Aviovaimo : Romaani

By Anna Baadsgaard

The Project Gutenberg eBook of Aviovaimo
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Aviovaimo
        Romaani

Author: Anna Baadsgaard

Translator: Hertta S.

Release date: June 9, 2025 [eBook #76251]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1918

Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AVIOVAIMO ***

language: Finnish




AVIOVAIMO

Romaani


Kirj.

ANNA BAADSGAARD


Suomentanut

Hertta S.





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1918.




I.


Oli jo soitettu toinen kerta, laiva oli lähtövalmiina. Ihmisiä tungeksi
edestakaisin rautaportaalla. Kirstuja ja matkalaukkuja kantavat
kaupunginlähetit raivasivat itselleen äänekkäin huudoin tietä. Kahden
kelmeältä pallolta näyttävän kaarilampun kirkas valo valaisi satamaan
kokoontunutta väkijoukkoa, tummia olentoja vettävaluvien sateensuojien
alla. Taustassa olevan puuryhmän rungot näyttivät pimeässä
aavemaisilta, eriskummallisesti kietoutuneilta käsivarsilta oksien
hienon lehtikudelman sulautuessa tumman, sadetta vihmovan iltataivaan
väriin. Ympärillä olivat jykevät makasiinit. Ne muistuttivat suuria,
nukkuvia eläimiä, jotka vartioivat iloiseen kaupunkiin johtavaa tietä,
kaupunkiin, jonka melu ja hälinä kuului satamaan ainoastaan kaukaisena
humuna ja tärinänä ilmassa.

Eräät ajoneuvot pyrkivät väkijoukkojen lävitse ja pysähtyivät laivan
rantaportaan eteen. Ovi avautui ja kaksi herraa, vanhempi ja nuorempi,
molemmat pitkiä ja solakoita, nousi vaunuista. Vanhempi, jonka tukka
ja parta hohtivat valkoisena lyhdyn valossa, antoi käskevällä äänellä
lyhyen määräyksen saapuneelle kantajalle, nuoremman auttaessa kahta
naista vaunuista.

Oikeastaan vain toinen — pieni, lihava, keski-ikäinen rouva — otti avun
vastaan. Nuori, vaaleaverinen, tummaan matkapukuun puettu tyttö hypähti
kevyesti ja reippaasti alas kääntäen iloiset, odotuksesta säihkyvät
silmänsä laivaa kohti, jonka monet valaistut ikkunarivit loistivat
juhlallisina pimeydessä ja sateessa.

Vanhempi nainen pysähtyi ja katsahti tutkivasti vaunuihin. "Onko
nyt kaikki mukana? Arne, älä unohda valokuvauskonettasi... Ellen on
tietenkin jättänyt sateensuojansa... Uuden silkkisuojansa, jonka hän
sai syntymäpäivänään täti Karinilta."

"Ole huoletta, äiti kulta", sanoi nuorukainen taputtaen häntä keveästi
olkapäälle, "minä järjestän kyllä kaiken, nouse Ellenin kanssa vain
kannelle. Katsokaa, että saatte hyvän paikan komentosillalla, jotta
näette ympäristön."

Tyttö pisti päättävästi kätensä äitinsä kainaloon.

"Kas niin, äiti, nyt me menemme. Älä kaikesta huolehdi. Isä ja Arne
toimittavat tavarat. Mitäs me muuten miehillä? Jotain hyötyä kai
heidänkin pitää tehdä."

"Mutta Ellen!" Vanhempi nainen katsahti tyttärensä kasvoihin kummeksuva
katse hiukan ulkonevissa sinisenharmaissa silmissään, joiden ilme oli
vielä melkein lapsellinen. Hän ei ollut milloinkaan voinut oikein
ymmärtää sitä ujostelematonta kunnioituksen puutetta, jota tyttö
osoitti isäänsä kohtaan. Itse hän oli kaksikymmentäkaksivuotisen
avioliittonsa aikana yhtä nöyrästi ihaillut miestään kuin kihlauksenkin
aikana, jolloin hän oli tuntenut olevansa valittu poikkeus naisista,
jotka eivät milloinkaan voineet kyllin panna arvoa suunnattomalle
onnelleen.

Ja kuitenkin tuntui niin omituiselta — ja hieman katkeraltakin —
että Ellen avomielisine olemuksineen ja tyttömäisellä uhmallaan
vaikutti paljon enemmän isäänsä kuin hän, hänen vaimonsa, jonka koko
elämä oli ollut yhtä rakkausuhria hänen kunniakseen. Molemmat naiset
olivat kannella nojautuneina kaidetta vasten ja katselivat maihin.
Etukumarassa, valkean harson hivellessä terveitä poskia Ellen seurasi
perheen matkakirstuja tuovia kahta kantajaa, joiden leveät hartiat
notkuivat raskaan taakan alla. Nyt tuli professori Krohn suorana ja
hienona, päällystakin kaulus pystyssä, kädet taskuissa. Kalpeat,
terävät kasvot tummine silmineen olivat ylhäiset ja itsetietoiset
kuten aina — ei niissä näkynyt merkkiäkään matkahermostumisesta,
odotuksesta tai muista sellaisista vähäpätöisistä inhimillisistä
tunteista, ajatteli Ellen hymyillen. Arnella oli valokuvauskoneensa
toisessa ja Ellenin sateensuoja toisessa kädessä. Arne oli
herttainen, hienotunteinen ja avulias, mutta mieheksi kenties liian
herkkäluonteinen.

Isää ja äitiä silmäiltyään Ellenin katse siirtyi rannalla oleviin
ihmisiin. Tuossa he seisoivat märkien sateensuojiensa alla, asultaan
ja iältään sekalainen joukko, ja toivoivat luultavasti laivan pian
lähtevän, että voisivat jälleen ryhtyä huvituksiinsa ja asioihinsa.
Tällainen pitkällinen hyvästijättö väsytti... Työläästi vaihdettiin
sanoja kapean, pikimustan vesijuovan yli, joka erotti matkustajat ja
heidän rannalla seisovat ystävänsä. Nenäliinat otettiin jo valmiiksi
esiin, jotta olisivat käsillä laivan vihdoinkin lähtiessä.

Nyt kuului kolmas soitto. Ellenin valtasi onnentunne, ja hän
ummisti hetkeksi silmänsä. Nyt alkoi tuo ihanuus: matka, seikkailu
— Jokapäiväisyys jäi kotiin sateiseen kaupunkiin, tulevaisuus toi
muassaan auringonkilotusta sinisellä merellä, säteiden tanssia
valkealla vaahdolla, uusia ihmisiä, uusia elämyksiä. Ah, kuka saattoi
tietää, miten paljon iloista ja odottamatonta hän saisi kokea yön ja
meren tuolla puolen.

Viime tingassa, juuri kun rantaporras vedettiin ylös, tuli nuori mies
juosten pieni ruskea nahkalaukku kädessään. Ellen ei voinut olla
hymyilemättä hänen innolleen... ihminen menettää ehdottomasti jonkun
verran arvokkuuttaan, kun hänellä on liian kiire... Miehen terveet
kasvot punoittivat, lakki oli työnnetty takaraivolle paljastaen vaalean
tukan, ja päällystakin liepeet lepattivat. Mutta hän ennätti kuitenkin
mukaan.

"Hohoi — varokaa —"

Porras irtautui rannasta. Koneet alkoivat jyskyttää, höyrypillin ääni
vihloi korvia, ja laiva lähti hitaasti liikkeelle mustassa, hiukan
väreilevässä vedessä sateisena kevätiltana.

Likaisenharmaat pakkahuoneet loittonivat. Ne hukkuivat öiseen
pimeyteen. Ranta alkoi loistaa ja kimmeltää. Tuolla oli Langelinjen
paviljonki, loistaen kuin tarulinna ilman ja veden synkkyydessä. Yö oli
täynnä valoja, pieniä värjyviä liekkejä, hopeanvalkeita, kellertäviä,
punaisia ja vihreitä; niitä ei näkynyt vain rannalta, vaan myös
ohikulkevista veneistä, satamasta ja linnoituksen valonheittäjästä.
Ja kaiken tämän loistavan värileikin keskitse laiva kulki varmaa
suuntaansa, hiljalleen edeten, muistuttaen tyynin ja levein
siivenlyönnein ilmaa halkovaa jättilintua.

Rouva Krohn ei ollut nähnyt hituistakaan kauniista väylästä. Paikaltaan
yläkannella hän tähysteli miestään, ja kun ei nähnyt häntä, valtasi
hänet tuskallinen levottomuus, joka niin usein viime aikoina oli häntä
vaivannut.

Professori Krohn poti ankaraa hermostusta. Se oli pakottanut hänet
ottamaan virkavapautta rasittavasta ylilääkärintoimestaan eräässä
kaupungin suurimmista sairaaloista sekä vetäytymään muutamaksi viikoksi
lepoon ja rauhaan jonnekin länsirannikolle. Hänen vaimollaan, joka
nöyrän ja uskollisen luonteensa epäitsekkyydellä eli vain miehelleen,
ei ollut hetkenkään rauhaa, ellei hän nähnyt miestään tai tiennyt,
missä hän kulloinkin oli, ja hän kärsi kaksin verroin, kun ei
uskaltanut miehelleen näyttää levottomuuttaan.

Hän päästi pienen vapisevan kätensä irti porraskaiteesta ja hiipi
märän kannen poikki, alas portaita, jotka keinuivat alkavassa
aallokossa, ruokasaliin. Hän loi silmänsä joka suunnalle huoneessa,
jossa tarjoilijat kultanappi-takeissa kattoivat pitkää pöytää. Sivulla
olevien pikkupöytien ääressä istui jo matkustavaisia. Mutta professori
Krohnia ei siellä näkynyt. Oli mahdotonta erehtyä hänen ryhdikkäästä
vartalostaan ja ylväästä valkotukkaisesta päästään.

Ennenkuin rouva Krohn sulki oven mennäkseen, hän näki uunin yläpuolella
olevasta peilistä kuvansa. Tämä näky vaikutti häneen tuskallisesti
kuten aina. Hattu oli tietenkin vinossa — hänen hattunsa eivät koskaan
pysyneet suorassa — poskipäät olivat liian punaiset, ja suun ympärillä
oli levoton, rasittunut piirre, joka niin sanomattomasti kiusasi hänen
miestään. Niin, hän tiesi sen liiankin hyvin — hän ei ollut kaunis,
hänen käytöksensä ei ollut arvokas eikä siro. Hän ei ollut missään
suhteessa sopiva kuuluisan, hienon ja monipuolisesti sivistyneen
professori Krohnin puolisoksi. Lyhyen ajan, muutamia onnellisia vuosia,
hän oli omannut hiukan sitä kukoistusta, minkä nuoruus suo useimmille
ihmisille — kuten aurinko ja toukokuun värileikki saattaa kirkastaa
köyhimmänkin maiseman. Silloin hän oli osannut lumota miehensä, nyt —
voi, nyt hänellä ei enää ollut muuta kuin rakkautensa, rakkautensa,
joka miehen silmissä ei enää ollut minkään arvoinen.

Hänen siinä seisoessaan epätietoisena käsi ovenrivassa tuli Arne
hytistä.

"Mitä etsit, äiti? Miksi et ole Ellenin luona kannella? Eikö väylä
olekaan kaunis?"

Arne oli suojelevasti kietonut nuoren, voimakkaan käsivartensa hänen
hartiainsa ympärille. Rouva Krohn koetti hymyillä pojalleen, mutta hymy
oli väritöntä ja huolestunutta, ja hänen silmänsä näkyivät harhailevan
nuorukaisen ohitse etsien toisia piirteitä — toisia kasvoja, jotka
olivat hänen koko maailmansa.

"Etkö ole nähnyt isääsi, Arne?"

"Olen, hän on mennyt hyttiin vähän lepäämään. Hän tulee kyllä ylös,
illallisen ajaksi. Älä mene sinne, luulen isän mieluimmin olevan
rauhassa."

Hänkö häiritsisi!

Hänhän tahtoi vain auttaa, lohduttaa — niin, ei edes sitäkään — vain
olla hänen läheisyydessään, huolehtia hänestä, kuten äiti lapsestaan,
joka on sairas.

"Minä tahtoisin niin mielelläni — katsoa, millaista siellä on."

"Vai niin, äiti kulta, niin, tee sitten kuten tahdot. Hytin numero on
92; pyydä siivoojatarta näyttämään tietä."

Rouva Krohn vetäytyi poikansa käsivarren alta ja nyökäytti kiitollisena
päätään hänen osoittamastaan huolenpidosta. Arne oli hänen oma
lapsensa paljoa sydämellisemmin kuin Ellen, niin hänestä tuntui. Hän
ei ymmärtänyt tervettä, reipasta tyttöään, jonka naisellisuus oli
vallan toista kuin hänen omansa. Mutta Arnen mieli oli pehmeä ja
hänen luonteensa huolestuneen epäröivä, Arnen oli yhtä vaikea kuin
hänen itsensäkin tarttua elämään kiinni. Ulkomuodoltaan hän muistutti
isäänsä. Kun rouva Krohn näki hänen pitkän, solakan vartalonsa, hänen
säännölliset, hienot, kalpeat piirteensä tumman tukan alta, oli kuin
hän olisi nähnyt edessään Ove Krohnin niiltä ajoilta, jolloin hänen
lapsuusihastuksensa muuttui nuoren tytön tietoiseksi rakkaudeksi.

Tavatessaan siivoojattaren, itsetietoisen nuoren naisen, jolla oli
vartalo tiukassa kureliivissä ja vaalea puolileninki yllä, rouva
Krohn näytti hermostuneelta ja oli hämillään, ja hänen äänensä kuului
ikäänkuin anteeksipyytävältä, kun hän kysyi miehensä hyttiä.

Näytettyään hänelle tien siivoojatar kohautti halveksivasti
olkapäitään. Tuommoinen mitätön löntys — kuinka oli mahdollista, että
hän oli naimisissa tuon kauniin, hienon herran kanssa numero 92:ssa.
Hänhän näytti valtiomieheltä.

Rouva Krohn kulki pehmeitä brysselinmattoja pitkin kapeaan käytävään,
jota reunustivat hyttien kiiltävät, valkeat seinät. Tuossa oli kai
hänen miehensä hytti.

Hän oli tullut kovin pahoilleen, kun miehensä tahtoi matkalla jakaa
hytin Arnen kanssa eikä hänen kanssaan, mutta hän ei ollut uskaltanut
panna vastaan.

Katossa riippuva sähkölamppu valaisi kirkkaasti pienen huoneen ja
molempia toistensa yläpuolelle asetettuja vuoteita sekä vastapäätä
olevaa punapäällyksistä sohvaa. Professori Krohn oli heittäytynyt
täysissä pukimissa alemmalle vuoteelle. Kun hän siinä lepäsi silmät
ummessa, kalpeat, teräväpiirteiset kasvot kirkkaasti valaistuina,
kapea, valkoinen käsi hervottomasti riippuvana, hän muistutti kuollutta.

Veri tulvahti vaimon sydämeen, hän oli tukehtua. Hän tunsi vihlaisevaa
kylmyyttä poskissaan, ja häntä alkoi pyörryttää... Hän ei uskaltanut
ajatella ajatusta loppuun... Ove, Ove... Ei, hän ei kestänyt nähdä
häntä noin, hänen täytyi puhua, riistää hänet tuosta kauheasta
kuolemantuntuisesta horroksesta — vaikkakin hän siitä suuttuisi.

Hän polvistui vuoteen ääreen, pani kätensä hänen kädelleen ja kuiskasi
levottomana: "Ove... nukutko... ethän vain ole sairas?"

Professori Krohn hätkähti, veti pois kätensä vastenmielisesti ja
kiivaasti, ikäänkuin kosketus olisi kiusannut häntä.

"En, en suinkaan. Mutta tarvitsen lepoa. Miks'et anna minun olla
rauhassa? Olinhan sanonut Arnelle, etten tahtonut tulla häirityksi."

Vaimon suuret, lapselliset silmät täyttyivät kyynelillä, suu värähti,
ja äänessä oli pidätettyä itkua, kun hän vastasi:

"Niin, mutta tiedäthän, että olen levoton puolestasi, Ove. Et ole ollut
oma itsesi viime aikoina."

Professori oli kääntynyt seinään päin.

"Älä siitä välitä", sanoi hän ynseästi. "Lääkärinä kai itse parhaiten
tiedän, miten minun on tautiani hoidettava, ja lepoa minä ennen kaikkea
tarvitsen. En halua, että hysteerinen nainen siinä ruikuttelee ja
säälii minua."

"Ove —" Rouva Krohn oli noussut ja ottanut nenäliinan sekä piteli sitä
vapisevassa kädessään tietämättä, uskaltaisiko painaa sen silmilleen,
joista kyyneleet virtasivat. "Oh, älä sano minua semmoiseksi — se sana
on niin ruma."

"Ellet voi kärsiä sitä sanaa, niin koeta sitten käyttäytyä niin,
ettei se sovi sinuun... Mutta älä nyt herran nimessä itke, Margareta.
Tiedäthän että vihaan perhekohtauksia."

"Niin, niin —" Rouva Krohnin pienet surulliset kasvot jäykistyivät
hänen koettaessaan pidättää kyyneleitään. Hän epäröi. Hänen miehensä
halusi tietenkin jäädä yksin, mutta oli niin vaikeata mennä, kun
katkeran sanan muisto kalvoi mieltä.

Professori Krohn silmäili vaimoaan. Tämä hermostutti häntä seisoessaan
siinä silmäkulmat kouristuksentapaisesti koholla ja poskipäillä
kuumetäplät. Itku rumensi häntä, hän loukkasi professori Krohnin
kauneusaistia. Ja kuitenkin oli jotain liikuttavaa hänen tavassaan
kietoa nenäliina käsiensä ympäri, jotain lapsellisen kömpelöä kuin
koulutytössä, joka on saanut nuhteita. Nuo pienet kädet olivat
kuitenkin voimakkaat ja rohkeat työskentelyssään hänen ja lasten
hyväksi. Ja hän oli tuntenut itsensä kuitenkin joskus onnelliseksi
niiden hyväilyistä.

Hänen mielensä muuttui.

"Margareta", sanoi hän muuttuneella äänellä. Ja kun vaimo epäröiden
lähestyi, onnellisen kysyvänä, hän veti hänet luokseen ja suuteli häntä
otsalle.

"Onko nyt hyvin?" kysyi hän hymyillen, ja tätä nuoruudenaikaista hymyä
vaimo ei voinut vastustaa.

Hän nyökäytti päätään sanaakaan sanomatta. Äkillinen ilo teki hänet
melkein kauniiksi.

"Mene nyt Ellenin luo ja ole viisas ja järkevä", sanoi professori
taputtaen häntä hyvästiksi olalle.

"Tulen neljänneksen kuluttua. Silloin syömme illallista."

Rouva Krohn nousi tottelevaisesti. Hän näytti rakastuneelta nuorelta
tytöltä lähtiessään hytistä.

       *       *       *       *       *

Ellen Krohn oli mennyt musiikkisalonkiin yläkannelle. Hän oli
löytänyt hauskan paikan eräässä nurkassa, jossa istui selkäkenossa
resedanvihreällä samettisohvalla pienten jalkain tanakasti painuessa
pehmeään mattoon. Hänen tummansininen takkinsa oli avoinna valkean
puseron päällä, matkahuntu oli irtaantunut hatusta ja valunut vapaissa
poimuissa hänen hartioilleen. Hän istui silmät ummessa ja nautti laivan
hiljaisesta keinumisesta — hymyilevänä terveenä ja nuorena.

Tuntui hyvältä päästä pois kotoa joksikin aikaa. Kodin ilma oli viime
aikoina tuntunut niin raskaalta. Isä oli ollut hermostunut ja ärtyisä,
äiti hoiteli häntä levottomalla huolella ja sai vain pahoja sanoja
vaivojensa palkaksi. Ellen ajatteli äitiään samalla hiukan halveksien
ja syvää hellyyttä tuntien. Parempaa ja uhrautuvampaa ihmistä ei ollut
koko maailmassa. Mutta ei ollut mitään hyötyä siitä, että asetti
itsensä niin alhaiseksi, että joutui kaikkien palvelijaksi; silloin
joutui vain muiden poljettavaksi. Miehet olivat kyllin itserakkaita
muutenkin, joten heidän ei ollut hyvä saada osakseen vielä sokeata
alistuvaisuutta. Ei, uudenaikaiset naiset olivat viisaampia. He
ymmärsivät, että miehen ja vaimon tuli olla hyviä tovereita, joiden
tuli koettaa mukautua toistensa mukaan, ettei vaaka painuisi toiselle
eikä toiselle puolen. Ellen mielestään oli uudenaikainen nainen. Hän
ei ainakaan olisi miehelleen alamainen, jos milloin menisi naimisiin —
mutta hän olisi hyvä hänelle ja koettaisi tehdä hänet onnelliseksi —
jos mies sen ansaitsi.

Hän nyökäytti päätään parisen kertaa veitikkamaisesti, ja hänen hymynsä
muuttui vienoksi ja uneksivaksi. Oli varmaankin ihanaa rakastaa —
ihanaa antaa yhdelle ainoalle sydämen sisimmässä asuva hellyys ja
rikkaus kokonaan. Vielä hän ei ollut sitä kokenut — hän ei ottanut
lukuun koulutyttöaikuisia rakastumisia — mutta hän tunsi voivansa
rakastaa. Rakkaus iti hänessä ja oli kerran puhkeava yhtä varmasti kuin
pyökin lehvä kehkeytyi ruskeasta umpusta kevätauringon paisteessa.

Ellen tunsi äkkiä, ettei hän ollut yksin salongissa. Hän avasi silmänsä
ja räpytteli niitä kirkkaassa valossa. Tuossa oli se nuori herra, joka
oli astunut laivaan viime hetkessä.

Nuorukainen seisoi ovessa katsellen epäröiden ympärilleen. Hän oli
oikein hauskan näköinen. Piirteet olivat selvät ja päättäväiset. Suora
nenä, voimakas, hiukan eteenpäin kaareutuva leuka, jalo, leveä otsa,
joka antoi ilmeelle jotain valoisaa. Silmiä peittivät silmälasit, mutta
Ellen oli varma, että ne olivat siniset.

Tuossa Ellenin edessä olevalla pöydällä oli kuvalehtiä. Nuori herra
lähestyi lausuen ruotsinkielellä: "Sallitteko, neiti?" — ja asettui
jonkun matkan päähän tytöstä.

Ellen itse otti jonkun vihon ja alkoi katsella kuvia. Uneksiakseen
täytyy olla yksin, vieraan läsnäolo oli repäissyt rikki unelmien
kudoksen.

Mutta hänen oli mahdotonta pitää ajatuksiaan koossa. Tuossa oli
sulttaani Abdul Hamidin kuva — miten inhoittavan näköinen hän oli!
Naisen asema Turkissa mahtoi olla kauhea. Hän muisti äkkiä Pierre
Loti'n kuvaukset Konstantinopolista. Sitten hän käänsi lehden — Het
Loo, hollantilainen linna.

Tuossa oli muotipiirroksia... ja tässä kevätruno, jonka alla oli vallan
tuntematon nimi. Se oli varmaankin jonkun nuoren ensikertalaisen —
kuten Arnen — kirjoittama. Sillä Arne kirjoitti runoja — sen Ellen
kyllä tiesi, vaikka hän koetti ympäristöltään salata tämän pienen
heikkoutensa. Mutta hänen sisarensa oli usein löytänyt pieniä täyteen
töherrettyjä paperilappusia hänen kirjoituspöydältään tai hänen
kirjoistaan.

Ei, tämä aikakauslehti ei todellakaan ollut hauska. Ellen ojensi
kätensä ottaakseen toisen, ja koska nuori ruotsalainen herra oli saanut
juuri saman ajatuksen, koskettivat heidän kätensä toisiaan. Ellen lensi
tulipunaiseksi ja veti pois omansa.

Nuorukaisen kädet eivät olleet niin valkoiset ja kapeat kuin isän ja
Arnen, mutta tuossa lumivalkoisesta kalvosimesta pistävässä jäntevässä
ranteessa ja voimakkaassa, ruskeassa kädessä oli jotakin miellyttävää.
Koko ihmisestä huokui jotain tervettä ja raikasta, ja hänen äänensä
kaikui pehmeänä, kun hän sanoi: "Suokaa anteeksi, ehkä neiti haluaa sen
lehden?'

"En, kiitos, se on yhdentekevää —" Ellen koetti puhua luonnollisesti.
Tuo mies ei saanut luulla häntä ujoksi koulutytöksi, vaikka hän,
harmillista kyllä, olikin äsken punastunut. "Minä olen sitäpaitsi
nähnyt ne lehdet kotona."

"Neiti on kenties Kööpenhaminasta?"

"Olen", vastasi hän lyhyesti. Ei tietenkään saanut olla liian
suosiollinen.

Mutta nyt nuori ruotsalainen alkoi niin innostuneena kehua
Kööpenhaminaa, että Ellen unohti pidättyväisyytensä ja kuunteli
liikutettuna ja ylpeänä. Hän rakasti kaupunkiaan, ja hänestä oli
hauskaa kuulla vieraan ylistävän sitä. Sen aaltoileva, vilkas elämä,
sen taiteen ja tieteiden harrastus ja varsinkin sen omituinen
ulkomuoto. Häntä miellytti eniten vanha Kööpenhamina, Gammelstrandin
varrella olevat hiljaiset talot sopusointuisine väreineen. Hän piti
myöskin Slottsholmin harmaista rakennuksista ja vaskenvihreistä
katoista. Hän ihaili kanavia, joiden tyynessä pinnassa talot, laivain
mastot, köysistöt ja ruosteenkarvaiset purjeet kuvastuivat. Mutta
hän myönsi, että myöskin uudella Kööpenhaminalla oli viehätyksensä,
sen laajeneminen nummella, Frederiksbergin hauska huvilayhdyskunta
ja Österbron leveät, valoisat kadut raikkaine tuulahduksineen
salmelta. Kaikkein paras oli ehkä Langelinje linnaidylleineen, kaunis
englantilainen kirkko ja ylväs Gefion, joka ajaa muhkeita härkiään
vaaleanvihreitten puunlatvojen alla, suihkukaivon valkovaahtoisten
helmirihmojen kohotessa sinitaivasta kohden.

Kun Ellen ja nuori ruotsalainen jonkun aikaa olivat pohtineet
Kööpenhamina-aihetta, esittäytyivät he toisilleen: "Yngve Alvén,
lääketieteen ylioppilas, Upsala", oli hänen käyntikorttiinsa painettuna.

"Minä luulinkin teitä ylioppilaaksi", sanoi Ellen soluttaen korttia
sormiensa lomitse.

"Mitenkä niin?"

"Siksi, että — saattoi nähdä, että olitte sivistynyt ihminen, liian
hyvin puettu ollaksenne taiteilija ja liian vähän jäykkä ollaksenne
upseeri."

Nuorukainen nauroi.

"Siinäpä vasta määritelmä käsitteestä ylioppilas! — sallikaa nyt minun
arvata — olemme kenties tasa-arvoisia?"

Ellenin syvät silmät säihkyivät.

"Sitä toivon pian olevani! Minä nimittäin valmistaudun
ylioppilastutkintoon."

"Hyvä! Entä mitä aiotte sitten opiskella?"

"Kieliä — etupäässä englanninkieltä ja kirjallisuushistoriaa."

"Se oli viisaasti valittu. Sellainen sopii naiselle paljon paremmin
kuin lääkäriksi tai juristiksi lukeminen."

"Miksi niin?" — Ellen liekehti heti nuoruuden uhmassa. "Toivon, ettette
kuulu niihin miehiin, jotka tahtovat pysyttää naisen tavanomaisissa
kehyksissä."

"En, en tietenkään", sanoi hän hymyillen tytön innolle. "Minä vain
tahdon suojella naisia — juuri siksi, että pidän heitä niin suuressa
arvossa. Mieltäni pahoittaa, kun ajattelen heitä taistelemassa
todellisuutta vastaan sen kauhistuttavimmissa muodoissa ja katsomassa
elämän kurjuutta silmästä silmään. Toivon vain, että miehet nyt
kuten ennenkin kantaisivat raskaimmat taakat. Taistelussa ihminen
kovettuu, ja on niin surullista, kun naiset menettävät käsitystapansa
hienouden, lämpimän, osaaottavan mielenlaatunsa, joka tekee heidät niin
välttämättömiksi miehille ja lapsille."

Ellen istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena.

"Tuo kuulostaa kauniilta", sanoi hän vihdoin lempeällä, muuttuneella
äänellä. Ehkä hänelle ensi kerran elämässä johtui mieleen, että
saattaisi kuitenkin tuntua hyvältä saada nauttia voimakkaan ja hyvän
miehen hellyyttä ja suojaa.

Ovi avautui ja salonkiin tulvahti sadeilman tuoksua. Arnen solakka
vartalo näkyi oviaukossa.

"Vai niin, täällähän sinä olet, Ellen... aiomme syödä nyt. Isä ja äiti
ovat jo ruokasalissa."

Ellen nousi ja taivutti hiukkasen päätään Yngve Alvénille, joka oli
noussut antaakseen tilaa. Nuorukainen värähti mielihyvästä, kun tytön
hame hipaisi hänen polviaan.

"Kuinka merkillisesti sinun harsosi on kiinnitetty", sanoi Arne
veljellisesti arvostellen. "Solmi se hatun ympäri tai ota kokonaan
pois."

"Huntu — oh —" Ellen kohotti koneellisesti valkean hunnun matalan,
tummansinisen malkahatun yli ja solmi sen ruusukkeelle pyöreän leuan
alle. Sitten hän seisoi hetkisen epätietoisena — esitelläkö vai eikö?
— Äkkiä hän päättäväisesti lausui: "Veljeni, Arne Krohn — kandidaatti
Yngve Alvén Upsalasta."

Arne tervehti hieman jäykästi, Yngven sinisissä silmissä tuikahti ilo.

"Jos herrasväellä ei ole mitään sitä vastaan, niin minä mielelläni
seuraisin syömään illallista... täytyy vahvistaa itseään kestääkseen
niitä hankaluuksia, joita yö saattaa tuoda mukanaan."

"Niin, kapteeni sanoo, että Kattegatilla joudumme myrskyn käsiin."

Arnen vastaus oli kohtelias, mutta samalla hiukan muodollinen.
Katseessa, jonka hän loi Elleniin, oli mykkä kysymys: Minkä uuden
tuttavuuden sinä olet tehnyt?

Mutta Ellen vältti hänen silmäystään. Hän seisoi avoimessa ovessa
hymyillen pimeyteen nuorekkaan onnellista ja salaperäistä hymyä.

Sitten he kolmisin menivät ruokailusaliin.

Ellen nukkui ylemmässä sängyssä peite leukaan saakka vedettynä. Hän ei
ajatellut nukkumista. Oli niin hauskaa lojua näin — ikäänkuin suuressa
keinussa — ja kuunnella meren kehtolaulua, sen hillittyä pauhua ja
aaltojen loiskuntaa laivan kylkiä vasten. Ei ollut noussut myrskyä,
kuten kapteeni oli ennustanut — hyvä tuuli vain enensi vauhtia.

Ruokailtaessa oli käynyt ilmi, että kandidaatti Alvén aikoi samaan
kylpypaikkaan länsirannikolle kuin professori Krohnin perhe. Tai
ehkä — Ellen epäili, että hän oli tehnyt tämän päätöksen vasta sen
jälkeen kuin oli tullut tutuksi hänen kanssaan. Hvidestrand ei ollut
mikään muotikylpypaikka, ja oli tuskin luultavaa, että se oli tunnettu
Ruotsissa. Mutta jos Yngve Alvén aikoi sinne hänen takiaan, niin hän
oli narrannut vallan hävyttömän totisella naamalla! — Ellen ei voinut
olla hymyilemättä ajatellessaan sitä.

Ellen oli kokonaan menettänyt mielensä tavallisen tasapainon. Täällä
hän lepäsi täysin hereillä, hän, joka tavallisesti nukahti heti, kun
oli kallistanut päänsä tyynylle. Jos hän olisi ollut yksin hytissä,
niin häntä olisi haluttanut laulaa, hyräillä aivan hiljaa. Mutta
ei käynyt päinsä häiritä äitiä, joka nukkui alemmassa vuoteessa.
Pikku äiti parka, jonka surut ja ilot vaihtelivat isän oikullisten
mielialojen mukaan — hän tarvitsi kyllä lepoa.

Missä hän oli ennen kuullut tuon nimen — Yngve —? Hän ei tuntenut
ketään muuta sennimistä. Ehkä hän oli lukenut sen jostain vanhasta
sadusta. Sillä oli niin valoisa, raikas kaiku — se sopi niin hyvin
hänelle... Ajatuksissaan hän toisti: Yngve — Yngve — kunnes hänestä
tuntui, ikäänkuin aaltojen loiskunnassa, tuulen suhinassa, koneiden
jyskeessä olisi soinut hänen nimensä. Koko ympäristö näytti ottavan
osaa hänen sydämensä iloiseen odotukseen, yön hiljaiseen riemujuhlaan
hänen kanssaan.

Lopulta hän sentään oli nukahtanut ja nukkunut muutamia tunteja. Kun
hän heräsi, oli jo valoisa. Hän nousi istualleen ja katseli ulos
pienestä pyöreästä ikkunasta.

Meri oli hopeanhohteinen ja heikosti väreilevä kirkkaan aamulaivaan
alla, taivaanrannalla näkyi ainoastaan ruskoisten pilvihattaroiden
vyöhyke. Hehkuva punainen täplä selventyi harmahtavasta usvasta,
vähitellen suurentuen ja hälventäen pilvet; aurinko nousi kuin merestä
kasvava tulikukka. Leikkivät laineet hohtivat viininpunaisina, ja
opaalinhohteinen taivas muuttui ruusunpunaiseksi. Kaksi lintua lensi
lähellä veden pintaa, ne kaartelivat toisiaan, nousivat ja laskeutuivat
iloisesti leikkien ja muuttuivat lopulta korkeudessa kahdeksi pieneksi
mustaksi pilkuksi.

Ellen ei voinut irroittaa katsettaan kevätaamun sulosta ja päivän
sarastuksesta. Hän iloitsi harmaitten sadepilvien hajaantumisesta; aamu
lupasi kaunista päivää. Siinä mielentilassa kuin hän nyt oli, hän otti
sen hyväksi enteeksi.

Hän katseli yhä pienestä ikkunasta, kunnes aurinko sai loistoa ja
voimaa ja aamunkoiton rusotus muuttui päivän kirkkaaksi sineksi. Nyt
lepäsi aurinkojuova kultasiltana meressä. Laiva soljui ohitse, kuunari
täysin purjein. Kannella seisoi kolme miestä, ja musta villakoira istui
arvokkaana partaan äärellä mustana täplänä aurinkoa vasten. Ellen olisi
niin mielellään ottanut sen lystikkään, pörröisen pään käsiensä väliin.
Sitten hän olisi suudellut sen viisaita silmiä...

Oi, kuinka aamu oli kaunis! — Miten elämä oli ihanaa!




II.


Hotellin vieraat olivat nousseet ruokapöydästä ja menneet viereiseen
huoneeseen — valkoiseen huoneeseen, kuten sitä nimitettiin valkoisten
seiniensä vuoksi, jotka yhdessä korihuonekaluston ja krookuskeltaisten
uutimien kanssa antoivat huoneelle valoisan ja ilmavan leiman. Se oli
hauska huone pianoineen, kirjakaappeineen ja monine tauluineen, jotka
suurimmaksi osaksi olivat jäljennöksiä, uudenaikaisten tanskalaisten
maalarien teoksista. Molemmat ikkunat antoivat puutarhaan, jossa pitkät
rivit keltanarsisseja ja pieniä surkastuneita hyasintteja kasvoi
valkealla hiekkapohjalla ja aidan luona olevien matalakasvuisten puiden
versovat oksat kuvastuivat selvin piirtein kylmänsinistä kevättaivasta
vasten.

Tehtailija Brein, tanakka punapartainen, noin viidenkymmenen
vaiheilla oleva mies, oli asettunut tavalliselle paikalleen
yhtä pyylevän rouvansa viereen sohvalle. Tehtailija keskusteli
vilkkaasti nuoren tukkukauppias Hagenin kanssa, joka venyi
huolimattomasti matalassa keinutuolissa. Välistä hän kohottautui
maistellakseen vihreätä chartreusea, joka helmeili hänen edessään
pöydällä hiotussa liköörilasissa. Hän oli hyvin vaaleaverinen, ja
hänen englantilaistyyppiset teräväpiirteiset kasvonsa ilmaisivat
päättäväisyyttä ulkonaisesta välinpitämättömyydestä huolimatta.
Tukkukauppias Hagen oli asunut Pietarissa useita vuosia, ja herrat
vaihtoivat mielipiteitä Tanskan edellytyksistä olla kauppasuhteissa
Venäjän ja Siperian kanssa.

Rouva Hagen, joka oli syntynyt Venäjällä tanskalaisista vanhemmista,
oli luonteeseensa saanut jonkun verran kotimaansa raskasmielisyyttä,
minkä huomasi syvien, harmaitten silmien ilmeestä ja kapean,
värittömän suun piirteistä. Hän oli vetänyt poikansa Finnin luokseen
ja torui häntä siitä, että hän oli maljakosta ottanut herkullisen
näköisen leivoksen, ennenkuin oli saanut luvan siihen. Pieni
kuusivuotias kuunteli äitinsä nuhteita osoittamatta uhmaa enemmän kuin
katumustakaan. Hänen pieni auringonpolttama nenänsä, josta iho kesi,
oli rohkeasti pystyssä, ja sinisilmät vilkuilivat ikävöiden viereiseen
huoneeseen, jossa hän näki pari samanikäistä toveriaan leikkimässä
ruskea- ja valkotäpläisen lintukoiran kanssa.

Kun rouva Hagenin laihat, kapeat kädet vihdoin hellittivät Finnin
valkeasta merimiespuserosta, huoahti poika helpotuksesta ja oli jo
samassa nuorten ystäviensä luona.

Rouva Brein kallisti täyteläistä, ruumiinmukaisen mustan silkkipuseron
verhoamaa poveansa pöydän yli ja sanoi puoliääneen rouva Hagenille:

"Eikö ole surkeasti professori Krohnin laita, hän on kuulemma vallan
murtunut — tuskin oikein järjissään — ja niin äärettömän vaikeata on
tulla toimeen hänen kanssaan. Pikku rouva raukka onkin sen näköinen
kuin ei uskaltaisi puhua eikä olla vaiti. Ei voi olla surkuttelematta
häntä, vaikka —" rouva Brein kohautti olkapäitään säälivin elein — "ei
ole juuri ihme, ettei hänen miehensä ole erikoisen ihastunut häneen."

"Eipä niinkään."

Rouva Hagenin vastaus oli hajamielinen ja välinpitämätön. Hän
mietiskeli aina omaa elämäänsä, josta oli niin vaikea päästä selville,
eivätkä hänen ajatuksensa senvuoksi ennättäneet kierrellä muitten
asioissa.

Samassa rouva Krohn tuli ruokasalista. Hän seisoi hetkisen ovessa
katsellen ympärilleen levottomin ja aroin katsein, tumman punan
levitessä hänen kasvoilleen. Hänen hopeanharmaan leninkinsä kangas oli
hyvin kaunista, mutta hänen lyhyt vartalonsa ei ollut siinä minkään
näköinen, ja hänen tukkansa näytti aina huolimattomasti kammatulta,
sillä hänen hermostuneet kätensä sivelivät sitä melkein joka hetki.

"Eikö rouva Krohn haluaisi istuutua tänne?" ehdotti rouva Brein
innokkaasti, samalla siirtyen lähemmäksi miestään. "Kahvi on kaadettuna
— kunhan se ei vain olisi jo jäähtynyt."

Rouva Krohn istahti äärimmäiseen sohvannurkkaan. Hän pani kuppiinsa
rouva Breinin ojentaman sokerin ja kerman aivan koneellisesti. Mutta
hän tuskin katsahtikaan pieneen rouvaan, ja hänen kasvonsa olivat koko
ajan yhtä jännittyneet ja murheelliset kuin huoneeseen tullessa.

Paikaltaan sohvasta, hän saattoi nähdä puutarhaan, jossa professori
Krohn käveli kädet selän takana ja katse luotuna käytävän
valkohiekkaan, käveli ja käveli, lakkaamatta, etukumarassa, kivettynein
ilmein.

Oi, jospa; hän olisi voinut tietää, mitä ajatuksia hänen mielessään
nyt liikkui! — He olivat olleet yhdessä kävelemässä ennen päivällistä
istutusten luona, tuolla matalien kuusien ja tuulenpieksämäin koivujen
alla, jotka yhä turjottivat lehdettömin oksin. Hänen miehensä oli ollut
verraten hyvällä tuulella, torunut vaimoaan siitä, että hän menetti
rohkeutensa täällä kylmän, yksinäisen luonnon helmassa eikä kyennyt
tajuamaan sen kauneutta. Kerran hän oli kumartunut poimimaan muutamia
vuokkoja, jotka siellä täällä tekivät karun metsämaan valkeaksi — kuin
sulamattomat lumitäplät. Professori Krohn oli kiinnittänyt sellaisen
pienen kukan vaimonsa rintaan, ja rouva Krohn oli tuntenut itsensä niin
iloiseksi, ikäänkuin nyt ensimmäisen kerran olisi saanut lahjan häneltä.

Mutta päivällistä syötäessä professori oli tullut hiljaiseksi ja
alakuloiseksi, eikä vaimo ollut ymmärtänyt syytä siihen. Ja hän
oli vetäytynyt kylmään kuoreensa; hän oli kohottanut muurin heidän
välilleen. Kun hän oli sillä tuulella, tuntui rouva Krohnista,
kuin hän ei olisi mitään miehelleen, vähemmän kuin vieras, joka
sattumoisin osui hänen tielleen. Vieraan kanssa hänen miehensä saattoi
puhua ystävällisesti, mutta hänet hän työnsi luotaan jäätävällä
ylenkatseella, jos hän uskalsi lähestyä häntä.

Rouva Brein sanoi hänelle taas jotakin, ja hän käänsi päätään valmiina
kuuntelemaan, katseessa fyysillisen tuskan ilme.

"Huomasiko rouva Krohn uudet vieraat päivällispöydässä? — Eivätkö he
lievimmin sanoen; näyttäneet mystillisiltä? — Nuori tyttö oli kyllä
kaunis, mutta hyvin rohkean ja julkean näköinen, ja äiti muistutti
rappiolle joutunutta varietee-laulajatarta. Ette kai tunne heitä?"

Pikku rouva Krohn muisti hämärästi kahdet vieraat kasvot, jotka
molemmat olivat tuntuneet hänestä vastenmielisiltä, ja muisti äkkiä,
että Arne oli lakkaamatta tuijottanut nuoren neitosen ihmeellisiin
kullanruskeihin silmiin ja tuuheaan, tummaan tukkaan.

"Kyllä minä näin heidät", vastasi hän, "mutta minulla ei ole
aavistustakaan siitä, keitä he ovat."

Neiti Karlsson, vanhanpuoleinen kansakoulunopettajatar, joka käytti
silmälaseja ja jonka tukka oli sileäksi kammattu, lopetti samassa
sanomalehden lukemisensa ja yhtyi keskusteluun.

"Kuulin sivumennen heidän nimensä... Rouva Atkinson tyttärineen. He
ovat luultavasti ulkomaalaisia, mutta asuvat Kööpenhaminassa. Neiti
sanoi olevansa oppilaana kuninkaallisessa teatterissa..."

"Hiljaa —" sanoi rouva Brein pannen sormen varoittavasti suulleen.
Neiti Karlsson katsoi säikähtyneenä ympärilleen.

Molemmat uudet tulokkaat olivat astuneet huoneeseen. Äiti istuutui
oven suussa olevaan nojatuoliin ja kätki vahvasti maalatut kasvonsa ja
punaisen tekotukkansa sanomalehden taakse. Mutta tytär meni reippaasti
ja pää pystyssä vieraitten keskitse pianon luo ja alkoi selailla
nuottihyllyllä olevia nuotteja.

Hän näkyi aikaansaavan hiljaisuuden koko ympäristössään. Keskustelu
taukosi kaikkialla, ja ryhmät hajaantuivat vaistomaisesti. Vaikka nuori
neitonen ei kääntynyt kenenkään puoleen erikoisesti, veti hän kaikkien
huomion puoleensa.

Hän ei ensinkään sopinut tällaiseen länsijyllantilaiseen
hotellihuoneeseen, hän, ansarikukka, jonka oikea paikka oli mannermaan
suurkaupungeissa. Kun hän siinä liukui lattian poikki kissamaisen
pehmein liikkein ruumiinmukaisessa, pronssinvärisestä sametista
tehdyssä empire-leningissään, tumma tukka solmukkeissa ja kiharoissa
kaitaisten, kalpeiden kasvojen ympärillä ja ihmeelliset, ruskeat silmät
loistaen, hän oli kuin uudenaikaisen taiteilijan unelma elävöityneenä.

Ågot Brein, tehtailija Breinin veljentytär, kuiskasi uudelle
ystävättärelleen, Ellen Krohnille:

"Mitä pidät hänestä? — Minun mielestäni hän on iljettävä —"

"Niin minunkin", sanoi Ellen. Hänen katseensa kylmeni.

Kaikki naiset tarkastelivat neiti Atkinsonia vihamielisin katsein.
He ymmärsivät, että miesten mielestä hän oli viehättävä, ja siksi he
sekä pelkäsivät että halveksivat häntä. Kaikessa hiljaisuudessa he
tuomitsivat hänet rehellisten naisten piirin ulkopuolelle. Mutta silti
hän ei ollut vaaraton vastustajana ja kilpailijana.

Tukkukauppias Hagen muuttui hajamieliseksi, kysymys Tanskan
vientikaupasta ei tällä hetkellä kiinnittänyt hänen mieltään. Hän oli
puolittain kääntynyt kiikkutuolissaan, niin että saattoi nähdä neiti
Atkinsonin suoran selän ja hänen hiukan etukumarassa olevan valkean
niskansa tumman tukan alta.

Äkkiä hän nousi mennen hänen luokseen.

Rouva Hagen hätkähti, ja hänen kasvoilleen valahti tuskallinen ilme.
Mutta vain silmänräpäykseksi, sitten hän taas vajosi tavalliseen
raskasmielisyyteensä. Mitä siitä väliä — hänen miehensä ei ollut
hänelle enää mitään. Nyt hänellä oli vain pikku Finn — pikku Finn,
hänen kaikkensa.

Huoneessa oli aivan hiljaista, kaikki saattoivat kuulla noiden
kahden keskustelun. Se koski musiikkia, ja tukkukauppias pyysi neiti
Atkinsonia laulamaan. Hän esteli ensin — huone oli liian pieni — siellä
oli liian paljon ihmisiä — ja raaka meri-ilma vaikutti haitallisesti
hänen ääneensä. Mutta viimein hän heltyi Hagenin pyynnöistä, veti esiin
pianotuolin, työnsi pitsiset hihansa ylemmäksi ja istuutui.

Hänen äitinsä laski lehden helmaansa ja katseli jännittynein, ihailevin
katsein tytärtään. Lähinnä seisovat naiset vetäytyivät hieman
kauemmaksi — rouvan vaatteista kävi sietämätön patshulin lemu.

Maud Atkinson soitti. Herkän, pehmeän alkusoiton, jossa taitteiset
akordit muistuttivat harpun sointuja. Vähitellen siitä kehkeytyi
unelmoiva sävel, ja hän lauloi tummalla alttoäänellä, jossa väliäänet
sointuivat metallinkaikuisina:

    "Der stiger fra Rosernes Kalke en Duft,
    berusende söd som al Elskovens Fryd —
    Der bæres igennem den sövntunge Luft
    fra skulpende Bölger i dyssende Lyd
    i Nattens fortryllende Timer.

    Der bliver i Skoven saa underlig tyst,
    naar Sollyset slukkes, naar Dag er forbi,
    og Maanen har kastet et flimrende lyst,
    forvildende Skær paa den slyngede Sti
    i Nattens bedaarende Ttmer.

    Nu træder de koglende Taager en Dans
    med viftende Slör over Engenes Bund —
    Jeg skimter to Öjnes blödt slörede Glans,
    jeg kysser en Kind og en skælvende Mund
    i Nattens livsalige Timer —

Seurasi sitten jälkisoitto, pehmeänä ja hiljaisena kuin kesäyön
maininki, joka laskeuu levolle rannan ruohistoon. Vielä pari hyräilevää
säveltä, viimeisten aaltojen loiske, nukahtavan tuulen viimeinen
leppoisa suhahdus. Ja Maud nousi pianon äärestä kättentaputusten
raikuessa.

       *       *       *       *       *

Professori Krohn käveli puutarhassa, pyöreän nurmikon ympärillä, jossa
ensimmäinen vihreä ruoho alkoi orastaa.

Välistä hän nosti päätään katsellen aidan yli mataloita hiekkasärkkiä
ja jyrkkää harjannetta, joka niiden ääreltä kohosi kanerva- ja
kuusikkopeitteisenä. Rannikkopäällysmiehen talon takaa, jonka valkea
pääty ja mustansininen liuskakatto näkyivät mäen yli, luikerteli
polku syvän, jyrkkien, metsäisten rinteiden reunustaman kuilun halki.
Muutamia sauhunkeveitä pilvenhattaroita liiteli vaalealla taivaalla
ikäänkuin harjun lakea myöten. Lännessä näkyi meri tummansinisenä
kaistaleena laajojen vihreitten niittyjen takaa, jotka muodostivat
rajaviivan nummen ja rannan välille.

Mutta professori Krohn ei ajatellut luontoa, joka oli niin autio ja
karu, ja kuitenkin niin ihmeellisen raikas ja suurenmoinen. Hän oli
vaipunut miettimään omaa sairauttaan. Ei kukaan niin hyvin kuin hän
tiennyt, millaisin jättiläisaskelin se edistyi.

Oli kauheata tuntea, miten sielu ja ruumis menettivät joustavuutensa,
miten lihakset veltostuivat ja joka hermo tärisi pienimmästäkin
rasituksesta... Häneltä oli kenties iäksi mennyt se silmän terävyys
ja käden varmuus, jotka olivat hankkineet hänelle etevän kirurgin
nimen. Ja jos hänen täytyisi lopettaa työskentelynsä, lakata
tavoittelemasta yhä enemmän mainetta ja tuloja, niin minkä eteen hän
sitten eläisi? Hän ei ollut luotu pieniä olosuhteita varten — hän ei
voinut sietää, että joku toinen anastaisi hänen paikkansa hänen itsensä
istuessa unohdettuna, köyhänä ja kelpaamattomana jossain kolkassa
sitä kaupunkia, missä hän oli vallinnut kyvyllään, persoonallisella
viehätysvoimallaan — ja ehkä myöskin häikäilemättömällä tahdollaan. Ja
mitenkä sairaus kehittyisi? Sitä ei edes hänkään saattanut tietää. Ehkä
hän saisi elää useita vuosia murtunein voimin ja hengenlahjoin, tai
kenties kuolema tulisi piankin.

Kuolema... hän oli katsonut sitä silmiin niin lukemattomia kertoja.
Hän tunsi täydelleen suurimman osan niistä ulkonaisista muodoista,
joissa se saattoi kohdata ihmistä. Mutta itse kuolemasta hän ei
tiennyt mitään. Kun hän oli kuullut kuolevan omaisten puhuvan
jälleennäkemisestä ja iankaikkisesta elämästä, oli hän halveksien
kohauttanut olkapäitään ja kääntynyt pois. Hän ei oikeastaan ollut
jumalankieltäjä, mutta hänellä ei ollut koskaan työteliäässä elämässään
ollut aikaa ajatella näitä kysymyksiä. Nyt hän oli tullut ajatelleeksi,
että olisi ehkä ollut hyvä, jos toivo olisi elähyttänyt häntä kuoleman
hetkellä, sillä ajatus ikuisesta tuhosta — se oli kauhea.

Jos hän olisi ollut hyvin vanha, niin olisi varmaankin helpompi kuolla.
Mutta hän oli vasta viisikymmentäkaksivuotias. Hänessä oli vielä
kiihkoisa elämänhalu, ja ääretön työmäärä odotti häntä.

Vaimoaan ja lapsiaan hän ei paljoakaan ajatellut. Hän oli tavattoman
itsekäs luonne, oma itsensä oli hänelle kylliksi, ja kuoleman ajatus
oli vieroittanut häntä vielä enemmän ihmisistä. Kuolema silmiensä
edessä hän oli yksin. Kuolemassa särkyivät kaikki maalliset siteet,
kukaan ei voinut auttaa, kukaan ei voinut seurata kuolevaa.

Professori Krohnin mieleen ei ollut juolahtanut, että hän oli
pahoittanut vaimoaan lyhyillä ja niukoilla vastauksillaan, kun tämä
päivällispöydässä huolestuneena oli koettanut saada selville, mikä
häntä vaivasi. Hän piti vaimostaan samalla totunnaisella tavalla
kuin oli ollut kiintynyt vanhempiinsa, niin kauan kuin he olivat
vielä eläneet. Hän oli tottunut vaimoonsa niinkuin huoneeseen, jossa
asuu, maisemaan, jonka monena vuonna on nähnyt ympärillään. Mutta
hän kuului niihin miehiin, jotka elävät varsinaista elämäänsä koko
harrastuksellaan ja tarmollaan ulkona maailmalla ja jotka tuntevat vain
viileää kiintymystä kotonaoleviin.

Oi, jospa vain tapahtuisi jotain uutta ja odottamatonta, jotain,
joka tempaisi hänet hetki hetkellä enentyvästä tylsyydestä... Hän
oli usein nähnyt, mimmoinen vaikutus odottamattomalla onnella —
tai odottamattomalla murheella — oli ollut hermostuneen ihmisen
mielentilaan. Uutta, ulkoapäin tulevaa voimaa, joka saattoi pitää
koneiston vielä jonkun aikaa käynnissä, hän tarvitsi.

Puutarhassa alkoi tulla kylmä. Kevät oli niin ihmeellisen myöhäinen
täällä. Pajujen urvut ja pienten kastanjapuitten tahmeat nuput
kertoivat elämän pulppuamisesta rungoissa. Iltaisin muuttui ilma
koleaksi ja kylmäksi, vaikka oltiinkin jo toukokuun lopulla.

Professori meni ruokasaliin. Raollaan olevan oven kautta hän kuuli
viereisessä huoneessa olevien kesävieraiden puhelun sorinan. Häntä
ei haluttanut liittyä muiden seuraan. Hän oli ennen ollut vilkas ja
suosittu seuramies, mutta viime aikoina oli häntä alkanut vaivata turha
puhelu. Yksinäisyys oli parasta.

Ja hänen ajatuksensa alkoivat kierrellä sitä ainoata kysymystä, joka
oli hänen mielestään jonkin arvoinen. Eikö ollut mitään pelastusta
— mitään mahdollisuutta saada valtaa ruumiinsa ja sielunsa yli? —
Hän katui, ettei ollut matkustanut yksin. Hänen täytyi päästä pois
jokapäiväisestä ympäristöstään ja vaimonsa väsyttävästä rakkaudesta,
hänen huolestuneesta huolenpidostaan. Hänen täytyi tuntea itsensä
täydellisesti vapaaksi saadakseen takaisin rohkeutensa ja elämänilonsa,
jotka olivat hänen terveytensä ehtona.

Äkkiä professori Krohn pysähtyi herkeämättömässä vaelluksessaan.
Hän oli kuullut laulua viereisestä huoneesta, kauniin, tumman
naisenäänen. Tuo ääni sai hänen sydämensä sykkimään kuten ennen
hänen nuoruutensa aikoina. Kuka tässä talossa osasi laulaa noin?
Laulajatar oli varmaankin se nuori neiti, jonka hän oli tänään nähnyt
päivällispöydässä. Hän muisti hänen ihmeelliset silmänsä, kullanruskeat
ja lempeät kuin tumma kevätesikko, hänen punaisten huuliensa
uhmailevan kaarevuuden. Hän oli loistava ulkomaalainen lintu harmaiden
kotivarpusten seassa.

Hän meni arkihuoneeseen juuri kun laulu lakkasi ja Maud nousi pianon
äärestä.

Naiset istuivat jäykkinä ja arvokkaina uhraten vain muutamia
kylmän kohteliaita sanoja kiitokseksi, herrojen sitävastoin
kerääntyessä nuoren laulajattaren ympärille, joka vastaanotti heidän
suosionosoituksensa aivan luontevasti, hymyillen sovinnaiseen tapaan,
ikäänkuin seisoisi musiikkilavalla tuntemattoman yleisön edessä, josta
ei ensinkään välittänyt. Mutta kun professori Krohn raivasi itselleen
tien hänen ihailijajoukkonsa lävitse ja esittelytti itsensä hänelle,
niin hänen käytöksensä muuttui. Hän ymmärsi vaistomaisesti, että tuon
valkotukkaisen, keski-ikäisen, hienon ja etevän näköisen herrasmiehen
arvostelu merkitsi jotakin. Hän vastasi hänelle erinomaisen
kohteliaasti, ja keskustelu heidän välillään sukeutui pian niin
vilkkaaksi, että muut herrat vetäytyivät pois toinen toisensa jälkeen,
tukkukauppias Hagen rypistetyin kulmin ja yhteenpuserretuin huulin.
Professori Krohn saattoi usein osoittaa suurta häikäilemättömyyttä,
kun tahtoi päästä toivottuun tulokseen, ja muiden synkät katseet
eivät vaikuttaneet häneen vähääkään. Siitä hetkestä saakka, jolloin
hän oli päättänyt saavuttaa neiti Atkinsonin huomion, olivat toiset
huoneessaolijat hänelle vain ilmaa.

Arne oli seisonut äärimmäisenä. Hän ei ollut rohjennut tunkeutua
lähelle ja pyytää tulla esitellyksi Maudille. Mutta Maud oli
koko ajan tuntenut hänen silmiensä katseen, samojen tummien,
ihmeellisen synkkämielisten silmien, jotka olivat seuranneet häntä
päivällispöydässä. Ja puhuessaan professori Krohnin kanssa hän
huomasi, että kaunis nuori mies, joka oli häneen niin tuijottanut, oli
ihmeellisesti professorin näköinen. Ehkä he olivat isä ja poika...

Maud haki tahtomattaan noita nuoria, kalpeita kasvoja, joiden hienot
piirteet olivat jääneet hänen mieleensä. Mutta Arne oli mennyt,
ja Maud kääntyi jälleen professori Krohnin puoleen, joka saattoi
hänet kahvipöydän ääreen, hankki hänelle tuolin ja osoitti hänelle
miellyttävää kohteliaisuutta, kuten aina naiselle, jota tahtoi
viehättää. Hän esitteli hänet vaimolleen. Pikku rouva Krohn taivutti
sanaakaan sanomatta hieman päätään. Naiset vetäytyivät vähitellen
kahvipöydästä, varsinkin sen jälkeen kuin rouva Atkinson, loistaen
ilosta tyttärensä valloituksen takia, lähestyi ja ilmaisi ylpeytensä
sanatulvassa, joka oli kauheaa tanskankielen rääkkäämistä.

Mutta ei edes hänen läsnäolonsa peloittanut professori Krohnia. Hän,
joka tavallisesti asetti hienon käyttäytymisen vaatimukset hyvin
korkealle, näytti olevan vallan sokea punatukkaisen naisen vioille.
Hän syventyi yhä enemmän keskusteluunsa nuoren tytön kanssa, jonka
laulu oli tuonut hänelle hänen synkimpänä hetkenään viestin elämästä
ja onnesta. Tyttö kiinnitti hänen mieltään ei ainoastaan kauneutensa,
vaan myöskin älynsä ja tietojensa takia, joita hänellä näkyi olevan,
sekä maailmanhalveksumisellaan, joka oli niin jyrkässä ristiriidassa
hänen kukoistavan nuoruutensa kanssa. Professori Krohn oli väsynyt
yksinkertaisiin naisiin, ja häntä huvitti jutella tämän nokkelasanaisen
neitosen kanssa, joka tunsi elämää eikä kuvitellut liikoja.

Vähitellen vieraat poistuivat. Rouva Krohn oli heittänyt mieheensä
viivähtävän, surullisen katseen, jota tämä ei huomannut. Kun
palvelijatar tuli hakemaan kahvitarjotinta, oli huoneessa vain kolme
henkeä — professori Krohn ja Maud innokkaasti juttelemassa ja rouva
Atkinson tyytyväisin ilmein kuuntelemassa, ikäänkuin hän itse olisikin
valloituksen tehnyt.




III.


Arne Krohn loikoi kallioiden välissä suojatussa rotkossa kanervien
ja katajien keskellä. Tummasta vihannuudesta kohosi kullankeltaisia
rantamaitteita, sinikelloja ja horsmia ja siellä täällä kukkivia
orjanruusuja kuin valkeita perhosia, jotka liitelivät edestakaisin
okaisilla oksilla. Korkealla hänen päänsä päällä kirkkaansinisellä
taivaalla näkyi puolikuu valkeana ja läpinäkyvänä, kuten irrallinen
pilvenhattara. Toiselta puolelta rotko oli matalampi jättäen näköalan
vapaaksi kaukaisille hiekkasärkille, joiden suipot huiput kohosivat
kohti korkeutta terävin piirtein. Rinteen päivänpaisteisella puolella
kimalsi hiekka huikaisevan valkeana, varjossa sillä oli sinertävä,
lämmin loiste. Kaukaiset kukkulat olivat unelmien maita, joille
ajatus saattoi lähteä seikkailuretkelle aavistaen tuhansia ihania
mahdollisuuksia piilevän äärimmäisen usvaseinän takana.

Arne lepäsi rentonaan kanervikolla käsivarret niskan alla ja katseli
sinitaivaalle. Miten leivoset ilakoivat — hän saattoi nähdä yhden
niistä pienenä mustana pilkkuna päänsä päällä. Silloin tällöin katkaisi
hiljaisuuden jonkun vesilinnun vihlova kirkuna ja kankaalta kuului käen
kukuntaa. Oli ihanaa lepäillä täällä ja hengittää keuhkojen täydeltä
terveyttä ja elämäniloa. Viime viikkoina, jolloin kesä oli puhjennut
täyteen kukoistukseensa, Hvidestrand oli muuttunut ihastuttavaksi
paikaksi. Jokapäiväiset pikkusurut unohtuivat, ja sielussa ja ruumiissa
virisi puolittain itsetiedoton olemassaolon riemullisuus, sama ilo,
joka sai lintuset ilakoimaan aamusta iltaan lyhyen kesän jokaisena
päivänä.

Aurinko ja ilma olivat ruskettaneet Arnen hienot kasvot, ja hänen
tummissa silmissään, joissa ennen oli ollut synkkämielinen ja
mietiskelevä katse, oli nyt haaveilevaa onnenodotusta. Kotona
Kööpenhaminassa oli ollut niin paljon sellaista, mikä oli häntä
kiusannut, — hänen koko elämänsä oli ollut hiljaista taistelua isän
kovuutta vastaan, murheellisen, syrjäytetyn, hellästi rakastetun
äitiparan hiljaista puolustamista. Mutta nyt hänen ajatuksensa
askartelivat muualla. Tässä raikkaassa luonnossa näinä ihanina
kesäpäivinä hänen ilossaan oli uutta tunnetta, joka hitaasti versoi,
vahvistuen päivä päivältä, kuten taimet hänen ympärillään kehkeytyivät
kesäauringon lämmössä. Viime vuosina hän oli katsellut kaikkia naisia
hävyn ja ihailun sekaisin tuntein. Hän saattoi ihastua valkeaan
niskaan, posken pehmeään pyöreyteen, hän saattoi kauan uneksia
kauniista tytönkasvoista, jotka oli sattumalta nähnyt ihmisvilinässä,
teatterissa tai konsertissa, tytönkasvoista, jotka taas kohta katosivat
ihmisvilinään ja joita hän ei sen koommin nähnyt. Mutta kaikki tämä oli
ollut vain haaveilua, hänen heräävän rakkaudenkaipuunsa aikaansaamaa.
Hän ymmärsi vasta nyt, mitä oli rakastaa naista niin, että hänen
äänensä sointukin sai sydämen värähtämään, että hänen lausumansa
ystävällinen sana teki koko päivän valoisaksi. Ja hän tiesi, miten
voimakkaaksi sellainen tunne saattoi tehdä miehen: antaa hänelle
rohkeutta kohdata elämää sellaisenaan ja taistella siinä todellisessa
toivossa, ettei taistele vain oman itsensä takia.

Arne kääntyi kyljelleen ja katseli vihreällä mäenrinteellä huojuvia
korsia, jotka kohottivat päänsä korkeammalle rehevää ruohikkoa. Aivan
hänen vieressään oli ruusupensas, ja hän nautti sen kellanvalkeiden
kukkien tuoksusta. Pari muurahaista kulki oksaa pitkin — miten kiire
niillä oli. Nyt putosi toinen niistä sametinpehmeälle ruusunlehdelle ja
kiiruhti kukan kultaiseen kupuun. Arne taittoi ruohon ja hätyytti sen
sieltä. Leivoset livertelivät lakkaamatta. Eivätkö ne lainkaan väsyneet?

Varjo lankesi rinteelle, hame sihahti katajikossa. Arne katsahti ylös.
Maud Atkinson seisoi särkän harjalla valkopukuisena ja solakkana
sinitaivasta vasten ja hymyili hänelle puolittain rohkaisevasti,
puolittain ivallisesti. Hänen tumma, vierassointuinen äänensä kuului
Arnen yläpuolelta.

"Loiotteko täällä uneksien, herra runoilija?"

Kun toiset joskus sanoivat Arnea runoilijaksi, niin hän piti sitä ivana
ja loukkauksena. Mutta Maud sai sanoa mitä tahtoi — ja nuorukainen oli
eräänä iltana rohkaissutkin itsensä ja lukenut hänelle muutamia pikku
runojaan.

"Neiti Maud —" hän nousi kovasti punastuen.

"Älkää mitenkään antako minun häiritä itseänne — siellä oli teidän
varmaankin hyvin mukava. Onko teillä mitään sitä vastaan, että minä
tulen luoksenne?"

"Oi, jospa tahtoisitte..."

Maud kokosi hameensa helmat toiseen käteensä paljastaen siten kauniit
jalkansa, joiden verhona oli läpinäkyvät sukat ja valkeat kengät.
Varovasti empien hän alkoi laskeutua rinnettä.

"Ei suinkaan täällä vain ole kyykäärmeitä?"

"En ole nähnyt yhtään. Mutta täällä on leivosia kosolta, jotka laulavat
meille, ja orjanruusuja keskellä kanervikkoa. Minusta tämä on ihana
paikka."

"Niin, tosiaan, täällä ei ole hullumpaa."

He heittäytyivät kanervikkoon toistensa viereen. Arne tunsi itsensä
niin onnelliseksi Maudin läheisyydessä, ettei tahtonut häiritä
hiljaisuutta. Hän saattoi vain tuijottaa tyttöön, vain iloita hänen
kauneudestaan. Raitis, vapaa elämä meren rannalla oli jo lyönyt
leimansa Maudiin. Hänen kasvonsa, jotka olivat ensi päivinä olleet niin
lumivalkoiset, olivat ruskettuneet, ja tuuli sai vapaasti puhaltaa
hänen tummat suortuvansa otsalle ja poskille. Hän oli pannut syrjään
kallisarvoiset pukunsa ja verhoutunut yksinkertaisiin, vaaleihin
kesäleninkeihin, kuten muutkin tytöt kylpylässä. Hän oli ikäänkuin
vapautunut liiasta hienoudesta ja liittynyt lujemmin luontoon ja omaan
itseensä.

"Tuntuu niin kummalliselta olla tällaisessa erämaassa", sanoi hän
vihdoin. "En luule loikoneeni kanervakankaalla sitten kuin Skotlannissa
lapsena."

"Skotlannissa on kai kaunista?" kysyi Arne. Hän tunsi tehneensä
jotenkin nolon kysymyksen, mutta kaikki keskusteluaineet kaikkosivat
hänen ollessaan Maudin seurassa.

"Suurenmoisen kaunista. Skotlannissa vietin onnellisimmat vuoteni.
Isäni eli silloin vielä. Olisittepa tuntenut hänet. Oi, hän oli
gentlemanni, taiteilija — vallan toisenlainen kuin äiti."

Hänen äänensä muuttui tylyksi ja teräväksi, kun hän mainitsi äitinsä,
ja Arne katsoi tahtomattaan toisaalle puolittain häveten hänen
puolestaan.

Hetkisen kuluttua Maud jatkoi, ikäänkuin tahtoen avata hänelle
sydämensä:

"Isä oli pianisti ja olisi varmaan luonut itselleen suuren
tulevaisuuden, ellei olisi ollut niin tyhmän rehellinen ja mennyt
naimisiin äidin kanssa. Äiti veti häntä alas kaikin tavoin. Isä
alkoi juoda — ja hän, joka oli antanut konsertteja Euroopan
suurkaupungeissa, päätti päivänsä kolmannen luokan orkesterin johtajana
kööpenhaminalaisessa varieteessa."

Puhuessaan Maud oli repäissyt muutamia ruohonkorsia, jotka hän enempää
ajattelematta sitoi renkaaksi. Sen hän nyt heitti luotaan ja kääntyi
Arnen puoleen ilkkuvasti hymyillen.

"Teidän mielestänne se kai ei ollut erityisen hauska elämänjuoksu?"

"Ei, se oli hyvin surullinen", sammalsi Arne hämmentyneenä, "mutta te,
neiti Maud, te tulette pääsemään pitkälle laulajattarena. Te olette
perinyt isänne musikaaliset lahjat ja olette tekevä hänen nimensä
kuuluisaksi."

Maud pudisti hiljaa päätään.

"Voi, kuinka vähän te tunnette maailmaa, kandidaatti Krohn. Niinkuin
lahjat veisivät ihmistä eteenpäin tässä elämässä! Ei, rahaa siihen
tarvitaan, suosijoita ja vaikutusvaltaisia suhteita — eikä minulla ole
mitään tästä kaikesta."

Arne tunsi suurta sääliä häntä kohtaan. Hän ymmärsi, mimmoinen ero
täytyi olla Maudin ja hyvissä, rikkaissa kodeissa kasvaneiden tyttöjen
välillä. Maud oli saanut tuntea elämän varjopuolia jo pienestä pitäen,
ja hänen lapsenmielensä oli tullut kylmäksi, maailmaa halveksivaksi.
Oliko siis niin ihmeteltävää, ettei hän ollut tullut samanlaiseksi
kuin toiset, nuo onnelliset? Ja kuitenkin he tuomitsivat häntä — Arne
rakasti häntä kaksin verroin siksi, että hän kauneudestaan huolimatta
oli seurapiiristä poissyösty — halveksittu. Kuinka Arne toivoikaan
voivansa suojella häntä, vetää hänet onnen auringon paisteeseen, jotta
hänessä piilevä hyvä pääsisi versomaan. Kunpa hän ei olisi ollut niin
nuori... sillä nyt hänen sanoillaan ja lupauksillaan ei ollut mitään
merkitystä, hänen rakkautensa oli tehoton.

Maudin mieliala vaihtui. Hänen kasvonsa alkoivat loistaa ruumiillisesta
hyvinvoinnista. Hän painoi niskansa ruohikkoon, ja hänen punaiset
huulensa avautuivat syvään henkäykseen.

"Oh, millainen tuoksu", hän huudahti. "Tunnetteko — havua, suopursua,
ajuruohoa, metsäruusua ja ennen kaikkea suolaista, ihanaa meri-ilmaa?
Eikö pidäkin olla kiitollinen merta kohtaan. Se antaa meille ihanan
väsymyksen, joka sitten vaihtuu voimaan. Miten täällä voikaan nukkua!
Nukkuminen on sulaa nautintoa!"

"Niin minäkin ajattelen joka ilta", sanoi Arne. "Koetan aina pitkittää
sitä tilaa, jossa olen juuri uneen vaipumaisillani, mutta kuitenkin
vielä tajuissani."

Maud katsahti häneen uneksivasti puoliavoimien silmäluomiensa alta.

"Meillä on varmaankin usein samanlaiset ajatukset", sanoi hän.

Arne lehahti polttavan kuumaksi. Mitä Maud tarkoitti — mitä merkitsi
hänen silmiensä ilme? — Saattoiko olla mahdollista, että Maud välitti
hänestä...

Arne tarttui hänen käteensä.

"Jos te, neiti Maud, ajattelisitte eräästä asiasta kuten minä, niin
olisin onnellisin ihminen maan päällä."

Maudin kasvot värähtivät. Hänen katseensa muuttui hyvin murheelliseksi,
kun hän hiljaa veti kätensä Arnen kädestä.

"Te olette lapsi", hän sanoi lempeästi. "Lapsille ei suututa, mutta
heitä täytyy opettaa olemaan järkeviä."

"Te sanotte minua lapseksi! — Silloin ette välitä minusta vähääkään —
te ivaatte kai minua, kun olen rohjennut pitää teistä."

Arne heittäytyi kiivaasti kyljelleen ja kätki kasvonsa kanervikkoon.
Käsi, jonka Maud oli päästänyt, puristui tuskasta, niin että suonet
näkyivät sinisinä ja selvinä ruskettuneen ihon läpi.

Miten kaunis hän oli siinä maatessaan — sorea, suora selkä vaaleassa
kesätakissa, kihara tumma tukka ja niska, joka oli niin päivettynyt
urheilupaidan alaskäännetyn kauluksen yläpuolella... Maud piti enemmän
Arne Krohnista kuin kenestäkään muusta miehestä, jonka tunsi, mutta
mitä apua siitä oli? Olisi hyvin kevytmielistä hänen kiintyä vallan
nuoreen mieheen, joka vasta muutamien vuosien kuluttua saattaisi
tarjota hänelle jonkinlaisen yhteiskunnallisen aseman. — Hän hymyili
omituisen katkerasti ja halveksivasti muistellessaan äitinsä usein
uusiutuvaa neuvoa: ei saa mielistellä poikaa, kun haluaa isää.

Ei, hänen kaltaisensa köyhän tytön, seikkailijattaren, jolla ei ollut
muuta omaisuutta kuin kauneutensa, tuli ajatella rehellistä rakkautta
vain ylellisyytenä. Hänen täytyi ajatella tulevaisuuttaan — ja että
voisi kostaa sille kunnioitusta nauttivalle yhteiskunnalle, joka
katseli häntä halveksien, menemällä naimisiin erään sen etevimmän
miehen kanssa, riistettyään hänet vaimolta ja lapsilta, välittämättä
vanhasta moraalista, sovinnaisista tavoista.

Mutta hänen tuli sääli Arne Krohnia.

Hän lausui lempeästi hänen nimensä, ja Arne kääntyi hitaasti, melkein
vastahakoisesti, häntä kohden.

"Arne, annan teille hyvän neuvon", hän jatkoi. "Älkää pitäkö minusta
niin paljon, minä en sitä ansaitse."

"Neiti Maud, kuinka voitte noin sanoa?"

"Voin, sillä tunnen itse itseni parhaiten", vastasi hän surullisesti.

Heti tämän jälkeen hän nousi.

"Lähtekäämme täältä. Täällä on melkein liian kuuma — ja sitäpaitsi on
parasta katkaista keskustelumme."

He kulkivat äänettöminä hiekkaista tietä, joka luikerteli kankaalla
matalien särkkien keskitse. Puhelinpatsaiden muodostaman suoran linjan
takaa näkyi meren tummansininen juova ja valkea vaahtoreunus rannassa.
Kauempana, missä tie kääntyi rannalle, oli talonpoikaistalo mataline,
valoisine rakennuksineen, joita peitti sammaltunut katto, ja niiden
lähellä kanervoittunut mylly, joka erottui mustana aaveena taivasta
vasten. Kankaan sametinruskeuden ja niittyjen kirkkaanvihreän lakeuden
välissä leveni loistavan kellervä, pitkulainen juova — pelto, täynnänsä
kukkivaa peltokaalia. Siellä täällä märehti muutamia valkeita ja mustia
lehmiä, ja joitakuita lampaita kurkisti uteliaina mäentörmällä.

Professori Krohn tuli heitä vastaan lähellä taloa. Hänen pitkä
vartalonsa näytti solakalta ja nuorekkaalta vaaleanharmaassa
kesäpuvussa. Hän käveli kevyesti ja notkeasti heilutellen keppiään,
mutta nähdessään Maudin ja Arnen hän pysähtyi äkkiä. Hänen tummat
silmänsä harmahtavien kulmakarvojen alla välähtivät vihaisesti. Hän
nosti hattuaan ja tervehti ivallisen kohteliaasti.

"Neiti Atkinson — ja minun herra poikani!".

Arne hämmentyi. Voimatta selvittää itselleen syytä hän tunsi, ettei
isänsä pitänyt siitä, että hän oli yhdessä Maudin kanssa. Hän punastui
hiusmartoon saakka valkean ylioppilaslakin alle, puristi hermostuneena
kädessään olevaa kanervanoksaa, niin että kukat musertuivat hänen
sormissaan.

Maud tervehti menettämättä mielenmalttiaan.

Hän oli vain hiukan kalpeampi kuin tavallisesti.

"Sinunhan ei sitäpaitsi pitäisi olla täällä, Arne", sanoi professori
kylmästi. "Sinä olit sopinut sisaresi kanssa kävelyretkestä. Hän
odottaa sinua."

"Se on totta; olin sen vallan unohtanut", sammalsi Arne.

Professori Krohn katseli ivallisesti poikaansa. Kuinka tuo poika
olikaan äitinsä kaltainen! Päättämätön, pehmeä ja helposti
johdettavissa — hänen toisinaan osoittamansa itsepäisyyskin oli vain
heikkoutta.

"Ei saa unohtaa lupauksiaan", jatkoi professori yhtä terävällä äänellä.
"Kiiruhda nyt hotelliin äläkä anna Ellenin odottaa kauempaa kuin on
välttämätöntä."

Arnessa heräsi äkillinen mielenkuohu. Miksi hänen isänsä saisi
kohdella häntä kuin koulupoikaa, nöyryyttää häntä Maudin edessä? —
Koko lapsuutensa hän oli saanut kärsiä isänsä tyranniutta, oli jo aika
seurata omaa tahtoaan, tuntea olevansa mies.

"No, eipä sillä niin kiirettä ole", sanoi hän huolettomasti. "Ellenillä
on kyllä muitakin kävelytovereita."

Professorin keppi kolahti kovasti kiveen.

"Kysymys ei ole siitä. Jos olet sopinut hänen kanssaan, niin sinä
menet. Kuuletko, Arne?"

Nuo molemmat tummat silmäparit, jotka olivat niin toistensa näköiset,
kohtasivat toisensa katkeroituneessa katseessa. Arne seisoi isänsä
edessä uhmaavasti alaspainunein päin, yhteenpuristetuin huulin,
vastaamatta ja tottelematta.

Samassa Maud ojensi kätensä ja kosketti hänen käsivarttaan.

"Menkää, Arne", hän kuiskasi. "Minä pyydän teitä."

Professori Krohnin katkeruus yltyi. Milloin nuo olivat tulleet noin
tuttavallisiksi... Mitä merkitsi kummankin nuoren kasvoille valahtanut
myötätunnon ja ymmärtämyksen ilme...

Arne ei enää vastustanut. Katsahtamatta isäänsä, mutta syvään kumartaen
Maudille hän otti jäähyväiset ja kääntyi hotelliin vievälle polulle.

Kun hän oli poistunut, kääntyi professori neiti Atkinsonin puoleen.

"En tiedä, voinko korvata poikani seuran", hän sanoi ivallisella
äänellä. "Nuoret sopivat kaiketi parhaiten toisilleen."

Maud veti ohuen, valkoisen, keltaisilla ruusuilla kirjaillun
silkkihuivin lujemmin hartioittensa ympärille.

"Oh", sanoi hän surullisesti, "tiedättekö, professori, minä en tunne
itseäni nuoreksi. Olenkin monta vuotta vanhempi poikaanne. Minä pidän
hänestä paljon. Hän on rakastettava nuori mies."

Tässä Arnen nuoruuden tunnustamisessa oli jotain ylemmyyttä, joka sai
professorin hyvälle tuulelle. Maud kai piti hänen poikaansa nulikkana,
jonka kanssa saattoi viettää vapaan hetken. Olihan luonnollista,
ettei Arne voinut olla mitään Maudin kaltaiselle lahjakkaalle ja
kehittyneelle naiselle, maailmannaiselle.

He jatkoivat matkaansa niittyjen halki, missä kirjava kukkanauha
osoitti puron uomaa merta kohden ja missä lokit ja sirriäiset
kirkuen lentelivät heidän yläpuolellaan. Leveätä, vihertävää,
sähkölennätinpylväiden molemmin puolin reunustamaa tietä he saapuivat
rannalle, missä pelastusvenheet olivat ja tarpeen vaatiessa laskettiin
vesille, missä ylimpänä oli leveä kivivyö siellä täällä kasvavine
ohdakkeineen ja mataloine pajuineen, ulommaisen reunan levittyessä
valkeana ja kovana kirkkaansinistä merta vasten.

"Ah, kun saisi matkustaa, matkustaa", huudahti Maud seuraten
katseillaan hitaasti loittonevan höyrylaivan savua. "Se on parasta,
mitä tiedän. Koko lapsuuteni ja aikaisimman nuoruuteni olen kierrellyt
kaikissa Euroopan pääkaupungeissa. Mutta isä eli silloin vielä. Nyt
saamme, äiti ja minä, koreasti pysyä vieraassa maassa, jonne kohtalo on
meidät viskannut.'

"Saatte matkustaa milloin tahdotte, neiti Maud", sanoi professori Krohn
matalalla äänellä.

Maud ei ollut ymmärtävinään hänen viittaustaan. Päätöksen teolla
ei ollut kiirettä. Hän ei ollut rakastunut tuohon valkotukkaiseen
professoriin, joka ikänsä puolesta olisi voinut olla hänen isänsä.
Tosin hänen asemansa professorinrouva Krohnina olisi hyvin edullinen,
eikä hänen äitinsä enää puhunutkaan muusta. Mutta siihen liittyi
paljon sellaista, mikä vaikutti Maudiin tuskallisesti. Arne oli
hänelle rakkaampi kuin hän tahtoi edes itselleen tunnustaa. Hän tunsi
myös jonkinlaista sääliä lempeätä, alistuvaista vaimoa kohtaan, joka
luultavasti kuolisi surusta, jos miehensä hänet hylkäisi...

Hän alkoi puhua merestä, valaistuksesta, ja professori, joka ymmärsi,
ettei Maud vielä halunnut tehdä päätöstä, ei myöskään tahtonut pakottaa
häntä siihen. Häntä itseäänkin hirvitti välien rikkuminen, avioero,
skandaali. Mutta kuitenkaan hän ei tahtonut luopua tästä myöhäisestä
intohimosta, joka oli hänet vallannut tuoden uutta toivoa, uutta
terveyttä hetkenä, jolloin kuoleman kuvittelu oli jo vallannut kaikki
hänen ajatuksensa. Ja että Maud halusi tulla hänen vaimokseen, sen hän
oli jo antanut selvästi huomata.

Professori ihaili häntä siksi, että hän huolimatta epäiltävästä
syntyperästään ja vaillinaisesta kasvatuksestaan kuitenkin oli
täydellinen hieno nainen, joka vaati kunnioitusta. Jos hän naisi
Maudin, niin tämä ei koskaan käyttäytyisi sopimattomasti niissä
piireissä, joissa hän tulisi liikkumaan. Mahdoton anoppi olisi tietysti
pidettävä loitolla, mutta Maudista hän saisi vain kunniaa.

Professori yhtyi tytön kevyeen keskusteluun ja puheli iloisesti ja
luontevasti hänen kanssaan mitä jokapäiväisimmistä asioista. Häntä
huvitti huomatessaan, millä nuorekkaalla vilkkaudella hän saattoi
siirtyä toisesta aineesta toiseen. Tänään hän ei vähääkään tuntenut
ikänsä ja sairautensa painoa. Ja hän tarkasti salaisella ilolla omaa
varjoansa valkealla hiekalla Maudin vieressä. Se oli niin komearyhtinen
ja hieno; se liikkui niin reippaasti ja varmasti — kukaan ei olisi
voinut luulla sitä vanhan miehen varjoksi.

"Katsokaa", huudahti Maud äkkiä ja kääntyi sille suunnalle, missä
hotellin valkoinen rakennus kohosi tummien kanervarinteiden yli.
"Nuoret kokoontuvat!"

Professori kääntyi. Nuorten herrojen ja neitosten parvi oli
kerääntynyt kuistin eteen innokkaasti keskustellen ja viittoillen eri
suunnille, ikäänkuin eivät olisi olleet yksimielisiä siitä, minkä tien
valitsisivat. Siellä olivat Arne ja Ellen Krohn, kandidaatti Yngve
Alvén sekä neidit Ågot Brein ja Vivika Baumer.

"Oli varmaan puhetta huvimatkasta töyrylle tänään", sanoi professori.
"Eikö teidän pitänyt lähteä mukaan, neiti Atkinson?"

"Minun — ei; kun on neitosia mukana, ei minua koskaan pyydetä", sanoi
Maud katkerasti. "Kaikki nuoret tytöt katsovat minuun halveksien.
Heistä minä varmaankin kuulun alempaan luokkaan kuin he."

"Sanokaa mieluummin, että he ovat mustasukkaisia teille."

"Niin — ehkä sitäkin."

Näytti siltä, kuin nuoret olisivat sopineet tiestä. He tulivat kävellen
rantatietä, Yngve Alvén ja Ellen etumaisina, sitten Arne ja molemmat
toiset tytöt.

"Miten hauskoilta vaaleat puvut näyttävätkään ilmaa ja merta vasten",
sanoi Maud lempeämmällä äänellä. "Teidän tyttärenne kävelee aina
kandidaatti Alvénin kanssa. Ettekö luule, professori, että heistä tulee
pari?"

Professori Krohn kohautti olkapäitään.

"Sitä on vaikea tietää", sanoi hän kuivasti. Ollessaan Maudin
kanssa hän ei mielellään kuullut puhuttavan siitä, että hänellä oli
täysi-ikäinen tytär.

Miksi hän olikaan sitonut itsensä niin aikaisin? Miksi hän olikaan
kiintynyt tuohon pieneen maalaistyttöön, joka ei voinut kiehtoa hänen
tunteitaan enemmän kuin hänen älyäänkään? Margaretahan oli vain hänen
taloudenhoitajattarensa — niin, ja hänen lastensa äiti — — —

Hänen mieleensä muistui äkkiä retki, jonka hän oli Margaretan kanssa
tehnyt Tisvildeen, kun he olivat kihloissa. He olivat kulkeneet
valkohiekkaisella rannalla, sinisen meren äärellä, kuten hän ja Maud
nyt. Hän ei ollut koskaan ollut rakastunut vaimoonsa niinkuin nyt
Maudiin, mutta hän oli pitänyt hänestä toisella tavalla, tyynellä
ja leppoisella kiintymyksellä. Margareta punoutui hänen parhaimpiin
muistoihinsa. — — — Kävi vaikeaksi erota vaimosta ja lemmikkilapsesta,
reippaasta pikku Ellenistä, jonka hän äsken ajatuksissaan oli kieltänyt.

"Professori on muuttunut kovin hiljaiseksi", sanoi Maud äkkiä.

"Olenko —." Ponnistaen tahtonsa hän jatkoi: "Suokaa anteeksi, neiti
Atkinson. Me vanhemmat saamme niin usein raskaita ajatuksia. Mutta
nyt se on ohitse, ja minä koetan tuntea itseni yhtä nuoreksi kuin te.
Menemmekö tätä tietä?"

Hän tarjosi Maudille käsivartensa ja vei hänet uudelleen särkkien
keskelle, pois rannalta, missä hänen lapsensa kulkivat nuorten
ystäväinsä kanssa.




IV.


Merenrannalla ei ole milloinkaan niin kaunista kuin tyynenä kesäiltana
valoisien öiden aikana, jolloin taivaanranta punoittaa auringonlaskun
hohteessa ja kirkkaan meren tummansininen värisointu on vaalennut
himmeimpään helmiloistoon. Kepeitä purppuraisia pilvenhattaroita
leijailee taivaalla kuin sammuneen rovion kipinöitä, ja kaikkein
alimpana leijuu tumma usvajuova — savu kaukaisuuteen kadonneesta
höyrylaivasta. Valkeat hiekkasärkät ja valkoinen ranta saavat vaalean
ruusunpunaisen hohteen, talonpoikaiskartanon ikkunat loistavat kuin
sulatettu kulta. Melkein huomaamaton tuulahdus saa merenpinnan
väreilemään. Sitten väreilyt haihtuvat ja heimiäishohteinen meri lepää
tyynenä ja kirkkaana kuin lasi.

Kolme nuorta tyttöä laskeutui valkeata rantatöyrästä kultaisessa
auringonlaskussa. He olivat kietoneet käsivartensa toistensa
vyötäisille ja juttelivat matalin äänin.

Keskimmäinen, Vivika Baumer, oli pitkäkasvuinen ja valkopukuinen, paksu
musta tukka keskeltä jakauksella, kammattuna korvien yli, joten se
muodosti kehyksen kapeitten, madonnamaisten kasvojen ympärille. Hänen
silmäkulmansa olivat mustat ja hienokaarteiset, mutta kun hän kohotti
silmäluomensa pitkine ripsineen, oli katse sininen ja omituisen kirkas.
Hänen ihonsa oli äärettömän valkoinen ja huulensa himmeän punaiset
kuin kelmeät ruusunlehdet. Hän näytti hyvin vakavalta, ja se loi hänen
olemukseensa jotain herttaisen arvokasta, joka erotti hänet noista
toisista iloisista tytöistä.

Ågot Brein kulki Vivikan vasemmalla puolella tummanvihertävässä,
ohuessa leningissä vallattomien punertavien kiharoiden muodostaessa
sädekehän hänen päänsä ympärille. Hänen raikas suunsa nauroi joka
hetki, niin että harmaat silmät katosivat veitikkamaisiin ryppyihin
ja kaksi syvää naurukuoppaa ilmestyi hänen ruskettuneisiin, hieman
laihoihin poskiinsa. Hänestä oli vaikeata kävellä niin hitaasti,
hän oli joka hetki valmiina riistäytymään irti tanssiakseen pitkin
valkoista, sileätä rantaa, joka houkutteli kuin tanssiaissalin vahattu
lattia. Mutta ystävän käden kevyt kosketus sai hänet hillitsemään
mielensä.

Kolmas nuorista tytöistä oli Ellen Krohn. Hänen paksu, vaalea tukkansa
oli palmikoituna pään ympärillä, ja iltarusko sai sen hohtamaan
vaaleana kultana, Ågotin kiharoiden loistaessa hehkuvana kuparina.
Hänen vaaleansininen tyllileninkinsä oli avokaulainen, ja pitkät,
kapeat, tiheään rypytetyt hihat laskeutuivat hennoille ranteille.
Tuntui siltä, kuin noitten kahden toisen jyrkät vastakohdat olisivat
Ellenissä yhtyneet suloiseen sopusointuun. Hänessä oli Vivikan
rauhallista levollisuutta ja Ågotin raitista iloisuutta; hän oli täysin
terve ja onnellinen tyttö, joka eli sopusoinnussa itsensä ja koko
maailman kanssa.

He olivat jutelleet maisemasta, kylvyistä ja hotellissa asuvista
vieraista. Mutta vähitellen keskustelu hiljeni. Illan ihanuus
häivytti heidän mielistään pikkumaisuudet ja jokapäiväisyydet. Heidän
ajatuksensa siirtyivät hiljaisessa, kultahohteisessa valaistuksessa
lumottuun maahan, jossa nuoruudenunelmat elävät.

Ja Ågot huudahti hillitysti: "Miten elämä sentään on ihanaa!"

"Ihanaa", toistui Ellenin puoliavoimien huulien takaa.

Mutta Vivika sanoi:

"Luulen, ettette kumpikaan tunne elämää. Te ette tiedä, kuinka rikasta
tai surullista se voi olla. Sillä elämä — elämä ei ole ainoastaan
puhdas ruumiillinen ilo olemassaolosta, se ei ole myöskään huvituksia
ja ilonpitoa — eikä työtä. Minun mielestäni on ainoastaan suhteellamme
toisiin ihmisiin jotakin merkitystä."

"Mutta Ellen ja minä, olemmehan mekin muitten ihmisten kanssa
tekemisissä", sanoi Ågot innokkaasti, "miksi emme sitten tuntisi elämää
yhtä hyvin kuin sinä?"

Vivika ei heti vastannut. Hän seurasi katseellaan lokkia, joka kaarteli
välkkyvän veden yllä, kohosi ja laskeutui ja nousi niin korkealle, että
se näkyi vain mustana pilkkuna punertavia pilviä vasten. Lopulta hän
sanoi:

"Muistatteko tuon säkeen, jonka Ibsen on kirjoittanut: Ej nogen
Sjael kan alle favne, hvis ikke först han elsked en. — Ei kukaan voi
syleillä kaikkia, ellei hän ensin ole rakastanut yhtä. — Sitä minä
tarkoitan. Ihmisellä on täytynyt olla suuri tunne, ennenkuin hän voi
tajuta, miten rikas elämä on. Ja vaikka surukin saapuu, vaikka hän
menettäisi sen, johon on kiintynyt, niin ei hän koskaan enää ole niin
köyhä ja ahdasmielinen kuin ennen, niin täynnä omaa itseään kuin me
nuoret olemme. Rakkaus ja suru, joita hän löytää muissa ihmisissä, ovat
hänelle tuttuja, eikä hän enää tuomitse, vaan koettaa lohduttaa. Ja jos
hän kykenee keventämään edes hiukankin toisen kuormaa, on kuin omakin
taakka tuntuisi helpommalta. Tuntuu niin omituiselta tietää olevansa
rengas suuressa ketjussa — tietää, että vaikka teko olisi kuinka
vähäinen tahansa, niin on siitä kuitenkin hyötyä, eikä sitä saa jättää
tekemättä. Ja siten saa omakseen uuden onnen menetetyn sijaan."

"Vivika", Ellen katsoi häneen rukoilevasti ja pisti kätensä hänen
käteensä, "etkö kertoisi meille — sulhasestasi?"

Vieno puna kohosi Vivikan poskille. Hänen rintansa aaltoili valkean
puvun alla. Hänen aina matalahko äänensä muuttui kuiskaukseksi.

"Luulin teidän tietävän kaikki. — Tapasin hänet kolme vuotta sitten
eräässä kylpylaitoksessa Norjassa. Tage Selchau oli hänen nimensä.
Hän oli yhdessä äitinsä kanssa, jonka ainoa poika hän oli. Ja sitten
me aloimme pitää toisistamme, hän ja minä. Tiesin kyllä, että hän oli
heikko, mutta minä toivoin onnen voimistuttavan, ja sitä hän itsekin
luuli. — Mutta toisin kävi. Hänen äitinsä ja minä seurasimme häntä
toisesta parantolasta toiseen. Kaksi vuotta me matkustelimme, milloin
Norjassa, milloin Sveitsissä, mutta hänen tilansa yhä vain huononi.
Sitten hän kuoli — viime kesänä. Ja nyt minä olen muuttanut kodistani
Tagen äidin luo; hän ja minä pidämme yhtä elämämme loppuun saakka."

Syvä hiljaisuus seurasi Vivikan sanoja. Ellen puristi hänen kätensä
lujemmin omaansa, ja Ågot huomasi ihmeekseen kyynelien kihonneen
silmiinsä. Mutta hän pyyhkäisi ne nopeasti pois kätensä ruskealla
ulkosyrjällä ja kysyi pidätetystä liikutuksesta kovalla äänellä:

"Etkö toivo, ettet olisi koskaan häntä tavannut? Sehän toi mukanaan
vain surua sinulle."

"Mitenkä saatat noin sanoa", kuohahti Ellen. "Vivikahan on kuitenkin
saanut kokea jotain suurta. Hänen surunsa on suurempaa kuin monen
tyhjänpäiväinen ilo. — Etkö itsekin ole sitä mieltä?"

"Olen", sanoi Vivika hiljaa. Hänen kätensä hyväili Edenin rannetta
sinisen hihan alla. "Luulen melkein sinun ymmärtävän hiukan, mitä minä
tarkoitan elämällä, Eden, muuten kai sinäkin ajattelisit kuin Ågot."

Mutta Ellen ei voinut puhua siitä, mitä tämä kesä oli hänelle
opettanut, ei edes näille kahdelle, jotka olivat hänen hyviä ystäviään.
Hän kumartui äkkiä ja poimi hyvin nopeasti rantaohdakkeen, joka kohotti
teräksenharmaita piikkilehtiään sametinpehmeästä valkeasta hiekasta.

Ågot juoksi hänen luokseen, otti hänen punastuvat kasvonsa molempien
käsiensä väliin ja katseli häntä ilkamoiden silmiin.

"Ellen, Ellen, kuka on saava tämän kukkasen? Kandidaatti Alvénilleko
sinä sen poimit? — Mutta ethän tahtone antaa hänelle ohdakkeita ja
okaita — — — Jos maltat mielesi hetkisen, niin näytän sinulle, missä
täällä kasvaa metsäruusuja."

"Anna minun olla rauhassa, Ågot", sanoi Ellen puolittain nauraen ja
itkien ja polki pienellä ruskealla kengällään santaan.

"Sinä olet suuttuvinasi, kun minä teen sinulle kiusaa hänestä, mutta
tiedänhän sinun vain teeskentelevän. Sinä ihastut jo pelkästään hänen
nimensä kuulemisesta."

"Hyi, Ågot, sinä olet vallan mahdoton tänä iltana."

"Niin, olepas nyt kiltti", sanoi Vivika lempeästi. "Jos Ellen nyt elää
onnellisia hetkiä, niin älkäämme häntä kadehtiko. Minulla on ollut
omani — ja sinun aikasi tulee vielä, Ågot."

"Älä joutavia! Kukapa välittäisi tällaisesta punapäästä!"

Mutta Ågot itse nauroi lohduttomille sanoilleen, tarttui Elleniä
vyötäisistä ja tanssitti häntä mukanaan. Vivika katseli heitä lempeän
surumielisesti hymyillen kuin rakastava vanhempi sisar, joka antaa
pikkusiskojen huvitella häiritsemättä heidän iloaan.

Sitten Ågot ja Ellen palasivat ja asettivat Vivikan keskelleen; ketju
oli jälleen ehyt.

Joku ehdotti, että he palaisivat särkkien kautta kankaan poikki. Siihen
suostuttiin.

He etenivät leveätä rantatietä. Sammalikkojen ja niittyjen
ruskeanharmaat ja tummanvihreät lakeudet hämärään häipyvinä levisivät
matalia särkkiä kohden, jotka estivät taivaanrantaa näkymästä. Siellä
täällä pisti esiin pieniä järviä opaalinvärisinä vesipeileinä,
muistuttaen sametintummaan maisemaan vaipuneita suuria helmiä. Läntisen
taivaan kultapohjasta kohosi pitkähköjä purppuraisia ja loistavan
karmiinipunaisia sulkapilviä. Ne kohtasivat muita, tummansinipunervia
pilvenlonkia, jotka muodostivat merta kohden jyrkästi laskeutuvien
kaukaisten kunnaiden yli uivia kaupunkeja kupoleineen ja torneineen.

Äkkiä hypähti heidän edessään jänis, joka loikki mättäältä mättäälle
säikähtynein liikkein, pitkät korvat luimussa.

"Eikö täällä ole kaunista?" sanoi Vivika hiljaa. "Niin koskematonta ja
suurenmoista. Maailman pauhu on niin kaukana. Tuhannet pikkuseikat,
jotka häiritsevät jokapäiväistä elämäämme, eivät meitä täällä saavuta.
Tuntuu kuin voisi istua kädet sylissä ja odottaa —"

"Mitä?" kuiskasi Ellen.

"Uutta taivasta ja uutta maata, jossa löytää kadottamansa."

Ågot kääntyi ja katseli Vivikan puhdaspiirteisiä, levollisia kasvoja.

"Uskotko siihen?" hän kysyi.

"Jollen siihen uskoisi, en voisi kestää elämää."

Ågot ei sanonut enää mitään. Jos Vivika löysi uskostaan lohtua,
oli se hänelle onnellista. Itse oli Ågot pieni epäilijä, ja
kesken nuorekkainta elämän riemua hänelle saattoi tulla katkeran
toivottomuuden hetkiä, jolloin kaikki hänen edessään murtui.

"Luonnossa täällä rannalla ja särkillä on sentään jotain kaameaa",
sanoi Ellen. "Äiti on kertonut minulle erään tapahtuman, jota usein
ajattelen. Kaksi nuorukaista, jotka hän tunsi, olivat huvimatkalla
täällä. He kulkivat pitkin rantaa, toinen toisesta hiukan edellä.
Äkkiä kuulee edelläkulkija huudon, ja kun hän kääntyy, näkee hän
vain ystävänsä käsivarret ja kädet hiekan yläpuolella. Tämä huitoo
tuskallisesti — oi, eikö teistäkin tunnu, kuin näkisitte hänen kätensä?
— ja tietysti toinen heti rientää takaisin, niin pian kuin mahdollista.
Mutta liian myöhään. Kun hän ennätti sille paikalle, missä oli
nähnyt ystävänsä, oli tämä kokonaan kadonnut. Hiekka oli niellyt ja
tukehduttanut hänet."

"Eikö häntä koskaan löydetty?"

"Kyllä, mutta hän oli silloin jo kuollut."

"Huu, miten kauheaa."

Hiljaisuus hiipi heidän ympärillään. He olivat saapuneet särkkien
keskelle, missä jalat upposivat pehmeään hiekkaan ja missä ruusunpiikit
olivat repiä heidän hameensa. Ellen kulki hiukan edellä. Hän ajatteli
Yngve Alvénia. Hänen kesäinen onnensa kietoutui tämän yhden ihmisen
ympärille, jonka nimeä hän ei pari kuukautta sitten ollut edes kuullut.
Nyt puhui kaikki hänestä, särkät, meri ja hotellimuurit tiesivät
tuhansia kertomuksia Ellenistä ja Yngve Alvénista, ja vain heistä. Ja
mikä oli kaikkein parasta, hän ei tiennyt muuta mahdollisuutta olevan,
kuin että kaikki päättyisi kuten vanhoissa rehellisissä saduissa.

Hänen ajatuksensa alkoivat askarrella Vivikassa. Oli niin surullista,
että hänen oli täytynyt menettää rakastettunsa ja että hän eli kuin
nunna, joka on pyhittänyt elämänsä muistoille ja surulleen. Mutta
tulisiko todella niin käymään? Eikö Vivika voisi tulla onnelliseksi
jälleen ja mennä toisen kanssa naimisiin? Täytyi toivoa sitä hänen
itsensä takia. Mutta Ellen ajatteli, että heille toisille, Ågotille ja
hänelle, se olisi tappioksi. Vivika merkitsi heille niin paljon nyt.
Hän oli kuin korkeavartinen valkoinen lilja. Ja tuntui hyvältä, kun oli
joku, johon saattoi katsoa kuin ylempäänsä.

Äkkiä Ellen huomasi, että kaksi ihmistä oli kulkenut heidän edellään.
Hän näki heidän askeltensa jäljet hiekassa — kapea miehen jalka ja
sen vieressä jälki sirosta, suippokorkoisesta naisen kengästä. Jäljet
olivat vallan lähekkäin.

Hän seisoi korkealla kukkulalla ja katseli syvään kuiluun, kukkuloiden
väliseen umpilaaksoon. Pohjalla loisti jotain punaista kuin suuri
unikko... Se oli naisen golf-nuttu. Nainen lepäsi rentonaan niska
hiekkaan painautuneena ja kasvot kohti kultaisia iltapilviä. Mies
istui hänen vieressään, kumartuneena hänen ylitseen innokkaasti
jutellen. Ellen ei voinut heti nähdä hänen kasvojaan, mutta soreassa,
hyvinpuetussa vartalossa oli jotain, joka sai hänen sydämensä
kouristumaan. Hän muisti erinäisiä, hotellissa kuulemiaan sanoja,
naisten vihamielisiä kuiskutuksia, jotka aina vaikenivat, milloin
hän tuli lähelle. Ennen hän aina oli pudistanut aavistukset yltään
mahdottomina ja mielettöminä, mutta nyt muuttui tuska todellisuudeksi,
ja hän näki äkkiä edessään äitinsä huolestuneen kysyvät, epätoivoiset
silmät.

Niin, siellä olivat — Maud Atkinson ja hänen isänsä.

Ellen painoi molemmat kätensä rintaansa vasten. Hän haavoitti itseään
ohdakkeiden teräviin lehtiin, mutta ei sitä huomannut, ei nähnyt
veripisaraa, joka kihosi hänen kädestään. Hänen suuhunsa tuli iljettävä
maku. Miten maailma oli ruma — se maailma, joka hänestä hetki sitten
oli ollut niin kaunis ja miellyttävä, vain Vivikan surun lempeän
varjon himmentämä... Mutta suru, joka häntä nyt raastoi, surmasi
kaiken auringonvalon, pimensi elämän, sillä kehen saattoi luottaa, kun
rakkaimmat ja parhaimmat pettivät?

Oi äiti, äiti parka!

Ellen kääntyi hitaasti ja meni molempia toisia vastaan. Hänen
nuorekkaat kasvonsa olivat lumivalkeat, ja silmiin oli tullut
säikähtynyt katse, ikäänkuin ne olisivat nähneet jotain kamalaa.

"Mennään jälleen rannalle", hän sanoi käheästi. "Tulkaa — täällä ei ole
turvallista. Särkkien keskellä on vallan liian yksinäistä. Eikä tiedä,
keitä voi tavata..."




V.


Lauhkea kesäilta oli houkutellut vanhemmat naiset puutarhaan. He
istuivat pyöreän pöydän ympärillä lehmusmajassa — rouva Selchau (Vivika
Baumerin anoppi), rouva Brein, neiti Karlsson ja professorin rouva
Krohn. Rouva Hagen, joka oli paljon nuorempi heitä, liittyi heihin
pantuaan pikku Finnin levolle.

Mamma Atkinson — hotellivieraat eivät koskaan maininneet häntä muulla
nimellä — kulki monta kertaa edestakaisin puutarhakäytävällä ja katseli
majaan, mutta näki siellä niin peloittavia katseita, ettei uskaltanut
mennä lähemmäksi.

Tuon naisparan elämä hotellissa oli kaikkea muuta kuin kadehdittava.
Kaikki pysyivät hänestä loitolla. Eräänä iltana olivat muutamat
vapaamieliset herrat ja naiset pyytäneet häntä pelaamaan whistiä
kanssansa, mutta kun rouva Atkinson itsepäisesti syleksi sormiinsa
jakaessaan kortteja ja polki kanssapelaajansa jalalle joka kerta, kun
alkoi innostua, ei näitä pyyntöjä uudistettu.

Hänellä ei ollut paljoakaan iloa tyttärensä seurasta. Vaikka nuoret
tytöt yhtä päättävästi vetäytyivät syrjään hänen tyttärensä seurasta
kuin vanhemmat naiset äidin, olivat herrat sitä innokkaammat
pitämään hänelle seuraa. Neiti Atkinsonin kuljeskellessa puistossa
ja särkillä äkämystyneiden naisten aviopuolisoiden, poikien ja
veljien kanssa, sai hänen äitinsä olla yksikseen. Ja hänestä aika kai
tuntui hirvittävän pitkältä. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt hänen
avaavan kirjaa tai tekevän käsityötä. Palvelijattaret kertoivat hänen
tuntikausia saattavan loikoilla leposohvalla ja poltella paperosseja.
Mennessään kävelemään hän säännöllisesti suuntasi kulkunsa lähimmälle
kalastuspaikalle, jossa hän sikäläisen väestön keskuudessa herätti
suunnatonta huomiota punaisella peruukillaan ja ylellisillä puvuillaan.

"Olen sentään arvellut, emmekö me käyttäydy väärin tuota ihmisparkaa
kohtaan", sanoi lempeä rouva Selchau. "Nyt hän kävelee tuolla ja tuntee
itsensä yksinäiseksi ja onnettomaksi."

"Hän? Ei hänelle juolahda mieleenkään olla onneton!" — Rouva
Brein pudisti päätään ikäänkuin haluten karistaa yltään kaikki
moraaliset epäilykset. — "Tuollaiset naiset elävät niin
perinpohjaisesti nuoruudessaan, että loppuiällään tulevat
tylsiksi ja välinpitämättömiksi. Jos hän vain saa hyvää ruokaa
ja poltella paperosseja, on hän tyytyväinen. Ja sitten hän
ryypiskelee; palvelijatar kertoi hänen vaatekaappinsa olevan täynnä
portviinipulloja."

"Hän ei kuitenkaan vahingoita ketään muuta kuin itseään", sanoi neiti
Karlsson. "Pahemmin on tyttären laita."

Kukaan ei vastannut. Rouva Krohnin kädet vapisivat niin, että puikot
kilahtelivat. Mutta hän jatkoi koneellisesti työtään katsahtamatta ylös.

Hän oli ollut avioliittonsa aikana monta kertaa mustasukkainen,
mutta ei hän milloinkaan ollut tuntenut sellaista kiduttavaa tuskaa,
sellaista vihlovaa kipua kuin nyt, milloin vain kuuli Maud Atkinsonin
nimen. Joka aamu herätessään hän tunsi mielensä yhä raskaammaksi, ja
häntä peloitti jokainen uusi päivä, joka saattoi tuoda mukanaan suuren,
musertavan surun, surun, jonka varjossa hän jo eli.

Puutarhakäytävän hiekka narskui kevyitten askelten kosketuksesta —
askelten, jotka olivat tuomassa onnettomuuden hänen elämäänsä.

Maud Atkinson siellä tuli punainen golf-nuttu valkean puvun ylle
vedettynä; tuuhea, tumma tukka pörrötti liinalakin alta. Äiti meni
häntä vastaan aikoen tarttua hänen käsivarteensa, mutta Maud ravisti
hänet luotaan kärsimättömin elein.

"Minne menet, lapsi kulta?" kysyi rouva naurettavalla ulkomaisella
murteellaan. Mitä Maud vastasi, sitä eivät naiset voineet kuulla.
Hän meni lehtimajan ohitse pää pystyssä, täysin tietoisena siitä,
että häntä katseltiin ja arvosteltiin, mutta luomatta seurueeseen
ainoatakaan silmäystä. Tultuaan veräjälle hän lausui lyhyet jäähyväiset
äidilleen ja suuntasi matkansa rantaan.

"Hän on varmaankin sopinut tapaamisesta jonkun kanssa", sanoi neiti
Karlsson hiljaa. Hän oli ainoa, joka ei ollut ymmärtänyt, että aihe
Maud Atkinson oli kielletty rouva Krohnin läsnäollessa.

Rouva Selchau kiirehti puhumaan siitä kuuluisasta pianistista, jonka
piti illalla antaa konsertti hotellissa. Ehkä jälkeenpäin olisi tanssia
— se olisi jotakin nuorille tytöille.

Kysymystä pohdittiin innokkaasti. Pikku rouva Krohn istui kuunnellen
äänten sorinaa, joka kuulosti kaukaiselta meren kohinalta. Hänestä
tuntui, kuin aallot peittäisivät hänet ja hän vaipuisi yhä syvemmälle
epätoivoonsa ja yksinäisyyteensä. Kaikki muu oli hänelle tuiki
yhdentekevää — kaikki elämän eri kysymykset, vähäpätöisimmät,
tärkeimmät... Hän oli kaiken ulkopuolella, niin kiinni omassa surussaan
ja pienen maailmansa piirissä, joka oli luhistumaisillaan hänen
päällensä.

Ja yhä hän vain kutoi — kaksi oikein, kaksi nurin, kaksi oikein, kaksi
nurin — miehelleen tulevan sukan suuta. Hänen miehensä ei tahtonut
käyttää muita sukkia kuin hänen kutomiaan, hienoimmasta ja pehmeimmästä
langasta tehtyjä... Mutta äkkiä hän tuli ajatelleeksi, ettei Ove Krohn
ehkä koskaan tulisikaan käyttämään näitä sukkia. Tämän jälkeen hän
kai ei enää saisi tehdä miehelleen näitä pikkupalveluksiaan, jotka
olivat täyttäneet hänen elämänsä onnellisella työllä. — Mihin hän nyt
käyttäisi käsiään ja aikaansa?

Lapset... Ei, he eivät tarvinneet häntä enää niinkuin Ove oli
tarvinnut. Ehkä siitä oli jo kauankin, kun Ove oli lakannut
rakastamasta häntä, mutta hän oli kuitenkin saanut vaalia häntä,
täyttää hänen jokaisen pienen toivomuksensa, ja hän oli ollut kyllin
mieletön luulemaan, ettei miehensä voisi tulla toimeen hänettä.

Kaksi oikein — kaksi nurin — kaksi oikein — kaksi nurin — sukan suu
kasvoi, mutta kenen hyväksi hän työskenteli?

Niin koneellisesti oli rouva kutonut, että kun hän lopetti, oli kuin
kone olisi seisahtunut. Hän irroitti langan sormestaan ja alkoi kääriä
kokoon mallisukkaa.

"Luulen, että menen kävelemään rannalle", sanoi hän soinnuttomasti,
melkein anteeksipyytäen. Miten vähän hän välittikin näistä vieraista
ihmisistä, niin oli kuitenkin mahdotonta erota heistä loukkaavalla
tavalla. — "Onhan mahdollista, että tapaan lapset siellä."

"Niin, teidän tyttärenne lähti äsken ulos Vivikan ja Ågotin kanssa",
vastasi rouva Brein.

Naiset katselivat rouva Krohnin jälkeen, kun hän kulki tietä pitkin
pienenä ja vähäpätöisenä lavendelinvärisessä leningissään, kuin kapea
varjo hämärän keskellä. Rouva Selchau huokasi ja veti kudotun saalinsa
paremmin olkapäilleen, ikäänkuin häntä olisi ruvennut vilustamaan.

"Raukka", hän sanoi. Eikä kukaan lisännyt siihen mitään, ei edes neiti
Karlsson.

Rouva Krohn oli hetkisen kävellyt edestakaisin rannalla, kun näki
miehensä tulevan vastaan. Ja äkillisenä vastakohtana tuskalle, joka oli
painostanut häntä päivin ja öin, hän tunsi riemun täyttävän mielensä.
Hän omisti hänet vielä, hänellä oli vielä oikeus sanoa itseään hänen
vaimokseen. Nykyisyys oli hänen, mitä tulevaisuus sitten toikaan
mukanaan.

Hän meni miestänsä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja katsoi
häneen hymyilevänä, mikä sai miehen hämmästymään. Hän ei ymmärtänyt,
kuinka hymyily saattoi olla niin valoisaa, sillä hän aavisti, että sen
takana piili tuska.

"Ove, kuinka sinä voit — näen sinua niin harvoin."

"Niin, minunhan täytyy hoitaa terveyttäni ja siksi tehdä pitkiä
kävelymatkoja", sanoi professori Krohn kevyesti. "Sinua rasittaisi
liiaksi olla mukana."

Hän ei vastannut. Molemmat tiesivät, ettei selitys ollut tosi. Rouva
Krohn ei milloinkaan väsynyt, kun käveli miehensä kanssa — ainakaan hän
ei koskaan valittanut. Mutta vaikka hän luki miehensä ajatukset, oli
hän kuitenkin kiitollinen hänen ystävällisyydestään. Kaikki muu oli
parempaa kuin kaamea todellisuus. Niin köyhäksi hän oli tullut, että
riippui kiinni heidän vanhan suhteensa varjossa, joka vielä kiinnitti
heidät toisiinsa.

Professori Krohn ajatteli kulkiessaan, mistä mahtoi johtua, että
Margareta oli niin kaunis tänä iltana. Ehkä se johtui vaaleasta
leningistä, joka teki hänet tavallista nuorekkaammaksi. Ja laskevan
auringon hohde valaisi kaunistaen hänen kasvojaan. Noita pieniä
kasvoja, jotka hän oli nähnyt niin kauan kuin jaksoi muistaa.
Ne olivat aina olleet samanlaiset. Vuosien tuomista rypyistä ja
lihasten velttoudesta huolimatta hän saattoi erottaa lapsuusajan ja
nuoruusvuosien pehmeät piirteet. Nämä kasvot olivat aina katsoneet
häneen sydämellisellä kiintymyksellä, rakkaudella, joka kaikkensa antoi
tyytyen vain siihen vähäiseen, mitä hän vastalahjaksi tahtoi antaa.
Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, että tuntuisi hyvältä, jos nämä kasvot
olisivat kumartuneina hänen ylitseen kuoleman hetkellä.

"Mitä olet tehnyt itsellesi tänä iltana, Margareta", hän kysyi, "sinä
olet niin herttainen".

"Olenko!" Rouva Krohn punastui ja otti vastaan hänen sanansa kuin
köyhä, joka odottaessaan vaskikolikkoa saakin kultarahan.

"Olet, olet — sinä muistutat nuorta tyttöä, jonka kerran tunsin —
Margareta Langea."

"Oi Ove — ajatteletko koskaan sitä pientä tyttöä?"

"Useammin kuin luuletkaan." Häh taputti vaimoaan hiljaa käsivarrelle.
"Minä olin usein häijy hänelle, mutta hän ei sentään koskaan suuttunut
minulle. Hän ei koskaan kantanut vihaa minua kohtaan."

Margaretan silmät kyyneltyivät. Oli kuin taivas ja meri ja nuo rakkaat
kasvot, jotka olivat olleet hänen elämänsä onni, olisivat peittyneet
sumuun.

"Sitä hän ei nytkään tee, Ove, tapahtukoon mitä tahansa."

Tapahtukoon mitä tahansa... Se kuulosti niin nöyrältä ja
alistuvaiselta. — Pieni Margareta parka! Margareta teki hänelle
vaikeaksi riistäytyä irti ja etsiä onnea, joka antaisi hänelle voimia
elämiseen.

Professori veti hänen käsivartensa kainaloonsa, ja he menivät rannalle
päin. Muutamia kalastajavenheitä lähti yökalaan; moottorien surina
kuului selvästi tyynessä ilmassa.

Vähitellen professorin mieliala muuttui. Häntä alkoi väsyttää kävellä
täällä Margaretan kanssa samalla tavalla kuin niin monta kertaa heidän
pitkän avioliittonsa aikana. Heillä ei ollut mitään uutta toisilleen
kerrottavana, eikä Margaretan luonteessa ollut mitään yllättävää.
Yhteiselämä oli ollut yhtä yksitoikkoista kuin mereltä kuuluva koneiden
jyske. Pitkä jono auringottomia, värittömiä, harmaita arkipäiviä.
Että hän näin kauan oli tyytynyt tällaiseen elämään, johtui siitä,
että hänen luonteensa oli vanhoillinen, että hän suosi totunnaista
ja pelkäsi skandaalia. Sitäpaitsi hänen toimensa oli vienyt kaikki
hänen voimansa ja korvannut kodin tyhjyyden. Hän oli tuskin ennättänyt
ajatella itseään ennenkuin nyt, kun sairaus pakotti hänet luopumaan
työstä. Nyt hän vasta ymmärsi olleensa onnea vailla, vailla elämän
lumoavaa juhlaa. Hän tiesi myöskin ajan olevan täpärällä, että hänen
täytyi kiiruhtaa, jos mieli nauttia riemua, ennenkuin hiiviskelevät
kaameat varjot saisivat hänet ainaiseksi valtoihinsa.

Vaikka professori Krohn ei sanallakaan virkkanut vaimolleen, mimmoiset
ajatukset olivat saaneet hänessä vallan, niin tämä kuitenkin tiesi,
että hänen mielensä oli muuttunut. Ja hän tunsi nyt miehensä katselevan
häntä toisin silmin kuin äsken. Hänen mielestään hän ei enää ollut
herttainen — kaikkea vielä! Eikä hän ajatellut enää Margareta Langea,
pientä tyttöä, joka muinoin oli osannut vallata hänet omakseen. Rouva
Krohn arveli olevan parasta poistua, ennenkuin hänen käskettiin mennä.

Hän veti kätensä pois miehensä kainalosta.

"Ehkä minä käännyn tästä, Ove, ja palaan kotiin."

"Niin, tee se", vastasi mies välinpitämättömästi. "Siellä on kai vielä
naisia lehtimajassa."

"Se on minusta yhdentekevää."

Professori katsahti häneen kummastellen, hiukan paheksuvasti.

"Sinun ei pitäisi olla niin paljon yksin, Margareta. Sinulle on
vahingollista pysytellä niin paljon syrjässä. Mutta tee kuten tahdot.
Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, Ove."

Hän ojensi kätensä, mutta mies ei sitä huomannut. Hän oli kääntynyt
toisaalle ja katseli merelle ikäänkuin haluten jatkaa kävelyään.
Vaimon, käsi vaipui veltosti alas.

"Älä ole liian kauan ulkona iltakylmässä", pyysi hän hellyydellä, joka
oli aivan epäitsekästä, melkein äidillistä.

Professori vastasi vain kärsimättömällä päännyökkäyksellä.

Rouva Krohn palasi hitaasti niittyjen poikki. Hän ei huomannut
lehtimajassa vielä istuvia naisia; hän kulki kuin huumeessa, ja
tultuaan huoneeseensa ja riisuttuaan päällystakkinsa hän istuutui
ikkunan ääreen. Kalvavassa tuskassaan hän tajusi selvästi vain yhden
asian — tässä hän tahtoi istua ja odotella Ellenin paluuta.

Meren ja taivaan kultainen hohde oli sammunut, ja maisema oli
kääriytynyt sinertävään kesähämärään, kun nuo kolme nuorta neitosta
palasivat rannalta.

He kulkivat jälleen rinnatusten, mutta Ellen oli nyt keskellä. Vivika
oli kietonut kätensä hänen vyötäröilleen, ja Ågot piteli hänen kättään,
ikäänkuin he ymmärtäisivät hänen surunsa ja tahtoisivat näin sanoitta
lohduttaa häntä.

"Paljonkohan kello lienee?" tuumi Vivika. "Varmaankin on jo myöhäistä.
Täällä on niin hiljaista."

"Niin, eihän nyt tulekaan pimeä", jatkoi Ågot. "yt on valoisien öiden
aika."

Koko kotimatkan he olivat jutelleet jokapäiväisistä asioista ollakseen
huomaamatta Ellenin äänettömyyttä. Ja hän oli heille kiitollinen siitä.
Heidän ääntensä levollinen sointu vaimensi hänen levottomuuttaan, ja
hän koetti uskotella itselleen, että huhut olivat liioiteltuja, ettei
tällä kaikella ollut mitään merkitystä — — — mutta hän ei voinut uskoa
omia lohtuperusteitaan.

"Tuolla tulee joku herra", sanoi Vivika. "Kukahan se on? Luultavasti
joku hotellista."

Ellenin sydän löi raskaasti — kovasti. Hän oli heti tuntenut
pitkäkasvuisen, rotevan vartalon harmaassa puvussa, ruskettuneen,
vaalean pään ja valkolakin. — Mutta hän ei ollut yhtä onnellinen kuin
tavallisesti kohdatessaan Yngve Alvénin. Tänä iltana hänestä tuntui,
kuin hän mieluimmin olisi välttänyt häntä.

Heikko vihellys osoitti, että Ågot oli huomannut, kuka tulija oli.

"Nyt saa Ellen parempaa seuraa kuin me kaksi", sanoi hän. "On parasta,
että jätämme hänet rauhaan, Vivika."

"Ei, ei!" — Ellen pidätti heitä kouristuksentapaisesti. — "Ette saa
mennä — kuuletteko — en ensinkään välitä puhua hänen kanssaan."

"Mitäs puhetta tuo on", sanoi Ågot melkein äkäisesti. "Älä ole
olevinasi, tyttöseni. Et sinä tavallisesti ole juonikas, siksi olenkin
pitänyt sinusta. Tietysti haluat mieluummin kulkea hänen kanssaan kuin
meidän kanssamme. Älä nyt tyhjiä."

"Hiljaa", sanoi Vivika, "hän on nyt täällä."

Yngve Alvén pysähtyi tyttöjen eteen ja nosti lakkiaan.

"Neidit ovat kävelyllä — onkin ihana ilta."

"Niin, tällaisia ihania iltoja onkin harvoin." — Ågot se keksi tämän
vastauksen.

"Oletteko kävelleet kauaksikin?"

"Melkein pelastusaseman luo. Aioimme palata särkkien yli, mutta
muutimme mieltämme. Siellä on niin kaameaa, etenkin näin illalla."

Muut yhä puhuivat. Ellen ei ollut vielä virkkanut sanaakaan, ja Yngve
koetti turhaan vangita hänen katsettansa.

"Niin, se on totta, kun siellä kulkee eikä näe muuta kuin valkeita
hiekkatöyräitä — ja siellä täällä kenties jonkun elottoman, syvän
lietesilmäkkeen — tuntuu melkein siltä, kuin olisi siirtynyt johonkin
kuolleeseen kiertotähteen. Semmoiseksi olen kuvitellut kuu-maiseman.
Vai miltä teistä tuntuu, neiti Krohn?"

Ellenin pää painui, kun Yngve mainitsi hänen nimensä. Vihdoinkin hän
kohtasi hänen katseensa, mutta se oli niin kummallisen säikähtynyt
ja hämmentynyt, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt sellaista hänen
kirkkaissa silmissään, jotka tavallisesti olivat yhtä levolliset kuin
pilvetön kesätaivas.

"Niin, olette oikeassa", mutisi Ellen.

Ågot Brein puristi lujasti hänen kättään ikäänkuin haluten herättää
hänet. Sitten hän tarttui Vivikan käsivarteen.

"Tule, mennään me kaksi tätä tietä. Täti pyysi minua toimittamaan
erään asian rantakatsastajan vaimon luona. Hän haluaisi ostaa muutamia
ylimääräisiä munia häneltä — setä ei tule milloinkaan kylläiseksi. He
eivät ole vielä menneet levolle, koska näkyy valoa ikkunoista."

"Eikö ole liian myöhäistä neitien kulkea yksin?" kysyi Yngve
kohteliaasti. Mutta Ågot ei välittänyt hänen kysymyksestään, vaan
ainoastaan nyökäytti veitikkamaisesti päätään molemmille nuorille,
jotka seisoivat hämmentyneinä toistensa edessä, ja veti Vivikan
mukaansa kapealle polulle, joka vei katsastajan talolle.

Kun he olivat jääneet kahden, kääntyi Yngve Ellenin puoleen.

"Saanko saattaa teidät kotiin, neiti Krohn?"

Hän otti Ellenin käden kainaloonsa, eikä tyttö vastustellut. Mutta
hän kulki äänettömänä, ja käsi lepäsi velttona ja hervottomana Yngven
käsivarrella.

"Neiti Ellen, miten on laitanne?" kysyi Yngve lopuksi. "Ette kai ole
minulle vihoissanne?"

"Teille? — En." Ellen pudisti päätään.

"Jollekin toiselle tai toisille sitten?"

"Ei auta olla vihoissaan kenellekään", sanoi Ellen raskaasti. "Ihmiset
käyttäytyvät niinkuin voivat — niinkuin heidän mielestään on oikein."

"Luulen tietäväni, mitä te ajattelette", sanoi Yngve matalalla äänellä.
"Ettekö todellakaan ole huomannut sitä ennen kuin nyt?"

"En."

Ellen oli luullut olevan mahdotonta puhua siitä, mitä hän oli nähnyt
tänä iltana. Mutta sanat pursuivat esille hänen tahtomattaan, katkerina
ja surullisina.

"Lapsethan luulevat aina, että vanhempien elämäntarina on lopussa.
Meistä tuntuu luullakseni, kuin he eivät olisi oikeutetut elämään omaa
elämäänsä. On luonnollista, että he ovat olemassa vain meitä varten.
— Oi, mutta elämä ei olekaan niin yksinkertaista, niin luonnollista,
kuin me kuvittelemme. Mahdottominkin voi olla mahdollista. Eikä ihminen
tunne itseään eikä muita, ei voi luottaa kehenkään — ei ainoaankaan."

Hänen äänessään soiva epätoivo koski Yngveen kaksin verroin siksi,
että tyttö koetti puhua levollisesti niinkuin ihminen, joka tuntee
maailman eikä enää elä harhakuvitelmissa. Kuinka sääli, että hänen
nuori, luonnollinen sielunsa sai moisia kolauksia! Tällaisten nuorten
tyttösten suhteen tuli menetellä varovasti.

"Rakas neiti Ellen", sanoi hän puristaen tytön käden lujemmin
kainaloonsa. "Niin ette saa sanoa. Meillä ei ole oikeutta kadottaa
luottamustamme ihmisiin, vaikka yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta meidät
pettäisi. Jos vain yksi on uskollinen, niin meidän täytyy tuon yhden
takia antaa anteeksi muille. Ja ennen kaikkea itseensä täytyy luottaa,
muuten ei ole lujaa pohjaa jalkojen alla."

"Onko todellakin olemassa kestävää pohjaa tässä maailmassa? Eikö kaikki
ole heteikköä, lentohiekkaa?"

"Nyt minun täytyy torua teitä", sanoi Yngve vakavasti. "Te ette
tarkoita mitä puhutte. Vastatkaa minulle suoraan. Eikö todellakaan ole
ainoatakaan ihmistä, johon te luotatte empimättä?"

Ellen mietti:

"On kyllä", sanoi hän viimein, "äitini".

"Ettekö luota minuun?"

Ellen katsahti häneen. Jos Yngve olisi kysynyt eilen, niin hän olisi
hetkeäkään arvelematta vastannut myöntävästi. Mutta nyt oli hänen
sielussaan syntynyt epäilys, joka ulottui Yngveenkin, niin rakas kuin
hän olikin hänelle.

"Minähän tunnen teitä niin vähän", sanoi hän.

Yngvestä tuntui, kuin hänen kurkkuunsa olisi takertunut karvas
pala. Itkuako hän nieleksi? Hänen silmissään oli kostea kiilto kuin
kyynelistä. Ellenin kävi häntä sääliksi — —. Hän toivoi voivansa sulkea
hänen kasvonsa käsiinsä ja suudella hänen silmiään, jotka hänen takiaan
olivat himmentyneet. Mutta hän ei voinut lohduttaa häntä, jos mieli
olla täysin rehellinen ja totuudenmukainen. Jotain hänen sydämessään
oli särkynyt — luottamus elämään ja onneen, joka ennen oli pursunut
hänessä niin voimakkaana ja rohkeana.

"Hyvä", sanoi Yngve hetken kuluttua. Hänellä oli täysi työ saada
äänensä selkeäksi. "Ellette luota minuun, neiti Ellen, on minun
koetettava voittaa luottamuksenne — vähitellen, kunhan opitte tuntemaan
minua paremmin. Sillä ettehän aikone työntää minua luotanne? Ystävänne
saan kai olla — sanokaa?"

Ellen nojasi päänsä hetkeksi hänen olkaansa vasten. "Saatte", sanoi
hän, "olen teille siitä kiitollinen. Olkaa ystäväni — ja äitini ystävä.
Me tulemme tarvitsemaan teitä nyt lähestyvinä päivinä. Veljeni on kyllä
äärettömän kiltti ja herttainen, mutta hän ei ole — hänessä ei ole
miehekkyyttä."

Yngve ajatteli ensimmäistä iltaa, jolloin oli nähnyt Ellenin laivalla.
Silloin hän oli lumonnut hänet luontevuudellaan ja reippaudellaan — — —
Mutta nyt hän oli paljon lähempänä hänen sydäntään, nyt, kun haki hänen
luotaan turvaa pikku tytön tavoin, jota on kohdannut ensimmäinen suuri
suru.

He kulkivat äänettöminä kotiin päin. Yngvelle oli kylliksi tuntiessaan
Ellenin hennon käsivarren kainalossaan, tietäessään Ellenin uskoutuneen
hänelle hädässään. Enempää hän ei saanut pyytää — nyt.

Puutarhan veräjällä Ellen veti kätensä pois. Heidän piti erota tässä,
sillä Yngve asui eräässä hotelliin kuuluvassa lisärakennuksessa.

"Kiitos tästä illasta", sanoi Ellen hiljaa.

"Kiitos itsellenne, neiti Ellen!"

He seisoivat puutarhan korkeimman puun, lehmuksen, alla. Yngve tarttui
hänen käteensä ja taputti keveästi toisella hänen tukkaansa.

"Älkää olko pahoillanne", pyysi hän.

"En — en —"

Ellen tunsi äänensä pettävän. Sitten hän riuhtaisi itsensä äkkiä irti
ja pakeni pitkin käytävää. Portailla hän kääntyi ja nyökkäsi vakavasti
saattajalleen. Hänen pienet kasvonsa olivat hämärässä oudon kalpeat.
Ovi sulkeutui, ja Yngve meni hitaasti asuntoonsa.

       *       *       *       *       *

Kun Ellen tuli huoneeseensa, joka oli yhteinen äidin kanssa, nousi
rouva Krohn paikaltaan ikkunan äärestä.

"Sinä tulet myöhään kotiin, Ellen; missä olet ollut?"

"Olin pelastusaseman luona Vivikan ja Ågotin kanssa."

Rouva Krohn käveli joitakuita kertoja edestakaisin huoneessa, pysähtyi
sitten pukupöydän ääreen ja alkoi vapisevin käsin muutella sillä olevia
pikkuesineitä.

"Etkö ole nähnyt isää?"

Ellen istui vuoteen vieressä olevalla tuolilla ja aukoi leninkinsä
nappeja. Hänen kätensä herpautuivat äkkiä, ja pusero valahti alas.

"Kyllä, näin isän", sanoi hän sammaltaen.

"Missä hän oli?" Rouva Krohn laski hajuvesipullon kiihkeästi pöydälle
ja kääntyi tyttäreensä päin.

"Särkkien luona lähellä pelastusasemaa", sanoi Ellen kohottamatta
katsettaan.

"Oliko hän yksin?"

Ellen epäröi hetkisen. Koulussa sanottiin aina, ettei hän osannut
valehdella, vaikka henki olisi ollut kysymyksessä. Arne nimitti häntä
toisinaan Pyhäksi Yksinkertaisuudeksi, kun halusi kiusoitella häntä
hänen rehellisyytensä vuoksi. Mutta nyt Ellen ymmärsi, että hänen
täytyi valehdella — äitinsä takia.

"Oli", hän vastasi.

Rouva Krohn huokasi syvään helpotuksesta. Hetkisen kuluttua hän sanoi,
äänessä iloinen sointu:

"Emmekö nyt mene levolle, tyttöseni?"

"Mennään, rakas äiti."

Ellen riisuutui hitaasti sinä iltana. Rouva Krohn oli jo vuoteessa,
kun Ellen tuli hänen luokseen pitkässä, valkeassa yöpaidassaan, vaalea
tukka keskeltä jakauksella ja palmikoituna kahteen paksuun palmikkoon,
jotka riippuivat hänen terveitten kasvojensa molemmin puolin. Hän
kumartui äitinsä puoleen ja suuteli häntä hiljaa poskelle.

"Hyvää yötä — ja nuku hyvin, äiti."

"Hyvää yötä, rakas lapsi", sanoi rouva Krohn hiukan kummastuneena.
Ellen oli tavallisesti hyvin säästäväinen hyväilyissään. Mitähän tuo
suudelma merkitsi?




VI.


Rouva Krohn ei saanut unta. Hän tuijotti pieneen huoneeseen, jossa
kesäyön hämärä oli sulattanut kaikki ääriviivat. Vuoteen valkeat
lakanat erottautuivat pimeässä. Vaalea leninki, jonka Ellen oli
heittänyt tuolille, muuttui aavemaiseksi. Kasteiset ikkunat
alkoivat hohtaa. Kuu oli noussut. Sohvan yläpuolella, ikkunoita
vastapäätä riippuvassa peilissä näkyi kylmä heijastus, joka sai lasin
muistuttamaan jäätynyttä lammikkoa. Ja vähitellen valo aleni, niin että
ikkunaristikko kuvastui harmaanruskealla seinällä.

Ellenin levollinen hengitys sekoittui vanhan, nurkassa seisovan
bornholmilaiskellon tasaiseen tikitykseen. Meren kohina kuului hyvin
selvästi tyynessä ilmassa.

Professori Krohn asui vinttikerroksessa olevassa huoneessa, joka
sijaitsi hänen vaimonsa makuuhuoneen yläpuolella. Rouva Krohn tiesi
aina, milloin miehensä tuli kotiin iltaisin, eikä hän voinut nukkua,
ennenkuin oli kuullut oven käyvän ja erottanut levottomien askelten
kapseen ylhäältä. Vasta kun kaikki oli hiljaista ja rouva Krohn oletti
miehensä nukkuvan, alkoivat hänen omat jännittyneet hermonsa laueta
ja päästä lepoon. Hiljaisuus ja hämärä laskeutuivat kuin vilpoiset,
hyväilevät kädet hänen silmilleen, ja hän sai säännöllisesti nauttia
parin tunnin lepoa, ennenkuin aamun kajastus ja lintujen viserrys hänet
herättivät.

Näinä yön tunteina, Ellenin nukkuessa ja kaiken ollessa talossa
hiljaista, rouva Krohn lepäsi ajatellen menneitä vuosia. Koko elämä
soljui hänen editseen kuvasarjoina, valoisina ja synkkinä, ja kaiken
yllä lepäsi kaihoisa loiste, joka on ominaista menneisyydelle.

Rouva Krohn oli mielestään aina tuntenut miehensä. He olivat kasvaneet
samassa pienessä seelantilaisessa kaupungissa. Ove Krohn oli tuomarin
poika, ja hän itse oli varakkaan puutavarakauppiaan tytär. He olivat
aina tanssineet toistensa kanssa lastentanssiaisissa, ja heillä oli
ikäänkuin sovittuna tapana antaa aina toisilleen kotiljonkirusetit.
Margareta saattoi muistaa poikenneensa tästä tavasta vain yhden ainoan
kerran. Hän oli neljäntoistavuotias, ja hänen suurin kunnianhimonsa
oli kuulua täysikasvaneiden joukkoon. Piirilääkärin poika, joka
oli ylioppilas, oli liehakoinut häntä hieman, ja äkillisen uhman
vallassa Margareta antoikin hänelle rusettinsa. Mutta kosto seurasi
— Ove ei ollut näkevillään häntä enää sinä iltana, ja Margareta oli
epätoivoissaan. Tuo ylioppilas, mitäpä hänestä. Ove Krohn oli hänen
epäjumalansa silloin kuten aina muulloinkin. Jo koulupoikana oli Ovella
ollut tuo kylmä, levollinen käytös, joka sai Margaretan taipumaan hänen
tahtonsa mukaan sokeassa ihailussa. Jos he olivat epäsovussa, niin
Margaretan täytyi aina taipua, vaikka Ove olisikin ollut väärässä. Ja
ihaillessaan Ove Krohnia hän ihaili myös hänen omaisiaan. Aina kun hän
kulki torin varrella sijaitsevan harmaan kivirakennuksen ohitse, missä
tuomarin perhe asui, täyttyi hänen mielensä hartaudella, ja hän lehahti
tulipunaiseksi ilosta, kun rouva Krohn nyökkäsi hänelle heijastuspeilin
äärestä, istuessaan ikkunalla kukkivien pelargonioiden ja lakkaviolien
takana.

Tuo kookas, solakka rouva Krohn oli kaunis; hänen nenänsä oli kaareva
ja tukkansa paksu ja musta. Margareta vertaili usein surumielisenä
toisiinsa häntä ja omaa pyylevää, arkipäiväistä äitiään, joka oli niin
kiltti ja herttainen, mutta joka parhaimmalla tahdollaankaan ei voinut
tehdä hienoa ja ylimyksellistä vaikutusta. Tuomari oli pieni, jäykkä
ja laiha mies, virkavaltainen sormenpäihinsä asti. Mutta Margaretan
rakkaus loihti hänenkin kuivan ja epämiellyttävän olemuksensa ylle
kaunistavan hohteen. Hän ei käynyt usein Oven kodissa, ja kun äiti
joskus lähetti hänet sinne asialle, niin hän nousi portaita sykkivin
sydämin ja tuskin uskalsi vetää soittokellon nuorasta. Ilmakin oli
tuomarin huoneissa toisenlaista kuin muualla hänen mielestään. Siellä
oli aina niin vilpoista kesäisin ja suloisen lämmintä talvisin,
ja vastaan lehahti omituinen hieno, mieto tuoksu, joka vaikutti
kuin keveä hyväily. Huonekalut olivat jykevät ja vanhanaikaiset,
tummapäällyksiset, ja seinillä olevat taulut olivat enimmäkseen
arvokkaita vanhoja vaskipiirroksia tummissa mahonkipuitteissa.
Kotona huonekalut olivat päällystetyt tulipunaisella plyyshillä, ja
värillisten öljypainokuvien ympärillä oli leveät kultakehykset, joista
puutavarakauppias niin paljon piti. Margareta tunsi selvästi eron
omassa kodissaan vallitsevan uudenaikaisen rihkamakomeuden ja tuomarin
kodissa silmää hivelevän vanhan kulttuurin välillä. Ja nähdessään
kuvansa rouva Krohnin vierashuoneen ikkunain välissä riippuvissa
kauneissa empirepeileissä hän tunsi katkeruudella, ettei ollut
sopiva tähän ympäristöön. Hänen hehkuvat kasvonsa — tuomarin talossa
käydessään hän punastui yhtämittaa — ja lyhyt kömpelö vartalonsa eivät
ensinkään sopineet tänne. Ainoastaan tummien, solakoiden ihmisten,
joiden kasvot olivat hienopiirteiset, kuten Oven ja hänen äitinsä, tuli
oleskella tällaisissa suojissa.

Täytettyään kuusitoista vuotta Margareta alkoi muuttua. Kaikki ihmiset
kaupungissa huomasivat sen, ja hän tunsi sen itsekin hiljaisella,
onnellisella ihmettelyllä. Hänestä tuli suloinen neito. Hänen pieni
pyöreä vartalonsa kehittyi, ja hänen käytökseensä tuli viehkeyttä. Iho
muuttui hienommaksi, silmiin tuli kirkkautta ja ilmeeseen syvyyttä
— ja hänen tapansa kammata tukkansa sekä rippileninkinsä tekivät
muutoksen täydelliseksi. Hän kuuli ihmisten joskus kuiskaavan, kun hän
kulki heidän ohitseen kadulla: Margareta Langesta on tullut oikein
sievä tyttö. Ja vaistomaisesti hän kohotti päätään hymyillen kuvalleen
puodinikkunoissa.

Sitten seurasi pari onnenvuotta. Lapsuudessaan Margareta oli useinkin
ollut synkkämielinen. Nyt hän karisti päältään mietiskelyt, hän
nautti elämästä tervein mielin ja herkin sykähtelyin vastaanottaen
kaiken sen, mihin sisältyi ilonaiheita. Hänestä kaikki oli kaunista —
vuodenaikojen vaihtelevat ihanuudet, kodin viihtyisyys ja hyvinvointi,
ystävättäriensä seurassa viettämänsä hauskat hetket — ja kaiken tämän
takana oli salainen aurinko, joka kultasi olemassaolon, ajatus, joka
viipyi Ove Krohnin luona. Hänen rakkautensa ei tarvinnut paljon
virikettä elääkseen. Satunnainen tapaaminen silloin tällöin, tervehdys,
pari nopeasti vaihdettua sanaa olivat kylliksi tekemään hänet
onnelliseksi pitkiksi ajoiksi eteenpäin. Oven käytös häntä kohtaan oli
muuttunut. Hän ei tosin ollut luopunut entisestä vallanhimostaan eikä
mielistellyt häntä niinkuin muut nuoret herrat, joita hän tapasi. Mutta
väliin saattoi hänen katseessaan pilkahtaa ihailua ja hänen äänensä
soida pehmeämpänä, ja siitä Margareta tiesi olevansa hänelle enemmän
kuin ennen.

Sitten tuli kesä, Oven ylioppilaaksitulokesä. Margareta käveli eräänä
päivänä ystävättärensä Karin Bangin kanssa pitkin rantaa kiertävää
puistokujaa. Miten hyvin hän muisti lehmusten kukkatuoksun, rannalla
leikkivät aurinkotäplät ja puitten välistä siintävän vuonon sinisen
hohteen!

Äkkiä hänen sydämensä alkoi tykyttää vallan haljetakseen. Karin
näki hänen karahtavan tulipunaiseksi ja alkoi kiusoitella häntä sen
johdosta... Ove näet tuli vastaan muutamien toveriensa kanssa. Tytöt
pysähtyivät ja onnittelivat vastaleivotuita ylioppilaita. Miten Oven
tummat kasvot loistivatkaan valkean lakin alla! Hän puristi Margaretan
kättä lujasti kiittäessään häntä, ja pyysi hänet sitten toiseen
valssiin "klubin" metsätanssiaisissa.

Kun he erosivat, toivoi Margareta Karinin olevan vaiti, jotta hän saisi
ajatella rauhassa — ajatella vain Ovea vaaleassa kesäpuvussa valkolakki
päässä. Hän saattoi vielä tuntea hänen sikarinsa miedon hajun, johon
sekoittui hieman rouva Krohnin vierashuoneen hienoa tuoksua... Ja äkkiä
hän jätti Karinin ja juoksi puistotietä pitkin käsivarret levällään,
ikäänkuin tahtoen syleillä koko maailmaa.

Sitten tuli tanssiaisilta. Se oli onnellisin ilta Margaretan elämässä,
onnellisempi kuin hänen hääiltansa, sillä silloin hän ei ollut enää
niin nuori ja toivorikas. Kihlausvuosien monet pettymykset olivat hänen
takanaan, hän tunsi Oven paremmin. Ei silti, että hän olisi rakastanut
Ovea vähemmin. Eipä suinkaan — hänen rakkautensa oli yhä kasvanut,
kunnes se oli täyttänyt hänen koko elämänsä... Mutta hän tiesi, että
Ove oli vaativainen, että hän saattoi olla kylmä ja kova, ja hänen
luonteensa oli alistunut ja kesyttynyt yhteiselämässä Oven kanssa,
joten hän ei koskaan enää saattanut olla sama luonnollinen tyttö, joka
kerran oli katsellut niin iloisin silmin tulevaisuuteen.

Oi — mutta metsätanssiaisissa, silloin Ove oli ollut rakastunut häneen!
Silloin hän kerrankin oli unohtanut valtiutensa ja tehnyt Margaretasta
kuningattaren siksi yhdeksi onnelliseksi yöksi. Ja he kuljeskelivat
yhdessä yksinäisiä polkuja, synkkien puiden alla, tanssipaikalta
tuikkivien valojen vilkuttaessa runkojen välillä ja musiikin soidessa
uneksivana, kaukaisena. Ilma oli leppoisan kostea, ruohot, lehdet
ja märkä maa lemusivat... Äkkiä hän oli tuntenut Oven käsivarren
hartioittensa ympärillä ja hänen poskensa omalla poskellaan. Kun hän
joskus jäljestäpäin oli tuntenut katkeruutta Ovea kohtaan, ei hänen
tarvinnut muuta kuin ajatella sitä hetkeä, ja hän antoi Ovelle kaiken
anteeksi sen onnen takia, joka silloin oli hänet täyttänyt.

Ensimmäistä huumaavaa riemua seurasi sitten kihlausajan ääretön
yksitoikkoisuus. Hän näki Oven vain kahdesti vuodessa, jouluna ja
kesäloman aikana. Muun ajan hän eli vain kirjeistä. Ajatellessaan
menneitä aikoja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut huono tytär
vanhoille rakkaille vanhemmilleen. Hän oli heidän nuorimpansa;
vanhemmat sisarukset olivat kaikki naimisissa ja jättäneet kodin. Hänen
isänsä ja äitinsä olivat olleet niin sanomattoman hyvät ja kultaiset
hänelle, ja hän oli saanut järjestää elämänsä niinkuin itse halusi.
Kaikki hänen pienet toivomuksensa täyttyivät. Hänen huoneensa oli
kaunein koko talossa. Aamuisin, ennenkuin hän vielä oli noussut —
hänelle tuotiin aina kahvi sänkyyn —, hän saattoi kuulla isänsä äänen,
kun tämä jutteli kirjeenkantajan kanssa käytävässä. Ja jos joukossa
oli kirje Ovelta, niin leikkisä ääni kuulosti kaksin verroin iloiselta
ja tyytyväiseltä, ja kirjeenkantaja sai sikarin. — Voi, mitenkä nuo
rakkaat vanhukset olivat sydämellisesti ottaneet osaa hänen kaikkiin
iloihinsa ja suruihinsa. Ehkä he olivat hiukan ylpeitäkin siitä, että
hän oli kihloissa tuomarin pojan kanssa, mutta ennen kaikkea he sentään
ajattelivat, että Ove oli se, jonka heidän Margaretansa oli valinnut.
Ja hänen takiaan he ummistivat silmänsä Oven vioilta eivätkä suvainneet
kodissaan puhuttavan ainoatakaan pahaa sanaa hänestä.

Miten Ove eleli Kööpenhaminassa, siitä ei Margareta tiennyt mitään.
Hänen ensi alussa osoittamansa hellä huomaavaisuus muuttui pian
tavanomaiseksi ylimielisyydeksi ja itsetietoisuudeksi. Hän ei
kirjoittanut erittäin säännöllisesti, ja hän oli kerta kaikkiaan
sanonut, että Margareta ei saanut odottaa häneltä mitään kaihomielisiä
kirjeitä. Mutta Margareta oli kiitollinen jokaisesta sanasta ja
säilytti kaiken, mikä tuli Ovelta, yksinpä kortitkin, joissa oli vain
lyhyt tervehdys kulmassa.

Hänen mielestään päivät ja vuodet olivat kuin muuri, joka erotti hänet
Ovesta. Kukin eletty päivä oli muurista purettu kivi; hän oli tullut
askeleen lähemmäksi päämaaliaan. Hän ajatteli vain, miten saada nämä
päivät loppumaan, ja hän unohti, että samalla kaikkosi hänen kallis,
lyhyt nuoruudenaikansa, joka ei enää koskaan ollut palaava. Nyt hänestä
tuntui, että tuon menneen odotusajan olisi pitänyt antaa hänelle paljon
enemmän, jos hän vain itse olisi tahtonut. Hän olisi voinut olla
vanhemmilleen enemmän, enemmän kaikille rakkaille ystävilleen pienessä
kotikaupungissa, ja hän olisi voinut kehittää itseään paljon enemmän,
ollakseen arvokkaampi täyttämään paikkansa Oven puolisona. Mutta
silloin hän ei sitä ymmärtänyt. Hän oli joutunut tylsyyden tilaan,
joka lamautti hänen ruumiinsa ja sielunsa. Näinä vuosina oli hän, tuo
pieni, terve Margareta Lange, muuttunut laihaksi ja kalpeaksi, ja hänen
silmissään paloi ainainen tyydyttämätön kaipaus.

Oi, miten hyvin hän muisti nuo päivät, jolloin istui ikkunan ääressä
käsitöineen, ommellen kapioihinsa lukemattomia korureikiä ja pykäliä.
Hänen edessään oli ahdas pikkukaupungin katu, vuoroin aurinkoisena,
vuoroin varjoisena, märkänä sateesta tai valkeana lumesta, mutta
aina yhtä uneliaan hiljaisena; vain joskus häiritsi hiljaisuutta,
työkärryjen raskas räminä, jostain porttikäytävästä kuuluva
koiranhaukunta tai ohikulkevien puheensorina. Hän tunsi useimmat
ohikulkijat ja toisinaan tervehti heitä — jotakuta vanhaa neitiä tahi
lapsia, jotka tulivat koulusta tai menivät ystäviensä luo. Karin Bang
kulki usein ohitse; hän keksi myötäänsä asiaa asemalle, sillä hän oli
ihastunut erääseen rautatievirkamieheen.

Talvi-illat olivat pisimmät. Margareta istui käsitöineen tai
syventyneenä jonkun kirjan lukemiseen; isä ja äiti pelasivat
bezigue-peliä. Niin pian kuin lamppu oli sytytetty, puutavarakauppias
otti korttipakan ja laski sen arkihuoneen pyöreälle pöydälle. "Emmekö
nyt käy käsiksi bezigueen, äiti", sanoi hän. Ja rouva Lange järjesti
kortit, vaikka Margareta tiesi, ettei peli häntä huvittanut, vaan että
hän pelasi ainoastaan miehensä vuoksi. He pelasivat tunnin toisensa
jälkeen, ja hiljaisuutta häiritsivät vain yksitoikkoiset huudahdukset
— "kuninkaallinen pariskunta" — "bezigue" — "kaksinkertainen bezigue".
Kun kello vihdoin löi kymmenen, kokosi isä kortit, haukotteli pari
kertaa ja sanoi hyväntahtoisella äänellään: "Ehkä sitten otamme pienen
tuutingin, ennenkuin käymme levolle, Helena?" Ja totitarjotin tuotiin
sisälle, ja naiset joivat kahvia. Kello yksitoista olivat tulet
sammutetut ja talossa oli hiljaista. Puutavarakauppias oli naputtanut
ilmapuntariin nähdäkseen, nousiko se, ja hän oli myös repäissyt lehden
seinäallakasta. Rouva Lange oli tarkastanut, että kaikki ovet olivat
kiinni ja että palvelijatar oli kotona. Sitten vanhukset nukahtivat
rauhallisesti, mutta Margareta heittelehti vuoteellaan sydän sairaana
kaihoten elämää, joka meni menojaan.

Kymmenen vuotta oli näin kulunut, kymmenen äärettömän pitkää vuotta.
Viimeinen oli raskain. Silloin oli Margaretan isää kohdannut halvaus,
ja vaikka hän näytti siitä pian toipuvan, ei hän enää tullut
entiselleen. Hän ei pystynyt enää työhön, ja päivän toisensa jälkeen
hän istui ikkunan ääressä, tähyili heijastuspeiliin ja torkkui piippua
imien. Illan tullen hän ei edes voinut pelata beziguea, hän ei voinut
koota ajatuksiaan, niin että olisi kyennyt seuraamaan pelin menoa.

Rouva Lange pani hänelle pasianssia, ja hän katseli sitä virkkoen
jonkun pienen huomautuksen; sitten pää valahti rinnalle ja hän oli
vähällä nukahtaa. Kun kirjeenkantaja toi kirjeen Ovelta, niin hän tosin
sanoi kuten tavallisesti: "Teille pitää kai olla sikari, Hansen", mutta
äänessä ei ollut enää samaa iloista sointua. Ja rouva Lange kutistui
ja kävi kumaraselkäiseksi, ja hänen kasvoihinsa ilmestyi paljon
väsymyksen ryppyjä. Margaretan täytyi auttaa häntä nyt taloudessa.
Itse hän liikkui heidän keskellään hiljaisena ja kuihtuneena
kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana, vuosien ja sairauden riistäessä tuuma
tuumalta ne kaksi, jotka olivat hänen parhaat ystävänsä.

Sitten tuli viimein hääpäivä.

Ove oli suorittanut loistavan tutkinnon ja oli päässyt alilääkäriksi
erääseen sairashuoneeseen; sitäpaitsi hänen praktiikkansa kasvoi
kasvamistaan. Häntä pidettiin erinomaisen etevänä lääkärinä ja hänestä
odotettiin paljon.

Kun Margareta vihdoin viimein saavutti elämänsä suuren päämaalin, oli
hän jo väsynyt — tie sinne oli ollut niin pitkä. Ehkä hänen olisi
pitänyt vapauttaa Ove lupauksestaan. Mutta tämä ei ollut koskaan
ilmaissut hänelle haluavansa päästä siitä, ja itsellään hänellä ei
ollut voimia luopua Ovesta.

Sen sijaan että hän tähän saakka oli elänyt elämänsä kaipauksessa ja
tyhjyydessä, hänen elämänsä muuttui nyt avioliitossa levottomaksi,
tuskalliseksi jännitykseksi, jota muutamat onnenhetket, jolloin Ove
oli hänelle hyvä, valaisivat. Jos Ove vain silitti hänen tukkaansa tai
sanoi hellän sanan, niin hän tunsi saaneensa palkan huolenpidostaan,
lohdun kaikista pettymyksistään. Ensi vuosina, jolloin heidän tulonsa
vielä olivat pienet, hän tunsi ilolla voivansa auttaa miestään
työskentelyllään kodissa, ahkeruudellaan ja säästäväisyydellään. Oi,
hän oli täyttänyt paikkansa paljoa paremmin vaatimattomana pikku
tohtorinnana neljännen kerroksen huoneistossa kaukana Vesterbrolla
kuin myöhemmin rikkauden ja maineen päivinä. Hän ei osannut
kantaa kallisarvoisia pukujaan eikä seurustella emäntänä niiden
arvohenkilöiden ja kuuluisuuksien kanssa, joita hänen miehensä maine
toi heidän kotiinsa. Hän kulki yhtä kömpelönä ja vieraana omassa
kodissaan suurissa vastaanotoissa kuin pikku Margareta aikoinaan
tuomarin huoneistossa. Kuta useampia vuosia kului, sitä katkerammin
hän tunsi omat puutteellisuutensa. Hän menetti vähitellen viimeisenkin
hitusen itseluottamuksestaan.

Pienessä kodissa Vesterbrolla olivat lapset syntyneet — Arne, Ellen
ja pikku Poul, joka kuoli. Margareta oli hyvin kiintynyt lapsiinsa,
mutta äitiydentunteesta vei hänessä kuitenkin aina voiton hänen suuri
rakkautensa mieheensä. Lapset olivat toisessa sijassa, he ja hän olivat
olemassa vain Ovea varten, ja jo heidän lapsuudestaan saakka hän koetti
teroittaa sitä heidän mieliinsä. Mutta Ellenin reipas luonne ei aina
mukautunut — hän oli kyllä äärettömästi kiintynyt isäänsä, mutta ei
tahtonut sokeasti alistua — ja Arne asettui äitinsä puolelle koettaen
lapsellisella ritarillisuudella suojella häntä niitä nöyryytyksiä
vastaan, joita äiti lempeän, epäitsekkään luonteensa takia niin usein
sai kärsiä.

Ja vuodet olivat vierineet huomaamatta, toinen toisensa jälkeen, kunnes
Margareta huomasi olevansa keski-ikäinen rouva, jolla on täysikasvuisia
lapsia. Hänen vanhempansa olivat aikoja sitten kuolleet, ja kun hän
milloin käväisi kotikaupungissaan, ohjautuivat hänen askeleensa ensiksi
hautausmaalle, jossa nuo molemmat rakkaat nimet olivat kaiverrettuina
yhteiseen hautapatsaaseen. Kodin puutarhasta haudalle tuodut
vanhanaikaiset punaiset ruusut kukkivat heinäkuussa, ja seljapensaiden
valkoiset kukat putoilivat tähtinä haudan pehmeään nurmeen. Aidan luona
kasvavien puiden lomitse näkyivät vihertävät niityt, sininen ulappa ja
kaukaiset metsät, jotka olivat olleet hänen lapsuutensa unelmamaina.
Ne olivat aina peittyneet usvaan, joten näytti kuin ne olisivat olleet
niin kovin kaukana — kuten lapsuudenaika ja se elämä, joka kerran oli
ollut hänen elämänsä.

Hän ei käynyt tervehtimässä ketään muuta kaupungissa kuin Karin Bangia.
Tämä ei ollut mennyt naimisiin. Rautatievirkamies oli ottanut toisen,
ja Karin oli perustanut pienen koulun. Häneen oli tullut jotain
miesmäistä. Hän esitelmöi toisinaan naistenkokouksissa ja harrasti
politiikkaa ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Mutta kun hän oli yksin
Margaretan kanssa, saattoi tapahtua, että hänen karski luonteensa
muuttui ja hän nyyhkytti käsivarret kiedottuina vanhan ystävättärensä
kaulaan.

"Sinä olet onnellinen", sanoi hän toisinaan, "sinä sait sen, jonka
tahdoit."

"Naimisissaolo ei ole aina helppoa, usko minua", vastasi Margareta.

"Ehkä ei, mutta tyhjyydentunne — tyhjyydentunne on sentään pahinta
kaikesta."

Margareta ei vastannut. Hän ei voinut kertoa avioliittonsa
pettymyksistä kenellekään ihmiselle. Ja sitäpaitsi hän tiesi, että
Karin oli oikeassa, hän ei olisi halunnut vaihtaa osaansa hänen
kanssaan.

Nyt hänestä tuntui, että hän menneinä vuosina oli kuitenkin ollut
onnellinen. Nyt vasta oli suru hänet saavuttanut. Tämän surun rinnalla
eivät hänen elämänsä muut huolet olleet mitään. Hän ei ollut ennen
ymmärtänyt, mitä merkitsee kärsiä. Kärsiä joka ajatuksellaan, kärsiä
ruumiinsa joka hermolla. Kärsiä niin, että hänen toisinaan täytyi
painaa kätensä jyskyttäville ohimoilleen, ikäänkuin pidättääkseen
esiinpursuvaa katkeraa tuskaa, samalla kuin hänen täytyi kysyä
itseltään, oliko hän tulemassa mielipuoleksi.

Hän oli menettävä Oven... ja vielä toisen naisen takia... Mitä oli
elämä sitten muuta kuin ammottava tyhjyys, vailla järkeä ja oikeutta...

Oi, miten hyvältä tuntui, että vanhukset olivat kuolleet, ettei heidän
tarvinnut kokea tätä surua ja häpeää. Hänen omat vanhempansa olivat
viimeiseen saakka luottaneet tyttärensä onneen ja iloinneet siitä. Ja
Oven isä ja äiti — kuinka he olivatkaan ylpeilleet pojastaan, hänen
kyvystään, hänen kuuluisasta nimestään! Nyt tuo nimi tulee vedetyksi
lokaan; sitä kuiskaillaan kohta joka sopessa ja mainitaan pääkaupungin
häväistyslehdissä. Oi, Ove ei ollut oma itsensä, hän ei tiennyt mitä
hän teki — jospa joku voisi ehkäistä sen, niin kauan kuin se vielä oli
mahdollista — hänen itsensä takia, vain hänen itsensä takia. Mutta se
oli mahdotonta. Hän tunsi Oven. Hän ei koskaan ottanut vastaan neuvoja,
hän ei seurannut mitään muita lakeja kuin omaa tahtoaan.

Margareta heittelehti edestakaisin, hän käänsi tyynyään, joka poltti
hänen kuuman poskensa alla. Sitten hän kohottautui kyynärpäittensä
varaan ja katseli yöpöydällä olevaa kelloa kesäyön heikossa
valaistuksessa. Se oli kohta kaksitoista, eikä Ove ollut vielä tullut
kotiin.

Nyt narisi ulko-ovi, kuului askeleita ja ääniä. Oven ääni — hänen
sydämensä jyskytti kuuluvasti —, naisen kirkas naurahdus — ja sitten
rouva Atkinsonin imelä kotkotus:

"Tuhannen kiitosta, herra professori, että olette kunnioittanut
tytärtäni kävelemällä hänen kanssaan."

Ei siis ollut totta, mitä Ellen oli sanonut. Ove ei ollut kävellyt
yksin illalla. Ei, kuinka hän saattoi sitä luullakaan! Hänhän oli itse
nähnyt hänen ilmeestään, kuinka hän kaipasi muualle, kun he erosivat
rannalla.

Rouva Krohn heittäytyi äkkiä pitkäkseen ja kätki kasvonsa tyynyyn. Hän
ei halunnut kuulla mitä he sanoivat toisilleen. Niin halpamainen hän ei
sentään ollut, että olisi tahtonut vakoilla miestään.

Nyt Ove nousi portaita. Hän ei voinut olla kuulematta hänen
askeleitaan. Ja kesken tuskiaan hän huokasi helpotuksesta. Ove oli siis
sanonut hyvää yötä Maudille ja oli yksin, eikä Margaretan tarvinnut
ajatella noiden kahden olevan yhdessä.

Yläkerran ikkuna suljettiin. Margareta saattoi kuvitella miehensä
seisovan ikkunan ääressä katsellen hämärtyvää maisemaa ja meren
vaaleata juovaa, solakka vartalo tummana taivasta vasten, tukka
loistaen hopealta. — Oi tuota valkoista tukkaa! — Itku nousi hänen
kurkkuunsa. Jospa hän olisi kadottanut miehensä silloin, kun he
molemmat olivat nuoria, sillä nyt oli kauheata ajatella, että vieras
vaalisi häntä hänen sairautensa aikana, vieras hyväilisi hänen valkeita
hapsiaan...

Ove alkoi kävellä edestakaisin pitkin lattiaa. Margareta makasi kauan
kuunnellen loppumattomia, levottomia askeleita.

Mutta mitä tuo oli — rämisevä ääni, ikäänkuin tuoli olisi työnnetty
syrjään — tai liukunut jonkun kaatuvan raskaan esineen tieltä — ja
sitten hiljaisuus.

Tuska valtasi Margaretan. Hänen mielestään kellon hiljainen raksutus
kuulosti heikolta sydämensykinnältä, joka oli aivan taukoamaisillaan. —
Oliko Ove kaatunut tuolla ylhäällä? Mitä oli tapahtunut? — Ei, hän ei
voinut kestää tätä tietämättömyyttä, hänen täytyi mennä Oven luokse.
Olihan hän vielä hänen vaimonsa.

Margareta hypähti vuoteesta, heitti aamunutun ylleen ja pisti jalkansa
tohveleihin; hänen ruskea tukkansa, joka vielä oli paksu ja kaunis,
riippui pitkänä palmikkona pitkin selkää.

Vinttikerroksen pimeydessä hän tapaili miehensä ovelle ja koputti
hiljaa. Kukaan ei vastannut. Silloin hän avasi ja astui sisään.

Ove istui nojatuolissa pöydän ääressä. Pää retkotti taaksepäin, kädet
retkottivat velttoina yli käsinojain. Margareta näki kalpeat, jäykät
kasvot, kaksi tuijottavaa silmää, jotka ikäänkuin rukoilivat apua.

Tuokiossa hän oli miehensä vieressä.

"Ove, Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?"

Mies kohotti hieman päätään. Sinertävät huulet avautuivat ja käheä,
koriseva ääni kuiskasi:

"Vihreä lääkepullo — pesupöydällä —"

Margareta ymmärsi. Ove oli useita kertoja talven kuluessa saanut
samanlaisia sydämenkouristuskohtauksia. Hän löysi pienen lääkepullon,
otti tipat lusikkaan — hän tiesi montako tuli ottaa — ja antoi
miehelleen. Sitten hän antoi hänelle lasillisen vettä, jonka hän
halukkaasti tyhjensi. Margareta oli kumartuneena hänen ylitsensä, tyhjä
vesilasi kädessä ja seurasi hänen kasvojensa ilmettä. Jumalan kiitos,
vaara oli ohitse tällä kertaa. Silmissä kuvastunut kuolemantuska
lieveni ja huulien kalmansini katosi. Hän hengähti muutamia kertoja
syvään, painoi käden sydämelleen ja istuutui paremmin tuoliin.

"On — kiitos!"

"Tahdotko enemmän lääkettä?"

"En, pane pois lasi."

Margareta asetti lasin pöydälle ja tuli jälleen hänen luokseen.

Ove ojensi kätensä ja veti hänet lähemmäksi.

"Margareta, kuinka sinä saatoit tietää, että minä olin sairas?"

"Olin valveilla ja kuuntelin." Margareta punastui kuin rikoksesta
tavattu. "Kuuntelin askeleitasi. Ne pysähtyivät niin äkkiä, niin
käsittämättömästi — kuulin tuolin luisuvan taaksepäin, kun sinä siihen
kaaduit. Ja minua alkoi peloittaa, joten tulin tänne nähdäkseni, kuinka
laitasi oli."

Professori Krohn istui hajamielisesti taputellen vaimonsa kättä.

"Sinä pieni, uskollinen sielu!"

Hän petti vaimoaan, ja tämä tiesi sen, mutta oli sittenkin samanlainen.
Hän lepäsi valveilla odotellen miestään eikä voinut saada rauhaa,
ennenkuin oli kuullut hänen palaavan kotiin ja kaiken olevan hyvin.
Niin ei Maud koskaan tekisi. Ja kuitenkin —

Eikö ollut melkein sietämätöntä olla sellaisen uskollisuuden esineenä?
— Margaretan rakkaus painoi häntä kuin velka, jota hän ei milloinkaan
kyennyt maksamaan. Hän toivoi, ettei Margareta olisi pitänyt hänestä
niin paljon.

"Olit kiltti, kun tulit tänne, mutta nyt sinun täytyy mennä
levolle jälleen, ei minua epää mikään vaivaa. Se oli vain pieni
sydämenkouristus, jota joskus olen tuntenut."

"Niin, Ove, mutta eikö se ole vaarallista?"

"Vaarallista?" — Hän päästi vaimonsa käden ja käänsi päänsä muualle. —
"Kaikki voi olla vaarallista, jos sairaus saa epäsuotuisan käänteen,
mutta tiedäthän, että sydänvikainen voi elää kauankin. Älä nyt enää
ajattele tätä."

Oi, kuinka Ove saattoi pyytää, ettei hän ajattelisi hänen sairauttaan,
välittäisi siitä — sehän oli mahdotonta. Vaikka hänen täytyisi erotakin
hänestä, vaikka hänen täytyisi elää toisessa osassa maailmaa, niin
hän luuli tuntevansa, milloin tuska ja kivut raastoivat Ovea, ja hän
kärsisi hänen kanssaan.

Mutta nyt hänen täytyi tyytyä siihen, että oli saapunut oikealla
hetkellä ja saanut auttaa häntä. Nyt hän ei saanut väsyttää Ovea, joka
tarvitsi lepoa.

"Minä menen nyt, Ove. Kunhan saisit nukkua hyvin!"

"Saan kyllä. Hyvää yötä, Margareta?"

Joka kerta, kun he erosivat, uusiutui sama; Margareta epäröi eikä
olisi voinut jättää miestään, vaikka tämän sanat olivat lyhyet ja
kärsimättömät, ikäänkuin hän vain odottaisi pääsevänsä hänestä. Näin
oli ollut koko heidän avioliittonsa ajan.

Margareta meni hiljaa ulos.

Kun professori Krohn jäi yksin, veti hän nojatuolin avoimen
ikkunan ääreen ja istuutui siihen. Laaja, aukea maisema oli niin
äänetön ja synkkä vaalean kesäyöntaivaan alla, jonka länsirannalla
vielä heijastui kultainen hohde. Niittyjen keskellä päilyi pieni
lampi norsunluunhohteisena. Ja lakkaamattomana, rauhallisena ja
yksitoikkoisena kuului meren kohina yön halki kuin nukkuvan tasainen
hengitys.

Professori Krohnin ajatukset olivat raskaat.

Kuolema oli jälleen häntä kutsunut, selvemmin ja käskevämmin kuin
milloinkaan ennen. Kuolema oli ollut hänen vieraanaan, hän oli
tuntenut sen jäisten sormien kouristuksen sydämensä ympärillä, ja maa
kukoistuksineen oli hälvennyt hänen tuijottaessaan tyhjään huoneeseen.

Juuri tänä iltana, jolloin hän oli tuntenut itsensä niin nuoreksi
ja vapaaksi, niin voimakkaaksi katkomaan kaikki estävät siteet,
oli kohtaus tullut. Kesken huumaustaan hän oli lukenut kuoleman
salaperäisen kirjoituksen seinällä. Vielä lyhyt aika — ja kaikki on
lopussa.

Mitä ihminen eniten suree, kun elämä luisuu hänen käsistään? Sitäkö,
että elämä ei ole ollut kyllin rikasta, kyllin täyteläistä, että päivät
ovat soljuneet ohi hänen voimatta tarttua onneen kiinni? Vai onko
raskainta ajatella, ettei ole ollut kyllin hyvä niille harvoille, jotka
ovat häntä rakastaneet? Ne harvat, jotka lopulta kuitenkin ovat ihmisen
koko maailma. Häneen nähden ne ovat — Margareta ja lapset.

Eroaisiko hän Maudista, matkustaisi pois eikä enää milloinkaan näkisi
häntä? Eläisi loppuikänsä niin, ettei katumus häntä kiduttaisi?
Saavuttaisiko hän rauhan, jos voisi sen tehdä? — Levottomuus, joka oli
pannut hänen verensä kiehumaan ja kuohumaan, joka oli raadellut häntä
kuin skorpionin pistoin, kenties vaimentuisi. Ja ehkäpä kuoleman usvat
olisivat armolliset sille, joka rauhallisesti ja vastarintaa tekemättä
antautuisi niiden kylmään syleilyyn.

Ei, ei, hän ei voinut. Hänen uhmaava tahtonsa nousi taisteluun
itsensävoittamista vastaan. Elää hän tahtoi, elää, iloita ja nauttia,
vaikka aika olisikin lyhyt. Hän ei tahtonut päästää voittamaansa ihanaa
naista. Niin pitkän ajan, joka tuntui hänestä iankaikkisuudelta,
hän oli ollut velvollisuudentunteensa sitoma. Margareta oli saanut
hänen koko nuoruutensa, miehuudeniän parhaat vuodet, eikö siinä
ollut kylliksi? Ja lapset — Arne oli aina osoittanut hänelle jäykkää
uhmaa. Jo siitä saakka, kun oli pieni poika, hän oli ollut isäänsä
vastaan. Hänen silmänsä olivat katsoneet moittivasti joka kerta, kun
hän oli huomannut, että jumaloitu äiti sai kärsiä vääryyttä. Että
myöskin hänen isänsä saattoi kärsiä ollessaan sidottu naiseen, jota ei
rakastanut, sitä Arne ei koskaan voisi ymmärtää... Ellen taas — hän
oli reipas tyttö, jonka mieli oli valveutunut vastaanottamaan uuden
ajan uusia virtauksia. Ellen ei tulisi häntä tuomitsemaan, vaikka hän
riistäytyisikin elinkautisvankeudestaan.

Maud oli laulanut hänelle tänä iltana särkkien keskellä. Hän muisti,
miten hänen kaunis päänsä kohoutui sinipunervaa iltataivasta vasten —
hiukan takakenossa, huulet puoliavoimina. Hänen hieno kurkkunsa liikkui
laulaessa, rinta nousi ja laski valkean pitsipuseron alla. Hän lauloi
Lange-Müllerin serenaadia, kesäyönlaulua ihastuttavine, hyväilevine
sointuineen. Runossa oli kaksi säettä, jotka lakkaamatta soivat Ove
Krohnin korvissa:

    "Der stirrer imod os fra Döden et Blik,
    det kan kun besejres ved Livets Musik."

Niin, elämän musiikki, sen omasi Maud. Ja siksi Ove Krohn ei saattanut
hänestä luopua. Hänhän ei halunnut käydä kuolemaa, vaan elämää kohti.




VII.


Kun hotellivieraat eräänä aamuna kokoontuivat aamiaiselle, levisi
kummallinen huhu heidän keskuudessaan. Sitä kuiskailtiin nurkissa,
kukaan ei uskaltanut lausua sanoja ääneen eikä edes oikein uskoa niitä.
Kysyttiin kahvia kaatavalta tarjoilijattarelta, ja siten sai hiipivä
huhu täyden vahvistuksen. Professori Krohn oli matkustanut pois myöhään
edellisenä iltana neiti Atkinsonin ja hänen äitinsä kanssa.

Naisten kasvoille valahti äkillinen kalpeus. Muutamat rouvat
hengittivät helpommin. Maud Atkinson oli ollut heidän salaisen
mustasukkaisuutensa aiheuttaja. Mutta kaikkien mielet valtasi sääli
rouva Krohnia ja hänen lapsiaan kohtaan. Pieni, sävyisä, vaatimaton
professorinrouva oli saanut monta ystävää, huolimatta siitä, että hän
oli umpimielinen ja hiljainen. Ja uutisen esiinloihtiman äkillisen
mielenliikutuksen aikana vain harvat itsekkäät sielut tunsivat
jonkinlaista vahingoniloa.

Miehet näyttivät yhtyvän vaimojensa ja tyttäriensä suuttumukseen.
Mutta jäätyään yksin huoneeseen he alkoivat huomautella, että
professori Krohnia oli onni potkaissut vietävästi. Ja sitäpaitsi, kun
miehellä oli niin kuihtunut ja ikävä vaimo, niin asia todellakin oli
anteeksiannettava.

Yngve Alvén ei ollut koskenut lautasella olevaan ruokaansa. Hänen
kaikki ajatuksensa olivat Ellenin luona. Mitenkä hän kestäisi tämän,
tyttö parka! Hänhän oli ollut niin kiintynyt isäänsä, ihaillut häntä ja
pitänyt häntä esikuvana. Kunhan hän ei vaiti kadottaisi luottamustansa
elämään ja ihmisiin ja paaduttaisi mieltään niin, ettei hänen
rakkautensa löytäisi tietä hänen sydämeensä...

Aamiaisen jälkeen Yngve otti lakkinsa ja lähti ulos. Hänen täytyi saada
olla yksin, kuljeksia itsensä väsyksiin saadakseen takaisin mielensä
tasapainon.

Ulos tultuaan hän huomasi, että kaikki oli niin omituisen hiljaista.
Raskaat, harmaat pilvet riippuivat matalalla, painostavina maan
ja meren yllä. Yön ja aamun kestänyt rankkasade oli tauonnut, ja
puutarhan märistä pensaista ja käytävien lätäkköisestä hiekasta
levisi kostea tuoksu. Leivoset eivät liverrelleet tänään; niityltä,
jossa suopursut ja ajuruohot lemusivat, kuului vain vihlova hyypän
kirkuna. Hiljaisuutta häiritsi kumea, uhkaava ääni, kaukainen kohina
ja kiehuminen, ja kun Yngve käänsi katseensa merelle, hän huomasi
valkoisten hyrskyjen tanssivan kirkkaanvihreätä vettä pitkin. Vaikka
ilma tuntuikin tyyneltä, oli meri raivoissaan.

Oli tulossa myrsky. Se kiehui jo pohjalla, läheten joka hetki.
Kalalokit lentelivät parvittain maalle, rajusti kirkuen ja siipiään
räpytellen. Rannan korkeassa ruohikossa alkoi näkyä ensimmäisten
rajujen tuulenpuuskien aaltoilu.

Yngve lähti kävelemään rannalle. Oli kuin tyrskyjen mahtava kohina,
joka yhä vain yltyi, olisi täyttänyt tyynen, tukahduttavan ilman
tuskalla. Yngve lämpeni ja väsyi. Joka hetki hänen täytyi pysähtyä
hengittämään ja pyyhkimään hikeä otsaltaan.

Hän ei tiennyt, uskaltaisiko tavata Elleniä. Ainakaan ei heti. Hyljätyn
vaimon ja lasten täytyi kai saada kantaa ensimmäinen surunsa yksin.
Hänellä ei ollut oikeutta vielä lukeutua perheeseen. Hän oli vain
vieras, jonka osanotto ehkä saattaisi näyttää tunkeilevalta.

Täällä rannalla hän oli tavannut Ellenin eräänä iltana joku aika
sitten. Hän muisti, miten hiljaisena ja kalpeana tyttö kulki
ystävättäriensä mukana. Silmät, jotka eivät halunneet kohdata hänen
katsettaan, käsi, joka vapisi hänen käsivarrellaan, ja koko hänen
muuttunut olentonsa ilmaisivat, kuinka raskaasti suru oli häneen
koskenut. Juuri hänessä epäilys oli juurtunut niin syvälle siksi,
että hänen luottamuksensa oli niin täydellinen ja kokonainen. Yngve
tiesi, että olisi saattanut voittaa hänet, ellei tämä onnettomuus
olisi tullut heitä erottamaan. Ellen oli tullut niin iloisena ja
riemuiten häntä vastaan ilman minkäänlaista väärää häveliäisyyttä,
ja he olivat viettäneet niin ihania päiviä yhdessä. Vaikk'ei sitovaa
sanaa oltu lausuttu, olivat he kumpikin kuitenkin tunteneet kuuluvansa
toisilleen. Mutta nyt Ellen oli nähnyt, kuinka vähän ihmisten lupaukset
merkitsivät, eikä elämä kuvastunut hänelle enää yhtä kirkkaana
ja valoisana. Se oli täynnään aavistamattomia vaaroja, katkeria
pettymyksiä. Ehkä hänen mielestään naisen oli parempi paaduttaa
sydämensä rakkautta vastaan kuin kärsiä, niinkuin hänen äitinsä kärsi
tänään.

Yngve oli saapunut rannalle. Aallot vyöryivät mahtavina,
mustansinisinä, lasinvihreinä, valkoharjaisina, ilman uhkaava harmaus
taustana. Suuri osa rannasta oli kuin poispyyhkäisty, ja Yngven täytyi
joka hetki väistellä maalle syöksyviä hyökyaaltoja. Siellä, missä ranta
muodosti korkeihin, jyrkkiin riuttoihin päättyvän kannaksen, näkyi vain
sadeusvaa. Ei saattanut nähdä mitään, meri ja taivas ikäänkuin yhtyivät.

Hän oli juuri kompastumaisillaan johonkin tielle sattuneeseen
esineeseen, airoon, jonka laineet olivat heittäneet rannalle. Mikä
olikaan sen veneen kohtalo, johon tämä airo oli kuulunut? Tällainen
myrsky toi paljon onnettomuuksia mukanaan.

Merellä vinkui ja vonkui... Kohina, joka voitti hyrskyjen pauhun,
kuului pitkäveteisenä, valittavana, ikäänkuin ilma olisi ollut täynnä
tuskanhuutoja. Myrsky läheni.

Yngve seisoi hetkisen hiljaa, katse merelle tähdättynä, ja hengitti
syvään. Hän halusi vetää keuhkoihinsa raitista, vilvoittavaa
tuulta. Oli vapauttavaa taistella rajuilmaa vastaan; odotuksen
synnyttämä levottomuus muuttui varmuudeksi. Ja hän tunsi rohkeutensa
palaavan. Niin, hän menee Ellenin luo, koettaa lohduttaa häntä hänen
onnettomuudessaan, seistä ystävänä hänen rinnallaan pyytämättä muuta
kuin oikeutta kantaa surun taakkaa yhdessä hänen kanssaan.

Hän kääntyi ja palasi hotelliin taistellen tuulta vastaan, lakki
korville vedettynä, takinkaulus pystyssä. Myrsky oli pyyhkäissyt pois
maasta huokuneen lemun, muuttanut ilman puhtaaksi ja kylmäksi. Yngveä
melkein paleli ohuessa takissa.

Hotelliin päästyään hän koputti rouva Krohnin ovelle. Ensin ei kukaan
vastannut, mutta kun hän koputti toistamiseen, avasi Ellen oven.

Tytön silmät olivat itkusta punaiset ja turvonneet, ja poskilla
paloivat kuumetäplät. Ulkonaisesti hän oli kuitenkin levollinen.
Hänen silmiinsä oli tullut kylmä katse, ja huulet olivat lujasti
yhteenpuserretut, ikäänkuin hän olisi päättänyt yksinään kantaa surunsa
ja pitää loitolla vierasten osanoton ja uteliaisuuden.

Mutta Yngve ei antanut hänen kylmän käytöksensä peloittaa itseään. Hän
sulki hänen molemmat kätensä omiinsa ja veti hänet luokseen, ja hänen
lämmin katseensa ja käden lempeä, hellä puristus voittivat Ellenin
vastarinnan. Nyyhkyttäen hän painoi päänsä hänen olkaansa vasten.
Kesken surua hänet valtasi onnenvarmuus. Yngve oli yksi niistä, jotka
kykenivät olemaan uskollisia, ja kunhan he vain pitivät yhtä, saattoi
kaiken kestää. Hänen sylissään oli niin turvallista — siinäkin hän
saattoi tuntea surua, mutta ei katkeruutta eikä epäilystä. Yngve ei
koskaan pettäisi häntä, sen hän tunsi.

"Ellen — rakas pikku Ellen —"

"Tulkaa", sanoi Ellen äkkiä ja veti hänet mukaansa. Hän pelkäsi
käytävässä olevan kuuntelevia korvia.

"En tiedä mitä tehdä äidille", kuiskasi hän, kun he tulivat sisään.
"Hän on istunut noin siitä saakka, kun sai kirjeen aamulla."

Rouva Krohn istui tuolilla ikkunan luona, kädet velttoina sylissä,
jäykkänä ja liikkumattomana, huomaamatta mitä ympärillään tapahtui.
Myrskyisen päivän levoton kajastus valaisi hänen kasvojaan, jotka
yhtäkkiä olivat muuttuneet ilmeettömiksi ja ryppyisiksi niinkuin vanhan
naisen.

"Äiti ei tahdo liikkua, ei syödä, tuskin puhua kanssani", jatkoi
Ellen, "eikä hän osaa edes itkeä. Olen niin levoton hänestä. Hän ei
varmaankaan ole huomannut, että te olette täällä."

Ellen meni äitinsä luo ja kumartui hänen puoleensa, käsi selkänojan
ympärillä. Yngve lähestyi epäröiden.

"Rakas äiti, tässä on hyvä ystäväni, herra Alvén. Hän haluaa niin
mielellään auttaa meitä, minkä vain voi."

Rouva Krohn kohotti tylsät, ilmeettömät silmänsä. Yngve tarttui hänen
käteensä, joka jäi velttona hänen puristukseensa.

"Rakas rouva Krohn, olisin niin iloinen voidessani auttaa teitä edes
vähän tai olla pienenä tukena."

"Kiitos", vastasi rouva Krohn hiljaa vetäen kätensä pois alkaen
huojuttaa yläruumistaan kuin ihminen, jolla on kovat tuskat. "Mutta
me emme voi tehdä mitään", jatkoi hän kohta ja käänsi katseensa
myrskynpieksämään maisemaan, joka oli niin synkkä kiitävien pilvien
alla.

"Voimme kylläkin", sanoi Ellen. "Nyt meidän täytyy lähteä pois täältä.
Herra Alvén voi auttaa meitä laskun järjestämisessä, hankkia meille
vaunut ja kaikkea tuollaista, niin meidän ei itse tarvitse puhua
isännän kanssa. Sitä kai sinä kuitenkin tahtoisit välttää, äiti? Ja
Arne — niin, en tiedä, missä hän on. En ole lainkaan nähnyt häntä
tänään."

Rouva Krohn oli kääntänyt päätään, kun kuuli Arnen nimeä mainittavan.
Mielenkiinnon kipinä välähti hänen silmissään. Mutta hetkistä myöhemmin
hänen ajatuksensa kulkivat jo taas entisiä latujaan. Hän ojensi kätensä
ja alkoi etsiä ikkunalaudalta.

"Mikä on, äiti, etsitkö jotain."

"Kirje — isäsi kirje."

"Voi rakas pikku äiti, älä lue sitä nyt taas. Älä ajattele sitä, jos
suinkin voit olla sitä tekemättä. Sen näkeminen tuottaa sinulle vain
kärsimystä."

Mutta rouva Krohn hoki: "Kirje — kirje —" ja hänen kätensä hapuilivat
tyhjää ikkunalautaa, joka loisti niin kylmän valkoisena synkkää
maisemaa vasten.

"Antakaa hänelle kirje", kuiskasi Yngve.

Ellen avasi piironginlaatikon ja otti sieltä avatun kirjeen, mutta
rouva Krohn ei lukenut sitä.

"Äiti parka", sanoi Ellen. Hän oli vetänyt Yngven mukanaan huoneen
pitkällä seinällä olevan sohvan luo soikean peilin alle, jossa nummen
raskaat ääriviivat kuvastuivat. "Ettekö luule hänen voivan menettää
järkensä?"

"En, en — älkää sitä pelätkö", sanoi Yngve rauhoittaen. "Tämä on
vain käänne, joka menee ohitse, ja saatte nähdä, että äitinne tulee
entiselleen."

"Ei entiselleen", vastasi Ellen hiljaa, "ei, entiselleen hän ei koskaan
tule. Te ette saata aavistaakaan, kuinka kiintynyt äiti oli isään. Minä
olen usein ajatellut, että niin paljon ei koskaan saisi pitää toisesta
ihmisestä. Siinä menettää jotakin omasta persoonallisuudestaan. Enkä
luule sen olevan oikein."

"Ettekö voi ajatella — ajatella, että rakastaisitte jotakuta, Ellen?"

Ellen kääntyi hänen puoleensa huulilla valoisa hymy, joka hetkeksi sai
hänen surulliset kasvonsa loistamaan.

"Kyllä, voisin", sanoi hän laskien kätensä Yngven käteen. "Mutta en
samalla tavalla kuin äiti. En voisi antaa itseäni niin kokonaan, ettei
minusta olisi enää itsestäni mitään jäljellä."

Yngven sydän sykki ilosta, ja hän puristi pienen käden lujasti omaansa.

"Sitä teidän ei pidäkään tehdä", sanoi hän. "Ei rahtuakaan omasta
itsestänne saa mennä hukkaan. Siihen te olette vallan liian
kallisarvoinen."

"Mutta ei ole aika puhua siitä nyt", aloitti Ellen muuttuneella
äänellä. "Meidän täytyy ajatella äitiä. Tehän aiotte lääkäriksi —
ettekö voi sanoa, mitä minun tulee tehdä saadakseni hänet tuosta
mielentilasta?"

Yngve Alvén hillitsi itsensä päättävästi ja piilotti itsekkään
onnentunteensa sydämensä syvimpään sopukkaan, — kerranhan se kuitenkin
saisi vapaasti leimuta. Hän saattoi nyt kyllä odottaa tietäessään
Ellenin pitävän hänestä.

"Jos vain voisimme suunnata rouva Krohnin ajatukset toisiin uomiin,
olisi hyvä", sanoi hän. "Eikö veljellänne ole mitään vaikutusvaltaa
äitiinsä?"

"On, luulen olevan; äiti on aina pitänyt eniten Arnesta. Hän ei ole
tahtonut tehdä eroa meidän välillämme, mutta minä olen kuitenkin
huomannut, että hän on ollut enemmän kiintynyt Arneen kuin minuun. — On
kummallista, ettei Arne ole ensinkään käynyt äidin luona."

"Ehkä menen katsomaan, onko veljenne huoneessaan?"

"Menkää, kiitoksia, menkää... Minä en oikein uskalla jättää äitiä
tänään."

Yngve hyväili Ellenin kättä vielä kerran ja nousi sitten lähteäkseen.

Arne Krohn ei ollut huoneessaan. Palvelustyttö sanoi hänen menneen ulos
aikaisin aamulla ennen aamiaista.

Hetkisen Yngve viipyi katsellen ympärilleen pienessä huoneessa, jossa
Arnen tavarat olivat huiskin haiskin ilman minkäänlaista järjestystä,
mikä on niin tavallista nuorilla miehillä. Ikkunan edessä olevalla
keltaiseksi maalatulla pöydällä oli piippuja ja tupakkamasseja kaikessa
sovussa kaulusten, kalvosinten ja kaulaliinain kanssa; avatussa
kirjassa oli kuihtunut ruusu kirjanmerkkinä erään runon kohdalla.

Se oli rakkausruno — ja Yngve muisti nyt, että Maud Atkinson oli
muutamia päiviä sitten leikkiä laskien pistänyt ruusun Arnen
napinreikään.

Aavistus muuttui todeksi. Arne parka, kaksin verroin oli isku sattunut
häneen! Hänhän oli itse rakastanut Maudia.

Ja epätoivo oli syössyt hänet matkaan; ajattelematta äitiä ja sisarta
hän oli paennut saadakseen olla yksin, painautuakseen piiloon kuin
sairas eläin vaanivien katseiden alta. Sitä oli helppo ymmärtää.
Professori Krohnin lasten tuskassa oli häpeää.

Mutta minne hän oli voinut joutua? Kuljeskeliko hän rannalla myrskyssä
ja rajuilmassa — nyt alkoi sataa kuin saavista kaataen, ja meren
ja maan ääriviivat häipyivät rankkasateessa. Sillä eihän hän ollut
voinut — Yngve ajatteli kauhulla Arnen katseen pohjalla piilevää
synkkämielistä ilmettä. Arnen luonne oli hempeä, hänellä ei ollut
paljon voimia surua kantamaan. Ja tällaisena päivänä olisi niin helppo
hävitä, antaa aaltojen kuljettaa itsensä pois —. Ihmisruumiilla ei
ollut minkäänlaista merkitystä noissa rajuissa tyrskyissä. Kenenkään
ei tarvinnut ajatella itsemurhaa, saattoi olettaa onnettomuuden
tapahtuneen. Hänhän olisi esimerkiksi voinut olla uimassa ja siten
joutua liian kauaksi.

Yngve meni Ellenille ilmoittamaan, ettei Arne ollut huoneessaan,
ja sanoi lähtevänsä rannalta hakemaan häntä. Ellen kiitti häntä
levollisesti, vielä hän ei ollut rauhaton Arnen puolesta, hänellähän
oli niin usein tapana kuljeksia rannalla yksinään.

Ellen oli vetänyt esiin matkakirstun ja järjesti siihen äitinsä
vaatteita. Hän ei voinut olla toimettomana, jos mieli pysyä rohkeana.
Sitäpaitsi hänestä oli luonnollista, että he matkustavat kotiin
niin pian kuin mahdollista, kunhan hän vain saisi äitinsä heräämään
tylsyydentilasta, joka nyt teki mahdottomaksi päättää mitään.

"Kunhan vain pääsisimme kotiin", sanoi Ellen. Hänen käsissään oli hänen
vaaleansininen leninkinsä, ja hän laski sen varovaisesti kirstuun.
"Kööpenhamina on niin suuri, siellä katoamme vilinään. Meillä ei
kuitenkaan ole enää mitään iloa Hvidestrandissa."

Vaikka hän puristi silmänsä kiinni ja uljaasti koetti taistella
vastaan, ei hän kuitenkaan voinut estää paria kyyneltä putoamasta
vaaleansiniselle leningille, joka oli niin monena hauskana päivänä
rannalla somistanut häntä. Hänestä tuntui, kuin siitä vielä olisi
tuoksunut meren suolaisuus, päivänpaahtama multa ja kukkasten mesi.
Nyt hän menettäisi kaiken. Häntä odottivat Kööpenhaminan tukahduttavat
kadut ja kodin ahtaat huoneet. Tuo kaikki olisi niin kuollutta nyt, kun
isä oli poissa.

"Enkö milloinkaan enää saa nähdä teitä tuossa leningissä?" kysyi Yngve
surullisena. Hänenkin mielestään osa kesästä katosi kirstuun kuin
avoimeen hautaan.

Ellen pyyhkäisi tukan otsalta ja katseli häneen heikosti hymyillen,
kyyneltensä keskeltä.

"Kenties, kenties — ensi vuonna", hän sanoi.

Näihin sanoihin "ensi vuonna" sisältyi hänen ja Yngven yhteinen toivo.
Heidän onnensa saattoi elää talven yli kuin kukka, joka versoo lumen
alla, kunnes uusi kesä valoisampine päivineen saa sen puhkeamaan
auringossa.

Kun Yngve toisen kerran oli menossa rannalle, hän tapasi hotellin
eteisessä Vivika Baumerin. Hän oli pannut sadetakin hartioilleen ja
vetänyt myssyn päähänsä, niin että hänen hienot, kapeat kasvonsa olivat
vallan tumman kankaan kehystäminä.

"Aiotteko ulos tällaisessa ilmassa, neiti Baumer!" kysyi Yngve
ihmeissään.

"Aion, en voinut olla sisällä koko päivää." Hän laski kätensä Yngven
käsivarrelle. Tummansininen sadetakki valui hiukan syrjään, niin että
saattoi nähdä hänen valkean villapuseronsa ja kapean käden, jota
koristi leveä kultasormus — hänen kihlattunsa sormus —. "Kandidaatti
Alvén, oletteko puhunut Ellenin kanssa?" jatkoi hän. "Millä mielellä
hän on?"

"Neiti Krohn on levollinen ja maltillinen", sanoi Yngve. "Mutta rouva
parka on vallan murtunut, kivettynyt surusta. Olen myöskin hieman
levoton Arne Krohnista — kukaan ei ole nähnyt häntä sitten aamun."

"Mitä te sanotte?" Vivikan käsi vapisi, hänen siniset, tummien ripsien
reunustamat silmänsä olivat ammollaan. "Ei suinkaan hänelle vain ole
tapahtunut mitään onnettomuutta?"

Yngve tuskin tiesi, mistä johtui, että hän uskoi salaisen pelkonsa
tälle nuorelle tytölle, jota hän tunsi niin vähän. Ehkäpä se johtui
siitä, että Vivika tunsi niin viihdyttävää, lämmintä myötätuntoa muiden
ihmisten suruja kohtaan.

"Minulla on erikoinen syy pelkooni", sanoi Yngve. "Luulen että Arne
Krohn itse oli lämpimästi kiintynyt Maud Atkinsoniin."

"Luuletteko? Vivika oli tullut hyvin kalpeaksi. Ihmisparat", jatkoi
hän hiljaa. "Ja mitä aiotte nyt tehdä, herra Alvén?"

"Olen ajatellut kulkea rantaa pitkin hakemassa häntä. Neiti Baumer,
koska te joka tapauksessa olette matkalla ulos, niin ettekö tahtoisi
auttaa minua? Jospa te kulkisitte päinvastaiseen suuntaan, niin ehkäpä
jompikumpi meistä löytäisi hänet."

"Tietysti minä sen teen", sanoi Vivika innokkaasti.

Hän avasi portin. Sade ja tuuli löivät häntä vastaan, niin että hän
vaistomaisesti peräytyi askeleen.

"Ilma on varmaankin vielä liian raju teille, neiti Baumer", sanoi
Yngve. "Ehkä on parasta teidän jäädä kotiin."

"Ei, minä en sula. Tulkaa, älkäämme hukatko aikaa."

He kulkivat yhdessä niittyjen poikki vievää tietä. Vivika taivutti
solakan vartalonsa kumaraan, musta tukka ryöstäytyi irti myssyn alta ja
liehui hänen silmillään. Huolimatta levottomuudestaan Yngve ei voinut
olla huomaamatta vieressään kulkevaa neitosta. Miten rohkeasti tämä
taistelikaan myrskyä vastaan, vaikka oli niin hento ja pieni. Hän ei
näyttänyt tuntevan levottomuutta, ei väsymystä, kun oli kysymys muiden
palvelemisesta. Vivika Baumerissa oli jotakin, joka toi mieleen nuoren
nunnan, pyhimyksen. Tuollaiselta mahtoi Thüringenin Elisabet näyttää,
kun hän avasi korinsa, missä hänen köyhille aikomansa antimet olivat
muuttuneet ruusuiksi.

He eivät voineet puhua toistensa kanssa. Myrsky pauhasi ylivoimaisena.
Muutaman turhan yrityksen jälkeen he vaikenivat kumpikin, ja rannalle
saavuttuaan he erosivat toisilleen nyökäyttäen, mennen kumpikin omalle
suunnalleen.

Yngve kulki kulkemistaan, melkein huumaantuneena tuulen ja
tyrskyjen pauhusta sekä ilmanpaineesta, joka salpasi häneltä
hengen. Näköala maalle päin oli täällä rantapenkereen estämä. Vain
sähkölennätinpylväiden huiput näkyivät mustina juovina taivasta vasten.
Aallot ajelivat toisiaan pilvenkorkuisina, vihertävävaahtoisina,
huuhdellen rannan ja särkyen pirstoiksi. Suuria vaahtosiekaleita jäi
märille kiville.

Kuljettuaan jonkun matkaa Yngve huomasi miehenjalan jäljet ja aivan
vieressä koirankäpälien syvennykset. Hänen mielensä täyttyi riemulla.
Arne oli varmaan kulkenut tästä. Scott, hotellikoira, oli hänen hyvä
ystävänsä ja seurasi häntä usein pitkillä kävelyillä.

Jäljet näkyivät noin neljänneksen kilometriä pitkin rantaa. Sitten
ne kääntyivät sisämaahan päin, ja Yngven toiveet heikkenivät. Jäljet
katoaisivat pian niittyjen ruohossa ja nummen korkeassa kanervassa,
eikä hän siis kauempaa voisi näitä viittoja myöten kulkea. Hän poikkesi
rannalta ja alkoi kulkea siihen suuntaan, mihin arveli Arnen kulkeneen.
Tässä oli tie, joka oikeastaan erottui vain syvien pyöränjälkien
takia. Kauempana se muodostui oikeaksi ajotieksi. Sen molemmin
puolin oli viljeltyjä maita, missä kasvoi huononpuoleisesti ruohoa
kullankarvaisten maksaruoho- ja vaaleanpunaisten ajuruoholäikkien
välissä. Jonkun matkan päässä oli yhteensulloutunut lauma lampaita.
Etäämpänä näkyi erään talonpoikaistalon tumma olkikatto. Matalat,
pitkät, valkeaksi rapatut huonerivit viheriään vivahtavine ikkunoineen
katsoivat merelle päin, ja takana niiden suojana oli pitkä rivi
hietakinoksia. Talon luona ei kasvanut ainoatakaan puuta, ja
perunamaapahanen teki kasvitarhan virkaa. Yngve muisti äkkiä olleensa
täällä ennen; hän tunsi talon ja muisti siinä asuvien ihmisten
historian, jonka hän oli kuullut kerrottavan kalastusasemalla. Nyt
siinä asui vain kaksi vanhusta yksinään, mies ja vaimo. Heillä oli
ollut monta lasta, jotka kaikki olivat kuolleet kasvavina ollessaan,
paitsi kahta, kahta reipasta nuorta poikaa, jotka olivat kalastajia,
kuten isänsäkin. Eräänä myrsky-yönä he hukkuivat merellä. Toinen
oli kaksikymmentäkaksivuotias, toinen kaksikymmenvuotias. Vanhempi
oli kihloissa ja aikoi pian viettää häänsä. Vanhukset olivat kuin
lamaannuksissa saadessaan sanoman poikiensa kuolemasta. Kesti kauan,
ennenkuin he saattoivat uskoa sitä. Sitten vanha isä meni ulos kuin
unissakävijä, valjasti hevosen ja ajoi itse rantaan, jonne poikien
ruumiit olivat ajautuneet. Hän meni tuomaan kotiin poikansa.

Kaikkea tätä Yngve ajatteli kulkiessaan perunapellon läpi taloon vievää
tietä. Ovi ei ollut lukossa. Hän astui suoraan eteiseen, missä vanha,
takkuinen, epämääräistä rotua oleva koira ilmaisi paheksumisensa ja
ihmettelynsä vieraan näkemisestä lyhyin, kähein haukahduksin, mikä
päättyi muutamiin tyytymättömiin murahduksiin. Yngve rauhoitti koiraa
silittämällä sen päätä ja puolisokeita silmiä, minkä jälkeen koira
salli hänen, astua tupaan.

Matala huone oli vallan hämärä. Yngve erotti epäselvästi yhdellä
seinällä korkean sängyn punapilkkuisine verhoineen, nurkassa olevan
bornholmilais-kellon ja ikkunain välissä laskulaudalla varustetun
pöydän, jonka ääressä vanhukset istuivat. Mies istui pöydän päässä
tupruttaen pitkää piippuaan; ryppyisissä, ahavoituneissa kasvoissa oli
syvä, miettivä ilme, tuuheitten kulmakarvojen alta näkyvä katse oli
sammunut, ja harmaanvalkoiset hapset riippuivat pitkinä suortuvina
kaulalle pienen mustan lakin alta. Yllään hänellä oli raitainen
villapaita; hihat näkyivät tummansinisen sarkaliivin alta. Jaloissa
hänellä oli puukengät. Vaimo oli pieni ja hento, ja hänen kasvonsa
olivat terävät, mutta kalpeat, päätä verhosi musta liina. Paikaltaan
ikkunoiden välistä hän ensiksi näki vieraan ja nykäisi kyynärpäällään
miestään, joka nousi äkkiä ja tokaisi ihmetellen: "Kas vaan, kukahan
hän on."

Yngve astui lähemmäksi ja koetti selittää vanhuksille, että hän haki
erästä nuorta miestä, joka oli ollut poissa hotellista koko päivän. He
eivät häntä ymmärtäneet, ja Yngven täytyi toistaa sanansa monta kertaa
mahdollisimman selvästi ja tanskankielisin kääntein, ennenkuin he
ymmärsivät mitä hän tarkoitti. Vanha vaimo osoitti höperöä ihmettelyä
sen johdosta, että ruotsalainen oli eksynyt heidän seudulleen. Vasta
kun Yngve oli kertonut iästään, yhteiskunnallisesta asemastaan ja
syntymäpaikastaan, hän sai tietää, ettei kukaan vieras ollut kulkenut
siitä ohi tänään, mutta että koira oli haukkunut muutamia tunteja
sitten, niin että varmaankin oli joku ollut särkkien keskellä.

"Oi Herra Jumala, minne hän on voinut joutua", sanoi vaimo huojuttaen
päätään edestakaisin ja kietoen käsivartensa kudottuun villahuiviin
ikäänkuin viluissaan. "Tänään on vasta Herran ilma — Herran ilma — jos
joku joutuu veteen, niin hän voi sinne jäädä."

"Niin, eikä hän olisi ensimmäinen, jonka meri on ottanut", sanoi mies,
ja hänen harmaa päänsä painui syvemmälle piipun yli, joka oli sammunut.
"Ei, eipä ensimmäinen."

Ja vanhusten lohduttomat sanat kaikuivat yhä Yngven korvissa, kun
hän jatkoi etsimistään yksinäisten särkkien keskellä, nummella ja
suossa, missä syvät silmäkkeet alituiseen pakottivat hänet kulkemaan
kiertoteitä päästäkseen eteenpäin.

Täällä ei näkynyt jälkeäkään, eikä hän kohdannut ketään. Hänen
ympärillään oli synkkä, autio, sadevihmaan peittynyt luonto, jota
rajumyrsky oli runnellut, luonto, joka Yngvenkin rohkeaan ja
toivorikkaaseen mieleen toi ajatuksen ihmiskyvyn heikkoudesta, kohtalon
järkkymättömyydestä.

Vihdoin hänen täytyi luopua tuloksettomasta hakemisestaan ja mennä
kotiin. Vivika oli tullut ennen häntä, eikä hänkään ollut saanut
minkäänlaisia tietoja Arnesta. Yngven oli vaikea viedä tällaista sanaa
Ellenille, kaksin verroin vaikeaa, koska hän näki tytön silmistä, että
tämä oli alkanut epäillä pahinta.

Kun Yngve kertoi nähneensä koiran jälkiä hiekassa niiden rinnalla,
joita hän luuli Arnen jäljiksi, huudahti Ellen valittaen:

"Scott on tullut takaisin tunti sitten — yksin..."

Ja he katselivat toisiaan uskaltamatta kumpikaan sanoiksi pukea
pelkoaan.

Loppuosa päivästä kului tuskassa ja toivottomassa odotuksessa. Ja
vähitellen rouva Krohn alkoi ymmärtää, että häntä odotti uusi suru.
Hän ei ollut vielä kadottanut kaikkea. Hän saattoi tulla siis vieläkin
köyhemmäksi kuin miksi tämä päivä oli jo tehnyt hänet.

Hitaasti hän heräsi tuskallisesta horroksestaan tietoisuuteen siitä,
että elämällä oli hänelle vielä arvoa siksi, että vielä löytyi joku,
josta hän piti ja jonka takia hän oli levoton. Ja illan tullen, kun
Ellen hetkiseksi oli mennyt Vivika Baumerin luo, rouva Krohn kääri
huivin hartioilleen ja meni ulos etsimään poikaansa.

Sade oli tauonnut, mutta myrsky vonkui kietoen hänen hameensa säärien
ympärille. Tiellä oli suuria vesilätäköitä, ja niityillä oli sadevesi
kokoontunut pieniksi lammikoiksi, joiden pinta väreili tuulessa. Hyypät
lentelivät hänen yllään valittavasti kirkuen. Margaretasta tuntui
niiden herkeämätön levottomuus olevan osa hänen sieluaan raatelevasta
tuskasta. Taivaanrannalla olivat pilvet hajaantuneet; iltataivaan
kirkas juova lepäsi kultaisena reunuksena sinipunervan meren äärellä.
Äkkiä pilkisti aurinko esiin, ja hän sulki vaistomaisesti silmänsä,
sillä niin nopea oli vaihdos harmaanraskaan myrskypäivän hämärästä
hehkuvaan, palavaan iltavalaistukseen, joka sai valkean rannan
veripunaisena hohtamaan.

Oi, aurinko, joka nyt laski... eikö se vienyt mukanaan kaikkea sitä,
mikä elämässä oli ollut hänelle rakkainta? — Parasta kai olisi hänelle,
jos hän pääsisi näkemästä uuden päivän nousua — jos se päivä, joka
nyt sammui, olisi hänen viimeisensä. Hänen mielensä oli niin täynnä
katkeruutta, joka myrkytti kaiken. Nykyisyyden, tulevaisuuden ja
menneisyyden valoisimmat muistot. Ove oli ollut osallisena hänen
parhaimmista tunteistaan aina siitä saakka, kun hän oli pieni tyttönen,
joka leikki lapsuutensa puutarhassa. Hän ei ollut koskaan voinut
kuvitella elämää ilman Ovea. Ja häntä pyörrytti ajatellessaan edessä
olevia äärettömän tyhjyyden pitkiä vuosia.

Kenties hän lisäksi ei ollut menettänyt ainoastaan Ovea, vaan
myöskin poikansa, vanhimman lapsensa, joka oli heidän ensimmäisen
rakkautensa pantti. Arnella oli isänsä kasvot, mutta äitinsä sielu —
hänen rakkaalla pojallaan, joka aina oli suojellut häntä miehekkäällä
hellyydellä. Oi, hän ei varmaankaan ollut pitänyt heistä kylliksi —
Arnesta ja pikku Ellenistä —, hän oli syrjäyttänyt heidät Oven tähden,
niinkuin kerran menneisyydessä oli unohtanut vanhempansa sen tunteen
rinnalla, joka niin täydellisesti oli hänet vallannut.

Hän oli rakastanut väärin, rakkaudella, jonka sisimpänä vaikuttimena
oli itsekkyys. Rangaistaisiinko häntä nyt sillä, että hän menettäisi
Arnenkin?

Margareta Krohn teki tiliä itsensä kanssa. Hän otti vastaan surun —
hän ei työntänyt sitä enää luotaan onnettomuutena, jota ei jaksanut
kantaa. Hänen rakkautensa Oveen oli kuin suuri puu, joka oli peittänyt
varjoonsa kaikki muut tunteet hänen sydämessään. Nyt ne saivat puhjeta
ja kehkeytyä voimakkaina ja elämänhaluisina, nuo pienet, laiminlyödyt
rakkaudenidut, jotka ennen olivat kuihtuneet hoidon puutteessa. Hänestä
tulisi parempi ihminen, parempi äiti lapsille, jos hän vain saisi pitää
heidät...

Hän oli kulkenut tuijottaen hiekkaan, omiin ajatuksiinsa vaipuneena.
Kohottaessaan päänsä hän näki kirkkaassa auringonvalossa, joka huikaisi
häntä, miehen tummat ääriviivat lähestyvän itseään, nuoren miehen,
jonka vartalo oli raskaasti etukumarassa... Margareta uskalsi tuskin
uskoa silmiään. Oi taivaan Jumala, oliko mahdollista, että hänen
rukouksensa niin pian saisi vastauksen? —

Hän huudahti heikosti ja levitti käsivartensa: "Arne, Arne!"

Ja nyt hän näki, että tulija todellakin oli hänen poikansa. Hän tuli
horjuen kuin ihminen, joka on vaeltanut itsensä uuvuksiin. Hänen
vaatteensa olivat läpimärät sateesta, ja kostea, tumma tukka oli
liimautunut ohimoille. Hänen silmissään oli niin epätoivoinen katse,
että äiti sulki hänet lämpimästi osaaottaen syliinsä ja puristi hänet
kovasti rintaansa vasten, ikäänkuin tahtoen suojella häntä koko
maailmaa ja ennen kaikkea sitä vaaraa vastaan, joka piili hänessä
itsessään.

"Oi poikani, kuinka levottomat me olemme olleet sinun tähtesi. Missä
olet ollut koko päivän?"

Arne oli painanut päänsä äitinsä olkaa vasten, niinkuin hänen tapansa
oli ollut lapsuudessa, kun hän uskoi äidille surunsa. Hänen kätensä
kietoutuivat äidin niskan taa. Hiljaa kuiskaten, niin että vain äidin
syvää rakkautta uhkuva sydän saattoi erottaa sanat, hän sanoi:

"Minusta tuntui aamulla, etten voisi elää kaiken sen jälkeen, mitä oli
tapahtunut. Kun menin ulos, oli aikomukseni tehdä kaikesta loppu...
Mutta koko ajan näin sinun kasvosi edessäni, äitikulta, enkä sitten
voinutkaan — en voinut."

"Jumalan kiitos, ettet voinut!"

Äidin poski painautui pojan poskea vasten. Hänen kätensä soluivat
hyväillen pitkin selkää ja hartioita. Hän ajatteli kaukaista aikaa,
jolloin Arne oli ollut hyvin sairas. Kun hän tuli paremmaksi, tuntui
hänestä, kuin hän olisi saanut pojan elämän lahjaksi.

He seisoivat yhä sylitysten ikäänkuin leväten. Suru, joka oli ollut
molemmille niin ylivoimainen, kadotti osan katkeruuttaan, siksi että
he kantoivat sen yhdessä. Ne tuhannet säikeet, jotka sitoivat heitä
elämään ja toisiinsa, punoutuivat jälleen vahvaksi siteeksi, jota
kumpikaan ei tahtonut katkoa.

Auringon äärimmäinen kultareuna hukkui tummaan mereen. Ja äkkiä tuuli
taas yltyi lennättäen pilviä mantereen yli kohti harjuja, jotka
kohottivat särmäisiä reunojaan punervansinistä taivasta kohden. Yhä
suuremmiksi muuttuivat repeytyneiden pilvien lomista esiinpistävät
siniläikät hohtaen kaikissa värivivahduksissa: sinikivenä, kultasinenä,
vihertävänä ja merensinenä. Pilvet ikäänkuin keventyivät, muuttuen
läpinäkyviksi, sauhumaisiksi hattaroiksi. Ja tuuli työskenteli
edelleen, kunnes ilma oli vallan puhdas, ääretön loistava taivas,
jolla kesätähdet pian syttyivät lähettämään valoa maisemaan, myrskyn
laantuessa ja meren hiljaisin huokauksin nukahtaessa päivän riehumisen
jälkeen yön syvään lepoon —

Kun Yngve ja Ellen myöhemmin Vivika Baumerin kanssa tulivat rannalle
— hän oli osoittanut heille niin paljon myötätuntoa, etteivät he enää
voineet pitää häntä vieraana, vaan rakkaana ystävänä — he tapasivat
rouva Krohnin ja Arnen, jotka tulivat hitaasti käsi toisen kainalossa.
Iloinen huudahdus Ellenin huulilla kuoli. He näyttivät kumpikin niin
kummallisilta, ikäänkuin palaisivat pitkältä, pitkältä matkalta eivätkä
vielä olisi sopeutuneet jokapäiväisen elämän vaatimuksiin. Ellen
ymmärsi vaistomaisesti, ettei kukaan saanut häiritä heitä, — heillä oli
kylliksi toisissaan.

Sinä iltana rouva Krohn seurasi Arnea hänen huoneeseensa, auttoi häntä
riisumisessa ja istui hänen luonaan pidellen hänen kättään, kunnes hän
oli nukkunut. Ja hän tunsi sydämensä jälleen heräävän. Niin kauan kuin
oli vielä jokukin, joka tarvitsi hänen rakkauttaan, oli elämä elämisen
arvoinen.




VIII.


Professorinrouva Krohn ja hänen lapsensa olivat jälleen
Kööpenhaminassa. He olivat muuttaneet pienempään huoneistoon
Frederiksbergin huvilayhdyskuntaan ja elivät hyvin vaatimattomasti.
Arne oli maannut sairaana ankarassa hermokuumeessa ja toipui hyvin
hitaasti. Rouva Krohnin aika kului poikansa hoitamisessa. Ellen luki
ankarasti tutkintoaan varten. Kun hänellä vain oli aikaa, hän koetti
parhaansa mukaan kohottaa tunnelmaa kodissa. Salainen onnen tunne
auttoi häntä kestämään raskaat päivät toivehikkaana ja rohkeana. Yngve
Alvénin ajatteleminen sekä häneltä saadut kirjeet olivat aurinkona
hänen kulkiessaan synkkinä syyspäivinä koulun ja kodin väliä sateessa
ja loassa ja palatessaan kodin hiljaisiin huoneisiin, äidin ja Arnen
matalasointuiseen, surulliseen keskusteluun, joka synkän sävelen tavoin
vaimensi elämänilon. Mutta Ellen odotti kärsivällisesti; hän uneksi
"ensi vuodesta", Yngven tapaamisesta Hvidestrandissa, ja rakkaudestaan
voimaa saaden hän sälytti omansa ja toisten taakat nuorille, vahvoille
hartioilleen ja kantoi ne hymyillen ja reippaasti.

Rouva Krohn koetti kaikin voimin täyttää tekemänsä lupauksen:
elää lastensa hyväksi. Mutta haava hänen sydämessään ei ottanut
parantuakseen, hän ei voinut olla ajattelematta miestään. Hän tiesi
hänen olevan matkoilla ulkomailla, Itävallassa, Etelä-Saksassa ja
Sveitsissä. Hän siirtyi toisesta parantolasta toiseen saamatta apua
sydänvialleen. Hän kirjoitti usein heidän yhteiselle asianajajalleen,
joka oli ollut heidän ystävänsä, ja Margareta sai silloin tällöin lukea
kirjeet. Hän ei uskaltanut kysyä, oliko Maud Oven kanssa; hänen nimeään
ei kertaakaan mainittu niissä kirjeissä, jotka varatuomari salli
hänen lukea. Avioeron alkuvalmistukset olivat suoritetut. Margareta
ei vastustellut eikä asettanut minkäänlaisia vaatimuksia. Hän tyytyi
kaikin puolin niihin ehtoihin, jotka hänen miehensä heidän asiamiehensä
kautta asetti.

Mutta nyt ei ollut pitkään aikaan tullut tietoja professori Krohnilta.
Ja tuska ja jännitys täyttivät yhä raskaampina Margaretan mielen, hänen
turhaan odottaessaan synkän, auringottoman päivän toisensa jälkeen.
Sumu levitti kostean, harmaan huntunsa huvilapuutarhan pensaitten yli,
ja kellastuneet lehdet varisivat hitaasti tien lokaan jääden sinne
jalkojen tallattaviksi, — kukin lehti oli kuin menneitten kesäpäivien
kuollut ilo. Kun eteiskelloa soitettiin, hän hätkähti ajatellen siellä
olevan kirjeen Ovelta tai sanan varatuomarilta. Mutta siellä oli
vain välinpitämättömiä ihmisiä, jotka askartelivat jokapäiväisissä
toimissaan — sanomalehtimummo, lähetti jostakin puodista, Ellenin
tai Arnen tovereita. Silloin Margareta huokasi, ja synkät ajatukset
alkoivat kulkea entisiä latujaan päätyen alati vaanivaan tuskaan —
väristen uuden toivon elähyttäminä ovikellon soidessa.

Eräänä yönä uneksi hän olevansa entisessä kodissaan. Hän kulki kaikkien
huoneitten läpi ja tuli viimein miehensä työhuoneeseen. Kun hän
avasi oven, hän näki — ja unissaan hän ihmetteli sitä — Oven istuvan
kirjoituspöytänsä ääressä harmaassa arkitakissaan. Ove oli selin, ja
ikkunasta tuleva valaistus lankesi hänen valkeille hiuksilleen. Äkkiä
hän kääntyi ja nyökäytti hiljaa hänelle. Miten hyvin Margareta tunsi
tuoni tavan kääntyä! — Hän näki selvästi pöydän mahonkilevyllä lepäävän
kapean käden ja nimettömässä kimmeltävän vihkisormuksen. — "Niin, nyt
olen palannut kotiin, Margareta", sanoi Ove.

Siinä kaikki, mutta kun hän sitten heräsi, oli hänen päänaluksensa
märkänä kyynelistä, ja hänestä tuntui, kuin hän todellakin olisi nähnyt
miehensä ja puhellut hänen kanssaan. Vanha rakkaus ja vanha suru saivat
hänet uudelleen valtoihinsa entisellä voimallaan.

Koko päivän hän makasi odotellen suuremmalla jännityksellä kuin
tavallisesti. Hän oli varma siitä, että miehensä ajatteli häntä, että
hän tavalla tai toisella oli lähettänyt hänelle sanan unessa.

Hän istui hämärän tullen yksinään arkihuoneessa. Huvilatien lyhdyt
olivat sytytetyt; valo lankesi leveänä juovana matolle ja säihkyi
seinillä olevien taulujen puitteissa. Päivä oli ollut tyyni ja
sadeusvainen. Iltahämärä hävitti puutarhan pensaitten ääriviivat. Tien
toisella puolella olevia taloja tuskin saattoi erottaa. Kaikki oli niin
hiljaista, että rouva Krohn kuuli ruokasalin kellon tikityksen ja Arnen
askeleet, kun hän kulki edestakaisin huoneessaan yläkerrassa.

Silloin katkaisi hiljaisuuden kiivas kellonsoitto. Rouva Krohn
hätkähti. Hän muisti nähneensä vilahduksen kirjeenkantajan punaisesta
takista lyhdyn luona. Kirje — odotettu — oliko se todellakin tullut?

Hän nousi nopeasti ja meni eteiseen. Vapisevin käsin hän työnsi syrjään
salvan. Ellen siellä seisoi.

Rouva Krohn ei tahtonut oikein uskoa pettymystään tällä kertaa. Hän oli
niin elävästi tuntenut, että Ove oli lähettänyt hänelle sanan.

Mutta tulija oli todellakin vain Ellen, joka saapui tunniltaan kirjat
kainalossa, sateenvarjo vettä valuen.

Rouva Krohnin koettaessa mukautua ajatukseen, että oli tälläkin
kertaa erehtynyt, tuli Ellen eteiseen, jätti kirjat tuolille ja pani
sateenvarjon telineeseen. Sitten hän äkkiä veti esiin jotain valkoista
sadetakkinsa syvästä taskusta.

"Tapasin kirjeenkantajan ulkopuolella, ja hän antoi minulle kaksi
kirjettä", sanoi hän. "Oi äiti, sytytä tuli, jotta näemme, keneltä ne
ovat."

Kun sähkövalo syttyi, huudahti Ellen ilosta. Päällimmäisessä kirjeessä
oli ruotsinmaalainen postimerkki, ja hän repäisi kuoren nopeasti auki
huomaamatta äitiään, joka seisoi siinä ojennetuin, vapisevin käsin.

"Mutta toinen kirje, toinen...?"

"Niin, se on varmaankin sinulle, näemmä."

Vasta annettuaan kirjeen Ellen huomasi, että osoite oli kirjoitettu
hänen isänsä käsialalla. Ja hän hillitsi itsensä kesken lausetta omassa
kirjeessään, hän unohti Yngven rakkautta uhkuvat sanat katsellessaan
äitinsä kasvoja. Tämä oli tullut kalmankalpeaksi, suu värisi, ikäänkuin
hän olisi purskahtamaisillaan itkuun. Mutta sitten hän kohotti
katseensa, ja kyynelten läpi hohti uusi valo. Katseessa ei ollut
iloa, vaan jotakin, joka on enemmän kuin ilo. Hän näytti ihmiseltä,
joka kadotettuaan uskonsa on sen jälleen löytänyt, ihmiseltä, jota on
syvästi loukattu, mutta jolle hyvityksen hetki on koittanut.

Vihdoin hän käänsi kirjeen kokoon ja sanoi äänellä, joka vain hiukan
vapisi:

"Ellen, isäsi on hyvin sairas. Hän pyytää minua tulemaan luokseen."

"Mutta äiti!" — Ellen tuijotti häneen ymmärtämättä mitään. — "Mitä sinä
sanot? — Onko isä sairas — missä hän on? Ja milloin matkustat?"

"Niin pian kuin mahdollista — mieluimmin jo tänä iltana. Voit itse
lukea kirjeen."

Rouva Krohn puhui levollisesti. Hänen täytyi olla vahva, kun Ove häntä
kutsui. Viimeisen kerran — sen Ove oli tiennyt. Eikä hänen tarvinnut
odottaa turhaan. Hän matkustaa yötä päivää, kunnes saapuu hänen
luokseen, eikä jätä häntä, ennenkuin — ennenkuin —

Ellenin kädessä oli isän kirje. Kirjaimet olivat sulautuneet hänen
kyyneleisissä silmissään pieniksi, ajatuksettomiksi, mustiksi
pilkuiksi. Tämä kaikki tuli niin odottamatta —. Hän värisi
mielenliikutuksesta, ja häntä paleli märässä sadetakissa. Äiti oli
mennyt, ja Ellen oli yksinään eteisessä, joka hänestä tuntui nyt niin
kolkolta ja — kylmältä.

Kesti ennenkuin hän saattoi tajuta kirjeen sisällyksen. Se oli
kirjoitettu eräästä tyrolilaisesta parantolasta. Professori Krohnin
käsi oli vapissut, niin että kirjoitusta oli vaikea lukea. Hän oli
varmaan kovin sairas. Näissä muutamissa lyhyissä lauseissa hän kutsui
vaimoaan luokseen kuolevan tavoin kaivaten sitä, mikä oli ollut hänelle
rakkainta maailmassa...

 "Rakas Margaretani!

 Koska olen hyvin sairas, ja täkäläiset lääkärit arvelevat minun
 elävän vain muutamia viikkoja enää, näkisin mielelläni, että tulisit
 luokseni, niin pian kuin voit. Ota Arne mukaasi, niin sinulla on joku,
 joka järjestää puolestasi matkan. Ellenille lähetän sydämellisimmät
 terveiseni. Hänen ei pidä keskeyttää lukujaan minun tähteni, ja
 sitäpaitsi kuolevan ihmisen näkeminen ei ole terveellistä hänen
 ikäiselleen tytölle. — Rakas Margareta, minä olen menetellyt kovin
 väärin sinua kohtaan, mutta toivon kuitenkin, että tahdot antaa
 minulle anteeksi lapsuutemme ja vanhan rakkautemme tähden. Kaipaan
 kotia, sinua ja lapsia. Minun on helpompi kuolla, kun sinä olet
 luonani.

 Ovesi."

Ellen nyyhkytti nojaten käsillään sähkövalon alla olevaan pöytään.
Miks'ei hän saisi seurata mukana? Hän oli aina pitänyt niin paljon
isästään ja tahtoi niin mielellään nähdä hänet vielä kerran —. Eikö
ollut väärin, että hänet sivuutettaisiin?

Mutta hänen kai täytyi alistua isänsä tahtoon. Hän alkoi ymmärtää,
että isän päätös oli johtunut rakkaudesta häneen. Hän tahtoi säästää
häntä synkästä muistosta, joka heittäisi varjon hänen nuoruutensa yli.
Isä oli aina halunnut nähdä hänet iloisena ja huolettomana — Mutta
äkkiä hänen mieleensä juolahti, ettei hänellä ollut aikaa seistä tässä
itkemässä. Jos äiti ja Arne lähtevät matkalle jo samana iltana, parin
tunnin kuluttua, niin on siitä paljon touhua. Hänen täytyi auttaa
pakkaamisessa, ajurin tilaamisessa ja syönnin järjestämisessä...
Palvelijalle oli, tyhmästi kyllä, annettu lupa olla vapaana sinä
iltana. Ellen pyyhki päättävästi kyyneleensä ja juoksi portaita toiseen
kerrokseen, missä hän kuuli äidin menevän Arnen huoneeseen.

Illallisateria oli merkillinen ateria. Rouva Krohn ja Arne koettivat
uskotella Ellenille, että he söivät hyvällä ruokahalulla. Hän oli
järjestänyt aterian parhaansa mukaan, paistanut munia ja käristänyt
leipää teen kanssa. Mutta itse asiassa ei kumpikaan saanut syödyksi
mitään. Rouva Krohn katseli koko ajan kelloa, jonka viisarit siirtyivät
vallan liian hitaasti hänen rauhattomiin ajatuksiinsa verraten, jotka
jo olivat kaukana kotoa, matkalla miehensä luo. Ja Arne kuulosteli
jokaista kadulta kuuluvaa ääntä — eikö vaunuja ala jo kuulua — ja hän
nousi joka hetki mennäkseen ikkunan luo tähystämään. Ellen huomasi
surullisena, että maukkaat keitoksensa jäivät koskemattomiksi.

Viimeisinä viitenä minuuttina viisarit eivät todellakaan edenneet.
Kello oli pysähtynyt. Ellen oli levoton, että äitinsä huomaisi sen —
sanottiinhan, että kellon äkillinen pysähtyminen merkitsi kuolemaa.
Mutta rouva Krohn oli niin kiireissään kootessaan matkatavaransa, nyt
kun vaunut viimeinkin olivat tulleet, ettei hänellä enää ollut aikaa
katsella viisareita.

Ellen saattoi heitä asemalle. Hän pysyi rohkeana viimeiseen saakka,
katsoi, että äiti ja Arne saivat kunnolliset vaununosastot, kääri
äitinsä ympärille huiveja ja matkapeitteitä ja puhui koko ajan
iloisesti ja rohkaisevasti, niinkuin hänen mielestään ei olisi
minkäänlaista vaaraa tarjolla. Mutta kun hän palasi tyhjään kotiin,
missä pöytä vielä oli katettuna ja äidin ja Arnen lautasliinat
kokoonkäärimättöminä, niinkuin he juuri olivat ne jättäneet, valtasi
hänet yksinäisyydentunne, ja hän purskahti katkeraan itkuun äitinsä
paikalla, kasvot tuolin selustaa vasten, jossa vielä tuntui hänen
äitinsä tukan tuoksu. Ainoa, mikä häntä lohdutti, oli tietoisuus Yngven
kirjeestä. Hän etsi sen taskustaan ja luki sen moneen kertaan — ja
vähitellen kyyneleet lakkasivat valumasta, ja itkettyneistä silmistä
pilkisti esiin hymyily.

       *       *       *       *       *

Rouva Krohnille oli matka kuin unta; hänen mieleensä jäi vain hämäriä,
epäselviä vaikutelmia maisemista, jotka kiitivät hänen ohitseen
tyynenä, hämäränä iltana, pienien valojen vilkuttaessa siellä täällä,
sähkölennätinpatsaiden liukuessa ohi, veturin tulenhohteisesta savusta,
vaunun tärinästä, kun he syöksyivät eteenpäin —. Siellä täällä
pysähdys, ovi aukaistiin ja junailija huusi eri asemien nimet. Toisia
matkustajia poistui, toisia tuli sijaan; rouva Krohn näki heidän
kasvonsa kuin usvan läpi. Vasta kun he joutuivat lautalle matkatakseen
Warnemündeen, hän tuli tietoiseksi ympäristöstään. Oli kuin jotain
olisi hänessä särkynyt, kun hän sanoi Tanskalle jäähyväiset, sillä
oli kuin hän olisi menettänyt tuen, joka oli ylläpitänyt häntä,
huolimatta matkan epätodellisuudesta. Tutun kielen kuulemisessa oli
jotain kotoista, samoinkuin junailijan jokapäiväisissä, ystävällisissä
kasvoissa. Nyt muuttui kaikki huimaavan oudoksi ja vieraaksi. Oli hyvä,
että Arne oli mukana, auttamassa häntä eteenpäin suuressa, vieraassa
maailmassa, jossa hän tunsi itsensä avuttomaksi kuin eksynyt lapsi.

He matkustivat yötä päivää pysähtymättä missään. Pohjois-Saksan
nummet ja mäntymetsät kiitivät heidän ohitseen; he sivuuttivat
Sachsenin ja Baijerin vuoristomaisemat vihertävine jokineen, kuohuvine
kivirotkoineen, korkeista savupiipuista tupruavine sauhuineen ja
tehtaankoneiden jyskeineen. Suurkaupunkien hyörinää seurasi suurten
tasankojen ääretön hiljaisuus. Vihdoin valkeni hetki, jolloin he
näkivät alppijonon kohoavan edessään kuin utuiset, sinertävät pilvet
taivaalla, ilma muuttui puhtaaksi ja kevyeksi hengittää, ikäänkuin
vuorenhuippujen ikuinen lumi jo olisi täyttänyt heidät kylmällä
raikkaudellaan.

Rouva Krohn ja Arne jättivät Innsbruckissa pikajunan, joka huimaavalla
vauhdilla oli kiidättänyt heidät Euroopan halki. Täältä heidän oli
määrä jatkaa sivurataa myöten siihen parantolaan, jossa professori
Krohn oleskeli.

He saapuivat lähimmälle asemalle iltapäivällä, matkustettuaan kaksi
päivää. Viimeisen osan he kulkivat vaunuissa ahtaiden tunturilaaksojen
ja laajojen havumetsien halki. Silloin tällöin he sivuuttivat
pienen kylän, jossa somat puutalot vihreine ikkunaluukkuineen ja
veistokoristeisine parvekkeineen olivat rakennetut kirkon ympärille,
jonka valkea torni ja punainen suippokatto kohosivat tiheään
rakennettujen talojen yli, kirkon, jonka seinien sisällä pienen
yhteiskunnan kaikki surulliset ja kauastähtäävät ajatukset yhtyivät
kohotakseen kohti korkeutta äärettömässä kaipuussa.

Eräässä pikkukylässä kutsuivat kellot iltarukoukseen. Margareta kätki
kasvonsa käsiinsä ja rukoili hänen puolestaan, jonka pian tuli kuolla,
— rukoili hänelle lievitystä tuskassa, rauhaa levottomalle sielulle.

Tie alkoi kohota. Se luikerteli tiheän, synkän kuusimetsän halki, missä
ei kuulunut muita ääniä kuin hevosten kavioiden kapse ja vaununpyörien
ratina. Tyynenä syysiltana riippui usva kirkkaina pisaroina kuusten
neulasissa. Alkoi hämärtää.

Vihdoin metsä loppui ja heidän edessään kohosi valkoinen rakennus.
Margareta tarttui poikansa käteen ja puristi sitä lämpimästi, itkun
pusertuessa kurkkuun. Nyt he olivat perillä — oi Jumala, kunhan vain
eivät olisi tulleet liian myöhään!

Hetkistä myöhemmin hän oli ylilääkärin huoneessa kookkaan,
harmaatukkaisen miehen edessä, jonka kasvot olivat vakavat ja
luottamusta herättävät. Arne puhui tohtorin kanssa hänen puolestaan,
itse hän ei olisi saanut sanaakaan suustaan, ja kaikki vieraskieliset
sananparret olivat häipyneet hänen muististaan. Heidän keskustelunsa
vyöryi hänen ohitseen hänen ymmärtämättä siitä sanaakaan. Hän vain
katseli poikaansa äänettömin, kysyvin katsein, ja tämä nyökäytti
hänelle lempeästi ja rauhoittavasti. Hän ymmärsi saavansa tavata Oven
elossa.

He kulkivat matoillapeitettyjä portaita, läpi äänettömien käytävien,
lääkärin opastamina. Äkkiä heidän ohitseen liukui olento, joka näytti
niin tummalta valkoista seinää vasten. Arne katsahti ylös, ja veri
syöksyi hänen sydämeensä, joka alkoi tykyttää kiivain, epätasaisin
lyönnein.

Tulija oli Maud.

Hetkisen he katsoivat toisiaan silmästä silmään, Maudin surullinen
katse oli kuin hyväily, anteeksipyyntö. Mutta hän ei osoittanut muuten
tuntevansa, ei tervehtinyt eikä pysähtynyt. Hän kulki hiljaa edelleen,
varjomaisen laihana mustassa puvussaan, portaille, jotka veivät
ulompaan suojamaan.

Hän oli matkapukimissa ja kantoi ruskeaa laukkua kädessään. Ehkä hän
matkusti pois heti.

Arne loi levottoman katseen äitiinsä, mutta tämä kulki levollisena
hänen vieressään, katse maahan luotuna. Hän ei ollut nähnyt Maudia, ja
Arne hengitti helpommin.

Professori Krohn makasi suuressa, valoisassa huoneessa, jonka ikkunat
antoivat puistoon. Hän ei ollut kuullut oven käyntiä, ja kun Margareta
astui sisään, hän näki miehensä makaavan liikkumattomana selällään,
silmät ummessa, teräväpiirteiset kasvot kattoa kohden ja toinen
laihoista käsistä velttona peitteellä. Margaretan mieleen johtui,
että näin hän oli hänet kerran ennenkin nähnyt — keväällä, hänen
maatessaan hytissään matkalla Hvidestrandiin. Tuska, joka hänet silloin
oli vallannut, oli ollut enteenä tälle hetkelle, tälle myöhäiselle
tapaamiselle, ennenkuin hän kadottaisi hänet kokonaan.

Hän polvistui sängyn ääreen ja painoi poskensa hänen kättään vasten.
Ove avasi silmänsä ja hymyili hänelle. Siinä kuvastui heikosti
nuoruusajan hymyily.

"Margareta, sinäkö se olet? — Ja Arne — hyvää päivää, poikani."

Hän ojensi toisen kätensä Arnelle. Heidän välillään vallinnut katkeruus
oli kuin poispuhallettu. Professori Krohnin ajatuksissa Arne oli
jälleen sama pieni poika, jonka hän uljaassa isyydenilossaan oli
nostanut hartioilleen. Hänen vanhin lapsensa, jonka kirkas lapsennauru
oli täyttänyt heidän ensimmäisen kotinsa pienet huoneet.

"On kuin saisin kodin tänne nähdessäni teidät taas... Kuinka on Ellenin
laita?"

"Hän voi hyvin, isä. Hän lähetti sinulle paljon terveisiä."

Margareta oli vielä polvillaan sängyn ääressä. Hänen hartiansa
vapisivat ankarista nyyhkytyksistä. Pitkä, musta matkaharso valui hänen
itkettyneille kasvoilleen. Arne kiersi molemmat käsivartensa äitinsä
värisevän vartalon ympärille ja kohotti hänet syliinsä.

"Katsohan, tässä on tuoli, äiti. Istu nyt, tarvitset lepoa matkan
jälkeen."

Professori Krohn nyökäytti sängystä pojalleen. "Oikein, Arne. Sinä
olet kiltti äidillesi, kuten aina olet ollut. No, Margareta, ota hattu
päästäsi, että saan nähdä kasvosi."

Rouva Krohn irroitti harson, siveli nenäliinalla silmiään ja otti pois
hatun. Hänen täytyi totella Ovea nyt kuten ennenkin. Hän oli jälleen
entisessä lumouksessa.

"Miten oletkaan entisesi näköinen", sanoi professori Krohn. "Sinulla on
vielä lapsenkasvosi, Margareta, vaikka niihin on tullut hieman ryppyjä
vuosien varrella — — Mutta sinähän olet tullut vallan harmaaksi!"

Hän toisti hitaasti, ihmetellen: "Sinähän olet tullut vallan harmaaksi!
— Minunko vuokseni?"

"Oi, rakas Ove, älä puhu siitä — mitä merkitystä sillä on, minkä
näköinen minä olen. — Minä olen vanha vaimo enkä ole koskaan ollut
kaunis."

"Olet, kerran, Margareta. Tuona iltana metsätanssiaisissa."

Hän oli vetänyt Margaretan käden peitteelle ja hyväili sitä hiljaa.
Margaretan poskia peitti kirkas puna.

"Niinkö", sanoi hän. "Se oli elämäni onnellisin ilta."

Ja professori vastasi hiljaa: "Niin minunkin."

Oi, Jumalan kiitos, että hän saattoi sanoa hänen kerran olleen ilona
hänen elämässään, kuten Ove hänen! — Oli kuin nämä sanat hyväilisivät
hänen sydäntään häivyttäen katkeruuden, lahjoittaen hänelle muistojen
runsauden.

"Miten kaunista metsässä oli sinä iltana! Minä ajattelen sitä
usein maatessani täällä. Ja lastentanssiaisia pienessä klubissamme
siellä kotona. Muistatko, kun sinä annoit tohtorin pojalle
kotiljonkirusettisi? Hän oli ylioppilas ja minä vain koulupoika."

Hänen silmissään oli tuikahdus entisajan veitikkamaisuutta ja myös
entistä tyranniutta. Margareta pudisti päätään ja hymyili hänelle,
kyynelten vieriessä pitkin poskia.

"Oi Ove, se oli varmaankin ainoa kerta, jolloin ehdoin tahdoin tein
toisin, kuin tiesin sinun toivovan."

"Siksi minä sen muistankin", sanoi Ove iloisesti. "Se oli kerta liikaa."

Miten iloinen Margareta oli kuullessaan hänen puhuvan noin — aivan kuin
entisinä päivinä.

Arne oli mennyt ikkunan luo. Hän katseli puutarhaan, missä myöhäiset
asterit nyökyttivät punaisia ja sinipunervia päitään raskaitten
sadepisarain painon alla. Ylt'ympärillä kuusimetsä sulkeutui
yksivakaisena ja tiheänä, niinkuin se olisi kerännyt lokakuun-illan
koko pimeyden tuoksuvien, mustanvihreiden oksiensa sisään, jotka
leviytyivät rungosta kuin syleilevät käsivarret. Puunlatvojen
yläpuolella alkoivat tähdet tuikkia, auringonlasku lähetti kultaisia ja
rusoisia valojuovia halki harmaan ilman.

Isän ja äidin täytyi saada puhella häiritsemättä nuoruusaikojen
muistoista... Arne ajatteli kohtaustaan Maudin kanssa.

Oli kylläkin totta, että hänen sydämensä oli sykkinyt rajusti äskeisenä
jälleennäkemisen hetkenä. — Mutta se johtui yllätyksestä, tuskasta,
hänen ajatellessaan mikä vaikutus Maudin näkemisellä olisi äitiin...
Nyt hän oli täysin rauhallinen. Ja hän tunsi itsensä ihmeellisen
vapautuneeksi, ikäänkuin olisi karistanut yltään taakan, joka kauan
oli painanut hänen mieltään. Niin, hän oli nyt parantunut. Maud ei
merkinnyt hänelle enää mitään. Ja tämä ajatus toi mukanaan tietoisuuden
siitä, että hän oli nuori ja että elämällä oli häntä varten ehkä vielä
paljonkin iloja — joskus tulevaisuudessa.

Vanhempien hillityt äänet kuuluivat ikkunan luo.

"En pidä siitä, että hiuksesi ovat tulleet valkoisiksi, Margareta",
sanoi professori Krohn, "kaunis ruskea tukkasi! — Muistatko, miten
tapani oli vetää sinua pitkästä letistä, kun olit pikkutyttö? — Sinulla
oli punaruutuinen leninki — ja harmaat kangaskengät, joista olit hyvin
ylpeä. Niiden veroisia ei ollut koko kaupungissa."

"Oi Ove, että saatat kaiken tuon muistaa."

"Niin, Margareta, eikö se ole ihmeellistä. Minä en enää ajattele
ensinkään sitä, mikä on tapahtunut viime aikoina, enkä työtäni,
lääkärinä-oloani. Muistelen vain entisiä aikoja, vanhoja päiviä,
kaikkia noita lystikkäitä muistoja lapsuutemme ajoilta. Olen elänyt
uudestaan poikavuoteni näinä viime viikkoina, mutta kaikki on niin
selvää nyt, kun sinä olet luonani."

Arne ei kuullut äitinsä vastausta, se pursui esiin hillittynä itkuna.
Hetkisen kuluttua professori Krohn jatkoi muuttuneella äänellä:

"Maud on ollut täällä parantolassa. Hän tahtoi matkustaa pois, kun sai
kuulla sinun saapuvan. En tahdo tavata häntä enää — mutta, Margareta,
hän on ollut minulle kuin tytär, sen jälkeen kuin sairastuin. Olen
pitänyt huolta hänen tulevaisuudestaan — ei suinkaan sinulla ole mitään
sitä vastaan? Sinulle ja lapsille jää kuitenkin riittävästi."

"Niin, Ove, sitä en ensinkään pelkää."

Molemmat vaikenivat. Tuntui siltä, kuin Maudin nimi olisi katkaissut
heitä yhdistäneen siteen, särkenyt herkän mielialan. Arne kääntyi
samassa, ja professori Krohn huusi hänet luokseen alkaen puhua Ellenin
luvuista.

Margareta painoi päänsä tuolin kovaa selustaa vasten ja sulki silmänsä.
Lattia alkoi keinua hänen jalkainsa alla, ja hänen korvissaan soi
ja suhisi, heijastusta junan tärinästä ja melusta, kun se kiiti
taukoamattomalla matkallaan eri maiden halki. Hän oli nääntyä
väsymyksestä nyt, kun jännitys ei enää ylläpitänyt hänen voimiaan. Ja
jälleennäkemisen ilon oli Maudin nimen mainitseminen samentanut.

Professori Krohn ei puhunut enää Maudista. Arne kuuli parantolassa,
että Maud oli äitinsä kanssa matkustanut Wieniin, missä hänen oli määrä
jatkaa lauluopintojaan. Hän oli nähtävästi vapaaehtoisesti jättänyt
hänen isänsä, kun kuuli, että tämän tila oli toivoton.

Seurasi sitten joukko hiljaisia, rauhallisia päiviä, jolloin Margareta
joko yksinään tai poikansa kanssa istui Oven vuoteen ääressä.

He juttelivat tavallisesti kuten ensimmäisenä iltanakin kodista ja
vanhoista muistoista. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta ei koskaan
sanottu sanaakaan, joka viittaisi tulevaisuuteen. Margareta ei jaksanut
kestää ajatusta, että Ove olisi poissa hänen ja lasten elämästä,
että hänen aikansa laskettiin päivissä ja tunneissa. Margareta, joka
tavallisesti oli vaiti, puhui nyt melkein lakkaamatta istuessaan
miehensä luona. Häntä peloittivat joskus sattuneet vaitiolot. Ehkä
kuolemanpelko hiipi lähelle hiljaisuuden vallitessa, ja hän koetti
taistella pitääkseen sen loitolla Oven luota... Oi, jospa hän voisi
täyttää Oven mielen menneitten, valoisien päivien kuvilla, niin että ne
seuraisivat häntä kuolemaan, valaisten pimeyden Hänen mielestään se oli
hänen rakkautensa viimeinen palvelus.

Professori Krohn sai alituiseen sydänkouristus- ja
hengenahdistuskohtauksia. Mutta väliajoilla hän saattoi tuntea itsensä
täysin terveeksi. Vastoin parempaa tietoaan hän silloin uneksi
parantumisen mahdollisuuksista. Hän ei puhunut siitä kenellekään muulle
— sillä sehän oli mahdotonta — mutta kun hän makasi siinä valoisassa
huoneessaan, johon ikkunain takana oleva kuusimetsä loi vihertävää
hohdettaan, ja näki Margaretan ja Arnen rakkaitten kasvojen kumartuvan
ylitseen, niin hän ajatuksissaan uneksi voivansa mahdollisesti seurata
heitä Tanskaan ja aloittaa elämän uudelleen. —

Eräänä aamuna professori Krohn näytti hyvin virkeältä, kun hänen
vaimonsa ja poikansa tulivat hänen luokseen. Hän kohoutui istumaan
sänkyyn asetettujen tyynyjen varaan, ja hänen poskiaan peitti lievä
puna. Hän nyökäytti heille hymyillen, melkein iloisesti.

"Olen nukkunut oikein hyvin", hän sanoi, "enkä tunne juuri ensinkään
hengenahdistusta. Sydämeni lyö aivan tasaisesti, se tottelee lakeja
eikä ensinkään pyri vastahankaan."

"Niin, professori näyttääkin erikoisen terveeltä tänään", sanoi pieni
sairaanhoitajatar, joka oli tuonut teetarjottimen.

"Ja aurinko — näettekö, kuinka se paistaa! Ilma on niin lauha, että
voin maata avoimin ikkunoin tuntematta ensinkään vetoa. Menisitte
hetkiseksi kävelemään, se olisi teille terveellistä. Kukapa tietää,
vaikka saisitte minutkin kanssanne jonakuna päivänä."

"Oi, rakas Ove, jospa pääsisitkin mukaan", sanoi Margareta lempeästi.

"Alan melkein luulla, että petkutan herroja virkaveljiäni! — Eikö päivä
olekin kuin kevätpäivä, Margareta? Entä mitä sanot kukista, jotka neiti
toi tullessaan minulle."

Hän silitti hiljaa sinipunervaa kukkakimppua, joka oli peitteellä.

"Mutta nehän ovat krookuksia", huudahti Margareta hämmästyneenä.

"Siten niitä nimitettäisiin meillä kotona, mutta täällä niitä sanotaan
'syysliljoiksi', ja niitä kasvaa villeinä alppiniityillä syksyisin. —
Tässä on yksi napinreikääsi, Margareta. Nyt voit uneksia keväästä. Ja
kerro minulle sitten, kuinka kaunista metsässä on."

Oli mahdotonta vastustaa Ovea, kun hän oli sillä tuulella. Hänen
iloinen mielensä tarttui Margaretaan ja Arneen. He suostuivat
ehdotukseen ja ottivat iloiset jäähyväiset. Ovessa rouva Krohn vielä
kääntyi, ja hänen miehensä nyökäytti hänelle hymyillen. Hän näytti
melkein nuorelta huolimatta valkoisesta tukastaan maatessaan siinä
silmät hohtaen ja posket punoittaen.

Päivä olikin ihmeellisen ihana. Ilma oli sees ja sinisenhohteinen,
syksyisen kuulakka. Puiston kirjavat asterit ja daaliat loistivat
auringossa. Maa oli vielä kostea edellisten päivien sateesta, ja teillä
oli varisseita lehtiä kuin kultarahoja, joita antelias käsi oli sinne
sirotellut.

Margareta käveli äänettömänä puiston halki nojaten poikansa
käsivarteen. Monta silmäparia seurasi heitä parantolan ikkunoista,
pientä mustiinpuettua naista, jolla oli niin merkilliset, lapselliset
kasvot ja harmaa tukka, sekä solakkaa, kaunista nuorukaista, joka oli
vakava ja kalpea. He olivat saapuneet kaukaa ollakseen läsnä rakkaansa
kuolinhetkellä, mutta täällä se ei ollut mitään tavatonta.

Kun Margareta siinä käyskenteli ihmeellisen kirkkaassa ja kevyessä
ilmassa, kullankarvaisten käytävien halki, missä puut odottivat
hiljaisina, että myrsky karistaisi viimeisetkin lehdet, valtasi hänet
selittämätön tunne. Se ei ollut surua eikä iloa, se oli omituinen
juhlatunnelma, ikäänkuin hän vallan huomaamatta olisi siirtynyt ajasta
ja paikasta tuntemattomaan rauhaan. Ja hänen mielessään ei enää ollut
tilaa pelolle eikä toivolle, sillä kaikki se, mikä oli tapahtuva, oli
täytetty, ja iankaikkisuuden suuri rauha lähestyi.

Kun he palasivat puistosta parantolan eteishalliin, valtasi Margaretan
kuolemankylmyys. Syyspäivän aurinko ei kyennyt tunkeutumaan suureen,
vilpoisaan huoneeseen. Ja täällä oli niin hiljaista, että heidän
askeleensa kumahtelivat kivilattiata vasten. Omituinen odottava,
kuulostava hiljaisuus...

Hänen mielialansa muuttui äkkiä, ja hänet valtasi tuska. Jotakin oli
tapahtunut, hän tunsi sen — oli tuntenut sen koko ajan. Mutta hänen
sielunsa oli liidellyt kuin vieraassa maailmassa, missä surut ja
ilot yhtyivät toisin kuin täällä. Nyt hän jälleen värisi maallisen
voimattomuutensa painosta.

Hän kiiruhti ylös portaita, vaikka polvensa vapisivat niin, että hän
tuskin pysyi pystyssä. Käytävässä Oven huoneen kohdalla tuli ylilääkäri
heitä vastaan. Margareta oivalsi yhdellä silmäyksellä hänen kasvojensa
ilmeen — huudahti heikosti ja pysähtyi painaen kädellään sydäntään.

Professori Krohn oli kuollut muutama minuutti sitten, aivan
rauhallisesti ja hiljaa.




IX.


Tuuli kuljetteli suuria valkeita ja harmahtavia pilviä tummansinisellä,
lämpöä väräjävällä taivaalla heitellen varjoja aavalle, äärettömälle
maisemalle särkkien välissä. Auringon voimakkaat valot syttyivät ja
sammuivat jälleen varjoaaltojen liukuessa yli maan — niittyjen kirkkaan
vihreyden, vainioitten punaruskean nurmen ja siellä täällä ruispellon
kultaisten sarkain. Kukkia heloitti kaikkialla, ne kiipeilivät
särkkien jyrkkiä rinteitä ja kutoivat kauniita kuvioita valkeaan
hiekkapohjaan, ne pukivat niityt heleihin väreihin, mutta mieluimmin
ne seurasivat puron juoksua ja syvien rotkojen kulkua merta kohden.
Hailakanpunainen apilas muodosti kukkakiehkuran pitkin syrjiä. Siellä
kasvoi myöskin pieniä, valkeita silmäruohoja, joiden lehtisäikeet
vivahtivat vienoon sinipunervaan, kullankeltaisten voikukkien ja
hienojen hunajantuoksuisten käenkaalien ja illakkojen seassa.
Vainiot olivat täynnään valkoisia päivänkakkaroita ja sinipunaisia,
suuria kellokukkia, jotka nuokkuivat pitkissä varsissaan. Laihassa
hiekkamaassa, missä viljaa kasvoi niukalti, saivat kukat loistoa ja
väririkkautta kuin kaikkein satoisimmissa seuduissa.

Rouva Margareta Krohn kulki niittyjen halki kapeaa polkua pienelle
järvelle, joka näytti pitkulaiselta, tummansiniseltä läikältä vihreässä
ympäristössään. Hän oli puettuna syvään surupukuun, ja hänen tukkansa
oli melkein valkoinen, mutta hänen ennen niin levottomat liikkeensä
olivat muuttuneet hillityiksi, ja hänen kasvoillaan lepäsi syvä,
uneksiva rauha. Hitaasti hän kulki auringonpaahteessa kuunnellen
leivosten lirityksiä, meren kohinaa ja hyyppäin kirkunaa. Kaikki nämä
äänet soivat ihanana, juhlallisena luonnonmusiikkina, joka sopeutui
hänen ajatuksiinsa kuin vienosti heläjävien soittimien säestys.
Hän eläytyi vanhoihin muistoihinsa ja uneksi olevansa pikku tyttö,
joka poimi kukkia kodin ympärillä olevilta niityiltä, isän ja äidin
odottaessa tienkäänteessä niin kaukana, ettei hän voinut heitä erottaa.
Ja hän tunsi samanlaista iloa kuin silloin tuoksuvista puna-apilaista
ja päiväkakkaroista, hän seurasi kuten silloinkin pienten siniperhosten
leijailua kukalta kukalle ja hyttysten tanssia ilmassa. Kesä oli
muuttumaton, ja saattoi olla hetkiä, jolloin hän tuskin ymmärsi, että
hän itse oli muuttunut toiseksi, että hän kulki täällä harmaantuneena
ja kumaraisena, että elämä, oikea elämä, oli mennyt menojaan kuin
päivä, joka ei enää koskaan palaa.

Rouva Krohn oli matkustanut lastensa kanssa Hvidestrandiin kesän
alussa. Tällä paikalla oli häneen voimakas vetovoima, vaikka siihen
sisältyivätkin hänen raskaimmat muistonsa. Hän käveli niin mielellään
yksinään meren rannalla hiekkasärkkien keskellä ja pitkin istutusten
hiekkaisia käytäviä, missä voimakas otsonin ja pihkan tuoksu teki ilman
niin kevyeksi hengittää. Suurenmoinen, yksinäinen luonto tuuditti
hänen mielensä rauhaan. Täällä saattoi kulkea tuntikausia näkemättä
ainoatakaan ihmistä — linnut vain kirkuivat ja visertelivät päivät
pääksytysten, lampaat kalusivat äärimmäisten särkkien niukkaa ruohoa,
ja istutusten keskeltä hypähti silloin tällöin pelästynyt jänis
tai metsäkauris, joka kätkeytyi näreikköön. Ja rouva Krohn rakasti
ympärillään eläviä eläimiä, ne estivät häntä tuntemasta yksinäisyyden
painostusta, ja kuitenkaan ne eivät häntä häirinneet.

He eivät asuneet tänä vuonna hotellissa. Arnen ja Ellenin kanssa rouva
Krohn oli vuokrannut huoneet eräästä talonpoikaistalosta, joka oli
rakennettu rantaniittyjen keskelle lähelle merta. Tänne oli Yngve
Alvén myöhemmin saapunut. Hän ja Ellen olivat nyt kihloissa. Arne
kulki alussa aina yksinään, mutta sittenkuin Vivika Baumer oli tullut
hotelliin, kävelivät he kaksi usein yhdessä. He eivät olleet yhtä
iloinen ja loistava pari kuin Yngve ja Ellen. He luulivat varmaankin
molemmat, ettei heitä varten ollut olemassa enää mitään onnea, mutta
rouva Krohn ajatteli toisinaan, kun näki heidät yhdessä, että onni
saattoi tulla aavistamatta, odottamatta ja etsimättä kuin harvinainen
kukka, joka kasvaa kiviperäisellä maalla. Ja jos kaksi sellaista
ihmistä kuin Arne ja Vivika, kaksi niin syvällistä ja hienotunteista
luonnetta, löytäisi toisensa, niin siitä syntyisi vahva ja sydämellinen
liitto, jota ei mikään voisi murtaa.

Talon vaari, kumaraselkäinen ja valkohapsinen kahdeksankymmenvuotias
vanhus, jonka katse oli hajamielinen niinkuin usein kuuroilla,
oleskeli vainioilla paimentaen pieniä musta- ja valkotäpläisiä lehmiä.
Hänen seuranaan oli aina hänen nuorin tyttärenpoikansa, nelivuotias
kiharapää, jolla oli siniset silmät ja kellertäviä kesakoita
nenänjuuressa. Nämä kaksi olivat erottamattomat — vaari ja pikku
Sven. Monta kertaa päivässä nähtiin heidän kulkevan vainion poikki
käsikädessä; paljoa he eivät voineet puhua toistensa kanssa — vaari
ei voinut kuulla Svenin jokelluksia —, mutta he ymmärsivät toisiaan
sanoittakin, ja pikkupojun ruskea käsi pujottautui uskollisesti vaarin
suureen, kovettuneeseen kouraan. He olivat viehättävä näky, missä
heidät vain yhdessä nähtiin. Mutta kaikkein kauneinta oli nähdä heidän
auringonlaskun aikana tulevan vainion poikki lehmiensä etunenässä,
maillensa menevän auringon valaessa heihin kultaansa.

Eräässä pellon nurkkauksessa Margareta näki jotain omituista —
kokoelman kiviä, suuria ja pieniä, jotka olivat määrätyn matkan päässä
toisistaan ja nyörillä sidotut maahan pistettyihin pulikkoihin.
Hänen siinä seisoessaan ja katsellessaan niitä ihmetellen, mitä ne
mahtoivat merkitä, tuli pikku Sven hänen luokseen. Alussa poikanen oli
ollut arka kuin jänis, mutta vähitellen oli Margaretan ystävällisyys
päässyt voitolle, ja nyt poju jutteli rohkeasti hänen kanssaan leveätä
murrettaan ja kertoi hänelle halukkaasti pikku iloistaan ja suruistaan.

"Mitä nämä ovat olevinaan, Sven?" kysyi Margareta. "Miksi sinä olet
sitonut kivet kiinni?"

"Nehän ovat lehmiä ja hevosia", sanoi pikku poika, joka seisoi
kädet sinisen pumpuliesiliinansa taskuissa ja katseli mahdikkaasti
häneen. Miten tyhmiä ne pääkaupunkilaiset olivatkaan! "Ja pienet ovat
lampaita", jatkoi hän selittäen.

"Niin, tietysti. Sehän minun olisi pitänyt ymmärtää", sanoi rouva Krohn
ja taputti pikku Svenin kultaista tukkaa. "Nyt minä menen tieheni,
etten säikytä lehmiäsi ja hevosiasi."

Ja Margareta jatkoi hymyillen matkaansa. Oli kuin hitunen pikku Svenin
lapseniloa olisi tarttunut häneen, ja hän alkoi uudelleen uneksia
menneistä ajoista, jolloin itse oli ollut lapsi.

Meri, joka tuolla etäämpänä kohisee, muuttuu tyveneksi lahdeksi,
joka pistäytyi Margaretan syntymäkaupunkia ympäröivään vihantaan
seelantilaiseen maisemaan. Hiekkasärkät ovat metsiä, jotka pehmeinä
ja kaartuvina häviävät sinertävään usvaan taivaanrannalla. Hänen
äitinsä on saava ne kukat, jotka hän poimii, ja asettava ne korkeaan
kristallimaljakkoon peilin eteen kodin arkihuoneessa, ja lasista
heijastuu kukkien kirjava koreus samoinkuin vanha rakas huone
pianoineen ja kirjakaappeineen sekä keskellä lattiaa olevine pyöreine
pöytineen. Peilistä hän näkee isän ja äidin liikkeet, näkee ne vallan
selvästi. Isä hartiakkaana ja lihavana, pitkä piippu hampaissa ja
pienet silmät veitikkamaisesti yhteensiristettyinä, ja äiti, jonka
kasvot ovat niin herttaisen lempeät ja jonka sileäksi kammattua, hieman
harmaantunutta päätä koristaa pieni pitsimyssy. Oi, isä ja äiti — onko
mahdollista, että he ovat kuolleet, kun hän kuitenkin tuntee heidän
välittömän läsnäolonsa, kun hän voi nähdä heidän kasvonsa ja kuulla
heidän äänensä, niinkuin vain muutamat päivät ja tunnit, eikä monet
vuodet, heitä erottaisivat...

Pitkin aurinkoista, sievien, punakattoisten talojen lomitse vievää,
lyhyttä pikkukaupunginkatua kulkevat pojat latinakouluun. Tuolla
on eräs, joka on muita pitempi ja solakampi; hänen hienopiirteiset
kasvonsa osoittavat tietoista tahtoa kuten miehen kasvot. Mutta
puutavarakauppiaan vierashuoneen ikkunassa kukkivien lakkaviolien
takana seisova tyttönen saa kuitenkin ystävällisen tervehdyksen, mikä
saa hänet punastumaan ilosta. Hänen mielessään viriää jo rakkaus, mutta
siinä ei ole intohimoa, ei mustasukkaisuutta eikä katkeruutta, ei
mitään siitä, mikä sittemmin tuli heidän välilleen ja synkensi elämän.

Isä ja äiti saivat istua yhdessä pitkät talvi-illat, kun vanhuus oli
saapunut. Hänen täytyi jäädä yksin. Mutta hän tiesi, että näin oli
paras. Ove Krohnin olisi ollut vaikea olla pelkkänä katselijana,
kun muut elivät elämää täysin siemauksin. Hänen levoton mielensä ei
olisi voinut alistua, mikä oli välttämätöntä, jottei vanhuus tuntuisi
kärsimykseltä. Ja vaikka Ove oli vienyt mukanaan hänen elämänsä oikean
sisällyksen, ei hän tahtonut toivoa häntä takaisin. Margareta soi
hänelle sen rauhan, minkä hän oli saavuttanut, — ikuisen unen pienessä
hautausmaassa Tyrolin vuoristossa.

       *       *       *       *       *

Pienen järven rannalla särkkien välissä rouva Krohn tapasi Ellenin.
Hän oli heittäytynyt matalalle, kanervikkoiselle rinteelle, kädet
niskan alla, ja katseli siniselle kesätaivaalle, missä valkohattarat
purjehtivat raikkaassa tuulessa. Lintuparvi lensi ohitse tuolla
ylhäällä, niin suurena, että nuo tuhannet mustat pilkut hetkiseksi
peittivät auringon. Heikosti suhajavin sivahduksin parvi laskeutui
järven vastakkaiselle rannalle; ja sähkölennätinlangat olivat pitkälti
pienten tummien lintujen peittäminä. Ellen loikoi siinä toivoen,
että joku säikyttäisi ne yht'aikaa lentoon, jotta hän saisi kuulla
lukemattomien pienten siipien suhahduksen.

Äkkiä hän näki äitinsä ja huusi häntä.

"Äiti — äiti, etkö näe minua? Tule tänne luokseni istumaan. Täällä on
kuin paratiisissa, kunhan vain ei olisi kärpäsiä — mutta jotain pahaa
täytyy aina kärsiä."

Ellenin vaaleat suortuvat kietoutuivat kehänä hänen pienten terveitten,
ruskettuneiden kasvojensa ympärille. Hänellä oli valkoinen puku. Hän ei
mitenkään jaksanut kantaa raskasta, mustaa leninkiä tällaisina ihanina,
kuumina kesäpäivinä, ja Yngve Alvénkin halusi mieluimmin nähdä pikku
morsiamensa vaaleissa puvuissa.

"Oletko yksin, Ellen? Missä Yngve on?"

"Hän on mennyt uimaan. Minun on määrä odottaa häntä täällä, ja sitten
olemme aikoneet mennä Rantalaan katsomaan, miten vanhukset jaksavat.
Sinähän tiedät — heidän molemmat poikansa hukkuivat."

"Kyllä, tiedän että Yngve tuntee heidät." Rouva Krohn istuutui
rinteelle tyttärensä viereen. Heidän edessään oli kapea, pitkulainen
järvi. Rantaan oli kiinnitetty pieni, valkoinen vene, ja kaislikon
harmaanruskeitten töyhtöjen seassa näkyi muutamia keltaisia kukkia.

"Yngve on kiltti, kun ajattelee niitä yksinäisiä vanhuksia", jatkoi
Margareta.

"Niin, eikö Yngve olekin herttainen?" Ellenin kasvot loistivat. Hän
kohoutui äkkiä istumaan, kiersi kätensä polvien ympärille ja muuttui
miettiväksi. — "Tiedätkö, pikku äiti, olen aina sanonut itselleni,
etten pitäisi hänestä liian paljon — minä en tahtoisi vallan kokonaan
sulautua toiseen ihmiseen. Minussa täytyisi itsessänikin olla jotakin,
johonka, ei kukaan saisi koskea, ei edes Yngvekään. Mutta nyt minä
tunnen, miten hän päivä päivältä saa yhä enemmän minusta — en voi
peittää häneltä mitään. Minä en varmaankaan tule viisaammaksi kuin sinä
olet ollut, äiti kulta, ja kuitenkin me kaksi olemme niin erilaiset."

Rouva Krohn taputti hiljaa tyttärensä kättä.

"Pikku Ellen, en luule, että koskaan voi pitää liian paljon toisesta
ihmisestä. Kunhan vain rakastaa oikealla tavalla, on kaikki hyvin.
Mutta rakkaus ei saa olla itsekästä, kuten minun on ollut —"

"Sinun? — Mutta äiti, eihän kukaan ole voinut olla epäitsekkäämpi kuin
mitä sinä aina olit suhteessasi isään?"

"Onpa kylläkin", sanoi rouva Krohn raskaasti. "Ajattelen toisinaan,
että minun olisi pitänyt vapauttaa Ove lupauksestaan. Jospa olisin
voinut kantaa sen uhrin, niin ehkä Oven elämä olisi ollut onnellisempi."

"Entä sinun sitten?"

"Se kai olisi muodostunut samanlaiseksi kuin niin monen muunkin
yksinäisen naisen. Ehkä olisin asettunut pieneen syntymäkaupunkiini ja
auttanut täti Karinia koulun pidossa."

Ellen kietoi kiivaasti käsivartensa äidin kaulaan ja hiipi
sydämellisesti hänen syliinsä.

"Ei mutta mitä sitten meistä olisi tullut, Arnesta ja minusta?
Silloinhan me emme olisi ensinkään syntyneet maailmaan! — Ja minä olen
niin onnellinen ja kiitollinen siitä, että elän. Arne tulee hänkin
vielä iloiseksi, joskin hänen on ollut vaikeata jonkun aikaa. Minähän
pidän silmällä häntä ja Vivikaa joka päivä... Ei, äitikulta, sinulla ei
ole mitään syytä moittia itseäsi. Parasta niinkuin käy, etkö itsekin
ole sitä mieltä?"

"Niin meidän täytyy ainakin koettaa uskoa", sanoi rouva Krohn hiljaa.
"Muuten olisivat elämän surut liian raskaat kantaa. — Mutta aja nyt
vakavat ajatukset pakosalle, tyttöseni, ja ole jälleen iloinen. Tuolla
tulee sulhasesi."

Yngve Alvén tuli näkyviin särkkien keskeltä, ahavoituneena ja
voimakkaana, heiluttaen pyyhinliinaa, joka oli hänen kädessään. Jo
kaukaa kohtasivat hänen ja Ellenin loistavat katseet toisensa.

Tultuaan heidän luokseen hän tervehti rouva Krohnia sillä
ystävällisellä kunnioituksella, jota hän aina oli osoittanut hänelle,
Ellenin hypähtäessä pystyyn ja tarttuessa hänen käsivarteensa.

"Miten ruskeaksi sinä olet tullut, Yngve", sanoi hän ihaillen, "ja
vahvalta kuin jättiläinen sinä näytät. Kun kerran valmistut lääkäriksi,
niin sinun täytyy lähettää kaikki potilaasi tänne Hvidestrandiin
parantumaan."

Yngve katseli häntä hymyillen.

"No sitä en sentään halua ehdottomasti luvata, vaikka olenkin innokas
Hvidestrandin ihailija. Meillä Ruotsissa on länsirannikolla paljon
ihania paikkoja, joissa sairaat voivat elvyttää voimiaan —. Mutta sinä
et tunne minun maatani vielä. Olen iloinen saadessani viedä sinut
vanhempieni luo Värmlantiin, kun me elokuussa matkustamme täältä."

"Jos vain voin jättää äidin —" Puolittain Yngven leveitten hartiain
peitosta Ellen katseli epätietoisena äitiään.

Yngve napsautti häntä leikillisesti poskelle.

"Luuleeko neiti olevansa niin korvaamaton? — Äiti voi varmaankin tyytyä
Arnen seuraan jonkun aikaa, eikö niin?"

Rouva Krohn nyökäytti lempeästi tyttärelleen.

"Vaikka Ellen on ollut minulle enemmän kuin koskaan tänä viime vuonna,
niin en tahdo olla niin itsekäs, että pidättäisin hänet luonani siitä
syystä."

"Ehkäpä saat toisen tyttären, ennenkuin minä lähden", sanoi Ellen
veitikkamaisesti.

"Hiljaa siinä, et saa huutaa muitten salaisuuksista."

Yngve pyöräytti hänet ympäri ja suuteli hänen silmiään.

"Ettekö aikoneet Rantalaan?" kysyi rouva Krohn. "Silloin on parasta,
että menette, jotta joudutte kotiin illaksi."

Nuoret pysähtyivät, Ellen hengästyneenä ja punaposkisena. Hän siveli
molemmin käsin otsalle valahtaneet vallattomat kiharat syrjään.

"Mutta silloinhan jäät taas yksin, äiti kulta", sanoi hän epäröivästi.

"Älkää siitä välittäkö. Nyt olen suorittanut iltakävelyni ja menen
mieluimmin kotiin lepäämään."

"Niin, koska äitisi ei kaipaa meitä, niin on parasta, että menemme",
sanoi Yngve.

Rouva Krohn ymmärsi heitä niin hyvin. He pitivät hänestä niin paljon,
sen hän tiesi, mutta sittenkin heistä oli hauskinta olla kahden.
He eivät tienneet suurempaa iloa kuin kulkea käsikoukussa laajojen
tasankojen poikki, missä kalalokit ja hyypät kirkuen lentelivät heidän
päittensä päällä, missä merituulet voimakkaina ja vilvoittavina heitä
hyväilivät, jäähdyttäen kuumia poskia ja hurmaten heitä raikkaudellaan
kuin nuori viini. Nuo kaksi eivät tienneet, mitä väsymys oli; he
kuljeskelivat siellä varhain ja myöhään, eikä päivä ollut kyllin pitkä
todistamaan heidän onneaan.

Margareta katsoi heidän jälkeensä, kun he olivat sanoneet jäähyväiset
ja kulkivat kapeaa polkua, joka kaartui merenrannan mukaan. He olivat
niin iloiset ja reippaat, niin vaaleaveriset ja valkopukuiset,
ikäänkuin aurinko olisi koonnut heihin säteensä.

He tulivat onnellisiksi, sen hän tiesi. Yngve oli suojaava vaimoaan
ja pitävä elämän synkät puolet hänestä loitolla niin hyvin kuin
taisi ja kantava raskaimman osan heitä kohtaavista suruista. Hän oli
hienotunteinen ja hyvä Elleniä kohtaan arkielämän pikkuseikoissakin.
Jospa Ove olisi ollut sellainen...

Mutta hän ei halunnut ajatella loppuun sitä ajatusta, joka hänessä
vastoin hänen tahtoaan oli syntynyt. Semmoisena kuin Ove oli, hän oli
häntä rakastanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ei moitteen
varjokaan saanut hänen muistoaan himmentää.

Margareta palasi hitaasti niittyjen halki kohti matalaa, valkoista
rakennusta, jonka olkikaton takaa kohosi kanervapeitteinen harju
kesäpäivän sinertävässä lämpöusvassa. Hän nyökkäsi vaarille ja pikku
Svenille, joka ahkerasti hääri kivilaumansa muuttamisessa. Voimakas
ilma oli väsyttänyt hänet, ja hän iloitsi päästessään lepäämään —
lepäämään ja uneksimaan.

Hetkistä myöhemmin hän jo lepäsi sohvallaan huoneessaan. Valkeat
uutimet peittivät ikkunain alaosan, mutta avoimien yläruutujen
läpi tunkeutui huoneeseen aurinkoa, ilmaa ja niittyjen viileää
tuoksua. Meren pauhu kuulosti tänään vain hiljaiselta, kaukaiselta
kehtolaululta, joka tuuditti ajatukset lepoon.

Margareta nukahti. Viime aikoina hän oli saanut takaisin levollisen,
turvallisen lapsuusunensa.

Hän heräsi siihen, että joku koputti ovelle, ja kuuli Arnen äänen
huutavan:

"Saanko tulla sisään, äiti?"

Unenpöpperössä hän kohottautui istumaan sohvassa. Hän oli varmaankin
nukkunut kauan; huoneessa näkyvä kajastus osoitti illan tulleen.

Avattuaan oven hän näki, ettei Arne ollut yksin. Vivika Baumer oli
hänen vieressään.

"Kas, neiti Baumer", sanoi hän. "Hyvää iltaa!"

"Ei neiti Baumer enää." — Arne kietoi käsivartensa nuoren tytön
ympärille ja vei hänet hellävaroen äitinsä luo. — "Tässä on Vivika,
minun oma Vivikani."

"Rakas rouva Krohn!" Vivika loi häneen tummat sinisilmänsä, joissa oli
melkein katuva ilme. "Minä en ota teiltä Arnea. Mutta meitähän voi olla
kaksi, jotka rakastamme häntä, eikö niin?"

Rouva Krohn sulki hänet syliinsä ja painoi suudelman hänen valkealle
otsalleen, sileäksikammatun tukan alle.

"Pikku tyttöseni! Minä en voi muuta kuin kiittää sinua siitä, että
tahdot tehdä poikani onnelliseksi. Minä tiedän, ettei hän koskaan voisi
saada parempaa vaimoa kuin mitä sinä tulet olemaan."

"Meidän laitamme oli niin kummallinen", sanoi Arne. "Me luulimme
molemmat, ettei meitä varten enää olisi olemassa onnea. Me koetimme
lohduttaa toisiamme, tahdoimme olla vain ystäviä, jotka kantoivat
taakkansa yhdessä. Mutta sitten me eräänä päivänä heräsimme ja
huomasimme vanhan surun kuolleeksi ja voimattomaksi ja tunsimme
onnea — paljon suurempaa, paljon rikkaampaa kuin olimme saattaneet
aavistaakaan."

"Miten iloinen olen puolestasi", sanoi rouva Krohn. "Te molemmat
tulette vaalimaan onneanne, sen tiedän. Te ette sitä hukkaa."

Hän ajatteli sitä edellisen kesän iltaa, jolloin oli pidellyt Arnea
sylissään ja tuntenut, miten vähällä oli ollut kadottaa hänet.
Nuoruuden suru on raju, mutta lyhytaikainen, se on ohimenevä kuin
kesäinen myrsky. Mutta Arne oli nyt vakaantunut, ja hänen valintansa
oli osunut oikeaan. Jos milloinkaan joku nainen oli miestä varten
luotu, hänen parhaiden ajatustensa, rakkaimpain ja puhtaimpain
unelmiensa kuva, niin oli Vivika luotu Arnelle.

"Minä olin niin varma siitä, etten koskaan menisi naimisiin", sanoi
Vivika. "Mutta Arnea ei voi vastustaa. Sen te kai ymmärrätte paremmin
kuin kukaan muu, rouva Krohn?"

"Niin, minä ymmärrän. Hän on isänsä näköinen", sanoi Margareta
ja katseli Oven valokuvaa, joka oli pöydällä puoliksi punaisten
kurjenpolvien peitossa.

Ulkoa kuului ovien avaamista ja sulkemista. Reippaiden askelten
kapsetta kuului viereisen huoneen lattialla, iloista naurua ja
nuorekkaita ääniä, jotka katkaisivat iltapäivän hiljaisuuden.

"Nyt ovat Yngve ja Ellen palanneet kotiin", sanoi Arne iloisesti.
"Tuntuu aina siltä, kuin myrsky pauhaisi koko talossa. Mitä luulet
heidän sanovan tästä — Vivikasta ja minusta?"

"No, mikään yllätys se ei heille ole." — Rouva Krohn hymyili
hienotunteisesti. "He ovat jo kauan valmistaneet minua tätä uutista
kuulemaan. Muistakaa, että he itse ovat nuoria ja rakastuneita. Siksi
he näkevät kaiken niin selvästi."

"Missä te olette — missä te olette — me tiedämme sen jo!" kuului
Ellenin raikas ääni huutavan eteisessä, ja silmänräpäystä myöhemmin
olivat hän ja Yngve huoneessa, ja kihlautuneille sateli iloisia
onnentoivotuksia.

Margareta istui sohvassa ja katseli nuoria. Hänen ajatuksensa
siirtyivät erääseen päivään monta, monta vuotta sitten, erääseen
kesäpäivään, jolloin hän oli kulkenut Karin Bangin kanssa rantakujaa
myöten siellä kotona ja tavannut Oven, joka tuli toveriensa kanssa.

Elämä uusiutuu... Kunpa se käsittelisi lempeästi lasten onnea...

       *       *       *       *       *

Ellen oli koristanut illallispöydän kukilla. Valkeita metsäruusuja hän
oli asettanut lautasten ympärille, mutta punaisia Vivikan ja Arnen
paikoille. Kun äänet raikuivat iloisimpina pöydän ääressä ja rouva
Krohnkin nauroi nuorten lystikkäille päähänpistoille, huudahti Arne
äkkiä:

"Aurinko — aurinko!"

He nousivat kaikki, syöden, nauraen, lautasliinat käsissä, ja juoksivat
puutarhaan katsomaan auringonlaskua.

Täällä heidän oli tapana istua joka ilta. "Auringonlaskun seuduksi" oli
Arne ristinyt tämän maiseman. Tuskin missään näki avarampaa taivasta
kuin täällä, missä se kaareutui suurten niittyjen ja rannattoman meren
yli. Tämä taivas oli kuin jättiläistaulu, johon aurinko ja pilvet
maalasivat mitä ihanimpia maisemia, aina uusia, tuhansin vivahduksin
vaihtelevia, tuhansin värein välkkyviä.

Iltaan mennessä oli tuuli vallan tyyntynyt. Valkeat pilvenhattarat,
jotka olivat tehneet päivän niin kauniiksi, viipyivät vielä idän
taivaalla vaaleanpunertavina, muistuttaen valkeita vuorenhuippuja
auringonlaskussa. Lännessä, missä taivas oli hohtava kuin hyvin taottu
kultalevy, näkyi kapea, sinipunerva pilvijuova avaruudessa. Aurinko
oli juuri vaipumaisillaan mereen, ja sitä peitti kevyt purppuraharso.
Ja sinipunerva pilvi vaihteli mitä eriskummaisimmissa muodoissa. Se
loi maisemia vuorineen ja metsineen, mahtavine jokineen ja kapeine,
viheriään vivahtavine järvineen, se kasvoi lopulta meren yli uivaksi
kaupungiksi, missä pyöristetyt kupolit ja soreat tornit kohosivat kohti
kultalakea.

Puutarhassa ei enää naurettu ja hulluteltu. Kaikki seisoivat
äänettöminä ja katselivat aurinkoa, jonka äärimmäinen reuna enää näkyi
meren yläpuolella.

"Auringonlaskussa on jotain juhlallista", sanoi Arne lopuksi. "On kuin
sanoisi jäähyväiset hyvälle ystävälle."

"Yö muistuttaa meitä kuolemasta", sanoi rouva Krohn, "se saa meidät
ajattelemaan niitä, jotka ovat menneet pois".

Hän seisoi lastensa keskellä, pienenä ja kumarana mustassa
surupuvussaan. Miten paljon hän heistä pitikin, miten sydämellisesti
hän ottikin osaa heidän onneensa, niin oli hän kuitenkin yksin ja tuli
päivä päivältä olemaan vieläkin yksinäisempi. Nuoret astuivat elämään
reippain, luottavin askelin; tulevaisuus kuului heille. Mutta hänen
tiellään lepäsivät illan varjot.

"Äiti rakas —" Arne oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen
ikäänkuin tuntien hänen ajatuksensa — "tahdotko — tahdotteko kaikki
kuulla muutamia rivejä, jotka kirjoitin äskettäin eräänä päivänä:

    "Jo painuu päivä, meren aallot palaa,
    kun iltarusko purppuraansa valaa,
    ja lännen taivas vielä heloittaa.
    Niin verkkaan vaeltaen pilvet kulkee,
    niin herkkään huntuun ilta seudun sulkee,
    ja sielun kaipuu sadun siivet saa.

    Oi, pilven kultalinnat illan taivaan,
    mä astun hiljaa unten pilvilaivaan,
    ja illan tuuli minut kauas vie;

    Mä autuaitten maille riennän, sinne
    niin kauas taivaan kaupunkeihin, minne
    vain unten lapsilla on unten tie.

    On kerran koittava se hetki, milloin
    myös sadut raukee kuolon uneen, silloin
    kun elon päivä tekee laskuaan.
    Oi, iltarusko kultaa kuolon kehdon
    ja avaa autuaitten levon lehdon,
    kun vihdoin viihtyä mä uneen saan!"








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AVIOVAIMO ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.