Lumihiutaleita : Novelleja

By Anni Kaste

The Project Gutenberg eBook of Lumihiutaleita
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Lumihiutaleita
        Novelleja

Author: Anni Kaste

Release date: July 17, 2024 [eBook #74058]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1915

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUMIHIUTALEITA ***





LUMIHIUTALEITA

Novelleja


Kirj.

ANNI KASTE





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.





SISÄLLYS:

Laulajatar
Anna anteeksi
Ennustus
Vanha laulu
Leipäpalkalla
Yövahti
Remuveikot
Luojan mainetta parantamassa
Pappi




LAULAJATAR


Maaseutukaupungin konserttisali on täyttynyt ääriään myöten. Viimeinen
paikka myötiin jo aamupäivällä, ja kaikki myöhemmin tulleet saivat
palata tyhjin toimin takaisin.

Nuori, lupaava laulajatar esiintyy ensi kertaa täkäläiselle yleisölle,
joka juhlapukuisena odottaen kuiskii salissa. Arvelut ja arvostelut
kulkevat miehestä mieheen. Kerrotaan mitä on sanomalehdistä luettu
tai kuultu joltain pääkaupunkilaistuttavalta, asiantuntijalta. Se
kaikki on ollut kiittävää, yksimielisen kiittävää. Ja jos jossain on
joku moitteen häivä viskattu, ei sitä ole moitteeksi tarkoitettu,
vaan kiihoitteeksi nuorelle taiteilijalle sen tai sen seikan
saavuttamiseksi, sen tai sen vajavuuden täyttämiseksi. Häntä on taiteen
uralla seurannut onni, sen tietää hän itse ja sen tietävät muut.

Salin takimaisella penkillä, mutta juuri laululavan kohdalla,
istuu mietteisiinsä painunut nuori mies. Hän ei virka mitään
vierustovereilleen, eikä hänen silmänsä etsi tuttavia penkkiriveiltä
nyökätäkseen heille. Hän tuskin huomaa ihmisiä ympärillään, ja milloin
hän havahtuu huomaamaan sen, nousee äreä ilme hänen kasvoillensa ja hän
tekee pienen kärsimättömän liikkeen polvellaan lepäävällä kädellään.

Hän vain odottaa. Ja odottaessa kulkee mennyt aika hetki hetkeltä
hänen sielussaan. Aika, joka ainakin tuntuu kaukaiselta. Silloin oli
laulajatar kuusitoistavuotias. Nyt, kuluvan kuun viimeisenä päivänä,
hän täyttää kaksikymmentäneljä vuotta — niin juuri. Silloin oli heillä
niin paljon yhteistä, että sille olisi luullut voivan rakentaa vaikka
kuinka paljon... Silloin he olivat olleet naapurit ja kaikessa niin
tasaväkiset, ettei olisi voinut luulla teiden niin eroavan ja matkan
niin pitkäksi heidän välillään käyvän...

Mutta ihanasti hän jo silloinkin lauloi!

Viimeinkin aukeaa ovi ja pieni, notkea, valkoisiin puettu olento astuu
saliin, kulkien nopein, joustavin askelin aivan ensimäisen tuolirivin
editse korokkeelle, jonka yllä sähkökruunu hehkuu. Pitkä, mustiin
puettu säestäjä — iältään se voisi olla vaikka hänen äitinsä — seuraa
hänen jälessään.

Iloinen, tervehtivä kättenpauke pauhaa salissa, se kestää pitkään ja
kuolee vähitellen. Siinä hymyssä, jolla laulajatar kiittää, värähtää
uhkuvan vetreä sulo, niin luonnollinen, että se tuntuu miltei lapsen
hymyltä.

Ja niin hän alkaa laulaa.

Ensimäinen sävel syntyy hiljaa, uneksien. Se tulee kuin kevättuuli yli
lumisien kenttien, joissa vasta siellä täällä pieni pälvi vilkkuu,
mutta se tulee kuitenkin, sillä sen on tuotava kevään viesti ja se tuo
sen! Ja niin alkavat pälvet suureta, kunnes viimeisetkin lumen rippeet
haihtuvat solisevien kevätpurojen partailta ja sininen ilma käy yhä
sädehtivämmäksi nuortuvan maan yllä...

Sävel kasvaa ja paisuu.

Nyt on jo kukkia maassa, toukoa tehdään ja leivonen nousee korkeuteen
omien riemukkaiden säveltensä nostamana. Ihana kasvullisuus kuvastuu
järven pintaan, ja tuoksu, tuhansien kukkien vapautunut sielu, leijuu
yli niittyjen ja peltojen... Kaikkialla nousee, kasvaa ja soi!

Ja niin on kesä!

Sävelten tenho tunkeutuu sydämiin, silmät syttyvät, ja mielistä unohtuu
aivan itsestään ikävä ja masennus. Ihaillen ja nauttien seurataan
esitystä, ja kun ensimäisen osan loppu on käsissä ja laulajatar poistuu
salista, seuraa häntä raikuva kättenpauke, joka rävähtää kautta salin
kuin äkkinäinen raekuuro, täyttäen ilman voimakkaalla kuminallaan.

Niin ei kaikille lämmetä viimeisen säkeenkään vaiettua...

Takimaisella penkillä istuva mies on saanut tulta silmiinsä. Hänen
kätensä vapisee hiljaa, ja hän pidättää henkeään kuin kuulisi vielä
sävelen viimeisen häipyvän soinnun — jota muut eivät kuule. Sitten hän
nousee päättävästi, aivan kuin jokainen jänne hänessä sanoisi: minä
menen! Ja niin huomaamatta kuin mahdollista hiipii hän eteiseen, etsii
sinne jättämänsä kielokimpun ja rientää laulajattaren huoneeseen.

Heidän tervehdyksensä on lämmin ja tuttavallinen, kuten ainakin kahden
vanhan ystävän, jotka pitkän ajan kuluttua toisensa tapaavat. Mutta
siinä on muutakin... Toisesta toiseen henkii hiljainen, salattu...
jokin, joka juuri puhkeaa esiin, uinuttuaan pitkään unhon tai pakon
valkoisen hangen alla. Mutta sanoissa se ei ilmene...

Vasta sitten, kun mies muistuttaa siitä, kuinka ihanasti muinoin
kuusitoistavuotias lauloi Loreleyn, tulee jotakin esiin joissakin
lauseissa, joita hän ei jaksa hallita ja rakentaa aivan niinkuin
tahtoisi... Ja kun toinen vastaa, sisältyy siihenkin pieni, kätketty,
kimmeltävä helmi, värähdys vain, mutta niin lämmin, lämmin, että se
sytyttää.

Väliajan kuluttua kajahtaa laulu taas, ja yhä lämpenevä yleisö
vaatii pian jokaisen numeron toistettavaksi. Mies takapenkillä istuu
onnellisen huumeen valtaamana. Hänen sydämessään on juhla, ja sävelet
kuljettavat hänet kaukaisille päivänpaistekentille, missä harvinainen
valo välkkyy...

Hän ei saa katsettaan hetkeksikään irroitetuksi laulajattaresta. On
kuin he olisivat täällä kahden ja hän laulaisi vain hänelle! Sillä
kaikki muu on kadonnut ympäriltä...

Ohjelma loppuu.

Vaikka viimeinen laulu on jo toistettu ja laulajatar poistunut, ei
yksikään kuulijoista nouse lähteäkseen. Sali kaikuu vaativien käsien
paukkeesta: he eivät voi päästää häntä vielä luotaan.

Ja niin tulee laulajatar takaisin vielä kerran.

Hänen katseensa kulkee kiitäen ja tervehtien yli salin, pysähtyäkseen
sen perimmäiselle penkille lapsuuden ystävän luokse. Eikä hän voi olla
nyökkäämättä hänelle monien päiden yli. Eikä hänen laulunsa tällä
hetkellä voi olla muu kuin Loreley!

Lähteekö se tenho, joka salissa nyt vallitsee, laulun
tutunomaisuudesta? Johtuuko se siitä, että tuo vanha sävel on
kietoutunut vähän itsekunkin kuulijan menneisiin muistoihin ja tuo nyt
tullessaan osan niistä esille — kenties. Vai onko se innostuneiden
mielien — niin laulajan kuin kuulijainkin — aikaansaama hurmaus...

Yksi kuulijoista sen täydelleen tietää.

Ja hänet valtaa syvä liikutus. Nyt hän tietää, että laulajattarenkin
ympäriltä on kaikki muu haihtunut ja että hän todellakin laulaa vain
yksin hänelle! Noin ei ole koko iltana sävel noussut ja helissyt...
Lämpöä ja tunnetta sellaista kuin tässä, ei yhdessäkään laulussa vielä
ole ollut...

Tässä purkautuu esille salaisuus...

Mutta se salaisuus on liian ihana elääkseen tai ilmetäkseen missään
muussa muodossa kuin sävelissä — sen hän tietää. Ja niin hän — heti
kun laulu on loppunut — ryntää ylös ja poistuu, kiirehtien kotiinsa
näkemättä tai kuulematta ketään.

Hän tahtoo sulkea tämän hetken, tämän sävelen ja tämän valtavan rikkaan
tunnelman ikiajoiksi sieluunsa — juuri sellaisenaan. Enempää ei hän
koskaan voi saavuttaa — enempään ei hän halua pyrkiäkään. Tosin hänellä
kerran on ollut unelma, mutta sen hän on uhrannut jo kauan sitten. Ja
niin ihmeellisesti kaikki hämäryys nyt selkeneekin! Katkeruus monta
vuotta sitten kadotetusta onnesta haihtuu, ja mieleen tulee epäitsekäs
ajatus: ilman uhrausta ei rakkahin nyt olisi taiteen kukkuloilla...
ilman uhrausta Suomi olisi yhtä mainehikasta tytärtä vailla...

Juuri kuin kaiken vahvistukseksi kuuluu hetken kuluttua koputus ovelta
ja laulajatar astuu sisään vaatimattomaan lukumiehen huoneeseen, yllään
kallisarvoinen viitta, joka antaa hänen olemukselleen ruhtinattaren
sävyn.

— Katsos, minä en voinut lähteä niin... sanoo hän lämpimästi. — Ja
sitten täytyy minun vielä saada sanotuksi, ettet sinä saa antaa
katkeruuden asua sydämessäsi... Tiedäthän, että jos tiemme eivät
erinneet, en koskaan olisi päässyt tänne asti — _en koskaan!_ Ja sitä
minä en voi katua, minä en voi, näetkös. Menestys on hurmannut minut.

— Sitä sinun ei tarvitsekaan, Loreley. Joskaan minulla ei ole
korvaajana sitä, mitä sinulla on: menestystä, niin tyydyn... koetan...

— Eikö sinulla ole... mitään...?

Laulajattaren katse kiertää huoneessa, jossa on vain kirjoja, kirjoja.

Mies seuraa hänen hapuilevaa katsettaan ja hänet valtaa äkkiä hurja ilo.

— On, on! peruuttaa hän samassa. — Minulla on sinun menestyksesi ilo.
Ja se on ehkä vieläkin kalliimpi minulle kuin sinulle.

— Kiitos —!

Hän tuntee kaksi lämmintä kättä omissaan ja niiden puristuksen hetken,
hetken vain. Sitten on taas kaikki yksinäistä — laulajatar on poissa.
Kukkakimput — tän'iltaiset voitonmerkkinsä — hän on jättänyt jälkeensä.
Ainoastaan kielokimpun hän on ottanut mukaansa.




ANNA ANTEEKSI


— Kaarina on tullut kotiin! kajahti läpi koko talon salista keittiöön
asti kertautuen jokaisen sydämessä voimakkain, joskin erilaisin tuntein.

Keittiöön, jossa Maiju leipoi joululeivoksia, toi viestin sisäkkö
Miina, eikä hän voinut kylliksi painostaa sanojaan kertoessaan, kuinka
äärettömästi rouva oli ihastunut tyttärensä tulosta ja kuinka hän nyt
itkeä nyyhki aivan kuin pieni lapsi saatuaan hänet syliinsä.

— Niin että joutukaa, neiti, joutukaa, käskettiin sieltä sanomaan!

Maija säpsähti hieman, ja heikko puna nousi hänen poskilleen.

— Minä en kerkiä vielä... sanoi hän verkkaan jatkaen leipomistaan. —
Toimita sinä vain kuuma kahvi sisään.

— Eikä neiti voi uskoa, kuinka viluinen ja väsynyt nuori rouva on...
Mutta arvaahan sen nyt, kun toistakymmentä kilometriä asemalta
tällaisella säällä... kärrikelillä jouluna.

— Hirveätä ajatellakin... mutta jouduhan. Valkoisessa kannussa säiliön
hyllyllä on hyvää kermaa.

Sisäkön mentyä Maiju painoi jauhoiset kätensä poskilleen, vei ne siitä
jyskyttäville ohimoille ja huojuen hiljaa edestakaisin hengitti lyhyin,
tuskaisin puuskauksin.

— Tullut kotiin... Kaarina... ah!

Maiju näki hänet elävänä edessään, sellaisena kuin hän oli ollut
lähtiessään kotoa kolme vuotta sitten, säteilevänä, vastavihittynä
rouvana miehensä, kuvanveistäjän käsivarteen nojaten. Häämatka
oli vienyt suoraan etelään. Heidän hyvästinsä oli ollut jäykkä,
ja onnittelut, joita hänen kai olisi pitänyt lausua lähtevälle
sisarelleen, tyrehtyivät huulille.

Ja niin pyrki nyt tervehdyskin tekemään.

Sillä hän ei ollut vielä voinut antaa anteeksi... ei vielä, eikä
koskaan.

Ja mitä tekikään anteeksiannolla kevytmielinen, kaunis Kaarina? Ei
kai hänen suruton sydämensä tunnustanut koskaan pahoja tekojaan eikä
niiden sovittamisen tarvetta. Hän, joka aina oli ollut kylliksi itsekäs
anastamaan _kaiken_, hänkö käännähtäisi katsomaan, jäikö jonkun
sydämeen tyhjä sija...

Hän oli vienyt Martin — juuri sen, joka oli ollut Maijun koko elämä.
Mitä hyödytti, että hän jälleen oli jättänyt hänet, aivan kuin kuluneen
rukkasen loukkoon, tavattuaan toisen, kolmannen, lääkärin, asianajajan,
kuvanveistäjän. Onnet oli murtuneet ainiaaksi. Martti saattoi käydä
silloin tällöin talossa mutta hänen asianaan oli kysyä mitä kuului
Kaarinasta — yhä vain Kaarinasta. Ja hänestä kuului aina hyvät sanomat.
Poikkeuksetta.

Oliko Kaarina nyt tullut kotiin... edeltäpäin ilmoittamatta, yllättäen!
Ja kaiken lopuksi kurjalla kievarikyydillä...

No, äiti saa helliä häntä siellä, isä pian yhtyy palvontaan. Ja Martti
rientää, kunhan saa tietää — tai ei, tuskin tulee: on hiljaisesti
kiitollinen tietäessään Kaarinan hengittävän samaa ilmaa.

Maijun hennot sormet pyörittelivät taas taikinaa. Pienet herkulliset
leivokset jatkoivat kesken jääneen rivin, ja pelti täyttyi pian
reunojaan myöten. Työn loputtua kiiruhti hän huoneeseensa, sillä niin
tyynen kylmäksi kuin hän tunsikin mielensä, täytyi hänen sittenkin
koota itsessään jotain, ennenkuin kohtasi sisarensa.

Ovella tuli isä häntä vastaan. Isän kasvoilla välkkyi iloa ja
surunsekaista sääliä, koko hänen kookas vartensa näytti kantavan kuin
taakkana näitä kahta mielentäytettä.

— Olisitko voinut uskoa sitä, Maiju tyttöseni, sanoi hän ainaisella
tyyneydellään, ja äänessä kuulsi peitetty, hiljainen hyväily. Maiju
oivalsi sen kyllä, isän ei olisi laisinkaan tarvinnut tunteittensa
ilmaisuksi hipaista tyttären vaaleita, pään yli kierretyitä palmikoita.

— Mihin hän on jättänyt miehensä?

— Roomaan kai. Hän näyttää sairaalta ja murtuneelta, lapsi raukka. Ja
äiti on kovin järkytetty. Mutta nyt kai sinä jo joudutkin?

Ei, hänen piti pestä kätensä ensin.

Vai murtunut ja sairas... Äskeinen loistava kuva Maijun mielessä
vaihtui toiseen, haaltuneempaan. Hän karsi pois vähän sisarensa
ylpeästä ryhdistä, silmien säihkystä ja äänen helinästä, mutta hän
varoi ottamasta liikaa, sillä mikä maailmassa olisi päässyt runtelemaan
Kaarinaa, kun juuri elämä itse kaikkine apulaisineen kantoi häntä
käsillään, helli, hoivi, kukitti häntä!

Ja sitähän se ei tehnyt aivan monelle... Mutta kuinka olikaan Kaarina
muuttunut! Varjo vain hän oli entiseensä verraten. Kohotessaan
tervehtimään Maijua hän pääsi tuskin ylös lepotuolista, johon äiti oli
peitellyt hänet tyynyin ja vaipoin. Käsi, joka ojentautui sisarelle,
oli luiseva ja kutistunut, ei enää sametinpehmyt eikä hienoinen.

— Maiju kulta! On suloista nähdä sinua ja sanoa: anna anteeksi. Olen
tullut kotiin vain kuolemaan... siksi vain...

Maiju ei vastannut. Hänen sydämensä ei liikahtanutkaan, ja häntä
itseäänkin hirvitti sen kylmyys.

— Kuinka sinä olet tuores ja säilynyt, Maiju! Oi elä ole vihainen,
ethän? Ajattelin, että täällä kotona olisi helpompi kuolla kuin siellä
muualla... vieraissa...

Kaarinan ääni särähti — mihin oli haihtunutkaan sen entinen hely!

Äiti nyyhki ääneen.

— Elä puhu mitään anteeksiannosta, rakas lapsi... olit kultainen kun
tulit. Isä, joko soitit lääkäriä? Maiju, katsos, tue häntä tästä,
näin...

Äiti oli unhoittanut kokonaan rajun, hillittömän, elämän kiihkeyttä
himoitsevan tyttären, hänen sydämestään oli yhdellä pyyhkäisyllä
haihtunut viimeinenkin katkeruuden hiven tuhlaajatytön tuottamista
suruista ja kyynelistä, valvotuista öistä — häpeästäkin. Hänen
sylissään oli nyt vain murtunut, sairas lapsi, pääskysparka, joka
kaikesta päättäen oli matkallaan kärsinyt kovan vaurion...

Ei sekään sulattanut jäätikköä Maijun sydämestä, hän ei voinut yhtyä
äidin hellyyteen eikä isän osanottoon. Kukaties Kaarina liioittelee
sairauttaan, tuo hemmoiteltu lapsi, säälin turvin syöstäkseen heidän
sydäntensä syvimpään — oliko hän mihinkään puolinaiseen koskaan
tyytynytkään. Täyttä antautumista hän aina oli kaikilta vaatinut, ja
voi sitä, joka uskalsi olla välinpitämätön hänelle!

Varmaan eli pohjimmaisena se sävel nytkin... tuo nöyryys oli kai
ulkonainen hely, matkan varrelta silmäin lumeeksi tuotu...

— Oletko hyvin sairas? kysyi Maiju viimein.

— Olen, vastasi sisaren äänetön katse, kyynelten tippuessa esiin
pitkien, mustien ripsien alta.

Katse koski Maijun sydämeen, siinä ilmeni jokin ylivoimainen ote, joka
pani jäänkin järkkymään. Mutta hän ei sallinut sen päästä näkyviin.

— Miten maailmassa miehesi sallii sinun matkustaa yksin tuollaisessa
tilassa?

— Niin, Maiju... ja äiti ja isä... nyt en enää valehtele teille...

— Oletko sinä sitten valehdellut? Ja milloin?

— Olen, olen — kaiken aikaa!

Se tuli vihloen kuin hätähuuto, saaden jokaisen käsittämään, että
kysymyksessä oli ankara totuus. Sisaren kylmä, suora kysymys oli
murtanut padon päästäen vapaaksi omaan valheeseensa vangitun
ihmisen. Vapautusta seurasi helpoitus, helpoitusta nöyryys, ja
hänen tunnustuksensa rakentautui sillaksi, jota myöten hän pääsi
suljetuimpaankin soppeen maailmassa — sisarensa sydämeen.

— Puoli vuotta kotoa-lähtöni jälkeen ei minulla enää miestä ole
ollutkaan, siinä syy, miksi hän sallii minun kuljeksia vaikka missä
tilassa... Oi suuri Jumala, kuinka minä olen ollut murtunut, turvaton
ja yksin maailmassa! Hän, tuo viheliäinen, jätti minut, _minut_, jota
ei vielä kukaan ollut uskaltanut loukata!

— Taivaan isä, mikset ilmaissut sitä heti ja palannut kotiin?

— Olin liian ylpeä taipuakseni siihen tekoon. Kuljeksin mieluummin
maita, kärsin, tein työtä, salasin, valehtelin... _vaikka mitä_,
ennenkuin tunnustin häpeäni ja tappioni.

— Eihän se ollut häpeä, lapsi.

— Oli, oli se minusta. Silloin. Kun vain ajattelinkin seisovani
edessänne paljastettuna ja nöyryytettynä, vapisin kauhusta, kauhusta
juuri, Maiju kulta, joka ei ollut muuta kuin mieletöntä itserakkautta,
korskaa typeryyttä. Minulla oli silloin vielä voimaa uhmata...

— Mutta sinähän kirjoitit, oi mistä kaikista maanpaikoista sinä
kirjoititkaan, olevasi onnellinen, terve, voitokas.

— Saatoinko tehdä muuta. Tuo järjetön ajatukseni vaati minut siihen —
ja kun minulla ei ollut voimaa puhua totta, niin valehtelin.

— Sitten, lapsi, sitten?

— Sitten monien surujen ja nöyryytysten jälkeen alkoi ensin järkeni ja
viimein sydämenikin puhua. Se veti minua tänne, ehdottomasti teidän
luoksenne. Mutta kauheita olivat ne taistelut, joita uusi ihminen sai
käydä vanhaa ihmistä vastaan, ennenkuin se pääsi voitolle... Tiedätkö,
Maiju, mihin niin usein kompastuin. Kas tähän: näin sinut sieluni
silmien edessä halveksivasti hymyilevänä, kylmänä, osaaottamattomana...
Hyvä Jumala, nyt näenkin sinun itkevän...

Jäätikkö oli sulanut. Sekin laski vankinsa vapaaksi sallien lämmön
tulvehtia sydämestä sydämeen. Maiju painui voitettuna sisaren
jalkoihin, sulki hänen kylmät, vapisevat kätensä omiinsa lämmittäen
niitä kyynelillään.

— Kaarina, Kaarina rukka...

Katumus vyöryi hänen ylitseen, se tuli äkkiä ja ylivoimaisena kuin
suuren joen jäänlähtö, joka vie mennessään kaikki esteet, jättäen
jälkeensä kirkkaan, kimmeltävän vedenpinnan voimallisen kevätauringon
lämmitettäväksi.

— Sellainen minä olen ollutkin kaikkina näinä vuosina — kylmä,
sulamaton ja karsas, nyyhki hän. — Vielä äsken, kun sain kuulla
tulostasi, tuntui mahdottomalta antaa anteeksi ... mutta sinähän
veitkin minulta parhaimpani... Ei, Kaarina, elä keskeytä, minä
en antaisi sinulle anteeksi nytkään, jos olisit tullut terveenä,
onnellisena — entisesi laisena. Silloin ei olisi löytynyt mitään
tietä päästäksesi luokseni. Nytkö, rakas? Voi, nythän olet samalla
tasolla, säretty, vähäpätöinen, kovia kokenut... nyt olet tullut
sitä yhtä ainoata mahdollista tietä, sitä yhtä, joka sittenkin oli
olemassa _sinullekin_, vastoin varmaa luuloani. Mutta mitä on minun
anteeksiantoni, Kaarina. On toisia... Jumala ennen kaikkia...

Hän puhui katkonaisesti, nyyhkien, mutta herännyt lämpö ja osanotto soi
jokaisesta sanasta.

— Uskon Jumalan antaneen minulle anteeksi. Niin uskon... tunnen sen. Ja
siksi voin ajatella kuolemaa...

— Ei, Kaarina, sinä tulet terveeksi. Koti parantaa lapsensa... saat
nähdä.

— Se on jo myöhäistä, äiti, enkä minä sitä ansaitsekaan. Siinä jo
kyllin, kun pääsen teidän saattamananne kotoiseen hautaan. Huu —
ajatelkaas, yksin vieraalla maalla, raskas, sovittamaton taakka
sydämellä! Mutta nyt, kun sovitus kulkee kuoleman edellä — nythän on
kaikki niin rauhaisaa...

Parin päivän kuluttua hän oli matkalla jälleen, sillä viimeisellä, joka
vie suureen kirkkauteen.




ENNUSTUS


Kuu paistaa heloitti akkunasta sisään valaisten huoneen hienolla
hohteellaan, sellaisella haaltuvan hopeaisella, hiukan väsähtäneellä,
minkälaiseksi se tavallisesti käypi aamun koitteessa koko pitkän
yön vaellettuaan. Puistossa akkunan alla seisoivat huurteiset
puut valkeassa vaipassaan, lumikenttien levitessä ylt'ympäri,
silmänkantamattomiin siellä missä pihanalainen pelto ja niitty yhtyivät
laveaan, saarettomaan järveen.

Oli jouluaamu.

Aikaisimman joulukulkusen helähtäessä maantiellä heräsi Elvi Reijola
lämpimässä vuoteessaan hymyillen kuutamolle, virkeänä, sydän
joulutunnelmaa täynnänsä. Hänen tarvitsi vain kohottautua kyynäspäänsä
varaan nähdäkseen kylän aikaiset joulutulet, missä tervaspuiset roihut
takoissa, missä kynttilät akkunoilla. Ainuttakaan pimeätä asuntoa ei
ollut. Kirkostakin, järven takaa, alkoi tuli jo tuikkia.

Kiireesti Elvi sytytti kynttilät omalla akkunallaan, illalla siihen jo
varatut. Se oli jokajouluinen toimitus, ensimäinen vuoden hartaimman
juhlapäivän aamuna — ja kuinka rakas tuo tehtävä oli hänestä ollutkaan
aikaisimmasta lapsuudesta asti!

Nämä olivat hänen morsiuskynttilänsä.

Hän kipaisi vielä hetkiseksi vuoteeseensa lämmittelemään — ja
katsellakseen sieltä valaistusta. Kuutamon hohde himmeni vähitellen,
näkyi vain puun kuulakka latva ylimmän ruudun tasalla ja hienoinen
huurresade, joka varisi alas tuulenhenkäyksen käydessä.

Ihanampaa jouluaamua saattoi tuskin kuvitellakaan.

Siinä samassa tuli sisäkkö puutaakkoineen. Anna Leena, hän, joka piti
hyvän huolen siitä, ettei Elvin tarvinnut nousta lämmittämättömässä
huoneessa. Mutta hänen hyvähuomenensa ei ollut iloinen tänään eikä
ilmeensä joulunkirkas — sen huomasi heti. Ja kun hän pinosi puita
uuniin, ei hän puhunutkaan joulukirkkoon menosta, vaan johdatti
emäntänsä mieleen ammoiset lapsuusleikit ja Mari Kytösen.

— Missä lienee nyt Marikin... virkahti Elvi vuoteellaan. — Muistathan,
Annukka Leenukka, kuinka mukava tyttö hän oli?

— Kyllä vainen! Milloinka lienette hänestä viimeksi kuullutkaan?

Siitä on jo aikaa. En — odotappas — muistakaan.

— Tuskin sitten Viipuriin menonsa?

Elvi ei muistanut kuulleensa.

Uunin luota kuului hiljainen huokaus, ja Anna Leena näkyi tuijottavan
takkavalkeaan. Syttyvän tulen loimu väikkyi hänen valkealla
esiliinallaan.

— Voisittekohan pitää hänestä vielä yhtä paljon kuin lapsuusaikana?
tiedusteli hän siinä polvillaan yhä kyyköttäen.

— Kyllä — luulen.

— Niin, jos kaikki olisi ennallaan. Mutta entäs jos jotain muutosta
ajattelisi tapahtuneeksi...

— Sinähän puhut kuin olisi todella jotain tapahtunut. Tiedätkö sitten
mitään?

— Voi, mitäs minä... Sattuu välistä johtumaan kaikenlaista mieleen.

Elvi nousi vuoteellaan istumaan ja kokosi hajalliset hiukset kääröksi
päälaelle. Hän odotti Anna Leenan lähtevän aamukahvia hakemaan. Kohta
oli aika nousta joutuakseen joulukirkkoon. Tottakin, hän ajaa sinne
tänään ensi kerran insinööri Matti Ension, sulhasensa kanssa.

Mutta Anna Leena tuijotti yhä tuleen virkkaen:

— Se on sentään vähän kummallista...

— Mikä sitten?

— Se vain se vanha ennustus, muistattehan. Mustalaiseukko kun katsoi
käsiämme ja sanoi, että teillä ja Marilla on kaksoiskohtalo... missä
toisen onni, siinä toisen elämä...

— Mihin särkyy toisen onni, siihen särkyy toisen elämä, täydensi Elvi.
— Muistan kyllä. Mutta minusta ovat kaikenlaiset ennustukset joutavia.
Minun onneni ei säry, ei! No, toisit mieluummin kahvitilkkasen.
Elämästä puhumatta.

Anna Leena kokosi puunkantovaatteen ja meni. Hänen katseessaan _oli_
jotakin tavatonta.

Elvi ei voinut käsittää sitä. Hän istui miettien pitkän hetken,
istui hievahtamatta. Oliko tämä Anna Leenan herkän mielen johteita —
jonkun mahdollisen unennäön vuoksi — vai oliko se jotain vakavampaa,
johdatusta odottamattomaan? Kaikkea vielä! Särkyisikö Marin elämä ja
hänen onnensa vaiko hänen elämänsä ja Marin onni? Ja mihin? Ei ainakaan
tänä kauniina jouluaamuna! Hyvä Jumala, joulu on ilon ja rauhan juhla,
jouluna, kaikkina jouluina, mitkä hän oli elänyt, ei hänellä koskaan
ollut murhetta ollut. Voisiko herätä sellainen rauhantunne sydämessä
onnettomuuden vaaniessa ovella... Tuskin — tuskin vaan! Ei, kyllä asia
oli niin, että Annukka Leenukkaa oli toruttava mokomasta jaarittelusta
pikkusen, hiukkasen vain — kun on joulu — ja jouduttava kirkkoon.

Mutta kun sisäkkö tuli sisään kahvitarjottimineen, jäi Elvi
tutkistelemaan hänen kasvojansa, joissa näin läheltä katsoen näkyi
selviä kyynelten jälkiä.

— Nyt on täytynyt jotain tapahtua, säikähti hän. — Sano, sano pian.

Anna Leena joudutti kahvitarjottimen pöydälle ja hyrähti itkemään.
Empimättä rutisti hän valkean esiliinansa punoittavia kasvojansa vasten.

— Puhu! huudahti Elvi kiihkeästi, hypäten ylös vuoteestaan. Mutta
vastaus viipyi; ei kuulunut muuta kuin puiden räiske uunissa ja
kirkkoväen kulkuset maantieltä.

Kun ei kiihkeä käsky kyennyt kirvoittamaan sanoja Anna Leenan huulilta,
tarttui Elvi lempeästi hänen käteensä pyydellen:

— Kerrohan nyt... kuule! Varmasti sinä aioit sen tehdäkin tänne
tullessasi.

— Niin kyllä. Mutta kun se on niin vaikeaa...

— Miksi? Onko sinua kohdannut kova onni?

— Ei, nähkääs. Vaikeus on siinä, että asia koskee toista, ei minua.

Elvi tunsi kylmän karmivan ruumistaan tietämättä, tuliko se lattialta,
jolla hän seisoi avojaloin, ohuessa paidassaan, vai vaikuttiko sen
sisäinen pelko, outo säikähdys, joka kiisi nuolena Anna Leenan
viimeisten sanojen johdosta.

Tuo äskeinen puhe oli siis kuitenkin valmistelua, johdatusta johonkin
tuntemattomaan...

— Koskeeko se minua sitten?

Anna Leenan pää painui alas, ja hermostunein liikkein hän koki suoria
rutistunutta esiliinaansa.

— Kyl-lä.

— Hyvä ihminen, onko joku sairastunut yöllä?

Hänen ajatuksensa kohdistuivat heti Matti Ensioon.

— Kuollutkin, neiti.

Elvi tarrausi kiihkeästi Anna Leenan käsiin, säikähtyneen katseen
kysyessä: kuka? kuka?

Mutta Anna Leenan vastaus viipyi.

Hän tahtoi kyllä puhua ja rauhoittaa, sanoa, ettei se ollut kukaan
omaisista, vieras vain. Ajatuksissaan hän etsi sanoja saadakseen asian
pian selväksi, mutta ei tiennyt miten alkaa. Kaiken lopuksi — hän ei
tiennyt itsekään minkä vuoksi — oli äärettömän vaikea lausua nimeä,
joka kuitenkin asian yhteydessä oli lausuttava.

Viimeinkin, katse kokonaan toisaalle käännettynä, hän sanoi alkuun
päästäkseen:

— Minulla on teille kirje.

— Kirje?

Elvi päästi hänen kätensä ja istahti vuoteen reunalle soluakseen siitä
kohta peitteen alle kylmää ja mielenliikutusta pakoon.

Kokonaan toisenlaisia sanoja hän oli odottanut kuulevansa.

— Anna se toki tänne! huudahti hän kättään ojentaen.

— Olisin mieluummin antamatta, jos uskaltaisin. Kuollut on kuitenkin
kuollut ja kaikki ohitse...

— Ihminen! Tahdotko nyt oikein kiusata minua!

Se ei suinkaan ollut tyttöparan tarkoitus, päinvastoin tahtoi hän tällä
esipuheella rakentaa siltaa, jota myöten ylimeno kävisi helpommaksi,
jota myöten hän johdatettavineen jotenkuten pääsisi sille suopahaselle,
johon nyt pakostakin oli mentävä — ja mentävä juuri tältä rauhalle
pyhitetyltä jouluiselta kunnaalta.

Mikäpä siinä enää auttoi.

Hän veti esiin rutistuneen paperipalasen taskustaan, kolmioksi
käännetyn lappusen, johon vapisevin, epävarmoin kirjaimin oli piirretty
Elvi Reijolan nimi.

Elvi tahtoi avata sen heti, mutta Anna Leena teki hätäisesti estävän
liikkeen.

— Ei, kuulkaahan. Minun pitää kai kertoa ensin...

— Mitä sitten? — Se tuli jo kärsimättömästi.

— Sitä, nähkääs, että Mari saapui tänne, eilen iltamyöhällä, kun
olitte kaikki nukkumassa jo... Kytösen Mari, ymmärrättehän. Mistä asti
poloinen lie tullut, mutta sairas ja uupunut hän oli, niin että...
Aivan paleltumassa. Hoivasin hänet vuoteeseen ja keitin tilkkasen
maitoa, hiljaa, ettei kukaan heräisi, mutta heräsihän se Navetta-Mari,
tietenkin, joka kaiket yöt niitten lehmiensä kanssa...

— No, sitten?

— Sitten, kun siitä hiukan toipui, sanoi olevan teille tähellistä
asiaa, mutta ei antanut tulla herättämään. Tottapahan sitten kuitenkin
tunsi, että aamuun mennessä on myöhäistä, kun pyysi paperia ja kynää ja
jätti siihen sanottavansa.

— Mutta ei hiiskahtanutkaan sinulle asiastaan?

— Ei, käski vain kahdenkesken teille antamaan.

Elvi kuunteli hievahtamatta.

— Yksinkö hän tuli?

— Oli sillä pieni käärö käsivarrella... nähkääs... Sanoi sen olevan
vasta viikon vanhan.

— Ja _se_ elää, mutta Mari on kuollut — niinkö?

— Niin on... niin on.

Itku valtasi Anna Leenan uudelleen.

Elvin sydäntä kouristi. Ohimot alkoivat lyödä kuin väkivasarat, ja veri
syöksähti kuumana poltteena poskille. Kaikki tämä, jonka takana hän
vaistomaisesti tunsi piilevän vielä järkyttävämpää, oli tullut niin
äkkiä. Tuntemattomasta pimeydestä viskattuna pommina oli se räjähtänyt
keskellä kotoista joulurauhaa.

— Missä se nyt on? sai hän kysytyksi.

— Siellä, tupakamarissa. Navetta-Marin huostassa.

Anna Leenan poistuttua jäi Elvi rauhattomana tuijottamaan kuolleen
viestiin. Hän ei uskaltanut avata sitä heti, jonkunlainen pelon
ja vastenmielisyyden tunne nousi esteeksi. Mitä siihen lieneekin
piirretty, on se piirretty tulikirjaimin — ja ne polttavat! Sen hän
tunsi. Ja tunteen tuomana tuli ajatus, että asia tavalla tai toisella
koskee Mattia, hänen sulhastaan.

Ehkäpä tässä sittenkin toteutui mustalaisen ennustus?

Miten tahansa — hän pakoittautui avaamaan paperin ja levitti sen
vapisevin sormin eteensä peitteelle, ahmaisten yhdellä ainoalla
nopealla katseella masentavan tiedonannon:

»Insinööri Matti Ensio on lapseni isä. Jumala siunatkoon teitä.

Mari Kytönen.»

Niinhän siinä oli.

Elvi painui hiljaa tyynylleen, ja hänen silmänsä sulkeutuivat
raskaasti, aivankuin itse kuolema olisi laskenut kätensä luomien
päälle. Ääretön katkeruus masensi hänen voimansa, ja hän makasi pitkän
aikaa ajatusten hämärinä ja epämääräisinä liikkuessa sinne tänne.

Hän ei jaksanut käsittää, kuinka suuresti kaikki oli muuttunut
eilisestä — niin, vieläpä taannoisesta iloisen heräämisen hetkestä,
jolloin hän onnellisena morsiamena sytytti joulukynttilät. Ja niin
aavistamatta, pienimmänkään enteen edelläkäymättä, oli tuho tullut. Ei
edes öinen unikuva ollut kertonut, että talvista tietä vaeltaa nainen,
sairaampi sielultaan kuin ruumiiltaan, jolla on käärö käsivarrella ja
asiaa hänelle, juuri hänelle...!

Ja niinkö on menetellyt mies, johon hän on täydellisesti luottanut,
jonka omaksi hän oli lupautunut vuosi sitten?

Eihän saapuneetkaan ainoastaan suru ja pettymys — saapui myöskin häpeä,
häpeä!

Ne seisoivat käsikkäin siinä vuoteen vieressä hievahtamatta, ja
kuunpaisteisen hangen ympäröimä talo oli saanut tahran vuoden pyhimpänä
aamuna...

Mutta jos se ei olekaan totta —? väräjää ääni syvällä hänen sielussaan.
— Jos Mari on valehdellut —?

Hän säpsähtää ajatustaan ja vie käden suunsa eteen kuin estääkseen
ajatuksen muuttumasta sanoiksi.

Mariko, tuo hyvä, rehellinen tyttö, josta hänellä ei ollut yhtään
ikävää muistoa... Ja kuolinhetkelläänkö, juuri silloin, kun kaikki
maanpäällinen jää pois —? Ei, _silloin_ ei valehdella.

Elvi nousi vitkaan, jäätävin sydämin. Vaistomaisesti hän veti
kihlasormuksen sormestaan ja laski sen pöydälle joululahjakääröjen
joukkoon.

Hänen edessään seisoi nyt kylmä, lahjomaton elämänvaihde, joka heitti
poistumattoman varjon kaikkien tulevienkin joulujen ylitse.




VANHA LAULU


Sade oli ajanut perheen koolle suureen saliin, ja niin kuului
sieltä taas tuo vanha tuttu puheensorina isoisän etäiseen, viileään
huoneeseen, jonka akkunoiden takana kukkivat sireenit tekivät ainaista
vartiopalvelustaan. Ei aina kukkivina, senhän tiedätte — oi, pohjolan
kesä on niin lyhyt! Mutta nyt oli kukinta-aika ja uhkeat, tuoksuvat
kimput juuri puhkeamaisillaan.

— Ken siellä puhuu mainiten nimiä Tela, Hopeakallio, Ritaniemi? kysyi
isoisä pikku Liinalta, joka toi hänen teelasinsa sisään pienellä,
hienolla puutarjottimella.

— Muuan vieras neiti, isoisä. Hän on kai turistimatkalla pyörineen ja
pyysi tulla sisään sadetta pitämään. Tiedätkös, hänen vaatteensa olivat
aivan likomärät, ja hatun reunasta tippui kuin räystäästä ikään!

— No? Saiko hän kuivia?

— Sai, sai. Kersti on pukenut hänet kokonaan omiinsa.

— Kersti — no, ja miksei Eva yhtä hyvin? Pikku Liina naurahteli
mennessään ovelle.

— Siksi tietenkin, ettei hän ole lyhyt lyllerö kuten Eva, vaan Kerstin
kokoinen, pitkä, hento ja — ja niinkuin sitä nyt et olisi arvannut
kysymättäkin.

Isoisä hymyili. Hänen hämärtävät silmänsä tähyilivät salia kohti,
vaikkei hän kunnolleen nähnyt Liinaa oman huoneensa oveltakaan.

— Jätä ovet auki, lapsi.

— Etkö häiriinny sitten, siellähän käy sellainen porina, että...

— Minä haluan kuunnella vieraan ääntä. Tiedätkö mikä hänen nimensä on?

— Mikä kumma se nyt olikaan... Hel ... Hal...

— Halme?

— Niin, se se juuri taisi ollakin, isoisä.

Tyttö pujahti tiehensä, ja isoisä suoristihe kuuntelemaan. Hän näytti
kovin hennolta ja kuihtuneelta suuressa, muhkeassa nojatuolissaan,
pituudestaan huolimatta. Aika oli vienyt hänen voimansa ja
kukoistuksensa jo kauan sitten ja sirotellut lumihiutaleita hiuksiin.
Hän oli kuin vanha puu, jonka ympärillä versoi nuori, nouseva metsä.

— Ihmeellistä... kuiskasi hän itsekseen, ja hänen kasvoilleen nousi
valoisa hohde. Tuskin hän hengittikään niin kauan kuin puhelun
sorinasta eroittui kirkas, eloisa naisen ääni.

Salissa avattiin pianon kansi.

Isoisä kuuli ääniä, jotka tuntuivat pyytävän ja kehoittavan jotakin. Ne
tahtoivat varmaan vierasta soittamaan. Oh, tässä talossa oli musiikkia
liiaksikin! Täytyi monasti sulkea kaikki väliovet, ja sittenkin,
sittenkin tunki se esiin joka rakosesta.

Kunhan ne nyt vain eivät sulkisi ovia vanhasta tottumuksesta!

Siinä samassa helähti tuttu sävel, kotoinen ja usein kuultu kylläkin.
Yrjö siellä soitti, sen kuuli jo ensi lyönnistä, mutta — ehkä hän vain
raivasi tietä vieraalle.

Isoisä nousi ja siirsi tuolinsa lähemmäksi ovea.

Hänen vanhassa olemuksessaan heräsi kumman nuortea odotus.

Soiton vaiettua oli hetkinen hiljaisuutta, kunnes puhelu virisi taas,
katkesi, virisi uudelleen ja vaihtui raikkaaseen sekaääniseen lauluun.
Olihan tässä talossa äänivaroja, eikä niitä säästetty, ei. Mutta eikö
kuorosta kuulunut nyt uusi tumma, pehmyt ääni — kuului!

Isoisä poimi tuon uuden lisän herkillä kuulohermoillaan ja eristi
sen yhteisestä sävelestä erilleen, helmenä hiekan seasta. Jos hänen
näkönsä olisi ollut vielä yhtä hyvässä kunnossa kuin kuulo — Jumalan
kiitos — olisi hän mennyt heti saliin nähdäkseen, oliko vieraalla
harmaat, lempeät silmät, sellaiset omituiset, jotka yhtäkkiä
valahtivat veitikkamaisiksi, säkenöiviksi, tasoittuakseen tyyneen
rauhallisuuteensa jälleen...

Mutta nyt hän ei mennyt.

Hiljainen huokaus puhkesi huulilta, se tuli vanhojen muistojen
nostattamana.

Kuinka herkästi muistot heräävätkään ja kuinka voimakkaasti ne
ryntäävät esiin sellaisesta vanhasta onkalostakin kuin ukon sydämestä,
joka on sulloutunut täpöisen täyteen kaikenlaisia elämyksiä pitkän
vaelluksen varrelta.

Nyt! Hiljaa...

Se ei ollut Yrjö, ei Eva, ei Helmi, ei Olga, ei Armas, ei edes Kullervo
tai Kerstikään... Se oli varmaan se vieras, joka nyt löi muutaman
soinnun nopeasti, hermostuneesti, ujostellen. Mutta ensi sointujen
kuoltua syntyi uusia, hiukan rohkeampia, lämpöisempiä, puhuvampia.

Hyvä Jumala, mitä se oli!

Isoisä hypähti seisoalleen ketterästi, melkein kuin nuorukainen, ja
hänen sielussaan kohahti korkea tuliaalto. Sitten hän painui istumaan
jälleen hiljaa, liikahtamatta kuin kivettymä.

Salista kuului yksinlaulua, pehmoisen kirkasta, tunteellista.

Se tuli huoneiden läpi isoisän luokse kuin keväinen tuulahdus talvisten
aavikoiden halki. Se tuli ihmeellisenä ja sytyttävänä — se ikäänkuin
siirsi pois monet vuosikymmenet, sysäten ne syrjään kuin oviverhot, ja
johti askeleet yhtäkkiä nuoruuden ihanaan temppeliin!

Ja vanhan laulun sävelet valoivat hellää hohdetta temppelin korkeasta
holvista ja sanat, joita ei koskaan ennen oltu tämän katon alla
laulettu, juoksivat huumaten esiin menneen, ainaisesti kadotetun
lähettinä...

    »Onnellinen se, jolle aamu koittaa
    surutta ikiomaan majahan,
    ja jolt' ei muistot menneen ajan voittaa
    voi rauhaa, eikä huoli tulevan.

    Onnellinen se, jonka elo hiljaa,
    loistotta lemmen töissä katoaa
    kuin salalähde, joka kukkaa, viljaa
    virkistää — vaikkei sitä nähdä saa.

    Onnellinen se, joka vain saa täyttää
    velvollisuutta hurskaan sydämen,
    jonk' elo hiljainen maan päällä näyttää
    vain vaihetuksilt' ikävuosien.

    Onnellinen se, jolle palkan suopi
    se rakkaus, joll' on myös kestävyys,
    ja jolle ilo kukkasia luopi —
    kesällä lempi, syksyll' ystävyys.»

Säestys oli yksinkertainen, mutta mitään sen veroista ei isoisä ollut
kuullut sitten nuoruusvuosien. Vain yksi oli ennen muinoin laulanut
tuon laulun, vain yhden oli hän kuullut käyttävän tuota säestystä —
mistä, mistä kumpusi se siis esiin nyt!

Oli harvinaista, että isoisä lähti huoneestaan etsiäkseen toisten
seuraa, joskin hänestä oli mieluista, kun yksi tai toinen suuren
perheen jäsenistä tuli hänen luokseen istumaan, tarinoimaan, neuvoja
tai apua pyytämään — hänellähän oli niin paljon hyvää varastossa.
Vierasta väkeä hän mieluimmin karttoi nykyisin.

Mutta nyt hän tuli, tuli hiljaa ja haparoiden juuri silloin, kun
loisteliaan nykyaikaisen musiikin hengessä kasvanut perhe istui ääneti
vanhan laulun omituisessa lumossa. Silmänräpäyksessä hän oivalsi
pienellä vahingonilolla, että sen oli täytynyt tehota _heihinkin!_

Hänelle tehtiin tilaa iloisella hämmästyksellä ja hänelle esitettiin
pianon ääressä istuva nuori nainen.

— Ei, mutta ketä te muistutattekaan, sanoi isoisä silmiään siristellen.

Vieras nauroi. Hän oli reipas ja luonnollinen, sen näki ensi katseella,
hämärtyneelläkin.

— Isoäitiäni kaiketi. Niin sanovat kaikki aina kotosalla.

— Hopeakalliolla?

— Oi, mistä te tiedätte...

— Lapsi kulta, vain siellä voi olla teidän näköisenne isoäiti.
Ihmeellistä... jupisi hän sitten liikutettuna. — Ja tässäkö nyt on
Kirsti Elisabetin lapsenlapsi... Laulakaa minulle uudelleen hänen
laulunsa.

— Miksi sanotte sitä hänen laulukseen?

— Siksi, että vain hänen olen kuullut laulavan sitä. Häneltähän tekin
sen opitte...

Kaikkien silmät vartioitsivat vanhusta ja vierasta, ja jokaisesta
tuntui siltä, kuin hieno, salaperäinen henkäys liitelisi läpi huoneen
tai niinkuin aurinko »katsoisi taakseen», kuten toisinaan iltaisin.

Ja vieras lauloi.

Ei enää arasti ja ujostellen kuten äsken, vaan suurella, sydämellisellä
lämmöllä. Kohtaus isoisän kanssa oli ikäänkuin kotiuduttanut
hänet. Hänestä tuntui, kuin istuisi hän isoäidin luona kaukana,
yksinkertaisessa maalaiskodissa eikä ensinkään tässä hienossa,
vieraassa ympäristössä, johon hän sattumalta joutui tunti sitten.

Kesken esitystään kääntyi hän tahtomattaankin hiukan nähdäkseen
minkälaisin ilmein tuo ihmeellinen vanha herra kuunteli »isoäidin
laulua» — ja niin oli hän vähällä sotkeutua siinä! Sillä juuri
noinhan istui mummokin usein, selittämätön, kätketty, kaukainen kaiho
kasvoillaan. »Mitä istut noin?» oli hän joskus kysynyt isoäidiltä.
»Menneitä miettien», oli tullut vastaukseksi. Ja siinä istui nyt
toinenkin miettien menneitä, jotka — Luoja tiesi — olivatkin yhteisiä
kumpaiseilekin!

Laulaja lämpeni yhä.

Hän oli aina pitänyt tästä vanhasta laulusta, mutta nyt se suorastaan
kirkastui hänelle. Sen sisällys kertoi nyt erikoisen salatun tarinan,
ja sen jokainen säe ilmaisi vivahteita keväästä, monen syyslehtisateen
alle hautautuneesta, jolloin myöskin nuoruuden ilot puhkesivat
rakkauden kukiksi. Nyt oli tullut syksy näille menneen kevään lapsille.
Mutta mitä siitä! Kevään lempi ei ole ikuista, ei... ja kenties syksyn
ystävyys omaa salaisen ihanuuden, sellaisen, joka korvaa menneen...
Sitä ei tiedä suloista rikkainkaan nuoruus, sen tietää vain vanhuus,
auringonlaskunmaille ehtinyt...

Kun taivas jälleen päilyi pilvetönnä ja sateen virkistämä ilma
tuoksui raikkautta, ajoi nuori matkailija eteenpäin. Omituinen
lämpö sydämessään hän jätti talon, johon tietämättään oli tuonut
viestin kaukaiselta ajalta ja josta hän tietoisena vei vastaviestin,
odottamattoman kylläkin sille, joka oli sen saapa.




LEIPÄPALKALLA


Minä kirjoitan teille, Frideman, sillä minun täytyy saada sanotuksi
se nyt, viipymättä, tuoreeltaan, kun asia on kirkkaana edessäni ja
vaikutteiden syvimmät hetteet uhkuvat toimintaa.

Voisin sen sanoakin, mutta minä en tahdo pidättäytyä enkä odottaa niitä
kolmea, neljää päivää, jotka te mahdollisesti viivytte matkallanne.

Mitä tulee viimeiseen väitteeseenne, että minä tahallani johdin puheen
siihen aineeseen, jossa te niin varomattomasti paljastitte itsenne,
en toki pyri kieltämäänkään. Päinvastoin. Jo silloin, kun meidät
istutettiin pöytään noilla tuomarin merkillisillä päivällisillä ja te
saitte Elsikin pöytätoveriksenne, päätin minä kaataa teidät.

Niin lyhytaikainen kuin tuttavuutemme on ollutkin, olen sen kuluessa
kuitenkin ehtinyt huomata, ettei teidän luonteenne ole syvempi
kaivoa, josta varrettomalla kipalla otetaan vettä, ettekä te liioin
käsitä mitkä noista vanhoista homehtuneista sovinnaisuuksista eniten
loukkaavat naista, luonnollisista oikeuksistaan tietoista naista, joka
— kuten Elsikkikin — on kaukana typeristä kananpäistä, sellaisista kuin
esimerkiksi Aino Kinos, Ines Kajava ja — miksei — Emerentia Lambertkin.

Jos te tahdotte tulla onnelliseksi ja tehdä puolisonnekin siksi, tulee
teidän naida kananpää — kuuletteko — oikea kananpää eikä suinkaan
naista, jolla on vähänkään omanarvon tuntoa. Suutarin on pysyttävä
lestissään.

Minä olen mies, kuten tekin, Frideman — tosin koko joukon edellä
kaikissa niissä suhteissa, jotka eroittavat nykypäivien tai paremminkin
tulevaisuuden miehen vanhasta pöyhkeilevästä kukosta — mutta minä
en ymmärrä mistä se johtuu, että naiset vieläkin niin yleisesti
noudattavat arvonsa vastaisia sääntöjä. Mikä saa heidät alistumaan,
mikä estää heitä tajuamasta rinnakkaisesikoisoikeuttansa miesten kanssa?

Välttämättömin on yhdenarvoisuus juuri avioliitossa. Sillä mikä
»liitto» se muuten olisi? Vai olenko minä liitossa myöskin koirani
kanssa, jonka kaulaan olen sitonut nauhan, josta kuljetan sitä
mukanani... Ja tuohon tasa-arvoisuuteen kuuluu ensi sijassa vaimon työn
epäämätön tunnustaminen, sen täydellinen aineellinen arviointi.

Mutta senpä te juuri kiellättekin.

Jo edeltäpäin, ollessanne vasta salakihloissa Elsikin kanssa, tekin
kohdaltanne arvioitte tyhjän veroiseksi kaiken sen taloudellisen työn,
jonka hän olisi suorittanut suuren hovinne emäntänä...

Minä näin sen jo edeltäpäin — ei siihen suurta kaukonäköisyyttä tarvita
— ja siksi minä vyörytinkin esiin Louhelan vanhan anopin tarinan.

Rakkaudesta Elsikkiin tein sen, rakkaudesta, joka on syvä ja loputon.
Teidän kaltaisellanne ihmisellä ei voi olla sellaisesta tunteesta
aavistustakaan.

Enhän alussa ollut aivan varma voitostani, tarkoitukseni
saavuttamisesta nimittäin. Olisihan tuo Elsikin käsittämätön rakkaus
teihin voinut olla niinkin sokea, ettei hän olisi havahtunut näkemään
kohtaloansa, vaikka se olisi pantu lautaselle hänen eteensä. Kuitenkin,
aika, jonka kuluessa hän oli kihlattunne, on vain pieni murto-osa
ajasta, jolloin minä olen tuntenut hänet ja oppinut kunnioittamaan ja
rakastamaan hänen rikasta olemustaan, ja tuohon aikaisempaan perustaen
näin mahdollisuuden temmata hänet eksytyksen polulta. Ja onneksi eivät
laskelmani pettäneetkään.

Minä tunsin hänet jo pienestä pitäen. Kolmivuotiaina me jo leikimme
yhdessä. Ja jos tahdotte tietää, rakastan häntä niiltä päiviltä asti,
rakkauteni on aina vain kasvanut ja miehistynyt ikäni kanssa. Teitä,
tunkiokukkoa, kenties ihmetyttää, että sanon sen näin suoraan ja
avoimesti, vaikkei minulla ole toivoakaan saada häntä omakseni. No niin
— miksi kieltäisin ihanimman tunteeni, ei helmenpyytäjäkään salaa mitä
hän etsii syvyydestä, joskin hän voi yhtä hyvin jäädä osattomaksi kuin
onnistuakin.

Elsikki on aina rakastanut äitiänsä suuresti. Mies missään muodossa
ei voisi kylmentää hänen suhdettaan rakkaaseen vanhukseen. Minun
silmissäni se on yksi hänen parhaimmista ominaisuuksistaan. Tunnetteko
te neljännen käskyn, Frideman? Jos se pitää minkä lupaa, ei Elsikiltä
konsanaan puutu menestystä maan päällä!

Hän otti iloiten vastaan paikan Kansallispankissa, kolme viime vuotta
toimien rahastonhoitajana. Palkka ei ole suuren suuri (te, minä tai
joku muu mies korjaisimme samasta toimesta koko joukon suuremman
summan), mutta se teki kuitenkin mahdolliseksi heidän pienen kotinsa
ylläpidon, turvaten vanhuksen päivät tuntuvimmilta puutteilta.

Juuri siinä lienee piillyt yksi vaikutin Elsikin kiintymiseen teihin,
rikkaaseen mieheen. Teidän yhteinen loistava kotinne olisi tullut myös
hänen äitinsä kodiksi. Hän — niin sanoakseni — uskalsi luulla työn
siellä tuottavan enemmän kuin nykyisessä toimessaan, joten hän niin
ollen ahertaisi iloisemmat päivät vanhukselleen.

Mutta te — tehän teitte kaiken tyhjäksi.

Ja hyvissä ajoin, Luojan kiitos.

Te tuskin huomasitte, kuinka riemukkaasti minun silmissäni välähti
kysyessäni kalaa paloittelevalta pastorilta, miten Louhelassa
jaksetaan, ja hänen, ikäänkuin ajatukseni arvaten, vastatessa, että
kaikin puolin hyvin ja onnellisesti, ellei vain isännän suhde vanhaan
anoppiinsa olisi särkenyt heidän hyvinvointinsa kuvaa.

— Oi, minkälainen suhde sitten? piipitti rouva Turla heti pöydän yli,
ja hänen äänensä muistutti kovin pienen höyrypurren vihellystä, joka
rientää kohti nähdessään isomman aluksen tarttuneen karille.

— Vanha rouva on siellä liikaa, vastasin hänelle.

— Täti Helena raukka! Mutta miksi hän olisi liikaa tuossa suuressa,
mahtavassa talossa?

— Miksikö? törähti varatuomari Kinos, muistatte kai. Ja jatkoi:
— Luonnollisesti siksi, että Louhela katsoo menneensä naimisiin
ainoastaan Iisa Orren eikä myöskin hänen äitinsä kanssa. Vai
luuletteko, että meille miehille on mieluista saada koko suku
niskoillemme, kun joskus löydämme tytön, jonka halusta teemme
vaimoksemme.

Ja siinä sitä sitten oltiin keskellä mielipiteiden ristiaallokkoa,
johon keskustelun purren piti laskujeni mukaan joutuakin.

Tarkastin Elsikin tunteellisia kasvoja ja näin, miten hänen katseensa
varatuomarin sanojen johdosta synkistyi, mutta hän pysyi kuitenkin
tyynenä. Hän ei aavistanut heti saavansa iskua vasten omaa sydäntään.

Kun te sitten otitte suunvuoron painavalla äänellänne, joka on
kerrassaan kaikenvarma, ja lavein sanoin yhdyitte Kinokseen, näin
Elsikin kasvoilla säikähtyneen, avuttoman ilmeen. Hän oli sillä
hetkellä mielestäni kuin pieni lintu, jonka ankara koura on kopannut
rauhalliselta oksaltaan. Jumala nähköön kuinka lintuparan sydän löi!
Mutta sillä hetkellä katkesi myöskin paula... Hänen koko kuohahtava,
kapinoiva olentonsa ilmaisi sen, niin äänetönnä kuin hän istuikin. Ja
te vain tarinoitte, puhuitte kuin pölkkypää, huomaamatta laisinkaan,
että onnenne painui painumistaan kuin riippakivi syvän selän vesiin.

— Niin, kyllä te olette oikeassakin, myönsi puheeseenne uneliaasti
joku kananpää, muistaakseni Ines Kajava, eivätkä paljon äänilajista
poikenneet ruustinnankaan sanat — mutta hänhän onkin ikänsä kaiken
hengittänyt puhtainta vanhan vihkimäkaavan ilmaa...

Silloin nousi talon harmaahapsi emäntä, silmässään nuorekas,
rauhallinen, miltei veitikkamainen ilme. Muistatteko kuinka
kuuliaisesti kahvelit seisahtuivat ja veitset, uskotteko, ne olisivat
mieluummin katkenneet tai tipahtaneet pöydän alle kuin leikanneet
pienintäkään paistinpalasta puheen kestäessä.

Miltä kuuluivat hänen sanansa teidän korvissanne, Frideman?

— Täällä on sanottu, että miehille on kaikkea muuta kuin mieluista
saada »koko suku» niskoilleen vaimonsa mukana, mutta ehkäpä naisesta
tuntuu vieläkin raskaammalta, esim. jostain hyvin palkatusta paikasta
miehelään jouduttuaan, huomata, ettei hän voi enää _ansaita_ ropoakaan,
vaikkapa nyt sitten vanhustensa avustamiseksi. Hänen työnsä on yhtäkkiä
käynyt ihmeen tuottamattomaksi, ja vaikka hän hääräisi yötäpäivää ja
keräisi kuten sadun tyttö kukkia mahdollisimman laajalta alalta, näkee
hän niissä kaikissa kuitenkin jättiläisen poltinmerkin...

— No, no, äitimuori, oletko sinä koskaan jalkaasi kiveen loukannut...
hymyili tuomari.

— En, minä olen saanut astua rakkauden pehmoista mattoa pitkin. Mutta
minä puhunkin niiden puolesta, joiden tie osuu kulkemaan kovan sydämen
kautta.

Olipa se voimakas ihastuksen myrsky, mikä seurasi vanhuksen sanoja.
Se nousi alapäästä pöytää, te muistanette, sieltä, missä istui
taisteluunsa lähtevä nuoriväki.

Elsikki istui hiljaa, innostumatta. Mutta hänen sydämessäänhän oli
katkennut muuan säie hetkistä aikaisemmin...

Olen vain yhden ainoan kerran ollut ilkeä Elsikille, ja se tapahtui
vähän myöhemmin samana iltana. Hän istui hiukan erillään muista kahvin
jälkeen suuressa salissa, ja vanhan ystävän oikeudella astuin hänen
luokseen istuakseni hänen viereensä muutamalle tyhjälle tuolille,
jonka selustalle joku vanha rouva, kahvista lämmenneenä, oli heittänyt
värikkään hartiahuivinsa.

— Elsikki, sanoin minä, elä näytä noin masentuneelta, joskin herra
Frideman kuuluu vanhan koulun miehiin...

— Mitä tarkoitat? keskeytti hän nyreästi.

— Ainoastaan sitä, Elsikki, että minä ja pikku veli olemme jotenkin
yksin maailmassa. Siksi pyytäisin sinua puhumaan äidillesi, eikö hän,
sinun lähdettyäsi, tahtoisi jakaa kotia ystävävainajansa poikien
kanssa. Tietäähän hän, ettei meillä ole suuria tiloja, mutta jotain
muuta kylläkin sen sijaan... Lupaatko, Elsikki?

Seuraavassa silmänräpäyksessä kaduin sanojani, sillä kohdatessani hänen
nöyryytetyn katseensa olisin kernaasti antanut henkeni, jos olisin
tehdyn saanut tekemättömäksi.

Ehkä hän antaa minulle anteeksi. Ja sen hän tekeekin tietäessään, että
vain siten tahtoi kostaa mies, jonka sammumattoman lemmen ohitse hän on
käynyt, ja käynyt niin monen odotuksen vuoden kuluessa...

— Frideman... virkahti hän hetken kuluttua halveksivasti. — Ja äiti ei
jää yksin milloinkaan. Vai... mitä tuumaat, vanha toveri, kannattaako
sen käydä leipäpalkoille, joka viimeiseen asti tahtoo huolehtia
äitipoloisestaan...

En tiedä näkikö kukaan, kun kumarruin kunnioittavasti suutelemaan hänen
kättänsä. Mutta hänen rakkaissa, ihanissa silmissään kiilsivät sumeat
kyyneleet.




YÖVAHTI


Tosin hän oli vain vanha löperö.

Aikaisemmin olivat torpan maat olleet jokseenkin huonossa muokassa ja
köyhyys kurkisteli tuontuostakin nurkan takaa. Sitten kun lapset, poika
ja tyttö, olivat kasvaneet suuremmiksi, kävi kaikki vähän paremmin,
mutta sitä parempaa aikaa ei kestänyt kauan. Poika joutui linnaan, ja
tyttö — hänen kävi huonosti hänenkin. Vanha torppari ja hänen vaimonsa
eivät voineet kyllin kirota päivää, jolloin sallivat hänen lähteä
palvelukseen oluttehtaan panimomestarille.

Oluttehdas! Se se juuri oli kaiken onnettomuuden syynä ollutkin... Se
se opetti pojan juomaan ja se...

Äitiparka painui pian hautaan surressaan lastensa kohtaloa.

Yksin jäätyään ukko suri aivan kuollakseen, ja suru toi hieman
ponttakin vanhoihin, velttoihin jäseniin. Sydän sykähti silloin tällöin
kostonhalun kiivaassa tahdissa. Mutta hän oli hidasta hämäläisjuurta,
ja ajatuksista tekoihin oli hänen sielussaan koko joukon pitempi matka
kuin vanhalta tuparähjältä, joka sijaitsi lammin rannalla vuoren
takana, oluttehtaalle, jonne hän kulki joka ilta, sen jälkeen kuin oli
saanut paikan tehtaan yövahtina.

Paikkakuntalaiset luulivat hänen ottaneen paikan leivän takia.
Hänellä itsellään oli siihen kokolailla toinen vaikutin. Täysi selviö
se ei tosin ollut virkaanastumisen hetkenä, ja ennenkuin se siksi
lopullisesti kiteytyi, tallasivat hänen leveät jalkansa selvän polun
mökiltä vuoren poikki tehtaalle. Mutta hänen hidas vaistonsa sanoi,
että kun laittautuu lähelle vihollista, käy esteettömästi iskeminen
silloin kun sopiva hetki lyö ja — sydän käskee.

Hän oli luullut kuulleensa tuon käskyn monta kertaa ja kerran jo
touhahtanut täyttääkseenkin sen. Kaiketi se ei sitten oikea ja
lopullinen vielä ollutkaan, koska käsi ei kääntynyt tekoon eikä povessa
sisu kyllin kiihkeästi kiehahtanut.

_Miten_ — se oli nykyisin jo selvä seikka.

_Milloin_ — se pysyi yhä vain hämäryyden peitossa.

— Narri poloinen... ivasi hän toisin hetkin itseään. — Ei sinusta ole
siihen miestä milloinkaan — ei niin milloinkaan! Joku toinen kävisi
kostoon käsiksi ketterästi kuin leipään... sinä syöt leipää, mutta et
kosta, vanha nahjusparka.

Lopulta nahjuksenkin hetki lyö.

Vanha yövahti ei tiennyt itsekään mistä ja miten se niin voimakkaana
humahti hänen olemuksensa syvimmässä sopukassa, kun hän muutamana
heinäkuun päivänä heräsi auringon puolipäiväpiiriä tavoitellessa. Mutta
hän käsitti, että määrähetki oli saapunut.

Ilma oli hiostava vaikka pilvetön. Lampi päilyi tyynenä, apila tuoksui,
ja harmaa tupa paistatti päivää mansikkaisen ahon reunassa.

Oli aivan kuin näkymätön käsi olisi tarttunut häntä kädestä ja vaatinut
varman lupauksen. Tai paremminkin kuin hän olisi juuri havahtuessaan
painanut sen huoneen oven kiinni, jossa hän puumerkkinsä piirsi
pikaisen ja peruuttamattoman lupauksen alle.

Omituista se oli — ei hirveätä ensinkään.

Hänen täytyi vain imeksiä piippuaan lakkaamatta kaiken päivää, istuen
toimetonna milloin tuvan penkillä, milloin portailla, jotka olivat
kaikkein alkeellisimmat mitä paikkakunnan rakennustaito tunsi:
laudanpätkä poikittain kahden tukin päällä kynnyksen ulkopuolella ja
laakea, tahkonpuolikkaan kokoinen kivi sen edessä.

Sinä päivänä kävelivät vaimo ja lapset ilmielävinä hänen edessään, eikä
hän saanut oikein selville, oliko _heillä_ sanomista hänelle vaiko
hänellä heille...

Kun tuli aika lähteä öiseen toimeen tehtaalle, pisti hän vastoin
tavallisuutta tulitikkulaatikon uuninreunalta taskuunsa ja keräsi tuvan
seinukselta muutaman kiehkuraisen höylänlastun, ohuen ja hienon kuin
paras silkki. Sullottuaan ne toiseen taskuunsa lukitsi hän oven pistäen
avaimen vanhalta muistilta nurkkahirren koloon.

Mutta jos hän luuli pääsevänsä niin helpolla perille asti, erehtyi hän
hiukkasen. Metsässä kävi vielä kaikki hyvin, mutta tehtaan aukealla
sykähti pahasti rinnassa ja tunne oli epämieluisin kaikista niistä
tunteista, joita hän muisti sielussaan olleen ikimuistoisista ajoista...

Hiisi vieköön — kävikö sitä nyt tekeminen sentään?

Epäröinti ei kallistunut niin paljon häneen itseensä kuin patruunaan ja
tehtaaseen.

Laajana ja mahtavana se siinä seisoi. Kyllä — olihan sillä kokoa!
Punainen maali oli vähän haaltunut, ja siellä täällä kaipasivat valkeat
akkunalaudatkin sivellintä. Ja sitä rankin paljoutta, mikä sen vatsasta
oli pursunut...

Ilta oli hiljainen ja ihana. Hiostusta jatkui. Selvään oli ukkosta
ilmassa, mutta pilveä vain nimeksi.

Paikkakunta laskeutui väsyneen lepoon kuuman heinäpäivän jälkeen, ei
yhtään kulkijaa näkynyt puolella eikä toisella. Vasikan kello kilahti
läheisestä haasta, ja vuoren rinteeltä kuului kehrääjälinnun tuttu ääni.

Yövahti muisti päivän, jolloin patruuna oli palkannut hänet tähän
toimeen ja antanut ryypyn sanoen:

— Meitä on monta, jotka huolehdimme tehtaasta päiväiseen aikaan, sinä
yksin yöllä. Siksi olekin valpas virassasi.

— Kyllä —

Hän oli saanutkin kiitoksen valppaudestaan silloin tällöin ja ottanut
ne vastaan hiljaisella »ei kestä» mutinalla, niinkuin ei kestänytkään,
kun asian oikean laidan tunsi. Ja häntä oli sen ohessa aina hieman
myrkyllisesti hymyilyttänyt.

Nyt se hymy pyrki esiin vuorotellen tuon epämieluisan tunteen kanssa.
Se pani hänet kävelemään ja miettimään, päättämään ja epäröimään yön
hiljaa uinuessa kesäisen maan yllä.

Pimeni koko lailla, vaikkei yövahti huomannut sitä tukkiessaan
höylänlastuja seinänkoloon järvenpuoleisella nurkkauksella. Siinä
oli laho hirsi, hän oli huomannut sen vuosi sitten ja huomauttanut
patruunallekin. Mutta sitä ei oltu korjattu, se oli irvistänyt siinä
kokonaisen vuoden, aukoen suutaan kuin nälkäinen.

Nyt se sai osansa — se oli varma se.

Kierros vielä kellarin ja varastojen ympäri. Tottakin, ne eivät olleet
kovin täydet nyt, uusi panos oli juuri valmistumaisillaan. Olihan tässä
aikaa.

Tullessaan takaisin apilaista nurmiaukeamaa maantienpuoleisella tehtaan
seinustalla hän huomasi kohoavan pilven ja salaman.

Kas... se oli aina äkkiarvaamatta kimpussa noustessaan vuoren takaa.
Eivät olleet laittaneet ukkosenjohdatintakaan, vaikka puhetta siitä
kyllä oli pidetty.

Jylinän tärisyttäessä vuorta kiersi yövahti rannanpuoleiselle nurkalle.
Hän veti tulitikut esiin pahan tunteen liehuessa hänen ympärillään
tukahuttavana tulena. Se uuvutti ja masensi, se katkoi joka jäsentä
kuin kiinni tarrautuva tauti... vai oliko se vain ukkosen painostusta,
hän oli aina ollut niin herkkä sille.

Tuo kaikki veti taaksepäin, mutta se lupauksenomainen, se juuri, jonka
kerällä hän oli herännyt, piti puolensa myöskin. Suottako hän olisi
piirtänyt puumerkkinsä siihen ihmeelliseen kirjaan...

Yövahti raapaisi juuri tikulla tulta, kun suunnaton välähdys ja rätinä
huumasi hänet hetkeksi. Tuo oli sen mahtavan mylväisy, silloin kun se
iski kyntensä maanpäällisiin — hän ei kuullut sitä nyt ensi kertaa
elämässään.

Tehdas paloi!

Kuului vain yksi ainut valtava humaus, ja kirkas liekki häilyi ympäri
rakennusta kuin punainen heinä tuleentuneella kedolla.

Vanhus kirkaisi kipeästi. Se oli äärimmäisen tuskan parahdus,
pettymyksen huuto, joka voitti luonnonvoimienkin äänen.

Peittäen kasvot käsiinsä juoksi hän etemmäs ja painui kivelle
voimatonna yltyvän loimun paahteessa, tuntematta muuta kuin pettymyksen
karvautta.

Hän oli kerran aikaisemmin, joskin lievempänä, tuntenut saman tunteen,
nähdessään toisen miehen vievän tytön, johon hän oli ollut ensilempensä
voimalla kiintynyt.

Hänen rintansa läähätti. Omakätisen koston sulo jäi maistamatta.
Viime hetkessä otti toinen sen hänen heikosta kädestään, ja hänen
alistumistansa helpotti hämärä vaisto, joka sanoi, että sillä toisella
oli ehkä parempi syy kostoon kuin hänellä kurjalla vaivaisella...
Ainakin kävi se paljon nopeammin ja varmemmin kuin hänen oma tuhruunsa
tikkujen ja höylänlastujen avulla.

Huuto ja melu sai hänet siitä hereille.

— Salama iski... kuuletteko, _salama!_ huusi hän kyyneleet silmissä
nyrkkiä heristellen.

Hänelle heitettiin rauhoittavia sanoja kesken sammutustyön, ja vielä
jälkeenpäin kerrottiin, kuinka lohduton hän oli ollut sinä yönä,
jolloin salama poltti oluttehtaan.

Mutta kukaan ei aavistanutkaan hänen raivonsa oikeaa syytä, luultiin
hänen vain tehtaan paloa surevan.

Vasta kuolinvuoteellaan hän ilmaisi asian seurakunnan vanhalle
rovastille.




REMUVEIKOT


I

— Nähkääs, puheli Taneli Rossi vuoteeltaan, missä hän lojui
tavallisessa lempiasennossaan käsi niskan alla ja toinen pitkän piipun
vartta tukien. — Sitä, nähkääs, täytyy ihmisolioissa, joista pitää,
joihin kiintyy, olla jotain erikoisen vaikuttavaa, sellaista joka
tehoo, tehoipa siten tai täten.

— Ja mikä on minussa tehonnut kaikkina näinä toveruusvuosina arvoisaan
veljeen? kysyi Olli Jalas tiristäen viimeisen tilkan olutpuolikkaasta
lasiinsa.

— Ka, sinun raukkamaisuutesi tietenkin.

— Kiitos.

— Ei kiittämistä. Mikä muu sinun ominaisuuksistasi olisi valtavampi?
Tai mitä muuta ominaisuutta sinulla yleensä olisikaan...? Ja Niilossa
taas tehoo leikillisyys, tuo ainainen kujeisiin puhkeava ilkku, joka
hakee vertojaan. Niin vastakkaiset ovat tehonne, veljet, ystävistä
parhaimmat, ja kuitenkaan en saata sanoa, kumpaisesta teistä enemmän
pidän.

Olli Jalaksen ainaisen alkoholinkäytön tylsyttämät kasvot kuvastivat
hämmästystä.

— Meistä, sanot sinä...

Hänen katseensa tähysti puoleen ja toiseen, ensin tyhjään tuoliin
vierellään, sitten olutpuolikkaiden ylitse pöydän toiseen päähän, josta
näkyi vanhanaikuisen kiikkutuolin matala selusta.

— Meistä, sanot sinä... kertasi hän kerran vielä. — Aivan kuin et
vieläkään olisi selvillä siitä, että Niilo Kainulainen saatettiin jo
vuosi sitten maan multaan. Hän ei ole tässä enää.

— Hän on. Olen aivan varma siitä, että hän yhäti istuu luonamme aina
kun näinikään muistelemme, maistelemme... Saatan nähdä kiikkutuolin
heilahtavan kuten ennenvanhaan.

— Mene tiedä kuulet sen narahtavankin.

— Mene tiedä — ellet sinä estäisi sitä ainaisella epäuskollasi tuossa.
Mutta hiljaa: kuuntele!

Niin ketterästi kuin vanhat leininlyömät jäsenensä sallivat, köpsähti
Taneli Rossi istualleen vuoteensa laidalle ja jäi kuin kivettymä
piipunvarrella oveen päin osoittamaan.

Ei hän nyt kuunnellut ystävä vainajan kiikkutuolin narinaa, vaan
ulkoa kuuluvia askeleita, jotka kiistämättä olivat elävän ihmisen.
Mahdollisesti Olli Jalaksen vaimon. Ja juuri se otaksuma sai hänet
ripeämmästi liikehtimäänkin.

Olli, hetken hölmisteltyään, tajusi mitä toinen varoi — hän ei ollut
vielä niin humalassa — ja sanoi, kättään heilauttaen rauhoittavasti:

— Elä sinä eukkoa pelkää... Ei se nyt tule, se on pakanalähetyksen
ompeluseurassa.

— Mutta jos se _ei_ olisi — pelkäisit sinä. Juuri sinä.

He tiesivät kumpainenkin, ettei ollut hauskaa saada Ollin vaimoa
kuokkavieraaksi tällaiseen rauhalliseen toveruushetkenviettoon. Sillä
hän toi pyryilman tullessaan. Ja yhtä nopeasti kuin hänen tilaisuuteen
sovelletut sanansa virtasivat, yhtä nopeasti etsi Olli takkinsa ja
lakkinsa seuratakseen kuuliaisena vaimonsa kehoitusta.

— No niin, näkemiin sitten, vanha veikko, turahti hän silloin
tavallisesti ovelta, luoden ikävöivän katseen uunin ja pesukaapin
väliseen soppeen, johon jäi vajaampi tai täydempi olutkori, aina sen
mukaan kuinka pitkältä yhdessäoloa oli kestänyt.

Sellaisina hetkinä Taneli nauroi vanhaa, viisasta nauruaan, ei näkyvää,
ei kuuluvaa. Ja saadessaan oman ansaitun osansa sanatulvasta kumarsi
hän vaiteliaasti, tyynenä ja harvasanaisena, aivan kuin ei olisi
ollutkaan se puhelias vanhapoika, jonka juttu luisti lakkaamatta
toverien ja lasien parissa.

Hän sanoi itse synnynnäisen vaiston ohjaavan käytöstään eri
tilaisuuksissa. Ehkäpä kokemuskin vaikutti sen, että hän juuri tässä
tilaisuudessa antautui vilpittömimmin vaistonsa valtaan.

Pahaenteiset askeleet etenivät tällä kertaa.

He olivat, onnekseen, erehtyneet niiden suhteen kumpikin.

— Se on se omatunto, näes... alkoi Olli.

— Mutta kyllä sinä aina oletkin ketterä seuraamaan, ilkkui Taneli.
— Antaisit kerran odottaa tai sanoisit jyrkästi: en tule! Talon
vierasvaraisuutta pitäisi kunnioittaa.

— Tuota, veikkonen, sinä käsität minut väärin.

— Joko taas?

— Jo. Minä, tuota, en kiirehdi lähtemään _sen_ vuoksi. Ehei! En minä
nyt niin tohvelin alla ole...

— Mutta olet kuitenkin!

— No, veli... Minä, näes, kiirehdin sinun tähtesi ja — miksei — juuri
vierasvaraisuuden, talon kunnioittamisen tähden.

— Ka, sepä!

— Se. Vähemmän, näes, ehtii tuossa torua, kun sukkelaan suoriudun
matkaan. Torukoon sitten matkalla, kotona — ykskaikki. Mutta sinä et
tahdo käsittää, et.

— En, sanoi Rossi ihmeissään. — En ole tullut ajatelleeksi asiaa siltä
puolen. Ja ensi kerran tuot sen ilmi itsekin. No, olkoon niin, veli,
en kiistä, en kumoa, olen iloinen kuten aina löytäessäni ihmisistä
uusia hyviä puolia. Se sopii minulle. Se todistaa luonnon määrätöntä
monipuolisuutta, näes.

— Elä ivaa.

— En.

Taneli Rossi tuli sytyttämään piippunsa ja tyhjentämään jo aikoja
sitten väljähtyneen olutlasinsa tahraiselta, tupakanporon täyttämältä
pöydältä. Häneen oli äkkiä iskenyt lauha hyvätuuli, sellainen oikea
hellyttävä mieliala, jolla on voimaa tarttua seuralaisiinkin.

— Mitä siitä, kanna ristisi! sanoi hän hyväntahtoisesti, lyöden toveria
olalle. — Otetaan elämä sellaisena kuin se on, on siitä tähänkin asti
selvitty. Vähän vaikeammaksi se kylläkin on käynyt Niilo Kainulaisen
mentyä... mutta koetetaan... koetetaan...

Hänen kasvoillaan paistoi päivä, ja hän hyräili.

Olli Jalas katsoi häneen epäilevästi. Epäilys nousi aina hänen päähänsä
alkoholin seurassa.

— Ei se usko... jurritti itsepäinen ääni Ollin sisässä. — On
uskovinaan... lyöttäytyy luottavaiseksi... mutta sisässään nauraa...
Nauraa.

Ääneensä hän sanoi:

— Uskotko sinä, että kun lähden, lähden toveruuden, en pelkuruuden
vuoksi? En siksi, että olisin tohvelin alla... Sano suoraan!

Taneli seisoi siinä myhäillen, hiukan horjuvin jaloin. Hän täytti
lasinsa, täytti piippunsa ja palasi saaliinensa sängyn reunalle.

— Uskon, vakuutti hän sieltä. — Miksen sitä uskoisi? Toveruus
kärsii uskon puutteesta, ja toveruutta — hiisi vieköön — toveruutta
ei remuveikot koskaan petä. Aina niiltä päiviltä asti, jolloin
nuoruus tanssi suonissamme ja me ensimäisinä tämän kaupunkipahasen
tanssisaleissa, olemme me, niin sinä ja Niilo kuin minäkin, kokeneet
yhtä ja toista, mutta toveruuden pyhyyttä — olemmeko loukanneet sitä
konsanaan?

— Sinäpä sen sanoit. Ja siksi minä... kun eukko väliin yltäytyy
hakumatkalle, näes ... Mutta elä ole vihainen, veli.

Ollin kieli alkoi jo hieman kangertaa.

Taneli Rossi nyykäytteli päätään ja imi piippuaan.

Hänen hyväntahtoinen katseensa harhaili pitkin huonetta, pysähtyen
hetkeksi eri esineisiin, sekä lähellä oleviin, jotka näkyivät selvästi,
että toisella puolella huonetta sijaitseviin, jotka vain hämärinä
häämöittivät tupakansavun seasta.

Äkkiä hän remahti nauramaan.

— Vihainen? Pääseekö sillä vihalla mihinkään. Ja mikäs minä, että
vihoittelisin... Muistatko viheltäjä Yrjön rouvaa? Mieleenpainuva muoto
sillä miekkosella olikin. No niin, tässä takavuosina — kun sitä vielä
seurusteltiin »kerman» kanssa — tulee Yrjö muutamana aamuna matkoiltaan
ja ohjaa asemalta suoraan tänne. Miehessä, näes, ei ollut mielestään
kotiinmenijää... Oli tullut taipaleella liikoja lystäillyksi... Onko
sinulla olutta, tiedustaa, että saisi pahimman pohmelon ohitse ennen
kotiinmenoa... Olihan sitä. Mutta tuskin oli pullo puolillaan, kun
karahti reenjalas portaan edessä ja Yrjön rouva astui sisään. Siunaa
ja varjele sitä tilannetta! Muistaisinko enää puoliakaan siitä, mitä
hän Yrjölleen sanoi, mutta minä sain tietää sen, että tämä vanha
kamarini oli oikea paholaisen katiska, jossa aina tiesi jonkun ahvenen
tapaavansa. Kiitin ja kumarsin. Vakuutin olevani vain halpa särki
silloin tällöin täällä todellakin pistäytyvien ahventen joukossa —
en mitenkään syypää heidän tuloonsa. Mutta hän väitti vastaan. Minä,
kuuletko, houkuttelin! Se oli ainoa kerta, jolloin menetin malttini
ja iskin nyrkin pöytään naisen edessä, iskin niin että kimahti! Vaan
auttoiko se, oliko muka kumoamaton todistus tai amen, joka pannaan
päätteeksi saarnan perään? Ei, veikkonen. Viha olkoon viimeinen ase
meikäläisen kädessä.

Olli Jalas, vanha lääninkanslistinahjus, hykerteli käsiään.

Nyt oli hänenkin hyvä olla.

Toverin tarina, vaikkakin kaukaista aikaa koskeva, toi hänelle
salaisesti toivotun hyvityksen. _Hän_ ei ollut ainoa, jota eukkonsa
haki juomateiltä. Ei ainoa, joka otti seuratakseen hakijaa.

— Ja Yrjö taisi ottaa ja mennä?

— Menihän se.

— Mutta tuli taas toiste takaisin, kun sattui...?

— Tuli. Etkö itse juuri sanonut, että täällä minun luonani on jotain
kotoista, sellaista, jota eivät kaikki löydä omasta nurkastaankaan,
vaan jonka kotoista kotoisemmaksi tuntevat ja tunnustavat missä sen
ikinä tapaavatkin. No, onko sinulla selvillä mikä se _se_ on?

— Se on minulla selvillä täällä ja täällä, vastasi Olli osoittaen
otsaansa ja rintaansa. — Mutta sanoa sitä en taida.

— No, sanoi Taneli ja hymyili. — Sanan selitys ei ole tarpeenkaan.

— No, no niin, jupisi hän edelleen ja vetäistyään pari pitkää savua
piipustaan päätti:

— Juuri niin sen pitää ollakin. Kippis!

Olli Jalas istui kenoselkäisenä, loistavana kerrankin, ja hyvitettynä.
Vanha tuoli natisi hänen allaan. Hän oli kuin sotilas, joka on saanut
rahan rintaansa ja kiitokset urhoollisuudesta päällepäätteeksi. Tällä
hetkellä hän tunsi asemansa korotetuksi — maaherra yksin oli hänen
yläpuolellaan...

Hän painoi silmänsä kiinni ja kuvitteli mielessään vaimonsa tuloa, jos
se tapahtuisi juuri nyt. Jos Herra hyvin auttaisi, näyttäisi hän, ettei
katiskassa ollut tänä iltana enemmän särkiä kuin ahveniakaan, vaan
suuria, jalosukuisia lohia. Juuri niin.

Varmasti tekisi hän samoin kuin Sandels Partalassa ajutantilleen:

    »Sen, että te käytte nyt istumaan
    ja lautasen tuotatte,
    sen saatua syötte huoleti vaan
    ja syötyä ryyppäätte...»

Häneltä ei kahveli putoaisi, eikä hän naurahtaisi liioin. Saisi Lotta
Jalas nyt kerran sen kumman kokea.

Taneli Rossilla ei ollut aavistustakaan siitä korkeasta veisusta, joka
helisi hänen ystävänsä ajatuksissa; hän vain katseli häntä vuoteensa
reunalta ja peläten Ollin nukahtavan kiiruhti tarinoimaan.

Olikin jo se aika, jolloin Olli tavallisesti vetäisi ensimäisen
unenpätkänsä.

— Tänä keväänä minä teen sen! huudahti Taneli päättävällä äänellä. —
Kuuletko, veli?

— Minkä sitten?

— Minkä... kertasi Taneli tyytymättömästi. — Pyhiinvaellusmatkani
tietenkin, pitäisi sinun tietämän. Enkö sitä ole jo kyllin kauan
suunnitellut. Hohoi, tässä juuri olen sen jokaisen askeleen ottanut
tuhannet kerrat... olen mennyt... olen tullut... olen nähnyt ja
kokenut...

Olli naurahti.

— Kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin sinä jo aloit taivaltaa, mutta
etemmäksi et ole ehtinyt vielä tänäkään päivänä. Ja paras kai niin
onkin. Löytäisit vanhentuneen, lihavan eukon, kurttuisen ehkä...
hampaattomankin...

Taneli keikahti istumaan ja jyskytti nyrkillään vuoteen reunaa.

— Vaikene, sanon sinulle!

Hän näytti suuttuneelta ja katsoi syrjittäin halveksivasti Olliin.

— Minkä minä löytänenkin, ei kuulu sinuun. Mutta pety en, sen tiedän.

Ja hän alkoi taas — kenties sadannen kerran — kertoa matkastaan
peninkulmain takaiselle Keronrannalle, jonne hänen nuoruudenlemmittynsä
oli joutunut muutaman hovin omistajan vaimoksi.

— Olisit pitänyt paremmin puolesi silloin, kun Keron herra alkuaan
ilmestyi... et siinä nyt yhä kuikuttelisi kuvitteluinesi, haukotteli
Olli.

— Ka, olisit itse pitänyt puolesi laamannin kultahäissä, ei
reserviluutnantti olisi vienyt Elina Margaretaa, vaan hän olisi sinun
tänäkin päivänä — sensijaan että sinulla nyt on vain äkäinen Lotta Lun —

— Minä join, keskeytti Olli rauhallisesti.

— Luutnantti ei juonut, näes. Ja Elina Margareta oli kuin enkeli...

— Enkö minä sitten juonut? tivasi Taneli.

— Ja jos Elina Mar' oli enkeli, oli Leila enkelien enkeli.

— Mutta Keron herra joi myöskin, intti Olli.

— Saattoi ryypiskellä, vähin. Minulla se oli täydessä vauhdissa jo
silloin, ja siksi jäin... jäin...

— Jättäysit, oikaisi Olli. — Morsiusneidotpa kertoivat hänen odotelleen
sinua vielä hääiltana. Joitko sinä silloinkin?

— Varmasti. Ja enemmän kuin koskaan ennen. Ja kun minä sitten
seuraavana tai oikeammin sanoen seuraavina päivinä selvisin siitä,
ei minulla ollut elämästä jälellä muuta kuin se pyhiinvaellusmatkan
ajatus, joka nyt tasan kolmekymmentä vuotta on kanssani elää
kituuttanut tässä Miettisen perillisten kamarissa, tässä katiskassa,
näethän.

— Ja tässä te elätte, kunnes musta valjakko vie teidät Niilo
Kainulaisen viereen hautaan.

— Ei! sanoi Rossi äärimmäisellä päättäväisyydellä. — Nyt minä tunnen
sen luissani, niinkuin leininlyömät tuntevat pahojen ilmojen tulon. Kun
vain kevät tästä kerkiää — lähden.

— Onnea matkalle, haukotteli Olli. — Elähän innossasi unhoita
lähtöryyppyä.

— Ottaako vai antaa? En, enkä tuloryyppyä myöskään. Toivottavasti veli
on tyytyväinen saatuaan kumpaisenkin.

Ollin pää painui pöytää vasten, hän alkoi hengittää raskaasti.

— Niinpä on hetkesi lyönyt... urahti Taneli. — Kippis vain, viinamäen
vanha työmies, ja nuku niin, ettei Lotta rouvakaan häiritse untasi.

Ollin vastaus oli pitkä, valtava kuorsaus.

Toverin nukkuminen ei häirinnyt Tanelin hyvää tuulta. Hän sytytti
sammuneen piippunsa uudelleen ja kohentausi kaikkein mukavimpaan
asentoon vanhan, leveän puusängyn patjoille.

— Siinä näet miehen, joka on uskollinen vanhoille perinnäistavoilleen.
Siinä sinä Niilo Kainulainen sen nyt taas näet... Niin varmasti
et sinä ikinä nuku haudassasi kuin Ollimme kymmenennen puolikkaan
tyhjennettyään. Sinä itse panit sen merkille jo aikanasi, ja minä olen
sen varmentanut vähintään kymmenen kertaa tämän orpousvuotemme kuluessa
— ole varma siitä. Sanoinko minä todellakin orpousvuotemme, veli...?
Ehjä tunne työntää toisinaan niin pahuksen sattuvan sanan esille...
Orpoja tässä ollaan ja on oltu aina siitä hetkestä asti, jolloin
sinä muutit. Sinulla oli omat tapasi ilahuttaa ihmisiä, niin meitä
kuin muitakin. Et tainnut aina osata aivan oikeaan, mutta vilpitöntä
tahtoasi en epäile eläissäni... Mitä? Niin, siinä olet myöskin
oikeassa: kuoltuani vielä vähemmän.

Kesken tarinaansa hieroi Taneli Rossi vasenta käsivarttaan ja
olkapäätään. Niillä tienoin oli viime vuonna ruvennut sietämättömästi
pakottamaan.

— Ja hullutella sinä osasit... Ja säikyttää heikkohermoiset ihmiset
aivan höperöiksi ... Ei, mutta tuota solisluuta se hirtehinen nyt
jomottaa... Niinpä istui Hakkaraisen mamsellikin muutama vuosikymmen
sitten Saraisten rannalla ja — vaikka pääni pantiksi annan, että pitkää
apulaispappia siinä haaveksittiin silläkin hetkellä. Ja päivä paistaa
helotti yli aavan ulapan niin unettavan lämpimästi kuin konsanaan
heinäkuussa, ja käen viimeinen kukku kuului jostain etempää Saraisten
rantakoivikoista. »Vienkö pappilaan terveisiä, haloo!» kuului silloin
uneksivan neitosen korvaan, ja hän hätkähti kuin ainakin se, joka on
salaisimmista teoistaan yllätetty.

Mutta ketään ei näy, ei kuulu. »Vienkö rovastinapulaiselle
lämpimät terveiset?» kuului uudelleen — äänen ikäänkuin ilkkuessa
saavuttamattoman, salaperäisen kätkönsä turvallisuudesta. Eikä tiedä
poloinen uneksija vielä tänä päivänäkään, että se olit sinä, Niilo,
joka uimalla halkaisit aaltoja ja kalaisena, lahnaisena puikkelehdit
selällä kimmeltävän auringon turvissa samaa suuntaa kohti kuin rannalla
istujan ajatuksetkin...

— Hohoijaa... nyt ollaan vanhoja nyt... Eikä ole takeita siitä, kelle
ja minä päivänä sielukelloja soitetaan...

Tällaiset yksinpuhelut, jotka melkeinpä säännöllisesti tapahtuivat Olli
Jalaksen nukkuessa pöytää vasten ja tupakansavun seinänä seisoessa
laesta permantoon asti, olivat Taneli Rossille oikeaa sielunvirikettä.
Vanhat, lämmittävät muistot emännöivät silloin huoneessa. Ne tulivat
ja menivät, juosten ulos ja sisään aivan kuin vallattomat lapset
huolettomissa leikkilöissään. Ja eikö noiden hajahapsien keskellä
istunut itse Niilo Kainulainen, ei raihnaisena ja elinikäisen
alkoholinkäytön turmelemana, jollaisena hänet hautaan vietiin, vaan
nuorena ja komeana, juuri sellaisena kuin hän oli ollut parhaimpina
päivinään...? Juuri se se sai ukon jutun luistamaan, kuten juttu
luistaa vain parhaimmassa toveriseurassa.

— Sinä olit _mies_, veli... oikea pahuksen poika... Saisin hakea tontti
tontilta koko tämän kaupungin enkä yhtä ainutta sinunlaistasi löytäisi
näistä nykypäivien piimäsuista. Eikähän niitä ollut monta silloinkaan.
Vikasi kait oli sinullakin, kuuluithan samaan luomakuntaan kuin kaikki
muutkin, mutta sinulla oli sydän... se sinulla oli. Sellaisia sydämiä
ei tiputeta taivaasta joka päivä, liekö noita suuri varasto itse
Luojallakaan... Ei sitä pilannut viinakaan — tuo piru — joka ei päästä
meitä verkostaan kerran siihen saatuaan... ei sitä pilannut raha eikä
rakkaus...

— Kuulehan, muistatko miten menettelit Saima Lehtisen kanssa muutamana
kevätyönä! huudahti hän niin äänekkäästi, että Olli Jalaskin nosti
punaisen nenänsä pöydästä ja örähti pari epäselvää sanaa, ennenkuin
uupui uneensa jälleen. — Niin tekee vain hieno mies — älysydän,
näethän. Kirkas se ilta oli ja kolea, niinkuin useinkin valkoisten
kesäöiden kynnyksellä. Ennen kuin tapasit minut laamannin nurkalla,
jossa yhdyimme kävelläksemme pitkin rantatietä, olit sinä kulkenut
Lehtisen ohitse ja nähnyt Saimin yksin iltamyöhällä istuvan
ulkoportailla. Saattaahan sitä ihminen niinkin tehdä, sanoit, mutta
outoa se on nuorelle rouvalle sittenkin... Lämpimässä vuoteessa sitä
jo pitäisi olla, varsinkin kun asiat ovat niinkuin ne näkyvät olevan.
»Anna ihmisen istua ja vilvoitella», kehoitin, mutta sinä et saanut
sitä mielestäsi. Sinä olit älynnyt jotain noilla hiton herkillä
hermoillasi, ja mikä lie näkymätön ajanut askeleitasi, en tiedä... sen
vain muistan, että Koposen nurkalta käännyttiin ylös ja Lehtiseen päin
kulettiin, kunnes nähtiin, että siellä istui portaillaan vieläkin...
»Annatko nyt ihmisen vilvoitella», tiuskaisit sinä, eikä siinä pitkään
viivytty, kun oltiin sisaresi asunnolla ja siellä tarpeelliset
»alkuvalmistukset» tehtyä ulkona taas. »Nyt menet sinä ja sanot
hänelle, että Eva Kainulainen on sairas...» »Enkä mene! Minä _en_ mene
— minä pilaisin koko asian, hyvä mies.»... No niin, taisit itsekin
pelätä samaa, et hoputtanut enää minua, vaan menit itse ... menitpä
niinkin ja sanoit poloiselle portailla-istujalle, että siskosi tuli
äkkiä sairaaksi ja tahtoisi ystävätärtään luokseen, jos ... jos hän
vain voisi ja tahtoisi tulla... Ja miksei voinut... käyhän se mainiosti
päinsä ihmiselle, jonka mies äkäpäissään on jättänyt oven taakse
kylmään, purevaan kevätyönilmaan... Se oli vain kaunis teko sekin...
se oli oiva teko, veli... Mennä, mukamas, pyytämään ystävänpalvelusta,
juuri siten voidakseen itse tehdä sen... huomaamatta... hienosti...
No niin, juuri älysydämen tavalla... Ei, mutta minäpä käyn ja kysyn
Evalta, ilmaisiko hän koskaan myöhempinäkään vuosina Saimille tuota
sotajuonta, jonka sinä, Niilo, punoit ja me kolmisin Evan kanssa
toteutimme.

Olli Jalas heräsi tuhisten ja öristen.

— Puh... huh... nukuinko minä, veli?

— Nukuit tietenkin. Kaikkia sinä kyseletkin...

Hän siemaisi täyden lasin ja piristyi vähitellen. Mutta Rossin mielestä
se kävi liian hitaasti, siksi otti hän vanhan, rakkaan viulunsa
seinältä ja viritti iloisen polskan, tutun ja kotoisen, jonka säveliin
liittyi pitkä sarja yhteisiä nuoruuden muistelmia.


II

Eräänä aurinkoisena kevätaamuna — puut olivat silloin hiirenkorvalla
ja ensimäiset vuokkokimput ilmestyneet kauppatorin myyntipöydille —
poikkesi Olli Jalas virastolle mennessään Rossin asuntoon. Hän oli
hieman huonovointinen sinä aamuna, joten pieni tilkkanen olisi tullut
hyvään tarpeeseen. Kenties oli Tanelin tuoppi yhtä tyhjä kuin hänen
omansakin, mutta kysyä täytyi — ja kiiruhtaa.

Käytävä oli pihan puolella, ja ovelta puuttui kokonaan sellainen
kaupunkilaisvehe kuin soittokello. Sitäpaitsi oli Ollilla oikeus mennä
sisään koputtamattakin. Mitä tyhjiä, suotta aikojaan...

— Terve!

Mutta mies, joka vastasi Jalaksen tervehdykseen, ei ollut Taneli.
Vieras ukkohan siinä istui virsut jalassa, hattureuhka silmillä ja
piippunysä suussa. Maankiertäjä — sillähän oli reppu ja keppikin
vieressään.

— Ei taida itse kotona ollakaan, tuli Ollilta pettyneesti.

Ukko kopautti piippunsa tyhjäksi virsunsa kärkeen ja pisti sen
taskuunsa. Sitten hän työnsi hattunsa hiukan ylemmäksi myhäillen
tutunomaisesti:

— Tässähän sitä vielä ollaan... Mutta lähdössä, kuten näet.

— Ka tuota vekkulia... tuota hirtehistä! hölmisteli Olli. — No jos...
jos nyt niinkuin Keronrannalle aikoisit, niin varma saat olla siitä,
ettei sinua itse paholainenkaan tuntisi... Nousehan tuosta! Ja käänny!
Entä mistä sinä nuo mokomat teatteritamineet olet saanut?

Taneli oli hyvillään. Toverin arvostelu oli samaa kuin matkapassi
ulkomaalle aikovalle. Hän kävellä teppuroi lattialla, löi kämmeniään
kupeisiin ja yskähteli.

— Kunhan eivät vaan nappaisi kiinni irtolaisena.

— Vielä tyhjiä. Mutta katsohan kassojasi ... jos olisi vaikka kynnen
verran...

— Istu! sanoi Taneli asettuen Ollin eteen mahtavana. — Niinhän oli
puhekin, veli, että ryypyn saat, kun lähden, ja toisen tultuani. Ja nyt
minä lähden kuin lähdenkin. Sanasta miestä — eläkä yhtään naura siinä!

Olli Jalas ei voinut olla nauramatta.

Hän laski salkkunsa pöydälle, vanhan, kuluneen virastosalkun, jossa oli
messinkiset nurkkahelat ja viallinen lukko. Nyt se oli ohut ja kevyt,
liekö sisältänyt jonkun vaivaisen kotityönä olleen ylöspanoarkin.
Toisinaan se kyllä saattoi olla täysi ja painavakin — ei virastotiellä
— mutta silloin siihen oli ahdettukin vierekkäin viisi olutpulloa,
jotka seisoivat rivissä kuin sotamiehet ikään, yhdenkään kaupunkilaisen
aavistamatta asian oikeata laitaa... Ja hyvä niin, sillä sehän olikin
Ollin ainoa virkasalaisuus.

— Ei, mutta heitä jo kujeet, vanha mies.

— Tosi aikomus tämä on. Usko tai elä. Vai etkö sinä käsitä, että
kerranhan sen täytyy tapahtua.

— No anna sitten mitä sinulla on... Tästä täytyy jo joutuakin.

— Minulla on viikon loma, sanoi Rossi komutessaan kaapissa.

— Vai viikon.

Olli katseli häntä yhä nauraen.

— Ei tässä kovin korkean arvoluokan herroja olla, veisteli hän sitten.

— Mutta ei sinua, totta vie, noissa tamineissa
sähkölennätinvirkamieheksi puhuteltaisi, ei vainen...

— No maljasi! Ja pidä hyvänäsi, että sinä siinä jotakuinkin käyt
lääninkanslistirahjuksesta. Korkeammalle sitä kerran tähdättiin...

Hyvästelyssään Olli vielä kehoitti Rossia heittämään mokoman matkanteon
sikseen. Pitikö uskoa, että mies oli tullut lapseksi uudelleen...
vai kuolemansa edelläkö hän joutavasta pitkien iltojen haaveesta
teki toden. Lähteä nyt ypöyksin maantietä tallustamaan kuin mikäkin
kiertolainen. Hän, Olli, menisi ennemmin kalaan.

Taneli Rossi vain hymyili.

Jos Ollilla olisi ollut hiukankaan enemmän näkevää silmää, olisi hän
epäilemättä eroittanut Rossin kasvojen tämänpäiväisen harvinaisen
sävyn. Mutta hänen huomiokykynsä tylsä kosketin ei ollut sellaisia
varten.

— Yksinkö! tivahti Taneli. — Jos sinä jättäisit virastopöytäsi
hetkeksikään ja istahtaisit vaikkapa Hiisivaaran rinteelle katselemaan
minun menoani, niin saisit nähdä kerrassaan kuninkaallisen saattueen.
No sen sanon sinulle, veli Olli, että yksin en olisi koskaan
matkaanlähtöä tullut ajatelleeksikaan.

— Missä hiiden markkinasaatossa sinä sitten?

Olli oli jo portailla, ja kiire poltti hänen jalkapohjiaan.

Taneli seurasi häntä askel askeleelta. Nyt hän istahti kynnykselle ja
pakisi:

— Katsoppas... kaikkien vanhojen muistojen juhlakansa kulkee
kintereilläni. Siinä on miestä, naista ja lasta — on vanhaa ja nuorta.
Ne tulevat suoraan tanssisaleista ja kekkereistä, siksi niillä on
juhlapukimet ja kukkia rinnoilla... Niin, niin...

Hän iski omituisella kujeellisella lempeydellä Ollille silmää ja jatkoi:

— Kiipeä sinä vaan Hiisivaaralle ja katso. Tuttua väkeä se on
sinullekin. Siellä näet joukossa vaalean Elina Margaretankin,
ihanan kuin keväisen kielon, siellä näet laamannin neliapilaan,
Pertin kaunottaret, jopa jokaisen niistä, joita nuorena tanssissa
pyörittelit... Voi sinä vanha, laho kanto! Mene nyt, kanslistin ei ole
lupa myöhästyä viittä minuuttiakaan.

— Kunhan et vaan olisi tullut höperöksi koko mies... jupisi Olli Jalas
huolestuneena.

— Kuule — _miksi_ kun en olisi tullut?

— Ka, runoilijaksi sinun olisi pitänyt, sanoin. Sinulla olisi riittänyt
noita kuvia paperillekin. Hyvästi!

Hän nosti oikein hattuaan.

— Hyvästi! Mutta oikea runoilija ei pane kuviaan paperille, hän _elää_,
ne... Hyvästi, hyvästi, veli!


III

Taneli Rossi oli tehnyt suuren matkansa.

Kuninkaallisen saattueensa keralla hän oli vaeltanut kymmenen
peninkulmaa mutkittelevaa maantietä, paahteista ja varjoista, aina sen
mukaan noudattiko tie metsäisiä seutuja vai päivänkäypiä aukioita.

Ensimäisen pajukon luona hän oli kietaissut pajunoksan hattuunsa
ja koristanut sauvansa keväisen koivun notkealla varvulla.
Tuomentuoksuinen ilma oli leyhkynyt hänen ympärillään ja linnut
pitäneet juhlamusiikista huolen. Ahkerat mehiläiset olivat lentäneet
airuina, hänen oman, vanhan sydämensä nuortuessa uudelleen kaiken
tämän harvinaisen ihanuuden keskellä, ja niin oli menomatkasta tullut
yhtenäinen riemukulku.

Ja sittenkin hän oli tullut liian myöhään!

Sinä pilvettömänä iltapuhteena, jolloin hän palasi takaisin
kaupunkiasuntoonsa, näännyttävän paahteen ja pölyn saartamana,
läpiuupuneena ja kaikkea kaunista toivoa vailla, tapasi Olli Jalas
hänet kuin myötynä miehenä samoissa tamineissa, jopa samalta
tuoliltakin kuin korkealentoisen lähtöpäivän aamuna.

— Terve mieheen! toivotti Olli jälleennäkemisen ilolla ovelta. —
Turhaan täällä jo parina päivänä kävin kolkuttamassa. Mitä matkalta
kuuluu?

Jos Olli toivoi tapaavansa toverinsa jäähyväishetken helkkyvässä
mielenvireessä, pettyi hän täydelleen. Masennuksen huokauksen hän sai
ensimäiseen kysymykseensä vastaukseksi. Jopa toiseen ja kolmanteenkin.

— No eipä ihme, jos oletkin tyyten väsynyt, mies poloinen, surkutteli
hän istuessaan Tanelin viereen tyhjän, lohduttoman pöydän ääreen. —
Niinpä olisitkin kelpo löylyn tarpeessa, veli, eikä sen päälle pari
lasillista haitaksi ensinkään... Jo minä aavistin mitä sellainen matka
kysyy, ei se ole leikintekoa, veikkonen. Mutta haastahan tuossa jo
jotakin. Eikö sieltä edes terveisiä lähetetty?

Taneli kääntyi laskien kätensä raskaasti Ollin olkapäälle.

Hänen kasvoillaan asui masennus.

— Kai sieltä olisi niitäkin lähetetty, jos... jos en...

— Jos et mitä? kiirehti Olli, kun Tanelin ensimäiset sanat kuolivat
pois kuin heikko kaiku metsän taakse.

— Jos en tullut liian myöhään.

— No kas niin! Ja montako vuotta liian myöhään sinä oikeastaan matkaan
läksitkään?

— Iva pois nyt, ärähti Rossi. — Tai jos tuo veikeys on kotoisin
virastopöytäsi äärestä niin — hae sitä hieman lisää sieltä.

— Elähän tuossa... lepytteli Olli. — Sinä tulit liian myöhään siis.

— Minä myöhästyin kokonaisen kauniin Luojan päivän. Sillä näes: päivää
aikaisemmin jos tulin, näin hänet vielä elävänä, tämän ilmakehän
asukkaana, jos kohta lähtövalmiinakin. Mutta nyt. Arkussa makasi
viileän pimentoisessa köynnösmajassa.

— Elä, elä veikkonen...

Taneli pyyhkäisi otsaansa. Sen taakse näinä päivinä pyrki
pyrkimistäänkin hukkaanmenneen elämän paino nietostautumaan.

— Vai niin täpärälle otti...

— Niin, veli Olli. Mutta kaunis hän oli katsella vielä siinäkin.
Harmaiksi olivat hiuksensa käyneet — muistatko vielä miten somiin
laineisiin ne laskeutuivat tästä näin ohimoilta — ja paljon oli jo
ryppyjäkin kasvoissaan. En tiedä, oliko kuoleman käsi lientänyt vai
tiivistänyt niitä siinä, kuitenkin kaikitenkin, entisen ikimuistoisen
ilmeensä niiden lomitse löysin... Kivikkoinen sen poloisen polku on
ollut... Luoja yksin tietää, moneenko terävään kiveen jalkasensa
haavoitti... Siinä, näes, vanha palvelija kertoi yhtä ja toista. Mutta
eipä siltä, olin sen kaiken, ja paljon muutakin, sielussani tuntenut...
pitkin matkaa, näethän.

Taneli Rossi painoi kasvot käsiinsä ja istui niinikään pitkän,
äänettömän hetken, kyynärpäät polvien varassa.

— Vanha, kunnon ystävä — mietiskeli Olli — siinä nyt on sinunkin
elämäsi kuin sairas lintu kohtalon suuressa kourassa... Poissa on
mielen hehku ja selkäranka...

— Ei, ei... jupisi hän sitten ääneen, ja hänen sääliviin silmiinsä tuli
äkkiä jotain pelästynyttä ja avutonta. Hän oivalsi sinä hetkenä, että
jos ei Taneli tuosta tule entiselleen, on hänen omankin elämänsä paras
maku mennyttä. Kotona ainainen jankutus Lotan kanssa... virastossa
kuin erämaassa... Täällä, toverin katon alla, oli elämän juhlahetket
vietetty, täällä, tai ei missään, ne yhä edelleenkin tulivat
vietettäviksi. Mutta jos poika parka on mennyttä miestä, jos hänestä
vuotaa elämänneste, tuo ehtymätön hyvätuulensa ja vanhan siunatun
sydämensä koeteltu toverihenki — niin Jumala paratkoon silloin Olli
Jalastakin!

Ja hän pani kätensä ristiin huokaisten. Paljoa ei hän luullut elämältä
pyytäneensä — ainakaan viime aikoina — vietiinkö nyt se vähäinenkin?

— Elä huokaise, Olli, ei se siitä somene, virkkoi Taneli valoisammin ja
nousi seisaalleen.

— Kas...

Hän hämmästyi Ollin kasvojen avutonta haikeutta. Niin syvää osanottoa
ei hän luullut saavansa, tuskin Ollissa sitä niin voimallisena
löytyvänkään. Ja aavistamatta Ollin surun itsekästä syytä, sykähti
hänen sairas sydämensä taas kerran kiitollisena toveruuden
verrattomasta lahjasta.

Olli tarttui halukkaasti kiinni siihen valoisampaan, joka puikahti
esiin Rossin mielialassa.

— Kuollut on kuollut, veikkonen. Kaikki me sen ajan lapset olemme
kohta maan povessa. Ajattelehan vain, Taneli, kuinka nopeasti tästä
elämänvähäsestä selvitään ja — taivas sentään — kuinka pikkuriikkisen
me sen kuluessa valmista saamme. No, se kaikki ei ole kai meidän
omassa vallassamme... Tuota, sitähän minun piti sanoa, että kun on
senlaatuinen sisäpuoleltaan — hän painoi sormellaan Tanelin rintaan
— kuin sinä siinä, niin ei kai nykyinen asiantila ole edellistä
pahempi... tarkoitan, että ei kai se, joka kolme vuosikymmentä eli
Keron rouvana, ole nyt sen etempänä sinusta kuin eläessäänkään...

— Ei, sanoi Taneli, ja hänen äänessään soinnahti melkeinpä riemua.
— Pikemmin päinvastoin. Mutta sitäkö minulla olisi oikeus surra —
_minulla_.

— Entä keronrantalainen itse?

— Kas...

Tanelin silmä kävi tuikeaksi ja ääni kylmäksi.

— Vielä sen pirun pää on pystyssä ja jalka liikkeellä. Vai niinkö
luulit, että siellä juomingeista olisi loppu tullut...

— Tapasitko?

— Tapasin ja en tavannut. Tämä ukko kyllä — hän vilkaisi tarkoittavalla
silmäyksellä varttansa — _Taneli Rossi ei_, ymmärräthän.

Sammunut ilme hiipi jälleen Rossin kasvoille, ja tarina katkesi siihen.
Neuvotonna seisoi Olli tuoliin nojaten, ja hänenkin mielialansa vajosi
vajoamistaan. Kuin apua etsien kulki Ollin katse seinällä kohdaten
viulun, joka riippui siinä äänetönnä ja yksinäisenä aivan kuin
isäntänsäkin, ja niin sai hän ajatuksen yhdistää nuo kaksi.

— Taneli, sinä soitat nyt, sanoi hän käskevästi ja otti viulun asettaen
sen Rossin polville.

— Kuuletko, veli — sinä soitat!

Ja Taneli totteli.

Väsynein elein hän viritteli ja reistaili hyvän hetken soittokonettaan,
mutta jo ensimäiset sävelet toivat vapautusta. Niin haikeita ja
lohduttomia kuin ne olivatkin — hänellä oli ihmeellinen taito siirtyä
kappaleesta toiseen pienin, omintakeisin yhdistelmin — saivat ne
vähitellen valoisamman pohjasävyn, joka yhä virtasi ja seestyi kuten
syvenevä puro kesäisten kenttien halki kulkiessaan.

Minkä, kaiken hän eli, mitä toisteli mielessään sillä aikaa kuin jousi
juoksi edestakaisin vanhan viulun kielillä, sitä ei Olli Jalas kyennyt
seuraamaan.

Mutta hän näki Tanelin kasvojen valkenevan valkenemistaan.

— _Aina_ on kauneimmissa runoissa surunpirskettä, virkkoi Rossi
yhtäkkiä, seisauttaen hetkeksi jousen kulun. — Veli Olli, tämä retki
vaiheineen oli minun vaivaisen elämänlauluni nousukohta — sitäkö
murehtisin.

Ja hän antoi sävelten tulvia jälleen.

— Totta maar... mietti Olli kumartunein päin, eikä tuloryyppy muistunut
hänen mieleensä sinä päivänä laisinkaan.




LUOJAN MAINETTA PARANTAMASSA


Puuttoman aukeaman reunassa seisoo harmaa mökki, ja sinne johtava
polku kiertelee monimutkaisena kivien ja kantojen keskellä, ennenkuin
päättyy matalien, puolilahonneitten portaiden eteen pajukon juurelle,
joka elinvoimaisena kiipeää ylös vähävetisen joen uomasta, seisoakseen
kunniavahtina köyhän asunnon edustalla.

Portailla istuu juro mies paitahihasillaan, paikkahousuissa. Hän vetää
savuja pahanpäiväisestä piippunysästään, häätäen väliin tungettelevaa
kärpästä luotaan, väliin kuunnellen tuvan avoimeen oveen päin, josta
kuuluu hiljainen, pidätetty voihke.

Metsän reunasta, mistä polku pujottautuu aukeamalle, tulee esiin
valkea olento astuen mökkiä kohden. Mies portailta seuraa sen
askeleita, ihmetellen kuka tulija lienee. Eilen oli pappikin tullut
samaa tietä, tuosta juuri noinikään kivikon poikki polkaissut
ja — asianharrastuksesta kylläkin — käynyt katsomassa sairasta
vaimoa, jonka sylistä tuoni oli vienyt kolmen vuorokauden vanhan
kastamattoman lapsen. Mutta jos luulit, että hengenmies toi
lievitystä heikkovoimaiselle, pelon saartamalle vaimolle, niin
erehdyit. Epätoivonpa jälkeensä jätti, ei antanut lohtua... Kova
sillä oli Jumala, kiivas ja kostava... Kova oli itsekin, ehkä eniten
virkansa puolesta. Mutta minkä he olivat tainneet, ei heillä ollut
aavistustakaan sellaisen terveeltä näyttävän lapsen kuolemasta, ja niin
ei sille ymmärretty antaa hätäkastettakaan.

Miehen näitä miettiessä on tulija ennättänyt tuvan luokse. Hän näyttää
nuorelta ja herttaiselta, tekee ystävällisesti hyvänpäivän ja istahtaa
käskemättä portaan reunalle, tiedustellen onko paikan nimi Pajuoja.

— Siksihän ne tätä nimittävät, vastaa torpanmies soinnuttomalla
äänellä. — Vieras taitaa olla kaukaa, kun ei tunnekaan.

Vieras ei ole kuitenkaan etempää kuin Rantakartanosta. Hän sanoo
tulleensa äitinsä lähettämänä, kun oli kuultu Pajuojan emännän
sairastavan.

— Sairastaahan se, sairastaa. Ja kun tauti on vielä niin
kahenlaatuista, ei ole paranemisesta äkin tietoakaan.

— Miten niin kahenlaista?

— Ka, kun sielukin poloisella potee, ei ruumis ainoastaan.

Ja lyhyin, koruttomin sanoin selittää mies tilanteen, joka on johtunut
kastamattoman lapsen kuolemasta ja pastorin ankaroista sanoista — ei
ollut näet antanut suuresti iankaikkisen elämän toivoa.

Nuori nainen kuuntelee tarkkaavasti selostusta, ja hänen lämpimistä
silmistään kuvastuu osanotto. Hän nousee nopeasti ja menee tupaan, joka
ei ole läheskään niin siisti kuin sen toivoisi olevan. Mutta asiahan on
ymmärrettävissä, emännän sairaus on siihen syynä, järjestävä käsi lepää
hervotonna, ja hirveä epätoivo estää elämänvoiman paluun.

Vieraan ystävällinen ääni herättää sairaan horrosmaisesta unesta. Hän
katsoo tylsästi tulijaa odottamatta keltään mitään — enemmän ihmisiltä
kuin Jumalaltakaan. Hänet on nyt kerta kaikkiaan sysätty toivottomuuden
kuiluun...

Ei toki sysätty, ei. Itsehän hän on siihen joutunut, eikä tahallisesti
itsekään. Laiminlyönti se ei toki ollut — mies tuolla portailla tiesi
sen kyllä — onnettomuus heidät yllätti kesken kauniimpia toiveitaan.

Hän vaikeroi jälleen ja vääntää epätoivoisena kuihtuneita käsiään.
Lapseni, lapseni! — huutaa koko hänen olemuksensa.

Avuntuoja käsittää aseman äärimmäisen vakavuuden ja siksi hän ponnistaa
kaiken voimansa, kokoaa kykynsä ja elvyttää hienoimman osanottonsa
valaakseen toivoa ja lohdutusta tyhjäksi lakaistuun sydämeen. Mutta
kuinka hän taisteleekaan, on tulos aivan niukka. Hetkittäin heräävä
valonvälähdys kuolee ensi tuikahduksiinsa. Sellaisesta saarroksesta ei
hevillä löydy ulospääsyä.

Mieskin on tullut sisään.

Hän on pysähtynyt ovelle ja nojaa rennosti pihtipieltä vasten seuraten
äänetönnä vieraan ja vaimonsa keskustelua. Häneltäkin on toivo mennyt —
sillä Kaikkivaltias tietäköön miten käy ihmisten, joilta hädän hetkenä
riistetään armollinen Jumala —!

Yhtäkkiä kirkastuu vieraan katse, äsken jo niin murheelliseksi
laukeava, hän tarttuu sairaan käteen, hyväilee sitä hellävaroen ja
virkkaa:

— Mutta sanoihan pastorikin, että Jumala on rakkaus?

— Kuinkas muuten.

— Ja että hän rakastaa ihmistä enemmän kuin äiti konsanaan lastaan?

— Kuin äiti konsanaan...

— No niin. Ajatelkaahan nyt... ajatelkaahan, että te joskus antaisitte
oman lapsenne toisen henkilön huostaan ja teillä olisi tuon toisen
kanssa sellainen välipuhe, että hänen pitäisi esimerkiksi pestä lapsi
hetimiten saatuaan sen. Mutta nyt hän — vaikkapa välinpitämättömyydestä
— laiminlyö tuon pesun, eikä ehkä muutenkaan kovin paljon huolehdi
lapsenne hyvinvoinnista, _voisitteko_ te siis hyljätä lapsenne sen
vuoksi, ettei välipuhetta täytetty, heittäisittekö pienen poloisen
luotanne ja _kieltäisitte_ hänet, jos kohta tuon toisen pesusieni ei
pyyhkäissytkään hänen armaita kasvojaan.

— Voi enhän toki milloinkaan!

— Ette tietenkään. Lapsenne olisi teille yhtä rakas pesemättömänä
kuin pestynäkin. Ja uskoisiko kukaan rakkauttanne, jos toisin
menettelisitte... Ja nyt te olette vain ihminen ja tunteenne vain
ihmisen rakkautta. Uskoisimmeko siis Jumalasta jotain niin kovaa, niin
lohdutonta ja rakkaudelle vierasta? Eikö mieluummin ääni sisässämme
sano, että moinen luulo on ennemmin Jumalan pilkkaa kuin pelkoa —

Hän ei ennätä lopettaa lausettaan.

Sairas ponnahtaa istumaan, nojaten toisella kädellään tyynyyn ja vieden
toisen kiireesti otsalleen. Siinä syttyy hänen kasvoilleen jälleen
valo, joka ei sammu, vaan kirkastuu. Silmä katsoo kauas, näkee avatun
tien ja ojennetut kädet ja — suuri ahdistus laukeaa viimeinkin.

Hän on liian onnellinen sanoakseen sanaakaan, vain hiljainen vapautus
riemuitsee syvinnä sielussa. Kyynelherkkä katse etsii ympäri tupaa ja
kohdattuaan miehen katseen ovensuusta näyttää sanovan:

— Katsos, _niinhän_ sen täytyy olla, vaikka me hädissämme emme
jaksaneet käsittää sitä...

Mieskin on syvästi liikutettu.

Terve elämänpäivä loistaa hänen edessään arkiaskareineen,
sunnuntailepoineen. Hän on saanut vaimonsa takaisin.

Ja lapsi — lapsi on tallessa.




PAPPI


— Herra, minä en ole kelvollinen Sinun suureen työhösi... Niin kauan
kuin minulla oli maailmassa onnen ja menestyksen toiveita, niin kauan
kuljin maailman tietä ja kaiken aikaa näin ensi sijassa leivän...
näin asteittain kohoavan virkatien... Sinut, Herra, missä minä Sinut
näinkään! On onni, ettei vilpillisellä ihmisellä ole ainuttakaan
komeroa, mihin ajatuksensa Sinulta kätkisi; pakostakin täytyy eteesi
tulla kaikkine aikomuksineen... Salaisten ajatusten tuntija, Sinä
kyllä tiedät minkälaista unelmaa minä povessani kannoin. Sinä tiedät,
että vain sen särkyminen minut tänne johti — johti Sinun kätesi _sen_
kautta. Tahtoisin eliniäkseni unhoittaa tuskan, jonka rakastetun naisen
kylmeneminen tuotti, unohtaa siksi, ettei sen muisto veisi työkykyäni.
Oi se tuska, se tuska! Mutta toiko sekään minua Sinun luoksesi, tulinko
_niin_ kuin isän luokse tullaan... En, Herra, en. Epätoivossani minä
join — salaa, yksin, kun ainutkaan ihmissilmä ei ollut näkemässä.
Enkä minä edes ajatellut, että Sinä katsot... Kaikkivaltias, nyt olen
yksin, masennettu, avuton. Anna harhatien kulkijalle anteeksi, kohota,
kehoita! Ota minut työmieheksesi suurelle vainiollesi — ota!

Nuori pappi nosti rukoukseen taivutetun päänsä, ja hänen karut,
ruskean hipiän peittämät kasvonsa loistivat. Hän kuunteli hiljaisuutta
ympärillään — ja sisässään. Siinä hiljaisuudessa oli ennentuntematon
levon tunne.

Tunti sitten oli hän saapunut tähän etäiseen, vaivalloisen tien
takaiseen seurakuntaan, joka köyhyytensä takia oli vuosikausia ollut
ilman vakituista pappia. Tunti sitten oli hän astunut rattailta
jäykistynein, pakottavin jäsenin ja nostattanut vähäiset tavaransa
huoneeseen.

Pappila oli pieni ja ränsistynyt. Jos ei se olisi ollut maalattu
ja sen ympärillä joitakin istutuksia, ei sitä olisi eroittanut
tavallisista pahanpäiväisistä talonpoikaisasunnoista. Kyllä sentään,
ulkohuonerakennusten järjestelmällisempi ryhmitys antoi sille
miellyttävämmän leiman. Ne toki olivat omassa sopessaan eikä hujan
hajan asuinrakennuksen ympärillä, kuten taloissa, joiden ohitse hänen
rasittava tiensä oli kulkenut.

Naapuria ei läheisyydessä ollut.

Näköpiirin ainoa rakennus oli kirkko. Se seisoi matalalla kummulla
vähäisenä ja hoitamatonna sekin, tahtomattaan ilmaisten ohikulkijalle,
kuinka vähäinen se näkyväinen osa oli, jonka köyhä paikkakunta saattoi
Korkeimmalle uhrata.

Jurona ja miettiväisenä tarkasteli pappi uutta kotiansa.
Kansliahuoneessa — jossa toki oli oma kalustonsa, joskin niukkakin —
viipyi hän pitkään. Kaappi kirkonkirjoilleen, suuri pöytä, puusohva
ja pari kolme tuolia, ja se mikä enin alkuperäisyydellään pisti
silmään oli vanha, pyöreä piippuhylly asianmukaisine syvennyksineen
ja laatikkoineen. Jokin hänen edeltäjistään oli jättänyt siihen pari
pitkävartista piippua. Tai ehkä olivat nekin seurakunnan varaamaa
pappilan omaisuutta.

Muut huoneet olivat autioita. Kolme niitä vain olikin, keskikokoisia,
pieniakkunaisia ja jokaisessa syvennyksiin kulunut permanto,
maalattukin aikoinaan, josta nykyisin ei kuitenkaan näkynyt jälkiä kuin
jossain nurkkauksessa ja seinäviertä kulkevan listan vieremillä.

Mahtoivatko uunitkaan pitää lämmintä... Mustuneet ne olivat ja hieman
vialliset jok'ikinen. Mikä oli halkeillut, mikä kallistunut, minkä
suupellit taas muistuttivat tuulen pieksämää ladon ovea, niin että
hauskan näköistä täällä ei juuri ollut. Mutta välittikö paraskaan
seurakunta siistiä pappilaa, joka vuosikausia seisoi asumatonna
ja kylmillään, kelpasi kai sellaiseen tarkoitukseen huonommatkin
varustukset. Toivottavasti nyt — mietti pappi — korjautuu moni kohta,
kun he olivat saaneet miehen, joka aikoi pysyäkin heidän luonansa.

Keittiössä hän pysähtyi ja hymähti. Totta totisesti sai olla
kiitollinen, jos tuo pieni, musta hella kykeni kypsentämään hänen
vaatimattomat puuronsa ja perunansa! No, kunhan koetetaan... Ja kunhan
vähitellen tarpeen ja mahdollisuuden mukaan paikkoja parannellaan...
Mutta jo näinkin, aivan tällaisenaan, oli hänellä verrattomasti enemmän
maallista hyvyyttä kuin _hänellä_, jolla ei aikoinaan ollut mihin
päänsä kallistaa...

Nurkua hän ei suinkaan aikonut, hän, joka vapaasta tahdostaan, nuorin,
käyttämättömin voimin oli lähtenyt työhön tähän etäiseen, hyljeksittyyn
kolkkaan. Sitäpaitsi oli hänellä hämärä, vaistomainen tunne siitä,
että vain tällaisissa olosuhteissa saattoi kasvaa ja kehittyäkin
oikeaksi sielunpaimeneksi, papiksi, joka oli tullut palvelemaan, eikä
palveltavaksi, joka oli tullut auttamaan ja nostamaan vähäväkisiä, eikä
suinkaan elämään heidän kustannuksellaan. Ei ulkonaista rikkautta, vaan
sisäistä, sisäistä hän janosi!

Nuori pappi nojasi hetken keittiön ruskeata ikkunanpieltä vasten ja
katsoi ulos. Tahtomattaan teki hän nopeita vertailuja oman pappilansa
ja sen välillä, jossa hän oli ollut kirkkoherran apulaisena ennen tätä
viimeistä, äsken suoritettua tutkintoaan, joka oikeutti hänet saamaan
vakinaisen paikan.

Alaniemi —! Hän ei suinkaan kutsunut luokseen Alaniemen menneitä
muistoja, mutta ne tulivat, niinkuin ne olivat pitkin tietäkin
seuranneet häntä, herkeämättä, kuten kärpäset ajomiehen hevosta. He
olivat kumpikin — niin hän kuin hevonenkin — ponnistelleet päästäkseen
vapaaksi kiusaajistaan. Turhaan. Ripeimmänkin juoksun jälkeen
yllättivät ne taas ensimäisessä pitemmässä ylämäessä...

Ja siinä ne olivat nytkin.

No niin, tervetuloa sitten, olivathan ne hänen ensimäiset vieraansa
tässä uudessa, omassa kodissa! Mutta kuten näki, olivat ne liian
hienoa ja vaativaista väkeä viipyäkseen kauan näin koruttomassa ja
puutteellisessa ympäristössä. Ja kun siis itsekin nyt huomasivat, ettei
heillä enää ollut yhteisen asuinpaikan mahdollisuuttakaan korpeen
paenneen miehen kanssa, jättivät he kai hänet rauhaan ja palasivat
takaisin viljaville maisemilleen ja asuntoihinsa, joista ei mitään
puuttunut... Ei, ei mitään surkutteluja tai anteeksipyyntöjä... Aivan
varmaan saa hän täältä uusia ystäviä, toivottavasti uskollisempiakin
kuin entiset — niin että hyvästi, hyvästi vaan!

Hienon ivan karehtiessa huulillaan palasi nuori pappi autioitten
suojiensa läpi takaisin kansliaan. Siinä sohvalla hänen oli vietettävä
yönsä ja noustava aamulla uusin voimin kenties tuntemattomiinkin
tehtäviin. Työn puutetta täällä ei suinkaan ollut — hyvä Jumala, kunhan
hän vain voisi kehittyä kunnolliseksi hengen työmieheksi ja kasvaa
tehtävänsä tasalle!

 Lieterannalla.

 Äiti vanhus!

 Viimeinenkin epäilyksen häivä on haihtunut. Ajattele — tämä on
 kolmas iltani Lieterannalla, ja nyt voin sanoa olevani kotona. Niin
 ihmeellisesti on Jumala minua auttanut. Jo ensimäisenä iltana — niin
 kolkko ja yksinäinen kuin se olikin — tuo kotiutuminen alkoi. Keskeltä
 kaikkien pettymyksen muistojen, joiden tiesit sydäntäni painaneen,
 nosti se voimakkaasti päänsä, luoden aivan ihmeellisen viihdytyksen
 tunnon tämän pienen, ränstyneen pappilan ja sitä ympäröivän karun
 maiseman ylitse. Tuntuu kuin olisin tullut etäiseen maahan,
 sellaiseen, jonka valtameret entisestä eroittavat. Eikä kaipausta ole,
 ei ensinkään. Vai luuletko, itseäsi lukuunottamatta, siellä vanhassa
 maailmassa olevan yhtään sielua, jonka päivieni ratoksi tahtoisin
 tänne luokseni. Ei, ei ainuttakaan!

 Se on totta, äiti, ja siitä tiedät parantuneeni joutavista haaveista
 — elä epäilekään sitä, elä hetkeäkään. Mutta sinua kaipaan ja sinua
 kaipaa myös tämä koti, jossa ei yksikään nurkka ota oikein kunnolla
 järjestyäkseen. Eipä siltä, että täällä suuria järjesteltäviä
 olisikaan. Tyhjää, tyhjää melkein kaikkialla. Ja olisi vieläkin
 tyhjempää, jos en saanut erästä ajatusta, joka suoraan sanoen oli
 oivallinen. Parhaimpaan pappilani kolmesta asuinhuoneesta hankin
 tavallisen talonpoikaistuvan kaluston: pitkän ristikkojalkapöydän
 penkkeineen ja pari vanhanaikuista tuolia, joissa selus ja istuin
 ovat yhdestä ainoasta luonnonkäyrästä puusta ja jollaisia esineitä
 ei toki näekään niin suuressa sivistysmaailmassa kuin Alaniemessä!
 Sinun palttinaiset puoliverhosi hohtavat akkunoissa ja sinun leveät,
 pehmoiset rääsymattosi täydentävät tunnelmaa — puhumattakaan siitä,
 kuinka oivallisesti ne peittävät kuluneen, lovellisen permantopahasen.
 Suntion pikku tytöt ovat tuoneet kukkivia kasveja, joita he nimittävät
 palssameiksi ja verenpisaroiksi, ja myöntää täytyy, että niin
 vähäpätöisiä kuin ne ovatkin, luovat ne aika lailla somuutta tähän
 erikoiseen korpipappilan saliin.

 Ja tässä huoneessa toimitin ensimäisen papillisen tehtäväni. Kastoin
 pienen kovaäänisen seurakuntalaiseni, josta kummit tahtoivat tehdä
 uuden pappinsa kaiman. En tiedä, oliko se kohteliaisuus minua vai
 poikapalleroista kohtaan, mutta tahtonsa he saivat täytetyksi, ja
 tuntuupa siltä, kuin tulisin erikoisemmin seuraamaan tuon pienen
 ihmisen maailmanmatkaa.

 — Ota kaikki Jumalan kädestä, poikani! olivat jäähyväissanasi. Niin
 olen koettanut tehdäkin, ja siitä kai tämä helppous ja asioiden
 luonnollisuus johtuu. Niinpä ensi iltana, äiti. En malta olla
 kertomatta miten sain palvelijan ja — uskallan väittää tehneeni hyvän
 valinnan.

 Katsoppas. Avaan akkunani ennen maatapanoa ja hengitän voimakkain
 siemauksin raikasta, viileää ilmaa. Huomaan samassa naisen, joka
 istuu kanslian portailla kumaraisessa, surua ilmaisevassa asennossa.
 Hän nousi säikähtäen ja aikoi poistua pyydellen anteeksi, jos oli
 häirinnyt. Hän sanoi vain ohimennen istahtaneensa siihen lepäämään,
 luullen talon olevan tyhjän.

 — Istukaa vain — sanoin — mielestäni on pappila kylläkin sopiva
 levähdyspaikka väsyneelle.

 Hän katsoi pitkään ja ihmeissään, ja hänen kasvojensa omituinen arkuus
 herätti mielenkiintoni.

 — Oletteko te se uusi pastori, jonka haastoivat tulevan?

 — Olen. Saavuin juuri tänä iltana. Olisiko teillä asiaa ehken?

 — Ei, minullakos asiaa... Pastori ei tunne minua, ja ketäs sitä nyt
 vielä ehtisi tunteakaan... Mutta parempi on, kun sanon, että kolmesta
 paikasta pyysin yösijaa enkä saanut...

 — Miten niin?

 — Niin, nähkääs... Tulen linnasta. Kolme vuotta siellä olin, ja
 ainahan sitä sellaista vierotaan.

 Halusin kysyä minkä rikoksen tähden hän oli kärsinyt rangaistuksensa,
 mutta en saanut tehdyksi sitä; jokin ihmeellinen hänen masentuneessa
 muodossaan painoi kysymykseni takaisin.

 — Eikö teillä ole omaisia? sanoin sensijaan.

 — On kaksi tyttöä. Kunnan huostassa ovat... äitiään tokko
 muistanevatkaan enää...

 — He olivat siis pieniä lähtiessänne.

 — Nelivuotiaita kun minut vietiin.

 Siinä minä sitten sain kysymykseni esille.

 — Miksi vietiin?

 — Ka, varastamisesta...

 Hänen äkkiä painuvan päänsä asennossa oli nöyryyttä ja uhmaa sekaisin.
 Ja tiedätkö, etten voinut olla sanomatta:

 — Mutta teillähän on niin rehelliset kasvot! (Sillä sellaiset hänellä
 on.)

 Hän katsoi jälleen ihmeissään, eikä ainoastaan silmissä, vaan
 äänessäkin oli pidätettyä kyyneltä hänen vastatessaan:

 — Luoja yksin tietää, etten ikinä olisi varastanut, jos — jos ei
 pakkoa ollut.

 — Mikä sitten pani tuon hirveän pakon päällenne!

 — Nälkä. Ei toki omani, vaan lasten. Ei ollut työtä, ei ruokaa... ja
 sairastivatkin poloiset. Jos kellä ihmisellä rakastettu lapsi lienee,
 se tietää...

 Hän puhui tuon kaiken kauniilla rohkeudella, mutta arkuus voitti pian
 jälleen, ja kokonaan toisella äänellä hän jatkoi:

 — En minä tätä puolustuksekseni... Niin — ja nythän minä menenkin...

 Pyysin häntä jäämään. Olihan asunnossani kyllin tilaa hänellekin,
 ja kylmä yö hiipi tanterella. Taitoin palasen eväästäni, ja
 senjälkeen hän sai hankkiutua levolle miten parhaiten taisi tyhjässä,
 hämärtyvässä keittiössä.

        *       *       *       *       *

 Lopullisen »virkavahvistuskirjani» sain tänään. Sen antoi kuoleva
 vanhus, jonka luokse minua haettiin muutama tunti sitten ja jonka
 lähtö oli kaunein ja rauhallisin mitä olen nähnyt.

 Suuressa honkapirtissä lukuisan perheen ympäröimänä, muodoltaan kuin
 vaka, vanha Väinämöinen, lepäsi hän. Kotipitäjänsä papittomuus oli
 ollut hänen alituisena huolenaan, ja peittelemättömin sanoin lausui
 hän nyt ilonsa asian korjautumisen johdosta.

 — Tässä on oltu kuin ohikulkevien varassa — puhui hän — milloin
 minkin lähipitäjän pappi on oman toimensa ohessa hoivannut
 seurakuntapahaistammekin. Kun ette vain tekin lähtisi köyhyyttämme
 pakoon... köyhyyttämme ja kaiken puutettamme... Vaan ette lähtene, jos
 olette se oikea, se, jonka Herra kerran meillekin lähettää...

 Äiti vanhus, tunnen olevani se oikea — tarkoitan se, joka ei kesken
 lähde heidän luotansa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUMIHIUTALEITA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.