Marraskuun ilta : Novelleja

By Anni Kaste

The Project Gutenberg eBook of Marraskuun ilta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Marraskuun ilta
        Novelleja


Author: Anni Kaste

Release date: January 30, 2024 [eBook #72832]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1913

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARRASKUUN ILTA ***




MARRASKUUN ILTA

Novelleja


Kirj.

ANNI KASTE [Anni Kastegren]





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.




SISÄLLYS:

Valekuollut
Pelastus
Runoilija
Kissat
Pohjavirtoja
Eläke
Kun onni murtuu
Karkuri





VALEKUOLLUT


Aivan oikein — siellä he jo odottivatkin kaikki kolme istuen aidalla
aamuauringon ihanassa valaistuksessa nenäliinojaan liekuttaen,
kuten hän oli kuvitellut... pelännyt... toivonut... Ja neiti Alpo,
uskollisena kuin varjo, tuki pienintä, joka viipotti maltittomana
molempia pikku kätösiään ja hihkui rajatonta jälleennäkemisen riemua.
Mitä lähemmäksi kärrit vierivät, sitä loistavammiksi kävivät silmät ja
sitä kiihkeämmiksi tervetuliaishuutojen pauhina. Olisi melkein luullut
intiaanijoukon eksyneen siihen...

— Isä, äiti! Äiti, isä! kantautui jo etäälle tielle vastaan.

Mutta kun kärrit pysähtyivät portille, lennähti odottavien iloisille
kasvoille kummastuksen varjo, joka siinä samassa synkistyi ja taajeni,
aivankuin myrskypilvi taivaalla, muuttuen lohduttomuuden kyyneliksi. Ja
ennenkuin huulet ehtivät sen lausua, kysyivät jo säikähtyneet, vaativat
katseet:

— Mutta missä onkaan äiti, isä? Missä on äiti?

Kookas, hienopiirteinen mies hypähti kiireesti alas istuimelta
sulkien ryntäävän joukon syliinsä ja kahlehtien sen siihen vasemmalla
käsivarrellaan, samalla kun ojensi oikean kätensä neiti Alpolle. Hän ei
saanut sanotuksi sanaakaan. Näkyi selvästi, että tuska, joka aivankuin
pisaroina tihkui hänen kasvoiltaan, sulki suun.

Neiti Alpo huomasi sen heti, mutta lapset kysyivät kilvan, yhtenään,
yhtenään:

— Missä on äiti? Mihin ihmeeseen sinä, isä, jätit äidin?

Kuljettuaan moniaan askeleen puistotietä ylös taloa kohti, rakasta,
kaivattua taloa, joka kuin kujeillen vain hiukan pisti nurkkaansa esiin
rehevien puiden takaa, päästi isä uteliaat, riuhtovat lapset sylistään
nurmikolle, painui itsekin siihen polvilleen ja pienimmän kättä
otsaansa vasten painaen sopersi:

— Lapsikullat... äiti... niin, äiti...

Hän ei vielä hirvinnyt sanoa sanottavaansa loppuun asti, vaan kohotti
ensin hätääntyneet katseensa vieressään seisovaan naiseen jatkaen
sitten kuin ilmaa haukkoen:

— Neiti Alpo... äiti... meidän rakas, suloinen äitimme on... kuollut...

— On kuollut...

Suuri, vahva mies lysähti kokoon. Hänen ei tarvinnut enää salata eikä
pidättää kyyneleitään — itkiväthän siinä kaikki muutkin. Pienet,
lämpimät käsivarret kiertyivät hänen kaulaansa hänen tietämättä
itsekään, tuottiko se lievennystä vai lisäsikö epätoivoa. Kosteat,
nyyhkivät kasvot painautuivat hänen poskiaan vasten — eikä hän päässyt
selville, merkitsikö se köyhyyttä vai rikkautta. Hänessä oli kaikki
niin turtunutta, sielu kerrassaan sirpaleina... Ja niin mennyttä,
mennyttä oli kaikki!

Äskeisten vuosien valo oli tyyten sammunut.

Hyvä Jumala, hän oli sentään päässyt tähän asti ja saanut sen
_sanotuksi_!

Koko huikean pitkän matkan ihanasta etelästä asti hän oli vaeltanut
kuin sokea ja kuuro. Kaiken aikaa oli hän odottanut ja pelännyt tätä
hetkeä. Ensin: _mitä_ sanoa... Sitten, kun oli päässyt selville siitä,
_kuinka_ sen sanoa...

Sillä haavoittuneen on vaikea haavoittaa.

— Isä, sinun olisi pitänyt tuoda äidin ruumis kotiin. Me olisimme
saaneet edes haudata hänet...

— Ei, en voinut. Matka oli aivan liian pitkä, lapseni.

— Mutta onhan sinulla ainakin valokuva... äidistä arkussa. Ja haudasta?
Onhan?

Hänen täytyi siihenkin kysymykseen vastata kieltävästi.

Neiti Alpo näkee lasten kysymysten tekevän lopun isän sielunvoimista ja
vetää heidät luokseen hellien, lohdutellen.

Mutta hän on itsekin perinpohjin järkytetty, ja se tekee kaiken
voittamattoman vaikeaksi. Eihän hän voi edes käsittää iloisen,
sädehtivän Ellin voivan olla poissa! Hänen, joka loihti ympärilleen
helskyvimmän riemun, jonka askelten jäljissä, minne kulkikaan, oli iloa
ja päivänpaistetta!

Kuollut...

Voiko sitten päivänpaistekin kuolla —?

Heti, kun lapset hellittivät kätensä isän kaulalta, ryntäsi hän
käytävää ylös talolle. Lehtien lomitse valautuvat säteet leikittelivät
hänen vaalealla puvullaan ja parrallaan, ja mehiläisten salaperäinen
soitto virtasi kaikkialta vastaan tervehtien, mutta hän ei nähnyt eikä
kuullut mitään. Heikosti kuin unen horroksessa tajusi hän vain kodin
kaivatun ihanuuden — paremminkin katkeran tyhjyyden, mikä ujui nyt sen
yllä!

Hän kierteli kaikki huoneet ja sai haavoja sydämeensä joka paikasta.
Jokaiseen soppeen oli keräytynyt joukoittain muistoja! Rakkaita,
hymyileviä ja valoisia. Ei yhtään ainutta tummaa ja katkeraa — ei
hakemallakaan. Edellisen ajan elämässä ei mikään ollut vikuuttanut sitä
sidettä, joka nyt yhtäkkiä oli katkennut. Ei pieninkään tuulenpuuska
ollut röyheltänyt sen ulapan pintaa, jonka hirmumyrsky nyt kerta
kaikkiaan oli myllertänyt.

Ja siksi juuri oli onnettomuus niin kamala kantaa.

Kuollut. — Oliko hän todellakin saanut sanoneeksi sen lapsille?

Oli. Jumalan kiitos, hän oli voinut tehdä sen. Mutta hautaa ei ollut,
mitä yhdessä vaalia — ei edes haudan kuvaa. Lapsien mielikuvituksessa
oli se kaukaisessa etelässä. Hänellä itsellään ei sitä ollut
sielläkään...

Vahva mies painuu viimein oman huoneensa lepotuoliin ja nyyhkyttää.

— Kun olisikin hauta!

Mutta ei — sitä hän ei saanut luoduksi edes omaan sydämeensä. Kaikkein
vähimmin juuri sinne...

Puolta tuntia myöhemmin hiipi neiti Alpo sisään ja kysyi arkaillen:

— Kertoisitteko tarkemmin? Mihin ja miten?

Mutta kohdattuaan miehen kohoutuvan katseen säikähti hän siitä tulvivaa
katkeruutta ja peräytyi. Hän käsitti, ettei hänen olisi pitänyt kysyä
vielä... Vasta paljon, paljon myöhemmin...

Ääni ei kuitenkaan ole niin katkera kuin katse. Ehkä tekeytyy se
lauhkeammaksi hienotunteisuudesta kysyjää kohtaan. Mutta raskas se
kylläkin on.

— Mitenkäkö —? Siten... siten... että hän jätti minut...

— Jätti —?

— Toisen tähden!

Neiti Alpo ei voi olla kauhistumatta sen vastauksen vimmaa.

— Mutta voimmeko sanoa toisen tähden, silloin kun kysymyksessä on
kuolema... koettaa hän rauhoittaa.

— Oo, jospa se olisikin ollut kuolema!

Neiti Alpo astuu kolme, neljä kiivasta askelta eteenpäin peräytyen ne
samassa hitaasti, typertyneenä.

— Ei — ei se voi olla totta...

— Ooh! — kuuluu silloin kuin maan alta, ja sen parahduksen tuska
vahvistaa kaiken.

Kotvan on kaikki hiljaa. Ulkona sädehtii kevätkesän häikäisevä aurinko.
Sen säteet juoksevat pitkin peilityynen järven pintaa ja välkkyvät
riemuiten saarien vihreissä puissa. Pilvenhattara luo sinne tänne
pienen varjon, lokki kiertää luotoa viistäen vettä toisen siipensä
kärjellä, ja kuin uhitellen pujahuttaa pikku kala siellä täällä päänsä
vedenpinnan yläpuolelle.

Ei aikaakaan, kun lasten äänet ja askeleet kuuluvat oven takaa. Pienet
nyrkit alkavat takoa ovea, ja sisäänpääsyä on mahdoton kieltää.

— Sittenkin lapsilla täytyy olla hauta... ymmärrättehän, neiti Alpo...
kaunis, kukitettu hauta siellä etelässä...

Toinen nyökkää myöntäen:

— Välttämättä täytyy heillä se olla.

Ja kun ovi avautuu lapsille, on äiti jälleen kuollut äiti — eikä mikään
uskoton kevytkenkä, joka jäi avaraan maailmaan, sen sijaan että olisi
saapunut kotiin pienen, kaipaavan laumansa luokse.

On itsestään selvää, että kyselyt alkavat taasen.

— Oliko äiti kauankin sairaana?

— Monta viikkoa, lapseni...

— Etkä kirjoittanut siitä meille mitään.

— En. Toivoin yhä vain, että hän parantuisi...

— Voi... äiti oli oikein kovasti kipeä!

— Oli, ressu-pieni. Ensin hän säläsi kipunsa, ei sanonut isälle mitään.
Mutta eräänä päivänä kävi tauti yli voimien, niin että äiti aivan
parkaisten ilmaisi sen. Ja sitten... sitten ei viipynyt enää kauan,
ennenkuin hän oli jo poissa...

— Haudassa —?

— Niin, siellä...

— Eikä lääkärikään voinut mitään — ei mitään!

— Ei voinut, lapseni...

— Voi, isä... voi!

Pienet päät painuvat isän rintaa vasten, ja tukahtuvat nyyhkytykset
polttavat hänen poveansa. Häneltä itseltäänkin sumentuu kirkas
päivänpaiste kyyneleihin, samalla kun raskas äänettömyys täyttää
huoneen joka sopen.

Yhtäkkiä nostaa vanhin päänsä äkisti.

— Isä, kuule! Oletko sinä _aivan_ varma siitä?

— Mistä sitten, lapseni?

— Siitä, että äiti todellakin on kuollut?

— Niin, isä. Muistatko Reijon Leenaa! Hänhän oli vain vale-vale-...

— Valekuollut. Ja hänetkin ne aikoivat haudata...

Isä kohottaa käden tuskallisesti otsalleen ja vakuuttaa:

— Äiti ei ollut valekuollut. Me saamme olla varmat siitä.

Isän vakuutuksista huolimatta pitävät lapset sittenkin itsepäisesti
kiinni tästä viimeisestä, ainoasta toivon rippeestä.

_Jos_ äiti on valekuollut — eikä kuollut, niinkuin isä sanoo — voi
hän jollain ihmeellisellä tavalla päästä haudasta ja saapua heidän
luokseen....

Tänne! Kotiin!

Heistä se ei ole niin aivan mahdotonta. Ei, monissa saduissa ja
tarinoissa tapahtuu paljon ihmeellisempää!

Vanhin muistaa Virpi-Leenan sanoneen, että jos ihmisen usko olisi
sinapin siemenen kokoinen, niin se voisi siirtää vuoren —! Ajatelkaa
— kokonaisen vuoren! Ja sen täytyi olla totta, sillä Leena oli vanha,
vakava ihminen ja kertoi lukeneensa sen pyhästä kirjasta.

Hän, hän tahtoo nyt uskoa ja opettaa muutkin uskomaan, että äiti on
_vain_ valekuollut: eikö silloin siirry multa!

Ja onhan sitten vielä hyvä Jumala, kaikkien murheellisten auttaja.
On lasten oma ystävä, joka herätti kuolleista Jairuksen tyttären. Ja
Latsaruksenkin, niin.

Sitä seuraavina viikkoina ja päivinä, joita suuri aurinko ei mitenkään
tahdo saada kyllin lämpimiksi eikä kirkkaiksi, elää usko, pieni kuin
sinapin siemen, lasten sydämissä. Se auttaa hidaskulkuista aikaa
eteenpäin. Se sallii unen tulla silmiin iltaisin. Ja se, yksin vain se,
lieventää joka aamu sitä kummaa haikeutta, joka on pakkautunut rintaan,
aivankuin tuikean tuiskun juoksuttama nietos pakkautuu tuulenalaiseen
aitaviereen.

Isän katse vain ei voi kirkastua, eikä hän voi olla silloin tällöin
järkyttämättä sinapin siementä.

— Kuolleet eivät koskaan tule takaisin... eivät koskaan... sanoo hän.

       *       *       *       *       *

On uusi kesä ja uudet kukat.

Lapset puurtavat tavallisella leikkipaikallaan tasaisella tantereella
puutarha-aidan takana, ja heidän kirkkaat, heleät äänensä kaikuvat
kauas ympäristöön sekoittuen sopusointuisasti lintujen lauluun ja
mehiläisten surinaan.

Tietysti he leikkivät hautaleikkiä.

Aidan nurkkauksessa, jossa kasvaa muutamia siroja katajapensaita, on
hautausmaa. Siellä on pitkä rivi yhteishautaa, jossa vier'vierekkäin
lepäävät kaikki kuolleet linnunpojat, muurahaiset ja matoset, jotka
lähitienoolta ovat löytyneet. Näillä haudoilla tekevät tikkuset ja
kalikat patsaitten virkaa, ja ne ovat kaikki pitkin pituuttaan aidatut
yhden aitauksen sisään. Mutta niistä erillään on muutamia muita
hautoja, itsekukin oman siron aitauksensa ympäröimänä, joko kivisen tai
pajuvarpuisen.

Aina viime kesään asti, jolloin äidin hauta laadittiin tasangon
kauneimpaan kohtaan, sypressiä muistuttavan katajapensaan juurelle, oli
Annu-nuken hauta kaunein ja parhaiten hoidettu koko kalmistossa. Mutta
niinpä oli Annu ollutkin sievin ja somin nukke maailmassa! Sellaisia
hymyileviä helmisilmiä, se on varma, ei ollut yhdelläkään muulla
nukella koko maassa, ja suuta, nenää, hymykuoppaposkia — sanoppa missä
näit! Ja sen kuollessa oli suru ollut suuri.

Nyt, kun surtiin ja kaivattiin äitikultaa, tuntui Annun kuolema
verrattain kaukaiselta ja vähäpätöiseltä. Nukke on sentään aina nukke
elävään ihmiseen, saati sitten omaan äitiin verrattuna...

Sinä aamuna, jolloin ihme tapahtui, piti äidin hauta jälleen puettaman
uusin kukkasin.

Sitä varten he toivat sylin täyden päivänkakkaroita ja ruiskukkia ja
vanhan maljakon, johonka neiti Alpo oli taittanut puutarhasta ihanin
ruusuja.

Mutta pensaikossa, hautojen välissä, makasi outoon vaippaan kääriytynyt
nainen kasvot maata vasten painettuna ja itki. Lapset saattoivat aivan
selvästi kuulla hänen nyyhkytyksensä.

Se oli uutta ja outoa, ja he katsahtivat säikähtyneinä toisiinsa,
tietämättä ensin mihin ryhtyä. Neuvokkaimpana joukosta antoi vanhin
kukkansa sisarilleen, kumartui alas vieraan puoleen ja virkkoi
lohduttavasti:

— Älkää toki itkekö — nouskaahan ylös!

Lapsen ääni soi kuin musiikki maassamakaajan korvissa, mutta sen
sijaan, että olisi totellut kehoitusta, painoi hän kasvonsa yhä
lujemmin maata vasten nyyhkytysten käydessä lohduttomammiksi.

Lapset seisoivat hämmästyneinä.

Nuorimman kukat putosivat maahan, ja tuuli siroitteli ne vieraan vaipan
liepeelle. Herkkyydessään yhtyi lapsikin itkuun.

Pienimmän itkiessä supattelivat toiset hiljaa keskenään. Eikö heillä
ollut rohkeutta, vai tuntuiko heistä toivottomalta lohduttaa vierasta
sen enempää. Mutta vaikeata oli nähdä noin kiihkeätä surua ja pysyä
aivan toimetonna.

He olivat juuri hiljaa puhellen sopineet siitä, että toinen juoksee
kutsumaan isää tai tätiä toisen jäädessä itkevien luokse, kun
pikkusisko riuhtaisi esiliinan silmiltään ja huudahti nyyhkytysten
katkomalla äänellä:

— Entä se onkin äiti!

— Äitikö?

— Äiti!

Siinä samassa he olivat kaikki polvillaan vieraan vieressä maassa
ja kohottaen kiihkeillä, toimintahaluisilla kätösillään tämän päätä
toistivat toistamistaan:

— Äiti! Sano... kuule... oletko sinä äiti?

Heidän suurimmaksi ilokseen katsoivat tutut, kaivatut kasvot heihin.

Aidanseipäällä istuvan pääskysen viserrys ei kuulunut riemukkaammalta
kuin lasten huudahdukset ja kyselyt. Ne tuiskusivat ja risteilivät kuin
lumihiutaleet tai perhoset ilmassa. Ne tahtoivat yhtaikaa ottaa ja
antaa kaiken — kaiken.

— Me emme voineet oikein uskoakaan, kun isä sanoi, että sinä olit
kuollut...

— Ei, kuule, me väitimme, että sinä varmaankin olit valekuollut... Oi,
kuinka sinä pässitkään pois haudasta?

— Ja me odotimme, yhä vain odotimme, että tulisit!

— Voi, nythän sinä tulitkin! Äiti kulta, täytyihän sinun tulla.

Siinä hän nyt istui katajan juurella kalpeana, jännittyneenä ja
kyyneleisenä, pidellen lapsiaan sylissään, hyväillen heitä ja ahmien
heidän jokaisen sanansa, aivankuin nälkäinen ahmii leipäänsä. Hän
näytti äärettömän masentuneelta ja väsyneeltä.

— Sanoiko isä todellakin, että äiti oli kuollut?

— Totta kai, äiti. Miksi hän olisi salannut sen meiltä. Ja hän oli
pahoillaan, niin kovin pahoillaan siitäkin, ettei hänellä ollut edes
haudan kuvaa antaa meille.

— Rakkaat... Rakkaat...

Äidin kasvoilla vierii kokonainen kyynelvirta, ja katse, joka syttyy ja
sammuu kuin vilkkumajakka, kulkee nopeasti lapsesta lapseen. Jo heidän
ensi sanoistaan on hän käsittänyt odottamattoman asemansa, ja hyljätyn
miehen hienous valaa tulikuulia hänen katuvaan sydämeensä.

— Mikä onni, ettet aivan tukehtunut sinne hirmuiseen hautaan! Heräsitkö
piankin siellä?

— Melkein heti, kun isä oli lähtenyt...

— Kuka sinut auttoi pois?

— Hyvä Jumala, lapseni...

— Mutta mikset palannut heti kotiin? Tiesithän kuinka me kaipasimme...

— Oi, minä olin niin sairas, niin masentunut... Minä en _uskaltanut_...
ennenkuin nyt vasta.

— Niin tottakin, sinunhan piti levätä, ennenkuin lähdit pitkälle,
pitkälle matkallesi. Isä sanoo, ettei hän jaksaisi tehdä sitä matkaa
toiste.

— Sanooko isä niin? Rakas, kultaisin isä...

— Mutta mikset kirjoittanut meille? Isä olisi heti tullut sinua
hakemaan.

— Voi, luuletteko —?

— Tietysti, äiti. Kyllä hän silloin olisi jaksanut.

— Luuletteko, että... että isä on kaivannut äitiä? Tuleekohan... niin,
tuleekohan hän yhtään iloiseksi, nyt?

— Oi kyllä, kyllä, äiti! Tule! Nyt me juoksemme heti isän luo!

Mutta vastatullut antaa lasten juosta yksinään jääden paikoilleen
musertavan pelon valtaamana.

Ja häpeän... häpeän...

Hän ei tiedä kuinka kestää hetken, heti koittavan, hetken, jolloin
kohtaa jälleen _hänen_ katseensa.

Ja hän värisee kuin viluinen, painaa kasvot käsiinsä ja hengityksen
alituiseen salpautuessa nyökyttää hän ruumistaan kiivaasti edestakaisin.

Minuuttien tuntee hän kiitävän sekuntien nopeudella ja anoo sielussaan
hetken armoa tyyntyäkseen. Oi ei, ei! Tuhat vuotta ei riittäisi hänen
tyyntymisekseen, ennenkuin hän on saanut kuulla anteeksiannon sanan!

Mutta ellei hän saakaan... Hän, joka kerran kevytmielisyydessään,
hullun hetken huumauksessa, saattoi luopua näin paljosta...

Hyvä Jumala, kuinka siitä on jo kauan, kun lapset, nuo suloiset,
siunatut lapset, juoksivat pois... Isä on varmaan kieltänyt heitä
palaamasta, pidättänyt heidät luonaan — eikä tule itsekään, ei
konsanaan!

Miksi hän antoikaan heidän mennä, nyt, kun viimeinkin oli päässyt
tänne asti ja saanut heidät syliinsä... Mutta saattoiko hän kieltää
rakkaimmiltaan sanansaattajan riemua...

Hän nousee horjuen seisoalleen ja varjostaen kädellä silmiään katsoo
kukoistavaan, päivänpaisteiseen puutarhaan, jossa elämä ja kasvullisuus
oikein uhkuu —

Saakohan hän kulkea, elää siellä vielä —?

Lähestyvien äänien hälinä pelästyttää hänet samassa takaisin, ja hän
lyyhistyy maahan kuulematta, näkemättä mitään.

Toinnuttuaan tuntee hän lepäävänsä voimakkaiden käsivarsien tukemana
ja tuntee lämpimien kyynelten putoilevan kasvoillensa — mutta ne eivät
ole hänen omiansa. Liverrys, ei lintujen, vaan lapsien, soipi ihanasti
hänen korvissaan, ja lämpö, ei auringon, vaan rakkauden, pyyhkäisee
epätoivontuskan hänen sydämestään.




PELASTUS


— Etkö sinä nyt kuitenkin voisi... virkahti äiti nöyrästi,
tukahtuneella äänellä, uskaltamatta katsahtaakaan tyttärensä puoleen,
joka jo neljättä tuntia yhtämittaa istui puhtaaksikirjoitustyönsä
ääressä. — Punnitsisit nyt kerran vielä aseman ja ottaisit kaikki
asianhaarat huomioon... Sinähän olet ollut niin järkevä... jo pienestä
pitäen.

— Mutta minä en voi! Tiedäthän, olethan sen jo niin monasti kuullut,
äiti kulta, että _minä en voi!_ tivahti tytär kiivaasti. — Ja mitä se
hyödyttäisi sitten? Vain hetkistä tuonnemmaksi se siirtäisi hetken,
jolloin sinun itsesi pitäisi käydä uhrilampaaksi. Eikö niin? Eivätkö
kaikki merkit viittaa juuri siihen? Laina sai ensimäisenä astua tuleen,
kun hänet suorastaan pakoitettiin Paunin kanssa naimisiin. Sitten
kun Pauni meni nurin liikkeineen päivineen — eikä todennäköisesti
enää muutenkaan olisi halunnut korjailla isän huonoja asioita —
turvauduttiin Veikkoon. Nyt on minun vuoroni tullut. Mutta minä en, en,
en alistu siihen, mihinkä Laina alistui! Jos nyt isä velttoudessaan ja
itsekkyydessään panisikin meidät kaikki oman päänsä päästimiksi, niin
mitenkä saatat sinä, äiti, sinä... Voi, minä en ymmärrä!

Äiti hyrähti itkemään. Oikeastaan ei hän viimeisinä viikkoina ollut
muuta tehnytkään kuin kyynelehtinyt. Saattoi huomata hänen muutamissa
viikoissa vanhenneen kokonaisia vuosia.

— Älä edes itke, äiti. Se on raskaampaa kuin kaikki muu yhteensä...
Koetetaan nyt olla järkeviä ja toimia harkiten, että kerrankin
päästäisiin pysyväisempiin tuloksiin.

Hän pani kynän pois ja nousi oikoakseen nuorta, solakkaa vartaloansa
pitkän, rasittavan istumisen jälkeen. Astuttuaan pari kertaa lattian
poikki asettui hän akkunan eteen katsellen syksyn riistämää märkää
puutarhaa ja lyijynharmaata lahdenpoukamaa, joka lepäsi sen alla.

— Isä on niin omituisen veltto luonne — ei hänellä ole hiventäkään
vastuunalaisuuden tunnetta... puhui hän sieltä, otsa aivan ruutuun
kiinni painettuna. — Sen sijaan että hän panisi todellista huolta tämän
maatilan hoitoon — jonka hän tietää kovin rakkaaksi sinulle — rahjustaa
hän päiväkaudet kaupungissa noissa joutavissa toimissa, joista tulevat
pennit luistavat iltaisin Seuralla. Ja kun velkojat ahdistavat, on
hän mielestään syytön — ja toimeton kuin pikku lapsi. Meidän muiden
velvollisuus on auttaa asiat ojasta, jotta — jotta hän saisi taas
keikauttaa ne sinne takaisin...

— Rakas lapsi, älä nyt sentään syytä isää.

— Ettenkö syyttäisi! Kohta tässä täytyy syyttää jo sinuakin — ja
ihmetellä, ihmetellä loppumattomiin sinun hyväntahtoista sokeuttasi
isän suhteen.

Hän kihnutti sormellaan ruutua, joka hengityksestä oli käynyt
himmeäksi, ja jatkoi nyrpeänä:

— Äiti kulta, etkö jaksa käsittää, että tällä tavalla menetellen hänen
vastuunalaisuudentunteensa yhä enemmän kuoleutuu. Tämä on kaikkein
huonoin tapa kasvattaa sellaista luonnetta kuin isän... Niin... Mutta
niin katkeraa kuin se onkin, olisi kuitenkin parasta ja terveellisintä
antaa asiain luistaa vararikkoon.

— Mutta Lyyli! parahti äiti kauhistuneena, ja uusi kyyneltulva
syöksähti hänen poskilleen. — Mitenkä minä jaksaisin kestää sellaisen
häpeän... ja sitten... sittenhän pitäisi niin pian ja armottomasti
lähteä täältä, jossa on syntynyt, kasvanut ja kaiken elämänsä
viettänyt. Lapsi, sinä et ehkä ymmärrä sitä...

Lyyli painautui yhä lähemmäksi ruutua. Oli raskasta, raskasta nähdä
äidin surevan, kun ei kuitenkaan kyennyt lohduttamaan. Tätä tällaista
oli kestänyt jo parin kuukauden ajan, ja hänenkin tyyni hermostonsa oli
joutunut epäkuntoon.

— Totta kyllä. Mutta kerranhan senkin täytynee tapahtua...

— Ehkä kerran, mutta —

Äiti katkaisi sanansa ja jatkoi ajatuksissaan, että siihen mennessä hän
ehtisi jo haudan poveen. Pikku äiti-parka, hänen ajatuksensa oli liian
itsetiedoton ollakseen itsekäs...

— Mitä sinulla sitten oikeastaan on sitä Matti Pelkosta vastaan, Lyyli?
Eihän hän ole muita miehiä huonompi, ellei parempikaan.

— Oikeastaanko —? kertasi Lyyli katkerasti naurahtaen. Hän tiesi isän
iskeneen kaikki nuo taivutusyritykset äidin päähän ja äidin saavan
ponnistella yli voimiensa voidakseen toistaa ne edelleen asianomaiselle.

— No niin. Ensiksikin olen liiaksi kunniantuntoinen antautuakseni
kauppatavaraksi, vastasi hän entisellä kylmällä äänellänsä, johon hän
oli oppinut turvautumaan näinä kiusanpäivinä. Se oli tosiaankin kuin
suojeleva vaippa, sen takaa ei äitikään saanut häntä tavoitetuksi. —
Katsos, minulla ei ole pienintäkään syytä eikä halua palvella isän
huonoja taipumuksia. Ja sitten... niin, jos ei minulla olisikaan
mitään erikoista Matti Pelkosta vastaan yleensä ihmisenä, ei se vielä
läheskään edellyttäisi avioliiton mahdollisuutta hänen kanssaan. Äiti
kultanen, tiedäthän, mitä siihen ennen kaikkea tarvitaan.

Tiesi, tiesi äiti sen. Mutta hänen ajatuksensa olivat askarrelleet niin
kiihoittuneina suuren, raastavan surun ympärillä, että yksin suojeleva
äidintunnekin oli turtunut.

— Sitten ei tule apua mistään, ei mistään...

Hänen äänensä kuului niin murtuneelta ja toivottomalta, ettei Lyyli
pitemmältä jaksanut taistella heltymistä vastaan.

— On vielä yksi keino, sanoi hän hiljaa kiertäen käsivartensa äidin
ympärille.

— Jos minä vain voisin, saisin toteuttaneeksi sen... Ole kärsivällinen,
äiti, lupaan koettaa sinun tähtesi.

— Mikähän keino se voisi olla?

Lyyli ei ilmaissut sitä. Hän vetäisi sadetakin päällensä ja lähti
kävelylle herkeämättömään, syksyiseen tihusateeseen.

       *       *       *       *       *

Mitä hän oli äidille luvannutkaan!

Ajatus oli juuri sillä hetkellä herännyt hänen mielessään, eikä hän
silloin ollut voinut aavistaakaan, kuinka äärettömän vaikeaksi sen
toteuttaminen kävisi. Mutta lupaus tai paremminkin vain pieni toivon
kipinä, jonka hän oli äidille antanut, se velvoitti. Se lepäsi kuin
taakka hartioilla hänen istuessaan päivillä pulpettinsa ääressä
suuressa, kumajavassa pankkihuoneessa. Samoin iltaisin kotona hänen
tehdessään puhtaaksikirjoitustyötä.

Mutta yöt olivat päiviäkin pahemmat. Niiden kuluessa, sysimustan
pimeyden sylissä kahlatessaan särki hän suunnitelmansa yhtä monta
kertaa kuin oli rakentanutkin sen. Se tuntui aika-ajoin mahdottomalta
— vastenmieliseltäkin. Se olisi jo saanut vaipua nousevien hankien
alle hautaankin, jos vain joku muu mahdollisuus olisi auennut eteen —
jos vain äidin kysyvä, odottava katse ei olisi niin itsepintaisesti
seurannut häntä aamuvarhaasta iltamyöhäiseen saakka...

Oli tosin toisenlaisiakin päiviä. Niiden kuluessa samoinkuin ajatuksen
heräämishetkenäkin saattoi toivorikkaus syttyä kirkkaaksi valoksi hänen
sydämessään. Mitä se nyt sitten oli! Miksi hän antoi joutavan tunnesyyn
vaikuttaa tässä, kun pyrkimys kaikessa muussa hänen toiminnassaan
kallistui järjen ja harkinnan kannalle. Ja olihan hänen aikeensa täysin
rehellinen, sen syyt kyllin kelpaavat.

Niin, lainan hän kyllä uskaltaisi ottaa, jos vain saisi sellaisen. Se
ei tuntunut niinkään pelottavalta. Mutta ettei ollut ketään muuta kuin
tuomari Keihäs, jonka puoleen olisi saattanut kääntyä siinä asiassa, se
se pani epäröimään ja peräytymään viikko viikolta.

Oli tietysti paikkakunnalla montakin yhtä varakasta kuin tuomari,
ehkäpä varakkaampiakin. Mutta niiltä tiesi saavansa varman epuun, aivan
varman epuun jokaiselta. Kun oli nainen. Eikä ollut takaajia.

Tuomari Keihäs sitävastoin...

Sinä päivänä, jona Lyyli viimeinkin pakoittautui astumaan ratkaisevan
askeleen, istui hän tuntikausia turtuneena pöytänsä ääressä pyöritellen
paperipalasta sormissansa. Marraskuun lumiräntä löi akkunoihin, valuen
ruudulta ruudulle, ja tuuli pieksi armotonna puiden jäätyneitä,
alastomia oksia.

... Kas — eikö juuri sellaista ollut hänen sydämessäänkin! Eikö
sielläkin tuuli ja räntä tulvehtineet joka soppeen...

Mitä tahansa! Pääasia oli, että sai tuudittautuneeksi siihen uskoon,
ettei tuomari Keihäälle ollut _se_ enää minkään arvoista, mikä kerran
valoisana oli vallinnut heidän välillään. Ja olisiko ollutkaan! Hänhän
oli jo naimisissa, oli puoliso ja isä. Synti hautoakin sellaista
luuloa—!

Mutta vaikka hän jo ivasikin itseänsä herjaten sieluansa
kuulumattomasta itserakkaudesta ja suurinta harhaa huokuvista
laskelmista, ei se sittenkään tahtonut auttaa. Kaikkien noiden
vastasyiden harjanteilla, niinkuin lastu laineilla, keinui pieni,
häipymätön tunne — tunne vain. Mutta se oli niin merkillisesti
tietävinään...

Ja sehän se sitten painoi tälle hänen aikomukselleen jonkinlaisen
nöyrtymisen leiman — herra ties, etteipä vielä tungettelemisenkin...

Ei, ei hän tungetellut. Itse hän oli heidän välinsä katkaissut. Pulaan
joutuneena, avun tarpeessa, kääntyi hän vain tuttavan puoleen, jonka
otaksui auttavan. Siinä se oli. Niin selvänä ja mutkatonna. Auttakoon
toinen sitten tai kieltäytyköön, se oli hänen asiansa.

Mutta astuessaan tuomarilan kynnyksen yli tunsi hän selvemmin kuin
koskaan, kuinka ylivoimaista hän itseltään vaati. Kuitenkin oli juuri
nyt säilytettävä kylmä tyyneys ja käytävä suoraan asiaan — päästäkseen
poistumaan niin pian kuin mahdollista.

Ihme, ettei Paavo Keihäs hämmästynyt hänen esitystään. Hän näytti vain
muuttuvan miettiväksi ja väänteli pitkiä viiksiään, kuten muinoin
kiihtyessään jostakin. Mutta samassa hän jo lupasikin, aivan ensi
sanoikseen. Miksei, kävihän se kylläkin päinsä...

... Niin, sinulle, saatuasi vaimosi mukana lähemmä satatuhatta...
ajatteli Lyyli, samalla tuntien sanomattoman vapauttavan tunteen
hyväilevän ahdistettua rintaansa ja ikäänkuin usvana haihtuvan kaiken
sen vaikeuden, jota pitkät ajat oli kantanut harteillaan, jota oli
vetänyt perässään ja jonka seassa oli kahlannut, niinkuin kylmässä
syyshyyhmässä, uupumukseen asti...

— Olisi sentään hupaista kuulla, miksi juuri sinä haluat ottaa tämän
huolen hartioillesi. Ei esimerkiksi isäsi, jota asia lähinnä koskee.

Se kysymys sai Lyylin aivan jähmettymään. Hän ei voinut olla
katsahtamatta tuomariin, vaikka tunsikin katseensa värjyvän
avuttomuutta.

— Siksi että... siksi että minulta vaadittiin jotakin muuta, jota olisi
aivan mahdoton toteuttaa...

— Hm... eihän se vain liene sama vaatimus, jonka aikoinaan kerroit
tehdyn Lainalle?

— Ah —! pääsi Lyyliltä tukahtuneesti, ja veri syöksähti hänen
kasvoilleen. Tuntui mahdottomalta vastata siihen kysymykseen, kun Paavo
Keihäs sen teki.

Tuomari tajusi sen kohta itsekin. Hän pureksi hetken kynsiänsä,
hämillään, kuten näytti, tai pahoillaan siitä, että oli tehnyt
tungettelevaisuudelta tuntuvan kysymyksen. Ja äänettömyys, niin
nopeasti kuin hän lopettikin sen, ehti tuntua kovin kiusalliselta.

— Olen iloinen voidessani auttaa sinua. Isäsi asiat, olen kuullut,
ovatkin huonolla kannalla nykyään.

— Kuten ainakin.

Lyyli tunsi rohkaistuvansa jälleen.

— Ota vain huomioon auttamaan lupautuessasi, että minulla ei ole
juuri takaajia, kylliksi äveriäitä ainakaan. Veikko siitä ei
kieltäydy, ehkei enokaan. Sinä muistat: Albert eno. Henkivakuutukseni
viidelletuhannelle —

— Niistä ennätämme pitää huolen, keskeytti tuomari.

— Ei, ei. Kaikesta täytyy nyt selviytyä. Muuten en saa vähääkään
rauhaa. Kaiketi sinusta on hyvin uskallettua, että nainen, jolla
itsellään on tuskin muuta kuin kaksi tyhjää kättä, suunnittelee
useampiin tuhansiin nousevaa lainaa. Usko, ettei se suinkaan tunnu
leikinteolta. Ellei minun kävisi niin sääli äitiä, joka kärsii
isän toimettoman ja tuhlaavan elämän takia, peläten pakkolähtöä
Hietapoukamasta enemmän kuin kuolemaa, niin en suinkaan olisi voinut
pakoittautua tähän tekoon. En koskaan isän tähden.

— Et sinä juuri armahda meitä miehiä, läheisimpiäsikään...

Huomautus teki jälleen kiusallisen vaikutuksen Lyyliin, mutta hän
taisteli sen ylitse ja jatkoi selvitystään:

— Voidakseni hiukankaan ajatella velkani maksamista täytyy
minun tästäpuoleen ottaa isännyys vaikkapa omin luvin käsiini
Hietapoukamalla. Vakuutan, että se pienuudestaan huolimatta on hyvä ja
tuottava tila, kun sen maa- ynnä muu talous vain oikein järjestetään ja
tarmolla hoidetaan.

Tuomari nyökkäsi. Ja Lyyli luki hänen katseestaan mielenkiintoa, ehkäpä
myötätuntoakin suunnitelmaansa kohtaan. Yhtäkkiä nousi hän eloisasti
tuoliltaan ja astui pariin kertaan lattian poikki viiksiään väännellen.

— Tekisin sinulle ehdotuksen, virkkoi hän sitten toverillisesti,
seisahtuen Lyylin eteen. — Osta Hietapoukama vanhuksiltasi. Siten
pääset yhdellä iskulla aseman omavaltaiseksi herraksi, täydelleen. Ja —
ja tädin ei tarvitse pelätä, että hänet saatettaisiin hautaan jostakin
muusta paikasta kuin juuri syntymäkodistansa.

— Mutta rahat, rahat! huudahti Lyyli kiihkeästi.

— Juuri ne, jotka nyt suorastaan lahjoittaisit isällesi, äitisi tähden.
Kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä: voimmehan lisätä summaa muutamalla
tuhannella.

Lyyli hypähti seisaalleen, ja hänen silmänsä säteilivät pohjatonta
riemua.

— Kuinka voinkaan kylliksi kiittää sinua! Itse en olisi tuota
keksinyt...

Ei kannattanut kiittää, tuomarin mielestä. Olihan se vain neuvo —
_ystävän_ neuvo kylläkin — ja kenties Lyylin isä-ukko ei suostukaan
kaupantekoon. Eikö hänellä ollut toisinaan omituisia päähänpistoja,
järkkymättömiä —?

Oli kyllä. Mutta hänen täytyi, _nyt_, innostui Lyyli.

— Kuitenkin, kun ajattelen, käyvät minun takausmahdollisuuteni yhäkin
mitättömämmiksi velkasumman kohottua...

Tuomari naurahti.

— Päinvastoin, tässä tapauksessa. Paremmilla takuilla kai voipi lainata
talonomistajalle kuin — kuin pankkineitoselle, jolla on ehkä sadan
markan palkka kuukaudessa.

Lyylin täytyi itsensäkin naurahtaa. Niin kai se oli. Näin loistavaa
pelastusta ei hän vielä hetki sitten olisi voinut uneksiakaan. Elämä
tuntui juuri nyt tehneen kokokäänteen...

— Sinä siis tahdot ja uskallat antaa niin suuren lainan niin pienillä
takuilla — köyhälle tytölle?

Hän oli todellakin niin uskalias. Ja sitten — sitten oli vielä eräs
seikka, joka tuki hänen uskallustaan...

— Vai niinkö? Ehkä löysit vielä uuden takaajankin velallisellesi?

— Ja entisiä paremman, luullakseni.

— Todellakin! — Lyylin nauru helähti hopeanheleänä, taas kerran
aikojen takaa. — Näyttää melkein siltä, kuin olisin mielestäsi varmin
lainanottaja koko paikkakunnalla!

Tuomarin katse viivähti hänen hymyilevillä kasvoillaan. Näytti melkein
siltä, kuin valoisan hetken muisto olisi varastautunut hänen mieleensä
menneiltä ajoilta. Mutta äänessä ilmeni vain toverillisuuden sävy hänen
virkkaessaan:

— Aikaa myöten, aikaa myöten. Näes, kaupunki kasvaa juuri
Hietapoukamalle päin. Hietapoukama, luulen, tulee kerran ostettavaksi
kaupungin omaksi. Ehkäpä sen osto on välttämätön jo läheisessäkin
tulevaisuudessa, aseman suhteen — ken tietää. Tämä on nyt toistaiseksi
vain minun oma ajatukseni, mutta kun se on todenmukainen, täysin
todenmukainen, voin sen kernaasti sinulle ilmeistäkin.

Astuessaan hetkistä myöhemmin alas tuomarilan portaita tunsi Lyyli
rajuilman vaimenneen. Senkin, pahan painajaisen, oli täytynyt
hellittää. Lumikentät kaupungin reunalla, niin märkiä ja sohjoisia kuin
ne olivatkin, loistivat hänen silmissään helmikuun hankien lailla.

Ja kevyt, hiljainen onnen ja ylpeyden tunne nousi kattaen hänen
sydämensä, aivankuin valkea lumi siinä kattoi maan.

Hänen askelillaan oli kiire... niin kiire... Kotiin.




RUNOILIJA


Koko hänen olemuksensa — rouva Heinon nimittäin — teki miellyttävän
ja aran arvokkaan vaikutuksen. Kuitenkin häntä niin vähän huomattiin
siinä piirissä, joka useasti kokoontui hänen kotiinsa, miehensä —
arvostelijan ja sanomalehtimiehen — suositun seuran puoleensavetämänä.

Useimmilla noista tavallisista vieraista oli hänelle varsin vähän
sanomista. Hän sai pitkät hetket toimiella pöydässä äänettömässä
tarjoilutyössään, muistamatta juuri omaa suutansa, tai istua
käsitöineen syrjässä, ilman että kukaan kääntyi hänen puoleensa
puhutteluineen.

Ja hänellä itsellään taas oli vielä vähemmän sanomista yhdellekään
heistä...

Anja Viita — jota nimitettiin »Liinaharjaksi» hänen vaalean tukkansa
vuoksi — huomasi sen heti ensi käynnillään. Ja seuraavalla kerralla oli
hän jo varma siitä, ettei tässä talossa ollut kaikki aivan niinkuin
piti...

Hän koetti lähestyä hiljaista, umpimielistä rouvaa. Ensin vain pelkästä
kohteliaisuudesta — sillä hän oli eri maata kuin useat muut — sittemmin
syvemmistäkin syistä. Mutta se oli vaikeaa, melkeinpä ylivoimaista.
Vasta sitten, kun hän avoimella herttaisuudellaan oli voittanut pikku
Leilan suosion, lämpeni äitikin hiukan hänelle.

Sinä iltana oli teatterissa ensi-ilta, ja koko seurapiirin piti yhdessä
mennä sinne. Esitettävä kappale oli kotimainen uutuus, jota salatulla
uteliaisuudella riennettiin katsomaan.

— Oletteko kuulleet, että se on ankara moraalikappale — pyh! huudahti
Liisa Orvokki, jonka oma, äskettäin esitetty kappale oli mennyt
»penkin alle» arvostelija Heinon kiittävistä ennakkoarvosteluistakin
huolimatta. Se oli »elänyt» vain pari kolme iltaa ja näytelty
arveluttavan harvalukuiselle yleisölle.

— Tietysti moraalikappale! Tarvitaanko siihen kuulemista tai näkemistä:
tekijän nimihän siitä jo on takeena! tivahti Heino kynäänsä teroittaen.
— Mutta kyllä sille nyt jonkinmoinen kiirastuli valmistetaan...

Hän sai kiitollisen katseen Liisa Orvokilta.

Rouva Heino hymähti itsekseen. Tuo puheensävy oli niin tuttua
ennestään... Hän silmäsi kelloa väsyneesti: saisivat siitä jo kernaasti
lähteäkin...

— Mutta tehän ette ole vielä pukeutunutkaan, huomautti Anja Viita. —
Kohta tulee kiire.

— Ei, minähän en ole aikonut lähteäkään, vastasi rouva Heino hiljaa,
katsahtamatta kysyjään.

— Ettekö! tuli pettyneesti.

— Näettekös... nauroi Heino, vieraan äänensävyn satuttamana, — hänellä
on laiminlyötyjä töitä, joita ei käy jättäminen tätä iltaa etemmäksi.
Ja sitten... no niin, suoraan sanoen on hän vain ikävänä painolastina
meidän hilpeässä seurassamme... Ihminen, joka ei koskaan innostu!

— Kiitän... virkahti rouva tyynesti, toisten sille vain naurahtaessa.

»Liinaharja» seisoi mykkänä hämmästyksestä, ja hänen kasvoilleen nousi
voimakas harmin kajo.

       *       *       *       *       *

Tuntia myöhemmin, kun rouva Heino luuli heidän kaikkien jo istuvan
teatterin aitiossa, soi ovikello, ja Anja Viita pyörähti sisään.

— Mutta neiti! Nythän te myöhästytte kerrassaan.

— Ei, katsokaas. Minä en viitsinytkään mennä. Ja kun tiesin teidän
jääneen yksin, tulin katsomaan häiritsenkö, jos... jos jäisin tänne
hetkiseksi...

Olihan tuo ystävällisyys ennenkuulumatonta — mutta sittenkin... rouva
Heino tunsi kyllä tulevansa toimeen ilman sitäkin. Hän oli niin
tottunut pitkiin, yksinäisiin iltoihinsa ja — unhoitukseen.

— Teillä ei ole täällä suinkaan mitään hauskaa... sanoi hän melkein
epäkohteliaasti, välttäen Anjan katsetta.

Tämä epäröi hetken.

— Jos ette salli... niin...

Hän laski jo kätensä oven kahvalle.

— Ei, ei! Te olette kovin ystävällinen!

Rouva Heino otti häntä käsipuolesta taluttaen peremmälle ja avasi hänen
päällysnuttunsa napit. Siinä silmänräpäyksessä oli hän muuttunut, jokin
jäykkä ja vierova putosi pois, ja hän seisoi uutena ihmisenä ihastuvan
vieraansa edessä.

— Tiedättekö... minä panen teidät vielä työhönkin täällä! sanoi hän
avomielisesti hymyillen.

— Oikeinko totta! Siinä teette minulle suuren hyvän työn. Tuntuukin
siltä, kuin sitten kotoa lähdön en olisi pannut kortta ristiin missään
hyödyllisessä.

— Saatte liimata ikkunapaperia... Ei, ei, älkää pelätkö, ikkunat ovat
pihanpuolella, mieheni työhuoneessa. Hän on kovin arka vedolle ja
vaatii sisäikkunat näin aikaisin paikoilleen.

— Ja sen työn tähden teidän sitten piti jäämän kotiin! Meidän muiden
mennessä huvittelemaan!

— _Siinähän_ te olette... naurahti rouva Heino. — Minä... minä olen
arka velvollisuuksistani...

— Jota teidän miehenne taas ei ole ensinkään, luulen.

Rouva Heinon katse painui alas. Vieraan rohkea puhe oli nostattanut
helakan punan hänen poskillensa.

       *       *       *       *       *

Kun työhuoneen ikkunat olivat huolellisesti tilkityt ja paperoidut
— Anjan tullessa ne olivatkin vain sitä vailla — ja pikku Leila
huoliteltu nukkumaan, istuivat molemmat nuoret naiset teepöydän ääreen,
ojensivat sen ylitse kätensä toisillensa ja kiittivät onnea, joka oli
opastanut heille tien toistensa sydämiin.

— Minä näin heti paikalla, ettei tässä talossa asiat olleet oikein...
Sellainen armeija keveitä suunpieksäjöitä miehesi ympärillä... Mutta
sinua itseäsi ei huomata edes oman kattosi alla! Miten voit kestää
sellaista, Toini?

— En tiedä, virkahti Toini väsyneesti. — Enkä minä mahda enää kauan
kestääkään...

— Mutta tähän asti... mitenkä tähänkään asti?

Toini Heino katsoi avoimesti pöydän yli suurilla, mustilla silmillään,
joissa kimmelsi vuosikausien kertyneet surut.

— Pikku Leilan avulla, sanoi hän sitten. — Hän ei ole ainoastaan
lapseni, vaan ystäväni, uskottunikin... Jos sinä tietäisit mikä
ihmeellinen vaisto hänellä on ihmisten suhteen! Niin, ilman _hänen_
suosiotaan olisit sinäkin jäänyt vieraaksi minulle, ole varma siitä...
Hänellä on voittamaton vastenmielisyys kaikkia noita kohtaan — Toini
teki torjuvan liikkeen kädellään — varsinkaan Liisa Orvokkia hän ei voi
sietää.

— Ajatteles, mikä ymmärrys lapsella! huudahti Anja Viita ihmetellen. —
Ei nyt uskoisi...

— Ei, ei uskoisi. Mutta tiedätkö, on minulla vielä toinenkin
ylläpitäjä, lohduttaja...

Hänen äänensä värähti tuntuvasti, ja hän nousi muuta sanomatta, meni
kaapille ja otti sieltä esiin pari kolme pientä paperivihkoa, jotka hän
asetti Anjan eteen pöydälle.

— Ilmaisen sinulle nyt sitten kaikki kerrassaan.

— Runoja, Toini! Sinunko kirjoittamiasi?

— Minun.

Kului pitkä, hiljainen hetki, jonka kuluessa toinen luki, yhä vain
luki, ja toinen istui odotellen, pää käsien varassa.

Kun heidän katseensa toisinaan yhtyivät, oli kumpaisenkin silmissä
kyynelten kiiltoa.

— Sinä olet vuodattanut petetyn, raskautetun sydämesi näihin säkeisiin,
virkahti Anja.

Ja taas hetken kuluttua:

— Nämä ovat todellisia helmiä, mikäli minä ymmärrän.

— Mitä lienevät... Mieheni nauraa niille...

— Usko tai et, ovat nämä koko joukon edellä Liisa Orvokin runoista,
joita miehesi arvostelijana on niin suuresti ylistänyt.

— Edellä... Älä toki. Mieheni luki erään näistä Liisalle, ja he
nauroivat yhdessä.

Anja Viita hypähti kiivaasti pystyyn.

— Nauroivat —! Yhdessä —!

Hän astui Toinin luokse, kiersi kätensä hellivästi hänen ympärillensä
ja sanoi:

— Suostutko?

— Mihin sitten?

— Julkaisemaan nämä. Sittenpähän nähdään kuka viimeiseksi nauraa!

Toini peräytyi kauhistuneena.

— Mitä sinä ajatteletkaan, Anja! Jo minua on kylliksi ivattu niiden
tähden — näinkin. Vai vielä julkaisemaan... Ja luuletko sitten, että
kustantaja olisi niin vain saatavissa?

— Kyllä luulen. Ja minun arvosteluuni et sitäpaitsi tarvitse
luottaakaan. Salli minun lähettää nämä enolleni, tohtori Aulalle, hänen
tiedän omaavan pätevän ja puolueettoman arvostelukyvyn.

— Sinä olet hyvä, niin ansaitsemattoman hyvä. Mutta minä en uskalla...
en voi! intti Toini vapisevin huulin.

Ystävä huomasi hänen silmiinsä syttyneen oudon palon. Siinä vanha,
haudattu toive rynnisti masentavan ikeensä alta. Eikä hän hellittänyt.

— Mikset uskaltaisi? Ainakin salanimellä. Olen niin innostunut tähän
asiaan, kuin se olisi omani. Mitä — suostuthan? Sinun täytyy!

Rouva Heino naurahti surumielisesti ystävänsä palavalle innolle. Oli jo
aikoja siitä, kun hän itse saattoi innostua noin lämpimästi.

— Ei, katsos, ei siitä tulisi kuitenkaan mitään. Saisin häpeätä...

— Onko miehesi lukenut nämä vihot lävitse, tarkoitan, tunteeko hän
kaikki runosi?

— Ei. Ainoastaan muutamia. Sinä olet ensimäinen, joka olet lukenut ne
kannesta kanteen.

— Mutta en viimeinen! Ah, Toini, kuinka me vedämmekään heitä kaikkia
nenästä!

Pitkän miettimisen ja epäröimisen jälkeen Toini viimeinkin suostui.
Mutta vain sillä ehdolla, että Anja ottaa kaiken huostaansa, niin ettei
tässä talossa edes aavistetakaan minkään tavattoman olevan tekeillä.

       *       *       *       *       *

— Jaha. Me olemme jälleen saaneet uuden runosepän, joka heti kaikkialla
on otettu vastaan mitä suosiollisimmin, pakisi Heino muutamana iltana
ennen joulua vanhan, vakituisen seurapiirin ollessa koolla hänen
kotonaan.

— Onko kukaan teistä ehtinyt tutustua hänen teokseensa?

Toiset olivat, toiset eivät, mutta kaikki he halusivat vanhaan,
totuttuun tapaansa, nyt kuten aina ennenkin, kuulla Heinon kaikkivoivan
arvostelun, ennenkuin lausuivat oman mielipiteensä. Sitä kävi sitten,
jos niikseen tuli, helposti muuttaminenkin...

— Minä odotan äärimmäisellä jännityksellä teidän tuomiotanne! huudahti
»Liinaharja» siirrellen maltittomana tuoliaan.

— Todellakin! Olen aina luullut, ettei minun sanoillani — sen pahempi —
ole suurtakaan tunnustusta teillä päin...

»Liinaharja» kätki visusti veitikan, joka pyrki esiin hänen silmistään,
hymystään ja koko olennostaan, ja sanoi ylimalkaisesti:

— Noo, olettehan te tunnettu ja yleisesti tunnustettukin arvostelija —
milloin nimittäin seisotte puolueettomalla pohjalla. Antakaa nyt tulla
sukkelaan!

— Tjaah. Minun täytyy yhtyä edelläkäyneisiin arvosteluihin ja sanoa,
että teos on aivan erinomainen näin tekijänsä ensimäiseksi. Siinä on
runsaasti välitöntä tunnetta, raikasta kuin metsän tuoksu — ja sitten,
sitten aivan harvinaista muoto valmiutta. On siinä.

Anja Viita purskahti heläjävään nauruun. Hän ei jaksanut sillä hetkellä
pidättäytyä. Toinin hän näki kääntävän päätään syrjään ja huultaan
purren taistelevan läikehtivien tunteittensa kanssa.

Mutta siinä samassa oli hän vakava jälleen.

— Kas niin, sitähän minä jo sanoin! Kuuletko, Toini, — miehesi on samaa
mieltä kuin minäkin Enni Rannan runojen suhteen.

— Niin kuuluu... virkahti Toini välinpitämättömästi. Eikä yksikään
joukosta keksinyt syytä Anjan nauruun, enemmän kuin siihen valoisaan
silmäykseenkään, jonka rouva Heino loi ylös työstään.

— Onko Toinikin jo ehtinyt lukemaan ja arvostelemaan? tiedusti Liisa
Orvokki kummeksien.

Heino hymähti lyhyeen.

Arvostelemaan... Hänen vaimonsa ei juuri, herra paratkoon, pystynyt
sellaiseen... Hän oli vain kade jokaiselle uudelle tulokkaalle
kirjallisella vainiolla, uneksittuaan kerran omien tyhmien
sepustustensa ansaitsevan julkisuuden kunnian, siinä se.

— Että te ilkiätte! tivahti Anja Viita kiivaasti, ja hänen kasvoilleen
nousi ankaran vihan ilme. — Haluaisinpa tällä hetkellä lausua teille
musertavan totuuden sanan! Aavistamattoman.

— Olkaa hyvä. Koetan aina olla teidän nöyrin palvelijanne....

Anjan katse riippui hartaasti anoen Toini Heinon kasvoilla.

Mutta Toini pudisti päätänsä.

— Jätä totuus silleen — ehdottomasti, sanoi hän päättävästi. — Totuuden
paikka on toisessa talossa...

— Soisin, että sinunkin... murahti Heino.

Anja huokasi syvään, pettyneestä Hän oli odottanut niin paljon tästä
hetkestä ja nauttinut jo edeltäpäin siitä tyydytyksestä, minkä se hänen
kapinoivalle mielellensä tuottaisi. Sen sijaan luistikin nyt kaikki
käsistä...

Jäätyään kahdenkesken Toinin kanssa purki hän katkeraa mieliharmiaan:

— Sinua hupsua... ponnetonta... Kärsiä huutavinta vääryyttä
ääntä päästämättä ja heittää käsistään tilaisuus, jolloin voisi
perinpohjaisesti kostaa... ja nolata... nolata niin, että kelpaisi!

— Vastaisuudessa se käy vieläkin perinpohjaisemmin — saathan nähdä.
Olen aikonut antaa sen hänelle joululahjaksi.

       *       *       *       *       *

Jouluaattoiltana, hämärän hiljaa hiipiessä ikkunasta sisään, kuuli Anja
Viita kevyen koputuksen ovellaan ja noustuaan avaamaan sai hän ensin
pikku Leilan, sitten hänen äitinsäkin avautuvaan syliinsä.

— Me tulimme sanomaan jäähyväisiä...

— Jäähyväisiä!

Toini Heinon silmät kyyneltyivät, ja hän painoi hetkiseksi kasvonsa
ystävän rintaa vasten.

— En jaksa enää... kuiskasi hän sitten tukahtuneesti. — Uskothan, etten
jaksa enää...

Anja Viita seisoi kivettyneenä hänen edessään — selvillä kaikesta.

— Mutta et suinkaan sinä nyt — jouluiltana —?

— Juuri nyt... junan lähtiessä puolen tunnin päästä. Ehkä sinä tahdot
seurata meitä asemalle. Kellään muulla ei tästä ole aavistustakaan.

Tämä tuli yhtäkkiä. Ja Anjasta, joka päivä päivältä oli yhä lujemmin
kiintynyt omituiseen ystäväänsä, tuntui se äärettömän raskaalta.

— Kuinka sinä näin äkkiä? Valmistamatta...

— Rakas, olenhan siihen valmistunut jo kymmenen vuoden kuluessa...

— Mutta sinun »joululahjasi» — vai joko annoit sen?

— En. Minulla on ilo lähteä hänen luotaan hyvästittä. Ehkä sinä
käyt siellä jättämässä minun »joululahjani». Olisin siitä suuresti
kiitollinen.

— Toini! Ja sinä _maltat_ olla näkemättä miltä hänen kasvonsa sillä
hetkellä näyttävät!

— Se on minulle todellakin yhdentekevää... vastasi hän väsyneesti.
— Kuulenhan sen sitten sinulta. Mutta sinulle, Anja, olen velkaa
kokonaisen ihmiselämän! Sinä se tulit, kun kaikki oli pimeimmillään...
sinä sytytit sammuneen toiveen, sinä johdatit minut jälleen elämään,
iloon — ja arvaamattomiin onnen saavutuksiin! Voinko koskaan kyllin
kiittää sinua!

Hän purskahti rajuun, hillittömään itkuun, joka ei ollut enää surun
eikä ahdistuksen aiheuttamaa, vaan — vapautuksen ilon.

— Hyvästi, Anja, hyvästi! Ensi kerran tapaamme minun _omassa
kodissani_, pikku Leilan ja minun... Siinä kodissa tulee asumaan
hiljainen työnteon onni ja viihtymys. Sieltä »Enni Ranta» lähettää
vaatimattomat sävelensä maailmalle... Anja, sinä olet aina tervetullut
vieras meidän luoksemme!

Vielä vaununsillalta hän kuiskasi kiinnityönnetyn portin yli
kumartuneena:

— Et usko miltä tuntuu vapauden onni... ja tulevaisuus, joka on antanut
lupauksensa! Onnellista, onnellista joulua kaikille!

       *       *       *       *       *

Jouluaamuna pudotti Anja Viita postilaatikkoon kirjeen, jossa oli vain
pari riviä:

Lähtösi oli miehellesi vain mieleinen yllätys, — vasta sitten, kun hän
sai »joululahjasi», muuttui se hänelle musertavaksi tappioksi. Verraton
ystävä! Sinä tiesit miten kostit... sinä osasit satuttaa arimpaan...
Sinä todellakin _tunsit_ hänet!




KISSAT


Jo siihen aikaan, kun Osakeyhtiö Kissa virta rakennutti Kissavirran
suulle sahan ja alkoi ostella ympäristön tiloja, heräsi levoton
aavistus lähiseudun pientilallisten keskuudessa. Ja sitä myöten,
kun aika kului ja tapaukset seurauksineen selvenivät, vakiintui tuo
aavistus katkeran pelon kaartamaksi totuudeksi.

Harva enää tunsi omistusoikeuden turvallisuutta.

Ken vain oli joutunut tukkiyhtiön kanssa rettelöihin, tunsi olevansa
aivankuin sen jaloissa, mielivalloissa...

Niinkuin oli käynyt Kylä-Peltolankin. Ei ikinä sanonut mies kapteeni
Mannebergin käsiin kontuaan luovuttavansa — ei niin ikinä. Mutta
kun naapurit, Pöyry ja Metsä-Peltola, möivät yhtiölle maansa, tuli
sama kohtalo pakkona Peltolankin osaksi, sillä hänen metsä- ja
viljelyspalstansa oli nyt kokonaan kapteeni Mannebergin omistaman maan
saartama.

— Ei meillä ole elukoita, emmekä me tarvitse raja-aitoja, sanoi
kapteeni jyrkästi. — Mutta sinä, jolla niitä on, saat pitää huolen
siitä, että karjasi kestää omalla maallasi.

Se kävi ajanmittaan Peltolalle mahdottomaksi, ja eräänä kevätpäivänä
hykerteli kapteeni Manneberg ilkkuen käsiänsä: hän oli saanut
Kylä-Peltolankin, vieläpä hyvällä hinnalla, huostaansa.

Monen muun talon kävi samalla tavalla. Kysymys oli vain siitä, kuka
ensin, kuka sitten ... Kansa nimitti yhtiön johtomiehiä Kissoiksi — ja
»Kissojen» kynsistä oli vaikea pelastua.

Kylä-Peltolan jälkeen näytti tulevan Hietalan vuoro.

       *       *       *       *       *

Hietalan pihaportin pielessä kasvava komea kuusi nosti siron latvansa
kuin taisteluhaluisen keihään korkeutta kohti. Ikäänkuin säälien
se näytti hymyilevän vinttikaivon miekkapuulle, jonka huippu ei
kohonnut puoliväliinkään kuusen korkeutta, vaikka se joka kerta, kun
vedennostajan kädestä pääsi, kimmahutti tulisella kiireellä nokkansa
ilmaan.

Sen kuusen oli Hietalan isäntä itse poikasena istuttanut, ja kilvan
olivat kumpikin kasvaneet. Puu tavoitteli kirkontornin korkeutta,
isännän hiukset lumen valkeutta.

Kerrottiin isännän istuttaman puun toisinaan salaperäisesti humisevan,
humisevan, vaikka ei tuulen henkäystäkään tuntunut, ja silloin
tiedettiin aina jonkun vahingon tai ikävyyden taloa kohtaavan...

Ei kukaan talonväestä ollut niin herkkä tuota ennustavaa huminaa
kuulemaan ja kuuntelemaan kuin Hilja — eikä sen todenperäisyydelle muut
niin huomaavaisia ja hienotunteisiakaan olleet. Jo lapsena oli tuo
tarina hänen mieleensä painunut. Silloin oli hän kuvitellut talon hyvän
haltijan asuvan kuusen vihreiden oksien suojassa — melkeinpä eli se
tunne hänessä vielä nytkin...

Kuluvan syksyn sumuisina, puolihämärinä päivinä ja pilkkopimeinä
iltoina oli hän jälleen kuullut ennustavan äänen. Mutta voimakkaampana
kuin koskaan ennen. Ja hän tiesikin mitä se merkitsi: »Kissojen» tuloa
se ennusti... niiden kynsistä varoitteli...

Isä oli uhannut myydä talonsa yhtiölle. Hänen mielestään Mannebergin
epämieluinen naapuruus oli tuonut jo tarpeeksi ikävyyksiä — eikä niistä
olleet muutkaan pelastuneet kuin sen yhden ainoan tien kautta. Hiljan
kiihkeitä, epääviä pyyntöjä ei hän ottanut kuullakseenkaan.

Eräänä sumuisena syyspäivänä liekehti levottomuus kuin loimuava
takkavalkea Hiljan rinnassa. Hän oli nähnyt Mannebergin kaksivaljakon
kylätiellä ja pelkäsi joka hetki sen ilmestyvän kotiportillekin.

Hämärtäessä saapui isä työmaalta, pyyhki huolellisesti kirveensä terän
uunin loukossa riippuvaan riepuun ja asetti sen sitten tuvan oven
päälle kirveshäkkiin.

— Huhhuh sitä kosteutta... urahti hän nyreästi, viskaten harmaan,
syksyisten härmähelmien kostuttaman huopahattunsa huolettomasti penkin
nurkkaan ja istahti illalliselle.

— Viimeisiä syystöitäpä tässä tehtäneen...

Hiljan sydän löi rauhattomasti.

— Peloittaa kuulla puhuttavankaan siitä asiasta, virkkoi hän kolkosti.
— Mitä sitten, jos todellakin niin tapahtuisi...

— Vieläkö sinä sitä sitten epäilet?

— Vielä viimeiseen asti. Ponnistaisin minä vaikka yli voimien!

Pistäessään suuren, kulmikkaan leipäpalasen suuhunsa nauroi isä
katkerasti.

— Se on hyvin sinun näköistäsi... Niin kai tekisi moni muukin, joka ei
älyäisi ajatella eilistään etemmäksi. Olisi edes Juho pysynyt kotona,
isänsä apuna, niin olisi tässä paremmin voitu puoliamme pitää. Mutta
siellä sekin pysyy minne meni — joutava.

Hiljan kasvot kirkastuivat hetkiseksi.

— Isä! Luovutko aiheestasi, jos Juho lupaa tulla takaisin?

Isän ainoa vastaus oli karkea kirous.

Hiljan katse painui masentuneena alas. Noustuaan jälleen kiintyi se
äitiin kuin apua anoen. Mutta äiti söi levollisena, ääneti. Hänelle
oli aina ollutkin ihmeen helppoa taipua isän tahdon mukaan, olipa
sitten kysymyksessä oleva asia vaikka hyvinkin vastenmielinen hänelle
itselleen... Ei tytär häneltä nytkään apua odottanut. Yksi ainoa yhtyvä
sana äidin huulilta olisi vain tuntunut lievittävän voiteen pisaralta
hänen epätoivonsa kirveltävässä haavassa.

— Niin... isähän sen asian paraiten ymmärtää.

Se oli äidin amen.

— Joko se nyt sitten on aivan päätetty asia — isä?

— Jo. Näinä päivinä käyn kapteenin puheilla.

Hilja karkasi ovesta ulos.

Ulkona oli hämärä muuttunut pimeydeksi, ja pimeyden läpi vihmoivat
usvan inhat vyyhdet. Ne kietoutuivat kuin hämähäkinverkot Hiljan
kasvoihin hänen painunein mielin astuessaan pitkin märkää rinnepolkua,
joka alastoman koivikon läpi vei alas kylän sivutse juoksevalle
vähävetiselle joelle. Joen poukamassa seisoi matala, mustaotsainen
paja. Sen avoimesta ovesta juoksi leveä valojuova harmaankeltaiselle
nurmikolle, ja taonnan kirkasääninen kalke kajahti tutunomaisesti
ympäristössä.

— Hyvää iltaa!

— Ka, iltaa!

Suuri vasara, joka ahkerin lyönnein oli noussut ja iskenyt, vaipui
alasimelle, ja alasimen terässävelet sammuivat hiljaa jäähtyvän raudan
kanssa.

— Nyt se on päätetty asia... sanoi Hilja matalalla äänellä nojaten
kyynäspäänsä palkeen silkinsileän käsitangon varaan, joka painui
vitkaan alaspäin pannen hiilet hiljaisella ritinällä ahjossa hehkumaan.

Nuoren sepän otsa rypistyi, katse tuimeni, ja ajatuksissaan hän nosti
vasaran olkansa tasalle. Kun se jälleen putosi alasimelle, vavahti
pajan maapermanto, ja orren hiiltyneestä hirrestä karahti kevyt karsta
punaiseen ahjoon.

— Sitä jo odotinkin.

— Yksi pelastuksen oljenkorsi on ehkä vielä olemassa.

— Mikä sitten?

— Se, että tulet takaisin kotiin ja pysyt siellä.

— Takaisin kotiin... kertasi seppä, ja hänen otsansa rypistyi
uudelleen. — Olisikohan tuosta mitään apua...

— Koeta, Juho, koeta! rukoili Hilja. — Tiedän kyllä kuinka tämä paja
sinua kiehtoo, varsinkin sen jälkeen, kun uhkamielin kotoa läksit,
mutta koeta sittenkin, koeta!

— Ja nytkö luulisit meidän paremmin sopeutuvan isän kanssa?

— En tiedä. Tokko juuri paremminkaan... Mutta ajattele kotia, äitiä —
ajattele toki minuakin!

— Hm...

Juhon huulille nousi hyväntahtoinen hymy, leuka painui vasaranvarren
varaan, ja silmiin syttyi syvämietteinen ilme.

_Myönny_... _Myönny_... _Sinun täytyy_... täytyy! kertasi Hilja
ajatuksissaan. Näkymättömien teiden kautta tahtoi hän siirtää oman
halunsa voimakkaan toisinnon veljensä myötätuntoiseen sieluun.

— _Sinun täytyy — täytyy!_

Juhon katse oli kiintynyt suureen tahkoon, joka seisoi jykevällä
telineellänsä ovensuun nurkassa. Sen harmaan, täyteläisen kyljen alle
oli ruostuneilla rautavitjoilla kytketty yhdestä puusta koverrettu
kaukalo, jonka pohjassa ruosteenkiiltoinen, seissut vesi kiilui.

Sisäisen taistelun väreet näki Hilja veljensä kasvoilla.

— Sinulle on tämä paja kyllä kotitaloa rakkaampi...

— Hm.

— Mutta et sinä sittenkään tahtoisi nähdä Hietalaa »Kissojen» kynsissä
— et!

— Ehkä en.

— Kun siinä, missä nyt Korpiveräjän hongikko humisee, näkisit vain
kantoja... kun kotitalo seisoisi ammottavin ovin ja akkunoin niinkuin
Laukon torpat...

— Niin...

— Ja kun kaiken ikäsi tietäisit minun lapsuudenkotia kaipaavan...

— Jaa... jaa...

Sitä sananvaihtoa seurasi pitkä vaitiolo. Sen kuluessa lisäsi Juho
hiiliä ahjoon, työnsi keskentekoisen työnsä hiilten alle ja alkoi
lietsoa.

— Lupaatko, Juho?

— Anna kun mietin huomiseen.

Toivon tuoma kevennys mielessään lähti Hilja paluumatkalle. Kenties ei
Korpiveräjän honkien tuomio ollutkaan vielä langetettu... kenties ei
Hietalaa, rakasta kotitaloa, kohtaakaan Laukonläänin kohtalo...

Kenties... kenties...

Toivon valkeilla siivillä on niin hyvä lentää!

Mutta Juhon huominen vastaus oli kieltävä.

Hän sanoi miettineensä asiaa läpi yön ja tulleensa siihen päätökseen,
ettei hänen kotiintulostaan kuitenkaan ratkaisevaa apua olisi. Se
voisi vain _siirtää_ kaupanteon tuonnemmaksi. Siksi hyvin sanoi hän
tuntevansa isän mielen.

— Ethän sentään vihastune minuun ikipäiviksi, Hilja?

Ei, Hiljan sielussa vallitsi vain yksi tunne: tuska. Ja se humisi
siellä aivan samalla tavalla kuin kotikuusi ikävyyksiä ennustaessaan.

— Huomenna menee isä yhtiön konttoriin ... Kun hän sieltä palaa, on
meillä vain muutama kurja, haihtuva seteli kaiken sen pysyväisen
sijasta, mitä Hietala niin auliisti, lämminkätisesti meille antoi...

Suru ei sallinut hänen nukkua sinä yönä.

Se yö oli tyyni, musta ja usvainen.

Kun hän seuraavana aamuna astui ulos kamaristaan, kohtasi hän
oudon näyn. Isän istuttama, komea kuusi, jonka latva tavoitteli
kirkontornin korkeutta, makasi taittuneena kuihtuneella nurmella.
Oliko sen jättiläisrunko saanut näkymättömän iskun... Ennustiko se
_kaatumisellaankin_ jotakin...

Kummallisin aavistuksin riensi Hilja tupaan isää ja äitiä tapaamaan.
Mutta äiti tuli jo ovessa häntä vastaan kalvakkana, silmät itkusta
punaisina.

Ja sanoi nyyhkyttäen:

— Isä on kuollut äkkiä.

Molemmin käsin tarttui Hilja ohimoihinsa, tieto oli tehnyt hänet aivan
sanattomaksi. Mutta varmana, horjahtamattomana kiteytyi ajatus yhden
ainoan pisteen ympärille:

Ei Hietalaa »Kissoille» — ei millään ehdolla!




POHJAVIRTOJA <<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<37


Puisto, joka muodosti pikkukaupungin sydämen, vihannoi vasta
puhjenneen kevään herkin värein. Talot sen reunoilla madaltuivat
vaatimattomuuttaan vanhoissa, vaalahtaneissa maalauksissaan.

Puiston ainoalla penkillä, jonka toiseen päähän leikkivät lapset olivat
keränneet hietaa ja kiviä, istui nuorehko mies, puvusta ja ulkomuodosta
päättäen yksi niistä, jotka syystä tai toisesta lausuvat jäähyväiset
ihmisyydelle ja hyville päiville ja astuvat sille elämän varjopolulle,
jonka kulkijoiden yhteinen nimitys on renttu.

Rentun hartiat olivat velton väsähtäneet ja katse tylsempi kaiken
maailman välinpitämättömyyttä. Kevään ihanuudella ei ollut mitään
sanottavaa hänelle. Hänen olemuksestaan huokui äärimmäinen tyhjyys.

Pieni, valkopukuinen tyttö juoksi tanssiaskelin pitkin käytävää
hypitellen kimmahtelevaa kumipalloa edellänsä. Leikki miellytti
lasta, ja hän antoi yhä kovemman ja kovemman töytäyksen pallollensa,
kunnes se viimein töksähti penkin selustaa vasten ja siitä viistoon
penkillä-istujan olkapäähän.

Kaksi katsetta, anteeksipyytävän hämmästynyt ja välinpitämättömän
tylsä, kohtasivat toisensa.

— Antakaa anteeksi, sanoi lapsi reippaasti. — Se sattui vahingossa.

Mahtoiko renttu tajutakaan anteeksipyyntöä. Hän tuijotti hetkisen
tyttöön, oikaisihe, näytti elostuvan ja virkkoi käheällä, salaista
ihastusta tulkitsevalla äänellä:

— Hilja Lilja...

— Mistä te tiedätte kuka minä olen, sanoi lapsi hiukan nyrpeästi
vetäytyen edemmäksi.

— Minä aavistan... Äitinnekin on Hilja Lilja. Uskallan olla varma siitä.

Tuopa nyt oli merkillinen muukalainen! Sen kaikkitietäväisyys suututti
pikkutyttöä, mutta se, että häntä oli teititelty kuten aikaihmistä eikä
sinuteltu kuten tavallisesti lapsia, asettautui vastapainoksi vaakaan.
Ja heitettyään pallonsa korkealle ilmaan ja otettuaan sen jälleen
käsiinsä sanoi hän hieman ylvästelyn:

— Niin onkin. Ja tuossa hän jo tuleekin.

Renttu loi säpsähtäen aran katseen osoitettuun suuntaan, kohottautuen
hiukan kuin paetakseen, mutta vetäytyi siinä samassa penkkinsä
nurkkaukseen kuten satutettu etana kuoreensa.

— Äiti, äiti! kuului tyttösen reipas ääni. — Tuo vieras, joka istuu
tuossa, tiesi, että minun nimeni on Hilja Lilja ja että...

Nopealla, vaistomaisella liikkeellä vetäisi äiti tytön vierelleen.
Minkälaisen maankiertäjän kanssa hänen lapsensa oli puhellutkaan...
mikä vaara oli saattanut vaania häntä!

Ja rentun osaksi tuli tuikea, epäluuloinen, kaikkea mahdollista pahaa
aavisteleva katse. Tuollainen ränsistynyt, epäilyttävä ihminen, kuka
tiesi minkälaisten rikollisuuksien okaat hänessä piilivät...

Sisäinen mielenliikutus pani miehen kalpeat kasvot vavahtelemaan,
ja syyttävän katseen säilä tunkeutui tuomiona hänen väsähtäneen
sielunsa sopukkoihin. Hän kärsi ja nautti tuosta katseesta, hän halusi
vaipua maan uumeniin sen edessä... eikä kuitenkaan tuntenut voivansa
irroittautua siitä...

Nopeasti hän nousi seisaalleen ja nostaen pahanpäiväistä
hattureuhkaansa teki syvän, kunnioittavan kumarruksen, joka
epäämättömästi paljasti sivistyneen miehen.

— Suokaa anteeksi, arvoisa rouva, mutta ken kerran tunsi teidät,
saattoi helposti sanoa, että tämä pieni, herttainen tyttö on teidän
lapsenne.

Äärimmäisellä voiman ponnistuksella sai hän enemmittä takaltamisitta
sanotuksi sanansa ja näytti itsekin rohkaistuvan voitostaan. Nuoren
rouvan katseen tuikeus muuttui hämmästykseksi, hän tapaili sanoja,
mutta ei saanut niitä äännetyksi, ne takertuivat hänen kurkkuunsa.

Viimein hän virkkoi:

— On hirveätä kuvitella, että te olisitte entinen Jaakko Sorma.

— Valitettavasti olen juuri hän... vaikkakin nykyinen muotoni eroaa
näin suuresti entisestä... vastasi mies katkerasti hymyillen.

— Kuinka se on mahdollista! Olittehan toivorikas, eteenpäinpyrkivä...

Pieni Hilja Lilja oli tarttunut ison Hilja Liljan käsivarteen ja
seurasi silmää räpäyttämättä alkanutta keskustelua. Se oli jotakin
erikoista hänen vilkkaalle, herkälle lapsensielullensa.

— Minun toivorikkauteni eli niin ja näin ja eteenpäinpyrkimiseni
jotenkin päällisinpuolista. Sellaista kuin monen muunkin niistä
»hienoista», jotka muodostivat silloisen seurapiirimme! Te olitte
kokonaan toista maata siihenkin aikaan. Teillä oli todellisia
harrastuksia ja sisällistä suuruutta, vaikka te aina pyritte peittämään
kaiken vaatimattomuutenne kuoreen.

— Oo-o! Ellen aivan väärin muista, oli teidänkin mielipiteenne
kokolailla toinen siihen aikaan. Ainakin se, minkä ilmoille toitte.
Konsa minä taisin esiintyäkään hienostoksi itseänsä nimittävien mielen
mukaan... ja mehän, yksinkertaisen kodin tyttärinä, olimme siihen jo
sinänsä kysymyksenalaisia. Muistan aivan hyvin...

— Ja säilyttäkää aina muistissanne se, mitä nyt aiotte ehkä sanoa,
keskeytti vieras. — Se on paras ja kyllin kova rangaistus monelle
turhamieliselle... niin, kaikille niille, jotka olivat olevinaan niin
ylen suuria huvitteluhaluisessa sivistyksessään... Mihin _he_ ovat
päässeet? Missä on heidän aikaansaannoksensa? Tosin minä kaikkein
viimeisimmäksi kelpaan heidänkään tuomarikseen, enää — ulkoasusta
päättäen. Mutta olkaa vakuutettu, arvoisa rouva, että kurjimpienkin
syrjäpolkujen vaeltaja voi saavuttaa jonkinlaista sisällistä kypsyyttä
ja arvostelukykyä ainakin menneeseen aikaan nähden... ainakin
menneeseen.

Rappiolle joutuneen miehen ääni oli saanut vähän eloa ja kantavuutta.
Hänestä oli puolittain kadonnut äskeinen tylsä tuijottaja. Mutta
yhtäkkiä hän lopetti puheensa ja kuultuaan lähenevien askelten ääniä
loi arastellen katseen ympärilleen kuin tuntien omantunnonvaivoja
siitä, että oli tunkeutunut puhelemaan sivistyneen ja arvossapidetyn
henkilön kanssa, vieläpä naisen. Hänellä oli raskaita muistoja
aikaisemmista samansuuntaisista yrityksistään. Kuinka monesti hänet
olikaan osoitettu ovelle ... hävetty hänen tervehdystään... kartettu
katsettaan... jo silloinkin, muutamia vuosia aikaisemmin, kun hän vielä
jotenkuten kävi paremmastakin ihmisestä...

Hilja Lilja muisti entiseltään hänen luonteensa eri vivahduksia sen
verran, että hänelle kävi mahdolliseksi arvata mitä miehen mielessä
liikkui. Hän ei ollut huomaavinaan mitään ja vastattuaan ohikulkijoiden
tervehdyksiin virkkoi hän osaaottaen:

— En tahtoisi kosketella arkaa kohtaa, mutta en voi myöskään olla
kysymättä, mikä saattoi teidät oikealta uraltanne tällaiseen asemaan?

Mies loi vaieten katseensa alas, tuijottaen hetkisen käytävän
puolikuivuneeseen hiekkaan. Sillä aikaa kohottautui tyttönen
varpailleen ja kuiskasi äitinsä korvaan: minä luulen, että häntä
itkettää...

— Niinpä niin, arvoisa rouva, se on pitkä, mutkikas historia, jonka
kuitenkin voi lyhyestikin kertoa. Monestakin syystä, niin sisällisistä
kuin ulkonaisistakin, on paras käyttää viimeksimainittua muotoa...
Tiedättehän te ehkä minkälainen osuus minulla oli lankoni Fjalar Almin
kavallukseen? Se oli hirveä ja tyhmä teko, mutta sääli sisartani, hänen
vaimoansa, kohtaan sai minut sotkeutumaan peliin... Luultiin että
onnistuttaisiin. Ei, milloin sellaiset onnistuvat. Meidät kumpaisetkin
eroitettiin viroistamme, minut pahemmin merkittynä miehenä. No, eikö
sellaiselta pinnalta ole helppo luisua alaspäin? Hyvää kyytiä se on
käynytkin...

Räikeä ilme, jossa itku ja ylimielinen iva pyrkivät yhtymään, valahti
hetkiseksi puhujan kasvoille, ja kuuntelijoiden, niin äidin kuin
tyttärenkin, huulilta pujahti salainen huokaus.

— On synti synnin päälle antautua sittenkin alenemaan... Olisittehan
voinut saada kunniallista työtä jollakin muulla alalla.

— Työtä! Se ei ollut niinkään helppoa ja,— kun ihmisen sisässä
pohjavirta on saanut onnettomuuden kautta käänteen, käy kaikki
uskomattoman toivottomaksi.

— Pohjavirta... virkkoi rouva mietteissään. — Sehän on vanha, tuttu
sana entisiltä ajoilta. Te ja ne toiset viljelitte sitä usein. Sen
sanan avulla voi hyvin ymmärtää tunteenne. Mutta teidän täytyy
_koettaa_ nousta — on hirveätä, jos ihminen ei edes koeta!

— Minä koetin, vaikka turhaan. Tahtoisitteko tietää mihin aikoihin
vakavimmin?

— Onko siinä ajassa sitten jotakin merkitsevää?

— Siinä? On minulle — teillekin. Siihen aikaan te julkaisitte
ensimäisen runokokoelmanne. Tietäisitte, minkä virkistyksen se toi
minullekin.

Hilja Lilja hymähti surumielisesti.

— Se mahtoi olla kovin lyhytaikainen virkistys. Mutta tehän mainitsitte
äsken pohjavirran osallisuudesta, tai paremminkin sen suunnasta,
ihmisen pyrkimyksiin —

— Niin juuri, keskeytti rappiolle joutunut. — Tahdoin juuri sanoa,
että teidän sielullinen pohjavirtanne on käynyt aina, käännähtämättä,
suurta, ihanaa merta kohti. Sen näki jo niinä entisinä aikoina. Ja kun
sitten luki teidän »Laulajan tervehdyksenne» terveyttä hehkuvia rivejä,
tunsi tunnossaan, ettei niiden läpi kulkeva pohjavirta uuvu konsanaan,
ei mutaan eikä lokaan.

— Kova kamppailu siinä varmaan syntyisi, lausui Hilja Lilja
puoliääneen, ja hänen rauhallinen katseensa harhaili hetkisen puiston
etäisimpien puiden lehteen-puhkeavilla oksilla. — Ja sentähden on niin
kovin raskasta nähdä muidenkaan vaipuvan, ventovieraittenkaan. Ei —!
hän tempautui mietteistään. — Enkö voi tehdä mitään hyväksenne? Eikö
minkäänlainen työ houkuttele teitä puoleensa ja tarjoudu tueksenne?

Renttu heitti toivottoman katseen pukimiinsa ja hymähti. Se hymähdys
tahtoi kysyä, eikö kunnioitettava rouva nähnyt kaikkien nousemisen
mahdollisuuksienkin jo häipyneen?

Ei, ei hän nähnyt. Hänen uskonsa oli niin sokea lapsellisessa
ehjyydessään ja voimakkuudessaan.

— Minä puhun teistä miehelleni ja koetan hänen avullaan hankkia teille
työtä. Se kiinnittäisi teidät jälleen elämään, hyviin tapoihin,
toivoon. Voihan pohjavirta kääntyä vielä kerran.

— Ei minunlaiseni miehen povessa... eikä niiden kokemusten jälkeen,
joita minulla on... Auttava kätenne ojentuu liian myöhään, mutta
ennemminhän se ei ole voinutkaan ojentua. Nyt voin vain hartaimmin
kiittää ja merkitä hyvyytenne, jaloutenne täytyy minun sanoa, elämäni
viimeiseksi auringonsäteeksi.

Hänen äänensä värjyi liikutuksesta.

— Jospa teillä olisi puoleksikaan hyvää tahtoa noiden kauniiden sanojen
sijasta, niin olisi paljon voitettu. Tulkaa kuitenkin, teidän on helppo
löytää asuntomme ja mieheni avulla saatte aivan varmaan työtä ja
kunniallisen toimeentulon. Te tarvitsette vain _tahtoa_ parastanne!

Hilja Lilja tarttui pikku tyttösensä käteen ja nyökkäsi rohkaisevasti
vanhalle, onnettomalle tuttavalleen.

— Ja jos ette tule, kun isä ja äiti tahtovat teidän omaa parastanne,
virkahti tyttönen hilpeästi, seuraten äitiänsä, — niin... niin viskaan
teitä vielä kerran pallollani!

       *       *       *       *       *

Renttu ei tullut konsanaan.

Muutamana aamuna, pari kolme päivää sen jälkeen, hänet tavattiin
kuolleena kaupungin pahanpäiväisimmän vieraskodin komerosta.

Nuhrautunut, pahoin kulunut kirja, jonka kannesta vaivoin saatettiin
lukea sanat: »Laulajan tervehdys», löydettiin jakkaralta hänen
vuoteensa vierestä.

Paitsi kulunutta pukua merkittiin se vainajan ainoaksi
jälkeenjättämäksi omaisuudeksi.




ELÄKE <<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<44


— Kas niin, vanha veikko! tervehti lääkäri istahtaessaan Esko Kiilan
sairasvuoteen ääreen. — Unta on tullut sentään — vai?

Sairas murahti jurosti ja lyhyeen, jonka lääkäri vanhana toverina
ymmärsi myöntymykseksi ja johon hän oli täydellisesti tyytyväinen.
Monena muuna päivänä oli hän saanut tyytyä niukempaankin vastaukseen.

Sairaan kädet, jotka velttoina lepäsivät peitteellä, alkoivat liikkua,
ja toisen niistä hän siirsi vitkalleen tyynylle päänsä taakse, katseen
sillä aikaa harhaillessa ympäri huonetta, jonka seinillä riippui
pyssyjä, laukkuja ja kaikenlaisia metsämiehen kapistuksia.

— Saisit sen sanoa suoraan ja peittelemättä, Riska.

— No niin, kyllä minä luulen...

— Sinä _tiedät_ sen.

— Tiedän, veli, tiedän.

Sairas ummisti silmänsä ja henkäisi pitkään, henkäisi toisenkin kerran
ja lausui sitten:

— Se helpoitti se — kiitos.

Lääkäri oli koko ajan tarkannut potilaansa parroittuneita kasvoja,
joista korkea nenä kohosi kuin kivi kaislikosta ja joihin silmät,
raukeudestaan huolimatta, loivat sentään jonkun verran eloa.

Moneen päivään ei tämän sairasvuoteen ääressä oltu vaihdettu näin
lukuisia sanoja.

— Sinä otat sen rauhallisesti vastaan, vanha, uljas toveri. Vaikka minä
pelkäsin...

— Pelkäsit. Ei kai tämä sinun ensimäinen kuolemantuomiosi ollut? Lienet
niitä jo sadoittain tautivuoteille kyydinnyt...

— Tovereista olet ensimäinen...

Sairaan ja lääkärin katseet yhtyivät hetkeksi. Kumpaisenkin mieleen
välähti kuvia elämän aikaisemmilta ajoilta. Yhteisten muistojen
runsaudesta olisi saattanut koota paksun kirjan, joka ei varmaankaan
olisi jäänyt omaa ominaista viehätystään vaille.

Nyt oli elämän syyspuoli kumpaisellakin. Hänelläkin, joka toi kuoleman
viestin veljelleen, oli aika lailla harmaata ohimoilla.

— Laura Paatero on käynyt täällä, virkahti Esko Kiila äänettömyyden
jälkeen, eikä lääkäri kummastellut enää vähäpuheisen potilaansa
puheliaisuutta. Kun hän oli jo näin paljon puhunut, saattoi hän kai
puhua enemmänkin...

— Laura Paatero... Se tahtoo sanoa?...

— Sinä et muista. Ollin sisar, jonka kanssa olin kihloissa muinaisina
päivinä.

— Kas, nythän sen muistankin. Veli, sinähän sait sitten omituisen
vastenmielisyyden morsiantasi kohtaan, ja kaikki raukesi.

— Selittämättömän vastenmielisyyden — ja ilman pienintäkään syytä. Sitä
tapahtuu jos jonkinlaista avarassa maailmassa.

— No — ja hän? Mitä hän nyt tahtoi?

Sairas rypisti kulmiaan ja sulki silmänsä kuin päästäkseen jotakin
kiusallista näkemästä. Vasta pitkän hetken perästä hän puhui:

— Sinä muistanet ehkä kuinka menettelyni masensi hänet. Mutta minä en
voinut toisin. Enkä tahtonut tietää enkä kuullakaan mitään hänestä.
Ja kaikki mitä sitten pitkien vuosien kuluessa on tietooni tullut,
supistuu siihen, että hän on elänyt yksin kuten minäkin.

— Ja tämän kertoi hän itsekin käydessään sinulle?

— Niin, ja myöskin sen, että oli hyljännyt enemmän kuin yhden arvokkaan
kosijan — hänellähän oli näköä kylläkin, hänellä — ja että oli hukannut
terveytensä suruunsa... ja... ja että toimeentulonsa on nykyisin
kaikkea muuta kuin tyydyttävä.

Seurasi taas äänettömyys.

Sen kuluessa otti lääkäri sairaan käden peitteeltä painaen sormensa
valtimolle, mutta katseensa antoi hän kulkea ympäri huonetta ja
kuvitteli mielessään miltä täällä mahtoi näyttää silloin, kun Laura
Paatero seisoi tämän vuoteen ääressä kertoen hukkaan menneestä
elämästään. Mahtoiko Eskolta riittää kolmeakaan sanaa hänelle —?
Pyysikö istumaankaan —?

— Milloinka hän kävi täällä?

— Eilen.

— Olitko edes siedettävä hänelle?

— Luulisin... Veli, minä... minä tahtoisin...

— Mitä sitten?

— Hyvittää. Sovittaa hiukan minkä voin.

Lääkäri hymähti surullisesti. Hän ei voinut muuta, muistaessaan minkä
viestin vasta oli tuonut.

— Ja miten luulet voivasi — nyt — enää — niin lohdullista kuin se
olisikin elämän viimeisinä hetkinä.

— Kiitos siitä, että annoit minulle kuoleman varmuuden. Vain sen avulla
voinkin tehdä mitä aion.

— Merkillinen mies...

— Mutta onko kuolema _ehdottoman_ varma?

— Valitettavasti, veli. Sinähän tahdoit tietää alastoman totuuden, ja
minä annoin sen sinulle sellaisenaan.

— Kepeä totuus. Tieto, joka antaa minulle tarvittavat voimat. Kunhan
elinpäiväni eivät sittenkin venyisi liian pitkiksi?

— Korkeintaan kolme, neljä viikkoa on jäljellä.

Sairas käännähti ja katsoi tutkivasti lääkäriin. Hänen hetkeksi
elostuva katseensa tahtoi aivan lävistää toisen kasvot.

— Siinä on liikaakin, sanoi hän sitten kylmästi.

Lääkäri istui vielä hetkisen taaksepäin nojautuneena katsellen
harmaita, tylyjä kasvoja. Niiltä näytti yhtäkkiä pyyhkiytyneen pois
äskeinen odottamaton avomielisyys, ja tiukkaan puristautuva suu
ilmoitti puhelun täksi kerraksi loppuneen.

Mitä mahtoi kuolemaansa kohti kulkija suunnitella, mietti Riska. Mikä
oli oleva hänen sovituksensa? Vajaampana tai täydellisempänä täytyi
sen kuitenkin tapahtua aineellisuuden puitteissa, ainoastaan siinä.
Sielullinen, rakkauden vaatima sovitus — ei, sellainen olisi tässä
tapauksessa ollut kuulumaton. Ehkä tekee hän testamentin, luovuttaa
kaiken jäljelle jäävän omaisuutensa entiselle morsiamellensa. Niin,
sehän oli ainoa mahdollinen. Mutta vähän tuo toinen siitä kostuisi —
hyvin vähän. Esko Kiilan omaisuus sisältyi tämän vanhanpojan asumuksen
seinien sisään, näihin kolmeen yksinkertaiseen huoneeseen, joissa hän
oli asunut pian parikymmentä vuotta koirinensa, vanhan emännöitsijän
hoivaamana. Ei tästä suuria lähtisi, ainakaan rahallisesti.
Mahdollisesti kyllä hän, joka nämä kapistukset saisi, antaisi niille
suuren aarteen arvon, rakkauden ja muistojen hopeoiman — ja niin
tietysti tekisikin nainen, joka parhaimmat ikävuotensa oli epätoivoista
rakkautta povessaan kantanut. Mutta puutteellisiksi hänen päivänsä
silti jäisivät ja leipänsä yhtä niukaksi kuin ennenkin.

Lääkäri nousi verkalleen tuoliltaan toivottaen rauhallista lepoa, johon
sairas vastasi silmiään vain hiukan raoittamalla.

Huomenna, huomenna hän aikoi jatkaa keskustelua ja huomiseen mennessä
miettiä ja punnita kaikilta mahdollisilta puolilta aikomaansa askelta.

Arkana ja epämääräisenä ensin mieleen herättyään oli se aie tuntunut
oudolta ja mahdottomalta ja — mikä pahinta — tuntunut naurettavalta.
Mutta siitä huolimatta ei Esko ollut saanut sitä hyljätyksi mielestään,
vaan oli hitain, varovaisin ajatuksin askarrellut tunti tunnilta sen
kimpussa. Nyt, kun hän oli, joskin täysin peitetyssä muodossa, ottanut
sen puheeksi lääkäri Riskan kanssa, tunsi hän selvästi, että tuo
salainen aikomus oli siten ikäänkuin polkenut varmemman jalansijan
itselleen hänen sielussaan. Lujittautunut siellä. Naurettavuus haihtui
pois. Teon, keski-ikäisen, kuolemaansa kohti kulkevan miehen teon
täytyi toki olla jotakin muuta kuin naurettavaa. Sellaisia askeleita
oli maailmassa tai paremminkin maailmasta erotessa astuttu ennenkin.

Pikainen ja epäämätön kuolema!

Se oli nyt siis varma, se...

Hän katseli elämäänsä sen valossa, sen voimakkaan, kirkastavan
tunnepiirin vaikutuksessa. Tuleva, tuntematon elämä, jonne mentiin
haudan kautta, siinsi hänen edessään kuin rannaton ulappa, suuri ja
summaton, illan hämärä tuntu äärettömyytensä yllä... Sen helmaan
hän liukuisi pian, näin, niinkuin työnnetään vene vesille aavalta
hietarannalta. Mutta ei yhtään, ei ainuttakaan ihmistä saanut jäädä
sille rannalle katkerasti hänen jälkeensä katsomaan.

Ei Laura Paaterokaan... se ainoa, jolla vain olisi siihen ollutkin
todellinen syynsä.

Seuraavana päivänä sai lääkäri Riska tietää, ettei hyvityksen muoto
ollutkaan testamentti.

Saavuttuaan tavallisella määrääjällään Kiilan kotiin tapasi hän
portaissa pastorin, jolla oli sama matkanmäärä kuin hänellä
itselläänkin.

— Ka terve! Olipa kaunista, että tulit katsomaan vanhaa toveria,
ennenkuin hän jättää meidät.

— Tulen hänen pyynnöstään. Sain kutsun myöhään illalla. Luuletko...
luuletko, että se on tehty tulevaista ajatellen?

— Päinvastoin, veli pastori. Oletan ennemmin, että nykyinen, tai
paremminkin se, minkä hän tänne jälkeensä jättää, aiheuttaa hänen
pyyntönsä.

Pastori pudisti päätään.

— Ei, veli Riska. Tai ehkä sekin. Mutta monet niistä, jotka eivät enää
katsoneet tarvitsevansa sinua, ovat lähettäneet kutsunsa minulle vielä
senkin jälkeen. Näes, kun seistään iäisen portilla...

— Kenties. Siihenhän tullaan lopullisesti vain kerran. Kuitenkin
luulisin — ja sinähän tunnet hänet yhtä hyvin kuin minäkin — että
sellainen luonne kuin Esko pyytää apua vain niissä asioissa, joissa
välttämättä tarvitaan välikäsiä, kuten monissa maallisissa. Suo
anteeksi, pastori, eikö iäisen portilla jokainen ole oma pappinsa...

Pastori katsoi miettiväisesti lääkäriä, ja hänen suurilla, avonaisilla
kasvoillaan näyttäytyi surumielinen ilme.

— No niin, veli. Me emme kiistele niistä asioista... Kaikki on Herran
hallussa — Eskommekin.

He astuivat varovin askelin peräkkäin sairaan huoneeseen istuutuen
kahden puolen vuodetta ja lausuen jonkun tervehtivän, toverillisen
alkajaissanan kumpainenkin.

Vanha, kunnon toveri makasi siinä heidän keskellään hiljaisena ja
harvapuheisena kuten ainakin, tällä kertaa erikoista mielenkiintoa
herättävänä sen vuoksi, että oli saanut kaukaisen lähtökutsun, ja vielä
senkin vuoksi, että hänellä oli jotain tärkeätä sanottavaa juuri tällä
hetkellä.

Ja hänellä näytti olevan todellinen tarve sanoa se pian, siekailematta.

— Älä hämmästy, vanha veikko, sanoi hän kiinnittäen katseensa
pastoriin, äläkä ainakaan tee vastaväitteitä, ellei virkasääntösi ja
kirkkokäsikirjasi sitä ehdottomasti vaadi. Tämä tässä — hän laski
kätensä lääkärin polvelle — on sanonut rehellisesti milloin minun _on_
lähdettävä, ja se, että minun on lähdettävä, asettaa minulle erään
velvollisuuden ja tekee samalla sen täyttämisen mahdolliseksi. Te
tunnette kumpainenkin suhteeni Laura Paateroon — entiseen morsiameeni,
muistathan, pastori? Ei kovin kauan sitten puhuimme hänestä,
poiketessasi täällä muutaman kuolevan luota tullessasi. No niin, mutta
muistatko, että sinun oli määrä vihkiä meidät silloin muinaisina
päivinä. Tahdotko nyt tehdä sen, mikä silloin jäi tekemättä?

Pappi ja lääkäri katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa. Tätä he eivät
voineet ajatellakaan.

— Sekö siis onkin sinun sovituksesi? virkahti Riska.

— Miksei sekin. Katsokaa, tässä ei ole kysymys rakkaudesta — avioliiton
oikeasta edellyttäjästä — eikä tunteenomaisesta mielenmuutoksesta.
Minun puoleltani. Tosin se, että tunnen ja tiedän seisovani
haudan partaalla, hioo olemuksestani paljon pois sellaista, mitä
maailmaan kuuluva mies pitäisi oikeutettuna ominaisuutenaan — taikka
omituisuutenaan. En ole hetkeäkään ajatellut sitä, tuottaisiko tämä
haudanlikeinen yhdistyminen minkäänlaista onnentunnetta sille naiselle,
joka läpi elämänsä on kulkenut minulle uskollisena. Enkä haluaisi hänen
sitä minulle ilmaisevankaan... Ainoa ja kaikki mitä tahdon ja tarkoitan
on, että saisin turvatuksi hänen puutteenalaiset päivänsä sillä
elinkautisella eläkkeellä, jonka hän kuoltuani tulisi saamaan valtion
virkamiehen leskenä.

Sairas oli puhunut tyynellä, miltei kylmällä äänellä ja lopetettuaan
jäi ummistetuin silmin odottamaan vastausta.

Viipyi kotvanen, ennenkuin pastori hiukan järkytetyllä äänellä kysyi:

— Oletko puhunut kaikesta tästä morsiamesi... neiti Paateron kanssa?
Ja onko hän täysin suostuvainen sekä tietoinen siitä, minkätähden sinä
haluat ottaa tämän askeleen?

— Ei ole mitään syytä epäillä Eskon avomielisyyttä tässä suhteessa
Laura Paateroa kohtaan, sanoi lääkäri nopeasti, ennenkuin asianomainen
itse ennätti vastata.

— Kiitos, veli. Sinä uskot siihen ainoaan hyveeseen, mikä minulla
on, rehellisyyteeni. Ja pelkään sinun tietävän, että ehkä liiankin
koruttomasti olen sanonut sen hänelle. Siis pastori: voitko täyttää
pyyntöni heti?

— En aivan heti. Sinähän tiedät edellä kulkevat valmistavat
toimenpiteet.

— Mutta poikkeustapauksessa. Eivätkö kirkolliset säädöksesi sisällä
sellaisesta mitään? Oletetaan tämän päivän olevan viimeiseni...

— Kyllä — mutta —

Pastori empi hetkisen. Sitten hän kääntyi Riskan puoleen aikoen
kysyä, oliko sairaan tila niin heikko, ettei hänen luultu voivan elää
niiden viikkojen yli, jotka tavallinen, laillinen järjestys edellytti
kuulutuksen ja vihkimisen välille, mutta samassa hetkessä tuntui
hänestä sellainen kysymys kovalta ja säädyttömältä kuolevan itsensä
lähettyvillä, ja hän vaihtoi sen toisiin, ylimalkaisiin sanoihin,
jotka eivät mitenkään haavoittaneet, jos kohta eivät varmaa, pikaista
lupaustakaan antaneet.

— Minä teen kaiken voitavani, veli, ja täytän pyyntösi niin pian
kuin mahdollista, lopetti hän. — Herramme on kyllä jatkava viimeisiä
elinpäiviäsi niin, ettei sovituksesi työ jää keskeneräiseksi.

Heti siitä päivästä lähtien, jolloin vihkiminen tapahtui, kävi Esko
Kiila ylenmäärin levottomaksi ja rasittuneeksi. Hänen sairautensa
viimeinen kehitysaste esiintyi nopeammin kuin oli voitu aavistaakaan.
Todennäköisesti oli hänellä vain hiukkasen aikaa jäljellä.

Jo vihkimistilaisuudessa — tässä harvinaisessa ja mieleenpainuvassa,
jossa morsian esiintyi hunnutta ja kruunutta ja sulhanen tuskin
jaksoi päätänsä tyynyltä nostaa, — huomasi lääkäri, kuinka jokin
ennentuntematon kiusallisuudansävy laskeutui miehen koko olemukseen ja
täydellisesti valtasi sen. Eikä hänen tarvinnut kauan arvella muutoksen
syytä, vielä vähemmin kysyä sitä, sillä jo seuraavana päivänä pyysi
Kiila:

— Siirrä minut sairashuoneeseesi, kunnon Riska, siirrä vielä tänä
päivänä. Pyydän sitä sielullisten, en ruumiillisten kipujeni takia.
Nyt, kun olen antanut hänelle, Lauralle, minkä saatoin antaa, tahdon
päästä vanhaan yksinäisyyteeni kuolemaan. Sinä ymmärrät. Tätä taloa
en tunne kodikseni enää... Näiden huoneiden ilma on käynyt vieraaksi
minulle...

Lääkäri pyyhkäisi silmiään salaamatta liikutustansa. Ja sairas jatkoi:

— Selitä taudin käänteen vaativan siirtoa ... kiellä kaikilta katsomaan
pääsykin... Sinä vanha, kunnon toveri ymmärrät, ettei minulta saata
liian paljon vaatia, ainakaan tällaisessa asiassa...

Hän ymmärsi sen hyvinkin, hän.

Ja astuessaan hetkistä myöhemmin sairashuonetta kohti tehdäkseen
siellä ystävänsä viimeisen pyynnön aiheuttamat valmistukset tuli
hän vakuutetuksi siitä, että Esko Kiila oli harvinaisuus niin hyvin
eläessään kuin kuollessaankin.




KUN ONNI MURTUU <<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<51


Komea Martta Herlevi — seurapiirin keskus ja ihanne — istui
kyyrysissään pienellä nurkkasohvalla häpeän ja epätoivon murtamana.
Vielä toissa päivänä hän oli iloiten ja onnea sädehtien emännöinyt
tässä rikkaasti sisustetussa huoneessa kaupungin parhaimmiston
ympäröimänä.

Pankinjohtaja Jonas Herlevin pidot — kas, nehän olivat jotain
erikoista. Kutsu niihin oli samanarvoinen kuin pääsiäistähtisateen
osallisuuteen pääseminen ja poissulkeminen niistä katkeraa kuin
pakollinen virkaero. Olihan joka taholla päivänselvää, että ne,
jotka seurustelivat tässä suuresti kunnioitetussa talossa, olivat
paikkakunnan moitteettominta valioväkeä, sen hienointa ja —
kadehdituinta säätyä. Isännän miehekäs, ehdotonta luottamusta herättävä
olemus ja emännän henkevä sulo vetivät puoleensa jo sinänsä, puhumatta
siitä yhteiskunnallisesta kiillosta, joka ympäröi taloa.

Ja nyt —!

Komea Martta Herlevi painoi käsillään ohimoitaan viskautuen
epätoivoisena sohvalle, josta hän oli noussut ja johon taas oli
laskeutunut monen monta kertaa kuluneen, hirvittävän kadotuksenyön
kuluessa. Hänen miehensä oli vangittu miljoonakavalluksesta
johtamassaan pankissa, tieto siitä oli salamana kiitänyt läpi kaupungin
— ooh! — kaikkialle ympäri koko maan. Sukulaiset, ystävät ja tuttavat
olivat jo saaneet tietoonsa tuon uskomattoman sanoman...

Pitkänä, syksyisenä yönä, jolloin kuu ja tähdet kurkistivat akkunoista
sisään, oli hän iskun huumeessa käynyt läpi nuoren, voitokkaan ja
onnellisen elämänsä. Pää pystyssä oli hän tietään kulkenut, ylpeänä ja
onnellisena Jonas Herlevin rinnalla, joka aina, heidän tutustumisensa
ensi hetkestä asti, oli omistanut hänen ehdottoman luottamuksensa
ja lämpimän ihailunsa. Hän oli itse yksi niistä kristallikirkkaista
luonteista, jotka jokaisena hetkenään voisivat antaa katsoa sielunsa
syvimpään soppeen tarvitsematta painaa silmiään alas kenenkään edessä.
Ja niin piti hän suurimpana onnenaan sitä, että hänen miehensä oli
paikkakunnan luotetuin henkilö, vilpittömin olento kaikessa, olipa
sitten kysymyksessä rahalliset ja yhteiskunnalliset asiat tai puhtaasti
tunteellinen puoli. Vielä eilen, aamupuoleen, olisi hän syvimmällä
inholla torjunut luotaan kenen tahansa, joka vain pienimmänkään tahran
olisi viskannut Jonas Herlevin kunnialle. Nyt olivat häneltä kaikki
aseet riistetyt. Kalliopohja, jolla hän turvallisena oli seisonut,
luisui pois tahmean, likaisen liejun lainehtiessa rannattomana hänen
ympärillään...

Mutta jos jotkut niistä, jotka nyt puolella ja toisella selvitteleivät
tästä lähintä yhteiskuntaakin ankarasti kohdanneesta kolauksesta,
luulivat, että hän hylkää onnettoman miehensä tai edes vierookaan
häntä, niin he erehtyvät suuresti. Olisiko hän oikea vaimo,
jos mustimmalla hetkellä jättäisi hänet, jolle hyvinä päivinä
tiesi olleensa kaikki kaikessa. Hänet, joka ehkä odottamattoman
onnettomuuden, vielä selvittämättömän seikan pakoittamana oli tullut
tehneeksi sen, josta häntä nyt syytettiin.

Ei, viimeiseen asti tuli hänen seisoa uskollisen puolison
kaikkivoittavalla kärsivällisyydellä hairahtuneen miehensä rinnalla.
Olihan se vain velvollisuus, johon rakkaus ja uskollisuus yhtyneinä
antoivat voimaa.

Mutta näinä lähipäivinä, ennenkuin järkytetyn mielen rauha ehti
hiukkasen palautua, ei hän voinut eikä tahtonut nähdä ketään
tuttavistaan. Jonkinlainen vaistomainen pelko sanoi hänelle, että
heillä, kaikesta huolimatta, voisi olla jotain salattua pahaa
katseissaan... Mielethän muuttuvat niin pian... Ja monasti ilman
syytäkin osoittautuu tänään särkyneeksi se, mikä eilen vielä oli lujaa
kuin ystävyys.

Hän kulki aatoksissaan perheestä toiseen, ystävän luota ystävän
luo. Mutta niin läheisiltä kuin he kaikki tähän asti olivat
tuntuneetkin, ei hän nyt saanut sitä luottamusta syntymään heitä
kohtaan, jota onnettomuuteen joutunut helpoituksekseen tuntee ystävän
uskollisuudessa. Joku oli käynyt häntä tapaamassa, mutta hän ei ollut
ottanut vastaan. Taaskin kuului ovikellon soitto. Turhaan — turhaan.
Hän pysyi järkähtämättömänä. Sillä aivan varmasti keksisi hän sen
salatun osaaottavimmankin katseen pohjalta...

— Minun täytyy saada olla yksin, Hanna, sanoi hän palvelustytölle. — Ei
kukaan muu kuin pikku Ossi saa tulla luokseni, ymmärrätkö...

       *       *       *       *       *

Mutta paria tuntia myöhemmin tuli palvelijatar arkaillen jälleen, ja
hänen äänensä, aivan lyhyesti ilmoittaessaan neiti Erna Reinin, oli
nöyrää rukousta täynnänsä. Martta loi häneen nopean katseen, jolloin
tytön silmät kyyneltyivät ja väreet hänen kasvoillaan sanoivat:
»ettehän voi olla pitempään yksinänne... tehän menehdytte...» Ja niin
purskahti hän itsekin itkuun, tyrskyvään, valtavaan, lausuttuaan
hiljaa, Erna, Erna —!

Eikö siinä kuitenkin ollut yksi, yksi ainoa niistä monista, jonka nimi
herätti hiljaista, vapauttavaa luottamusta. Sen saattoi nähdä hänen
koko olemuksestaan, kun hän hetkisen kuluttua astui kevein askelin
hänen luokseen ja istuen sohvalle hänen viereensä kietoi mitään
virkkamatta kätensä hänen ympärilleen.

Ja niin kului pitkä, hiljainen hetki.

Martta painoi kuumat, itkettyneet kasvonsa ystävän olkapäätä vasten,
ja viileän päällysvaatteen kosketus toi jo sinänsä ulkonaisesti
helpottavan tunteen.

Mutta hänellä ei ollut mitään sanomista, ainoastaan nyyhkytyksiä.
Kaikki se raskas ja pimeä, jota sielu oli tulvillaan, kieltäytyi
sanallakaan purkautumasta kuuluville. Ja äänetönnä kuin kivinen patsas
istui Ernakin.

Vasta sitten, kun viereisestä huoneesta alkoi kuulua pikku Ossin
iloista leperrystä, käännähti Erna hieman tavatakseen Martan katseen ja
virkkoi ainaisella rauhallisella äänellään:

— Kuulehan, me lähdemme autolla Saarnivaaraan. Sinun on hyvä päästä
joksikin aikaa täältä pois... Ja pikkumies varmaan oikein riemastuu
matkasta.

Martta kohottautui kiihkeästi. Mutta ennenkuin vastasi, katsoi hän
ja näki rauhoituksekseen, ettei Ernan katse suinkaan kuvastanut sitä
pelättyä pahaa — ei hiekkajyväsen vertaa. Sekunnissa ehti hän sen
todeta sisimmässään.

— Ei, Erna. Tyydy ajamaan Ossin kanssa, sitä pyydän sinulta. _Minä_ en
voi, en saata lähteä...

— Martta kulta, ajattelin, että viipyisimme muutaman päivän
Saarnivaarassa. Järkytys on sinulle liian suuri tässä ympäristössä...
Ja syyspäivä on mitä ihanin, — jatkoi hän kiireesti, — niin kevyttä,
raikasta kaikkialla ulkona.

Martta intti vastaan.

— Minä en voi... toisti hän. — Minun paikkani on täällä nyt. Tuntisin
itseni pelkuriksi ja petturiksikin, jos poistuisin kaupunginportin
ulkopuolellekaan. Erna, minkätähden hän lienee tämän tehnytkin, täytyy
minun kuitenkin tukea häntä, edes läsnäolollani... käynneilläni, jos
sallitaan.

Hän oli kuivannut kyyneleet tummista, hehkuvista silmistään, joissa
paloi kiihkeä, kärsimätön tuli. Ja puhuessaan hän aivan naulasi
katseensa Ernan kasvoihin, jännityksellä, päästämättä pienintäkään
elettä huomaamattaan raukeamaan.

Ja kun Martta nousi katsoen häneen läpitunkevan pyytävästi, ei hän
voinut muuta kuin totella. Tuossa tuokiossa oli pikkumies puettu
rikkaisiin, lämpimiin tamineihinsa ja kannettu alas oven edessä
odottavaan autoon.

Myöhemmin päivällä, Ossin ja Erna Reinin palattua pitkältä retkeltään
keltapunaisiin metsiin, joissa kesäinen vihreys oli vaihtunut syksyn
moninaiseen väriasteikkoon ja lintujen ainainen liverrys muuttunut
ihmeteltäväksi hiljaisuudeksi, vaati muuan vieras nainen huomattavan
kiihkeästi puheillepääsyä rouva Herlevin luokse. Hän ei ottanut
kuullakseenkaan palvelijattaren vastausta, ettei rouva ota ketään
vastaan. Itsepäisesti hän vetosi asiansa tärkeyteen ja kiireellisyyteen
eikä poistunut, ennenkuin hänelle oli myönnetty puheillepääsy.

Vieras oli nähtävästi toivonut tapaavansa rouva Herlevin kahdenkesken,
sillä hänen katseensa viipyi pitkään ja tyytymättömänä Erna Reinin
kasvoilla, joka seisoi Martan vieressä, tämän tuolinselustaan nojaten.

Hän näytti tuntevan Martan, vaikkei Martta tuntenut häntä.

Molemminpuoliset mittailevat silmäykset kävivät samassa jonkinlaisesta
taisteluunvaatimisesta, ja Martta tunsi heti voimakasta
vastenmielisyyttä itsepäistä vierastaan kohtaan. Hänen omituisesta
olemuksestaan, josta ei suinkaan ulkonaista kauneutta puuttunut,
huokui silminnähtävää röyhkeyttä — luontaista vaiko tehtyä — johon
mitä kummallisimmin sekaantui kaiken läpi kuultavaa noloutta. Ja
kumarrus, jonka hän teki tervehdykseksi, ilmaisi hänen voivan alentua
matalimpaankin imarteluun.

Martta Herleviä puistatti, hän ei ollut koskaan tavannut senkaltaista
ihmistä.

Minkäänlaista lähestymistä ei tapahtunut kummaltakaan puolen.
Ainoastaan kädenliikkeellä osoitti rouva Herlevi ovenviereistä tuolia
vieraalle tämän esiteltyä itsensä:

— Line Kjäll.

Seurasi sitten hetken hiljaisuus, jonka tukaluus rasitti jokaista
huoneessa-olijaa.

— Tahtoisin kahdenkesken puhua pari sanaa rouva Herleville, jos saan
luvan...

Martan katse pysäytti pyytäen Ernan, joka aikoi poistua.

— Voitte yhtä hyvin puhua asianne ystäväni kuullen. Minulla ei ole
mitään salattavaa häneltä.

— Niinkuin tahdotte.

Vieraan äänessä oli pisara myrkkyä, ja omituinen hymy ailahti hänen
kasvoillaan.

Mutta ennenkuin hän sai sananpäästä kiinni, kiskoi hän toista riisuttua
hansikastaan sormiensa välissä, neuvotonna, kuten näytti, erilaisten
ilmeiden risteillessä nopeasti hänen voimakkaan, kaunispiirteisen
suunsa ympärillä.

— Toimeentuloni pakoittamana — alkoi hän sitten epävarmasti,
alasluoduin katsein — — täytyi minun tulla luoksenne näin sopimattomaan
aikaan. Miehenne on hoitanut eräänlaisia asioitani, ja nyt olen saanut
häneltä tiedon, että hänen kirjoituspöytänsä laatikossa on minulle
osoitettu kirje, raha-asioitani koskeva.

Line Kjällin sanat ja ääni olivat lisänneet rouva Herlevin sisäistä
kammoa. Hänestä tuntui, kuin piilisi vieraan asiassa kaikkein
hirvittävintä, ja hän tunsi jalkainsa yhtäkkiä hervahtavan
voimattomiksi. Muuten hän olisi heti noussut etsiäkseen pyydettyä
kirjettä ja antanut sen hänelle päästäkseen niin pian kuin mahdollista
erilleen tästä naisesta, jonka olemus nostatti ennentuntemattoman
vastenmielisyyden hänen sydämeensä.

Nyt hän ei uskaltanut nousta.

Hetkinen ja vielä sittenkin hetkinen täytyi hänen koota voimiaan ja
varmistautua siitä, ettei horjahtaisi lattian poikki astuessaan.

— Ja minuako mieheni on pyytänyt antamaan teille tuon kirjeen?

— Hän sanoi, luullakseni, että asessori Reimerkin voisi sen tehdä,
mutta hänhän on matkoilla tänä päivänä.

— Vai niin. Ja teidän nimenne oli —?

— Line Kjäll.

— Rouva?

— Neiti.

Vieras lausui sen taas alasluoduin katsein, ja Martta Herlevi nousi
mennäkseen miehensä työhuoneeseen, jossa kaikki oli vielä samassa
kunnossa kuin sinä hetkenä, jolloin hänet sieltä riistettiin.

Keskustelun aikana ei Erna Reini ollut hetkeksikään kääntänyt
katsettaan vieraasta. Syrjäisenä ja vaieten oli hänen ollut helppo
tehdä havaintojaan ja päätelmiään, joissa hän piankin, tavattoman
teräväsilmäisenä ja älykkäänä, ehti tulla karmaisevaan lopputulokseen.

— Onko mahdollista, että Jonas on käskenyt Martan antamaan kirjeen
_tuolle_... myllersi hänen tulistuneessa mielessään. — Kuinka kummassa
hän on julennut laittaakin tämän tänne... Taivaan isä, eikö niissä
vieraissa miljoonissa ollut kylliksi!

Ylpeällä päänheitolla siirsi hän katseensa naisesta pois ja tähysti,
näköjään välinpitämättömänä, ulos punaiselle peltikatolle, jossa tuuli
tanssitti kellastunutta vaahteranlehteä.

Siinä voi siis sittenkin olla perää, mitä hän kaupungilla oli kuullut,
niin uskomattomalta kuin se hänestä talon läheisimpänä ystävänä
tuntuikin... Eikö siis herttaisimmastakaan aviomiehestä ollut
takeita... Eikö ainutkaan heistä ollut vapaa tuosta mustalaisverestä...
eikö... eikö...

Sillä välin selaili Martta miehensä laatikoita, ensin turhaan, kuten
näytti. Mutta viimein sattuivat hänen silmänsä pieneen nahkasalkkuun,
joka ei ollut paljon kookkaampi tavallista kirjekuorta, ja hän veti
sieltä esiin sulkemattoman kirjeen, jonka kuoreen, aivan oikein, oli
kirjoitettu: »Neiti Line Kjäll. Täällä».

Nopeasti, kuin olisi paperi polttanut hänen sormiaan, aikoi hän sulkea
kotelon, mutta samassa paisui herännyt epäilys tuhatkertaiseksi, ja
unhoittaen aikaisemman itsensä ja tapansa vetäisi hän kuoressa olevan
paperin esiin, levittäen sen eteensä pöydälle. Paperiarkilta, jonka
sisään oli pistetty tuhannen markan seteli, luki hän miehensä tutulla
käsialalla kirjoitetut sanat:

 »Luultavasti on tämä viimeinen summa, jonka pitkiin aikoihin voin
 sinulle antaa. Mutta jos joudut puutteeseen, käänny August Reimerin
 puoleen. En tahdo, että jäät kärsimään. J. H.»

Martta Herlevi jäykistyi hetkeksi näiden rivien eteen. Ne muodostivat
ruman portin, jonka takaa häämöitti pitkä, kaamea holvi, josta ei
voinut eroittaa muuta kuin pimeyttä — pimeyttä — loppumattomiin!

Oliko hän enää oma itsensä —?

Oliko tämä hänen ja hänen lapsensa koti —?

Ja oliko se hänen Jonaksensa, joka oli kirjoittanut nuo sanat tuolle
paperille —?

Yhtäkkiä hän tunsi hurjan repäisyn rinnassaan, korvissa humisi, ja
jostain syvästä rotkosta, oman järkytetyn sielunsa pohjalta, hän kuuli
kamalan naurun: Jonas... miksei! Miljoonakavaltaja... Mikä estää sitä
pettämästä omaa vaimoansa, joka pettää koko yhteiskunnan, tuhannet
luottavat ihmiset!

Ja nyt seisoi tuolla toinen julkea ja alhainen ihminen odottamassa
hänen avuliasta palvelustaan saadakseen käsiinsä häpeän setelin...
verirahan...

Niin suuri kuin vastakohdannut häpeä ja nöyryytys olikin, kävi se tämän
kautta tuhansin kerroin kammottavammaksi. Kaikesta huolimatta oli
hänellä äsken vielä tuki, jalansija, millä seistä, ja se tuki oli ollut
hänen miehensä luuloteltu uskollisuus.

Luuloteltu — niin — sillä tarvitsihan sukeltautua esiin vain jonkun
hämärän Linen — ja kaikki, kaikki oli hukassa!

Ylpeyden ja omanarvontunnon esiinpyrkivä välähdys herätti hänet tästä
musertavan pettymyksen tuottamasta huumauksesta.

Ei ainakaan _tuo tuolla_ saanut hänen masennustaan huomata!

Ja niinkuin ainakin jalo ihminen, joka jonkun erityisen syyntähden on kulkenut kappaleen matkaa toverinsa rinnalla rikoksen
tietä, mutta kääntyy heti pois, kun yhä suurempi rikos avaa hänen
silmänsä, nousi Marttakin, vaikka jalat horjahtivat, sulki kirjeen,
vei sen odottavalle Line Kjällille sanoen tyynesti kuin tavarakuittia
antaessaan:

— Tässä se näkyy olevan.

       *       *       *       *       *

Vieraan mentyä valtasi hänet polttava halu juosta heti pois tästä
talosta.

Monet uhkeat, rikkaasti sisustetut huoneet, jotka olivat olleet hänelle
äärettömän rakkaat, kasvit, joita hän hellin käsin oli hoitanut, ja
monet kymmenet pikkutavarat, jotka hän oli kasannut tänne kuin lintu
korsia pesäänsä, kävivät vieraiksi ja sietämättömiksi yhtäkkiä. Ne
eivät enää olleet hänen.

Ah, vähät siitä, jos ne olisi pitänyt uhrata Jonaksen rikoksen tähden
— siitä hän oli jo viimeisen unettoman yön kuluessa ehtinyt itsensä
kanssa sopia. Mutta tämä, että tuntematon, saastainen käsi pyyhkäisee
kaiken yli ja asettaa kaikki eletyt onnelliset päivät aivan toiseen
valoon kuin siihen auringonkirkkaaseen, jossa ne vuodesta vuoteen
olivat hohtaneet!

Oliko hän enää Jonas Herlevin vaimo —?

Tuskin, tuskin aikoihinkaan, vaikkei hän itse ollut siitä tiennyt.
Hänen avio-onnensa, josta hän oli iloinnut, kuten iloitaan harvinaisen
timantin omistamisesta, olikin vain kurja hely, niin taitavasti
väärennetty, että vasta väärentäjien oma varomaton menettely saattoi
sen ilmaista hänelle.

Hän kulki kuin unessa huoneesta huoneeseen, kertomusten aaveiden
lailla, jotka eivät saa rauhaa haudassaan. Jos hän pysähtyi missä
tahansa, kiinnitti katseensa mihin tahansa, aina kurkistivat esiin
iloiset, huolettomat muistot. Tämä koti oli kuin puisto, jossa kukki,
tuoksui ja soi... _oli ollut_...

Nyt kattoi valkea härmä sen ihanuudet, ja talvinen sää uhkasi nietostaa
joka sopen.

       *       *       *       *       *

Hyvä Jumala, hänen täytyi mennä Jonaksen luokse — ehkä vielä jotakin
oli pelastettavissa.

Mutta hän ei voinut tulla lämpimänä kuten edellisellä käynnillään.
Epätoivoisesta sydämestään täytyi hänen kysyä heti — heti:

— Kuka on Line Kjäll, ja mitä sinulla on hänen kanssansa?

Mies, jolta kaikki portit olivat suljetut ja joka oli saanut tuhansien
ihmisien kunnioituksen itseänsä kohtaan vaihtumaan halveksumiseksi,
säpsähti. Hänellä ei ollut voimaa kätkeä rikollisuuden ilmettä siltä
ainoalta, jolta hän vielä odotti lämpöä. Vajaan vuorokauden oli hän
istunut täällä telkien takana jaksamatta ajatella muuta kuin menetettyä
kunniaansa. Tämä aika, niin lyhyt kuin se olikin, oli ankaruudellaan
ehtinyt riisua häneltä kaiken ylpeyden ja vilpin — ne eivät enää
auttaneet. Hän oli valmis tekemään tiliä jokaisesta teostaan ja
avoimesti vastaamaan kaikkiin tehtyihin kysymyksiin. Hänellä ei ollut
enää mitään muuta kaunistuksen keinoa.

Kuitenkin nyt, Martan seisoessa hänen edessään _tämä_ kysymys
huulillaan, lysähti hän kokoon, painoi päänsä alas ja vaikeni. Kuinka
hän jaksaisi vastata siihen... kuinka luopua parhaimmasta, mitä vielä
jäljellä oli...

— Ole rehellinen, Jonas. Ainoastaan sillä voit jotain pelastaa.

Jonas Herlevi istui kauan ääneti. Hikipisarat kihosivat hänen
otsalleen, ja tuontuostakin hän väänteli käsiään tuskallisesti. Viimein
hän nosti kyyneltyneet silmänsä ja koetti puhua, mutta kaikki, mitä hän
sitten tahtoikin sanoa, supistui kahteen tukahtuneeseen sanaan:

— Anna anteeksi!

Miehen nöyryys hellytti Martan mieltä, ja hänen äänensä ei ollut enää
ankara kuten äsken, hänen sanoessaan:

— Onko sinulla enää oikeutta anteeksipyyntöönkään...

— Kaikilla on siihen oikeus. Joskaan ne, joilta sitä pyydetään, eivät
läheskään aina ole velvolliset anteeksi antamaan... Martta, on kauheata
seisoa sinun edessäsi kaksinkertaisena rikollisena...

— Joskin vasta sitten, kun rikokset ovat tulleet ilmi...

— En tahdo puolustautua — millä sen tekisinkään. Mutta sinä olit
parhain puoliso, ja siksi uskallan —

— On oikein sanoa _olit_. Nyt kai en sitä enää saata olla.

— Martta! Niin et sanonut eilen. Mikset voi, mikset saattaisi?

— Siksi että sitä on myöskin Line Kjäll.

— Line Kjäll — on paljasta roskaa vain. Semmoista on maailman meno.

— Hänestä sinä kuitenkin huolehdit viime hetkelläsi. Oi hyvä, hyvä
Jumala, olisit edes sulkenut tuon kirjeen!

— Olinko sen sitten jättänyt sulkematta?

Rouva Herlevi kohautti olkapäitänsä.

— Tämä on kohtaloa, Martta, tämä kuten sekin, että viimeisten pitojamme
aikana tarkastaja saapui pankkiin... Sinä ainoa, älä jätä minua!

Jonas Herlevi tapaili vaimonsa kättä — turhaan. Kyyneleet estivät häntä
näkemästä, kuinka Martta kätki kätensä selkänsä taa, peräytyen miltei
tiedottomasti askeleen taaksepäin.

— Olen luottanut sinuun kuin taivaalliseen isäämme. Voitko käsittää
miltä tuntuu nyt...

— Miltä tuntuneekaan, anna anteeksi — anna!

— Jos en voi...

— Sinä voit!

Se tuli varmaan luottavimmasta sydämestä, niin toivorikkaalta se
kuulosti.

Rouva Herlevi painoi rajusti päänsä käsiinsä. Sinä voit! Sinä voit!
humisi hänen korvissaan. — Sinä _et_ voi! kiisti toisaalta vastaan.

Ja vasta tällä hetkellä selvisi hänelle täydellisesti, kuinka särjetty
ja rikkirevitty hän oikeastaan oli... kuinka epätietoinen ja vaappuva,
kun tosi-taistelu tuli kysymykseen. Ja että taistelu oli alkava
nyt... epätoivoinen ja raju, sen hän tunsi. Nämä kauheat olosuhteet
järkyttivät hänen sieluansa niin suuresti, ettei hän pitkään aikaan
pääsisi täysin selville ratkaisusta — senkin hän tunsi. Hän vihasi
itseään tuntiessaan säälistä Jonakseen joutuneensa sisimmässään
ristiriitaan. Ja pyrkiessään selviytymään ristiriidastaan sääli hän
omaa heikkouttaan.

Jos hän olisi muutamaa päivää aikaisemmin saanut miehensä uskottomuuden
tietoonsa — olisi hän nyt kaukana täältä, iäksi poissa!

Ei, hän takertui siihen ajatukseen sittenkin katsahtaessaan Jonaksen
masentuneihin kasvoihin.

Iäksi — niinkö?

Ja taas hän ei ollut varma, etteikö sittenkin kavalluksen ja
vangitsemisen viesti olisi palauttanut häntä — säälistä — tuhoutuneen
miehensä luokse.

— Martta, sinä et sano mitään... Etkö voi ... etkö tahdokaan...

— En tiedä, Jonas... Siltä, joka on lyöty tainnoksiin, ei voi vaatia
vastausta. Minun täytyy ensin tointua tästä. Ja sitten, kun olen
selvillä itsestäni... sitten Jonas...

Miehen murtuneet kasvot sävähtivät epätoivosta. Tämä hänen ensimäinen
tuomionsa oli varmaan ankarin. Eikä ollut mihinkä vedota siitä...

— Jätä minulle edes toivon kipinä! huudahti hän. — Martta, rakkahin,
älä vie _kaikkea_... Kuinka minä muuten jaksaisin tämän pimeän ajan
ylitse...

Sehän se juuri oli Martankin paula. Siitä silmukasta hän ei päässyt
irralleen.

Toivon kipinän — sen hän saattoi antaa. Mutta enempään, hyvä Jumala,
enempään ei hänellä ollut voimaa...




KARKURI


Hiljainen koputus kuului ovelta.

Sitä tuskin eroittikaan tuulen ruskinalta ja aaltojen pauhulta, jotka
lakkaamatta löivät rantapenkereeseen tuvan akkunan alla. Vasta tarkan
kuulostamisen jälkeen pääsi varmuuteen siitä, että ihminen siellä
liikuskeli.

Ja silloin karkasi tuvassa yksin istuva tyttö ylös työnsä äärestä,
viskasi tukun päreitä tuleen ja hiipi ovelle kuulostamaan.

— Kuka siellä?

Kysymykseen ei kuulunut hiljaisintakaan vastausta. Laineet vain
meurusivat rannalla täydentäen pauhinallaan pimeän syysillan kolkkoutta.

— Kuka siellä — vastatkaa!

Kysyjän ääni oli tuikea, mutta pelon värettä se ei kyennyt tyyten
salaamaan.

— Ystävä on — avaa!

Vapisevin käsin raoitti tyttö ovea, vetäisi sen kiinni ja raoitti taas.
Siten hän taisteli hetken oman arkuutensa ja sisäänpyrkijän äänen
herättämän turvallisuuden välillä. Mutta ulkopuolella-olija ei jaksanut
odottaa. Hän tarttui oveen suurella, tahraisella kädellään ja työnnälsi
huoneeseen.

Takassa loimottavan tulen valossa tyttö näki kookkaan miehen, jonka
parroittuneet kasvot näyttivät väsyneiltä. Koko hänen jättimäisestä
olennostaan kuvastui syvä uupumus ja raukeus.

Mutta silmissä oli eloa. Ne miltei leimusivat levotonta sielun kuohua,
ja nopeasti kuin tulen liekki kulki niiden katse ympäri tuvan,
katto-orsien, permannon, lieden ja peittämättömien akkunoiden välillä.

Sitten vasta hän katsahti tyttöön.

— Oletko sinä Anna Mari?

— Olen.

— Ja niin olet tullutkin äitiisi...

Vieras ojensi arkaillen kätensä, ja arkaillen otti tyttökin sen omaansa.

— Kuka te sitten olette?

Miehen katse kiersi uudelleen tuvan, kiersi tarkemmin kuin äsken, ja
hänen kasvonsa vavahtivat omituisesti. Vastaamatta tytön kysymykseen
hän sanoi:

— Lienetkö tullut äitiisi luonteesikin puolesta.

— Ja jos olen... mitä sitten?

— Sitten sen sanoisin...

— Minkä?

— Nimeni.

Anna Mari tuijotti hämmästyneenä vieraaseen, jonka puhetapa ja katse
olivat niin kummalliset. Ensi kertaa näki hän tuon miehen edessään, ja
kuitenkin tuntui, kuin tapaisi hän hänessä vanhan tuttavan. Ja niin
hänen pelkonsa alkoi haihtua.

— Mutta sanokaa, sanokaahan toki! huudahti hän välittömästi. — Eihän
teille voi siitä mitään vahinkoa koitua.

Jättiläisen kasvot vavahtivat jälleen. Niissä kuvastui suuri
mielenliikutus. Sitä peittääkseen hän kumartui lieden kulman pimentoon
ja vetäisi sieltä kuin vanhasta tottumuksesta esiin lyhyen penkin,
jolle istahti.

— Anna Mari, sanoi hän sitten, etkö sinä tunne minua?

— En.

— Etkö muista koskaan nähneesikään?

— En.

— Ei ihmekään, olithan siihen aikaan vielä pieni tyttö.

— Mihin aikaan sitten?

— Siihenpä siihen, kun isäsi... vangittiin.

Anna Marilta putosi puu, jota hän juuri oli asettamassa lieteen, ja hän
kuiskasi pelokkaasti:

— Isä! Olisitteko...

Mies käänsi hetkeksi katseensa toisaalle, ja Anna Mari huomasi, kuinka
hänen hartiansa hytkähtelivät. Mutta pian hän jälleen oikaisihe ja
tytön puoleen kääntyen virkkoi:

— Kas niin, älä nyt pelkää, Anna Mari, ethän? Ettehän te minua vielä
odottaneet... eikä minun aikani ollut vielä tullutkaan... Mutta minä
en kestänyt siellä kauempaa... totisesti, minä en jaksanut... Ja kun
viimein sattui tilaisuus, jolloin saatoin karata, tein sen, vaikka
henkeni uhalla. Ehkä olet lukenut siitä sanomalehdistä?

Anna Mari tuijotti sanatonna eteensä. Hänen jalkansa vapisivat niin,
että hän töintuskin kesti seisaallaan.

Ja muistot, jotka vuosien kuluessa olivat haaltumistaan haaltuneet,
leimahtivat ilmi eläviksi jälleen. Hän muisti päivän, jona isä
vangittiin... muisti kirstun, johon ruhjottu mies pantiin... ja muisti
äidin, joka siitä päivin kulki kuin varjo maan päällä, kunnes hänet —
kolme vuotta sitten — peitettiin kirkon multaan.

Tuoko nyt oli isä —?

Niin, suuren ja voimakkaan hän muisti hänen olleen.

Mutta tämä tässä oli hiljainen ja hyvä...

Isä oli aina ollut kuin tulenliekki, eikä hänen suustaan oltu lempeitä
sanoja totuttu kuulemaan.

Siitä huolimatta täyttyi Anna Marin sydän suurella hellyydellä — hänhän
oli kaikessa tullut niin äitiinsä — ja taistellen ujoutta vastaan, joka
yhtäkkiä yllätti hänet, astui hän isänsä viereen ja laski kätensä tämän
olkapäälle.

— En ole kuullut siitä mitään, sanoi hän. — Mutta eikö ne etsi teitä
nyt... tavoita joka paikasta?

— Kyllä kai — sehän on heidän velvollisuutensa. Mutta tähän asti olen
minä onnistunut, he eivät. Ja tätä on nyt kestänyt kolme viikkoa.

Tuulen kumea kohina kuului akkunan takaa, ja rapisten ilmestyi
ruutuihin pieniä vesipisaroita. Syysräntää.

Anna Maria värisytti.

Hän kuvitteli miesjoukon kulkevan metsän läpi karannutta etsien ja
tuossa tuokiossa, tietämättä tarkoin itsekään mitä teki, kiiruhti hän
peittämään akkunoita ja lukitsemaan ovea. Ja sitä tehdessään oli hän
varma siitä, että äiti olisi tehnyt samoin...

Kun hän palasi takaisin ja istahti isänsä viereen, näki hän
kyynelkarpalon vierivän tämän poskea pitkin ja katoavan karkean parran
kätköön. Sitä seurasi toinen... kolmas...

Isä kyseli äidistä.

Anna Mari kertoi tarkoin, kertoi kuolinyön ja mitä äiti oli sanonut.

— Olivatko ne hänen viimeiset sanansa? kysyi isä.

— Olivat. Aina muistan kuinka hän pyysi minua kumartumaan puoleensa ja
kuiskasi sitten: Kun isä palaa, sano hänelle, että kaikki on annettu
anteeksi.

— Vaikka sitä oli paljon... Jumala nähköön... niin paljon että...

Yhtäkkiä hypähti karkuri ylös ja kuulosti. Hänen silmissään kuvastui
hurja kauhu. Anna Mariinkin tarttui hänen pelkonsa, ja hän hiipi
ovelle, painoi korvansa lautaa vasten — eikä kuullut muuta kuin oman
sydämensä rajut lyönnit.

— Tuuli se vain on... ei siellä ole ketään, ei ketään.

Isäkin rauhoittui vähitellen. He puhuivat kuiskaten, ja heillä oli
vielä paljon sanomista toisilleen. Mutta aika kului, ja sen, joka joka
hetki pelkäsi takaa-ajajia, täytyi valmistautua lähtemään.

— Isä, viipyisitte vielä vähäsen, niin saisitte nähdä Antinkin.
Muistattehan, että tähän aikaan kestää nuotanveto aamupuoleen asti.

— Minä olen nähnyt hänet... nuottarannalla. Ennenkuin tulin tänne,
seisoin kauan aikaa metsässä ja katselin häntä, kun hän istui
keittotulilla toisten miesten kanssa. Suuri ja vahva mies... oikea
korvenraataja... Mutta sanohan, Anna Mari, eihän hän vain ole saanut
isänsä luontoa?

Anna Mari painoi katseensa alas huokaisten.

— En minä sitä niin tarkoin tiedä... mutta kiivas ja kova hän useinkin
on...

— Sinullekin... omalle sisarelleen?

Tyttö nyökkäsi.

Se myönnytys sai karkurin kiristämään hampaitaan ja puristamaan
kätensä nyrkkiin — vain siten voi hän pidättää kipeän voihkaisun. Mitä
hyödytti hänen oman mielensä muutos ... mitä päätöksensä pyrkiä meren
taakse tekemään työtä ja kokoamaan omaisuutta lapsilleen, jos pojassa
eli se... se hirveä, joka oli tuhonnut hänen oman elämänsä ja hänen
kättensä kautta toistenkin elämän...

Hyvä Jumala! Hän palaisi tältä paikalta vapaaehtoisesti vankilaan, jos
vain Antti... Antti...

Mutta velikään ei voi veljeänsä lunastaa, ja tulevaisuus vasta näyttää
mihin Antinkin tie viepi, mitä luonteensa hänellä teettää ja mitä
kaikkea ne, jotka tulevat olemaan lähinnä häntä, saavat kärsiä... Eikä
voi tietää, keventääkö anteeksianto hiventäkään hänen kuormastaan.

— Sanoiko äiti tosiaankin, että kaikki on annettu anteeksi? kysyi isä
ajatuksiensa jatkoksi.

— Sanoi.

— Ja ne olivat hänen viimeiset sanansa?

— Ne.

Partaiset kasvot kirkastuivat hetkeksi. Ne muistuttivat syysmaisemaa,
johon aurinko väistyvien pilvien lomasta valahtaa. Ja suru pojan tähden
liukui loitommaksi hänen mielestään, kun hän ajatteli omaa, hiljaista
iloaan.

— Anna Mari, ne olivat lohdutuksen ja voiman sanoja, sanoi hän sitten.
— Niille minä nyt rakennan. Jos onnistun pakenemaan maasta ja pääsemään
aikomusten! perille, niille rakennan. Tai jos joudun kiinni ja tyrmään
uudelleen, rakennan sittenkin.

Puolituntisen kuluttua oli karkuri kadonnut jälleen pimeään,
myrskyiseen yöhön.







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARRASKUUN ILTA ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.