat yöt. Kaikki, jotka kulkivat ikkunain ohi tahi poikkesivat
pihaan, olivat hänen mielestänsä vakoilijoita ja urkkijoita. Puolipäivän
aikaan poliisikomisaarius tavallisesti ajoi kaksivaljakollaan
kaupungilla; hän ajoi kaupungin laidassa olevalta taloltaan
poliisikamarille, mutta Ivan Dmitritshin mielestä hän joka kerran ajoi
liian nopeasti ja joka kerran oli hänen ulkomuotonsa jotakin erikoista
ilmaisevinaan: näytti aivankuin kiiruhtaisi hän ilmoittamaan, että
kaupunkiin on ilmestynyt erittäin vaarallinen pahantekijä. Ivan
Dmitritsh vavahti kuullessaan porttikellon kilahtavan tahi porteissa
jyskävän, joutui pois tolaltaan, kun kohtasi tuntemattoman ihmisen
kortteeriemäntänsä luona; poliiseja ja santarmeja kohdatessaan hän
hymyili ja vihelteli, näyttääkseen välinpitämättömältä. Yöt läpi kotasin
hän oli nukkumatta, odottaen vangitsemistaan, mutta kuorsasi ja hengitti
kovasti ja syvään, niinkuin nukkuva, jotta emäntä luulisi hänen
makaavan; jos hän ei saanut nukuttua, merkitsi se tietysti, että
omantunnon soimaukset kalvoivat häntä -- mikä sitova todeksinäyttö!
Tapahtumat ja terve järki todistivat hänelle, että tämä pelko ei ole
muuta kuin joutavuutta ja houkkamaisuutta, että arestissa ja
vankeudessa, laveamman katsantokannan mukaan, ei ole itse asiassa mitään
peljättävää, -- ollapa omatunto vain puhdas ja rauhallinen; mutta mitä
järkevämmin ja johdonmukaisemmin hän asiata mietti, sitä suuremmaksi ja
vaikeammaksi kasvoi sielun ahdistus; se oli jotakin samantapaista, kuin
on kerrottu eräästä erakosta, joka tahtoi hakata itselleen aukioimen
paikan aarniometsään; mitä uutterammin hän kirveellään teki työtä, sitä
sakeammaksi paisui metsä. Vihdoin viimein Ivan Dmitritsh, nähdessään sen
hyödyttömäksi, lakkasi kokonaan ajattelemasta ja antautui koko
sielullaan epätoivon ja pelon valtaan.

Hän rupesi hakemaan yksinäisyyttä ja karttamaan ihmisiä. Virantoimitus
oli hänestä jo ennenkin vastenmielistä, nyt se tuli hänelle
sietämättömäksi. Hän pelkäsi, että häntä jollakin tavalla petetään,
pannaan salaa hänen taskuunsa rahaa ja sitten syytetään lahjojen otosta,
tahi että hän itse vahingossa tekee kruunun papereissa virheen, joka on
väärennyksen arvoinen, tahi hävittää vieraita rahoja. Kumma ett'ei hänen
ajatuksensa ennen ollut noin notkea ja kekseliäs, kuin nyt, jolloinka
hän joka päivä mietti tuhansia eri syitä, joiden nojalla hänen
vapautensa ja maineensa saattoivat joutua vaaraan. Siihen sijaan
ulkomaailmaan kohdistunut huomionsa melkoisesti heikkeni, erittäinkin
mitä tuli kirjojen lukemiseen, ja jopa alkoi muistikin pahasti pettää.

Keväällä, kun lumi suli, löydettiin muutamasta rotkosta lähellä
hautuumaata kaksi puoleksi mädännyttä ruumista -- vanhan eukon ja pojan,
jotka merkeistä päättäen olivat kuolleet väkivaltaisen kuoleman.
Kaupungissa ei muusta puhuttu, kuin näistä ruumiista ja tuntemattomista
murhantekijöistä. Jotta tämän kaksinkertaisen murhan tekijäksi ei
luultaisi Ivan Dmitritshiä, niin hän kulki kaduilla hymyileväisenä,
mutta kohdatessaan tuttaviaan hän vuoroin kalpeni ja punastui ja alkoi
vakuuttaa, ettei katalampaa rikosta ole, kuin heikkojen ja avuttomien
murhaaminen. Mutta tähän valheella liikkumiseen hän pian kyllästyi ja
jonkun aikaa tuumittuaan hän päätti, että hänen asemassaan on parasta
piileytyä talonemännän kellariin. Kellarissa hän siis kyyrötti päivän,
sitten yön ja vielä seuraavan päivän, siellä hänen tuli kovasti vilu, ja
odotettuaan ehtoohämärää hän salaa kuin varas hiipi huoneeseensa. Aamun
valkenemaan asti seisoi hän keskellä lattiaa, hievahtamatta paikaltaan
ja kuulostellen. Varhain aamusella, ennen auringon nousua, tuli emännän
luo muurareja. Ivan Dmitritsh hyvin tiesi, että he tulivat muuraamaan
uudestaan kyökin uunia, mutta pelko se kuiskasi hänen korvaansa, että
nämä eivät ole muurareja vaan muurareiksi puettuja poliiseja. Hän hiipi
hiljaa asunnosta ulos ja lähti, kauhun valtaamana, viilettämään ilman
takitta ja hatutta pitkin katuja. Haukkuen ajoivat häntä takaa koirat,
joku talonpoika huusi hänen jälkeensä, korvissa vinkui tuuli, ja Ivan
Dmitritshistä tuntui kuin koko maailman väkivalta olisi kasaantunut
hirmuiseksi vuoreksi hänen takanaan ja tavottanut häntä kiinni.

Hänet pidätettiin, tuotiin kotia ja emäntä lähetettiin noutamaan
lääkäriä. Lääkäri Andrei Jefimitsh, josta edempänä kerrotaan, määräsi
kylmiä kääreitä päähän sekä laakeri- ja kirsimarjantippoja, pudisti
suruisesti päätään ja lähti pois, sanottuaan emännälle ett'ei hän enää
tule, koska ei pidä häiritä ihmisiä hulluksi tulemasta. Kotona kun ei
ollut varoja elää eikä lääkärin hoitoa saada, niin Ivan Dmitritsh kohta
vietiin sairashuoneeseen, jossa hänet sijoitettiin kuppatautisten
osastoon. Hän kun ei nukkunut öisin, koukutteli ja häiritsi sairaita,
niin käski Andrei Jefimitsh kohta sen jälkeen viedä hänet huoneeseen N:o
6.

Vuoden kuluttua Ivan Dmitritsh joutui kaupungissa jo unhotukseen ja
emäntä kantoi hänen kirjansa katoksen alle rekeen, josta poikalurjukset
ne ennen pitkää kantoivat teille tietymättömille.




IV.


Ivan Dmitritshin vasemman puolisena naapurina on, kuten jo olen
kertonut, juutalainen Mooses, naapuri oikealla puolella taasen on
lihavuuteensa pakahtuva, melkein pyöryläinen maa-ukko, kasvot tylsät ja
aivan mielettömät. Tämä liikkumaton, ahvatti ja siivoton eläin on jo
ammoin sitten menettänyt ajatus- ja tuntemiskykynsä. Hänestä käy
lakkaamatta kirpeä, tukehuttava löyhkä.

Nikiitta, joka häntä korjaa, lyö häntä armottomasti, täydellä hartian
väellä, säälimättä nyrkkejään; mutta julmaa ei ole oikeastaan se että
häntä lyödään, -- siihen voi tottua, -- julmaa siinä on, että tämä
tylsynyt eläin ei vastaa lyömisiin sanallakaan, ei liikkeellä, ei
silmänluonnillakaan edes, huojutteleksen vaan raskaan tynnyrin tavoin.

Viides ja viimeinen asukas huoneessa N:o 6 on porvari, joka joskus ennen
on palvellut lajittelijana postissa, pieni, laihanlainen valkoverinen
mies, kasvot hyvänsävyiset, vaan hieman viekkaat. Päättäen hänen
järkevistä, levollisista silmistään, jotka katsovat kirkkaasti ja
iloisesti, hän kuvittelee olevansa täysijärkinen ja hautoo jotakin
suurta, mieluisata salaisuutta, Hänellä on tyynyn ja matrassin alla
jotakin, jota hän ei suostu näyttämään kenellekään, ei suinkaan pelosta
että se otetaan häneltä pois tahi varastetaan, vaan häveliäisyydestä.
Väliin astuu hän ikkunan ääreen ja käännyttyään tovereihinsa selin,
pukee hän jotakin rinnalleen ja katselee taivuttaen päätään; jos silloin
astuu hänen luokseen, niin joutuu hän ymmälle ja repii jotakin pois
rinnaltaan. Mutta hänen salaisuuttaan ei ole vaikea arvata.

-- Onnitelkaa minua, sanoo hän usein Ivan Dmitritshille, -- minut on
esitetty Stanislain toisen luokan ritarimerkin ja tähden saamiseen.
Toisen luokan ritarimerkki tähden kanssa annetaan vaan ulkomaalaisille,
mutta minun suhteeni tahdotaan jostakin syystä tehdä poikkeus, hymyilee
hän ja kohauttaa hämillään olkapäitään. -- Tämäpä on minulle kokonaan
odottamatonta, sen tunnustan!

-- Minä en tuosta käsitä niin mitään, vastaa Ivan Dmitritsh jurosti.

-- Vaan tiedättekö minkä minä ennemmin tahi myöhemmin olen saavuttava?
jatkaa entinen lajittelija, viekkaasti siiristäen silmiään. -- On aivan
varmaa että minä saan ruotsalaisen Pohjantähden ritarimerkin. Sen
saamiseksi kannattaa vaivaakin nähdä. Valkoinen risti ja musta nauha. Se
on hyvin kaunis:

Luultavasti elämä ei missään muualla ole niin yksitoikkoista kuin täällä
sivurakennuksessa. Aamulla sairaat, paitsi halvattua ja paksua ukon
vähkyrää, peseytyvät etehisessä suuressa saavissa ja pyyhkivät silmänsä
viitan liepeihin; sen jälkeen juovat he tinatuopeista teetä, jota heille
päärakennuksesta noutaa Nikiitta. Jokaiselle on määrätty tuoppi mieheen,
Puoliseksi syövät he hapankaalikeittoa ja puuroa, iltasella syödään
puuroa, joka on jäänyt päivälliseltä tähteeksi. Väliaikoina loikoillaan
ja makaillaan, katsellaan ikkunoista ja käyskennellään nurkasta
nurkkaan.

Samaten jatkuu joka päivä. Entinen lajittelija, hänkin puhuu aina
samoista ritarimerkeistään.

Outoja ihmisiä nähdään harvoin huoneessa N:o 6. Uusia mielenvikaisia
lääkäri ei kaukaan aikaan ota vastaan ja halullisia hulluinhuoneissa
kävijöitä ei tässä maailmassa ole paljon.

Kerran kahdessa kuukaudessa käy sivurakennuksessa parturi Semjon
Lasaritsh. Millä tavalla hän leikkaa mielenvikaisten hiukset ja millä
tavalla Nikiitta on hänelle siinä avullisena, ja millaiseen hämminkiin
sairaat kulloinkin joutuvat, milloin juopunut, hymyilevä parturi
näyttäytyy ovesta, siitä emme rupea kertomaan.

Paitsi parturia ei sivurakennuksessa käy ketään. Sairaat ovat tuomitut
näkemään päivät päästään vain Nikiitan.

Mutta hiljattain levisi kautta koko sairaalan kuorin jokseenkin outo
huhu.

Huhu tiesi kertoa, että huoneessa N:o 6 olisi muka ruvennut käymään
lääkäri.




V.


Kummallinen huhu!

Tohtori Andrei Jefimitsh Ragin on merkillinen mies tavallaan. Kerrotaan
hänen aikaisemmalla iällään olleen varsin jumalisen ja valmistautuneen
rupeamaan papiksi, ja että hän, päätettyään kimnaasin oppikurssin vuonna
1863, aikoi pyrkiä hengelliseen akatemiaan, vaan oli muka hänen isänsä,
lääketieteen tohtori ja kirurgi, tehnyt hänestä katkerata pilaa ja
jyrkästi ilmoittanut, että hän ei tahdo enää tietää pojastaan mitään,
jos tämä vaan rupee papiksi. Minkä verran siinä on perää, sitä en tiedä,
mutta niin ainakin Andrei Jefimitsh itse tunnusti, ettei hänellä koskaan
ollut taipumusta lääketieteeseen eikä yleensä muihinkaan
erikoistieteisiin.

Kuinka sen laita lienee ollutkin, vaan päätettyään oppikurssin
lääketieteellisessä tiedekunnassa hän ei kuitenkaan pappisuralle
antautunut. Mitään jumalisuutta hänessä ei huomattu ja lääkäri-uransa
ensi aikoina oli hänessä yhtä vähän papillisia ominaisuuksia
huomattavana kuin niitä oli nytkään.

Hänen ulkomuotonsa on vastenmielinen, töykeä, moukkamainen; kasvojensa,
partansa, silosten hiustensa ja rotevan, kömpelön ruumiinrakennuksensa
kautta muistuttaa hän ravintoloitsijaa suuren maantien varrella,
tuollaista ylenlihavata, kohtuutonta, ynseätä miestä. Kasvot, joilla
näkyy sinisiä suonia, ovat tylyt, silmät pienet, nenä punainen. Pitkän
vartalonsa ja leveiden hartioidensa ohella on hänellä tavattoman jyhkeät
kädet ja jalat: yhdestä nyrkiniskusta luulisi toki jo hengen lähtevän.
Mutta astuntansa on hiljainen ja ryhtinsä arkamaisen nöyristelevä;
kohdatessaan ketä hyvänsä ahtaassa käytävässä hän aina ensinnä pysähtyy,
antaen toiselle tietä, ja virkkaa, ei syvällä basso-äänellä, kuten
luulisi, vaan hienolla, pehmeällä tenoori-äänellä: "anteeksi!". Hänellä
on niskassa vähäinen paisuke, jonka tähden hän ei voi käyttää kovaksi
tärkättyjä kaulustoja ja sentähden hänellä on aina yllään pehmoinen
palttinainen tahi pumpulinen paita. Yleensä hän ei käy puettuna kuin
tohtori. Samoja vaatteita pitää hän likemmä kymmenen vuotta, ja uudet
pukunsa, jotka hän tavallisesti ostaa juutalaisen puodista, näyttävät
yhtä kuluneilta ja nurttautuneilta kuin vanhatkin; sama takki on hänellä
päällä kunhan ottaa vastaan sairaita, syö puolista ja käy vieraissa; se
ei kuitenkaan ole luettava ahneuden syyksi, vaan se on seurauksena
siitä, ettei hän yhtään välitä millaisessa ulkoasussa hän esiintyy.

Kun Andrei Jefimitsh saapui kaupunkiin astuakseen virkaansa, niin oli
"armeliaisuuslaitos" kauheassa tilassa. Sairaalan huoneissa, käytävissä
ja pihalla oli vaikeata hengittää siellä vallitsevan löyhkän takia.
Sairaanvaalijat, rengit ja hoitajat sekä heidän lapsensa makasivat
samoissa suojissa missä sairaatkin. Valituksia kuului, että torakoilta,
luteilta ja hiiriltä ei saanut rauhaa. Kirurgillisessa osastossa ei
ruusu koskaan lakannut ihmisiä vaivaamasta. Koko sairaalaa varten oli
vain kaksi välskärinveistä eikä ainoatakaan lämpömittaria, kylpyammeissa
säilytettiin potaattia. Tarkastaja, emännöitsijä ja välskäri nylkivät
sairaita ja vanhasta tohtorista, Andrei Jefimitshin edeltäjästä
kerrottiin, että hän olisi salaa kaupitellut sairaalan spriitä ja
muodostanut sairaanhoitajattarista ja naispotilaista itselleen
kokonaisen haaremin. Kaupungissa hyvin tiedettiin kaikki nämä
väärinkäytökset, vieläpä liioiteltiinkin niitä, vaan sallittiin niiden
kuitenkin rauhassa rehottaa; toiset puolustivat niitä sillä, että
sairaalaan menevät vaan porvarit ja maalaiset, joilla ei pitäisi olla
syytä tyytymättömyyteen, koska heillä kotona on paljon kurjemmat olot
kuin konsanaan sairaalassa; ei suinkaan sairaille voitu ruveta
pyynpaistia syöttämään! Toiset taasen sanoivat puolustukseksi sen, että
kaupungin on mahdoton yksinään, ilman maalaiskunnan apua, ylläpitää
kelvollista sairashuonetta; hyvä kun on vaillinaisempikin! Ja nuori
maalaiskunta ei ruvennut sairaalaa perustamaan kaupunkiin eikä sen
ulkopuolelle siitä syystä että kaupungilla oli jo olemassa sairaala.

Päätettyään sairashuoneen tarkastuksen Andrei Jefimitsh tuli siihen
päätökseen, että tämä laitos on siveyttä loukkaava ja asujanten
terveydelle sangen turmiollinen. Hänen mielipiteensä mukaan olisi ollut
viisainta laskea sairaat oman onnensa nojaan ja sulkea koko sairashuone.
Mutta hän myöskin tiesi, että sen toimeenpanemiseksi ei riittänyt
yksistään hänen tahtonsa, eikä se olisi tuottanut mitään hyötyäkään; jos
luontoperäisen ja siveellisen mädännäisyyden saa poistetuksi yhdestä
paikasta, siirtyy se toiseen; täytyy odottaa kunnes se itsestään
haihtuu. Ja sen lisäksi, jos ihmiset kerran olivat perustaneet
sairashuoneen ja kärsivät sitä keskellään, niin se merkitsee, että
sellainen laitos on heille tarpeen. Ennakkoluulot ja kaikki nuo
inhimilliset turmionpesät ovat välttämättömiä, sillä niistä voi ajan
oloon kehittyä jotakin kelvollista, niinkuin lannasta, kun se sekotetaan
pellon multaan. Maailmassa ei ole mitään niin hyvää, joka ei olisi
vuotanut sameasta alkulähteestä.

Ryhdyttyään virkansa tehtäviin käsiksi Andrei Jefimitsh asettui
jokseenkin välinpitämättömälle kannalle näitten nurjien olojen suhteen.
Hän vain pyysi että sairaalan rengit ja hoitajattaret eivät makaisi
samoissa huoneissa, missä sairaat makasivat ja hankki kaksi kaappia
instrumentteja varten, mutta tarkastaja, ruuanhankkija ja välskäri sekä
kirurgilliseen osastoon pesiintynyt ruusu jäivät entisille paikoilleen.

Andrei Jefimitsh pitää järkevyyttä ja kuntoa sangen suuressa arvossa,
mutta saattaakseen elämän omassa ympäristössään järjen ja kunnon
vaatimuksia vastaavalle kannalle, siihen häneltä puuttuu tarpeellista
mielenlujuutta ja uskoa omaan oikeuteensa. Käskijäksi, ehkäisijäksi ja
komentajaksi hän ei ole luotu. Näyttää ihan siltä kuin olisi hän
mielessänsä päättänyt olla milloinkaan ääntään korottamatta ja
käyttämättä kieliopin määrityksien mukaista käskytapaa. Hänen on
vaikeata sanoa "anna se", tai "tuo se"; kun hän haluaa syödä, yskähtelee
hän päättämättömänä ja virkkaa kyökkyrilleen: "Olisikohan siellä
teetä ..." tahi: "Onkohan siellä päivällinen joutunut". Sanoa
tarkastajalle, että hän lakkaisi varastamasta, tahi antaa tälle hyvin
ansaittu potku, tahi lakkauttaa kokonaan tämä tarpeeton loisvirka -- se
on kerrassaan yli hänen voimiensa käypää. Kun Andrei Jefimitshiä
petetään tahi imarrellaan, tahi kun hänelle tuodaan allekirjoitettavaksi
tieten väärennetty lasku, niin hän punastuu kuin rapu ja tuntee olevansa
syynalainen, mutta laskun hän yhtäkaikki allekirjoittaa; kun potilaat
valittavat hänelle nälkäänsä tahi hoitajattarien raakaa kohtelua, niin
hän joutuu hämille ja syynalaisesti sopertelee:

-- Hyvä, hyvä, minä otan perästä siitä selkoa... Kaiketi siinä on jokin
väärinkäsitys...

Ensi alussa Andrei Jefimitsh työskenteli hyvin uutterasti. Hän otti
vastaan sairaita aamusta puolipäivään asti, suoritti leikkauksia,
harjoittipa vielä kätilönkin tointa. Naisväki puheli hänestä, että hän
on tarkkatuntoinen ja oivaltaa hyvin taudit, varsinkin lasten sekä
naisten. Mutta aikaa voittaen työ alkoi ikävystyttää häntä
yksitoikkoisuutensa ja hyödyttömyytensä takia. Tänä päivänä otat vastaan
30 sairasta, huomenna on niitten luku lisääntynyt 35:ksi, ylihuomenna
40:ksi, ja niin sitä jatkuu päivästä päivään, vuodesta vuoteen ilman
että voitaisiin sanoa kuolevaisuuden kaupungissa vähentyvän tahi
sairaiden herkeävän käymästä. Ei ole ajateltavissakaan että
neljällekymmenelle sairaalle voisi antaa tehokasta apua
vastaanotto-aikana aamusta puolipäivään saakka, se on sula mahdottomuus;
koko lääkärintoimi on siis suuri petos, ajatteli asiaa miltä kannalta
hyvänsä. Ja koska tilivuoden kuluessa on vastaanotettu 12,000 sairasta,
niin on sen kautta, peittelemättä puhuen, petetty 12,000 ihmistä. Mutta
toiselta puolen on taas yhtä mahdotonta saattaa kaikki arveluttavasti
sairaat sairashuoneisiin ja parannella heitä tieteen sääntöjen mukaan,
sillä sääntöjä kyllä on, mutta itse tiede on kuollut; jos taas jättää
filosofeeraamisen sikseen ja rupee sääntöjä turhantarkasti noudattamaan
niinkuin muutkin lääkärit, niin on sitä varten ensi sijassa tarpeen
puhtaus ja raitis ilma, eikä likaisuus, terveellinen ruoka eikä
mätänevästä hapankaalista valmistettu keitto, sekä hyvät apulaiset eikä
varkaat.

Ja mitäpä maksaisi estää ihmisiä kuolemasta, jos kerran kuolema on
jokaisen normaalinen, laillinen loppu? Mitäpä hyötyä siitä, jos joku
torikaupustelija tahi virkamies elääkin viisi, tahi hyvässä lykyssä
kymmenen vuotta kauemmin? Jos sen sijaan otaksumme lääketieteen
tarkotuksen olevan kipujen ja kärsimysten vaimentamisen, niin seuraa
itsestänsä kysymys: mitäpä varten niitä vaimentaa? Ensiksikin, sanotaan,
että kärsimykset auttavat ihmistä täydellisyyteen, ja toiseksi, jos
ihmiset tosiaankin oppivat vaimentamaan kärsimyksiään pillereillä ja
tipoilla, niin laiminlyövät he kokonaan uskonnon ja filosofeeraamisen,
joissa heillä tähän saakka on ollut vahva turva kaikissa tukalissa
elämäntiloissa ja joissa he ovat tunteneet itsensä onnellisiksi. Pushkin
kärsi ennen kuolemaansa kauheita tuskia, onneton Heine makasi useita
vuosia halvattuna; miksi pitäisi sitten jonkun Andrei Jefimitshin tahi
Matriona Savishnan kokonaan vapaantumaan kärsimyksistä, heidän
elämässään kun ei kuitenkaan ole mitään sisällystä ja olisi aivan tyhjä
ja merenpohjalla asuvan likoeläimen elämän kaltainen, ellei heillä olisi
kärsimyksiä?

Moisten mietteiden turruttamana Andrei Jefimitsh heittäytyi
toimettomaksi eikä siitä lähtein enää joka päivä käynyt sairashuoneessa.




VI.


Elämänsä viettää hän seuraavalla tavalla. Aamusella hän tavallisesti
nousee kello kahdeksan aikaan, pukeutuu ja juo teetä. Sitten istuu hän
työkammioonsa lukemaan tahi menee sairaalaan. Täällä, sairaalassa,
kapeassa pimeässä käytävässä istuvat apua hakevat sairaat, odottaen
luoksepääsyä. Heidän ohitsensa, kolkuttaen saappaillaan kivipermantoon,
juoksevat rengit ja sairaanhoitajattaret, kulkea hitustavat kuihtuneet
sairaat pitkissä viitoissa, kannetaan kuolleita ja käymäläastioita,
lapset itkevät, läpituuli puhaltaa. Andrei Jefimitsh tietää, että tämä
ei ole haitallisesti vaikuttamatta kuumesairasten, keuhkotautisten ja
yleensä herkkämielisten sairasten tilaan, mutta mitäpä sille taitaa?
Vastaanottohuoneessa kohtaa hän välskärin; välskäri Sergei Sergeitsh on
pienenläntä mies, kasvot sileiksi ajetut, puhtaat ja pöhöttyneet,
liikkeet pehmoisen sulavat, puku uusi ja väljä -- luulisi häntä pikemmin
senaattoriksi kuin välskäriksi. Kaupungissa hän on hyvin paljo käytetty
ja hän esiintyy aina valkoinen kravatti kaulassa ja pitää
itseään oppineempana kuin tohtori, jota ei käytä juuri kukaan.
Vastaanottohuoneen nurkassa seisoo pyhimyskaapissa suuri jumalankuva,
sen edessä riippuu raskas pyhimyslamppu ja vieressä on valkoisella
peitteellä verhottu instrumenttihylly; seinillä riippuu piispojen
muotokuvia, Svjätogorin luostarin maisemamaalaus ja kuivaneista
ruiskukista kyhättyjä seppeleitä. Sergei Sergeitsh on hyvin jumalinen ja
komeutta rakastava. Jumalankuvan on hän omilla varoillaan hankkinut;
sunnuntaisin lukee joku sairaista hänen käskystään ylistysvirren
Kristukselle, Pyhälle Neitsyelle ja Pyhimyksille, ja sen jälkeen Sergei
Sergeitsh itse käy joka huoneessa ja suitsutusastiallaan suitsuttaa
pyhää savua.

Sairaita kun on paljo ja aikaa niukalti, niin lääkäri ei jouda jokaista
tarkoin tutkimaan, vaan tiedustelee lyhyesti sairaan tilaa ja antaa
joitakin lääkkeitä, kamferttilinimenttiä tai risiiniöljyä. Andrei
Jefimitsh istuu miettiväisenä, nojaten poskeansa nyrkkiin, ja kyselee
koneenomaisesti. Sergei Sergeitsh istuu samaten, hieroskelee käsiään ja
puuttuu hänkin välistä keskusteluun.

-- Taudit ja kärsimykset johtuvat siitä, virkkaa hän, -- että olemme
niin hitaita rukouksessa lähestymään armorikasta Herraa Jumalaa. Niin se
on justiin!

Vastaanottoaikana Andrei Jefimitsh ei suorita minkäänlaisia leikkauksia;
hän on jo aikaa sitten vieraantunut niistä ja veren näkeminen saattaa
hänen mielensä vastenmielisesti kuohuksiin. Kun hänen joskus täytyy
avata lapsen suu tarkastaakseen kurkkua, ja lapsi huutaa ja
puolusteleiksen pienillä kätösillään, niin tuo melu hänen korvissaan
panee hänen päänsä pyörryksiin ja kyynelet kiertyvät silmiin. Hän
kirjoittaa tuota pikaa lääkkeen ja viittoo käsillään, että eukko
pikemmin veisi lapsen pois.

Vastaanotossa häneen tekee ikävystyttävän vaikutuksen sairasten
arkaileminen ja tolkuttomuus, jumalisen Sergei Sergeitshin läheisyys,
muotokuvat seinillä sekä hänen omat kysymyksensä, joita hän
muuttelematta toistelee ja on toistanut jo kolmattakymmenettä vuotta. Ja
otettuaan vastaan viisi kuusi sairasta lähtee hän pois. Jälellä-olevat
ottaa välskäri vastaan yksin.

Aivoissa se mieluisa ajatus, että yksityistä praktiikkaa hänellä,
Jumalan kiitos, ei ole kaukaan aikaan enää ollut sekä ettei häntä kukaan
enää häiritse, Andrei Jefimitsh istuu heti kotiin tultuaan
työhuoneeseensa ja rupee lukemaan. Hän lueskelee tavattoman paljo ja
aina suurella mieltymyksellä. Puolet palkkaansa käyttää hän kirjojen
ostoon ja kuudesta asuinhuoneesta on kolme ahdettu täyteen kirjoja ja
vanhoja sanomalehtiä. Eniten hän rakastaa historiallisia ja
filosofiallisia teoksia; lääketiedettä koskettelevista tilaa hän
ainoastaan "Lääkärilehteä", jota hän aina alottaa lukea lopusta päin.
Lukeminen jatkuu kulloinkin useampia tunteja keskeymättä eikä häntä
uuvuta. Eikä hän lue niin nopeasti ja katkonaisesti, kuten Ivan
Dmitritsh aikoinaan luki, vaan hitaasti, syventymällä ja pysähtymällä
niissä kohdin, jotka häntä miellyttävät tahi joita hän ei käsitä. Kirjan
vieressä on aina pieni viinakarafiini ja pöytäveralla ilman lautasetta
joko suolagurkku tahi liotettu omena. Joka puolen tunnin päästä hän,
kääntämättä katsettaan kirjasta, kaataa itselleen ryypyn viinaa, jonka
hän juo ja sitten, sormillaan hapuroiden, ottaa hän gurkun, josta
haukkaa palasen.

Kello kolmen aikaan hän varovasti astuu kyökin oven luo, yskähtelee ja
virkkaa:

-- Daria hyvä, onkohan siellä päivällinen joutunut...

Huononlaisen ja puhtaudeltaan epäiltävän päivällisen syötyään Andrei
Jefimitsh mittailee edes takasin huoneitaan, kädet ristittyinä rinnalle,
ja miettii. Kello lyö neljä, sitten viisi, hän yhä kävelee ja miettii.
Tuon tuostakin narahtaa kyökin ovi ja Darian punainen, uninen naama
tulee näkyviin.

-- Andrei Jefimitsh, joko saa tuoda olutta? kysyy hän huolestuneena.

-- Ei, antaa vielä olla ... vastaa Andrei Jefimitsh. -- Minä varron ...
minä varron...

Illansuussa tulee tavallisesti postimestari, Mihail Averjanitsh, ainoa
henkilö koko kaupungissa, jonka seura Andrei Jefimitshistä ei tunnu
rasittavalta. Mihail Averjanitsh oli ammoin sitten mahdottoman rikas
tilanomistaja ja palveli ratsuväessä, vaan joutui sitten häviöön ja
rupesi hädän pakottamana postiviraston palvelukseen. Hän on reippaan ja
verevän näköinen vanhus, poskipartansa uhkea ja harmaa, olentonsa
mieluinen ja äänensä kova ja miellyttävä. Hän on hyväsydäminen ja
tunteikas, vaan tuittupäinen. Kun joku postissakävijöistä inttää
vastaan, on erimieltä hänen kanssaan tahi rupee muuten vaan mukisemaan,
niin Mihail Averjanitsh lennähtää punaiseksi, vapisee koko ruumiissaan
ja ärjäsee ukkosen äänellä: "Suu kiinni!" jotenka postitoimistosta jo
aikoja sitten on vakaantunut maine semmoisena laitoksena, jossa ei
leikkiä suvaita. Mihael Averjanitsh kunnioittaa ja rakastaa Andrei
Jefimitshiä hänen valistuneisuutensa ja ylevähenkisyytensä takia, muita
kohtaan on hän kopea kuten alaisilleen ainakin.

-- Tässä olen minäkin! virkkaa hän tullessaan Andrei Jefimitshin luo. --
Hyvää iltaa, ystäväiseni! Olette kai jo kyllästynyt minuun, vai kuinka?

-- Päinvastoin, minä olen varsin iloinen, vastaa tohtori. -- Olen aina
iloinen milloin te tulette.

Ystävykset istuvat työhuoneen sohvaan ja polttelevat jonkun aikaa
ääneti.

-- Daria hyvä, olisikohan siellä olutta! virkkaa Andrei Jefimitsh.

Ensimäisen pullon juovat he niinikään ääneti: tohtori miettiväisenä,
Mihail Averjanitsh sen sijaan ilon, mieleninnon paiste otsallaan, kuten
henkilö, jolla on jotakin hyvin hauskaa kerrottavana. Keskustelun
alottaa aina tohtori.

-- Onpa se surkuteltavaa, lausuu hän verkalleen ja hiljaa, huojuttaen
päätään ja katsomatta puhelukumppaniansa silmiin (hän ei katso koskaan
ihmisiä silmiin), -- onpa se syvästi surkuteltavaa, arvoisa Mihail
Averjanitsh, että kaupungissamme ei ollenkaan löydy ihmisiä, joidenka
kanssa voisi keskustella järkevistä, mieltäkiinnittävistä asioista;
siihen he ovat kerrassaan kykenemättömiä ja haluttomia. Ja tämä
järkevien ihmisten puute pakottaa meitä äärettömiin kieltäymyksiin.
Intelligenssikään ei kohoa jokapäiväisyyttä yhtään korkeammalle;
kehitykseltään se on aivan samalla tasalla kuin alin yhteiskunnan luokka
meillä, sen vakuutan teille.

-- Aivan oikein. Se on minunkin mielipiteeni.

-- Kuten itsekin tiedätte, jatkaa tohtori hiljaisella äänellä ja väliin
pysähtyen, -- on ainoastaan ihmisjärjen korkeimmilla henkisillä
ilmauksilla arvonsa, kaikki muu on mitätöntä ja tyhjää. Järki se on,
joka jyrkästi erottaa eläimen ihmisestä, viittaa jälkimäisen
jumalalliseen alkuperään, korvaapa johonkin määrin hänelle
kuolemattomuudenkin, jota ei ole. Edellä sanottuun perustuen on siis
järki ainoa mahdollinen nautinnonlähde. Vaan me kun emme silmin emmekä
korvin havaitse ympäristössämme järkeä, niin on siis se nautinto meiltä
kielletty. Tosin meillä on kirjoja, mutta kirjat ovat tykkänään toista,
ne eivät ensinkään vastaa elävää keskustelua ja kanssakäymistä. Kirjat
-- jos saan luvan käyttää hieman ontuvaa vertausta -- ovat nuotteja,
keskustelu se on itse laulu.

-- Aivan oikein.

Seuraa sitten hiljaisuus. Kyökistä tulee Daria ja, tylsän surun ilme
kasvoilla, tukien nyrkillä poskeaan, pysähtyy ovelle kuuntelemaan.

-- Oh! huokaa Mihail Averjanitsh. -- Nykyajan ihmisilläkö olisi järkeä!

Ja hän nyt vuorostaan kertomaan, mitenkä ennen elettiin upeasti,
iloisesti ja järkevästi, millaisia eteviä säätyläisiä Venäjällä ennen
oli ja mitenkä korkeassa arvossa he pitivät rehellisyyttä ja ystävyyttä.
Annettiin rahoja lainaksi ilman vekseliä ja pidettiin häpeänä olla
ojentamatta auttavata kättä apua tarvitsevalle toverille. Entäs sen ajan
sotaretket, kahakat ja kiistat, silloiset toverit ja naiset! Kaukasia --
se se on ihmeellisyyksien maa! Muun muassa oli eräs pataljoonan
päällikön vaimo, kummallinen nainen, joka puki itsensä upseerin
univormuun ja matkasi iltasin vuorille yksin, ilman saattajata.
Kerrotaan hänen olleen auloissa (kaukasialaisissa kylissä) luvattomissa
väleissä erään pikkuruhtinaan kanssa.

-- Auta ja varjele ... huokaa Daria oven suusta.

-- Entäs kuinka he söivät ja joivat! Ja mimmoisia hurjia liberaalia he
olivat!

Andrei Jefimitsh on kuuntelevinaan, vaan ei kuule; hän ajattelee
tykkänään omia asioitaan ja härppii oluttaan.

-- Minä näen usein unissani järkeviä ihmisiä ja keskustelen heidän
kanssaan, virkkaa hän aivan odottamatta, keskeyttäen Mihail
Averjanitshilta puheen. -- Isäni antoi minulle huolellisen kasvatuksen,
vaan 60-luvun aatteiden vaikutuksesta pakotti minut rupeamaan
lääkäriksi. Minusta on näyttänyt, että jos silloin en olisi ollut hänen
tahdolleen kuuliainen, niin olisin paraikaa hamassa henkisten liikkeiden
keskuksessa. Olisin epäilemättä jonkun tiedekunnan jäsen. Henkinen kyky
ei ole sekään tietysti koko iän pysyvää, sekin on ohimenevää, mutta
miksi kuitenkin pyrin sitä saavuttamaan, sen tiedätte. Elämä on
ihmiselle kiusallinen ansa. Kun ajatteleva ihminen tulee täysi-ikäiseksi
ja herää kypsyneeseen tajuntaan, niin hän tuntee olevansa kuin ansassa,
josta on mahdoton päästä ulos. Ja niinpä todellakin, joidenkin
satunnaisuuksien kautta on hänet olemattomuudesta kutsuttu elämään...
Miksi? Hän tahtoo tietää olemassaolonsa merkityksen ja tarkotuksen, sitä
ei hänelle ilmoiteta, vaan puhutaan hänelle joukko tyhmyyksiä; hän
kolkuttaa ovelle päästäkseen ulos -- hänelle ei avata; hänen luokseen
saapuu kuolema -- myöskin vasten hänen tahtoaan. Ja niinkuin
vankityrmässä, yhteisen onnettomuuden lähentämät ihmiset tuntevat olonsa
helpommaksi, kun tulevat yhteen, niin elämässäkin jää tuo sadin
huomaamatta kun tutkistelemiseen ja yleistämiseen taipuvaiset ihmiset
kokoontuvat yhteen ja viettävät aikansa tutustuakseen toinen toisensa
yleviin, vapaihin aatteisiin. Siinä mielessä järki on korvaamaton
nautinto.

-- Aivan oikein.

Katsomatta toveriansa silmiin, hiljaisella äänellä ja tuon tuostakin
pysähtyen Andrei Jefimitsh jatkaa puheluaan järkevistä ihmisistä ja
keskusteluista heidän kanssaan; Mihail Averjanitsh kuuntelee vaan ja
myöntää: "Aivan oikein."

-- Ettekö te usko sielun kuolemattomuuteen? kysyy yhtäkkiä postimestari.

-- En, arvoisa Mihail Averjanitsh, en usko eikä ole syytä
uskoaksenikaan.

-- Epäilen minäkin sitä, sen tunnustan. Vaikka minussa kuitenkin on se
tunto, kuin jos en milloinkaan kuolisi. Hohoo, ajattelen itsekseni,
vanha juropää, jo on aikasi kuolla! Vaan sydämessä jokin ääni kuiskaa:
älä usko, et sinä kuole!...

Kellon kymmenettä käydessä Mihail Averjanitsh lähtee pois. Vetäessään
eteisessä turkkia ylleen lausuu hän huoaten:

-- Aution paikan on kohtalo meille asunnoksi määrännyt! Harmillisinta
kaikista on se, että tänne se on vihdoin kuoleminenkin. Hohoo! ..




VII.


Saatettuaan toveriaan Andrei Jefimitsh istuu pöydän ääreen ja alkaa taas
lukemaan. Illan ja yön hiljaisuutta ei häiritse ainoakaan ääni ja aika
näyttää pysähtyvän yhdessä kirjansa ääressä istuvan tohtorin kanssa, ja
paitsi tuota kirjaa ja viheriäkupuista lamppua ei näy muuta olevankaan.
Tohtorin karkeapiirteiset, talonpoikamaiset kasvot vähävähältä
kirkastuvat ja liikutuksen sekä ihastuksen hymy väreilee huulilla hänen
tutkiessa ihmisjärjen valtavia liikkeitä ja virtauksia. Oi, miksipä
ihminen ei ole kuolematon? ajattelee hän. -- Mitä varten ovat olemassa
aivosolmut ja poimut, mitä varten näkö, puheenlahja, itsetunto, nero,
jos kaikki tuo on määrätty Vaipumaan maan poveen ja vihdoin viimein
yhdessä maankuoren kanssa jäähtymään, ja sitten miljoonia vuosia ilman
tarkotusta ja päämäärää maan kanssa aurinkoa kiertämään? Jähmettyäkseen
ja sitten avaruudessa kiertääkseen ei tarvitse ollenkaan
olemattomuudesta kutsua ihmistä korkeine, miltei jumalallisine
järkineen, ja sitten ikäänkuin pilkkaa tehden, muuttaa hänet tomuksi.

Aineiden uudistus! Mutta mitenkä pelkurimaista onkaan lohduttaa itseään
tällä kuolemattomuuden surrogaatilla, vastikkeella! Luonnossa tapahtuvat
itsetiedottomat ilmiöt ovat alempana ihmisellistä typeryyttäkin, koskapa
typeryydessä kuitenkin on edes tietoisuutta ja tahtoa, vaan ilmiöissä ei
ole kerrassaan mitään. Siitä huolimatta puhutaan järjelle näin:
rauhoitu, sillä maassa mädäntynyt olemuksesi antaa elämän toisille
organismeille, elimellisille olennoille, toisin sanoin, sinä alennut
typeryyttäkin mitättömämmäksi. Pelkuri yksin, jossa on suurempi määrä
kuolemankammoa kuin arvollisuutta, saattaa lohduttaa itseään sillä, että
hänen ruumiinsa vastedes tulee jatkamaan elämistään ruohossa, kivessä,
sammakossa... Kuolemattomuutensa näkeminen aineiden uudistuksessa on
yhtä kummallista, kuin loistavan tulevaisuuden ennustaminen kotelolle,
senjälkeen kuin siinä säilytetty kallisarvoinen viulu on särjetty ja
mitättömäksi tehty.

Kellon lyödessä Andrei Jefimitsh heittäytyy tuolin selkämystä vasten,
ummistaa silmänsä ja antautuu hetken ajaksi ajatustensa valtaan. Ja
aivan odottamatta hän, kirjoista saamiensa hyvien aatteiden
vaikutuksesta, luo silmäyksen entisyyteen ja nykyisyyteen. Entisyydestä
ei ole paljo hyvää sanottavana, parempi on siis olla sitä muistelematta.
Nykyisyys taas on entisyyden kaltainen. Hän tietää, että sill'aikaa kun
hänen ajatuksensa yhdessä jäähtyneen maan kanssa kiitävät ympäri
aurinkoa, sillaikaa tohtorin asunnon vieressä suuressa sairashuoneen
rakennuksessa ihmiset nääntyvät taudeissa ja ulkonaisessa likaisuudessa;
joku ehkä ei saata nukkua vaan käy hävityssotaa syöpäläisiä vastaan,
joku ehkä saa tarttuman kautta ruusun tahi ähkyy kireälle köytetyn
siteen tuottamien tuskien takia, jotkut sairaista ehkä pelaavat korttia
sairaanhoitajattarien kera ja juovat viinaa. Tilivuoden kuluessa tuli
petettyä 12,000 ihmistä; koko sairashoitotoimi, kuten kaksikymmentäkin
vuotta takaperin, perustuu varastamiseen, metkuihin, juoruihin,
sukulaisuuteen, raakoihin silmänkääntäjätemppuihin, ja sairaala on
edelleen epäsiveellinen ja hoidokkaiden terveydelle mitä turmiollisin
laitos. Hän tietää, että sairaalan N:o 6:nnessa Nikiitta
rautaristikkojen takana pieksää sairaita ja että juutalainen Mooses joka
päivä käy kaupungilla kerjuulla.

Mutta toiselta puolen hänelle on hyvin tiettyä, että viimeisten 25
vuoden kuluessa lääketieteen alalla on tapahtunut satumainen muutos.
Opiskellessaan yliopistossa hänestä näytti, että lääketieteen ennen
pitkää perii sama kohtalo, mikä tuli alkemian ja metafysiikankin osaksi;
nyt sitä vastoin, kun hän lueskelee öisin, niin lääketiede tuntuu
hänestä liikuttavalta ja herättää hänessä ihmettelyä, jopa ihastustakin.
Ja todellakin, mihinkä aavistamattomaan loistoon lääketiede onkaan
kohonnut, mikä valtava mullistus sen alalla onkaan tapahtunut!
Antiseptiikan avulla tehdään leikkauksia, joita suuri Pirogovkin arveli
mahdottomiksi edes in spe [tulevaisuudessa]. Polvinivelen resektsiooni
on temppu, jonka suorittamiseen jokainen kunnanlääkäri arvelematta
ryhtyy, sadan vatsa-operatsioonin osalle on vain yksi kuolemantapaus
seurauksena, ja kivitautia pidetään niin vähäpätöisenä, ettei siitä
viitsi edes kirjoittaakaan. Kuppa lääkitään perinpohjaisesti. Entä
perinnöllisyysteoriia, hypnotismi, Pasteurin ja Kochin keksinnöt,
terveydenhoito tilastoineen, ja entä sitten meidän venäläinen
kunnallinen lääkintöoppimme? Mielentautioppi nykyisine taudin
luokituksineen, diagnoosi- ja hoitelumetoodeineen on, verraten siihen
mitä se oli ennen, kohonnut pilviä piirtäväksi vuoreksi.
Mielenvikaisille ei kaadeta enää kylmää vettä päähän eikä heitä pueta
hourijain pitkähihaisiin paitoihin; heitä hoidetaan inhimillisesti, jopa
heidän hyväkseen, kuten sanomalehdissä on kerrottu, pannaan toimeen
näytäntöjä ja tanssiaisiakin. Andrei Jefimitsh tietää, että nykyajan
katsantotapojen ja vaatimusten mukaan semmoinen turmionpesä kuin
sairaalan N:o 6 on mahdollinen ainoastaan kahdensadan virstan päässä
rautatiestä, pienessä viheliäisessä kaupungin pahaisessa, jossa
kaupungin valtuuskunnan puheenjohtaja ja kaikki valtuusmiehet ovat vain
puolittain luku- ja kirjoitustaitoon perehtyneitä porvareita, joiden
mielestä lääkäri on uhripappi, jota vähintäkään arvostelematta tulee
uskoa, kaatoi hän kurkkuun vaikka sulatettua tinaa; jossain toisessa
paikassa yleisö ja sanomalehdet jo aikaa sitten olisivat hajoittaneet
maan tasalle tuon pienen Bastiljin.

"Mutta mitäpä tuosta?" kysyy Andrei Jefimitsh itseltään ja aukaisee
silmänsä. -- "Mitä tuosta kaikesta on hyötyä? Antiseptiikka, Koch ja
Pasteur meillä ovat, vaan itse asian ydin ei ole hituistakaan muuttunut.
Sairaus ja kuolevaisuus ovat samat kuin ennen. Mielenvikaisia varten
pannaan toimeen tanssiaisia ja näytäntöjä, vaan vapaaksi heitä ei
kumminkaan lasketa. Kaikki on siis tyhjää hölynpölyä, ja eroa paraimman
vieniläisen klinikan ja minun sairaalani välillä ei itse asiassa ole
minkäänlaista."

Mutta suru ja kateuden tapainen tunne estävät häntä antaumasta
välinpitämättömyyteen. Sen kait vaikuttaa väsymys. Raskas pää painuu
kiinni kirjaan, hän panee käden väliin, että olisi pehmeämpi, ja
ajattelee:

"Minä palvelen väärää asiaa ja saan palkkani ihmisiltä, joita petän; minä
en ole rehellinen. Mutta toisekseen, enhän minä ole itsessäni mitään,
olenhan vaan osa tuota välttämätöntä yhteiskunnallista pahaa: kaikkihan
kunnalliset virkamiehet ovat vahingollisia ja nauttivat ilmaiseksi
palkkaa... Epärehellisyyteeni en siis ole syypää itse, vaan aika... Jos
olisin saanut syntyä parisataa vuotta myöhemmin, niin minä olisin toinen
mies."

Kun kello lyö 3, sammuttaa hän lampun ja menee makuukammariin. Häntä ei
haluta vielä nukkua.




VIII.


Pari vuotta takaperin maalaishallinto päätti osottaa auliutta ja määräsi
annettavaksi kolmesataa ruplaa vuosittain lääkärivoimien lisäämiseksi
kaupungin sairaalassa siksi kunnes maalaishallinto avaisi oman
sairashuoneensa, ja Andrei Jefimitshin apulaiseksi kutsuttiin
piirilääkäri Jevgenij Fedorovitsh Hobotow. Tämä on vielä aivan nuori
mies -- ei kolmeakymmentäkään vuotta täyttänyt, -- pitkäkasvuinen,
tummaihoinen, poskipäät ulkonevat ja silmät pienet; hänen esivanhempansa
ovat kaiketi kuuluneet vieraaseen kansanrotuun. Kaupunkiin saapui hän
ilman rahan äyrittä, muassaan pieni kapsäkki ja nuori rumamuotoinen
nainen, jota hän kutsuu ruuanlaittajakseen, Tällä naisella on
rintalapsi. Jevgenij Fedorovitsh käyttää lippalakkia, pitkävartisia
saappaita ja talvella lyhyttä turkkia. Välskäri Sergei Sergeitshin ja
rahastonhoitajan kanssa tuli hän hyväksi tuttavaksi, vaan toisia
virkamiehiä kutsuu hän, ties mistä syystä, aristokraateiksi ja karttelee
heitä. Koko asunnossaan hänellä ei ole muuta kuin yksi kirja -- Vienin
klinikan uusimmat reseptit vuodelta 1881. Sairaan luo mennessä hän aina
ottaa tämän kirjan mukaansa. Klubissa hän iltasin pelaa biljardia,
korttipeliä hän ei rakasta. Puheessa hän mielellään käyttää sanoja:
kantilja, mantifoliumi etikan kanssa, herkeä jo varjoa viskaamasta j. n.
e.

Sairaalassa käy hän kahdesti viikossa, tarkastaa kaikki huoneet ja ottaa
vastaan sairaita. Antiseptiikan täydellinen syrjäyttäminen ja
kuppauslasit panevat hänen mielensä kiihkoon, mutta uusia tapoja hän ei
ota noudatettavaksi, peljäten sillä loukkaavansa Andrei Jefimitshiä.
Virkaveljeänsä Andrei Jefimitshiä hän pitää vanhana veijarina, vainuaa
hänen takanaan suuria kapitaaleja olevan ja kadehtii häntä salaa.
Jevgenij Fedorovits olisi halukas astumaan hänen paikalleen.




IX.


Eräänä keväisenä iltana maaliskuun lopulla, kun lumi jo oli sulanut ja
kottaraiset laulelivat sairaalan puutarhassa, tohtori lähti ulos
portille saakka saattamaan ystäväänsä postimestaria. Samassa hetkessä
tuli pihaan mieronkiertoretkeltään palaava juutalainen Mooses. Hän oli
hatuttomin päin, jalkineina ohuet kalossit paljaissa jaloissa ja kädessä
oli hänellä pussi armopaloineen.

-- Anna yksi kopekka! virkkoi hän tohtorille, väristen vilusta ja
hymyillen.

Andrei Jefimitsh, joka ei koskaan voinut olla antamatta, antoi hänelle
kymmenkopekaisen.

"Tuohan ei ole hyvä", ajatteli hän, katsellen juutalaisen paljaita
jalkoja ja punaisia nilkkoja. "Ulkonahan on märkä".

Ja seuraten sitä kehotusta, jonka osaksi kuin säälin, osaksi inhon
tapainen tunne hänelle kuiskasi, hän meni sivurakennukseen heti
juutalaisen perästä, katsellen vuoroin hänen kaljuun päälakeensa vuoroin
nilkkoihin. Tohtorin astuessa sisään Nikiitta kavahti ryysyläjän päältä
ja oikasihe suoraksi.

-- Hyvää iltaa, Nikiitta, sanoi Andrei Jefimitsh pehmeästi. -- Eiköhän
tuolle juutalaiselle voisi antaa jonkunlaisia saappaita, ettei hän
vilustuisi?

-- Niinkuin käskette, herra tohtori. Minä sanon siitä tarkastajalle.

-- Ole hyvä. Pyydä minun nimessäni. Sano että minä pyysin.

Eteisestä sattui ovi olemaan auki huoneeseen. Ivan Dmitritsh, loikoen
sängyssä ja kohoten kyynyspäänsä nojaan, kuunteli huolestuneena
vierasta, outoa ääntä ja tunsi yhtäkkiä tohtorin. Hänen koko ruumiinsa
vapisi vihasta, hän kavahti ylös ja kasvot punaisina ja vihasta
väännyksissä, silmät renkaina juoksi keskelle huonetta.

-- Tohtori tuli! huusi hän ja nauraa hohotti. -- Viimeinkin! Onnittelen
teitä, hyvät herrat, tohtori kunnioittaa meitä luonakäynnillään! Pirun
roisto! kivasi hän ja raivoisana, jommoisena häntä ennen ei oltu nähty,
polki jalkaa. -- Tapettava olisi, roisto! Mutta toisakseen, se olisi
liian lievä rangaistus. Makkiin olisi upotettava!

Andrei Jefimitsh, kuunneltuaan tätä katsahti eteisestä huoneeseen ja
kysyi pehmoisella äänellä:

-- Mitä vasten?

-- Mitä vasten? ärjäsi Ivan Dmitritsh, astuen hänen eteensä uhkaavan
muotoisena ja kouristuksentapaisesti vetäen viittaa ympärilleen. -- Mitä
vasten? Varas! sanoa tokasi hän inhoten ja mytisti suutaan ikäänkuin
sylkeäkseen. -- Puoskari! Pyöveli!

-- Rauhoittukaa, sanoi Andrei Jefimitsh syynalaisesti hymyillen. -- Minä
vakuutan, etten koskaan ole mitään varastanut, ja mitä tulee muihin
syytöskohtiin, niin te varmaan kovasti liioittelette. Minä näen, että te
olette minuun suuttunut. Rauhoittukaa, minä pyydän, jos voitte, ja
sanokaa tyynesti: mitä vasten?

-- Mitäs vasten te pidätte minua täällä?

-- Sentähden että olette sairas.

-- Sairas, kunhan ei. Mutta käyväthän kymmenet, sadat mielenvikaiset
vapaina sentähden, että taitamattomuutenne ei kykene erottamaan heitä
terveistä. Minkätähden minun ja näiden onnettomien täytyy istua täällä
kaikkien tähden kuin mitkähän syntipukit? Te, välskäri, tarkastaja ja
koko teidän sairaalan hylkiöjoukkonne olette siveellisessä suhteessa
verrattomasti alempana kutakin meistä, minkästähden me saamme istua, te
ette? Missä on logiikka?

-- Siveellinen suhteisuus ja logiikka eivät tässä merkitse mitään.
Kaikki riippuu sattumuksesta. Kuka on pantu istumaan, hän istuu, kuka ei
ole pantu, hän käy vapaana, siinä kaikki. Siinä, että minä olen tohtori,
te heikkomielinen, ei ole siveellisyyttä, ei logiikkaa, vaan ainoastaan
paljas sattumus.

-- Tuota lorua minä en ymmärrä ... virkahti Ivan Dmitritsh
soinnuttomasti ja istui vuoteelleen.

Mooses, jonka taskuja Nikiitta tohtorin läheisyydessä ei julennut ottaa
tarkastettaviksi, lateli vuoteelleen leivänpalasia, papereja ja luita
ja, väristen vielä vilusta, lausua melskasi kiireesti jotakin hepreaksi.
Kaiketi kuvitteli hän avanneensa kaupan.

-- Laskekaa minut pois, sanoi Ivan Dmitritsh, ja hänen äänensä värähti.

-- Minä en voi.

-- Mutta minkätähden? Minkätähden?

-- Sentähden että se ei ole minun vallassani. Ajatelkaahan, mitä hyötyä
teille siitä olisi, jos läskisinkin teidät? Menkää. Teidät otetaan
kiinni ja palautetaan takasin.

-- Niin, niin, se on oikein ... sopersi Ivan Dmitritsh ja pyyhki hien
otsaltaan. -- Se on kauheata! Vaan mitä minun sitten täytyy tehdä? Mitä?

Ivan Dmitritshin ääni ja nuorellisen mielevät kasvot kärsimystä
osottavine irveineen miellyttivät Andrei Jefimitshiä. Hänen teki mieli
ystävällisesti lohduttaa nuorta miestä ja kokea tyynnyttää häntä. Hän
istui sairaan viereen vuoteelle, mietti ja lausui:

-- Kysytte, mitä teidän olisi tehtävä? Parasta teidän asemassanne olisi
karata täältä. Mutta paha vaan, ettei siitäkään ole apua. Teidät otetaan
kiinni. Kun yhteiskunta turvaa itseään pahantekijöitä, mielenvikaisia ja
yleensä vastuksellisia ihmisiä vastaan, niin on se voittamaton. Teidän
ei tule muu turvaksi kuin rauhoittaa mieltänne sillä ajatuksella, että
oleskelunne täällä on välttämätön.

-- Se ei ole kenellekään tarpeen.

-- Kun kerran on olemassa vankiloita ja hulluinhuoneita, niin on
luonnollista, että jonkun niissä täytyy istua. Ellette te, niin minä,
ellen minä, niin joku kolmas. Odottakaa, kun kaukaisessa tulevaisuudessa
vankilat ja hulluinhuoneet lakkaavat olemasta, niin ei tule olemaan
rautaristikkoja ikkunoiden edessä, ei näitä viittoja... Sellainen aika
tietysti varhemmin tai myöhemmin on tuleva.

Ivan Dmitritsh ivallisesti hymähti.

-- Te laskette leikkiä, sanoi hän siiristäen silmiään. -- Sellaisilla
herroilla, kuin te ja teidän apumiehenne Nikiitta, ei ole tulevaisuuden
kanssa mitään tekemistä, vaan olkaa, hyvä herra, siltä varma että vielä
tulee parempiakin aikoja! Olkoon, että puheeni tuntuu typerältä,
naurakaa sille, mutta vielä valkenee uuden elämän aamurusko, vielä on
oikeus voittava ja -- silloin tulee meidän vuoromme! Minun silmäni eivät
sitä näe, minä kuolen, mutta jonkun lapsenlapsen lapset sen kuitenkin
näkevät. Minä onnittelen heitä sydämestäni ja iloitsen heidän
puolestaan! Eteenpäin! Auttakoon teitä Jumala, lapset!

Ivan Dmitritsh nousi, silmissä erinomainen loiste ja, ojentaen kätensä
ikkunaa kohti, jatkoi väräjävällä äänellä:

-- Näitten ristikkojen takaa siunaan teitä! Eläköön oikeus! Minä
iloitsen!

-- Minä en huomaa erinäistä iloitsemisen syytä, sanoi Andrei Jefimitsh,
jonka mielestä Ivan Dmitritshin tekemä liike tuntui aika somalta vaan
kuitenkin teaatterimaiselta. -- Vankilat ja hulluinhuoneet lakkaavat
olemasta ja totuus, kuten suvaitsitte lausua, on voittava, mutta asiain
oleellisuushan ei muutu vähääkään, luonnonlait ovat ikuisesti samat.
Ihmiset tulevat sairastamaan, vanhenemaan ja kuolemaan aivan niinkuin
nytkin. Valaiskoon elämäänne kuinka ihana aamurusko hyvänsä, mutta
loppujen lopuksi teidät kuitenkin naulataan neljän laudan väliin ja
heitetään hautaan.

-- Entä kuolemattomuus?

-- Hm, tyhjää!

-- Te ette usko, vaan minä uskon. Dostojevskissa tahi Voltairessa joku
sanoo, että jos ei olisi Jumalaa, niin ihmiset keksisivät hänet itse.
Vaan minun luja uskoni on, että jos ei kuolemattomuutta ole, niin sen
ennemmin tahi myöhemmin keksii suuri ihmisen järki.

-- Hyvin lausuttu, virkkoi Andrei Jefimitsh hymyillen mielihyvissään. --
Se on hyvä että te uskotte. Sellaisella uskolla elää huolettomana vaikka
seinään kytkettynä. Oletteko te jossakin saanut sivistystä?

-- Olen, minä olin yliopistossa, vaan en kuitenkaan päättänyt.

-- Te olette järkevä ja ajatteleva mies. Te voitte millaisissa
olosuhteissa tahansa löytää tyydytystä omassa itsessänne. Vapaa ja syvä
mietiskely, jonka päämääränä on oppia ymmärtämään elämää, ja maailman
turhien huolien täydellinen ylenkatsominen, -- siinä kaksi hyvettä, joita
korkeampia kukaan ihminen ei ole koskaan löytänyt. Ne ovat teidän
saavutettavissanne, asuittepa sitten vaikka kolmien ristikkojen takana.
Diogenes asui tynnyrissä ja oli kuitenkin kaikkia maallisia ruhtinaita
onnellisempi.

-- Diogenes oli tolvana, lausui Ivan Dmitritsh jurosti. Sitäkö te
minulle puhutte Diogeneksesta tai jostain elämän ymmärtämisestä? kivahti
hän taas suuttuneena ja hypähti ylös. -- Minä rakastan elämää, rakastan
kiihkoisesti! Minulla on vainoomisraivo, alituinen ahdistava pelko, vaan
on hetkiä, jolloin minut valtaa elämän halu, ja silloin pelkään tulevani
hulluksi. Minä haluan elää, haluan kiihkeästi!

Kuohuksissaan asteli hän sitten edestakasin huoneessa ja sanoi sitten,
alentaen ääntään:

-- Välistä haaveillessani näen hairekuvia, Luokseni tulee joitakin
ihmisiä, kuulen ääniä, soittoa ja olen kävelevinäni metsässä, meren
rannalla, ja minun tekee niin kovasti mieli saada puuhata ja toimia...
Sanokaapa nyt, mitä uutta siellä on? kysyi Ivan Dmitritsh. -- Mitä
siellä on?

-- Kaupungistako haluatte jotakin tietää vaiko yleensä vain?

-- Kertokaa minulle nyt ensin jotakin kaupungista, ja sitten muuta.

-- No niin. Kaupunki on väsyttävän ikävä. Ei ole ketään, jonka kanssa
sanan vaihtaisi, ei ketään, jota kehtaisi kuulla. Uusia ihmisiä ei ole.
Toisekseen, tulihan sinne hiljakkoin muudan nuori lääkäri Hobotow.

-- Hän tuli jo minun aikanani. Mitä, onko hän roisto.

Ei juuri kulttuuri-ihminenkään. Se on omituista, kuulkaahan... Kaikesta
päättäen pääkaupungeissamme ei ole seisahdusta henkisen elämän alalla,
päinvastoin huomaamme siinä liikettä, -- pitäisihän siellä niin muodoin
olla oikeita ihmisiäkin, mutta joka kerran laittavat meille sellaisia,
ettei niistä ole mihinkään. Onneton kaupunki!

-- Niin, onneton kaupunki! huokasi Ivan Dmitritsh ja naurahti. --
Mitenkä yleensä eletään? Mitä kirjoitetaan sanomalehdissä ja
aikakauskirjoissa?

Huoneessa oli jo pimeä. Tohtori nousi ylös ja rupesi seisaallaan
kertomaan, mitä kirjoitetaan ulkomailla ja mitä Venäjällä, ja millainen
ajatussuunta nyt on vallalla. Ivan Dmitritsh kuunteli tarkkaavasti ja
kyseli väliin, mutta yhtäkkiä, ikäänkuin olisi muistanut jotakin
kauheaa, puristi hän molemmin käsin päätään ja kävi vuoteelleen, selin
tohtoriin.

-- Mikä teitä vaivaa? kysyi Andrei Jefimitsh.

-- Te ette kuule minulta enää ainoatakaan sanaa! virkahti Ivan Dmitritsh
röyhkeästi. -- Jättäkää minut rauhaan!

-- Minkä tähden?

-- Kuulitteko: jättäkää minut rauhaan! Mitä perkelettä?

Andrei Jefimitsh kohautti olkapäitään, huokasi ja lähti pois. Eteisen
läpi kulkiessaan lausui hän: -- Mitenkähän täällä saisi vähän
siivotuksi, Nikiitta... Täällä on niin kovin raskas ilma!

-- Niinkuin käskette, herra tohtori.

"Mikä miellyttävä nuori mies!" ajatteli Andrei Jefimitsh astellessaan
asuntoaan kohti. "Koko sillä ajalla, minkä olen täällä elänyt, tämä on
luullakseni ensimäinen, jonka kanssa saattaa keskustella. Hän osaa
ajatella ja on huvitettu juuri siitä mistä tuleekin." Lukiessaan ja
vielä levolle käytyäänkin hän kaiken aikaa ajatteli vain Ivan
Dmitritshiä, ja herättyään toisena aamuna hän muisti, että oli
tutustunut järkevään, miellyttävään mieheen ja päätti ensi mahdollisessa
tilaisuudessa vielä kerran käydä hänen luonaan.




X.


Ivan Dmitritsh makasi samassa asennossa kuin eilenkin, pää käsiensä
välissä ja jalat koukussa. Hänen kasvonsa olivat peitossa.

-- Hyvää päivää, ystäväni, sanoi Andrei Jefimitsh. -- Vieläkö nukutte?

-- Ensiksikin minä en ole teidän ystävänne, lausui Ivan Dmitritsh suu
käännettynä tyynyyn päin, -- ja toiseksi, teidän ei maksa vaivaa tulla
tänne: te ette kuule minulta sanaakaan.

-- Kummallista ... sopersi Andrei Jefimitsh hämmästyksissään. -- Eilen
keskustelimme niin rauhallisesti; vaan sitten te yhtäkkiä jostakin
syystä pahastuitte ja katkasitte keskustelun ihan kerrassaan... Kaiketi
minulta pääsi joku sana, joka ei ollut aivan paikallaan tahi, kenties
tulin lausuneeksi ajatuksen, joka oli vasten teidän vakaumustanne...

-- Niin vainen, älkää luulko että saatte minut noin vaan uskotetuksi!
sanoi Ivan Dmitritsh kohoutuen ja silmäillen ivallisesti ja
pelonalaisesti tohtoria; hänen silmänsä olivat punaiset. -- Voitte mennä
muualle vakoilemaan ja urkkimaan, mutta täällä teillä ei ole mitään
tekemistä. Älysin minä jo eilen missä tarkotuksessa te tänne tulitte.

-- Omituisia luuloja! hymähti tohtori. -- Te siis otaksutte minua
vakoojaksi?

-- Niin otaksun... Vakoojaksi tahi tohtoriksi, jonka tutkittavaksi minut
on asetettu, -- se on yhdentekevää.

-- Olettepa todellakin eriskummainen ihminen, suokaa anteeksi...

Tohtori istui puujakkaralle vuoteen luo ja pudisteli paheksuvasti
päätään.

-- Olkoon menneeksi, että te olette oikeassa, sanoi hän. -- Olkoon, että
minä salakavalasti pyydän solmita teitä sanoilla ilmiantaakseni teidät
poliisille. Teidät vangitaan ja sitten tuomitaan. Mutta olisiko teidän
yhtään pahempi oikeudessa ja vankityrmässä kuin täällä? Ja jos teidät
lähetetään maanpakoon tahi vaikkapa pakkotyöhön, niin olisiko se sitten
pahempaa kuin istua täällä sairaalan sivurakennuksessa? Minusta ei se
pahempaa ole ... mitä te sitten pelkäätte?

Nämä sanat nähtävästi vaikuttivat Ivan Dmitritshiin. Hän istuutui
rauhallisesti.

Oli kello viiden aika iltapäivällä, jolloin Andrei Jefimitsh
tavallisesti astuskeli huoneissaan ja Daria häneltä kysyi, saisiko tuoda
olutta. Ilma oli kirkas ja tyyni.

-- Minä läksin puolisen syötyäni kävelylle, niin päätin pistäytyä
tännekin, sanoi tohtori. -- Ulkona on jo täysi kevät.

-- Mikä kuu nyt on? Maaliskuuko? kysyi Ivan Dmitritsh.

-- Niin, maaliskuun loppupuoli.

-- Onko likaista ulkona?

-- Ei varsin. Puistossa näkyvät jo käytävät.

-- Nyt olisi hauskaa saada ajaa vaunuissa jonnekin ulkopuolelle
kaupungin, sanoi Ivan Dmitritsh, hieroen punaisia silmiään ikäänkuin
unesta selvitäkseen, -- sitten palata takasin lämpimään, viihdykkääseen
kammariin ja ... ja olla parannuksilla oikein kunnon tohtorin luona,
joka ymmärtäisi pääntautia... En ole pitkään aikaan enää elänyt
ihmisiksi... Ja täällä on niin inhottavaa! Ylenmäärin inhottavaa!

Eilisen kiihtymyksen johdosta hän oli vielä uuvuksissa ja hervoton ja
puheli vastahakoisesti. Hänen sormensa tutisivat ja kasvoista näkyi,
että hänellä oli kova päänkivistys.

-- Lämpimän, viihdykkään kammarin ja tämän sairaalanhuoneen välillä ei
ole minkäänlaista erotusta, sanoi Andrei Jefimitsh. -- Ihmisen rauha ja
onni eivät ole ulkopuolella häntä, vaan hänessä itsessään.

-- Mitenkä se on ymmärrettävä?

-- Tavallinen ihminen odottaa onnen tahi onnettomuuden tulevaksi
ulkoapäin, niinkuin esimerkiksi vaunuista tahi kammarista, ajatteleva
ihminen sitä vastoin omasta itsestään.

-- Menkää ja saarnatkaa sitä viisautta Kreikkaan, missä on lämmin ja
tuoksuu pomeranssille, mutta täällä se ei ole ilmanalaan soveltuva.
Kenenkä kanssa minä äsken puhelin Diogeneksesta? Teidänkö vai kenenkä?

-- Minun kanssani eilen.

-- Diogenes ei ollut kammarin ja lämpimän huoneen tarpeessa; siellä on
ilmankin kuuma... Ei muuta huolta kuin makaa tynnyrissä, ja syö
appelsiineja ja öljymarjoja. Vaan annas että hän olisi osunut Venäjälle
asumaan, niin hän jo toukokuussa olisi pyrkinyt huoneeseen, joulukuusta
puhumattakaan. Olisi pakkanen käperryttänyt miehen niin että olisi
leikki ollut kaukana.

-- Ei. Kylmää voipi, kuten yleensä millaisia kipuja hyvänsä, olla
tuntematta. Markus Aurelius on sanonut: "Kipu on kivun elävää kuvittelua
mielessä: ponnista tahtoasi päästäksesi vapaaksi tästä kuvittelusta,
karkota se mielestäsi, lakkaa valittamasta, niin kipu häviää!" Tämä on
tosi. Viisaan, tahi yleensä vain ajattelevan, järkevän ihmisen
huomattavia puolia on juuri se, että hän halveksii tuskia; hän on alati
tyytyväinen eikä mikään herätä hänen ihmettelyään.

-- Minä olen siis tylsämielinen, koska kärsin, olen tyytymätön ja
ihmettelen ihmisten konnuutta.

-- Tuota te puhutte vaan suotta. Jos te useammin ajattelisitte, niin te
tulisitte käsittämään, kuinka mitättömiä kaikki ne ulkonaiset seikat
ovat, jotka saattavat mielemme kuohuksiin. Täytyy pyrkiä ymmärtämään
elämää ja sitä mikä elämässä on tosihyvää.

-- Ymmärtämään ... toisti Ivan Dmitritsh synkistyen. -- Ulkonaisia,
sisällisiä... Kuulkaa, minä en käsitä tätä. Minä tiedän vaan sen, sanoi
hän, nousten seisaalleen ja silmäillen vihastuneena tohtoriin, -- että
Jumala on luonut minut lämpimästä verestä ja hermoista, kuuletteko? Ja
orgaanisen kudoksen, jos se on elinkykyistä, täytyy vastata mihinkin
kiihotukseen. Ja minä vastaan! Kipuihin minä vastaan huudoilla ja
kyynelillä, konnamaisuuteen vastaan suuttumuksella, ilkeyteen vastaan
inholla. Minun mielestäni tätä vasta elämäksi kutsutaankin. Mitä
alemmalla asteella organismi on, sitä vähemmin tunteellista se on ja
sitä heikommin se vastaa kiihotukseen, ja mitä ylemmällä asteella se on,
sitä herkkätuntoisempi se on ja sitä tarmokkaammin se vastaa
todellisuuden vaikutuksiin. Kuinka voi olla tietämättä sitä? Tohtori
olette, ettekä tiedä näin vähäpätöisiä asioita! Voidakseen halveksia
tuskia, olla alati tyytyväinen eikä milloinkaan herätä mitään
ihmettelemään, niin on tultava tuollaiseksi, -- ja Ivan Dmitritsh osotti
paksua, lihavuuteensa pakahtuvaa talonpoikaa, -- tahi antauduttava
tuskien karaistavaksi siihen määrään, ettei ollenkaan enää tunne niitä,
toisin sanoin, lakattava elämästä. Suokaa anteeksi, minä en ole
ajattelija enkä filosoofi, jatkoi Ivan Dmitritsh ärtyisästi, -- enkä
mitään siinä suhteessa ymmärrä. Minä en ole siinä tilassa että kykenisin
ajattelemaan.

-- Päinvastoin, te ajattelette mainiosti.

-- Stoalaiset, joita te jätkyttelette, olivat merkillisiä miehiä, mutta
heidän oppinsa kangistui jo parituhatta vuotta sitten eikä ole
rahtuakaan hievahtanut eteenpäin, eikä hievahda, sillä siltä puuttui
käytännöllisyyttä ja elinvoimaa. Se voitti puolelleen vain pienen
vähemmistön, joka kuluttaa elämänsä turhissa tieteellisissä
harrastuksissa ja kaiken maailman oppien muistelemisessa, enemmistö sitä
vastoin ei käsittänyt sitä. Oppi, joka saarnaa välinpitämättömyyttä
rikkauden ja elämän mukavuuksien suhteen, tuskien ja kuoleman halpana
pitämistä, on äärettömälle enemmistölle aivan käsittämätön, siksi kun
tämä enemmistö ei koskaan ole nähnyt rikkautta, ei elämän mukavuuksia,
ja tuskien halveksiminen olisi siitä samaa kuin itse elämän
halveksiminen, sillä koko ihmisen olemushan ei ole muuta kuin nälän,
kylmän, loukkausten, menetysten ja, hamletinmaisen kuolemanpelon
tuntemista. Näissä tuntemuksissa on koko elämä: se voi tuntua
rasitukselta, sitä voi vihata, mutta halveksia sitä ei voi. Vieläkin
siis toistan, stoalaisten opilla ei voi koskaan olla tulevaisuutta, ja
kuten näette, ovat vuosisadan alusta tähän päivään saakka taistelu,
herkkyys kivuille ja kyky vastata kiihotukseen yhä edistyneet ..

Ivan Dmitritsh kadotti yhtäkkiä ajatustensa langan, pysähtyi ja pyyhki
harmistuneena otsaansa.

-- Tahdoin sanoa jotakin hyvin tärkeää, vaan eksyin tolalta, lausui hän,
-- Mistä puhuinkaan? Niin aivan! Kuulkaahan vieläkin: joku stoalainen
möi itsensä orjaksi ostaakseen vapaaksi erään lähimäisensä. Näette siis,
että stoalainenkin vastasi kiihotukseen, koskapa moiseen jalomieliseen
tekoon, itsensä alttiiksipanemiseen lähimäisensä hyväksi, vaaditaan
kiihtynyttä, säälivää sydäntä. Minä olen täällä vankilassa unhottanut
kaikki, mitä ennen olen lukenut, muuten voisin esiintuoda vielä jotakin.
Otetaanpa esimerkiksi Kristus. Kristus vastasi todellisuuteen sillä,
että itki, nauroi, murehti, vihastui, vieläpä ikävöikin; ei Hän mennyt
hymyillen kärsimyksiänsä vastaan eikä halveksinut kuolemaa, vaan rukoili
Getsemanen tarhassa, että tämä malja menisi Häneltä pois.

Ivan Dmitritsh naurahti ja istui.

-- Olkoonpa että ihmisen rauha ja onni eivät ole ulkopuolella häntä,
vaan hänessä itsessään, lausui hän. -- Olkoonpa että tuskia tulee
halveksia sekä ettei mitään tule ihmetellä. Vaan millä perusteella te
juuri sitä vaaditte? Oletteko te ajattelija? Oletteko te filosoofi?

-- Minä en ole filosoofi, vaan sen tärkeyttä tulee jokaisen terottaa
mieleen sentähden, että se on järkevää.

-- Ei, minä tahdon tietää, minkätähden te ymmärtämisen asiassa,
kärsimysten halveksimisessa ynnä muussa pidätte itseänne kompetenttina?
Oletteko te kärsinyt jolloinkin? Onko teillä käsitystä kärsimyksistä tai
tuskista? Saanko luvan kysyä: piestiinkö teitä lapsena?

-- Ei, vanhempani eivät hyväksyneet ruumiillisia rangaistuskeinoja.

-- Minua sitävastoin isäni pieksi armottomasti. Isäni oli jyrkkä,
hemoroideja sairastava virkamies, jolla oli pitkä nenä ja kellertävä
kaula. Vaan puhukaammepa teistä. Koko elämässänne kukaan ei ole
sormellaan kajonnut teihin, kukaan ei ole pelotellut, ei lyönyt
teitä; terve olette kuin härkä. Kodissanne saitte kasvaa, isä
kustansi koulunkäyntinne, jonka jälkeen te heti astuitte
tyhjäntoimittajavirkaanne. Enempi kuin kaksikymmentä vuotta on teillä
ollut käytettävänä vapaa asunto lämmön ja valon kanssa, siihen palvelija
lisäksi, ja itse olette oikeutettu tekemään työtä kuinka ja minkä verran
itse lystäätte, vaikka ette tekisi mitään. Luonnostanne olette laiska ja
veltto, ja sentähden pyritte järjestämään elämänne siten, ettei mikään
teitä häiritsisi tahi paikaltanne hievahduttaisi. Toimet jätitte
välskärin ja muiden hylkyjen huostaan, ja itse istua nökötitte
lämpimässä ja hiljaisuuteen hautauneena, säästitte rahoja, lueskelitte
kirjoja, sulostutitte elämäänne ylevän joutavilla mietelmillä ja (Ivan
Dmitritsh katsahti tohtorin punaiseen nenään) juomisella. Sanalla
sanoen, elämää te ette ole nähnyt, ette tunne sitä ollenkaan, ja
todellisuuteen olette tutustunut ainoastaan teoreettisesti. Kärsimyksiä
te taas halveksitte ja annatte kaiken mennä mitään ihmettelemättä vallan
yksinkertaisesta syystä: turhuutten turhuus, ulkonainen ja sisällinen,
elämän, kärsimysten ja kuoleman halveksiminen, käsittäminen, todellinen
hyvä, kaikki tämä on sitä filosofiaa, joka niin mainiosti soveltuu
venäläiselle aito vetelehtijälle. Sattuupa esimerkiksi että näette
talonpojan lyövän vaimoaan. Mitäpä maksaisi tuota puolustaa? Lyököön,
molemmathan he kuitenkin kuolevat varhemmin tahi myöhemmin; eikä
lyöminen sen lisäksi ole loukkauksena sille jota lyödään, vaan lyöjälle
itselleen. Juoppous on pahe eikä se lainkaan sovellu ihmiselle, mutta
joit häntä tahi olit juomatta, kuoleminen sinun yhtäkaikki on. Tulee
eukko, jonka hampaita särkee... Mitähän siihen sanoisit? Kipu on kivun
elävää kuvittelemista mielessä ja lisäksi, eihän kukaan kivuitta saata
päästä maailmasta, senpä vuoksi mene sinä eukko maisten matkaasi, salli
minun rauhassa hautoa mietteitäni ja juoda viinaa. Nuori mies pyytää
neuvoa, miten olla kuin eleä; joku toinen ennenkuin vastaisi niin
vähäisen toki ajattelisi, mutta tässä on vastaus heti valmiina: pyri
käsittämään elämää tahi todellista hyvää. Vaan mikä se oikein on tuo
kummallinen "todellinen hyvä?" Vastausta ei tietysti ole. Meitä pidetään
täällä ristikkojen takana, sorretaan, kidutetaan, mutta se on kaikki
vaan hyvää ja järkevää, sentähden että tämän sairaalanhuoneen ja
lämpimän, viihdykkään kammarin välillä ei ole minkäänlaista eroa.
Mukavaa filosofiaa: ei ole mitään tekemistä, omatunto on puhdas, ja
itsestäsi tunnut olevasi filosoofi... Ei, hyvä herra, filosofiaa se ei
ole, ei syväaatteisuutta, ei katsantokannan laveutta, vaan laiskuutta,
silmänkääntäjätemppujen harjoittamista, unteloa hulluutta... Juuri! ja
taas joutui Ivan Dmitritsh suuttumuksensa valtaan. -- Kärsimyksiä
halveksitte, vaan annas että sormeanne loukataan oven välissä, niin
huudatte minkä kurkusta lähtee!

-- Ehkenpä huudakaan, virkahti Andrei Jefimitsh sävyisästi naurahtaen.

-- Ette te huuda! Entä jos teitä kohtaisi halvaus tahi jos joku
sekamölö, tai heittiö, asemansa ja virka-arvonsa turvissa, loukkaisi
teitä julkisesti ja te tietäisitte hänen pääsevän siitä rangaistuksetta,
-- kyllä sitten tietäisitte mitä se on, opettaa muita ymmärtämään elämää
ja todellista hyvää.

-- Tuo on aivan omaperäistä, sanoi Andrei Jefimitsh, naurahtaen
mielihyvissään ja hykertäen kämmeniään. -- Minä olen ilonhämmästyksellä
havainnut taipumuksenne yleistelyyn, ja luonteenkuvaukseni, jonka
vastikään toitte julki, on kerrassaan loistava. Tunnustan että
keskustelu teidän kanssanne tuottaa minulle ääretöntä huvia. No niin,
minä olen kuunnellut teitä, suvaitkaapa tekin nyt kuunnella minua ..




XI.


Keskustelu jatkui vielä noin tunnin ajan ja teki Andrei Jefimitshiin
nähtävästi syvän vaikutuksen. Hän rupesi käymään sivurakennuksessa joka
päivä. Hän kävi siellä aamusin sekä puolisen jälkeen ja usein hän vielä
iltahämärissäkin istui keskustelemassa Ivan Dmitritshin kanssa. Ensi
aikoina Ivan Dmitritsh kaihtoi häntä, epäili häntä pahoista aikeista ja
ilmaisi avoimesti vihansa häntä kohtaan, vaan tottui sittemmin häneen ja
muutti entisen jyrkän käytöksensä alavan iroonilliseen.

Ennen pitkää sairaalassa levisi huhu, että tohtori Andrei Jefimitsh on
ruvennut käymään huoneessa N:o 6. Ei kukaan -- ei välskäri, ei Nikiitta,
eikä sairaanhoitajattaret voineet käsittää, miksi hän siellä kävi, miksi
hän tuntikausia siellä istui, mitä hän siellä puheli ja miksi hän ei
kirjoittanut reseptejä. Hänen käytöksensä tuntui kummalliselle. Mihail
Averjanitsh kävi useasti hänen luonaan tapaamatta häntä kotona, mitä
ennen ei koskaan tapahtunut, ja Daria hyvä oli vallan pyöräpäisnä sen
johdosta ettei tohtori enää juonut olutta määräajoilla, vieläpä
toisinaan myöhästyi päivälliseltä.

Kerran, se oli jo kesäkuun lopulla, tohtori Hobotow tuli jollekin
asialle Andrei Jefimitshin luo; tämä kun ei ollut sisällä tavattavana,
lähti hän etsimään häntä ulkoa; pihalla hänelle sanottiin, että vanha
tohtori oli mennyt mielenvikaisten luo. Tultuaan sivurakennukseen ja
pysähdyttyään eteisessä, Hobotow kuuli seuraavan keskustelun:

-- Meidän mielipiteemme eivät koskaan tule käymään yhteen ettekä te saa
minua käännytetyksi omaan uskoonne, puhui Ivan Dmitritsh kiihdyksissään.
-- Todellisuutta te ette tunne vähääkään ettekä ole koskaan kärsinyt,
vaan olette, kuten verimato, alati elänyt muiden kärsimysten
läheisyydessä; minä sitä vastoin olen kärsinyt yhtämittaa syntymästäni
tähän päivään saakka. Sentähden sanon suoraan: minä pidän itseäni
kaikissa suhteissa teitä korkeampana ja pätevämpänä. Ette te kelpaa
minun neuvojakseni.

-- Minä en ensinkään pyydä kääntää teitä omaan uskooni, vastasi Andrei
Jefimitsh hiljaisella äänellä ja pahoillaan siitä, ettei häntä tahdottu
ymmärtää. -- Mutta kysymys ei olekaan siinä, ystäväni. Kysymys ei ole
siinä, että te olette kärsinyt, minä en. Kärsimykset samoinkuin ilot
ovat ohimeneviä - heitetään ne sikseen, olkoot ne Herran nimessä!
Kysymys on siinä, että me, te ja Tiina, ajattelemme; me näemme toinen
toisessamme ihmisiä, jotka kykenevät ajattelemaan ja miettimään, ja se
tekee meidät solidaarisiksi, vahvoiksi, olkoot mielipiteemme kuinka
eroavia tahansa. Jospa tietäisitte, ystäväiseni, kuinka kyllästynyt minä
olen yleiseen mielettömyyteen, kiittämättömyyteen, tylsyyteen ja
mimmoisella ilolla minä joka kerran keskustelen teidän kanssanne! Te
olette ymmärtäväinen mies ja te viehätätte minua.

Hobotow aukasi oven hiukan raolleen ja silmähti huoneeseen; Ivan
Dmitritsh, patalakki päässä, ja tohtori Andrei Jefimitsh istuivat
rinnatusten vuoteella. Mielenvikainen väänteli kasvojaan, vavahteli ja
kouristuksentapaisesti veti viittaa ympärilleen, tohtori sitä vastoin
istui liikkumatta, pää painuksissa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset,
ilmaisten avuttomuutta, surua. Hobotow kohautti olkapäitään, naurahti ja
katsahti Nikiittaa silmiin. Olkapäitään kohautti Nikottakin.

Toisena päivänä Hobotow tuli sivurakennukseen yhdessä välskärin kanssa.
Molemmat seisoivat eteisessä ja kuuntelivat.

-- Eiköhän setä vaan ole tullut löyhkäpäiseksi? sanoi Hobotow tullessaan
ulos sivurakennuksesta.

-- Herra auta ja varjele meitä syntisiä! huokasi jumalinen Sergei
Sergeitsh, huolellisesti kierrellen likaluosia etteivät kiiltävän
kirkkaat saappaansa tulisi saveen. -- Minä puolestani tunnustan, arvoisa
Jevgenij Fedoritsh, että tätä olen jo kauan odottanut!




XII.


Siitä lähtien Andrei Jefimitsh alkoi huomata ympärillään jonkinlaista
salakähmäisyyttä. Rengit, hoitajattaret ja sairaat loivat kohdatessaan
häneen kysyviä katseita ja sitten kuiskehtivat keskenään. Tarkastajan
pieni tyttö Maria, jota hän mielihyvällä aina tapasi kohdata sairaalan
puutarhassa, ei enää tullut hänen luokseen, vaan lähti, kun tohtori
hymyillen lähestyi häntä silittääkseen hänen päätään, ties mistähän
syystä juoksemaan pakoon. Postimestari Mihail Averjanitsh,
kuunnellessaan häntä, ei enää sanonut: "Aivan oikein," vaan
käsittämättömässä hämmennyksessä sopersi: "Kyllä, kyllä, kyllä" ... ja
katsoi häneen miettiväisenä ja suruisena; jostakin syystä hän niinikään
rupesi kehottelemaan ystäväänsä kieltäytymään viinan ja oluen
nauttimisesta, mutta sitä hän, hienotuntoinen kuin oli, ei lausunut
suoraan vaan ainoastaan viittauksilla, kertoen milloin eräästä
pataljoonan päälliköstä, joka oli mies oiva, milloin rykmentinpapista
suuresta velikullasta, jotka molemmat joivat niin, että tärvelivät
terveytensä, mutta lakattuaan juomasta, paranivat täydellisesti. Pari
kolme kertaa kävi Andrei Jefimitshin luona hänen virkaveljensä Hobotow;
hänkin kehotti lopettamaan alkohoolijuomien nauttimisen ja ilman
minkäänmoista näkyvää aihetta, suositteli otettavaksi bromikaaliumia.

Elokuussa Andrei Jefimitsh sai kaupungin valtuuston puheenjohtajalta
kirjeen pyynnöllä saapua hänen luokseen hyvin tärkeän asian johdosta.
Tultuaan määräajalla kaupunginhallitukseen Andrei Jefimitsh tapasi
siellä sotilaspäällikön, piirikoulun tarkastajan, kaupunginhallituksen
jäsenen, Hobotowin ja vielä erään lihavan, valkoverisen herrasmiehen,
joka esitettiin hänelle tohtoriksi. Tämä tohtori, jolla oli puolalainen
vaikeasti äännettävä sukunimi, asui kolmekymmentä virstaa kaupungista
hevoskasvatuslaitoksessa ja oli nyt käymäseltään kaupungissa.

-- Täällä on esiintuotu eräs asia, joka koskee teitä, kääntyi
kaupunginhallituksen jäsen Andrei Jefimitshille puhumaan, sittenkun
kaikki olivat tervehtineet ja ruvenneet istualle. -- Tässä Jevgenij
Fedoritsh sanoo, että apteekilla ei ole tarpeeksi tilaa
päärakennuksessa, ja että se siis olisi muutettava johonkuhun
sivurakennuksista. Se voisi kyllä käydä päinsä, helpostihan se on tehty,
mutta pääasia on, että sivurakennus kaipaa uudistusta.

-- Eipä se ilman uudistuksettakaan täytä tehtäväänsä, lausui Andrei
Jefimitsh mietittyään. -- Jos esimerkiksi nurkkasivustan korjaisi ja
laittaisi apteekkia varten, niin tarvittaisiin siihen minun arvellakseni
vähimmäkseen noin viisisataa ruplaa. Ja käytettynä siihen se pääoma ei
tuota mitään.

Seurasi kotvan hiljaisuus.

-- Minulla oli kunnia jo kymmenen vuotta sitten esittää, jatkoi Andrei
Jefimitsh hiljaisella äänellä, -- että tämä sairaala nykyisessä
tilassaan kaupungille on liian kallis ylellisyystavara. Se rakennettiin
40-luvulla, mutta silloin oli varallisuustila toinen. Kaupunki uhraa
liian paljo tarpeettomiin rakennuksiin ja hyödyttömiin virkoihin. Minun
ajatukseni on, että niillä rahoilla, jos parempi järjestys saataisiin
aikaan, voitaisiin kannattaa kaksikin mallikelpoista sairaalaa.

-- No, niin olkaa te sitten niin hyvä ja hankkikaa tänne se parempi
järjestys! virkkoi kaupunginhallituksen jäsen näsäkkäästi.

-- Minulla oli jo kunnia esittää, että jättäisitte lääkintölaitoksen
maalaishallinnon haltuun.

-- Niin, jättäkäämme vain rahat maalaishallinnon käsiin, niin se ne
varastaa, sanoi valkoverinen tohtori nauraen.

-- Sehän on tavallista, myönsi kaupunginhallituksen jäsen ja naurahti
myöskin.

Andrei Jefimitsh katsahti veltosti ja sumeasti valkoveriseen tohtoriin
ja lausui:

-- Olkaamme oikeudellisia.

Taas seurasi hiljaisuus. Tarjottiin teetä. Sotilaspäällikkö, ollen hyvin
hämillään, kosketti pöydän yli Andrei Jefimitshiä käteen ja sanoi:

-- Tepä olette meidät ihan kokonaan unhottanut, tohtori. Mutta teistähän
on tullutkin munkki: ette pelaa korttia, ette rakasta naisia. Kuinka
siis voisitte meikäläisten parissa viihtyä?

Kaikki rupesivat sitten puhumaan siitä, kuinka ikävätä kunnollisen
ihmisen on asua tässä kaupungissa. Ei ole teaatteria, ei soitantoa, ja
viime tanssi-iltamassa klubissa oli lähes kaksikymmentä naista ja vain
kaksi kavaljeeria. Nuoriso ei tanssi, koko ajan vaan tungeksii
tarjoilupöydän ääressä tahi pelaa korttia. Andrei Jefimitsh rupesi
harvaan ja hiljaisella äänellä, katsomatta kehenkään, puhumaan siitä,
kuinka säälittävää, kuinka syvästi säälittävää on, että kaupunkilaiset
kuluttavat elämänsä tarmon, sydämensä ja järkensä korttipeliin ja
juoruihin, vaan eivät osaa eivätkä halua viettää aikaansa huvittavassa
keskustelussa ja lukemisessa, eivät huoli siitä nautinnosta, jonka
järjen viljely tuottaa. Henkinen kyky yksin on mieltä kiinnittävää ja
merkittävää, kaikki muu halpaa ja mitätöntä. Hobotow kuunteli
virkaveljeään tarkkaavasti ja kysyi yhtäkkiä:

-- Andrei Jefimitsh, monesko päivä tänään on? Saatuaan vastauksen, hän
ja valkoverinen tohtori noloina kuten taitamattomuutensa oivaltaneet
tutkijat, alkoivat Andrei Jefimitshiltä kysellä, mikä päivä tänään on,
montako päivää on vuodessa, ja onko totta että sairaalan N:o 6:ssa asuu
eriskummallinen tietäjä?

Vastaukseksi viimeiseen kysymykseen Andrei Jefimitsh punastui ja sanoi:

-- On, hän on sairas, vaan hyvin viehättävä nuori mies.

Enempää ei häneltä kysytty.

Kun hän eteisessä puki palttoota päälleen, niin sotilaspäällikkö pani
kätensä hänen olalleen ja sanoi huoaten:

-- Meidän vanhusten on aika antautua lepoon!

Tultuaan kaupunginhallituksesta Andrei Jefimitsh käsitti, että tämä oli
hänen mielentilaansa tutkimaan asetettu komissiooni. Hän muisti
kysymykset, jotka hänelle tehtiin, punastui ja hänen tuli, ties miksikä,
ensi kerran elämässään kovasti sääli lääketiedettä?

"Oi taivahinen isä, ajatteli hän, -- vastahan he aivan äskettäin ovat
kuulleet luentoja mielentautiopissa, ovat suorittaneet tutkintoja --
mistä sitten tämä suuri tietämättömyys johtuu? Heillä ei ole
käsitystäkään psykiatriiasta."

Ja ensi kerran elämässään hän tunsi itsensä loukatuksi ja häntä
suututti.

Saman päivän iltasella oli Mihail Averjanitsh hänen luonaan.
Tervehtimättä postimestari astui hänen eteensä, tarttui häntä molempiin
käsiin ja lausui liikutetuin äänin:

-- Herttaiseni, ystäväiseni, osottakaa minulle, että luotatte
vilpittömään hyväntahtoisuuteeni ja pidätte minua ystävänänne...
Ystäväiseni! ja ehkäisten Andrei Jefimitshiä puhumasta, jatkoi hän yhä
valtavammin liikutettuna: -- minä rakastan teitä sivistyksenne ja
ylevämielisyytenne tähden. Kuulkaa minua, herttaiseni! Tieteen säännöt
velvottavat tohtoreja salaamaan teiltä totuutta, vaan minä puhun teille
suoraa kieltä kuin sotilas ainakin: te olette sairas! Älkää pahastuko
ystäväni, mutta se on totta, sen ovat jo aikaa sitten kaikki ympäristön
asukkaat huomanneet. Vastikään tohtori Jevgenij Fedoritsh minulle sanoi,
että teidän on välttämättömästi, jos tahdotte pitää huolta
terveydestänne, antauduttava lepoon ja hankittava itsellenne
virkistystä? Ja se onkin aivan totta! Se on erinomaista! Minä otan näinä
päivinä virkalomaa ja lähden matkalle muihin maihin haistamaan ilmaa
muualla. Osottakaa nyt että olette ystäväni, matkustetaan yhdessä!
Matkustetaan, karistetaan vanhuuden taakka hartioiltamme!

-- Minä tunnen itseni aivan terveeksi, sanoi Andrei Jefimitsh
mietittyään. -- Mutta matkustaa minä yhtäkaikki en voi. Sallikaa minun
jollakin muulla tavalla osottaa teille ystävyyttäni.

Matkustaa jonnekin, tietämättä minkä tähden, ilman kirjoitta, ilman
Dariaa, ilman oluetta, rikkoa ihan jyrkästi kahdenkymmenen vuoden
ajalla vakaantunut elämänjärjestys, -- moinen tuuma tuntui ensialussa
hänestä hurjalta ja oudolta. Mutta hänen mieleensä muistui
keskustelu kaupunginhallituksessa ja apeus, joka hänet valtasi
kaupunginhallituksesta palatessaan, ja ajatus matkustaa vähäksi aikaa
pois kaupungista, jossa typerät ihmiset pitävät häntä hulluna, välähti
hänestä kauniilta.

-- Mihinkä te sitten aiotte matkustaa? kysyi hän.

-- Moskovaan, Pietariin, Varsovaan... Varsovassa vietin viisi
onnellisinta päivää elämässäni. Kerrassaan ihmeellinen kaupunki!
Matkustetaan, herttaiseni!




XIII.


Viikon kuluttua Andrei Jefimitshiä kehotettiin antautumaan lepoon, se on
pyytämään eroa virasta, jonka hän välinpitämättömänä tekikin, ja vielä
viikon kuluttua hän ja Mihail Averjanitsh jo istuivat kyytikärryissä
ajaen lähimmälle rautatienasemalle. Päivät olivat viileät ja kirkkaat,
taivas oli sinertävä ja ilmanranta selliä Kaksisataa virstaa asemalle
ajoivat he kahdessa vuorokaudessa ja yöpyivät kaksi kertaa matkalla. Kun
majataloissa tarjottiin teetä huonosti pessyistä laseista tahi
kuhnailtiin hevosia valjastettaissa, niin Mihail Averjanitsh karahti
punaiseksi, vapisi koko ruumiissaan ja kiljui: "Suu kiinni! Ei mitään
mukinata!" Kärryissä istuessaan hän taas yhtämittaa, pitämättä
hetkenkään lomaa, kertoili matkoistaan Kaukasiassa ja Puolan
kuningaskunnassa. Kuinka paljo siellä olikaan seikkailuja ja mimmoisia
kohtauksia! Hän puheli kovalla äänellä ja tekeytyi puhuessaan niin
kummastuneen näköiseksi, että saattoi luulla hänen valehtelevan. Lisäksi
hän kertoillessaan hengitti suoraan Andrei Jefimitshin kasvoihin ja
nauraa hohotti hänelle korvaan. Tämä tuntui tohtorista vastenmieliseltä
ja häiritsi häntä ajattelemasta ja pitämästä mieltänsä koossa.

Rautatiellä he säästäväisyydestä matkustivat kolmannessa luokassa
tupakoimattomien vaunussa. Yleisö oli puoleksi siistiä. Mihail
Averjanitsh tuota pikaa tutustui kaikkien kanssa ja, muuttelehtien
penkistä penkkiin, puhua pauhasi, ettei pitäisi matkustaa näillä
inhottavilla teillä. Yltympärillä näkee vain rosvousta harjoitettavan!
Toista on kulkea hevosella ratsain: pyyhkäsee päivässä satakunta virstaa
ja tuntee itsensä terveeksi ja raittiiksi. Katovuodet taasen ovat meillä
seurauksena siitä, kun Pinskin suot kuivatettiin. Kaikkialla
epäjärjestys hirmuinen. Hän tulistui, puhui kovalla äänellä eikä suonut
muille suunvuoroa. Tuo yhtämittainen laverteleminen yhdessä ehtimiseen
uudistuvain naurunhohotusten ja mahtavien kädenviitteiden kanssa
-- vaivasi Andrei Jefimitshiä.

"Kumpi meistä kahdesta on hullu? ajatteli hän myrtyneenä. -- Minäkö,
joka koetan olla matkustajia häiritsemättä, vai tuoko itsekäs, joka
pitää itseään kaikkia muita viisaampana ja miellyttävämpänä eikä
sentähden anna kenellekään rauhaa?"

Moskovassa Mihail Averjanitsh pukeutui sotilastakkiin, josta puuttui
olkalappuja, sekä punareunuksilla varustettuihin housuihin. Kaduilla
kävi hän sotilaslakki päässä ja viitta päällä, ja sotamiehet tekivät
hänelle kunniaa. Andrei Jefimitshin mielestä ystävänsä tällöin näytti
mieheltä, joka herrastavoistaan, joita hänellä joskus lienee ollut, oli
hukannut kaikki mitä niissä oli hyvää ja jäänyt pitämään ainoastaan sen
mikä niissä oli huonoa. Hän vaati halusta itselleen palveluksia, vieläpä
silloinkin, kun ne eivät lainkaan olleet tarpeen vaatimia. Tulitikut
olivat hänen edessään pöydällä, ja hän näki ne, vaan siitä huolimatta
huusi hän tarjurille, että tämä antaisi hänelle tikkuja; sisäpiian
nähden hän ei häikäillyt käydä yksissä alusvaatteissa; lakeijoja hän
ilman erotuksetta, niin vanhoja kuin nuoria, sinutteli ja suuttuessaan
haukkui heitä pölkyiksi ja tolvanoiksi. Tämä oli Andrei Jefimitshistä
tosin herrasmaista, mutta samalla ilettävää.

Ihan ensin Mihail Averjanitsh vei ystävänsä Iverskajaan. Hän rukoili
hartaasti, polvistui maahan ja vuodatti kyyneliä, ja kun oli lopettanut,
huokasi hän syvään ja sanoi:

-- Vaikka ei uskokaan, niin tuntuu kumminkin rauhallisemmalta kun
rukoilee. Suudelkaa, ystäväni, tekin kuvaa!

Andrei Jefimitsh joutui äimille ja suuteli Jumalan kuvaa ja Mihail
Averjanitsh mytisti huuliaan ja, huojuttaen päätään, alkoi taas rukoilla
kuiskaavalla äänellä ja taas kiertyivät kyynelet hänen silmiinsä. Sitten
menivät he Kremliin ja katselivat mahdottoman suurta tykkiä ja isoa
kirkonkelloa, koskettelivatpa niitä sormillaankin, ihailivat kaunista
maisemaa Moskva-joen tuolla puolen, kävivät Vapahtajan kirkossa ja
Rumjantsevin museossa.

Puolisen söivät he Tjestovilla. Mihail Averjanitsh silmäili kauan
ruokalistaa, silitteli poskipartaansa, ja sanoi ravintoloihin hyvin
koteutuneen herkuttelijan äänellä:

-- Katsotaanpa enkelini, mitä teillä tänään on meille tarjottavana! XIV.

Tohtori käyskenteli ja katseli, söi ja joi, mutta aina oli hänessä
vallalla sama harmintunne Mihail Averjanitshia kohtaan. Häntä halutti
päästä ystävästään lepoon, erota hänestä, piileytyä, mutta tämä ystävä
se piti velvollisuutenaan olla laskematta häntä askeltakaan itsestänsä
poistumaan ja hankkia hänelle mahdollista enemmän huvituksia. Kun ei
ollut mitään katseltavaa hauskutti hän Andrei Jefimitshiä puhelemisella.
Pari päivää Andrei Jefimitsh kärsi tätä, mutta kolmantena päivänä
ilmoitti hän ystävälleen olevansa sairas ja haluavansa jäädä koko
päiväksi kotiin. Ystävänsä sanoi, että siinä tapauksessa hänkin jää
kotiin. Täytyyhän itse asiassa suoda lepoakin ruumiilleen, muuten ei
kohta puoleen jaksa jäsentäkään järkähyttää. Andrei Jefimitsh kävi
sohvalle pitkäkseen, kasvot selkämystään päin ja, kiristäen hampaitaan,
kuunteli ystäväänsä, joka lämpimästi vakuutti hänelle, että Ranska
ennemmin tai myöhemmin kukistaa Saksan, että Moskovassa on varsin paljo
taskuvarkaita ja ettei karvan mukaan sovi päättää hyvän hevosen
ominaisuuksia. Tohtorin korvat alkoivat humista ja hän sai kovan
sydämentykytyksen, mutta kumminkin esti hienotunteisuus häntä sanomasta,
että ystävä pitäisi suunsa kiinni tahi menisi matkaansa. Onneksi Mihail
Averjanitsh kohta kyllästyi hotellin numerossa istumiseen ja jälestä
puolisen hän lähti ulos.

Jäätyään yksin Andrei Jefimitsh antautui levon tunteeseen. Kuinka
herttaista olikaan maata sohvalla ja tuntea olevansa yksin huoneessa!
Todellinen onni ei ole yksinäisyydettä mahdollinen. Siitä johtui ajatus,
että langennut enkeli kaiketi herkesi Jumalalle uskottomaksi sentähden,
että se halusi yksinäisyyttä, jota enkelit eivät tunne. Andrei
Jefimitshin teki mieli ajatella viime päivinä kuulemiaan ja näkemiään,
mutta se oli mahdotonta, sillä Mihail Averjanitsh ei mennyt hänen
mielestään.

"Mutta hänhän otti virkaloman ja lähti matkalle kanssani yksistään
ystävyydestä, jalomielisyydestä, ajatteli tohtori harmissaan. -- Mitään
pahempaa ei ole, kuin tämmöinen ystävyyden nimessä harjoitettu holhous.
Hän on nähtävästi sekä hyvä että jalosydäminen ja ilomielinen, mutta
kuitenkin ikävä. Niin sietämättömän ikävä. Samoin ikään on ihmisiä,
jotka aina vain puhuvat viisaita, kauniita sanoja, mutta siitä
huolimatta tuntuvat typeriltä ihmisiltä?"

Sitä seuraavinakin päivinä Andrei Jefimitsh oli olevinaan sairas eikä
liikkunut kammaristaan ulos. Hän makasi kasvot selkämystään päin ja
kärsi, milloin ystävä hauskutti häntä puhelemisella, tahi lepäsi,
milloin ystävä oli poissa. Häntä suututti oma itsensä, miksi hän oli
lähtenyt matkalle, ja häntä suututti ystävänsä, joka päivä päivältä kävi
yhä puheliaammaksi, yhä tungettelevammaksi; hän ei mitenkään enää saanut
ajatuksiaan vakavaan, juhlalliseen vireeseen.

"Tämä se onkin todellisuus, josta Ivan Dmitritsh puhui, joka pitää minua
kynsissään, ajatteli hän suuttuneena omaan pikkumaisuuteensa. --
Joutavaa kaikki tyyni... Tulen kotiin ja alan elää entisekseen..."

Pietarissa ei asiaintila yhtään parantunut: päiväkausiin hän ei
liikahtanut ulos hotellin numerosta, makasi sohvalla ja nousi ainoastaan
juomaan oluttaan.

Mihail Averjanitsh koko ajan vain kiiruhti matkustamaan Varsovaan. --
Ystäväiseni, mitä minä siellä teen? lausui Andrei Jefimitsh rukoilevalla
äänellä. -- Matkustakaa te yksin ja antakaa minun palata kotiin, minä
pyydän!

-- Ei millään muotoa! karahti Mihail Averjanitsh vastaan. -- Se on ihan
ihmeteltävä kaupunki. Siellä vietin viisi onnellisinta päivää
elämässäni!

Andrei Jefimitshillä ei ollut tarpeeksi luonteenlujuutta saattaakseen
oman tahtonsa läpi ja niin hän, karaisten mielensä, matkusti Varsovaan.
Täälläkään hän ei liikahtanut ulos hotellista, makasi sohvalla ja oli
yrmeätä itselleen, ystävälleen ja lakeijoille, jotka itsepintaisesti
kieltäytyivät ymmärtämästä venäjänkieltä, jota vastoin Mihail
Averjanitsh, kuten tavallisesti terveenä, reiluna ja iloisena, aamusta
iltaan samosi kaupungilla ja haki vanhoja tuttaviaan. Muutamia kertoja
oli hän yötäkin poissa. Vietettyään kerran niinikään yön tietämätöntä
missä, palasi hän kotiin varhain aamulla mieli kovasti kiihdyksissä,
naama punaisena ja tukka pörröisenä. Hän asteli kauan nurkasta nurkkaan,
pömisi jotakin itsekseen, pysähtyi sitten ja virkkoi:

-- Kunnia ennen kaikkea!

Käväistyään vielä muutaman kerran lattian poikki, hän tarttui molemmin
käsin päähänsä ja lausui traagillisella äänellä:

-- Kunnia ennen kaikkea! Olkoon kirottu se hetki, jolloin minun ensiksi
juolahti päähäni matkustaa tähän Baabeliin! Ystäväiseni, kääntyi hän
tohtoriin, -- halveksikaa minua: minä hävisin pelissä! Antakaa minulle
viisisataa ruplaa!

Andrei Jefimitsh luki viisisataa ruplaa ja ojensi ne sanaa virkkamatta
ystävälleen. Tämä vielä punaisena häpeästä ja vihasta, lausui
katkonaisesti jonkun tarpeettoman valan, pani hatun päähänsä ja lähti.
Parin tunnin kuluttua palattuaan hän heittäytyi nojatuoliin, huokasi
raskaasti ja sanoi:

-- Kunnia on pelastettu! Lähdetään matkalle, ystäväni! Minä en tahdo
olla hetkeäkään kauemmin tässä kirotussa kaupungissa. Taskuvarkaat!
Itävaltalaiset nuuskijat!

Ystävysten palatessa omaan kaupunkiin, oli jo marraskuu ja katuja peitti
paksu lumi. Andrei Jefimitshin sijan täytti tohtori Hobotow; hän asui
vielä vanhassa asunnossaan, odottaen milloin Andrei Jefimitsh palaisi
takasin ja puhdistaisi sairaalan asunnon. Rumamuotoinen nainen, jota hän
kutsui keittäjättärekseen, asui jo muutamassa sivurakennuksista.

Kaupungilla liikkui jo uusia sairaalan juoruja. Puheltiin että
rumamuotoinen nainen oli joutunut riitaan tarkastajan kanssa ja että
tämä olisi maannut polvillaan hänen edessään ja pyytänyt anteeksi.

Kotiin tultuaan Andrei Jefimitshin heti seuraavana päivänä täytyi hakea
itselleen asuntoa.

-- Ystäväni, sanoi hänelle postimestari arastellen, -- suokaa anteeksi
epähieno kysymykseni ja sanokaa, mimmoiset varat teillä on?

Andrei Jefimitsh luki ääneti rahansa ja sanoi:

-- Kahdeksankymmentäkuusi ruplaa.

-- Minä en kysy sitä, sanoi Mihail Averjanitsh hämillään,
väärinymmärtäen tohtorin vastauksen. -- Minä kysyn, mimmoiset varat
teillä yleensä on.

-- Minähän jo sanoin: kahdeksankymmentäkuusi ruplaa... Enempää minulla
ei ole.

Mihail Averjanitsh piti tohtoria rehellisenä ja jalomielisenä miehenä,
mutta arveli kuitenkin, että hänellä ainakin olisi kahteenkymmeneen
tuhanteen nouseva omaisuus säästössä. Nyt sitävastoin saatuaan tietää
että Andrei Jefimitsh on kerjäläinen, ettei hänellä ole mitä elannokseen
välttämättömästi tarvitsee hän ties miksikä ratkesi itkuun ja syleili
ystäväänsä.




XV.


Andrei Jefimitsh asui muutaman Bjelova nimisen porvarisnaisen talossa,
jossa kaikkiaan oli kolme kammaria ja kyökki. Kaksi niistä, joissa
ikkunat olivat kadulle päin oli tohtorin asuttavana, kolmannessa
huoneessa ja kyökissä asuivat Daria ja emäntä kolmen lapsen kerällä.
Väliin emännän yövieraaksi päätyi hänen rakastajansa, juopunut
työmiesrenttu, joka elämöi yöt läpeensä ja saattoi lapset ja Darian
kauhuihinsa. Kun hän ilmautui ja istuttuaan kyökkiin, rupesi vaatimaan
viinaa, niin kaikkien kävi olo hyvin ahtaaksi ja tohtori otti säälistä
itkevät lapset luokseen, pani heidät huoneensa lattialle maata ja se
tuntui hänestä aika huvittavalta.

Aamulla hän kuten ennenkin nousi kello kahdeksan aikaan ja teen juotuaan
istui lukemaan vanhoja kirjojaan ja lehtiään. Uusien hankkimiseen
hänellä ei ollut enää rahoja. Senköhäntähden, että kirjat olivat
vanhoja, vai siksiköhän, että ympäristön olot olivat muuttuneet, niin ei
lukeminen häntä enää niin suuresti viehättänyt, vaan tuntui
väsyttävältä. Ettei aika kuluisi joutilaisuuteen, niin hän laati tarkan
luettelon kirjoistaan ja liimaili niiden selkiin liput, ja tämä
koneellinen näperröstyö tuntui hänestä huvittavammalta kuin lukeminen.
Tuo yksitoikkoinen askaroiminen jollakin käsittämättömällä tavalla
viihdytti hänen aatoksensa lepoon, hän ei ajatellut mitään ja aika kului
nopeasti. Jopa sekin, kun hän kyökissä yhdessä Darian kanssa istui ja
kuori potaattia tahi erotti rikkoja tattarisuurimoista, oli hänestä
hauskaa. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän kävi kirkossa.
Seinänvierustalla seisten ja sulkien silmänsä, hän kuunteli laulua ja
ajatteli isää, äitiä, yliopistoa, uskontoja; hänen sydämeensä laskeutui
rauha ja surumielisyys ja lähtiessään kirkosta hänen oli sääli, että
virka niin pian päättyi.

Hän kävi kaksi kertaa sairaalassa puhutellakseen Ivan Dmitritshiä. Mutta
molemmilla kerroilla Ivan Dmitritsh oli tavattomasti kiihdyksissään ja
kiukkuisella päällä; hän pyysi että hänet jätettäisiin rauhaan, sillä
hän oli jo aikaa sitten kyllästynyt turhaan lörpötykseen, ja sanoi,
ettei hän muuta palkintoa kirotuilta, halpamielisiltä ihmisiltä kaikista
kärsimyksistään pyydä, kuin että sulkisivat hänet yksinäisyyteen. Eikö
sitäkään edes hänelle suoda? Kun Andrei Jefimitsh sanoi hänelle hyvästit
ja toivotti hyvää yötä, niin hän molemmilla kerroilla puri hammasta ja
toimitti tohtorin menemään hiiteen.

Ja nyt ei Andrei Jefimitsh oikein tiennyt, pitikö hänen mennä vielä
kolmas kerta vai oliko parempi olla menemättä. Halu kuitenkin oli mennä.

Ennen aikaan Andrei Jefimitsh jälkeen puolisten asteli huoneissaan ja
ajatteli, nyt hän sitä vastoin puolisesta iltateehen asti makasi
sohvalla, kasvot selkämystään päin ja hautoi mitättömiä mietteitään,
joista ei mitenkään voinut riistää itseään irti. Hän oli pahoillaan
siitä, ettei hänelle enempi kuin kaksikymmentä vuotisesta palveluksesta
annettu minkäänmoista eläkettä, ei kerrallista apua myöskään. Totta on
ettei hän palvellut rehellisesti, mutta eläkkeenhän saavat kaikki, jotka
palveluksessa ovat, katsomatta siihen, ovatko rehellisiä vai
vilpillisiä. Sehän nykyajan oikeudellisuutta juuri onkin, ettei
virka-arvoilla, ritarimerkeillä ja eläkkeillä palkita siveellistä kuntoa
ja ansioita, vaan kaikenmoisia virkoja yleensä, kuinka mitättömiä
olisivatkin. Miksi hänen yksinään tulee olla poikkeuksena? Rahoja ei
hänellä ollut yhtään. Häntä hävetti kulkea puotien ohi ja katsoa
kartanonemäntää silmiin. Oluesta oltiin jo velkaa 32 ruplaa. Porvaritar
Bjelovalle oltiin niinikään velassa. Daria möi salaa vanhoja vaatteita
ja kirjoja ja valehteli emännälle, että kohta tohtori saa hyvin paljo
rahaa.

Hän oli suuttunut itseensä, miksi hän matkalla tuli hukanneeksi ne
tuhannen ruplaa, jotka hänellä olivat säästössä. Kylläpä ne nyt olisivat
kelvanneet hänelle itselleenkin, nuo tuhatta ruplaa! Häntä harmitti se,
etteivät ihmiset jättäneet häntä rauhaan. Hobotow katsoi
velvollisuudekseen tuontuostakin käydä sairasta virkaveljeään
katsomassa. Andrei Jefimitshistä oli kaikki hänessä niin peräti
vastenmielistä: sekä hänen täyteläiset kasvonsa, tyhmän alava
käytöksensä että pitkävartiset saappaansa; jopa "virkaveli"-sanakin
hänen suussaan kuului inhottavalta; mutta kaikista vastenmielisintä oli
se, että hän katsoi velvollisuudekseen parantaa Andrei Jefimitshiä ja
uskoi itsekin, että hän todella parantaa. Sairaan luona käydessään hän
joka kerran toi pullollisen bromikaaliumia ja rabarberipillerejä.

Mutta samaten kuin Hobotow katsoi Mihail Averjanitshkin
velvollisuudekseen käydä ystävän luona ja hauskuttaa häntä. Joka kerran
tuli hän ujostelemattoman vapaasti, nauraa hohotteli väkinäisesti ja
alkoi Andrei Jefimitshiä vakuuttaa, että hän on tänään paljo terveemmän
näköinen ja että hän Jumalan kiitos on paranemaan päin, ja tästä sopi
päättää, että hän ystävänsä tilan piti toivottomana. Varsovan velkaa hän
ei ollut vielä maksanut, se painoi häntä rasittavana häpeätaakkana ja
piti hänen mieltään jännityksissä ja sentähden koki hän yhä kovemmin
hohotella ja naurettavammin jutella. Hänen pakinansa ja kaskunsa
tuntuivat nyt päättömiltä ja olivat vaivaksi Andrei Jefimitshille sekä
hänelle itselleen.

Hänen tullessaan Andrei Jefimitsh tavallisesti kävi sohvalle pitkäkseen,
kasvot selkämystään päin, ja kuunteli hampaitaan kiristäen; hänen
sydämelleen laskeutui kerroksittain kuohaa ja joka kerran, kun ystävänsä
lähti pois, hän tunsi tämän kuohan nousemistaan nousevan ja ikäänkuin
tapailevan kurkkua.

Tukahduttaakseen nämä vähäpätöiset tunteet, hän kiireimmiten rupesi
miettimään sitä, että hänen itsensä sekä Hobotowin että Mihail
Averjanitshin täytyy varhemmin tahi myöhemmin hävitä, jättämättä
luontoon, maailmaan minkäänmoista leimaa itsestään. Jos otaksuu, että
miljoonan vuoden kuluttua maapallon sivu avaruudessa sattuu liihentämään
joku henki niin näkee hän vain tomua ja alastomia kallioita. Kulttuuri,
siveyslaki, kaikki katoaa silmän näkemättömiin. Mitä merkitsevät silloin
häpeä puotimiehen edessä, mitätön Hobotow, Mihail Averjanitshin
vastuksellinen ystävyys? Kaikki tuo on tyhjää, joutavaa.

Mutta tämmöisistä mietteistä ei ollut enää apua. Tuskin oli hän
kuvaillut mielessään maapalloa miljoonan vuoden kuluttua, kuin alastoman
kallion takaa jo näyttäytyi Hobotow pitkävartisissa saappaissa tahi
väkinäisesti hohottava Mihail Averjanitsh, vieläpä kuului häveliäs
kuiskauskin: "Varsovan velan, ystäväni, maksan aivan näinä päivinä...
Ihan varmasti maksan..."




XVI.


Kerran Mihail Averjanitsh tuli jälkeen puolisten, jolloin Andrei
Jefimitsh makasi sohvalla. Samaan aikaan sattui Hobotowkin tulemaan
bromikaaliumipulloineen. Andrei Jefimitsh nousi vaivalla ylös, asettui
istualleen ja nojasihe molemmin käsin sohvaan.

-- Tänään, ystäväni, on kasvoillanne paljoa terveempi väri kuin eilen,
alotti Mihail Averjanitsh. -- Näytätte oikein reippaalta, oikein
reippaalta!

-- Jo nyt joutaisitte tulla terveeksi, virkaveli, sanoi Hobotow
haukotellen. -- Olette kai jo itsekin kyllästynyt tähän kaniteliin.

-- Ja terveeksi tullaankin! sanoi Mihail Averjanitsh iloisesti. --
Eletään vielä sata vuotta, paukautetaan!

-- Ellei sata, niin kaksikymmentä vuotta ainakin, lohdutti Hobotow. --
Ei mitään, ei mitään, älkää olko huolissanne, virkaveli... Heretkää jo
varjoa heittämästä?

-- Vielä me itseämme näytämme! hohotti Mihail Averjanitsh ja taputti
ystävää polvelle. -- Vielä me näytämme! Ensi kesänä, jos Jumala suo,
pyyhkäsemme Kaukasiaan ja ratsastelemme sen ristiin rastiin, ettei muuta
kuin -- kop, kop, kop! Ja Kaukasiasta tultuamme naida rämäytämme. --
Mihail Averjanitsh iski viekkaasti silmää. -- Hankitaan teille kassapää
kainaloiseksi kanaksi, ystäväni...

Andrei Jefimitsh äkkiä tunsi, että vaahto tapaili kurkkua; hänen
sydämensä tykytti valtavasti:

-- Se on typerää! sanoi hän, kavahti kiivaasti ylös ja meni ikkunaan. --
Ettekö te tosiaankin huomaa, että puhutte typeryyksiä?

Hän aikoi jatkaa pehmeästi ja kohteliaasti, vaan vasten tahtoansa
puristi yhtäkkiä kädet nyrkkiin ja kohotti ne yli päänsä.

-- Jättäkää minut! karjasi hän luonnottomalla äänellä, punastuen ja
vavisten koko ruumiissaan. -- Ulos! Ulos molemmat!

Mihail Averjanitsh ja Hobotow nousivat ja silmäilivät häntä alussa
hämmästyneinä, sitten kauhuissaan.

-- Ulos molemmat! kiljui Andrei Jefimitsh edelleen. -- Typerät ihmiset.
Lyhytjärkiset ihmiset! Minä en tarvitse ystävyyttänne, en sinun
lääkkeitäsi, kollo! Hävytöntä! Ilettävää!

Hobotow ja Mihail Averjanitsh katsoivat ällistyneinä toinen toiseensa,
peräytyivät ovelle ja pujahtivat etehiseen. Andrei Jefimitsh sieppasi
bromikaaliumipullon ja lähätti sen heidän jälkeensä; pullo murskautui
kilahtaen kynnykseen.

-- Korjatkaa luunne hiiteen! huusi hän itkunsekaisella äänellä, törmäten
eteiseen. -- Hiiteen!

Vieraitten lähdettyä Andrei Jefimitsh, vavisten kuin vilutaudissa, kävi
sohvaan loikomaan ja toisti vielä kauan:

-- Typerät ihmiset! Lyhytjärkiset ihmiset! Kun hän sitten rauhottui,
niin juolahti hänen päähänsä ihan ensiksi ajatus, että Mihail
Averjanitsh raukka mahtoi nyt olla tavattomasti häpeissään ja surun
lannistamana, ja että kaikki tämä on hyvin kauheaa. Ei milloinkaan ennen
tämmöistä ollut tapahtunut. Missä oli silloin järki ja hienotuntoisuus?
Missä käsityskyky ja filosoofinen tyynimielisyys?

Koko yössä tohtori ei voinut nukkua häpeästä ja suuttumuksesta omaan
itseensä, ja aamulla noin kello yhdeksän aikaan hän lähti
postikonttooriin ja pyysi postimestarilta anteeksi.

-- Älkäämme muistelko sitä mikä on tapahtunut, sanoi Mihail Averjanitsh
liikutettuna ja huoaten ja puristi kovasti hänen kättään. -- Joka
mennyttä muistelee, siltä silmä puhkaistaan. Ljubavkin! huusi hän
yhtäkkiä niin kovaan, että kaikki postiljoonit ja postissakävijät
vavahtivat. -- Tuo tänne tuoli! Ja sinä saat vuottaa! kiljasi hän
eukolle, joka ristikon läpi työnsi hänelle sisäänkirjoitettua kirjettä?
-- Etkö näe että minä olen estetty? Älkäämme muistelko menneitä
tapahtumia, pitkitti hän hempeästi, kääntyen Andrei Jefimitshiin. --
Istukaa, ystäväni, pyydän nöyrimmästi.

Hän hivutteli hetkisen ääneti polviaan ja jatkoi sitten:

-- Minulla ei ollut mielessänikään loukkautua teihin. Sairaus ei ole
leikin asia, minä sen käsitän. Taudinkohtauksenne eilen säikähdytti
meitä aika lailla, ja me puhelimme siitä, minä ja tohtori, jälestäpäin
kauan aikaa. Miksi ette, hyvä ystävä, ryhdy oikein todenteolla hakemaan
apua sairauteenne? Onko tämä enää laitaa? Suokaa anteeksi ystävän
avomielisyys, kuiskasi Mihail Averjanitsh, -- te asutte mitä
epäsuotuisimmissa ympäristön oloissa: ensi sijassa on teillä ahtaus ja
epäpuhtaus, ja sitäpaitsi puuttuu teiltä hoitoa ja varoja, millä
terveyttänne parantaa... Kallis ystäväni, me pyydämme teitä, tohtori ja
minä, kaikesta sydämestämme, seuratkaa meidän neuvoamme: menkää
sairashuoneeseen! Siellä on teillä ainakin terveellinen ruoka ja hoitoa
ja olette lääkärin katsannon alaisena. Jevgenij Fedoritsh, vaikka onkin
meidän kesken puhuen siveellisessä suhteessa haaksirikkoon joutunut
mies, niin on hän kuitenkin taitava lääkäri, johon voi täydellisesti
luottaa. Hän lupasi minulle, että hoitaisi teitä parhaan kykynsä mukaan.

Tämä todellinen myötätuntoisuus ja postimestarin poskipäille yhtäkkiä
vierähtäneet kyynelet liikuttivat syvästi Andrei Jefimitshiä. Kunnon
ystävä, älkää uskoko! kuiskasi hän, pannen käden sydämelleen. -- Älkää
uskoko heitä! Se on petosta. Sairauteni on ainoastaan siinä, että minä
kahdenkymmenen vuoden ajalla olen tavannut kaupungissa vain yhden ainoan
viisaan ihmisen, ja sekin on hullu. Tautia ei ole minkäänlaista, minä
olen vain joutunut lumottuun piiriin, josta en voi päästä pois. Minusta
kaikki on yhdentekevää, olen valmis kaikkeen.

-- Menkää sairashuoneeseen, ystäväni.

-- Minusta samantekevä vaikka kuoppaan.

-- Luvatkaa, ystäväni, että kaikessa tottelette Jevgenij Fedoritshia.

-- Tottelen, sen lupaan. Mutta sanon vieläkin, arvoisa ystäväni, minä
olen joutunut lumottuun piiriin. Kaikki, yksin ystävieni lämpimin
osanottokin, on yhtynyt minua vastaan viedäkseen minut turmioon. Minä
sorrun, mutta minulla on kyllin rohkeutta tunnustaakin, että sorrun.

-- Ystäväni, te tulette terveeksi.

-- Mitä se toimittaa puhua siitä? sanoi Andrei Jefimitsh kiihtyen. --
Harvat ne ihmiset, jotka elämänsä lopulla eivät tuntisi sitä, mitä minä
nyt tunnen. Kun teille sanotaan, että teillä on jokin munuaisvaiva tahi
että te kärsitte sydämen väljenemisestä ja te rupeatte hakemaan
parannusta siihen tautiin, tahi sanotaan, että olette mielenvikainen tai
pahantekijä, lyhyesti -- kun ihmiset yhtäkkiä kääntävät huomionsa
teihin, niin tietäkää, että silloin olette joutunut lumottuun piiriin,
josta teidän on mahdoton päästä pois. Rupeatte pyrkimään siitä ulos ja
eksytte yhä pahemmin. Parasta on silloin antautua, sillä mitkään
ihmisvoimat eivät voi teitä pelastaa. Niin minusta on näyttänyt.

Sillä välin oli yleisöä suuri joukko keräytynyt ristikkojen ääreen.
Andrei Jefimitsh ei tahtonut häiritä postimestaria hänen toimessaan,
vaan nousi ja sanoi hyvästit. Mihail Averjanitsh vaati vielä kerran
häntä kunniasanallaan lupaamaan ja saattoi häntä ulko-ovelle asti.

Samana päivänä, ennen iltaa, ilmausi, aivan äkkiä Andrei Jefimitshin luo
tohtori Hobotow, lyhyt turkki yllään, jalassa pitkävartiset saappaat, ja
lausui semmoisella äänellä, ikäänkuin eilen iltapuolella ei olisi mitään
tapahtunut:

-- Minä tulin teidän tykönne, virkaveli, oikeastaan asialle. Tulin
pyytämään, ettekö haluaisi tulla minun kerälläni lääkärinneuvottelua
pitämään?

Luullen, että Hobotow tahtoo huvittaa häntä kävelyllä tahi todenperästä
antaa hänelle jotakin tointa, Andrei Jefimitsh pukeutui ja lähti hänen
kanssaan ulos. Hän iloitsi voidessaan jollakin tavalla sovittaa eilisen
äkkipikaisuutensa ja saattaa asian jälleen hyväksi ja kiitti sydämessään
Hobotowia, joka ei edes hisahtanutkaan eilisestä metakasta, vaan
nähtävästi sääli häntä. Moista hienotuntoisuutta ei olisi mitenkään
odottanut sellaiselta raakalaiselta.

-- Missä potilaanne on? kysyi Andrei Jefimitsh.

-- Hän on sairaalassa. Minä jo aikaa sitten halusin näyttää hänet
teille... Varsin intressantti tapaus.

Tultua sairaalan pihaan ja kierrettyä päärakennuksen ympäri kääntyivät
he sivurakennukselle päin, jossa mielenvikaiset olivat. Ja koko ajan
kulkivat he kumman ääneti. Heidän astuessaan sivurakennukseen Nikiitta
tapansa mukaan hypähti ylös ja ojensi itsensä suoraksi.

-- Täällä sattui eräälle verentungos keuhkoihin, sanoi Hobotow
puoliääneen, astuessaan Andrei Jefimitshin kanssa sairaalan huoneeseen.
-- Odottakaa te täällä, minä tulen hetikohta. Käyn vaan hakemassa
kuulotorven.

Ja hän lähti.




XVII.


Alkoi jo hämärtää. Ivan Dmitritsh makasi vuoteellaan, kasvot kätkettynä
tyynyyn; halvattu istui liikkumatonna, itki hiljaa ja liikutti huuliaan.
Paksu äijä ja entinen lajittelija makasivat. Hiljaisuus vallitsi.

Andrei Jefimitsh istui Ivan Dmitritshin vuoteella ja odotti. Mutta kun
oli puoli tuntia kulunut, niin tuli Hobotowin sijasta huoneeseen
Nikiitta, tuoden sylissään viitan, jonkun liinavaatteet ja tohvelit.

-- Olkaa hyvä ja pukeutukaa näihin, herra tohtori, sanoi hän hiljaisella
äänellä. -- Täällä on vuoteenne, olkaa hyvä tulkaa tänne, lisäsi hän,
osottaen tyhjää, nähtävästi äskettäin tuotua sänkyä. -- Ei mitään,
Jumala auttaa teitä, niin vielä paranette.

Andrei Jefimitsh käsitti kaikki. Sanaa virkkamatta siirtyi hän Nikiitan
osottaman vuoteen luo ja istahti, nähtyään, että Nikiitta seisoi ja
odotti; hän riisui itsensä alasti, ja häntä hävetti. Sitten puki hän
sairaalan vaatteet päälleen; alushousut olivat lyhkäset, paita siihen
sijaan pitkä, ja viitta haisi savustetulle kalalle.

-- Jumala auttaa, niin vielä paranette, toisti uudelleen Nikiitta.

Hän kokosi syliinsä Andrei Jefimitshin vaatteet meni pois ja sulki oven
jälkeensä.

"Sama se ... ajatteli Andrei Jefimitsh, häpeissään käärien viittaa
ympärilleen ja tuntien, että hän uudessa puvussaan on arestantin
näköinen. -- Sama se... Sama se, josko hännystakki, univormu tai tämä
sairashuoneviitta"...

Entä kelloni, mihin se sai? Entä muistikirja, joka oli povitaskussa?
Entä paperossit? Mihin Nikiitta vei vaatteeni? Ei taida tarvita enää
koko elämän iässä pukea päälleen housuja, liivejä, saappaita. Kaikki oli
niin outoa ja käsittämätöntäkin alussa. Andrei Jefimitsh oli vieläkin
vakuutettu siitä, että porvaritar Bjelovan talon ja sairaalan N:o 6:nnen
välillä ei ole minkäänlaista eroa, että tässä maailmassa kaikki on vain
joutavaa ja turhan turhaa, mutta yhtäkaikki hänen kätensä värisivät,
jalat kylmenivät ja hänestä tuntui kauhealta ajatella, että kohta Ivan
Dmitritsh nousee ylös ja näkee hänet viitta päällä. Hän nousi, asteli
edestakasin ja istui uudelleen.

Hän istui puolisen tuntia, istui tunnin, ja hän oli jo ikäväkseen asti
ollut täällä; saattoiko täällä tosiaankin tulla toimeen koko päivän,
viikon, vieläpä vuosikausiakin niinkuin nuo ihmiset? Eipä muuta, hän
istui, nousi kävelemään ja painautui taasen istualle; voihan mennä
ikkunaan katsomaan ja taas astella nurkasta nurkkaan. Entä sitten?
Niinkö täytyykin koko ajan istua kuin kuollut kanto, ja mietiskellä? Ei,
se on tuskin mahdollista.

Andrei Jefimitsh kävi pitkälleen, mutta nousi hetikohta jälleen,
pyyhkäsi hihallaan kylmän hien otsaltaan ja tunsi, että hänen
kasvonsakin alkoivat haista savustetulle kalalle. Hän nousi taas
kävelemään.

-- Tämä on kaiketi väärinkäsitystä ... jupisi hän, levitellen
epätietoisena käsiään. -- Täytyy saada selkoa, tässä on
väärinkäsitystä...

Samassa heräsi Ivan Dmitritsh. Hän asettui istualleen ja nojasi
nyrkeillään poskiinsa. -- Sylkäys. -- Sitten silmähti hän veltosti
tohtoriin, mutta ensi hetkessä ei nähtävästi käsittänyt mitään; mutta
ennen pitkää hänen kasvonsa muuttuivat tuimiksi ja ivallisiksi.

-- Haa, jopahan tekin jouduitte tänne, hyvä herra, virkkoi hän makuusta
käheäksi käyneellä äänellä ja siristi toista silmäänsä. -- Olen hyvin
iloinen. Ennen imitte te ihmisten veren, nyt imetään teidän. Mainiota!

-- Tämä on varmaan väärinkäsitystä ... sopersi Andrei Jefimitsh
säikähtyen Ivan Dmitritshin sanoja; hän kohautti olkapäitään ja toisti:
-- varmaankin väärinkäsitystä?...

Ivan Dmitritsh sylkäsi toistamiseen ja kävi pitkälleen.

-- Kirottua elämää! mutisi hän. -- Mutta raskainta ja katkerinta
kaikista on se, että tämä elämä ei lopu palkkiolla kaikista
kärsimyksistä, ei jumalaksi tekemisellä kuten oopperassa, vaan
kuolemalla, rengit tulevat, ottavat kuollutta käsistä ja jaloista ja
kantavat kellarikerrokseen. Brrr! No, ei mitään... Tulevassa elämässä
saamme sen sijaan osaltamme nauttia hyvää. Minä tulen toisesta
maailmasta haamuna tänne ja pelottelen noita hylkyjä. Kyllä minä saatan
heiltä pään harmaaseen.

Höpelö Mooses palasi retkeltään ja nähtyään tohtorin, hän ojensi
kätensä.

-- Anna yksi kopekka! pyysi hän.




XVIII.


Andrei Jefimitsh astui ikkunan ääreen ja katseli pellolle. Oli jo pimeä
ja taivaan rannalle oikealla kohosi kylmänä, punertavana kuu. Vähän
matkan päässä sairaalan laipioista, ei sataa syltä kauempana, oli korkea
valkoinen kartano, jota ympäröi kivimuuri. Se oli vankila.

-- Siinä se on todellisuus! ajatteli Andrei Jefimitsh, ja häntä rupesi
pelottamaan.

Hänestä olivat hirvittäviä kuu, ja vankila, ja aidan naulat, ja etäinen
tulenliekki sokuritehtaassa. Takana kuului huokaus. Andrei Jefimitsh
käännähtihe katsomaan ja näki miehen, loistavat tähdet ja ritarimerkit
rinnallaan, joka hymyili ja iski viekkaasti silmää. Sekin tuntui
hirvittävältä.

Andrei Jefimitsh uskotteli itseään, että kuussa ja vankilassa ei ole
mitään erinomaista, että ruumiillisesti terveetkin kantavat
ritarimerkkejä ja että kaikki aikaa myöten mätänee ja muuttuu tomuksi;
mutta siitä huolimatta epätoivo yhtäkkiä valtasi hänen mielensä, hän
tarttui molemmin käsin ikkunaristikkoon ja ravisteli sitä kaikin
voiminsa. Vahva ristikko ei antanut vähintäkään perään.

Sitten, ettei häntä niin kovin pelottaisi, meni hän Ivan Dmitritshin
vuoteen luo ja istui.

-- Mieleni lannistui, ystäväni, sopersi hän, väristen ja pyyhkien kylmää
hikeä. -- Mieleni lannistui.

-- Koettaisitte nyt filosofeerata, sanoi Ivan Dmitritsh pilkallisesti!

-- Oi Jumalani, oi Jumalani... Niin niin... Te lausuitte jotenkin, että
Venäjällä ei ole filosofiaa, vaan kaikki kuitenkin filosofeeraavat,
yksin pahaiset piimäsuutkin. Mutta piimäsuiden filosofeeramisestahan ei
ole kenellekään haittaa, sanoi Andrei Jefimitsh liikutuksen
väräyttämällä äänellä ikäänkuin valmiina herahtamaan itkuun. -- Miksi
siis tuo ilkullinen nauru, hyvä ystäväni? Ja miksipä nämä pahaiset eivät
filosofeeraisi, jos eivät tunne tyydytystä? Viisas, sivistynyt, ylpeä,
vapaudenhaluinen mies, Jumalan kuva, pakotetaan menemään lääkäriksi
likaiseen, onnettomaan, kurjaan kaupunkiin ja kaiken ikänsä
käsittelemään kuppauslaseja, verimatoja, sinappilaastaria! Se on
puoskaroimista, halpamaista, nurjaa! Oi, Jumalani!

-- Te lörpöttelette tyhmyyksiä. Ellei lääkärintoimi miellytä teitä, niin
menisittehän ministeriksi.

-- Ei miksikään, ei miksikään. Heikkoja olemme kovin, ystäväiseni...
Minä olin välinpitämätön, ajattelin rohkeasti ja järkevästi, mutta eipä
tarvittu muuta, kuin että elämä nurjalla puolellaan kajosi minuun, niin
jo lamautui mieleni... Heikkoja olemme, heikkoja ja viheliäisiä...
Semmoinen olette tekin, ystävä hyvä. Olitte viisas, vapaasukuinen,
innostuksenne hyvään imitte jo äidinmaidossa, mutta niinpian kun olitte
astunut elämään, rupesitte kohta uupumaan ja sairastuitte... Heikko,
heikko olette!

Paitsi pelkoa ja häväistyksen tunnetta oli vielä joku kolmas vaiva, joka
siitä asti kuin päivä rupesi iltaantumaan lakkaamatta kalvoi Andrei
Jefimitshiä. Vihdoinkin tuli hän perille siitä, että se oli oluen jano
ja tupakan tuska.

-- Minä lähden ulos, ystäväni, virkkoi hän. -- Sanon, että toisivat tänne
tulta... Minä en voi näin, minun on mahdotonta...

Andrei Jefimitsh astui oven luo ja aukaisi sen, mutta samassa Nikiitta
hyppäsi tilaltaan ja sulki häneltä tien.

-- Mihinkäs te? Ei saa, ei saa! sanoi hän. -- Menkää maata!

-- Minä lähden vain hetkeksi käyskentelemään pihalle! virkkoi Andrei
Jefimitsh hätääntyneenä.

-- Ei saa, ei saa, se on kielletty. Itsehän tiedätte.

Nikiitta paiskasi oven kiinni ja nojasi hartioillaan sitä vastaan.

-- Ketä se vahingoittaa jos minä täältä lähdenkin? sanoi Andrei
Jefimitsh kohauttaen hartioitaan. -- Minä en käsitä. Nikiitta, minun
täytyy päästä ulos! sanoi hän ja hänen äänensä värähti. -- Minun täytyy!

-- Ette te saa rikkoa järjestystä, se ei ole hyvä! sanoi Nikiitta
käskevästi.

-- Mitä pirua tämä on! huusi yhtäkkiä Ivan Dmitritsh ja kavahti ylös. --
Mikä oikeus hänellä on estää ketään menemästä ulos? Kuinka he uskaltavat
pitää meitä täällä? Laissa minun tietääkseni on selvään sanottu, ettei
vapautta saa keltään riistää ilman oikeuden tuomiota! Tämä on
väkivaltaa! Tämä on mielivaltaa!

-- Mitäs muuta kuin mielivaltaa! sanoi Andrei Jefimitsh rohkaistuneena
Ivan Dmitritshin huudosta. -- Minulla on asiaa ja minun täytyy päästä
ulos! Hänellä ei ole oikeutta estää! Lasketko vai etkö?

-- Kuuletko, järjetön elukka? huusi Ivan Dmitritsh ja jyrisytti
nyrkillään oveen. -- Avaa heti, tahi lyön oven palasiksi! Nylkyri!

-- Avaa! kiljui Andrei Jefimitsh, vavisten koko ruumiissaan. -- Minä
vaadin!

-- Huuda vähemmin! vastasi oven takaa Nikiitta. -- Huuda vähemmin!

-- Käy ainakin kutsumassa Jevgenij Fedoritsh tänne! Sano että minä
pyysin... Hetkeksi vain!

-- Tulee hän huomenna kutsumattakin.

-- Ei meitä milloinkaan lasketa täältä pois! jatkoi sillä välin Ivan
Dmitritsh. -- Tänne saavat luumme mädätä! Herra, hyvä Isä, eikö
tulevassa elämässä todellakaan ole helvettiä ja nämäkö heittiöt jäisivät
rangaistuksetta? Missä on oikeus? Avaa, roisto, minä tukehdun! huusi hän
käheällä äänellä ja töykkäsi ovea. Minä muserran pääni! Murhaajat!

Nikiitta tempasi oven auki, survasi raa'asti, molemmilla käsillään ja
polvellaan, Andrei Jefimitshiä ja iski täydellä hartian väellä häntä
sitten nyrkillään kasvoihin. Andrei Jefimitshistä tuntui, kuin jos
mahdoton suolainen laine olisi hulvahtanut hänen päänsä ylitse ja
temmannut hänet mukaansa vuoteelta; ja suussa tuntui todellakin
suolaiselta: kaiketi hampaista lähti veri. Ikäänkuin pelastuaksensa hän
sitten hulmi käsillään ympärinsä ja tarttui jonkun vuoteeseen ja siinä
hän vielä tunsi, että Nikiitta iski häntä kahdesti selkään.

Kovasti parahti Ivan Dmitritshkin. Kaiketi häntäkin lyötiin.

Sitten hiljeni kaikki. Vaisu kuunvalo paistoi ikkunaristikkojen läpi ja
lattialle muodostui verkon tapainen varjo. Tuntui niin hirvittävältä.
Andrei Jefimitsh makasi henkeään pidättäen; hän odotti kauhuissaan, että
häntä vielä kerran lyötäisiin.

Oli kuin joku olisi iskenyt sirpin hänen ruumiiseensa ja muutaman kerran
pyöräyttänyt sitä rinnassa ja sisälmyksissä. Tuskissaan puri hän tyynyä
ja kiristi hampaitaan, ja yhtäkkiä välähti, kesken sekasortoa, hänen
päähänsä hirvittävä, masentava ajatus, että aivan samallaista kipua ja
tuskaa oli vuosikausia päivästä päivään täytynyt kärsiä näitten
ihmisten, jotka kuutamon valossa nyt näyttivät mustilta varjoilta.
Kuinka oli voinut tapahtua, ettei hän enempi kuin kahteenkymmeneen
vuoteen tietänyt eikä tahtonut tietää tätä? Hänellä ei ollut käsitystä
kivusta, hän oli sen mukaan siis syytön, mutta omatunto, yhtä ynseä ja
karkea kuin Nikiittakin, huokui hyytävää kylmyyttään hänen olentoonsa
kiireestä kantapäihin asti. Hän kavahti ylös, tahtoi huutaa voimainsa
perään ja juosta kiiruimmiten tappaaksensa Nikiitan, sitten Hobotowin,
tarkastajan sekä välskärin, sen jälkeen itsensä, mutta rinnasta ei
lähtenyt ainoatakaan ääntä eivätkä jalat totelleet käskyä;
läkähtymäisillään repäisi hän rinnoilta auki viitan ja paidan ja kaatui
tunnotonna vuoteelleen.




XIX.


Aamusella toisena päivänä särki hänen päätänsä, korvissa humisi ja koko
ruumis tuntui kipeälle. Häntä ei hävettänyt muistella eilistä
heikkouttaan. Eilen hän oli pehmytluontoinen, pelkäsi kuunvaloakin,
purki sydämellisesti tunteita ja ajatuksia, jommoisia ei ennen
aavistanut itsellään olevankaan. Esimerkiksi mietteet filosofeeraavien
piimäsuiden tyytymättömyydestä. Nyt hänestä siihen sijaan kaikki oli
yhdentekevää.

Hän ei syönyt eikä juonut, makasi vain liikkumattomana ja ääneti.

"Minusta on kaikki yhdentekevää, ajatteli hän, kun hänelle tehtiin
kysymyksiä. -- Minä en vastaa... Minusta on yhdentekevää".

Jälestä puolisen tuli Mihail Averjanitsh ja toi neljännesnaulan teetä ja
Vaulan marmelaadia. Daria tuli samaten ja seisoi koko tunnin vuoteen
vieressä, tylsän surun ilme kasvoilla. Tohtori Hobotow tuli niinikään.
Hän toi pullon bromikaaliumia ja käski Nikiitan polttaa savua huoneessa.

Illemmalla Andrei Jefimitsh kuoli halvaukseen. Alussa pudistivat häntä
vilunväristykset ja häntä oksetti; jotakin inhottavaa, joka muistutti
mätänevästä hapankaalista ja pilaantuneista munista, tunki joka paikkaan
ruumiiseen, yksin sormiinkin, kohosi vatsasta ylös päähän täyttäen
silmät sekä korvat. Silmissä viherti. Andrei Jefimitsh käsitti, että
hänen loppunsa oli tullut, ja muisti että Ivan Dmitritsh, Mihail
Averjanitsh ja miljoonat muut uskovat kuolemattomuuteen. Mutta onkohan
sitä? Kuolemattomuutta hän ei kuitenkaan halunnut, ja hän ajatteli sitä
vain silmänräpäyksen. Parvi tavattoman kauniita ja viehättäviä
antilooppeja, joista hän oli lukenut eilen, juoksi hänen sivuitsensa;
senjälkeen eukko ojensi häntä kohden sisäänkirjoitettua kirjettä...
Mihail Averjanitsh lausui jotakin. Sitten kaikki katosi ja Andrei
Jefimitsh nukkui iäiseen uneen. Rengit tulivat, tarttuivat kiinni käsiin
ja jalkoihin ja kantoivat hänen rukoushuoneeseen. Siellä makasi hän
pöydällä avoimin silmin, ja kuu loi valoaan häneen. Aamulla tuli Sergei
Sergeitsh, polvistui hurskaihin rukouksiin ristiinnaulitun kuvan edessä
ja painoi kiinni entisen päämiehensä silmät.

Toisena päivänä Andrei Jefimitsh haudattiin. Hautajaisissa olivat vain
Mihail Averjanitsh ja Daria.








End of the Project Gutenberg EBook of Lääkärin kohtalo, by Anton Tsehov

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LÄÄKÄRIN KOHTALO ***

***** This file should be named 41543-8.txt or 41543-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/4/1/5/4/41543/

Produced by Jukka Aakula

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License available with this file or online at
  www.gutenberg.org/license.


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation information page at www.gutenberg.org


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at 809
North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887.  Email
contact links and up to date contact information can be found at the
Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]

Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit:  www.gutenberg.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For forty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.