Tuhannen ja yhden yön tarinoita Suomen lapsille II

By Anonymous

The Project Gutenberg EBook of Tuhannen ja yhden yön tarinoita Suomen
lapsille II, by Anonymous

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Tuhannen ja yhden yön tarinoita Suomen lapsille II

Author: Anonymous

Translator: Helmi Krohn

Release Date: July 7, 2008 [EBook #25996]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TUHANNEN JA YHDEN YÖN ***




Produced by Marja and Kalevi Polamo






TUHANNEN JA YHDEN YÖN TARINOITA SUOMEN LAPSILLE II

Kertonut

Helmi Krohn


Nuorten Kirjoja N:o 15.


Helsingissä 1919,
Kustannusosakeyhtiö Otava.
Simelius'en perillisten kirjapaino.



SISÄLLYS:

Kuningas Agib
Taikahevonen
Harun Arrashid ja Baba Abdallah
Ali Baba ja neljäkymmentä rosvoa
Merenkulkija Sindbad
  Ensimäinen matka
  Toinen matka
  Kolmas matka
  Neljäs matka
  Viides matka
  Kuudes matka
  Seitsemäs ja viimeinen matka




KUNINGAS AGIB.


Olipa kerran mahtava kuningas nimeltä Hassib. Hänen valtakuntansa oli
hyvin suuri ja ulottui aina valtamereen saakka. Mutta saavutettuansa
korkean iän hän kuoli ja jätti valtansa ja rikkautensa pojallensa,
kuningas Agibille.

Kuningas Agib ei tyytynyt istumaan valtaistuimellaan ja hallitsemaan
vain rauhallisesti kansaansa. Hän oli nuori ja halusi nähdä vieraita
maita ja antautua kaikenlaisiin seikkailuihin. Hänellä oli monta suurta
laivaa ja hän purjehti usein vieraihin maihin, milloin lyhemmille,
milloin pitemmillekin matkoille. Kerran, purjehdittuaan neljäkymmentä
päivää mitä ihanimmalla ja suotuisimmalla ilmalla, nousi hirveä
myrsky, jota kesti monta päivää. Laiva heittelehti aalloilla kuin
pähkinänkuori, kaikki liitteet narahtelivat ja vesi huuhteli kantta.
Kuningas Agib luuli jo viimeisen päivänsä tulleen. Miehistö oli kauhun
vallassa, ei kukaan kyennyt mitään tekemään ja laiva ajelehti aivan
oman onnensa huomassa.

Mutta äkkiä meri tyyntyi. Kuin peilin pinta se levisi aavana ja tyynenä
silmien edessä. Ei rantaa näkynyt missään. Ei pienintäkään luotoa. Joka
puolella vain meren selkä sulautui taivaan rantaan. Aurinko paistoi
helteisesti. Ei vähintäkään tuulenhenkäystä tuntunut. Mutta laiva kulki
kuitenkin eteenpäin, purjeet pullistuivat, ikäänkuin näkymätön voima
olisi niitä ajanut eteenpäin.

Kun vauhti kiihtyi kiihtymistään, niin perämies huolestui. Hän lähetti
tähystelijän mastoon katsomaan, eikö sieltä näkyisi maata. Ja aivan
oikein! Kaukana taivaanrannassa, suoraan laivan kokan edessä, näkyi
pieni musta pilkku. Laiva kiiti yhä nopeammin sitä kohti, ikäänkuin se
olisi linnun siivillä lentänyt.

Perämies kauhistui kuullessaan tähystelijän tiedonannon. Hän heitti
peräsimen kädestään ja raastoi hiuksiaan ja vaatteitaan.

"Onnettomat!" huusi hän aivan kalpeana. "Me olemme kaikki kuoleman
omat. Myrskyn riehuessa laiva on ajautunut kauaksi tuntemattomille
vesille, ja me olemme tulleet nyt loihdittuun väylään. Tuo musta
pilkku, joka edessämme näkyy, on magneettivuori, joka vetää
auttamattomasti puoleensa kaikki laivat, ja kun ne tulevat kylliksi
lähelle sitä, niin kaikki rautanaulat itsestään irtaantuvat liitteistä
ja imeytyvät vuoreen kiinni, jotta laiva uppoaa tuhansina pirstaleina
mereen."

"Mahdotonta on pelastua itse vuorellekaan", jatkoi perämies
kertomustaan, "sillä se on kokonaan metallista. Ylhäällä sen huipulla
on vain pieni tilkku maata. Siellä seisoo kuparinen temppeli ja
temppelissä on pronssinen ratsastaja pronssihevosen selässä. Tuo ritari
tuhoaa kaikki laivat ja merenkulkijat, eivätkä ihmiset saa rauhaa,
ennenkun ritari on mereen syösty."

Itkua ja valitusta kuului kaikkialla. Miehistö kerääntyi yhteen ja
polvistui kannelle anoen Jumalalta pelastusta. Mutta laiva kiiti yhä
eteenpäin, ja magneettivuori näkyi jo aivan selvästi silmien edessä.
Kuparitemppeli seisoi korkealla paikallaan pylväittensä varassa, ja
pronssiritari ratsunsa selässä ojensi suojelevasti kilpeänsä.

Äkkiä kuului kauheaa jyskettä ja pauketta. Kaikki naulat kirposivat
irti laivasta ja laiva upposi muutamassa sekunnissa syvyyteen.

Kuningas Agib sai käteensä lankun ja alkoi uida sen varassa rantaa
kohti. Hän kuuli ympärillään kauheita hätähuutoja ja näki onnettomien
toveriensa taistelevan aalloissa. Hetken kuluttua kaikki vaikeni. Ei
ketään näkynyt enää veden pinnalla, pieninkin jälki laivasta oli
kadonnut.

Tuuli ajoi kuningas Agibin magneettivuoren rantaan. Se oli sileä ja
liukas, mahdotonta olisi ollut kiivetä sen pintaa ylös. Hän kiersi
saaren ympäri ja huomasi äkkiä portaat, jotka olivat vuoreen hakatut.
Hän tarttui käsin kiinni alimaisimpaan asteeseen ja suurella vaivalla
hän pääsi ylös. Varovaisesti hän kapusi portaita myöten, jotka olivat
niin liukkaat, että hän joka askeleella oli luiskahtaa alas. Vihdoin
hän pääsi vuoren huipulle.

Hän oli niin väsynyt kaikista ponnistuksista, että hän heti heittäytyi
maahan ja nukkui.

Nukkuessaan hän näki unta. Ääni oli sanovinaan hänelle:

"Kun heräät, kuningas Agib, niin kaiva maata jalkojesi alla. Sieltä
löydät kuparijousen ja kolme lyijyistä nuolta. Ota jousi käteesi ja
ammu sillä ritari hevosensa selästä mereen. Kun hevonen kaatuu maahan,
niin hautaa se sille kohdalle, mistä jousen löysit. Sillä tavalla
pelastat maailman suuresta turmiosta. Kun tämän olet tehnyt, niin alkaa
meri kohota aina temppeliä myöten ja veneessä saapuu luoksesi vaskinen
mies. Astu hänen veneeseensä, mutta älä mainitse Jumalan nimeä. Mies
kuljettaa sinua noin kymmenen päivää veneessä, kunnes hän saapuu rauhan
maahan. Siellä tapaat jonkun, joka voi saattaa sinut takaisin
kotimaahasi. Mutta muista, ettet kertaakaan mainitse Jumalan nimeä."

Kun kuningas Agib heräsi, nousi hän iloisesti ylös ja alkoi kaivaa
maata jalkojensa alla. Hän löysikin jousen, ampui sillä ritarin mereen
ja hautasi hänen hevosensa maahan. Meri alkoi nyt myrskytä ja kohosi
yhä korkeammalle, kunnes se ulottui aina temppeliin asti. Hetken
kuluttua ilmestyi vene, joka suuntasi kulkunsa suoraan temppeliä kohti.
Veneessä souti vaskinen mies. Kuningas Agib astui veneeseen ja yhdeksän
päivää mies kuljetti häntä veneessään yhtä mittaa, kunnes
taivaanrannassa kohosi vuoria ja maita. Kuningas Agib ihastui suuresti
nähdessään maata edessänsä, ja unohtaen kaikki varoitukset hän kiitti
Jumalaa pelastuksestansa. Mutta samassa vene kaatui kumoon ja vajosi
mereen.

Kuningas Agib ui koko päivän, aina iltaan saakka. Kun yö lähestyi, oli
hän niin väsynyt, ettei hän jaksanut enää käsivarsiaan liikuttaa ja
valmistui kuolemaan. Mutta kova myrsky nousi äkkiä, jättiläisaalto
syöksyi häntä kohti ja kuljetti hänet maihin. Päästyään rantaan hän
kuivasi vaatteensa ja paneutui maata. Aamun valjetessa hän läksi
tarkastelemaan ympärilleen. Hän oli tullut saareen, joka kohosi
keskeltä suurta merta. Mutta se oli viljava ja kaunis ja puut olivat
täynnä hedelmiä. Kuljeskeltuaan kaiken päivää saarellaan hän huomasi
laivan lähestyvän mereltä. Hän kiipesi puuhun, piiloutui sen latvan
alle ja näki että laivasta nousi maalle kymmenen orjaa, jotka kantoivat
käsissään koreja ja lapioita. Keskellä saarta he kaivoivat maata,
kunnes luukku tuli näkyviin. He palasivat takaisin laivaan ja toivat
sieltä ruokavaroja, mattoja, peittoja, tyynyjä, kaikkea mitä taloudessa
voidaan tarvita ja kantoivat kaikki luolaan. Lopuksi he saattoivat
maahan vanhan, harmaahapsisen miehen, joka talutti kädestä nuorukaista.
Hän oli hento ja kaunis, kuin lehtiin puhjennut oksa.

He laskeutuivat kaikki alas luolaan ja olivat siellä kolmatta tuntia.
Sitten vanhus palasi takaisin orjien kanssa, mutta nuorukainen ei ollut
heidän seurassaan. He lapioivat mullan jälleen paikoilleen, tasoittivat
maan ja palasivat laivaan. Pian laiva katosi taas näkyvistä.

Kuningas Agib laskeutui nyt alas puusta ja astui sille paikalle, missä
orjat olivat maata kaivaneet. Hän poisti mullan luukulta ja avasi sen.
Portaat johtivat alas sievään huoneeseen, jossa nuorukainen istui
pehmeällä sohvalla. Kun hän näki kuningas Agibin edessänsä, niin hän
kauhistui ja muuttui kalman kalpeaksi.

Mutta kuningas Agib rauhoitti häntä.

"Älä pelkää", sanoi hän nuorukaiselle, "minä olen ihminen samoin kuin
sinäkin. Minä näin miten sinut saatettiin tänne ja minun kävi sinua
sääli. Sano, miksi sinut on tänne elävältä haudattu?"

Kun nuorukainen huomasi, ettei hänellä ollut syytä pelätä kuningas
Agibia, tuli hän iloiseksi ja sanoi:

"Oi veljeni, minun kohtaloni on hyvin ihmeellinen! Isäni on
jalokivikauppias, ja hänellä on paljon tiluksia ja orjia. Kaikki
häneltä on hyvin menestynyt, mutta hän suri sittenkin haikeasti, sillä
hänellä ei ollut yhtään poikaa. Hän näki kerran unta, että hänelle
syntyisi poika, mutta tämä poika kuolisi nuorena. Jonkun ajan kuluttua
minä synnyinkin ja isäni ilo oli aivan rajaton. Hän tiedusteli
tietäjiltä kohtaloani ja ne sanoivat hänelle:

"'Poikasi elää viisitoista vuotta, mutta sitten hän joutuu suureen
vaaraan. Keskellä merta on magneettivuori, jonka huipulla istuu
kuparinen ritari kuparisen ratsunsa selässä. Kuningas Agib syöksee sen
mereen ja viisikymmentä päivää sen jälkeen hän tappaa poikasi.'

"Tämä ennustus saattoi isäni suuren tuskan valtaan ja kymmenen päivää
sitten, saatuaan kuulla, että kuningas Agib todellakin oli syössyt
kupariritarin mereen, hän antoi valmistaa minulle tämän maanalaisen
luolan. Täällä minun täytyy olla, kunnes nuo viisikymmentä päivää ovat
kuluneet, ja sitten isäni tulee minua jälleen noutamaan. Tällainen on
minun elämäni tarina."

Kun kuningas Agib tämän kuuli, päätti hän olla ilmaisematta itseään
nuorukaiselle ja ajatteli:

"Tosin minä syöksin kupariritarin mereen, mutta tätä nuorukaista en ota
hengiltä." Ja kääntyen hänen puoleensa hän sanoi:

"Ole huoleti, kaikki käy hyvin ja sinä pelastut kuolemasta. Minä jään
sinun luoksesi, kunnes isäsi tulee sinua noutamaan."

Nuorukainen oli tästä hyvin iloinen. He istuivat nyt yhdessä ja
juttelivat ja pitivät hyvänään kaikkia niitä herkkuja, joita
nuorukaisen isä oli häntä varten varannut. Ja aika kului heiltä
hupaisesti päivästä päivään.

Kuningas Agib kiintyi yhä enemmän tähän nuorukaiseen ja koetti kaikella
tavalla olla hänelle avullinen. Hän unohti omat huolensakin, ja
ajatteli vain miten hän voisi olla hänelle hyödyksi ja ratoksi.
Nuorukainen oli tästä ystävyydestä hyvin kiitollinen ja he tuumivat
keskenänsä, että he yhdessä palaisivat nuorukaisen maahan ja että
kuningas Agib jatkaisi sieltä matkaansa omaan valtakuntaansa.

Kun aika oli loppuun kulunut ja he viimeisen päivän aamuna ilolla
odottelivat vanhuksen tuloa, nuorukainen kiitti Jumalaa
pelastuksestansa ja kuningas Agibia, joka oli tämän ajan hänelle niin
suuressa määrin lyhentänyt ja keventänyt. He kävivät pöytään syömään ja
nuorukainen pyysi kuningas Agibia leikkaamaan hänelle palasen meloonia.
Kuningas Agib toi kauniin meloonin ja nousi ottaakseen veitsen, joka
oli hyllyllä nuorukaisen istuimen yläpuolella. Mutta samassa hänen
jalkansa luiskahti ja veitsi putosi suoraan nuorukaisen sydämeen. Hän
kaatui maahan ja heitti heti paikalla henkensä.

Kun kuningas Agib huomasi nuorukaisen kuolleeksi ja tiesi tahtomattaan
ottaneensa hänet hengiltä, niin hän alkoi vaikeroida ja itkeä. Hän oli
aivan toivoton, sillä olihan ennustus sittenkin mennyt täytäntöön.
Hiukan toinnuttuansa hän poistui luolasta, laski luukun paikoilleen ja
peitti sen mullalla. Hän kiipesi jälleen korkeaan puuhun ja tähysteli
merelle, milloin laiva tulisi näkyviin. Hänen ei tarvinnutkaan odottaa
kauan, ennenkuin laiva laski rantaan ja orjat saattoivat vanhuksen
maihin. Kauhukseen he huomasivat, ettei multa luukun päällä ollutkaan
kiinteätä, ja tultuaan alas luolaan he näkivät nuorukaisen puukko
rinnassa. He huusivat kaikki ääneensä ja repivät vaatteitaan. Vanhus
meni tainnoksiin ja makasi niin kauan tunnottomana, että orjat luulivat
hänenkin kuolleen. Vihdoin hän kuitenkin tointui ja orjat kantoivat
nuorukaisen takaisin laivaan.

Kuningas Agib seurasi kaikkea piilopaikastansa ja nähdessään vanhuksen
sydäntäsärkevän tuskan, hänen rintaansakin ahdisti ja vaivoin hän sai
pidätetyksi tuskanhuutoa. Vihdoin laiva poistui rannasta ja katosi
näkyvistä.

Kuningas Agib eli kokonaisen kuukauden vielä saarella ja huomasi joka
ilta auringon laskiessa, että vesi vähenemistään väheni rannasta ja
kuukauden kuluttua oli meri aivan kuivunut. Kuningas Agib läksi nyt
iloisella mielellä saaresta ja tuli mannermaalle. Kuiva hiekka-aavikko
levisi täällä hänen silmiensä eteen. Ei mitään muuta näkynyt kuin
hiekkaa joka taholla. Kuningas Agib läksi rohkeasti samoamaan erämaan
läpi ja näki vihdoin edessään tulen. Hän luuli jonkun sytyttäneen sen
palamaan, mutta lähemmäksi tultuaan hän huomasikin sen kupariseksi
linnaksi, joka loisti ja kimalteli auringon valossa. Harmaapäinen
vanhus astui kymmenen nuorukaisen seurassa häntä vastaan. Kuningas Agib
katseli heitä kummeksien, sillä he olivat kaikki silmäpuolia. He
tervehtivät kuningas Agibia ystävällisesti ja kysyivät häneltä, mistä
hän tuli. Hän kertoi heille koko elämäntarinansa. He saattoivat hänet
linnaan ja tarjosivat hänelle ruokaa ja juomaa. Ja kun he olivat
istuneet jonkun aikaa yhdessä ja jutelleet, niin oli jo ilta käsissä.
Kuningas Agib olisi mielellään tahtonut tietää, mikä onnettomuus oli
heitä kohdannut ja miksi he kaikki olivat silmäpuolia, mutta kaikkiin
kysymyksiin he pudistivat vain päätään ja sanoivat:

"Älä kysy. Meidän onnettomuutemme voi vain se ymmärtää, joka itse on
sitä kokenut. Ja siitä Jumala sinua varjelkoon."

Oli makuullemenon aika ja vanhus toi kullekin nuorukaiselle vadin, joka
oli vaatteella peitetty. Niissä oli tuhkaa ja tervaa ja piitä, ja
nuorukaiset tahrasivat sillä kokonaan kasvonsa, jotta he olivat kauheat
nähdä. Kuningas Agib kysyi ihmeissään:

"Miksi te tahraatte kasvonne tuolla tavalla? Voisi luulla teidän
kadottaneen järkenne."

"Se on meidän rangaistuksemme", sanoivat nuorukaiset. "Se on palkka
ylpeydestämme ja uteliaisuudestamme."

Vihdoin he kuitenkin lakkasivat tahrimasta itseänsä ja panivat maata.
Mutta kuningas Agib ei saanut unta silmäänsä. Hän mietti kaiken yötä,
mikä saattoi olla syynä nuorukaisten kummalliseen käytökseen ja aamulla
hän pyysi yhä uudestaan vanhusta ilmaisemaan hänelle heidän
salaisuutensa. Mutta hän sanoi:

"Olenhan jo sanonut sinulle, etten voi sitä ilmaista. Jokainen voi vain
sitä kokea."

Mutta kun kuningas Agib ei antanut hänelle rauhaa, niin hän vei hänet
mukanaan kedolle, teurasti siellä lampaan ja nylki siltä nahan. Sitten
hän antoi kuningas Agibille veitsen ja sanoi:

"Ryömi tuon nahan sisään, niin ompelen sen kiinni. Minä jätän sinut
tänne, ja hetken kuluttua tulee suuri lintu Rok, joka tarttuu sinuun
kynsineen kiinni ja vie sinut mukanansa. Kun huomaat, että se päästää
sinut maahan, niin leikkaa nahka auki. Heti kun se näkee sinut, se
lentää pakoon. Astu sitten tietä myöten, niin tulet linnan edustalle.
Sieltä saat mitä haluat. Sillä tuo linna on syynä meidän
onnettomuuteemme."

Kuningas Agib ryömi nahan sisään ja hetken kuluttua hän kuuli suhinaa
ilmassa ja tunsi linnun tarttuvan kynsillään häneen kiinni. Hän lensi
huimaavaa vauhtia ilmassa, jotta hänen päänsä joutui aivan pyörälle.
Vihdoin lintu laski hänet kalliolle, ja kuningas Agib leikkasi nahan
auki. Hän heitti nahan hartioiltaan ja alkoi astua tietä myöten, joka
johti komeaan linnaan. Portti oli auki, ja kuningas Agib astui sisään.
Hän joutui suureen puutarhaan, jossa puiden lehdet olivat kullasta ja
hopeasta ja moniväriset linnut istuivat oksilla ja visersivät. Linnan
portailla seisoi neljäkymmentä tyttöä hopeavaatteissa. He olivat hyvin
ihanat nähdä ja tervehtivät kuningas Agibia ystävällisesti. He
kiiruhtivat häntä vastaan, saattoivat hänet linnaan ja asettivat hänet
keskellensä istumaan.

"Me olemme sinun orjasi", sanoivat he, "käske meitä, niin me
tottelemme."

Ja he toivat hänelle herkullisia ruokia kultalautasilla |a pukivat
hänen ylleen koreat vaatteet ja tanssivat ja lauloivat hänen
huviksensa. Siten kului kokonainen vuosi tässä ihmeellisessä linnassa,
vaikka aika kuningas Agibin mielestä tuntui lyhyeltä kuin yksi ainoa
päivä. Mutta kun vuosi oli umpeen mennyt, niin tulivat tytöt eräänä
aamuna itkien ja valittaen kuningas Abigin luo.

"Miksi te itkette?" kysyi kuningas Agib ihmeissänsä.

Ja yksi neitosista vastasi:

"Me itkemme, sillä me pelkäämme kadottavamme sinut. Tiedä siis, me
olemme kaikki kuninkaantyttäriä, jotka asumme tässä linnassa. Joka
vuosi on meidän pakko poistua täältä neljäksikymmeneksi päiväksi. Sen
ajan kuluttua me palaamme takaisin ja elämme täällä taas kokonaisen
vuoden. Mutta sinä saat jäädä tänne jos haluat, kunnes me palaamme
takaisin. Saat kaikki linnan avaimet haltuusi ja voit ihailla sen
aarreaittoja, joita kaikkiaan on sata kappaletta, mutta yhden ainoan
huoneen ovea et saa avata. Jos astut sinne sisään, niin onnettomuus
kohtaa sinua, etkä koskaan enää saa palata tänne takaisin. Mutta me
pelkäämme, ettet voi hillitä uteliaisuuttasi."

He pyysivät ja rukoilivat, että kuningas Agib malttaisi mielensä eikä
tahallansa syöksyisi onnettomuuteen, ja kuningas Agib lupasi pyhästi
olla koskematta tuohon huoneeseen. Tytöt läksivät pois, ja kuningas
Agib jäi yksin linnaan. Hän avasi ensimäisen aarreaitan oven, ja tuli
ihanaan puutarhaan, joka oli yhtä häikäisevä ja kaunis kuin paratiisi.
Hän käveli puutarhan käytävillä ja kuunteli lintujen ihmeellistä laulua
ja purojen pulppuamista. Ja hän poimi puista hedelmiä, jotka
kimaltelivat sateenkaaren kaikissa väreissä ja olivat ihanat syödä.
Lukemattomista harvinaisista kukista levisi hurmaava tuoksu ilmaan, ja
vilvoittava tuulenhenki siveli ohimoita.

Kun kuningas Agib oli kyllikseen ihaillut tätä lumottua paratiisia,
niin hän sulki oven ja avasi toisen aarreaitan. Siellä oli
rautahäkeissä mitä ihmeellisimpiä eläimiä. Siellä oli suuria
juhlallisia jalopeuroja, joiden tuuheat harjat hulmusivat tuulessa,
jättiläissuuruisia norsuja, tiikereitä ja käärmeitä. Maailman suurimmat
ja pienimmät linnut olivat samaan häkkiin suljetut ja ne pyrähtelivät
hyvässä sovussa rinnatusten. Valkeaturkkinen jääkarhu leikitteli pienen
hiiren kanssa ja kesy jänis hyppeli jättiläiskäärmeen selässä.

Kun kuningas Agib oli kyllikseen katsellut näitäkin ihmeitä, niin hän
avasi kolmannen huoneen oven. Sinne oli kerätty jalokiviä ja timantteja
kaikista maailman ääristä. Seinät olivat marmorista veistetyt, katto
kultainen, lattia kirkkainta kristallia, jotta kuningas Agib saattoi
selvästi nähdä siinä kuvansa. Katosta riippui hienotekoinen kruunu,
jossa timantit ja rubiinit ja smaragdit loistivat kuin kirkkain valo.

Kuningas Agib ei ollut nähnyt koskaan mitään niin loistavaa ja
silmiähäikäisevää. Hän oli mielestään nyt rikkain kuningas koko
maailmassa, sillä olivathan kaikki nuo aarteet hänen omansa. Ja
tyytyväisin mielin hän astui jälleen toiseen kamariin.

Siten aika häneltä kului kun linnun siivillä. Yksi yö oli enää
jäljellä kunnes tyttöset palaisivat takaisin, mutta kaikki
yhdeksänkymmentäyhdeksän aarreaittaa olivat myös katsotut. Hän rupesi
tuumimaan mitä hän nyt tänä viimeisenä iltana tekisi, sillä aika tuntui
odotellessa pitkältä ja yksinäisyys ikävältä. Hän astui kaikkien
aarreaittojen ohi ja koetti mielessään muistella mitä hän kussakin oli
nähnyt. Siten hän tuli yhdeksännenkymmenennenyhdeksännen oven luo ja
siitä oli enää vain askel sadanteen aarreaittaan. Hänellä oli
avainkimppu kädessänsä ja vaistomaisesti hän tuli tarttuneeksi pieneen
kultaiseen avaimeen, joka kuului tuon kielletyn huoneen oveen. Ovi oli
kokonaan kullasta ja täynnä kirjailuja ja hän astui lähemmäksi
tarkastellaksensa sitä. Avaimen reikä oli pieni, ja hän kumartui
kurkistaaksensa siitä sisään, mutta hän ei voinut mitään nähdä. Hän
aikoi jo palata takaisin, mutta hänen jalkansa olivat ikäänkuin
kiinniliimatut lattiaan. Ja hänet valtasi niin vastustamaton halu avata
tuo ovi, että hän lopulta ei voinut haluaan vastustaa, vaan pisti
avaimen lukkoon.

Ovi lensi auki ennenkuin hän ehti avainta kiertääkään, ja tukehduttava
tuoksu ja voimakas ilmavirta löyhähti häntä vastaan, niin että hän oli
kaatua selälleen. Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja astui sisään.
Lattialle oli saframia siroiteltu ja seinillä paloi hyvänhajuisia
vahakynttilöitä hopeisissa ja kultaisissa lampuissa. Keskellä lattiaa
paloi tuli kahdessa suuressa suitsutusastiassa ja huumaava höyry kohosi
niistä ilmaan. Peremmällä oli musta ratsu, se oli yötäkin mustempi ja
kiiltävä karvaltansa. Kultaiset suitset olivat sen suussa ja selässä
kultainen satula. Vastustamaton voima vei kuningas Agibin ratsun luo ja
hän nousi sen selkään. Hän iski kannuksensa sen kylkiin, mutta se ei
liikahtanut paikaltansa. Silloin kuningas Agib suuttui ja läimähytti
sitä piiskallansa. Hevonen hirnahti aivan kuin ukkonen olisi jyrissyt,
ja levittäen kaksi suurta mustaa siipeään se kohosi ilmaan ja vei
kuningas Agibin mukanansa.

Lennettyään hyvän aikaa korkealla ilmassa merien ja vuorien yläpuolella
se vihdoin laskeutui alas erään linnan katolle, ja ravistettuaan
kuningas Agibin selästään, se potkaisi kaviollaan hänen oikean silmänsä
puhki.

Kun kuningas Agib silmäpuolena astui alas linnaan, niin hän huomasikin
tulleensa takaisin silmäpuolien nuorukaisten luo, jotka kiiruhtivat
hänen luoksensa.

"Nyt sinä tunnet meidän elämäntarinamme", sanoivat he kuningas
Agibille. "Emme mekään tyytyneet siihen onnelliseen elämään, joka
meille oli tarjona, vaan halusimme yhä enemmän, sen vuoksi me tulimme
rangaistuiksi."

Kuningas Agib siveli kipeää silmäänsä ja ajatteli mitä kaikkea pahaa
hän oli saanut aikaan sekä toisille että itsellensä ja katui syvästi
kevytmielistä elämäänsä. Hän muisti omaa valtakuntaansa ja
alamaisiansa, jotka hän oli jättänyt oman onnensa huomaan ja katkerat
kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiansa.

"Minä olen saanut ansaitun rangaistukseni", sanoi hän nuorukaisille,
"kun en seurannut teidän neuvoanne. Mutta minä kärsisin nöyrästi
onnettomuuteni, jos pääsisin takaisin omaan maahani ja saisin hyvittää
kaikki pahat tekoni."

Vanhus, joka yhdessä nuorukaisten kanssa oli saapunut kuningas Agibin
luo, katsoi lempeästi häneen ja laski kätensä hänen päälaellensa.

"Kuningas Agib", sanoi hän, "sinun katumuksesi on liikuttanut henkien
kuninkaan sydäntä, joka koko ajan on johtanut kulkuasi. Hän sallii
sinun palata takaisin omaan maahasi."

Vanhus kohotti sauvaansa, joka hänellä oli kädessänsä ja kosketti sillä
kolmasti kuningas Agibia olkapäähän. Hänen silmänsä mustenivat ja hän
kaatui maahan. Mutta kun hän tointui jälleen, niin kuparilinna oli
kadonnut sekä silmäpuolet nuorukaiset, ja sen sijaan hän huomasi
olevansa omassa linnassaan visiiriensä parissa, jotka riemuiten
tervehtivät häntä.

Siitä päivästä asti kuningas Agib hallitsi viisaasti ja rakkaudella
valtakuntaansa, eikä halunnut lähteä enää maailmaa kiertämään.




TAIKAHEVONEN.


Monen monituista vuotta sitten hallitsi Persiassa kuningas, nimeltä
Sabur. Hän oli suurin ja mahtavin kaikista senaikuisista hallitsijoista
ja hän omisti laajoja maita ja suuria rikkauksia. Mutta hän oli yhtä
kuulu luonteensa jaloudesta, hyvyydestään ja viisaudestaan kuin
mahtavuudestansakin. Hän oli oppinut ja toimelias mies, mutta samalla
hänellä oli hellä sydän, eikä hän koskaan voinut olla auttamatta köyhää
ja turvatonta. Mutta pahuutta ja vääryyttä hän rankaisi säälimättä.

Tällä kuninkaalla oli kolme tytärtä ja yksi poika. Kahdesti vuodessa
hän vietti linnassaan suuria juhlia, jolloin hän jakeli alamaisilleen
lahjoja ja salli kaikkien kansalaisten, sekä köyhien että rikkaitten,
päästä puheillensa. Sattuipa kerran tällaisten juhlien aikana kolme
viisasta miestä tulemaan hänen kaupunkiinsa, ja he toivat hänelle
kallisarvoisia lahjoja. He olivat kaikki kotoisin eri maista ja
puhuivat kukin omaa kieltänsä. Yksi oli intialainen, toinen
kreikkalainen ja kolmas kiinalainen.

Intialainen astui ensin kuninkaan luo, heittäytyi maahan hänen eteensä
ja onniteltuaan häntä juhlan johdosta, antoi hänelle hyvin ihmeellisen
lahjan: kalleilla hohtokivillä koristetun kultaisen kuvapatsaan, jolla
oli kultainen torvi kädessä. Kuningas katseli sitä joka puolelta ja
sanoi:

"Viisas mies, mihinkä voin lahjaasi käyttää?"

"Herra", vastasi intialainen, "tällä kuvapatsaalla on se ominaisuus,
että jos joku vakooja yrittää tunkeutua kaupunkiin, niin se heti alkaa
puhaltaa torvellansa. Ja kun torven ääni kajahtaa ilmassa, niin vakooja
vavisten kaatuu maahan ja kuolee."

Kuningas hämmästyi suuresti ja sanoi intialaiselle:

"Totta tosiaan, jos puhut totta, niin täytän kaikki toiveesi!"

Sitten kreikkalainen astui esiin, heittäytyi kuninkaan jalkoihin ja
ojensi hänelle hopeisen maljan, jossa oli kultainen riikinkukko
neljänkolmatta poikansa keskellä. Tarkastettuansa sitä kuningas kysyi
mitä hyötyä siitä saattoi olla.

"Herra", vastasi kreikkalainen, "joka tunnin lyömällä nokkaisee
riikinkukko poikasiansa jokaista vuoron perään ja osoittaa siten
sinulle ajan kulun. Ja joka kuukauden kuluttua se aukaisee nokkansa,
jolloin näet kuun sen kurkussa kuultavan."

Silloin sanoi kuningas:

"Jos puhut totta, niin täytän kaikki toiveesi!"

Lopuksi kiinalainenkin astui esiin, kumarsi maahan saakka ja antoi
kuninkaalle ebenpuisen hevosen. Sen suitset hohtivat kultaa ja kalliita
kiviä, ja kuninkaallinen satula oli sillä selässänsä. Kuningas katseli
sitä ihmetellen ja kysyi mitä hyötyä tuosta elottomasta hevosesta
saattoi olla.

"Valtiaani!" vastasi kiinalainen, "tällä hevosella voit päivässä
ratsastaa yhtä pitkän matkan, kuin tavallisella ratsulla kokonaisessa
vuodessa. Sillä tämä hevonen osaa lentää."

Kuningas oli hyvin mielissänsä ja ihmetteli, miten hän samana päivänä
sattui saamaan kolme niin merkillistä lahjaa. Ja hän sanoi
kiinalaiselle:

"Jos todellakin puhut totta, niin täytän kaikki toiveesi!"

Sitten hän kestitsi näitä viisaita miehiä kolme kokonaista päivää, ja
he näyttivät kuninkaalle, mitenkä heidän lahjojansa oli käytettävä.
Kuvapatsas puhalsi torveensa, riikinkukko nokkaisi poikasiansa, ja
kiinalainen hypähti hevosen selkään, kohosi sen mukana ilmaan ja
laskeutui jälleen alas. Kuningas oli ilosta joutua melkein pyörälle
päästään.

"Te olette pitäneet lupauksenne", sanoi kuningas, "nyt minun vuoroni on
myös täyttää lupaukseni. Jokainen teistä lausukoon jonkun toivomuksen,
niin minä sen heti paikalla täytän."

Mutta viisaat miehet olivat jo edeltäpäin kuulleet puhuttavan kuninkaan
kolmesta tyttärestä, ja niinpä he nyt vastasivat kuninkaalle:

"Jos, herramme, olet tyytyväinen lahjoihimme, niin pyydämme, että annat
meille tyttäresi puolisoiksi!"

Kuningas vastasi:

"Mielihyvällä suostun pyyntöihinne!"

Mutta prinsessat olivat salaa kuunnelleet heidän keskusteluansa, ja kun
nuorin sisaruksista tarkasteli tulevaa puolisoansa, kiinalaista, niin
hän huomasi, että tämä oli satavuotias vanhus. Hänen otsansa oli
täynnä syviä ryppyjä, hiukset olivat harvat, silmät punoittavat ja
vettävaluvat, ja posket olivat keltaiset ja kuoppaiset. Nenä oli paksu
kuin viheriä kurkku, hampaita ei ollut suussa kuin joku ainoa ja huulet
olivat sinertävät ja veltot. Totta tosiaan, hän oli rumin ja ilettävin
kaikista ihmisistä, yksin linnutkin lensivät häntä pakoon. Mutta
prinsessa oli kaunis ja suloinen tyttö. Hänen liikkeensä olivat
sulavammat kuin gasellin ja hänen kauneutensa oli kirkkaampi kuun
hohdettakin. Hän oli sisariansa vielä paljoa ihanampi.

Kun prinsessa oli nähnyt puolisonsa, niin hän kiiruhti huoneeseensa,
karisteli tuhkaa hiuksiinsa, repi vaatteensa palasiksi ja alkoi
surkeasti itkeä ja valittaa. Hänen veljensä, joka rakasti tätä nuorinta
sisartansa vielä paljoa enemmän kuin toisia, palasi juuri kotiin
matkalta. Kun hän kuuli sisarensa itkun ja valituksen, kiiruhti hän
hänen luoksensa ja kysyi mikä häntä vaivasi.

Sisar lausui:

"Rakas veljeni! Jos isämme linnassa ei enää ole tilaa minulle, niin
mielelläni lähden pois täältä. Tai jos en ole kelvollinen olemaan hänen
tyttärenänsä, niin voinhan jättää hänet."

Veli ei voinut ymmärtää hänen puheensa tarkoitusta ja pyysi häntä
suoraan selittämään suruaan.

Silloin sisar sanoi:

"Tiedä siis, rakas veljeni, että isäni aikoo naittaa minut taikurille,
joka on lahjoittanut hänelle mustan puisen hevosen ja sokaissut hänen
silmänsä taikatempuillansa. Mutta minäpä en välitä tuosta vanhuksesta,
en minä häntä varten ole maailmaan syntynyt!"

Veli koetteli lohduttaa ja rohkaista häntä ja kiiruhti sitten suoraan
isänsä luo.

"Kuka on tuo taikuri", kysyi hän kuninkaalta, "jolle aiot naittaa
nuorimman sisareni, ja mitä lahjoja hän on antanut sinulle, koska
niiden tähden sallit tyttäresi surusta kuolla?"

Kiinalainen, joka kuuli prinssin puheen, vihastui häneen suuresti,
mutta kuningas sanoi pojallensa:

"Kun olet nähnyt hevosen ja tutustut sen tapoihin, niin ihmetyksestä
joudut aivan ymmälle."

Kuningas käski palvelijansa tuoda hevosen paikalle, ja kun prinssi näki
sen, niin hän ihastui ikihyväksi. Hän oli taitava ratsastaja, ja niinpä
hän hypähti sen selkään ja koetti kannustaa sitä. Mutta kun hevonen ei
liikahtanut paikaltansa, niin kuningas sanoi kiinalaiselle:

"Näytäpä pojalleni, miten hän saa sen liikkeelle, niin eipä hän enää
sinun toiveitasi vastusta."

Kiinalainen, joka vihasi nuorta prinssiä aivan leppymättömästi, astui
hänen luoksensa ja näytti hänelle kammin hevosen oikeassa kyljessä,
jonka avulla sai elukan kohoamaan ilmaan. Prinssi väänsi kampia ja
samassa hevonen alkoi kohota ylös ilmaan niin vinhalla vauhdilla, että
he hetken kuluttua katosivat kaikkien näkyvistä.

Kuningas alkoi huolehtia poikansa puolesta ja kysyi kiinalaiselta:

"Miten hän saa hevosen ohjatuksi jälleen alas maahan?"

"Herra", vastasi kiinalainen, "minä en voi häntä auttaa. Olen aivan
viaton, jos hän joutuu hukkaan ja jollet näkisi häntä enää koskaan.
Sillä ylpeydessään hän unohti kysyä minulta, miten hevonen saadaan
laskeutumaan alas, enkä itse muistanut sitä hänelle neuvoa."

Nytpä kuningas vimmastui niin silmittömästi, että hän ruoskitti ja
vangitsi kiinalaisen. Itse hän riisti kruunun päästänsä, raasti
kasvojaan ja rintaansa, itki ja valitti. Linnan ovet suljettiin ja
kaikki juhlallisuudet keskeytettiin. Eikä tämä onnettomuus koskenut
yksin kuningattareen, kuninkaaseen ja hänen tyttäriinsä, vaan kaikki
kaupungin asukkaatkin surivat prinssin katoamista. Siten äkkiä ilo oli
muuttunut suruksi, onni onnettomuudeksi ja riemujuhlasta tullut
murheenpäivä.

Sillä välin hevonen oli kuljettanut prinssin lähelle aurinkoa. Hän oli
aivan kuoleman kielissä. Mutta vaikka hän oli kadottanut kaiken toivon
pelastumisestaan, niin hän päätti sittenkin tarkastella, eikö hevosessa
olisi mitään kojetta, jonka avulla saisi sen laskeutumaan jälleen alas.
Sillä prinssi oli viisas, teräväpäinen ja päättäväinen mies. Hän
koetteli kädellään hevosen vasenta kylkeä ja löysikin toisen kammin,
jota hän alkoi nyt vääntää. Hetipä hevonen rupesikin laskeutumaan alas.
Ja mitä enemmän hän kampia väänsi, sitä alemmaksi hän laskeutui ja
saattoi jo erottaa maankin allaan. Hyvillänsä hän kiitti luojaansa
tästä onnellisesta pelastumisestaan. Sitten hän väänsi jälleen oikeata
kampia ja lensi nyt eteenpäin jonkun matkan päässä maasta.

Illan tullen hän huomasi korkean linnan keskellä laajaa tasankoa.
Kirkkaat lähteet siellä pulppuilivat, kauniit kukkaset levittivät
tuoksuaan ilmaan ja iloiset gasellit juoksentelivat huolettomina
ylt'ympäri.

Sitten hän saapui suuren kaupungin tasalle. Siinä seisoi vahva
linnoitus korkeine torneineen ja vankka muuri ympäröi sitä joka
puolelta. Kaupungin toisessa laidassa oli suuri linna, jossa hän näki
neljänkymmenen aseilla varustetun orjan kulkevan. Hän tuumi itseksensä:
"Oi, jospa vain tietäisin mihin maahan olen joutunut!"

Mutta lopulta hän päätti viettää yönsä tuon suuren linnan penkereellä
ja hieroa ystävyyttä sen asukkaiden kanssa.

Yö oli jo käsissä kun prinssi vihdoin sai hevosensa ohjatuksi linnan
penkereen kohdalle ja pääsi laskeutumaan alas. Hän oli hyvin nälkäinen
ja väsynyt. Hän tarkasteli pengertä joka puolelta ja keksi vihdoin
portaat, jotka johtivat linnaan. Hän astui portaita alas ja saapui
linnan oven edustalle. Eräästä ikkunasta loisti tuli.

Hän astui sisään ja kulki valoa kohti. Erään oven ulkopuolella makasi
orja sikeässä unessa. Hän oli kammottavan suuri, aivankuin joku
maanalainen henki. Hänen vieressänsä paloi tuli ja hänen kupeellansa
oli miekka, joka säkenöi kuin salama. Lähellä seisoi pöytä, joka oli
vaatteella peitetty.

Prinssi epäröi hetken aikaa, mutta rohkaisikin sitten mielensä ja nosti
peitteen pöydältä. Se oli täynnänsä herkkuja. Prinssi söi ja joi
kylläksensä ja kun hän oli ravittu, astui hän varpaillaan nukkuvan
orjan luo ja veti miekan hänen kupeeltansa. Sitten hän läksi astumaan
eteenpäin tietämättä minne mennä.

Hetken kuljettuansa hän tuli ovelle, jota esirippu peitti. Hän kohotti
esirippua ja astui huoneeseen. Siellä oli norsunluinen valtaistuin,
jossa helmet, rubiinit ja jalokivet kimmelsivät ja sen juurella nukkui
neljä orjatarta. Prinssi astui lähemmäksi nähdäksensä kuka
valtaistuimella lepäsi. Ja kas! Uneen vaipuneena siinä lepäsi ihmeen
ihana neito. Sanattomana prinssi jäi häntä katselemaan, ihaili hänen
suortuviaan, jotka valuivat aina alas hänen polviinsa saakka, hänen
valkeata otsaansa, joka loisti yhtä kirkkaasti kuin kuu, ja hänen
poskiansa, jota vieno puna sulostutti. Prinssi lähestyi häntä vavisten
ja suuteli hänen oikeata poskeansa.

Tyttö heräsi heti, avasi silmänsä ja katseli prinssiä ihmetellen.

"Kuka sinä olet nuorukainen?" kysyi hän, "ja mistä tulet?"

Prinssi vastasi:

"Olen sinun orjasi ja rakastan sinua!"

"Mutta kuka on ohjannut sinut tänne?"

"Jumalani ja kohtaloni", vastasi prinssi.

Mutta äkkiä orjattaret heräsivät ja nähdessään prinssin he kiiruhtivat
linnan vartijan luo, herättivät hänet ja kertoivat hänelle, että vieras
mies oli tunkeutunut prinsessan huoneeseen. Vartija aikoi tarttua
miekkaansa ja hyökätä prinssin kimppuun, mutta huomasikin kauhukseen
huotransa tyhjäksi. Sen sijaan hän kiiruhti kuninkaan huoneihin ja
kertoi miten vieras hänen nukkuessaan oli tunkeutunut linnaan.

Kuningas suuttui silmittömästi kuullessaan vartijan puheen. Hän
paljasti miekkansa, hyökkäsi tyttärensä huoneeseen ja alkoi solvata
prinssiä.

"Ken olet, petturi", huusi kuningas uhaten prinssiä miekallansa, "ja
miten uskallat tunkeutua linnaani? Etkö tiedä, että olen maailman
mahtavin hallitsija ja että voin sinut tuomita kuolemaan?"

Mutta prinssi ei säikähtänyt kuninkaan uhkausta.

"Jos sinä olet mahtava kuningas", sanoi prinssi, "niin olen minäkin
mahtavan kuninkaan poika. Mutta ennenkuin panet uhkauksesi täytäntöön,
niin teen sinulle ehdotuksen. Kokoo kaikki sotajoukkosi ja anna minun
yksin heitä vastaan taistella. Jos he voittavat minut, niin olen
syyllinen, mutta jos pääsen pakoon, niin ansaitsen suurempaa
kunnioitusta sinun puoleltasi, kuin mitä sisäänastuessasi minulle
osoitit."

Kuningas suostui prinssin ehdotukseen. Hän kokosi sotajoukkonsa ja
järjesti ne riveihin ja käski prinssin saapua paikalle ja tuoda hänelle
hevosen ja aseet. Mutta prinssi sanoi:

"Tahdon ratsastaa omalla hevosellani. Anna se tuoda tänne penkereeltä,
jonne jätin sen tullessani tänne."

Kun hevonen oli tuotu paikalle, niin kuningas ihmetteli sen taidokasta
tekoa. Prinssi nousi sen selkään, ja joukot piirittivät hänet joka
puolelta. Mutta prinssi väänsi hevosen oikeanpuolista kampia ja heti
paikalla se kohosi kuin lintu lentoon.

Kuningas huusi joukoillensa:

"Tarttukaa häneen kiinni!"

Mutta sotamiehet vastasivat:

"Oi kuninkaamme, kenenkä me ottaisimme kiinni? Totta tosiaan, hän on
itse paholainen. Jumalan kiitos, että hänestä olet päässyt rauhaan."

Kuningas palasi joukkoinensa takaisin linnaan ja läksi tyttärelleen
kertomaan mitä oli tapahtunut. Ja hän lausui kovia sanoja prinssistä,
sillä hän ei tiennyt prinsessan rakastavan häntä. Mutta kun hän näki
tyttärensä silmien kyyneltyvän ja kuuli hänen haikeasti valittavan,
niin hän ei tiennyt miten häntä lohduttaa, ja läksi pois hänen
luotansa.

Sillä välin prinssi lensi ilman halki isänsä maahan. Hän laskeutui alas
kuninkaan linnan kohdalla ja kun hän astui ylös portaita, niin hän näki
tuhkaa sirotetun linnan ovenpieliin. Hän otaksui, että joku hänen
omaisistaan oli kuollut ja kiiruhti sisään. Siellä hänen vanhempansa ja
sisarensa istuivat suruvaatteissaan, kalpein, tuskanvääntämin kasvoin.
Kuningas ensimäiseksi huomasi prinssin, huudahti ääneensä ja rientäen
hänen luoksensa puristi hänet rintaansa vasten. Kuningatar ja sisaret
syleilivät ja suutelivat myös häntä ja kysyivät kesken kyynelten, miten
hän oli pelastunut. Prinssi kertoi heille kaikki juurta jaksain.

Pian tieto prinssin takaisintulosta levisi yli koko kaupungin ja
kaikkialla se herätti riemua ja iloa. Surupuvut vaihdettiin iloisempiin
väreihin, ja soittoa ja laulua kuului joka taholta. Kaupunki
koristettiin juhlapukuun ja kaikki väki riensi kuningasta
onnittelemaan. Kuningas pani toimeen suuret juhlat, armahti vangituita
ja jätti rangaistukset sikseen. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä
tarjoeltiin juhla-aterioita, joihin kaikki olivat tervetulleet.

Mutta kesken kaikkia juhlallisuuksia valtasi kaiho prinssin mielen. Hän
muisteli kaunista prinsessaansa ja kun ilta tuli, niin hän nousi
hevosensa selkään ja lensi suoraan prinsessan linnaan. Hän astui
sisään, hiipi hiljaa ovenvartijan ohi, joka lepäsi syvässä unessa ja
astui prinsessan ovelle. Hän kohotti esirippua ja jäi kynnykselle
kuuntelemaan. Siellä prinsessa itki ja valitti, ja kun orjattaret
koettivat lohduttaa häntä, kehottaen häntä heittämään surunsa, sillä
prinssi oli muka varmaan aikoja sitten unohtanut hänet, niin hän sanoi:

"Voi kuinka typeriä te olette! Prinssiäni en voi koskaan unohtaa!"

Prinssi kuuli hänen puheensa ovelta ja hänen sydämensä riemastui. Mutta
kun kaikki olivat nukkuneet, niin hän astui prinsessan luo ja kosketti
häntä kädellänsä. Prinsessa heräsikin heti ja kun hän näki prinssin
edessänsä, niin hän heittäytyi hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Ja he
juttelivat yhdessä myöhään yöhön saakka ja iloitsivat toistensa
seurasta.

Mutta kun aamu valkeni, nousi prinssi lähteäksensä.

"Minne sinä menet?" kysyi prinsessa häneltä.

"Isäni luo", vastasi prinssi, "mutta minä lupaan tulla sinua
tervehtimään kerran viikossa."

Mutta prinsessa tarttui huolissaan häntä käteen kiinni.

"Minä rukoilen sinua", sanoi hän tuskallisella äänellä, "ota minut
mukaasi minne ikänä menetkin!"

"Tahdotko tulla minun kanssani?" kysyi prinssi.

"Tahdon", vastasi prinsessa.

"No, nouse sitten", sanoi prinssi, "niin lähdemme matkaan."

Prinsessa kiiruhti pukeutumaan kallisarvoiseen jalokivillä koristettuun
pukuun. Sitten he hiipivät hiljaa orjien huomaamatta ulos, tulivat
penkereelle ja nousivat ebenpuisen hevosen selkään. Prinssi väänsi
kampia ja hevonen lähti heti lentoon, kunnes he saapuivat Persian
kuninkaan kaupungin kohdalle. Sitten he laskeutuivat erääseen
puutarhaan kaupungin ulkopuolelle ja prinssi talutti prinsessan
huvimajaan, joka kohosi puutarhan keskellä.

"Jää sinä tänne", sanoi prinssi prinsessalle, "minä menen vanhempieni
luo ja ilmoitan heille sinun tulosi. Visiirit ja koko armeijamme
tulevat sinua sitten noutamaan ja saattavat sinut loistolla ja
kunnialla linnaamme."

Prinssi kiiruhti isänsä luo ja kertoi hänelle koko tapauksen. Kuningas
ja kuningatar olivat hyvin mielissänsä ja antoivat heti käskyn
sotajoukoille keräytyä puutarhan edustalle.

Kiinalainen, joka prinssin palatessa kotiin oli päässyt vankeudesta
vapaaksi, oleskeli tavallisesti puutarhanhoitajan luona ja käveli usein
puutarhan varjoisilla käytävillä. Sattuipa siis sinä päivänä, jolloin
prinssi saapui puutarhaan prinsessansa kanssa, että hän näki heidät ja
tunsi prinssin heti paikalla. Hän lähestyi huvimajaa ja näki tytön
siellä, joka oli aurinkoakin ihanampi. Puuhevonen seisoi majan
ulkopuolella.

"Tuo nuori mies", ajatteli kiinalainen itseksensä, "ryösti minulta
sisarensa, nyt minä kostan hänelle samalla mitalla ja ryöstän tytön
hevoseni keralla."

Sitten hän kolkutti majan ovea ja kun prinsessa kysyi ken siellä oli,
hän vastasi:

"Orjasi ja palvelijasi. Herrasi lähetti minut luoksesi ja pyytää sinua
seuraamaan minua. Minä vien sinut hevosen selässä lähemmäksi kaupunkia,
koska kuningatar ei jaksa näin kauaksi astua ja kuitenkin suuresti
halajaa nähdä ja tervehtiä sinua."

Prinsessa ei epäillyt ensinkään tämän sanansaattajan puhetta ja avasi
oven. Mutta kun hän näki kuinka ruma ja ilettävä hän oli sekä
kasvoiltaan että koko olennoltansa, niin hän sanoi:

"Eikö herrallasi ole hienompaa palvelijaa, jonka hän voisi lähettää
minua noutamaan?"

"Herrani orjat", vastasi kiinalainen, "ovat toinen toistaan kauniimmat,
mutta mustasukkaisuuden vuoksi hän valitsi minut, joka olen vanhin
hänen palvelijoistansa."

Prinsessa piti tämän kaiken totena. Hän nousi hevosen selkään, ja
kiinalainen asettui hänen taaksensa istumaan, väänsi kampia, jotta
hevonen kohosi ilmaan ja suuntasi matkan Kiinaa kohti.

Samaan aikaan kuin kiinalainen ryösti prinsessan, läksi saattojoukko
palatsista liikkeelle prinsessaa vastaanottamaan. Torvien ja rumpujen
rämistessä kulki prinssi isänsä, äitinsä ja visiirien seuraamana
joukkojen etunenässä puutarhaan. Hän astui huvimajaan noutaaksensa
sieltä armaansa, mutta kun hän huomasi huoneen olevan tyhjän, niin
hän heitti turbaninsa maahan ja raastoi kasvojaan ja rintaansa.
Puutarhurille, joka juuri saapui paikalle, hän huusi:

"Petturi, missä on prinsessa, mitä olet hänelle tehnyt? Tunnusta
minulle totuus, tai lyön pääsi poikki!"

Puutarhuri vastasi hämillänsä:

"Sinä vaadit minun selittämään asiaa, josta minulla ei ole vähintäkään
tietoa. Pääni kautta en ymmärrä sinua, enkä tiedä mistä sinä minua
epäilet."

Prinssi kysyi sitten puutarhurilta, kuka tänään oli käynyt puutarhassa.

"Ei kukaan muu", vastasi puutarhuri, "kuin viisas kiinalainen."

Kun prinssi kuuli tämän, tiesi hän kiinalaisen ryöstäneen prinsessan,
ja hän joutui suuren tuskan valtaan. Hetken mietittyänsä hän sanoi
isällensä:

"Palaa sinä joukkoinesi kaupunkiin, minä en tule takaisin, ennenkuin
olen päässyt tästä asiasta selville."

Kuningas koetti saada poikansa mukanansa, mutta kun se ei hänelle
onnistunut, niin hän suruissansa palasi linnaansa. Ja niinpä ilo
uudestaan vaihtui suruksi.

Kiinalainen laski hevosensa Kiinassa maahan ja kuljetti prinsessan puun
suojaan lähteen reunalle. Kun he olivat käyneet maahan istumaan, kysyi
prinsessa:

"Missä on herrasi ja missä hänen isänsä ja äitinsä?"

Kiinalainen vastasi:

"Kirotut olkoot he kaikki! Nyt olen minä sinun herrasi. Tämä hevonen on
minun, minä sen olen tehnyt. Älä uskokaan, että koskaan enää saisit
nähdä prinssiäsi, minä olen paljoa parempi kuin hän ja täytän kaikki
sinun halusi. Minä annan sinulle kauniita vaatteita, millaisia ikänä
vain haluat. Minä olen rikas mies, ja omistan paljon orjia ja laajoja
maa-aloja."

Sitten hän alkoi laskea leikkiä hänen kanssansa ja koetti mairitella
häntä, mutta prinsessa työnsi hänet luotaan ja alkoi itkeä ja valittaa.

Sattuipa Kiinan kuningas metsästämään tällä seudulla ja huomatessaan
puun, jonka juurella kiinalainen ja prinsessa istuivat, lähestyi hän
sitä, saadakseen lepoa ja virvoitusta. Hän hämmästyi suuresti
nähdessään täällä kaukana asutuilta seuduilta niin ihmeen ihanan tytön
ja tiedusteli kiinalaiselta kuka hän oli.

"Hän on minun vaimoni", vastasi kiinalainen.

Mutta prinsessa hypähti suuttuneena pystyyn ja sanoi:

"Hän valehtelee, herra! Hän on viekas taikuri, joka petoksella on
ryöstänyt minut!"

Kuningas käski seuralaisensa heti vangita kiinalaisen ja antaa hänelle
aika selkäsaunan. Sitte hän lähti kotimatkalle, vieden prinsessan ja
hänen ihmeellisen hevosensa mukanansa. Hevosen hän käski asettaa
aarreaittaansa ja prinsessalle hän antoi oman huoneensa, sillä hän oli
suuresti ihastunut hänen sulouteensa ja kauniiseen ulkomuotoonsa, ja
päätti naida hänet.

Mutta tämäpä ei ollut prinsessalle lainkaan mieleen ja pelastuaksensa
hän tekeytyi hulluksi.

Suurestipa kuningas siis hämmästyi, kun hän vielä samana iltana
mennessään prinsessaa tervehtimään, huomasi hänet aivan muuttuneeksi.
Prinsessa hutki käsillään, potki jalkojaan ja huutaen ja kirkuen repi
vaatteitansa. Kuningas läksi suruissansa pois hänen luotansa, ja kyseli
neuvoa kaikilta valtakuntansa lääkäreiltä ja viisailta miehiltä
saadakseen prinsessan taas terveeksi. Mutta ei mikään keino voinut
hänen tautiansa parantaa.

Sillä välin prinssi oli kulkenut maasta maahan ja kaupungista
kaupunkiin etsien prinsessaansa ja vihdoin kohtalo johdatti
hänet Kiinaankin. Hän tuli Kiinan pääkaupunkiin ja käyskenteli
kauppapaikoilla ja toreilla kuunnellen ihmisten puheita. Sattuipa
kerran, että hän kuuli jonkun kertovan kuninkaasta ja nuoresta tytöstä,
jota kaikki surkuttelivat. Hän astui lähemmäksi ja pyysi, että
hänellekin tapaus kerrottaisiin.

"Tiedä siis", sanoi eräs joukosta "että kuninkaamme joku aika sitten
oli metsästysretkellä ja näki nuoren kauniin neidon vanhan miehen
kanssa istuvan puun juurella. Heillä oli musta puinen hevonen
vieressänsä. Kun kuningas kysyi mieheltä kuka tuo neito oli, niin hän
sanoi hänen olevan hänen vaimonsa. Mutta tyttö kielsi kiven kovaan ja
vakuutti miehen ryöstäneen hänet. Kuningas antoi vangita miehen, ja vei
tytön mukanansa linnaan ja aikoi naida hänet. Mutta silloin tyttö tuli
hulluksi. Kuningas on koettanut kaikkia keinoja saadakseen hänet
paranemaan, mutta ei mikään ole auttanut."

Kun prinssi kuuli tämän kertomuksen, niin hän ihastui suuresti, sillä
nythän hän oli etsittynsä löytänyt. Hän pukeutui tähtientutkijaksi,
pani ylleen leveähihaisen viitan, päähänsä turbaanin ja värjäsi
kulmakarvansa. Sitten hän otti käteensä rasian, jossa oli hiekkaa, ja
kainaloonsa pergamenttikantisen kirjan. Keppiinsä nojautuen hän sitten
astui rukousnauhansa helmiä lukien kuninkaan linnaa kohti ja sanoi
portinvartijalle:

"Sano kuninkaallesi, että viisas tähtienselittäjä on saapunut Persiasta
parantamaan prinsessaa, jonka surullisesta taudista hän on kuullut
puhuttavan."

Vartija kiiruhti nopeasti sisään ja saattoi prinssin kuninkaan luo.
Prinssi astui arvokkaasti kuninkaan eteen, mutisi kaikenlaisia sanoja,
joita ei kukaan läsnäolija voinut ymmärtää ja käyttäytyi aivan kuin
viisas tähtientutkija ainakin. Kuningas sanoi:

"Minulla on tytär, joka vuosikauteen ei ole tehnyt muuta kuin huitonut
ja potkinut. Jos voit parantaa hänet, niin annan sinulle mitä ikänä
haluat."

Prinssi sanoi:

"Vie minut hänen luoksensa, jotta voisin tutkia hänen tautinsa syytä ja
päästä selville, mikä paha henki häntä kiusaa."

Prinssi saatettiin heti prinsessan huoneeseen. Siellä prinsessa makasi
sohvallansa punoittavin silmin ja kasvot vääntyneinä. Prinssi kiiruhti
hänen luoksensa ja sanoi:

"Jumala on lähettänyt sinulle pelastuksen!"

Kun prinsessa kuuli prinssin äänen, niin hän tunsi hänet heti ja
riemuissaan heittäytyi hänen kaulaansa ja tiedusteli miten hän oli
päässyt linnaan. Mutta prinssi vastasi:

"Nyt ei ole aikaa pitkiin selityksiin, sillä saattajani odottavat minua
etuhuoneessa. Mutta minä lupaan tehdä kaikki pelastaakseni sinut.
Koetan keksiä jonkun juonen, jonka avulla pääsemme pakenemaan. Ja
jollei muu auta, niin palaan isäni luo ja hyökkään sotajoukollamme
Kiinaan."

Prinssi palasi sitten kuninkaan luo ja kehotti häntä tulemaan
prinsessan huoneeseen ja katsomaan ihmettä, jonka hän oli saanut
aikaan. Mutta kun he astuivat huoneeseen, niin prinsessa alkoi jälleen
huutaa ja kirkua ja huitoa käsillänsä. Silloin prinssi lähestyi häntä,
mutisi loihtusanoja ja puhalsi hänen kasvoihinsa. Ja kuninkaan
huomaamatta hän kuiskasi prinsessalle:

"Nouse ja käy kuninkaan luo ja suutele hänen kättänsä."

Samassa prinsessa vaipui maahan ikäänkuin hän olisi menettänyt
tajuntansa. Hetken maattuansa hän avasi silmänsä, astui kuninkaan luo,
suuteli kunnioittaen hänen kättänsä ja sanoi:

"Tervetuloa herrani ja kuninkaani! Olen ihmeissäni, että tulit orjaasi
tervehtimään."

Kuningas ihastui ikihyväksi kuullessaan hänen jälleen puhuvan
suloisella äänellä. Sitten hän kääntyi prinssin puoleen ja sanoi:

"Ilmoita joku toive, niin lupaan jo edeltäpäin täyttää sen."

Prinssi vastasi:

"Ei vielä ole aika palkintoa antaa, sillä tauti voisi mahdollisesti
vielä uudistua. Anna kymmenen orjattaren kantaa hänet kylpyyn, mutta
varokoot, ettei hän jalallaan maata kosketa. Pukeutukoon sitten
kallisarvoisiin vaatteihin, jotta hän unohtaisi sydänsurunsa ja hänen
mielensä kävisi keveäksi. Saata hänet sitten sille paikalle kaupungin
ulkopuolelle, josta hänet löysitkin. Sillä siellä paha henki häneen
meni."

Kuningas teki aivankuin prinssi oli määrännyt ja läksi sitten itsekin
visiireinensä ja sotajoukkoinensa kaupungin ulkopuolelle. Prinssi
seurasi hänen mukanansa. Kaiken aikaa hän lausui loihtusanoja,
tarkasteli milloin taivaan kantta, milloin maan pintaa ja antoi
suitsutussavuja levittää ylt'ympärille. Hetken kuluttua hän nosti
päänsä pystyyn, astui kuninkaan luo ja sanoi:

"Herra, minä tiedän nyt, että paha henki, joka tähän tyttöön on mennyt,
asusti alkuaan erään mustan ebenpuisen eläimen ruumiissa. Jos meidän ei
onnistu löytää tuota eläintä, niin tauti tulee uudistumaan kerran
kuukaudessa."

"Sinä olet viisain kaikista viisaista!" huudahti kuningas. "Omin silmin
näin, että tytön ja tuon vanhan rosvon vieressä seisoi musta ebenpuinen
hevonen, ehkäpä se on sama, josta puhut."

Kuninkaan käskystä hevonen tuotiin heti paikalle. Prinssi tarkasteli
sitä joka puolelta ja huomasi, että se oli täydessä kunnossa. Sitten
hän käski sytyttää tulen suitsutusastiaan ja otti turbaanistansa
kourallisen paperipaloja:

"Niinpiankuin istun hevosen selässä", sanoi hän sitten, "nostakaa tyttö
eteeni istumaan ja heittäkää nämät paperipalaset tuleen. Heti kun
hevonen tuntee tuon hajun, se avaa suunsa ja sieramensa, ja kun väännän
tätä kampia, niin paha henki pakenee ulos."

Prinssin neuvoja seurattiin täsmällisesti, ja heti kun prinsessa istui
hevosen selässä, kiersi prinssi kampia, ja hevonen kohosi keveästi
taivasta kohti.

Kuningas kohotti kätensä ylös ilmaan ikäänkuin estääkseen heidän
menoansa, mutta ne vaipuivat jälleen voimattomina alas, sillä prinssi
ja prinsessa olivat jo kaukana ilmassa ja hetken kuluttua katosivat
kokonaan näkyvistä. He saapuivat pian Persiaan, jossa heitä ilolla ja
riemulla tervehdittiin. Sitten he viettivät häänsä suurella komeudella
ja loistolla, kestiten koko kaupunkia. Ja he elivät monta, monta vuotta
onnellisesti yhdessä.




HARUN ARRASHID JA BABA ABDALLAH.


Kerran kun kalifi Harun Arrashid valepuvussa käyskenteli yhdessä
visiirinsä kanssa Bagdadin kaduilla, kohtasi hän keskellä siltaa
vanhan, sokean miehen, joka pyysi häneltä almua. Kalifi antoi hänelle
kultarahan. Sokea tarttui heti häntä käsivarteen kiinni ja sanoi:

"Armelias mies, ken hyvänsä lienetkin, osoita minulle vielä toinenkin
armelias teko. Anna minulle korvapuusti!"

Kalifi hämmästyi suuresti ja sanoi sokealle:

"En voi täyttää pyyntöäsi. Miksi olisin antanut sinulle almun, jos
tahtoisin lyödä sinua korvalle?"

Sanottuaan sen kalifi koetti irroittautua sokeasta miehestä, mutta tämä
ei päästänyt hänen kättänsä irti.

"Herra", sanoi sokea jälleen, "suo anteeksi tungettelevaisuuteni, mutta
anna minulle korvapuusti, tai ota lahjasi takaisin. En tahdo rikkoa
Jumalalle antamaa lupaustani. Jos tietäisit syyn pyyntööni, niin
myöntäisit, että rangaistukseni on kovin pieni."

Kalifi, joka tahtoi päästä erilleen sokeasta, löi häntä vihdoin
keveästi korvalle. Sokea päästikin hänet heti irti lausuen hänelle
tuhannet kiitokset, ja kalifi astui visiirinsä keralla eteenpäin. Mutta
he eivät olleet astuneet montakaan askelta ennenkuin kalifi sanoi:

"Tuolla sokealla lienee tärkeät syynsä, miksi hän pyytää jokaista, joka
hänelle almun antaa, iskemään häntä korvalle. Tahtoisin mielelläni
saada hänestä tarkempaa tietoa. Palaa takaisin, sano hänelle, kuka olen
ja käske hänet huomenna iltapuolella palatsiini puheilleni."

Visiiri palasi sokean luo ja ilmoitti hänelle kalifin käskyn.

Seuraavana päivänä saapui sokea mies palatsiin ja hän vietiin kalifin
eteen.

"Mikä on nimesi?" kysyi kalifi.

"Baba Abdallah", vastasi sokea.

"Kuulehan sitten, Baba Abdallah", jatkoi kalifi, "sinun käytöksesi
eilen hämmästytti minua suuresti, ja sen vuoksi kutsuin sinut luokseni
saadakseni kuulla syyn siihen."

Baba Abdallah heittäytyi kalifin eteen maahan ja sanoi:

"Herra, kun olet kuullut kertomukseni, niin huomaat itsekin, että
ansaitsisin vielä paljoa suuremmankin rangaistuksen. Olen syntynyt
Bagdadissa, ja vanhempani kuolivat molemmat melkein yhtä aikaa jättäen
minulle vähäisen omaisuuden. Olin silloin varsin nuori, mutta hoidin
omaisuuttani huolellisesti ja kulutin aikani työssä ja ahkeruudessa.
Täten tulin lopulta niin varakkaaksi, että omistin kahdeksankymmentä
kamelia, jotka vuokrasin kauppiaille ja voitin siten joka vuosi suuria
summia.

"Eräänä päivänä, palatessani kotiin Bassrahista kamelieni kanssa ja
antaessani niiden levätä hetken aikaa, tuli eräs dervishi luokseni ja
istahti viereeni. Kysyin häneltä, mistä hän tuli ja minne hän meni. Hän
teki myös minulle samat kysymykset ja kun molemmin puolin olimme
tyydyttäneet uteliaisuutemme, jaoimme eväsvarat keskenämme ja söimme
yhteisen aterian.

"Aterian aikana me juttelimme aluksi aivan välinpitämättömistä
asioista. Mutta vihdoin dervishi kertoi aivan lähellä lepopaikkaamme
olevan suuren suunnattoman aarteen kätkettynä. Vaikkapa ottaisin sieltä
niin paljon kultaa ja jalokiviä kuin kamelini ikänä jaksaisivat kantaa,
niin sitä tuskin saattaisi huomata.

"Tämä uutinen ilahdutti minua siinä määrin, että tuskin saatoin hillitä
itseäni. Vaikka olinkin varakas, niin halusin tulla vieläkin
rikkaammaksi. Minä heittäydyin siis dervishin kaulaan ja sanoin
hänelle:

"'Rakas dervishi, näenhän, ettet sinä pane mitään arvoa tämän maailman
tavaroihin, mitä tuo tieto sinua siis hyödyttää! Sinä olet yksin, etkä
voi suuria mukanasi viedä. Näytä siis minulle, missä tuo aarre on, niin
sälytän nuo kalleudet kamelieni selkään ja lahjoitan yhden niistä
sinulle palkaksi ystävyydestäsi ja avuliaisuudestasi.'

"Se oli tosiaankin huono ehdotus minun puoleltani, mutta kitsauden
pahahenki oli mennyt sydämeeni ja luulin hyvinkin paljon antavani
luvatessani hänelle yhden kameleistani. Sitä vastoin muut
seitsemänkymmentäyhdeksän kamelia eivät mielestäni olleet minkään
arvoisia tuon yhden rinnalla.

"Dervishi, joka huomasi kitsauteni ja voitonhaluni, ei suuttunut
minuun, vaan sanoi:

"'Veljeni, näethän itse, että ehdotuksesi on kohtuuton. Olisihan voinut
olla puhumattakin sinulle koko aarteesta. Mutta jotta ymmärtäisit
kuinka halukas olen sinua auttamaan, ehdotan että annat minulle puolet
kameleistasi kuormineen kaikkineen. Sittenkin jää sinulle niin paljon
rikkautta, että voit hankkia itsellesi vaikka tuhat uutta kamelia.'

"En voinut kieltää, että dervishin ehdotus oli varsin kohtuullinen.
Kuitenkin minua suututti, että siten kadottaisin puolet kameleistani,
ja varsinkin minua harmitti se seikka, että dervishi tulisi siten yhtä
rikkaaksi kuin minäkin. Jo edeltäpäin minä siis kiittämättömyydellä
palkitsin hyväntahtoisuutta, jota en ollut vielä osaksenikaan saanut.
Mutta aprikoimisiin ei ollut pitkältä aikaa. Joko minun piti suostua
ehtoihin, tai saisin katua koko elämäni ajan, että olin päästänyt niin
hyvän tilaisuuden livahtamaan käsistäni.

"Minä keräsin siis heti kamelini yhteen ja me läksimme yhdessä matkaan.
Jonkun ajan kuluttua me saavuimme kapeaan vuorensolaan, josta tie
laskeutui alas avaraan laaksoon. Sola oli niin kapea, että kamelit
saattoivat vain yksitellen kulkea siitä läpi. Laaksoa piirittivät
molemmin puolin hyvin korkeat vuoret, ja niiden yli oli aivan mahdoton
päästä.

"Jouduttuamme laaksoon sanoi dervishi:

"'Pysähtykäämme tähän vähäksi aikaa. Anna kameliesi laskeutua maahan,
jotta helposti voisimme sälyttää kuormia niiden selkään. Minä menen
sillä aikaa aarretta etsimään.'

"Tein niinkuin dervishi oli käskenyt ja kun palasin hänen luoksensa,
oli hän kerännyt kuivia oksia kasaan ja sytyttänyt ne palamaan. Sitten
hän heitti suitsutusta tuleen ja mutisi jotakin itseksensä. Heti kohosi
paksu savu ylös ilmaan. Hän hajoitti savun molemmille sivuille ja
samassa kallioseinä avautui.

"Katsottuamme aukosta sisään näimme kauempana suuren linnan, joka
tuskin saattoi olla ihmiskäsien rakentama, niin suunnattoman suuri ja
taidokas se oli. Mutta vasta perästäpäin tulin tätä kaikkea
ajatelleeksi. Silloin en kiinnittänyt huomiotani mihinkään muuhun kuin
suuriin kultakasoihin, joiden kimppuun iskin kuin kotka saaliiseensa ja
aloin kerätä niitä säkkeihin.

"Dervishi kokosi myös kalleuksia, vaikka huomasin hänen etupäässä
valitsevan itselleen jalokiviä. Silloin minäkin rupesin niitä
keräämään. Vihdoin olivat kaikki säkit täynnä ja sälytimme ne kamelien
selkään. Muuta tehtävää ei enää ollut kuin sulkea aarrelinna ja lähteä
kotimatkalle.

"Ennenkuin läksimme matkaan palasi dervishi kuitenkin vielä linnaan ja
etsi kultamaljojen ja kalliitten kankaitten joukosta pienen puisen
rasian, jonka hän pisti povellensa. Hän sanoi sen sisältävän vain
jotakin hiusvoidetta.

"Sitten dervishi sulki aarrekammion oven samoilla menoilla kuin oli sen
avannutkin, ja hetken kuluttua kallioseinä seisoi taas entisellään ja
kaikki jäljet linnasta olivat kadonneet.

"Me annoimme nyt kamelien nousta maasta ja jaoimme ne keskenämme, kukin
kuljettaen neljääkymmentä edellänsä kapean solan kautta. Saavuttuamme
valtatielle oli meidän määrä erota toisistamme: dervishi aikoi jatkaa
matkaansa Bassrahiin ja minä Bagdadiin.

"Minä kiitin dervishiä ystävyydestä, jota hän oli minulle osoittanut ja
sitten me syleilimme toisiamme jäähyväisiksi. Mutta tuskinpa olin
kulkenut muutaman askeleen saavuttaakseni kamelini, jotka olivat jo
lähteneet liikkeelle, kun kateuden ja kiittämättömyyden pahahenki sai
minut valtoihinsa. En voinut unohtaa, että olin kadottanut toisen
puolen kameleistani ja vieläpä kaikki ne rikkaudet, jotka niiden
selkään oli sälytetty. Dervishi ei tarvitse kaikkia noita rikkauksia,
ajattelin itsekseni, ja sitä paitsi hän voi milloin hyvänsä saada uutta
lisää luolasta.

"Pysäytin siis kamelini, juoksin dervishin jäljissä ja huusin häntä
nimeltä niin kovasti kuin jaksoin. Hän kuulikin huutoni ja pysähtyi.
Kun olin päässyt hänen kohdallensa, niin sanoin:

"'Hyvä veli, sinä olet hurskas dervishi, ja tottunut rauhalliseen
elämään. Pelkäänpä pahoin että nuo neljäkymmentä kamelia tuottavat
sinulle kovin paljon vaivaa. Seuraa siis neuvoani ja ota vain
kolmekymmentä mukanasi. Niistäkin sinulla on aivan kylliksi huolta.'

"'Olet oikeassa', vastasi dervishi, 'en yhtään tullut asiata siltä
kannalta ajatelleeksi. Valitse siis kymmenen kamelia mielesi mukaan ja
vie ne kanssasi.'

"Valitsin siis kymmenen kamelia ja aloin kuljettaa niitä mukanani.
Mutta dervishin taipuvaisuus hämmästytti minua niin suuresti, että
rupesin ajattelemaan voivani ehkä saada häneltä vielä toisetkin
kymmenen.

"Sen sijaan siis että olisin kiittänyt häntä suuresta lahjastansa,
jatkoin:

"'Veljeni, olen vieläkin kovin huolissani puolestasi. Et usko miten
vaikea tottumattoman on kuljettaa kolmeakymmentä kamelia. Sinun olisi
paljoa mukavampi kulkea, jos lahjoittaisit minulle vielä toiset
kymmenen. En ehdoita sitä itsekkäisyydestä, sen voit uskoa, vaan
ainoastaan auttaakseni sinua. Minulla ei niistä ole mitään vaivaa,
sillä yhtä helposti hoidan sata kamelia kuin yhden ainoankin.'

"Puheellani oli toivottu vaikutus, ja dervishi antoi vastustamatta
minulle vielä kymmenen kamelia. Hänellä oli siis enää kaksikymmentä
jäljellä, jota vastoin minulla oli kuusikymmentä. Olisihan luullut
minun nyt olleen tyytyväisen.

"Vaan eipä niinkään! Olin kuin vesitautinen, joka, mitä enemmän hän
juopi, sitä janoisemmaksi tulee. Yhä kiivaammin minä himoitsin noita
kahtakymmentäkin kamelia, jotka vielä olivat dervishin hallussa.

"Minä aloin siis uudestaan yhä kiihkeämmin häneltä anoa vielä kymmentä
kamelia ja hän suostuikin. Ja saadakseni vielä hänen viimeisetkin
kamelinsa syleilin ja hyväilin häntä, kunnes hän lahjoitti nekin
minulle. Mutta ennenkuin erosimme toisistamme sanoi hän minulle:

"'Käytä hyvin omaisuuttasi, veljeni, ja muista että Jumala yhtä
helposti voi ottaa meiltä rikkautemme pois kuin hän sen antaakin,
jollemme auta tarvitsevia lähimäisiämme.'

"Olin liiaksi sokaistu kiinnittääkseni huomiota tähän hänen neuvoonsa.
Ja vaikka olin siis saanut kaikki kamelini sekä suunnattomat rikkaudet,
jotka olisivat voineet riittää mille ruhtinaalle hyvänsä, en tuntenut
tyydytystä sittenkään. Mieleeni juolahti pieni rasia, jonka dervishi
oli pistänyt povelleen ja rupesin epäilemään, tokko se voisi olla
vieläkin suuremman arvoinen kuin kaikki rikkauteni yhteensä. Enpä siis
malttanut vielä kerran olla kääntymättä takaisin ja sanomatta hänelle:

"'Kuulehan vielä! Mitä sinä tuolla rasialla aiot tehdä? Se näyttää niin
arvottomalta, ettei sitä maksaisi vaivaa mukanaan kuljettaa. Ja mitäpä
dervishi tekisi niin maallisella tavaralla kuin hiusvoiteella? Anna se
mieluummin minulle!'

"Jospa hän ei olisi suostunut pyyntööni! Mutta olin silloin niin
sokaistu, että jollei hän olisi suostunut, niin olisin väkivallalla sen
häneltä anastanut, sillä minä olin häntä vahvempi.

"Mutta dervishi ottikin heti rasian esiin ja sanoi ystävällisesti:

"'Tässä, veljeni, on tämä rasiakin, jotta olisit täysin tyytyväinen. Ja
jos jotakin muuta vielä haluat, niin käske vain; olen valmis sinua
palvelemaan.'

"Saatuani rasian, avasin sen ja tarkastelin voidetta.

"'Koska olet niin ystävällinen', sanoin hänelle, 'niin neuvopa minulle
vielä, mihin tarpeeseen tätä voidetta käytetään.'

"'Se on hyvin merkillistä voidetta', vastasi hän. 'Jos sivelet sitä
hiukan vasemmalle silmäluomellesi, niin näet kaikki maahan kätketyt
aarteet edessäsi. Mutta jos sivelet sitä oikealle silmäluomellesi, niin
tulet aivan sokeaksi.'

"Tahdoin itse koettaa tuon voiteen voimaa ja ojensin siis rasian
dervishille.

"'Sivele sitä vasempaan silmääni', sanoin hänelle, 'sinä osaat sen
paremmin tehdä kuin minä.'

"Dervishi suostui pyyntööni. Hän käski minun sulkea vasen silmäni ja
siveli sitä voiteella. Minä avasin sitten silmäni nähdäkseni oliko hän
puhunut totta. Ja totta tosiaan! Edessäni näin suunnattoman joukon
aarteita, kallioluolia täynnä äärettömiä kalleuksia, jotta minun olisi
ollut mahdoton niitä luetella. Mutta koska minun kaiken aikaa täytyi
pitää oikea silmäni suljettuna, ja se ajan pitkään kävi kovin
tukalaksi, niin pyysin dervishin sivelemään sitäkin.

"'Voinhan sen tehdä', sanoi dervishi, 'mutta muista että heti tulet
sokeaksi.'

"Minä en uskonut dervishiä, vaan luulin että voiteella oli jokin muukin
voima, vaikkei hän tahtonut sitä minulle ilmoittaa. Siksipä sanoin
hänelle hymyillen:

"'Veli hyvä, sinä teet minusta pilkkaa. Miten samalla voiteella voisi
olla niin vastakkainen vaikutus.'

"'Niinpä se sittenkin on', vakuutti dervishi. 'Voit uskoa minua, sillä
en koskaan salaa totuutta.'

"Mutta minä en uskonut dervishiä. Kuvailin mielessäni, että koska
saatoin nähdä kaikki maailman aarteet, kun voidetta siveltiin
vasemmalle silmälle, niin varmaan voisin saada ne kaikki haltuuni sitä
oikealle sivellettäessä. Ja siksipä itsepäisesti vaadin dervishin
voitelemaan toistakin silmääni.

"Dervishi koetti kaikella tavalla saada minua luopumaan tästä
mielettömästä halustani, mutta kun se ei onnistunut, niin hän sanoi
vihdoin:

"'Olkoon menneeksi sitten; koska välttämättä tahdot, niin teen sen.'

"Hän otti hiukan voidetta ja siveli sitä oikeaan silmääni, jonka olin
ummistanut. Mutta kun avasin sen, niin en nähnytkään muuta kuin
pilkkoisen pimeyden edessäni. Siitä hetkestä asti olen ollut aivan
sokea.

"'Kirottu dervishi', huusin tuskissani, 'puhuit liiankin totta! Mihin
kadotukseen uteliaisuuteni ja rahanhimoni ovat minut syösseetkään!
Rakas veli, sinä olet ollut niin hyvä minulle, etköhän voisi antaa
minulle silmieni valon takaisin?'

"'Onneton', vastasi dervishi, 'minä en ole syypää onnettomuuteesi. Ja
kohtalosi olet täysin ansainnut. Vaikkapa tahtoisinkin, en kykene sinua
auttamaan. Jumala yksin voi sinut parantaa.'

"Dervishi vaikeni, eikä minullakaan ollut sen enempää sanottavaa. Hän
jätti minut yksikseen, ajoi kamelini ja vei ne mukanaan Bassrahiin.

"Rukoilin häntä, ettei hän jättäisi minua yksin kurjuuteeni, vaan
saattaisi minut edes ensimäisen karavaanin luo. Mutta hän ei
kallistanut korvaansa minun puheelleni. Jäin aivan yksin erämaahan
sokeana ja epätoivoisena. Olin kadottanut näköni ja kaiken omaisuuteni
ja olisin varmaan kuollut nälkään ja tuskaan, jollei seuraavana päivänä
karavaani olisi saapunut paikalle ja vienyt minut mukanaan Bagdadiin.

"Minulle ei jäänyt muuta neuvoa kuin kerjuulla elättää itseäni, ja sitä
olen tähän saakka tehnyt. Mutta sovittaakseni syntini panin itselleni
sen rangaistuksen, että pyytäisin jokaista armeliasta ihmistä, joka
antaa minulle almun, lyömään minua korvalle."

Kun Baba Abdallah oli lopettanut kertomuksensa, sanoi kalifi hänelle:

"Sinun syntisi oli suuri, Baba Abdallah, mutta sinä olet sitä myös
rehellisesti katunut ja kärsinyt rangaistuksesi. Tästä lähin sinun ei
kuitenkaan pidä enää almuja anoa eikä korvapuusteja kärsiä, vaan saat
minulta mitä elatukseksesi tarvitset."

Baba Abdallah lankesi maahan kalifin eteen ja kiitti häntä suuresta
armostansa.




ALI BABA JA NELJÄKYMMENTÄ ROSVOA.


Persiassa eli kerran kaksi veljestä, toisen nimi oli Kasim ja toisen
Ali Baba. He olivat perineet isältään vähäisen omaisuuden, ja olisi
siis voinut luulla, että he olisivat kumpikin olleet yhtä varakkaat.
Mutta niinpä ei ollutkaan.

Kasim nai vaimon, joka sai periä suuren omaisuuden ja hänestä tuli
äkkiä rikas mies.

Ali Baba sitä vastoin nai yhtä varattoman vaimon kuin hän itsekin oli.
Hän asui hyvin vaatimattomasti ja elätti perhettään puunhakkuulla.

Eräänä päivänä, Ali Baban ollessa kolmen aasinsa keralla metsässä puita
keräämässä, hän näki äkkiä tomupilven kohoavan metsän reunasta ja
lähestyvän sitä paikkaa, missä hän työskenteli. Tarkemmin katseltuansa
hän huomasi sen ratsastajajoukoksi, joka täyttä ravia ajoi eteenpäin.
Vaikka sillä paikkakunnalla ei koskaan oltu kuultu rosvoista, niin Ali
Baba heti epäili heitä siksi ja päätti piiloutua jonnekin. Hän päästi
aasinsa irralleen ja kiipesi itse korkeaan puuhun, jonka tuuhea latva
peitti hänet kokonaan. Lehvien välistä hän saattoi kuitenkin nähdä
kaikki mitä alhaalla tapahtui.

Ratsastajat, jotka olivat kookkaita, aseellisia miehiä, pysähtyivät
korkean kallion kupeelle, aivan sen puun viereen, minne Ali Baba oli
piiloutunut. Niitä oli kaikkiaan neljäkymmentä miestä. Heidän
puvuistaan ja kasvojenilmeestään saattoi selvästi huomata, että he
olivat rosvoja.

Rosvot hyppäsivät hevosten selästä alas, sitoivat ne kiinni ja nostivat
kuormat maahan. Ne olivat raskaita säkkejä, täynnänsä varmaan kultaa ja
hopeata.

Kookkain rosvoista, jonka Ali Baba oletti joukon päälliköksi, astui
kallion luo ja Ali Baba kuuli hänen ääneensä sanovan:

"Sesam, avaudu!"

Tuskinpa päällikkö oli lausunut nämät sanat, ennenkuin ovi kalliossa
avautui ja hän astui joukkoineen sisään. Ovi sulkeutui heti heidän
jäljissänsä.

Rosvot viipyivät hyvän aikaa luolassa. Ali Baba ei uskaltanut liikahtaa
paikaltansa, vaan istui kärsivällisesti odottaen puussansa. Sillä hän
pelkäsi rosvojen palaavan luolasta ja saavuttavan hänet ennenkuin hän
pääsisi pakenemaan.

Vihdoin ovi avautui jälleen ja kaikki neljäkymmentä rosvoa astuivat
ulos. Ali Baba kuuli päällikön jälleen sanovan:

"Sesam, sulkeudu!"

Ja ovi sulkeutui jälleen. Kukin palasi hevosensa luo, nousi sen
selkään, ja päällikkö asettui joukkonsa etunenään. Hetken kuluttua he
olivat kadonneet samaan suuntaan mistä olivat tulleetkin.

Ali Baba ei heti laskeutunut maahan puusta.

"Voisihan olla", ajatteli hän itseksensä, "että rosvot olisivat
unohtaneet jotakin ja palaisivat takaisin."

Mutta kun tomupilvikin heidän jäljestänsä oli kadonnut, laskeutui hän
varovaisesti alas. Hän lähestyi kallioseinää, sillä hänen mielensä teki
koettaa, tokkopa hänkin saisi tuon kivioven avautumaan lausumalla samat
sanat kuin päällikkökin. Ja tuskin hän oli ne sanonut, niin ovi
lennähti selkoselällensä.

Ali Baba oli luullut tulevansa pilkkopimeään luolaan, mutta niinpä ei
ollutkaan. Suureksi ihmeekseen hän näki edessään korkean, valoisan
holvin, jonne valoa ylhäältä virtasi. Se oli täynnänsä kallista
tavaraa, silkkikankaita, mattoja ja kultaompeluksia, vieläpä hopea- ja
kultarahaa suurissa kasoissa sekä nahkasäkeissä ja kukkaroissa.

Ali Baba ei miettinyt kauan mitä tehdä. Hän astui holviin, ja ovi
sulkeutui heti hänen jälkeensä. Se ei häntä kuitenkaan huolestuttanut,
sillä tiesihän hän miten saada se jälleen avautumaan. Hän keräsi sitten
säkkeihin niin paljon kultarahaa kuin hän ja hänen aasinsa suinkin
jaksoivat kuljettaa ja läksi jälleen ulos. Aasinsa hän löysi jonkun
matkan päässä luolasta, sälytti kultarahat niiden selkään ja peitti ne
risuilla, jottei kukaan voisi epäillä millaisia kuormia hän kuljetti.
Sitten hän palasi jälleen kaupunkiin.

Tultuaan kotiin hän ajoi aasit pihalle ja sulki portin visusti
jälkeensä. Sitten hän kantoi säkit taloonsa ja näytti niitä
vaimollensa.

Kun vaimo näki mitä säkit sisälsivät, luuli hän Ali Baban varastaneen
ne ja aikoi juuri ruveta moittimaan häntä. Mutta Ali Baba keskeytti
hänet sanoen:

"Ole rauhassa, rakas vaimo, en minä ole varas, sillä nämät rahat olen
ottanut vain varkailta. Odotapas vain niin kerron, mikä onni minua on
kohdannut!"

Ali Baba tyhjensi rahat yhteen kasaan, ja hänen vaimonsa aivan typertyi
nähdessään niin paljon kultaa yhdellä haavaa. Ja sitten hän kertoi koko
jutun alusta loppuun kehottaen vaimoaan pitämään sen kaiken mokomin
salassa.

Kun vaimo oli ensi hämmästyksestään tointunut, niin hän ilossansa
tahtoi tietää kuinka paljon kultaa he omistivat ja aikoi ruveta
kolikoita lukemaan. Mutta Ali Baba sanoi:

"Vaimo kulta, oletko aivan mieletön. Et sinä koskaan ehtisi lukea
niitä. Minäpä kaivan kuopan ja kannan ne sinne. Ei meillä ole aikaa
kulutettavana."

"Olisipa sentään hyvä", sanoi vaimo, "jos tietäisimme suunnilleenkin
paljonko rahaa meillä on. Minäpä lainaan naapurista mitan, jolla voimme
ne mitata."

Ali Baba koetti estää häntä tästäkin, mutta suostui kuitenkin vihdoin,
jos vaimo vain pitäisi asian salassa. Ja niinpä vaimo heti kiiruhti
lankonsa, Kasimin luo, joka asui aivan lähellä heitä.

Kasim itse ei ollut kotona, mutta hänen vaimonsa lupasi antaa hänelle
lainaksi mitan. Mutta mennessään sitä noutamaan hän ihmetteli mitähän
mitattavaa Ali Baballa saattoi olla, sillä hän tiesi kuinka köyhä hän
oli. Siksipä hän pani hiukan taikinaa mitan pohjaan nähdäksensä
perästäpäin mihin sitä oli käytetty.

Ali Baban vaimo läksi kotiin ja alkoi mitata rahoja. Hän laski mitan
kultakasalle, täytti sen ja kaasi rahat sohvalle. Kun kaikki oli
mitattu, oli hän hyvin mielissänsä ja kertoi miehellensä kuinka monta
mittaa niitä oli. Ali Baba oli saanut kuopan valmiiksi ja vei rahat
sinne talteen. Vaimo lennätti mitan takaisin kälyllensä, mutta ei
huomannut, että kultaraha oli tarttunut pohjaan kiinni. Kiitettyään
lainasta hän palasi jälleen kotiin.

Tuskin Ali Baban vaimo oli sulkenut oven jälkeensä, niin Kasimin vaimo
tarkasteli mitan pohjaa, ja suureksi ihmeekseen näki kultarahan
tarttuneen siihen kiinni. Heti kateus täytti hänen mielensä.

"Mitenkä!" sanoi hän. "Onko Ali Baballa niin paljon rahaa, että hän voi
mitalla sitä mitata? Mistähän tuo raukka lie ne varastanut?"

Aika tuntui hänestä hirveän pitkältä odotellessansa Kasimia, joka oli
puodissansa. Vasta illalla hän saapui kotiin, ja vaimo kiiruhti hänelle
heti ilmoittamaan tuota merkillistä uutista.

"Luulet olevasi rikas mies", sanoi vaimo Kasimille, "mutta siinäpäs
erehdytkin. Ali Baba on tuhat kertaa sinua rikkaampi. Hän ei voi
rahojansa lukea, hänen täytyy niitä mitata."

Kasim ei voinut käsittää, mitä hänen vaimonsa tarkoitti, ennenkuin tämä
kertoi mitenkä hän viekkaudella oli päässyt salaisuuden perille. Hän
näytti myös miehelleen kultarahaa, joka oli tarttunut mitan pohjaan
kiinni. Se oli niin vanha, etteivät he sen ruhtinaan nimeäkään
tunteneet, joka oli sen lyöttänyt.

Sen sijaan että Kasim olisi iloinnut köyhän veljensä onnesta, hän
kadehti vain häntä. Hän sai tuskin unta silmäänsä koko yönä, ja jo
ennen auringonnousua hän meni veljensä luo, jonka kanssa hän ei ollut
yhtään seurustellut naimisensa jälkeen.

"Ali Baba", sanoi hän tälle. "Sinä olet kovin umpimielinen ja
salaperäinen. Olet olevinasi köyhä, oikea kerjäläinen, ja kuitenkin
mittaat kultaa mitalla."

"Rakas veli", vastasi Ali Baba, "en ymmärrä mitä sinä tarkoitat. Selitä
sanasi selvemmin."

"Älä teeskentele", sanoi Kasim näyttäen hänelle kultarahaa, jonka hän
oli saanut vaimoltansa. "Miten paljo sinulla on näitä kultarahoja?
Vaimoni löysi tämän mitan pohjasta, jonka vaimosi eilen meiltä
lainasi."

Ali Baba huomasi nyt, että Kasim ja hänen vaimonsa olivat päässeet
asian perille, jota hän olisi halunnut pitää aivan salassa. Mutta
tehtyä ei voitu enää saada muuttumaan. Osoittamatta närkästystänsä hän
kertoi veljelleen koko jutun ja miten hän aivan sattuman kautta oli
päässyt rosvojen piilopaikan perille. Samalla hän myös tarjoutui
jakamaan aarteen veljensä kanssa, jos tämä vain lupaisi pitää asian
salassa.

"Niin, se on selvä asia", sanoi Kasim ylpeästi, "mutta sitä paitsi
tahdon tarkalleen tietää, missä aarre on, jos mieleni tekisi käydä
siellä. Muuten annan sinut ilmi. Jollet suostu, niin kadotatpa silloin
vielä kaikki mitä omistat."

Hyväntahtoisuudessaan Ali Baba ilmoitti hänelle kaikki mitä hän halusi
ja neuvoi hänelle myöskin mitä sanoja hänen oli lausuttava päästäkseen
luolaan sisään ja jälleen ulos.

Kasim oli tyytyväinen. Hän läksi veljensä luota lujasti päättäen
kiiruhtaa luolaan ennenkuin toinen sinne ehtisi ja jos mahdollista,
anastaa itselleen koko aarteen. Aamun valjetessa seuraavana päivänä hän
läksi matkaan ottaen kymmenen muulia mukanansa. Hän kulki Ali Baban
neuvomaa tietä, saapui kallion juurelle ja tunsi puun sekä muut merkit,
joita Ali Baba oli hänelle maininnut. Hän astui kallio-oven kohdalle,
lausui määräsanat ja ovi avautui. Hän astui sisään ja ovi sulkeutui
heti hänen jäljessänsä.

Tarkastellessansa luolaa hänen hämmästyksensä yhä kasvoi, sillä hän ei
ollut voinut aavistaakaan siellä löytyvän sellaisia rikkauksia. Hän oli
ahne ja itara mies, ja nähdessään kaikki nuo kalleudet yhtä aikaa, hän
olisi halunnut koko päivän vain ihailla tuota kullan ja hopean loistoa.
Vihdoin hän kuitenkin muisti asiansa ja alkoi kerätä oven suuhun niin
paljon kultaa kuin hän ikänä jaksoi. Mutta hän oli niin kiihkoissansa,
että hän kokonaan unohti ne taikasanat, joilla hän saisi oven
avautumaan. Hän koetti muistutella mielessään jos jotakin ja lausui
kaikkia mahdollisia sanoja, mutta aivan turhaan. Ovi pysyi liikkumatta,
jäykkänä kuin seinä hänen edessänsä.

Nytpä hän joutui kauhean tuskan valtaan. Hän heitti rahasäkit luotaan,
astui hurjasti edestakaisin luolassa ja koetteli muistutella sanoja
mieleensä, mutta mitä enemmän hän niitä ajatteli, sitä sekavammaksi
hänen ajatuksensa kävivät. Rikkaudet olivat menettäneet nyt kaiken
arvon hänen silmissänsä ja tuskissaan hän ajatteli vain kurjaa
kohtaloansa.

Rosvot palasivat puolipäivän aikana luolallensa ja tullessansa niin
lähelle, että he saattoivat huomata Kasimin muulit luolan edustalla, he
tulivat hiukan levottomiksi. He ajoivat muulit hajalleen metsään, ja
alkoivat etsiä niiden omistajaa. Muutamat kiersivät luolan ympäri,
toiset päällikön mukana astuivat paljastetuin miekoin luolan ovelle ja
lausuttuaan taikasanat astuivat sisään.

Kun Kasim kuuli ulkopuolelta hevosten kavioiden kapsetta, niin hän
arvasi rosvojen palaavan ja viimeisen hetkensä tulleen. Hän päätti
koettaa livahtaa heidän käsistänsä ja asettui sen vuoksi aivan oven
suuhun voidakseen heti oven avautuessa hyökätä ulos. Hän kuuli
päällikön lausuvan taikasanat, ja heti kun ovi avautui hän hyökkäsi
ulos niin hurjalla voimalla, että hän kaatoi päällikön nurin. Mutta
toiset rosvot hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja tekivät äkkiä lopun
hänestä.

Ensi työkseen rosvot kiiruhtivat nyt luolaan. Oven läheltä he löysivät
ne säkit, jotka Kasim oli aikonut anastaa luolasta, ja asettivat ne
entisille paikoilleen. He ihmettelivät suuresti keskenänsä, miten Kasim
ei ollut päässyt ulos luolasta, koska hän kerta oli sinne sisään
päässyt. Mutta miten hän oli päässyt sinne sisään, sitä heidän oli
mahdoton ymmärtää. He arvelivat, että hän ehkä oli pudonnut sinne
laessa olevan aukon kautta. Mutta aukko oli niin korkealla ja pääsy
kallion huipulle niin mahdoton, etteivät he sitäkään toden teolla
voineet olettaa. Ja niinpä tämä arvoitus jäi heille aivan
ratkaisemattomaksi.

Mutta olkoon asian laita mikä hyvänsä, tärkeintä heille oli vain, että
heidän kalleutensa säilyisivät täällä turvassa, ja niinpä he päättivät
hakata Kasimin ruumiin neljään osaan ja ripustaa ne luolan oven
läheisyyteen peloitukseksi jokaiselle, joka yrittäisi sinne tunkeutua.
Sitten he läksivät jälleen matkaan visusti suljettuansa oven, nousivat
hevostensa selkään ja ratsastivat siihen suuntaan, missä matkustajia
enimmäkseen liikkui, saadakseen tilaisuuden rosvota ja ryöstää.

Sillä välin oli Kasimin vaimo hyvin levoton, sillä ilta jo pimeni, eikä
hänen miestänsä kuulunut kotiin. Huolissaan hän meni Ali Baban luo ja
sanoi hänelle:

"Hyvä lanko, tiedät kai että veljesi läksi aamulla metsään ja tunnet
kai hänen asiansakin. Hän ei ole vieläkään palannut takaisin ja
kuitenkin on jo myöhäinen yö käsissä. Kukapa tietää, vaikka häntä olisi
jokin onnettomuus kohdannut."

Ali Baba oli edeltäpäin arvannut, että Kasiin kiiruhtaisi metsään, eikä
siis itse ollut lähtenyt sinne, jottei suututtaisi häntä. Hän koetti
nyt vain lohduttaa kälyänsä sanoen hänelle, että Kasim oli kai nähnyt
parhaaksi palata vasta myöhällä kotiin.

Kasimin vaimo rauhoittuikin, sillä hän tiesi miehensä tahtovan pitää
tätä retkeänsä niin salassa kuin suinkin. Hän palasi siis kotiin ja
odotti kaikessa rauhassa aina sydänyöhön asti. Mutta sitten hänen
levottomuutensa ja pelkonsa kiihtyi kahta suuremmaksi. Hän ei
uskaltanut itkeä eikä valittaakaan, sillä asiahan oli pidettävä
naapureilta salassa, mutta sydämessään hän katui uteliaisuuttansa ja
sekaantumistaan lankonsa asioihin. Hän valvoi tuskissaan kaiken yötä ja
kiiruhti aamulla jälleen lankonsa luo. Ali Baba arvasi heti hänen
itkettyneistä silmistänsä hänen asiansa ja kiiruhti veljeänsä etsimään.
Kolmen aasinsa keralla hän saapui kallion juurelle, näki ihmeekseen
verta luolan edustalla ja lausuttuaan taikasanat hän astui sisään. Heti
hänen silmiinsä iski Kasimin ruumis oven suussa. Hän ei aprikoinut
kauan mitä tehdä, vaan päätti heti osoittaa veljellensä viimeisen
kunnioituksen, jos kohta tuo veli ei koskaan ollut kohdellut häntä
rakkaudella. Niinpä hän haki luolasta vaatetta, johon hän kääri
velivainajansa paloitellun ruumiin, sälytti sen sekä pari säkkiä kultaa
aasiensa selkään ja asetti risuja päälle, jottei kukaan voinut arvata,
millaista kuormaa hän kuljetti. Sitten hän läksi takaisin kaupunkiin.

Saavuttuaan kotiin hän jätti kultasäkit vaimonsa huostaan ja läksi
viemään veljensä ruumista kälynsä luo. Hän kolkutti veljensä talon
ovelle ja tämän orja, Morgiana, joka oli viisas ja sukkela tyttö,
päästi hänet sisään. Hän sanoi tytölle:

"Morgiana, minä vaadin sinulta nyt ehdotonta vaiteliaisuutta. Pian
huomaat itsekin miten tärkeätä se on minulle ja emännällesi. Isäntäsi
ruumis on tässä käärössä. Keksikäämme nyt keino, jolla saamme hänet
haudatuksi ikäänkuin hän olisi kuollut luonnollisen kuoleman."

Sitten hän meni kälynsä luo. Tämä saattoi Ali Baban kasvoista heti
huomata, ettei hän tuonut lohduttavia tietoja.

"Rakas kälyni", sanoi Ali Baba, "ennenkuin ilmoitan sinulle mitään,
täytyy sinun luvata, ettet hiisku sanaakaan koko asiasta."

"Voi", huudahti Kasimin vaimo epätoivoissansa, "tästä jo voin päättää,
että mieheni on kuollut. Mutta voit luottaa minuun. Minä teen kaikki
mitä sinä käsket."

Ali Baba kertoi hänelle sitten koko surullisen tapahtuman ja sanoi
neuvotelleensa Morgianan kanssa, miten saada naapurit uskomaan, että
Kasim oli luonnollisella tavalla kuollut. Kasimin vaimo hyväksyi Ali
Baban toimenpiteet ja koetti hillitä suurta suruansa, jottei hän liian
aikaisin sitä ilmaisisi.

Ali Baba läksi kotiinsa, ja Morgiana meni lähellä asuvan apteekkarin
luo. Hän kolkutti ovelle ja päästyään sisään, hän pyysi jotakin
lääkettä, joka on hyvin tehoisaa vaarallisissa taudeissa. Apteekkari
antoi sitä hänelle ja kysyi kuka oli sairaana.

"Voi", vastasi tyttö syvään huoaten, "isäntäni itse on sairaana. Hänen
taudistaan ei saa mitään selkoa, sillä hän ei puhu eikä syö mitään."

Näin sanoen hän otti lääkepullon ja läksi pois. Seuraavana aamuna
Morgiana tuli taas samaan apteekkiin ja pyysi saada nestettä, jota
annetaan ainoastaan kuolemansairaalle. Sillä jos tämä neste ei
auttanut, niin ei mitään toivoa enää ollut.

"Voi", sanoi tyttö haikealla äänellä ottaessaan nesteen vastaan,
"pelkäänpä ettei tästäkään lääkkeestä ole apua. Ja sellainen hyvä
isäntä vielä!"

Ali Baba ja hänen vaimonsa kulkivat usean kerran sinä päivänä Kasimin
ja oman asuntonsa väliä, ja jokainen saattoi heidän huolestuneista
kasvoistaan nähdä, että syvä suru painoi heitä. Eipä kukaan siis
ihmetellytkään, kun he illan suussa kuulivat Kasimin vaimon ja
Morgianan haikeat valitushuudot, jotka ilmaisivat Kasimin heittäneen
henkensä.

Seuraavana päivänä hyvin varhain Morgiana meni erään rehellisen, vanhan
suutarin luo, joka aina ensimäisenä istui torin varrella työssään. Hän
tervehti häntä ja pisti hänelle kultarahan kouraan. Suutari, jonka koko
kaupunki tunsi Baba Mustafan nimellä, ja joka oli suuri leikinlaskija,
katseli tarkkaan rahaa, ja huomatessaan sen olevan kultaa, hän sanoi:

"Soma käsiraha! Mitä käskette? Olen valmis vaikka mihin."

"Baba Mustafa", sanoi Morgiana, "ota työkalusi mukanasi ja seuraa
minua. Mutta kun tulemme määräpaikkaan, niin sinun pitää antaa minun
sitoa silmäsi."

Mutta Baba Mustafa vastusteli.

"Ei, ei", sanoi hän, "sinä vaadit minulta varmaan jotakin, jota
omatuntoni ja kunniani ei salli."

"Herra varjelkoon", vastasi Morgiana, pistäen toisenkin kultarahan
hänen kouraansa, "en vaadi sinulta mitään, mitä et kunniallisesti voisi
tehdä. Tule vaan, äläkä turhaan huolehdi."

Baba Mustafa seurasi häntä, ja Morgiana kuljetti hänet, sidottuaan
määräpaikalla hänen silmänsä, Kasim vainajan taloon. Hän irroitti
liinan hänen silmiltään vasta kun he olivat siinä huoneessa, jonne
ruumis oli kannettu.

"Baba Mustafa", sanoi Morgiana, "minä toin sinut tänne, jotta ompelisit
nuo neljä kappaletta yhteen. Älä vitkastele, ja kun työsi on valmis,
saat vielä kolmannenkin kultarahan."

Kun Baba Mustafa oli lopettanut työnsä, sitoi Morgiana hänen silmänsä
jälleen ja annettuaan hänelle kultarahan ja kehotettuaan häntä
vaitioloon, kuljetti hänet jälleen takaisin.

Yhdessä Ali Baban kanssa Morgiana pesi sitten Kasimin ruumiin, voiteli
sitä hyvänhajuisilla voiteilla ja asetti sen ruumisarkkuun. Sitten he
yhdessä naapuriensa kanssa saattoivat sen hautausmaalle.

Sillä välin rosvot palasivat jälleen luolaansa ja ihmettelivät
suuresti, kun Kasimin ruumis oli sieltä kadonnut. Ja vieläkin enemmän
he hämmästyivät huomatessansa kultavaransa melkoisesti supistuneen.

"Me olemme hukassa", sanoi päällikkö, "jollemme heti koeta päästä tuon
lurjuksen perille, joka meidän aarteitamme on anastanut. Kaikesta
päättäen on heitä ollut kaksi liitossa. Ja koska toisen jo olemme
saaneet hengiltä, niin ei ole muuta tehtävää kuin ottaa selko
toisestakin."

Kaikki rosvot olivat samaa mieltä. Muut toimet olivat nyt jätettävät
sikseen ja yhteisin voimin ryhdyttävä tähän uuteen tehtävään. Päällikkö
ehdotti, että yksi rosvoista lähtisi ensin tiedustelemaan kaupunkiin,
ja saatuaan tarpeelliset tiedot, ilmoittaisi ne toisille. Mutta jos hän
toisi vääriä tai puutteellisia tietoja, niin hän oli hirtettävä.

Kaikki hyväksyivät ehdotuksen, ja yksi rosvoista tarjoutui lähtemään.

Hän läksi pimeän tullen matkalle ja saapui ennen päivän sarastusta
torille. Katseltuaan ympärilleen hän näki yhden ainoan puodin avoimena
ja miehen istuvan siellä työnsä ääressä. Se oli Baba Mustafa.

Rosvo astui hänen luoksensa, toivotti hänelle hyvää huomenta ja
huomatessaan, että hän oli vanha mies, hän sanoi:

"Alotatpa sinä aikaisin työsi, mies hyvä. Voiko sinun ikäisesi mies
nähdä näin hämärässä valossa? Vaikkapa olisi valoisampikin, niin
epäilisin tokko sinun silmäsi enää paikkaustyöhön pystyvät."

"Kuka lienetkin", sanoi Baba Mustafa, "et näytä tuntevan minua. Tosin
olen hyvin vanha, mutta silmäni ovat siltä hyvät, ja todistukseksi voin
kertoa sinulle, että joku aika sitten ompelin kokoon kuolleenkin
paikassa, jossa ei ollut näinkään valoisaa."

Rosvo ilahtui suuresti tavatessaan miehen, jolta hän luuli kysymättäkin
saavansa tarvittavat tiedot.

"Kuolleenko?" kysyi hän aivan ihmeissänsä ja saattaakseen toisen
puhumaan, hän lisäsi: "Miksikä kuollutta tarvitsisi ommella?
Tarkoittanet kai hikiliinoja, joihin ruumis käärittiin."

"En", vastasi Baba Mustafa, "kyllä minä tiedän mitä sanon. Sinä
haluaisit saada minut puhumaan, mutta minäpä en sano sen enempää."

Rosvo ei halunnut sen selvempää todistetta, sillä hän oli varmaan
löytänyt oikean miehen. Hän veti kultarahan taskustansa, painoi sen
Baba Mustafan kouraan ja sanoi hänelle:

"Tarkoitukseni ei ole suinkaan päästä sinun salaisuuksiesi perille,
vaikka voin vakuuttaa sinulle, etten niitä levittäisi, jos minulle ne
uskoisit. En pyydä sinulta muuta palvelusta, kuin että saatat minut
siihen taloon, jossa ruumiin ompelit."

"Vaikkapa tahtoisinkin", vastasi Baba Mustafa yrittäen antaa kultarahaa
takaisin, "niin vakuutan sinulle, että se on kerrassaan mahdotonta.
Voit uskoa sanojani. Minut kuljetettiin nimittäin ummessa silmin tuohon
taloon ja samaten taas takaisin. Näet siis, etten voi pyyntöäsi
täyttää."

"Etköhän ainakin", kysyi rosvo, "muistaisi suunnilleen matkaa, jota
sinua ummessa silmin kuljetettiin. Ole hyvä ja tule kanssani. Minä
sidon sinun silmäsi ja sitten sinä koetat kulkea samaa tietä kuin
silloinkin. Tästä saat vielä toisenkin kultarahan palkaksesi."

Baba Mustafa ei voinut vastustaa kultarahojen voimaa. Hän tarkasteli
niitä hetken aikaa kädessänsä sanaakaan sanomatta ja tuumi mitä tehdä.
Vihdoin hän veti rahakukkaronsa esiin, pisti ne sinne ja sanoi
rosvolle:

"En voi vakuuttaa löytäväni oikeata tietä, mutta koska niin tahdot,
niin voinhan parastani koettaa."

Baba Mustafa läksi siis rosvon suureksi iloksi matkaan, ja kun he
tulivat sille paikalle, missä Morgiana oli sitonut hänen silmänsä,
sanoi hän:

"Tässä minun silmäni sidottiin ja minä katsoin silloin aivan samaan
suutaan kuin nytkin."

Rosvo sitoi Baba Mustafan silmät nenäliinallaan ja seurasi sitten
häntä, kunnes hän pysähtyi erään talon eteen.

"Luullakseni en tämän pitemmälle kulkenut", sanoi Baba Mustafa, joka
todellakin seisahtui nyt Kasimin talon eteen, jonka Ali Baba veljensä
kuoleman jälkeen oli ottanut haltuunsa.

Rosvo veti merkin liidulla talon oveen ja, otettuaan liinan Baba
Mustafan silmiltä, hän kysyi, kuka tässä talossa asui. Mutta Baba
Mustafa ei sanonut tietävänsä, koska hän itse ei asunut samassa
kaupunginosassa.

Kun rosvo näki, ettei hän voinut saada sen tarkempia tietoja Baba
Mustafalta, niin hän kiitti häntä vaivasta ja antoi hänen mennä
takaisin puotiinsa. Itse hän palasi metsään, iloissaan matkansa hyvistä
tuloksista.

Vähää myöhemmin läksi Morgiana ulos jollekin asialle ja kun hän palasi
takaisin, niin hän huomasi merkin ovessa. Hän pysähtyi ja tarkasteli
sitä hyvän aikaa.

"Mitähän tuo merkki tarkoittaa?" ajatteli hän itseksensä. "Voisikohan
se merkitä jotakin pahaa vai piloillaanko se lie siihen vain piirretty?
Olkoon miten hyvänsä, parasta olla kuitenkin varovainen."

Ja hän otti liitupalasen ja piirusti samanlaisen merkin
naapuritalojenkin oviin. Rosvo saapui toveriensa luo ja kertoi heille,
kuinka hyvä onni häntä oli seurannut. Päällikkö kehui suuresti hänen
toimeliaisuuttansa ja he päättivät heti lähteä kaupunkiin. Mutta jotta
he eivät herättäisi huomiota, niin heidän piti kulkea sinne yksitellen
ja yhtyä vasta myöhemmin torilla.

He ryhtyivät heti matkahommiin ja olivat pian valmiit lähtöön. He
pääsivätkin huomiota herättämättä kaupunkiin. Päällikkö ja se
rosvoista, joka aamulla oli käynyt tiedustelulla, saapuivat viimeisinä
perille. Hän vei päällikön sille kadulle, missä Kasimin talo oli, ja
nähdessään merkin ensimäisessä ovessa, hän osoitti sitä päällikölle.
Mutta samassa päällikkö huomasikin samanlaisia merkkejä muissakin
taloissa ja osoitti niitä toverillensa. Tämä joutui hämillensä eikä
tiennyt mitä sanoa. Hän vakuutti päällikölle merkinneensä vain yhden
talon, mutta hänen oli aivan mahdoton nyt sanoa, mikä niistä oli hänen
merkitsemänsä.

Muuta neuvoa ei ollut kuin palata takaisin, ja annettuaan sanan
toisille tovereille, he keräytyivät taas kaikki metsään, jossa he
yhteisestä päätöksestä hirttivät tiedustelijan. Sitten he alkoivat taas
neuvotella keskenänsä mitä tehdä, ja yksi joukosta tarjoutui lähtemään
uudelle tiedusteluretkelle samalla uhalla kuin edellinenkin. Hän läksi
kaupunkiin, löysi Kasimin talon Baba Mustafan avulla samoinkuin hänen
toverinsakin ja merkitsi oven punaisella liidulla.

Mutta Morgiana läksi nytkin asialle niinkuin edellisenäkin päivänä ja
palatessaan takaisin näki punaisen merkin talon ovessa. Ja hän merkitsi
jälleen naapuritalojenkin ovet aivan kuin edellisenäkin päivänä.

Rosvot läksivät jälleen liikkeelle ja luulivat nyt varmaan aikomuksena
onnistuvan. Päällikkö meni taasenkin aamuisen rosvon kanssa taloa
edeltäpäin tarkastamaan, mutta harmiksensa he huomasivat saman kepposen
tapahtuneen kuin edelliselläkin kerralla, ja saivat siis palata jälleen
tyhjin toimin takaisin.

Kun tiedustelija oli jälleen otettu hengiltä, niin päällikkö päätti
itse lähteä matkaan, sillä muuten hän voisi kadottaa toisen miehen
toisensa perästä. Hän meni siis Baba Mustafan luo ja hänen avullansa
löysi oikean talon. Mutta hän ei merkinnytkään taloa millään tavalla,
tarkasteli sitä vain joka puolelta, jotta hän tuntisi sen toisellakin
kertaa.

Sitten hän palasi hyvillä mielin takaisin metsään.

"Toverit", sanoi hän rosvoille, jotka odottivat häntä luolassa, "nyt ei
mikään estä meitä enää kostamasta meille tehtyä vääryyttä. Tiedän tuon
konnan talon aivan tarkalleen, ja matkalla olen tuuminut, mitä meidän
on tehtävä."

Hän käski sitten rosvojen hankkia yhdeksäntoista muulia sekä
kolmekymmentäkahdeksan suurta nahkaista öljyleiliä, joista ainoastaan
yksi oli täytettävä öljyllä.

Parissa päivässä kaikki tarpeet olivat hankitut. Rosvot ryömivät
tyhjiin leileihin kullakin aseita mukanansa, ja päällikkö sulki ne
sitten jättäen vain aukon hengittämistä varten. Leilien päälle hän
pirskoitteli vielä hiukan öljyä, jottei kukaan voinut aavistaa niissä
muuta olevankaan.

Pukeuduttuaan öljykauppiaaksi hän läksi muulineen kuormineen kaupunkiin
ja saapui illan suussa Kasimin talolle. Hän aikoi kolkuttaa ovelle ja
pyytää yösijaa talossa, mutta sekään ei ollut tarpeellista, sillä Ali
Baba istui talon edustalla. Päällikkö astui hänen luoksensa ja sanoi:

"Herra, olen muukalainen ja tuon öljykuormani hyvin kaukaa myödäkseni
sen huomenna torilla. Tokkohan antaisit yösijaa minulle ja muuleilleni?
Olisin sinulle ystävällisyydestäsi hyvin kiitollinen."

Ali Baba ei tuntenut päällikköä valepuvussa, vaikka hän oli ennen sekä
nähnyt hänet että kuullut hänen puhuvan, ja sanoi:

"Tervetultua talooni! Käy sisään!"

Päällikkö ajoi muulit pihalle, ja kun öljyleilit olivat nostetut
maahan, käski Ali Baba viedä muulit talliin ja antaa niille heiniä ja
kauroja. Päällikön hän kutsui sisään taloonsa ja tarjosi hänelle
illallista. Hän keskusteli kaiken aikaa vieraansa kanssa ja kohteli
häntä hyvin ystävällisesti, ja lopuksi osoitti hänelle makuusijan
vierashuoneessaan. Päällikkö olisi mielemmin halunnut viettää yönsä
taivasalla, jotta hän sitä helpommin olisi voinut toteuttaa aikeensa,
mutta hänen oli aivan mahdoton vastustaa ystävällistä isäntäänsä. Kun
Ali Baba vihdoin poistui huoneesta, läksi päällikkökin ulos muka
muulejansa katsomaan. Sen sijaan hän pihalla aukaisi öljyleilit, jotta
rosvoilla olisi enemmän ilmaa, ja käski heidän hyökätä piilopaikastaan
ulos heti kun kuulisivat hänen heittelevän pieniä kiviä ikkunastaan.

Päällikkö palasi sitten huoneeseensa, sammutti lampun, jotta hän ei
herättäisi mitään epäilyksiä, ja heittäytyi täysissä pukimissaan
vuoteelle.

Ali Baba oli käskenyt Morgianan valmistaa hänelle kylvyn varhain
aamulla sekä keittää hänelle lihakeittoa. Morgiana pani padan tulelle,
mutta äkkiä lamppu sammui. Talossa ei ollut yhtään öljyä. Hän tuumi
mitä tehdä, ja silloin hänen mieleensä muistui vieraan kauppiaan
öljyleilit pihalla. Hän otti lampun käteensä ja läksi pihalle
täyttääkseen sen öljyllä, mutta kumartuessaan ensimäisen öljyleilin
puoleen hän ihmeekseen huomasi sen avatuksi ja kuuli hiljaisen äänen,
joka tuli leilin sisältä, sanovan:

"Joko on aika?"

Morgiana pelästyi ensiksi varsin pahasti, kun öljyn asemesta huomasikin
leilissä olevan miehen. Mutta hän hillitsi mielensä ja vastasi
ikäänkuin hän olisi ollut rosvopäällikkö:

"Ei vielä, mutta kohta."

Siten hän astui seuraavan leilin luo, josta hänelle tehtiin aivan sama
kysymys ja niin edelleen, kunnes hän tuli viimeisen leilin luo, jossa
oli öljyä.

Morgiana huomasi nyt, ettei vieras ollutkaan mikään öljykauppias, vaan
varmasti rosvo, joka tovereineen oli tullut heitä tuhoamaan. Hän täytti
siis nopeasti lamppunsa ja haki sitten keittiöstä suuren kattilan,
johon hän myös kaatoi öljyä. Sitten hän asetti sen tulelle, ja kun öljy
kiehui, kantoi hän sen pihalle ja kaatoi sitä jokaiseen leiliin sen
verran, että rosvot tukehtuivat ja kuolivat.

Kun tämä työ oli tehty, palasi Morgiana jälleen keittiöön, sulki oven,
sammutti tulen takassa ja puhalsi lamppunsakin sammuksiin. Sitten hän
asettui ikkunan ääreen nähdäkseen mitä tapahtuisi.

Eipä kestänytkään kauan ennenkuin hän huomasi päällikön avaavan
ikkunansa ja kurkistavan ulos, ja kun hän ei nähnyt enää tulta missään,
vaan kaikkialla talossa vallitsi täydellinen hiljaisuus ja rauha, niin
hän alkoi heitellä pihalle pieniä kiviä. Hän kuunteli hetken aikaa,
mutta ei kuulunut mitään, josta hän olisi voinut päättää väkensä olevan
liikkeellä. Hän tuli hiukan levottomaksi ja heitteli kiviä uudelleen,
mutta eipä sekään auttanut. Vihdoin hän hiipi hyvin hiljaa ulos ja
astui ensimäisen leilin luo. Hän kumartui alas puhutellaksensa miestä,
mutta samassa kohosi kuuman öljyn ja palaneen haju leilistä hänen
nenäänsä. Hän astui toisten leilien luo, mutta kaikkien laita oli aivan
sama.

Kun hän siis huomasi, että hänen aikeensa oli mennyt aivan tyhjiin ja
kaikki hänen miehensä murhatut, niin hän epätoivoissaan kiiruhti
puutarhaan ja hyppäsi aidan yli, yrittäen siten paeta.

Morgiana odotti vielä hetken aikaa ikkunansa ääressä, mutta kun hän ei
kuullut mitään ääntä, niin hän oletti päällikön paenneen puutarhaportin
kautta. Hyvillä mielin hän paneutui maata ja nukkui rauhassa aamuun
saakka.

Aamulla Morgiana meni Ali Baban luo ja kertoi hänelle koko ihmeellisen
tapahtuman. He astuivat yhdessä pihalle ja tarkastettuaan öljyleilejä
Ali Baba löysi kustakin kuolleen miehen sekä joukon aseita. Ei
epäilystäkään siis, ettei päälliköllä ollut pahoja aikeita ollut
mielessänsä.

Ali Baba kiitti Morgianaa hänen neuvokkaisuudestansa ja keskusteli
sitten hänen kanssansa mitä olisi parasta tehdä. He päättivät kaikessa
hiljaisuudessa haudata rosvot puutarhaan ja pitää asia niin salassa
kuin suinkin. Sen he sitten tekivätkin.

Ali Baba kaivoi syvän haudan puutarhaan, ja kun se oli valmis, niin hän
yhdessä Morgianan kanssa kantoi miesten ruumiit sinne. Aseet hän
piilotti tarkasti taloonsa ja muulit hän yksitellen möi torilla. Siten
hän suoriutui tästä jutusta herättämättä mitään huomiota kaupungilla.

Päällikkö oli sillä välin paennut metsään luolaansa. Hän astui yksin
aarteittensa keskellä ajatellen tovereitansa, jotka niin surkealla
tavalla olivat heittäneet henkensä. Ja hän päätti kostaa heidän
puolestansa. Ennemmin hän ei tyytyisi, ennenkuin hän saisi Ali Baban
hengiltä.

Hän hautoi siis uutta tuumaa päässänsä. Hän päätti asettua kaupunkiin
ja odottaa sopivaa tilaisuutta. Sitä varten hän vuokrasi itselleen
puodin keskikaupungilla, vei sinne luolasta kauniita kankaita ja
mattoja ja alkoi harjoittaa kauppaa.

Sattuipa puoti, jossa hän kauppaansa harjoitti, olemaan aivan
vastapäätä Kasim vainajan puotia, jonka Ali Baban poika, Tabet, oli
ottanut haltuunsa. Tämä oli nuori, toimelias mies, ja kun päällikkö sai
tietää kuka hän oli, niin hän rupesi hieromaan tuttavuutta hänen
kanssaan. Hän toivoi Tabetin kautta pääsevänsä Ali Babankin taloon ja
voivansa vihdoin kostaa hänelle.

Päällikkö kutsui Tabetin usein luoksensa ja kestitsi häntä
kaikenlaisilla herkuilla. Hän kertoi hänelle paljon hauskoja juttuja ja
osoitti hänelle kaikella tavalla ystävyyttä, jotta poika mielistyi
suuresti hänen seuraansa. Hän kertoi isälleenkin tästä uudesta
tuttavastansa ja halusi kutsua hänet kerran kotiinsa, jotta hänkin
vuorossaan voisi osoittaa hänelle vieraanvaraisuutta. Ali Baba oli myös
suostuvainen poikansa pyyntöön.

Kerran kun päällikkö oli kävelyllä Tabetin kanssa, johti tämä hänet
sille kadulle, missä Ali Baba asui ja pyysi päällikköä sisään. Vaikka
päällikkö olikin hartaasti toivonut pääsevänsä tähän taloon, niin hän
nyt kuitenkin esteli, ja vasta kun Ali Babakin oli tullut ulos pihalle
ja yhä uudestaan oli kutsunut häntä luokseen, hän suostui. Mutta Ali
Baban kutsua aterialle hän koetti kaikella tavalla vastustaa.
Päästäkseen siitä vapaaksi hän selitti tälle, ettei hän koskaan syönyt
ruokaa, jossa oli hiukkasenkin suolaa joukossa.

Mutta Ali Baba meni heti keittiöön Morgianan luo ja käski hänen
valmistaa suolatonta ruokaa vieraalle. Tämä käsky hämmästytti suuresti
Morgianaa, sillä suola oli persialaisilla vanhoista ajoista saakka
ollut ystävyyden ja uskollisuuden merkkinä. Siksipä häntä halutti mennä
katsomaan tuota outoa vierasta ja tarkasteltuaan häntä oven raosta hän
tunsikin hänet rosvojen päälliköksi. Huomasipa hän vielä, että
vieraalla oli viittansa alla tikarikin piilossa.

Morgiana ei epäillyt hetkeäkään, ettei päälliköllä ollut jälleen paha
mielessä ja että hän oli tullut taloon varta vasten tuhotakseen Ali
Baban. Hän tuumi mielessään mitä tehdä. Hän valmisti aterian käskyn
mukaan, kantoi sisään ruuat sekä juomat, ja kun ateria oli syöty, niin
hän pukeutui tanssijattaren pukuun, pisti terävän tikarin vyöhönsä ja
otti tamburiinin käteensä. Sitten hän astui jälleen sisään.

Morgianan tulo ei ollut päällikölle lainkaan mieleen, sillä tämän
korjattua ruuat pöydästä päällikkö oli toivonut voivansa panna
aikomuksensa täytäntöön ja kostaa Ali Baballe kaikki kärsimänsä
vahingot. Mutta nähdessään Morgianan tanssipuvussa Ali Baba kysyi
vieraaltaan saisiko tyttö heidän huviksensa tanssia, eikä päällikkö
katsonut voivansa sitä kieltää. Morgiana alkoi siis tanssia. Hän tanssi
sulavasti ja kauniisti, vähä väliä helisyttäen tamburiiniaan ja
tanssiessaan hän tuli yhä lähemmäksi päällikön istuinta. Tanssi kiihtyi
kiihtymistään, ja ennenkuin kukaan aavistikaan riuhtaisi Morgiana
tikarin vyöltään ja pisti sen suoraan päällikön sydämeen. Ali Baba ja
hänen poikansa kauhistuivat nähdessään päällikön sortuvan maahan ja
veren pulpahtavan hänen rinnastansa.

"Onneton, mitä sinä olet tehnyt!" huudahtivat he yhteen suuhun
Morgianalle.

Mutta Morgiana pysyi aivan rauhallisena ja osoitti päällikköä.

"Katsos, minkälaisen vieraan olet taloosi ottanut", sanoi Morgiana
avaten päällikön viitan ja osoittaen tikaria, "katso häntä tarkasti,
niin etköhän tunne häntä samaksi mieheksi, joka öljykauppiaana
kerran ennenkin on käynyt talossasi. Tunsin hänet heti paikalla
rosvopäälliköksi, joka toveriensa kanssa joku aika sitten tunkeutui
taloosi."

Ali Baban viha muuttui heti kiitollisuudeksi ja hän tarttui Morgianaa
käteen kiinni.

"Minä lahjoitan sinulle vapautesi", sanoi Ali Baba ja salavihkaa
silmäiltyään Tabetiin hän jatkoi: "Olet osoittanut meille niin paljon
ystävyyttä, että tahtoisin palkita sinua vielä toisellakin tavalla.
Etkö tahtoisi ruveta Tabetin vaimoksi ja minun tyttärekseni? Olemme
kauan rakastaneet sinua aivan kuin omaista."

Siten viisas Morgiana pääsi rikkaan kauppiaan vaimoksi. Pitkään aikaan
ei Ali Baban tehnyt mieli mennä rosvojen luolaan, mutta vihdoin vuoden
kuluttua hän läksi sinne poikansa kanssa ja neuvoi hänellekin
taikasanat. Hän otti sieltä mukanansa joukon kultaa, jotta hän saattoi
elää huolettomana monta, monta vuotta. Ja hänen kuoltuansa hänen
poikansa käytti hyväkseen noita rikkauksia ja opetti taas vuorossaan
pojalleen miten tuonne kallioluolaan saattoi sisälle päästä. Siten
salaisuus pysyi suvussa polvesta polveen, ja kun he käyttivät
rikkauksiaan viisaasti ja kohtuudella, ei niistä rikkauksista koskaan
tullut loppua.




MERENKULKIJA SINDBAD.


Kalifi Harun Alrashidin aikana eli Bagdadissa kaksi miestä. Kumpikin
oli nimeltään Sindbad, toinen oli merenkulkija, toinen kuormankantaja.
Kuormankantaja Sindbad oli köyhä mies. Hänellä oli suuri perhe ja vähän
ansiota. Merenkulkija Sindbad sitä vastoin oli arvossapidetty ja viisas
kauppias, joka harjoitti niin laajaa kauppaa, ettei hän lopulta tiennyt
missä säilyttää kaikkia aarteitansa ja monenlaisia tavaroitansa. Hän
osti orjia ja orjattaria ja hänellä oli linna, joka olisi sultaaninkin
asunnoksi kelvannut. Sen seinillä oli kauniita maalauksia ja
koristeita, kultaa ja hohtokiviä. Ja sitä ympäröi mitä ihanin puutarha,
jossa kauniit kukat kukoistivat ja hedelmäpuut kasvoivat. Soittoa ja
laulua kajahti alituisesti sen seinien sisäpuolelta ja lukuisat orjat
olivat aina valmiit palvelemaan ja auttamaan.

Toinen Sindbad sitä vastoin oli köyhä raukka, joka kantoi ihmisten
tavaroita milloin minnekin vähäisestä palkasta. Kerran eräs mies pyysi
häntä kantamaan tavarakuormaa. Sindbad lupasi ja hetken kuluttua hän
oli jo menossa. Mutta tultuansa merenkulkijan asunnon kohdalle hän
laski hetkeksi kuormansa maahan ja istahti levähtämään.

Siinä istuessansa hän kuuli sisältä huoneista linnun laulua ja harpun
soittoa. Hän katsahti sisään, ja näki palvelijoita ja orjia, jotka
kantoivat herkkuruokia ja juomia, sellaisia joita vain kuninkaiden ja
sulttaanien pöydässä tavataan. Ja hän kohotti katseensa taivasta kohti
ja sanoi ääneensä:

"Oi herrani ja luojani! Sinä jakelet lahjasi oman mielesi mukaan. Minä
elän köyhyydessä ja kurjuudessa, jota vastoin toiset omistavat suuria
rikkauksia. Ja kuitenkin kaikki ihmiset ovat synnyltään samanlaisia!"

Tuskin hän oli sen sanonut, niin kaunis, komeapukuinen nuorukainen
astui hänen luoksensa ja kehotti häntä seuraamaan mukanansa sisään
talon isännän luo. Hän koetti vastustella, mutta turhaan. Hän laski
siis kuormansa eteiseen ja astui nuorukaisen jäljessä suureen saliin,
jonka keskellä suihkulähde pulppuili. Avonaisista ikkunoista tunkeutui
leudon tuulen mukana kukkien tuoksu ja lintujen laulu sisään
huoneeseen, missä talonomistaja ystäviensä keralla oli aterialla.

Kun kuormankantaja näki heidät, niin hän tervehti heitä suudellen maata
heidän edessänsä ja ajatteli:

"Näin ihanaa paikkaa ei liene missään muualla kuin paratiisissa!"

Talon herra pyysi hänet viereensä istumaan ja kyseli häneltä, mikä
hänen nimensä oli, mistä hän tuli ja mikä toimi hänellä oli.
Kuormankantaja vastasi:

"Herra, minun nimeni on Sindbad kuormankantaja, sillä minä kannan
ihmisten tavaroita. Se on minun toimeni, josta saan elatukseni. Olen
hyvin köyhä mies, ja teen tätä raskasta työtä, jotta en kuolisi
nälkään."

Talon herra vastasi:

"Minunkin nimeni on Sindbad aivankuin sinun, minä olen Sindbad
merenkulkija, ja olet Sindbad maankulkija. Ole siis tervetullut
talooni!"

Ja he antoivat hänelle ruokaa, ja kun hän oli syönyt kylliksensä, sanoi
talon herra:

"Etkö tahtoisi uudistaa minulle ne sanat, jotka kuulin sinun
puoliääneen lausuvan taloni edustalla, kun sattumalta seisoin
ikkunassa."

Sindbad painoi päänsä häpeissään alas ja sanoi:

"Herra, älä pahastu noita sanojani! Ihminen lausuu usein mielettömiä ja
sopimattomia sanoja, kun väsymys ja köyhyys painostavat mieltä."

Mutta talon herra vakuutti hänelle, ettei hän ollut laisinkaan
pahastunut, ja pyysi vain uudestaan lausumaan nuo sanat. Ja kun Sindbad
vihdoin suostui hänen pyyntöönsä, niin talon herra kiitti häntä ja
sanoi:

"Minua nimitetään merenkulkija Sindbadiksi. Tahdonpa kertoa sinulle
mitä kaikkea olen kokenut, ennenkuin tulin tämän talon herraksi, sillä
vain suurten vahinkojen ja vaivannäköjen kautta olen kohonnut nykyiseen
varallisuuteeni. Miten paljon olenkaan saanut karua. Olen ollut
seitsemällä matkalla, ja kukin matka muodostaa oman ihmeellisen
kertomuksensa, joista kaikille voi olla hiukan hyötyä."

Sitten hän alkoi kertoa:

"Tietäkää, hyvät ystävät, isäni oli rikas kauppias, mutta hän kuoli
minun nuorena ollessani ja jätti minulle suunnattomia rikkauksia,
tiluksia, puhdasta rahaa ja kallisarvoisia tavaroita. Minä elin
iloisessa seurassa, söin ja join ja luulin tuota elämää ikuisesti
kestävän. Siten kului vuosikausia, kunnes lopulta käsitin, miten
kevytmielinen elämäni oli, ja huomasin, että olin hukannut kaiken
omaisuuteni. Tuo tieto masensi minut ensimmältä kokonaan.

"Mutta tarkemmin tuumittuani päätin lähteä matkoille. Möin kaikki
huonekaluni ja tavarani mitä minulla vielä oli ja sain siten vähäisen
summan rahaa kokoon. Ja sitten läksin ensimäiselle matkalleni."


Ensimäinen matka.

"Ostettuani kaikenlaisia kauppatavaroita", kertoi Sindbad, "lastasin ne
laivaan, sillä mieleni teki lähteä merille. Laiva oli hyvin suuri ja
siinä oli paljon kauppiaita. Me kuljimme saaresta saareen, purjehdimme
monen meren halki ja kävimme monissa satamissa. Joka paikassa me
vaihdoimme ja möimme tavaroitamme. Täten matka kului pitkän aikaa,
kunnes me tulimme erään kauniin saaren läheisyyteen, joka heloitti
vihreänä ja ihanana kuin paratiisin puutarha. Laivan kapteeni käski
väkensä laskemaan ankkurin alas. Kaikki läksivät laivasta saareen.
Siellä sytytettiin tuli, toiset keittivät ruokaa, toiset pesivät
vaatteitansa, toiset taas läksivät kävelemään saarelle ja ihailivat
kaunista luontoa. Mutta äkkiä kuulimme kapteenin äänen, joka
hätääntyneenä huusi meille:

"'Matkustajat, palatkaa nopeasti laivaan! Jättäkää kaikki sikseen ja
pelastakaa vain henkenne. Saari, jolla te olette, on vain suuri kala.
Kun se tuntee tulen kuumentavan selkäänsä, niin se sukeltaa veteen, ja
vie teidät kaikki mukanaan syvyyteen!'

"Me hyökkäsimme kaikki rantaan, mutta ennenkuin kapteeni oli ehtinyt
puhua loppuunkaan, alkoi saari liikkua, ja vajosi mereen kaikkine
matkustajineen. Minäkin jouduin kuohuvien aaltojen keskelle, mutta
onneksi sain käsiini suuren laudan, jolla matkustajat olivat pesseet
vaatteitansa. Kävin sille istumaan ja tuuli ajoi minut keskelle merta.
Kapteeni, joka näki kaikkien matkustajien hukkuvan, nosti laivansa
purjeet ja purjehti miehistönsä keralla pois. Näin laivan kaukaa, mutta
en voinut sitä enää saavuttaa.

"Äkkiä sain kuitenkin muuta ajattelemisen syytä. Vedestä kohosi aivan
minun viereeni kaksi kummaa meripetoa. Toinen oli suunnaton kala, jonka
pää oli pyöreä kuin pöllön, toisella oli norsun kärsä. Luulin jo
viimeisen hetkeni tulleen. Epätoivoissani hutkin niitä kädelläni ja
ihmeekseni ne poistuivatkin jonkun matkan päähän. Ne näyttivät
pelkäävän minua yhtä paljon kuin minä niitä.

"Päivä oli jo mennyt mailleen ja pimeys laskeutui meren yli. Kaiken
aikaa meripedot pysyttelivät läheisyydessäni ja ajoivat minua yhä
edemmäksi. Kun aamulla pelosta puolikuolleena saatoin ympärilleni
katsoa, huomasinkin joutuneeni erään saaren rantaan.

"Mutta rannat olivat niin jyrkät, etten missään voinut nousta maihin.
Varmaan olisin menehtynyt, jollen olisi saanut kiinni rannalla kasvavan
puun oksasta. Tartuin kaikin voimin siihen kiinni ja suurella
ponnistuksella pääsin kiipeämään ylös puuhun ja sieltä laskeuduin itse
saarelle.

"Kun tarkastelin jalkojani, niin näin, että kalat olivat syöneet lihan
varpaistani, vaikka ponnistellessani en ollut sitä huomannut.
Heittäydyin maahan pitkäkseni, sillä olin melkein tunnotonna tuskasta
ja väsymyksestä. Siten makasin seuraavaan aamuun saakka. Heräsin vasta
kun aurinko jo oli korkealla taivaalla. Nousin ylös ja koetin kävellä,
mutta jalkani olivat niin turvoksissa, että vain vaivoin pääsin
liikkumaan. Siitä huolimatta laahauduin eteenpäin, söin hedelmiä ja
join vettä lähteestä ja elin siten jonkun päivän.

"Olin veistänyt itselleni puusta sauvan ja sen nojassa kuljin ympäri
saarta. Satuinpa siten tulemaan vihreälle nurmikolle, missä joukko
hevosia oli laitumella. Vähän loitommalla oli useita pieniä majoja.
Eräästä majasta astui mies ulos.

"'Kuka sinä olet ja mistä tulet?' kysyi hän minulta.

"Kerroin hänelle, että olin joutunut haaksirikkoon ja pelastunut tälle
saarelle. Hän kutsui minut sisään majaansa ja tarjosi minulle ruokaa.
Hän oli kuningas Mirdjanin tallimestari, joka joka vuosi käytti
kuninkaan hevosia täällä laitumella, sillä täällä kasvoi voimakasta
ruohoa. Mutta he olivat juuri poislähdössä, ja minä saatoin siis
kiittää onneani, että olin tavannut heidät, sillä muuten olisin
nääntynyt täällä nälkään.

"Seuraavana päivänä he läksivätkin kotimatkalle ja veivät minut
mukanansa kuninkaansa luo. Kun kuningas kuuli minun onnettomuudestani,
niin hän salli minun jäädä luoksensa, kestitsi minua ja antoi minulle
kaikenlaisia toimia.

"Joka kerta kun kauppalaivoja saapui rantaan, kiiruhdin tiedustelemaan,
tokko siellä olisi ketään Bagdadista, sillä mieleni paloi kotimaahani
jälleen. Mutta ei kukaan edes tuntenut Bagdadia nimeltä, vielä vähemmin
oli käynyt niillä tienoilla.

"Sattuipa kuitenkin kerran, että rantaan saapui eräs laiva, jossa oli
paljon kallista lastia. Minä seisoin rannalla katselemassa, kun lastia
purettiin, ja vihdoin laivan kapteeni astui luokseni ja sanoi:

"'On meillä vielä muutakin tavaraa laivassamme, mutta en tiedä mitä
sillä tavaralla tekisin. Niiden omistaja jäi matkan varrella erääseen
saareen, enkä luule hänen enää olevan hengissä. Parasta lie myödä
tavarat ja viedä rahat hänen omaisilleen.'

"Kun kysyin kapteenilta miehen nimeä, niin hän vastasi:

"'Sindbad merenkulkija oli hänen nimensä ja hän oli kotoisin
Bagdadista.'

"Silloin en malttanut enää vaieta. Sanoin kapteenille, että olin
samainen mies, jota hän etsi. Mutta kapteeni ei ottanut heti
uskoaksensa minua. Vasta kun olin kertonut hänelle kaikki seikkailuni
sekä muistuttanut hänelle keskusteluistamme laivassa, hän kutsui
laivaväkensä saapuville, ja kun useat heistäkin tunsivat minut, niin
hän antoi minulle tavarani. Minä möin ne suurella voitolla, ostin
jälleen uusia tavaroita ja vein ne laivaan. Sitten sanoin jäähyväiset
kuningas Mirdjanille ja läksin kotimatkalle. Tuuli oli suotuisa ja
jonkun ajan kuluttua saavuimme Bagdadiin, jossa ostin entisen taloni ja
aloin elää entistä elämääni unohtaen kaikki matkani vaivat ja
kärsimykset."

Oli jo ilta, kun Sindbad oli lopettanut kertomuksensa ensimäisestä
matkastansa. Hän antoi kuormankantajalle sata dinaria ja pyysi häntä
tulemaan seuraavana päivänä takaisin, jolloin hän lupasi kertoa toisen
matkansa seikkailuista.

Kuormankantaja otti taakkansa ja läksi pois ajatellen kuulemaansa
merkillistä kertomusta. Hän malttoi tuskin nukkua yönsä ja kiiruhti
heti aamulla takaisin merenkulkija Sindbadin luo. Tämä otti hänet
ystävällisesti vastaan, kutsui hänet ystäviensä kera pöytään syömään ja
aterian jälkeen sanoi hänelle:

"Kuuntele nyt hyvin tarkkaavaisesti tätä kertomusta. Se on paljoa
merkillisempi kuin edellinen."


Toinen matka.

"Tällä matkallani sain kokea vielä paljoa kovempaa kuin ensimäisellä.
Ensimäisen matkani jälkeen, niinkuin jo eilen mainitsin", alkoi Sindbad
kertoa, "alotin jälleen entisen elämäntapani ja vietin päiväni
huolettomasti ystävieni parissa. Tätä elämää kesti jonkun aikaa. Mutta
eräänä päivänä heräsi minussa jälleen matkustushalu. Minä ostin
tavaroita ja läksin kauppalaivaan.

"Me matkustimme paikasta paikkaan, katselimme eri seutuja ja teimme
hyviä kauppoja. Satuimmepa eräänä päivänä joutumaan saarelle, jossa
kasvoi paljon erilaisia hedelmäpuita ja kukkia, mutta siellä ei näkynyt
ainoatakaan ihmisasuntoa eikä elävää olentoa. Matkustajat nousivat
maihin ja käyskentelivät siellä iloksensa. Minäkin seurasin muiden
mukana ja istahdin lähteen reunalle aterioimaan. Syötyäni nukahdin ja
herätessäni huomasin, ettei laivaa ollut enää missään nähtävänä. Olin
jäänyt aivan yksin asumattomaan saareen, ei kukaan ollut tullut minua
ajatelleeksi eikä kaivanneeksi. Jouduin hirveän tuskan valtaan. Eihän
minulla ollut minkäänlaisia ruokavaroja, minun siis täytyi nääntyä
täällä nälkään. Kaduin jo kovasti, että olin koko matkalle
lähtenytkään, sillä mielestäni olin jo ensi matkallani saanut aivan
kylliksi kärsiä.

"Lopulta aloin kuljeskella ympäri saarta ja nousin korkeaan puuhun
nähdäkseni eikö missään ollut jälkiä ihmisolennoista. Katseeni harhaili
yli koko meren pinnan, mutta en voinut muuta huomata, kuin
loppumattoman meren ja sen yli kaareutuvan taivaan.

"Vihdoin näin saarella jotakin valkealta hohtavaa. Kiipesin alas puusta
ja astuin sitä kohti. Jo kaukaa saatoin eroittaa, että se oli
suunnattoman suuri valkoinen kuula. Lähelle tultuani koskettelin sitä.
Sen pinta oli silkkiäkin hienompi. Kuljin sen ympäri etsien siinä
jotakin aukkoa, mutta sitä siinä ei ollut. En päässyt sen päällekään
nousemaan, sillä sen pinta oli kovin liukas. Ympärimitaten se saattoi
olla lähes viisikymmentä askelta.

"Siinä katsellessani pimeni ilma aivan äkkiä, ikäänkuin paksut pilvet
olisivat laskeutuneet auringon eteen. Minä hämmästyin suuresti tätä
äkillistä muutosta, sillä olihan kesäinen aika, mutta pian huomasin,
että suunnattoman suuri lintu oli siihen syynä. Samassa muistin
merimiesten kertoneen minulle Rok linnusta, jota joskus tavattiin
näillä seuduin, ja oletin siis, että tuo suuri kuula oli samaisen
linnun muna.

"Oletukseni olikin aivan oikea, sillä lintu levitti siipensä ja
laskeutui alas hautomaan munaa. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja
sidoin itseni vyöllä kiinni linnun jalkaan. Sillä olisihan mahdollista,
että siten pääsisin linnun mukana asuttuun maahan, enkä enää olisi
pakoitettu kuljeskelemaan yksinäisellä saarella.

"Lintu hautoi munaansa koko yön, mutta aamun valjetessa se lähti
lentoon. Se kohosi aina pilvien yläpuolelle, jotta maa katosi kokonaan
näkyvistäni, eikä näyttänyt ollenkaan huomaavan painoa toisessa
jalassansa. Sitten se hyökkäsi jälleen niin huimaavaa vauhtia alas
maata kohti, että menetin tajuntani. Tuntiessani maan allani toinnuin
jälleen ja irroitin siteeni. Tuskin olin sen tehnyt, niin lintu, joka
noukallaan oli tarttunut suureen jättiläiskäärmeeseen, kohosi
saaliineen jälleen ilmaan.

"Jäätyäni yksin aloin tarkastaa ympäristöäni. Olin syvässä laaksossa,
jota jyrkät vuoret joka taholta ympäröivät. Ei missään polkua, jota
myöten olisi voinut kulkea, ei missään minkäänlaista poispääsöä. Tilani
tuntui siis vallan tukalalta.

"Laakson pohja oli hyvin epätasainen, täynnä karkeata soraa, mutta
tarkemmin katseltuani huomasin siinä olevan timantteja. Mutta mitä
hyötyä minulla niistä oli. Vieläkin kurjemmalta tuntui oloni, kun joka
puolelta näin suurien käärmeiden matelevan esiin. Ne olisivat voineet
niellä vaikka norsunkin elävältä.

"Kuljeskelin laaksossa ristin rastin, kunnes keksin erään luolan ja
astuin siihen sisään. Aukon tukkesin kivellä, sillä se oli varsin
ahdas. Mutta hetken aikaa istuttuani siellä pisti käärme päänsä
loukosta sisään. Se oli kamala otus, jonka sieramista ja silmistä tulta
tuprusi. Pelosta en uskaltanut ummistaa silmää koko yönä ja päivän
valjetessa läksin taas ulos. Voimani olivat aivan lopussa paljosta
valvomisesta ja levottomuudesta.

"Äkkiä näin tuoreen lihapalan vierivän vuoren rinnettä pitkin alas
laaksoon. Samassa juolahti mieleeni eräs juttu, jonka muuan kauppias
oli minulle kertonut. Hän sanoi jossakin olevan syvän timanttilaakson,
jonne ei kukaan pääse tunkeutumaan, sillä vuoret ympäröivät sitä joka
puolelta. Mutta viekkaudella noita timantteja sittenkin voi saada
kerätyksi. Kauppiaat teurastavat lampaita, nylkevät ne ja heittävät
lihan laaksoon, johon timantit takertuvat kiinni. Kun kotkat sitten
anastavat tuon tuoreen lihan ja kohoavat ylös ilmaan, niin alkavat
kauppiaat hirveästi huutaa ja elämöidä, jolloin kotkat peloissansa
päästävät saaliinsa irti. Silloin kauppiaat ottavat timantit, jotka
ovat tarttuneet siihen kiinni ja jättävät lihan pedoille ruuaksi.

"Aloin kerätä timantteja taskuni täyteen ja sidoin sitten vyöllä
lihapalan niskaani kiinni. Pianpa kotka saapuikin, tarttui kynsineen
kiinni lihaan ja kuljetti minut sen mukana ylös korkeuteen. Äkkiä
kuulin kirkunaa allani ja ennenkuin aavistinkaan olin keskellä kotkan
pesää, korkean puun latvassa.

"Kotkanpoikaset kirkuivat ja hakkasivat minua voimiensa takaa. Minä
puolustauduin minkä taisin ja keskeltä tappelun melskettä kuulin puun
juurelta uusia ääniä. Näin miehen, joka yritti kiivetä ylös puuhun ja
haukkui minua niin paljon kuin jaksoi.

"'Lurjus, varas', huusi hän minulle, 'vai aiotko varastaa timanttejani!
Kyllä minä sinulle annan niin että tiedät.'

"Hän uhkasi minua sauvallansa, mutta minä heitin hänelle lampaanlihan,
jonka olin irroittanut selästäni.

"Hän tarttui kiihkeäsi lihaan kiinni, mutta kun siinä ei ollut
ainoatakaan timanttia, niin hän alkoi surkeasti valittaa.

"Minä laskeuduin alas puusta ja otin taskustani esille kourallisen
timantteja.

"'Valitse tästä niin monta kuin tahdot', sanoin hänelle, 'sillä sinua
saan kiittää ihmeellisestä pelastuksestani.'

"Kauppias ihastui nähdessään niin paljon loistavia timantteja, ja kun
hänen toverinsakin keräytyivät paikalle, niin kerroin heille
ihmeellisen seikkailuni. He vuorossaan kertoivat kukin pyytäneensä
timantteja laaksosta, ja ihastuivat suuresti, kun lahjoitin heille
kullekin pari suurta timanttia.

"Kauppiaat kohtelivat minua erinomaisen ystävällisesti ja heidän
mukanansa läksin heidän maahansa, josta olin kuullut paljon ihmeellisiä
tarinoita. Siellä oli suuria sarvikuonoja, jotka tappelussa voittivat
norsunkin. Ne puhkasivat norsun ruumiin pitkällä sarvellansa ja
kantoivat sitä selässänsä pitkät matkat, kunnes se heitti henkensä.
Mutta kesäiseen aikaan norsun rasva valui useinkin sarvikuonon silmiin,
josta se saattoi tulla aivan sokeaksi. Silloin Rok lintu tarttui
kynsineen kiinni sarvikuonoon ja kuljetti sekä sen että norsun pesäänsä
poikasilleen ruuaksi.

"Paljon muutakin ihmeellistä oli siellä nähtävänä, mutta jonkun aikaa
kauppaa harjoiteltuani palasin takaisin kotiin Bagdadiin omaisteni luo,
jotka ilolla ottivat minut vastaan."

Tähän loppui kertomus Sindbadin toisesta matkasta. Hän antoi
kuormankantajalle jälleen sata dinaria ja kutsui hänet seuraavana
päivänä jatkoa kuulemaan.

Kuormankantaja Sindbad läksi kotiinsa ja palasi takaisin seuraavana
aamuna. Aterian jälkeen merenkulkija alotti jälleen kertomuksensa.


Kolmas matka.

"Jonkun aikaa rauhassa elettyäni", jatkoi Sindbad, "heräsi minussa
jälleen halu lähteä uusille matkoille, sillä ihmisen mieli palaa alati
johonkin uuteen. Keräsin kokoon tavaroita matkaani varten, unohdin
entiset kärsimykseni ja läksin meren rannikolle odottamaan jonkun
laivan tuloa. Pian minun onnistuikin päästä suureen laivaan, joka oli
menossa kaukaisiin maihin ja tein hyviä kauppoja.

"Eräänä päivänä, kun iloisin mielin keinuimme meren laineilla, päästi
kapteeni hätähuudon, repi hiuksiaan ja vaatteitaan ja sanoi:

"'Me olemme kaikki hukassa.'

"Kun kysyimme syytä hänen pelkoonsa, niin hän vastasi:

"'Kova myrsky on ajanut laivamme oikealta suunnalta ja olemme joutuneet
apinasaaren läheisyyteen, jossa on apinoita yhtä paljon kuin muualla
hyttysiä. Ei yksikään ihminen ole vielä elävänä päässyt tuolta
saarelta.'

"Laiva pantiin ankkuriin ja purjeet laskettiin alas, mutta eipä
kestänyt kauan ennenkuin apinat lähestyivät laivaamme ja kiipesivät
siihen joka puolelta. Niitä oli sellainen joukko, ettemme voineet niitä
tappaa, eikä liioin karkottaa poiskaan. Ne purivat ankkurinuoran poikki
ja vetivät laivan rantaan, ja kun me nousimme maihin, niin ne anastivat
koko laivan ja veivät sen tavaroineen kaikkineen pois. Noilla apinoilla
oli keltaiset silmät, mustat kasvot ja tahmea karva.

"Me kuljeskelimme pitkin saarta tietämättä minne joutuisimme ja söimme
kasveja ruuaksemme. Äkkiä näimme talon puitten välistä siintävän ja
astuttuamme lähemmäksi huomasimme, että se oli suuri komea linna. Me
astuimme sisään portista ja tulimme suurelle pihalle, jossa oli luita
ja kuivia risuja. Me ihmettelimme suuresti mitä se saattoi merkitä,
mutta jäimme kuitenkin linnaan lepäämään, sillä olimme kovin väsyneet,
emmekä nähneet siellä ainoatakaan ihmistä.

"Mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin kuulimme myrskytuulen tapaista
huminaa, ja palmupuun korkuinen ihminen astui sisään linnaan. Hänellä
oli vain yksi tulipunainen silmä, hänen kasvonsa olivat aivan mustat,
ja sieramet ammottavan suuret. Hän kävi penkille istumaan ja tarkasteli
meitä. Me vapisimme pelosta ja kauhistuksesta. Sitten hän tarttui
minuun kiinni, asetti minut kämmenellensä ja tarkasteli ja koetteli
minua joka puolelta ikäänkuin teurastaja teuraseläintä. Sitten hän
laski minut maahan erilleen tovereistani.

"Hän tarkasteli jokaista samalla tavalla kunnes kapteenin vuoro tuli,
joka oli lihavin kaikista. Tämän hän heitti suulleen maahan, painoi
häntä jalalla selkään ja taittoi häneltä niskan. Sitten hän keräsi
puita, sytytti ne palamaan ja kun ne olivat hiiltyneet, niin hän pisti
kapteenin vartaaseen ja paistoi hänet. Jäähdytettyään hänet hän söi
hänet suuhunsa ja heitti luut syrjään. Sitten hän heittäytyi lepäämään
ja kuorsasi aivan kauheasti.

"Kaiken yötä me seisoimme liikkumatta paikoillamme uskaltamatta puhua
toistemme kanssa. Mutta äkkiä juolahti mieleeni tuuma. Hiivin kahden
toverini kera jättiläisen makuuhuoneeseen, sillä aioin anastaa häneltä
linnan avaimen, jonka tämä oli kätkenyt tyynynsä alle. Minä kiipesin
vuoteen jalkopäähän ja kutitin jättiläistä isostavarpaasta, ja sen
johdosta hän heräsi ja kavahti pystyyn. Toverini, jotka seisoivat
vuoteen pääpuolessa, käyttivät hetkeä hyväkseen ja anastivat avaimen
haltuunsa. Samassa me kaikki kolme hyppäsimme alas lattialle ja
kätkeydyimme vuoteen alle, jotta jättiläinen ei huomaisi meitä.
Unimielissään tämä raappikin vain varvastansa ja ymmärtämättä mistä oli
kysymys laskeutui jälleen levolle.

"Saatuamme ulko-oven avaimen haltuumme läksimme ulos ja neuvottelimme,
minne me pakenisimme, jottei jättiläinen söisi meitä kaikkia suuhunsa.
Mutta kesken neuvotteluamme saapui jättiläinenkin ulos, ja ennenkuin
ennätimme mitään tehdä valitsi hän joukostamme lihavimman ja
paistettuaan hänet söi hänetkin suuhunsa.

"Me katselimme kauhun vallassa tätä teurastusta, emmekä uskaltaneet
liikkua paikaltamme sittenkään, kun jättiläinen oli taas vaipunut
sikeään uneen. Vasta aamulla, kun hän oli lähtenyt luotamme, aloimme
taas neuvotella mitä tehdä. Sillä parempi oli vaikka hukuttautua
veteen, kuin antaa paistaa itsensä jättiläisen ruuaksi.

"Eräs joukostamme ehdoitti, että koettaisimme keksiä keinon, jonka
avulla saisimme jättiläisen hengiltä. Mutta minä esittelin, että sillä
välin rakentaisimme lautan, jonka avulla voisimme päästä pakenemaan,
jos saisimme jättiläisen tapetuksi.

"Toiset hyväksyivät ehdotukseni, ja niinpä aloimme kantaa puita
rantaan, sekä nuoria ja kaikenlaisia rääsyjä, joilla sidoimme puut
yhteen lautaksi. Kun se oli valmis, niin palasimme takaisin linnan
pihalle.

"Tuskin olimme kaikki siellä koolla, kun jättiläinen taas saapui
paikalle kovalla jyrinällä, ja valittuaan yhden joukosta, paistoi ja
söi hänet samoinkuin edellisenäkin päivänä. Heti kun hän oli uneen
vaipunut, lisäsimme me puita tuleen ja kuumensimme paistinvartaan
tulikuumaksi. Sitten astuimme jättiläisen luo ja puhkasimme
tulikuumalla raudalla hänen silmänsä. Jättiläinen parkasi kamalasti ja
alkoi juosta ympäri pihaa, tavoitellen joka taholle. Mutta me koetimme
piiloutua jos jonnekin kuoleman tuskassamme, ja päästimme vihdoin
helpotuksen huokauksen, kun jättiläinen hyökkäsi ulos linnan portista.
Me käytimme tilaisuutta hyväksemme ja kiiruhdimme rantaan lautallemme.

"Mutta tuskinpa olimme ehtineet sinne, kun jättiläinen hyökkäsi
jälkeemme kahden miehen kera. He olivat jättiläistäkin julmemman
näköiset ja silmät kiiluivat heillä päässä kuin tuliset hiilet.
Kummaltakin puolelta tukien he taluttivat jättiläisen rantaan.

"Me irroitimme lautan rannasta ja työnsimme sen vesille. Jättiläiset
keräsivät kiviä ja heittivät niitä jälkeemme. Usea sattuikin
kumppaneihini, joista jotkut kuolivatkin. Me sousimme voimiemme takaa
ja jouduimme vihdoin keskelle merta aaltojen ajeltavaksi. Jäljellä
meitä olikin enää vain kolme toverusta.

"Väsymyksestä ja nälästä aivan uupuneina me vihdoin saavuimme saaren
rantaan, jossa löysimme hedelmiä ja vettä juodaksemme. Hiukan
virkistyttyämme panimme maata, mutta heräsimme keskellä yötä omituiseen
suhinaan, ikäänkuin myrsky olisi ympärillämme riehunut. Suuri suunnaton
käärme oli piirittänyt meidät ja ennenkuin ehdimme sen enempää
ajatella, hyökkäsi se toisen toverini kimppuun ja nielasi hänet
elävältä. Kuulimme hänen tuskanhuutonsa ja näimme hänen päänsä ja
hartiansa häviävän pedon suuhun. Sitten käärmeen pitkä ruumis käpertyi
hiukan kokoon ja oikaisi jälleen itsensä, kun toveri parkamme oli
soljunut sen kurkusta alas.

"Seisoimme kauhun vallassa ja odotimme vuoroamme. Olimmehan pelastuneet
jättiläisen kynsistä sekä meren laineista, mutta mitäpä siitä, kun
vieläkin julmempi kuolema odotti meitä. Ihmeeksemme käärme kuitenkin
käännähti ympäri ja mateli hiljalleen pois.

"Me koetimme etsiä suojaa saarella, mutta emme löytäneet mistään. Me
söimme hedelmiä, kun nälkä ahdisti meitä, mutta kaiken aikaa olimme
tuon tuskallisen tunteen vallassa, että käärme minä hetkenä hyvänsä
hyökkäisi esiin ja söisi toisen meistä. Vihdoin keksimme korkean puun,
johon me kiipesimme, voidaksemme viettää yön siellä rauhassa. Hetken
kuluttua käärme lähestyikin puuta. Se kiersi ruumiinsa puun rungon
ympärille ja jäi siihen liikkumatta makaamaan ikäänkuin odottaen
jotakin. Mutta äkkiä se kohosi jälleen ylös, kiemurteli puun runkoa
pitkin ja tavoitettuaan toverini nielaisi hänet. Minä kiipesin puun
latvaan ja ajattelin itsekseni, että jos putoaisinkin alas, niin
vapahtuisinhan ainakin nälän tuskasta ja matkan vaivoista.

"Käärme poistui jälleen syötyään toverini, ja minä vietin yöni ypöyksin
puun latvassa. Olin aivan suunniltani kaikista näkemistäni kauheuksista
ja päätin lujasti hypätä alas puusta, jos käärme jälleen ilmestyisi.
Aamun valjetessa aioin syöksyä mereenkin, mutta sekin jäi minulta
tekemättä, sillä jokaiselle on elämäkulta sittenkin rakas.

"Illalla nousin jälleen puuhun ja jäin käärmettä odottamaan. Ei
kestänytkään kauan, ennenkuin se ilmestyi ja yritti kavuta runkoa ylös,
mutta luiskahti useamman kerran jälleen maahan. Istuin puun latvassa
henkeäni pidätellen. Mutta äkkiä huomasin käärmeen huomion kiintyvän
muualle. Se loi kiiluvat silmänsä metsään, josta kuului hiljaista
risahtelua, ja hetken kuluttua näin norsun lähestyvän piilopaikkaani.
Tuskin se oli päässyt puun kohdalle, niin käärme hyökkäsi sen kimppuun
ja kiersi ruumiinsa usean kerran sen ympärille ja puristi sen hengiltä.
Norsu kellahti kyljellensä, ja käärme alkoi sitä ahmia.

"Minä päästin helpotuksen huokauksen. Norsu oli pelastanut henkeni
ainakin täksi kertaa, ja käärme mateli hiljakseen pois saatuaan aimo
ateriansa.

"Aamun valjetessa uskalsin laskeutua alas puusta, samoilin ympäri
saarta, söin hedelmiä pahimpaan nälkääni ja nousin korkealle kummulle.
Sieltä näin laivan, joka purjehti meren selällä. Huusin minkä
kurkustani ääntä läksi ja heilutin puun oksalla. Vihdoin laivamiehet
älysivätkin minut.

"He laskivat laivan lähemmäksi saarta ja kuultuaan, että olin suuressa
hädässä, he ottivat minut mukaansa, antoivat minulle ruokaa ja puhtaita
vaatteita ja halusivat kuulla seikkailuistani. Minä kerroin heille
kaikki onnettomuuteni, ja he surkuttelivat minua suuresti.

"Muutamia päiviä purjehdittuamme suotuisalla ilmalla saavuimme
satamaan, ja matkustajat nousivat maihin kauppaa tekemään. Minä jäin
laivaan, sillä eihän minulla ollut tavaroita eikä rahaakaan. Silloin
astui kapteeni luokseni ja sanoi:

"'Laivassani on erään kauppiaan tavaroita, joka matkan varrella jäi
meiltä erääseen asumattomaan saareen. Omistaja on aikoja sitten kai jo
kuollut, mutta tavarat aion myödä täällä ja antaa voiton hänen
omaisillensa, kun taas palaamme Bagdadiin. Jos tahdot niin voit myödä
nuo tavarat ja saada hiukan palkkaa vaivoistasi.'

"Olin hyvilläni kapteenin ehdotuksesta, mutta varmuuden vuoksi kysyin
häneltä tavaroiden omistajan nimeä.

"'Hänen nimensä oli Sindbad', vastasi kapteeni.

"'Minunkin nimeni on Sindbad', vastasin hänelle, 'ja minut te juuri
jätittekin tuohon asumattomaan saareen, jossa luulitte minun kuolleen.
Mutta Rok lintu pelasti minut sieltä ihmeellisellä tavalla.'

"Kapteeni katseli epäillen minua, mutta eräs matkustajista astui
luoksemme ja sanoi tuntevansa minut. Lähemmin häntä katseltuani
huomasin hänet samaksi kauppiaaksi, jonka olin tavannut timantteja
pyytämässä. Vihdoin kapteenikin uskoi minua ja antoi minulle tavarani
takaisin. Palasin kotiin entistä rikkaampana ja elelin taas jonkun
aikaa rauhassa omaisteni kanssa."

Kun Sindbad oli lopettanut kertomuksensa, niin lahjoitti hän
kuormankantajalle jälleen sata dinaria ja kutsui hänet palaamaan
takaisin seuraavana päivänä.

Seuraavana iltapuolena aterian jälkeen keräytyivät kaikki Sindbadin
ystävät hänen ympärilleen ja odottivat jännityksellä uutta kertomusta.


Neljäs matka.

"Neljännelle matkalleni", alotti Sindbad, "läksin vasta muutaman vuoden
kuluttua ja ikävystyttyäni hiljaiseen elämääni. Tutustuin muutamiin
kauppiaihin, joiden seura miellytti minua, ja päätin heidän kanssaan
lähteä matkalle. Me olimme jo pitkähkön aikaa purjehtineet suotuisalla
säällä, kun äkkiä eräänä päivänä kova myrsky nousi, kaatoi laivan
maston ja repi purjeet säpäleiksi. Laiva vajosi mereen ja useimmat
matkustajat joutuivat aaltojen uhriksi.

"Minä sekä muutamat muut matkustajat saimme käsiimme laudan, jonka
varassa me ajelehdimme laineilla, ja saavuimme vihdoin erään saaren
rantaan. Me nousimme maihin aivan nälästä ja väsymyksestä menehtyneinä.
Me heittäydyimme pitkäksemme maahan ja nukuimme seuraavaan aamuun
saakka. Ensimäiset auringonsäteet herättivät meidät ja me läksimme
tarkastelemaan saarta. Puitten oksien välistä näimme talon katon
siintävän ja vastaamme astui musta neekeri. Tervehtimättä hän tarttui
meitä käteen kiinni ja kuljetti meidät päällikkönsä luo.

"Päällikkö antoi meille ruokaa syödäksemme, mutta se oli niin kumman
näköistä, etten uskaltanut siihen kajota, vaikka nälkä ahdisti minua
julmasti. Mutta toverini eivät malttaneet olla siihen koskematta. He
söivät hyvällä halulla, mutta eipä kestänytkään kauan ennenkuin ruoka
vaikutti heihin hyvin surullisella tavalla. Heidän ruokahalunsa kiihtyi
kiihtymistään ja he ahmivat yhä enemmän tylsästi eteensä tuijottaen.
Kun he olivat kyllikseen syöneet, niin huomasin heidän menettäneen
järkensä.

"Olimme joutuneet taikurien luo, jotka syöttivät ja lihottivat kaikkia
muukalaisia, ja söivät ne sitten suuhunsa. Minä olin heidän luonansa
kaksi kokonaista päivää, mutta en koko sinä aikana koskenutkaan
ruokaan, enkä siis, laiha kuin olin, kelvannut myöskään heille
paistiksi.

"Mutta kolmantena päivänä veistin vankilani seinään kolon ja tunkeuduin
siitä ulos. Sitten läksin kävelylle etsiäkseni kasvien juuria. Siten
pääsin jonkun matkan päähän taikurien asunnosta ja tapasin metsässä
vanhan paimenen, joka kaitsi ihmeellistä karjaa. Ne olivat kaikki
muukalaisia, jotka nautittuansa ruokaa taikurien luona olivat
kadottaneet järkensä ja kulkivat nyt metsässä laitumella. He söivät
kasvien juuria lihotaksensa ja kelvataksensa taikureille ruuaksi. Aioin
lähteä paimenta pakoon, mutta tämäpä viittasi minut luokseen ja neuvoi,
mitä tietä minun tuli kulkea. Minä käännyin oikealle, niinkuin hän oli
neuvonut, ja kuljin lakkaamatta seitsemän päivää, suomatta itselleni
edes yön rauhaa. Sillä vaikka olin jo joutunut kauaksi taikurien
asuinsijoilta, niin pelkäsin sittenkin heidän ajavan minua takaa.

"Kahdeksantena päivänä näin kaukaa joukon ihmisiä. He olivat kaikki
valkeaihoisia ja olivat saapuneet tänne laivassa pippurin korjuuseen.
He tulivat heti minun luokseni ja kysyivät, kuka olin. Kerroin heille
laivamme haaksirikosta ja miten tällä saarella olin joutunut neekerien
käsiin. He ihmettelivät suuresti, miten olin voinut pelastua heidän
kynsistänsä, ja minä kerroin heille koko seikkailuni.

"He antoivat minulle ruokaa, ja kun olin saanut hetken levätä, niin
läksimme kaikin heidän laivaansa, ja purjehdimme siihen saareen, josta
he olivat kotoisin. He veivät minut kuninkaansa luo, ja kun tämä oli
kuullut ihmeellisen kertomukseni, osoitti hän minulle suurta
ystävällisyyttä ja minä jäin hänen kaupunkiinsa asumaan. Olin varsin
tyytyväinen olooni ja voitin siellä paljon ystäviä.

"Minua ihmetytti kuitenkin varsin suuresti, ettei kukaan tässä
kaupungissa ratsastaessansa käyttänyt satulaa eikä jalustimia. Kun
kysyin kuninkaalta syytä tähän omituiseen seikkaan, niin hän vastasi,
että sellaiset kojeet olivat hänelle vallan outoja. Niinpä läksin heti
nikkarin luo, opetin häntä tekemään satulan piirustuksen mukaan, jonka
annoin hänelle. Kun se oli valmis, niin panin siihen pehmikkeeksi
villoja ja päällystin sen sitten nahalla. Sitten annoin sepän valmistaa
kuolaimet ja jalustimet.

"Kun satula oli täydessä kunnossa, niin menin kuninkaan luo ja
kiinnitettyäni sen hevosen selkään pyysin häntä koettamaan sitä.
Kuningas ihastui siihen ikihyväksi ja antoi minulle palkaksi
suuremmoisia lahjoja. Sen jälkeen valmistin useita satuloita maan
ylimyksille, jotka antoivat minulle myös paljon lahjoja, ja siten
lyhyessä ajassa tulin rikkaaksi mieheksi.

"Eräänä päivänä sanoi kuningas minulle:

"'Sindbad! Minä pidän sinusta hyvin paljon, ja tiedän myöskin, että
olet saavuttanut kaikkien kansalaisteni suosion. Minulla olisi sinulle
pieni pyyntö ja toivon ettet sitä vastusta.'

"'Kuningas', vastasin hänelle, 'mitä minulta haluat?'

"'Toivon, että otat jonkun kaupunkini ylhäisistä tyttäristä
puolisoksesi, jotta jäisit asumaan keskuuteemme.'

"En uskaltanut vastustaa kuninkaan käskyä, ja jonkun ajan kuluttua
naitti kuningas minut ylhäisen ja kauniin neidon kanssa, joka omisti
suuria rikkauksia. Hän antoi minulle sitten komean talon asuttavakseni
ja lahjoitti minulle orjia ja palvelijoita. Olin hyvin mielissäni ja
heitin itseni Jumalan huomaan, sillä tiesin, että hän johtaisi minut
jälleen kotimaahani, jos hän sen hyväksensä näkisi.

"Miellyin suuresti vaimooni, ja hänkin rakasti minua, ja sitten
elelimme hyvän aikaa onnellisesti yhdessä. Mutta eräänä päivänä kuulin
itkua ja valitusta naapurini talosta. Minä tiedustelin syytä suruun ja
sain kuulla, että hänen vaimonsa oli kuollut. Läksin heti ystäväni luo
lohduttaakseni häntä.

"Minä puhuin hänelle lohduttavia sanoja ja toivoin Jumalan antavan
hänelle voimaa kantamaan suruansa, mutta hän katsoi pitkään minuun ja
sanoi:

"'Mitä sinun puheesi auttavat minua? Eihän minulla ole enää kuin tunnin
verran aikaa elää! En näe sinua enkä muita ystäviäni jälleen ennenkuin
tuomiopäivänä.'

"En ymmärtänyt mitä hän tällä tarkoitti.

"'Tiedä siis', sanoi hän minulle, 'heti kun vaimoni ruumis on pesty ja
kääritty hikiliinoihin, niin minutkin haudataan yhdessä hänen
kanssansa. Sellainen on maan tapa. Sillä miehen ja vaimon tulee olla
eroamattomat kuolemankin jälkeen.'

"'Sepä on kauhea tapa', sanoin ihmeissäni, 'eipä sellaiseen kukaan
mielellänsä taivu.'

"Jutellessamme saapuivat kaupungin asukkaat melkein kaikki järjestänsä
ystäväni taloon surevia lohduttamaan. Sitten he panivat vainajan
arkkuun ja kantoivat hänet saaren toiseen päähän sileälle kalliolle.
Siellä oli suuri kaivo, jonka suuta peitti iso kivi. Kivi nostettiin
paikoiltaan, ja nuoran varassa laskettiin sekä arkku että elävä mies
alas kaivoon. Miehelle annettiin ruukullinen vettä ja seitsemän leipää
eväiksi ja kun nuora oli irroitettu ja vedetty ylös, niin kivi
asetettiin jälleen aukolle. Kukin läksi sitten kotiinsa.

"Käydessäni kerran taas kuninkaan luona kysyin häneltä, miten he
saattoivat haudata ihmisiä elävältä. Hän vastasi:

"'Se on meidän tapamme. Jos mies kuolee, niin vaimo haudataan hänen
mukanansa, ja jos taas vaimo kuolee, niin mies haudataan hänen
kanssansa. Samaa tapaa seurasivat meidän isämme, esi-isämme ja
kuninkaamme.'

"'Sepä on huono tapa', sanoin minä. 'Mutta koskeeko tuo tapa
muukalaistakin?'

"'Tietysti', vastasi kuningas.

"Tästäpä minun mieleni kävi kovin levottomaksi. Aloin pelätä vaimoni
kuolemaa, sillä silloinhan minäkin tulisin elävältä haudatuksi. Oloni
tässä kaupungissa alkoi rasittaa minua, olinhan ikäänkuin joutunut
vankilaan, josta en koskaan voisi päästä vapaaksi. Koetin lohduttaa
itseäni sillä, että vaimoni ehkä ei kuolisikaan ennen minua tai ehkä
jollakin ihmeellisellä tavalla pääsisin sitä ennen kotimaahani. Mutta
jonkun ajan kuluttua vaimoni sairastui ja kuoli.

"Tuskani oli hirveä, sillä en voinut enää päästä pakenemaan. Ystäväni
tulivat luokseni lohduttamaan minua, tulipa itse kuningaskin
surkuttelemaan kohtaloani. Vaimoni ruumis pantiin arkkuun ja vietiin
samalle kalliolle, josta kivi nostettiin kaivon suulta. Ystäväni
lausuivat jäähyväisensä minulle ja alkoivat poistua. Minä huusin heidän
jälkeensä ja sanoin, ettei heillä ollut oikeutta antaa haudata elävältä
muukalaista, joka ei tuntenut heidän tapojansa, mutta he eivät
kuunnelleet valitustani, eivätkä säälineet minua. Minut sidottiin
kiinni ja laskettiin alas kaivoon, ja kun pohjaan päästyäni en
irroittanutkaan nuoraa, vaan yhä huusin ja valitin, niin nuora
heitettiin alas syvyyteen ja kaivon suu tukittiin jälleen.

"Jäätyäni yksin aloin tarkastella kaivon pohjaa. Siellä oli kauhea haju
ja eräästä nurkasta kuulin hiljaista valitusta. Tuo ääni tuli miehestä,
joka pari päivää aikaisemmin oli laskettu tänne alas. Jouduin aivan
vimmoihini ja kirosin kovaa kohtaloani, joka oli johdattanut minut
tähän maahan. Olinhan elänyt täällä niin onnellisena! Mikä minua oli
pakoittanut naimaan! Ja jospa edes olisin saanut kuolla kauniimmalla
tavalla ja tulla haudatuksi niinkuin kaikki muut ihmiset! Mutta tämä
oli kauheatakin kauheampaa. Luolaan pääsi hiukan valoa ylhäältä
katosta, ja puolihämärässä näin ympärilläni hirveän joukon ruumiita ja
luita. Kylmän väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni, kun ajattelin kuinka
paljon ihmisiä oli täällä kuollut mitä hirveimmällä tavalla.

"Olin aivan varma siitä, että minunkin elämäni loppuisi yhtä surkeasti
ja jouduin niin hirveän epätoivon valtaan, että hakkasin päätäni
kallioseinää vasten ja itkin ääneeni. Silloin äkkiä tunsin jotakin
liukasta jalallani. Se oli varmaan käärme, joka mateli täällä
ruumiitten keskellä. Koetin väistyä sitä syrjään, mutta samassa tunsin
jonkun livahtavan ohitseni. Se oli iso rotta, joka kävi täällä
aterioimassa. Aloin hutkia ympärilleni, jotta nuo elukat eivät söisi
minua ainakaan elävältä ja lopulta olin niin uupunut, että kesken
tuskaa ja pelkoani vaivuin seinää vasten ja nukahdin.

"Herätessäni olin hiukan virkeämmällä mielellä. Ehkäpä sittenkin
pääsisin hengissä tästä luolasta, olinhan ennenkin pelastunut kuin
ihmeen kautta niin monesta vaarasta. Tunsin kovaa nälkää ja janoa ja
etsin leipäni ja vesiruukkuni esille, jotka olin saanut eväiksi
mukanani.

"Olin ehtinyt tyydyttää pahimman nälkäni, kun kuulin hiljaista
nakerrusta. Nousin katsomaan mitä tuo saattoi merkitä, ja huomasin,
että jokin suuri elävä liikkui edessäni. Otin luun aseekseni ja
seurasin sitä, mutta se pääsi aina livahtamaan edestäni. Seurasin sitä
kunnes silmiini iski valo, ikäänkuin jokin tähti olisi kaukana
etäisyydessä tuikkinut. Astuin yhä lähemmäksi valoa, sillä luulin
luolassa olevan toisenkin aukon. Vihdoin huomasin, että valo tuli
kallion halkeamasta, joka jyrkkänä kohosi merestä. Tätä tietä elukat
saattoivat tunkeutua luolaan luita jyrsimään.

"Kallion halkeama oli kuitenkin kovin ahdas, sillä siihen oli
keräytynyt multaa ja soraa. Kaivoin sen käsilläni pois ja suurella
vaivalla tunkeuduin ulos. Huomasin joutuneeni meren rannalle, jonka
korkea kallio erotti kaupungista. Mutta tietä ei ollut minkäänlaista ja
kallion jyrkkiä seiniä oli mahdoton kavuta.

"Kiitin kuitenkin Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestani. Olinhan
ainakin raittiissa ilmassa, ja ehkäpä joku laiva sattuisi kulkemaan
ohitse, joka saattaisi minut kotimaahani. Läksin takaisin luolaan
hakemaan viimeisiä ruoka- ja juomavarojani. Etsiessäni niitä luolan
pohjalta, sattui käteeni jokin kova esine. Se oli kultainen
rannerengas, joka oli irtaantunut jonkun vainajan kädestä. Aloin kerätä
muitakin koristeita, sillä tässä maassa oli tapana panna vainajien
arkkuihin hohtokivi- ja kultakoristeita. Otin niitä suuren joukon,
sillä eihän niitä kukaan täällä enää tarvinnut, jotavastoin ne minulle
saattoivat tulla vielä hyvään tarpeeseen. Sitten läksin jälleen ulos.

"Eipä kestänytkään kauan ennenkuin näin laivan, joka purjehti meren
selällä. Minä huusin minkä kurkustani lähti ja viittasin hurjasti.
Vihdoin laivamiehet huomasivatkin minut ja laskivat veneen mereen ja
tulivat minua noutamaan.

"Laivamiehille kerroin joutuneeni haaksirikkoon ja suurella vaivalla
pelastuneeni tälle saarelle. Mutta en hiiskunut sanaakaan mitä minulle
kaupungissa oli tapahtunut, sillä pelkäsin, että joku matkustajista
saattaisi olla sieltä kotoisin. He ottivat minut laivaan, ja kerroin
heille kadottaneeni suurimman osan tavaroistani ja kaikki rahani,
ainoastaan jalokivikoristeeni olin saanut pelastetuksi. Tarjosin
kapteenille koristeita palkaksi, koska hän oli minut pelastanut, mutta
hän ei ottanut mitään vastaan. Onnellisesti saavuin siten taas kotiini.
Koristeeni jaoin perheeni ja ystävieni kesken ja köyhille lahjoitin
suuria summia. Sitten elin jonkun aikaa rauhassa omassa maassani. Nyt
olet kuullut neljännen matkani seikkailut", sanoi Sindbad
kuormankantajalle, lahjoittaen hänelle jälleen sata dinaria. "Tule
huomenna takaisin, niin saat kuulla kertomuksen viidennestä matkastani.
Se on entisiä vielä paljoa ihmeellisempi."


Viides matka.

Kun kuuntelijat seuraavana päivänä olivat keräytyneet Sindbadin luo ja
ateria oli iloisin mielin nautittu, niin Sindbad alkoi jälleen kertoa:

"Elämäni kului niin hupaisesti, että hyvinkin pian unohdin kaikki
matkani vaivat. Ostinpa siis jälleen tavaroita ja läksin Bassrahiin,
jossa näin suuren laivan. Ostin tuon laivan, otin palvelukseeni
kapteenin ja laivamiehiä, ja läksin matkaan yhdessä useiden muiden
kauppiaiden kanssa.

"Me kuljimme kaupungista kaupunkiin, kunnes kohtalo suuntasi aluksemme
autiolle saarelle, josta jo kaukaa näkyi silmiimme suuri valkea pallo.
Lähemmäksi tultuamme huomasimme sen Rok linnun munaksi. Poikanen oli
juuri puikahtamaisillaan sen kuoresta ulos, ja nokallaan se oli jo
hakannut siihen aukon.

"Minä heittäydyin väsyneenä laivan läheisyyteen lepäämään ja nukuin
sikeästi. Kun heräsin, näin kauhukseni, että matkatoverini viskelivät
munaa kivillä. Minä kielsin heitä kovasti, mutta he eivät ottaneet
varoituksiani kuuleviin korviin. He särkivät munan kuoren ja ottivat
poikasen ulos. Sitten he tappoivat sen ja paistoivat sen lihan ja
söivät sen suuhunsa.

"Mutta äkkiä ilma pimeni ja aurinko katosi, vaikka oli keskipäivä.
Paksut pilvet olivat vetäytyneet auringon eteen ja kun tarkastelimme
taivasta, niin huomasimmekin pilvet suuriksi Rok lintujen siiviksi. Ne
leijailivat ilmassa munan yläpuolella. Kapteeni kutsui meidät kiireesti
laivaan, jotta linnut eivät tappaisi meitä. Me hyökkäsimme rantaan ja
laskimme nopeasti ulapalle. Sillä välin linnut etsivät munaansa ja
päästivät kauhean parakan, kun ne huomasivat sen rikotuksi. Ne
hyökkäsivät meidän jälkeemme hirveällä vauhdilla ja ennättivät pian
meidän tasallemme. Huomasimme, että kummallakin oli suuri kalliolohkare
kynsissänsä. Uroslintu pudotti lohkareen alas, mutta perämies sai
ajoissa laivan käännetyksi, niin että se putosikin mereen. Mutta
siitäpä meri alkoi vyörytä hirveästi ja heitteli laivaa sinne tänne,
milloin korkealle ilmaan, milloin syvälle aaltoihin, jotta olimme aivan
kuoleman kielissä. Kun meri hiukan tyyntyi ja me jo toivoimme
pelastuvamme, heittikin emälintu lohkareensa keskelle laivaamme, jotta
se särkyi tuhansiin pirstaleihin. Laivamiehet ja matkustajat hukkuivat.
Itse jouduin veden alle, mutta päästyäni jälleen pinnalle sain kiinni
laivankappaleesta ja sen varassa uiskentelin kolme päivää. Vihdoin
suotuisa tuuli ajoi minut saaren rantaan.

"Nälästä, väsymyksestä ja harmista olin voimaton kuin kuollut ja
pahoittelin mielessäni, että olin lähtenyt matkaan ja hyljännyt
rauhallisen elämäni. Hetken rannalla levättyäni aloin kulkea pitkin
saarta ja näin siellä paljon lintuja ja hedelmiä ja kirkkaita lähteitä.
Söin ja join vatsani täydeltä ja paneusin illalla maata suuren pelon
vallassa, sillä en ollut tavannut jälkeäkään ihmisistä.

"Seuraavana aamuna, tunkeutuessani puiden ja pensaikkojen läpi, näin
miehen, joka istui puron reunalla. Hän oli aivan paljas. Luulin, että
hän oli vieras tällä saarella samoinkuin minäkin, ja lähestyin häntä
tervehtien. Hän vastasi ystävällisesti tervehdykseeni. Minä kysyin,
kuka hän oli ja mistä hän oli kotoisin. Mutta hän ei vastannut mitään,
osoitti vain käsien liikkeillä, että hän halusi päästä puron yli.

"Mies näytti hyvin vanhalta ja heikolta, ja arvelin siis, että hän
todellakin oli avun tarpeessa. Otin hänet selkääni ja kaahlasin hänen
kanssaan puron poikki. Tultuani toiselle rannalle käskin hänen irrottaa
kätensä kaulastani ja aioin asettaa hänet maahan. Mutta tämäpä ei
liikahtanut paikoiltaan. Hän oli kietonut jalkansa hartioitteni
ympärille ja painoi ja puristi voimainsa takaa. Hän oli raskas kuin
vuori.

"Kun huomasin joutuneeni uuteen onnettomuuteen, niin aloin taas
valittaa järjettömyyttäni ja kovaa kohtaloani. Minä heittäydyin maahan,
ja koetin irtaantua taakastani, mutta kaikki oli turhaa. Hän pysytteli
lujasti olkapäilläni ja oli hangannut ihoni jo aivan helläksi,
ikäänkuin sitä olisi ruoskalla lyöty.

"Aloin juosta ja hyppiä hurjasti pitkin metsää, sillä epätoivoissani en
tiennyt enää mitä tehdä, mutta se ei ollut miehelle mieleen. Hän käski
minua astumaan tasaisesti, milloin kiirehdytti minua nopeampaan
kulkuun, milloin hiljensi vauhtiani. Ja jollen heti seurannut hänen
käskyjänsä, niin hän rummutti jaloillaan hartioitani, jotta luulin
kylkiluuni katkeavan.

"'Hopp, hopp, poikaseni', huusi hän vähä väliä minulle ja nauroi ilkeää
nauruaan. 'Nyt olen saanut hevosen itselleni.'

"Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin alistua kohtalooni, niin kurjalta
kuin se tuntuikin. Olin kuin vanki, joka ei voi astua askeltakaan
tuntematta raskasta rautakahletta jalassansa. Hän ei jättänyt minua
yölläkään rauhaan, vaan nukkui selässäni ja unissaankin puristi vain
jalkansa kovemmin kaulaani, jos koetin niitä irrotella. Elämäni oli
niin kurja, että toivoin vain kuolemaa. Ja lujasti päätin, että jos
tästä onnettomuudesta pelastuisin, en koskaan enää lähestyisi ketään
ihmistä enkä kellekään antaisi apuani.

"Siten kului useita päiviä. Eräänä aamuna huomasin maassa kuivuneita
kurpitsoja. Otin yhden käteeni ja koversin siitä sisuksen ulos. Sitten
pusersin siihen viinirypäleistä mehua ja kun kurpitsa oli täynnä,
tukkesin aukon ja asetin sen auringonpaahteeseen. Parin päivän kuluttua
oli neste muuttunut viiniksi. Maistelin sitä ja se oli hyvin voimakasta
sekä vahvisti minua suuresti. Join pari aimo kulausta sillä
seurauksella, että viini nousi päähäni ja tulin kovin iloiselle
mielelle. Aloin hyppiä ja laulaa ja käsiäni liikutella.

"Vanhus ihmetteli tätä äkillistä muutosta minussa ja osoitti merkeillä
haluavansa myös juoda tuota nestettä. Minä ojensin hänelle kurpitsan,
ja hän tyhjensi sen viime pisaraa myöten. Heti paikalla hän juopui,
taputti käsiään, hyppeli olkapäilläni ja lauloi minkä kurkusta sai
lähtemään. Lopulta hän alkoi vapista koko ruumiissaan ja jalat
heltyivät kaulastani. Minä laskin hänet maahan ja hän kellahti
kyljelleen aivan tiedottomana. Minä hain ilossani suuren kiven ja iskin
sillä häntä päähän, jotta hän heitti henkensä.

"Minä palasin jälleen rantaan päästyäni vapaaksi tuosta hirviöstä ja
tähystelin alati merelle. Söin hedelmiä, jotta pysyisin hengissä ja
toivoin alati pelastusta.

"Eräänä päivänä näinkin suureksi ilokseni laivan ulapalta lähestyvän
saartani. Se laski rantaan, ja minä menin miehistön luo ja tervehdin
heitä. He ihmettelivät suuresti nähdessään elävän olennon tällä
saarella ja kuuntelivat hartaasti kertomustani. Kun olin lopettanut,
sanoi laivan kapteeni:

"'Tuo vanhus, jonka tapoit, oli meren kuvainen. Ei kukaan ole päässyt
vielä elävänä hänen käsistänsä.'

"Laivamiehet iloitsivat pelastuksestani ja antoivat minulle vaatteita
ja ruokaa, ja ottivat minut mukanansa laivaan.

"Pari päivää purjehdittuamme jouduimme suuren kaupungin rantaan. Siellä
oli vahva linna, jonka muurissa oli raudoitettu ovi. Iltasin kaupungin
asukkaat astuivat tuosta portista veneisiinsä ja viettivät koko yön
meren selällä, sillä he pelkäsivät apinoita. Kun minä kuulin sen, niin
mieleeni muistuivat omat kokemukseni apinoiden parissa, ja ajattelin
myös ystäviäni, jotka sillä matkalla olin kadottanut. Mutta
kuljeskellessani mietteitteni vallassa pitkin kaupungin katuja, oli
laiva lähtenytkin liikkeelle. Olin pahoillani siitä, mutta pahaa
onneani ei mikään voinut enää auttaa.

"Eräs mies näki minut kadulla täten kuljeskelevan, ja sanoi minulle:

"'Sinä näytät olevan vieras tällä paikkakunnalla.'

"Minä kerroin miten minun oli käynyt, ja miten olin jäänyt yksin
ventovieraaseen kaupunkiin.

"Mies vastasi:

"'Ole huoleti ja tule minun veneeseeni yöksi, sillä jos jäät tänne,
niin olet kuoleman oma.'

"Minä seurasin hänen mukanansa ja me läksimme hänen veneessänsä noin
peninkulman päähän rannasta. Aamulla palasimme jälleen kaupunkiin, joka
sijaitsi neekerien maan rajalla.

"Mies, jonka veneessä olin yöni viettänyt, kysyi minulta:

"'Osaatko mitään ammattia?'

"Minä vastasin hänelle, että olin ollut rikas kauppias, mutta
haaksirikossa olin kadottanut kaikki tavarani. Kerroin hänelle sitten
kaikki kärsimykseni. Hän kuunteli ihmeissään kertomustani ja ojensi
sitten minulle pienen pussin, jonka hän oli täyttänyt kivillä.

"'Ota tämä pussi ja seuraa minua!' sanoi hän minulle.

"Sitten hän vei minut muutamien miesten luokse, jotka juuri olivat
menossa työhönsä.

"'Tässä on muukalainen', sanoi hän heille, 'joka on joutunut
haaksirikkoon ja kadottanut kaikki tavaransa. Ottakaa hänet mukananne
ja opettakaa hänelle ammattianne, ehkäpä hän ansaitsee niin paljon,
että voi palata omaan maahansa.'

"Miehet lupasivat ottaa minut mukanansa, ja hyväntekijäni sanoi
minulle:

"'Tee nyt mitä hekin tekevät, ja tule sitten takaisin minun luokseni.'

"Me läksimme matkaan ja kuljimme jonkun aikaa kunnes saavuimme metsään,
jossa kasvoi korkeita puita. Niiden rungot olivat hyvin sileät ja
liukkaat, jotta ihmisten oli aivan mahdoton kiivetä ylös niitä myöten.
Puun juurella oli joukko apinoita. Kun he näkivät meidät, niin ne
kiipesivät ylös latvaan. Miehet alkoivat viskellä niitä kivillä, ja
apinat heittelivät heitä hedelmillä, joita he noukkivat puun oksilta.
Nuo hedelmät olivat kookospähkinöitä, joita ei muulla tavalla voinut
saada alas puusta.

"Minäkin otin kiviä pussistani ja viskelin niillä apinoita, jotka
vuorossaan pommittivat minua pähkinöillä. Keräsin niitä suuren joukon
ja illalla palasimme takaisin kaupunkiin. Minä vein pähkinät
hyväntekijälleni ja hän sanoi hyvillänsä:

"'Mene joka päivä noiden miesten kanssa metsään, ehkä vähitellen saat
niin paljon kokoon, että pääset kotiisi matkustamaan.'

"Minä kiitin häntä ja keräsin yhä edelleen pähkinöitä, joista osan
sain myödyksikin. Eräänä päivänä saapui laiva rantaan. Minä menin
hyväntekijäni luo ja sanoin aikovani lähteä tuossa laivassa kotiini.
Hän antoi minulle lahjoja jäähyväisiksi ja saattoi minut laivaan. Otin
mukanani kaikki jäljellä olevat pähkinäni, ja sainpa niitä
tovereiltanikin lahjaksi, ja läksin sitten matkaan.

"Me kuljimme monessa eri paikassa, ja tultuamme erään suuren kaupungin
satamaan, vaihdoin osan pähkinöistäni pippureihin. Kävinpä siellä
pippuripuutakin katselemassa. Pippurit kasvoivat suurissa tertuissa ja
joka tertun vieressä oli suuri suunnaton lehti. Sadeilmalla se levitti
itsensä täyteen kokoonsa ja sen alla saattoi ihminenkin saada suojaa.
Mutta heti kun sade lakkasi, käpertyi sekin kokoon.

"Tulimmepa tällä matkalla erääseen saareenkin, jossa helmien kokoojia
asui. Annoin heille pähkinöitä ja pippureja, ja he sukelsivat veteen ja
toivat minulle paljon helmiä. Siten tulin rikkaammaksi kuin mitä
koskaan ennen olin ollut.

"Vihdoin saavuimme kotimaahani. Tapasin jälleen perheeni ja ystäväni,
joita en ollut enää toivonut näkevänikään.

"Minä elin taas entiseen tapaani iloisena ja tyytyväisenä ja unohdin
kaikki matkan vaivat.

"Nyt olet kuullut kertomuksen viidennestä matkastani", sanoi Sindbad
kuormankantajalle ja antoi hänelle jälleen sata dinaria. Sitten hän
pyysi häntä palaamaan takaisin seuraavana päivänä kuuntelemaan
kertomusta hänen kuudennesta matkastansa.


Kuudes matka.

Seuraavana päivänä alkoi Sindbad jälleen kertoa:

"Elettyäni pitemmän aikaa onnellisena ja tyytyväisenä ja käytyäni päivä
päivältä rikkaammaksi, tapasin kerran muutamia kauppiaita, jotka
kertoivat minulle matkoistansa ja suurista voitoistansa. Silloin heräsi
minussa jälleen matkahalu. Ostin kallisarvoisia tavaroita ja hankin
itselleni tarpeellisia ruokavaroja. Bassrahissa nousin suureen laivaan
ja läksin matkaan useiden muiden kauppiaiden kanssa. Me kuljimme maasta
maahan, kaupungista kaupunkiin ja matkani oli hyvin hupaisa ja
edullinen.

"Mutta eräänä päivänä kapteenimme alkoi itkeä ja valittaa:

"'Minun taloni jää autioksi!' huusi hän vaatteitaan raastaen. 'Lapseni
jäävät orvoiksi!'

"Me kauhistuimme kaikki ja kiirehdimme hänen luoksensa saadaksemme
kuulla mitä oli tapahtunut. Hän vastasi:

"'Me emme voi päästä tuon kallion ohi', sanoi hän osoittaen korkeaa
kallioseinää jonkun matkan päässä. 'Tämä on vaarallisin paikka koko
meressä, sillä tässä kulkee voimakas virta, joka auttamattomasti
heittää laivan tuota kalliota vastaan. Laivamme ei kestä sellaista
kolausta, vaan särkyy heti tuhansiksi sirpaleiksi.'

"Eipä kestänytkään kauan ennenkuin tunsimme joutuneemme pyörteeseen.
Laiva ei totellut enää peräsintä, vaan pyörähteli ympäri kuin sukkula.
Me laskeuduimme kaikki polvillemme laivan kannelle ja rukoilimme
Jumalalta apua. Mutta rukouksemme olivat turhat. Kauhealla ryskeellä
laiva viskautui vasten kalliota ja me jouduimme kaikki aaltoihin.

"Me yritimme kiivetä kalliota ylös, toisten onnistuikin päästä kuivalle
maalle, mutta toiset hukkuivat mereen. Kallion harjalta näimme
joutuneemme autiolle saarelle. Siellä kasvoi paljon suuria puita, ja
rannoilla siellä täällä oli ihmisten luita ja pääkalloja sekä tuulen
ajamia kaikenlaisia laivan jätteitä.

"Me kuljeskelimme kaikki ympäri saarta ja mietimme surullista tilaamme.
Vihdoin me löysimme ihmeellisen puron, jonka vesi virtasi syvään
kalliorotkoon. Se oli kirkasta ja hyvän makuista ja me joimme siitä
pahimpaan janoomme ja söimme sitten kasvien juuria. Mutta päivä
päivältä meidän voimamme yhä heikontuivat ja toinen toisensa jälkeen
tovereistamme kuoli. Lopulta olin yksin enää hengissä.

"Oloni tuntui varsin tukalalta. En yhtään iloinnut siitä, että olin
jäänyt viimeiseksi eloon, sillä jos olisin ennemmin kuollut, niin
olisivathan edes toverini haudanneet minut, niinkuin kaikille muille
olimme tehneet. Mutta nyt minun piti kuolla aivan yksin ja joutua
petolintujen saaliiksi. Siksipä aloin kaivaa itselleni hautaa ja päätin
paneutua siihen lepäämään, kun tunsin viimeisen hetkeni lähestyvän.

"Saatuani haudan valmiiksi läksin taas kävelylle ja satuin tulemaan
jälleen tuon samaisen puron luo. Mutta tällä välin vesi oli siitä
suuresti vähentynyt. Se ei täyttänyt enää koko vuorenrotkoa, jotta
saatoin katsoa sinne sisään. Sytytin päreen ja valaisin rotkoa niin
kauaksi kuin saatoin. Se näytti ihmeelliseltä holvilta, jota jatkui
kauaksi vuoren sisään ja kun heitin puunpalasen veteen, niin vesi
kuljetti sitä hiljalleen ja tasaisesti eteenpäin.

"Silloin heräsi aivoissani uusi ajatus. Jos minulla olisi alus, niin
voisin varmaan tätä tietä pelastua, sillä jossakin paikassa kai puro
taas ilmestyisi maan pintaan. Ja jos hukkuisinkin tuolla matkalla, niin
olisihan sekin parempi kuin nälkäkuolema.

"Aloin siis heti rakentaa lauttaa laivanjätteistä, joita sidoin yhteen
kaisloilla ja nuoranpätkillä. Kun se oli valmis, keräilin rannoilta
kaikenlaista tavaraa, jota vesi oli sinne ajanut, löysinpä sieltä
helmiäkin ja muita kalleuksia. Sitten hain kasveja ruuakseni ja sidoin
kaikki vahvasti veneeseeni kiinni. Veistettyäni kaksi airoa, istahdin
alukseeni ja heittäydyin puron kuljetettavaksi.

"Hyvällä vauhdilla veneeni soljui rotkon aukosta holviin, jossa oli
pilkkosen pimeä. Useita päiviä kuljin täten eteenpäin näkemättä
ainoatakaan valonsädettä. Joskus holvi oli niin matala, että minun
täytyi kyyristyä, sillä muutan olisin lyönyt pääni kattoon. Paikottain
oli puro myös niin kapea, etten voinut airojani yhtään käyttää.

"Tässä pimeydessä oloni tuntui niin kamalalta, että unohdin sekä nälän
että janon. Milloin nukahdin veneeseeni, milloin taas heräsin. Mutta
vene kulki lakkaamatta eteenpäin ja yhä eteenpäin. En tiedä kauanko
tuota kulkua kesti, sillä en voinut erottaa yötä päivästä, ja lopulta
vaivuin tunnottomana veneeni pohjalle.

"Herätessäni oli valoisa päivä. Silmäni sattuivat viheriöivään
niittyyn, joka ulottui joen rantaan saakka, mihin veneeni oli
kiinnitetty. Ympärilläni seisoi suuri joukko intiaaneja ja neekereitä.
He puhuttelivat minua, mutta en ymmärtänyt sanaakaan heidän kieltänsä.

"Tunsin suurta iloa ja kiitollisuutta kun jälleen olin päässyt ihmisten
ilmoille, ja polvistuin maahan kiittääkseni luojaani. Kun olin
lopettanut kiitosrukoukseni, puhutteli eräs neekereistä minua omalla
kielelläni.

"'Minä ymmärrän sinun kieltäsi', sanoi hän minulle, 'ja olisin hyvin
halukas kuulemaan mistä tulet. Aamulla, kun tulimme työhömme, näimme
veneesi soljuvan esiin tuon korkean vuoren rotkosta. Sinä makasit
tunnottomana pohjassa. Siksi toimme sinut tänne ja odotimme kunnes
heräisit.'

"Minä lupasin kertoa hänelle koko seikkailuni, jos saisin ensin hiukan
ruokaa, sillä olin nälkään menehtymäisilläni. He toivatkin minulle
kaikenlaista syötävää, ja vahvistuttuani hiukan, kerroin heille kaikki
kokemukseni. He olivat kovin ihmeissänsä ja sanoivat, etteivät he
koskaan olleet senkaltaista kertomusta kuulleet. Ja he pyysivät, että
seuraisin heidän mukanansa Serendybin kaupunkiin heidän kuninkaansa
luo, jotta hänkin saisi itse kuulla minun seikkailuni, sillä muuten hän
ei sitä uskoisi todeksi.

"Läksin siis miesten mukana Serendybin kuninkaan linnaan. Se oli komea
rakennus suuren kauniin puutarhan keskellä. Kuningas itse istui
valtaistuimellaan kultakruunu päässä. Hän oli varmaan suuren
valtakunnan hallitsija.

"Astuin hänen eteensä ja kumarsin hänelle maahan asti. Kun hän kuuli,
että olin muukalainen, kehotti hän minua kertomaan hänelle matkani
vaiheista. Hän oli hyvin mielistynyt kertomukseeni ja väitti, ettei hän
koskaan ollut kuullut sen ihmeellisempiä seikkailuja. Hän pyysi minut
linnaansa vieraaksensa ja kestitsi minua suurenmoisesti.

"Jonkun aikaa elettyäni tässä vieraassa maassa, heräsi koti-ikävä
minussa. Eräs laiva oli juuri lähdössä kotimaahani, ja minä sanoin
jäähyväiset kuninkaalle ja läksin matkaan. Hän lähetti minun mukanani
kallisarvoisia lahjoja kalifilleni, Harun Arrashidille, jonka maine oli
levinnyt tänne saakka, ja käski minun viedä perille hänen terveisensä.
Onnellisesti saavuinkin kotiin omaisteni suureksi iloksi, sillä he
olivat jo luulleet minun aikoja sitten heittäneen henkeni.

"Ensi työkseni kotiin tuloni jälkeen menin kalifi Harun Arrashidin luo
ja vein hänelle Serendybin kuninkaan lahjat ja terveiset. Hän ihastui
suuresti ja pyysi minua kertomaan, mitenkä olin joutunut hänen
valtakuntaansa. Hän ihmetteli kummallista kertomustani ja halusi kuulla
toisistakin matkoistani. Kertomukseni miellyttivät häntä siinä määrin,
että hän kirjoitutti ne muistiin, jotta ne säilyisivät tulevillekin
polville.

"Olin hyvin tyytyväinen ja iloinen, kun jälleen olin kotonani omaisteni
parissa, ja lupasin pyhästi, etten koskaan enää lähtisi millekään
matkalle. Olin saanut kärsiä jo ihan kyllikseni ja aloin käydä jo
vanhaksi. Mutta ei kukaan saata ohjata omaa kohtaloansa. Minun täytyi
vieläkin kerran lähteä matkalle ja joutua uusiin vaaroihin ja
onnettomuuksiin. Mutta se olikin viimeinen matkani. Jos haluat", sanoi
Sindbad kääntyen kuormankantajan puoleen ja antaen hänelle jälleen sata
dinaaria, "kuulla kertomusta seitsemännestä ja viimeisestä matkastani,
niin palaa huomenna takaisin tavalliseen aikaan."


Seitsemäs ja viimeinen matka.

Seuraavana päivänä, aterian jälkeen, alkoi Sindbad jälleen kertoa
kokoontuneelle kuulijakunnalleen:

"Eräänä päivänä istuin kotonani ystävieni parissa, kun Harun Arrashidin
suurvisiiri äkkiä astui sisään ja tuoden terveiset herraltansa käski
minun heti saapua hänen luoksensa.

"Olin juhlapuvussani, mitäpäs siis muuta kuin lähteä heti paikalla.
Aavistin kuitenkin, ettei tuo käsky merkinnyt mitään hyvää.

"Heti kun tulin linnaan kalifin luo, heittäydyin maahan hänen eteensä
ja kysyin mitä hän käski.

"'Rakas Sindbad', sanoi oikeauskoisten hallitsija käskien minun nousta
ylös, 'olen kutsuttanut sinut tänne pyytääkseni sinulta palvelusta.
Olen aikonut lähettää vastalahjoja Serendybin kuninkaalle ja olen
valinnut sinut viemään nuo lahjat minun nimessäni perille. Sen kunnian
olet täydellisesti ansainnut.'

"Seisoin siinä ikäänkuin salama olisi iskenyt minuun. En olisi tahtonut
lähteä uudelle matkalle, sillä olin varma siitä, etten vaaroitta siitä
suoriutuisi. Sanoin kalifille, että olin halukas tekemään mitä muuta
hyvänsä hänen puolestansa, mutta matkalle läksin vain hyvin
vastenmielisesti, sillä olin varma siitä, että onnettomuudet minua
erityisesti vainosivat. Vihdoin sanoin tehneeni pyhän lupauksenkin,
etten koskaan enää jalallani astuisi laivaan.

"Mutta kalifi hymyili vain minulle ja sanoi vapauttavansa minut pyhästä
lupauksestani. Hän vakuutti sitä paitsi, ettei matka Serendybiin ollut
yhtä vaarallinen kuin pitkät kauppamatkat, ja kun hän nyt kerran oli
valinnut minut lähettilääkseen, niin hän ei tahtonut päätöksestänsä
luopua.

"Turhaa oli minun siis vastustella. Järjestin asiani, ja jo seuraavana
päivänä lähetti kalifi minulle kirjeen Serendybin kuningasta varten.
Minä läksin siis kamelieni keralla Bassrahiin. Siellä nousin laivaan
haikealla mielellä, sillä merimatka tuntui minusta varsin
vastenmieliseltä.

"Menomatka oli kuitenkin hyvin suotuisa. Ei sattunut myrskyjä eikä
muitakaan onnettomuuksia, ja hyvin lyhyessä ajassa me saavuimme
Serendybin satamaan. Seuralaiseni veivät kalifin lahjat linnaan, ja
minä läksin suoraan valtaistuinsaliin kuninkaan puheille.

"'Armollinen herra ja kuningas!' sanoin heittäytyen maahan
valtaistuimen eteen. 'Minun herrani, Bagdadin kalifi, lähettää sinulle
terveisensä ja kiitoksensa, ja pyytää sinua vastaanottamaan häneltä
ystävyydenmerkiksi nämä lahjat.'

"Minä annoin kuninkaalle kalifin lahjat, ja hän oli niistä hyvin
mielissänsä. Hän antoi minulle vastalahjoja ja käski panna toimeen
huveja ja juhlia kunniakseni. Kun vihdoin läksin paluumatkalle, saattoi
hän itse minut laivaan.

"Lähtiessä en ollut laisinkaan levoton. Ilma oli edelleen suotuisa.
Mutta eräänä päivänä, jolloin juuri olin laskenut, että viikon kuluttua
saapuisimme Bassrahiin, huusikin tähystelijä äkkiä maston huipusta:

"'Lännessä purje!'

"Kapteeni tarkasteli mainittuun suuntaan ja rypisti kulmakarvojansa.

"'Se on rosvolaiva', sanoi hän. 'Meidän on pakko puolustautua.'

"Hetken kuluttua tulikin laiva näkyviin, sillä se purjehti nopeammin
kuin meidän aluksemme. Sillä oli veripunainen lippu maston päässä ja
siitä kapteeni sen heti oli tuntenutkin. Tunnin kuluttua rosvot
hyökkäsivät laivamme kannelle. Siitäpä syttyi tuima tappelu. Me
puolustauduimme rohkeasti ja usea vihollisistamme punasi verellään
laivamme kantta. Mutta vihollistemme joukko oli paljoa suurempi kuin
meidän, ja lopulta meidän täytyi antautua.

"Aluksi luulimme, että he aikoivat tappaa meidät, mutta sitten
huomasimmekin, että heillä oli toiset tuumat. Pari päivää
purjehdittuamme jouduimme satamaan, jossa en ollut koskaan ennen
käynyt. Anastettuaan meiltä kaikki tavaramme he kuljettivat meidät
joukolla maalle ja aikoivat myödä meidät orjiksi.

"Ihmiset tunkeilivat meidän ympärillämme, koettelivat käsivarsiamme ja
jalkojamme ikäänkuin olisimme olleet elukoita ja tarkastelivat
hampaitamme. He antoivat meidän hyppiä ja juosta nähdäksensä, mihin me
kelpaisimme. Sitten he alkoivat tarjota meistä rahaa, toinen toistaan
enemmän. Kaikki toverini myötiin ennen minua, sillä he olivat minua
nuoremmat, ja siis kelpasivat paremmin kaupaksi.

"Vihdoin eräs norsukauppias osti minut halvasta hinnasta ja vei minut
kotiinsa. Hän antoi minulle orjan vaatteet ja kohteli minua
ystävällisesti, jotta vähitellen toinnuin kärsimistäni vaivoista.

"Kun isäntäni huomasi, että olin entisellään, kutsui hän minut luokseen
ja kysyi osasinko jotakin ammattia. Vastasin, että olin kauppias. Hän
rupesi miettimään mitä hän minulla tekisi ja kysyi vihdoin:

"'Osaatko käyttää jousta ja nuolta?'

"'Osaan', vastasin minä.

"Silloin hän tuli jälleen iloiseksi, toi minulle jousen, ja käski
seurata itseänsä. Me menimme pihalle, nousimme kesyn norsun selkään ja
ratsastimme metsään, joka oli usean peninkulman päässä kaupungista.
Jouduttuamme syvälle metsään, pysäytti kauppias norsun korkean puun
juureen ja käski minun kiivetä siihen.

"'Istu sinä tuossa ja vahdi!' sanoi hän. 'Iltahämärissä ja aamun
sarastaessa kulkevat norsut tästä ohi mennessään vettä juomaan puron
reunalle. Koeta niitä ampua silloin ja jos saat jonkun tapetuksi, niin
kiiruhda kotiin ilmoittamaan minulle.'

"Sitten hän antoi minulle eväspussin ja palasi takaisin kaupunkiin
kesyn norsunsa selässä.

"Minä jäin kauniisti puuhun istumaan. Niinkauankuin oli valoisaa, sain
olla aivan rauhassa. Vähitellen iltakin pimeni yöksi, mutta ei
sittenkään mikään hiljaisuutta häirinnyt. Nukahdin hetkeksi, mutta
niinpiankuin päivä alkoi sarastaa, olin minäkin täysin valveilla. Heti
kuuluikin kovaa kopinaa metsästä.

"Olin nyt aivan varma, että norsut pian tulisivat näkyviin, ja jännitin
jo jouseni. Hetken kuluttua näin niiden lähestyvänkin pitkässä jonossa.
Ne olivat komean ja juhlallisen näköisiä. Heiluttivat pitkiä kärsiänsä
ja päästivät vähä väliä kovan äänen, ikäänkuin torvea olisivat
puhaltaneet. Ne astuivat aivan puuni alitse, mutta minä en rohjennut
heti ensimäistä ampua, vaan päästin pari kolme ohitse kulkemaan.

"Vihdoin annoin kuitenkin nuoleni lentää, ja se osuikin elukkaan, mutta
sen nahka oli niin paksu, ettei se ollut siitä millänsäkään. Ammuin
toista ja vielä kolmattakin, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin
suutuin ja päätin tähdätä arempiin kohtiin, ja kun norsu jälleen kulki
ohitseni, niin tähtäsin sitä silmään.

"Nuoli osui oikeaan ja tunkeutui eläimen aivoihin. Heti paikalla se
kaatui kumoon ja kuoli. Mutta kun toiset norsut näkivät toverinsa
kaatuvan, niin ne alkoivat pitää hirveää ääntä ja katselivat missä
heidän rauhanhäiritsijänsä saattoi olla. Sitten ne hajaantuivat joka
taholle polkien pensaikot jalkojensa alle.

"Minä sitä vastoin olin iloinen ja kiiruhdin kotiin kertomaan työni
tulosta. Herrani oli hyvin tyytyväinen minuun, ja yhdessä me palasimme
takaisin metsään, jossa me hautasimme norsun maahan. Sillä vasta
sitten, kun sen ruumis oli mädännyt, saatoimme ottaa sen kallisarvoiset
torahampaat ja myödä ne hyvästä hinnasta.

"Siitä päivästä alkaen voitin isäntäni suosion ja se lisääntyi yhä,
sillä melkein joka päivä ammuin jonkun norsun. Palkaksi isäntäni
kohteli minua niin hyvin kuin perheen jäsentä eikä laisinkaan kuin
ostettua orjaa.

"Siten kului pari kuukautta. Mutta norsut olivat tulleet
epäluuloisiksi. Joskus minusta tuntui ikäänkuin ne olisivat huomanneet
minut puun latvassa, sillä ne katselivat sinnepäin ja pärisyttivät
kärsiään. Sitä paitsi ne valitsivat muita teitä mennessään alas
juomapaikalleen, jotta minun alituisesti täytyi vaihtaa paikkaa. Näinpä
niiden kuokkivan maatakin niiltä kohdin, minne kuolleet norsut olivat
haudatut, ikäänkuin katsoaksensa, mitä niille oli tehty. Tuntui siltä
kuin ne yhä enemmän olisivat kadottaneet kärsivällisyytensä, ja kerran
kun istuin korkealla setripuussa, keräytyivät ne ikäänkuin
neuvottelemaan puun alle. Yhtä aikaa kaikki kohottivat kärsänsä ilmaan
ja alkoivat pitää niin kovaa ääntä, että metsä kaikui.

"Sitten ne polkivat ja kuokkivat maata puun juurien ympärillä ja
katselivat äkeissään minuun. Minä pelästyin niin julmasti, että pudotin
sekä nuoleni että jouseni maahan. Hyvä se olikin, sillä jos nyt olisin
ampunut jonkun niistä, niin viimeinen hetkeni olisi myös tullut. Kun ne
huomasivat, että olin aseeton, niin ne ikäänkuin leppyivät, eivätkä
pitäneet enää niin pahaa parakkaa. Ne löivät vain viisaat päänsä yhteen
ja näyttivät neuvottelevan.

"Vihdoin neuvottelu loppui. Suurin norsuista astui toisista erilleen,
kiersi kärsänsä puun rungon ympäri ja nosti yhdellä ainoalla
nykäyksellä puun juurineen ylös. Romahtaen se kaatui maahan. Onneksi se
ei kuitenkaan kaatunut sille puolelle missä minä olin, sillä samassa
olisin minäkin heittänyt henkeni. Nyt sain vain muutamia naarmuja,
vaikka pelastunut en sittenkään ollut. Sillä samassa lähestyi suuri
norsu minua, ja kietoen kärsänsä ruumiini ympärille nosti minut ilmaan.

"Luulin, että se heittäisi minut maahan ja polkisi minut jalkojensa
alle, mutta sitäpä se ei tehnytkään. Suureksi ihmeekseni se asetti
minut hyvin varovaisesti selkäänsä ja alkoi marssia eteenpäin yhdessä
toveriensa kanssa.

"Ajattelin itsekseni, että norsut aikoivat säästää teurastukseni
johonkin juhlallisempaan tilaisuuteen, ja istuin vavistuksen ja pelon
vallassa korkealla paikallani. Noin tunnin aikaa me kuljimme eteenpäin
ja vihdoin metsä alkoi harventua, ja me saavuimme laajalle kentälle,
jossa oli kasottain kuolleiden norsujen luita ja torahampaita.

"Luultavasti tämä oli norsujen hautausmaa.

"Tultuamme keskelle kenttää, norsu pysähtyi ja laski minut varovaisesti
alas suurimmalle kasalle. Sitten se kääntyi ympäri ja marssi
toverinensa takaisin metsään. Minä jäin kasalleni istumaan ja
miettimään.

"Mutta äkkiä selvisi minulle koko asia. Nuo viisaat elukat olivat
keksineet, minkä vuoksi minä tapoin heidän tovereitansa, ja etten
halunnut muuta kuin niiden torahampaita. Siksipä ne olivat arvelleet,
että jos ne näyttäisivät minulle paikan, missä voisin saada niitä
tappamatta norsuja, niin jättäisin ne rauhaan.

"Henki kurkussa kiiruhdin kotiin kertomaan löydöstäni. Herrani ihastui
niin suuresti, että hän heti antoi minulle vapauteni ja lupasi
rehellisesti jakaa aarteen kanssani. Sitten hän hankki itselleen
viisisataa norsua ja norsunkuljettajaa ja pyysi minua johtamaan heidät
metsään norsunluukasoille. Siellä kallisarvoiset tavarat sälytettiin
norsujen selkään ja kuljetettiin entisen isäntäni varastohuoneihin,
jossa me jaoimme ne keskenämme.

"Minä möin oman osani kuudesta miljoonasta sekiinistä ja ostin laivan,
jossa kuljetin kultatynnyriin kotiin. Sitten sanoin jäähyväiset
entiselle isännälleni ja läksin kotimaahani monta vertaa rikkaampana
kuin ennen.

"Onnellisesti saavuin Bagdadiin ja läksin kalifi Harun Arrashidin luo
tekemään selkoa matkastani.

"'Iloitsen suuresti nähdessäni sinut jälleen, rakas Sindbad', sanoi
kalifi, 'sillä kun viivyit näin kauan poissa, niin aloin jo pelätä,
että todellakin olit joutunut uusiin vaaroihin ja vaikeuksiin. Nyt
lupaan sinulle, etten enää koskaan lähetä sinua matkoille. Sen sijaan
toivon, että loppuikäsi olisi onnellinen ja rauhallinen, sillä
kärsittyäsi niin paljon kovaa elämässäsi, olet ansainnut iloa ja
onnea'."

Täten Sindbad merenkulkija lopetti ihmeelliset kertomuksensa
seitsemästä merimatkastansa ja sanoi sitten hymyillen Sindbad
kuormankantajalle:

"No, ystäväni, kadehditko vielä minua?"

"En, herra", sanoi hän, "kalifi oli oikeassa. Suurien kärsimystesi
kautta olet ansainnut suurta iloakin." Hän toivoi, että hän pysyisi
alati hänen ystävänänsä. Siitä päivästä saakka oli Sindbad
merenkulkijan talo alati avoinna Sindbad kuormankantajalle.








End of the Project Gutenberg EBook of Tuhannen ja yhden yön tarinoita Suomen
lapsille II, by Anonymous

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TUHANNEN JA YHDEN YÖN ***

***** This file should be named 25996-8.txt or 25996-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/2/5/9/9/25996/

Produced by Marja and Kalevi Polamo

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.