Zendan vanki

By Anthony Hope

The Project Gutenberg eBook of Zendan vanki
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Zendan vanki

Author: Anthony Hope

Translator: O. A. Joutsen

Release date: September 27, 2024 [eBook #74486]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ZENDAN VANKI ***





ZENDAN VANKI

Kirj.

Anthony Hope


Suomentanut

O. A. Joutsen





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.




SISÄLLYS:

    I. Rassendyllin perhe. Sananen Elphbergin hallitsijasuvusta.
   II. Vähän tukan väristä.
  III. Hauska ilta etäisen sukulaisen seurassa.
   IV. Kuningas tekee tehtävänsä.
    V. Kuningas kruunataan.
   VI. Kellarin salaisuus.
V  II. Hänen majesteettinsa nukkuu Strelsaussa.
 VIII. Serkun ja veljen seurassa.
   IX. Mihin kaikkeen pientä pöytää voi käyttää.
    X. Konnalla olisi mainiot mahdollisuudet.
   XI. Hyvin isoa metsäkarjua pyytämässä.
 XVII. Minä saan vieraan ja panen syötin koukkuun.
 XIII. Parannettu laitos Jaakopin tikapuista.
  XIV. Yö Zendan linnan partailla.
   XV. Minä puhelen kiusaajan kanssa.
  XVI. Epätoivoinen suunnitelma.
 XVII. Nuori Rupert huvitteleikse sydänyön aikaan.
XVIII. Vankila avautuu.
  XIX. Silmästä silmään metsäpolulla.
   XX. Vanki ja kuningas.
  XXI. Jos rakkaus olisi kaikki kaikessa.
 XXII. Nykyisyys, entisyys ja tulevaisuus.




ENSIMMÄINEN LUKU.

Rassendyllin perhe. Sananen Elphbergin hallitsijasuvusta.


»Tahtoisinpa tietää, mitä sinä oikeastaan aiot maailmassa toimittaa,
Rudolf!» sanoi kälyni.

»Rose rakas», minä vastasin ja laskin kädestäni lusikan, jolla söin
pehmeäksi keitettyä kananmunaa, »mitä ihmettä minun sitten pitäisikään
toimittaa? Onhan oloni siedettävän hyvä. Tuloni riittävät lähimain
peittämään menoni — sillä koko maailmassa ei ole ihmistä, jonka
tulot täysin riittäisivät hänelle —, ja yhteiskunnallinen asemani on
kerrassaan kadehdittava: lordi Burlesdon on veljeni ja hänen viehättävä
kreivittärensä on kälyni. Luulisipa tuon kaiken jo riittävän miehelle.»

»Sinä olet yhdeksänkolmatta vuotias», huomautti ripittäjäni, »etkä ole
vielä tehnyt mitään muuta kuin...»

»Ajelehtinut tuuliajolla? En tottakaan ole! Mutta meidän perheessämme
ei miehen tarvitsekaan tehdä mitään.»

Tämä huomautus harmitti vähän Rosea; sillä vähin jokainen tietää —
ja siksipä ei teekään mitään, että tässä mainitsen sen tosiasian —
että niin sievä ja lahjakas kuin hän itse onkin, ei hänen sukunsa
kuitenkaan ole niin hienoa juurta kuin Rassendyllin perhe. Kauneuttaan
lukuunottamatta hän toi pesään suuren omaisuuden, ja Robert veljeni oli
siksi järkevä, ettei piitannut hänen esi-isistään. Kysymys esi-isistä
onkin muuten ongelma, josta Rosen seuraava huomautus sanoi jokseenkin
todet sanat.

»Hienot perheet ovat yleensä paljon pahemmat kuin vähemmän hienot», hän
pisteli.

Minä sivelin tukkaani, sillä tiesin hyvin, mihin hän tähtäsi.

»Minä olen hyvin iloinen, kun Robertin tukka on musta», hän jatkoi.

Tässä tuokiossa saapui Robertkin sisään — hän nousee vuoteesta kello
seitsemältä ja orjailee, ennenkuin saa aamiaista. — Hän katsahti
vaimoonsa; tämän poskella oli heikko punoitus; hän taputti sitä
lempeästi.

»Mikä nyt on poikkiteloin, rakas ystäväni?» hän kysyi.

»Rose ei voi sietää, että minä olen tyhjäntoimittaja ja että minulla on
punainen tukka», minä selitin loukkautuneena.

»Niin, eihän hän voi luonnollisesti mitään sille ikävälle tosiasialle,
että hänen tukkansa on punainen», myönsi Rose.

»Se esiintyy yleensä kerran joka miespolvessa», sanoi veljeni, »ja nenä
samoin. Rudolf parka saa kärsiä kummastakin viasta.»

»Minä tahtoisin, ettei se lainkaan esiintyisi», vastasi kälyni, ja
hänen poskensa punoittivat yhä kuumemmin.

»Minä jaksan sen hyvin kärsiä», sanoin minä ja tein kumarruksen
kreivitär Amalien muotokuvaa kohti.

Kälyni päästi kärsimättömän huudahduksen.

»Minä soisin, että korjaisit tuon kuvan täältä pois, Robert», hän sanoi.

»Mutta, rakas ystäväni!» kauhisteli hänen miehensä.

»Kaikkea sitä saakin kuulla!» lisäsin minä.

»Niin juuri; sillä sitten unohtuisi koko juttu», intti kälyni.

»Tuskinpa vain, kun Rudolf kerran on saapuvilla», sanoi Robert ja
pudisti päätään.

»Minkä vuoksi sen sitten pitäisikään unohtua?» kysyin.

»Rudolf!» huudahti kälyni moittivasti ja punastui jälleen oikein
kauniisti.

Minä nauroin ja kävin käsiksi aamiaiseen. Kysymys siitä, mihin toimeen
minun pitäisi ruveta, jos ylimalkaan toimittaisin jotain, oli tällä
erää unohdettu; ja lopettaakseni väittelyn — ja, myönnänpä sen myöskin,
hiukan kiusoitellakseni ankaraa pikku kälyäni huomautin:

»Minä jaksan hyvin kestää senkin häpeän, että kuulun Elphbergeihin.»

Kun luen jotain romaania, hyppään tavallisesti kaikkien selitysten
yli; mutta kun nyt alan itse kirjoittaa romaania, huomaan, että minun
on heti aloitettava selityksellä. Sillä onhan minun pakko selittää,
minkä vuoksi kälyni harmitteli minun nenääni ja tukkaani, ja millä
syyllä rohkenin väittää kuuluvani Elphbergeihin. Sillä vaikka olenkin
oikeutettu ylpeilemään Rassendyllien etevyydestä monien sukupolvien
aikana, ei meillä kuitenkaan ole syytä kerskua siitä tosiasiasta, että
vereemme on sekaantunut Elphbergien ylhäisen suvun verta, eikä oikeutta
vaatia tätä hallitsijahuonetta tunnustamaan meitä heimolaisikseen.
Sillä mitäpä sukulaisuutta oikeastaan onkaan Ruritanian kuninkaiden ja
Burlesdonien kreivien välillä, mitä yhteyttä Strelsaun palatsin tai
Zendan linnan ja Lontoon Puistokadun n:o 305:n välillä?

No niin — minun on pakko ruveta vähän penkoillaan sitä perhetörkyä,
jonka armas kälyni, kreivitär Burlesdon, toivoisi vaipuvan unohduksen
kaivoon. Siis — vuonna 1733, jolloin Yrjö II istui Englannin
valtaistuimella ja maassa sattumalta vallitsi rauha, koska kuningas
ja kruununperillinen eivät vielä olleet joutuneet keskenään
tukkanuottasille, tuli Englannin hoviin vierailemaan muuan prinssi,
joka sittemmin tunnetaan historiassa Ruritanian Rudolfin nimellä.
Tämä prinssi oli varsin kaunis nuori mies, jolla oli erikoisena
tunnusmerkkinä tavattoman pitkä, suora ja terävä nenä ynnä tuuhea,
tummanpunainen tukka — itse asiassa ne miehekkäät koristukset, jotka
ovat olleet tunnusmerkilliset Elphbergien hallitsijahuoneelle kautta
kaikkien aikojen. Hän viipyi moniaan kuukauden Englannissa, jossa
hänet otettiin hyvin ystävällisesti vastaan; mutta hänen poislähtöönsä
liittyi sangen tukala juttu. Hän joutui kaksintaisteluun — hänen
kunniakseen luettiin, että hän tällöin ei piitannut vähääkään korkeasta
arvostaan — niin, hän joutui kaksintaisteluun erään aatelismiehen
kanssa, jota pidettiin suuressa arvossa sekä omien ansioidensa
perusteella että varsinkin kauniin vaimonsa vuoksi. Siinä jupakassa
prinssi Rudolf sai pahan haavan, ja kun hän oli alkanut siitä vähän
kostua, toimitti Ruritanian lähettiläs hänet kaikessa salaisuudessa
pois maasta. Aatelismies sen sijaan säilytti nahkansa eheänä, mutta
kun ottelu oli sattunut hyvin kylmänä ja kosteana aamuna, vilustui hän
niin pahasti, ettei enää siitä vironnut, vaan kuoli puolisen vuotta
prinssin poislähdön jälkeen — saamatta edes tilaisuutta sopia vaimonsa
kanssa. Kaksi kuukautta myöhemmin tämä synnytti poikalapsen, joka
peri Burlesdonin kreivinarvon ja tilukset. Tämä nainen oli juuri sama
kreivitär Amalie, jonka muotokuvan kälyni tahtoi poistettavaksi perheen
kuvagalleriasta; ja naisen mies oli James, viides järjestyksessä
Burlesdonin kreivejä ja kahdeskolmatta Rassendyllin parooneja,
Englannin ylähuoneen jäsen ja Sukkanauhan ritari. Rudolf palasi
Ruritaniaan, meni naimisiin ja nousi valtaistuimelle, jolla hänen
jälkeläisensä ovat istuneet tähän, päivään saakka — pientä väliaikaa
lukuunottamatta. Ja kun nyt kävelee Burlesdonin perhegalleriassa ja
katselee sen puoltasataa muotokuvaa viime puolentoista vuosisadan
ajoilta, niin tapaa joukossa viisi tai kuusi, m.m. kuudennen kreivin,
joilla yhteisenä tunnusmerkkinä on pitkä, suora ja terävä nenä ynnä
tuuhea tummanpunainen tukka: näillä viidellä tai kuudella on myöskin
siniset silmät, kun sen sijaan Rassendyllin suvussa mustat silmät ovat
yleisimmät.

Tällainen selitys on minun annettava, ja olen iloinen päästessäni
siitä rauhaan. Väärät oksat muuten kunniallisessa sukupuussa ovat
sangen kiusallisia, ja perinnöllisyys, josta nykyään pidetään niin
paljon suukopua, on totta tosiaan maailman ilkein juorukello. Se panee
hienon vaiteliaisuuden pataluhaksi ja nostattaa merkillisiä rikkataimia
aateliskalenteriin.

Huomattakoon, että kälyäni vaivasi loogillisen ajattelun puute, jota
nykyään emme saa enää lukea hänen sukupuolensa syyksi, ja että hän
siitä johtuen miltei käsitteli tukkani väriä loukkaavana rikoksena,
josta minä muka olen edesvastuussa, ja teki tästä ulkonaisesta
seikasta johtopäätöksiä minun sisäisiin ominaisuuksiini nähden —
antaen minulle ominaisuuksia, joista tunnen olevani puhdas kuin vasta
pesty lapsi. Näitä kaikkea muuta kuin vanhurskaita johtopäätöksiä hän
myöskin käytti hyväkseen moittiessaan minua hyödyttömästä elämästäni.
Olipa tämän asian laita miten hyvänsä, minä tiedän kuitenkin elämäni
varrella kokeneeni paljon hauskaa ja koonneeni hyvän joukon hyödyllisiä
tietoja. Olen käynyt saksalaista koulua ja opiskellut saksalaisessa
yliopistossa ja puhun saksaa yhtä hyvin kuin äidinkieltäni englantia;
ranskaankin olen täysin perehtynyt, osaan vähän italiaa ja sen verran
espanjaa, että kykenen kiroilemaan sillä kielellä. Luulenpa myöskin
miekkailevani aika hyvin, ja olen tarkka pyssymies. Pystyn ratsastamaan
millä elukalla hyvänsä, jolla vain on selkä, ja pääni on niin kylmä ja
järkevä kuin pää voi olla, vaikka sen peite onkin hehkuvan punainen.
Kun minulle sanotaan, että minun olisi pitänyt käyttää aikani
hyödylliseen työhön, niin en osaa siihen vastata muuta, kuin ettei
vanhempaini olisi tarvinnut jättää minulle tuhannen punnan vuosituloja
ja taipumusta maleksia ympäri maailmaa.

»Erotus sinun ja Robertin välillä», sanoi kälyni, joka — Herra
häntä siunatkoon! — usein puhuu niinkuin seisoisi virallisella
puhujalavalla, »on se, että hän vaarinottaa asemansa hänelle asettamia
velvollisuuksia, mutta sinä vain sen myöntämiä suotuisia tilaisuuksia.»

»Rose rakas», vastasin, »kunnianhimoiselle miehelle ovat suotuisat
tilaisuudet samaa kuin velvollisuudet.»

»Ah, joutavia!» hän sanoi ja pudisti päätään. Hetken perästä hän
jatkoi: »Sir Jamesilla on muuten sinulle juuri nyt tarjona toimi, johon
olet aivan omiasi.»

»Kiitän nöyrimmästi!» mutisin vastaukseksi.

»Hänet nimitetään lähettilääksi puolen vuoden päästä, ja Robert sanoo,
että hän ottaa sinut mielellään lähetystön sihteerikseen. Ota se toimi
nyt vastaan, rakas Rudolf — minun takiani!»

Kun kälyni puhuu siinä sävyssä ja rypistää kaunoisia kulmakarvojaan,
vääntelee pienoisia kätösiään ja ottaa ylen miettivän ilmeen — ja
tekee kaiken tuon minun kaltaiseni mitättömän tyhjäntoimittajan takia,
josta hän ei ole vähimmässäkään edesvastuussa niin saanpa totta
tosiaan tunnonvaivoja. Ja saattoihan olla mahdollista, että minä
voisin tarjotussa toimessa kuluttaa aikani jokseenkin mukiinmenevästi.
Vastasin siis hänelle:

»Rose hyvä, jollei tuon puolen vuoden aikana satu mitään erinäistä
estettä, ja jos Sir James vielä sitten tarjoskelee minulle tointa, niin
lähden kukaties kuin lähdenkin hänen mukaansa.»

»Kas vain, kuinka kiltisti tehty, Rudolf; sinä sait minut oikein
iloiseksi!»

»Ja minne hänet sitten nimitetään?»

»Sitä hän ei vielä tiedä itsekään; mutta hyvä lähetystötoimi siitä vain
tulee.»

»Minä lähden sinun takiasi, korkeasti kunnioitettava käly», sanoin,
»vaikka toimi olisi vihoviimeinen koko maailmassa. Kun minä ryhdyn
jotakin tekemään, niin vienkin sen ihan perille saakka.»

Olin siis antanut lupauksen; mutta puoli vuottahan on vain puoli vuotta
eikä mikään iankaikkisuus, ja minä mietiskelin nyt, miten saisin sen
hupaisesti kulumaan, varsinkin kun minua kaiken todennäköisyyden mukaan
sen perästä odotti ahkera työ — otaksun näet, että lähetystösihteerejä
pidetään ahkerina, mutta enhän sitä varmaan tiedä, koska en ole ikinä
ollut sellaisena en Sir Jamesilla enkä kellään muullakaan. Päähäni
pisti ajatus, että mitämaks lähtisin käymään Ruritaniassa. Voi kuulua
hassulta, etten monilla matkoillani ollut vielä koskaan käynyt siinä
maassa. Mutta huolimatta salaisesta rakkaudestaan Elphbergien sukuun,
joka oli saanut isäni antamaan minulle, nuoremmalle pojalleen,
kuuluisan Rudolfin nimen, oli hän kuitenkin aina pannut vastaan, että
sinne matkustaisin; ja hänen kuoltuaan oli veljeni — Rosen kainaloista
kannattamana — ottanut vaivakseen ylläpitää perhetraditsionia, että
siitä maasta meidän oli pysyttävä kunnioittavan välimatkan päässä.
Mutta siitä hetkestä lähtien, jolloin olin saanut Ruritanian päähäni,
kalvoi mieltäni polttava halu päästä näkemään sitä. Eihän punainen
tukka ja pitkä nenä loppujen lopuksi kuitenkaan ole Elphbergin huoneen
erikoisoikeutta, eikä perheemme vanha sukutarina tuntunut minusta
riittävältä syyltä pysymään alati erossa sangen mielenkiintoisesta
kuningaskunnasta, jolla on ollut melkoinen osansa Europan historiassa
ja joka voi jälleen saavuttaa huomattavan sijan siinä nuoren ja
voimallisen hallitsijan aikana, jollaiseksi huhu kuvasi uutta
kuningasta. Päätökseni lopullisesti vahvistui, kun luin »Timesistä»,
että Rudolf V kruunattaisiin Strelsaussa kolmisen viikon perästä
ja että tilaisuudesta tulisi ylen loistoisa. Tulin heti selville
siitä, että minunkin piti silloin olla paikalla, ja rupesin säälimään
matkavarustuksiani kokoon; mutta kun minulla ei ole koskaan tapana
ilmoittaa omaisilleni, minne milloinkin lähden, ja kun minulla oli
tällä kertaa aihetta epäillä heidän asettuvan vastaan, kerroin aikovani
lähteä Tyroliin, jossa olen usein ennenkin käynyt. Ja Rosen närkästystä
lievittääkseni mainitsin, että aikomuksenani oli tutkia valtiollisia ja
yhteiskunnallisia ongelmia tässä sangen mielenkiintoisessa maanääressä.

»Ehkäpä minulla on sitten näytettävänä joitakin tuloksiakin tältä
matkalta», viittailin hämärästi.

»Mitä sillä tarkoitat?» hän kysyi.

»No niin», vastasin välinpitämättömästi, »voihan tietokirjallisuudessa
olla tällä kohtaa ammottava aukko, jonka sopii täyttää perusteellisella
teoksella...»

»Aiotko sinä kirjoittaa kirjan?» riemastui hän ja taputti kätösiään
yhteen. »Sehän vasta mainiota — eikö totta, Robert?»

»Se on nykypäivinä paras tapa aloittaa valtiollista uraa», huomautti
veljeni, joka itse kohdastaan on aloittanut tällä tapaa jo useita
kertoja. Hänen kirjansa »Vanhoja teorioja ja nykypäiväin tosiasioita»
ja »Lopullinen tulos, valtiotalouden tutkijan huomioita» ovat kumpikin
saaneet, suurta tunnustusta.

»Luulenpa sinun olevan oikeassa, rakas ystävä», virkoin minä.

»Lupaa minulle, että todellakin teet sen», pyysi Rose vakavissaan.

»Ei, en lupaa mitään, mutta jos löydän aiheita, niin teen minkä
kykenen.»

»Hyvä sekin», sanoi Robert.

»Ah — mitäpä aiheilla on siinä tekemistä!» mutisi kälyni nyreästi.

Mutta tällä kertaa hän ei kuitenkaan saanut minulta muuta kuin
ehdollisen lupauksen. Totta puhuakseni olisin voinut panna hyvän
summan vetoon, ettei kesämatkani tulisi tuhrimaan ainuttakaan puhdasta
paperiarkkia eikä pilaamaan hyviä kynänteriä. Mutta, lopputulos
osoittaa, kuinka vähän me kuolevaiset tiedämme, mitä tulevaisuus tuo
meille helmassaan; ja minä, joka en olisi osannut mitään sellaista
kuvitellakaan, kirjoitan nyt matkastani kirjaa, josta ei liene
suurtakaan hyötyä valtiolliselle uralleni ja jolla ei ainakaan ole
mitään yhteyttä Tyrolin kanssa.

Minä pelkään, ettei kreivitär Burlesdon tulisi oikein mieliinsä, jos
laskisin tämän kirjan hänen kriitillisten silmäinsä tarkastettavaksi;
mutta sitäpä en aio tehdäkään.




TOINEN LUKU.

Vähän tukan väristä.


William enolla oli periaatteena, että Pariisin kautta matkustettaessa
piti siellä viivyttämän ainakin neljäkolmatta tuntia. Eno puhui
kypsyneen elämänkokemuksensa perusteella, ja minä noudatin
hänen osviittaansa viipymällä matkallani Tyroliin päivän ja yön
Continental-hotellissa.

Kävin tervehtimässä George Featherleytä lähetystössämme, ja me söimme
yhdessä päivällistä Durandin ravintolassa ja menimme sitten oopperaan.
Sen perästä meillä oli pieni, sievä illallinen, ja sen jälkeen etsimme
käsiimme Bertram Bertrandin, joka on sangen tunnettu runoilija ja
»Critics-lehden kirjeenvaihtaja. Hänellä oli hyvin mukava pieni asunto,
ja me tapasimme siellä moniaita hauskoja ihmisiä, jotka tupakoivat ja
tarinoivat. Mutta minun pisti heti silmääni, että Bertram itse näytti
hajamieliseltä ja huonotuuliselta, ja kun kaikki muut olivat lähteneet
ja vain Featherley ja minä jääneet jäljelle, aloin kiusoitella häntä
sen johdosta. Hän vastusteli aikansa, mutta heittäytyi viimein sohvaan
ja parahti:

»No niin, oikeassa olette; mutta minä olen rakastunut, kerrassaan
hävyttömästi rakastunut!»

»Sittenpä kirjoitattekin sitä parempia runoja», sanoin lohduttaakseni
häntä.

Hän repi tukkaansa ja sauhutteli vimmatusti. George Featherley, joka
nojasi uuninrintaan, hymyili ilkamoisesti.

»Jos se on vielä sama vanha juttu», hän sanoi, »niin on teidän parempi
luopua niistä ajatuksista; _hän_ lähtee Pariisista huomenna.»

»Sen tiedän», murahti Bertram.

»Ja vaikkapa hän jäisikin tänne, niin se ei tekisi yhtään erotusta»,
väitti säälimätön George; »häntä eivät kirjailijat tyydytä,
ystäväiseni; hän tähtää korkeammalle.»

»Kunpa hitto hänet perisi!» huokasi Bertram.

»Olisin hyvin huvitettu», rohkenin huomauttaa, »jos saisin tietää,
kenestä oikeastaan on kysymys.»

»Antoinette Maubanista», sanoi George.

»De Maubanista», murahti Bertram.

»Ahaa!» sanoin, jättäen syrjään aatelisarvon epävarman oikeutuksen;
»ette kai tarkoita, Bert...»

»Ettekö te voi jättää minua rauhaan?»

»Minne hän sitten matkustaa?» kysyin, sillä puheenaoleva nainen oli
jokseenkin maineessa.

George kilisteli kolikoita housuntaskussaan, irvisteli sydämettömästi
Bertram poloiseen päin ja vastasi ystävällisesti:

»Kukapa sen tietää! Se on totta, Bertram — minä tapasin hänen luonaan
hyvin ylhäisen miehen toissailtana — vai lieneekö siitä jo kuukauden
päivät. Oletteko te koskaan tavannut häntä? Se oli Strelsaun herttua.»

»Hm, olenpa vain», ärähti Bertram.

»Aika kaunis mies, — minusta ainakin.»

Ei ollut vaikea nähdä, että Georgen viittailut herttuaan lisäsivät
poloisen Bertramin kärsimystä, ja siitä tein johtopäätöksen, että
herttua oli kunnioittanut rouva de Maubania huomaavaisuudellaan. Tämä
oli leski, rikas, kaunis ja kuuleman mukaan sangen kunnianhimoinen.
Saattoihan olla mahdollista, että hän, kuten George sanoi, tähtäsi
korkealle, että hän tahtoi voittaa omakseen henkilön, joka oli
hallitsevan kuninkaan jälkeinen mies; sillä herttua oli Ruritanian
kuningasvainajan poika morganaattisesta avioliitosta ja uuden kuninkaan
velipuoli. Hän oli ollut isänsä lemmikki, ja epämieluisia huomautuksia
oli tehty sen johdosta, että hänelle oli herttuan arvonimeksi annettu
itsensä maan pääkaupungin nimi. Hänen äitinsä oli ollut hyvästä, vaikka
ei varsin ylhäisestä suvusta.

»Ei kai herttua ole nyt Pariisissa?» tiedustin.

»Ei, hän on palannut kotia ollakseen läsnä kuninkaan kruunauksessa,
vaikkei hän tietystikään saane suurtakaan huvia siitä juhlallisuudesta.
Mutta älkää sortuko epätoivoon, vanha veikko! Hän ei nai kaunista
Antoinettea; ei ainakaan, jos eräs toinen suunnitelma ottaa
toteutuakseen. Ja sittenkin — kuka tietää...» Hän keskeytti ja
jatkoi sitten hymyillen: »Vaikea on naisen vastustaa kuninkaallista
huomaavaisuutta. Senhän _te_ hyvin tiedätte, Rudolf eikö totta?»

»Juoskaa suohon», vastasin. Sitten nousin ylös, jätin onnettoman
Bertramin sydänsuruineen julman Georgen hoivaan ja lähdin hotelliin
nukkumaan.

Huomenissa George Featherley seurasi minua asemalle, missä lunastin
junalipun Dresdeniin.

»Taidegalleriako vetää miestä puoleensa?» irvisteli George.

George on paatunut lörpöttelyä, ja jos olisin maininnut hänelle
lähteväni Ruritaniaan, olisi se ollut tietona Lontoossa kolmen päivän
perästä ja veljeni talossa korkeintaan viikkoa myöhemmin. Yritin
sen vuoksi antaa hänelle kiertelevän vastauksen, mutta hän pelasti
minut siitä pulasta jättämällä minut äkisti seisomaan yksin ja lähti
patikoimaan asemasiltaa pitkin. Seurasin häntä silmilläni ja näin
hänen tervehtivän ja puhuttelevan kaunista, hienosti puettua naista,
joka oli juuri tullut lippumyymälästä. Tämä oli arviolta vähän yli
kolmenkymmenen vanha, pitkä, tumma ja jokseenkin täyteläinen. Georgen
puhellessa huomasin naisen katsahtavan minuun, ja turhamaisuuttani
kirveli pahoin ajatus, etten näyttäytynyt lainkaan edukseni isoon
turkkiin ja kaulahuiviin kääriytyneenä — oli näet kylmä huhtikuun päivä
— ja pehmeä huopahattu painettuna korvieni yli. Seuraavassa tuokiossa
George palasi luokseni.

»Te saatte viehättävän matkatoverin», hän sanoi. »Se on Bertram
poloisen jumalatar, Antoinette de Mauban; hän matkustaa Dresdeniin
niinkuin tekin. Hänkin tahtoo tietysti katsella tauluja
taidegalleriassa. Mutta perin hassua on, ettei hän tällä hetkellä osaa
oikein arvostaa kunniaa tulla teidän tuttavaksenne.»

»En ole pyytänytkään tulla hänelle esitellyksi», huomautin hiukan
ärtyneesti.

»Ette olekaan; mutta kun tarjouduin tekemään sen, vastasi hän: Joskus
toiste! No niin, teille se lienee samantekevää, vanha veikko; ja
kukaties sattuu matkalla yhteentörmäys, jolloin saatte tilaisuuden
pelastaa hänet ja lyödä Strelsaun herttua laudalta.»

Mutta ei minulle eikä rouva de Maubanille sattunut matkalla mitään
erinomaista. Voin sen sanoa hänestä yhtä hyvin kuin itsestänikin; sillä
kun vietettyäni yön Dresdenissä jatkoin matkaa, tuli hän jälleen samaan
junaan kuin minäkin. Koska voin arvata hänen haluavan olla rauhassa,
välttelin häntä huolellisesti. Mutta minä näin hänellä olevan saman
matkan kuin minulla aivan perille asti, ja minä käytin tilaisuutta
vaarinottaakseni häntä, milloin vain kävi päinsä, ilman että hän sitä
huomasi.

Pian me sitten saavuimmekin Ruritanian rajalle, missä vanha tullimies
mulkoili minua niin pitkään, että tiesin varmasti kasvojeni olevan
aito elphbergiläiset; minä ostin sanomalehtiä ja näin niissä uutisia,
jotka tulivat mullistamaan koko matkani. Jostakin selittämättömästä ja
näköjään salamyhkäisestä syystä oli kruunausta yhtäkkiä joudutettu; sen
piti tapahtua jo ylihuomenna. Koko maa näytti olevan kuohumistilassa
tämän johdosta, ja ilmeisesti oli pääkaupunki Strelsau täpösen täynnä
ihmisiä. Kaikki yksityiset huoneet olivat jo vuokratut ja hotellit
tulvillaan; vähän oli siis toivoa, että saisin itselleni asunnon,
ja jos saisinkin, niin nyljettäisiin minulta siitä julma maksu.
Hetken mietittyäni päätin poiketa Zendan pikkukaupunkiin, joka on
viitisen mailia [Englannin peninkulma (mile) = 1,61 km] pääkaupungista
ja pari mailia rajalta. Juna tuli sinne illalla; seuraavan
päivän, joka oli tiistai, tahdoin viettää maleksimalla kauniiksi
kehutuilla metsäharjanteilla ja katsella kuuluisaa vanhaa linnaa;
keskiviikkoaamuna aioin sitten lähteä junalla Strelsauhun ja palata
yöksi Zendaan.

Nousin siis junasta Zendassa, ja katsellessani poiskiitävän junan
perään näin tuntemattoman ystävättäreni, rouva de Maubanin, jääneen
siihen. Selvää oli, että hän jatkoi matkaa Strelsauhun ja että hän oli
siis varannut siellä itselleen asunnon. Minua hymyilytti ajatellessani
George Featherleyn ällistynyttä naamaa, jos hän olisi tiennyt meidän
olleen matkatovereja näin pitkältä.

Hotellissa sain sangen hyvän vastaanoton. Itse asiassa se oli vain
halpa ravintola, jota hoiti vanha, paksu rouva kahden tyttärensä kera.
Nämä olivat herttaisia, levollisia ihmisiä eivätkä tuntuneet paljonkaan
välittävän Strelsaun suurista juhlallisuuksista. Herttua oli vanhan
rouvan sankari, sillä isävainajansa testamentin mukaan, hän omisti
Zendan laajat tilukset ja linnan, joka ylpeänä kohosi jyrkällä mäellä
laaksonnotkon toisessa päässä, vain moniaan mailin päässä ravintolasta.
Vanha rouva ei salannutkaan pahoitteluaan sen johdosta, ettei kruunua
ja valtaistuinta perinyt herttua veljensä sijasta.

»Me tunnemme hyvin herttua Michaelin», hän sanoi. »Hän on aina asunut
täällä meidän keskellämme; jok'ainut ruritanialainen tuntee herttua
Michaelin, mutta kuningas on meille melkein vento vieras. Hän on
oleskellut niin paljon ulkomailla, että tuskinpa yksi kymmenestä tuntee
hänet edes ulkomuodolta.»

Tällöin huudahti toinen tyttäristä: »Hänen sanotaan ajattaneen
partansa, niin että nyt häntä ei tunne kukaan!»

»Ajattanut partansa!» sanoi äiti. »Kuka sen on sanonut?»

»Herttuan metsänvartija, Johann. Hän on nähnyt kuninkaan.»

»No niin — kuningas on paraikaa herttuan metsästyslinnassa täällä
metsässä, sen voin sanoa teille, herrani; keskiviikkoaamuna hän
matkustaa täältä Strelsauhun kruunattavaksi.»

Tämä tieto herätti mielenkiintoani, ja minä päätin seuraavana päivänä
lähteä kävelemään metsästyslinnaan päin nähdäkseni kuninkaan. Emäntä
jatkoi ärtyneesti:

»Tahtoisinpa, että hän jäisikin tänne metsästelemään — hän panee arvoa
vain metsästykseen, viiniin ja erääseen kolmanteen asiaan, jos ihmiset
puhuvat totta — ja antaisi meidän herttuan tulla kruunatuksi sijastaan
keskiviikkona. Kas, sitä minä toivon, ja minun puolestani saakoon
vaikka koko maailma tietää sen!»

»Äiti, hillitse toki kieltäsi!» varoittivat tyttäret.

»Enpäs — niitä on paljon, jotka ajattelevat samalla tapaa kuin minä»,
intti muori itsepäisesti.

Minä heittäydyin taapäin isossa nojatuolissani ja nauroin hänen
kiivaudelleen.

»Mutta minäpä vihaan mustaa Mikkoa», sanoi tyttäristä nuorempi ja
kauniimpi — oikein vetreä, sievä hymysuu. »Minä tahdon punaisen
Elphbergin kuninkaakseni. Kuninkaan sanotaankin olevan punainen kuin
kettu tai niinkuin...»

Hän hihitti ilkamoisesti ja loi minuun nopean katseen, pudistaen
torjuvasti päätänsä sisarensa nuhtelevalle irvistykselle.

»Moni mies on aikain kuluessa saanut kiroilla heidän punaista
tukkaansa», mutisi muori puolittain itsekseen — ja minä tulin
ajatelleeksi Jamesia, viidettä Burlesdonin kreiviä.

»Mutta nainen ei vain koskaan!» huudahti kuninkaan ihailijatar.

»Ohoo — kyllä naisetkin, sitten kuin se on jo ollut liian myöhäistä»,
kuului tuima vastaus, joka sai nuoren tytön punastumaan.

»Kuinka on mahdollista, että kuningas oleskelee täälläpäin?» minä
kysyin, tehdäkseni lopun kiusallisesta äänettömyydestä. »Minähän olen
kuullut, että kaikki tämä on herttuan maata.»

»Herttua on kutsunut hänet vieraakseen keskiviikkoon saakka. Itse on
herttua Strelsaussa ja varustelee kuninkaan vastaanottoa.»

»He ovat siis hyvät ystävät keskenään?»

»Kyllä, erinomaiset ystävät», sanoi muori.

Mutta punaposkinen neitonen pudisti päätään; äidin torut unhottuivat
äkisti ja hän puuskahti uudestaan innoissaan:

»Niin kyllä, he pitävät toisistaan niin paljon kuin kaksi miestä voi
tehdä, jotka himoitsevat kumpikin samaa kruunua ja samaa vaimoa.»

Äiti näytti suuttuvan; mutta tytön viime sanat olivat herättäneet minun
uteliaisuuttani, ja ennenkuin muori ennätti ruveta jälleen torumaan,
kiiruhdin kysymään:

»Mitä! Mielivätkö he molemmat samaa vaimoa? Mitä te sillä tarkoitatte,
pikku neiti?»

»Tietäähän koko maailma, että musta Mikko — no, älä suutahda äiti —
että herttua Michael tahtoo tehdä kaikkensa voidakseen naida prinsessa
Flavian ja tehdäkseen tästä kuningattaren.»

»Minun alkaa totisesti käydä säälikseni teidän herttuaanne», sanoin.
»Mutta kun kohtalo on tehnyt ihmisen nuoremmaksi pojaksi, niin hän saa
tyytyä ottamaan sen, mikä vanhemmalta veljeltä jää yli, ja kiittää
siitäkin vähästä luojaansa, jos kykenee.»

Minä ajattelin omaa asemaani elämässä, kohautin hartioitani ja nauroin.
Ja sitten tulin ajatelleeksi myöskin Antoinette de Maubania ja hänen
matkaansa Strelsauhun.

»Mustan Mikon ei tarvitse muuta kuin...» aloitti tyttö, äitinsä
närkästystä uhitellen; mutta hänen puhuessaan kuului eteisestä raskaita
askelia ja äreä ääni kysyi uhkaavasti:

»Kuka täällä lörpöttelee mustasta Mikosta hänen korkeutensa omassa
kaupungissa?» Nuori tyttö päästi pienen kirahduksen, puolittain pelosta
ja puolittain — kuten luulen — pelkästä kiusoittelemishalusta.

»Ettehän vain anna minua ilmi, Johann?» hän huudahti.

»Siinä nyt näet, mihin kerkeä kielesi saattaa sinut viedä», nuhteli
äiti.

Mies, jonka tulo oli tehnyt niin yllättävän vaikutuksen, astui ovesta
sisään.

»Meillä on täällä vieraita, Johann», sanoi emäntä, ja mies otti lakin
päästänsä. Hän vilkaisi minuun, ja ällistyksekseni hän hätkähti ottaen
askeleen taapäin, aivan kuin olisi nähnyt jotain merkillistä edessään.

»Mikä teitä vaivaa, Johann?» kysyi vanhempi tyttö. »Tämähän on vain
vieras herra, joka on matkoilla ja on poikennut tänne katselemaan
kruunausta.»

Mies oli koonnut malttinsa; mutta hän tirkisteli minuun tutkivasti ja
miltei hurjasti.

»Hyvää iltaa!» nyökkäsin hänelle.

»Hyv’iltaa!» hän mutisi, mutta ei irroittanut tuijottavaa katsettaan
minusta, niin että pilaileva tyttö rupesi viimein nauramaan.

»Johann», hän huudahti, »kas siinä näette sen värin, josta niin paljon
pidätte! Hän ihan hätkähti nähdessään teidän tukkanne, hyvä herra. Se
väri on Zendassa hyvin harvinainen, tiedättekös!»

»Minä pyydän herralta anteeksi», sammalsi miehenkarilas ja näytti hyvin
hölmistyneeltä. »En luullut tapaavani täällä vieraita.»

»Antakaa hänelle lasi viiniä, jotta hän saa juoda minun terveydekseni»,
sanoin. — »Mutta nyt minun on sanottava hyvää yötä ja suuret kiitokset,
hyvät naiset, herttaisuudestanne ja hauskasta haastelustanne.»

Nousin ja nyökäten naisille lähdin ovelle päin. Nuorempi tytär kiiruhti
edelleni valaisemaan kynttilällä minulle tietä, ja mies astui syrjään
päästääkseen minut ohitseen, mutta katsoa tiirotti yhä jurosti minuun.
Juuri kuin olin astunut hänen ohitseen, tuli hän jälleen minua kohti ja
sanoi:

»Sallitteko minun kysyä, hyvä herra, tunnetteko te meidän
kuningastamme?»

»En, en ole koskaan häntä nähnytkään», vastasin; »mutta toivon, että
keskiviikkona saan siihen tilaisuuden.»

Hän ei sanonut sen enempää; mutta minä voin huomata hänen tirkistelevän
katseensa seuraavan minua, kunnes ovi sulkeutui jälkeeni.
Veitikkamainen saattajani vilkaisi olkansa yli noustessaan portaita
ylös ja sanoi: »Johann ei voi kärsiä ihmisiä, joilla on sellainen
tukanväri kuin teillä on.»

»Hän pitää arvatenkin teidän tukkaanne kaikkein kauneimpana», arvelin:

»Minä tarkoitin, ettei hän voi sietää _miehiä_, joilla on sellainen
tukka», sanoi hän ja katsahti minuun hienosestaan kiemaillen.

»Mitäpä merkitystä miesten tukanvärillä voi ollakaan?» virkoin ja
tartuin kynttilänjalkaan.

»Onpahan vain — minä pidän teidän tukkanne väristä. Se on oikeata
Elphbergin punaista!»

»Miehelle hänen tukkansa väri merkitsee aivan yhtä vähän kuin tytölle
— tämä!» — Ja minä annoin hänelle jotakin, jolla ei ollut paljonkaan
arvoa.

»Jumala suokoon, että keittiönovi olisi ollut kiinni!» huoahti tyttö.

»Amen!» sanoin ja erosin hänestä.

Mutta nyt minä tiedän kokemuksestani, ettei miehen tukanväri suinkaan
ole aina vallan mitätön asia.




KOLMAS LUKU.

Hauska ilta etäisen sukulaisen seurassa.


Minä en toki ollut niin järjetön, että olisin pahastunut herttuan
metsänvartijaan siitä syystä, että hän ei voinut sietää minun
punaista tukkaani; ja vaikkapa olisinkin, niin olisi hänen kohtelias
ja huomaavainen käytöksensä lepyttänyt minut. Saatuaan kuulla, että
aioin Strelsauhun, tuli hän puheilleni illallispöydässä ja sanoi,
että hänen sisarensa, joka oli naimisissa hyvinvoivan käsityöläisen
kanssa ja asui pääkaupungissa, oli kutsunut hänet juhliksi luokseen
asumaan. Hän oli mielellään suostunut tarjoukseen, mutta oli nyt
saanut tietää, että hänen virkatoimensa estivät häntä lähtemästä.
Hän tiedusti minulta, enkö minä lähtisi hänen sijastaan, jos tyydyin
vaatimattomaan mutta siistiin ja kodikkaaseen huoneeseen. Hän arveli
sisarensakin olevan siitä mielissään ja huomautti, kuinka tukalaksi
minulle kävisi matkustaa kruunauspäivänä edestakaisin Zendan ja
Strelsaun väliä. Suostuin oitis tarjoukseen, ja hän lähti sähköttämään
sisarelleen tulostani, minun jäädessä säälimään tavaroitani kokoon
ja varustelemaan itseäni matkaan. Mutta minun teki yhä mieli nähdä
metsää ja metsästyslinnaa, ja kun nuorempi tyttö kertoi minulle, että
voisin hyvin kävellä oikotietä pari mailia metsän halki ja tavoittaa
junan pienellä pysäkillä, niin päätin lähettää tavarani suoraan
junassa Johannin sisaren osoitteella, lähteä itse kävelemään ja saapua
Strelsauhun myöhemmällä junalla. Johann oli lähtenyt tiehensä eikä
siten tiennyt, että olin muuttanut suunnitelmiani; mutta kun tulin
saapumaan hänen sisarensa luo vain pari tuntia myöhemmin kuin ensin
oli päätetty, en arvellut maksavan vaivaa ilmoittaa hänelle siitä.
Varmastikaan tuleva emäntäni ei huolestuisi viipymisestäni.

Söin aikaisen aamiaisen, ja sanottuani jäähyväiset ystävälliselle
emäntäväelleni ja luvattuani palata heidän kauttaan kotimatkallani,
lähdin kiipeemään sille harjanteelle, joka vei linnaan ja sieltä
Zendan metsään. Puoli tuntia patikoituani tulin linnan kohdalle. Se
oli ennen vanhaan ollut linnoitus, ja sen vanha, jykevä torni oli
vieläkin hyvin säilynyt ja teki mahtavan vaikutuksen. Sen takana
oli osa alkuperäistä linnaa ja jälleen sen takana, erotettuna siitä
syvällä ja leveällä vallihaudalla, joka kierteli vanhain rakennusten
perustuksia, kaunis uusi linna, jonka edellinen kuningasvainaja oli
rakennuttanut ja jossa Strelsaun herttua piti asuntoaan. Vanhaa ja
uutta linnaa yhdisti toisiinsa nostosilta, joka oli ainoa pääsyn tie
edellisestä ulkomaailmaan. Uuteen linnaan sen sijaan vei kaunis, leveä
lehtokujanne. Linna oli todella ihanteellinen asunto. Kun musta Mikko
kaipasi seuraa, voi hän asua uudessa linnassaan; mutta saadessaan
ihmisvihan puuskan hänen tarvitsi vain kävellä sillan yli ja vetää
se pystyyn perästään; silloin tarvittiin kokonainen rykmentti ja
tykkipatteri savustamaan häntä ulos tuosta vanhasta karhunpesästä. Minä
jatkoin tietäni ja onnittelin mielessäni poloista mustaa Mikkoa sen
johdosta, että vaikka hän ei saisikaan kruunua eikä prinsessaa, oli
hänellä kaikissa tapauksissa muuan Europan kauneimpia ruhtinaslinnoja
asuttavanaan.

Linnalta tulin pian metsään ja vaeltelin tuntikauden sen viileässä
pimennossa. Isot puut kietoivat latvansa pääni päällä holvikatoksi,
jonka lomista auringonsäteet pujahtivat lävitse ja loivat sammalmattoon
valoisia läikkiä, jotka kimaltelivat kirkkaina kuin timantit. Olin
aivan hurmautunut tähän ihanaan, seutuun, ja tavatessani tielläni
maahan kaatuneen puunrungon istahdin mättäälle ja nojasin selkäni
keloa vastaan, oikaisin raajani ja nautin yhtärinnan metsän
ylevästä, temppelimäisestä kauneudesta ja hyvästä sikarista. Kun
sikari oli palanut loppuun ja minä olin imenyt sieluuni niin
paljon luonnonkauneutta kuin sinne suinkin mahtui, vaivuin ihanaan
unenhorrokseen välittäen viisi Strelsauhun menevästä junasta, johon
minun olisi pitänyt joutua. Pelkkä pölyisen junan muisteleminenkin
tällaisessa luonnontemppelissä olisi ollut raskas rikos kaikkea pyhää
vastaan. Sen sijaan antauduin unelmoimaan, että olin naimisissa
prinsessa Flavian kanssa ja asuin Zendan linnassa ja kulutin kaiket
päivät kiertelemällä rakkaani keralla metsässä — totta tosiaan sangen
mieluinen unennäkö! Mutta parahiksi, kun juuri painoin palavan
suudelman prinsessani punahuulille, kuulin vierestäni äreän, särähtävän
äänen sanovan:

»Katsos hittoa! Jos häneltä ajaa parran, niin hän on ilmetty kuningas!»

Tuollainen ajatus tuntui minusta yksin unessakin hyvin merkilliseltä.
Mutta olkoon menneeksi — kun uhrasin tuuheat viikseni ja sirosti
leikatun leukapartani, niin muutuin tuotapäätä kuninkaaksi. Yritin
sileiksi ajelluilla huulillani uudestaan suudella prinsessaa, mutta
tulin silloin hyvin vastenmielisesti siihen johtopäätökseen, etten enää
uneksinutkaan, vaan olin hereillä.

Avasin hitaasti silmäni ja keksin vieressäni kaksi miestä, jotka
hyvin uteliaasti tiirottivat minuun. Molemmilla oli metsästyspuku
yllään ja pyssy kädessä. Toinen oli jokseenkin vähäinen varttaan
mutta järeäruumiinen, ja hänellä oli iso pyöreä pää, pörröiset
harmaat viikset ja pienet vaaleansiniset silmät, jotka olivat hiukan
verestävät. Toinen oli hoikka, keskikokoinen nuori mies; hänen ihonsa
oli tumma ja ryhtinsä sulava ja hieno. Minä päättelin mielessäni,
että edellinen oli vanha upseeri ja jälkimmäinen mies, joka oli
tottunut elämään hyvässä seurassa, mutta ei silti vallan vieraantunut
sotilaselämälle. Myöhemmin kävi ilmi, etten ollut erehtynytkään.

Vanhempi miehistä lähestyi minua ja viittasi toistakin seuraamaan.
Nuorempi teki niin ja nosti kohteliaasti hattuaan. Minä nousin
verkalleen pystyyn.

»Pituuskin sattuu ihan paikalleen!» kuulin vanhemman mutisevan
puoliääneen, ottaessaan silmämäärällä mittaa minun kolmesta
kyynärästäni ja kahdesta tuumastani. Sitten hänkin tapasi kohteliaasti
hattunsa reunaa ja sanoi:

»Saanko tiedustaa nimeänne?»

»Koska te kerran olette astunut ensimmäisen askeleen tutustumiseen,
herrani», vastasin hymyillen, »niin minusta on teidän ensiksi
mainittava nimenne.»

Nuori mies astui väliin ja hymyili miellyttävästi meille kummallekin.

»Oikein!» hän sanoi. »Tämä on eversti Sapt, ja minä olen Fritz von
Tarlenheim, ja kumpikin olemme Ruritanian kuninkaan palveluksessa.»

Minä kumarsin, nostin hattuani ja vastasin:

»Minun nimeni on Rudolf Rassendyll ja olen matkustava englantilainen.
Minäkin olen pari vuotta palvellut kuningatartani.»

»Olemme siis tavallaan tovereita», sanoi Tarlenheim ja ojensi minulle
kätensä, jota kernaasti puristin.

»Rassendyll, Rassendyll!» mutisi eversti Sapt puoliääneen; ja sitten
hänelle näytti äkkiä sisällinen valo paistavan.

»Mutta sittenhän te kuulutte Burlesdonin sukuun!» hän huudahti.

»Niin kuulun; lordi Burlesdon on veljeni», vastasin.

»'Pääsi antaa sinut ilmi'», sanoi hän hymyillen ja osoitti tukkaani. —
»Tunnette kai sen vanhan tarinan, Fritz?»

Nuori mies katsahti minuun anteeksipyytelevästi; hänen
hienotunteisuuttaan olisi ankara kälynikin ihaillut. Rauhoittaakseni
häntä huomautin hymyillen:

»Näyttääpä siltä, että se tarina on täälläkin päin yhtä tuttu kuin
meillä kotona.»

»Tuttuko!» puuskahti eversti. »Jos viivytte täällä pitemmän aikaa, niin
ei koko Ruritaniassa totisesti ole miestä, joka sitä epäilisi — eikä
muuten naistakaan, hitto vie!»

Minua rupesi vähän kammottamaan. Jos olisin edeltäpäin tiennyt, kuinka
ilmiantavaa sukutaulua kuljetin kerallani punaiselta paistavassa
päässäni, niin olisin arvellut kahdestikin, ennenkuin tulin
Ruritaniaan. Mutta täällä sitä nyt oltiin, eikä siitä mihinkään päässyt.

Samassa kuului takaamme metsästä heleä ääni.

»Fritz, Fritz, missä sinä miilusteletkaan, hyvä mies?»

Tarlenheim hätkähti ja sanoi sukkelasti: »Se on kuningas!»

Vanha Sapt nauroi jälleen.

Sitten hypähti puitten takaa esiin nuori mies. Hänet nähdessäni en
voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta; ja kun hän näki minut,
peräytyi hänkin ällistyneenä takaperin. Kun jätti huomioonottamatta
minun partani ja hänen itsetietoisen arvokkuutensa, jonka hänen korkea
asemansa hänelle antoi, ja lisäsi hänen mittaansa kenties vielä puoli
tuumaa, niin olisi Ruritanian kuningas voinut aivan hyvin olla Rudolf
Rassendyll ja minä puolestani olisin voinut olla Ruritanian Rudolf.

Me seisoimme hetkisen aivan liikkumattomina ja katselimme toisiamme.
Sitten minä paljastin pääni ja kumarsin syvään. Kuningas sai jälleen
puhekykynsä ja kysyi hämillään:

»Herra eversti — Fritz — kuka tämä herra on?»

Yritin vastata, mutta eversti Sapt astui väliimme ja rupesi muristen
kuiskailemaan kuninkaalle. Hänen majesteettinsa oli melkein päätään
pitempi Saptia, ja koko ajan hän kuunnellessaan toisen puhetta etsi
katseellaan minun silmiäni. Minä puolestani vaarinotin häntä pitkään
ja tarkoin. Meidän yhdennäköisyytemme oli todellakin yllättävä,
vaikka huomasin oitis eroakin meidän näössämme. Kuninkaan kasvot
olivat pyöreämmät kuin minun, ja minusta näytti hänen suupielistään
puuttuvan sitä lujuuden tai sanoisinko itsepäisyyden ilmettä, jonka
minun tiiviisti yhteenpuserretut huuleni antavat naamalleni. Mutta joka
tapauksessa oli yhdennäköisyytemme varsin pettävä.

Sapt puheli herkeämättä, ja kuningas rypisteli otsaansa. Vähitellen
sitten hänen suupielissään rupesi nykimään. Nenä laskeutui alaspäin,
niinkuin minunkin nenäni tekee nauraessani; hän räpytteli silmiään,
ja katso! — hän purskahti hilpeään, aivan hillittömään nauruun,
joka kajahteli iloisesti metsässä ja ilmaisi hänen olevan sangen
hyväntuulisen herran.

»Terve mieheen, rakas serkku!» hän huudahti ja astui luokseni, taputti
minua olkapäälle ja nauroi yhä. »Älkää panko pahaksenne, että tulin
aivan ymmälleni. Eihän tähän aikaan päivästä osaa odottaa kohtaavansa
omaa kummittelijaansa — vai mitä, Fritz?»

»Pyydän teidän majesteettinne suomaan anteeksi, että rohkenin lainkaan
teille kummitella», vastasin. »Toivon, etten sen kautta ole menettänyt
kuninkaallista mielisuosiotanne.»

»Ettehän toki, jumalauta! Kuninkaan mielisuosiosta saatte aina olla
varma, piittaamatta yhtään siitä, pidänkö rohkeudestanne vai en», hän
sanoi hymyillen, »ja minulle olisi hyvin mieleen, jos voisin tehdä
jotakin hyväksenne. Minne olette matkalla?»

»Aion Strelsauhun katsomaan kruunausta, teidän majesteettinne.»

Kuningas katsahti ystäviinsä ja hymyili yhä, vaikka hänen katseessaan
olikin pisara levottomuutta. Mutta sitten hän jälleen antautui
leikillisyytensä valtaan.

»Fritz», hän sanoi, »antaisinpa tuhannen puntaa saadakseni nähdä
Mikko veljeni naaman, kun hän keksii että meitä on kaksi!» Ja jälleen
kajahteli hänen iloinen naurunsa.

»Vakavasti puhuen», huomautti Fritz von Tarlenheim, »en luulisi olevan
viisasta, että herra Rassendyll vierailee Strelsaussa juuri näinä
päivinä.»

Kuningas sytytti savukkeen. »Mitä te arvelette, Sapt?» hän kysyi.

»Hän ei saa lähteä sinne», sanoi vanha uros päättävästi.

»Kuulkaas, herra eversti, tarkoitatteko te, että minun pitäisi olla
herra Rassendyllille kiitollinen, ettei hän...»

»Kas niin, ei tämä käy — käsittäkää asia oikealla tavalla», virkkoi
eversti ja kaivoi ison piipun taskustaan.

»Teidän majesteettinne», minä sanoin, »minä lähden Ruritaniasta vielä
tänä päivänä.»

»Ei, kautta autuuteni, ette lähdekään — puhuakseni suuni puhtaaksi,
niinkuin Sapt tahtoo. Te illastatte minun kanssani tänään, ja
tapahtukoon sitten, minkä täytyy tapahtua, perästäpäin. Eihän täällä
joka päivä tapaa uutta sukulaista.»

»Me syömme tänään hyvin vaatimattoman päivällisen», huomautti Fritz von
Tarlenheim.

»Eipäs, totta vieköön, sellaista emme syö, koska meillä on uusi serkku
vieraanamme», huudahti kuningas, ja kun Fritz nytkäytti hartioitaan,
lisäsi hän rauhoittavasti: »Pidän kyllä mielessäni, että meidän on
lähdettävä täältä aikaisin, Fritz.»

»Niin teen minäkin — varahin aamulla», sanoi vanha Sapt ja tuprutteli
savuja piipustaan.

»Ah, te viisas vanha Sapt!» nauroi kuningas. »Mitä minun pitikään
teiltä kysyä, herra Rassendyll — mikä teidän ristimänimenne on?»

»Sama kuin teidän majesteettinne», vastasin kumartaen.

»No, eipä teillä sitten näy hävettävän sukulaisuutta!» sanoi hän
hymyillen. »Tulkaahan nyt, Rudolf serkku. Minulla ei täällä ole
pahaistakaan taloa, mutta veljeni Michael on lainannut minulle yhden
omistaan, ja siellä me kestitsemme teitä kunnollisesti.» Hän työnsi
kätensä kainalooni ja viittasi toisia seuraamaan perästä metsän halki.

Me astelimme kauemmin kuin puoli tuntia, ja kuningas poltteli
savukkeita ja puheli taukoamatta. Hän oli hyvin perehtynyt sukunsa
historiaan ja nauroi sydämensä pohjasta, kun kerroin hänelle niistä
perhegalleriamme muotokuvista, joilla oli Elphbergien tukka ja nenä, ja
vielä riemastuneemmaksi hän tuli kuullessaan, että tein tämän matkani
aivan salaa sukulaisiltani ja tuttaviltani.

»Te käytte siis varkain tervehtimässä serkkuanne!» hän sanoi.

Tulimme metsästä äkkiä tasaiselle aukealle, jonka reunalla kohosi
pienoinen metsästyslinna. Se oli yksikerroksinen rakennus, tavallaan
vain pieni huvila ja rakennettu kokonaan puusta. Meidän sitä
lähestyessä tuli vastaamme vähäinen mies yksinkertainen liveri yllään.
Häntä lukuunottamatta näin linnassa ainoastaan vanhanpuoleisen,
lihavan naisen, jonka sain myöhemmin kuulla olevan Johannin, herttuan
metsänvartijan, äidin.

»Onko päivällinen valmis, Josef?» huusi kuningas.

Pienoinen palvelija vastasi myöntävästi, ja kohta istuimme
yksinkertaisen päivällisen kimpussa. Ruoka oli todellakin varsin
vaatimatonta; kuningas söi hyvällä ruokahalulla, Fritz von Tarlenheim
vain muutaman suupalan, mutta vanha Sapt piti vankasti puolensa. Minun
ruokahaluni on aina mainio, ja kuningas vaarinotti sitä mielihyvällä.

»Me olemme kelpo miehiä ruokapöydässä, me Elphbergit», hän sanoi.
»Mutta mitäs tämä tietää? Onko meidän syötävä kuivin suin! Nouda
viiniä, Josef! Olemmeko elukoita, että meidän pitää syödä saamatta
palanpaininta lainkaan? Olemmeko me nautoja, Josef?»

Josef riensi tuomaan pulloja pöytään.

»Muistakaa huomispäivää», sanoi Fritz.

»Niin, huomista!» toisti ukko Sapt suu täynnä.

Kuningas tyhjensi maljan serkkunsa Rudolfin terveydeksi — kuten hän
armollisesti tahi leikillään minua nimitti. Ja minä join maljan
Elphbergien punaisen tukan kunniaksi — mikä oli saada kuninkaan
pakahtumaan naurusta.

Vaikka ruoka olikin vaatimatonta, oli viini sen sijaan verratonta, ja
kovasti me sitä verotimmekin. Fritz rohkeni kerran tarttua pidättäväsi
kuninkaan käteen.

»Mitäs nyt?» huudahti hänen majesteettinsa. »Muistappas, ystäväiseni,
että sinun on lähdettävä täältä aikaisemmin kuin minun; minä saan
nukkua kaksi tuntia pitempään, joten voin juodakin enemmän.»

Fritz huomasi, etten minä tätä ymmärtänyt.

»Eversti ja minä», hän selitti, »lähdemme täältä aamulla kello
kuudelta. Me ratsastamme Zendaan ja palaamme kunniakaarti mukanamme
noutamaan kuningasta kello kahdeksalta, ja sitten lähdemme yhdessä
asemalle.»

»Hiiteen koko kaarti!» murahti Sapt.

»Veljeni on ollut niin ystävällinen, että on pyytänyt sen kunnian hänen
komentamalleen rykmentille», sanoi kuningas. »Mutta teidän, serkku
hyvä, ei ole tarvis lähteä niin aikaisin matkaan. Ottakaa toki uusi
pullo, ystäväiseni.»

Minä sain uuden pullon tahi oikeastaan vain osan siitä, sillä suurempi
osa sisällöstä valahti nopeasti kuninkaallisesta kurkusta alas.

Fritzin oli pakko luopua kaikista taivutteluyrityksistä; toisten
taivuttelun asemesta hän pian antoi taivuttaa itseään, ja ennen pitkää
me kaikki olimme niin täynnä makeata viiniä kuin suinkin voimme olla.
Kuningas alkoi haastella, mitä suurtöitä hän aikoi vastaisuudessa
tehdä, ukko Sapt kerskaili entisistä urotöistään, Fritz puheli jostakin
kauniista tytöstä ja minä Elphbergin suvun verrattomista ansioista. Me
huusimme kaikki yhtaikaa ja seurasimme kirjaimellisesti vanhan Saptin
ohjetta, että huomispäivä huolehtikoon omista suruistaan.

Vihdoin työnsi kuningas lasin luotaan ja viskausi selkäkenoon
tuolilleen.

»Nyt olen juonut tarpeeksi asti», hän sanoi.

»Olkoon kaukana minusta, että vastustaisin kuninkaan sanaa», sanoin
minä.

Ja hänen huomautuksensa pitikin kieltämättä paikkansa.

Minun vielä puhuessa tuli Josef sisään ja asetti pöydälle kuninkaan
eteen merkillisen näköisen vanhan pullon, jota ympäröi kaislakudos. Se
oli virunut niin kauan jossakin pimeässä kellarinsopessa, että se ihan
näytti räpyttelevän uneliaasti silmää valoon tuotaessa.

»Hänen korkeutensa Strelsaun herttua käski minun asettamaan tämän
viinin kuninkaan eteen, kun kuningas oli saanut kyllänsä kaikesta
muusta juomasta, ja hän pyysi kuninkaan juomaan siitä hänen
terveydeksensä, niin totta kuin kuningas pitää veljestänsä.»

»Kauniisti sanottu, musta Mikko!» huudahti kuningas. »Korkki ylös
kattoon, Josef! Piru periköön koko Mikon! Luuleeko hän, että minä
karkaan tieheni viinipullon edestä?»

Josef sai korkin irti ja täytti kuninkaan lasin. Kuningas maisteli
viiniä, katsahti sitten meihin ylen juhlallisen näköisenä — kuten voi
käsittää hänen silloisessa tilassaan ja niin myöhäisenä hetkenä — ja
saneli:

»Hyvät herrat — rakkaat ystävät — Rudolf — serkuista armahin! — Kautta
kunniani, tämä on hävytön juttu, Rudolf! — Sinä saat minulta mitä vain
tahdot — ota vaikka puoli Ruritaniaa; mutta älä pyydä pisaraistakaan
tästä jumalten juomasta, jonka minä tyhjennän sen ilkikurisen
koiranleuan, rakkaan veljeni mustan Mikon terveydeksi.»

Ja kuningas tarttui pullonkaulaan, kallisti pullon huulilleen, tyhjensi
sen viimeiseen tippaan, viskasi sen lattialle ja laski pään käsiinsä,
jotka hän nojasi pöytää vasten.

Ja me joimme toivottaen hänen majesteetilleen mieluisia unelmia — ja
siinä kaikki, mitä loppuillasta enää muistan. Ja lienee tarpeeksi
siinäkin.




NELJÄS LUKU.

Kuningas tekee tehtävänsä.


En tiedä, olinko nukkunut minuutin verran vaiko vuosisadan.

Havahduin kylmänpuistatuksiin ja tajusin, että kasvoni, hiukseni ja
vaatteeni olivat likomärät. Ja vierelläni seisoi ukko Sapt ja irvisteli
pilkallisesti tyhjä vesisanko kädessään. Pöydänreunalla istui Fritz von
Tarlenheim, kalmankalpeana ja mustat renkaat silmien ympärillä.

Hypähdin suuttuneena pystyyn.

»Teidän leikinlaskunne menee liian pitkälle!» huudahdin uhkaavasti.

»Vaiti! Meillä ei ole aikaa riidellä, enkä minä saanut teitä muuten
hereille. Kello on viisi.»

»Olisin hyvin kiitollinen, herra eversti...» aloitin jälleen kuumenevin
päin, vaikka muuta ruumistani vilustikin.

»Rassendyll!» keskeytti Fritz minut, hypähtäen alas pöydältä ja
tarttuen minua käsivarteen. »Katsokaa tuonne!»

Kuningas maata rötkötti lattialla. Hänen kasvonsa olivat yhtä punaiset
kuin hänen tukkansa, ja hän hengitti hyvin raskaasti. Sydämetön vanha
sammakko Sapt potkaisi häntä tylysti. Hän ei siitä liikahtanutkaan
ja hengitti yhä raskaasti kuten ennenkin. Minä näin, että hänenkin
kasvonsa ja tukkansa olivat yhtä märät kuin minun.

»Olemme temmeltäneet puoli tuntia saadaksemme hänet hereille», sanoi
Fritz.

»Hän joikin kolme kertaa enemmän kuin kukaan meistä», murahti Sapt.

Minä polvistuin ja tunnustelin hänen valtimoaan. Se sykki peloittavan
hitaasti. Me kolme silmäsimme pitkään toisiimme. »Olikohan viimeisessä
pullossa opiumia?» kysyin kuiskaten.

»En tiedä», vastasi Sapt.

»Meidän täytyy saada tänne lääkäri.»

»Sellaista ei ole kymmenen mailin matkalla; mutta vaikka saisimme tänne
tuhatkin lääkäriä, niin emme saa häntä Strelsauhun tänä päivänä. Alina
tunnen hänet; häntä ei saa pieksämälläkään hereille vielä kuuteen,
seitsemään tuntiin.»

»Mutta entä kruunaus!» huudahdin kauhistuneena.

Fritz kohautti olkapäitään; siten huomasin hänen tekevän melkein joka
tilaisuudessa.

»Meidän täytyy lähettää sana, että hän on sairastunut», hän ehdotti.

»Niin kai, se lienee parasta», virkoin. .

Vanha Sapt, joka näytti virkulta kuin kala vedessä, oli sytyttänyt
piippunsa ja veteli tuimia sauhuja.

»Jollei hän tule tänään kruunatuksi», hän sanoi, »niin panen
kuparilantin vetoa, ettei häntä kruunata ikipäivänä.»

»Herra Jumala, mutta minkätähden?»

»Koko kansa on siellä koolla ja odottaa nähdäkseen häntä, puolet
sotajoukoista samoin — musta Mikko niiden etupäässä. Onko meidän
lähetettävä sana, että kuningas on juovuksissa kuin pölkky?»

»Ei, vaan että hän on sairastunut», sanoin.

»Sairastunut!» matki Sapt ivallisesti nauraen; »hänen sairautensa
tunnetaan täällä liiankin hyvin. Hän on ollut sellainen 'sairas'
ennenkin.»

»Niin — mutta meidän on pakko antaa ihmisten ajatella mitä tahtovat»,
sanoi Fritz avuttomasti. »Minä vien kyllä sanan ja koetan parhaani
mukaan selvittää tilanteen.»

Sapt kohotti kättään.

»Sanokaapas minulle», hän virkkoi minulle, »uskotteko te hänen saaneen
opiumia?»

»Uskon aivan varmasti», vastasin.

»Ja kenenkä syytä on, että hän on sitä saanut?»

»Kenenkäs muun kuin tuon kirotun koiran mustan Mikon!» sähisi Fritz
hampaittensa välistä.

»Niin juuri», sanoi Sapt — »jotta kuningas ei tulisi kruunatuksi.
Rassendyll ei tunne tätä meidän mainiota Mikkoamme. Mitäs luulette,
Fritz ettekö usko, että Mikolla on toinen kuningas varalla? Eiköhän
toinen puoli Strelsauta kannata toista kruununtavoittelijaa? Niin totta
kuin Jumala on taivaassa, menee kuninkaalta kruunu iäksi, jollei hän
tänään näyttäydy Strelsaussa! Minä tunnen mustan Mikon!»

»Voimmehan kuljettaa hänet sinne vaunuissa», ehdotin.

»Niin tosiaan, hän näyttääkin oikein korealta!» puuskahti Sapt
myrkyllisesti.

Fritz von Tarlenheim kätki kasvot käsiinsä. Kuningas hengitti yhä
raskaasti ja miltei kuorsaten. Sapt potkaisi häntä jälleen.

»Senkin humalainen elukka!» hän ärähti. »Mutta hän on Elphberg ja
isänsä poika, ja ennen tahtoisin palaa hornan tulessa kuin nähdä mustan
Mikon istuvan hänen valtaistuimellaan!»

Olimme kaikki hetken ääneti; sitten Sapt rypisti tuuheita harmaita
kulmakarvojaan, otti piipun suustaan ja sanoi minulle:

»Kun ihminen tulee vanhaksi, niin hän alkaa uskoa kaitselmukseen.
Kaitselmus on tuonut teidät tänne; kaitselmus lähettää teidät
Strelsauhun.»

Minä kavahdin askeleen taaksepäin ja siunasin: »Hyvä Jumala sentään!»

Fritz katsahti ylös hämmästyneenä, mutta palavin silmin.

»Se on mahdotonta!» mutisin. »Se keksittäisiin oitis.»

»Niin, onhan siinä vaaran uhkaa — mutta ei niin paljon kuin luulette»,
sanoi Sapt. »Jos annatte ajaa partanne, niin uskallan lyödä vetoa,
ettei teitä tunneta. Peloittaako teitä?»

»Herra eversti!»

»Hiljaa, hiljaa, ystäväni! Mutta tiedätte kai, että henkenne voi olla
mennyttä, jos teidät keksitään ja minun ja Fritzin henki myöskin!
Mutta jollette lähde Strelsauhun, niin vannon teille, että musta Mikko
istuu valtaistuimella tänä iltana, ja kuningas viruu vankilassa tahi
haudassaan.»

»Kuningas ei antaisi sitä koskaan anteeksi», sopertelin.

»Olemmeko me akkoja? Kukapa tässä välittää hänen anteeksiannostaan?»

Kello tikitti kolmekymmentä, neljäkymmentä viisi, kuusikymmentä
kertaa, sillä aikaa kuin seisoin ajatuksiin vaipuneena. Sitten otaksun
päättäväisen ilmeen tulleen kasvoilleni, sillä ukko Sapt tarttui
käteeni ja sanoi: »Te teette sen!»

»Niin, minä teen sen!» sanoin ja silmäsin kuninkaaseen, joka nukkui
kohmeloisena lattialla.

»Tänä iltana me asumme palatsissa», jatkoi Sapt innokkaasti
kuiskutellen. »Oitis, kun pääsemme rauhaan syrjäisistä, nousette te ja
minä hevosten selkään — Fritz voi jäädä vahdiksi kuninkaan huoneeseen
— ja ratsastamme tänne täyttä nelistä. Kuningas on silloin valmiina
lähtemään — siitä saa Josef pitää huolen — ja sitten hän ratsastaa
minun kanssani takaisin Strelsauhun, ja te ratsastatte rajalle niinkuin
olisi paholainen kintereillänne.»

Minä nyökkäsin.

»Niin, onhan se ainakin muuan mahdollisuus», sanoi Fritz ja näytti ensi
kerran hiukan toivehikkaalta.

»Jos vain säästyn tulemasta ilmi», sanoin minä.

»Jos tulemme ilmi», sanoi Sapt, »niin lähetän mustan Mikon edelläni
helvettiin, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Istukaa tuolille,
hyvä mies.»

Minä tottelin.

Hän törmäsi ulos huoneesta ja huusi: »Josef!»... Kolmen minuutin
perästä hän palasi takaisin Josef mukanaan. Jälkimmäisellä oli kädessä
maljallinen lämmintä vettä, saippuaa ja partaveitsi.

Häntä vapisutti, kun Sapt kuvasi hänelle lyhyesti tilanteen ja käski
hänen ajella minulta parran.

Äkkiä Fritz löi sääreensä ja huudahti:

»Mutta kaarti! Se keksii kohta kepposen!»

»Pyh! Me emme jää odottelemaan kaartia. Me ratsastamme suoraan Hofbaun
asemalle ja nousemme siellä junaan. Kun kaarti tulee tänne, on lintu jo
lentänyt pesästä.»

»Entä kuningas?»

»Kuningas kannetaan viinikellariin. Minä lähden nyt raastamaan hänet
sinne.»

»Mutta entä jos hänet keksitään sieltä?»

»Sitä ne eivät keksi. Kuinka ne sen voisivatkaan? Josef pitää kyllä
huolen, ettei kukaan saa pistää nokkaansa kellariin.»

»Mutta...»

Sapt polki jalkaansa lattiaan.

»Tämä ei ole mitään lasten leikkiä!» hän ärjäsi. »Minä olen totta vie
ennenkin haistellut vaaroja. Ja vaikkapa hänet löydetäänkin, niin
hänelle ei käy sen hullummin kuin jos hän tänään jäisi kruunaamatta
Strelsaussa!»

Näin sanoen hän potkaisi oven auki, kumartui alas ja nosti hervottoman
kuninkaan syliinsä niin voimakkaasti, etten tahtonut uskoa silmiäni.
Kun hän oli saanut kuninkaan pystyyn, ilmestyi metsänvartijan äiti
ovelle. Hän seisoi siinä silmänräpäyksen, kääntyi sitten ympäri,
osoittamatta hämmästyksen merkkiäkään, ja poistui käytävää pitkin.

»Kuulikohan hän mitään?» hätäili Fritz.

»Minä kyllä tukin hänen suunsa», sanoi Sapt tuimasti ja raahasi
kuninkaan pois sylissään. Minä istahdin nojatuoliin aivan ymmälläni,
ja Josef leikkeli ja ajeli huuli- ja leukapartaani, kunnes ne eivät
olleet sen pitemmät kuin kuninkaallakaan. Kun Fritz näki minut uudessa
hahmossani, kumarsi hän syvään ja huudahti: »Totta totisesti — se _käy_
päinsä!»

Kello oli jo kuusi, joten meillä ei ollut hetkeäkään menetettävänä.
Sapt vei minut joutuin kuninkaan huoneeseen, missä ylleni puettiin
kaartineverstin univormu; Vetäessäni kuninkaan pitkävartisia saappaita
jalkaani kysyin Saptilta, mitä hän oli eukolle tehnyt.

»Se pahus vannoi, ettei ollut nähnyt eikä kuullut mitään; mutta
varmuuden vuoksi sidoin hänen säärensä yhteen, tukkesin nenäliinoja
hänen suuhunsa ja köytin kädetkin. Sitten lukitsin hänet
hiilikellariin, joka on kuninkaan komeron vieressä. Josef pitää
silmällä kumpaakin.»

Minä räjähdin nauramaan, ja vanha Saptkin hymähti tuimasti.

»Kun Josef kertoo niille, että kuningas on jo lähtenyt», hän sanoi,
»niin arvaanpa niiden uskovan, sillä Josef on haistellut ruutia
ennenkin. Ja siitä voitte panna vaikka päänne pantiksi, ettei musta
Mikko odota näkevänsä kuningasta tänään Strelsaussa.»

Minä panin kuninkaan kypärin päähäni. Sapt ojensi minulle kuninkaan
miekan ja tarkasteli minua pitkään ja joka puolelta. »Jumalan kiitos,
että hän oli ajanut partansa!» hän huudahti.

»Minkä vuoksi hän sen teki?»

»Siksi, että prinsessa Flavia sanoi parran raapivan hänen poskeaan, kun
kuningas oli kyllin armollinen antaakseen hänelle serkunsuudelman. No
niin — nyt matkaan!»

»Onko täällä kaikki niinkuin pitää olla?» kysyin.

»Ei mikään ole, niinkuin pitäisi olla», sanoi Sapt, »mutta emmehän voi
tehdä enempää kuin kykenemme.»

Nyt tuli Fritzkin kapteeninvormussaan, ja neljässä minuutissa pukeutui
Sapt everstinvormuun. Josef huusi pihalta, että hevoset olivat
satuloidut. Me hyppäsimme niiden selkään ja aloimme nelistää aika
joutua. Leikki oli alettu — mitenkähän se päättyisikään?

Viileä aamuilma selvitti pääni, ja minä pystyin käsittämään kaiken,
mitä Sapt minulle puheli.

Hän oli kerrassaan ihmeellinen mies. Fritz sai tuskin sanaa suustansa
ja nuokkui satulassaan kuin nukkuen. Mutta Sapt rupesi opastamaan
minua kuninkaalliseen virkaani — tutustutti minut entiseen elämääni,
perheeseeni, elintapoihini ja käyttäytymiseeni, mielitekoihini ja
heikkouksiini, ystäviini, seuralaisiin! ja palvelijoihini. Hän kuvasi
minulle Ruritanian hovitapoja ja lupasi olla aina lähellä osoittaakseen
minulle, keitä henkilöitä minun tuli tuntea ja miten itsekutakin oli
tervehdittävä.

»Kas kun olin unohtaa», hän sanoi; »tottahan te olette katolilainen?»

»Enkä olekaan», minä kielsin jyrkästi.

»Hyvä Isä sentään! Hän on kerettiläinen!» läähätti Sapt. Mutta hän
virkosi oitis hölmistyksestään ja antoi minulle oppitunnin roomalaisen
kirkon uskonnossa ja menoissa.

»Onneksi ei teiltä odotetakaan, että tietäisitte niistä paljon, sillä
kuningas on jokseenkin välinpitämätön uskonnollisista asioista; mutta
kardinaalille teidän pitää olla erinomaisen kohtelias. Me toivomme
voittavamme hänet puolellemme, sillä hän ja Michael kinastelevat aina
keskenään; kummalle heistä tulee etusija.»

Nyt saavuimme asemalle. Fritz oli saanut sen verran voimia, että kykeni
selittämään ällistyneelle asemapäällikölle, että kuningas oli muuttanut
mieltään. Juna tulla porhalsi aseman eteen.

Me nousimme ensi luokan vaunuun, ja Sapt nojautui sohvanselustaa
vastaan ja jatkoi opetustaan. Minä vilkaisin kellooni — se oli tietysti
kuninkaan kello! Se näytti täsmälleen kahdeksaa.

»Olisipa soma tietää, onko meitä käyty linnasta hakemassa», virkoin.

»Toivon kaikesta sydämestäni, etteivät ne ainakaan löytäisi
kuningasta», sanoi Fritz hermostuneena, ja tällä kertaa sai Sapt
kohauttaa hartioitaan.

Juna kulki aika nopeasti, ja kun puoli kymmenen aikaan katsahdin ulos
akkunasta, näin suuren kaupungin tornien ja päätyjen nousevan näkyviin
taivaanrannalta.

»Kas tuolla on pääkaupunkimme, herra kuninkaani», sanoi ukko Sapt,
kumartui minua kohti ja laski sormensa valtimolleni. »Se lyö vähän
liian nopeasti», hän murahti.

»En olekaan kivestä!» kivahdin.

»Kyllä te kelpaatte», sanoi hän nyökäten. »Mutta Fritzillä voi sanoa
olevan kuumetta. Tyhjentäkää pullonne, Fritz!»

Fritz teki työtä käskettyä.

»Me tulemme perille tuntia liian aikaisin», sanoi Sapt. »Meidän on
lähetettävä sana palatsiin, että kuningas on jo saapunut. Asemalla
tuskin kukaan tietää vielä olla meitä vastassa. Odotellessa...»

»Odotellessa», keskeytin hänet, »menee kuningas hirteen, jollei saa
aamukahvia.»

Vanha Sapt nauroi ja ojensi minulle kätensä.

»Siinä puhui oikea Elphberg», hän sanoi. Sitten hän vaikeni, silmäsi
hetken minua kasvoihin ja virkkoi levollisesti: »Suokoon Jumala, että
illalla olisimme vielä hengissä!»

»Amen!» sanoi Fritz von Tarlenheim.

Juna pysähtyi, Fritz ja Sapt hypähtivät alas vaunusta lakit kädessä
ja pitelivät ovea auki minun tulla. Minä tunsin kurkkuani kuristavan,
mutta painoin kypärin syvään päähäni ja luin hiljaa lyhyen rukouksen —
enkä häpeä sitä tunnustaakaan. Sitten astuin Strelsaun asemasillalle.

Seuraavassa tuokiossa vallitsi ympärilläni hirmuinen kiire ja hälinä.
Ihmisiä kiiruhti kohti hatut kädessä ja kiiruhti jälleen pois yhä
paljain päin; minut vietiin aseman ravintolaan; muutamia miehiä nousi
ratsaille ja kiiti kasarmille, tuomiokirkkoon, herttua Michaelin
palatsiin. Kun tyhjensin viimeisen pisaran kahvikupistani, alkoivat
kaikki kaupungin kirkonkellot soida, ja minä kuulin soittokunnan
puhaltavan marssia ja ihmisten hurraavan. Kuningas Rudolf V oli
pääkaupungissaan Strelsaussa, ja ulkopuolella huudettiin: »Jumala
varjelkoon kuningasta!»

Ukko Saptin suu meni hymyyn.

»Jumala varjelkoon heitä kumpaakin!» hän kuiskasi. »Rohkeutta, rakas
ystävä!» Ja minä tunsin hänen kätensä puristavan keveästi polveani.




VIIDES LUKU.

Kuningas kruunataan.


Fritz ja Sapt kintereilläni lähdin ravintolasta asemasillalle.
Viimeinen tietoinen liikkeeni ravintolasalissa oli, että tunnustelin
aseitani, olivatko ne helposti käsitettävissä. Kirjava ryhmä upseereita
ja korkeita virkamiehiä seisoi ulkona odotellen minua; heidän
etunenässään oli pitkä, vanha mies, jolla oli sotilaan ryhti ja rinta
täynnä mitaleja ja kunniamerkkejä. Rinnan poikki kävi hänellä sama
punakeltainen silkkinauha, joka peitti minunkin arvotonta rintaani. Se
oli Ruritanian »Punaisen ruusun» krashaninauha.

»Sotamarski Strakencz», kuiskasi Sapt korvaani; ja siitä tiesin, että
edessäni seisoi Ruritanian armeijan kunniakkain sotavanhus.

Marskin takana seisoi pienoinen laihanläntä mies, yllään punaisen- ja
mustankirjava puku.

»Kuningaskunnan kansleri», kuiskutti Sapt.

Marski tervehti minua moniain uskollisuutta vakuuttavin sanoin ja
pyysi Strelsaun herttuan puolesta anteeksi tämän poissaoloa. Hän
sanoi herttuan käyneen äkkiä pahoinvoivaksi, niin ettei hän voinut
saapua asemalle, mutta pyysi lupaa saada odotella hänen majesteettiaan
tuomiokirkossa. Minä ilmaisin armollisesti huolestumisen! herttuan
sairastumisesta ja lausuin moniaita ystävällisiä sanoja saapuvilla
oleville ylimyksille. Ei kenenkään käytös ilmaissut heidän epäilevän
minua, ja minä tunsin voimaini ja itseluottamukseni palaavan, vaikka
sydän jyskyttikin rinnassani. Fritz oli yhä vielä kalpea ja hänen
kätensä vapisi, kun hän tervehti sotamarskia.

Kohta sitten järjestyimme juhlakulkueeksi ja lähdimme asemalta.
Minä nousin ratsaille, marskin pidellessä minulle jalustinta.
Vastaanottamaan saapuneet ylhäiset henkilöt nousivat vaunuihinsa, ja
minä lähdin ratsastamaan katuja pitkin, sotamarski oikealla puolellani
ja Sapt, joka oli ensimmäinen ajutanttini, vasemmalla.

Strelsaun kaupunki on osaksi vanhaa, osaksi uutta. Leveät,
uudenaikaiset lehtokadut ja palatsimaiset rakennukset ympäröivät
alkuperäisen kaupungin kapeita, sokkeloisia ja romantillisia katuja.
Reunimmaisissa taloissa asuvat väestön rikkaat luokat, sisemmissä
sijaitsevat myymälät, ja niiden komeiden peililasipäätyjen taakse
kätkeytyy väkirikkaita, mutta kurjia kujia ja viheliäisiä hökkelejä,
joissa kihisee ja kiehuu köyhiä, levottomia ja osaksi rikollisiakin
ihmisaineksia. Näitä paikallisia ja yhteiskunnallisia jaoituksia
vastasi, kuten sain Saptilta tietää, valtiollinenkin jaoitus, jolla
minuun nähden tuli olemaan erikoinen merkitys.

Uusi kaupunki oli kuninkaan puolella, mutta Strelsaun Michael oli
vanhan kaupungin toivo, sankari ja sydänkäpy.

Oli tosiaan komea näytelmä, kun me marssimme leveää lehtokatua sille
isolle torille, jonka varrella kuninkaallinen palatsi sijaitsi.
Täällä olin keskellä innokkaita kannattajiani. Jokainen talo oli
liputettu ja verhottu punaisilla ja keltaisilla kankailla ja
tervehdyskirjoituksilla. Katujen varsille oli pystytetty katsojalavoja,
ja minä sain kumarrella puolelle ja toiselle vastatessani
eläköönhuutoihin ja hartaihin onnentoivotuksiin ja nenäliinojen
huiskutukseen. Parvekkeet olivat täynnä koreapukuisia vallasnaisia,
jotka taputtelivat kätösiään, niiailivat ja loivat minuun mitä
hellimpiä katseita. Oikein virtana satoi punaisia ruusuja ylitseni;
yksi takertui ratsuni harjaan, ja minä panin sen napinläpeeni.
Sotamarski hymähti tuimasti; minun teki mieleni vilkaista toisinaan
häneen, mutta hänen jäykistä kasvonpiirteistään oli vaikea nähdä,
kuuluiko hän sydämessään kannattajiini vai vastustajiini.

»Punainen ruusu on Elphbergien tunnus, herra sotamarski», sanoin
iloisesti, ja hän hymyili.

»Iloisesti», sanoin — ja se sana saattaa tällöin tuntua nurinkuriselta.
Mutta tosiasia oli, että minä olin aivan huumeissani jännityksestä.
Sillä hetkellä miltei luulin olevanikin todellinen kuningas, ja
hymyilevin, voitonriemuisin katsein vilkuilin yhä uudelleen ylös
noille kaunottarien parvekkeille... Mutta sitten minä äkkiä hätkähdin.
Tuolla seisoi upeassa kauneudessaan ja ylpeästi hymyillen taannoinen
matkatoverini — Antoinette de Mauban! Hän katsoi alas minuun, ja hänkin
näytti hätkähtävän ja hänen huulensa liikkuivat, kun hän kumartui
kaiteen yli ja tirkisteli minua. Minä kokosin kaiken malttini ja
katsoin häntä suoraan silmiin, tunnustellen samalla salaa revolveriani.
Annappa, että hän huutaa ääneen: »Tuo ei ole kuningas!»

No niin — me ratsastimme eteenpäin, ja sitten marski kääntyi ympäri
satulassaan ja huiskautti kättään, ja kyrassierit kokoontuivat
ympärillemme, niin että väkijoukosta ei enää kukaan päässyt lähelle
minua. Me jätimme nyt minun osani kaupungista jälellemme ja saavuimme
herttua Michaelin valtapiiriin, ja marskin ele ilmaisi minulle
elävämmin kuin monet sanat, minkälainen väestön mieliala oli siinä
kaupunginosassa. Koska sallimus oli tehnyt minusta kuninkaan, niin oli
minun asiani esittää osani ainakin kunnollisesti.

»Mitä muutos tämä tietää, herra marski?» sanoin.

Sotamarski puraisi valkoisia viiksiään. »Se on viisainta, teidän
majesteettinne!» hän mutisi vastaukseksi.

»Antakaa miesten ratsastaa edeltä», sanoin, »kunnes ovat puolisensataa
askelta meistä, ja sitten te; herra marski, eversti Sapt ja muut
ystäväni jäätte odottamaan tähän, kunnes minä olen ennättänyt
puolensadan askeleen päähän teistä; ja teitä pyydän nimenomaan pitämään
huolta siitä, ettei kukaan tule sen lähemmäksi minua. Minä tahdon, että
kansani saa nähdä kuninkaansa luottavan siihen.»

Sapt laski kätensä käsivarrelleni, mutta minä kirvoitin itseni siitä.

Marski epäröi.

»Ettekö ymmärrä, mitä sanoin?» tiuskahdin. Hän puraisi jälleen
viiksiään ja antoi tarvittavat käskyt. Minä näin vanhan Saptin nauravan
partaansa, mutta samalla hän pudisteli minulle päätään. Jos minut olisi
tapettu keskellä päivää Strelsaun kadulla, niin olisi Saptkin joutunut
sangen tukalaan tilanteeseen.

Minun lienee mainittava, että olin puettu kokonaan valkoisiin,
varsisaappaita lukuunottamatta. Päässäni kiilteli kultakoristeinen
hopeakypäri, ja leveä ritarinauha rinnallani teki komean vaikutuksen.
Olisin epäkohtelias kuningasta kohtaan, jollen nielaisisi luontaista
kainouttani ja kehaisisi, että näytin koko muhkealta. Sitä mieltä
tuntui kansakin olevan; sillä kun ratsastin ypö yksin ja tulin vanhan
kaupungin synkille, ahtaille kaduille, kuulin ensin mutinaa, sitten
eläköönhuutoja, ja erään kapakan akkunasta kiljahti muuan nainen
vastaani vanhan iskusanan: »Kun hän kerta on punainen, niin hän meille
hyvin kelpaa! josta minä kiitin kumartaen ja otin kypärin päästäni,
jotta hän näkisi tukallani olevan 'oikean' värin, ja silloin kaikki
jälleen hurrasivat.»

Mielenkiintoista todella olikin ratsastaa niin yksin, sillä minä
sain alituiseen kuulla kansanjoukon enemmän tai vähemmän sukkelia
huomautuksia.

»Hän näyttää kalpeammalta kuin tavallisesti», sanoi joku.

»Kalpealtapa näyttäisit itsekin, jos eläisit hänen tavallaan!» kuului
kaikkea muuta kuin kunnioittava vastaus.

»Hän on isompi ja rotevampi kuin luulinkaan», sanoi toinen.

»Joka tapauksessa hänellä on luja leuka tuon pujopartansa alla»,
huomautti kolmas.

»Kuvissa hän ei koskaan näytä noin kauniilta», huudahti kaunis nuori
tyttö tahallaan niin kovaa, että minäkin sen kuulisin. Tuo tietysti oli
joutavata imartelua.

Mutta näistä suosion ja mielenkiinnon osoituksista huolimatta otti
sisäkaupungin väestön enemmistö minut vastaan uhkaavan vaitonaisena
ja synkin katsein, ja ivallisesti tervehti kuningasta hänen rakkaan
veljensä kuva useimmista akkunoista. Olin iloinen, että oikea kuningas
säästyi tästä ikävästä elämyksestä. Hän oli tuittupäinen mies, ja hän
ei kukaties olisi ottanut asiaa niin rauhalliselta kannalta kuin minä.

Vihdoin viimein saavuimme tuomiokirkon eteen. Sen suuri harmaa pääty
oli koristettu satamäärillä kuvapatsailla, ja sen tammiovet olivat
kauneimmat lajiaan koko Europassa. Nyt vasta minä ensi kerran arkailin
uhkarohkeuttani. Kun laskeusin satulasta, tanssi koko maailma sumuna
silmissäni.

Sitten näin vain sotamarskin ja Saptin vierelläni, ja kirkon ovella
häämöitti silmiini pappiparvi, joka odotteli minua juhlapukuisena.

Silmäni olivat vielä aivan sumuiset, kun astuin kirkon korkean
keskuslaivan halki, urkujen äänen jymistessä korviini kuin ukkonen.
Minä en nähnyt mitään siitä kimmeltävästä ylimysjoukosta, joka täytti
temppelin joka soppea myöten; hädin tuskin erotin kardinaalin muhkean
hahmon, kun hän nousi arkkipiispanistuimeltaan tervehtimään minua.
Vain kahdet kasvot paistoivat selvästi silmiini — toiset olivat nuoren
tytön, joka oli hyvin kaunis ja kalpea ja jolla helotti kultakruunu
upeassa elphbergiläistukassaan — naisella sen värinen tukka vasta
kaunis oli! — toiset kasvot olivat miehen, jonka punaiset posket,
musta tukka ja tummat silmät oitis ilmaisivat minulle, että edessäni
viimeinkin seisoi veljeni, Strelsaun »musta Mikko». Mutta kun hän minut
näki, valahtivat hänen punoittavat poskensa kohta kelmeiksi, ja kypäri,
jota hän piteli kädessään, putosi kolisten permantoon. Luulen hänen
vasta tässä silmänräpäyksessä äkänneen, että kuningas oli todellakin
tullut pääkaupunkiin.

Mitä sitten tapahtui, siitä en paljoakaan muista. Minä polvistuin
alttarin eteen, ja kardinaali voiteli pääni. Sitten nousin pystyyn ja
ojensin käteni, vastaanotin Ruritanian kruunun, painoin sen päähäni
ja vannoin ikivanhan kuningasvalan ja — jos tällöin tein syntiä, niin
annettakoon se tuomiolla minulle anteeksi! — vastaanotin ehtoollisen
sakramentin kaikkien läsnäollessa. Sitten rupesivat isot urut taasen
pauhaamaan, sotamarski käski airueiden huutamaan, että kuningas Rudolf
V oli ottanut isiensä kruunun. Tästä juhlallisesta toimituksesta
riippuu nyt ruokasalini seinällä hyvin vaikuttava kuva. Varsinkin
kuninkaan kasvot ovat siinä hyvin osatut.

Sitten nousi tuo kalpeakasvoinen ja kaunistukkainen nainen
istuimeltaan; kaksi kantapoikaa kannatti hänen laahustaan, ja hän astui
vallashenkilöiden piiristä esiin ja tuli minua kohti. Ja airut huusi:

»Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Flavia!»

Hän niiasi syvään, tarttui käteeni ja suuteli sitä. Minä mietin
kuumeisesti, mitä itse kohdastani tehdä. Sitten kiedoin käsivarteni
hänen ympärilleen ja suutelin häntä molemmille poskille, ja hän
lennähti punaiseksi — ja sitten pujahti hänen korkea-arvoisuutensa
kardinaaliarkkipiispa mustan Mikon edelle, suuteli kättäni ja ojensi
minulle paavin omakätisen onnittelukirjeen — ensimmäisen ja viimeisen
muuten, jonka koskaan olen saanut P. Pietarin istuimen pitäjältä.

Sitten vasta pääsi Strelsaun herttua esiin.

Tohdinpa vannoa, että hän vapisi, ja hän vilkuili oikeaan ja vasempaan
kuten pakoon mielien; hänen kasvonsa olivat vuoroin punaiset, vuoroin
valkoiset, ja minä tunsin, että hänen huulensa olivat polttavat ja
kuivat, kun hän vuorostaan suuteli kättäni.

Vilkaisin Saptiin, joka vilkaisi vastaan ja hymyili; ja sitten suoritin
raskaimman velvollisuuteni siinä korkeassa asemassa, johon käsittämätön
kaitselmus oli minut paiskannut — tartuin rakkaan veljeni Michaelin
molempiin käsiin ja suutelin häntäkin poskille. Arvaanpa, että me
kumpikin olimme hyvin iloiset, kun siitä leikistä oli päästy.

Mutta minä en huomannut ihmetyksen enkä epäilyn merkkiäkään
prinsessassa enkä kenessäkään toisessa. Ja sittenkin — jos kuningas
ja minä olisimme tällä hetkellä seisoneet rinnakkain, niin olisi
Flavia-serkku jo oitis tahi ainakin lyhyen tarkastelun perästä keksinyt
meidän välillämme erotuksen. Mutta ei hän eikä kukaan muukaan osannut
uneksiakaan, etten minä ollut kuningas, siksi yllättävä oli meidän
yhdennäköisyytemme; ja minä seisoin kirkossa kokonaisen tuntikauden ja
tunsin itseni yhtä väsyneeksi ja välinpitämättömäksi kuin olisin ollut
kuningas kaiken ikäni; ja ylimykset suutelivat kättäni, ja vieraiden
maiden lähettiläät esittivät minulle hallitustensa onnittelut — niiden
joukossa vanha lordi Topham, jonka luona Lontoossa olin tanssinut sen
kymmenet kerrat. Luojan kiitos, että äijä oli sokko kuin yölepakko eikä
ruvennut uudistamaan vanhaa tuttavuuttamme!

Sitten kävi matka juhlakulkueessa tuomiokirkosta palatsiin, ja
minä kuulin kaduilla hurrattavan mustalle Mikolle; ja Fritz kertoi
istuneensa satulassa ja pureskelleensa kynsiään kuin unta nähden,
ja omien ystäviensäkin mielestä hän olisi voinut käyttäytyä paljon
järkevämmin. Minä istuin vaunuissa prinsessa Flavian rinnalla, ja muuan
karkeakielinen velikulta huusi: »Milloinka hääkelloja soitetaan?»

Mutta naapuri jämähdytti häntä leukaan ja karjaisi: »Mikko herttua
eläköön!» Ja prinsessa karahti ruusunpunaiseksi — hän näytti silloin
vietävän sievältä! — ja tuijotti jäykästi eteensä.

Nyt minä jouduin odottamatta pulaan, sillä olin unohtanut tiedustella
Saptilta, millä kannalla asiain piti olla prinsessan ja minun välillä.
Rehellisesti puhuen — jos olisin ollut kuningas, niin olisin ollut ylen
iloinen, jos ne olisivat olleet edistyneet mahdollisimman pitkälle.
Sillä minulla ei suinkaan ollut kalanverta suonissani, eivätkä kirkossa
antamani suudelmat olleet menneet jälkeä jättämättä. Nämä ajatukset
pieksivät nyt aivojani; mutta kun en ollut varma omista tunteistani
— s.o. kuninkaan tunteista —, en voinut puhua mitään. Seuraavassa
tuokiossa prinsessa oli jo saavuttanut mielenmalttinsa, ja hän kääntyi
minuun päin.

»Tiedätkös mitä, Rudolf», hän sanoi, »sinä näytät tänään toisenlaiselta
kuin tavallisesti.»

Se ei ollut ihmettäkään; mutta sittenkin oli huomautus minun
kuullakseni jokseenkin tukala.

»Sinä näytät totisemmalta ja tasaantuneemmalta», hän jatkoi. »Näytätpä
miltei huolestuneelta, ja laihtunutkin sinä olet. Voiko olla
mahdollista, että olet ruvennut ajattelemaan asioita vakavammin?»

Prinsessalla tuntui olevan jokseenkin samanlainen käsitys kuninkaasta
kuin lady Burlesdonilla oli minusta.

Minä oikaisin selkäni ja terästin luontoani.

»Olisiko se sinulle mieleen?» kysyin hellästi.

»Tunnethan sinä minun ajatukseni», hän vastasi ja katsoi poispäin.

»Minäpä koetan tehdä kaiken minkä osaan sinun mieliksesi», minä
lupasin; ja kun näin hänen silloin punastuvan ja hymyilevän
onnellisesti, tuntui minusta, että näyttelin osaani sangen hyvin
kuninkaan hyväksi. Sitten lausuin aivan todet sanat:

»Voin vakuuttaa sinulle, rakkahin serkku, etten ole koskaan vielä ollut
niin suuresti liikutettu kuin tämänpäiväisestä vastaanotostani.»

Hän hymyili ääneti; mutta sitten hän kävi jälleen aivan vakavaksi ja
kuiskasi:

»Panitko tänään merkille Michaelia?»

»Sen tein», vastasin, »ja minusta hän ei näyttänyt suurestikaan
nauttivan juhlasta.»

»Ole varuillasi», hän kuiskutti; »sinä olet todella aivan liian
välinpitämätön hänen suhteensa! Tiedäthän, että...»

»Minä tiedän hänen himoitsevan sitä, mikä on langennut minun osakseni»,
sanoin.

»Niin, niin — mutta ole vaiti!»

Ja sitten — en voi puolustaa rohkeuttani, joka tuli velvoittamaan
kuningasta enemmän kuin minulla oli oikeutta tehdä —, mutta prinsessan
läheisyys ja hyvänsuopuus järkytti minut siihen määrään tasapainosta,
että jatkoin aivan vakavissani:

»Ja ehkäpä hän himoitsee sellaistakin, jota en vielä ole saanut
omakseni, mutta jonka toivon kerran voittavani.»

Minä sain seuraavan vastauksen — ja jos olisin ollut kuningas, olisin
pitänyt sitä hyvin paljon lupaavana:

»Etkö sinä ole tänään jo saanut tarpeeksi asti edesvastuuta, serkku
hyvä?»

Pom, pom! Tra-ta-ta-traa! Me olimme palatsin kohdalla. Tykit paukkuivat
ja torvet rämähtivät. Pitkät jonot lakeijoita odotteli valtaportailla.

Minä tarjosin prinsessalle käteni, nousin hänen kanssaan
marmoriportaita ylös ja astuin isäntänä esi-isieni linnaan ja istuin
omaan pöytääni, kaunis serkkuni oikealla ja hänen korkea-arvoisuutensa
kardinaali vasemmalla puolellani. Flavian toisella puolella istui
musta Mikko, Strelsaun herttua. Sapt seisoi istuimeni takana, ja
pöydän alapäässä näin Fritz von Tarlenheimin nostelevan samppanjalasia
huulilleen ahkerammin kuin olisi ollut soveliastakaan.

Tällöin tulin ajatelleeksi, että mitähän se Ruritanian kuningas
paraikaa hommaili.




KUUDES LUKU.

Kellarin salaisuus.


Me olimme kuninkaan pukeutumiskammiossa — Fritz von Tarlenheim, Sapt ja
minä. Minä viskausin tuiki väsyneenä nojatuoliin. Sapt sytytti ikuisen
piippunsa. Hän ei onnitellut minua uhkatekoni onnistumisen johdosta,
mutta koko hänen olemuksensa säteili tyytyväisyyttä. Voitonhurma,
ehkäpä runsaasti nautittu hyvä viinikin, oli Fritzistä tehnyt aivan
uuden miehen.

»Olipa se koko muistorikas päivä teille!» hän huudahti; »totta vie
tahtoisin itsekin olla kerran kuninkaana kaksitoista tuntia yhtämittaa!
Mutta kuulkaahan, Rassendyll, te ette saa sallia sydämenne antautua
liian alttiisti tähän peliin. Ei käy ollenkaan ihmeekseni, että musta
Mikko näytti synkältä kuin ukkospilvi — teillä ja prinsessalla oli
liian paljon kuiskuttelemista keskenänne.»

»Hän on ihana!» huokasin haltioissani.

»Hjaa — hitto vieköön koko hameväen!» murahti Sapt, se vanha törkimys.
»Oletteko valmis lähtemään matkaan?»

»Olen», vastasin huoaten.

Kello oli nyt viisi, ja kello kahdeltatoista oli minun määrä olla
jälleen Rudolf Rassendyll. Huomautin siitä pilaillen toisille.

»Voitte olla iloinen», sanoi Sapt yrmeästi, »jollette silloin ole
Rudolf Rassendyll vainaja. Jumalan nimessä — minä tunnen pääni
tutisevan hartioillani joka minuutti jonka te vielä olette täällä
kaupungissa! Tiedättekö, ystäväiseni, että Michael on saanut sanomia
Zendasta? Hän meni sivuhuoneeseen lukemaan niitä, ja kun hän palasi,
näytti hän mitä suurimmassa määrässä ällistyneeltä.»

»Minä olen valmis», sanoin; sillä tämä uutinen ei saanut minua enää
halusta viivyttelemään palatsissa.

Sapt istahti pöydän ääreen.

»Minun täytyy kirjoittaa kuninkaallinen määräys, jolla pääsemme ulos
kaupungista. Tietänettekö, että Michael on kaupungin kuvernööri; me
saamme olla varmat, että tiellemme nousee esteitä. Olkaapa hyvä ja
allekirjoittakaa tämä määräys.»

»Kuulkaas, hyvä herra eversti, minä en ole vielä oppinut väärentämään
toisten nimiä.»

Sapt otti jonkin paperin taskustaan.

»Tässä on kuninkaan allekirjoitus», hän sanoi. »Ja tässä on vähäisen
sinipaperia», hän jatkoi, kaivellen jälleen laskujaan. »Jollette opi
kymmenessä minuutissa kirjoittamaan kuninkaan nimeä, Rassendyll, niin
minä osaan sen taidon.»

»Teidän kasvatuksenne lienee ollutkin täydellisempi kuin minun»,
vastasin. »Parasta on, että itse kirjoitatte.»

Ja hän tekikin sen oikein hyvin.

»No niin, Fritz», hän jatkoi. »Kuningas käy nyt levolle. Hän on hyvin
väsyksissä päivän ponnistuksista. Kukaan ei saa nähdä häntä ennen kello
yhdeksää huomisaamuna. Ymmärrättekö — ei kukaan!»

»Hyvä on», vastasi Fritz.

»Michael voi tulla minä hetkenä hyvänsä ja vaatia puheillepääsöä.
Mutta teidän tulee vastata hänelle, että ainoastaan puhdasverisillä
prinsseillä on siihen oikeus.»

»Se kuohuttaa mustan Mikon sappea», sanoi Fritz hymyillen.

»Kuulkaa tarkoin, mitä sanon», jatkoi Sapt. »Jos tämän huoneen ovi
avataan sillä aikaa kuin minä olen poissa, niin _te_ ette ole enää
hengissä, jotta voisitte ilmoittaa minulle avaajan — muistakaa se!»

»En luule enää tarvitsevani koulumestaria, herra eversti», tokaisi
Fritz hiukan kopeasti.

»Kääriytykää te tähän isoon vaippaan», sanoi Sapt minulle, »ja
painakaa tämä hattu syvään silmillenne. Minä lähden ratsastamaan
lähettiupseerini — s.o. teidän — kanssanne vielä tänä iltana
metsästyslinnaan.»

»Malttakaas, taitaa olla eräs este», huomautin. »Tuskinpa lienee täällä
hevosta, joka jaksaa kantaa minun ruhoani niin pitkän matkan.»

»On vainenkin, ja on kaksikin — toinen täällä ja toinen metsästyslinnan
tallissa. Oletteko jo valmis?»

»Olen maar», vastasin.

Fritz ojensi minulle kätensä.

»Kaikkien mahdollisuuksien varalta...» hän sopersi; ja me puristimme
sydämmellisesti toistemme käsiä.

»Ah, te tunteelliset sielut!» murahti Sapt. »No, joutukaahan!»

Hän kävi pienelle salaovelle. »Vanhan kuninkaan aikana tunsin hyvin
tämän tien», hän virkkoi.

Minä astuin hänen jälessään, ja satakunta askeletta luulen meidän
kulkeneen hyvin ahdasta käytävää pitkin. Vihdoin tulimme jykevälle
tammiovelle. Sapt aukaisi sen. Me jouduimme ulos ja seisoimme
hiljaisella syrjäkadulla, joka kulki linnanpuiston taitse. Siellä
odotteli meitä mies, pitäen kahta selkähevosta suupielistä. Toinen
oli komea, tumma raudikko, joka näytti kestävän selässään vaikka
millaisen painon, toinen jykeväluinen, ruskea tasa-astuja. Sapt
viittasi minua käymään raudikon selkään. Sanomatta miehelle sanaakaan
me ratsastimme tiehemme. Kaupungissa oli vielä täysi juhlakohina,
mutta me valitsimme syrjäiset kadut huikeaksemme. Viittani peitti
kasvojeni alaosan, ja iso huopahattu kätki juoruavan tukkani kokonaan.
Saptin neuvoa seuraten kyyristyin kokoon satulassani ja ratsastin niin
kumaraselkäisenä, että toivon, ettei minun koskaan enää tarvitse antaa
sellaista ratsastusnäytettä. Hyvin kapealla ja mutkaisella kadulla
sivuutimme moniaita rähiseviä juomaveikkoja; ja yhä vielä kuulimme
tuomiokirkon kellojen tervehtivän vastakruunattua kuningasta. Kello oli
puoli seitsemän, ja vielä oli valoisa päivä. Vihdoin viimein tulimme
kaupunginmuurille ja löysimme siinä portin. »Pitäkää revolverinne
varalla!» kuiskasi Sapt. »Meidän täytyy tukkia portinvartijan suu, jos
hän rupeaa jaarittelemaan.»

Työnsin käteni revolverihuotran sisään. Sapt huusi portinvartijaa.
Taivas oli meille armollinen! Pieni, nelitoistavuotias tyttö sipsutteli
ulos.

»Anteeksi, isä on mennyt katsomaan kuningasta.»

»Hän olisi tehnyt paremmin, jos olisi pysynyt täällä», sanoi Sapt
minulle.

»Mutta hän sanoi, etten saa avata porttia kenellekään», jatkoi tyttö.

»Ahaa, vai sanoi hän niin, pikku ystävä!» virkkoi Sapt ja laskeusi
satulasta. »Annahan tänne avain.»

Lapsella oli avain kädessään.

Sapt antoi hänelle hopeakolikon.

»Tässä on kuninkaan oma määräys, näytä se isällesi! Lähetti, avatkaa
portti!»

Minä hypähdin maahan. Sitten me kiskoimme ison portin selälleen,
talutimme hevoset ulkopuolelle ja suljimme jälleen portin.

»Minun käy säälikseni portinvartijaa, jos musta Mikko saa tietoonsa,
ettei hän ollut paikallaan. Kas niin — nyt matkaan lyhyttä laukkaa!
Me emme saa ratsastaa liian tuimaan ollessamme vielä kaupungin
läheisyydessä.»

Vasta esikaupungeista selvittyämme alkoi olomme käydä turvallisemmaksi,
sillä kaikki ihmiset olivat kaupungissa iloa pitämässä, ja illan
ruvetessa hämärtämään me lasketimme täyttä nelistä. Minun oiva
juoksijani lensi koipieni välissä kuin olisi sillä ollut vieteri
ruumiissaan.

Lupasi tulla ihana yö, ja kuukin nousi pian taivaalle. Me puhelimme
vain vähän — tuskin muuta kuin arvailuksemme, milloin olisimme perillä.

»Tahtoisinpa tietää, mitä herttuan saamassa kirjeessä sanottiin»,
sanoin kerran.

»Tahtoisinpa minäkin», murahti Sapt.

Me pysähdyimme lepuuttamaan hevosia ja saadaksemme siemauksen viiniä,
ja menetimme sillä tapaa puolituntisen. Minä en uskaltanut mennä sisään
kapakkaan, vaan jäin talliin hevosten luo. Sitten nousimme jälleen
satulaan ja olimme ratsastaneet kenties viitisen mailia, kun Sapt
yhtäkkiä pysäytti hevosensa.

»Kuulkaahan!» hän huudahti.

Minä kuuntelin. Kaukaa takaamme kuulimme kavioiden kopinaa. Kello oli
nyt puoli kymmenen. Tuuli puhalsi aika navakasta takaa päin ja toi
kaikki äänet korviimme. Minä katsahdin Saptiin.

»Matkaan nyt!» hän tiuskasi ja kannusti hevostaan. Kun me seuraavan
kerran seisahdumme kuuntelemaan, ei perässä tulevia enää kuulunut, ja
me hiljensimme vauhtiamme. Mutta sitten kuulimme jälleen kopsetta. Sapt
hypähti alas ja kumartui kallistamaan korvansa maata vasten.

»Niitä on kaksi!» hän sanoi. »Ja ne ovat vain neljännesmailin päässä
meistä. Luojan kiitos, että tie tekee niin paljon mutkia ja että tuuli
on myötäinen.»

Me ratsastimme jälleen nelistä. Olimme jo tulleet Zendan metsän
reunaan, ja taaksemme jääneet puut peittivät mutkittelevalla tiellä
meidät takaa-ajajain ja takaa-ajajat meidän näkyvistä.

Puolen tunnin ratsastuksen jälkeen tie haarautui. Sapt seisahdutti
hevosensa.

»Meidän tiemme käy oikeaan», hän sanoi, »vasen vie linnaan. Molemmat
ovat runsaasti puolentoista mailin mittaiset. Laskeutukaa alas
satulasta.»

»Mutta nehän tavoittavat meidät tuossa tuokiossa!» huudahdin.

»Alas satulasta!» hän toisti tuimasti, ja minä tottelin.

Metsä ulottui aivan tien reunaan asti.

Me veimme hevoset puiden pimentoon, sidoimme nenäliinat niiden silmille
ja seisoimme aivan hiljaa niiden vieressä.

»Tahdotteko nähdä, keitä ne ovat?» kuiskutin.

»Sitä juuri tahdon ja minnekä ne menevät», kuiskasi hän vastaan.

Minä huomasin, että hänellä oli revolveri kädessä.

Kavioidenkopse kuului yhä lähempää ja lähempää. Kuu paistoi ihmeen
kirkkaasti, niin että tiellä oli valoista kuin päivällä. Maaperä oli
hyvin kova, eivätkä hevostemme kaviot olleet jättäneet siihen jälkiä.

»Nyt ne tulevat!» kuiskasi Sapt.

»Sehän on herttua!»

»Sitä minä arvelinkin», hän sanoi.

Herttua sieltä todella tuli, ja hänen seurassaan oli rotevan näköinen
mies, jonka tunsin hyvin ja joka tuli myöhemmin tuntemaan minut vielä
paremmin.

Se oli Max Holf, hänen korkeutensa mielipalvelija sekä metsänvartija
Johannin veli. He olivat nyt aivan kohdallamme, ja herttua pysähdytti
ratsunsa. Minä näin Saptin sormien lemmekkäästi kouristuvan revolverin
kahvan ympärille. Arvaan, että hän olisi mielellään antanut kymmenen
vuotta elämästään, jos olisi saanut ampua; ja hän olisi voinut
ampua herttuan yhtä helposti, kuin minä olisin ampunut varpusen
puutarhan aidalta. Laskin käteni hänen käsivarrelleen. Hän nyökkäsi
minulle rauhoittavasti; hän uhrasi aina alttiiksi mielitekonsa
velvollisuuksiensa alttarille.

»Kumpaako tietä?» kysyi musta Mikko.

»Linnaan, teidän korkeutenne», vastasi hänen seuralaisensa. »Siellä
saamme tietää totuuden.»

Herttua epäröi hetkisen.

»Luulen kuulleeni äsken kavioidenkopsetta», hän sanoi.

»Sitä en usko, teidän korkeutenne.»

»Miksi emme ratsastaisi suoraan metsästyslinnaan?»

»Minä pelkään, että silloin voimme käydä ansaan. Jos asiat ovat siellä
reilassa, niin miksi ratsastaisimmekaan sinne; ja jolleivät ne ole,
niin koko juttu saattaa olla vain meille viritetty ansa.»

Äkkiä hirnahti herttuan hevonen. Nopeammin kuin ajatus me viskasimme
viittamme omien ratsujemme päiden yli, ja pidellen niitä tiukasti
suupielistä tähtäsimme revolvereilla herttuaan ja tämän seuralaiseen.
Jos he olisivat tällöin keksineet meidät, niin kumpikin olisivat olleet
kuoleman omat tai meidän vankiamme.

Michael odotti vielä lyhyen tuokion. Sitten hän komensi:

»Zendaan sitten ja oitis!» Hän kannusti hevostaan, ja molemmat
nelistivät matkoihinsa.

Sapt kohotti aseensa ja tähtäsi herttuan jälkeen, ja hänen kasvoillaan
oli niin surkea valittelun ilme, että minun oli vaikea olla
hymyilemättä. Me jäimme piilopaikkaamme vielä kymmenisen minuutin
ajaksi.

»Ne ovat lähettäneet hänelle sanan, että kaikki on reilassa», sanoi
Sapt.

»Mitä se merkitsee?» ihmettelin.

»Herra ties!» sanoi Sapt ja rypisti otsaansa.

Sitten nousimme satulaan ja ratsastimme niin joutuin kuin väsyneet
juhdat jaksoivat. Viimeisen mailin matkalla emme enää puhelleet
ollenkaan. Olimme kumpikin hyvin huolissamme. »Kaikki reilassa!» Mitä
ihmettä se merkitsikään? Koskikohan se kuningasta?

Vihdoin viimein tuli metsästyslinna näkyviin. Me kannustimme hevosemme
viimeiseen laukkaan ja tulimme portille. Pihalla oli kaikki aivan
hiljaista; kukaan ei tullut meitä vastaan. Me hyppäsimme sukkelaan alas
satulasta. Äkkiä tarttui Sapt kovasti käsivarteeni.

»Katsokaas tuota!» hän sanoi ja osoitti maahan.

Minä katsoin hänen sormensa suuntaan.

Maassa oli viisi, kuusi silkkistä nenäliinaa, kaikki hajalle revittyinä.

Katsahdin häneen kysyvästi.

»Juuri noilla minä köytin sen ämmän», hän sanoi. »Sitokaa hevoset
hyvästi kiinni ja tulkaa mukaan!»

Ovi aukeni ilman vastarintaa, ja me astuimme samaan huoneeseen, jossa
olimme eilenillalla pitäneet kemujamme. Siellä oli vielä pöydällä
ateriamme jätteitä ja tyhjiä pulloja.

»Käykää perässä!» karjaisi Sapt, joka oli miltei kokonaan kadottanut
ihmeteltävän kylmäverisyytensä.

Me juoksimme käytävään ja siitä alas kellarikertaan. Hiilikellarin ovi
oli auki.

»Ne ovat löytäneet sen eukon!» huudahdin.

»Senhän jo tiesitte nähdessänne pihalla nuo nenäliinat», hän huomautti.

Sitten tulimme viinikellarin ovelle. Se oli lukossa. Se näytti olevan
aivan kuin meidän jäleltämme, sellaisena kuin sen aamulla olimme
jättäneet.

»Tässä ei ainakaan näy mitään merkillistä», sanoin.

Sapt kirosi. Hän kalpeni aivan kelmeäksi ja viittasi alas permantoon.
Oven alla oli punainen läikkä, josta oli levinnyt samaa väriä lattialle
ja sitten kuivunut aivan kuin ruskeaksi homeeksi. Sapt vaipui
hervottomana seinää vasten. Minä jyristin ovea. Se pysyi lukossa.

»Missähän Josef on?» mutisi Sapt.

»Missä kuningas on?» minä vastasin.

Sapt kaivoi esiin matkapullonsa ja vei sen huulilleen. Minä juoksin
ruokasaliin ja sieppasin sieltä käteeni hiilihangon. Kauhun vallassa
rupesin takomaan kellarinlukkoa voimaini takaa, ja kun se ei auttanut,
ammuin revolverinluodin avaimenreiästä sisään. Se tehosi, lukko meni
rikki ja ovi antoi perään.

»Antakaa tulitikut tänne!» sanoin Saptille, mutta tämä riippui vielä
seinää vasten hervottomana kuin märkä rukkanen. „

Hän oli luonnollisesti paljon pahemmin järkyttynyt kuin minä, sillä
hän rakasti herraansa. Omasta puolestaan hän ei pelännyt — sitä
hän ei koskaan tehnyt; mutta mikä mies hyvänsä olisi valahtanut
kelmeäksi ajatellessaan, mitä oikein saattoikaan piillä tuolla
pimeässä kellarinsopessa. Menin itse sisään, otin pöydältä hopeisen
kynttilänjalan, sytytin siinä olevan kynttilän, ja kun palasin alas
kellariin, tunsin kuumaa vahaa tippuvan kädelleni, ja kynttilä heilui
vapisevassa kädessäni niin pahasti puolelle ja toiselle, etten voinut
suinkaan halveksia, eversti Saptia hänen pelästymisensä takia.

Tulin jälleen kellarin ovelle. Punainen läikkä, joka tummeni yhä
ruskeammaksi, näkyi käyvän sisällepäin. Astuin kynnyksen yli ja pidin
kynttilää korkealla pääni yli. Näin täysinäiset viiniankkurit, näin
hämähäkkien ryömivän seinillä, näin myöskin pari tyhjää pulloa viruvan
maaperässä; ja perimmäisessä nurkassa näin miehen ruumiin, joka makasi
selällään käsivarret levällä ja verinen haava kurkussa. Menin hänen
luokseen, polvistuin viereen ja suljin hänen uskollisen sielunsa
Jumalan armoon. Sillä makaaja oli Josef, tuo pieni palvelija, joka oli
tapettu hänen vartioidessaan kuninkaansa henkeä.

Sitten tunsin käden laskeutuvan olkapäälleni, ja kun käännähdin
ympäri, näin Saptin seisovan takanani, silmät selällään ja kasvoilla
kuolettavan kauhun ilme.

»Kuningasko? Hyvä Jumala! Kuningasko?» hän kuiskasi käheällä äänellä.

Valaisin kynttilällä kellarin joka soppea.

»Kuningas ei ole täällä», sanoin.




SEITSEMÄS LUKU.

Hänen majesteettinsa nukkuu Strelsaussa.


Kiedoin käsivarteni Saptin ympärille ja autoin hänet ulos kellarista,
vetäen rikkomani oven kiinni perästämme. Sitten istuimme ruokasalissa
aivan ääneti kymmenisen minuuttia. Vihdoin ukko Sapt hieroskeli
rystysillään silmiään, huoahti syvään ja oli jälleen entisensä. Kun
uuninrinnalla kello löi yksi, polki hän jalkaansa lattiaan ja huusi:

»Ne ovat saaneet kuninkaan valtoihinsa!»

»Niin kaiketi», vastasin. »'Kaikki on reilassa', niinkuin mustan
Mikon kirjeessä oli. Miltähän herttuasta oikein mahtoikaan tuntua,
kun Strelsaussa eilen aamulla ammuttiin kunnialaukaukset kruunatulle
kuninkaalle? Tahtoisinpa tietää, milloin hän oikeastaan sai tuon
kirjeen!»

»Se lienee lähetetty hänelle jo aamulla», sanoi Sapt. »Se oli
arvatenkin pantu matkaan, ennenkuin ne pahukset olivat saaneet Zendaan
tiedon teidän tulostanne Strelsauhun — arvelen näet, että kirje tuli
Zendasta.»

»Ja hän on saanut kulkea koko päivän kirje taskussa!» huudahdin. »Totta
tosiaan, min'en ole sitten ainoa, jonka hermot ovat tänään olleet
pahalla koetuksella! Mitä luulettekaan hänen ajatelleen, Sapt?»

»Siitä minä vähät! Sanokaappa, mitä hän nyt ajattelee, nuori ystäväni?»

Minä nousin pystyyn.

»Meidän on palattava Strelsauhun ja nostettava kaikki sotaväenosastot
aseihin», sanoin. »Meidän täytyy olla Michaelin kintereillä jo ennen
puoltapäivää.»

Ukko Sapt otti piippunsa ja sytytti sen huolellisesti kynttilän
liekistä.

»Kuningas voi saada surmansa, sillä aikaa kuin me istua kökötämme
täällä», sanoin tiukemmin.

Sapt tuprutteli hetkisen ääneti.

»Piru periköön sen vanhan ämmän!» hän sitten ärähti. »Se hornankekäle
on jollain tapaa saanut herätetyksi etsijäin huomiota. Nyt käsitän
aivan selvästi, kuinka koko juttu kävi. Ne tulivat tänne ryöstääkseen
kuninkaan jollain tapaa. Jollette te olisi lähtenyt Strelsauhun, niin
olisimme me kolme, te, Fritz ja minä, tällä haavaa jo taivaassa.»

»Entä kuningas?»

»Niin — kukapa voi sanoa, missä kuningas nyt on!»

»Joutukaamme lähtemään!» sanoin minä.

Mutta hän jäi istumaan. Sitten hän odottamatta purskahti tavalliseen
hirnuvaan nauruunsa.

»Olemme me totta vie pahasti ryskytelleet mustan Mikon hermoja!»

»Lähtekää nyt!» toistin kärsimättömästä.

»Ja me aiomme ryskytellä niitä vielä pahemminkin», hän lisäsi; ja
hänen ryppyisille, ahavoituneille kasvoilleen nousi hauska hymy,
kun hän pureksi harmaitten viiksiensä päitä. »Aivan niin, hyvä
ystävä, me palaamme Strelsauhun. Kuningas on jälleen huomenaamulla
pääkaupungissaan.»

»Kuningas?»

»Niin juuri — kruunattu kuningas!»

»Te olette hullu!» puuskahdin.

»Jos palaamme sinne ja kerromme, minkä kepposen olemme valtakunnalle
tehneet, niin mitä silloin maksatte meidän kaikkien hengestä?»

»Juuri sen verran kuin sillä on arvoa», vastasin.

»Entä kuninkaan kruunusta? Luuletteko te, että aatelisto ja kansa tulee
mieliinsä kuullessaan, että niitä on pidetty narreina? Luuletteko
niiden rakastavan sellaista kuningasta, joka oli liiaksi humalassa
joutuakseen kruunattavaksi ja joka lähetti palvelijan sijastaan?»

»Hän sai unijuomaa — ja minä en ole mikään palvelija.»

Hän nousi tuolilta, tuli luokseni ja laski kätensä olkapäälleni.

»Nuori ystäväni», hän sanoi, »jos tahdotte edelleenkin olla mies, niin
voitte kukaties pelastaa kuninkaan. Lähtekää Strelsauhun ja pitäkää
hänen valtaistuimensa lämpimänä häntä varten.»

»Mutta herttuahan tietää kaiken... ne roistot, joita hän käytti
välikappaleinaan, tietävät sen...»

»Tietäkööt vain; mutta ne eivät uskalla hiiskuakaan siitä», sanoi Sapt,
ja hänen äänessään värähteli tuimaa voitonriemua. »Ne ovat itsekin
kiikissä! Kuinka ne voisivatkaan ilmiantaa teidät, antamatta samalla
itseään ilmi? Luuletteko heidän voivan sanoa: Ei tuo mies ole kuningas,
hänet me olemme ryöstäneet ja hänen palvelijansa murhanneet — voivatko
he sellaista sanoa?»

Se oli tosiaankin selvää kuin päivä! Tunsipa Michael minut tahi ei,
niin missään tapauksessa hän ei uskaltanut puhua. Ja mitäpä hän
voisikaan tehdä minulle, jollei hän tuonut kuningasta päivänvaloon? Ja
jos hän päästi kuninkaan vapaaksi, niin miten hänen silloin itsensä
kävi? Siunaaman ajan pohdin kuumeisesti näitä ajatuksia; mutta sitten
vyörähtivät kaikki vaikeudet vuorena mieleeni.

»Minut varmasti keksitään», sanoin.

»Ehkäpä! Mutta joka hetki, jonka me voitamme, merkitsee meille paljon.
Ennen kaikkea meillä pitää olla kuningas takaisin Strelsaussa, muuten
on kaupunki Michaelin vallassa jo vuorokauden kuluessa; ja mitä arvoa
luulette kuninkaan hengellä ja kruunulla silloin olevan? Teidän on
taipuminen!»

»Mutta entäpä jos ne surmaavat hänet!»

»Ne varmasti surmaavat hänet, jollette te suostu tuumaani.»

»Mutta, Sapt — entäpä jos ne _ovat_ jo surmanneet hänet?»

»Silloin olette te, jumalauta, ainakin yhtä hyvä Elphberg kuin musta
Mikko, ja te saatte ja teidän tulee hallita Ruritaniassa! Mutta minä
en luule niiden sitä tehneen; eivätkä ne uskalla tappaa häntä niin
kauan kuin te olette täällä. Tappaisivatko he hänet pannakseen teidät
valtaistuimelle — häh?»

Tämä oli hurja tuuma, paljon hurjempi ja toivottomampi kuin se
kepponen, jonka jo olimme vieneet perille; mutta kun kuuntelin kauemmin
Saptia, niin tulin huomaamaan, että meillä tosiaankin oli hyvät
valtit kädessä. Ja minä olin vielä nuori ja rakastin kamppailua, ja
nyt minulla oli niin hyvät valtit kädessäni kuin tuskin yhdelläkään
miehellä lienee vielä koskaan ollut.

»Mutta minut varmasti keksitään!» yritin siitä huolimatta jankuttaa
vastaan.

»Hyvin mahdollista», sanoi, Sapt. »Mutta joutukaapa jo! Suoraa päätä
Strelsauhun! Me käymme loukkuun kuin rotat, jos vielä aikailemme
täällä.»

»Sapt!» huudahdin päättäväisesti. »Minä yritän!»

»Se on hyvä», hän sanoi. »Toivonpa, että hevosemme ovat tallella. Nyt
lähden ulos katsomaan, onko niin laita.»

»Meidän en ensin haudattava tuo miesparka», sanoin.

»Emme ennätä», vastasi Sapt.

»Mutta _minä_ tahdon tehdä sen!»

»Juoskaa hitoille!» ärähti hän yrmeästi. »Minä teen teistä kuninkaan,
ja te... no, tehkää niinkuin tahdotte! Käykää noutamaan ruumis, sillä
aikaa kuin minä katson hevosia. Ette saa häntä syvään haudatuksi, mutta
enpä luule hänen siitä paljonkaan piittaavan. Pikku Josef poloinen —
hän oli uljas pieni sankari!»

Hän lähti ulos, ja minä menin kellariin. Nostin Josef poloisen
syliini ja kannoin hänet käytävään ja siitä ovelle. Siellä laskin
hänet lattialle, sillä muistin, että minun oli ensin haettava lapiot
kaivaaksemme haudan. Samassa tuli Sapt sisään.

»Hevoset ovat valmiit, ja täällä on veli sille hevoselle, jolla tänne
tulitte, ja se näyttää ainakin yhtä vankalta. Tuon narripelin voitte
huoleti jättää.»

»Minä en lähde, ennenkuin hänet on saatu hautaan.»

»Mutta lähdettepäs!»

»Enpäs, herra eversti Sapt, vaikka perisin iäksi koko Ruritanian.»

»Te olette oikea härkäpää!» hän sanoi. »Tulkaa ulos, niin näette
jotakin.»

Hän veti minut ovelle. Kuu teki laskuaan; mutta viiden- tai kuudensadan
askeleen päässä näin miesjoukon marssivan meitä kohti Zendasta päin.
Niitä oli seitsemän tai kahdeksan, neljä oli ratsain, muut jalkaisin;
ja minä näin heillä olevan olalla joitakin varsiniekkoja kapineita,
jotka arvasin lapioiksi ja kuokiksi.

»Nuo säästävät teiltä sen urakan», sanoi Sapt; »lähtekäämme siis!»

Hän oli oikeassa.

Miehet olivat epäilemättä herttuan lähettämää väkeä, jonka tuli
hävittää kaikki jäljet illallisesta tihutyöstä. Minä en enää
viivytellyt; mutta yht'äkkiä sain ylivoimaisen mieliteon. Osoitin
Saptille Josefin liikkumatonta ruumista ja sanoin:

»Herra eversti, hänen kunniakseen meidän on uskallettava isku tai pari!»

»Tahdotteko tehdä hänelle seuraa hautaan — häh? Mutta onko tuo edes
järkevätäkään, teidän majesteettinne?»

»On kyllä, minä tahdon antaa heille pienen järkipaukun.»

Saptin mieli horjui.

»Olkoon menneeksi!» sanoi hän sitten. »Järkevätähän se ei tietenkään
ole; mutta te olette ollut reipas toveri, ja jos meidän käy hullusti,
niin ainakin vapaudumme monista hankaluuksista. Minä näytän teille,
miten paraiten pääsemme niiden kimppuun.»

Hän sulki oven varovaisesti. Sitten menimme talon lävitse toiseen
uloskäytävään, joka vei takapihalle. Siellä seisoivat hevosemme
valmiiksi satuloituina. Takapihalta lähti ajotie, joka kiersi linnan
ympäri.

»Onko revolverinne ladattu?» kysyi Sapt.

»Ei, tahdon käyttää miekkaa», vastasin.

»Ohoo! Olettepa te verenhimoisella päällä», sanoi Sapt ja nauroi. »No
niin, nyt on aika aloittaa.»

Me nousimme ratsaille, vedimme miekat huotrasta ja odottelimme
aloillamme pari minuuttia. Sitten kuulimme miesten tulevan talon
toiselle puolelle. He pysähtyivät, ja muuan heistä huusi:

»Käykää hakemassa se raato!»

»Nyt!» kuiskasi Sapt.

Me kannustimme ratsujamme ja kiidimme täyttä karkua talon ympäri, ja
seuraavassa tuokiossa olimme roikaleiden niskassa. Sapt kertoi minulle
perästäpäin tappaneensa niistä yhden, ja sen minä hyvin uskon; mutta
lähelle päästyämme en enää häntä nähnyt. Yhdellä iskulla halkaisin
kallon eräältä junkkarilta, joka istui hyvän raudikon selässä, niin
että hän kuukahti hengettömänä maahan.

Sitten näin edessäni hyvin ison miehen, ja toinen ryntäsi kimppuuni
oikealta käsin. Minulle alkoi tulla vähän liian kuumat paikat, jonka
vuoksi kannustin hevostani eteenpäin ja työnsin samalla säiläni ison
miehen rintaan. Hänen luotinsa viuhahti niin läheltä korvaani, että
voin melkein vannoa sen koskeneen siihen. Kiskoin takaisin miekkaani,
mutta kun en saanut sitä irti, jätin sen miehen rintaan ja nelistin
Saptin perään, jonka nyt näin olevan kolmisenkymmenen askeleen päässä
edelläni. Huiskautin kättäni miehille hyvästiksi, mutta annoin
kirkaisten sen pudota alas, sillä luoti oli raapaissut sormeani ja minä
tunsin veren valuvan sitä pitkin. Ukko Sapt kääntyi katsomaan taakseen.

Miehet ampuivat uudestaan; mutta heillä ei ollut kiväärejä matkassa,
ja me olimme jo päässeet pistoolinkantamaa kauemmaksi. Sapt rupesi
nauramaan.

»Minä sain osalleni yhden ja te kaksi, jos satutitte sitä toista
pirulaista kunnollisesti!» hän sanoi. »Pikku Josef saa seuraa.»

»Tuleehan siitä neljän miehen korttipöytä», naljailin minä puolestani.

Tunsin vereni vielä kiehuvan, ja olin oikein iloinen, että olin
surmannut roikaleista pari.

»Niin, ja toisille jäi hauska urakka mullatessaan toverinsa», jatkoi
Sapt. »Olisipa soma tietää, tunsivatko ne teidät!»

»Se iso junkkari ainakin tunsi; sillä kun lävistin hänet, kuulin hänen
parahtavan: 'Kuningas!'»

»Hohoi-jaa! Me aiheutamme mustalle Mikolle vielä aikapaljon
mieliharmia, ennenkuin hän meistä selviytyy.»

Me seisautimme ratsumme tuokion ajaksi ja laitoimme kääreeseen
haavoitetun sormeeni, joka vuoti kovasti verta ja kirvelikin pahasti,
koska sormiluu oli vioittunut. Sitten iskimme kannukset hevosten
kylkiin ja annoimme virkkujen ratsujen laukata minkä kavioista pääsi.
Äskeinen sähköittävä jännitys oli lauennut, ja me ratsastimme eteenpäin
synkkinä ja vaitonaisina. Päivä rupesi koittamaan kylmänä ja kuuleana.

Maantien varrella tapasimme talonpojan, joka oli vasta noussut
vuoteesta ja saimme hänen antamaan hevosillemme vettä ja suurusta.
Minä teeskentelin hammassärkyä ja pidin kasvoni hyvin piilossa.
Sitten jatkoimme jälleen matkaa äänettöminä, kunnes Strelsaun tornit
häämöttivät edessämme. Kello oli kahdeksan ja yhdeksän vaiheilla, ja
kaikki kaupunginportit olivat selko selällään, niinkuin ne muuten
aina olivatkin, paitsi kun herttuan päähän pisti suljettaa ne. Me
ratsastimme samoja katuja kuin eilenillalla, ja kaikki neljä, niin
miehet kuin hevoset, olimme hyvin väsyksissä.

Kaduilla oli sangen hiljaista, kaikki nukkuivat vielä eilisiltaisen
juhlimisen jäljestä, ja me tapasimme tuskin ainuttakaan sielua,
ennenkuin tulimme palatsin pienelle takaportille. Siellä odotteli
Saptin vanha ratsurenki meitä.

»Onko kaikki niinkuin pitääkin olla, herra eversti?» hän kysyi.

»Onpa vainenkin!» sanoi Sapt, ja mies tuli minun luokseni ja suuteli
kättäni.

»Kuningashan on haavoittunut!» hän huudahti.

»Se ei tee mitään», minä vastasin ja nousin hevosen selästä. »Sormeni
sattui puristumaan oven väliin.»

»Suu kiinni matkastamme, mies!» murahti Sapt; »mutta sitähän minun ei
tarvinnekaan sinulle sanoa, kelpo ukkoseni.»

Vanhus kohautti hartioitaan. »Kaikki nuoret miehet ratsastelevat
mielellään, miksikäs ei kuningaskin?» hän sanoi, ja Saptin nauru
vahvisti ukkoa hänen uskossaan, että minä muka olin käynyt yöllisellä
lemmenseikkailulla.

»Jokaiseen mieheen on luotettava niin paljon kuin on pakko, mutta ei
tippaakaan enempää», sanoi Sapt ja työnsi avaimen lukkoon.

Me kävimme sisään ja saavuimme kuninkaan pukeutumiskammioon. Kun
avasimme oven, näimme Fritz von Tarlenheimin pitkänään sohvalla ja
täysin puettuna. Hän näytti nukkuvan, mutta joka tapauksessa hän
havahtui meidän astuessamme sisään. Hän hypähti pystyyn, silmäsi
hätäisesti minuun ja syöksähti sitten ilosta huudahtaen polvilleen
eteeni.

»Jumalan kiitos, että teidän majesteettinne on terve ja
vahingoittumaton!» hän sanoi ja tavoitti kättäni.

Minä tunnustan, että tulin liikutetuksi. Mitä vikoja kuninkaalla lienee
ollutkin, niin oli hänellä ainakin ystäväinsä rakkaus. Tuokion aikaan
en kyennyt puhumaan ja sen kautta tempaisemaan poikaparkaa hänen
harhaluulostaan. Mutta ukko Sapt ei ollut yhtä sääliväinen. Hän löi
ihastuneena reiteensä.

»Oikein hyvin, rakas ystävä!» hän irvisteli. »Tämähän käy kuin
rasvattu!»

Fritz katsahti hämmentyneenä ylös. Minä ojensin hänelle käteni.

»Teidän majesteettinne on haavoittunut!» hän huudahti.

»Se on vain mitätön naarmu», sanoin, »mutta...» ja sitten keskeytin.

Hän nousi hitaasti pystyyn ja oli aivan ymmällään. Hän piteli kiinni
kädestäni ja mittaili minua kiireestä kantapäähän saakka. Sitten hän
äkkiä päästi irti kädestäni ja kavahti askeleen takaperin.

»Missä kuningas on?» hän kiljaisi.

»Hiljaa, senkin pölkkypää!» varoitti Sapt. »Älkää huutako niin kovaa!
Tässähän kuningas on.»

Ovelta kuului koputus. Sapt tarttui olkaani.

»Joutuin makuuhuoneeseen! Riisukaa sukkelaan saappaat jaloistanne ja
käykää vuoteeseen ja peittäkää itsenne visusti!»

Minä tein niinkuin hän oli käskenyt. Tuskin olin saanut peiton
korvilleni, kun Sapt astui sisään, nyökkäili ja myhäili ja toi mukanaan
hyvin hienon ja hartaasti pokkuroivan nuoren herran. Tämä tuli vuoteeni
viereen, kumarteli uudelleen ja ilmoitti olevansa prinsessa Flavian
hoviherroja, ja että kuninkaallinen korkeus oli lähettänyt hänet
tiedustamaan, miten kuningas voi eilispäiväisten raskaiden rasitusten
jälkeen.

»Viekää serkulleni lämpimät kiitokseni», sanoin, »ja ilmoittakaa hänen
kuninkaalliselle korkeudelleen, ettei vointiin ole koskaan ollut niin
hyvä kuin tänä aamuna.»

»Hänen majesteettinsa on nukkunut aivan havahtumatta koko yön», lisäsi
vanha Sapt, joka tuntui jolloinkin pitävän hyvästä valheesta pelkästään
sen itsensä takia.

Siro nuori herra, joka minusta muistutti lipeväkielistä ja onttopäistä
Osrickia »Hamletissa», poistui pokkuroiden. Ilveily oli päättynyt,
ja Fritz von Tarlenheimin kalmankelmeä naama palautti meidät
todellisuuteen — vaikkapa ilveilystä minun tietääkseni tulikin meille
nyt täysi tosi.

»Onko kuningas kuollut?» kuiskasi Fritz.

»Sitä en usko», vastasin, »mutta hän on mustan Michaelin käsissä.»




KAHDEKSAS LUKU.

Serkun ja veljen seurassa.


Todellisen kuninkaan elämä ei kenties ole kovin raskasta; mutta
valhekuninkaan päivät ovat koko raskaat, siitä tohdin panna vaikka
pääni pantiksi. Ylös noustuani sain Saptilta oitis kolmen tunnin
luennon erinäisistä velvollisuuksistani — kaikesta siitä, mitä minun
tuli tehdä ja mitä jättää tekemättä. Sitten hotkaisin nopeasti
aamiaisen, Saptin istuessa koko ajan vierellä ja jatkaessa opetustaan
— antaen minun muun muassa tietää, että kuningas joi aina valkoista
viiniä aamutuimaan ja inhosi kaikkia maustettuja ruokia. Sitten
tuli kansleri ja istui vuorostaan luonani toiset kolme tuntia; ja
hänelle minun täytyi selittää, että sormessani oleva haava se oli
minulle tällöin tosiaankin hyödyksi — esti minua kirjoittamasta
mitään; ja siitäkös syntyi aika touhu — etsittiin esimerkkejä
samanlaisista tapauksista historian varrelta ja niin poispäin —
kunnes päätökseksi tuli, että minä vedin papereihin puumerkin ja
kansleri varmensi sen nimikirjoituksellaan, Sitten tuotiin Ranskan
lähettiläs jättämään kuninkaalle valtakirjansa. Lähipäivinä minun
piti ottaa koko diplomaattikunta vastaan, koska se oli välttämätöntä
hallitsijavaihdoksen johdosta. Kun vihdoin viimein pääsin rauhaan,
kutsuin uuden palvelijani luokseni. Josefin seuraajaksi olimme
valinneet nuoren miehen, joka ei ollut vielä koskaan nähnyt kuningasta.
Käskin hänen noutamaan joutuin konjakkia ja soodavettä ja huomautin
sitten Saptille, että nyt minun toki piti päästä vähän lepäämään.

Fritz von Tarlenheim oli myöskin luonani.

»Me hukkaamme aikaa aivan polusta!» hän huudahti. »Eikö meidän ole
käytävä mustan Mikon kimppuun?»

»Olkaa rauhallinen, poikaseni», sanoi Sapt, rypistäen otsaansa. »Se
olisi minullekin hyvin mieluista; mutta se voisi käydä meille sangen
kalliiksi. Luuletteko te, että Michael sallii kukistaa itsensä ja
samalla jättää kuninkaan henkiin?»

»Ei, se on totta», sanoin; »ja niin kauan kuin kuningas istuu
valtaistuimellaan Strelsaussa, ei hän voi ryhtyä mihinkään
vihamielisiin toimiin rakasta veljeään Michaelia vastaan.»

»Emmekö sitten yritäkään mitään?»

»Emme ainakaan mitään typerää!» murahti Sapt.

»Rakas Fritz», minä sanoin, »nykyisessä tilanteessani tulen
ajatelleeksi kahta miestä, jotka seisovat tasavoimaisina vastakkain
tähdäten kumpikin toisiinsa revolvereillaan. Minä en voi tehdä
Michaelille mitään, antamatta samalla itseäni hänelle alttiiksi.»

»Ja kuningasta», pisti Sapt väliin.

»Ja minä olen valmis menemään vaikka hirteen siitä, etteikö Michael
pane itseään alttiiksi, jos hän yrittää jotain kepposta minun pääni
menoksi.»

»Tämäpä vasta on verratonta leikkiä!» ihasteli ukko Sapt.

»Jos minä joudun ilmi», jatkoin, »niin käyn taistelemaan taistelumme
loppuun herttuan kanssa; mutta tätä nykyä odotan, että hän ensiksi
lähtee liikkeelle.»

»Mutta hän surmaa kuninkaan!» sanoi Fritz.

»Siitä ei ole pelkoa.»

»Toinen puoli hänen kuusikostaan on nyt Strelsaussa», sanoi Fritz.

»Toinen puoliko vain? Oletteko siitä aivan varma?» kysyi Sapt
kiihtyneenä.

»Aivan varma!»

»Siis kuningas on hengissä, ja ne toiset kolme vartioivat häntä!»
huudahti Sapt.

»Niin, te olette oikeassa!» myönsi Fritz, ja hänen kasvonsa
kirkastuivat jälleen. »Jos kuningas olisi kuollut ja haudattu, olisivat
ne joka sorkka täällä mustan Mikon seurassa. Tiedättekö, että Michael
on palannut Strelsauhun, herra eversti?»

»Kyllä tiedän — paholainen omansa korjatkoon!»

»Ehkä minun sallitaan kysyä, hyvät herrat, mikä tuo _kuusikko_ on?»

»Te saatte piankin tehdä sen tuttavuutta», vastasi Sapt irvistäen.
»Ne kuusi herraa kuuluvat Michaelin lähimpään seurueeseen ja ovat
hänen ruumiineen sieluineen. Kolme niistä on tämän maan miehiä, yksi
on ranskalainen, yksi belgialainen ja yksi teidän omia rakkaita
maanmiehiänne.»

»Ne ovat valmiit katkaisemaan kurkun keneltä hyvänsä, jos Michael vain
sitä vaatii», sanoi Fritz.

»Ehkä ne katkaisevat minunkin kurkkuni», virkoin arvelevaisesti

»Se on hyvinkin mahdollista», vastasi Sapt. »Ketkä niistä nyt ovat
täällä, Fritz?»

»De Gautet, Bersonin ja Detchard.»

»Ahaa, kaikki ulkomaalaiset! Nyt on juttu selvä kuin päivä. Hän on
ottanut nuo muukalaiset tänne mukaansa ja jättänyt Ruritanian miehet
kuningasta vahtimaan, jotta tämän omat alamaiset pilaisivat asiansa
ikipäiviksi.»

»Oliko ketään heistä mukana yöllisessä seikkailussamme?» kysyin.

»Sen olisin kernaasti suonut, sillä sitten ei elossa olisi muuta kuin
neljä kuuden asemesta», vastasi Sapt miettiväisesti.

Minä olin jo omaksunut erään kuninkaallisen eleen — en näet sallinut
edes näiden uskottujen ystäväinkään arvata kaikkia ajatuksiani ja
salaisimpia suunnitelmiani. Olin päässyt selville siitä, mitä minun oli
tehtävä. Minä tahdoin hankkia itselleni niin suuren kansansuosion kuin
suinkin, ja samalla kertaa en kuitenkaan tahtonut tahallani loukata
Michaelia. Sillä tapaa toivoin voivani vähentää hänen kannattajainsa
lukua ja saada asianlaidan näyttämään sellaiselta, että Michaelia
pidettäisiin hyvin kiittämättömänä olentona, jos ilmi riita puhkeisi
meidän välillämme.

Mutta sydämessäni minä kuitenkin toivoin, ettei jännitys koskaan
kehittyisi näin pitkälle.

Kuninkaan etu vaati, että koko juttu pidettiin aivan salassa, ja niin
kauan kuin sitä kesti, piti minun näytellä osani oikein hienosti.
Michael ei pääsisi minua voimakkaammaksi, koska minä vältin iskemästä
ensimmäistä iskua.

Käskin satuloimaan hevoseni, ja Fritz von Tarlenheimin seuraamana
ratsastin kuninkaallisen puiston suurelle lehtokujalle ja vastasin
mitä kohteliaimmin vastaantulevien tervehdyksiin. Sitten käännyin
kaupungin kaduille ja ostin kukkavihon kauniilta tytöltä, maksaen
sen kultakolikolla; ja kun arvelin herättäneeni tarpeeksi huomiota —
minulla oli tällöin perässäni viisi- tai kuusisataa ihmistä pitkänä
pyrstönä — ratsastin prinsessan asunnolle ja annoin kysyä, tahtoiko
tämä ottaa minut vastaan. Tämä askel herätti väkijoukossa suurta
riemua. Prinsessa oli erittäin suuressa kansansuosiossa, ja kansleri
oli viittaillut minulle, että mitä pikemmin minä joudutin kosintaani
suotuisaan päätökseen, sitä korkeampaan arvoon nousisin alamaisteni
silmissä. Kansleri ei tosin voinut ymmärtää, kuinka vaikeata minun oli
noudattaa hänen hyvässä mielessä annettua erinomaista neuvoaan. Mutta
minusta tuntui, ettei saattanut olla haitaksikaan, jos kävin prinsessaa
tervehtimässä; ja tätä aiettani kannatti Fritz niin yli tulvehtivan
sydämellisesti, että aivan ällistyin, kunnes hänen oli pakko tunnustaa,
että hänellä oli oma yksityissyynsä päästä prinsessan taloon. Tuona
syynä oli halu saada tavata prinsessan hovineitiä ja läheisintä
ystävätärtä, kreivitär Helga von Strofzinia.

Hovietiketti oli Fritzille suosiollinen. Kun minut vietiin prinsessan
luo, jäi hän kreivittären kanssa eteiseen, enkä luule hänen antaneen
edes kaikkien ympärillä olevain ihmistenkään häiritä hänen rattoisata
kuherteluaan. Mutta minä en joutanut häntä paljoakaan kadehtimaan,
sillä minulla oli edessä kaikkein hienoin temppu koko vaikeassa
pelissäni. Minun piti yhdellä haavaa huolehtia siitä, että prinsessa
oli minua kohtaan sydämellisen suosiollinen ja samalla välinpitämätön
— minun piti osoittautua lemmekkääksi ja samalla olla tuntematta sitä.
Minun piti kosiskella toisen miehen pussiin; ja lisäksi kosiskella
tyttöä, joka — vähät siitä, oliko hän prinsessa vai ei — oli kaunein
nainen, minkä olin koskaan tavannut. No niin, minä terästin itseäni
tähän kovaan koettelemukseen, jota ei suinkaan lievittänyt emäntäni
suloinen hämmennys hänen ottaessaan minut vastaan. Kuinka minun
onnistui noudattaa ohjelmaani, näkyy seuraavasta.

»Sinähän voitat kultaisia laakereita!» näillä sanoilla hän tervehti
minua. »Sinä olet aivan kuin se Shakespearen prinssi, joka muuttui
kerrassaan toiseksi mieheksi saatuaan kruunun päähänsä. Mutta minähän
unhotan, että teidän majesteettinne on kuningas.»

»Minä pyydän, että sanot vain sen, minkä sydämesi käskee sanomaan, ja
että puhuttelet minua ristimänimeltäni.»

Hän katsoi minua silmiin.

»Minä olen niin iloinen ja ylpeä sinusta, Rudolf», sanoi hän sitten.
»Mitä minä äsken tahdoinkaan sanoa — tahi oikeastaanhan olenkin sen jo
sinulle sanonut sinun kasvosikin ovat muuttuneet.»

Minä en voinut oikein sietää kuulla puhuttavan siitä asiasta, jonka
vuoksi vastasin:

»Olen kuullut, että veljeni on palannut tänne. Hän on kai ollut jollain
huvimatkalla?»

»Niin, hän on palannut», sanoi kaunoinen serkkuni ja rypisti hiukan
otsaansa.

»Näyttää siltä, ettei hän malta olla kauankaan poissa Strelsausta»,
huomautin hymyillen. »No niin — ilahduttaahan toki meitä kaikkia nähdä
hänet luonamme. Mitä lähempänä hän on meitä, sitä parempi.»

Prinsessa katsahti minuun, ja hänen silmissään oli tyytyväinen
välkähdys.

»Mitä nyt, serkku? Tarkoitatko sinä, että...»

»Voin pitää paremmin silmällä, mitä häh puuhailee — niinkö? No niin,
ehkäpä vähän sitäkin», sanoin. »Entä mistä syystä sinä olet niin
iloinen?»

»Enhän ole sanonut olevani iloinen», hän vastasi välttelevästi.

»Jotkut ihmiset väittävät sellaista.»

»Ne ovat hyvin häpeämättömiä ihmisiä», hän sanoi ja viskasi
viehättävästi niskaansa.

»Pidätkö sinä minuakin häpeämättömänä?»

»Eihän teidän majesteettinne toki voi sellainen olla», hän sanoi ja
niiasi teeskennellyn kunnioittavasti, mutta lisäsi kohta ilkamoisesti:
»Jollette vain...»

»Jollen vain — mitä?»

»Jollette vain väitä, että minä piittaan hituistakaan siitä, missä
herttua on.»

Toivoin täydestä sydämestäni, että olisin todellakin ollut kuningas.

»Etkö sitten piittaa yhtään siitä, missä serkkumme Michael...»

»Serkkumme Michael! Minä sanon häntä Strelsaun herttuaksi.»

»Etkö sano häntä Michaeliksi, kun tapaat hänet?»

»Kyllä — isäsi käskystä.»

»Ja teetkö nyt niin minun käskystäni?»

»Kyllä, jos käsket sitä!»

»Tottahan sen käsken; meidän täytyy kaikkien koettaa olla rakkaan
Michaelimme mieliksi.»

»Käsketkö minua ottamaan puheilleni myöskin hänen ystävänsä?»

»Tuon kuusikon?»

»Niinkö sinäkin heitä nimität?»

»Niin, minä noudatan yleistä tapaa. Mutta en minä käske sinua ottamaan
vastaan ketään, jollei sinulla itselläsi ole halua.»

»Lukuunottamatta sinua itseäsi?»

»Ei, minä vain pyydän itse puolestani, mutta käskeä en voi.»

Minun vielä puhuessani kuului kadulta huutoja.

»Siellä hän tulee!» sanoi prinsessa. »Se on Strelsaun herttua.»

Minä hymyilin, mutta en vastannut mitään, ja hän palasi paikalleen.
Sitten istuimme tuokion ääneti. Melu kadulta vaikeni, mutta eteisestä
kuulin askeleita. Rupesin puhelemaan tyhjänpäiväisistä asioista. Siten
kului moniaita minuutteja. Minä rupesin vähän ihmettelemään, minne
kummaan Michael oli joutunut; mutta sitten arvelin, ettei se minua
liikuttanut. Yht'äkkiä löi Flavia hämmästyksekseni kätensä yhteen ja
kysyi minulta säikähtyneenä:

»Onko viisasta ärsyttää häntä?»

»Ketä sitten? Mitä sinä tarkoitat? Millä tapaa minä häntä ärsyttäisin?»

»Antamalla hänen odottaa.»

»Rakas serkku, enhän minä käske häntä odottamaan.»

»Saako hän siis tulla sisään?»

»Tietysti, jos sinä haluat sitä.»

Hän katsahti minuun uteliaasti.

»Kuinka hullunkurisella päällä sinä tänään oletkaan!» hän sanoi.
»Tietysti ei minulle ilmoiteta keitään muita vieraita, niin kauan kuin
sinä olet minun luonani.»

Sepä oli ihana kuninkaallinen etuoikeus, ajattelin.

»Kerrassaan mainio hovitapa!» huudahdin ääneen. »Mutta sitä en tullut
yhtään ajatelleeksi. Jos nyt sattuisin olemaan kahdenkesken jonkun
toisen kanssa, niin eikö sinuakaan ilmoitettaisi?»

»Tiedäthän yhtä hyvin kuin minä, että minut ilmoitettaisiin, koska olen
kuninkaallista verta.»

»Minä en saa koskaan muistaneeksi kaikkia noita typeriä sääntöjä»,
mutisin hämilläni ja kiroilin sydämessäni Fritziä, joka ei ollut niistä
minulle mitään kertonut. Mutta hairahdukseni tahdoin heti sovittaa.

Hypähdin pystyyn, avasin oven ja kävin eteiseen.

Michael seisoi siellä pöytään nojautuen, otsa pahasti rypyssä. Kaikki
muut läsnäolevat seisoivat, paitsi tuo häpeämätön Fritz junkkari, joka
istua lekotti mukavasti nojatuolissa ja kuherteli aivan julkeasti
kreivitär Helgan kanssa.

Minun astuessani huoneeseen hän hypähti pystyyn niin kerkeän
kunnioittavasti, että hänen edellinen huolimattomuutensa pisti sitä
räikeämmin silmään. Minun ei ollut vaikea ymmärtää, että herttua ei
voinut sietää Fritziä.

Minä ojensin veljelleni käteni, Michael tarttui siihen, ja minä
syleilin häntä. Sitten vedin hänet mukanani sisähuoneeseen.

»Rakas veljyt», sanoin, »jos olisin tiennyt sinun olevan täällä, niin
ei sinun olisi tarvinnut vartoa silmänräpäystäkään. Olisin oitis
pyytänyt prinsessalta lupaa tuoda sinut hänen luokseen.»

Hän kiitti minua hyvin kylmästi. Miehellä saattoi olla monia eteviä
ominaisuuksia, mutta tunteitaan hän ei osannut salata. Vento vieraskin
olisi voinut huomata, että hän vihasi minua ja kuohui raivosta
tavatessaan minut yhdessä prinsessa Flavian kanssa; mutta minä voin
kuitenkin huomata hänen koettavan hillitä itseään ja luulotella
minulle, että hän uskoi minun todella olevan kuninkaan. Tuon kaiken
tietysti arvasin helposti; mutta jollei kuningas ollut petturi, joka
oli minua ovelampi ja rohkeampi — ja minä aloin jo kuvitella itseäni
koko mestariksi siinä osassa — ei Michael voinut sitä uskoa. Ja jollei
hän sitä uskonut, niin täytyi hänestä tuntua hirveältä osoittaa minulle
kuninkaalle tulevaa kunnioitusta ja kuulla minun puhuttelevan heitä
Michaeliksi ja Flaviaksi!

»Teidän majesteettinne on haavoittunut käteen», hän huomautti
vilpillisen huolestuneena.

»Niin, satuin leikkimään äpärän pennun kanssa» — en voinut olla
härnäämättä häntä — »ja tiedäthän, veli hyvä, ettei sellaisiin voi
koskaan luottaa.»

Hän hymähti yrmeästi, ja hänen tummat silmänsä tiirottivat minuun.

»Mutta eikö sen purema ole vaarallinen?» huudahti Flavia hätäytyneenä.

»Ei tällä kertaa», vastasin. »Toinen juttu olisi, jos olisin antanut
sen puraista syvempään.»

»Olet kai antanut tappaa sen?» hän kysyi.

»En vielä; me odotamme, käykö sen purema kiusalliseksi.»

»Ja entäpä jos käy?» kysyi Michael, hymyillen katkerasti.

»Silloin se isketään oitis kuoliaaksi, rakas veli», minä vastasin.

»Ethän sinä toki enää leikittele sen kanssa?» pyysi Flavia.

»Ehkäpä, jos halu tulee.»

»Sehän voi purra sinua uudestaan.»

»Sitä se varmasti yrittää», sanoin hymyillen.

Kun rupesin pelkäämään, että Michael voisi ärtyneenä sanoa jotakin,
josta minun olisi täytynyt vihastua, ja kun minun tuli näyttäytyä
hänelle suosiolliseksi, vaikkapa samalla osoitin vihaanikin, aloin
onnitella häntä hänen rykmenttinsä loistavasta ryhdistä ja taatusta
kuningasmielisyydestä kruunauspäivänä. Sitten rupesin ihastunein sanoin
kehumaan metsästyslinnaa, jonka hän oli ystävällisesti lainannut minun
käytettäväkseni. Mutta silloin hän nousi äkisti pystyyn. Hänen oli
mahdotonta enää hillitä mieltänsä; sen vuoksi hän kiiruhti siirtymään
muihin asioihin ja sanoi:

»Ulkona eteisessä on kolme ystävääni, jotka hyvin halusta tahtoisivat
tulla esitellyiksi teidän majesteetillenne. Saanko pyytää heille tätä
armoa?»

Astuin oitis hänen luokseen ja työnsin käteni hänen kainaloonsa.
Hänen synkkä silmäyksensä oikein lämmitti sydäntäni. Me lähdimme
veljellisesti yhdessä eteiseen. Siellä Michael viittasi, ja kolme
miestä tuli meitä kohti.

»Nämä herrat», lausui Michael arvokkaaseen sävyyn, joka osoitti
mahdollisimman suurta itsehillintää hänen puoleltaan, »ovat teidän
majesteettinne kaikkein kuuliaisimmat ja uskollisimmat alamaiset ja
minun hartaat ystäväni.»

»Kummastakin syystä on minulla aihetta iloita tullessani heidät
tuntemaan», vastasin.

He astuivat vuoron perään suutelemaan kättäni — de Gautet, pitkä laiha
veijari, jolla oli pitkät suortuvat ja vahatut viikset; Bersonin,
belgialainen, keskikokoinen ja lihavahko mies, joka oli kaljupäinen,
vaikka hän ei vielä ollut kolmeakymmentäkään; ja viimeiseksi
maanmieheni Detchard, jolla oli kapeat kasvot, lyhyeksi leikattu
tukka ja hyvin tumma kasvojenväri. Muuten hän oli siroruumiinen,
leveä hartioilta ja lanteilta kapea. Arvasin, että veitikka oli
mestarimiekkailija. Hänelle puhuin englantia, vaikka muukalaisittain
murtaen; ja tohdinpa vannoa, että se veijari hymyili minulle, vaikka
hän oitis salasikin hymynsä.

Herra! Detchard siis tuntee salaisuuden, sanoin itselleni.

Päästyäni eroon rakkaasta veljestäni ja tämän ystävistä palasin
takaisin kaunoisen serkkuni luo. Hän seisoi ovella minua vastassa. Kun
sanoin jäähyväiset, tartuin häntä käteen.

»Rudolf», sanoi hän hyvin hiljaa, »minä pyydän sinua olemaan hyvin
varovainen.»

»Minkä asian suhteen?»

»Tiedäthän, etten voi sanoa sitä julki, mutta minä pyydän sinua
muistamaan, mitä sinun henkesi merkitsee...»

»Kenelle?»

»Ruritanialle!»

Teinkö oikein vai väärin näytellessäni edelleen osaani? En osaa itse
vastata! Kaikinhan oli hullua, mitä ikinä teinkään; enkä minä saanut
ilmaista hänelle totuutta.

»Ainoastaan Ruritanialleko?» kysyin lempeästi.

Hän punastui kovin.

»Myöskin ystävillesi», hän sanoi.

»Ystävillekö vain?»

»Ja serkullesi ja hyvälle ystävällesi», hän kuiskasi.

En voinut siihen enää sanoa mitään; suutelin hänen kättään ja lähdin
tieheni — hyvin tyytymättömänä omaan itseeni.

Eteisessä tapasin Fritz veitikan, joka lakeijoista piittaamatta
huvitteli itseään pitämällä sormiaan kreivitär Helgan kerinpuuna tämän
selvittäessä lankavyyhteään.

»Katti vieköön!» hän sanoi poislähtiessämme. »Eihän aina jaksa
juoniakaan sommitella. Rakkauskin vaatii osansa.»

»Totta kyllä», lausuin; ja silloin Fritz, joka oli kulkenut vierelläni,
yhtäkkiä keksi, ettei se ollut oikein sopivata, ja vetäytyi
kunnioittavasti jälkeeni.




YHDEKSÄS LUKU.

Mihin kaikkeen pientä pöytää voi käyttää.


Jos rupeisin kertomaan kaikista jokapäiväisistä tapauksista silloisessa
elämässäni, luulisin siitä tulevan sangen opettavaisen kronikan
suurelle yleisölle, joka ei tiedä, miten palatseissa eletään. Jos
saisin päähäni paljastaa joitakin silloin keksimiäni salaisuuksia,
niin olisi Euroopan valtiomiehillä paljon oppimista. Mutta minä en aio
tehdä kumpaakaan. Silloin joutuisin purjehtimaan ikävystyttävyyden
Skyllan ja lörpötteleväisyyden Karybdiksen välillä; senvuoksi huomaan
parhaaksi, että rajoitun ankarasti siihen maanalaiseen draamaan, jonka
juoni tällöin kehittyi Ruritanian kuningashovin siloisen pinnan alla.
Sen ainoastaan saatan mainita, että salaista keppostamme ei keksitty.
Minä tein tosin virheitä. Minulle sattui useasti sangen tukalia hetkiä,
jolloin tarvitsin kaiken minulla suinkin löytyvän tahdikkaisuuden ja
siron säädyllisyyden voidakseni selvitä pulasta, kun satuin unohtamaan
asioita ja henkilöitä, joita minun olisi tullut muistaa ja tuntea.
Mutta yleensä selviydyin näistä kompastuksista sangen hyvin, ja
sen saan laskea juuri uhkayrityksemme huimuuden ansioksi. Melkein
uskon, että kun kerta olin päässyt täysin omistamaan ulkonaisen
yhdennäköisyyden, oli minun paljon helpompi esittää Ruritanian
kuningasta kuin jotakin lähinaapuriani.

Eräänä päivänä tuli Sapt huoneeseeni. Hän viskasi jonkin kirjeen eteeni
ja sanoi:

»Se on teille. Minusta se näyttää olevan naisen käsialaa. Mutta
ennenkuin sen avaatte, on minulla jotakin kerrottavana teille.»

»Mitä sitten?»

»Kuningas on Zendan linnassa», hän sanoi.

»Mistä sen tiedätte?»

»Siitä, että puolet Michaelin kuusikosta on siellä. Olen tutkistellut
asiaa, ja siellä ne kaikki kolme ovat — Lauengram, Krafstéin ja nuori
Rupert Hentzau — sanalla sanoen kaikkein suurenmoisimmat hirtehiset
koko Ruritanian maassa!»

»Entä sitten?»

»Fritz tahtoo, että lähtisitte marssimaan linnaa vastaan ratsu- ja
jalkaväen sekä tykistön kera.»

»Ja käydä naaraamaan linnan vallihautaa?»

»Niin, siksi se kai kävisi», myönsi Sapt. »Mutta kuninkaan ruumista
emme siitä kuitenkaan löytäisi.»

»Uskotteko te varmasti hänen olevan siellä?»

»Ainakin se on hyvin todennäköistä. Nuo kolme miestä ovat siellä, ja
sitäpaitsi pidetään nostosiltaa koko ajan ylös vedettynä, eikä kukaan
pääse vanhaan linnaan ilman nuoren Hentzaun tai mustan Mikon määräystä.
Meidän täytyy panna Fritz köysiin, jotta hän pysyy aloillaan.»

»Minäpä lähdenkin Zendaan!» sanoin.

»Oletteko hullu?»

»Sen teen jonakin päivänä.»

»Hm, jaha — ehkäpä! Ja sinne te sitten jäättekin.»

»Se on mahdollista, ystäväni», vastasin välinpitämättömästi.

»Teidän majesteettinne näyttää happamelta», pisteli ukko Sapt. »Kuinkas
se rakkaus edistyy?»

»Hillitkää saastainen suunne, senkin hornanruoka!» ärähdin.

Hän silmäsi minuun pitkään ja sytytti sitten piippunsa. Totta olikin,
että olin pahalla tuulella, ja minä jatkoin ärtyneesti:

»Missä ikinä liikunkin, hiipii aina viisi tai kuusi vakoilijaa
kintereilläni!»

»Sen kyllä tiedän; minähän ne olen pannut jäljillenne», virkkoi hän
tyynesti.

»Minkä vuoksi?»

»Kas siksi», sanoi Sapt ja sauhutteli piipustaan, »että mustan Mikon
tuumiin soveltuisi oikein hyvin, jos te äkkiä katoaisitte maan päältä.
Kun te olisitte poissa, alkaisi sama vanha leikki, jonka suulle nyt
olemme panneet tulpan, uudelleen alusta.»

»Voin minä itsekin pitää varani.»

»De Gautet, Bersonin, ja Detchard ovat Strelsaussa, ja jok'ainoa niistä
katkaisisi yhtä mielellään teiltä kurkun kuin — kuin minä katkaisisin
mustalta Mikolta, mutta paljon kavalammin ja petomaisemmin! — No, mitä
siinä kirjeessä onkaan?»

Minä avasin sen ja luin ääneen:

 »Jos kuningas haluaa kuulla, mikä saattaisi olla hyvin tärkeää
 kuninkaan tietää, niin tehköön hän niin kuin tässä kirjeessä
 neuvotaan. Uuden lehtokujanteen toisessa päässä on talo, jossa on
 hyvin avara tonttimaa. Tässä talossa on pylväskäytävä ja siinä
 metsänneitoa esittävä kuvapatsas. Puutarhaa ympäröi kivimuuri, jossa
 on veräjä talon takapuolella. Kun kuningas astuu siitä veräjästä
 sisään kello kaksitoista ensi yönä ja poikkeaa sitten kolmekymmentä
 askelta oikealle, tapaa hän edessään huvimajan, johon johtaa kuusi
 porrasta. Sisään käytyään hän kohtaa henkilön, joka sanoo hänelle
 jotakin hyvin tärkeätä, mikä koskee hänen henkeään ja kruunuansa.
 Tämän on uskollinen ystävä kirjoittanut. Kuninkaan täytyy tulla aivan
 yksin. Jollei hän noudata tätä kehoitusta, on hänen henkensä vaarassa.
 Hän ei saa näyttää tätä kenellekään, muutoin hän syöksee turmioon
 naisen, joka rakastaa häntä. Musta Mikko ei anna anteeksi!»

»Ei annakaan!» huomautti Sapt luettuani kirjeen loppuun; »mutta hän
osaa sanella hyvin kauniita kirjeitä.»

Itse olin tullut samaan päätökseen ja aioin heittää kirjeen pois, mutta
silloin huomasin, että sen takapuolellekin oli jotain kirjoitettu.

»Halloo! Tässähän on vielä enemmänkin!»

 »Jos epäröitte, niin neuvotelkaa eversti Saptin kanssa.»

»Mitä hullua!» purskahti tämä oikein ällistyneenä. »Pitääkö se
naikkonen minua vielä suurempana nautana kuin teitä?»

Viinasin häntä vaikenemaan.

 »Kysykää häneltä, mikä nainen tekisi kaikkein enimmän estääkseen
 herttuata naimasta serkkunsa ja kuka senvuoksi tekee kaikkensa
 estääkseen häntä pääsemästä kuninkaaksi. Ja kysykää häneltä, eikö sen
 naisen nimen alkukirjaimena ole — A?»

Minä hypähdin ylös, ja Saptkin laski piippunsa kädestään.

»Totta vie, sehän on Antoinette de Mauban!» huudahdin.

»Mistä sen tiedätte?» kysyi Sapt.

Minä kerroin hänelle, mitä tiesin tästä naisesta ja millä tapaa olin
tullut sen tietämään. Hän nyökkäsi.

»Se ainakin on totta, että hänellä on ollut suuri kiista Michaelin
kanssa», sanoi hän miettiväisesti.

»Jos hän vain tahtoo, voi hän olla meille hyödyksi», arvelin.

»Minäpä uskon kuitenkin, että tuo kirje on Michaelin toimesta
kirjoitettu.»

»Niin minäkin; mutta minä tahdon saada siitä täyden varmuuden. Minä
lähden sinne, Sapt.»

»Ei, minä sinne lähden», hän sanoi. »Te saatte tulla veräjälle asti.»

»Minä menen huvimajaan.»

»Ja minä menen hirteen, jos sen sallin!»

Minä kävelin uunin eteen ja nojauduin sen rintaa vasten.

»Sapt, minä uskon tuota naista, ja minä menen sinne.»

»Minä en usko yhteenkään naiseen», jankutti Sapt itsepäisesti; »ja te
ette saa mennä sinne.»

»Joko lähden huvimajaan tahi suoraapäätä Englantiin», minä sanoin.

Sapt rupesi tajuamaan, kuinka pitkälle hän voi mennä ja milloin hänen
oli pakko taipua.

»Me kulutamme aikaa turhaan», lisäsin; »jokaisena päivänä, jona annamme
kuninkaan virua siellä missä hän nyt on, nousee hänelle uusi vaaran
uhka; ja jokaisena päivänä, jona minun on pakko näytellä päähenkilön
osaa tässä ilveilyssä, kiristyy nuora oman kaulanikin ympäri. Sapt,
meidän täytyy pelata korkein panoksin — meidän täytyy antautua
uhkapeliin.»

»No, olkoon menneeksi», sanoi hän huoaten.

No niin — kello puoli kaksitoista sinä iltana Sapt ja minä nousimme
hevostemme selkään. Fritz jäi pitämään vahtia kuninkaan huoneissa,
emmekä me kertoneet hänelle, mille retkelle lähdimme. Yö oli hyvin
pimeä. Minulla ei ollut miekkaa matkassa, mutta oli revolveri, pitkä
tikari ja salalyhty. Veräjälle tultuamme minä hyppäsin satulasta.

»Minä odotan täällä», sanoi Sapt. »Jos kuulen laukauksen...»

»Pysykää sittenkin vain täällä; te olette silloin ainoa pelastuksen
mahdollisuus kuninkaalle. Teille ei saa tapahtua mitään pahaa.»

»Oikeassa taidatte olla, ystäväiseni. Onnea matkalle!»

Minä työnsin pikku porttia sisäänpäin. Se antoi perään, ja minä tulin
keskelle pensasryhmää. Ruohottunutta polkua pitkin poikkesin oikeaan
käteen, kuten kirjeessä oli neuvottu, ja etenin hyvin varovaisesti.
Salalyhtyni etuverho oli alaspainettuna ja revolverini hana
viritettynä. En kuullut ripsahdustakaan ympäriltäni. Pian näin jotain
tummaa edessäni. Se oli huvimaja. Nousin pieniä portaita ylös ja tulin
kehnolle ovelle. Avasin sen ja astuin sisään.

Vastaani lennähti nainen ja tarttui kiihkeästi käteeni.

»Sulkekaa ovi!» hän kuiskasi.

Tottelin häntä ja käänsin lyhtyni valon häntä kohti. Hän oli upeasti
puettu, ja hänen tumma kauneutensa paistoi hyvin hurmaavana tässä
oudossa valohämyssä. Huvimajan sisustuksena oli vain pari tuolia ja
sellainen pieni pyöreä rautapöytä, jollaisia näkee ulkoravintoloissa.

»Älkää puhelko», hän sanoi, »siihen meillä ei ole aikaa, vaan
kuunnelkaa minua! Minä tunnen teidät, herra Rassendyll. Minä kirjoitin
tuon kirjeen herttuan käskystä.»

»Sen arvasinkin», sanoin.

»Kahdenkymmenen minuutin perästä tulee tänne kolme miestä, joiden on
määrä tappaa teidät.»

»Herttuan kolmikkoko?»

»Niin — ja silloin teidän täytyy jo olla poissa täältä. Jollette ole,
niin tulette varmasti surmatuksi tänä yönä.»

»Minä tai nuo toiset!»

»Kuunnelkaa nyt vain minua! Kun teidät on otettu hengiltä, viedään
teidän ruumiinne kehnoon taloon laitakaupungille. Sieltä se sitten
huomenna löydetään. Herttua vangitsee kaikki teidän ystävänne —
kaikkein ensiksi eversti Saptin ja kapteeni von Tarlenheimin —,
julistaa sitten Strelsaun piiritystilaan ja lähettää sanan Zendaan;
ne toiset kolme murhaavat kuninkaan vanhassa linnassa, ja herttua
huudattaa hallitsijaksi joko itsensä tahi prinsessan — itsensä
tietysti, jos hänelle karttuu tarpeeksi voimia. Mutta kaikissa
tapauksissa hän nai prinsessan ja tulee kuninkaaksi todellisuudessa,
joskaan ei heti nimellisesti. Ymmärrättekö?»

»Aika sukkela tuuma; mutta minkä vuoksi te...»

»Siksi, että olen kristitty, tahi kukaties siksi, että olen
mustasukkainen. Hyvä Jumala, minkä vuoksi minä tahtoisin nähdä herttuan
prinsessan puolisona? — Lähtekää nyt, mutta muistakaa, ettei henkenne
ole koskaan turvassa — ei päivällä eikä yöllä. Kolme miestä on aina
kintereillänne, kuten vartioisivat teitä, eikö totta? No niin, kolme
muuta on jälleen niiden kintereillä. Nuo Michaelin kolme verikoiraa
eivät ole koskaan kolmeasataa askelta kauempana teistä. Teidän henkenne
ei olisi tulitikunkaan arvoinen, jos yksinänne sattuisitte yhteen
niiden kanssa. Menkää nyt! Ei — odottakaa vähän; veräjällä on kukaties
jo vahdit. Menkää aivan hiljaa alas ja kulkekaa puolisensataa askelta
huvimajan ohitse, sitten tapaatte tikapuut nojallaan puutarhanmuuria
vastaan. Kun olette niitä myöten kiivennyt muurin yli, voitte paeta ja
pelastaa henkenne.»

»Entäs te?» kysyin.

»Minullakin on oma osani näyteltävänä. Jos hän keksii, mitä nyt minä
olen tehnyt, emme me, te ja minä, tapaa enää koskaan toisiamme. Jollei,
niin kenties — mutta siitä nyt vähät! Lähtekää oitis täältä!»

»Mutta mitä te aiotte sanoa hänelle?»

»Että te ette tullutkaan — että arvasitte heidän juonensa.»

Minä tartuin hänen käteensä ja suutelin sitä.

»Te olette tehnyt kuninkaalle tänä yönä hyvän palveluksen», sanoin.
»Missä päin Zendan linnassa häntä pidetään?»

Hän alensi äänensä pelokkaaksi kuiskailuksi, jota minun täytyi kumartua
kuulemaan hänen huuliltaan.

»Kun on päästy nostosillan yli, tullaan jykevälle ovelle; sen taakse
hänet on teljetty... hys! Mitä se oli?»

Minäkin kuuntelin.

»Ne tulevat! Ne tulevat liian aikaisin! Herra Jumala, ne tulevat aivan
liian aikaisin!» — Hän kävi kalmankalpeaksi.

»Minusta ne tuntuvat tulevan aivan parahiksi», sanoin.

»Sammuttakaa lyhtynne! Katsokaa, tuossa on rako ovessa! Voitteko siitä
nähdä niitä?»

Sovitin silmäni rakoon. Alimmalla portaalla seisoi kolme tummaa hahmoa.
Minä viritin revolverini hanan. Antoinette laski kiireesti kätensä
minun kädelleni.

»Te voitte surmata yhden niistä», hän kuiskasi; »mutta entä toiset?»

Ulkoa kuului ääni — ja se ääni puhui aivan puhdasta englantia.

»Herra Rassendyll!» se sanoi.

Minä en vastannut.

»Tahtoisimme halusta puhella teidän kanssanne. Lupaatteko, ettette ammu
meitä, ennenkuin olemme sanoneet sanottavamme?»

»Herra Detchardinko kanssa minulla on ilo puhua?» kysyin.

»Nimillä ei nyt ole yhtään väliä.»

»Älkää siis mainitko minunkaan nimeäni.»

»Hyvä on teidän majesteettinne. Meillä on tehtävänä teille eräs
tarjous.»

Minä tirkistelin yhä ovenraosta. Kaikki kolme olivat nousseet kaksi
porrasta ylemmäksi, ja kaikkien revolverit olivat ojennetut ovea kohti.

»Tahdotteko päästää meidät sisään? Me annamme teille kunniasanamme,
ettemme käytä aseita.»

»Älkää uskoko heitä!» kuiskutti Antoinette korvaani.

»Voimmehan puhella oven lävitse», sanoin.

»Mutta te voitte avata sen ja ampua meitä», intti Detchard; »ja
vaikkapa me yrittäisimmekin ottaa teidät hengiltä, niin te voisitte
yrittää samaa ainakin yhden suhteen meistä. Annatteko kunniasananne,
ettette ammu, kun puhelemme keskenämme?»

»Älkää luottako heihin!» kuiskasi Antoinette jälleen.

Minä sain äkkiä valoisan ajatuksen ja pohdin sitä lyhyen tuokion.
Minusta tuntui, että voisin viedä sen perille.

»Lupaan kunniasanallani, etten ammu, jollette te ensin ammutte minua»,
sanoin; »mutta sisään en teitä päästä. Te saatte seisoa ulkopuolella ja
puhua sieltä.»

»Ei sekään ole hullumpi tuuma», hän myönsi.

Kaikki kolme nousivat ylimmälle portaalle ja seisoivat aivan oven
takana.

Laskin korvani rakoon. En voinut kuulla hiiskahdustakaan, mutta
Detchardin pää oli aivan kiinni hänen pisimmän seuralaisensa korvassa.
Arvaan sen olleen de Gautet’n.

Hm! Salamyhkäistä kuiskinaa, ajattelin itsekseni.

Sitten sanoin ääneen:

»No niin, hyvät herrat, minkälainen tarjous teillä olikaan
esitettävättä?»

»Turvallinen pääsy raialle ja viisikolmatta tuhatta puntaa käteistä.»

»Ei, ei — kaikki on vain petosta!» kuiskutti Antoinette niin hiljaa
kuin taisi.

»Sehän kuulostaa sangen kauniilta», sanoin ja kurkistelin jälleen
raosta.

Roistot seisoivat aivan kiinni toisissaan oven takana.

Olin arvannut hyvin noiden konnien aikeet, enkä tarvinnut Antoinetten
varoituksia. Heidän tuumanaan oli syöksyä kimppuuni, kohta kuin olin
ruvennut puhelemaan yhden kanssa heistä ja sen vuoksi käynyt vähemmän
varovaiseksi.

»Antakaa minulle minuutti ajatusaikaa», sanoin; ulkopuolelta olin
kuulevinani hiljaista naurua.

Käännyin Antoinetten puoleen.

»Pysytelkää aivan seinän vieressä, jotta ne eivät voi ovesta osata
teihin», kuiskasin hänelle.

»Mitä aiotte tehdä?» kysyi hän säikähtyen.

»Sen saatte heti nähdä», vastasin.

Minä tartuin pieneen rautapöytään. Se ei ollut varsin raskas niin
voimakkaalle miehelle kuin minä olin, ja minä pitelin sitä jaloista.
Pyöreä levy, jota pidin edessäni, suojasi kokonaan pääni ja
yläruumiini. Kiinnitin lyhdyn sangasta vyöhöni ja pistin revolverin
taskuuni, niin että voin sen helposti sieltä tavoittaa. Äkkiä näin
sitten oven liikahtavan aivan hiljaa — ehkä tuuli työnsi sitä
sisäänpäin, ehkäpä se olikin ihmiskäsi.

Minä vetäydyin kauemmaksi ovelta — niin kauas kuin pääsin — ja pitelin
pöytää äskenmainitsemassani asennossa. Sitten sanoin kovaa: »Hyvät
herrat, minä suostun tarjoukseenne ja luotan kunniasanaanne. Jos
tahdotte avata oven...»

»Avatkaa itse», huusi Detchard.

»Se avautuu ulospäin», sanoin. »Väistykää hiukan taapäin, herrani,
muuten ovi satuttaa teitä, kun avaan sen.»

Kävin oven luo ja kosketin sen ripaa. Sitten hiivin varpaisillani
takaisin.

»En saa sitä auki», valitin; »lukko taitaa olla epäkunnossa.»

»Oh, minä sen kyllä saan auki!» ärjäisi Detchard. »Älä lörpöttele
joutavia, Bersonin! Miksikäs ei? Aristeletko sinä yhtä ainoata miestä?»

Minä nauroin partaani. Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi repäistiin
auki. Lyhtyni valossa näin kaikkien kolmen seisovan kynnyksellä vieri
vieressä ja revolverit ojossa minua kohti. Karjaisten täyltä kurkkua
ryntäsin niin sukkelaan kuin pääsin lattian poikki ovelle. Kolme
laukausta pamahti miltei yhtaikaa, mutta luodit litistyivät kilpeäni
vastaan. Seuraavassa tuokiossa lennähdin ulos, ja pöytäni kaatoi heidät
kumoon, niin että he kaikki kolme ja minä ja kelpo pöytäni vyöryimme
yhdessä rymäkässä portaita alas, roistojen kiroillessa ja reuhtoessa
vastaan kaikista voimistaan. Antoinette de Maubanin kuulin parkaisevan
ylhäällä, mutta minä nousin pystyyn ja nauroin ääneen.

De Gautet ja Bersonin viruivat maaperässä liikkumattomina kuin
olisivat pyörtyneet. Detchard makasi selällään pöydän alla, mutta
minun noustessa pystyyn hän potkaisi sen päältään ja ampui uudestaan.
Minäkin kohotin aseeni ja ammuin umpimähkään. Kuulin hänen kiroavan;
ja sitten syöksähdin juoksemaan nopeasti kuin jänis ja nauroin koko
ajan. Lennähdin huvimajan ohi ja sitten muurinsivua pitkin. Kuulin
askeleita takaani, käännähdin kohti ja ammuin jälleen pimeään. Askeleet
lakkasivat kuulumasta.

»Jumala suokoon, ettei tuo nainen olisi erehtynyt tikaportaista»,
ajattelin itsekseni, sillä muuri oli hyvin korkea ja sen harjalla oli
tiheässä rautapiikkejä.

Ahaa — tuollapa ne portaat olivatkin; kuin välähdyksessä olin juossut
niitä myöten muurin harjalle ja hypähtänyt toiselle puolelle. Sitten
näin hevoset ja kuulin laukauksen. Sapt se ampui. Hän oli kuullut
meidän taistelumme ja raivosi kuin riivattu lukitulla veräjällä,
potkien sitä ja ammuskellen avaimenreikään. Hän oli hädissänsä aivan
unohtanut, ettei hän olisi saanut ottaa osaa taisteluun. Minä nauroin
jälleen, taputin häntä olalle ja sanoin:

»Lähtekää pois kotiin sänkyyn, vanha veikko. Minulla on ollut niin
ihana seikkailu ravintolapöydän kanssa, ettette ole mokomata ennen
kuullutkaan!»

Hän hätkähti ja kääntyi minua kohti ja huudahti: »Oletteko te
pelastunut — ja ehjänä?» Ja sitten hän puristi kättäni puristamasta
päästyään. Mutta seuraavassa tuokiossa hän sanoi kulmiaan rypistäen:
»Mille vietävälle te oikein nauratte?»

»Nauranpahan vain lystilliselle seikkailulle, johon otti osaa neljä
herraa ja yksi pöytä», vastasin ja nauroin yhä katkerakseni. Sillä
perin hullunkurinen näky oli todella ollutkin nähdä tuo peljätty
kolmikko pahoin kolhittuna potkivan vimmatusti maaperässä niin
viattoman aseen voittamana kuin tavallinen pieni ravintolapöytä
itsessään on.

Otettakoon vielä huomioon, että olin rehellisesti pitänyt sanani enkä
ampunut, ennenkuin toiset aloittivat.




KYMMENES LUKU.

Konnalla olisi mainiot mahdollisuudet.


Tapana oli, että Strelsaun poliisipäällikkö lähetti minulle joka
iltapäivä selostuksen asiaintilasta pääkaupungissa ja väestön
mielialasta. Siinä oli myöskin tiedoituksia henkilöistä, joita poliisin
oli annettu pitää silmällä.

Sittenkuin minä olin tullut kruunatuksi Strelsaussa, oli Saptin tapana
lukea nämä selostukset ja kertoa minulle, mitä niissä sattui olemaan
mielenkiintoista. Seikkailuni jälkeisenä päivänä hän saapui sisään, kun
istuin lyömässä korttia Fritz von Tarlenheimin kanssa.

»Poliisijuttu on tänään hyvin huvittava», hän huomautti istahtaessaan.

»Puhutaanko siinä mitään eräästä tietystä pienestä ottelusta?» kysyin.

Hän pudisti hymyillen päätään.

»Ensiksikin sisältää se seuraavan mielenkiintoisen pätkän», ja hän
rupesi lukemaan. »'Hänen korkeutensa Strelsaun herttua on lähtenyt
kaupungista — näköjään aivan odottamatta — eräitten hoviherrojensa
seuraamana. Hänen luullaan lähteneen Zendan linnaan, mutta hänen
seurueensa ei noussut junaan. Herrat de Gautet, Bersonin ja Detchard
seurasivat vasta tunnin päästä, ja viimeksimainitulla oli toinen
käsivarsi siteessä. Hänen haavoittumisensa aihetta ei tiedetä, mutta
arvellaan hänen olleen kaksintaistelussa jonkin rakkausjutun johdosta.'»

»Totta on siinä vain siteeksi», huomautin ja olin hyvin iloinen
saadessani kuulla, että olin »merkinnyt» sen veijarin.

»Kuulkaapa vielä», jatkoi Sapt. »'Rouva de Mauban, jonka liikkeitä on
käskyn mukaan pidetty silmällä, lähti täältä puolipäiväjunalla. Hän
lunasti junalipun Dresdeniin...'»

»Se näkyy hänellä olevan vanhastaan tapana», huomautin väliin.

»'Dresdeniin menevä juna pysähtyy Zendassa.' — Aika ovela veitikka
se mies, joka tämän on kirjoittanut! Ja sitten jatkoa: 'Kaupungissa
vallitseva mieliala ei ole lainkaan tyydyttävä; kuningasta arvostellaan
jokseenkin tuimin sanoin' — näette, että kirjoittaja koettaa olla aivan
avomielinen — 'koska hän ei näy yhtään kiirehtivän naimiskauppaansa.
Prinsessa Flavian hovipiiristä siepattujen tietojen mukaan hänen
kuninkaallinen korkeutensa kuuluu olevan hyvin närkästynyt hänen
majesteettinsa kylmyydestä. Suuri yleisö asettaa prinsessan ja
Strelsaun herttuan nimet toistensa yhteyteen, ja siitä syystä herttua
voittaa yhä suurempaa kansansuosiota. Olen levittänyt tietoa, että
kuningas toimeenpanee tänä iltana tanssiaiset prinsessan kunniaksi. Se
tekee varmasti hyvän vaikutuksen!'»

»Tuo on jotakin uutta minulle», huudahdin.

»Kaikkiin varusteluihin on ryhdytty», sanoi Fritz hymyillen. »Minä olen
niistä pitänyt huolen.»

Sapt kääntyi katsomaan minua suoraan silmiin ja sanoi hyvin
päättäväisesti:

»Teidän täytyy liehakoida prinsessaa tänä iltana!»

»Sen aionkin tehdä, jos pääsen vain olemaan kahdenkesken hänen
kanssaan», vastasin. »Ette kai luule sen käyvän minulle kovin
vaikeaksi, Sapt?»

Fritz vihelteli pitkään; sitten hän sanoi:

»Se käy teiltä liiankin helposti. Kuulkaahan nyt, minä sanon teille
jotakin, jota en saisi ilmaista, mutta joka minun _täytyy_ sanoa.
Kreivitär Helga on kertonut minulle, että prinsessa on tullut hyvin
suosiolliseksi kuningasta kohtaan. Kruunauksesta lähtien hänen
tunteensa ovat lämmenneet paljon entisestään. Ja totta on, että hän on
hyvin loukkautunut kuninkaan näennäisestä välinpitämättömyydestä.»

»Sepä oli hauskaa kuulla!» sanoin.

»Joutavaa!» murahti vanha äkäpussi Sapt. »Niinkuin ette olisi ennenkin
makostellut kauniita tyttöjä! Muuta hän ei pyydäkään.»

Fritz, joka oli itse rakastunut, käsitti paremmin pulani kuin tuo
kuivettunut vanhapoika. Hän laski kätensä ymmärtävästi minun olalleni,
mutta ei virkkanut mitään.

»Minusta tuntuu», jatkoi kylmäverinen vanha peijakas Sapt, »että teette
paraiten kun kositte häntä tänäiltana.»

»Hyvä Jumala — mitä te puhuttekaan!»

»Tahi joka tapauksessa ainakin laitatte asiat hyvin lähelle sitä. Minä
lähetän siitä sanomalehtiin puolivirallisen tiedonannon.»

»Ettepäs, hitto soi, lähetäkään», minä ärähdin; »ja minä kieltäydyn
mitä jyrkimmästi pitämästä prinsessaa millään tapaa meidän narrinamme.»

Sapt tiirotti minuun pienillä, terävillä kissansilmillään. Luihu hymy
vilahti hänen kasvoillaan.

»Hyvä on», hän sanoi. »Me emme saa jännittää teidän joustanne liiaksi.
Mutta voittehan kuitenkin vähän pehmitellä häntä, jos teillä on
tilaisuutta. — Ja sitten meillä on Michael ajateltavana.»

»Piru periköön koko Michaelin!» minä äyskäisin. »Hänestä saamme puhua
huomenna! Tulkaa, Fritz, lähdetään kävelemään linnanpuistoon.»

Sapt antoi oitis myöten. Vaikka hän olikin tuima ja yrmeä soturi, oli
hänellä verraton tahdikkuus ja — mikäli tulin yhä selvemmin huomaamaan
— erinomainen ihmistuntemus. Minkä vuoksi hän tyytyi kiusaamaan niin
vähän minua prinsessalla? Siksi, että hän tiesi, että tämän sulous ja
minun oma kiintymyksen! auttaisivat hänen asiaansa paljon paremmin kuin
kaikki hänen todistelunsa, ja että mitä vähemmän minä mietin hänen
ehdotustaan, sitä varmemmasti tulisin noudattamaan hänen mieltään.
Hänen täytyi kyllä arvata, kuinka syvästi kaikki tämä tulisi leikin
päättyessä loukkaamaan prinsessaa, mutta siitä hän ei piitannut
vähääkään. Ja voinko minäkään hyvällä omallatunnolla väittää hänen
olleen väärässä? Jos saimme kuninkaan vapautetuksi, tulisi prinsessa
olemaan hänelle suosiollinen ja rakastettava, tiesipä hän sitten
henkilönvaihdoksesta tai ei. Ja — entäpä jos kuningas ei päässytkään
vapaaksi? Sitä käännettä emme olleet vielä ollenkaan pohtineet. Mutta
minulla oli aavistus, että Sapt siinä tapauksessa koroittaisi minut
Ruritanian valtaistuimelle koko iäkseni ja naittaisi minut prinsessan
kanssa. Sapt olisi mieluummin pannut vaikka itsensä paholaisen
kuninkaaksi kuin paholaisen, taitavan opetuslapsen, mustan Mikon.

       *       *       *       *       *

Tanssiaiset olivat kerrassaan upeat. Minä aloitin juhlan astuen sisään
prinsessa Flavian kanssa, ja myöhemmin pyörin hänen kanssaan valssissa.
Uteliaat silmäparit ja kiihkeät kuiskailut seurasivat meitä. Sitten
kävimme illallispöytään, ja istuessamme siinä vierekkäin olin menettää
järkeni perin hullusta rakkaudesta, sillä hän vastaili katseihini ja
hänen kuuma hengityksensä kohtasi puolitiessä minun sopertelujani.
Nousin seisomaan ja koko loistavan seuran nähden otin rinnaltani
Ruritanian »Punaisen ruusun» nauhan hohtokivitähtineen ja kiedoin sen
hänen valkealle kaulalleen. Jyrisevät suosionosoitukset palkitsivat
minua kun jälleen istuuduin, ja minä näin Saptin irvistelevän
viinilasi huulilla ja Fritzin rypistävän arvelevasti otsaansa. Aterian
loppuaika kului jokseenkin ääneti; en minä eikä Flaviakaan kyennyt
juuri puhelemaan. Fritz tuli koskettamaan olkapäätäni; minä nousin
pystyyn, tarjosin prinsessalle käsivarteni ja talutin hänet pieneen
sivuhuoneeseen, jossa meille tarjottiin kahvia. Muut herrat ja naiset
vetäytyivät muuanne, ja me jäimme kahdenkesken.

Pikku huoneen akkuna antoi linnanpuistoon. Ilta oli ihana, viileä ja
tuoksuva. Flavia istahti, ja minä asetuin seisomaan hänen eteensä.
Minä kävin kuumaa kamppailua oman luontoni kanssa. Jollei hän tällöin
olisi katsonut minuun, niin luulen, että sillä hetkellä olisi parempi
minuuteni voittanut pahan luontoni. Mutta äkkiä hän silmäsi minuun
aivan kuin tahtomattaan, ujosti ja kysyvästi; tumma puna levisi hänen
kasvoilleen ja aina kaulalle asti, ja hän hengitti syvään. Ah, hyvä
Jumala, kuinka kaunis hän silloin oli! Minä unohdin Zendan kuninkaan.
Unohdin Strelsaun kuninkaan. Hän oli prinsessa — ja minä olin petturi!
Mutta luuletteko minun tällöin sitä muistaneen? Minä lankesin
polvilleni hänen eteensä ja tartuin hänen molempiin käsiinsä. En
puhunut yhtään sanaa. Mitä sanoja siinä olisikaan tarvittu? Yön lempeät
äänet säestivät äänetöntä kosintaani, kun painoin kuuman suudelman
hänen huulilleen.

Sitten hän työnsi minut kauemmaksi ja huudahti hiljaa:

»Onko tämä totta, vai onko se vain siksi, että sinä arvelet olevasi
pakotettu siihen?»

»Totta se on», sanoin hillityllä äänellä; »totta on, että rakastan
sinua enemmän kuin omaa henkeäni, enemmän kuin totuutta, enemmän kuin
miehen kunniaa!»

Hän ei huomannut sanoissani piilevää katkeraa sisällystä, vaan käsitti
ne lempivän miehen tavalliseksi liioitteluksi. Hän kumartui minua kohti
ja kuiskasi:

»Ah, kunpa et olisikaan kuningas! Silloin vasta voisin oikein näyttää,
kuinka suuresti sinua rakastan! Kuinka onkaan mahdollista, että olen
sinuun rakastunut? Mistä se johtuu, että nyt rakastan sinua koko
sydämestäni ja sielustani?»

»Nyt?»

»Niin — viime aikoina! Koskaan ennen en tuntenut mitään sellaista sinua
kohtaan.»

Ylpeys ja ilo täytti minut kokonaan. Minä se olin, Rudolf Rassendyll,
joka otin voittanut tämän ihanan kukan — minuna itsenäni hän minua
rakasti! Minä kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja puristin häntä
kuumasti rintaani vasten.

»Etkö sitten ennen olekaan rakastanut minua?» kysyin.

Hän katseli minua kasvoihin ja hymyili; sitten hän kuiskasi:

»Sinun kruunuusi lienen ennen rakastunut. Mutta tätä aloin tuntea vasta
kruunauspäivänäsi!»

»Etkö koskaan aikaisemmin?» kiusasin häntä kiihkeästi.

Hän nauroi hiljaa.

»Sinä puhut niinkuin tulisit oikein iloiseksi, jos vastaisin
kieltävästi», hän myhäili.

»Onko se siis totta?»

»On», hän vastasi, ja tuon ainokaisen pikku sanan hän lausui
soperrellen. Tuokion perästä hän sanoi: »Mutta ole varuillasi, Rudolf
rakas! Nythän yltyy raivoon.»

»Kuka? Michaelko? Niinkuin Michael olisi pahin!»

»Mitä pahempaa sitten tiedät?»

Minun oli vielä mahdollista pelastaa kunniani; hillitsin väkevällä
ponnistuksella mieleni kuohunnan, irroitin käsivarteni hänen
ympäriltään ja astuin pari askeletta kauemmaksi. Muistan vielä, kuinka
yötuuli pani vanhat jalavat akkunan ulkopuolella suhisemaan.

»Jollen olisikaan kuningas», sain soperretuksi — »jos olisin vain ihan
tavallinen mies...»

Ennenkuin voin jatkaa, tarttui hän kiihkeästi käteeni.

»Jos olisit vaikka vankina Strelsaun syvimmässä tyrmässä, niin olisit
minun kuninkaan!», hän sanoi loistavin silmin.

Minä voihkasin hiljaa: »Jumala antakoon tämän minulle anteeksi!» Ja
pidellen häntä kädestä aloitin uudestaan: »Jollen olisikaan kuningas...»

»Hys, hiljaa!» hän kuiskasi. »Tätä minä en ansaitse — minä en ansaitse,
että sinä epäilet minua, Rudolf. Kun nainen menee miehelään muusta
syystä kuin rakkaudesta, katsooko hän silloin mieheen niinkuin minä
katson sinuun?»

Hän peitti kasvonsa käsiinsä.

Me seisoimme ääneti lyhyen hetkisen — pitkältä, ihanalta
iankaikkisuudelta se minusta tuntui! — ja pidellen kättäni jälleen
hänen uumillaan kokosin kaikki ne kunniantunnon ja rehellisyyden
rippeet, jotka hänen kauneutensa ja raskas toimeni olivat jättäneet
jälelle.

»Flavia», minä sanoin — ja merkillisen kuivaa ääntäni en ollut tuntea
omakseni — »minä en olekaan...»

Hän katsahti odottavasti silmiini; mutta ennenkuin pääsin jatkamaan,
kuului askeleita ulkoa sorakäytävältä, ja miehennaama näyttäytyi
avonaisessa akkunassa. Flavia kirahti hiljaa ja väistyi kauemmaksi
minusta. Aloittamani lause kuoli huulilleni. Sapt se siellä seisoi
akkunan takana; hän kumarsi meille syvään; mutta hänen otsallaan oli
tuima ryppy.

»Pyydän tuhat kertaa anteeksi rohkeuttani teidän majesteetiltanne», hän
sanoi, »mutta hänen korkea-arvoisuutensa kardinaali on odotellut jo
neljännestuntia sanoakseen jäähyväiset kuninkaalle.»

Minä katselin häntä tiukasti silmiin ja luin mistä vihaisen
varoituksen. Kuinka kauan hän lienee kuunnellut akkunan takana, sitä
en tiedä; mutta hän oli ilmautunut näkyviin juuri ratkaisevassa
silmänräpäyksessä.

»Emme saa antaa hänen korkea-arvoisuutensa enää odotella», lausuin
sitten.

Mutta Flavia, joka ei hävennyt rakkauttaan, ojensi loistavin silmin ja
hehkuvin poskin kätensä akkunasta Saptille. Hän ei virkkanut sanaakaan;
mutta joka on kerrankin nähnyt edessään rakkaudesta hehkuvan naisen,
hänen on mahdoton erehtyä tämän ilmeestä. Vanhan soturin huulilla
väreili hapan, hiukan surumielinen hymy, ja hänen äänessään oli
todellista hellyyttä, kun hän kumartui suutelemaan pienoista kättä ja
sanoi:

»Jumala varjelkoon teidän kuninkaallista korkeuttanne ilossa ja
surussa, hyvinä ja pahoina päivinä!»

Sitten hän katsoi minuun, ojentautui sotilaallisen suoraksi ja lisäsi:

»Mutta kuningas ennen kaikkea — Jumala varjelkoon kuningasta!»

Ja Flavia tarttui käteeni, suuteli sitä ja kuiskasi liikutettuna:
»Amen!»

Me menimme jälleen tanssisaliin. Koska minun oli pakko hyvästellä
vieraita, irtaannuin Flaviasta; ja kun kaikki olivat kumartaneet
minulle, menivät he kumartamaan hänelle. Sapt näkyi pyörivän kaikkialla
tungoksessa; ja missä hän vain oli käynyt, siellä näkyi hymyjä ja
merkitseviä katseita ja kuului kuiskailevaa sohinaa. Olen varma, että
hän piti järkähtämättä kiinni säälimättömästä päätöksestään ja levitti
ympärinsä iloista sanomaa. Hänen elämänsä ainoana päämaalina oli
kannattaa laillista kuninkuutta ja iskeä musta Michael mäsäksi. Flavia,
minä — yksinpä Zendan tyrmässä viruva todellinen kuningaskin — kaikki
me olimme vain merkityksettömiä shakkinappuloita hänen kädessään. Hän
ei edes tyytynyt rajoittamaan toimintaansa palatsin seinien sisälle;
sillä kun minä vihdoin talutin Flavian leveitä marmoriportaita alas
hänen vaunuihinsa, seisoi ulkona suuri väkijoukko, joka tervehti meitä
jyrisevin eläköönhuudoin. Mitä minä voinkaan tehdä? Jos olisin puhunut,
ilmaissut kaiken, olisivat he kieltäytyneet uskomasta, etten ollut
kuningas; pikemminkin he olisivat uskoneet, että kuningas oli äkkiä
tullut hulluksi. Saptin kavalat juonet ja minun oma intohimoni olivat
auttamattomasti ajaneet minut paljon kauemmaksi kuin olin uskaltanut
ajatellakaan; paluutie oli minulta tukossa; ja intohimoni ajoi minua
yhä pitemmälle samaan suuntaan, minne toisen kylmäveriset suunnitelmat
minua vetivät. Minä uhittelin koko Strelsauta ja Ruritaniaa sinä yönä,
aivan kuin olisin todellakin ollut kuningas ja prinsessa Flavian
onnellinen ylkä.

Vasta kello kolmen tienoissa aamulla, kun ensimmäinen harmaja
aamunsarastus alkoi paistaa sisään, pääsin vetäytymään
pukeutumiskammioon; ja Sapt oli yksin luonani. Minä istuin kuin
pökerryksissä ja tuijotin valkeaan, Sapt tuprutteli piippuaan, Fritz
oli käynyt levolle — hän ei ollut tahtonut edes puhellakaan minun
kanssani. Pöydällä kyynärpääni vieressä oli punainen ruusu; se oli
koristanut Flavian valkoista povea, ja erotessamme hän oli suudellut
sitä ja antanut sen minulle.

Sapt kurotti laihoja petolinnunkynsiään ruusua kohti; mutta minä
sieppasin sen kiireesti häneltä säilyyn.

»Se on minun», sanoin, »teille ei se kuulu — eikä kuninkaallekaan!»

»Me taistelimme tänä yönä kelpo taistelun kuninkaan hyväksi», sanoi
Sapt.

Minä käännähdin kiivaasti häntä kohti.

»Mikä estäisi minua taistelemasta omaksi hyväkseni?» tiuskahdin.

Hän nyökkäsi.

»Kyllä tiedän; mitä te ajattelette», hän sanoi. »Mutta nuori ystäväni,
oma kunniannehan kahlehtii teidät.»

»Oletteko te jättänyt minulle edes kunnian rippeitäkään!»

»Oh, joutavaa! Mitäpä merkitystä sillä on, jos vähän leikittelee nuoren
ja kauniin tytön kanssa?»

»Tuollaiset puheet te saatte pitää omina hyvinänne. — Eversti
Sapt, jollette tahdo, että minusta pitää tulla täysiverinen konna,
jollette tahdo, että kuninkaanne pitää vähitellen riutua hengiltä
Zendan komerossa, sillä aikaa kuin Michael ja minä pelaamme suurista
panoksista ulkopuolella... Seuraatteko ajatukseni juoksua?»

»Kyllä, jatkakaa vain.»

»Niin, meidän on käytävä toimimaan — ja rivakasti! Näittehän ja
kuulittehan itse tuonaan...»

»Sen tein», hän keskeytti jäyhästi hymähtäen.

»Teidän kirottu viisautenne sanoi teille jo ennakolta, mitä minä
tulisin tekemään. No, antakaapa minun olla vielä viikon päivät täällä,
niin saatte aivan uuden urakan! Voitteko vastata siitä?»

»Luulenpa voivani», vastasi Sapt ja rypisti otsaansa. »Mutta jos sen
tekisitte, niin saisitte ensin tapella minun kanssani — ja tappaa
minut.»

»No niin, ja entäpä jos senkin tekisin — tai tappaisin parikymmentä
muuta lisäksi? Minä vakuutan teille, että tunnin kuluessa voisin
nostattaa koko Strelsaun teitä vastaan ja tukehduttaa teidät omiin
valheisiinne — niin juuri, omiin mielettömiin valheisiinne!»

»Se on totta kuin evankeliumi», hän myönsi.

»Voisin naida prinsessan ja toimittaa Michaelin ja hänen veljensä
yhdessä...»

»Sitäkään en kiellä», hän sanoi.

»Lähdetään sitten herran nimessä Zendaan», puuskahdin epätoivoisena ja
ojensin hänelle käteni, »murskaamaan tuo juuttaan Michael mäsäksi ja
tuomaan kuningas takaisin hänen pääkaupunkiinsa!»

Vanhus nousi pystyyn ja katseli minuun ääneti pitkän aikaa.

»Entä prinsessa?» kysyi hän sitten.

Minä laskin pääni käsiini ja murskasin ruusun huulteni ja sormieni
välissä.

Sitten tunsin hänen kätensä olkapäälläni, ja hänen äänensä kuului
käheältä, kun hän kuiskasi minulle:

»Jumalauta, te olette paras Elphberg koko joukosta! Mutta minä olen
syönyt kuninkaan leipää ja pysyn kuninkaan palvelijana. — Niin, Zendaan
me lähdemme!»

Ja silloin minäkin nostin päätäni ja puristin hänen kättänsä, ja
kummallakin oli meillä kyyneleet silmissä.



YHDESTOISTA LUKU.

Hyvin isoa metsäkarjua pyytämänsä.


Voinee hyvinkin käsittää sen hirvittäväsi kiusauksen, johon olin,
kukistua. Minähän saatoin harjoittaa sellaista pakotusta Michaelia
vastaan, että hänen täytyi surmata kuningas. Minä olin, siinä asemassa,
että voin uhitella häntä mielin määrin ja pitää kiinni kruunustani — en
sen itsensä vuoksi, vaan siksi, että Ruritanian kuninkaan tuli naida
prinsessa Flavia. Siitäpä voivatkaan Sapt ja Fritz siihen sanoa?

Niin kyllä — mutta kylmällä järjellä ei mies kykenekään kuvailemaan
niitä intohimon ailahduksia ja mustia ajatuksia, jotka tulvavirtana
syöksyvät hänen aivoihinsa, kun hillitön, alkeellinen tunnehehku
on avannut niille tien. Ja sittenkään, jollei mies tahdo kuvitella
olevansa pyhimys, ei hänen tarvitse vihata itseään niiden takia.
Minusta on parempi, että hän on kiitollinen siitä vastustuskyvystä,
joka hänelle on annettu, kuin että hän rupee raivoamaan pahojen
vaikutelmien, johdosta, jotka tulevat pyytämättä ja kutsumatta ja
pakottavat heikon ihmisluontomme suomaan niille väkinäistä vieraanvaraa.

Oli kaunis ja kuulea aamu, kun ilman seuralaista kävelin prinsessan
asunnolle, kukkavihko kädessäni. Minun noudatettavakseni väkisin
tyrkytetty politiikka verhosi hyvästi rakkauteni ja kaiken Flavialle
omistamani huomaavaisuuden, samalla kuin se köytti minut itseni yhä
tiukempiin kahleisiin ja kiinnitti suurkaupungin väestön, joka rakasti
kaunista prinsessaansa yli kaiken, yhä lujemmin minun persoonaani.
Puutarhassa tapasin Fritzin mielitietyn, kreivitär Helgan, poimimassa
prinsessalle kukkia, ja minä suostutin hänet viemään niiden sijasta
minun kukkani valtiattarelleen. Tuo nuori tyttö punastui onnellisena,
sillä ei myöskään Fritz ollut edellisenä iltana ollut toimetonna; ja
hänen kuherteluaan ei häirinnytkään mikään musta varjo — sitä vihaa
lukuunottamatta, jota herttuan tiedettiin tuntevan häntä kohtaan.

»Ja _senkin_ on teidän majesteettinne tehnyt vallan tyhjänarvoiseksi»,
sanoi kreivitär veitikkamaisesti hymyillen. »Kyllä — minä vien nämä
kukat sisään. Saanko sanoa teidän majesteetillenne, mitä prinsessa
kaikkein ensiksi tekee niille?»

Me seisoimme ja puhelimine leveällä parvekkeella, joka kiersi talon
takasivua, ja päämme päällä oleva akkuna sattui olemaan auki.

»Teidän kuninkaallinen korkeutenne!» huusi kreivitär hilpeästi, ja
Flavia tuli akkunaan. Minä paljastin pääni ja kumarsin. Hänellä oli
valkea aamupuku yllään, ja tukka oli koottu yksinkertaiselle sykerölle.
Hän heitti minulle lentomuiskun ja huusi alas:

»Tuo kuningas sisään, Helga, minä annan hänelle kupin kahvia!»

Kreivitär näytti ilkamoisesti hymyillen tietä ja vei minut Flavian
arkihuoneeseen. Yksin jäätyämme me tervehdimme toisiamme, niinkuin
rakastavain tapana on. Sitten Flavia näytti minulle kaksi äsken
saamaansa kirjettä. Toinen oli mustalta Mikolta — erittäin kohtelias
pyyntö, että prinsessa kunnioittaisi häntä viettämällä päiväkauden
hänen luonaan Zendan linnassa, kuten Flavian tapana oli joka kesä
siihen aikaan, kun puisto kukki kauneimmillaan. Minä heitin ärtyneenä
kirjeen menemään, ja Flavia nauroi. Sitten hän kävi jälleen vakavaksi
ja viittasi toiseen kirjeeseen.

»En osaa arvatakaan, kuka tuon on lähettänyt», hän sanoi. »Luehan se!»

Minä tiesin sen jo ensi näkemältä. Tällä kertaa ei tosin
allekirjoituksena ollut edes lähettäjän nimen alkukirjaintakaan; mutta
käsiala oli sama kuin siinä kirjeessä, jossa minua oli varoitettu
huvimajaan viritetystä satimesta — se oli Antoinette de Maubanin
kirjoittama.

 »Minulla ei ole vähintäkään aihetta rakastaa Teitä; mutta Jumala
 varjelkoon Teitä joutumasta herttuan valtaan. Älkää suostuko mihinkään
 kutsuun hänen puoleltaan. Älkää lähtekö minnekään ilman kyllin vahvaa
 saattojoukkoa — kokonainen rykmenttikään ei ole liiaksi suojelemaan
 Teitä. Jos tahdotte, niin näyttäkää tämä kirje sille, joka hallitsee
 Strelsaussa.»

»Miksi ei siinä ole suorastaan: kuninkaalle?» kysyi Flavia, joka
nojautui olkapääni yli, niin että hänen irtaimet kutrinsa hyväilivät
poskiani.

»Niin totta kuin elämä on sinulle rakas, oma kuningattareni», sanoin,
»niin noudata ehdottomasti tätä neuvoa. Rykmentti sotamiehiä asettuu
vielä tänään leiriin sinun talosi ympärille, etkä sinä saa lähteä ulos
ilman riittävää saattojoukkoa.»

»Onko tämä teidän käskynne, kuninkaallinen majesteetti?» kysyi hän
hiukan uhkamielisesti.

»On — jos rakastat minua.»

»No, se on toista!» hän huudahti; ja mitäpä muuta minä silloin voinkaan
kuin suudella hänen veitikkamaisuudesta väriseviä huuliaan.

»Tiedätkö sinä, kuka tuon kirjeen on lähettänyt?» hän kysyi.

»Voin arvata sen», vastasin. »Se on hyvältä ystävältä ja — kuten
pelkään — hyvin onnettomalta naiselta. Voithan ilmoittaa olevasi vaikka
sairas, Flavia, niin ettet pääse lähtemään Zendaan Pyydä anteeksi niin
kylmästi ja muodollisesti kuin osaat.»

»Sinä siis tunnet olevasi kyllin voimakas vihoittamaan Michaelin?» hän
sanoi ylpeästi hymyten.

»Minä olen kyllin voimallinen vaikka mihin koetukseen, kun vain tiedän
sinun olevan turvassa», vastasin. Minun täytyi pian tempautua irti
rakastettuni lumokehästä ja lähteä suoraapäätä, Saptin kanssa ensinkään
neuvottelematta, sotamarski Strakenczin puheille. Olin puhellut jo
usein tuon vanhan sotaurhon kanssa ja oppinut pitämään hänestä ja
luottamaan häneen. Sapt ei pitänyt häntä erikoisessa arvossa; mutta
minä olin tullut kokemuksesta huomaamaan, että Sapt oli tyytyväisin,
kun sai itse hoitaa kaiken, ja että kateus suuresti määräsi hänen
mielipiteitään ja toimiaan. Mutta nykyisin minulla oli enemmän työtä
ja huolta kuin mistä voin edes Saptin ja Fritzin avullakaan selviytyä,
sillä heidän piti lähteä minun kanssani Zendaan; ja minä tahdoin saada
tarmokkaan miehen suojelemaan sitä naista, joka minulle oli kallein
maailmassa, jotta voisin levollisin mielin omistautua tehtävääni —
vapauttamaan kuningasta.

Sotamarski otti minut vastaan hartaan kunnioittavasti. Minä ilmaisin
hänelle jossakin määrin pelkoni ja annoin hänen toimekseen vartioida
prinsessan turvallisuutta. Minä katsoin häntä suoraan silmiin
käskiessäni, ettei kukaan, joka oli jossain yhteydessä herttuan kanssa,
saanut lähestyä häntä ilman, että marski itse oli vähintään kymmenen
miehensä kanssa läsnä.

»Teidän majesteettinne saattaa olla oikeassa», hän sanoi ja pudisti
surumielisesti harmaata päätänsä. »Olen nähnyt parempienkin miesten
kuin herttuan rakkaudenpuuskassa menettävän järkensä.»

Minä voin sydämeni syvyydestä täysin yhtyä tuohon huomautukseen, mutta
ääneen sanoin:

»Vaikuttimena voi olla muutakin kuin rakkaus, herra marski. Rakkaus
ilahduttaa sydämen, mutta ettekö luule olevan jotakin muuta, jolla
veljeni ehkä haluaa koristaa päänsä?»

»Taivas suokoon, että teidän majesteettinne siinä erehtyisi!»

»Herra marski, minä jätän Strelsaun moniaiksi päiviksi. Joka ilta tulen
lähettämään luoksenne kuriirin. Jollei tällaista tule kolmeen päivään,
niin on teidän heti julkaistava käsky, jonka annan teille ja jonka
kautta herttua Michael erotetaan Strelsaun kuvernöörin toimesta ja
teidät nimitetään hänen tilalleen. Sitten te julistatte pääkaupungin
piiritystilaan ja lähetätte Michaelille viestin, jossa vaaditte pääsyä
kuninkaan puheille, — Ymmärrättekö?»

»Ymmärrän, teidän majesteettinne.»

»Te vaaditte puheillepääsyä neljänkolmatta tunnin kuluessa. Jollei
herttua siihen suostu, niin tiedätte kuninkaan kuolleeksi, ja silloin
te julistatte hänen lähimmän perillisensä hallitsijaksi. Tiedättehän,
kuka se on?»

»Tiedän — prinsessa Flavia.»

»Vannokaa minulle uskollisuutenne ja kunnianne kautta ja niin totta
kuin pelkäätte elävää Jumalaa, että seisotte suojellen hänen rinnallaan
hamaan kuolemaan saakka ja että tapatte tuon kyykäärmeen sikiön ja
asetatte prinsessan sille istuimelle, jolla minä nyt istun!»

»Uskollisuuteni ja kunniani kautta ja niin totta kuin pelkään elävää
Jumalaa vannon sen! Kaitkoon ja varjelkoon Kaikkivaltias teidän
majesteettinne askeleita; sillä minä luulen teidän nyt lähtevän
vaaralliseen toimeen.»

»Minä toivon, ettei se tule vaatimaan kallisarvoisempaa henkeä kuin
minun», minä vastasin ja nousin seisomaan. Sitten ojensin hänelle
käteni.

»Herra marski, voi käydä niin, että saatte joskus tulevaisuudessa
kuulla merkillisiä juttuja siitä miehestä, joka nyt puhuu teidän
kanssanne. Älkää välittäkö vähääkään siitä, kuka ja mitä hän on;
mutta millä tapaa arvelette hänen tähän asti esiintyneen kuninkaana
Strelsaussa?»

Vanha sotilas, joka piteli kiinni kädestäni, vastasi minulle niinkuin
mies puhuu miehelle.

»Olen tuntenut montakin Elphbergin suvun jäsentä», hän sanoi, »ja
olen nähnyt teidät ja teidän toimenne; ja miten vasta käyneekin,
olette te esiintynyt viisaana kuninkaana ja urhoollisena miehenä, ja
kosijana olette ollut niin altis ja riuskea kuin kuka hyvänsä sen suvun
miehistä.»

»Olkoon tämä minun hautakirjoitukseni», sanoin, »kun se aika tulee,
jolloin toinen istuu sijassani Ruritanian valtaistuimella.»

»Taivas suokoon siihen vielä menevän pitkän ajan, ja ettei minun
tarvitsisi sitä nähdä!» sanoi sotamarski.

Minä olin hyvin liikutettu, ja voin nähdä marskistakin samaa. Sitten
istahdin pöydän ääreen ja kirjoitin mainitsemani käskyn.

»Kirjoittaminen ei tahdo käydä minulta lainkaan», sanoin; »sormeni on
vielä aivan jäykkä.»

Tämä olikin todella ensimmäinen kerta, jolloin olin kuninkaana
uskaltanut kirjoittaa muuta kuin nimikirjoitukseni; ja vaikka olinkin
nähnyt paljon vaivaa koettaessani jäljitellä kuninkaan käsialaa, ei se
vieläkään ottanut minulta oikein luonnistuakseen.

»Siltä näyttääkin, teidän majesteettinne», sanoi marski. »Teidän
käsialanne ei ole aivan samanlainen kuin se tapaa olla. Tämä on ikävä
juttu, sillä jotkut voivat ehkä saada aihetta epäillä, että käskykirje
on väärennetty.»

»Herra sotamarski», sanoin hymyillen, »mitä hyötyä on sitten Strelsaun
kanuunoista, jollei niillä voi tukahduttaa pienoista epäluuloa?»

Marski hymähti tuimasti ja otti paperin.

»Eversti Saptin ja Fritz von Tarlenheimin otan mukaani», virkoin vielä.

»Aiotteko etsiä herttuan käsiinne?» hän kysyi hillityllä äänellä.

»Niin — herttuan ja vielä erään toisen, jota tarvitsen ja joka nyt
oleskelee Zendan linnassa», vastasin.

»Minä tahtoisin mielelläni lähteä mukaanne», huudahti sotavanhus ja
veteli valkoisia viiksiään. »Tahtoisin kernaasti vielä kerran iskeä
kelpo iskun teidän majesteettinne ja kruunun hyväksi.»

»Minä jätän hoivaanne sen, mikä on henkeäni ja kruunuani kalliimpi»,
sanoin, »koska te olette se mies, johon luotan kaikkein enimmän koko
Ruritaniassa.»

»Teidän majesteettinne tapaa hänet jälleen tervennä ja pirteänä», hän
lupasi; »ja jollette palaa, niin teen hänet kuningattareksi.»

Me sanoimme toisillemme jäähyväiset, ja minä palasin palatsiin ja
kerroin Saptille ja Fritzille, mitä olin tehnyt. Saptilla oli tietysti
vastaväitteitä, mutta muutapa en ollut odottanutkaan; sillä hän näki
mieluimmin, että häneltä kysyttiin ennakolta neuvoa, kuin että hänelle
vasta perästäpäin ilmoitettiin tapahtuneesta tosiasiasta. Mutta
ylimalkaan hän taipui minun tuumiini ja hänen mielialansa kohosi sitä
mukaa yhä pirteämmäksi, mitä enemmän toiminnan hetki läheni. Fritz,
oli myöskin valmis käymään toimeen, vaikka hänellä, poikaparalla,
olikin suurempi panos pelissä, sillä hän oli rakastunut, ja hänen
elämänsä onni riippui seuraavien päivien tuloksesta. Ja sittenkin
niinä haikeasti kadehdin häntä! Sillä voitokas hyökkäyksemme, joka
kaiuttaisi hänen onnensa ja yhdistäisi hänet iäksi rakastettuunsa —
tuo uhkayritys, jonka puolesta me kävimme taistelemaan ja josta meidän
täytyi toivoa selviytyvämme voittajina — se syöksisi minut varmempaan
ja suurempaan suruun kuin mikä sen menettämisestä meille seuraisi.
Kuninkaan pelastushan tiesi minulle ikuista eroa rakastetustani! Fritz
aavisteli jotain tällaista; sillä yksin jäätyämme hän työnsi kätensä
kainalooni ja sanoi:

»Se on teille kova kohta. Älkää luulko, etten luottaisi teihin
täydesti. Tiedänhän, että teillä on sielussanne pelkästään rehellisiä
ajatuksia.»

Mutta minä käännyin hänestä pois ja olin kiitollinen, ettei hän voinut
silmätä sydämeeni, vaan oli ainoastaan niiden tekojen todistajana,
joita käsilläni tulisin tekemään.

Ja kuinkapa hän olisi voinut minua ymmärtääkään, sillä eihän hän ollut
rohjennut kohottaa silmiänsä prinsessa Flaviaan, niinkuin minä olin
tehnyt!

Kaikki suunnitelmamme olivat nyt valmiiksi harkitut. Huomisaamuna
meidän oli määrä lähteä metsästysretkelle. Olin ryhtynyt kaikkiin
poissaoloni aiheuttamiin toimenpiteisiin — ainoastaan viimeinen
ja kaikkein vaikein niistä oli vielä jälellä. Illan tultua ajoin
avovaunuissa väkeä kuhisevia katuja pitkin Flavian asuntoon. Minut
tunnettiin kaikkialla, ja minua tervehdittiin sydämellisesti. Näyttelin
hyvin osaani — onnellisen sulhasmiehen osaa. Mutta vaikka sydämeni
ei ollut syttä valkeampi, niin minua melkein huvitti se kylmä ja
uhkamielinen sävy, jolla rakastettuni otti minut vastaan. Hänelle oli
kerrottu, että kuningas lähti Strelsausta jollekin metsästysretkelle.

»Minä valitan suuresti, ettemme ole kyenneet huvittamaan teidän
majesteettianne tarpeeksi asti täällä Strelsaussa», hän sanoi ja polki
keveästi kantapäitään permantoon. »Olisin kernaasti keksinyt jotain
vaihtelua; mutta olin kyllin typerä uskoakseni...»

»Mitä sitten?» kysyin ja kumarruin hänen puoleensa.

»Että te voitte tuntea itsenne onnelliseksi ilman muuta huvittelua
vain pari päivää sen jälkeen kuin... eilisillan jälkeen», hän korjasi
sanansa. Ja kääntyen nyrpeästi poispäin hän lisäsi: »Minä toivon vain,
että metsäsiat pystyvät paremmin huvittamaan teitä kuin me.»

»Niin — minä lähdenkin ajamaan oikein isoa metsäkarjua», sanoin, enkä
voinut olla leikkimättä hänen suortuvillaan; mutta hän käänsi päänsä
nyreästi syrjään.

»Oletko suuttunut minuun?» kysyin ja teeskentelin hämmästystä, sillä en
malttanut olla kiusoittelematta häntä vähäisen. En ollut vielä koskaan
nähnyt häntä vihaisena, ja minulle oli iloksi nähdä hänessä kaikkia
mielenvaihteluja.

»Mitä syytä minulla olisi suuttua sinuun? Sanoithan tosin itse vasta
eilen illalla, että jok'ainut hetki, jonka olet poissa luotani, on
sinulta hukkaan mennyt. Mutta iso metsäkarju — kas, se on jotain aivan
toista!»

»Ehkäpä metsäkarju rupeekin ajamaan minua», sanoin; »ehkäpä se saa
minut kynsiinsä, Flavia!»

Hän ei vastannut.

»Eikö sinun sydäntäsi edes järkytä, kun ajattelet minun vaaraani?»

Hän ei nytkään virkkanut mitään; mutta kun kävin hänen toiselle
puolelleen ja kurkistin hänen kasvoihinsa, näin hänen silmänsä olevan
kokonaan kyynelissä.

»Itketkö sinä sen vuoksi, että saatan joutua vaaraan?»

Silloin sanoi hän hyvin hillityllä äänellä:

»Tuollainen sinä olit aina ennen; mutta sellaisena et yhtään muistuta
sitä kuningasta, jota... jota minä olen oppinut rakastamaan.»

Syvään huoahtaen puristin hänet sydäntäni vasten.

»Oma armaani!» huudahdin ja unohdin sinä hetkenä kaiken muun. »Luuletko
todella minun jättävän sinut joutavan metsästyshuvin vuoksi?»

»Minkäs muun vuoksi sitten, Rudolf? Etkö sinä lähde...»

»Niin kyllä, tavallani lähden metsästämään; minä aion ajaa Michaelin
ulos hänen pesästään.»

Rakastettuni kävi kovin kalpeaksi.

»Joko näet, oma aarteeni, etten ole vallan niin vetelä sulhanen kuin
miksi minua luulit? Enkä minä muuten siellä kauan viivykään.»

»Tottahan kirjoitat minulle ahkerasti, Rudolf?»

Minä tunsin itseni heikoksi; mutta sittenkään en kyennyt sanomaan
sanaakaan, joka olisi voinut herättää hänen epäluuloaan.

»Minä lähetän sinulle sydämeni ja ajatukseni jok'ikinen päivä», sanoin.

»Ja ethän tahdo antautua mihinkään vaaraan?»

»En, jollei tule pakkoa.»

»Milloin sinä palaat? Ah — kuinka kauan se kestääkään?»

»Milloinka palaan?» toistin, kun en kyennyt siihenkään vastaamaan.

»Niin, niin — älä viivy kauan poissa minun luotani; minä en saa
nukutuksi ollenkaan niin kauan kuin olet poissa.»

»En tiedä, milloin pääsen palaamaan», minä vastasin, noudattaakseni
edes totuuden varjoa.

»Eikö se tapahdu pian, Rudolf?»

»Sen tietää Jumala yksin, rakkaani; mutta jos en koskaan...»

»Hys, älä puhu sellaista!» hän huudahti ja suuteli minua kuumasti.

»Jollen koskaan palaa», kuiskasin hiljaa, »niin sinun tulee astua
sijaani, koska olet ainoa elossa oleva hallitsijahuoneen jäsen; sinun
tulee hallita kansaamme eikä itkeä minua.»

Ensi hetkessä hän ojentautui suoraksi kuin kuningatar konsanaan.

»Niin, sen tahdon tehdä», hän lupasi; »minä tahdon itse hallita! Minä
tahdon tehdä velvollisuuteni; vaikka elämäni kävisikin autioksi ja
sydämeni kuolisi, niin teen sen, mitä minulta vaaditaan.»

Sitten hän vaikeni, likistäytyi kiinni minuun ja sanoi hellästi ja
valittavasta: »Palaa pian — ah, tule pian takaisin!»

Minä antauduin lumoukseen ja huudahdin korkealla äänellä: »Niin totta
kuin Jumala elää, minä... niin — minä tahdon nähdä sinut vielä kerran,
ennenkuin kuolen.»

»Mitä sinä sillä tarkoitat?» hän huudahti ja katseli minua suurin,
ihmettelevin silmin. Mutta minulla ei ollut mitään vastausta antaa, ja
hän tuijotti yhä ihmetellen minuun.

En rohjennut pyytää häntä unohtamaan minua, koska hän olisi käsittänyt
sellaisen pyynnön loukkaukseksi; enkä voinut myöskään sanoa hänelle,
kuka ja mitä minä olin. Hän itki haikeasti; enkä minä voinut mitään
muuta kuin kuivata hänen kyyneleensä.

»Eikö miehen ole pakko palata takaisin maailman ihanimman naisen luo?»
sanoin viimein. »Tuhannetkaan Michaelit eivät pystyisi pidättämään
minua poissa sinun luotasi!»

Hiukan lohdutettuna hän likistäytyi jälleen povelleni.

»Sinä et saa antaa Michaelin tehdä sinulle mitään pahaa.»

»En, rakkaani.»

»Etkä antaa hänen pidättää sinua poissa minun luotani.»

»En, rakkaani.»

»Eikä kenenkään muunkaan.»

Ja minä vastasin jälleen:

»En, rakkaani.»

Ja kuitenkin oli yksi mies — ei Michael — joka, jos hän vielä oli
elävien ilmoilla, tuli iäksi erottamaan minut rakastetustani; ja
sen miehen henkeä pelastaakseni minä lähdin panemaan oman henkeni
uhanalaiseksi. Ja tuon miehen hahmo — rivakka, notkea hahmo, sellaisena
kuin sen olin tavannut Zendan metsässä — raukea, iljettävä möhkäle,
jollaisen olin jättänyt metsästyslinnan kellariin — näytti näissä
molemmissa muodoissaan nousevan meidän väliimme; — silloinkin, kun
rakastettuni lepäsi rinnallani kalpeana ja raukeana ja katseli minua
sellaista rakkautta kuvastavin silmin, jonka veroista en ennen tiennyt
olevankaan, ja joka vieläkin täyttää koko olentoni ja tekee sen siihen
hetkeen saakka, jolloin maa kätkee minut poveensa — ja kukaties vielä
senkin jälkeen!




KAHDESTOISTA LUKU.

Minä saan vieraan ja panen syötin koukkuun.


Jokseenkin mailin päässä Zendasta, linnan takapuolella, on laaja
metsäalue. Maasto siellä on hyvin mäkistä, ja korkeimman kunnaan
harjalla kohoaa sievä, uudenaikainen linna, jonka omisti eräs Fritzin
kaukainen sukulainen, kreivi Stanislaus von Tarlenheim. Kreivi
Stanislaus oli suuri kirjatoukka ja eleli hyvin yksikseen. Harvoin
hän kävi linnassaan ja oli Fritzin kehoituksesta hyväntahtoisesti
luovuttanut sen minun ja seurueeni käytettäväksi. Sinne siis kävi
matkamme, ja paikka oli näköjään valittu villisian metsästystä
silmälläpitäen, sillä metsät olivat hyvin rauhoitetut ja villisikoja,
jotka ennen vanhaan olivat yleiset koko Ruritaniassa, löytyi siellä
vielä runsaasti; mutta todellisena syynä oli, että sieltä käsin olimme
hyvin lähellä Strelsaun herttuan mahdikasta linnaa, joka sijaitsi
kaupungin toisella puolella. Suuri joukko palvelijoita lähti hevosten
ja matkatavarain kera jo varhain aamulla. Me seurasimme perästä
puolenpäivän aikaan, kulkien junassa kuutisen mailia ja nousten sitten
hevosten selkään ratsastaaksemme lopun matkaa linnaan.

Meitä oli koko komea seurue. Paitsi Saptia ja Fritziä seurasi minua
kymmenkunta herraa, joista jok'ainoa oli valittu hänen erikoisia
luonteenominaisuuksiaan silmälläpitäen. Kaikki he olivat hartaasti
kiintyneet kuninkaan persoonaan. Heidän annettiin tietää osa
asiastamme; heille kerrottiin muun muassa minua vastaan huvimajassa
tehdystä murhayrityksestä, jotta heidän rakkautensa minuun lujittuisi
ja heidän vihansa Michaelia kohtaan yhä kiihtyisi. Myöskin ilmoitettiin
heille, että me epäilimme erästä kuninkaan läheistä ystävää pidettävän
vangittuna Zendan linnassa. Hänen vapauttamisensa oli yhtenä retkemme
päämääristä; mutta päätarkoituksena mainittiin olevan eräät kuninkaan
rankaisutoimenpiteet petollista veljeään vastaan — kuitenkaan sen
tarkemmin ilmoittamatta, minkälaisia nämä toimenpiteet olisivat; me
rajoituimme vain sanomaan, että kuningas tärkeästi tarvitsi heidän
apuaan ja luotti heidän uskollisuuteensa. Kaikki kymmenen olivat
nuoria, hyvän kasvatuksen saaneita, uljasmielisiä ja uskollisia,
eivätkä he halunneetkaan tietää sen enempää; he olivat valmiit teossa
osoittamaan kuuliaisuuttaan, ja heidän mielestään oli julkitaistelu
paras ja miellyttävin keino katkaista sitkeä solmu.

Täten vaihtui tapausten näyttämö Strelsausta Tarlenheimin ja Zendan
linnoihin, joista viimeksimainittu kohosi laaksonnotkon toisella
puolella. Minä pyrin myöskin minkä kykenin haihduttamaan raskauttavia
ajatuksia mielestäni, unohtamaan rakkauteni ja kokoamaan kaikki
voimani edessä olevaan tehtävään. Meidän oli koetettava saada kuningas
hengissä ulos linnantyrmästä. Voimakeinot olivat tällöin hyödyttömät,
viekkautta sen sijaan oli käytettävä, ja minulla oli jo eräänlainen
aate, millä tapaa meidän oli meneteltävä. Mutta minulla oli hirveänä
haittana se julkisuus, joka seurasi kaikkia liikkeitäni ja toimiani.
Michaelilla oli luonnollisesti jo tietona minun tuloni, ja minä tunsin
hänet kyllin hyvin arvatakseni, ettei hän antanut lumota silmiään
meidän metsästyshankkeillamme. Hän ymmärsi aivan hyvin, minkälaista
saalista me tavoitimme. Mutta uhkayritys oli meidän uskallettava;
sillä Sapt tunsi yhtä hyvin kuin minäkin, että nykyinen asiaintila oli
käynyt vallan sietämättömäksi. Ja yhden seikan sain ainakin laskea
voittopuolelleni — sen nimittäin, ettei musta Mikko voinut uskoa,
että minä olin kuninkaan ystävä ja tahdoin hänet pelastaa. Hän ei
pystynyt arvioimaan — en tahdo sanoa: rehellistä miestä, sillä oman
sydämeni salaisuudet olen jo tyyten paljastanut — mutta miestä, joka
ainakin toimi rehellisesti. Hän piti silmäinsä edessä minun erinomaisen
suotuisaa tilaisuuttani, sellaisena kuin itsekin olin kerran sen nähnyt
ja sellaisena kuin Sapt sen oli nähnyt; hän tunsi prinsessan ja rakasti
tätä omalla tavallaan, ja täytyypä minun sanoa, että minä tunsin
jonkinlaista sääliäkin häntä kohtaan; hän saattoi kernaasti uskoa, että
minä voin lahjuksilla ostaa Saptin ja Fritzin puolelleni, jos lahjukset
vain olivat tarpeeksi suuret. Kun hän kerran näin ajatteli, niin oliko
mahdollista, että hän tahtoi surmata kuninkaan, minun kilpailijani
kruunusta ja morsiamesta — miehen, jota minä hänen katsantokantansa
mukaan pidin itselleni ylen vaarallisena? Ah — sen Michael kyllä tekisi
yhtä vähin arveluin kuin hän olisi tappanut loukkuun käyneen rotan.
Mutta ensin hän tahtoi tappaa Rudolf Rassendyllin, mikäli se suinkin
oli mahdollista; ja ainoastaan pelkkä tietoisuus siitä, että hän itse
oli tyyten hukassa, jos kuningas vapautuisi hänen käsistään ja pääsisi
jälleen valtaistuimelleen, voi taivuttaa hänet viskaamaan käsistään
varalla olevan valttinsa, jolla hän olisi voinut pilata kokonaan
häpeämättömän petturin Rudolf Rassendyllin taitavan pelin. Tätä kaikkea
minä mietiskelin perusteellisesti matkalla ja sain näistä mietteistä
uutta rohkeutta.

Michael tiesi minun tulevan — se tuli piankin ilmi. Tuskin olin
vielä ollut tuntiakaan Tarlenheimissä, kun häneltä tuli muhkea
lähetystö minua tervehtimään. Siksi julkea hän ei ollut, että olisi
lähettänyt sen kolmikon, joka oli yrittänyt murhata minut; mutta
hän lähetti kuuluisan kuusikkonsa toisen puoliskon, ruritanialaiset
herrat Lauengramin, Krafsteinin ja Rupert Hentzaun. Kaikki kolme
olivat rivakoita ja voimakkaita miehiä ja ratsastivat verrattomilla
juoksijoilla. Nuori Rupert, joka näytti oikein hirtehisen uskalikolta
— mikä hän olikin täydessä määrin — eikä ollut paria-kolmeakolmatta
vuotta vanhempi, oli lähetystön puheenjohtajana ja lausui meille mitä
siroimman sepitelmän, jossa kaikkein uskollisin alamaiseni ja hartahin
veljeni Michael pyyteli anteeksi, ettei hän päässyt persoonallisesti
toivottamaan minua tervetulleeksi eikä vast’edeskään asettumaan minun
käytettäväkseni. Aiheena tähän valitettavaan laiminlyömiseen oli, että
hän ja monet hänen huonekunnastaan olivat sairastuneet pahanluontoiseen
tulirokkoon, jonka tartunnalta he tahtoivat meitä varjella. Kaiken
tämän selitti nuori Rupert meille niskojaan viskaten ja hävyttömän
julkea hymy huulillaan — hän oli todellakin vietävän sievännäköinen
nuori vintiö, jonka juorut tiesivät syösseen monta naista turmioon.

»Jos veljelläni on tulirokko», sanoin, »niin muistuttaa hänen osansa
minun osaani enemmän kuin mitä se tavallisesti tekee. Toivon, ettei
tauti sentään ole vallan vaikeata laatua?»

»Herttua voi toimittaa hyvin työnsä, teidän majesteettinne.»

»Toivon myöskin, etteivät linnassa toki kaikki ole sairaina. Kuinka
voivat hyvät ystäväni de Gautet, Bersonin ja Detchard? Kuulin, että
näistä viimeksimainitsemani on lievästi loukannut itseään.»

Lauengram ja Krafstein näyttivät synkiltä ja levottomilta kuin
ukkospilvi, mutta nuoren Rupertin irvistys kävi vain leveämmäksi.

»Ah, hän toivoo piankin saavansa sopivaa lääkitystä vammaansa, teidän
majesteettinne», hän vastasi ylimielisesti.

Minä purskahdin nauramaan; sillä tiesin hyvin, että kosto oli se
lääkitys, jota Detchard kaikkein hartaimmin kaipasi.

»Tahdotteko jäädä päivällisille luoksemme, hyvät herrat?» kysyin.

Rupert Hentzau kiirehti pyytelemään anteeksi — heidän täytyi joutua
toimiinsa linnaan.

»No niin, sitten minun on sanottava teille: näkemiin asti, hyvät
herrat», lausuin ja heilautin kättäni. »Minua ilahduttaa suuresti, jos
pääsen pian tekemään lähempää tuttavuutta kanssanne.»

»Me pyydämme nöyrimmin teidän majesteettianne toimittamaan, että se
tilaisuus tulisi hyvin pian», vastasi Rupert veikeästi irvistäen
ja lähti ulos, astuen Saptin ohi niin pirullisen uhitteleva ilme
kasvoillaan, että näin vanhan soturin puristavan kätensä nyrkkiin ja
katsovan kulmiaan rypistellen menijän perään.

Omasta kohdastani olen sitä mieltä, että kun miehen välttämättömästi
täytyy olla konna, niin aina on parempi, että hän on hyvännäköinen
konna; ja siksipä minä pidinkin enemmän Rupert Hentzausta kuin hänen
molemmista seuralaisistaan, joilla oli pitkät hevosennaamat ja ylen
lähekkäin olevat silmät. Tällä tarkoitan, ettei synti suinkaan käy
raskaammaksi sen kautta, että sitä tehdään älykkäällä ja hienolla
tavalla.

Nyt sattui käymään niin merkillisesti, että minä tänä ensimmäisenä
iltana — sen sijaan että olisin käynyt pöytään nauttimaan linnankokin
laittamasta erinomaisesta päivällisestä — olinkin pakotettu jättämään
seurueeni yksin siitä iloitsemaan ja itse lähtemään Fritzin kera
ratsastusretkelle Zendan pikkukaupunkiin ja nimenomaan erääseen pieneen
ravintolaan, jonka tunsin vanhastaan. Retkeä ei voinut ajatella
lainkaan vaaralliseksi, sillä illat olivat pitkät ja valoisat ja tiet
tällä puolen Zendaa hyvin vilkasliikkeiset. Niinpä lähdimme matkaan,
vain yksi ratsurenki perässämme. Minä käärin ison viitan ympärilleni.

»Fritz», sanoin kaupunkiin tullessamme, »ravintolassa, johon menemme,
sattuu olemaan mainion sievä tyttönen.»

»Mistä sen tiedätte?» hän kysyi.

»Olen käynyt siellä ennenkin», sanoin.

»Senkö jälkeen kuin...»

»Ei, sitä ennen.»

»Mutta sittenhän teidät tunnetaan siellä!»

»Niin, tietystikin. Mutta älkää nyt huoliko väitellä vastaan,
ystäväiseni; kuulkaa ennemminkin, mitä minulla on sanottavana. Me
molemmat kuulumme kuninkaan seurueeseen, ja toisella meistä on
hammassärky. Toinen hankkii meille yksityisen huoneen ja päivällispalaa
sekä pullollisen krouvin parasta viiniä sairasta varten. Ja jos kaiken
tämän tilaaja on tarpeeksi vikkelä ja liukaskielinen, niin arvaan hänen
saavan aikaan, että tuo sievä tyttönen tulee meitä palvelemaan.»

»Mutta jollei hän tahdo tulla?» sanoi Fritz

»Fritz hyvä», sanoin, »jollei hän tule teidän kauniiden kasvojenne
takia, niin tulee hän ainakin minun sairaspoloisen vuoksi.»

Me saavuimme tuohon pieneen ravintolaan. Kun kävin sisään, ei
naamastani näkynyt muuta kuin silmät. Emäntä otti meidät vastaan, ja
parin minuutin perästä tuli pikku ystävättärenikin näkyviin — pelkään
pahoin, että hän aina piti varansa tähystäessään rattoisia vieraita.
Päivällinen ja viini tilattiin. Minä asetuin yksityiseen huoneeseen, ja
pian liittyi Fritz seuraani.

»Tyttö tulee kuin tuleekin», tiesi hän kertoa.

»Jollei hän tulisi, niin saattaisin ruveta epäilemään kreivitär Helgan
hyvää makua», sanoin.

Tyttö tuli. Annoin hänelle aikaa asettaa viinipullon pöydälle, sillä en
tahtonut, että hän ällistyksessään pudottaisi sen lattiaan. Fritz kaasi
pullosta lasiin ja ojensi sen minulle.

»Onko herra hyvin kipeä?» kysyi tyttö säälivästi.

»Ei, herra ei ole sen huonompi kuin viime kerralla tavatessamme», minä
vastasin ja heitin viitan yltäni.

Tyttö parkaisi hiljaa ja löi kätensä yhteen. Sitten hän huudahti:

»Kuningashan se on! Minä sen sanoinkin äidille, heti kun näin hänen
kuvansa sanomalehdessä. Suokaa anteeksi minulle!»

»Ettehän te ollenkaan pahoittanut mieltäni», vastasin.

»Ei, mutta kaikesta siitä, mitä me puhuimme.»

»Kaiken sovittaa se, mitä te teitte minun mielikseni — muistattehan!»

»Minun pitää mennä sisään ja kertoa äidille.»

»Seis!» sanoin ja kohotin varoittavasti sormeani. »Tänäiltana emme
ole tulleet tänne hulluttelemaan. Tuokaa päivällinen pöytään älkääkä
hiiskahtako sanallakaan, että kuningas on täällä.»

Tyttö palasi parin minuutin perästä ja näytti totiselta, mutta samalla
hyvin uteliaalta.

»Mitä Johannille kuuluu?» kysyin syömään ruvetessani.

»Tuota, herra — tahdoin sanoa teidän majesteettinne...»

»Jättäkäämme majesteetti tällä kertaa rauhaan.»

»Me emme näe häntä tätänykyä juuri koskaan.»

»Mikäs nyt on?»

»Se vain, että minä olen sanonut hänelle, että hän käy täällä liian
usein», vastasi pieni keimailija ja viskasi niskaansa.

»Hän on siis happamella tuulella ja pysyttelee poissa?»

»Niin.»

»Mutta saisit sinä kai hyvinkin hänet jälleen tulemaan?» sanoin
hymyillen.

»Ehkäpä saisin», hän vastasi.

»Kuulehan, minä tunnen hyvin sinun vetovoimasi», sanoin, ja tyttö
punastui ilosta.

»Muuten ei se asia yksistään häntä pidättele täältä. Hänellä on tähän
aikaan hyvin paljon askaretta linnassa.»

»Mutta eihän, nyt ole metsästysaika.»

»Ei, mutta hän on siivoojana linnassa?»

»Mitä hullua — onko Johannista tehty sisäpiika?»

Nuorella tytöllä tuntui olevan palava halu lörpötellä kaikki tietonsa.

»Niin, kun siellä ei ole ketään muuta», hän sanoi; »siellä ei ole
naisväkeä ollenkaan — ei ainakaan palvelijattaria, tarkoitan. Ihmiset
sanovat... mutta ei taida olla oikein, että minä...»

»Annappa kuulua, mitä ihmiset sanovat.».

»Ei, minä en uskalla.»

»Minä katson kattoon sillä aikaa.»

»Siellä sanotaan olevan erään hienon vallasnaisen, mutta ei ainuttakaan
muuta naista. Ja Johann palvelee herroja.»

»Poloinen Johann, hän taitaa tulla liiaksi rasitetuksi; mutta minä olen
varma, että hänellä on aina aikaa puolituntinen käväistäkseen sinua
katsomassa.»

»Ajastako se sitten riippuu?»

»Rakastatko sinä häntä?» kysyin.

»En!»

»Tahdotko palvella kuningasta?»

»Tahdon!»

»Pyydä sitten Johannia tapaamaan sinut toisen virstanpatsaan kohdalla
Zendan ulkopuolella huomeniltana kello kymmeneltä. Sano, että odotat
häntä siellä ja lähdet kotiin hänen seurassaan.»

»Aiotteko te tehdä hänelle jotain pahaa?»

»Emme suinkaan, jos hän vain tekee sen mitä käsken. Mutta nytpä luulen
jo sanoneeni sinulle tarpeeksi, kaunokaiseni. Tee se, mitä pyysin
sinulta, ja pidä varasi, ettei kukaan saa tietää kuninkaan käyneen
täällä.»

Puhuin hiukan ankarassa sävyssä, sillä ei liene vahingoksi lisätä
vähän pelkoa naisen kiintymykseen; mutta sävyni vaikutusta lievensin
antamalla tytölle sievän lahjan. Sitten haukkasimme päivällistä, ja
pöydästä noustuamme kääriydyin jälleen isoon viittaani ja lähdin Fritz
edelläni, hevostemme luo.

Kello oli vasta puoli yhdeksän, eikä vielä juuri hämärtänytkään.
Kaduilla eli niin paljon väkeä kuin noin pienessä kaupungissa yleensä
voi olla, ja minä saatoin nähdä että ihmiset haastelivat ahkerasti
keskenään. Zenda tunsi olevassa tätänykyä Ruritanian sydän, sillä kun
oli kuningas toisella laidallaan ja herttua toisella. Me ratsastimme
verkalleen kaupungin läpi, mutta maantielle niiniämme panimme rivakaksi
raviksi.

»Tahdotteko te saada tuon Johannin käsiinne?» kysyi Fritz.

»Tahdon niinkin, ja luulen panneeni hyvän syötin koukkuun hänen
varalleen. Krouvin pikku Delila taluttaa kyllä tuon Simsonin meidän
käsiimme, siitä olen varma. Se ei aina riitä, Fritz veikkoseni, ettei
pidä talossaan ollenkaan hameväkeä, vaikka Michael veljeni tuntuukin
sen verran ymmärtävän; mutta jos tahtoo olla aivan varma asiastaan, on
paras, ettei hameita ole edes kymmenen mailin kuuluvilla.»

»Ei sen lähempänä kuin Strelsaussa esimerkiksi», sanoi poloinen Fritz
ja päästi pahasti lemmensairaan huokauksen.

Me lähestyimme linnaa ja olimme pian sen mäellä. Kun hevostemme kaviot
kopsahtelivat sorakäytävällä, tuli Sapt miltei juosten vastaamme.

»Jumalan kiitos, että olette turvassa!» hän huudahti. »Näittekö niitä
lainkaan?»

»Keitä sitten?» kysyin, laskeutuessani satulasta.

Hän veti meidät syrjään, jotta ratsurenki ei kuulisi puhettamme.

»Te ette saa ratsastella täällä ympäri, nuori mies», sanoi hän
minulle hiljaa mutta painokkaasti, »jollei teillä ole joka kerran
viisi tai kuusi miestä seurassanne. Tunnetteko erästä nuorta herraa
seurueestanne, jonka nimi on Bernenstein?»

Minä tunsin hänet; hän oli kaunis ja pirteä nuori mies, jokseenkin
minun kokoiseni ja vaaleatukkainen.

»Hän makaa nyt vuoteessa, pyssynluoti käsivarressaan.»

»Hittoja kanss'!»

»Näin se kävi! Päivällisen jälkeen hän lähti yksinään ulos ja maleksi
hiukan metsässä. Siellä hän oli yhtäkkiä näkevinään kolme miestä
väijyksissä puiden takana, joista yksi tähtäsi häneen pyssyllä. Hänellä
ei ollut mitään asetta matkassa, jonka vuoksi hän lähti juoksemaan
takaisin linnaan, mutta pyssymies ampui hänen jälkeensä ja osui häntä
käsivarteen. Hänellä oli tuska ja työ laahautua ylös mäelle, ennenkuin
meni pyörryksiin. Onneksi roistot pelkäsivät tulla kovin lähelle
ihmisiä.»

Hän vaikeni, mutta lisäsi hetkisen kuluttua: »Se luoti oli teille
tarkoitettu, nuori ystäväiseni.»

»Se on hyvin todennäköistä», vastasin.

»Olisipa soma tietää, keitä nuo kolme tällä kertaa olivat», sanoi Fritz.

»En ollutkaan tänä iltana ilman asiata ulkona», minä virkoin, »ja syyn
saatte oitis tietää. Mutta muuan asia erityisesti painaa mieltäni.»

»Mikä asia se on?» kysyi Sapt.

»Kas tämä — minä arvelen kehnosti kiittäväni Ruritaniaa sen minulle
osoittamasta kunniasta, jos lähden täältä tieheni ja jätän henkiin
yhdenkään noista kuudesta. Ja sitä minä Jumalan avulla en aiokaan
tehdä.»

Sapt puristi minun kättäni.




KOLMASTOISTA LUKU.

Parannettu laitos Jaakopin tikapuista.


Seuraavan päivän aamuna annoin kaikki tarpeelliset käskyt, ja sitten
lepäsin tyytyväisemmin kuin moneen aikaan. Olin täydessä, kiihkeässä
toiminnassa, ja vaikka ei kuumeisinkaan toiminta pysty parantamaan
ihmistä rakkaudesta, vaikuttaa se ainakin siihen huumauslääkkeen
tavoin. Sapt, jonka veri oli syttynyt, ihmetteli kovin, että minä
kykenin paistattamaan päivää ulkona nojatuolissa viruen ja kuunnellen
erästä ystävääni, joka pehmeällä äänellään lauloi Ruritanian
kansanlauluja, jotka vaivuttivat minut viileän alakuloiseen tunnelmaan.
Tällaisessa »askareessa» satuin parahiksi olemaan, kun nuori Rupert
Hentzau — joka ei pelännyt ketään ihmistä eikä pakolaistakaan, vaan
ratsasteli ympärillämme rauhallisesti kuin olisi hän ollut Strelsaun
linnanpuistossa — tuli ratsastaen pihamaalle, missä minä makasin,
tervehti ilkamoivan nöyrästi ja pyysi saada puhua minun kanssani
kahdenkesken tuodakseen minulle salaisen sanoman Strelsaun herttualta.
Minä annoin kaikkien seuralaisteni siirtyä syrjempään; sitten
sanantuoja istahti vierelleni ja sanoi:

»Näyttääpä siltä, että kuningas potee lemmensairautta?»

»Ei sentään hengenvaarallisesti», vastasin hymyillen.

»Se on hyvä!» hän sanoi. »Kuulkaapas nyt, Rassendyll, koska satumme
olemaan kahdenkesken...»

Minä nousin suoraksi istuimellani.

»No, mikä nyt on?» hän kysyi.

»Aion kutsua jonkun herroistani ja käskeä hänen toimittamaan hevosenne
esiin. Jollette te tiedä, miten kuningasta on puhuteltava, niin veljeni
saa lähettää tänne toisen sanantuojan.»

»Maksaako vaivaa jatkaa tätä ilveilyä?» hän sanoi ja löi huolettomasti
hansikkaallaan saappaansa varteen.

»Se ei ole vielä lopussa; ja minä pystyn kai itse määräämään, mitä
nimeä tahdon itsestäni käytettävän.»

»No, no, no — olkoon menneeksi; mutta muuten minä puhuin vain pelkästä
ystävyydestä, sillä te olette tosiaankin minun mieleiseni mies.»

»Voinen olla», vastasin, »jollen niele tykkänään rehellisyyttäni..
Voinen olla teille mieleinen, jollen unohda, että minun tapanani on
lunastaa miehille antamani sana ja pitää arvossa naisten kunniaa.»

Hän mulkoili minuun vihaisesti.

»Onko äitinne kuollut?» kysyin.

»On — mitä te hänestä?»

»Siitä hän saa kiittää Jumalaa», sanoin; ja tällöin kuulin hänen
kiroavan hiljaa. »Mitä asiata teillä oli minulle?»

Tiesin koskettaneeni hänen arimpaan kohtaansa, sillä kaikki tiesivät
hänen särkeneen äitinsä sydämen ja kerskailleen rakastajattarillaan
tämän talossa. Hänen huoleton sävynsä oli hetkiseksi kadonnut.

»Herttua tekee teille paremman tarjouksen kuin minä olisin ikinä
tehnyt», hän murahteli hampaittensa välistä. »Minä ehdotin
hirttonuoraa, mutta hän tarjoo teille turvallisen pääsyn rajalle ja
viisikymmentä tuhatta puntaa käteistä.»

»Minusta teidän tarjouksenne on parempi, jos minun on pakko ottaa
vastaan mitään tarjousta Zendasta päin.»

»Vastaatteko siis kieltävästi?»

»Tietysti!»

»Sanoinhan minä sen jo Michaelille» — ja tuo hirtehinen, joka oli
jälleen tullut hyvälle tuulelle, hymyili minulle valoisinta hymyään.
»Meidän kesken puhuen», hän jatkoi, »musta Mikko ei pysty käsittämään
aatelismiehen ajatustapaa.»

Minua alkoi naurattaa.

»Entäs te?» kysyin.

»Minä sen tietysti käsitän», sanoi hän itsetyytyväisesti. »Vai niin —
nuora on siis teille mieluisempi?»

»Mieltäni pahoittaa, ettei teidän ole sallittu elää kyllin kauan
nähdäksenne minut siinä killumassa», vastasin.

»Osoittaako teidän majesteettinne minulle sen suuren kunnian, että
etsitte riitaa minun kanssani?»

»Sen tekisin, jos olisitte paria vuotta vanhempi. — Kuinka vankinne voi
nykyään?» kysyin sitten.

»Kuningas...»

»Teidän vankinne, sanoin.»

»Ah, unohdin äskeisen toivomuksenne, teidän majesteettinne. No niin —
hän elää.»

Hän nousi pystyyn; minä tein samoin. Sitten hän hymyili ja sanoi:

»Entä se kaunis prinsessa — kuinka hän voi? Uskallanpa panna vetoa,
että seuraavasta Elphbergistä tulee tarpeeksi punainen, vaikka mustaa
Mikkoa sanottaisiinkin sen isäksi.»

Minä hypähdin hänen eteensä ja puin nyrkkiä hänen nenänsä edessä. Hän
ei hievahtanutkaan, vaan irvisteli hävyttömän julkeasti minulle.

»Menkää tiehenne, niin kauan kuin pääsette täältä ehjin nahoin!»
mutisin hammasteni välistä.

Hän oli korkojen ja koronkorkojen kanssa maksanut minulle takaisin
äskeisen viittaukseni hänen äidistään.

Sitten tapahtui rohkein uhkayritys, mitä milloinkaan olen nähnyt.
Kaikki ystäväni olivat noin viidenkolmatta askeleen päässä meistä.
Rupert huusi erään ratsurengin puheilleen, käski tämän tuoda hänen
hevosensa ja antoi miehen lähteä, työnnettyään hopeakolikon hänen
käteensä. Hevonen talutettiin hänen luokseen, ja minä seisoin vieressä
ääneti ja osaamatta aavistaa mitään pahaa.

Rupert oli yrittävinään nousta satulaan, mutta käännähti sitten
nopeasti minua kohti, pidellen vasenta kättään vyöllään ja ojentaen
minulle oikean.

»Ettekö tahdo puristaa kättäni?» hän sanoi.

Minä kumarsin hiukan ja tein, niinkuin hän oli odottanutkin — panin
molemmat käteni selän taa. Ajatusta nopeammin hänen vasen kätensä
lennähti vyöltä minua kohti, ja pieni tikari viuhahti ilmassa. Se
osui minua vasempaan olkaan. Jollen olisi vaistomaisesti hätkähtänyt
taapäin, olisi se käynyt suoraan sydämeeni. Minä hoipuin takaperin
ja päästin tukahtuneen huudon. Jalustimiin koskettamatta Rupert
hypähti hevosensa selkään ja kiiti tiehensä nopeasti kuin nuoli; hänen
peräänsä kajahteli huutoja ja revolverinlaukauksia — jälkimmäiset yhtä
hyödyttömiä kuin edellisetkin — ja minä vaivuin nojatuoliin ja tunsin
väkevätä verenvuotoa haavastani, samalla kuin näin tuon lemmon vintiön
katoavan näkyvistä lehtokujannetta pitkin. Ystäväni kihertelivät
ympärilläni, ja sitten minä menin tainnoksiin.

Arvaan, että minut kannettiin sänkyyn ja että lienen maannut siinä
kokonaan tai puoleksi tiedottomana tuntikausia; sillä kun viimein tulin
tajuihini, oli aivan pimeä ja minä pikemminkin aavistin kuin näin
Fritzin istuvan vierelläni.

Olin hyvin heikko ja uupunut; mutta hän puheli minulle rohkaisevasti ja
sanoi, että haavani piankin paranisi ja että kaikki oli käynyt niinkuin
olin toivonutkin. Johann oli nielaissut hänen varalleen viritetyn
syötin ja oli vartioituna linnassamme.

»Ja mikä minusta varsinkin on merkillistä», jatkoi Fritz, »on se,
ettei hän näytä olevan ollenkaan harmistunut kepposestamme. Hän tuntuu
ajattelevan, että kun musta Mikko kerran saa viedyksi tuumansa perille,
niin ei kenenkään ole hyvä olla niiden todistajana — tuota kuusikkoa
tietysti lukuunottamatta.»

Tämä ajatus aiheutti uskomaan vankimme ymmärryksestä hyvää, ja minä
rupesin toivomaan, että hänestä kenties voi olla meille apua. Käskin
tuomaan hänet heti puheilleni. Sapt toi hänet sisään ja istutti hänet
tuolille sänkyni viereen. Johann näytti happamelta ja pelästyneeltä;
mutta totta puhuen me olimme kaikkikin aika lailla peloissamme
nuoren Rupertin viime urotyön jälkeen; eikä Johannin arkailua käynyt
ihmetteleminenkään, sillä Saptin revolveri oli koko ajan ojossa hänen
otsaansa kohti. Sitäpaitsi olivat hänen kätensä köytetyt selän taakse,
mutta sitä minä en tahtonut kauemmin sallia.

Minun ei tarvitse tässä luetella vangille antamiamme lupauksia
turvallisuudesta ja rahapalkinnosta — ne lupaukset me sitten pidimmekin
ja maksoimme hänelle niin runsaasti, että hän nyt elää hyvissä
varoissa. Me voimmekin esiintyä anteliaina häntä kohtaan, koska oitis
huomasimme, että hän oli pikemminkin heikko kuin ilkeäluontoinen mies,
ja että hän oli alistunut suorittamaan osansa ilkityössä enemmänkin
peläten herttuata ja omaa veljeänsä kuin mistään innostuksesta itse
hankkeeseen. Mutta hän oli kuitenkin osoittautunut sille uskolliseksi;
vaikka hänelle ei ollutkaan uskottu kaikkein salaisimpia aikeita, tunsi
hän siksi hyvin linnan ja kaikki sen nykyiset varustelut, että voi
ilmaista meille melkein kaiken, mitä meidän tarvitsikin tietää. Hänen
kertomuksensa sisälsi pääasiallisesti seuraavaa:

Maanpintaa alempana oli vanhan linnan pohjakerroksessa kaksi kallioon
hakattua kellaria, joista kiviportaat veivät nostosillalle. Ulommassa
kellarissa ei ollut lainkaan akkunaa, mutta siellä paloi lamppu yötä
päivää; sisemmässä oli neliskulmainen akkunalokero, joka avautui
vallihautaan. Edellisessä oleskeli alituisesti kolme herttuan
kuusikosta, ja Michael oli antanut käskyn, että jos mikä vihollinen
hyvänsä yritti hyökätä ulompaan suojaan, tuli noiden kolmen puolustaa
sitä niin kauan kuin hengenvaaratta itselleen voivat sen tehdä. Mutta
heti kuin oli syytä pelätä, että ovi murrettaisiin auki, piti Rupert
Hentzaun tai Detchardin — sillä toinen näistä pahimmista hurjimuksista
oli aina paikalla — jättää puolustaminen molempain toisten miesten
asiaksi, luikahtaa sisempään kellariin, jossa kuningasta pidettiin
vangittuna, ja surmata tämä muitta mutkitta. Kuningasta kohdeltiin
hyvin, mutta aseet häneltä oli tietysti riistetty, ja hänen
käsivartensa oli köytetty hienoilla teräsvitjoilla, niin että hän
ei voinut kohottaa kyynärpäitään vyötäisiä korkeammalle. Jos siis
ulko-ovi särjettäisiin, olisi kuningas heti hengiltä. Mutta entä hänen
ruumiinsa? Siitähän tulisi hänen murhaajiaan vastaan yhtä vaarallinen
todistaja kuin hänestä itsestään elävänä.

»Herttua on siitäkin pitänyt huolta», kertoi Johann. »Sillä aikaa kuin
nuo kaksi muuta puolustavat ulompaa kellaria, avaa se mies, joka on
tappanut kuninkaan, kellarinakkunaa peittävän rautaristikon; se kääntyy
näet saranoilla alas. Tuosta akkunasta ei tule sisään ollenkaan valoa,
sillä aukon tyyten peittää muurattu tiilitorvi, joka on niin avara,
että mies voi ryömiä sitä myöten, ja päättyy alhaalla vallihaudassa
aivan vedenpinnan yläpuolelle. Sittenkun kuningas on surmattu,
kiinnittää murhamies sukkelasti rautapainon ruumiiseen, raahaa tämän
akkunan luo ja nostaa sen aukon tasalle vipulaitteen avulla, jonka
Detchard on varoilta rustannut. Sitten hän työntää ruumiin jalat edellä
torveen ja antaa sen luisua alas. Se putoo molskahtamatta veteen ja
painuu suoraapäätä pohjaan, joka sillä kohtaa on kaksikymmentä jalkaa
syvä. Kun kaikki on sitämyöten valmista, huutaa murhamies tovereilleen
'kaikki hyvin!' ja sukeltaa itsekin alas aukosta; ja jos toisetkin
kerkiävät, eikä taistelu ole vallan kuuma, niin he syöksyvät sisempään
kellariin, koettavat teljetä välioven perästään ja luiskahtavat torvea
myöten veteen. Kuninkaan ruumis tietysti jää pohjaan, mutta he nousevat
jälleen pintaan, missä muuan mies odottelee veneessä auttaakseen heidät
ylös vedestä. Toisella rannalla on myöskin jokaiselle varalla hevoset.
Jos asiat sittenkin alkavat käydä hullusti, yhtyy herttua heihin ja
kaikki pyrkivät kiiruimman kautta pakoon; mutta jos kaikki sujuu hyvin,
palaavat he linnaan, jossa heillä on vihollisensa satimessa. Sellainen
on se suunnitelma, jonka hänen korkeutensa on laittanut päästäkseen
hätäpäivän päällekäydessä kuninkaasta eroon. Mutta siihen turvaudutaan,
kuten sanottu, ainoastaan ihan viime tingassa; sillä arvaattehan,
ettei herttualla ole erityistä halua surmata kuningasta, jollei hän
saa teidänkin henkeänne kaupanpäällisiksi. Nyt olen ilmaissut teille
koko totuuden, niin totta kuin Jumala sieluani auttakoon, ja pyydän
teitä suojelemaan minua herttua Michaelin hirmuiselta kostolta; sillä
jos minä lankean hänen käsiinsä, sittenkun hän on saanut tämän tietää,
niin voin rukoilla vain yhtä asiaa koko elämässäni, nimittäin nopeata
kuolemaa, ja sellaista hän ei minulle suo!»

Hän kertoi juttunsa hyvin katkonaisesti; mutta kyselemällä me
täytimme kaikki aukkokohdat. Hänen kertomansa suunnitelma edellytti
aseellista partiokahakkaa; mutta jos vihollinen tuli ylivoimaisella
joukolla — jollaisen esim. minä, nimellinen kuningas, voin hankkia
— niin luovuttiin kaikesta vastarinnasta, ja kuningas murhattaisiin
kaikessa hiljaisuudessa ja ruumis syöstäisiin torvea myöten
vallihautaan. Ja lopuksi vielä sukkela päähänpisto — tässä tapauksessa
joku salaliittolaisista asettuisi kuninkaan tilalle kellariin, ja
vihollisten hyökätessä sisään hän rupeisi pitämään kovaa melua ja
huutamaan apua. Silloin ilmestyisi Michaelkin näkösälle ja myöntäisi
olleensa ehkä liian kovakourainen vankiaan kohtaan; mutta tämä
olikin muka ollut niin mielettömän julkea, että oli rohjennut ruveta
liehakoimaan herttuan lemmittyä — Antoinette de Mauban oli näet
linnassa — ja Zendan linnanherrana hän oli rangaissut uskalikkoa
omankäden oikeudella. Mutta nyt hän tilaisuuden pakottamana päästäisi
miehen vapaaksi ja tekisi samalla kertaa lopun kaikista juoruista
»Zendan salaperäisestä vangista», jotka puheet olivat saaneet hänen
odottamattomat vieraansa sekaantumaan asiaan. Silloin nämä tietenkin
tulisivat hämilleen ja vetäytyisivät noloina tiehensä, ja Michael voisi
tehdä kuninkaan ruumiin suhteen kuinka parhaaksi näki.

Tämän julman ja kavalan juonen kuultuamme me, Sapt, Fritz ja minä,
katsoimme kauhistuneina toisiimme. Tulinpa minä linnaan rauhan
tai sodan asioissa, joko sotajoukon etunenässä tahi viekkaalla
yllätyksellä, niin kummassakin tapauksessa kuningas olisi menettänyt
henkensä, ennenkuin minä pääsisin häntä lähellekään. Jos Michael oli
minua väkevämpi ja voitti minun väkeni, niin olisi koko juttu siihen
loppunut; mutta jos minä saisin linnan käsiini, niin minulla ei olisi
mitään keinoa rangaistakseni häntä, ei ainuttakaan keinoa todistaakseni
hänen inhan työnsä tapahtuneeksi — muuta kuin paljastamalla oman
petokseni. Toiselta puolen taasen minä jäisin edelleen kuninkaaksi
— sydämeni tykytti hetkisen kuumeisesti tätä ajatellessani — ja
lopullinen kamppailu herttuan ja minun välillä siirtyisi myöhemmäksi
ajaksi. Hän tuntui todellakin tehneen voittonsa mahdolliseksi ja
tappionsa mahdottomaksi. Jolleivät asiat käyneet hänelle hyvin,
niin ne pysyisivät samalla kannalla kuin olivat aikaisemminkin
olleet, ennenkuin minä tulin hänen tiellensä; — silloin oli hänen ja
valtaistuimen välillä vain yksi mies, ja se mies oli petturi; jos
taas kaikki sujui hänen suunnitelmansa mukaan, niin ei ollut olemassa
ketään, joka pystyisi nousemaan häntä vastaan. Minä olin jo ruvennut
ajattelemaan, että Michael oli vain mukava »mammanpoika», joka
mieluimmin jätti kaiken taistelun ystäviensä toimeksi; mutta nyt tuli
minun myöntää, että hänen aivonsa joka tapauksessa olivat luoneet tämän
mestarisuunnitelman, vaikkapa hän itse ei sitä toteuttanutkaan ase
kädessä.

»Tietääkö kuningas itse tästä mitään?» kysyin.

»Veljeni ja minä tuon torven muurasimme hänen akkunaansa herra von
Hentzaun ohjeitten mukaan», vastasi Johann. »Tällä oli sinä päivänä
vahtivuoro, ja kuningas kysyi häneltä, mitä torvella tehtäisiin.
— 'Siitä tulee, saakeli soikoon, parannettu laitos Jaakopin
tikaportaista’, vastasi se nuori herra ja nauroi iloista nauruaan.
’Tietäähän teidän majesteettinne raamatusta Jaakopin tikapuut,
joita myöten mennään maasta taivaaseen. Meistä ei ollut sopivaa,
että teidän majesteettinne kulkisi rahvaan tietä, kun teille tulee
äkkipakko nousta Aaprahamin helmaan; sen vuoksi laitamme teille tähän
sievät yksityisportaat, joilla ei roskajoukko pääse teidän menoanne
edes näkemäänkään. Kas sitä varten tämä torvi tulee, kuninkaallinen
majesteetti.' Ja hän nauroi taas ja pyysi saada täyttää kuninkaan lasin
sen asian onneksi; kuningas istui näet silloin illallispöydässä. Ja
vaikka kuningas onkin niin uljas ja peloton kuin kuka hyvänsä hänen
suvustaan, vaihtui kuitenkin väri hänen poskillaan, kun hän katseli
torvenlaittoa ja tuota reilua pilkkakirvestä, joka veisteli kompiaan
hänelle.» — Johannia itseäänkin puistatti sitä muistellessaan; sitten
hän jatkoi: »Ei muuten olekaan leikin asia nukkua öitänsä Zendan
linnassa, sillä siellä on jokainen yhtä kärkäs katkaisemaan toisilta
kurkun kuin lyömään korttia keskenään; ja herra Rupert von Hentzaulle
se ajanviete on mieluisempi kuin mikään muu, vieläpä rakkaampi kuin
naisten vietteleminen, vaikka sekin on hänen mielitekojaan.»

Mies taukosi puhumasta, ja minä käskin Fritzin saattamaan hänet
taitelle varmaan palkitaan. Sitä ennen sanoin kuitenkin hänelle:

»Jos kuka hyvänsä kysyy teiltä, pidetäänkö Zendassa ketään vankina,
niin vastatkaa myöntävästi; mutta jos tahtovat udella teiltä, kuka se
vanki on, niin te ette saa tietää hänestä mitään; sillä kaikki minun
lupauksenkaan eivät pysty pelastamaan teidän henkeänne, jos yksikään
sielu saa tietää totuuden Zendan vangista. Minä itse tapan teidät kuin
koiran, jos hiiskahdatte siitä hengähdyksenkään tässä talossa.»

Hänen poistuttuaan katsahdin Saptiin.

»Siitä tulee hyvin kova pala meidän hampaillemme», sanoin.

»Niin tulee», vastasi vanha soturi ja pudisteli harmaantunutta
päätänsä; »niin kova todellakin, että uskon teidän vielä ensi vuonna
tähän aikaan hallitsevan Ruritaniaa.» Ja sitten hän alkoi purkaa
sappeaan mustan Mikon luihun kavaluuden johdosta.

Minä painauduin pitkäkseni vuoteeseen.

»Minusta tuntuu», huomautin, »että kahdella tapaa voisi kuningas
pelastua hengissä Zendasta. Toinen on se, että joku herttuan
seuralaisista kavaltaa isäntänsä.»

»Sen mahdollisuuden saatte huoleti jättää pois laskuistanne», hän sanoi.

»Sitä en tahtoisi», vastasin; »sillä toinen keinoista on _ihme
taivaasta!_»




NELJÄSTOISTA LUKU.

Yö Zendan linnan partailla.


Ruritanian kelpo asukkaita olisi kai hyvin ihmetyttänyt kuulla
siitä, mistä edellisessä luvussa oli puhetta; sillä virallisen
tiedonannon mukaan minä sairastin satunnaista vammaa, jonka olin
saanut harhaan viskatusta keihäästä metsäsianpyynnissä. Minä annoin
laittaa jokapäiväiset ilmoitukset voinnistani hyvin vakavaan sävyyn
ja ylläpidin niiden avulla yleisössä suurta jännitystä, josta oli
kolmenkinlaiset seuraukset. Ensiksikin loukkasin pahoin Strelsaun
lääkärikuntaa kieltäytymällä kutsumasta siitä ketään minua hoitamaan,
lukuunottamatta erästä Fritzin tuttavaa, nuorta lääkäriä, johon
voimme täysin luottaa. Toiseksi sain sotamarski Strakenczilta
sanan, ettei minun määräyksilläni näyttänyt olevan enempää tehoa
kuin hänenkään antamillaan; sillä prinsessa Flavia tahtoi, saatuaan
kuulla haavoittumisestani, väenväkisin matkustaa Tarlenheimiin
hänen suojeluksensa turvissa — ja siitä tiedosta minä sain iloa ja
ylpeyttä, jota turhaan koetin itsessäni kukistaa. Ja kolmanneksi tuli
vihdoin rakas veljeni, Strelsaun herttua — vaikka hän olikin liiaksi
hyvin perillä tilastani uskoakseen puhetta sairauteni syystä — minun
näköjään pysyessäni täysin toimetonna vakuutetuksi siitä, etten
todellakaan pystynyt mihinkään toimiin häntä vastaan, jopa hän uskoi,
että henkenikin oli vaarassa. Tämän sain kuulla Johannilta, johon
minun täytyi pakostakin luottaa ja lähettää hänet takaisin Zendaan,
missä hänet ensi työksi piestiin perinpohjaisesti Rupert Hentzaun
määräyksestä, koska hän oli juljennut loukata Zendan korkeata moraalia
viipymällä yökauden lemmenretkellään. Johann tietysti sydämistyi
pahasti saamastaan selkäsaunasta; ja koska herttua oli vahvistanut
hänen tuomionsa, niin se seikka sitoi miehen minun palvelukseeni paljon
lujemmin kuin kaikki palkkiolupaukset.

Flavian tuloa en voi käydä pitemmältä kuvailemaan. Hänen ilonsa
tavatessaan minut terveenä ja reippaana, kuolemansairaan sänkypotilaan
asemesta, elää vielä tälläkin hetkellä niin väkevänä sydämessäni, että
se on lakata sykkimästä pelkästä hurmauksesta; ja hänen moitteensa
sen johdosta, etten ollut uskoutunut edes hänellekään, saavat olla
puolustuksena keinoille, joilla pyrin niitä pidättämään. Että sain
hänet vielä kerran luokseni, se oli totta tosiaan minulle samaa
kuin säde taivaan ihanuudesta kadotukseen tuomitulle sielulle — ja
sitäkin enemmän, kun tiesin välttämättömän kirouksen ja kadotuksen
seuraavan kohta perästä. Kun olin viettänyt kaksi kokonaista päivää
hänen kanssaan, koettaen sillä aikaa unohtaa kaiken muun mieltäni
raskauttavan, järjesti Strelsaun herttua suurenmoisen metsästyksen.

Taistelu oli nyt aivan käsissä. Ahkerasti neuvoteltuamme olimme Sapt ja
minä päättäneet rohjeta aloittaa sen, ja päätöstämme vahvisti Johannin
tuoma tieto, että kuningas oli käynyt hyvin kalpeaksi, laihaksi ja
heikoksi ja että kehno vankityrmä pahasti uhkasi hänen terveyttään.
Olipa mies kuningas tai ei, niin parempi on hänen saada ritarillinen
äkkikuolema luodista tai miekasta kuin menehtyä rotan tavoin tuuma
tuumalta vankikomerossa. Tämä ajatus joudutti meidän toimiamme
kuninkaan vapauttamiseksi, ja minunkin kannaltani kävi kiiruhtaminen
pakostakin välttämättömäksi. Sillä ukko Strakencz hoputteli minua
hoputtamistaan jouduttamaan naimisliittoani, koska valtakunnan etu
sitä muka vaati; ja minun oma sydämeni kannatti hänen vakuuttelujaan
niin hirvittävän väkevästi, että rupesin pelkäämään kadottavani kylmän
järkeni rippeetkin. En tosin luule, että olisin voinut tehdä sen, mistä
sydämeni unelmoi; mutta muussa tapauksessa minun olisi täytynyt välttää
kiusausta pakenemalla tieheni, ja pakoni olisi kokonaan pilannut
kuninkaan asian. Sitäpaitsi — hm, minä en olekaan mikään pyhimys,
kysykää pikku kälyltäni, jollette usko! — olisi ehkä voinut sattua
käymään vielä paljon hullumminkin!

Kenties on kaikkein merkillisin näytelmä, mikä koskaan on sattunut
minkään maan historiassa, että kuninkaan veli ynnä mies, joka näyttelee
kuninkaan osaa, elävät näennäisessä sovussa ja rauhassa aivan
lähekkäin pienen kauppalan kaltailla ja ystävyyden naamion suojassa
käyvät keskenään epätoivoista kamppailua kuninkaan persoonasta ja
hengestä. Mutta juuri tällainen kamppailu aloitettiin nyt Zendan ja
Tarlenheimin linnoista käsin. Kun perästäpäin muistelen tätä aikaa,
tuntuu minusta kuin olisin silloin ollut puolittain järjiltäni.
Sapt on kertonut minulle, että minä en sietänyt kuulla lainkaan
vastaväitteitä ja toisten esityksiä, ja jos Ruritaniassa kuningas on
milloinkaan hallinnut hirmuvaltaisesti, niin totisesti niin tapahtui
minun lyhyenä hallitusaikanani. Minä käsitin selvästi, minne pyrin,
mutta elämässä en nähnyt ainuttakaan kaunista kukkaa puhkeavan minun
varalleni, ja minä otin henkeni ja elämäni käteeni ja heilutin niitä
huolettomasti kuin mitäkin vanhaa hansikasta. Alussa ystäväni yrittivät
valvoa käytöstäni ja rukoilemalla rukoilivat, etten panisi itseäni
turhanpäiten alttiiksi; mutta selvemmin nähdessään, miten minun laitani
oikeastaan oli, he tahtoen tai tahtomattaan jättivät kaiken sallimuksen
johdettavaksi ja antoivat minun käydä omalla tavallani leikkimään
Michaelin kanssa.

Seuraavana iltana nousin myöhään illalla päivällispöydästä, jossa
Flavia oli istunut vierelläni, ja saatoin hänet hänen omalle
puolelleen. Siellä suutelin hänen kättänsä ja toivotin hänelle suloisia
unia ja iloista havahtumista onnen päiviin. Sitten muutin pukua ja
hiivin ulos. Sapt ja Fritz odottelivat minua hevosten ja kuuden miehen
kera. Saptilla oli iso nuorakäärö satulannupissaan, ja molemmat olivat
vahvasti asestetut. Minulla oli lyhyt mutta tukeva puukalikka ja pitkä
tikari. Me kiersimme kaukaa kaupungin ympäri, ja tunnin kuluttua
ratsastimme verkalleen sitä pitkää harjannetta ylös, joka vie Zendan
linnaan. Yö oli pimeä ja myrskyinen, me saimme vastaamme tuulta ja
sadetta, ja isot puut huokailivat valittavasta. Tultuamme pieneen
tiheikköön linnan lähellä käskimme kuuden seuralaisemme odottamaan
siellä hevosten kanssa. Saptilla oli mukanaan vihellyspilli, jonka
äänen kuultuaan heidän piti oitis joutua avuksemme, jos meitä mikä
vaara uhkaisi. Tähän asti meitä ei liene huomattukaan. Minä toivoin,
että Michael olisi välinpitämätön vartioinnissaan, koska hän uskoi
minun olevan varmasti vuoteessani. Me pääsimme harjanteen korkeimmalle
laelle ja tulimme syvän haudan partaalle, joka erottaa vanhan linnan
maantiestä. Äkkijyrkänteen reunalla kasvoi mänty, johon Sapt ääneti
sitoi köyden toisen pään. Minä riisuin saappaat jaloistani, join
siemauksen konjakkia, katsoin että tikari lähti helposti huotrastaan ja
otin kalikan hampailleni väliin. Sitten kättelin molempia ystäviäni,
piittaamatta Fritzin viimeisestä rukoilevasta katseesta, ja tartuin
köyteen. Tahdoin näet laskeutua alas katsastamaan 'Jaakopin tikapuita'.

Hinauduin verkalleen köyttä myöten veteen. Yö oli levoton; mutta päivä
oli ollut lämmin ja valoisa, niin että vesi ei ollut kylmää. Päästin
irti köydestä ja aloin uida piikin vedoin jykevän muurin kylkeä pitkin,
joka kohosi uhkaavana ylitseni. Kykenin näkemään vain kymmenen jalan
päähän eteeni, joten voin hyvin toivoa pysyväni itsekin näkymättömänä
liukuessani limaskaista ja sammaleen peittämää kivimuuria pitkin.
Uudesta linnasta näkyi valoa, ja toisinaan kuului sieltä naurua ja
hilpeitä huudahduksia. Olin tuntevinani nuoren Rupert Hentzaun äänen ja
arvelin hänen olevan täynnänsä tulista viiniä. Sitten lepäsin kotvan
ajan miettiäkseni perinpohjin tilannetta. Jos Johannin antama kuvaus
oli oikea, täytyi minun nyt olla lähellä kellarinakkunaa. Liuvuin
jälleen hitaasti eteenpäin; ja sitten näin yht'äkkiä edessäni suuren
tumman varjon. Siinäpä tuo tiilitorvi olikin; se oli niin paksu, että
kaksi miestä olisi hyvin voinut maata rinnakkain vedenpinnalla sen
ääriviivojen alla. Yritin juuri lähetä sitä, kun näin jotakin, joka sai
sydämeni taukoamaan sykkimästä. Torven toiselta puolen erotin veneen
kokan, ja kuunnellessani lierillä korvin kuulin risahduksen, aivan kuin
joku mies olisi istuessaan liikahtanut. Kuka se täällä vartioikaan
Michaelin pirullista keksintöä? Oliko hän valveilla vai nukkuiko hän?
Koettelin, oliko puukko höllästi tupessa, ja poljin varovaisesti vettä,
ja silloin tunsi jalkani pohjan. Linnanmuurin perustus ulottui noin
puolitoista jalkaa seinästä ulommaksi veteen ja muodosti jonkinlaisen
reunustan; minä olin joutunut sille seisomaan ja nousin kainalokuoppia
myöten ylös vedestä. Sitten kyyristyin matalaksi ja kurkistin pimeässä
torven alle, missä oli vähän vapaata tilaa.

Veneessä istui mies, ja hänellä oli vierellään pyssy; minä voin
nähdä sen piipun himmeästi kimmeltävän. Hän istui aivan hiljaa. Minä
kuuntelin tarkkaan. Hän hengitti raskaasti ja säännöllisesti. Jumalan
kiitos, hänhän nukkui! Kyyristyin ja, lähenin häntä hiljaa torven
alitse, kunnes pääni oli vain parin jalan päässä hänen kasvoistaan.
Hän oli iso mies — voin tuntea hänet Max Holfiksi, Johannin veljeksi.
Kouraisin vyölleni ja vedin tikarin tupesta. Kaikista elämäni
tekosista muistelen tätä kaikkein vastenmielisimmin; enkä yritä
selvitellä edes itsellenikään, toiminko tällöin rehellisenä miehenä
vai kurjana salamurhaajana. Muistan vain höpisseeni itsekseni: »Nyt
pelataan aseilla, ja kuninkaan henki on tämän pelin panoksena!» Ja
minä ojentausin jälleen suoraksi ja seisoin pystyssä veneen laidalla,
joka oli nuorasta kiinnitetty muurissa istuvaan rautakoukkuun. Pidätin
henkeäni ja kohotin kättäni. Mies liikahti; hän avasi silmänsä — avasi
ne selki selälleen; hän katseli minua kauhistuneena ja tavoitteli
pyssyään. Minä lävistin hänen rintansa, ja samassa tuokiossa kuulin
linnasta vallihaudan toiselta puolen valittavaa lemmenlaulua. Jätin
hänet veneeseen elottomana, liikkumattomana möhkäleenä ja käännyin
Jaakopin portaita kohti. Aikani olikin täpärällä. Hänen vahtivuoronsa
saattoi päättyä aivan kohta ja toinen mies tulla hänen tilalleen.
Kumarruin tarkastamaan torvea ja seurasin sen kaartuvaa kulkua
vedenreunasta yläpäähän saakka, missä se näytti kulkevan kivimuurin
läpi. Siinä ei näkynyt ainoatakaan rakoa. Sitten kyyristyin matalaksi
ja kurkistin torven alle; silloin täytyi minun vetää syvään henkeä,
sillä alapuolelta, juuri siinä kohdassa, missä torni yhtyi kiviseinään,
pilkoitti pieni valotuikku! Sen täytyi tulla kuninkaan vankityrmästä.
Painoin olkani kovaan torvea vastaan, ja repeämä tuli hiukan isommaksi.
Sitten lakkasin painamasta, sillä olin jo saanut selville, ettei torvi
ollut kovinkaan vankasti seinässä kiinni.

Sitten kuulin pääni päältä tuiman, särähtelevän äänen, joka sanoi:

»Jos teidän majesteettinne on saanut tarpeeksi minun seurastani, niin
jätän teidät kernaasti lepäämään; mutta suvaitkaa minun ensin panna
käsiinne nämä pienet sievät rannerenkaat.»

Se oli Detchardin ääni! Voin aivan hyvin sen tuntea englantilaisesta
korostuksesta.

»Haluaako teidän majesteettinne vielä mitään, ennen kuin lähden?»

Sitten kuulin kuninkaan äänen; se kajahti paljon heikommalta ja
ontommalta kuin metsässä ensi kerran sen kuullessani.

»Pyytäkää veljeäni tappamaan minut», sanoi kuningas; »se on parempi
kuin tämä pitkällinen hengiltä ottaminen.»

»Herttua ei himoitse teidän majesteettinne henkeä», sanoi Detchard
ilkkuen; »mutta jos hän tulisi sille päälle, niin on teille tie avoin
taivaaseen tuota torvea myöten.»

»Ah kernaasti minun puolestani», vastasi kuningas, »Jos saamanne
määräykset sen myöntävät, niin pyydän jäädä yksin.»

»Nähkää unta paratiisista!» toivotti se roisto lähtiessään. Valo katosi
samalla.

Kuulin teljet lyötävän oven taakse. Ja sitten kuulin kuninkaan hiljaa
nyyhkyttävän. Hän luuli voivansa sen tehdä kenenkään kuulematta. Kuka
uskaltaa häntä ivata sen takia?

Minä en rohjennut puhutella häntä; se olisi ollut liian vaarallista;
hämmästyksissään hän olisi saattanut huudahtaa kovaa. Tänä yönä en
voinut tehdä mitään muuta kuin koettaa päästä pujahtamaan ehjin nahoin
tieheni ja viedä tappamani miehen ruumis pois näkyvistä; veneessä se
olisi kohta antanut minut ilmi. Minä irroitin veneen ja kapusin ylös
siihen. Kävi kova myrsky, joten ei ollut pelkoa, että airojen loiske
olisi kuulunut kauemmaksi. Minä soudin ujakasti sitä paikkaa kohti,
missä tiesin ystävieni odottelevan minua, ja olin jo aivan likellä
sitä, kun kuulin takaani kovan vihellyksen.

»Halloo, Max!» huudettiin sitten linnan puolelta.

Minä huusin hillityllä äänellä Saptia, ja hän viskasi köyden alas. Minä
kiedoin sen kuolleen ruumiin ympärille ja kiipesin itse ylös.

»Viheltäkää tekin», kuiskasin Saptille, »jotta miehemme tulevat, ja
hinatkaa sitten köysi ylös. Älkää puhuko heille vielä mitään.»

Sapt ja Fritz kiskoivat ruumiin rantapenkereelle. Juuri kun he olivat
saaneet sen tehdyksi, tuli kolme miestä ratsastaen ulos linnan
valtaportista. Me näimme heidät aivan selvästi, mutta kun olimme
jalkaisin, pysyimme itse näkymättöminä. Samassa kuulimme miestemme
tulevan.

»Piru vie, kun on pimeätä!» kuului joku huutavan.

Se oli Rupert Hentzaun ääni. Seuraavassa tuokiossa pamahti laukaus.

Meidän miehemme olivat iskeneet yhteen ratsastajani kanssa. Minä lähdin
juoksemaan sinnepäin, Sapt ja Fritz kintereilläni.

»Miekat esiin!» kuului Rupert jälleen huutavan ja heti perästä seuraava
ähkynä kertoi, että hän oli jo täydessä toimessa.

»Nyt minä olen poissa pelistä!» kuului joku kirkaisevan. »Niitä konnia
on kaksi yhtä vastaan. Pelasta nahkasi, Rupert.»

Minä juoksin minkä sääristä pääsin, heiluttaen kalikkaa kädessäni.

Äkkiä tulla törmäsi hevonen vastaasi. Sen selässä istuva mies oli
kääntynyt katsomaan taaksensa.

»Joko sinustakin tuli kuitti, Krafstein?» hän huusi. Vastausta ei
kuulunut.

Minä ryntäsin hevosen suupieliin.

Ratsastaja oli Rupert Hentzau.

»Vihdoinkin!» karjaisin.

Tosiaan näyttikin silta, että hän oli langennut meidän käsiimme.
Hänellä oli vain miekka kädessä. Mieheni olivat aivan hänen
kintereillään, ja Sept ja Fritz tulivat aika joukon perässäni. Minä
olin ennättänyt ensiksi kiinni häneen; mutta kun toiset tulivat
kylliksi lähelle ampuakseen, täytyi tuon nuoren konnan kuolla tai
antautua.

»Vihdoinkin!» huusin uudestaan.

»Katsoppas vain — komeljanttihan se on!» hän naurahti ja iski
säilällään nuijaani kohti.

Se raksahti poikki hänen iskustaan, ja kun arvelin paremmaksi olla
varovainen kuin saada kalloni halki, kyrmistin niskaani ja — häpeä
sanoakseni — livistin pakoon. Mutta Rupert Hentzauhun näkyi lentäneen
ilmetty paholainen; hän kannusti hevostaan, ja kun turvallisen
matkan päähän tultuani käännyin katsomaan taakseni, näin hänen
ratsastavan täyttä nelistä vallikaivannon reunalle ja syöksyvän siltä
hevosineen päivineen alas veteen, vaikka miestemme luodit viuhuivat
hänen ympärillään taajaan kuin haulipanokset. Jos olisi ollut edes
vilahdukseltakaan kuutamoa, niin olisimme lävistäneet hänet seulaksi;
mutta pimeän turvin hänen onnistui päästä erään linnansarven taa ja
kadota näkyvistämme.

»Paholainen periköön sen roiston luineen ja nahkoineen!» ärähti Sapt
katkerasti.

»Vahinko, että sellainen mies on ilmi konna», sanoin. »Keitä me olemme
saaneet kynsiimme?»

Lauengram ja Krafstein ne olivat; mutta kumpikin olivat jo hengettömät,
ja kun oli liian myöhäistä peitellä jälkiämme, viskasimme heidän ja
Maxin ruumiit vallihautaan. Sitten keräännyimme yhteen ja ratsastimme
harjannetta pitkin, kolme omista urheista miehistämme kuolleina
keskessämme. Raskain sydämin tappiomme johdosta palasimme kotia, hyvin
levottomina kuninkaasta ja äkeissämme siitä, että nuori Rupert oli
taaskin päässyt pujahtamaan käsistämme.

Minua harmitti, etten ollut päässyt surmaamaan yhtään miestä julki
taistelussa, vaan ainoastaan puukottanut yhden roikaleen hengiltä
hänen nukkuessaan. Ja minun oli vaikea sulattaa sitä, että Rupert oli
solvannut minua »komeljantiksi».




VIIDESTOISTA LUKU.

Minä puhelen kiusaajan kanssa.


Ruritania ei ole mikään Englanti; muuten ei kamppailuni herttua
Michaelin kanssa kaikkine siihen liittyvine merkillisine tapauksineen
olisi välttänyt suurta julkista huomiota. Kaksintaistelut olivat
siellä jokseenkin tavallisia yläluokkain keskuudessa, ja ylimysten
keskinäiset riitaisuudet ulottuivat myöskin heidän ystäväinsä ja
alustalaistensa välille. Viimeksi kertomani taistelun jälkeen kuitenkin
alkoi sikiytyä niin paljon toinen toistaan merkillisempiä huhuja,
että pidin parhaana olla varuillani. Kuolleita ei tietenkään käynyt
salaaminen heidän omaisiltaan. Minä annoin ankaran manifestin, jossa
mainittiin kaksintaisteluja tapahtuvan liiankin lukuisasti ja verisin
seurauksin — kansleri laati tuon asiakirjan minun nimessäni, ja hän
teki urakkansa oikein hyvin —, jonka vuoksi kielsin ne tykkänään,
erinäisiä hyvin päteviä tapauksia lukuunottamatta. Lähetin myöskin
julkisen anteeksipyynnön miesteni huimuudesta Michaelille, ja hän
vastasi kohteliaassa ja kunnioittavassa sävyssä; meillä oli näet koko
ajan sellainen yhtymäkohta, ettemme kumpikaan näyttäneet toisillemme
korttejamme. Hän oli yhtä hyvä »komeljantti» kuin minä, ja vaikka me
vihasimmekin toisiamme vereen ja henkeen saakka, niin siitä kuitenkin
olimme yksimieliset, että yleistä mielipidettä piti vetää nenästä
viimeiseen asti. Valitettavasti aiheutti täytymys toimia salaisesti
myöskin täytymyksen viivytellä toimiamme; kuningas voi sillä välin
kuolla vankeudessaan tahi tulla siirretyksi muuanne, ilman että minä
kykenin panemaan rikkaa ristiin hänen hyväkseen. Kirvelevin sydämin
oli minun pakko taipua lyhyeen aselepoon, ja ainoana lohdutuksenani
oli, että Flavia oli hyvin iloinen minun kaksintaisteluja koskevasta
määräyksestäni. Kun lausuin hänelle iloni siitä, että olin kokonaan
voittanut hänen mielisuosionsa, vaati hän minua kieltämään
kaksintaistelut tykkänään ja joka tapauksessa, jos kerta panin arvoa
hänen mielisuosiolleen.

»Odota, kunnes olemme naimisissa», vastasin hymyillen.

Muuan tärkeä seuraus aselevosta ja siihen liittyvästä
salamyhkäisyydestä oli, että Zendan kaupunki oli päivän aikaan
jonkinlainen puolueeton vyöhyke, jossa molemmat riitapuolet voivat
haitatta kohdata toisensa. Kun eräänä päivänä ratsastin sinne Flavian
ja Saptin seurassa, oli minulla kadulla kohtaus, joka tavallaan
oli humoristinen, mutta samalla hämmensi pahasti tuumiani. Meitä
vastaan ajoi näet kaksivaljaikolla mahtipontisen näköinen herra, joka
minut äkättyään nousi vaunuista ja lähestyi hattu kädessä ja syvään
kumarrellen. Se oli Strelsaun poliisipäällikkö.

»Teidän majesteettinne armollinen määräys kaksintaisteluista on
herättänyt meissä mitä hartainta mielenkiintoa», hän vakuutti minulle.

Jos tämä harras mielenkiinto oli tuonut hänet Zendaan, niin päätin
oitis kirvoittaa hänet siitä.

»Sekö on aiheuttanut teidän tulonne tänne, herra poliisipäällikkö?»
kysyin.

»Ei, teidän majesteettinne. Saavuin tänne Englannin lähettilään
pyynnöstä.»

»Mitä Englannin lähettiläällä on täälläpäin asiata?» sanoin huolettoman
näköisenä.

»Eräs hänen maanmiehistään on joutunut kadoksiin, teidän majesteettinne
— hyvin suuressa arvossa pidetty mies. Hänen omaisensa eivät ole
kuulleet hänestä mitään kahteen kuukauteen, ja heillä on syytä otaksua,
että hänet on viimeksi nähty Zendassa.»

Flavia näytti tuskin kuuntelevankaan meitä. Minä en uskaltanut
vilkaista Saptiin.

»Mitä syytä heillä on sellaiseen otaksumaan?»

»Muuan hänen pariisilaisista ystävistään, eräs herra Featherley, on
lähettänyt meille tietoja, joiden perusteella voi pitää todennäköisenä,
että hän on todellakin tullut tänne; ja rautatievirkailijat muistelevat
nähneensä hänen nimensä matka-arkuissa.»

»Mikä hän on miehiään?»

»Jokin herra Rassendyll, teidän majesteettinne», hän vastasi
välinpitämättömästi. Ja vilkaistuaan Flaviaan hän jatkoi matalammalla
äänellä: »Hänen luullaan seuranneen erään naisen jäljissä tänne
asti. Onko teidän majesteettinne kuullut puhuttavan eräästä rouva de
Maubanista?»

»Olen kyllä», vastasin ja katsahdin tahtomattani linnaan päin.

»Hän saapui Ruritaniaan jokseenkin samaan aikaan kuin tuo Rassendyll.»

Minä kohtasin levollisesti poliisipäällikön katseen; hän tiirotti
minuun kysyvästi.

»Sapt», sanoin toverilleni, »minun on puhuttava pari sanaa
poliisipäällikön kanssa. Tahdotteko ratsastaa edeltä prinsessa Flavian
kanssa?» Sitten käännyin jälleen poliisipäällikön puoleen: »Mitä teillä
on sitten minulle kerrottavana?»

Hän tuli aivan kiinni minuun, ja minä kumarruin satulassa häntä kohti.

»Voihan olla mahdollista, että hän oli rakastunut tuohon naiseen»,
kuiskutti tuo armoton mies kiihkeästi. »Ja hänestä ei ole kuultu
sen jälkeen kuiskaustakaan kahteen kuukauteen!» Ja tällä kertaa
poliisipäällikkö vilkaisi vaistomaisesti Zendan linnaa kohti.

»Niin, se nainen on kyllä siellä», sanoin levollisesti; »mutta enpä
luulisi, että herra... mikä hänen nimensä nyt olikaan?... että herra
Rassendyllkin olisi siellä.»

»Herttua ei kärsi kilpailijoita, teidän majesteettinne!» kuiskutti
juttutoverini.

»Ei, siinä olette oikeassa», vastasin aivan vilpittömästi. »Mutta minun
täytyy sanoa, että tuo on jokseenkin vakava syytös.»

Hän huiskautti kättään anteeksipyytelevästi.

»Ja tämä on kokonaisuudessaan hyvin vakava juttu», kuiskutin hänelle
takaisin. »Palatkaa te jälleen Strelsauhun.»

»Mutta entäpä jos pääsen täällä jäljille, teidän majesteettinne?»

»Palatkaa vain Strelsauhun», minä toistin. »Sanokaa lähettiläälle, että
olette jäljillä, mutta että teidän tarvitsee saada olla rauhassa viikko
tai pari. Sillä aikaa minä itse tunnustelen asiaa.»

»Lähettiläs oli hyvin tiukka, teidän majesteettinne!»

»Rauhoittakaa häntä, miten paraiten osaatte. Kuulkaahan nyt — jos
teidän epäluulossanne tosiaankin on perää, niin huomaattehan, että
tätä asiaa on ajettava niin varovaisesti kuin suinkin. Me emme millään
ehdolla saa hankkia mitään häpeäjuttua niskaamme. Palatkaa takaisin
vielä tänä iltana.»

Hän lupasi totella minua, ja minä ratsastin seuralaisten! luo. Olikin
totta tosiaan tuiki tarpeen keskeyttää parin viikon ajaksi tutkistelut
minun mahdollisesta olinpaikastani, sillä tuo terävänokkainen
virkaherra oli jo haistanut totuutta hyvin läheltä. Hänestä voi
tarpeen tullen olla suurtakin apua; mutta jos hän nyt sai toimia,
niin kuninkaan voisi käydä huonosti. Minä kirosin sydämessäni George
Featherleytä, jonka herkeäkielisyys oli saanut tämän hämmingin aikaan.

»Noo?» sanoi Flavia. »Saitko jo toimitettua asiasi poliisipäällikön
kanssa?»

»Sain toki» vastasin; »mutta palatkaamme nyt takaisin, sillä muuten
joudumme jo veljeni kamaralle.»

Me olimmekin jo tulleet kauppalan toiseen päähän, mistä linnaan vievä
tie alkoi kiivetä harjua pitkin. Me seisautimme hevosemme ja ihailimme
vanhojen muurien jykevää kauneutta. Sitten näimme jonkun saattueen
tulevan linnasta päin mäkeä alas.

»Ratsastakaamme kotia», kehoitti Sapt kiireisesti.

»Minä viipyisin kernaasti tässä vähän aikaa», sanoi Flavia, ja minä
jäin hänen vierelleen.

Nyt voimme tarkemmin nähdä saattueen. Ensiksi tuli kaksi palvelijaa
ratsain, mustissa hopeanauhaisissa livereissä. Sitten seurasi neljän
hevosen vetämät vaunut, joissa oli mustalla paarivaatteella peitetty
ruumisarkku, ja takana ratsasti mustapukuinen mies hattu kädessä.
Flavia laski kätensä minun käsivarrelleni.

»Tuossa kai tuodaan yhtä niistä herroista, jotka saivat surmansa siinä
taistelussa?» hän kuiskasi.

Minä viittasin ratsurengillemme. »Ratsastakaa vastaan kysymään, ketä
siellä tuodaan.»

Mies karautti mäkeä ylös, ja minä näin hänen käyvän puhuttelemaan
takana ratsastavaa herraa.

»Sehän on Rupert Hentzau», kuiskutti Sapt.

Nuori Rupert se olikin, ja hän näkyi antavan toisille merkin pysähtyä
ja ratsasti sitten minua kohti. Hän näytti hyvin murheelliselta ja
kumarsi minulle syvään ja kunnioittavasti. Mutta äkkiä hän hymyili,
ja minäkin vedin suuni hymyyn, sillä ukko Sapt oli työntänyt kätensä
vasempaan povitaskuunsa, ja me kumpikin arvasimme, mitä kapinetta hän
siellä piilotti.

»Teidän majesteettinne haluaa tietää, ketä me tuolla saatamme», sanoi
Rupert. »Se on rakas ja suuresti murehdittu ystäväni Albert Lauengram.»

»Kukaan ei murehdi tuon onnettoman jutun tähden syvemmin kuin minä»,
sanoin; »siitä todistaa uusin määräyksenikin, jota tahdon toteltavan.»

»Se miesparka», huokasi Flavia lempeästi, ja Rupert vilkui häneen
palavin silmin. Tuo pisti vihakseni; en tahtonut, että Rupert Hentzau
saisi edes katseellaankaan tahrata hänen puhtauttaan. Mutta sen tuo
vintiö teki, ja uskalsipa tuijotella häneen julkean ihailevasti aivan
minun nähteni.

»Minä kiitän teidän majesteettianne armollisista sanoistanne», hän
lausui. »Suren syvästi ystäväni äkkiloppua. Mutta toisetkin, teidän
majesteettinne, saavat ehkä pian maata samalla tapaa kuin hän nyt
makaa.»

»Sitä on meidän kaikkien hyvä pitää mielessä», vastasin.

»Niin — yksin kuninkaillekin se tekee hyvää, teidän majesteettinne»,
jatkoi tuo vintiö hurskaaseen sävyyn, ja minä kuulin vanhan Saptin
kiroovan hiljaa.

»Ah, se on totta —», sanoin; »kuinka veljeni nyt jaksaa?»

»Hän on jo parempi, teidän majesteettinne.»

»Se ilahduttaa minua.»

»Hän toivoo olevansa pian siksi virkeä, että jaksaa lähteä Strelsauhun.»

»Hän on siis vielä toipilastilassa?»

»Niin; hänellä on vielä pari pikku harmia kärsittävänä», vastasi tuo
häpeämätön nulikka mitä laupiaimmalla äänellä.

»Sanokaa hänelle minulta terveiset», virkkoi Flavia, »että toivon hänen
niistäkin pian selviytyvän.»

»Teidän kuninkaallisen korkeutenne toivomus käy aivan yhteen minun
oman hartaan mielihaluni kanssa», sanoi Rupert ja katsoi häneen niin
julkeasti, että Flavia punastui.

Minä tervehdin kiireisesti jäähyväisiksi, ja Rupert kumarsi
satulannuppiin asti ja ratsasti takaisin. Äkillinen päähänpisto sai
minun karauttamaan hänen jälkeensä. Hän kuuli sen ja käänsi ratsunsa
ympäri. Ilmeisesti hän pelkäsi, että minulla oli jokin koiranjuoni
mielessä, vaikka hänen olisi tuskin tarvinnut mitään sellaista pelätä.

Hän katseli minuun uhittelevasti hymyillen ja ratsasti sitten äkkiä
vastaani.

»Minä olen aseeton», hän sanoi, »ja ukko Sapt voi nyt huoleti ampua
minut.»

»Siitä ei pelkoa», vastasin.

»Piru teidät kerrankin periköön!» hän lausui sydämellisesti.
»Kuulkaahan, tuonaan toin teille erään tarjouksen herttualta.»

»Minä en tahdo kuulla mistään tarjouksista mustan Mikon taholta», minä
sanoin.

»Kuulkaapa sitten minun tarjoukseni!» Hän kumartui korvaani ja
kuiskasi: »Käykääpä täydellä todella linnan kimppuun ja antakaa Saptin
ja Fritzin olla etunenässä.»

»Noo — entä sitten?»

»Sopikaa vain ajasta minun kanssani.»

»Niin, teihinhän tosiaankin kannattaa luottaa!»

»Minä puhun nyt todellisista toimista. Sapt ja Fritz saavat surmansa,
musta Mikko — se hornan koira! — saa surmansa, vanki — joksi te häntä
tyydytte nimittämään — lähtee taivaaseen Jaakopin portaita myöten —
ha-haa, nehän te jo tunnettekin! Sitten jää ainoastaan kaksi miestä
jälelle — minä, Rupert Hentzau, ja te, Ruritanian kuningas!»

Hän keskeytti, mutta jatkoi sitten kiihkeydestä värisevällä äänellä:

»Eikös sellaisia kortteja kelpaa pitää käsissään? Kruunu ja prinsessa
voitettavananne! No niin — ja voimmehan vielä lisätä, että minä saan
vaatimattoman palkkion ja teidän majesteettinne ikuisen kiitollisuuden.»

»Totta tosiaan — niin kauan kuin te olette maan päällä, voi sanoa
helvetin olevan herraansa vailla.»

»Ajatelkaa nyt toki tarkemmin asiaa», hän jatkoi. »Ja se minun täytyy
sanoa teille, että minun on vietävän vaikea irroittaa silmiäni tuosta
tytönnypykästä.» Hänen ilkeistä silmistään kävi jälleen mustia
salamoita Flaviaa kohti.

»Tiehenne siitä!» ärjäsin, mutta seuraavassa tuokiossa en kuitenkaan
voinut olla hymyilemättä hänen silmittömälle julkeudelleen. »Aiotteko
te kavaltaa herranne ja mestarinne?» kysyin sitten.

Hän kiroili ja mainitsi Michaelia nimellä, joka ei ollut lainkaan
sopiva laillisen, vaikkapa vain morganaattisen avioliiton hedelmälle,
ja sanoi sitten miltei tuttavalliseen ja näköjään ystävälliseen sävyyn:

»Jos tahdotte tietää, niin hän on minun tielläni. Se elukka rohkenee
olla mustasukkainen! Olin vähällä seivästää hänet eilen illalla
miekkaani — hän sattui tulemaan väliin kerrassaan sopimattomaan aikaan.»

Minä hillitsin itseäni hyvästi — vain sillä tapaa sain jotakin tietää.

»Oliko siinä leikissä jokin nainen mukana?» kysyin välinpitämättömästi.

»Olipa niinkin, ja vietävän korea naikkonen lisäksi», hän sanoi. »Te
olette nähnytkin hänet.»

»Ahaa — se taisi varmastikin olla eräässä teeseurassa, jolloin teidän
ystävänne sattuivat joutumaan väärälle puolelle pöytää.»

»Mitäpä muuta voi odottaakaan sellaisilta poropeukaloilta kuin Detchard
ja de Gautet ovat? Olisinpa suonut itse olleeni silloin mukana!»

»Noo — ja herttua sitten sekaantui teidän leikkiinne?»

»Ei», vastasi Rupert miettiväisesti; »aivan niin ei juuri voisi sanoa.
Minä se pikemminkin tahdoin sekaantua hänen leikkiinsä.»

»Pitääkö tuo nainen sitten enemmän herttuasta?»

»Sen se typerä narttu juuri tekeekin! No niin, mutta miettikääpä vain
tarkemmin minun tarjoustani.» Hän kumarsi, kannusti hevostaan ja
karautti ystävänsä ruumiin perään.

Minä ratsastin takaisin Flavian ja Saptin luo, ja ajatukseni
askartelivat tuossa merkillisessä miehessä. Olen tuntenut paljonkin
kehnoja ihmisiä; mutta Rupert Hentzaulla oli niiden joukossa kerrassaan
erikoinen asema. Jos tapaatte jonkun samanlaisen muualla, niin iskekää
häntä heti kaulukseen ja hirttäkää se vietävä ensimmäiseen puuhun. Sen
minä sanon, joka tunnen tuon tyypin!

»Hän on aika kaunis, eikö totta?» sanoi Flavia.

Hän ei tietystikään tuntenut Rupertia samoilta puolilta kuin minä;
mutta sittenkin hölmistyin suuresti, sillä minusta olisi tuon junkkarin
julkean katseen pitänyt pikemminkin harmittaa kuin miellyttää häntä.
Mutta rakas Flaviani oli nainen, ja siksi hän ei suuttunut siitä.
Päinvastoin hänestä nuori Rupert oli kaunis poika, ja sellainen se
hornankekäle tosiaan olikin.

»Hän näytti suuresti surevan ystävänsä kuolemaa», lisäsi Flavia.

»Hän saa kohta enemmän syytä surra omaa kuolemaansa», virkkoi Sapt ja
naurahti tuimasti.

Minä pysyin happamena; se oli ehkä aivan järjetöntä, sillä eihän
minulla ollut sen enempää oikeutta kuin Rupertillakaan katsella
Flaviata lemmekkäin katsein. Ja minun happamuuteni jatkui aina
Tarlenheimiin tuloon saakka, kunnes Flavia, Saptin jättäydyttyä meistä
vähän jälelle, ratsasti aivan kiinni minuun ja sanoi hellästi ja
katuvaisesti naurahtaen:

»Rudolf, minä rupean itkemään, jollet jälleen hymyile minulle. Mistä
sinä oikein olet pahalla päällä?»

»Minua vain suututti se, mitä tuo nulikka minulle äsken sanoi»,
vastasin; mutta minä katsoin häntä suoraan kasvoihin ja hymyilin, kun
tulimme portille ja laskeusimme alas satulasta.

Siellä tuli palvelija vastaamme ja antoi minulle kirjeen, jonka
kuoressa ei ollut lainkaan osoitetta.

»Minulleko tämä on?» kysyin.

»Niin, teidän majesteettinne, jokin renki toi sen tänne.»

Kirje kuului seuraavasti:

 »Johann toimittaa tämän perille. Minä olen jo kerran ennen varoittanut
 Teitä. Niin totta kuin Jumala elää, ja niin totta kuin olette mies,
 niin pelastakaa minut tästä ryövärienluolasta!»

                                               A. de M.»

Minä ojensin kirjeen Saptille; mutta tuo sitkeä, suorasukainen vanhus
vastasi säälittävään avunpyyntöön vain seuraavasti:

»Kenenkä syy, että narttu on sinne joutunut?»

Kun en arvannut itsekään olevani vallan nuhteeton, arvelin voivani
tuntea sääliä Antoinette de Mauban parkaa kohtaan.




KUUDESTOISTA LUKU.

Epätoivoinen suunnitelma.


Koska olin jo näyttäytynyt ratsain Zendassa ja puhellut Rupert
Hentzaun kanssa, en tietystikään enää voinut teeskennellä sairautta.
»Parantumiseni» vaikutuksia voi kohta huomata Zendassa; linnan
varusväkeä ei enää näkynyt kaupungilla, ja jotkut miehistäni, jotka
olivat liikuskelleet linnan lähellä, kertoivat vartioinnin siellä
olevan ankaran. Rouva de Maubanin surullinen tilanne liikutti syvästi
mieltäni; mutta minusta tuntui olevan yhtä vaikea auttaa häntä kuin
kuningastakin. Michael uhmaili minua julkisesti, ja vaikka hänkin
oli jo liikkunut linnansa ulkopuolella, piti hän nyt vähemmän väliä
sopivaisuudesta kuin siihen saakka eikä lähettänyt minulle enää
anteeksipyytelyjä sen johdosta, ettei ollut käynyt kuningastaan
tervehtimässä.

Aika kului joutilaisuudessa, vaikka kaikki viivyttely oli turmioksi;
sillä oma kohdakkoinen katoamiseni tuli sen kautta herättämään sitä
suurempaa huomiota, ja Strelsaussa nousi iso nurku sen johdosta, että
yhä vielä viivyttelin palaustani pääkaupunkiini. Nurkuminen olisi
ollut vielä äänekkäämpikin, jollei olisi tiedetty Flavian olevan minun
luonani; ja senvuoksi minä tyydyin hänen läsnäoloonsa, vaikken olisi
mitenkään tahtonut hänen olevan niin lähellä vaaranpaikkaa ja vaikka
jok'ainut päivä tätä ihanata yhdessäoloa pani minun kärsivällisyyteni
yhä kovemmalle koetukselle. Lisäksi tuli vielä, että molemmat
neuvonantajani, Strakencz ja kansleri, joka oli asian aikain tullut
Strelsausta pehmittämään minua, eivät antaneet minulle siunaamankaan
rauhaa hoputuksiltaan, että minun oli kiiruimmiten määrättävä
kihlaukseni päivä — kihlausta pidetään täällä näet miltei yhtä sitovana
kuin vihkimystä itseään. Minun oli pakko antaa myöten, ja määrätä tuo
päivä kahden viikon päähän; silloin julkaistaisiin meidän kihlauksemme
juhlallisesti Strelsaun tuomiokirkossa. Kun tämä tuli tunnetuksi,
oli ilo suuri Ruritanian maassa. Olin varma, että vain kaksi miestä
sen johdosta harmitteli, nimittäin musta Mikko ja minä itse, ja että
ainoastaan yksi mies ei tietänyt siitä mitään — se mies, jonka nimeä
minä kannoin, Ruritanian kuningas.

Kuulin myöskin, minkä vaikutuksen tämä uutinen oli tehnyt Zendan
linnassa; sillä kolmea päivää myöhemmin sai Johann, joka mielellään
ahnehti rahoja, vaikka henkilön oli hänelle rakas, taas tilaisuuden
käväistä luonani. Hän oli ollut herttuan luona, kun tuo tieto tuotiin
tälle. Mustan herttuan kasvot olivat käyneet vielä mustemmiksi, ja
hän oli päästänyt karkean kirouksen. Eikä hän käynyt iloisemmaksi
siitäkään, että nuori Rupert vannoi jo kauan sitten tietäneensä minun
vakavista aikeistani ja onnitteli ivallisesti rouva de Maubania sen
johdosta, että tämä täten pääsi kilpailijattarestaan. Michael oli
tavannut miekkansa kahvaa, kertoi Johann, mutta siitä Rupert ei ollut
piitannut pikkuistakaan; hän oli vain hämännyt herttuata sillä, että
tämä oli nostanut Ruritanian valtaistuimelle paremman kuninkaan kuin
sillä oli istunut moniin aikoihin.

»Ja annappa kun», oli tuo hirtettävä vintiö lisännyt vilkutellen
merkitsevästi silmää suuttuneelle herralleen, »piru lähettää
prinsessalle komeamman miehen kuin taivas milloinkaan olisi valinnut
hänelle — ja se on totta, kautta autuuteni!»

Silloin oli Michael tiuskaissut hänelle tuikeasti, että hänen oli
tukittava siivosti suunsa ja laputettava joutuin tiehensä; mutta Rupert
oli ensin lemmekkäästi suudellut rouvan kättä, herttuan vihaisesti
mulkoillessa heitä.

Tämä oli Johannin tiedoituksen valoisa puoli; mutta sitten seurasi
vakavampi. Olihan selvää, että jos Tarlenheimissa piti kiiruhtaa
toimimaan, niin oli Zendassa ainakin yhtä kiirettä. Sillä kuningas
oli hyvin huonona; Johann oli nähnyt hänet — hän oli hyvin laihtunut
ja kykeni tuskin enää liikkumaankaan. Nyt ei ollut enää puhettakaan,
että jotain toista miestä voisi erehtyä luulemaan häneksi. Zendassa
oltiin hänestä niin levottomia, että Strelsausta oli lähetetty
noutamaan lääkäriä; ja kun lääkäri oli ollut kuninkaan luona, oli hän
palannut kalpeana ja vapisten ja pyytänyt herttualta mitä hartaimmin,
että hänet vapautettaisiin toimimasta koko asiassa; mutta siihen ei
Michael ollut suostunut, vaan pidättänyt hänet vankina ja vannonut,
että hänen henkensä oli turvassa, jos kuningas eli niin kauan kuin
herttua sitä halusi — ja kuoli, milloin herttua sen tahtoi —, muuten
ei. Sitten oli lääkäri taivuttanut heidän sallimaan rouva de Maubanin
hoitaa kuningasta, niinkuin vain nainen voi tehdä. Mutta hänen henkensä
riippui kuitenkin vain hiuskarvasta, sillä aikaa kuin minä olin
terve ja vahva ja vapaa. Siksipä oli mieliala Zendassa hyvin synkeä,
ja harvoin siellä enää puheltiinkaan, paitsi kun miehet riitelivät
ja haukkuivat toisiansa, mihin he olivat hyvin taipuvaisia. Mutta
mitä enemmän toiset masentuivat, sitä iloisempana kulki nuori Rupert
ympärinsä, iloinen laulu ja pirullinen hymy aina huulillaan, ja hän
nauroi niin että oli haljeta, sanoi Johann; niin että herttuan täytyi
aina panna Detchard vahtimaan kuningasta, silloin kuin rouva de Mauban
oli tämän luona — missä veljeni muuten tekikin viisaasti. Kaiken tämän
Johann kertoi meille, ja hän sai rahansa; mutta hän rukoili saada jäädä
meidän luoksemme Tarlenheimiin, jottei hänen tarvitsisi enää palata
jalopeuranluolaan. Me emme kuitenkaan tarvinneet häntä kotona niin
hyvin kuin Zendassa; ja vaikka en tahtonut pakottaakaan häntä sinne
palaamaan, sain hänet kuitenkin taipumaan lisäämällä lahjuksia. Hän
otti viedäkseen rouva de Maubanille sanan, että hän tilaisuuden tullen
lausuisi lohduttavan sanan kuninkaalle. Jännitys on sairaille ihmisille
kipeä asia, mutta epätoivo on sitäkin pahempi; ja voihan käydä niinkin,
että kuningas kuolisi pelkästä toivottomuuden painostuksesta. Minun ei
muuten onnistunutkaan saada koskaan tietää, mikä tauti häntä oikein
vaivasi.

»Millä tapaa kuningasta nyt vartioidaan?» kysyin, kun tulin
ajatelleeksi, että kuusikosta kaksi sekä Max Holf olivat nyt kuolleet.

»Detchard ja Bersonin vahtivat häntä yöllä, Rupert Hentzau ja de Gautet
päivällä.»

»Kaksiko niitä vain on kerrallaan?»

»Niin; mutta molemmat toiset ovat aivan heidän kohdallaan yläkerrassa,
niin että he kuulevat oitis, kun toiset huutavat tai viheltävät.»

»Yläkerrassa aivan vankihuoneen kohdalla? Siitä en tiennytkään. Onko
heidän huoneensa ja vahtihuoneen välillä mitään suoraa käytävää?»

»Ei; sieltä pitää mennä portaita alas ja sitten nostosillan kohdalla
olevasta ovesta sisään kellariin.»

»Onko se ovi lukittu?»

»On, ja vain noilla neljällä herralla on siihen avain.»

Minä kävin lähemmäksi häntä.

»Onko heillä myöskin avain kuninkaan komeron akkunaristikkoon?» kysyin
kuiskaten.

»Se on varmastikin vain Detchardilla ja nuorella Hentzaulla.»

»Missä herttua sitten asuu?»

»Hän asuu uuden linnan ensi kerroksessa. Hänen huoneistonsa on oikeaan
käteen tultaessa nostosiltaa kohti.»

»Entä rouva de Maubanin huoneisto?»...

»Vastakkaisella eli vasemmalla puolella, mutta hänen ulko-ovensa aina
lukitaan, kun hän on tullut sisään.»

»Siksikö, että hän pysyisi sisällä?»

»Niin, tietysti.»

»Eikö mistään muusta syystä?»

»Ehkäpä — mahdollisesti.»

»Herttuallako se avain on?»

»Niin, ja nostosilla vedetään aina ylös yöksi; ja siihenkin on
herttualla yksin avain, niin ettei sitä voida laskea vallihaudan yli,
ilman että on ensin käyty pyytämässä häneltä avain.»

»Missä te makaatte?»

»Eteishuoneessa, yhdessä viiden muun palvelijan kanssa.»

»Ovatko ne asestettuja?»

»Niillä on vain keihäät. Herttua ei tahdo uskoa meille ampuma-aseita.»

Nyt tein viimein rivakan päätöksen. Kapuaminen Jaakopin portaita pitkin
oli minulta surkeasti epäonnistunut; senvuoksi minun täytyi yrittää
toista keinoa.

»Minä olen luvannut teille sata puntaa», sanoin Johannille. »Mutta minä
annan teille tuhannen, jos ylihuomista vastaisena yönä teette sen, mitä
teiltä pyydän. Mutta sanokaahan ensiksi, tietävätkö toiset palvelijat
lainkaan, kuka teidän vankinne on?»

»Ei, ne luulevat, että se on jokin herttuan vihamies.»

»Ne eivät siis yhtään epäile, että minä en olisi kuningas?»

»Kuinka ne sellaista voisivat uskoa?»

»Kuulkaahan nyt tarkoin! Ylihuomis-yönä kello kahdelta pitää teidän
avata linnan valtaovi. Mutta sen täytyy tapahtua täsmälleen kello
kaksi.»

»Oletteko te silloin siellä?»

»Älkää kyselkö mitään — tehkää vain, mitä teille sanon. Sanokaa, että
tahdotte tuulettaa eteishuonetta, tai mitä vain keksitte.»

»Pitääkö minun pujahtaa ulos ovesta, heti kun olen avannut sen?»

»Pitää; juoskaa ulos niin sukkelaan kuin pääsette. Sitten vielä yksi
asia! Viekää tämä kirje sille rouvalle — se on kirjoitettu ranskaksi,
niin ettette voi lukea sitä — ja pyytäkää häntä tekemään tarkoin niin
kuin kirjeessä sanotaan, jos hänen henkensä on hänelle rakas.»

Mies vapisi, mutta täytyihän minun luottaa hänen rohkeuteensa ja
rehellisyyteensä. En saanut enää yhtään viivytellä, sillä minä pelkäsin
kuninkaan pian kuolevan.

Miehen mentyä kutsutin Saptin ja Fritzin puheilleni ja ilmaisin heille
tuumani. Sapt pudisteli epäilevästi päätään.

»Miksi ette voi odottaa?» hän kysyi.

»Entä jos kuningas kuolee heidän käsiinsä?»

»Michaelin voi tulla pakko ruveta toimimaan ennen sitä.»

»Sitten voi kuningas jäädä henkiin», sanoin.

»No, mitä pahaa siinä olisi?»

»Entä mitä tapahtuu kahden viikon perästä?» kysyin kuivasti.

Sapt puraisi viiksiään.

Äkkiä laski Fritz von Tarlenheim kätensä olalleni.

»Yrittäkäämme sentään teidän keinoanne», hän sanoi.

»Niin, teidän on oltava mukana.»

»Minä lähden kyllä, mutta jääkää te kotiin vartioimaan prinsessaa.»

Vanhan Saptin silmät välkkyivät.

»Meidän täytyy päästä keinolla millä hyvänsä Michaelin kimppuun», hän
sanoi; »mutta annappa kun teidät tapetaan yhdessä kuninkaan kanssa,
niin mikä sitten perii meidät eloon jääneet?»

»Silloin teidän on palveltava kuningatar Flaviaa», vastasin; »ja omasta
puolestani toivoisin, että minäkin saisin tehdä samaa.»

Lyhyt äänettömyys seurasi. Ukko Sapt sen katkaisi surumielisellä
älähdyksellä, joka kuitenkin hänen tahtomattaan vaikutti niin
koomillisesti, että Fritzin ja minun täytyi hymyillä. Hän sanoi:

»Miksi kaiketi tuhattulimmaisen nimessä ei vanha Rudolf III nainut sitä
teidän — isomummonneko se oli?»

»Kuningasta yksin meidän nyt täytyy ajatella», sanoin.

»Se on oikein», ehätti Fritz.

»Sitäpaitsi», minä jatkoin, »vaikka olen ollutkin petturi toisen miehen
hyväksi, en tahdo kuitenkaan olla petturi oman pussini hyväksi. Jollei
kuningas ole hengissä ja kanna kruunua ennen kihlauspäivää, niin minä
sanon totuuden koko maailmalle, tapahtukoon sitten mitä tapahtuu!»

»Niin, niin — mikäpä tässä muukaan auttaa», huoahti Sapt.

Olin miettinyt seuraavanlaisen suunnitelman. Vahva sotaväenosasto
hiipisi Saptin johdolla linnan portille. Jos nämä sotilaat
keksittäisiin liian aikaisin, tuli heidän surmata jok'ainoa
vastaansattuva vihollinen, mutta vain miekkoja käyttäen, sillä
en tahtonut ammuttavan. Jos kaikki kävisi hyvin, joutuisivat he
valtaovelle parahiksi, kun Johann avaisi sen. Sitten he ryntäisivät
sisään ja nujertaisivat linnan palvelijat, jollei jo heidän pelkkä
ilmaantumisensa ja kuninkaan nimen käyttäminen riittäisi säikyttämään
miehiä. Samassa silmänräpäyksessä — ja se oli tärkein kohta koko
suunnitelmassani — piti kimakan naisen hätähuudon kajahtaa Antoinette
de Maubanin huoneesta. Hän huutaisi taukoamatta: »Apuun! Apuun!
Michael, tulkaa auttamaan!» ja mainitsisi Rupert Hentzaun nimeä. Tämän
kautta toivoimme Michaelin säntäävän raivostuneena ulos viereisistä
huoneistaan ja lankeavan elävänä Saptin käsiin. Huutojen piti yhä
jatkua; minun mieheni laskisivat nostosillan alas; ja olisipa kummaa
jollei Rupert, kuullessaan nimeään huudeltavan, itse joutuisi alas
makuuhuoneestaan ja yrittäisi juosta sillan yli uuden linnan puolelle;
sattuman varaan jätettiin, seuraisiko myöskin de Gautet hänen perästään.

Ja entä sitten, kun Rupert oli laskenut jalkansa nostosillalle? Silloin
tulisi minun vuoroni. Sillä minua halutti uudistaa uintiretkeni
vallihaudan yli, ja jotta en liiaksi väsyttäisi itseäni, aioin ottaa
pienet tikapuut myötäni, joilla uimasilla ollessani lepuuttaisin
käsivarsiani ja joita myöten kapuaisin vedestä ylös. Ajattelin jättää
ne muuria vastaan aivan sillan viereen, ja kun silta oli laskettu alas,
aioin kavuta portaitani rajaten ylös sille; ja jos Rupert tai de Gautet
sitten pääsisivät tulemaan sillan yli, niin olisi se vain onneton
sattuma eikä suinkaan minun vikani. Heidän saatua surmansa jäisi vain
kaksi miestä jäljelle, ja niistä me toki selviäisimme. Meidän piti
jollain tapaa käsittää sen oven avain, joka vei vankilasuojiin. Ehkäpä
molemmat eloonjääneet vanginvartijat silloin ryntäisivät ulos. Mutta
jos he tarkoin noudattivat saamaansa määräystä, niin riippui kuninkaan
henki siitä, kuinka joutuin me kerkisimme särkemään ulomman oven;
ja minä kiitin Jumalaa, että Detchardilla, eikä Rupert Hentzaulla,
oli silloin vahtivuoro; sillä vaikka Detchard olikin kylmäverinen,
armoton ja rohkea mies, ei hänellä kuitenkaan ollut Rupertin säkenöivää
uljuutta ja hillittömyyttä. Sitäpaitsi hän se noista veijareista jos
kuka todella piti mustasta Mikosta, joten voi olettaa hänen jättävän
kuninkaan vahtimisen Bersoninin toimeksi ja ryntäävän sillalle
päästäkseen herransa apuun.

Tällainen se oli minun epätoivoinen suunnitelmani. Jotta vihollinen
pettyisi huolettomaksi meistä, käskin valaisemaan linnamme kaikki
suojat, jotta meidän luultaisiin viettävän yömme iloisissa kemuissa;
soiton piti raikua läpi yön ja väkemme liikkua edestakaisin. Strakencz
joutuisi ratkaisevaksi yöksi luoksemme, ja hänen piti salata meidän
retkemme Flavialta. Jollen minä palaisi aamuksi, tuli marskin marssia
suuren sotavoiman kera aivan julkisesti linnaan ja vaatia kuninkaan
luovuttamista. Jollei mustaa Mikkoa enää ollut elossa — jota epäilin —,
niin hänen tuli saattaa Flavia niin pian kuin mahdollista Strelsauhun
ja julistaa siellä tieto Michaelin valtiokavalluksesta ja kuninkaan
kuolemasta ja kutsua kaikki uskolliset ja rehelliset kansalaiset
prinsessan lippujen alle. Viimeksimainitsemani vaihtoehto minusta
tuntuikin todennäköisimmältä, sillä jokseenkin varmana pidin, ettei
kuninkaalla eikä minulla eikä mustalla Mikolla ollut enää enempi kuin
yksi päivä elettävänä. No niin, jos musta Michael sai surmansa ja jos
minä, »komeljantti», surmasin Rupert Hentzaun omalla kädelläni ja
sitten sain itsekin surmani, niin näyttipä kaitselmus menettelevän
Ruritaniaa kohtaan niin leppeästi kuin näissä oloissa oli mahdollista,
vaikkapa se oli vaatinutkin kuninkaan hengen; ja siitä että omakin
loppuni samoin tuli olemaan mahdollisimman leppeä, en tällä erää
kyennyt tinkimään pois mitään.

Oli jo tullut myöhä, kun vihdoin pääsimme yksimielisyyteen
suunnitelmastani, ja sitten minä lähdin prinsessan puolelle. Hän oli
tänä iltana hyvin vakava ja mietteissään; mutta kun toivotin hänelle
hyvää yötä, kietoi hän intohimoisesti käsivartensa kaulaani ja oli
yhdellä haavaa ujo ja onnellinen ja ylpeä pannessaan sormuksensa
minun sormeeni. Minulla oli kuninkaan sormus; mutta sen lisäksi oli
pikkusormessani sileä kultasormus, johon sukumme tunnuslause oli
kaiverrettu. Sen irroitin ja sovitin hänen sormeensa ja irroittauduin
sitten hänen syleilystään. Hän peräytyi askeleen taapäin ja katseli
minua suurin, kostein silmin.

»Pidä se sormus sormessasi, vaikka kuningattarena kantaisit toistakin
sormusta», sanoin.

»Mitä muuta minä voisinkaan kantaa! Tämä on oleva sormessani siksi
kunnes kuolen — ja vielä senkin jälkeen», hän sanoi ja suuteli sormusta.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Nuori Rupert huvitteleikse sydänyön aikaan.


Ilta oli kaunis ja kuulea. Olisin toivonut usvaista säätä, kuten oli
ollut ensimmäisellä uimaretkelläni linnankaivannossa, mutta tällä
kertaa kohtalo oli minulle vastainen. Toivoin kuitenkin voivani
pysytellä muurin varjossa ja välttyä näkymästä niihin akkunoihin, jotka
olivat vallihautaan päin. Jos viholliseni kävivät tarkkaamaan hautaa,
meni suunnitelmani myttyyn; mutta sitä en osannut pelätä. He uskoivat,
että Jaakopin tikapuut olivat turvatut kaikkia hyökkäyksiä vastaan.
Johann oli itse ollut muuraamassa niitä kiinni kellarinseinään niin
lujasti, ettei niitä käynyt huojutteleminen puoleen eikä toiseen. Ne
voi hävittää ainoastaan räjäytysaineilla tai kuokilla hakkaamalla,
ja moiseen meluisaan ja aikaa vievään yritykseen ei tietenkään voitu
antautua. Mitäpä vahinkoa siis yksi mies voisikaan vallihaudassa tehdä?
Minä luotin siihen, että jos musta Mikko sattuisi tekemään itselleen
tämän kysymyksen, niin hän varmastikin vastaisi turvallisesti: »Ei
niin vähääkään»; ja vaikkapa Johannkin antaisi minut ilmi, niin hän ei
kuitenkaan tiennyt minun tuumiani, vaan varmasti odottaisi näkevänsä
minut ystävieni etunenässä hyökkäämässä linnan valtaovelta sisään.
Siellä varsinainen vaaranpaikka olikin, vakuutin Saptille.

»Ja siellä te tulette olemaan», lisäsin. »Ettekö ole siihen
tyytyväinen?»

Mutta tyytyväinen hän ei ollut lainkaan. Hän olisi halusta lähtenyt
minun mukaani, mutta siihen minä en suostunut. Yksi mies voi läpäistä
joutumatta ilmi; mutta jos meitä oli kaksi, oli vaaranuhka enemmänkin
kuin kaksi vertaa suurempi. Kun hän jälleen rohkeni viittailla, että
minun henkeni oli valtakunnalle kallis, pyysin häntä tukkimaan suunsa
ja vakuutin vakavasti, että jollei kuningas päässyt hengissä sen yön
seikkailusta, niin en minäkään tahtonut päästä.

Kello kahdeltatoista lähti Saptin osasto Tarlenheimin linnasta
ja poikkesi oikeaan käteen vähäliikkeisille teille, välttääkseen
kulkemasta Zendan kaupungin läpi. Jos hyvin kävi, joutuivat he linnan
edustalle jokseenkin neljännestä vaille kaksi. Heidän tuli jättää
hevoset vähän matkan päähän puihin kiinni ja hiipiä itse linnan
porttisolaan ja olla valmiit hyökkäämään sisään, kohta kuin portti
avattiin. Jollei tätä tapahtunut kello kahden ajoissa, piti heidän
lähettää Fritz Tarlenheim linnan toiselle puolelle. Siellä minä — jos
vielä olin hengissä — kohtaisin hänet, ja yhdessä me punnitsisimme,
kannattiko meidän yrittää vallata linnaa väkirynnäköllä. Mutta jollei
minua siellä tavattaisi, niin heidän piti kaikella kiireellä palata
takaisin Tarlenheimiin, hälyttää sotamarski hereille ja marssia
uudelleen Zendaa vastaan. Sillä jollei minua tavattu, niin se merkitsi,
että olin kuollut; ja minä tiesin, ettei kuningas eläisi viittä
minuuttia kauempaa sen jälkeen kuin minä olin saanut surmani.

Nyt minun on jätettävä Sapt ja hänen ystävänsä omiin hoteisiinsa ja
kerrottava, mitä kaikkea itse toimitin tänä kohtalokkaana yönä. Minä
ratsastin sillä oivalla hevosella, joka kruunauspäivän iltana oli
lennättänyt minut metsästyslinnasta takaisin Strelsauhun. Minulla oli
revolveri satulataskussa ja miekka vyölläni. Ylläni oli iso viitta
ja sen alla lämmin villapaita ja hyvin paksut sukat ynnä keveät
kangaskengät. Olin hieronut koko ruumiini öljyllä ja varannut mukaan
ison konjakkipullon. Yö tosin oli hyvin lämmin. Mutta minä voin joutua
oleksimaan vedessä ehkä kauankin, joten oli tarpeen varustautua
hyvin kylmää vastaan; sillä kylmettyminen ei ainoastaan masenna
miehen miehuutta, silloin kuin hänen pitää kuolla, vaan myöskin hänen
tarmoaan, silloin kuin hänen pitää lähettää toisiakin kuolemaan;
ja vihdoin se iskee häneen kukaties luuvalon, jos taivaan tahto on,
että hän jää henkiin. Minä käärin uumilleni pitkän ja ohuen mutta
vankan nuoran, enkä tietenkään unohtanut tikapuitani. Minä ratsastin
suorempaa tietä kuin Sapt ja jouduin metsän ulkoreunaan noin puoli
yhden tienoissa. Sidoin hevoseni kiinni tiheikköön, jätin revolverin
satulataskuun — sillä mitäpä hyötyä minulla siitä enää oli — ja lähdin
tikapuut kädessä astelemaan vallihaudan partaalle. Sinne tultuani
irroitin köyden uumiltani, kiinnitin sen toisen pään lujasti reunalla
kasvavaan puuhun ja hinauduin alas hautaan. Linnan kello ilmoitti
silloin ajan olevan neljännestä vaille yksi, kun tunsin jalkaini
vajoavan veteen ja heittäysin uimasille, pitäen tikapuita edessäni ja
pysytellen muurin lähellä. Sillä tapaa tulin vanhan ystäväni Jaakopin
portaiden luo ja tunsin muurinperustuksen reunan jalkaini alla.
Ryömin ison torven pimentoon — koetin huojuttaa sitä, mutta se ei
hievahtanutkaan — ja vartosin mitä tuleman piti. — Muistan tunteneeni
tällöin — ei hätää kuninkaan kohtalosta eikä ikävää Flavian luo — vaan
tavattoman tuimaa tupakan nälkää, mutta sitä halua minun ei tietysti
silloin käynyt tyydyttäminen.

Nostosilta oli vielä alhaalla. Minä voin nähdä kirkkaan taivaan
kuumottavan sen kapeiden pohjalautojen raoista. Aivan sillan tasalla,
noin kuuden jalan päässä siitä, näin verhottoman akkunan. Johannin
kertomuksesta päättäen sen täytyi kuulua herttuan huoneistoon, ja
vastakkaisella puolella sillan toisella puolella piti rouva de Maubanin
akkunain sijaita. Naiset ovat huolettomia olentoja, jotka helposti
unohtavat tärkeätkin asiat. Minä rukoilin taivasta, ettei hän mitenkään
unohtaisi, että hänen piti kaikin mokomin joutua törkeän väkivallan
uhriksi täsmälleen kello kaksi. Minua hymyilytti ajatellessani sitä
osaa, jonka olin antanut tässä näytelmässä nuoren ystäväni Rupert
Hentzaun esitettäväksi, mutta olinhan hänelle velkaa kiitoksen
viimeisestä; sillä vielä nytkin täällä veden varassa kykkiessäni tunsin
kipua olkapäässäni, johon hän oli pistänyt puukkonsa kaikkien ystäväini
nähden.

Äkkiä tuli valoa herttuan akkunaan. Koska verhot olivat syrjässä ja
luukut vielä selällään, voin nähdä jonkin verran sisään nousemalla
varovaisesti varpailleni. Akkunan toinen puolisko näkyi olevan auki,
ja siitä katseli joku olento ulos. Minä tunsin Antoinette de Maubanin
muhkean hahmon, ja vaikka hänen kasvonsa olivatkin varjossa, voin
nähdä hänen päänsä kauniit ääriviivat. Minun teki mieleni kuiskuttaa
hänelle: »Muistakaakin, mitä teidän on tehtävä!» mutta en tietystikään
uskaltanut — ja hyvä olikin, etten sitä tehnyt, sillä seuraavassa
tuokiossa tuli akkunaan mieshahmokin ja asettui hänen viereensä.
Tulija koetti kietoa kätensä naisen vyötäisille, mutta notkealla
liikahduksella tämä väistyi syrjään ja nojautui akkunanpieleen, niin
että näin hänen profiilinsa. Arvasin, että mies oli Rupert Hentzau, ja
hänen hiljainen naurunsa osoittikin sen todeksi. Hän kumartui naista
kohti ja kurotti uudestaan käsivartensa häntä tavoittaakseen.

»Hiljempaa, hiljempaa, ystäväiseni!» mutisin hampaitteni välistä.
»Satuitpa tulemaan hiukan liian aikaisin.»

Molempien päät olivat melkein kiinni toisissaan. Arvasin Rupertin
kuiskailevan naiselle; sillä minä näin tämän viittaavan kädellään
kaivantoon ja kuulin hänen sanovan:

»Ennen hyppään tuonne alas.»

Rupert tuli aivan akkunaan ja kurkisti ulos.

»Vesi näyttää siellä niin hirveän kylmältä», hän sanoi »Puhutteko te
aivan vakavissanne, Antoinette?»

Nainen ei vastannut, mikäli minä voin kuulla, ja silloin Rupert lyödä
läimäytti kädellään akkunanpieleen ja nurisi mauruten kuin pilalle
hemmoteltu lapsikakara:

»Piru periköön koko mustan Mikon! Eikö prinsessa riitä hänelle?
Pitääkö hänen saada kaikki itselleen? Mitä hittoa te olette oikein
näkevinännekään tuossa mustilaisessa?»

»Jospa minä kerron hänelle, mitä te hänestä sanotte...» aloitti nainen.

»Kertokaa kaikin mokomin», tokaisi Rupert huolettomasti.

Sitten hän yllätti saaliinsa, karkaamalla hänen kimppuunsa ja
suutelemalla häntä väkisin suulle, ja hän nauroi täyttä kurkkua ja
huusi: »Kas siinä vielä lisää syytä, josta voitte kannella hänelle!»

Jos minulla olisi ollut revolveri matkassa, olisin ollut aika pahassa
kiusauksessa; mutta nyt pelastuin pakostakin siitä ja merkitsin tämän
vain uudeksi laskueräksi Rupertin lopputiliin.

»Ja luuletteko te hänen siitä paljoakaan välittävän?» jatkoi Rupert
naljailuaan. »Tiedättehän, että hän on ihan hullautunut prinsessaan.
Hän ei enää osaa muusta puhuakaan kuin että siltä vietävän
komeljantilta pitäisi kurkku katkaista.»

Ahaa, vai sellainen mieliteko veli Michaelilla oli!

»Ja jos minä teen sen hänen hyväkseen, niin minkä palkinnon arvaatte
hänen minulle luvanneen? Hah, kaunokaiseni!»

Naisparka peitti epätoivoisena kasvot käsiinsä.

»Mutta minä en ole niitä miehiä, jotka malttavat odottaa herkkujaan»,
sanoi Rupert, ja minä näin hänen jälleen aikovan käydä käsiksi naiseen,
kun sisäpuolella ovi kuului avautuvan ja tuima ääni ärähtävän:

»Mitä teillä on täällä tekemistä, Hentzau?»

Rupert käänsi selkänsä akkunaan, kumarsi syvään ja vastasi heleällä,
iloisella äänellään:

»Pyytelen anteeksi teidän viipymistänne. Enhän voinut hyvällä
omallatunnolla jättää kaunista naista yksin.»

Tulijan täytyi olla musta herttua. Siksi hänet kohta tunsinkin, kun hän
lähestyi akkunaa. Hän tarttui Hentzaun käsivarteen.

»Vallihautaan mahtuu muitakin kuin kuninkaita», sanoi hän synkeästi
värähtelevällä äänellä.

»Uhkaileeko teidän korkeutenne minua?» kysyi Rupert.

»Uhkauksia minä harvoin tarjoan kellekään.»

»Mutta Rudolf Rassendyll on saanut kuulla teidän uhkailujanne
yhtäpäätä, ja kuitenkin hän on elävien ilmoilla», pisteli nuori Rupert.

»Onko se minun vikani, että palvelijani ovat typeriä poropeukalolta?»
ärähti Michael kiukkuisesta.

»Teidän korkeutenne ei itse olekaan alistunut vaaraan ansaita
poropeukalon nimeä», vastasi Rupert ivallisesti.

Tuohan oli samaa kuin sanoa herttualle vasten naamaa, että hän itse
arasteli nahkaansa, enkä minä ole koskaan kuullutkaan kenenkään sanovan
totuutta toiselle niin päin silmiä kuin Rupert teki tällöin. Mutta
musta Mikko hillitsi itsensä. Hänen täytyi tietysti näyttää hyvin
tuimalta — minua harmitti, etten sen paremmin nähnyt heidän kasvojaan,
mutta hänen äänensä oli levollinen, kun hän vastasi:

»Jo riittää! Meillä ei ole aikaa riidellä, Rupert. Ovatko Detchard ja
Bersonin paikallaan?»

»Ovat kyllä.»

»Sitten en enää tarvitse teitäkään.»

»Minä en ole ollenkaan väsyksissä, teidän korkeutenne», intti Rupert.

»Suvaitkaa jättää meidät kahdenkesken», sanoi Michael kärsimättömästi.
»Kymmenen minuutin perästä vedetään nostosilta ylös, ja arvaan, ettei
teitä haluta uida kaivannon yli sänkyynne.»

Rupert katosi näkyvistäni, ja ovi kuului avautuvan ja jälleen
sulkeutuvan. Minun suureksi surukseni sulki herttua akkunan. Hän seisoi
vielä hetkisen sen ääressä ja puheli Antoinetten kanssa. Tämä pudisteli
päätänsä, ja herttua kääntyi kärsimättömästi pois akkunasta. Ovi kuului
jälleen käyvän, ja musta Mikko sulki sitten akkunaluukutkin.

»De Gautet! Halloo, de Gautet!» kuului sillalta huudettavan. »Joutukaa
yli, jollette halua kylmää kylpyä, ennenkuin käytte vuoteeseen!»

Se oli Rupertin ääni. Seuraavassa tuokiossa hän ilmestyi de Gautet’n
kera sillalle. Rupert tarttui toveriaan kainaloon, ja keskellä siltaa
hän pysähdytti tämän ja kurkisti kaiteen yli alas. Minä painauduin
Jaakopin portaiden taa.

Sitten tahtoi nuori Rupert huvitella vielä vähän. Hän sieppasi de
Gautet'n taskusta pullon ja vei sen suulleen.

»Siinähän ei ole pisaraakaan, mokoma juopporatti!» hän huudahti
tyytymättömästi ja paiskasi pullon vallihautaan.

Molskahduksesta ja vesikareista päättäen se putosi aivan lähelle
tiilitorven suuta. Rupert otti revolverinsa ja rupesi ammuskelemaan
pulloa kohti. Ensimmäinen luoti ei ottanut pulloon vaan torveen, kolmas
sen sijaan särki pullon. Minä toivoin tuon vintiön tyytyvän siihen,
mutta hän tyhjensi koko makasiinin torvea kohti, ja minä tunsin yhden
luodin suhahtavan tukkani lävitse, kun kyyristyin aivan vesirajaan
torven toiselle puolelle.

»Hei, te siellä sillalla!» huusi joku toisesta päästä minun suureksi
huojennuksekseni.

»Odottakaa silmänräpäys!» vastasi Rupert, ja hän ja de Gautet juoksivat
sillan yli. Sitten se vedettiin ylös ja kaikki oli aivan hiljaista.
Torninkello ilmoitti neljännestä yli yhden. Minä suoristauduin pystyyn,
ojentelin käsivarsiani ja haukottelin.

Arvelen kuluneen kymmenisen minuuttia, kun oikealta puoleltani
kuulin jotakin ääntä. Kurkistin torven yli ja näin tumman hahmon
seisovan sillä ovella, joka vei alas sillalle. Se oli miehen hahmo.
Huolettomasta ryhdistä voin arvata hänet nuoreksi Rupertiksi, joka
oli jälleen liikkeellä. Hänellä oli miekka kädessä, ja hän seisoi
hievahtamatta paikallaan parin minuutin ajan. Mitähän tuo paholaisen
sikiö nyt vehkeili? Hän kuului naurahtavan hiljaa, kääntyi sitten
muuriin päin ja rupesi minun sanomattomaksi ällistyksekseni kapuamaan
sen rintaa alas. Minä voin arvata, että siinä täytyi olla jonkinlaiset
kiviportaat. Rupert oli jo joutunut alimmalle niistä. Sitten hän
pani miekan hampaittensa väliin, käänsi selkänsä muuriin päin ja
hivuttautui aivan äänettömästi alas veteen. Jos vain oma henkeni olisi
nyt ollut kysymyksessä, niin totisesti olisin uinut häntä vastaan.
Olisin niin halusta antautunut taistelemaan hänen kanssaan kahdenkesken
näin ihanana yönä. Mutta minun täytyi ajatella kuningasta! Hillitsin
haluani, mutta vedin syvään henkeä ja vaarinotin hänen puuhaansa mitä
hartaimmalla mielenkiinnolla.

Hän ui rauhallisesti kaivannon yli; myöskin toisella puolella oli
muurissa portaat, joita myöten hän kiipesi ylös. Tultuaan ylösvedetyn
nostosillan alapäässä olevaan porttiaukkoon hän tunnusteli taskuaan
ja otti siitä jotakin esiin. Kuulin hänen sitten avaavan jonkin oven;
mutta en kuullut sen sulkeutuvan hänen jälestään. Joka tapauksessa hän
hävisi näkyvistäni.

Minä pudotin tikapuuni veteen, sillä nyt enää en niitä tarvinnut,
uin sillan juureen, ja nousin muurinrintaan hakattuja kiviportaita
puolitiehen. Jäin siihen heilumaan paljas miekka kädessä ja tähystelin
tarkoin ympärilleni. Herttuan huoneisto oli aivan pimeänä, mutta
sillan toisella puolella olevasta akkunasta helotti valoa. Mutta
risahdustakaan ei kuulunut mistään, ennenkuin linnan iso torninkello
löi puoli kaksi.

Olipa linnassa sinä yönä näemmä muitakin kuin minä valveilla ja juonia
punomassa.




KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Vankila avautuu.


Ilmassa riippuen ei ollut oikein hyvä ajatella ja pohtia asioita;
mutta minulla oli kuitenkin paljon mietittävää. Minä olin astunut
hyvän askeleen eteenpäin, sanoin itselleni. Mitä asiata Rupert
Hentzaulla nyt olikin kummitella linnassa — ja mitäpä semmoinen mies
tähän aikaan päivästä hautoikaan muuta kuin koiran juonia —, niin olin
joka tapauksessa astunut aimo askeleen eteenpäin. Hän oli vallihaudan
toisella puolella, ja minun syykseni jäisi, jos hän enää koskaan saisi
laskea jalkansa sille puolelle, missä kuningas oli. Sitten oli minulla
vielä kolme muuta vastustajaa lukuunotettavana: Detchard ja Bersonin,
jotka olivat vahtivuorossa, ja de Gautet, joka oli levolla. Olisipa
minulla vain ollut vankilan avain! Minä olisin uskaltanut kaikkeni ja
hyökännyt molempien edellisten kimppuun, ennenkuin heidän ystävänsä
ennättivät apuun. Mutta minä olin voimaton. Minun täytyi odottaa,
kunnes omat mieheni joutuivat ja saivat jonkun menemään sillan yli
avaamaan valtaoven. Ja minä odottelin — kuten minusta tuntui runsaan
puoli tuntia; mutta itse asiassa kesti vain ehkä viitisen minuuttia,
ennenkuin tämän jännittävän murhenäytelmän seuraava näytös alkoi.

Uuden linnan puolella oli aivan hiljaista. Herttuan huoneet pysyivät
pimeinä, kun sen sijaan valoa yhä paistoi rouva de Maubanin puolelta.
Sitten kuulin pienen kitisevän äänen; se tuli siltä portilta, joka
vallihaudan toisella puolen vei nostosillalle. Olin kuullut sen hyvin
epäselvästi, mutta sittenkään en voinut siitä erehtyä. Se lähti
avaimesta, jota hitaasti ja varovasti käännettiin lukossa. Kuka
siellä avainta liikutteli? Ja minne johti ovi, jota koetettiin avata?
Ajatuksissani näin oven edessä nuoren Rupertin, avain toisessa kädessä
ja paljas miekka toisessa ja ilkeä hymy huulillaan. Mutta minä en
tiennyt, mikä ovi se oli, enkä myöskään, mitä huvia Rupertilla oli näin
myöhäisenä yönhetkenä hankkeissa.

Mutta pianpa se minulle selvisi, kun seuraavassa silmänräpäyksessä —
ennenkuin mieheni olivat ennättäneet metsänreunasta ulkoportille, ja
ennenkuin Johann oli kerinnyt käydä urakkaansa — äkkiä kuului jyryä
siitä huoneesta, mistä valoa pilkoitti ulos. Kuului siltä kuin olisi
joku paiskannut lampun lattiaan, ja akkuna kävi samassa pimeäksi. Ja
siinä tuokiossa kuului hätääntynyttä kirkunaa: »Apuun! Apuun! Michael,
tulkaa auttamaan!» — ja sitten jälleen uusi hätähuuto.

Jokainen hermo värisi ruumiissani. Seisoin ylimmällä muuriportaalla ja
takerruin oikealla kädelläni kiinni ovikynnykseen, pidellen paljasta
säilää vasemmassa kädessäni.

Yht'äkkiä keksin, että porttiaukko oli siltaa leveämpi; sen toisessa
päässä oli musta loukko, johon mies mahtui juuri seisomaan. Minä
heilahdutin itseni sinne ja asetuin loukkoon. Nyt _minä_ vallitsin
tietä; kukaan ei päässyt kulkemaan uuden ja vanhan linnan väliä vastoin
minun tahtoani. Jälleen kuului kirkunaa. Sitten paiskattiin ovi auki
niin tuimasti, että se jymähti seinää vastaan, ja minä kuulin kiivaasti
kiskaistavan toisen oven rivasta.

»Ovi auki! Mitä pirullista peliä siellä pidetään!» karjui joku — ja
äänestä tunsin huutajan mustaksi herttuaksi!

Hänen huutoonsa vastattiin juuri niillä sanoilla, jotka olin kirjeessä
neuvonut:

»Apuun, Michael — se on Hentzau!»

Herttua kirosi karkeasti ja paiskautui koko ruumiillaan sisempää ovea
vastaan. Samassa tuokiossa kuulin viskattavan pääni päällä olevan
akkunan auki ja äänen huutavan siitä yöhön: »Mitä peijakasta nyt
on merrassa?» Ja sitten kuulin kiireisiä askeleita. Minä puristin
tuimasti miekkani kahvaa. Jos de Gautet tuli tätä tietä, niin väheni,
alkuperäinen kuusikko jälleen yhdellä miehellä.

Sitten kuulin miekkojen kalsketta ja jalkain töminää ja — ei, en
kykene tässä kuvailemaan tapauksia niin sukkelaan kuin ne kävivät,
sillä kaikki tuntui käyvän aivan yht'aikaisesti. Rouva de Maubanin
huoneesta kuului vihainen karjahdus; se oli kuin pahasti haavoitetun
miehen huuto; sitten paiskattiin akkuna auki, ja nuori Rupert ilmestyi
siihen miekka kädessä. Hän käänsi selkänsä ulospäin, ja minä näin hänen
kumartuvan eteenpäin aivan kuin uudestaan hyökätäkseen vastustajansa
kimppuun.

»Ähää, Johann, siinä sait! No, nyt on sinun vuorosi, Michael — hei!»

Johann oli siis siellä. Hän oli tullut auttamaan herttuata! Kuinka hän
silloin voi avata oven minulle? Minua peloitti, että Rupert oli jo
surmannut hänet.

»Apuun!» kuului herttuan ääni heikosti ja käheästi.

Kuulin askeleita yläpuoleltani portailta ja liikettä alhaalta oikealle
käsin kuninkaan vankityrmää kohti. Mutta ennenkuin mitään kerkisi
tapahtua minun puolellani vallihautaa, näin puolisen tusinaa miehiä
lähestyvän uhkaavasti sitä rouva de Maubanin huoneen akkunaa, jossa
nuori Rupert Hentzau seisoi. Hän teki kolme neljä kertaa mainion
käteviä ja uhkarohkeita hyökkäyksiä heitä vastaan, niin että heidän
oli pakko väistyä takaperin ja jättää hänelle vapaata tilaa. Sitten
hypähti hän hymyillen jälleen akkunalaudalle ja heilutti säiläänsä. Hän
oli kuin juovuksissa vuodattamastaan verestä, ja sitten hän hurjasti
nauraen syöksyi suinpäin alas vallihautaan.

Miten hänen siellä kävi? En ennättänyt häntä tarkkaamaan, sillä samassa
näin vierelläni porttiaukossa de Gautet'n laihan naaman, ja viipymättä
edes sekuntiakaan iskin häntä kohti kaikella sillä voimalla, jonka
Jumala on minulle antanut, niin että hän edes sanaakaan tai huokausta
päästämättä kaatui hengetönnä kynnykselle. Minä polvistuin hänen
vierelleen. Missä ne avaimet olivat? Luulin mutisseeni kärsimättömästi:
»Avaimet tänne, senkin roisto.» aivan kuin hän olisi vielä ollut
elossa; ja kun en niitä heti löytänyt, niin — Jumala sen antakoon
minulle anteeksi! — luulen lyöneeni kuollutta miestä vasten kasvoja!

Vihdoinkin löysin avaimet. Niitä oli vain kolme kappaletta. Valitsin
niistä suurimman ja tunnustelin käsiini kellariin vievän oven jykevän
lukon. Työnsin avaimen reikään — ja se kävi siihen. Kiersin sen ympäri,
avasin oven ja suljin sen jälestäni niin hiljaa kuin taisin ja pistin
avaimen taskuuni.

Seisoin jyrkkien portaiden yläpäässä. Seinällä riippui heikosti
tuikuttava öljylyhty. Otin sen käteeni, seisoin hiljaa ja kuuntelin.

»Mitähän hittoa se oli?» kuulin äänen sanovan.

Se tuntui tulevan portaiden alipäässä olevan oven takaa.

Toinen ääni kysyi: »Joko me tapamme hänet?»

Heristin korviani erottaakseni vastauksen, ja huoahdin helpotuksesta
kuullessani Detchardin järeän äänen sanovan: »Odotetaan vähän, muuten
voimme saada harmia, jos iskemme liian aikaisin.»

Lyhyen hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten kuulin jotakin salpaa
työnnettävän varovaisesti syrjään. Sammutin oitis kädessäni olevan
lampun ja ripustin sen jälleen naulaan.

»Täällähän on pimeätä kuin säkissä — lamppu on palanut sammuksiin. Onko
sinulla kynttilätä?» kuului toinen mies sanovan. Se oli Bersoninin ääni.

Kynttilä heillä varmaankin oli, mutta he eivät tulleet sitä koskaan
sytyttäneeksi. Tilinteonhetki oli käsissä, ja minä syöksyin portaita
alas ja sitten ovea vastaan.

Bersonin oli työntänyt salvan syrjään, ja ovi antoi perään.
Belgialainen seisoi keskellä huonetta miekka kädessä, ja Detchard istui
seinäpenkillä. Bersonin ällistyi minun tulostani ja vetäytyi taapäin,
mutta Detchard hyppäsi pystyyn ja sieppasi säilänsä. Minä karkasin kuin
raivohullu belgialaisen kimppuun ja ahdistin hänet seinämuuria vastaan.
Hän oli kehno miekkailija, mutta taisteli urhokkaasti. Tuokion perästä
hän kuitenkin makasi verissään lattialla. Minä käännähdin ympäri —
mutta Detchardia ei näkynyt missään. Hän oli totellut ennen saamaansa
määräystä ja käymättä taisteluun minun kanssani juossut kuninkaan
huoneeseen ja paiskannut oven kiinni perästään. Nyt hän oli täydessä
työssä siellä sisällä.

Hän olisi varmastikin tappanut sekä kuninkaan että minut, jollei
huoneessa olisi ollut muuan uskollinen mies, joka uhrasi henkensä
kuninkaan edestä. Sillä kun minä sain murretuksi oven auki, näin
seuraavan näyn: Kuningas seisoi eräässä sopessa; hän ei voinut tehdä
yhtään mitään, sillä hän oli sairautensa heikontama, hän liikutteli
yhteenkahlittuja käsiään edestakaisin ja nauroi melkein kuin
mielipuolen kamalaa naurua. Detchard ja lääkäri painiskelivat keskellä
huonetta, sillä jälkimmäinen oli hypännyt murhamiehen tielle ja koetti
pidättää tätä pääsemästä saaliinsa kimppuun. Juuri kuin minä astuin
sisään, tempautui Detchard irti heikon miehen käsistä ja lävisti
poloisen miekallaan.

Sitten hän kääntyi minua vastaan ja huusi: »No vihdoinkin!»

Me seisoimme säilät paljaina vastakkain. Onneksi ei hänellä eikä
Bersonilla ollut sattunut olemaan revolvereja vyössään; minä löysin ne
myöhemmin ulommasta huoneesta uuninrinnalta. Uuni oli tosin lähellä
väliovea, niin että heidän olisi ollut helppo tavoittaa ne; mutta
tietämättäni olin asettunut kumpienkin eteen. Niin — siinä me nyt
seisoimme, mies miestä vastaan, ja aloimme taistella vakavina ja
äänettöminä. Minä muistan perin vähän kamppailumme kulusta; sen vain
tiedän, että hän oli minun vertaiseni miekkailija, jollei parempikin,
sillä hän taisi enemmän ovelia temppuja kuin minä ja työnsi minua tuuma
tuumalta sitä rautaristikkoa kohti, joka peitti Jaakopin portaiden
suun. Minä näin tuiman hymyn hänen kasvoillaan, kun hän haavoitti minua
käsivarteen.

En voi lainkaan kerskua siitä taistelusta. Luulen, että hän olisi
kyennyt tappamaan minut ja sitten jatkamaan pyövelintointaan
kuninkaaseen nähden, sillä hän oli paras miekkailija, minkä kanssa
vielä koskaan olen joutunut tekemisiin; mutta hänen ahdistaessa minua
yhä pahemmin kavahti nurkassa värjötellyt puoleksi heikkomielinen ja
sairautensa näännyttämä kuningas pystyyn, viuhtoi hurjan iloisesti
yhteenköytetyillä käsillään ja huusi:

»Sehän on Rudolf serkku! Rudolf serkku! Minä autan sinua, Rudolf
serkku!» ja hän tarttui jakkaraan — hän kykeni nostamaan sen
vyötäistensä tasalle ja tuli meitä kohti. Siitä sain jälleen toivoa.

»Tulkaa!» huusin, »joutukaa! — Iskekää häntä sääriin!» Detchard teki
raivoisan karkauksen minua kohti. Olin jo miltei hänen armoissaan.

»Mutta joutukaahan toki, ihminen, joutukaa herran nimessä!» karjaisin
kuninkaalle. »Joutukaa mukaan leikkiin!»

Kuningas nauroi iloisesti ja läheni meitä, pidellen jakkaraa jaloista
edessään.

Detchard hypähti synkeästi kiroten erilleen minusta, ja ennenkuin
arvasinkaan mitä hän aikoi, oli hän kääntänyt miekkansa kuningasta
vastaan. Tämä parkaisi surkeasti ja kaatui pitkäkseen lattialle. Väkevä
rosvo pyörähti jälleen minun kimppuuni. Mutta hän oli itse aiheuttanut
turmionsa; sillä käännähtäessään ympäri hän astui verilätäkköön,
joka oli vuotanut lattialle hänen tappamansa lääkärin rinnasta. Hän
luiskahti ja kaatui selälleen. Kuin salamanleimaus minä olin kiinni
hänen kurkussaan, ja ennenkuin hän ennätti tointua, lävistin hänet
miekallani, ja tukahtuneesti kiroten hän painui uhrinsa rinnalle.

Oliko kuningas kuollut? Se oli minun ensimmäinen ajatukseni. Juoksin
hänen luokseen. Niin — kuolleelta hän aivan näytti, sillä hänellä oli
paha haava otsassa, ja hän makasi aivan liikkumatonna kivipermannolla.
Minä polvistuin hänen vierelleen ja laskin korvani hänen rinnalleen
kuullakseni, hengittikö hän vielä. Mutta ennenkuin kerkisin mitään
kuulla, kuului ulkoa rautavitjojen helmaa. Minä tunsin sen äänen —
nostosiltaa laskettiin juuri alas. Seuraavassa tuokiossa se rämähti
alas kivikynnykselle samalle puolella hautaa, missä minä olin. Nytpä
jouduin elävänä satimeen, ja kuningas samoin minun kerallani, jos
hän vielä oli hengissä. Sieppasin miekkani maasta ja lähdin ulompaan
huoneeseen. Ketkä olivatkaan laskeneet nostosillan alas? Olivatko ne
minun miehiäni? Jos niin oli, niin silloin kaikki oli hyvin. Vasta
nyt sattuivat uuninrinnalla olevat revolverit silmiini; minä otin
niistä toisen. Pysähdyin hetkiseksi kuuntelemaan ulomman huoneen
ovelle. Kuuntelemaan — sanoinko niin? Niin — ja saadakseni jälleen
ilmaa keuhkoihini; ja minä revin paitani rääsyiksi ja laitoin siteen
vertavuotavaan olkalihakseeni. Sitten jälleen kuuntelin. Olisin
maksanut mitä hyvänsä saadakseni kuulla Saptin äänen; sillä itse
olin nyt niin heikko että horjahtelin. Ja tuo ihmistiikeri, Rupert
Hentzau, kuljeskeli vielä vapaasti linnassa. Minä kykenin paremmin
puolustamaan ahdasta porttiaukkoa sillan päässä kuin tätä puoleksi
maanalaista porraskäytävää, ja sen vuoksi laahauduin kiviportaita ylös
ja seisahduin jälleen kuuntelemaan. Mitä ääntä tuo oli? Jälleen sama
merkillinen ääni — ja sellainen ääni tällaisena hetkenä ja tällaisessa
paikassa! Ivallinen, hilpeä naurunhohotus. Voin tuskin uskoa, että
täydessä järjessä oleva mies juuri nyt kykeni sillä tapaa nauramaan.
Mutta tuo nauru samalla myöskin ilmaisi minulle, etteivät minun
mieheni olleet tulleetkaan, sillä jos ne jo olisivat täällä, olisivat
ne ampuneet tuon lemmon koiranleuan Rupertin. Kello löi puoli kolme!
Hyvä Jumala! Isoa porttia ei vieläkään oltu avattu! Mieheni olivat
vetäytyneet takaisin vallihaudan reunalle! Ne eivät olleet löytäneet
minua! Ne olivat palanneet takaisin Tarlenheimiin ja vieneet tiedon
minun ja kuninkaan kuolemasta. Ja siksipä asiat kävisivät, jo ennenkuin
ne edes ennättivät Tarlenheimiinkaan saakka! Sillä Ruperthan se tuolla
nauroi ja ilkkui!

Lysähdin aivan voimatonna ovea vastaan. Sitten ojentauduin jälleen
sukkelasti, sillä ulkoa kuului ilkkujan ivallinen huuto:

»Siltahan on alhaalla! Juoskaa vain yli! Ja päästäkää kaikkien pirujen
nimessä minut käsiksi mustaan Mikkoon! Takaisin, senkin sammakot!
Michael, tule tappelemaan hentustasi!»

Vaikka olin liian voimaton kyetäkseni yksin taistelemaan, niin voinhan
toki aina toimittaa edes jotakin. Minä kiersin avaimen ympäri lukossa
ja kurkistin ulos ovesta.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Silmästä silmään metsäpolulla.


Ensiksi en voinut nähdä mitään, sillä sillan toisesta korvasta
paistavain lyhtyjen ja soihtujen loimo sokaisi silmäni; mutta pian ne
tottuivat valoon, jolloin hyvin hullunkurinen näytelmä levisi niiden
eteen. Silta oli alhaalla; sen toisessa päässä seisoi ryhmä herttuan
palvelijoita; parilla kolmella niistä oli käsissä soihdut ja neljällä
tai viidellä keihäät. He seisoivat tiukasti toisiinsa likistyneinä, ja
heidän kasvonsa paistoivat aivan valkoisina säikähdyksestä. Suoraan
sanoen he olivat niin pelästyksissään, etten ole vielä mokomata nähnyt,
ja tuijottivat silmät selällään yksinäiseen mieheen, joka seisoi
keskellä siltaa hajasäärin ja heilutteli nauraa hohottaen miekkaansa.
Se oli Rupert Hentzau, jolla oli vain paita ja housut päällään.
Paidassa paistoi punaisia veripilkkuja; mutta hänen reipas ryhtinsä
ilmaisi, että ne olivat joko vierasta verta tai että hän oli saanut
vain mitättömiä naarmuja. Siinä hän rehenteli yksin ja puolusti siltaa
kokonaista miesjoukkoa vastaan ja vaati niitä käymään hänen kimppuunsa
tahi pikemminkin lähettämään mustan Mikon hänen kynittäväkseen; ja
toiset, joilla ei ollut ampuma-aseita, väistyivät hänen tieltään
uskaltamatta käydä häntä vastaan. He kuiskailivat toisilleen, ja
takimmaisena näin Johann-ystäväni, joka nojautui porttia vastaan ja
pyyhkieli nenäliinalla poskessaan olevasta haavasta vuotavaa verta.

Merkillisen sattuman kautta minä olin odottamatta päässyt tilanteen
herraksi. Nuo pelkurit rohkenivat yhtä vähän käydä minua vastustamaan
kuin hyökätä Rupertinkaan kimppuun. Ja minun tarvitsi vain kohottaa
revolverini toimittaakseni tuon hornankekäleen toiseen maailmaan;
hänellä ei ollut aavistustakaan minun läsnäolostani. Sitä en kuitenkaan
tehnyt — enkä tuskin nytkään tiedä, miksi minä häntä säästin. Olinhan
tosin tänä samana yönä surmannut kavalasti yhden miehen ja tappanut
toisen pikemminkin hyvän sattuman kuin oman taitoni avulla — ja
siinäpä ehkä olikin syy. Ja toiselta puolen — miten suuri konna tuo
mies olikin, niin ei minua kuitenkaan haluttanut liittyä niihin
moniin, jotka häntä ahdistivat — ehkäpä siinä oli toinen syy. Mutta
väkevämmin kuin mitkään muut tunteet minua pidätti paikallani pakottava
uteliaisuus — minä tahdoin syrjästä vaarinottaa näytelmän kehitystä.

»Michael, sinä äpärä koira — missä piileskelet? Michael, jos pysyt
jaloillasi, niin käy tänne ja näytä olevasi mies!» karjui Rupert ja
eteni askeleen, jolloin vastustajiin ryhmä peräytyi saman verran. »Hei,
äpärä, etkö joudu?»

Vastaukseksi tähän ilkkunaan kuului epätoivoinen naisenhuuto:

»Hän on kuollut! Ah, Jumalani — hän on kuollut!»

»Kuollutko!» huusi Rupert. »Sitten osuin häneen paremmin kuin
liesinkään!» Ja hän nauroi jälleen hurjan riemuitsevasti. Sitten hän
ärjäisi miesjoukolle: »Laskekaa aseenne, pelkurit jänikset! Nyt minä
olen teidän herranne! Aseet maahan, kuoletteko!»

Minä luulen, että miehet olisivat totelleet häntä, mutta vielä hänen
puhuessaan tapahtui jotain uutta. Ensin kuului etäistä hälyä, aivan
kuin olisi joku huutanut ja koputellut porttia. Sydämeni paukutti
ilosta, sillä luulin miesteni palanneen takaisin etsimään minua.
Jyskytys jatkui, mutta kukaan toinen ei näyttänyt kiinnittävän siihen
huomiota; kaikkien silmät seurasivat näytelmän uutta vaihetta. Sillan
toisessa päässä oleva palvelijajoukko antoi tietä naiselle, joka
horjuen tuli sillalle. Se oli Antoinette de Mauban; hänellä oli yllään
liehuva valkoinen yöpuku, musta tukka oli hartioilla hajallaan; hänen
kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja silmät leimusivat hurjina soihtujen
valossa. Värisevässä kädessään hänellä oli revolveri, ja hoippuessaan
eteenpäin hän ampui siitä laukauksen Rupertia kohti. Luoti ei
kuitenkaan osunut; se kävi ovenkamanaan korkealle minun pääni päällä.

»Hohoo!» nauroi Rupert; »jolleivät silmänne olisi olleet kuolettavammat
kuin luotinne, niin minä en olisi tässä hornan papurokassa tänä yönä
eikä Michael helvetissä!»

Nainen ei piitannut lainkaan hänen pilkastaan; ihmeellisen väkevästi
hän jaksoi koota voimansa ja seisoi aivan jäykkänä ja ääneti. Sitten
hän rupesi hitaasti ja varmasti jälleen kohottamaan kättänsä saadakseen
tarkan tähtäyksen.

Hullua oli Hentzaun alistua siihen vaaraan. Hänen olisi pitänyt syöksyä
vihollistaan vastaan lyödäkseen aseen tämän kädestä tahi sitten
peräytyä minua kohti. Minäkin tähtäsin häneen revolverillani.

Mutta Rupert ei tehnyt kumpaakaan. Ennenkuin nainen vielä oli saanut
asetta hänen kasvojensa tasalle, hän kumarsi hänelle mitä siroimmin ja
sanoi: »Minä en voi tappaa naista, jonka huulia olen suudellut!» Ja
ennenkuin rouva de Mauban tai minä kerkisimme häntä pidättämään, hän
heilahdutti itsensä siltakaiteen yli vallihautaan.

Ja sitten minä kuulin monien askelien kopinaa ja sitten äänen, jonka
hyvin tunsin — se oli Saptin ääni! — huutavan: »Herttua on kuollut!»
Siitä tiesin, ettei kuningas enää tarvinnut minun apuani, ja heitin
revolverin menemään ja juoksin sillalle. Kuului ihmettelevä huudahdus:
»Katsokaa — sehän on kuningas!» Ja sitten hyppäsin Rupertin tavoin
veteen miekka kädessä. Minä tahdoin päättää taisteluni hänen kanssaan
tuolla alhaalla, missä näin hänen kiharaisen päänsä pistävän esiin
vedestä.

Hän ui keveästi kuin kala. Minä olin perin uupunut ja käsivarsivammani
takia puoleksi raajarikko. En kyennyt tavoittamaan häntä. Vähään aikaan
en sanonut mitään; mutta tultuamme vanhan tornin kohdalle, missä
vallihauta tekee mutkan, huusin kaikin voimin; »Pysähtykää, Rupert,
pysähtykää!»

Hän katsahti taaksensa ja ui edelleen. Nyt hän oli ulommalla reunalla
ja katseli paikkaa, josta voisi kavuta ylös. Minä tiesin, ettei siellä
sellaista ollut — mutta tosiaan, olihan siellä minun köyteni, jota
myöten olin tullut alas. Hän saattoi saavuttaa sen ennenkuin minä. Minä
kokosin voimani kaikki tähteet joutuakseni hänen rinnalleen. Vihdoin
tavoitinkin hänet, sillä hän ui hitaammin kuin minä etsiessään jotain
kiipeemäkohtaa.

Hän oli keksinyt köyden! Hän päästi riemuitsevan huudon. Hän tarttui
siihen molemmin käsin ja rupesi hinaamaan itseään ylös. Olin kyllin
lähellä kuullakseni hänen mutisevan itsekseen: »Mistä hitosta tämä on
tänne tullut?»

Minäkin saavuin köyden kohdalle; hän riippui ilmassa korkealla pääni
päällä ja näki minut; mutta minä en voinut enää tavoittaa häntä.

»Hei — kuka siellä on?» hän huudahti säikähtyneenä. Luulenpa, että hän
ensi hetkenä luuli minua kuninkaaksi, ja minä olinkin siksi kalpea,
että tuollainen ajatus voi pistää hänen päähänsä; mutta sitten hän
huusi:

»Ahaa! Komeljanttihan se onkin! Mistä te tänne osuitte, hyvä mies?»

Näin puhuessaan hän saavutti jyrkänteen reunan.

Minä tartuin kiinni köyteen; mutta sitten en ruvennutkaan kapuamaan.
Vastustajanihan seisoi jo ylhäällä kovalla kamaralla, paljas miekka
kädessä — ja hän voi huoletta halkaista pääni tai katkaista kurkkuni,
jos aloin kiivetä hänen perästään. Heitin irti köydestä.

»Se on samantekevää», vastasin; »mutta kun kerran olen täällä, niin
luulenpa, että pysynkin täällä.»

Hän kumartui alaspäin ja hymyili minulle.

»Nuo naiset ovat niitä helkkarin...» hän aloitti, mutta samassa rupesi
linnan iso kello jymähtelemään, ja ylhäältä kuului kovaäänisiä huutoja.

Rupert hymyili jälleen ja huiskautti kättään minua kohti.

»Tahtoisin kernaasti mitellä vähän miekkaani teidän kanssanne,
mutta sattuu olemaan liiaksi vari», hän naljaili; ja seuraavassa
silmänräpäyksessä hän oli kadonnut näkyvistäni.

En enää ajatellut vaaraa, vaan tartuin köyteen. Tuotapikaa minäkin olin
jyrkänteen kaltaalla. Näin viholliseni puolisensadan askeleen päässä
edessäni; hän juoksi aika vilakkata metsään päin. Rupert Hentzau oli
kerrankin varovainen. Minä syöksyin hänen peräänsä ja vaadin häntä
pysähtymään, mutta siitä ei ollut apua. Hän oli täysissä voimissaan
ja eteni joka askeleella yhä kauemmaksi minusta; mutta minä unhotin
kaiken muun koko maailmassa kuin oman kostonhimoni ja kiidin minkä
jaloistani pääsin hänen perässään, ja pian peitti metsä pimentoonsa
sekä takaa-ajetun että vainoojan.

Kello lienee tällöin ollut kolme, koska päivä rupesi valkenemaan.
Juoksin suoraa ruohottunutta tietä pitkin, ja parinsadan askeleen
päässä edelläni juoksi nuori Rupert, jonka pitkät suortuvat liehuivat
raikkaassa tuulessa. Minä olin, väsyksissä ja läähätin; hän katsahti
tavantakaa taakseen ja huiskutti minulle kättään. Hän teki pilaa
minusta nähdessään, etten pystynyt saavuttamaan häntä. Minun oli pakko
seisahtua ja vetää ilmaa huohottaviin keuhkoihini. Hetkisen perästä hän
poikkesi oikeaan käteen ja katosi jälleen näkyvistäni.

Luulin takaa-ajon jo turhaksi ja vaivuin harmissani ja uupuneena
maahan. Mutta tuossa tuokiossa olin jälleen jaloillani, sillä metsästä
kuului huuto — naisen huuto. Ponnistin viimeiset voimani ja aloin
painaa sitä paikkaa kohti, minne hän oli kadonnut; ja kääntyessäni
mutkasta näin hänet uudelleen. Mutta oli — minä en saanut häntä enää
käsiini! Hän oli juuri nostamassa nuorta tyttöä hevosen selästä, jolla
tämä oli ratsastanut; tyttö se varmaankin oli huutanut hädissään. Hän
näytti olevan talonpoikaistyttö, ja hänellä oli kori käsivarrella.
Arvatenkin hän oli menossa Zendan torille myymään jotain. Hänen
hevosensa oli vankka ja hyvätekoinen eläin. Nuori Rupert nosti tytön
alas, tämän kirkumisesta piittaamatta, kohteli häntä muuten hyvin,
suuteli häntä huulille ja nauroi ja antoi hänelle rahaa. Sitten
hän hyppäsi itse hevosen selkään naisten tapaan sivuttain, ja jäi
odottelemaan minua. Ja minä odottelin häntä, jotta hän tulisi minua
kohti.

Hän ratsastikin oitis minun suunnalleni, mutta pysytteli jonkun matkan
päässä minusta.

»Mitä teillä oli linnassa tekemistä?» hän kysyi.

»Tapoin kolme teidän ystävistänne», vastasin.

»Mitä hullua! Löysittekö te tien vankityrmään?»

»Tietenkin!»

»Entä kuningas?»

»Detchard haavoitti häntä, ennenkuin tapoin Detchardin; mutta toivon
hänen jääneen henkiin.»

»Te olette aika hupsu», sanoi Rupert ystävällisesti.

»Teinpä vielä muutakin...»

»Häh?»

»Säästin teidän henkenne. Seisoin sillalla lakananne revolveri kädessä.»

»Totta tosiaan? Olinpa silloin aika täpärällä!»

»Hypätkää alas hevosen selästä ja tapelkaa miehen tavoin!»

»Naisenko läsnäollessa?» hän nauroi ja viittasi maalaistyttöön. »En
ikimaailmassa, teidän majesteettinne!»

Silloin en raivoissani enää tiennyt, mitä oikein teinkään; mutta minä
ryntäsin silmittömästi hänen kimppuunsa. Ensi hetkessä hän näytti
olevan kahden vaiheella. Sitten hän pysähdytti hevosensa ja jäi
odottamaan minua. Minä syöksyin miekka ojossa häntä vastaan, niin
heikko kuin olinkin. Tartuin hevosen ohjaksiin ja tavoitin ratsastajaa
miekallani; hän väisti iskuni ja iski takaisin. Peräydyin askeleen
taapäin ja karkasin uudestaan hänen kimppuunsa, ja tällä kertaa
satutinkin häneen, viiltäen hänen poskeensa verinaarmun, ja peräydyin
jälleen, ennenkuin hän kerkisi koskettaa minuun! Hän näytti miltei
säikähtyvän minun sokeata raivoani; muuten luulen, että hän olisi
saanut helposti tapetuksi minut. Vaivuin läähättäen toiselle polvelleni
ja jäin odottamaan, että hän ajaisi päälleni. Ja sen hän olisi
tehnytkin — enkä epäilekään, että toinen meistä tai ehkä kumpikin olisi
jäänyt kuolleena paikalle; mutta samassa kuului takaamme huuto, ja kun
käänsin päätäni, näin miehen ratsastavan täyttä laukkaa meitä kohti
revolveri kädessä. Se oli uskollinen ystäväni Fritz von Tarlenheim.
Rupertkin tunsi hänet ja tajusi, että leikki oli tällä kertaa lopussa.
Hän heitti toisen säärensä hevosen selän ylitse, niin että tuli
istumaan kahareisin, mutta odotti vielä hetkisen. Sitten hän kumartui
eteenpäin, pyyhkäisi tukan silmiltään ja hymyili minulle sanoen:

»Näkemiin, Rudolf Rassendyll!»

Veri virtasi hänen kasvoiltaan, mutta huulet hymyilivät, ja hän kumarsi
minulle sirosti hovimiehen tapaan; ja hän kumarsi maalaistytöllekin,
joka oli lähestynyt ymmällään ja vapisten, mutta ilmeisesti aivan
hurmautuneena tuon veitikan vehkeistä; ja hän heilautti kättään
Fritzille, joka oli päässyt luodinkantaman päähän ja ampui häntä kohti.
Luoti oli vähällä käydäkin maaliinsa, sillä se iski hänen miekkansa
terään, niin että hän kiroten pudotti sen kädestään, iski sitten
kannuksettomat kantapäänsä hevosen kupeisiin ja nelisti tiehensä.

Ja minä näin hänen ratsastavan huolettomasti pitkää, suoraa metsätietä
pitkin, aivan kuin olisi hän ollut huviajelulla. Ja hän lauloi täyttä
kurkkua, vaikka hänellä oli iso haava poskessaan.

Hän kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen ja huiskutti kättään;
sitten hän hävisi pimeyden syliin. Niin — sellaisena hän hävisi
näkyvistäni, uhitellen ja hillittömänä ja älykkäänä, kauniina ja
sirona, mutta aina yhtä häpeämättömänä ja matalamielisenä, ja
kukistamattomana viimeiseen saakka. Ja minä paiskasin voimattomassa
kiukussani hyödyttömän miekkani tantereeseen ja huusin Fritzille, että
hän lähtisi tuon roiston perään. Mutta Fritz pysähdytti hevosensa,
hyppäsi alas satulasta ja polvistui vierelleni ja kannatti minua
käsivarrellaan. Ja totta jo olikin aika; sillä Detchardin antama haava
oli jälleen päässyt siteestä auki, ja vereni hurmehti hiekkaan.

»Antakaa sitten hevonen minulle!» huusin, koettaen nousta horjuen
pystyyn ja reuhtoen irti hänestä. Ja vihani vimmoissa jaksoinkin
hoiperrella hevosen luo asti, mutta siellä kaaduin maahan, ja Fritz
polvistui jälleen viereeni.

»Fritz», minä läähätin.

»Mitä, rakas ystävä?» hän vastasi hellästi kuin rakastava nainen.

»Elääkö — kuningas?»

Hän otti nenäliinani ja kuivasi huuliani; sitten hän kumartui ja
suuteli minua otsalle...

»Kyllä — kuningas elää, ja siitä hän saa kiittää maailman uljainta
miestä», hän sanoi hiljaa.

Nuori maalaistyttö seisoi lähellämme ja katsella tiirotti meitä silmät
selällään. Sillä hän oli nähnyt minut kauppalassa ja tiesi, että minä,
joka makasin tässä niin kalpeana ja verisenä, sittenkin olin kuningas!

Kuullessani, että kuningas oli hengissä, yritin hurrata; mutta olin
niin heikko, etten saanut ääntä suustani; ja minä laskin pääni jälleen
Fritzin käsivarrelle ja voihkasin, ja sitten avasin silmäni ja suljin
ne jälleen; ja jotta Fritz ei vain saisi minusta väärää käsitystä,
yritin uudelleen hurrata. Mutta en jaksanut. Olin hyvin väsyksissä, ja
nyt minua alkoi vilustaakin, ja minä painauduin Fritziä vastaan, jotta
hän ruumiillaan lämmittäisi minua; ja sitten silmäni taasen ummistuivat
ja minä nukahdin.




KAHDESKYMMENES LUKU.

Vanki ja kuningas.


Jotta voisitte täydellisesti ymmärtää, mitä Zendan linnassa sinä
yönä tapahtui, tahdon täydentää kertomustani mainitsemalla, mitä
perästäpäin sain kuulla Fritziltä ja rouva de Maubanilta. Viimemainitun
esitys selvitti minulle, minkä vuoksi minun sotahuudoksi ehdottamani
huuto oli niin hirvein seurauksin kuulunut ennen määräaikaa ja sen
kautta näköjään tehnyt kokonaan tyhjäksi kaikki toiveemme, vaikka
se todellisuudessa olikin ollut meille erinomaiseksi hyödyksi. Tuo
onneton nainen, joka oli todella ollut kiintynyt Strelsaun herttuaan ja
jonka silmiä kukaties oli myöskin häikäissyt sen vallan hohto, jonka
hän luuli tämän kiintymyksen nojalla lopulta perivänsä, oli herttuan
kehoituksesta seurannut hänen perästään Pariisista Ruritaniaan.
Herttualla oli väkevät intohimot; mutta hänen tahdonvoimansa oli vielä
väkevämpi, ja hänen aivonsa laskivat aina kylmästi. Hän otti kernaasti
kaiken minkä sai, mutta ei antanut mitään vastaan. Perille tultuaan sai
rouva de Mauban piankin havaita, että hänellä oli prinsessa Flavian
persoonassa kilpailijatar herttuan mielisuosiosta. Epätoivoisena
tästä keksinnöstä hän teki kaikkensa saavuttaakseen takaisin vanhan
valtansa ja vaikutuksensa herttuaan. Kuten jo sanoin, otti herttua
kaiken antamatta mitään vastaan. Antoinette tuli tahtomattaan
osalliseksi hänen uhkarohkeisiin suunnitelmiinsa. Hän ei tahtonut
pettää rakastamaansa miestä; itsekäs toivo ja sydämellinen sääli
kiinnitti hänet tähän lujin sitein; mutta hän ei kuitenkaan tahtonut
tieten tahtoen antautua herttuan narriksi ja houkutella tämän käskystä
minua turmiolliseen ansaan. Sen vuoksi hän oli lähettänyt minulle
varoittavat kirjeensä. En tiedä, olivatko hänen Flavialle lähettämänsä
rivit olleet hyvien vai huonojen vaikuttimien, mustasukkaisuuden vai
säälin aiheuttamat, mutta joka tapauksessa hän oli tehnyt meille suurta
hyötyä. Herttuan lähtiessä Zendaan seurasi hän mukana, ja siellä hän
vasta ensi kerran tuli kokemaan, mikä ihmispeto Michael todellisuudessa
oli, ja onneton kuningaspoloinen sai jo ensi hetkestä osakseen hänen
surkuttelevan säälinsä. Siitä lähtien hän asettui meidän puolellemme
tässä epätasaisessa taistelussa; ja kuitenkin tiedän hänen oman
kertomansa mukaan, että hän yhäti rakasti Michaelia ja luotti siihen,
että kuningas palkitsisi häneltä saamansa avun lahjoittamalla hänelle
herttuan hengen. Hän ei suinkaan toivonut Michaelin pääsevän voitolle,
sillä hän inhosi tämän rikollisia aikeita ja vielä enemmän niiden
päämäärää — avioliittoa prinsessa Flavian kanssa.

Zendassa tuli sitten uusia voimia tuleen — nuoren Rupertin aistillisuus
ja julkeus. Tätä lurjusta viehätti kai Antoinetten kauneus, mutta
vielä enemmän ehkä hänen himoaan sytytti tietoisuus, että tämä kuului
toiselle miehelle ja että hän vihasi ja inhosi häntä itseään. Monina
päivinä oli sattunut kiukkuisia yhteentörmäyksiä herttuan ja Rupertin
välillä tämän naisen takia; ja se kohtaus, jonka olin saanut nähdä
herttuan akkunasta, oli vain yksi monista. Sinä yönä oli Rupert
päättänyt viedä tahtonsa perille. Kun Antoinette oli vetäytynyt omalle
puolelleen, oli hänkin pujahtanut sinne käyttämällä salaa teettämäänsä
avainta. Naisen ruvetessa kirkumaan oli herttua tullut apuun, ja
tulinen taistelu oli alkanut pilkkosen pimeässä. Annettuaan herralleen
kuolettavan haavan oli Rupert pujahtanut huoneesta, kuten edellä olen
kertonut. Hänen paitansa oli punaisena herttuan verestä; mutta hän ei
ollut tiennyt, että herttua oli kuollut, ja hän oli tahtonut leikkiä
leikin loppuun. En tiedä, mitä hän aikoi tehdä kolmelle toverilleen;
ehkäpä hän ei mitään sellaista ollut ajatellutkaan, sillä herttuankin
tappo oli tapahtunut aivan sattumasta. Jäätyään yksin herttuan kanssa
oli Antoinette koetellut hillitä tämän verenvuotoa ja askaroinut kauan
hänen kanssaan, kunnes haavoitettu viimein oli heittänyt henkensä.
Kuullessaan sitten Rupertin ilkkuvat huudot sillalta oli hän syöksynyt
ulos kostaakseen tälle herttuan kuoleman. Minua hän ei ollut nähnyt,
ennenkuin ryntäsin esiin lymypaikastani ja hyppäsin Rupertin jälkeen
vallihautaan.

Samassa tuokiossa olivat minun ystäväni ilmaantuneet näyttämölle. He
olivat saapuneet linnaan aivan oikeaan aikaan ja odotelleet portilla;
mutta Johann, joka oli toisten palvelijain kanssa juossut auttamaan
herttuaa, ei ollut tullutkaan avaamaan. Sapt odotteli melkein puoli
kolmeen asti ja lähetti sitten minun ohjeeni mukaisesti Fritzin
etsiskelemään minua vallihaudan partaalta. Kun Fritz ei ollut minua
sieltä löytänyt, oli hän kiiruhtanut takaisin Saptin luo ja kertonut
tälle kaiken, ja Sapt oli silloin mielinyt edelleen seurata käskyäni
ja palata joutuin Tarlenheimiin noutamaan sotamarskia. Mutta Fritz ei
tahtonut jättää minua pulaan, vaikka olisin käskenyt mitä hyvänsä.
He kiistelivät keskenään moniaan minuutin, kunnes Fritz sai Saptin
lähettämään osan joukostaan Tarlenheimiin ja käymään lopuilla
miehillään ryntäämään linnan valtaporttia vastaan. Portti kesti jonkun
aikaa; mutta samassa tuokiossa kuin Antoinette de Mauban oli ampunut
Rupertia, särkyi portinlukko hyökkääjäin aseista. Kahdeksan miestä
syöksähti sisään, ja ensi työksi he keksivät kynnyksellä Michaelin
verisen ja hengettömän ruumiin. Sapt oli silloin kohottanut sen
kovan huudon, jonka minä olin kuullut, ja sitten he olivat käyneet
palvelijain kimppuun, mutta nämä olivat viskanneet aseet käsistään ja
Antoinette oli ääneensä itkien juossut Saptin jalkojen juureen. Hän se
myöskin oli huutanut miehillemme, että minä olin seisonut sillalla ja
hypännyt alas vallikaivantoon. »Entä mitä vangille on tehty?» oli Sapt
kysynyt hiljaa; mutta hän oli vain pudistanut päätään. Silloin olivat
Sapt ja Fritz lähteneet miestensä seuraamina varovaisesti ja verkalleen
käymään sillan yli, ja vankilan ovelle tultua oli Fritz kompastunut de
Gautet'n ruumiiseen. Tämäkin oli jo ollut hengetön.

He pitivät keskenään neuvoa ja kuuntelivat ahkerasti; mutta kun
alhaalta ei kuulunut vähintäkään ääntä, olivat he pelänneet, että
kuninkaan vartijat olivat surmanneet hänet ja työntäneet hänen
ruumiinsa tiilitorvesta veteen ja pelastuneet itsekin samaa tietä.
Kuitenkin oli heillä vielä vähän toivoa, koska minut oli nähty kerran
hengissä, ja he olivat palanneet Michaelin ruumiin luo ja löytäneet
sen taskusta vankilan avaimen. Kun he lähtivät koettamaan sitä, oli
porraskäytävä ollut pilkkosen pimeä, eivätkä he olleet uskaltaneet
sytyttää soihtua peläten, että heitä alhaalta ammuttaisiin; mutta
sitten oli etumaisena kulkeva Fritz huutanut: »Alaovi onkin raollaan!
Katsokaas — siitä paistaa valoa!» Ulommassa huoneessa he olivat
tavanneet belgialaisen Bersoninin kuolleena, ja he kiittivät silloin
Jumalaa ja Sapt oli sanonut: »Hän näkyy tosiaankin olleen täällä!»
Sitten he olivat rynnänneet kuninkaan huoneeseen, löytäneet Detchardin
hengettömänä tappamansa lääkärin ruumiin päällä ja kuninkaan makaamassa
aseenaan käyttämänsä jakkaran takana. Ja silloin oli Fritz parkaissut:
»Hänkin on kuollut!» mutta Sapt oli ajanut kaikki muut paitsi Fritzin
ulos huoneesta ja polvistunut tarkastamaan kuningasta. Kun hän
vanhana soturina tunsi haavoja ja kuolemanmerkkejä paremmin kuin
minä, oli hän piankin huomannut, että kuningas ei ollutkaan kuollut
eikä hevillä kuolisikaan, jos vain saisi kunnollista hoitoa. He
peittivät nenäliinalla kuninkaan kasvot ja kantoivat hänet Michaelin
makuusuojaan; ja Antoinette oli noussut kyyrysiltään lattialta,
missä hän oli itkenyt ja rukoillut herttuan ruumiin vieressä, ja
käynyt hautomaan kuninkaan päätä ja sitomaan hänen haavaansa, kunnes
lääkäri voitiin hankkia paikalle. Saatuaan Antoinettelta kuulla minun
olleen siellä oli Sapt lähettänyt Fritzin haeskelemaan minua ensin
linnanhaudasta ja sitten metsästä. Fritz löysi hevoseni yksinään
ja pelkäsi pahinta. Mutta sitten hän oli kuullut minun huutavan —
kamppailussani Rupertin kanssa — ja ratsastanut huutoa kohti ja
löytänyt minutkin. Enkä luule, että kukaan on niin suuresti iloinnut
löytäessään kuolleeksi luullun veljensä kuin Fritz iloitsi minut
tavatessaan. Ilonsa innoissa hän ei tullut lainkaan ajatelleeksi,
kuinka tärkeä olisi ollut saada Rupert Hentzau otetuksi hengiltä.
Mutta jos Fritz olisi tappanut hänet, niin luulen, että olisin siitä
kovasti suuttunut, sillä minä pidin tuon veijarin surmaamista omana
erikoisoikeutenani.

Kun täten oli onnistuttu pelastamaan kuningas, oli Saptin lähimpänä
huolena salata kaikilta syrjäisiltä se tosiasia, että kuningasta
oli edes tarvinnutkaan käydä pelastamaan. Antoinette de Maubanin ja
Johannin täytyi vannoa pyhä vala, etteivät koskaan ilmaisisi tätä
salaisuutta, ja Fritz lähti etsiskelemään — ei kuningasta — vaan sitä
kuninkaan tuntematonta ystävää, joka oli ollut vangittuna Zendan
linnassa ja näyttäytynyt nostosillalla herttua Michaelin palvelijoille.
Silmänkääntämistemppu oli helposti toimitettu — kuningas, joka oli
rientänyt ystävänsä avuksi, oli voittanut tämän murhamieliset vartijat,
mutta saanut itse pahan haavan ja makasi nyt hoidettavana mustan
herttuan omassa huoneessa. Sinne hänet oli kannettu vankityrmästä
kasvot peitettyinä; ja sieltä kävi myöskin käsky, että jos hänen
ystävänsä löydettäisiin, oli hänet oitis salaisesti tuotava kuninkaan
luo; ja väliajalla lähetettiin ratsastava sanansaattaja Tarlenheimiin
pyytämään sotamarski Strakenczia vakuuttamaan prinsessalle, että
kuningas oli pelastunut, jonka jälkeen marskin oli itsensä oitis
tultava linnaan kuninkaan puheille. Prinsessa sai käskyn pysyä
Tarlenheimissä, kunnes hänen serkkunsa saapuisi sinne tai antaisi muita
ohjeita.

Vanhan ystäväni viisaat toimenpiteet onnistuivat järkiään paitsi
yhdessä ainoassa kohdassa, jollaisessa miesten kaikkein viisaimmatkin
suunnitelmat usein käyvät karille — silloin näet kun naisen itsepäisyys
asettuu niitä vastaan. Sillä prinsessa Flavian serkku ja kuningas voi
antaa millaisia käskyjä hyvänsä, ja eversti Sapt ja marski Strakencz
olla niiden jos kuinka luotettavia toimeenpanijoita; mutta prinsessalla
itsellään ei ollut lainkaan halua istua Tarlenheimissa, tietäessään
rakastettunsa makaavan haavoitettuna Zendassa. Ja kun marski pienen
seurueen kera lähti Tarlenheimistä Zendaan, seurasivat prinsessan
vaunut kohta perästä; ja peräkanaa he saapuivat kaupunkiin, missä
oli jo levinnyt huhuja, että kuningas oli edellisenä iltana lähtenyt
veljensä luo nuhtelemaan tätä ystävällisesti sen johdosta, että herttua
oli vangituttanut erään hänen ystävänsä; ja että petollinen veli
oli silloin käynyt kavalasti hänen kimppuunsa, josta oli seurannut
epätoivoinen kamppailu, jolloin herttua useiden seuralaistensa kera
oli saanut surmansa, ja kuningas, vaikka itsekin haavoitettuna, oli
valloittanut Zendan linnan. Kaikki tämä herätti tietysti valtavaa
hälinää, ja sähkösanomalangat saivat hyvin ahkerata askaretta.

Prinsessa Flavia saapui siis Zendaan, ja hänen ajaessaan linnanmäkeä
ylös ja sotamarskin ratsastaessa hänen vaunujensa rinnalla ja
rukoillessa häntä kääntymään takaisin, tuli Fritz von Tarlenheim
»Zendan vangin» kanssa parahiksi metsänreunasta maantielle. Minä olin
toipunut sen verran, että kykenin hoipertelemaan nojautuen Fritzin
käsivarteen; ja silloin äkkäsin yhtäkkiä prinsessan vastassani.
Seuralaiseni kasvoista voin havaita, ettei meidän pitänyt tavata
tulijaa, jonka vuoksi kyyristyin polvilleni tien vieressä kasvavan
pensaan taa. Mutta me olimme unohtaneet erään henkilön, joka oli ylen
ymmällään seurannut perästämme ja joka ei nyt mielellään tahtonut
menettää hyvää tilaisuutta ansaita armollisen hymyn tahi kukaties
kauniin kolikonkin. Meidän piilotellessa pensaan takana juoksi
maalaistyttö, jolta Rupert oli hevosen ryöstänyt, ohitsemme prinsessaa
vastaan, niiasi maahan asti ja huusi:

»Teidän korkeutenne, kuningas on täällä — tuolla pensaan takana! Vienkö
minä teidät kuninkaan luo?»

»Älä lörpöttele joutavia, lapseni», sanoi vanha Strakencz. »Kuningashan
makaa haavoitettuna linnassa.»

»Niin, tiedän kyllä, että hän on haavoittunut; mutta tuolla hän vain on
kreivi Fritzin kanssa eikä suinkaan linnassa», intti tyttö.

»Onko hän sitten kahdessa paikassa yht'aikaa, vai onko olemassa kaksi
kuningasta?» kysyi Flavia ymmällään. »Kuinka hän voisi olla täällä?»

»Hän ajoi takaa erästä herraa, teidän korkeutenne, ja he tappelivat
keskenään, siksi kunnes kreivi Fritz tuli kuninkaalle apuun. Se vieras
herra otti minulta isäni hevosen ja ratsasti tiehensä; mutta kuningas
on täällä kreivi Fritzin kanssa. Onko Ruritaniassa toista miestä, joka
olisi ihan kuninkaan näköinen, teidän korkeutenne?»

»Ei, lapseni», sanoi Flavia ystävällisesti, ja hän hymyili ja antoi
tytölle rahaa. »Minäpä tahdon mennä katsomaan sitä herraa», hän sanoi
ja yritti nousta vaunuista.

Mutta samassa tuli Sapt ratsastaen linnalta päin; ja prinsessan
nähdessään hän ei ollut tietävinäänkään mistään huolista, vaan huusi
jo kaukaa, että kuningas oli hyvässä voinnissa, että häntä hoidettiin
oivallisesti ja että hengenvaarasta ei siis voinut olla puhettakaan.

»Onko hän linnassa?» kysyi Flavia.

»Missä muualla hän voisikaan olla, teidän kuninkaallinen korkeutenne?»
vastasi Sapt kumartaen.

»Mutta tämä nuori tyttö sanoo, että hän on jossakin täällä lähellä
kreivi Fritzin kanssa.»

Sapt silmäsi tyttöön ja hymyili epäuskoisesti.

»Sellaiset pikku tytöt ovat valmiit luulemaan jokaista kaunista nuorta
herraa kuninkaaksi», hän sanoi.

»Mutta hän on niin kuninkaan näköinen kuin vesipisara voi olla toisen
pisaran näköinen!» huudahti tyttönen.

Se pani Saptin hätkähtämään, ja vanhan sotamarskin katse näytti hyvin
uteliaalta. Flavian kasvot olivat yhtä kaunopuheiset. Epäluulo syttyy
ja viriää nopeasti.

»Minä lähden itse katsomaan sitä miestä», sanoi Sapt.

»Ei, minä menen», sanoi prinsessa.

»Tulkaa sitten aivan yksin!» kuiskasi Sapt hänelle.

Ja hän totteli Saptin merkillistä katsetta ja pyysi marskia ja toisia
odottamaan; ja sitten he molemmat lähenivät sitä kohtaa, missä me
piilottelimme, ja Sapt viittasi maalaistyttöä pysyttelemään kauempana.
Nähdessäni heidän tulevan istahdin allapäin maaperään ja peitin kasvot
käsiini. Fritz polvistui viereeni ja laski kätensä olalleni.

»Puhukaa hiljaa!» kuulin Saptin kuiskaavan heidän lähetessään; ja
sitten kuulin rakastettuni päästävän pienen tukahdetun huudon, josta
kajahti yht'aikaa iloa ja pelkoa.

»Hänhän se sittenkin on! Oletko haavoittunut?» hän kysyi.

Hän viskautui polvilleen minun eteeni ja veti hellästi käteni pois
silmiltäni; mutta minä istua jurotin ja katselin ääneti maahan.

»Kuningashan tämä on!» hän sanoi. »Saanko kysyä, eversti Sapt, mitä
nämä kaikki valheet merkitsevät?»

Kukaan meistä ei siihen vastannut. Flavia ei piitannut vähääkään
toisten läsnäolosta, vaan kietoi kätensä kaulaani ja suuteli minua
suulle. Sitten sanoi Sapt käheästi kuiskaten:

»Kuningas hän ei ole! Älkää suudelko häntä, hän ei ole kuningas!»

Flavia säpsähti vähäsen, mutta ei irroittanut käsiään kaulaltani ja
kysyi närkästyksestä punastuen:

»Enkö minä muka tuntisi omaa rakastettuani? Rakas, rakas Rudolf!»

»Kuningas hän ei ole!» intti ukko Sapt jälleen, ja helläsydäminen Fritz
huokasi syvään.

Tuo huokaus ilmaisi prinsessalle, ettei mistään ilveilystä suinkaan
ollut kysymys.

»Mutta onhan hän kuningas!» hän huudahti, »Kuninkaan kasvothan nämä
ovat — kuninkaan sormus — _minun_ sormukseni! Minun rakastettunihan hän
on!»

»Teidän rakastettunne — niin kyllä, armollisin prinsessa», sanoi ukko
Sapt, »mutta ei kuningas. Kuningas on linnassa. Tämä herra...»

»Katso minuun, Rudolf, katso minuun!» huudahti armaani ja otti kasvoni
käsiensä väliin. »Miksi annat heidän kiduttaa minua? Sano minulle, mitä
tämä kaikki merkitsee!»

Silloin minä viimeinkin puhuin ja katsoin häntä suoraan silmiin.

»Jumala antakoon minulle anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne»,
sanoin hiljaa, »minä en ole kuningas.»

Tunsin hänen sormiensa puristautuvan kiinni poskiini, ja hän tuijotti
minuun silmin, jollaisin tuskin koskaan lie ketään miestä tuijotettu;
ja minä istuin aivan hievahtamatta ja näin hänen ilmeensä käyvän
ihmetteleväksi, sitten epäileväksi ja viimein pelkääväksi. Ja hitaasti
irtautuivat hänen kätensä kasvoistani, hän kääntyi katsomaan Saptiin ja
Fritziin ja sitten jälleen minuun; sitten hän horjahti äkkiä eteenpäin
ja kaatui minun syliini, ja tuskallisesti parahtaen minä painoin hänet
povelleni ja suutelin häntä huulille. Sapt kosketti käsivarttani.
Minä katsoin häntä tuimasti silmiin! Ja sitten laskin armaani hiljaa
maahan ja nousin seisomaan, katselin pyörtynyttä impeä ja lasketin
synkeän kirouksen taivaalle, koska minun ei ollut sallittu kaatua
Rupert Hentzaun miekkaan, vaan olin pakotettu kärsimään vielä kovempaa
kidutusta.




YHDESKOLMATTA LUKU.

Jos rakkaus olisi kaikki kaikessa...


Oli ilta, ja minä makasin samassa tyrmässä, jossa kuningasta oli
pidetty Zendan vankina.

Iso tiilitorvi, jota nuori Rupert oli piloillaan sanonut Jaakopin
tikapuiksi, oli korjattu pois akkunasta, niin että voin nähdä valojen
vilkkuvan uudesta linnasta vallihaudan takaa. Kaikki oli hiljaista;
taistelun melu ja jyry oli tauonnut. Olin viettänyt lopun päivää
piilossa metsässä, siitä lähtien kuin Fritz oli taluttanut minut pois
Saptin ja prinsessan luota. Hämärissä minut oli salakähmää tuotu
linnaan. Vaikka kolme miestä oli saanut surmansa tässä komerossa —
niistä kaksi minun kädestäni — eivät aaveet käyneet minua kiusaamassa.
Olin viskautunut pilkakseni makuulavitsalle akkunan viereen ja katselin
ulos mustaan veteen. Johann, joka oli vielä kalpea saamastaan haavasta,
oli tuonut minulle illallista. Hän jutteli, että kuningas voi hyvin,
että hän oli nähnyt prinsessan, ja että kuningas ja prinsessa ynnä
Sapt ja Fritz olivat lähteneet Strelsauhun; että musta Michael makasi
arkussaan, ja että Antoinette de Mauban valvoi ruumiin luona. Hän
kysyi, enkö ollut kuullut pappien laulavan herttualle kuolinmessua
linnankappelissa.

Linnan ulkopuolella kierteli merkillisiä huhuja. Jotkut tiesivät,
että Zendan vanki oli kuollut, toiset jälleen, että hän oli kadonnut
tietymättömiin; muutamien luulona oli, että hän oli kuninkaan hyvä
ystävä, joka oli auttanut tätä jossain lemmenseikkailussa Englannissa,
toiset taas uskoivat, että hän oli keksinyt herttuan salaiset juonet
ja senvuoksi joutunut tämän vangiksi. Kaikkein viisaimmat pudistelivat
päätään ja tyytyivät viittailemaan, että paljonkin tulisi ilmi, jos
eversti Sapt avaisi suunsa ja kertoisi kaikki tietonsa.

Tällaista tarinaa Johann piti, kunnes lähetin hänet pois ja jäin
makaamaan yksin ja hautomaan omia aatoksiani. En ajatellut lainkaan
tulevaisuutta, vaan tein, kuten tapana on kun on sattunut kokemaan
hyvin merkillisiä elämyksiä — elin mielessäni uudestaan läpi kaikki
viimeisten viikkojen tapahtumat ja ihmettelin, kuinka kummalla
tuollaista oli oikein saattanut sattuakaan. Ylhäältä linnankatolta
kuulin hiljaisessa yössä lippujen läpsähtelevän tanko jaan vastaan;
mustan herttuan lippu riippui puolitangossa ja sen yläpuolella liehui
Ruritanian kuningaslippu — ah, vielä tämän iltaa ja yötä se heilui
minun pääni yllä. Tottumuksella on sellainen valta ihmiseen, että minun
täytyi oikein ponnistella muistaakseni, ettei se kohta enää koskaan
liehuisi minun kunniakseni.

Fritz von Tarlenheim saapui huoneeseeni. Minä seisoin avoimessa
akkunassa ja sormielin sementtiä, jota oli vielä muruina Jaakopin
portaiden jäljeltä. Hän sanoi aivan lyhyesti, että kuningas tahtoi
puhella kanssani; ja me menimme yhdessä nostosillan yli ja tulimme
siihen huoneeseen, joka oli ollut mustan Michaelin makuuhuoneena.

Kuningas makasi vuoteessa, hovilääkärimme Tarlenheimista hoiteli häntä
ja kuiskasi minulle hiljaa, etten saisi kauan viipyä potilaan luona.
Kuningas antoi minulle kättä, ja Fritz ja lääkäri vetäytyivät syrjään
akkunankomeroon.

Otin kuninkaan sormuksen kädestäni ja pistin sen hänen sormeensa. »Olen
koettanut olla tuottamatta sille häpeätä, teidän majesteettinne»,
sanoin.

»Minä en voi puhua paljon», virkkoi hän heikolla äänellä. »Vastikään
oli minulla tuima riita Saptin ja sotamarskin kanssa. Olemme näet
kertoneet marskille kaiken. Minä tahdoin ottaa teidät myötäni
Strelsauhun ja pitää teidät luonani ja kertoa kaikille, mitä olette
tehnyt minun hyväkseni. Teidän piti olla minun paras ja läheisin
ystäväni, Rudolf serkku. Mutta he sanovat, ettei se voi käydä päinsä,
että asia täytyy pitää niin salassa kuin suinkin.»

»He ovatkin oikeassa, teidän majesteettinne. Sallikaa minun lähteä,
sillä työni täällä on päättynyt.»

»Niin, ja se on suoritettu tavalla semmoisella, johon ei kukaan
toinen mies olisi pystynyt. Kun ihmiset saavat jälleen nähdä minut,
olen antanut partani kasvaa ja minä olen, niin, olenhan tottakin
sairaudestani paljon heikontunut. Kukaan ei tule ihmettelemään,
että kuningas on muuttunut ulkonäöltään. Serkku hyvä, minä koetan
tehdä parhaani, ettei kuninkaan huomata muuttuneen sisäisiltäkään
ominaisuuksiltaan. Te olette näyttänyt minulle, minkälaisen kuninkaan
tulee olla.»

»Teidän majesteettinne», vastasin, »minä en voi ottaa vastaan teidän
kiitostanne. Voin vain kiittää Jumalan armoa, ettei minusta tullut
pahempi petturi kuin veljestänne.»

Hän katsahti minuun kysyvästi; mutta sairas mies ei jaksa arvailla
ongelmia, eikä hän kyennyt kyselemään minulta mitään. Hänen katseensa
sattui Flavian sormukseen, joka vielä loisteli sormessani. Luulin hänen
rupeavan kyselemään jotain sen johdosta, mutta tunnusteltuaan sitä
hajamielisesti hän antoi päänsä jälleen painua pielukselle.

»En tiedä, milloin saan taas nähdä teidät», hän sanoi heikosti, miltei
kuulumattomasti.

»Teidän majesteettinne näkee minut, milloin hyvänsä voin jälleen
palvella teitä», vastasin.

Hän ummisti silmänsä, ja sitten tulivat Fritz ja lääkäri luokseni. Minä
suutelin kuninkaan kättä ja annoin Fritzin saattaa minut pois. Sen
perästä en ole enää koskaan nähnyt Ruritanian kuningasta.

Oven taakse tultuamme Fritz ei kuljettanut minua samaa tietä takaisin,
vaan kääntyi vasempaan ja sanomatta sanaakaan vei minut yläkertaan
hyvin kauniiseen käytävään.

»Minnekä nyt?» minä kysyin.

Fritz ei katsonut minuun vastatessaan:

»Prinsessa lähetti noutamaan teitä puheilleen. Tulkaa takaisin
sillalle, kun se on ohi. Minä odottelen teitä siellä.»

»Mitä hän minusta tahtoo?» kysyin, ja sydämeni löi hurjasti.

Fritz pudisti päätään.

»Tietääkö hän kaiken?»

»Hän tietää — kaiken!»

Hän avasi erään oven, työnsi minut lempeästi sisään ja sulki oven
perästäni. Seisoin muhkeasti sisustetussa huoneessa. Ensin luulin
olevani yksin, sillä vaikka uuninrinnalla paloikin pari punaverhoista
kynttilää, oli huoneessa hyvin hämärä. Mutta kohta erottivat silmäni
naishahmon akkunapielessä. Minä arvasin, että se oli prinsessa,
ja menin hänen luokseen, notkistin toisen polveni ja nostin hänen
hervottoman kätensä huulilleni. Hän ei liikahtanut eikä puhunut. Nousin
jälleen pystyyn, ja tirkistellessäni hämärän läpi kuumeisin silmin näin
hänen kasvojensa kalpeuden ja hänen tukkansa kimmellyksen; ja ennenkuin
kykenin hillitsemään itseni, sanoin kuiskaten:

»Flavia!»

Hän värähti ja kääntyi minua kohti. Sitten hän kumartui sukkelaan ja
tarttui kiinni minuun.

»Sinä et saa seisoa... sinä et saa seisoa olethan haavoitettu. Istu
tähän — tähän näin!»

Hän sai minut sohvaan ja laski kätensä otsalleni.

»Kuinka kuuma sinun pääsi onkaan!» hän sanoi ja lankesi polvilleen
viereeni. Sitten hän taivutti päänsä kiinni minun päähäni, ja minä
kuulin hänen hiljaa kuiskailevan: »Oma rakastettuni, kuinka kuuma sinun
pääsi onkaan!»

Mistähän johtuukaan, että rakkaus avaa tylsimmänkin miehen silmät
näkemään rakastettunsa sydämeen? Minä olin tullut nöyryyttämään itseni
ja pyytämään anteeksi häpeämättömyyttäni; mutta sen sijaan sanoinkin:

»Minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni.»

Sillä mikä se olikaan, joka pani hänet häpeämään ja teki hänet
onnettomaksi? Ei suinkaan hänen rakkautensa minuun, vaan pelko
siitä, että minä olisin vain julkeasti näytellyt rakastajan osaa,
niinkuin olin näytellyt kuninkaankin osaa, ja ivallisesti hymyillen
vastaanottanut hänen hellät suudelmansa.

»Kaikesta sydämestäni ja kaikesta sielustani!» minä toistin, ja hän
likistäytyi kiinni minuun. »Minä olen rakastanut sinua ensimmäisestä,
silmänräpäyksestä asti, sittenkuin näin sinut tuomiokirkossa! Sinä
olet ollut minulle ainoa nainen koko maailmassa — ei kukaan nainen
astu koskaan sinun tilallesi! Mutta Jumala antakoon armossaan minulle
anteeksi sen vääryyden, jonka olen sinulle tehnyt!»

»Nehän pakottivat sinun tekemään sen», sanoi hän nopeasti. Hän nosti
päänsä olaltani, katsoi syvään silmiini ja lisäsi: »Sinähän se olit
aina, eikä koskaan kuningas!» Ja hän nousi seisomaan ja suuteli minua.

»Minä tahdoin sanoa sen sinulle», lausuin. »Minä tahdoin sanoa sen
sinulle tuona tanssiaisiltana Strelsaussa, kun Sapt tuli keskeyttämään
minut. Mutta sitten en enää voinut — en voinut alistua siihen vaaraan,
että olisin menettänyt sinut — ennenkuin minun oli pakko! Rakkaani,
sinun tähtesi olin vähällä antaa kuninkaan kuolla.»

»Minä tiedän sen, minä tiedän sen! Mutta mitä me nyt teemme, Rudolf?»

Laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja pitelin häntä pystyssä, kun
vastasin:

»Minä lähden pois vielä tänä iltana.»

»Ei, ei!» hän huudahti. »Ei tänä iltana!»

»Minun täytyy lähteä tänä iltana, koska on monta, jotka ovat nähneet
minut. Miksi tahtoisit minun jäämään, oma armaani, jollei...»

»Kunpa voisin lähteä sinun kanssasi!» hän kuiskasi.

»Ah, Jumala!» sanoin hiukan jyrkästi; »älä puhu sellaista!» Ja minä
työnsin hänet vähän kauemmaksi itsestäni.

»Miksi en saisi? Minähän rakastan sinua. Olethan sinä yhtä hyvä kuin
kuningas!»

Silloin minä kävin uskottomaksi kaikelle, mitä minun olisi tullut pitää
pyhänä. Minä tempasin hänet syliini ja rukoilin häntä sanoilla, joita
en voi tässä toistaa, lähtemään minun kanssani. Minä tahdoin uhitella
koko Ruritaniaa. Ja hän kuunteli minua hetkisen ihmettelevin, sumuisin
silmin. Mutta kun hän sitten katsoi minua kasvoihin, rupesi minua
syvästi hävettämään, ja ääneni heikkeni sopertelevaksi mutinaksi, ja
vihdoin vaikenin tykkänään.

Hän vetäytyi irti minusta ja nojautui seinään; ja minä istuin sohvan
reunalla ja vapisin koko ruumiiltani, sillä nyt tiesin mitä olin
tehnyt, ja nyt inhosin sitä ja itseäni, mutta olin liiaksi itsepäinen
toivoakseni tehtyä tekemättömäksi. Siten me olimme ääneti pitkän aikaa.

»Minä olen järjiltäni!» sanoin viimein synkeästi.

»Minä rakastan sinun järjettömyyttäsi, oma ystäväni», hän sanoi.

Hän käänsi päänsä poispäin; mutta minä näin kyyneleen kimaltelevan
poskellaan. Tartuin kiinni sohvankaiteeseen ja pitelin itseäni pystyssä.

»Onko rakkaus sitten kaikki kaikessa?» hän kysyi, ja hänen äänensä
helisi hillityin, hellin soinnuin, jotka tuntuivat tuovan lepoa yksinpä
minun verillelyötyyn sydänparkaanikin. »Jos rakkaus olisi kaikki
kaikessa, niin tahtoisin seurata sinua maailman ääriin, vaikka saisin
käydä repaleissa; sillä onhan sydämeni kokonaan sinun! Mutta onko
rakkaus kaikki kaikessa?»

Minä en vastannut. Nyt minua hävettää, etten silloin tahtonut auttaa
häntä.

Hän tuli aivan viereeni ja laski kätensä olkapäälleni. Minä tartuin
siihen.

»Minä tiedän, että ihmiset sanovat ja kirjoittavat, että niin on laita.
Ehkäpä sallimus antaakin sen joillekin ihmisille olla kaikki kaikessa.
Ah, kunpa minä kuuluisinkin niihin ihmisiin! Mutta jos rakkaus olisi
ollut kaikki kaikessa, niin sinä olisit antanut kuninkaan kuolla
tyrmässään!»

Minä suutelin hänen kättään.

»Myöskin naista sitoo kunnian laki, Rudolf. Minun kunniani vaatii, että
pysyn uskollisena maalleni ja suvulleni. En tiedä, miksi Jumala on
johdattanut minut rakastamaan sinua, mutta sen tiedän, että minun on
jäätävä tänne.»

Minä en siihenkään vastannut. Hetken perästä hän jatkoi:

»Sinun sormuksesi on aina olevan minun sormessani, sinun sydämesi minun
sydämessäni, sinun huultesi kosketus minun huulillani. Mutta sinun
täytyy lähteä pois, ja minun täytyy jäädä tänne. Ehkä minun täytyy
alistua siihenkin, minkä tunnen tappavan minut, kun ajattelen, että se
täytymys piankin on kohtaava minua.»

Minä tiesin, mitä hän tarkoitti, ja minua värisytti. Mutta enhän voinut
horjahtaa, kun hän pysyi niin uljaana. Minä nousin seisomaan ja tartuin
jälleen hänen käteensä.

»Tee, mitä tahdot tai mitä sinun täytyy», sanoin. »Minä luulen, että
Jumala antaa ihmisten, sellaisten kuin sinä, nähdä, mitkä hänen
aivoituksensa ovat. Minun osani on keveämpi, sillä sinun sormuksesi on
aina olevan minun sormessani, ja sinun sydämesi minun sydämessäni, ja
koskaan eivät yhdenkään toisen naisen huulet tule koskettamaan minun
huuliani. Jumala vahvistakoon ja lohduttakoon sinua, oma armaani!»

Me kuulimme etäistä laulua. Papit ne kappelissa vielä veisasivat
kuolinmessuja. Minusta tuntui, että he lauloivat »ikuista lepoa» meidän
kuolleelle ilollemme, että he rukoilivat taivaan anteeksiantamusta
meidän rakkaudellemme, joka ei tahtonut kuolla. Pehmeät, murheelliset
sävelet nousivat ja laskivat, meidän seistessämme ääneti vastatusten.
Ja yhäti pitelin kiinni hänen kädestään.

»Oma kuningattareni ja oma autuuteni», minä sanoin.

»Sydämeni ylkä ja uskollinen ritarini», hän kuiskasi. »Ehkä emme enää
koskaan näe toisiamme! Suutele minua, rakkaani, ja lähde sitten!»

Minä suutelin häntä; mutta hän likistäytyi minuun kiinni eikä päästänyt
irti, vaan kuiskaili kuiskailemistaan... ei muuta kuin minun nimeäni
yhä uudestaan ja uudestaan. Ja sitten minä jätin hänet.

Astuin nopeasti sillalle, missä Sapt ja Fritz odottelivat minua.
Vaihdoin nopeasti pukua ja peitin kasvoni, kuten olin saanut tehdä jo
useammin kuin yhden kerran, ja lähdin heidän kanssaan linnanportille,
missä kolme satuloitua hevosta odotti meitä; ja me ratsastimme läpi yön
aamunkoittoon asti, jolloin päädyimme pienelle pysäkille Ruritanian
rajan toisella puolella. Juna ei ollut vielä tullut, ja minä kävelin
ystäväini kanssa sitä odotellessa pienen puron varrella olevalla
niityllä.

He lupasivat lähettää minulle tietoja kaikista vastaisista
tapahtumista, ja he tuhlasivat tuhlaamalla minulle hyvyyttään; yksinpä
vanha Saptkin sammalsi liikutuksesta, ja Fritz ei ollut enää lainkaan
mies. Minä kuuntelin aivan kuin unenhorroksessa heidän puheitaan.
»Rudolf, Rudolf, Rudolf!» kajahti yhä vielä korvissani — surun ja
rakkauden jälkikertona. Vihdoin viimein he näkivät, etten kuullut
sanaakaan heidän puheestaan; ja me astelimme edestakaisin aivan
äänettöminä, kunnes Fritz kosketti käsivarttani, ja minä näin kaukaa
veturin sinisen savun. Sitten puristin kummankin kättä.

»Eihän meissä tänään ole miestä ollenkaan», sanoin hymyillen; »mutta
on sitä meissä kerta ollut — vai mitä, Sapt, mitä Fritz, te vanhat
ystäväni? Emme me sentään ole aina olleet aivan ämmälaureja!»

»Me olemme kukistaneet kavaltajat ja nostaneet kuninkaan jälleen
valtaistuimelle», kehaisi Sapt.

Ennenkuin arvasin, mitä Fritzillä oli mielessä, ja ennenkuin pääsin
häntä estämään, paljasti hän päänsä, kumarsi syvään ja sirosti, kuten
hänen tapansa oli, ja suuteli kättäni; ja kun kiskaisin käteni irti,
yritti hän hymyillä surkeaa hymyä ja sanoi:

»Taivas ei aina aseta oikeita miehiä kuninkaiksi!»

Vanhan Saptin suupielet värähtelivät, kun hän pusersi voimakkaasti
kättäni.

»Pirulla pitää olla sormensa kaikissa asioissa!» hän sanoi.

Asemalle kerääntyneet ihmiset katselivat uteliaasti pitkää
miehenhuiskaletta, joka peitteli sivullisilta kasvojaan, mutta
me emme heistä piitanneet. Seisoin syrjässä molempien ystävieni
kanssa ja odottelin, kunnes juna viimein saapui. Sitten puristimme
vielä kerran toistemme käsiä; emme virkkaneet mitään, mutta tällä
kertaa he kumpainenkin paljastivat päänsä — oikein kävi ihmeekseni
nähdessäni ukko Saptinkin niin tekevän — ja paljain päin he jäivät
seisomaan, kunnes juna oli vienyt minut heidän näkyvistään. Siksipä
ihmiset arvelivatkin, että lähtijä oli ollut jokin ylhäinen herra,
joka matkusteli huvikseen salanimen suojassa; mutta todellisuudessa
tuntematon matkustaja olin vain minä, Rudolf Rassendyll, englantilainen
herrasmies, tosin kelpo suvun nuorempi poika, mutta vailla rikkautta
ja ylhäistä virka-asemaa ja korkeata säätyarvoa. Katselijat olisivat
hyvin pettyneet, jos olisivat tienneet tämän. Mutta jos he olisivat
tienneet kaiken, niin olisivat he kukaties olleet vielä uteliaampiakin.
Sillä vaikkapa olinkin vain oma mitätön itseni, niin olinhan toki
ollut kuninkaana neljännesvuoden ajan; ja vaikkapa ei edes siinäkään
olisi ollut mitään ylpeiltävää, niin olihan se toki eletty elämys.
Olisin kenties ajatellut enemmänkin sitä, jollen olisi kaiken aikaa
kuullut Zendan etäisistä torneista kaikuvan ilmojen halki naisen
lemmenkaihoisan valituksen: »Rudolf, Rudolf, Rudolf?»

Hiljaa — minä kuulen sen vielä nytkin!




KAHDESKOLMATTA LUKU.

Nykyisyys, entisyys ja — tulevaisuus.


Vähän huvittaisi lukijaa tietää; mitä kotimatkallani tapahtui. Minä
lähdin suoraapäätä Tyroliin ja vietin siellä pari viikkoa rauhassa —
enimmäkseen maaten, sillä kylmetyin heti alussa pahasti, ja lisäksi
tuli vielä hermojeni liikajännityksen laukeaminen, joka teki minut
heikoksi kuin vähäisen lapsen. Kohta kuin olin vähän toipunut, lähetin
veljelleni näköjään välinpitämättömän kirjekortin, jossa ilmoitin
voivani mainiosti ja palaavani kohtapuoleen kotia. Sillä tapaa toivoin
säästyväni olinpaikkani joutavista etsiskelyistä, mitkä arvatenkin
antoivat yhä vielä askaretta Strelsaun uutteralle poliisipäällikölle.
Annoin viikseni ja leukapartani jälleen kasvaa entiselleen, ja kun ne
minulla kasvavat rutosti, ei ulkomuodossani ollut mainittavaa muutosta,
kun vihdoin saavuin Pariisiin ja etsin käsiini ystäväni George
Featherleyn. Haasteluni hänen kanssaan oli merkillinen varsinkin sen
huikean paksun, vaikka tuiki välttämättömän valhekakun puolesta, jonka
olin pakotettu hänelle syöttämään; ja minä ilvehdin hänen kanssaan
vallan armottomasti, kun hän kertoi päässeensä perille, että minä olin
lähtenyt rouva de Maubanin jälestä Strelsauhun. Kuulin lisäksi, että
tämä nainen oli palannut Pariisiin, mutta eleli hyvin yksinään — ja
sen tosiasian voivat juorut hyvin helposti selittää. Koko maailmahan
tunsi tositarinan herttua Michaelin kavalluksesta ja kuolemasta. Siitä
huolimatta kehoitti George Bertram Bertrandia pysymään toivehikkaalla
mielellä. »Sillä elävä runoilija on sittenkin aina parempi kuin kuollut
herttua», hän pilaili. Sitten hän iski jälleen minun kimppuuni:

»Mitä olet tehnyt viiksillesi, mieskurja?»

»Ohoo», vastasin muka nokkelan näköisenä; »onhan miehellä aina syynsä
muutella ulkonäköään; mutta minusta ne tuntuvat jälleen kasvaneen aika
hyvin.»

»Mitä hittoa? Sitten en sentään peräti erehtynyt! Jollei ihanalla
Antoinettella, niin jollakin toisella naisella oli kyntensä mukana
siinä leikissä, eikö totta?»

»Joka paikassahan miehet saavat tuta naisten kynnet», vastasin.

Mutta George ei tyytynyt, ennenkuin hän oli rajattomaksi ihastuksekseen
saanut puserretuksi minulta aivan hassun ja järjettömän lempijutun,
johon liittyi tarpeellinen määrä julkista skandaalia, ja joka siis
oli ollut varsinaisena aiheena minun pitkään viipymiseeni Tyrolissa.
Vastalahjaksi hän ilahdutti minua kertomalla koko joukon ainoastaan
diplomaattien tuntemia tosiasioita Ruritanian tapahtumista ja siellä
punotuista valtiollisista vehkeistä. Hänen ajatuksensa oli, sanoi hän
merkitsevästi nyökäten, että mustasta Mikosta olisi voinut jutella koko
joukon enemmän kuin ihmiset voivat arvatakaan, ja hän ilmaisi hyvin
perustellun epäluulonsa, että Zendan salaperäinen vanki, josta oli
pidetty niin paljon touhua, ei ollutkaan mikään mies minun oli tällöin
vaikea pidättää hymyäni — vaan mieheksi pukeutunut nainen; ja että koko
kuninkaan ja hänen veljensä välinen kiista oli aiheutunut ainoastaan
tämän kaunottaren suosion saavuttamisesta.

»Ehkäpä se olikin juuri rouva de Mauban?» sanoin ilkamoisesti
irvistellen.

»Ei», vastasi George jyrkästi, »Antoinette de Mauban oli mustasukkainen
hänen tähtensä ja kavalsi siitä syystä herttuan kuninkaalle. Ja
toiselta puolen tiedetään varsin hyvin, että prinsessa Flavia, joka
aikaisemmin oli ollut hyvin suosiollinen kuninkaalle, on nyt hyvin
kylmentynyt häntä kohtaan.»

Minä vaihdoin sukkelasti puheenaihetta ja säästyin siten George
Featherleyn jatkuvilta, nerokkailta päähänpistoilta. Mutta jolleivät
diplomaatit ole koskaan sen paremmin perillä asioista kuin mitä tässä
tapauksessa oli käynyt heidän vainuunsa, niin he ovat minun mielestäni
varsin joutavia ylellisyyskaluja.

Pariisissa viipyessäni kirjoitin Antoinette de Maubanille; hänen
luonansa en näet rohjennut käydä. Sain häneltä hyvin rakastettavan
vastauksen, jossa hän vakuutti, että kuninkaan jalomielisyys ja hyvyys
ynnä minun vähäiset palvelukseni velvoittivat häntä pitämään koko asian
visusti salassa. Hän sanoi tahtovansa asettua maaseudulle ja vetäytyä
tykkänään erilleen seuraelämästä. Pysyikö hän lupauksessaan, sitä en
ole koskaan saanut tietää; mutta voihan se olla hyvin mahdollista,
sillä en ole sen jälkeen tavannut häntä koskaan enkä kuullut hänestä
mitään. Ei voi epäilläkään, että hän oli ollut syvästi kiintynyt
Strelsaun herttuaan, ja hänen käyttäytymisensä tämän kuolinhetkellä
osoitti, ettei edes vainajan todellisen luonteen tarkka tuntemuskaan
pystynyt horjuttamaan tätä kiintymystä.

Minulla oli vielä muuan kamppailu loppuunkamppailtavana — kamppailu,
jonka tiesin käyvän sitkeäksi ja ankaraksi, ja jonka täytyi päättyä
minulle täydelliseen tappioon. Minähän palasin Tyrolista kotia ilman
että olin pannut rikkaa ristiin tutkiakseni sen mielenkiintoisen
maanäären asukkaita, valtiollisia ja yhteiskunnallisia oloja,
luontoa, eläin- ja kasvimaailmaa ja muita senkaltaisia seikkoja! Olin
aivan yksinkertaisesti kuluttanut aikani entiseen tyhjäntoimittajan
tapaani! Siltä ainakin asia kuvastuisi ankaran pikku kälyni silmiin;
enkä minä totisesti voinut tehdä yhtään mitään puolustautuakseni
hänen tuomioltaan. Voi siis hyvin arvata, että ilmestyin Puistokadun
varrella olevaan taloon, hyvin tyhmin ja häpeävin naamoin. Mutta kaiken
kaikkiaan ei minua kuitenkaan kohdannut niin tukala vastaanotto kuin
olin pelännyt; sillä tulihan selville, että minä olin tehnyt — en sitä,
mitä Rose oli paraiten toivonut — vaan lähinnä parasta, nimittäin
toteuttanut hänen ennustuksensa. — Hänhän oli näet julistanut, etten
tekisi matkallani mitään muistiinpanoja enkä kokoisi vähintäkään
aiheita vastaista valtiollista toimintaani varten, jotavastoin veljeni
oli ollut kyllin kevytmielinen väittääkseen, että minä olin vihdoinkin
tehnyt vakavan elämänmuutoksen.

Kun palasin kotia tyhjin käsin, oli Rose niin täynnä riemua veljestäni
saamastaan voitosta, että hän päästi minut jokseenkin ehjin nahoin
käsistään ja tyytyi ainoastaan moittimaan minua sen johdosta, etten
ollut ilmoittanut ystävilleni mitään olinpaikastani.

»Me olemme kuluttaneet hirveästi aikaa ja vaivaa vainutessamme sinun
jälkiäsi», hän sanoi.

»Sen kyllä tiedän», vastasin. »Puolella meidän koko
lähettiläskunnastamme on ollut kuumat päivät minun, mitättömän
tutkimuksen takia. Sen sain kuulla George Featherleyltä. Mutta mikä
teitä oikeastaan on niin peloittanut? Kykenenhän minä toki aina
huolehtimaan itsestäni.»

»Siitä ei olekaan kysymys», huudahti hän kärsimättömästi; »mutta minä
tahdoin ilmoittaa sinulle viestin Sir James Borrodailelta. Hän on jo
saanut lähettilästoimensa tahi saa sen ainakin kuukauden päästä, ja hän
on kirjoittanut meille toivovansa, että sinä lähdet hänen mukaansa.»

»Minne hän sitten lähtee?» kysyin epäluuloisesti.

»Hänestä tulee lordi Tophamin seuraaja Strelsauhun», sanoi kälyni. »Sen
parempaa paikkaa et voisi toivoakaan, jollei Pariisia oteta lukuun.»

»Strelsauhun! Hm?» minä mutisin ja vilkaisin veljeeni.

»Ah, _se_ ei merkitse niin yhtään mitään!» puuskahti Rose nyreän
kärsimättömästi. »Tottahan sinä lähdet hänen kanssaan?»

»Ei — enpä luule, että minulla todellakaan on halua lähteä sinne.»

»Sinä vasta osaat olla oikein kiusallinen!»

»Minusta ei tunnu ollenkaan sopivalta, että minä lähtisin Strelsauhun.
Onko se sinusta sopivaa, Rose?»

»Oh, kukapa enää muistaisi koko sitä inhottavaa ja väljähtynyttä
juttua!»

Minä otin taskustani esiin valokuvan Ruritanian kuninkaasta. Se oli
otettu pari kuukautta ennen hänen kruunaustaan. Ja kälyni ei mitenkään
voinut käsittää minua väärin, kun ojensin sen hänelle ja sanoin:

»Jollet ennen ole nähnyt tai pannut merkille Rudolf V:n kuvaa, niin
tuossa näet sellaisen. Etkö luule, että ihmiset voisivat ruveta jälleen
muistelemaan tuota juttua, jos minä näyttäytyisin Ruritanian hovissa?»

Kälyni katsoi ensin kuvaan ja sitten minuun.

»Ah, hyvä Jumala!» hän huudahti ja viskasi kuvan pöydälle.

»Mitäs sinä sanot, Robert?» kysyin veljeltäni.

Burlesdon nousi pöydästä, meni ruokailuhuoneen nurkkaan ja alkoi
kaivella sanomalehtipinkkoja. Pian hän palasi tuoden erään Lontoon
kuvalehden vanhan numeron. Hän avasi sen keskiaukeaman ja näytti meille
isoa kuvaa Rudolf V:n kruunaustilaisuudesta Strelsaun tuomiokirkossa.
Hän asetti painokuvan ja valokuvan vierekkäin pöydälle. Minä katselin
niitä katselemasta päästyäni ja kävin hyvin miettiväiseksi. Katseeni
kulki omasta kuvastani kuninkaan valokuvaan, sitten Saptiin,
Strakencziin, kardinaalin avaraan levättiin, mustan Mikon kasvoihin ja
prinsessan uljaaseen hahmoon hänen vierellään. Minä katselin kauan ja
innokkaasti noita tuttuja kasvoja ja havahduin vasta sitten säikähtyen
unelmistani, kun veljeni laski kätensä olkapäälleni. Hän katseli minuun
jokseenkin ymmällään.

»Niin, eikö olekin hyvin merkillinen yhdennäköisyys?» sanoin. »Luulen
todellakin olevan parasta, etten lähde Ruritaniaan.»

Vaikka Rose olikin jo puoleksi voitettu, ei hänen ollut helppo
tunnustaa sitä.

»Ah, tuo on vain joutava tekosyy», sanoi hän moittivasti. »Sinä et vain
tahtoisi lähteä etkä ryhtyä mihinkään toimeen. Sinustahan voisi siellä
aikaa myöten tulla vaikka lähettiläs!»

»En luule, että minua haluttaa tulla lähettilääksi», sanoin.

»Mitään sen parempaa ei sinusta kuitenkaan koskaan tule», hän vastasi
kerkeästi.

»Hyvin mahdollista», arvelin itsekseni; »mutta eihän se ole enempää
kuin mitä minä olen tähänkin saakka ollut. Lähettilään arvo minua
tuskin huikaisee. Olenhan ollut kuningaskin!»

Kaunis kälyni lähti harmistuneena tiehensä, ja Burlesdon sytytti
savukkeen ja katseli yhä hyvin merkillisesti minuun.

»Hm, kuva tuossa lehdessä...» hän sanoi.

»Niin, mitä siitä? Sehän vain näyttää, että hänen majesteettinsa
Ruritanian kuningas ja sinun nöyrä palvelijasi ovat keskenään toistensa
näköiset kuin kaksi marjaa.»

Veljeni pudisti päätään.

»Niin kai», hän sanoi. »Mutta minä voin hyvin huomata jonkinlaisen
erotuksen sinun ja tuon valokuvan välillä.»

»Etkö huomannut sitten mitään erotusta minun ja painokuvan välillä?»

»Voin nähdä vain noiden molempien kuvien välisen erotuksen. Painokuva
on hyvin valokuvan näköinen; mutta...»

»No — mitä sitten?»

»Se on vielä enemmän sinun näköisesi», sanoi veljeni päättävästi.

Veljeni on luotettava ja kelpo mies, jonka pitäisi saada tietää kaikki
minun salaisuuteni, vaikka hän onkin naimisissa ja pitää hirveän paljon
vaimostaan. Mutta tämä salaisuushan ei ollut minun omani, enkä minä
voinut sitä ilmaista edes hänellekään.

»En luule, että se on niinkään paljon minun näköiseni kuin valokuvan»,
väitin rohkeasti; »mutta kaikissa tapauksissa en tahdo lähteä
Strelsauhun, Bob.»

»Ei, sinne sinun ei pidäkään lähteä, Rudolf», hän sanoi.

En tiedä, onko veljelläni mitään todellista epäluuloa — onko heikko
välähdys totuudesta valjennut hänelle. Jos niin on, niin hän ei
ainakaan puhu siitä mitään. Ja me annoimme Sir James Borrodailen etsiä
itselleen toisen lähetystösihteerin.

       *       *       *       *       *

Kaikkien niiden tapausten jälkeen, joista edellä olen kertonut, olen
elänyt hyvin hiljakseen ja rauhallisesti pienessä talossani maalla.
Minusta kaikki ne asiat, jotka yleensä viehättävät minun asemassani
olevaa miestä, ovat ikäviä, enkä minä kaipaa niitä ollenkaan. Minua ei
huvita meluisa seuraelämä eivätkä valtiolliset kiistat. Lady Burlesdon
on kokonaan irroittanut minusta kaitsevan kätensä, ja naapurini pitävät
minua vetelänä, uneksivana ja erakkomaisena tyhjäntoimittajana. Ja
kuitenkin olen vielä nuori mies, ja minulla on toisinaan mielikuvitelma
— taikauskoiset ihmiset sanoisivat sellaista aavistukseksi —, etten
vielä ole näytellyt osaani tyyten loppuun elämässä, että tulen vielä
jossakin tilaisuudessa jälleen ottamaan osaa tärkeiden tapausten
kehitykseen, että kerran taas antaudun politiikan pyörteisiin,
mittailen voimiani vihollisteni kanssa ja jännitän lihakseni
taistellakseni hyvän taistelun ja iskeäkseni kelpo iskuja.

Tällä tapaa ajattelen kierrellessäni pyssy tai ongenvapa kädessä
metsissä tai virranpartaita pitkin. En voi sanoa, käyvätkö nämä
mietteet milloinkaan toteen; vielä vähemmin, tuleeko siitä näyttämöstä
todellinen, jolla annan raisun mielikuvitukseni terhennellä
uneksituissa urotöissä. Sillä kaikkein mieluimmin haaveksin liikkuvani
jälleen Strelsaun katujen vilinässä ja Zendan linnan mustain tornien
juurella.

Näissä mietteissä astellessani minä säännöllisesti aina lopuksi
irtaudun ajattelemasta epämääräistä tulevaisuutta ja sukellan
takaisin entisyyteen. Eteeni nousee pitkä sarja näkyjä — ensimmäinen
hurja kemuilemiseni kuninkaan kanssa Zendan metsässä, hyökkäykseni
salamurhaajain kimppuun tuo kelpo pikku pöytä aseena, yö
linnankaivannossa, raivoisa takaa-ajo metsässä, kaikki ystäväni ja
viholliseni, ne ihmiset, jotka oppivat rakastamaan ja kunnioittamaan
minua, ne hurjimukset, jotka tekivät parastaan riistääkseen henkeni. Ja
viimemainittujen joukosta nimenomaan muuan, heistä ainoa, joka vielä
polkee maaemon pintaa, vaikka en tiedä missäpäin; enkä epäilekään,
etteikö hän yhä vieläkin puno kavalia juonia, hurmaa naissydämiä
hulluuden ja epätoivon partaalle ja täytä miesten mielet pelolla
ja vihalla. Missä harhaileekaan nykyisin nuori Rupert Hentzau —
tuo vietävän nulikka, joka oli vähällä viileskellä minulta nahan
kuin teuraseläimeltä? Häntä ajatellessani käyvät käteni nyrkkiin
ja veri kiertää joutuisammin suonissani, ja kohtalon viittaus —
sanoisinko aavistus — tuntuu käyvän yhä vahvemmaksi ja määrätymmäksi
ja kuiskailevan taukoamatta korvaani, että minulla on vielä leikki
leikiteltävänä nuoren Rupertin kanssa; senvuoksi harjoittelen joka
päivä aseidenkäyttöä ja koetan lykätä tuonnemmaksi aikaa, jolloin
tunnen nuoruudenvoimain jättävän jäseneni.

Muuan vaihe kohtaa kumminkin joka vuosi minua kuhnurielämässäni.
Silloin lähden Dresdeniin, ja siellä tapaan rakkaan ystäväni ja
toverini Fritz von Tarlenheimin. Viime kerralla hänellä oli mukanaan
kaunis Helga rouvansa ja pieni pirteä parkusuu poikansa. Siellä Fritz
ja minä viivymme yhdessä viikon päivät, ja minä saan kuulla kaikesta,
mitä Strelsaussa on tapahtunut; ja iltaisin, kun käyskelemme puistossa
ja tupruttelemme sikaria, tarinoimme Saptista ja kuninkaasta ja usein
nuoresta Rupertistakin, ja yöhämärän laskeutuessa puhelemme viimein
Flaviasta. Joka vuosi tuo Fritz Dresdeniin pienen rasian; siinä on
yksi ainokainen punainen ruusu, ja sen varren ympäri on kierretty
pieni paperikaistale, jolle on aina kirjoitettu samat sanat: »_Rudolf
— Flavia — iäti_.» Ja minä lähetän saman tervehdyksen Fritzin myötä
takaisin. Se viesti ynnä sormukset, joita molemmat yhä kannamme
sormissamme, ovatkin ainoa yhdysside Ruritanian kuningattaren ja
minun välillä. Minusta hän on vieläkin jalompi olento täytettyään
velvollisuutensa maatansa ja sukuaan kohtaan, ja kuninkaan vaimona
hän kiinnittää mieheensä sen rakkauden, jota alamaiset tuntevat häntä
itseään kohtaan, ja uhrautumisellaan hän on hankkinut tuhansille ja
taasen tuhansille levon ja rauhan ajat. On hetkiä, jolloin en uskalla
ajatellakaan kaikkea tätä; mutta toisin ajoin siirryn hengessä sille
seudulle, missä hän aina asuu. Silloin voin kiittää Jumalaa, että minun
on sallittu rakastaa maailman jalointa naista, kauneinta ja suloisinta
kaikista naisista, ja ettei rakkaudessani ollut mitään, mikä olisi
saanut hänet horjahtamaan korkean velvollisuutensa tieltä.

Saanko vielä nähdä hänen kasvonsa — nuo kalpeat kasvot ja ihanan
tukkakruunun? En tiedä; siitä kohtalo ei anna yhtään aavistelevaa
ounastusta. En voi tietää siitä mitään. Tässä maailmassa — ehkä; ei,
todennäköisesti ei koskaan. Ja voiko olla mahdollista, että hän ja
minä saamme kerran vast’edes olla yhdessä jossain toisessa paikassa
ja tavalla, josta meillä ei nyt ole aavistusta — siten, että kukaan
ei enää asetu väliimme eikä ketään ole kieltämässä meidän rakkautemme
luvallisuutta?

En tiedä sitä; ja viisaimmiltakin ihmisiltä, kuin minä se on salattu.
Mutta jos ei koskaan niin tule käymään — jos minä en saa milloinkaan
enää kuulla hänen suloista ääntään enkä nähdä hänen kasvojaan enkä
tietää, että hän rakastaa minua, niin — niin, silloin minä tahdon elää
haudan tällä puolen niinkuin tulee miehen, jolle on annettu rakkauden
korkea onni; ja mitä haudan tuonpuoliseen elämään tulee — niin täytynee
minun rukoilla itselleni iäistä unta!








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ZENDAN VANKI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.