Italian tytär

By Alphonse de Lamartine

The Project Gutenberg EBook of Italian tytär, by A. de Lamartine

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license


Title: Italian tytär

Author: A. de Lamartine

Translator: Ester Haapanen

Release Date: March 3, 2020 [EBook #61552]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ITALIAN TYTÄR ***




Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Rikonen








ITALIAN TYTÄR

Kirj.

A. de Lamartine


Suomentanut ["Graziella"]

Esteri Haapanen




Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1914.




Ensimmäinen luku.


1.

Ollessani kahdeksantoista vuotias uskoi kotiväkeni minut erään
sukulaiseni huostaan, jonka asioiden vuoksi täytyi matkustaa Toscanaan,
minne hänen miehensä hänet saattoi. Sain täten tilaisuuden matkustaa
ja riistäytyä irti tuosta isän kodissa ja maaseutukaupungissa niin
helposti uhkaavasta toimettomuudesta, joka johtaa harhaan heräävän
sieluelämän. Lähdin matkaan ihastuneen lapsen tavoin, jolle kuin
esiripun takaa kohta näytettäisiin luonnon ja elämän ihanimmat näyt.

Jo lapsuudesta asti olin Millyn vuorilta voinut nähdä alppien ikuisen
lumen hohtavan taivaanrannassa. Merestä olivat matkailijat ja
runoilijat jo loihtineet niin monta viehättävää kuvaa sieluni silmien
eteen. Italian taivas, sen hehku ja kirkkaus, josta Corinnan kirjeet ja
Goethen runo:

Kennst du das Land wo die Citronen blühn -- -- -- -- -- olivat jo
antaneet minulle aavistuksen, vielä nähtävissä olevat muistomerkit
roomalaiselta ajalta, millä äsken lopetetut luvut olivat täyttäneet
mieleni, vapauden tunne sekä etäisyys, joka luo taikahohteensa kaikkiin
esineihin, seikkailut, nuo pitkien matkojen varmat seuralaiset, joita
nuorekas mieli kuvittelee ja joista se jo edeltäpäin nauttii, vieras
kieli, vieraat ihmiset, vieraat tavat, jotka muuttavat ihmisen uuteen
maailmaan -- kaikki tuo kiehtoi mieltäni! Pitkät matkan edellä käyvät
odotuksen päivät elin alituisessa huumaustilassa. Tuo huumaus, jonka
Savoijin, Sveitsin, Genéve-järven, Simplonin gletsherien, Como-järven,
Milanon ja Firenzen ihana luonto päivittäin uudisti, haihtui vasta
kotiin palatessani.

Kun ne asiat, joiden tähden matkakumppanini olivat lähteneet
Livornoon, uhkasivat pitkittyä epämääräiseen aikaan, oli jo puhetta
lähettää minut Ranskaan näkemättä Napolia ja Roomaa. Se olisi ollut
samaa kuin herättää minut kesken kauneinta unta. Koko olentoni nousi
tällaista ajatusta vastaan. Kirjoitin isälleni ja pyysin häneltä lupaa
jatkaa Italianmatkaani yksin. Koska en kuitenkaan ollut aivan varma
siitä, että vastaus olisi myöntävä, päätin mieluummin toimia heti
kuin olla tottelematon jälkeenpäin. Jos vastaus on kieltävä, sanoin
itselleni, tulee se liian myöhään. Nuhteita kyllä saan, mutta myöskin
anteeksiannon; minä palaan kotiin, mutta vasta nähtyäni jotakin.
Matkarahoja oli minulla niukasti, mutta minä laskin, että minulla
Napolissa oli eräs äitini sukulainen, joka ei varmaankaan kieltäisi
minulta paluumatkaa varten tarvittavia varoja. Niin lähdin eräänä
kauniina yönä postin mukana Livornosta Roomaan.

Siellä vietin talven yksinäni pienessä talossa erään syrjäkadun
varrella, roomalaisen maalarin luona, joka oli ottanut minut
täysihoitoon perheeseensä.

Matkalla Firenzestä Roomaan olivat kasvoni, nuoruuteni, innostukseni
sekä myöskin yksinäisyyteni vieraassa maassa herättäneet erään
matkatoverini mielenkiintoa. Meistä oli nopeasti tullut ystävät. Hän
oli kaunis, nuori mies, melkein minun ikäiseni. Hän näytti olevan
kuuluisan laulajan Davidin poika tai sukulainen. David, joka näihin
aikoihin oli Italian näyttämön parhaita tenooreita, matkusti myöskin
kanssamme. Taiteilija oli jo sangen iäkäs. Hänen piti laulaa viimeistä
kertaa Napolin San Carlo-teatterissa.

David kohteli minua kuin isä, hänen nuori seuralaisensa sydämellisellä
huomaavaisuudella. Minä vastasin ikäni koko antaumuksella ja
lapsellisuudella. Me emme vielä olleet saapuneet Roomaan, kun kunnon
matkatoverini ja minä jo olimme eroittamattomat. Siihen aikaan tarvitsi
posti vielä kolme kokonaista päivää ehtiäkseen Firenzestä Roomaan.
Majataloissa matkan varrella oli uusi ystäväni tulkkinani, pöydässä
tarjosi hän ensin minulle, vaunuissa varasi hän minulle parhaan paikan
viereensä, ja kun nukuin, sain olla varma, että hänen olkapäänsä
tarjoutui tyynykseni.

Kun Toscanan ja Sabinein vuorten pitkiä rinteitä noustessamme jätin
vaunut, astui hän kanssani kävelemään, tutustutti minut seutuihin,
sanoi kaupunkien nimet, ja huomautti muistopatsaista; sitten poimi
hän kauniita kukkia ja osti oivallisia viikunoita ja viinirypäleitä
matkalla. Näillä hedelmillä täytti hän käteni ja hattuni.

David näytti katselevan suopein silmin matkakumppaninsa ihastusta
nuoreen muukalaiseen. Välistä katsellessaan minua iskivät he toisilleen
hyväntahtoisesti ja ymmärtäen silmää.

Me saavuimme Roomaan yöllä. -- Asetuin luonnollisesti samaan majataloon
kuin hekin. Minut vietiin huoneeseeni. Seuraavana päivänä heräsin
vasta kuullessani nuoren ystäväni äänen; hän koputti ovelleni ja
huusi minua aamiaiselle. Pukeuduin kiireesti ja lähdin saliin, minne
matkustajat olivat kokoontuneet. Tahdoin puristaa matkatoverini
kättä ja etsin häntä turhaan silmilläni matkustajien joukosta, kun
äkkiä näin ympärilläni pelkkiä nauravia kasvoja. Davidin pojan tai
sukulaisen asemasta näin hänen rinnallaan nyt nuoren hienosti puetun
roomalaistytön viehättävän olennon; hänen mustat hiuksensa kiersivät
palmikkoina otsaa ja niihin oli pistetty kaksi helmipäistä, pitkää
kultaneulaa, jommoisia tivolilaiset maalaistytöt vieläkin käyttävät.
Hän oli ystäväni, joka saavuttuaan Roomaan oli ottanut takaisin
sukupuolelleen kuuluvan puvun.

Jo aikoja sitten olisi hänen lempeän katseensa ja suloisen hymynsä
pitänyt ilmaista hänet. Mutta minulla ei ollut ollut asiasta
kaukaisinta aavistustakaan. Puku ei muuta sydäntä, sanoi minulle kaunis
roomalaistyttö hymyillen; te ette vain enää saa nukkua olkapäätäni
vasten, ja sen sijaan että saisitte minulta kukkia, annatte kai minulle
niitä. Tämä seikkailu varoittaa teitä liian nopeasti ja ilman muuta
uskomasta ystävyyteen, jota teille tarjotaan.

Tyttö oli laulajatar, Davidin oppilas ja suosikki. Vanha laulaja
kuljetti häntä aina mukanaan miehen puvussa välttääkseen kaikkia
mahdollisia huomautuksia matkan varrella. Hän kohteli häntä enemmän
isän kuin suosijan tavalla eikä ollut vähääkään mustasukkainen meidän
keskinäisistä viattomista ystävyydenosoituksistamme, joihin hän itse
puolestaankin oli antanut yllykettä.


2.

David ja hänen oppilaansa viettivät muutamia viikkoja Koomassa.
Tulomme jälkeisenä päivänä pukeutui hän taas miehen vaatteisiin ja
vei minut ensin Pietarinkirkkoon, sitten Kolosseumiin, Frascatiin,
Tivoliin ja Albanoon. Näin vältin nuo maksetut, väsyttävät oppaat,
jotka asettavat koko Rooman aivankuin leikkauspöydälle matkustajan
eteen ja yksitoikkoisilla vuosiluku- ja nimilitanioillaan pilaavat
vaikutelmamme, ehkäisevät ajatuksiamme ja vahingoittavat kauneusaistia.
Camilla ei ollut mikään oppinut nainen, mutta hän oli syntynyt Roomassa
ja tunsi kaikki kauniit paikat ja suuremmoiset näkö-alat, jotka hänen
lapsuudestaan asti olivat häntä ihastuttaneet.

Hän johti minut ilman ennakolta tehtyjä suunnitelmia joka paikkaan
parhaalla hetkellä: aamulla Monte Pincion pinjapuitten varjoon,
illalla Pietarinkirkon valtaviin pylvästöihin; kuutamolla Kolosseumin
äänettömille muureille; kauniina syyspäivänä Albanoon, Frascatiin ja
Sibyllan temppeliin, jota Tivolin vesiputousten huuru kasteli. Hän oli
aina iloinen ja vallaton kuin ikuinen nuoruuden kuva keskellä näitä
ajan ja kuoleman jälkiä. Hän tanssi Cecilia Metellan hautakummulla, ja
minun istuessani unelmiin vaipuneena jollakin kivellä, kaikui hänen
kirkas laulunsa iloisesti Diokletianuksen palatsin synkissä holveissa.

Illalla palasimme kaupunkiin, vaunut täynnä kukkia ja kuvapatsaista
murenneita sirpaleita; sitten etsimme käsiimme vanhan Davidin,
joka antoi päivällemme arvokkaan lopun ottamalla meidät mukaansa
teatteriaitioonsa. Laulajatar, joka oli muutamia vuosia minua vanhempi,
tunsi minua kohtaan vain sydämellistä ystävyyttä. Minä taas olin liian
kaino osoittaakseni hänelle toisenlaisia tunteita, enkä niitä edes
tuntenutkaan, huolimatta nuoruudestani ja hänen kauneudestaan. Hänen
miehenpukunsa ja melkein miesmäinen tuttavallisuutensa, hänen syvä
alttoäänensä ja vapaa käytöksensä saivat aikaan sen, että pidin häntä
todella vain kauniina nuorena ihmisenä, toverina ja ystävänä.


3.

Camillan lähdettyä jäin aivan yksinäni Roomaan ilman mitään
suosituskirjeitä ja ilman muita tuttavia kuin seudun kauniit paikat,
muistopatsaat ja rauniot, joitten luo Camilla oli minut johtanut. Vanha
maalari, jonka luona asuin, jätti atelierinsa ainoastaan sunnuntaisin
mennäkseen messuun vaimonsa ja kuusitoistavuotiaan tyttärensä kanssa,
joka oli yhtä ahkera kuin isäkin. Heidän kotinsa muistutti jonkinlaista
luostaria, jossa taiteilijan työn keskeytti vain niukka ateria ja
rukoushetki.

Iltaisin, kun auringon viimeiset säteet olivat paenneet köyhän
maalari-asunnon korkealla olevista akkunoista ja läheisen luostarin
kellot kutsuivat Ave Mariaan, joka niin rauhaisasti lopettaa Italian
päivän, etsi perhe virkistystä yhteisestä rukouksesta; rukousnauhat
käsissään he hymisivät litaniansa, kunnes heidän uniset äänensä
häipyivät yksitoikkoiseksi, epäselväksi mutinaksi, joka lopulta
muistutti aaltojen yksitoikkoista loiskahtelua rantaa vasten.

Minä rakastin näitä hiljaisia, rauhallisia iltahetkiä, jolloin kolme
ihmistä ylensi mielensä korkeutta kohti levätäkseen päivän työstä. Tämä
muistutti samanlaisia hetkiä isäni kodissa, missä äitini samoin kokosi
meidät joka ilta rukoukseen, milloin huoneeseensa, milloin pienen
Millyn puutarhan hiekkakäytäville, päivän viime kajasteeseen. Täällä
kohtasi minua samanlainen tapa, sama usko, ja minusta tuntui kuin tämän
ventovieraan perheen keskuudessa olisin ollut kotini katon suojissa.
Ei milloinkaan voi nähdä hiljaisempaa, yksinäisempää, työteliäämpää ja
hurskaampaa elämää kuin tässä roomalaisen maalarin kodissa.

Maalarilla oli veli, joka ei asunut hänen luonaan. Hän opetti
italiankieltä korkea-arvoisille muukalaisille, jotka viettivät talvea
Roomassa. Hän ei ollut mikään tavallinen kieltenopettaja, hän oli
ensiluokkainen roomalaisen kirjallisuuden tuntija. Nuori ja komea kun
hän oli sekä muinaisajan roomalaisen kaltainen luonteeltaan, oli hän
näytellyt loistavaa osaa vallankumousyrityksissä, joita roomalaiset
tasavaltalaismieliset olivat panneet toimeen, herättääkseen jälleen
vapauden eloon maassaan. Hän oli kansantribuuni, uusi Rienzi. Tuona
lyhyenä aikana, jolloin entisajan Rooma näytti uudelleen elpyvän, oli
hän ollut sen innokkaimpia puoltajia, puhunut kansalle kapitoliumilta,
pystyttänyt vapauden lipun ja saanut huomattavan virka-arvon
tasavallassa. Taantumuksen päästessä valtaan häntä vainottiin, jopa
hänet vangittiinkin, ja pelastumisestaan sai hän yksinomaan kiittää
ranskalaisia, jotka pelastivat tasavaltalaiset, mutta hävittivät
tasavallan.

Tämä roomalainen ihaili Ranskan vallankumousta ja filosofiaa, mutta
inhosi keisaria ja keisarivaltaa. Bonaparte oli hänelle kuten kaikille
sen ajan vapaamielisille italialaisille vapauden caesar. Niin nuori
kuin olinkin, elähyttivät minuakin samat tunteet. Tämä samanlainen
ajatuskantamme kävi piankin ilmi. Hänen nähdessään nuorekkaan
ja antiikkisen innostukseni meidän lukiessamme Montin hehkuvia
vapausrunoja tai tasavaltaisia kohtia Alfierin teoksista, huomasi
hän uskaltavansa avata minulle sydämensä, ja pian olin enemmän hänen
ystävänsä kuin oppilaansa.


4.

Vapauden jumalaisesta ihanne-arvosta ihmisille on paras todistus se,
että se on nuoruutemme ensimmäinen unelma eikä poistu sielustamme,
ennenkuin sydän kuivettuu ja henki vajoaa arkipäiväisyyteen
tai alakuloisuuteen. Jokainen kaksikymmenvuotias ihmismieli on
tasavaltalainen; jokainen väsähtänyt ihmissydän orjamaisuuteen altis.

Kuinka usein istuimmekaan yhdessä Pamfilin huvilan kukkulalla, josta
näki Rooman huippuineen, raunioineen ja Tiber-virtoineen, joka
tahrattuna, äänettömänä ja kuin häpeissään liukuu Ponte Rotton kaarien
alitse, jonne kuuli sen suihkukaivojen valittavan solinan ja sen
autioituneita katuja vaiti vaeltavien asukasten hiljaiset askeleet!
Kuinka usein vuodatimmekaan katkeria kyyneliä tämän tyrannien valtaan
joutuneen maailman tähden, jonka maista vain Ranskassa ja Italiassa
filosolia ja vapaus hetkiseksi näyttivät elpyneen eloon tukahtuakseen
taas olemattomiin. Kuinka useasti kirosimmekaan mielessämme tuota
ihmishengen sortajaa, tuota kruunattua sotilasta, Napoleonia, joka
oli ajanut vallankumouksen asiaa vain saadakseen siitä voimaa sen
kukistamiseen ja kahlitakseen kansat uuteen orjuuteen. Tältä ajalta
on alkuisin rakkauteni ihmishengen vapauteen sekä järkeni viha tuota
vuosisadan sankaria kohtaan, viha, joka myöskin asui tunteissani ja
ajatuksissani ja joka ajan kuluessa vain osottautui oikeutetuksi
huolimatta siitä, että moni imartelee hänen muistoansa.


5.

Näitten vaikutusten alaisena tutkin Roomaa, sen historiaa ja
muistomerkkejä. Aamulla lähdin yksinäni asunnostani jo ennenkuin
kaupungin meluava liike saattoi häiritä ajatuksiani. Kainalossani
oli minulla Rooman historioitsijain, runoilijain ja kertojien
teoksia. Sitten istuin tai harhailin Forumin, Kolosseumin ja Rooman
ympäristöjen autioilla raunioilla. Katselin, luin ja ajattelin.
Opin näin perinpohjin tuntemaan Rooman. Nämä hetket olivat parhaita
historiantuntejani. Vanha aika, joka ennen koulussa oli minua vain
ikävystyttänyt, valtasi nyt kokonaan tunteeni. Näissä tutkimuksissani
en seurannut muuta suunnitelmaa kuin päähänpistojani. Menin
minne askeleeni minut milloinkin johtivat. Muinais-ajan Roomasta
nykyaikaiseen, Panteonilta Leo X:nen palatsiin, Horatiuksen talosta
Tiburilta Rafaelin taloon. Runoilijoita, maalareita, suuria miehiä
kulki kirjavassa saatossa ohitseni ja minä viivähdin vain sen luona,
joka kunakin päivänä eniten herätti mielenkiintoani.

Kello yhdentoista aikaan palasin pieneen huoneeseeni maalarin talossa
nauttiakseni aamiaista. Söin kirjoituspöytäni ääressä palasen leipää
ja juustoa yhä lukien. Juotuani vielä kupillisen maitoa työskentelin
edelleen, tein muistiinpanoja ja kirjoitin päivälliseen saakka.
Isäntäni vaimo ja tytär valmistivat sen itse. Päivällisen jälkeen
lähdin uusille retkille ja palasin vasta illan suussa kotiin. Melkein
jokainen näistä rauhallisista päivistä loppui pieneen seurusteluhetkeen
maalarin perheen keskuudessa ja lukemiseen, joka kesti myöhään yöhön.
En kaivannut minkäänlaista seuraa. Yksinäisyyteni tuotti minulle
vain nautintoa. Rooma ja omat mielialani olivat minulle kylliksi.
Näin vietin pitkän talven lokakuusta seuraavan vuoden huhtikuuhun
ainoanakaan päivänä tuntematta väsymystä tai ikävystystä. Näitten
vaikutelmien muisto elähytti minua kymmenen vuotta myöhemmin
kirjoittaessani runoelmani Tiburista.


6.

Rooman muistojen joukossa on kaksi, jotka himmentävät muut tai
ainakin hallitsevat niitä. Kolosseum, tuo roomalaisen kansan suurtyö,
ja Pietarinkirkko, tuo katolisuuden mestariteos. Kolosseum on
yli-inhimillisen kansan jättiläistuote, kansan, joka ylpeytensä ja
villin huvinhalunsa tyydytykseksi pystytti itselleen muistomerkkejä,
joihin mahtui kokonainen kansakunta ja jotka kokonsa ja kestävyytensä
puolesta kykenevät kilpailemaan itse luonnon töitten kanssa. Vielä
silloinkin kun Tiber on kuivunut liejuisten rantojensa väliin, seisoo
tuo jättiläisrakennus paikoillaan.

Pietarinkirkko on aikoinaan koko maailmaa hallinneen uskonnon luoma.
Se ei ole rakennettu minkään erityisen kansakunnan kokoojaksi, se on
temppeli, joka sulkee sisäänsä kaiken filosofian, kaikki rukoukset,
koko ihmisajatuksen suuruuden. Näyttää siltä kuin sen seinien mittana
ei olisi ollut mikään erityinen kansa, vaan itse Jumala. Michel
Angelo yksin on ymmärtänyt katolisuuden, Pietarinkirkko on sen
ylevin ja täydellisin ilmausmuoto. Pietarinkirkko on kiveenhakattu
uskontunnustus, Kristuksen opin monumentaalinen kirkastus.

Gootilaisten katedraalien rakennusmestarit olivat ylevämielisiä
barbaareja. Michel Angelo yksin omasi filosoofin käsityksen.
Pietarinkirkko on filosoofinen kristinusko, josta jumalainen
rakennusmestari on karkoittanut synkeyden, jonne hän on luonut
avaruutta, kauneutta, sopusointuisuutta, voittamattomia valovirtoja.
Rooman Pietarinkirkko on juuri senvuoksi niin verrattoman kaunis, että
sen ainoana tarkoitusperänä näyttää olevan jumal-aatteen kirkastus
täyteen loistoonsa.

Vaikka kristinusko häviäisikin, jäisi Pietarinkirkko kuitenkin sitä
seuraavan uuden uskonnon yhteiseksi, ijankaikkiseksi, ainoaksi
järjelliseksi temppeliksi, jos tuo uusi uskonto todella olisi
ihmiskunnan ja Jumalan arvoinen! Se on abstraktisin jumalanhuone, jonka
jumalaisen aatteen sytyttämä ihmishenki on koskaan tähän maailmaan
pystyttänyt. Sinne astuessaan ei tiedä, saapuuko muinaisaikaiseen
temppeliin, vaiko uudenaikaiseen kirkkoon; yksityiskohdat eivät
missään sokaise silmää, vertauskuvat eivät hämmennä mieltä; kaikkiin
uskontoihin kuuluvat ihmiset astuvat tänne samanlaisen kunnioituksen
tunteilla. Täällä tuntee olevansa temppelissä, jossa asuu vain
jumaluuden aate, jota ei mikään muu ajatus voi täyttää.

Asettakaa sinne muita pappeja, hävittäkää alttari, poistakaa
maalaukset, kantakaa ulos kuvapatsaat, ei mikään ole muuttunut, se on
yhä vielä Jumalan huone! tai toisin sanoen Pietarinkirkko on itsessään
tuon ikuisen kristinuskon suuremmoinen esikuva, jonka siveysoppi
ja pyhyys kätkevät idun kaikkien vuosisatojen ja kaikkien ihmisten
uskonnollisten ajatusten kehitykseen; jonka valo on Jumalasta,
joka laajentaa ja kohottaa ihmishenkeä ja yhdistäen kaikki kansat
samankaltaiseen jumalanpalvelukseen tekee kaikista jumaluuden muodoista
yhden ainoan Jumalan, kaikista uskonnoista yhden ainoan uskonnon,
kaikista kansoista yhden ainoan ihmiskunnan.

Mutta Michel Angelo on sen monumentaalisen katolisuuden Mooses, jonka
ihmiskunta kerran on käsittävä. Hän on rakentanut tulevaisuuden
liitonarkin, jumaloituneen järjen Panteonin.


7.

Kun vihdoin olin saanut Roomasta tarpeekseni, tahdoin nähdä Napolin.
Virgiliuksen hauta ja Tasson kehto viehättivät minua siellä eniten.
Olen aina mielikuvituksessani yhdistellyt seutuja ja ihmisiä; niinpä
merkitsee Napoli minulle Virgiliusta ja Tassoa. Minusta tuntui kuin
olisivat he vasta eilispäivänä kuolleet, kuin olisi heidän tuhkansa
vielä ollut lämmintä. Näin jo edeltäpäin Posilippon, Sorrenton,
Vesuviuksen ja meren heidän kauniin, herkästi tuntevan henkensä valossa.

Maaliskuun loppupäivinä matkustin Napoliin. Matkustin kyytivaunuissa
erään ranskalaisen kauppiaan kanssa, joka oli etsinyt matkatoveria
vähentääkseen matkakustannuksiaan. Lähellä Velletriä tapasimme Roomasta
Napoliin aikovat postivaunut tien vieressä kuulien lävistäminä.
Ajaja, postinkuljettaja ja kaksi hevosta oli surmattu. Ruumiit oli
juuri korjattu läheiseen majaan. Kirjeet ja paketit olivat hujan
hajan maassa tuulen heiteltävinä. Rosvot olivat lähteneet Abruzzeille
päin. Ranskalaiset jalka- ja ratsuväkiosastot, jotka pitivät leiriä
Terracinassa, olivat ajaneet heitä takaa vuorille asti. Pyssyjen
pauketta kuului vieläkin, ja siellä täällä vuorien rinteillä kohoili
pieniä sinisiä savupilviä. Pitkin matkaa tapasimme tien varteen
asetettuja ranskalaisia ja italialaisia sotilasvartiostoja. Tällainen
oli siihen aikaan matka Napolin kuningaskuntaan.

Rosvoamisella oli täällä valtiollinen leima. Murat hallitsi, mutta
kalabrialaiset tekivät vielä vastarintaa ja kuningas Ferdinand, joka
oli vetäytynyt Sisiliaan, avusti rahavaroilla vuoriston rosvojoukkoja.
Kuuluisa Fra Diavolo oli tämän liiton etunenässä, ja murhat olivat
hänen sankaritekoinaan. Vasta Napolin läheisimmässä ympäristössä
vallitsi jälleen järjestys ja rauha.

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä saavuin itse kaupunkiin. Muutamia
päiviä myöhemmin tapasin siellä ikäiseni nuoren miehen, jonka kanssa
olin tehnyt veljellisen ystävyysliiton. Hänen nimensä oli Aymon de
Virieu. Hänen elämänsä oli lapsuudestamme aina hänen kuolinpäiväänsä
saakka niin läheisesti yhtynyt omaani, että olentomme olivat kokonaan
sulautuneet yhdeksi, ja hänestä olen tullut puhuneeksi melkein aina kun
itsestänikin olen maininnut.




VÄLIKUVAUS.


1.

Napolissa vietin melkein samanlaista mietiskelevää elämää kuin
Roomassakin Espanjalais-torin varrella asuvan vanhan maalarin
luona. Mutta sen sijaan että päivät päästään olisin harhaillut
muinaisjäännösten keskellä, vietin täällä päiväni kuljeksimalla pitkin
Napolin lahden rantoja tai keinumalla sen aalloilla. Iltaisin palasin
takaisin luostariin, missä äitini sukulaisen välityksellä olin saanut
asuttavakseni ullakkokamarin, jonka ruukku- ja köynnöskasveilla
koristetulta parvekkeelta avautui näköala merelle, Vesuviukselle,
Castellamarelle ja Sorrentolle päin.

Kirkkaina päivinä saatoin nähdä Tasson valkean talon, joka näytti
joutsenenpesältä kellertävällä, jyrkkänä merestä kohoavalla
vuorenhuipullaan. Näky ihastutti minua, ja talon valkea hohde tunki
syvälle sieluuni. Se oli kuin kunnian säde, joka etäältä paistoi
nuoruuteeni ja vähäpätöisyyteeni. Muistin tuon homeerisen kohtauksen
äskenmainitun suuren miehen elämästä, kun hän, vihdoinkin päästyään
vankilasta, mutta yhä vielä pienten kateuden ja suurten parjausten
alaisena, neronsakin, hänen ainoa rikkautensa, halvennettuna, saapui
takaisin Sorrentoon löytääkseen täältä vähäisen lepoa, vähäisen
rakkautta ja osanottoa, ja kerjäläiseksi puettuna astui sisarensa eteen
koetellakseen hänen sydäntään ja nähdäkseen, tunnustaisiko tämä, joka
niin paljon oli häntä rakastanut, hänet veljekseen.

Sisar tunsi hänet heti, kertoo naivi elämäkerran kirjoittaja,
huolimatta hänen sairaalloisesta kalpeudestaan, hänen harmaantuneesta
parrastaan ja hänen rikkinäisestä viitastaan. Hän syöksyi hänen
syliinsä suurempaa rakkautta ja myötätuntoa osoittaen kuin jos hän
olisi tavannut veljensä ferraralaisen hovimiehen kultareunaisessa
puvussa. Nyyhkytykset tukahuttivat pitkäksi aikaa hänen äänensä, ja
hän painoi veljeään sydäntään vasten. Hän pesi hänen jalkansa, toi
hänelle hänen isänsä viitan ja antoi valmistaa hänelle aterian. Mutta
kumpainenkaan heistä ei kyennyt koskemaan tarjona oleviin ruokiin, niin
täynnä kyyneleitä olivat heidän sydämensä, ja he viettivät tämän päivän
itkien yhdessä, sanaakaan lausumatta, katsellen merta ja ajatellen
lapsuuttaan.


2.

Oli alkukesä. Napolinlahti lepäsi vuoriensa, vaikeitten talojensa,
viiniköynnöksiä kasvavien kukkuloittensa keskellä syvänsinisenä,
sinisempänä kuin taivas sen yllä, kuin vanhanaikainen, vaahtoava
malja, jonka reunat ja kädensijat ovat koristetut viiniköynnöksellä ja
muratilla. Oli se aika, jolloin Posilippon kalastajat, jotka rakentavat
majansa sen kallioille ja levittelevät verkkonsa sen kapeille,
valkohiekkaisille rannoille, jättävät turvallisina maan ja lähtevät
öisin kalastamaan kahden tai kolmen tunnin matkan päähän merelle,
Caprin, Procidan tai Ischian kallioille saakka tai keskelle Gaetan
lahtea.

Tavallisesti ottavat he mukaansa tulisoihtuja viekotellakseen niillä
kaloja läheisyyteensä. Veneen keulassa istuu poikanen äänetönnä
kallistaen soihtua veteen päin, kalastajan tähystellessä syvyyteen
voidakseen oikealla hetkellä laskea verkot. Nämä tulet, punaiset kuin
hehkuvan uunin suu, kuvastuvat väreilevään merenpintaan kuun säteiden
tavoin. Meren liike muodostaa niiden kuvaisista pitkiä välkähteleviä
valojuovia, jotka jatkuvat aallolta aallolle.


3

Monet hetket istuin ystäväni kanssa rantakalliolla tai kuningatar
Johannan linnan kosteilla raunioilla, katselin tulien fantastista
leikkiä ja kadehdin köyhien kalastajien liikkuvaa, huoletonta elämää.

Nyt jo kuukausia kestänyt oleskelumme Napolissa ja jokapäiväisillä maa-
ja merimatkoillamme uudistuva seurustelu seudun väestön kanssa oli
koko lailla perehdyttänyt meidät heidän sointuvaan kieleensä, missä
usein eleet ja katseet saivat korvata sanan. Filosoofeja kun muka
olimme ja jo kyllästyneitä elämän turhaan hyörinään, ennenkuin sitä
oikeastaan tunsimmekaan, kadehdimme usein köyhiä lazzaroneja, jotka
asustivat Napolin ranta- ja satamaseuduilla, eivätkä muuta tehneet kuin
nukkuivat päivät päästään pienten alustensa varjossa rantahiekalla tai
kuuntelivat kiertävien lauluniekkojensa tilapäisiä sepustuksia tai
tanssivat tarantellaa säätynsä nuorten tyttöjen kanssa viinimajoissa
merenrannalla. Tunsimme heidän tottumuksensa, tapansa ja luonteensa
monta vertaa paremmin kuin ylhäisen maailman, josta pysyimme kokonaan
erillämme. Tällainen elämä tuotti meille iloa ja tukahutti tuon
kuumeisen kiihkeyden, joka usein turhanpäiten kuluttaa nuoren ihmisen
mielikuvitusta, jo ennenkuin tosityön ja ajattelun aika on tullut.

Ystäväni oli kaksikymmenvuotias, minä kahdeksantoista: olimme molemmat
siis siinä ijässä, jolloin vielä on luvallista olla eroittamatta unta
todesta. Me päätimme tutustua lähemmin näihin kalastajiin ja lähteä
heidän kanssaan merimatkalle saadaksemme muutamia päiviä viettää heidän
elämäänsä. Vienon, kirkkaan yön viettäminen laivankannella, aaltojen
tuudittaessa alusta, tähtien loistaessa syvänsiniseltä taivaalta,
tuntui meistä salaperäiseltä autuudelta, jota nauttimaan ja tuntemaan
meidän täytyi päästä, jos ei muun vuoksi, niin kyetäksemme siitä
ainakin kertomaan.

Vapaita kun olimme, emmekä kenellekään tilivelvollisia puuhistamme
ja poissa-olostamme, päätimme heti seuraavana päivänä panna tuuman
toimeen. Kulkiessamme pitkin Margellinan hiekkarantaa, Virgiliuksen
haudan alapuolella, Posilippovuoren juurella, jonne kalastajat vetävät
veneensä ja jossa he korjailevat verkkojaan, herätti huomiotamme eräs
vanha, vielä voimakas mies. Hän sovitteli par'aikaa kalastusvehkeitään
kirjavaksi maalattuun veneeseensä, jonka perään oli asetettu Pyhän
Franciskuksen puusta veistetty kuva. Pieni kahdentoistavuotias
poika, hänen ainoa soutajansa, toi veneeseen kaksi leipää, palasen
puhvelinjuustoa, keltaista ja kuivaa kuin rannan hiekkakivi, muutamia
viikunoita ja vedellä täytetyn savisen ruukun.

Sekä vanhus että poika miellyttivät meitä. Ryhdyimme heidän kanssaan
keskusteluun. Kalastaja hymyili meidän ehdottaessamme, että hän ottaisi
meidät soutajikseen merelle. -- "Teidän kätenne eivät pysty airoihin,
vastasi hän. Teidän valkeihin käsiinne sopii kynä paremmin kuin airot.
Olisi vahinko, jos ne kovettuisivat merellä." -- "Me olemme nuoria",
vastasi ystäväni, "ja tahdomme ensin koetella kaikkea, ennenkuin
valitsemme jonkun määrätyn ammatin. Teidän työnne miellyttää meitä,
koska se tapahtuu merellä ja taivasalla." -- "Olette oikeassa", vastasi
vanha kalastaja, "siinä ammatissa pysyy sydän tyytyväisenä ja luottaa
pyhien varjelukseen. Kalastaja on taivaan välittömän suojeluksen
alainen. Ihminen ei tiedä, mistä tuuli ja aallot tulevat. Viila ja
höylä ovat käsityöläisen kädessä, suosio ja rikkaus kuninkaan, mutta
alus on Jumalan kädessä."

Tämä merenkulkijan hurskas filosofia yhä lisäsi haluamme päästä hänen
veneeseensä. Pitkän vastustelemisen jälkeen hän vihdoin suostui.
Sovimme siitä, että joka päivä maksaisimme kumpainenkin hänelle kaksi
carlinia ruoka- ja oppirahaa.

Kun tämä sopimus oli tehty, lähetti ukko pojan Margelliinaan noutamaan
lisää ruokavaroja: leipää, viiniä, vanhaa juustoa ja hedelmiä. Illan
suussa autoimme hänen kanssaan veneen vesille ja lähdimme matkaan.


4.

Ensimmäinen yö oli verraton. Meri oli tyyni kuin sveitsiläinen
vuoristojärvi. Napolin palatsien ja sataman valot vaipuivat
taivaanrannan tumman ääriviivan taakse sitä myöten kuin etenimme
rannasta. Vain majakkavalot jäivät näkyviimme, kalpeina sen punertavan
tulipatsaan rinnalla, joka nousi Vesuviuksen kraatterista. Kalastaja
vuoroin laski, vuoroin nosti verkkojaan, poika piteli puolinukuksissa
soihtuaan ja me sousimme silloin tällöin hiljakseen, kuunnellen
ihastuneina, kuinka vesipisarat airoistamme tipahtelivat mereen
vienosti helähtäen kuin helmet hopea-maljassa.

Olimme jo aikoja sitten jättäneet Posilippon niemen, purjehtineet
Puzzuolin ja Baian lahtien halki sekä kulkeneet Cap Misenen ja Procidan
saaren välisestä Gaetan salmesta. Olimme nyt aukealla merellä, ja kun
meidän alkoi tulla uni, laskeuduimme maata soutupenkin alle, pojan
viereen.

Kalastaja peitti meidät raskaalla purjeella, joka oli ollut käärössä
veneen pohjalla. Ja niin nukuimme me aaltojen välissä, meren hiljaisen,
tuskin huomattavan keinunnan tuudittamina. Herätessämme oli jo kirkas
päivä.

Aurinko valoi tulisäteitään väreilevään vedenpintaan ja kuvastelihe
vaikeitten talojen seinissä ja ikkunoissa meille tuntemattomalla
rannalla. Vieno, maalta käyvä tuulenhenki sai purjeen yläpuolellamme
lepattelemaan ja kuljetti meitä lahdesta lahteen, kalliolta kalliolle.
Olimme saapuneet viehättävän Ischia-saaren louhikkoiselle rannikolle.
En silloin aavistanut, kuinka pitkäksi aikaa sinne myöhemmin olin
joutuva asumaan ja kuinka rakkaaksi se minulle oli käyvä. Nyt
nähdessäni sen ensi kerran kohoavan merestä valossa kylpien ja taivaan
sineä vasten kuvastuen, oli se kuin runoilijan kevyestä unennäöstä
puhjennut kesäisenä yönä...


5.

Ischia-saari, jonka Gaetan lahti eroittaa Napolista ja kapea salmi
Procidan saaresta, on oikeastaan jyrkkä vuori, jonka valkeat, salaman
murskaamat huiput kohottavat terävät hampaansa taivasta kohti. Sen
jyrkät, laaksojen, rotkojen ja vesiputousten uurtamat rinteet ovat
kauttaaltaan tummanviheriäin kastanjapuitten peittämät. Lähinnä rantaa
mereen päin viettävillä tasangoilla on mökkejä, maataloja ja kyliä,
puoliksi viiniköynnösten peitossa. Jokaisella tällaisella pikkukylällä
on oma pieni satamansa, jonne kalastajat tuovat veneensä ja jossa
välistä näkee jonkun suuremmankin aluksen maston.

Näistä taloista, jotka milloin näyttävät kiipeävän pitkin vuoren
rinnettä, milloin piiloutuvat sen rotkoihin, milloin muodostavat
pyramiideja sen penkereille, milloin mahtailevat jollakin
kallionkielekkeellä, milloin lepäävät kastanjametsän tai pinjapuitten
siimeksessä -- näistä taloista, joita valkeat pylväsrivit ja
viiniköynnökset koristavat, on jokainen kuin runoilijan tai rakastajan
unelmissaan kuvittelema ihanne-asunto.

Silmämme eivät väsyneet katselemaan tätä näytelmää. Näillä
rannikkoseuduilla oli runsaasti kaloja, ja kalastajallamme oli ollut
hyvä yö. Nousimme maalle pienen lahden pohjukkaan, noudimme vettä
läheisestä lähteestä ja asetuimme kallioille lepäämään. Auringonlaskun
aikana saavuimme Napoliin leväten soutupenkeillämme. Nelikulmainen
pieneen mastoon keulapuolelle kiinnitetty purje, jonka nuoria poika
hoiti, riitti kuljettamaan meitä Procidan ja Cap Misenen kallioiden
sivua ja sai aluksemme niin vinhaan vauhtiin, että vesi vaahtona kuohui
sen ympärillä.

Vanha kalastaja ja poika vetivät sitten meidän avullamme veneen
hiekalle ja kantoivat kalakorit pienen, Margellinan kallioitten
juurella sijaitsevan majansa kellariin.


6.

Seuraavana päivänä jatkoimme iloisina uutta ammattiamme. Vähitellen
purjehdimme ristiin rastiin koko Napolin meren. Annoimme tuulen
kuljettaa itseämme minne se tahtoi. Tulimme näin käyneeksi Caprissa,
jossa mielikuvituksemme vielä näkee Tiberiuksen synkän haamun,
Cume'ssa ja sen laakeripuiden ja villien viikunapensasten alle
hautautuneessa temppelissä, Baian jylhillä rannoilla, jotka näyttävät
yhtä vanhoilta ja harmailta kuin ne roomalaiset, joiden nuoruuden
ja nuoruudeninnostuksen ne kerran ottivat suojiinsa, Porticissa ja
Pompeijissa, jotka vielä laavan ja tuhankin alla näyttivät hymyilevän,
Castellamaressa, jonka korkeat, tummat laakeri- ja kastanjametsät
kuvastuvat veteen ja värjäävät viheriäisiksi rantaäyrästä vasten
ikuisesti kohisevat aallot. Vanha merimies tunsi joka paikassa
kalastajaperheitä, jotka pitivät meitä vieraanvaraisesti luonaan, kun
meri oli myrskyinen emmekä päässeet palaamaan Napoliin.

Kahteen kuukauteen emme jalallakaan astuneet mihinkään
matkailijamajaan. Elimme kansan vapaata elämää taivasalla ja nautimme
sen niukkaa ravintoa. Olimme asettuneet kansan keskuuteen päästäksemme
lähemmäksi luontoa. Käytimme sen vaatepartta, puhuimme sen kieltä ja
omaksuimme sen yksinkertaisten tapojen ohessa myöskin sen välittömät,
lapselliset tunteet.

Tämä muutos ei ystävästäni ja minusta tuntunut ensinkään vaikealta.
Olimme molemmat kasvaneet maalla vallankumouksen myrskyissä, jotka
olivat kukistaneet ja hajoittaneet perheemme, ja lapsuudesta asti
eläneet maamiehen elämää -- hän Grésivaudanin vuoristossa hoitajansa
luona, joka oli ottanut hänet huostaansa hänen äitinsä vankeuden
ajaksi, minä Maconnaisin ylängöllä pienessä maalaisasunnossa, josta
isäni ja äitini olivat saaneet turvapaikan. Meidän vuoriemme paimenien
ja talonpoikien ja näiden kalastajien välinen ero oli vain siinä,
että heidän kielensä, asuntopaikkansa ja ammattinsa olivat toiset.
Pellonvako ja aalto synnyttävät samanlaisia ajatuksia, viljelköönpä
ihminen maata tai merta. Luonto puhuu samaa kieltä työtovereilleen
maalla ja merellä.

Saimme sen nyt kokea. Näitten yksinkertaisten ihmisten joukossa emme
koskaan tunteneet itseämme vieraiksi. Samankaltaiset vaistot saavat
ihmiset keskenään sukuluissuhteeseen. Yksinpä tämän nukuttavan elämän
yksitoikkoisuuskin viehätti meitä. Surulla ajattelimme, että kesä pian
loppuu ja saapuu se aika, jolloin meidän on pakko palata kotimaahamme.
Perheissämme aljettiin jo käydä levottomiksi ja toivottiin
kotiinpaluutamme. Näitä ajatuksia pidimme kuitenkin mahdollisimman
loitolla ja uskottelimme itsellemme, ettei tämä elämä koskaan voi
loppua.


7.

Syyskuu oli alkanut sade- ja ukkoskuuroilla. Meri ei enää ollut
rauhallinen. Työmme muuttui vaivalloisemmaksi, monta kertaa varsin
vaikeaksikin. Tuuli oli rajua, aallot kuohuivat, ja usein kastuimme
läpimäriksi. Olimme hankkineet itsellemme sellaiset paksusta ruskeasta
villakankaasta tehdyt viitat, joita napolilaiset merimiehet ja
lazzaronit käyttävät talvisaikaan. Niitten leveät hihat riippuvat
höllästi paljailla käsivarsilla. Päähine, jonka voi mielensä mukaan
vetää pään yli tai heittää niskaan, suojelee tuulelta ja sateelta,
tai jos niin tahtoo -- jättää merimiehen läpimärät hiukset tuulen ja
auringon kuivattaviksi.

Eräänä päivänä lähdimme Margellinasta meren ollessa rasvatyyni, ei
tuulenhenkäystäkään tuntunut. Aijoimme Cumesin rannalle kalastamaan
kaloja, joita vuodenajan merivirrat kuljettivat sinne. Vuorten
ympärillä leijui punertavaa aamusumua, joka ennusti myrskyä illaksi.
Toivoimme kuitenkin ennättävämme ennen sitä ja sivuuttavamme Cap
Misenen, ennenkuin raskas, unelias meri heräisi.

Kaloja tuli runsaasti. Viivyimme senvuoksi tavallista kauvemmin
kalastuspaikalla. Silloin myrsky yllätti meidät. Se syöksyi Epomeon
mahtavalta kukkulalta, Ischia-saaren korkeimmalta vuorenhuipulta,
voimalla sellaisella, että olisi luullut koko kivipaljouden vyöryvän
veteen. Ensin se tasoitti vedenpinnan ympärillämme kuin rauta-äes
tasoittaa vakoisen maan. Mutta kun aallot olivat tointuneet ensi
hämmästyksestään, paisuivat ne kohisten ja ärjyen muutamissa
minuuteissa niin valtaviksi, että aika ajoin peittivät meiltä rannat ja
saaret.

Mannermaa ja Ischian saari olivat verrattain kaukana, ja me olimme jo
puolivälissä Cap Misenen ja Procidan välistä salmea. Meillä ei ollut
muuta neuvoa kuin rohkeasti jatkaa matkaamme ja jos onnellisesti
pääsisimme salmen läpi, kääntyä vasemmalle Baian lahteen, jonka
suojaisilla vesillä olisimme turvassa.

Vanha kalastaja epäröi silmänräpäyksen. Korkean aallon harjalta, jonka
valkeassa kuohussa veneemme hetkisen pysyi tasapainossa, tähysteli
hän nopeasti ympärilleen kuin eksynyt, joka on noussut puuhun sieltä
nähdäkseen oikean tien. Sitten syöksyi hän peräsimeen. -- "Airoihin,
lapset!" huusi hän. "Meidän täytyy ennättää ennen tuulta niemen
kärkeen; jos emme sitä tee, olemme hukassa!" -- Me tottelimme niinkuin
ruumis tottelee vaistoa.

Katse hänen katseessaan, lukeaksemme sieltä nopeasti hänen
määräyksensä, iskimme kiinni airoihin hartiat kumarassa, ja syöksyen
vuoroin aallon harjalle, vuoroin pohjaan, yritimme estää venettä
kaatumasta. Kahdeksan tai kymmenen toinen toistaan valtavampaa aaltoa
heitti samassa veneemme salmen kapeimpaan kohtaan. Tuuli oli sittenkin
ehtinyt ennen meitä, kuten perämies oli peljännyt, ja puhalsi nyt
niemen ja saaren välissä sellaisella voimalla, että meri kuohui
vastaamme kuin raivoisa laavavirta, eikä aallolla enää ollut aikaa
kyllin nopeasti paeta hirmumyrskyä, vaan nousi se torniksi paikallaan,
syöksyi alas, särkyi ja pärskyi vimmoissaan joka suunnalle, yritti
turhaan pyrkiä salmea kohti ja syöksähti vihdoin kuohupatsaana, savuna
kiehuen Cap Misenen kallioita vasten.


8.

Olisi ollut hulluutta pyrkiä huonolla veneellämme tämän kapean kohdan
ohi. Yksi ainoa aalto saattoi täyttää veneemme vedellä ja upottaa.
Kalastaja heitti nopean silmäyksen, jota en milloinkaan unohda,
kuohujen piirittämälle niemelle päin, sitten teki hän ristinmerkin
ja huusi: "Me emme pääse eteenpäin, aukealle merelle on vielä
mahdottomampi palata. On vain yksi keino: laskea Procidan rantaan tai
hukkua."

Niin vasta-alkajia kuin olimmekin merimiehen ammatissa, käsitimme
kuitenkin täydelleen, kuinka vaikeata tuo olisi tässä myrskyssä. Jos
kääntyisimme niemeä kohti, saisimme tuulen taaksemme ja ajautuisimme
sen mukana merelle, ja siinä tapauksessa ei meillä olisi ollut niinkään
paljon syytä peljätä että aallot olisivat haudanneet meidät allensa.
Mutta päästäksemme Procidaan, jonka valojen näimme vilkuttavan oikealla
puolellamme, täytyi meidän asettua vinosti aaltoja vasten ja pyrkiä
rantaa kohti niitten välitse, jolloin veneen sivut ja sen heikot reunat
joutuivat aalloille ja tuulelle alttiiksi. Mutta nyt ei ollut aikaa
epäröidä. Kalastaja antoi meille merkin soutaa ja käänsi veneen kahden,
toinen toistaan seuraavan aallon välissä. Lähdimme nyt pyrkimään
Procidaa kohti ja heittelehdimme aalloilla kuin kourallinen meriruohoa.


9.

Pääsimme hitaasti eteenpäin, ja oli jo pimeä. Savuna ympärillämme
ryöppyävä vaahto ja pilvet, joita tuuli repaleisina siekaleina ajeli
salmen kohdalle, sitä vielä lisäsivät. Ukko oli käskenyt poikaa
sytyttämään yhden soihduistaan, että hän paremmin voisi ohjata venettä
aaltojen välissä ja että Procidan merimiehet voisivat huomata veneen
olevan vaarassa salmella ja lukea sen puolesta esirukouksia. Poika,
joka oli kietonut toisen käsivartensa veneen keulamaston ympäri ja
toisella piteli punaista soihtua, jonka liekin ja savun tuuli painoi
hänen sormiaan ja hiuksiaan kohti, oli samalla kertaa kaunis ja kaamea
näky. Tuo häälyvä valo, joka milloin nousi aallon harjalle, milloin
kätkeytyi sen pohjaan, joka hetki sammumaisillaan ja taas kuitenkin
valaisten, oli kuin kuva niistä neljästä ihmishengestä, jotka tänä yönä
pimeydessä ja tuskassa vaappuivat pelastuksen ja turmion välillä.


10.

Näin kului kolme tuntia, joitten minuutit tuntuivat yhtä
loppumattomilta kuin ajatuksemme näinä kauhun hetkinä. Kuu oli noussut
ja, kuten tavallista, myrsky silloin vain yltynyt. Jos olisimme
nostaneet pienimmänkin purjeen, olisimme jo monasti kaatuneet kumoon.
Vaikka myrsky ei voinut tarttua veneessämme muuhun kuin sen mataliin
laitoihin, oli kuitenkin silmänräpäyksiä, jolloin se näytti tahtovan
tempaista veneemme vedestä, missä se pyöritti meitä kuin varissutta,
kuivaa lehteä.

Veneemme sai runsaasti vettä, emmekä me voineet ajaa sitä pois yhtä
nopeasti kuin sitä tuli. Väliin tunsimme lautojen allamme vajoavan
kuin ruumisarkku, jota lasketaan hautaansa. Veden paino teki veneen
hidaskulkuisemmaksi ja vaikeutti sen pääsyä kahden aallon väliin.
Muutamia sekuntejakin liian myöhään -- ja kaikki olisi ollut lopussa.

Vanhus ei enää voinut puhua; kyyneleet silmissä antoi hän meille merkin
heittää kaikki tavarat veneen pohjalta mereen. Vesiruukut, kalakorit,
kaksi paksua purjetta, rautainen ankkuri, köydet, yksinpä hänen
vaatemyttynsäkin ja meidän läpimärät, villaiset viittamme -- kaikki
katosivat aaltoihin. Vanhus näki kaiken rikkautensa uppoavan yhdessä
hetkessä. Mutta nytpä vene jälleen kohosi ja nousi kevyesti aallon
harjalta toiselle, niinkuin juoksija, joku on vapautunut taakastaan.

Vähitellen pääsimme vähän tyvenempään kohtaan, Procidan läntinen kärki
kun tarjosi täällä jonkun verran suojaa. Tuuli helpotti, soihdun liekki
nousi jälleen suoraan ylöspäin, kuun ympärille avautui suuri kaista
sinistä taivasta, aallot loivenivat, kuohumatta enää päittemme ylitse.
Lopulta ne muuttuivat niin lyhyiksi ja voimattomiksi kuin melkein
tyynessä lahdessa, ja Procidan vuorten musta varjo kohosi edessämme.
Olimme saaren keskikohdan edustalla.


11.

Saaren kärjessä kävi meri niin korkeana, ettemme voineet laskea sinne.
Me päätimme yrittää saaren sivuun, kallioiden lomiin. "Nyt ei teidän
enää tarvitse peljätä, lapset", puhui kalastaja meille, tunnettuaan
maan soihdun valossa. "Jumalan äiti on meidät pelastanut. Maa ei enää
pakene meiltä. Tänä yönä nukumme minun talossani." -- Luulimme hänen
menettäneen järkensä, sillä me emme tietäneet mistään muusta talosta
kuin Margellinan synkästä kellariholvista, ja jos olisimme vielä tänä
yönä pyrkineet sinne, olisi meidän jälleen täytynyt kääntyä kanaaliin,
purjehtia uudelleen niemen ympäri ja ajautua kuohuvalle merelle, josta
juuri olimme pelastuneet.

Mutta hän hymyili kummastuksellemme, ja lukien silmistämme, mitä
ajattelimme sanoi: "Olkaa vain rauhallisia, nuoret ystäväni; me
pääsemme sinne ainoankaan aallon meitä kastelematta." Sitten kertoi hän
meille olevansa Procidasta ja omistavansa tällä puolen saarta vielä
isänsä talon puutarhoineen; hänen vanha vaimonsa oli siellä parhaillaan
pojantyttärensä ja kahden pikku lapsen kanssa kuivaamassa viikunoita
ja leikkaamassa viinirypäleitä, joita, he möivät Napolissa, Beppino,
laivapoikamme, oli lasten veli. "Vielä muutama aironveto", jatkoi hän,
"ja me saamme juoda lähdevettä, joka on kirkkaampaa kuin Ischian viini."

Nämä sanat antoivat meille uutta rohkeutta; vajaan tunnin sousimme
vielä Procidan vaahtoisaa rantaa. Poika kohotti vähän väliä soihtuaan.
Se heitti himmeän loisteen vuorille ja näytti meille niitten mahtavat
seinät. Kun vihdoin olimme purjehtineet erään graniittikielekkeen
ympäri, joka vallituksen muotoisena pistäytyi mereen, näimme
vuorenseinän väistyvän ja muodostavan aivankuin pienen aukon
linnoitukseen; veneemme kääntyi nyt suoraan rantaa kohti ja kolme
viime aaltoa heitti pelastuneen veneemme kahden kallion väliin, missä
mainingit huuhtoivat matalaa rantaa.


12.

Kun veneemme kolahti kallioon, lähti siitä sellainen lyhyt, terävä ääni
kuin jokin lauta olisi katkennut. Me juoksimme mereen, sidoimme veneen
viimeisellä köydenpätkällä mahdollisimman lujasti kiinni, ja lähdimme
seuraamaan ukkoa ja poikaa, jotka kulkivat edellä.

Me kiipesimme vuoren sivua jonkinlaisia kapeita portaita pitkin,
joitten meriveden kastelemat, liukkaat astimet oli hakattu kallioon.
Nämä kallioportaat loppuivat aina välistä ja niitten sijalle oli
rakennettu keinotekoisia portaita pystyttämällä vuoren rakoihin pitkiä
seipäitä ja kasaamalla näitten heikkojen tukien varaan vanhoja,
tervattuja venelautoja tai kastanjanoksa-kimppuja, joissa vielä oli
kuivat lehdet jäljellä.

Noustuamme näin hitaasti neljä- tai viisisataa porrasta tulimme
pienelle harmaan vuoriseinän ympäröimälle pihamaalle. Pihan perällä
avautui kaksi synkkää holvia, ne näyttivät johtavan jonkinlaiseen
kellariin. Tämä mahtava holvi kannatti kahden matalan pylväsrivin
varassa lepäävää laakeaa kattoa, jonka reunoja koristivat rosmariini-
ja neilikka-ruukut. Pylväsrivien välissä oli maalainen parveke, johon
kuutamo valoi hohdettaan.

Parvekkeelle johti harva lauta-ovi. Oikealla kohosi kumpu, millä
rakennus epätasaisesti sijaitsi, parvekkeen lattian korkeudelle.
Rakennuksen nurkalla kasvoi suuri viikunapuu ja muutamia
viiniköynnöksiä, jotka ojentelivat lehviään ja hedelmiään parvekkeen
pylväsaukoista heittäen pari kolme kiehkuraa myöskin pylväsrivejä
suojaavalle seinälle ja peittäen tänne päin viettävät pienet ikkunat.
Jos ei näitä akkunoita olisi ollut, olisi tuota jykevää, nelikulmaista,
matalaa taloa saattanut luulla joksikin harmaista rantakallioista, tai
erääksi noista kastanjan, muuriviheriän ja viiniköynnöksen ympäröimistä
laavamöhkäleistä, joihin Sorrenton ja Castellamaren viininviljelijät
kaivavat luolan ja varustavat sen ovella säilyttääkseen siellä
viinejään.

Hengästyneinä pitkästä reippaasta kävelystämme ja olalla kantamiemme
airojen painosta, pysähdyimme hetkiseksi pihaan hengähtämään. Mutta
poikanen heitti aironsa pensaikkoon, juoksi nopeasti rappuja ylös,
koputti vielä leimahtelevalla soihdullaan erääseen ikkunoista ja huusi
iloisella äänellä iso-äidilleen ja sisarelleen: "Äiti! Sisar! _Madre!
Sorrellina!_" huusi hän, "_Gaetana! Graziella!_ herätkää, avatkaa ovi,
täällä on isä ja minä ja meillä on vieraita mukana."

Kuulimme sisältä unisen, mutta kirkkaan ja suloisen äänen huudahtavan
ihmetyksestä. Sitten avautui toinen ikkunaluukuista puoleksi, valkea,
avaran hihan ympäröimä käsivarsi tuli esiin, ja pojan kohottaessa
soihtuaan akkunaa kohti näkyi sieltä nuoren tytön viehättävät kasvot,
joitten edestä akkunaluukku yhä enemmän työntyi syrjään.

Veljensä huutoon kesken uniaan herännyt Graziella ei ollut ennättänyt
korjata yöpukuaan, ei edes tullut sitä ajatelleeksi. Hän oli suoraan
vuoteesta, paljasjaloin, juossut ikkunaan. Osa hänen pitkistä, mustista
kiharoistaan valui poskille, osa oli kietoutunut kaulan ympäri, josta
tuuli ne kiskasi olkapäälle piiskoen niillä vuoroin ikkunaluukkua
vuoroin hänen kasvojaan.

Sitten hieroi nuori tyttö silmiään käsillään, kohottaen kyynäspäänsä ja
oikaisten hartiansa kuin äsken herännyt lapsi, joka tahtoo karkoittaa
unen. Hänen kaulasta kiinni olevan paitansa alta paljastui silloin
korkea, solakka vartalo, jossa tuskin vielä huomasi ensimmäisen
nuoruuden aaltoviivoja. Hänen suurissa, soikeanmuotoisissa silmissään
oli tuo mustan ja merensinisen värin sekoitus, joka antaa katseelle
kostean kiillon ja ilmaisee yhtä paljon luonteen suloutta kuin
intohimoista voimaa, tuo jumalainen väritys, joka etelän naisten
silmissä kuvastaa heidän päiviensä kuluttavaa loistoa, heidän
taivaansa, heidän merensä ja heidän öittensä kirkasta, syvää
sinisyyttä. Posket olivat täyteläiset, pyöreät ja kiinteät, iho
kalpeahko ja päivettynyt, ei kuitenkaan sairaloisen kalpea niinkuin
pohjoismaan naisilla, vaan tuota etelämaan valkeata väriä, joka
muistuttaa vuosisatoja tuulen ja ilman käsissä ollutta marmoria.
Suun tienoilla, jonka huulet olivat avonaisemmat ja täyteläisemmät
kuin meidän naisillamme, oli jotakin rehellistä ja hyväntahtoista.
Pienet, mutta hohtavan valkeat hampaat kimalsivat soihdun valossa kuin
simpukankuoret meren rannalla auringonpaisteessa.

Hänen siinä puhellessaan veljensä kanssa olivat hänen vilkkaat,
hieman terävät ja korostetut sanansa kuin soitantoa korvissamme. Ilme
hänen kasvoillaan, yhtä häilähtelevä kuin niitä valaiseva tulisoihdun
liekki, vaihtui muutamassa minuutissa hämmästyksestä peloksi, pelosta
iloisuudeksi, liikutuksesta nauruksi, sitten huomasi hän meidät
viikunapuun takana ja veti hieman hämillään ikkunan kiinni päästäen
irti luukun, joka valtoimenaan alkoi takoa seinää. Hän herätti nyt
nopeasti iso-äidin, puki vähän vaatteita ylleen, avasi sitten oven ja
syleili syvästi liikutettuna iso-isäänsä ja veljeänsä.


13.

Pian ilmestyi myöskin vanha iso-äiti, kädessään savilamppu, joka
valaisi hänen laihoja, kalpeita kasvojaan ja hänen hiuksiaan, jotka
olivat valkeat kuin pöydällä, hänen rukkinsa lähettyvillä makaavat
pellavakuontalot. Hän suuteli miestään kädelle ja poikaa otsalle.
Muutamin sanoin ja elein tulkitsivat tämän köyhän perheen jäsenet nyt
toisilleen kaikki, mitä edellä olen kertonut. Me pysyttelimme syrjässä,
ettemme olisi häirinneet isäntämme sydänpurkausta. He olivat köyhiä, me
vieraita, meidän velvollisuutemme oli kohdella heitä kunnioittavalla
hienotunteisuudella. Vaiteliaisuutemme, odotuksemme oven suussa, sai
olla sen äänettömänä osoituksena.

Silloin tällöin heitti Graziella meihin kummastuneen katseen kuin olisi
hän nyt vasta oikein herännyt. Kun isä oli lopettanut kertomuksensa,
vaipui vanha äiti tulisijan viereen polvilleen. Graziella toi katolta
rosmariininoksan ja muutamia valkeatähtisiä oranssikukkia, nousi sitten
tuolille ja kiinnitti kukkavihon pitkillä, hiuksistaan vetämillään
neuloilla pienen, savuttuneen pyhän neitsyen kuvan eteen, joka oli
asetettu oven päälle ja jonka edessä paloi lamppu. Me ymmärsimme, että
tämä oli hänen kiitosuhrinsa jumalaiselle suojeluspyhälle joka oli
pelastanut hänen isoisänsä ja veljensä. Lieneekö hän sitten ajatellut
meitäkin?


14.

Talo oli sisäpuolelta yhtä karu ja vuorta muistuttava kuin ulkoakin
päin. Seiniä ei oltu valkaistu, vain vähäisen kalkilla sivelty. Kivien
raoissa ja sanajalka-kasassa, jolla lapset nukkuivat, livahteli
ja kuhisi sisiliskoja, jotka valo oli herättänyt. Kuorimattomien
kattohirsien lomissa oli pääskynpesiä, joista pistihe pieniä, mustia
päitä. Graziella ja hänen iso-äitinsä nukkuivat sivuhuoneessa samassa,
purjekankaalla peitetyssä vuoteessa. Lattialla seisoi hedelmäkoreja ja
muulinsatula.

Kalastaja kääntyi meihin hieman häpeissään ja teki merkitsevän liikkeen
kädellään osoittaen asuntonsa köyhyyttä; sitten vei hän meidät katolle,
jota itämaissa ja Etelä-Italiassa pidetään kunniapaikkana. Graziellan
ja pojan avulla valmisti hän sinne meille jonkinlaisen suojaskatoksen
asettamalla airojemme toisen pään terrassin kiviseinää vasten,
toisen lattiaan. Näin muodostuneen katoksen peitti hän tuoreilla
kastanjanoksilla ja levitti sen alle muutamia sylillisiä sanajalkoja.
Sitten toi hän meille palasen leipää kummallekin, raitista vettä ja
viikunoita ja toivotti hyvää yötä.

Päivän ponnistuksista ja mielenjännityksestä uupuneina vaivuimme
heti syvään uneen. Herätessämme visertelivät pääskyset aivan
vuoteemme ympärillä hypellen katolla ja haeskellen illallisemme
jäännöksiä. Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja lämmitti kuin uuni
lehtikatostamme.

Jäimme vielä pitkäksi aikaa virumaan vuoteillemme tuollaisessa
puolihorroksen tilassa, jolloin ajatukset ja tunteet ovat valppaasti
vireillä, mutta aistit vielä kokonaan kykenemättömät toimimaan.
Vaihdoimme muutamia epäselviä sanoja, sitten tuli pitkiä äänettömyyden
hetkiä ja unia. Eilinen kalansaaliimme, uppoamaisillaan oleva veneemme,
raivoava meri, luoksepääsemättömät kalliot, ja vähän väliä Graziellan
kasvot ikkuna-aukossa, tulisoihdun valossa -- kaikki nuo kuvat
risteilivät mielessämme sekavina ja epämääräisinä.

Heräsimme täysin valveille vasta vanhan iso-äidin soimauksiin.
Hän puheli alhaalla asuintuvassa miehensä kanssa, ja kamiini,
jonka savutorvi aukeni terrassille, kantoi joka sanan kuuluviimme.
Vaimo-parka vaikeroi sitä, että olimme olleet kyllin julmat
heittääksemme mereen ruukut, ankkurin, melkein uudet köydet ja
etenkin kaksi oivallista, hänen omista pellavista kutomaansa purjetta
pelastaaksemme henkemme.

"Ja kuinka pälkähtikään päähäsi", jatkoi hän sättimistään
peljästyneelle, alakuloiselle ukolle, "ottaa mukaasi nuo kaksi
muukalaista, nuo ranskalaiset? Etkö sitten tietänyt, että he ovat
pakanoita ja että he tuovat onnettomuutta muassaan. Pyhimykset
ovat sinua siitä rangaisseet. He ovat ottaneet meiltä pois meidän
rikkautemme; saat olla heille kiitollinen, etteivät ottaneet
henkeäsikin."

Miesparka ei tiennyt, mitä sanoa. Mutta Graziella pani tähän
vastalauseensa ja alkoi hemmotellun lapsen närkästyksellä ja mahdilla,
jolle iso-äiti ei voinut mitään, puolustaa vanhaa miestä:

"Kuka sen on sanonut, että nämä vieraat ovat pakanoita?" huudahti hän
iso-äidilleen. "Ovatko pakanat niin sääliväisiä köyhille? Tekevätkö
pakanat ristinmerkin pyhäinkuvan edessä? Niin, niin, kun eilen lankesit
polvillesi kiittääksesi Jumalaa, ja minä kiinnitin kukkavihon madonnan
kuvan eteen, näin minä hyvin, kuinka he kumartuivat rukoilemaan ja
tekivät ristinmerkin, näinpä vielä nuoremman silmässä kyyneleenkin,
joka vierähti hänen kädelleen." -- "Se oli vain merivettä, jota tippui
hänen hiuksistaan", vastasi äreästi vanha vaimo. -- "Minä vakuutan
sinulle, että se oli kyynel", toisti Graziella vihapäissään. "Tuuli oli
jo monasti ennättänyt kuivata hänen hiuksensa, ennenkuin he ehtivät
tänne ylös. Mutta tuuli ei kuivaa sydäntä. Minä sanon sinulle vielä
kerran, että hänellä oli kyyneleitä silmissä!" -- Saimme näin tietää,
että meillä oli talossa mahtava suojelija, sillä iso-äiti ei vastannut
sanaakaan, eikä enää torunutkaan.


15.

Riensimme nyt alas ja kiitimme köyhää perhettä sen meille osoittamasta
vieraanvaraisuudesta. Tapasimme kalastajan, äidin, Graziellan,
Beppon, vieläpä pikku lapsetkin lähdössä rantaan katsomaan, oliko
edellisenä iltana sinne jätetty vene sidottu kyllin lujasti kiinni, kun
myrskyä yhä jatkui. Lähdimme heidän mukaansa allapäin kuten ainakin
onnettomuutta tuottaneet vieraat, jotka eivät oikein tiedä, millä
silmillä heitä katsotaan.

Kalastaja ja hänen vaimonsa kävivät muutamia askelia edellä,
sitten tuli Graziella taluttaen toista pikku veljistään ja kantaen
toista käsivarrellaan. Me kuljimme ääneti perässä. Portaitten
viime käänteessä, josta voi nähdä kallion, jonka muuan vuorenharja
meiltä vielä peitti, kuulimme miehen ja vaimon päästävän yhteisen
tuskanhuudon. Näimme heidän kohottavan paljaat käsivartensa taivasta
kohti, vääntelevän epätoivoisina käsiään, takovan nyrkillä otsaansa ja
silmiään ja repivän harmaita hiuksiaan.

Heidän tuskanhuutoihinsa yhtyi pian Graziellan ja pienokaisten
vaikerrus. Kaikki juoksivat sitten kuin hullut alas viimeisiä
kallioportaita ja syöksyivät rannalle kerääntyneiden vaahtokasojen
luo, joita mahtavat aallot olivat sinne kuljettaneet. Siellä vaipuivat
muutamat polvilleen, muutamat kaatuivat taaksepäin, vanha vaimo painoi
kätensä kasvojaan vasten ja upotti päänsä kosteaan hiekkaan.

Katselimme tätä epätoivon näytelmää viimeiseltä pieneltä
kallionäyräältä jääden paikallemme kuin naulitut. Olimme kylläkin
sitoneet veneen lujasti kallioon, mutta kun ei ollut ankkuria
painamassa sen perää ja pitämässä sitä paikoillaan, olivat aallot
yön kuluessa saaneet sen valtoihinsa ja retuuttaneet sen säpäleiksi
kallioita vasten, joitten oli ollut määrä sitä suojella. Veneparan
toinen puoli oli vielä lujasti kiinni kalliossa niinkuin olimme sen
eilisiltana sitoneet. Se heilui edestakaisin ja piti kaameata ääntä
kuten perikadon oma ihminen, joka kuollessaan päästää vihlovan,
epätoivoisen huudon.

Aluksen muut osat, peräpuoli, masto, soutupenkit ja maalatut laudat
makasivat hujan hajan rannalla kuin ihmisruumiin jäsenet, jonka sudet
ovat verisen taistelun jälkeen repineet. Päästessämme rannalle juoksi
vanha kalastaja toisen kappaleen luota toiselle. Hän nosteli niitä,
katseli niitä kuivin katsein, pudotti ne taas ja lähti eteenpäin.
Graziella istui itkien maassa pää esiliinaan kätkettynä. Lapset
juoksivat paljasjaloin ja kirkuen vedessä ja koettivat ajaa rantaan
vedenpinnalla uivia laudanpalasia.

Mutta vanha vaimo itki ja vaikeroi lakkaamatta. Me kuulimme vain
epäselviä sanoja ja katkonaisia sydäntä vihlovia valituksia: "Oi,
sinä kauhea, sinä hurja meri! Sinä olet vihaisempi kuin helvetin
pahat henget! Sinä kammottava, sydämetön meri!" huusi hän ja heristi
nyrkkejään merelle päin, "minkätähden et vienyt meitä itseämmekin?
Olethan vienyt meiltä kaiken, millä ansaitsimme leipämme! Kas tässä,
tässä, tässä on sinulle, ota edes palasia minusta, koska et tahdo minua
kokonaan ottaa!"

Ja hän syöksähti ylös viskellen vaatekappaleitaan ja irtirevittyjä
hiustukkoja mereen. Hän uhkasi vettä nyrkeillään, hän potki maininkeja;
sitten muuttui raivo jälleen valitukseksi, suonenvedontapainen viha
alakuloisuudeksi ja hän lyyhistyi taas hiekalle, painoi otsansa käsien
varaan ja katseli itkien, kuinka irtonaiset venelaudat kolahtelivat
kallioita vasten. "Vene-parka", huusi hän sitten kuin olisivat nuo
pirstaleet olleet rakastetun, tuskin vielä tajuttoman olennon jäseniä,
"tuonko olet meiltä ansainnut? Miksi emme saaneet upota sinun kanssasi
yhdessä? Kuolla yhdessä niinkuin olemme yhdessä eläneetkin? Siinä
makaat nyt kappaleina, sirpaleina, tomuna, vielä kuolemassakin huutaen
näillä kallioilla, joilta meidän olisi pitänyt auttaa sinut pois,
niinkuin koko yön olet huutanut! Mitä täytyy sinun meistä ajatellakaan?
Sinä olet palvellut meitä niin uskollisesti ja me olemme jättäneet
sinut perikadon omaksi! Perikadon omaksi näin lähellä kotiamme ja
herrasi äänen ulottuvilla! Nyt olet heitetty rannalle kuin uskollisen
koiran ruumis, jonka aalto kuljettaa sen herran jalkojen juureen, joka
hänet hukutti!"

Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä, sitten luetteli hän kaikki
veneensä hyvät ominaisuudet, mainitsi, mitä se oli maksanut ja kävi
läpi kaikki muistot, mitkä liittyivät tuohon poloiseen, aalloilla
keinuvaan hylkyyn. "Senkö vuoksi sen juuri niin hyväksi korjasimme ja
niin kauniiksi maalasimme? Senkö vuoksi minun poika-parkani, ennenkuin
hän kuoli ja jätti minulle neljä isätöntä ja äiditöntä orpoa, sen
niin suurella vaivalla ja rakkaudella melkein yksinään rakensi?
Kun kävin noutamassa koreja aluksen ruumasta, tunsin siellä hänen
kirveensä jäljet ja suutelin niitä hänen muistokseen. Nyt suutelevat
niitä haikalat ja meriravut. Talvi-iltoina veisteli hän omin käsin
Pyhän Franciskuksen kuvaa puusta pannakseen sen veneen keulaan, että
pyhimys varjelisi sitä myrskyssä. Oi, tuota armotonta pyhimystä! Hän
ei totisesti ole ollut kiitollinen! Kuinka on käynyt poikani ja hänen
vaimonsa, kuinka sen veneen, jonka poikani jätti meille ansaitaksemme
sillä leipää hänen lapsiraukoilleen? Ja onko hän edes voinut itseään
suojella? Missä on hänen kuvansa? Aaltojen leikkikaluna se nyt
ajelehtii!"

"Äiti! äiti", huusi samassa toinen lapsista, ottaen rannikolta, kahden
kallion välistä, veneenkappaleen, jonka aallot olivat kuljettaneet
kuivalle maalle, "tässä on pyhimys!" -- Vaimo-parka unohti siinä
silmänräpäyksessä vihansa ja soimauksensa, juoksi pojan luo astuen
jalkansa veteen, painoi kuvan huulilleen ja kasteli sitä kyyneleillään.
Sitten hän jälleen istuutui eikä sanonut enää sanaakaan.


16.

Beppo ja vanhus kokoilivat meidän avullamme kaikki veneenkappaleet.
Sitten vedimme kauvemmaksi maalle köyteen kiinnitetyn rauskan. Kaikki
pirstaleet kokosimme sitten yhteen kasaan; ihmisparoilla saattoi
vielä olla hyötyä joistakin laudoista ja veneen rauta-osista. Lopuksi
vieritimme kasan päälle muutamia isoja kiviä, ettei nouseva vesi vielä
kerran saisi haltuunsa näitä kallisarvoisia jäännöksiä, ja lähdimme
sitten surullisina ja melkoisen välimatkan päässä isäntäväestämme
astelemaan kotiin päin. Aluksen puute ja meren tila eivät sallineet
meidän ajatellakaan poislähtöä.

Kun maahanluoduin silmin ja sanaakaan sanomatta olimme nauttineet
leipäpalan ja tilkkasen vuohenmaitoa, jotka Graziella oli tuonut meille
kaivolle viikunapuun alle, jätimme talon surunsa valtaan ja lähdimme
korkeitten viiniköynnösryhmien ja oliivipuitten alitse kävelemään
saaren ylätasangolle.


17.

Ystäväni ja minä emme vaihtaneet montakaan sanaa, mutta meillä oli
samat ajatukset ja vaistomaisesti poikkesimme niille teille, jotka
veivät saaren itäkärkeen ja joitten siis täytyi johdattaa meidät
läheiseen Procidan kaupunkiin. Pari kohtaamaamme vuohipaimenta ja pari
kreikkalaisesti puettua tyttöä, jotka kantoivat öljyruukkua päänsä
päällä, näyttivät meille useamman kerran oikean tien. Tunnin kävelyn
jälkeen saavuimme kaupunkiin.

"Tämä on surullinen tapaus", sanoi vihdoin ystäväni minulle. -- "Se
pitää kääntää hyväksi näille kunnon ihmisille:", vastasin minä. --
"Samaa olen minäkin ajatellut", sanoi hän ja kilisteli nahkakukkaroaan,
jossa oli suurehko summa kultarahoja. -- "Niin minäkin; mutta minulla
ei ole nykyään kuin viisi, kuusi kultarahaa kukkarossani. Olen osaltani
myöskin ollut syynä onnettomuuteen ja tahtoisin senvuoksi ottaa osaa
vahingon korvaamiseenkin." -- "Minä olen meistä rikkaampi", vastasi
ystäväni, "ja minulla on luottoa erään pankkiirin luona Napolissa. Minä
maksan kaikki; Ranskassa voimme sitten selvitellä asiamme."


18.

Näin keskustellen astelimme keveästi Procidan alaspäin viettäviä katuja
ja saavuimme pian _marinelle_. Siksi kutsutaan Egean meren saaristossa
ja Italian rannikolla lähinnä satamaa sijaitsevaa rantaa. Siellä oli
tungokseen asti ischialaisia, procidalaisia ja napolilaisia veneitä,
joita eilinen myrsky oli pakoittanut etsimään täältä suojaa. Merimiehet
ja kalastajat nukkuivat auringonpaisteessa, vähitellen rauhoittuvien
aaltojen kohinassa tai istuskelivat ryhmissä padolla ja puhelivat.
Vaateparrestamme ja punaisista lakeistamme päättäen, luulivat he meitä
nuoriksi toscanalaisiksi tai kreikkalaisiksi merimiehiksi, jotka olivat
tuoneet tänne öljyä tai viiniä Ischiasta.

Me kuljimme satamassa etsien lujatekoista ja hyvinvarustettua venettä,
jota kaksi miestä helposti voisi hoitaa, ja joka mittasuhteittensa
ja muotonsa puolesta olisi mahdollisimman paljon särkyneen veneen
näköinen. Pian löysimmekin sellaisen. Sen omisti eräs tämän saaren
rikas kalastaja, jolla oli useita veneitä. Tämä oli vasta muutamia
kuukausia sitten otettu käytäntöön. Lähdimme nyt omistajan luo, jonka
asunnon olimme saaneet tietää satamassa leikkiviltä lapsilta.

Hän oli iloinen, ymmärtäväinen, kelpo mies. Kertomuksemme yöllisestä
onnettomuudesta ja hänen köyhän procidalaisen maamiehensä
epätoivosta liikutti häntä. Silti ei hän pudottanut piasteriakaan
määräämästään hinnasta, joka tosin ei ollutkaan kohtuuton. Saimme
veneen kolmellakymmenelläkahdella kultarahalla, ne ystäväni heti
käteisellä maksoi. Luovutettuamme tämän summan oli vene ihka uusine
varustuksineen, purjeineen, ruukkuineen, köysineen ja rautaisille
ankkureineen, meidän omaisuuttamme.

Täydensimme vielä näitä varustuksia ostamalla eräästä sataman vieressä
sijaitsevasta kaupasta kaksi punaista, villaista viittaa, toisen ukolle
ja toisen pojalle; lisäksi ostimme vielä useammanlaatuisia verkkoja,
muutamia kalakoreja ja vähän talouskaluja naisille. Sitten teimme
veneen myyjän kanssa sellaisen sopimuksen, että maksamme hänelle
kolme kultarahaa, jos hän vielä tänä päivänä tuo veneen määräämäämme
paikkaan. Koska raju-ilma oli asettunut ja meri siltä puolen oli
jotenkin kallioiden suojassa, suostui hän tähän, ja me palasimme maitse
Andrean taloon.


19.

Kävelimme hitaasti, istahdimme kaikkien mahdollisten puitten alle,
laskimme leikkiä, haaveilimme ja teimme kauppaa nuorten procidalaisten
tyttöjen kanssa viikuna- ja viinirypälekoreista, joita he kantoivat,
kunnes tarpeellinen aika vähitellen oli kulunut. Kun sitten eräältä
korkealta vuorenharjalta näimme veneemme salaisesti livahtavan rannikon
varjoon, kiirehdimme askeleitamme saapuaksemme perille yksissä ajoin
soutumiehen kanssa.

Pienestä talosta ja sitä ympäröivästä viinitarhasta ei kuulunut
hiiskaustakaan. Kaksi kaunista, kirjavasiipistä, leveillä
höyhensääryksillä varustettua kyyhkystä nokki maissintähkiä terassin
aidalla ja oli ainoana elonmerkkinä. Me astuimme ääneti sinne;
siellä tapasimme koko perheen syvässä unessa. Kaikki perheenjäsenet
paitsi lapsia, joitten somat päät lepäsivät vierekkäin Graziellan
käsivarrella, olivat unessakin surullisen näköisiä.

Vanha äiti oli painanut pään polviaan vasten ja näytti vielä
nukkuessaankin nyyhkivän. Isä makasi käsivarret ristissä selällään
auringonpaisteessa. Pääskyset hipaisivat ohilentäessään hänen harmaita
hiuksiaan. Hänen hikisellä otsallaan istui kärpäsiä. Kaksi syvää
uurretta hänen suunsa tienoilla todisti, että hänen miehuusvoimansa oli
mennyttä ja että hän oli nukkunut kyyneleihinsä.

Tämä näky vihlasi sydäntämme. Mutta ajatellessamme, minkä onnen
olimme valmistaneet näille ihmisille, tulimme jälleen lohdutetuiksi.
Herätimme heidät ja pudotimme Graziellan ja hänen pikkuveljiensä
eteen tuoreet leivät, juuston, makkarat, viinirypäleet, appelsiinit,
viikunat -- kaikki matkalla ostamamme tavarat. Tyttö ja pienokaiset
eivät uskaltaneet nousta edes ylös tämän kuin taivaasta heidän ylitseen
vuotavan sateen alta. Isä kiitti meitä perheen nimessä. Iso-äiti
katseli synkeänä kohtausta. Hänen kasvonsa ilmaisivat enemmän vihaa
kuin välinpitämättömyyttä.

"Kuulehan, Andrea", puhui ystäväni vanhukselle, "ihminen ei saa kahta
kertaa itkeä sen menettämistä, minkä hän voi saada takaisin työllä ja
rohkeudella. Metsässä kasvaa uusia lautoja ja hamppumaassa itää uusia
köysiä. Vain surun valtaan heitetty ihmiselämä on korvaamaton. Itkun
päivä ottaa meiltä enemmän voimia kuin koko vuoden työ. Tulkaa, ja
lähtekäämme kaikki yhdessä rantaan. Mehän olemme teidän laivapoikianne;
tänä iltana autamme teitä kantamaan kotiin veneenne jäännökset. Teemme
niistä kotolaisillenne vuoteita, pöytiä ja muita tarvekaluja. Tuntuupa
teistä hauskaltakin vanhoilla päivillänne levätä niitten lautojen
välissä, jotka niin kauvan ovat teitä merellä keinuttaneet." -- "Jospa
niistä tulisi ruumisarkkumme", huokasi iso-äiti synkkänä.


20.

He nousivat kuitenkin, ja me astuimme kaikki yhdessä hitaasti portaita
alas rantaa kohti; voi selvästi huomata, kuinka kipeästi heihin koski
meren näkeminen ja aaltojen kohina. Kuvaamaton oli sen vuoksi köyhien
ihmisten ihmetys ja ilo, kun he viimeiseltä porrasjaksolta näkivät
uuden kauniin veneen, joka oli vedetty kuivalle maalle ja lekotteli
auringossa entisen särkyneen veneen vieressä, ja ystäväni heille sanoi:
"Se on teidän!" Ylenpalttisessa ilossaan heittäytyivät he polvilleen,
kukin sille portaalle, missä oli seisonut, kiittääkseen ensin Jumalaa,
ennenkuin löysivät sanoja tulkitakseen meitä kohtaan kiitollisuuttaan.
Heidän onnensa oli meille paras kiitos!

He nousivat ylös kuullessaan ystäväni kutsuvan heitä. Nyt juoksivat he
hänen perässään veneen luo. Ensin he pysyttelivät pienen välimatkan
päässä ja kulkivat arastellen sen ympäri ikäänkuin peljäten, että
tässä oli taikuutta ja että vene jälleen häviäisi. Sitten he astuivat
lähemmäksi, koskettelivat sitä ja veivät huulilleen ja otsalleen
käden, joka oli koskettanut venettä. Mutta vihdoin pääsi heiltä ilon
ja ihastuksen huuto, ja ottaen toinen toisiaan kädestä alkoivat he,
vanhasta iso-äidistä pienimpään lapseen saakka, tanssia uuden veneen
ympärillä.


21.

Beppo se ensimmäiseksi astui veneeseen. Hän kiipesi pienelle
etukannelle ja veti laivan ruumasta toinen toisensa jälkeen kaikki
sinne asettamamme varustukset: ankkurin, köydet, nelikorvaiset ruukut,
uudet oivalliset purjeet, korit, avarahihaiset viitat; hän helisteli
ankkuria, heilutti airoja päänsä päällä, laskosti liinakankaan, hieroi
viittojen karkeata villaa sormiensa välissä, ja näytteli vilkkain
elein iso-isälle, iso-äidille ja sisarelle näitä aarteita ilosta ja
ihastuksesta huudahdellen. Isä, äiti ja Graziella itkivät ilosta
katsellen vuoroin venettä, vuoroin meitä.

Veneen tuojat, jotka tähän asti oli pysytelleet piilossa kallioitten
takana, itkivät myöskin. Kaikki siunasivat meitä. Graziella, joka
näytti erittäin vakavasti käsittävän kiitollisuusvelkansa, lähestyi
nyt silmät maassa iso-äitiään ja me kuulimme, kuinka hän osoittaen
sormellaan meitä kuiskasi: "Sinä sanoit heitä äsken pakanoiksi; jos
minä nyt sanoisin, että he ovat enkeleitä, niin kumpi meistä mahtaisi
olla oikeassa?"

Vanha vaimo heittäytyi jalkoihimme ja pyysi anteeksi halveksimistaan.
Tästä hetkestä alkaen rakasti hän meitä melkein yhtä paljon kuin
pojantytärtään tai Beppoa.


22.

Kun olimme veneen tuojille maksaneet sovitun rahasumman, lähetimme
heidät pois. Sitten kuormitimme itsemme uusilla laivavarustuksilla ja
kannoimme sirpaleitten asemasta kaikki rikkaudet onnellisen perheen
kotiin. Illallisen jälkeen, kun lamppu oli sytytetty, nouti Beppo
iso-äidin päänalusen alta tuon särkyneen laudanpalasen, johonka
hänen isänsä oli veistänyt pyhän Franciskuksen kuvan. Hän sahasi sen
nelikulmaiseksi, puhdisti sen veitsellään, kiilloitti ja maalasi sen
uudelleen. Hän aikoi seuraavana päivänä kiinnittää sen uuden veneen
keulaan, että uusi alus jollakin tavalla muistuttaisi vanhaa. Kun
muinaisajan kansat rakensivat uutta temppeliä entisen sijalle, pitivät
he samalla tavalla huolta, että uuteen rakennukseen muurattiin osia
entisestä vaikka kuinkakin vähäpätöisiä. Tämä karkea, kulunut muisto
toi uuteen pyhäkköön jotakin entisestään pyhitettyä ja pysyi arvossaan
uuden pyhäkön taideteosten joukossa. Ihminen on aina ihminen. Hänen
luonnossaan on aina samat vaistot oli sitten kysymyksessä Pantheon,
Pietarinkirkko tai köyhä procidalainen kalastajavene.


23.

Tämä yö oli ehkä onnellisin, minkä kohtalo oli tälle talolle suonut.
Me nukuimme tuulen suhinaan oliivipuissa, aaltojen kohinaan rannalla
ja tasaiselle katollemme lankeavaan kuuvaloon. Herätessämme oli taivas
kirkas kuin hiottu kristalli, meri tummansininen ja kevyen vaahdon
peitossa kuin olisi se hikoillut väsymyksestä ja hurjasta menostaan.
Mutta tuuli puhalsi entistä rajumpana. Valkea vaahtopyry, jota aallot
lennättivät Cap Misenen kärkeä vasten, nousi vielä korkeammalle kuin
eilen. Se kasteli hohtavana autereena koko Cumesin rantaa nousten ja
laskien taukoamatta kuin vuoksi ja luode. Balan ja Gaetan lahdilla ei
näkynyt ainoatakaan purjetta. Vain meripääskyt kastelivat valkeita
siipiään kuohuihin, ainoat linnut, joitten elementti on myrsky ja jotka
kirkuvat ilosta haaksirikon tapahtuessa aivankuin vainajien lahden
kadotetut henget, jotka vaanivat haaksirikkoisia laivoja saaliikseen.

Kaikessa hiljaisuudessa tunsimme kuitenkin salaista iloa siitä, että
myrsky pidätti meitä vanhan kalastajan talossa ja puutarhassa. Tämä
antoi meille tilaisuuden nauttia asioiden tilasta ja köyhän perheen
onnesta; olimme siihen jo kiintyneet kuin lapset.

Myrsky pidätti meitä siellä yhdeksän kokonaista päivää. Me olisimme
toivoneet, varsinkin minä, ettei myrsky olisi koskaan tauonnut, ja
että jokin tahdostamme riippumaton, välttämätön sattuma pitäisi
meitä vuosikausia tässä vankeudessa, jossa tunsimme itsemme niin
onnellisiksi. Päivämme olivat kuitenkin sangen vaiheettomia ja
yksitoikkoisia. Ei mikään ole sen paremmin omiaan todistamaan, kuinka
onnen ehdot ovat vähäiset, kun sydän on nuori ja kykenee iloitsemaan
kaikesta. Samoin virkistää ja ylläpitää yksinkertaisinkin ravinto
ruumiillista olemusta, kun sen maustaa hyvä ruokahalu ja kun elimet
ovat vielä nuoret ja terveet.


24.

Me heräsimme pääskysten viserrykseen lehtikatoksellamme, jonka suojassa
terassilla nukuimme, kuuntelimme, kuinka Graziella lapsellisella
äänellään hiljaa lauleskeli viinitarhassa, ettei olisi herättänyt
nukkuvia muukalaisia, nousimme sitten nopeasti ja riensimme rantaan
uidaksemme muutamia minuutteja pienessä lahdenpoukamassa, jonka
hieno hiekkapohja hohti syvän, läpikuultavan veden alta ja jonne
myrskyävän meren mainingit ja kuohut eivät sopineet. Sitten palasimme
hitaasti kotiin antaen auringon kuivata kylvyssä kastuneet hiuksemme
ja hartiamme, ja nautimme viinitarhassa aamiaiseksi palasen leipää
ja puhvelinjuustoa, jotka Graziella meille toi ja jakoi kanssamme;
särpimeksi joimme tytön ammentamaa kirkasta, raikasta lähdevettä,
jota hän toi meille pienessä, pitkulaisessa saviruukussa ja piti
siitä punastuen kiinni niin kauvan kuin huulemme koskettivat sen
laitoja. Sen jälkeen autoimme perhettä sen lukemattomissa maalaisissa
pikku askareissa, korjasimme viinitarhan aitausta ja terrassin
seiniä, nostelimme pois suuria kiviä, joita talven kuluessa oli
sieltä putoillut nuorille viiniköynnöksille ja nyt tukahutti kasvua,
kannoimme kellariin suuria kurpitsoja, joista yhdessä jo oli kyllin
taakkaa, hakkasimme poikki niitten varret, jotka leveine lehtineen
peittivät maata ja estivät kulkua, kaivoimme pienen ojan jokaisen
viiniköynnösrivin väliin, että sadevesi kokoontuisi niihin ja voisi
kauvemmin pitää kuivaa maaperää kosteana, kaivoimmepa samaa tarkoitusta
varten myöskin viikuna- ja sitruunapuitten ympärille jonkinlaisen
suppilonmuotoisen kaivon -- siinä olivat tavalliset aamuaskareemme,
kunnes aurinko alkoi heittää säteitään kohtisuoraan katolle, puutarhaan
ja pihaan ja pakoitti meidät lehdistön siimeeseen, jonne läpikuultavat,
hohtavat viininlehdet loivat lämpimiä, kultaisia varjojaan.




Toinen luku.


1.

Graziella meni silloin tavallisesti sisälle joko kehräämään iso-äitinsä
viereen tai puuhailemaan päivällistä. Vanha kalastaja ja Beppo
viettivät päivät päästään rannassa parantelemassa venettään, joka oli
tullut heidän intohimoisen rakkautensa esineeksi, välistä laskivat he
myöskin verkkonsa kallion suojaan. Päivälliseksi toivat he meille aina
muutamia rapuja tai meri-ankeriaita, joitten nahka hohti kirkkaammalta
kuin sulatettu lyijy. Vanha äiti paistoi ne oliivi-öljyssä. Perhe
säilytti sikäläisen tavan mukaan tätä öljyä pienessä kallioon poratussa
kolossa, jota peitti rautarenkaalla varustettu kivi.

Pari samalla tavalla valmistettua kurkkua, jotka pieninä viipaleina
ladottiin pannuun ja muutamat tuoreet simpukat, jotka muistuttivat
täällä _frutti di mareksi_ kutsuttua kuori-eläintä, muodostivat
päivän vahvimman aterian. Jälkiruuaksi saimme Graziellan aamulla
poimimia mehukkaita, keltaisia viinirypäleitä. Yksi tai pari pippuriin
kastettua, viheriää fenkoolinvartta, joitten anismaku antaa huulille
miellyttävän tuoksun ja vahvistaa vatsaa, korvasi meille, kuten
napolilaisille merimiehille ja talonpoikaisväestöllekin kahvin ja muut
virvoitusjuomat. Aterian jälkeen etsin ystäväni kanssa varjoisan,
vilpeän paikan kalliolla, mistä näkyi meri ja Baian rannat, ja
siellä vietimme päivän kuumimman helteen kello neljään tai viiteen
iltapäivällä katselemalla ympärillemme, haaveilemalla tai lukemalla.


2.

Meillä oli mukanamme vain kolme kirjaa, jotka olivat sattumalta jääneet
pois matkalaukustamme heittäessämme sen mereen, ja pelastuneet.
Yksi oli italialaisen Ugo Foscolon kirjoittama: Jacopo Ortis'en
kirjeet, puoleksi poliittinen, puoleksi romanttinen, jonkun verran
Wertheriä muistuttava kirja, jonka sankarin sydämessä vapauden ja
isänmaanrakkauteen sekaantuu hänen intohimoinen kiintymyksensä
kauniiseen venezialaistyttöön. Tämä rakastajan ja patriootin tunteen
kaksinkertainen tuli sytyttää Ortis'en sielussa kuumeen, jota herkkä,
sairaloinen mies ei voi kestää ja hän tekee itsemurhan. Tätä kirjaa,
joka tosin oli kirjallinen jäljennös Goethen Wertheristä, mutta
omituisen värikkäästi ja hehkuvasti kirjoitettu, lukivat siihen aikaan
kaikki nuoret ihmiset, jotka kuten mekin tuudittivat sieluissaan tuota
kaikkien suurien uneksijasielujen arvokkainta kaksoisunelmaa, vapauden
ja rakkauden unelmaa.


3.

Bonaparten ja Murat'in politiikka vainosi turhaan kirjaa ja sen
tekijää. Hänellä oli turvapaikka kaikkien italialaisten isänmaan
ystävien ja Euroopan vapaamielisten sydämissä. Mutta kirjalla oli
pyhäkkönsä nuorien, meidän kaltaistemme ihmisten rinnoissa; me
kätkimme sen opetukset sydämiimme ja koetimme seurata niitä. --
Toinen pelastuneista kirjoista oli Bernardin de Saint Pierren Paul ja
Virginia. Tuo lapsellisen rakkauden käsikirja on kuin meille säilynyt
lehtinen maailman lapsuuden aikana kirjoitettua ihmissydämen historiaa.

Kolmas oli muuan nidos Tacitusta, jonka lehdillä -- niin synnin häpeän
ja veren tahraamia kuin ne ovatkin -- kynää oli kuljettanut stoalainen,
historiallisesti tasapuolinen ihmishenki elähyttäen niitä, jotka
tahtovat häntä ymmärtää, vihaan tyranniutta vastaan, suuriin uhrauksiin
ja ylevän kuoleman kaipuuseen.

Nämä kolme kirjaa vastasivat sattumalta niitä kolmea tunnetta, jotka
siihen aikaan täyttivät mielemme: rakkautta, innostustamme Ranskan
ja Italian vapausasiaan, haluamme poliittiseen toimintaan sekä
kaikkiin suurtekoihin, joita Tacitus meille kuvaili ja joita varten
hän jo aikaisin oli karkaissut sieluamme verisellä pensselillään ja
antiikkisen hyveensä tulella. Luimme vuoron perään ääneen toinen
toisillemme välistä ihastellen, välistä itkien, välistä uneksien.
Lukemisen keskeyttivät pitkät hiljaisuuden hetket ja huudahdukset,
jotka välittömästi tulkitsivat vaikutelmiamme ja unelmiemme mukana
haihtuivat tuuleen.


4.

Usein koetimme ajatuksissamme itse asettua niihin kuviteltuihin
tai todellisiin olosuhteisiin, joista runoilija tai historioitsija
meille kertoi. Me loimme itsellemme ihannekuvan rakastajasta ja
isänmaanystävästä, yksityisestä ja julkisesta elämästä, onnesta ja
hyveestä. Me tutkiskelimme huviksemme noita suuria tapauksia, noita
vallankumouksen ihmeellisiä sattumia, jolloin mitä huomaamattomimmat
ihmiset ovat kohonneet joukosta pinnalle neronsa vuoksi ja kuin kutsun
saaneina taistelleet tyranniutta vastaan ja pelastaneet kansakuntia,
ja kuinka he sitten kansan kiittämättömyyden ja huikentelevaisuuden
uhreina ovat kuolleet mestauslavalla, aikansa tuomitsemina, vasta
nykyajan tunnustuksen saaneina.

Suurimpaankin sankari-osaan oli sielumme täysin perehtynyt. Me olimme
kaikkeen valmiit, ja jos ei kohtalo suonut meille kuvittelemiamme
suuria koettelemuksia, kostimme sille jo ennakolta halveksimalla
sitä. Me käytimme hyväksemme tuota suurien sielujen tavallista
lohduttautumistapaa, ja ajattelimme: jos elämämme tulee hyödyttömäksi,
tavalliseksi, huomaamattomaksi, oli syy vain siinä, ettei kohtalo
tarjonnut meille kättään, eikä siinä, ettemme olisi huomanneet
tarjottua kättä.


5.

Kun aurinko laski, lähdimme pitkille kävelyretkille saarella.
Risteilimme sen pitkin ja poikki. Välistä kävimme kaupungissa ostamassa
leipää ja sellaisia vihanneksia, joita ei kasvanut Andrean puutarhassa.
Usein toimme sieltä myöskin tupakkaa, tuota merimiehen herkkua, joka
virkistää häntä merellä ja lohduttaa maalla. Iltamyöhällä saavuimme
sitten kotiin taskut ja kädet täynnä vaatimattomia lahjojamme. Iltaisin
kokoontui perhe katolle, jota Napolissa kutsutaan astrico'ksi, siksi
kunnes oli aika lähteä levolle. Ei voi ajatella maalauksellisempaa
yökuvaa näiltä seuduin kuin tuollainen hetki _astricoila_ kuun valossa.

Alhaalta pihasta katsoen näyttää matala, nelikulmainen talo
antiikkiselta jalustalta, joka kannattaa eläviä ryhmiä ja kuvapatsaita.
Koko talon väki nousee sinne, liikuskelee siellä edestakaisin tai
istuu, kukin erilaisessa asennossa. Kirkkaassa kuutamossa tai
lampunvalossa kuvastuvat heidän ääriviivansa tummansinistä taivasta
vasten. Tuossa istuu vanha äiti ja kehrää, isä vetelee sauhuja
kaislavartisesta savipiipustaan, pojat nojaavat kyynäspäittensä
varassa terrassin kiviaitaan ja laulavat pitkäveteisiä merimies- ja
kansanlaulujaan, joitten väräjävät, valittavat säveleet muistuttavat
aaltojen loiskinaa venelautoja vasten tai sirkan yksitoikkoista
siritystä auringonpaisteessa; nuoret tytöt taas lyhyine hameineen ja
kullalla kirjailtuine liiveineen pyörähtelevät tanssissa, mustat pitkät
kiharat, jotka niskassa ovat taidokkaasti sidotut päälaelle ulottuvalla
huivilla, liehuen olkapäillä.

Useasti he tanssivat yksin, useasti myös sisartensa kanssa. Toisella
on kitara, toinen pitää päänsä päällä messinkikulkusilla varustettua
tamburinia. Nämä kaksi soittokonetta, joista toinen soi valittaen ja
kevyesti, toinen yksitoikkoisesti ja raskaasti, sointuvat erinomaisesti
yhteen ja tulkitsevat kahta ihmissydämen päätunnetta: iloa ja surua.
Kesäöinä kuulee niitten soittoa melkein jokaiselta Napolin tienoon
katolta, vieläpä laivoistakin. Tämä vapaa-ilmakonsertti seuraa korvaa
seudulta seudulle, mereltä vuorille saakka; se muistuttaa hyönteisen
surinaa, hyönteisen, jonka kuumuus on herättänyt surisemaan tämän
kauniin taivaan alle. Tämä hyönteisparka on ihminen, joka muutamia
päivän hetkiä laulaa Jumalalle nuoruudestaan ja rakkaudestaan ja sitten
ikuisuudeksi vaikenee. En koskaan kuunnellut näitä ilmassa väräjäviä,
astrico'lta lähteneitä säveliä ilman että vaistomaisesti pysähdyin
sydämeni ollessa pakahtumaisillaan sisäisestä ilosta ja surusta.


6.

Tällaista oli myöskin Andrean katolla; ryhmitys oli sama, soitto ja
äänten sävy samaa. Graziella soitti kitaraa, Beppo antoi pienten
sormiensa tanssia tamburiinilla, jonka soitolla häntä pienenä oli
nukutettu, ja säesti sisartaan. Vaikka näitten soittokoneitten sävy
olikin kauttaaltaan iloinen samoinkuin soittajienkin kaikki eleet,
olivat itse säveleet surullisia, ja niitten hitaat, harvat soinnut
tunkivat syvälle sydämeen. Niin vaikuttaa soitanto kaikkialla, missä
se ei ole tyhjänpäiväistä helinää, vaan ihmistunteiden sointuisaa,
säveliin pukeutunutta vaikerrusta. Jokainen tuollainen sointu on kuin
huokaus, jokainen sävel kuin kyynel. Aina kun ihmissydän tuntee itsensä
liikutetuksi, pulppuaa sieltä kyyneleitä; niin täynnä surumielisyyttä
on pohjimmaltaan ihmisluonto ja niin helposti tuo kaikki, mikä sitä
liikuttaa, vaahtoa huulillemme, pilviä katseeseemme!...


7.

Yksinpä silloinkin, kun nuori tyttö säveästi nousi tanssiakseen
pyynnöstämme tarantellaa veljensä tamburinin säestyksellä, ja tanssin
pyörteen mukaansa tempaamana pyöri ympäri viehättävästi kohotellen
käsivarsiaan ja sormillaan matkien kastanjettien helinää, ja hänen
paljaitten jalkojensa askeleet yhä tihenivät kuin sadepisarat --
yksinpä silloinkin oli säveleessä, asennoissa, liikkeitten rajussa
kiihkeydessäkin jotakin vakavaa ja surumielistä niin kuin olisi tämä
ilo vain ohimenevää hulluutta, niinkuin väläyksestäkin onnea, itse
hyveen ja kauneuden täytyisi kiihdyttää itsensä huumaustilaan ja
juovuttaa itsensä liikkeillä, jotka ovat hulluuden rajoilla!


8.

Paljon useammin kuitenkin keskustelimme vakavasti isäntäväkemme
kanssa, ja pyysimme heitä kertomaan elämästään, perhe-oloistaan tai
muistoistaan. Jokainen perhe on kuin satu tai paremmin runoelma, sitä
täytyy vain osata lukea. Tämäkin oli ollut kerran ylhäinen, rikas ja
huomattavassa asemassa.

Andrean iso-isä oli ollut kreikkalainen kauppias Aeginan saarelta.
Kun Ateenan pascha oli vainonnut häntä hänen uskontonsa tähden,
oli hän eräänä yönä vienyt vaimonsa, lapsensa ja omaisuutensa
erääseen kauppalaivoistaan ja paennut Procidaan, missä hänellä oli
kauppatuttavia ja missä väestö oli kreikkalaista niinkuin hänkin.
Siellä oli hän ostanut suuria maatiloja, joista ei ollut jäljellä enää
kuin tämä pieni karjatalo, jossa me asuimme ja muutamia hautakiviin
kaiverrettuja esi-isäin nimiä saaren vähäisellä hautausmaalla. Tyttäret
olivat kuolleet nunnina saaren luostarissa. Pojat olivat menettäneet
kaiken omaisuutensa myrskyissä, joissa heidän laivansa olivat
joutuneet haaksirikkoon. Niin oli koko perhe vähitellen köyhtynyt.
Kauniin kreikkalaisen nimensäkin olivat he vaihtaneet huomaamattomaan
procidalaiseen kalastajanimeen. -- "Kun jokin rakennus kerran alkaa
hajota, hajoaa se viimeistä kiveä myöten", sanoi Andrea meille.
"Iso-isäni omaisuudesta ei minulla ole muuta jäljellä kuin kaksi
airoani, vene, jonka olette minulle uudelleen lahjoittaneet, tämä
mökkipahanen, joka ei voi elättää isäntäväkeään ja Jumalan armo."


9.

Äiti ja tytär kyselivät sitten vuorostaan, keitä me olimme, missä
oli meidän kotimaamme ja mitä vanhempamme tekivät? Olivatko isämme
ja äitimme vielä elossa, oliko meillä myöskin veljiä ja sisaria,
talo, viikunapuita ja viinitarha? Minkätähden olimme niin nuorella
iällä kaikki jättäneet saadaksemme soudella Napolinlahdessa, lukea,
kirjoittaa, maata auringonpaisteessa ja haaveilla? Vaikka olisimme
kuinka koettaneet selittää, eivät he kuitenkaan voineet käsittää, että
olimme tulleet vain nähdäksemme meren ja taivaan, lämmittääksemme
sieluamme auringonpaisteessa, tunteaksemme täällä vasta oikein
nuoruutemme ja kootaksemme vaikutelmia, tunnelmia ja ajatuksia, joista
sitten myöhemmin kenties kirjoittaisimme runoja, sellaisia kuin he
voivat nähdä meidän kirjoissamme tai sellaisia, joita napolilaiset
tilapäisrunoilijat sunnuntai-iltaisin lukevat merimiehille padolla tai
satamassa.

"Te teette meistä pilaa", vastasi Graziella ääneen nauraen. "Te muka
runoilijoita! Eihän teidän hiuksenne ole pörröiset eikä katseenne hurja
niinkuin noitten miesten, joita satamassa kutsumme runoilijoiksi!
Te runoilijoita! Ja ettehän saa säveltäkään kitarasta! Millä sitten
säestäisitte laulujanne?"

Sitten pudisti hän päätään, työnsi huulensa viehättävästi lerpalleen ja
harmitteli, kun emme puhuneet hänelle totta.


10.

Välistä näytti jokin paha ajatus pääsevän hänessä vallalle, hänen
katseissaan kuvastui epäilystä ja pelkoakin. Mutta se ei kestänyt
kauvan. Sitten kuulimme hänen hiljaa sanovan iso-äidilleen: "Ei, se
ei ole mahdollista, he eivät voi olla pakolaisia, jotka jonkun pahan
työn tähden ovat karkoitetut kotimaastaan. He ovat liian nuoria ja
myöskin liian hyväsydämisiä ollakseen niin syntisiä." -- Tämän jälkeen
huvittelimme usein kertomalla hänelle jostakin hirmutyöstä, jonka muka
olimme tehneet. Mutta rauhalliset, tyynet otsamme, hilpeä katsantomme,
hymyilevät huulemme ja avonaiset sydämemme olivat liian suurena
vastakohtana kuvitellulle rikoksellemme, ja seuraus oli, että tyttö
veljineen purskahti iloiseen nauruun haihduttaen pienimmänkin epäluulon
mielestään.


11.

Usein kysyi Graziella meiltä, mitä me sitten kaiket päivät luemme
kirjoistamme? Hän luuli ensin, että ne sisälsivät vain rukouksia, sillä
hän ei ollut eläissään nähnyt muita kirjoja kuin sellaisia, joita
uskovaiset pitävät kirkossa kädessään seuraten papin pyhiä sanoja. Hän
piti meitä sen vuoksi hyvin hurskaina, kun päivät päästään istuimme
kirjat kädessä mutisten salaperäisiä sanoja. Sitä hän vain ihmetteli,
ettemme olleet pappeja tai erakkoja jossakin Napolin seminaarissa tai
tämän saaren luostarissa. Ottaaksemme häneltä pois tuon harhaluulon
koetimme pari kertaa kääntää hänelle muutamia kohtia Foscolon kirjasta
ja pari kaunista pätkää Tacitusta tavalliselle maalaisväestön kielelle.

Olimme luulleet, että nämä italialaisen pakolaisen mielenpurkaukset
ja nuo suuremmoiset murhenäytelmät roomalaiselta keisari-ajalta
olisivat tehneet syvän vaikutuksen vaatimattomiin kuulijoihimme;
onhan isänmaallisuus jo kansan vaistossa, sankarimieli sen tunteessa,
draamallisuus silmän katseessa. Ennenkaikkea kiinnittää sen mieltä
suuri lankeemus, ylevä kuolema. Mutta me huomasimme pian, ettei
lausumisemme, eivätkä nuo mahtavat kohtaukset vähääkään miellyttäneet
yksinkertaisia kuulijoitamme. Valtiollisen vapauden aate, tuo
sivistyneitten ainainen teema, ei herätä vastakaikua kansan syvissä
riveissä.

Köyhä kalastajaväki ei voinut käsittää, minkätähden Ortis oli
niin syvän epätoivon vallassa ja minkätähden hän päätti päivänsä;
hänellähän oli kaikki, mikä tekee elämän mieluisaksi ihmiselle: hänhän
sai kuljeksia missä milloinkin tahtoi, mitään tekemättä, katsella
aurinkoa, rakastaa lemmittyään ja rukoilla Jumalaa; ja tämän kaiken
sai hän tehdä Brentan viheriällä, viljavalla rannalla. Minkätähden
sitten kiusata itseään kaikenlaisilla aatteilla, jotka eivät vähääkään
liikuta sydäntä? arvelivat he. Eikö hänelle ollut aivan yhdentekevää,
hallitsivatko itävaltalaiset tai ranskalaiset Milanossa? Narrihan hän
oli, kun niin vähästä teki surua itselleen! -- Eivätkä he viitsineet
kuunnella sen enempää.


12.

Tacitusta ymmärsivät he vieläkin vähemmän. Keisarikunta vaiko
tasavalta, ihmiset, jotka surmasivat toinen toisiaan, toiset
päästäkseen valtaan, toiset päästäkseen vapaiksi orjuudesta, rikokset
valta-istuimelle pääsyn vuoksi, kunniakkaat hyveet, kunniakas kuolema
-- kaikki tuo jätti heidät kylmiksi. Historian raju-ilma pauhasi liian
korkealla heidän päittensä päällä koskeakseen heitä. Se oli heille kuin
kaukaa vuoristosta kuuluva ukkonen, jonka antaa rauhassa jyrähdellä
siitä sen enempää välittämättä, koska vain vuorenhuiput ovat sille
alttiina, ja sekä kalastajan että maamiehen talot suojassa.

Tacituksesta pitävät vain politiikkaan ja filosofiaan mieltyneet
miehet, hän on historian Plato. Hänen tuntonsa on liian herkkä
tavallisille ihmisille. Häntä ymmärtääkseen on täytynyt kasvaa keskellä
katumellakoita ja palatsien salaisia juonia. Jos näistä näytelmistä
poistetaan vapaus, kunnianhimo ja loisto, mitä jää jäljelle? Ne ovat
näitten näytelmien kolme suurta tekijää. Näitä kolmea intohimoa ei
kuitenkaan kansa tunne, sillä ne ovat hengen eikä sydämen intohimoja.
Voimme sen helposti käsittää tuosta kylmästä ihmettelystä, millä
kuulijamme ottivat vastaan heille esittämämme kohdat.

Eräänä päivänä koetimme lukea heille kertomusta Paul ja Virginia. Minä
käänsin heille, koska olin lukenut kirjan niin monta kertaa, että
melkein osasin sen ulkoa. Toisaalta oli pitkä oleskeluni Italiassa
siinä määrin perehdyttänyt minut maan kieleen, että minun oli helppo
keksiä oikeat sanontatavat; käännös sujui kuin äidinkieli huuliltani.
Olin tuskin alkanut lukemiseni, kun kuulijaini ilmeet muuttuivat
tarkkaaviksi ja ilmaisivat mielenkiintoa -- todistus siitä, että nyt
oli kosketeltu heidän sydäntään. Nyt olimme siis koskettaneet tuota
kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa elävien ihmisten sieluissa
soivaa säveltä, tuota kaikille yhteistä tunteen säveltä, jonka jokainen
sointu sisältää taiteen ikuisen totuuden ja jonka voi selittää
sanoilla: luonto, rakkaus ja Jumala.


13.

Olin tuskin lukenut muutamia sivuja, kun vanhuksissa, tytössä ja
lapsissa kuvastui jonkinlaista levottomuutta. Kalastaja asetti
kyynäspäänsä polven varaan, kallisti korvansa minua kohti ja unohti
vetää sauhuja piipustaan. Vanha äiti, joka istui minua vastapäätä, pani
kätensä ristiin leuan alle kuten köyhillä vaimoilla on tapana, kun he
istuvat kyyryissään kirkon kivilattialla ja kuuntelevat Jumalan sanaa.
Beppo tuli alas terrassin kivi-aidalta, jonne hän juuri oli istuutunut.
Hän asetti kitaran hiljaa lattialle ja laski kätensä kielille ikäänkuin
peljäten, että tuuli niitä soittaisi. Graziella, joka aina tavallisesti
pysytteli jonkun välimatkan päässä, lähestyi minua huomaamattaan
niinkuin olisi kirjaan kätketty jonkinlainen taikavoima, joka veti
häntä.

Terrassin kivi-aitaan nojaten, jonka juurelle olin heittäytynyt
pitkälleni, lähestyi hän minua yhä, tukien itseään vasemmalla kädellään
lattiaan kuin kuoleva taistelija. Hänen hämmästyneet, suuret silmänsä
katselivat vuoroin kirjaa, vuoroin huuliani, joista kertomus tulvasi,
vuoroin myös huulien ja kirjan välipaikkaa, kuin olisi hän sieltä
etsinyt sitä näkymätöntä henkeä, joka oli minut lumonnut. Minä kuulin,
kuinka hänen epätasainen hengityksensä milloin salpaantui milloin
tiheni kertomuksen nousujen ja laskujen mukana niinkuin vuorelle
nousijan, jonka välistä täytyy pysähtyä levähtämään hengittääkseen. Ja
ennenkuin olin ehtinyt edes kertomuksen puoliväliin, oli lapsiparka jo
kokonaan unohtanut melkein kesyttömän ujoutensa minun suhteeni. Tunsin
hänen hengityksensä lämmön käsilläni. Pari kuumaa kyyneltä putosi hänen
poskeltaan ja tahrasi lehden aivan sormieni vierestä.


14.

Hidasta, yksitoikkoista esitystäni sana sanalta kääntäessäni
kalastajaperheelle tuota sydämen runoa, häiritsi vain etäinen, kumea
aaltojen kohina, jotka syvällä jalkojemme alla vyöryivät kallioita
vasten. Tämäkin sävel oli sopusoinnussa luetun kanssa. Se oli kuin
uhkaava ennakko-aavistus, joka jo kertomuksen alussa ja sen jatkuessa
leijaili ilmassa sen ympärillä. Mitä pitemmälle kertomus edistyi,
sitä enemmän näytti se viehättävän kuulijoitamme. Kun joskus vähän
viivyttelin keksiäkseni oikeat italialaiset sanat, toi kärsimätön
Graziella lampun, jonka hän oli sytyttänyt ja jota hän oli suojellut
esiliinallaan tuulta vasten, niin lähelle kirjaa, että se melkein oli
palaa; hän luuli nähtävästi, että lamppu valaisisi ymmärrystänikin
ja toisi nopeammin sanat huulilleni. Hymyillen työnsin lampun pois
kädelläni, nostamatta kirjasta katsettani ja tunsin samalla hänen
lämpimät kyyneleensä sormillani.


15.

Kun olin tullut siihen kohtaan, missä Virginia saa tädiltään kutsun
Ranskaan ja tuntee, kuinka koko hänen olemuksensa ikäänkuin repeytyy
kahtia, ja missä hän banaanipuitten alla koettaa lohduttaa Paulia
puhuen takaisintulostaan ja näyttäen merta, joka on kuljettava hänet
pois, -- suljin kirjan ja lupasin huomenna jatkaa lukemistani.

Tämä koski kipeästi ihmisparkoihin. Graziella polvistui ensin
minun, sitten ystäväni eteen ja pyysi kiihkeästi, että kertomus
luettaisiin loppuun. Mutta se oli turhaa. Me tahdoimme pitkittää hänen
mielenkiintoaan ja omaa nautintorikasta kokeiluamme. Silloin tempasi
hän kirjan käsistäni ja avasi sen kuin olisi hän tahtonsa voimalla
voinut itse käsittää kirjan merkkejä. Hän puheli kirjalle, painoi sen
vasten sydäntään. Sitten asetti hän sen jälleen melkein kunnioittavasti
polvelleni, pani kätensä ristiin ja katseli minua rukoillen.

Hänen tavallisesti niin hilpeille ja nauraville, mutta samalla
ankarasävyisille kasvoilleen oli jäänyt jotakin kertomuksen
eloisuudesta, kesyttömyydestä ja kiihkomielisyydestä, äkillinen
liikutus näytti muuttaneen tämän kauniin marmorikuvan lihaksi ja
kyyneleiksi. Tyttö tunsi Virginian sielussa oman, tähän asti nukkuneen
sielunsa.

Tämän puolen tunnin aikana näytti hän tulleen kuusi vuotta
kehittyneemmäksi. Hänen otsallaan, hänen kirkkaissa silmissään ja
hänen poskillaan kuvastui intohimoa. Oli kuin aurinko, tuuli ja varjot
ensi kerran olisivat taistelleet toinen toistensa kanssa hänen tähän
asti rauhallisilla ja suojatuilla vesillään. Me emme kyllästyneet
katselemaan häntä tässä mielenliikutuksen tilassa. Hän, jonka olemus
tähän asti oli herättänyt meissä vain iloa, herätti meissä nyt melkein
kunnioitusta. Mutta hän pyysi meitä turhaan jatkamaan; me emme
tahtoneet yhdessä hetkessä käyttää kaikkea voimaamme ja iloitsimme
liian paljon kyvystämme loihtia esiin niin ihania kyyneleitä,
hennoaksemme yhdessä päivässä tyhjentää niitten lähteen. Tyttö lähti
pois nyrpeissään ja sammutti suuttuneena lampun.


16.

Kun seuraavana päivänä tapasin hänet viiniköynnösten alla ja yritin
häntä puhutella, kääntyi hän pois kuin salatakseen kyyneleitään
ja kieltäytyi vastaamasta minulle. Hänen silmiään ympäröivistä
keveistä, tummista varjoista, hänen poskiensa hienosta kalpeudesta ja
viehättävästä pienestä surumielisyyden piirteestä hänen suupielissään
voi päättää, ettei hän ollut yöllä nukkunut ja että hänen sydämensä
sitten eilisen oli täynnä kuviteltua tuskaa. Kuinka ihmeellinen voi
tosiaankin olla kirjan voima, kun se näin voi muuttua todellisuudeksi
oppimattomalle tytölle ja tietämättömälle perheelle, niin että sen
lukeminen on ihmetapaus heidän sydämensä historiassa!

Se johtui kai siitä, että kääntäessäni tätä runoelmaa itse luonto oli
ollut tulkkinani, koska nuo yksinkertaiset tapaukset, kahden lapsen
kehto kahden köyhän äidin jalkojen juuressa, heidän viaton rakkautensa,
heidän julma eronsa, kuoleman ehkäisemä paluu, haaksirikko ja
banaanipuiden alla nuo kaksi hautaa, jotka kätkivät vain yhden ainoan
sydämen, ovat sellaisia, jotka koko maailmassa tunnetaan ja käsitetään,
palatsista aina kalastajamajaan saakka. Runoilijat etsivät hengetärtään
usein sangen kaukaa tietämättä, että se asuu ihmissydämessä ja että
pari yksinkertaista, hurskasten sormien sattumalta virittämää säveltä
tästä soittokoneesta, johon itse Jumala on asettanut kielet, on
kylliksi, loihtiakseen kokonaisen vuosisadan kyyneliin, tullakseen
yhtä yleisiksi kuin rakkaus, yhtä mieluisiksi kuin tunteet. Ylevyys
väsyttää, kauneus pettää, sydämen välittömyys ei koskaan iske harhaan.
Joka osaa herättää liikutusta ihmisissä, osaa kaikkea. Yhdessä
ainoassa kyyneleessä on enemmän neroa kuin maailman kaikissa museoissa
ja kirjastoissa. Ihminen on kuin puu, jota täytyy ravistaa, jos
mieli saada sen hedelmät: ihminen, jota järkytetään, vuodattaa aina
kyyneleitä.


17.

Talo oli koko päivän surun vallassa niinkuin olisi jokin onnettomuus
kohdannut perhettä. Vaikka ateriat syötiin yhdessä, lausuttiin tuskin
sanaakaan. Erottiin ja kokoonnuttiin kenenkään edes hymyilemättä.
Graziellaa ei näkynyt työssään puutarhassa, ei myöskään katolla. Hän
katseli usein ympärilleen eikö aurinko pian laskisi; hän ei nähtävästi
tahtonut koko päivästä muuta kuin illan.

Kun ilta vihdoin tuli, ja me olimme ottaneet tavanmukaiset paikkamme
astricolla, otin kirjani ja luin sen kuulijoitteni nyyhkyttäessä
loppuun. Isä, äiti, lapset, ystäväni, minä itse, kaikki olimme
liikutettuja. Ääneni vakava, synkkä sävy sovittautui vaistomaisesti
surullisten tapausten vakavien sanojen mukaan. Kertomuksen
lopussa tuntuivat sanat tulevan etäisyydestä ja putoavan sieluuni
korkeudesta tyhjän rinnan syvällä äänensävyllä, rinnan, jonka sydän
on lakannut sykkimästä ja joka ei enää palaudu maisiin asioihin kuin
surumielisyyden, uskonnon ja muiston tietä.


18.

Kertomuksen päätyttyä tuntui meistä mahdottomalta vaihtaa tyhjiä
sanoja. Graziella pysyi liikkumattomana äskeisessä asennossaan kuin
olisi hän yhä vielä kuunnellut. Hiljaisuutta, joka on todellisen ja
kestävän vaikutuksen puheliain kiitos, ei kukaan rikkonut. Jokainen
kunnioitti omia tunteitaan toisten tunteissa.

Lamppu sammui huomaamattamme eikä kukaan tehnyt elettäkään sitä
uudelleen täyttääkseen ja sytyttääkseen. Perhe nousi ja vetäytyi hiljaa
pois. Ystäväni ja minä jäimme kahden kesken syvästi järkytettyinä
totuuden, yksinkertaisuuden ja todellisen tunteen kaikkivallasta
kaikkiin ihmisiin, aikoihin ja kansoihin.

Kenties liikkui sydämiemme syvyydessä vielä toinenkin tunne.
Kyynelissään kirkastuneen, rakkauden tuskaa aavistelevan Graziellan
viehättävä kuva väikkyi unelmissamme Virginian taivaalliseen olentoon
sekautuneena. Nämä molemmat nimet, nämä molemmat lapset, joitten
olemukset sulautuivat yhteen kuvitteluissamme, tekivät kiihoittuneet
unemme milloin ihanan kauniiksi, milloin surullisiksi seuraten meitä
aamun koittoon asti. Seuraavana iltana ja vielä kahtena seuraavana
päivänäkin täytyi meidän uudelleen lukea kertomusta nuorelle tytölle.
Me olisimme voineet lukea sen sata kertaa perätysten ilman että hän
olisi väsynyt pyytämään sitä uudelleen. Etelämaisen mielikuvituksen
syvästi haaveelliselle olemukselle on niin ominaista, ettei se
runoudessa eikä musiikissa kaipaa vaihtelua; musiikki ja runous ovat
siellä teemoja, jotka jokainen värittää omien tuntemustensa mukaisesti.
Näin tuntee jokainen itsensä ravituksi kyllästymättä, ja näin voivat
kansat pitkien vuosisatojen kuluessa kertoa samaa kertomusta, hyräillä
samaa säveltä. Ja onko itse luonnollakaan, joka on ylevintä musiikkia
ja runoutta, onko silläkään muuta kuin pari kolme sanaa, pari
kolme säveltä, jotka aina ovat samat ja jotka kuitenkin virittävät
ihmismieleen iloa ja surua kehdosta hautaan saakka?


19.

Yhdeksäntenä päivänä taukosi myrsky vihdoinkin auringonlaskun aikana,
ja muutamissa tunneissa muuttui meri jälleen kesäiseksi. Napolin
rantoja ympäröivät vuoret, meri ja taivas näyttivät kylpevän vielä
puhtaammassa, vielä sinisemmässä autereessa kuin suuren kuumuuden
aikoina; oli kuin olisivat meri, taivas ja vuoret jo tunteneet talven
jäätävän henkäyksen, joka tekee ilman kristallin kirkkaaksi niin että
se välkkyy kuin gletsherien jäätynyt vesi. Kellastuneet viiniköynnöksen
ja ruskeat viikunapuun lehdet alkoivat varista ja peittää pihamaan.
Viinirypäleet oli korjattu. Auringonpaisteessa astricolla kuivatut
viikunat oli sullottu suuriin meriruohokoreihin, joita naiset olivat
palmikoineet samalla tavalla kuin palmikoidaan mattoja. Alus paloi
kärsimättömyydestä päästä merelle ja vanha kalastaja oli yhtä halukas
soutamaan perheensä Margellinaan. Talo ja katto puhdistettiin, kaivo
katettiin suurella kivellä, etteivät kuivat lehdet ja likavesi pääsisi
talven aikana turmelemaan sen vettä. Öljy tyhjättiin kallionkolosta ja
kaadettiin ruukkuihin, joita lapset kantoivat rantaan ruukun korvien
läpi pistetyistä seipäistä. Tyynyt ja vuodepeitteet köytettiin nuoralla
suureksi kääröksi. Vielä kerran sytytettiin lamppu lieden hyljätyn
pyhäinkuvan eteen. Vielä kerran rukoiltiin madonnaa ja suljettiin hänen
huolenpitoonsa talo, viikunapuu ja viinitarha, jotka nyt jätettiin
useaksi kuukaudeksi. Sitten lukittiin ovet, ja avain pistettiin
kallionrakoon, jossa kasvoi murattia, että kalastaja, jos hän
talvisaikaan kävisi täällä, tietäisi, mistä hän sen löytäisi voidakseen
käydä silmäämässä taloaan. Sen jälkeen lähdimme meren rantaan auttaen
köyhää perhettä öljyn, korien ja hedelmien kantamisessa ja alukseen
lastaamisessa.




Kolmas luku.


1.

Paluumatka, jonka teimme Baian lahtea ja Posilippon kalliorantaa
pitkin, oli kuin juhlaa nuorelle tytölle, lapsille ja meille, Andrealle
se oli riemukulkua. Iltamyöhällä laskimme laulaen Margellinan rantaan.
Kalastajan vanhat ystävät ja naapurit eivät väsyneet ihailemaan uutta
venettä. He auttoivat häntä lastin purkamisessa ja vetivät hänen
kanssaan veneen maalle. Kun olimme kieltäneet häntä kertomasta, keitä
hän sai kiittää veneestä, huomattiin meitä tuskin nimeksi.

Kun vene oli vedetty hiekalle, ja viikuna- ja hedelmäkorit kannettu
Andrean kellariin, sekä kolmeen pieneen huoneeseen, missä iso-äiti,
Graziella ja lapset asuivat, lähdimme hiljaisesti pois. Mieli
painuksissa astelimme sitten Napolin meluisia, vilkasliikkeisiä katuja
pitkin asuntoamme kohti.


2.

Muutamien lepopäivien jälkeen Napolissa päätimme, niin usein kuin
meri vain salli, ottaa taas osaa kalastajaelämään. Kolmen kuukauden
aikana olimme jo niin tottuneet yksinkertaisiin pukuihimme ja elämään
taivasalla, että vuoteemme, huoneittemme kalustot ja kaupunkilaiset
tavat tuntuivat meistä vaivaloiselta, vastenmieliseltä ylellisyydeltä.
Sentähden toivoimmekin, ettei meidän tarvitsisi sitä sietää kuin
muutaman päivän. Mutta kun seuraavana aamuna kävimme postissa
noutamassa siellä vartovia kirjeitämme, oli niitten joukossa eräs
ystäväni äidiltä, joka käski poikansa heti palata Ranskaan, ollakseen
läsnä sisarensa häissä. Hänen lankomiehensä tuli häntä Roomaan saakka
vastaan. Päivämäärästä päättäen oli hän jo siellä. Ystäväni ei saanut
hetkeäkään viivytellä; hänen täytyi matkustaa.

Minun olisi oikeastaan pitänyt lähteä hänen kanssaan, enkä tiedä,
mikä minua oikein pidätti, yksinjäämisenkö viehätys vai uusien
seikkailujenko toivo. Meri-elämä, kalastajan mökki ja Graziellan kuva
pidättivät kai myös osaltaan, vaikka en ollutkaan siitä selvästi
tietoinen. Jäämiseeni vaikuttivat kuitenkin eniten huumaava vapauden
tunne, ylpeä tietoisuus siitä, että olin 300 tunnin matkan päässä
kotimaastani ja täydellisesti oma herrani, ja ennenkaikkea nuoren
mielikuvitukseni rakkaus rajattomaan ja tuntemattomaan, johon kätkeytyi
lukemattomia mahdollisuuksia.

Me erosimme miehekkään surun vallassa. Hän lupasi palata takaisin heti
kun oli saanut täytetyksi pojan ja veljen velvollisuudet. Hän lainasi
minulle vielä 50 louisdoria voidakseni täyttää näitten kuuden kuukauden
tekemät aukot kukkarossani, ja matkusti pois.


3.

Tämä hänen lähtönsä, ero ystävästä, joka oli ollut minulle kuin
vanhempi veli nuoremmalle, jätti minut yksinäisyyteen, joka hetki
hetkeltä eneni vajottaen minut kuin kuiluun. Kaikki ajatukseni,
tunteeni ja sanani, jotka ikäänkuin tuulettuivat vaihtaessani niitä
hänen kanssaan, jäivät nyt sisimpääni, hautuivat siellä, tulivat
apeiksi ja kasaantuivat sydämelleni painoksi, jota en enää kyennyt
nostamaan pois. Tämä kaupungin melu, joka ei vähääkään kiinnittänyt
mieltäni, ihmispaljous, josta ei kukaan tuntenut nimeäni, huoneeni,
jossa ei kenenkään katse kohdannut silmääni, tämä ravintola-elämä
täydellisesti outojen ihmisten parissa, äänettömät ateriat yhäti
uusien, välinpitämättömien ihmisten vieressä, kirjat, jotka olin
sadasti lukenut ja joitten liikkumattomat kirjaimet toistivat minulle
samat sanat samoissa lauseissa samalla kohtaa -- kaikki tuo, mikä
Roomassa ja Napolissa ennen retkeilyjämme, ennen kesäistä kulkuri- ja
maankiertäjäelämäämme oli ollut minusta niin erinomaista, tuntui nyt
hitaalta kuolemiselta. Sydämeni valtasi syvä surumielisyys.

Muutamia päiviä laahasin tätä alakuloisuutta mukanani kadulta kadulle,
teatterista teatteriin, kirjan sivulta toiselle voimatta ravistaa
sitä itsestäni; vihdoin sai se täydellisen ylivallan. Tulin sairaaksi
ja koti-ikävä alkoi vaivata minua. Pääni tuntui raskaalta, jalkani
eivät enää kannattaneet. Olin kalpea ja voimaton. Ruoka ei enää
maittanut. Hiljaisuus teki minut surulliseksi, hälinä taasen koski;
öisin en saanut unta ja päivisin lojuin vuoteellani haluttomana ja
kykenemättömänä nousemaan ylös. Äitini vanha sukulainen, ainoa ihminen,
joka olisi minusta vähän välittänyt, oli lähtenyt Abruzzeille, 30
tunnin matkan päähän Napolista, perustaakseen sinne jonkinlaisen
tehtaan. Lähetin sanan lääkärille; hän saapui, katseli minua, koetti
valtimoani ja sanoi, ettei minua vaivaa mikään. Itse asiassa vaivasi
minua sellainen tauti, johon hänen lääkkeensä eivät pystyneet, sairaus
oli sielun ja mielikuvituksen sairautta. Hän poistui. En häntä sen
koommin nähnyt.


4.

Seuraavana päivänä tunsin itseni niin huonoksi, että mietin, mistä
voisin saada vähän apua ja myötätuntoa, jos en enää voisi nousta ylös.
Köyhä kalastajaperhe Margellinassa johtui ehdottomasti mieleeni, minun
täytyi siellä vielä olla hyvässä muistossa. Lähetin palveluspoikani
Andrean luo ja käskin hänen sanoa hänelle, että nuorempi vieraista
herroista oli sairas ja pyysi puhutella häntä.

Pojan saapuessa sinne oli Andrea Beppinon kanssa merellä ja vanha
iso-äiti kaloja myymässä Chiajan satamassa. Graziella oli pikku
veljiensä kanssa yksin kotosalla. Hän tuskin malttoi uskoa nämä erään
naapurivaimon huostaan ja pukea päälleen uusimman procidalaiskuosisen
hameensa, lähteäkseen heti seuraamaan poikaa, joka näytti hänelle kadun
ja vanhan luostarin ja vei hänet rappukäytävään.

Kuulin ovelleni hiljaa koputettavan. Ovi avautui kuin näkymättömän
käden työntämänä: Graziella seisoi edessäni. Nähdessään minut pääsi
häneltä tuskan huuto. Hän astui muutaman askeleen vuodettani kohti,
sitten hän pysähtyi, kädet ristissä esiliinalla, pää kallellaan,
koko asento osoittaen sääliä. "Kuinka hän on kalpea", puheli hän
hiljaa itsekseen, "kuinka hän on muuttunut näinä muutamina päivinä!
Ja missä toinen on?" jatkoi hän kääntyen ympäri ja etsien silmillään
huonetoveriani. "Hän on matkustanut pois", kerroin hänelle, "ja minä
olen aivan yksinäni ja outona Napolissa." -- "Matkustanut!" huudahti
hän. "Ja jättänyt teidät yksinäisenä ja sairaana tänne! Eikö hän
sitten rakastanut teitä? Ah, olisinpa minä ollut hänen sijassaan, en
suinkaan olisi matkustanut; enkä minä kuitenkaan ole teidän veljenne ja
tunnenkin teidät vasta myrskyn jälkeen."


5.

Selitin hänelle sairastuneeni vasta ystäväni lähdettyä. "Vai niin",
huudahti hän vilkkaasti ja jatkoi puoleksi leikkisällä puoleksi
nuhtelevalla äänellä: "ja ystäviänne Margellinassa ette ole ollenkaan
ajatelleet. Ah, minä ymmärrän", ja hänen äänensä oli surullinen ja
hän silmäsi pukuaan, "mehän olemme köyhiä ihmisiä, ja teitä olisi
hävettänyt, jos olisimme tulleet tähän kauniiseen huoneeseen. Mutta se
on yhdentekevää!" jatkoi hän pyyhkien silmiään, jotka yhä katselivat
kalpeata otsaani ja voimattomana riippuvia käsivarsiani, "vaikka
olisitte halveksineetkin meitä, olisimme sittenkin tulleet." --
"Graziellaparka", vastasin minä, "Jumala varjelkoon minua halveksimasta
niitä, jotka minua rakastavat."


6.

Hän istahti vuoteeni viereen, ja me aloimme puhella.

Hänen äänensä sävy, hänen iloinen katseensa, hänen käytöksensä
rauhallinen luonnollisuus, hänen lapsellinen ulkomuotonsa ja
saaristolaismurteensa, noitten ihanien päivien muisto, jotka olin
hänen kanssaan viettänyt procidalaisessa auringonpaisteessa, jota nyt
tulvasi synkkään huoneeseeni hänen otsaltaan, hänen ruumiistaan, hänen
jaloistaan, -- tuo kaikki herätti minut vähitellen uneliaisuudestani ja
kärsimyksestäni, niin että katsellessani ja kuunnellessani häntä tunsin
itseni melkein parantuneeksi. Niin, minusta tuntui kuin olisin heti
hänen lähdettyään huoneesta voinut nousta ja käydä. Hänen läsnäolonsa
teki minulle niin hyvää, että koetin mahdollisimman mukaan pitkittää
keskustelua ja pidättää häntä tuhansilla tekosyillä peljäten, että hän
lähtisi liian pian pois ja veisi mukanaan hetkellisen hyvinvointini.

Hän palveli minua muutamia tunteja ilman pelkoa, teeskenneltyä ujoutta
ja väärää häpeäntunnetta kuin sisar veljeään, ajattelematta, että olin
mies. Hän kävi ostamassa minulle appelsiineja. Hän purasi kuoreen
kauniilla hampaillaan saadakseen sen irti ja pusersi sormillaan
hedelmän mehun lasiini. Sitten otti hän pienen hopearahan, joka
mustassa nauhassa oli riippunut hänen kaulallaan ja jonka hän oli
piiloittanut poveensa, ja kiinnitti sen neulalla vuoteeni valkeaan
esirippuun. Hän vakuutti minulle, että pyhäinkuvan voima tekisi minut
pian terveeksi. Kun sitten päivä alkoi kallistua iltaan, jätti hän
minut palaten kuitenkin vielä kaksikymmentä kertaa ovelta vuoteeni luo
kuullakseen, enkö tarvinnut mitään ja muistuttaakseen, että kaikin
mokomin ennen nukkumistani hartaasti rukoilisin kuvan edessä.


7.

Sainko sitten hermojeni rauhoittumisesta kiittää kuvaa ja niitä
rukouksia, jotka hän epäilemättä itse sille lähetti, vaiko hänen
kasvoillaan kuvastuneen lempeyden ja osanoton rauhoittavaa vaikutusta
tai sitä viehättävää huvia, jonka hänen olentonsa ja keskustelunsa
minulle soivat -- lyhyesti sanoen: heti hänen lähdettyään vaivuin
rauhalliseen, syvään uneen.

Herätessäni seuraavana aamuna ja nähdessäni appelsiininkuoret
huoneeni lattialla sekä Graziellan tuolin vuoteeni vieressä samassa
asennossa, mihin hän oli sen jättänyt niinkuin hän heti jälleen
siihen istahtaisi, nähdessäni pienen hopearahan, joka mustassa
silkkinauhassa riippui esiripussani ja kaikki muut hänen läsnä-olonsa
ja naisellisen huolenpidon merkit, jota niin kauvan olin kaivannut,
tuntui minusta ensin, unen vallassa kun vielä olin, kuin olisi äitini
tai joku sisaristani ollut eilisiltana luonani. Vasta saatuani silmäni
oikein auki ja tultuani vähitellen täysin tajuihini, muistui mieleeni
Graziellan olento sellaisena kuin hänet eilen olin nähnyt.

Aurinko paistoi niin kirkkaasti, lepo oli vahvistanut jäseniäni niin
suuresti, huoneeni yksinäisyys painoi niin raskaana sydäntäni ja tarve
jälleen kuulla tuttuja ääniä oli niin pakoittava, että nousin heti
ylös, vaikka olinkin vielä heikko ja voimaton. Syötyäni ylijääneet
appelsiinit nousin corricoloon ja annoin viedä itseni Margellinaan.


8.

Saavuttuani Andrean pienelle talolle nousin portaita ylös kellarin
laakealle katolle, josta vei ovet perheen muihin huoneisiin. Tapasin
astricolla Graziellan, iso-äidin, vanhan kalastajan, Beppinon
ja lapset. He aikoivat juuri pukeutua kauneimpiin vaatteisiinsa
lähteäkseen minua tervehtimään. Jokaisella oli korissa, liinan
sisällä tai kädessä pieni lahja, joka näitten ihmis-parkojen mielestä
olisi ollut erittäin mieluisa ja tervetullut sairaalle: yhdellä
oli pullollinen kultaista, ischialaista valkoviiniä, missä korkin
asemesta oli tulppana rosmariinia ja hyvänhajuisia yrttejä, jotka
levittivät tuoksuansa koko astiaan, toisilla oli kuivatulta viikunoita,
pienokaisilla appelsiineja. Graziellan sydän oli ikäänkuin muuttanut
jokaiseen perheen jäseneeseen.


9.

Heiltä pääsi hämmästyksen huuto nähdessään minut tosin kalpeana ja
heikkona, mutta pystyssä ja hymyilevänä seisovan edessään. Graziella
pudotti pelkästä ilosta appelsiinit esiliinastaan maahan, löi kätensä
yhteen ja juoksi minua kohti huudahtaen: "Minähän sanoin, että
pyhäinkuva tekee teidät terveeksi, jos se vain yhdenkin yön saa riippua
sänkynne päällä. Enkö ollut oikeassa?" Tahdoin antaa sen hänelle
takaisin ja pistin käteni liivintaskuun, jonne olin sen lähtiessäni
pannut. "Suudelkaa sitä ensin", sanoi hän minulle. Minä suutelin
sitä ja samalla myöskin vähän hänen sormenpäitään, jotka hän oli
ojentanut sitä kohti. "Minä annan sen teille takaisin, jos taas tulette
sairaaksi", lisäsi hän asettaessaan sen jälleen kaulaansa ja antaessaan
sen liukua poveensa, "se voi palvella meitä molempia."

Istuuduimme katolle aamu-auringon paisteeseen. He olivat kaikki niin
iloisen näköisiä kuin olisi veli tai poika palannut kotiin pitkältä
matkalta. Alemmissa kansanluokissa ei sydämellisen ystävyyden
solmiamiseen tarvita niin pitkää aikaa kuin ylhäisön piireissä.
Sydämet avautuvat välittömästi ja liittyvät nopeasti toisiinsa, koska
ystävyydenosoituksiin ei yhdy mitään sivutarkoituksia. Luonnonihmisten
parissa kehittyy viikossa suurempi sydämellisyys ja sielunsukulaisuus
kuin ylhäisten kesken kymmenessä vuodessa. Tämä perhe ja minä olimme jo
kuin sukulaisia.

Me kerroimme toinen toisillemme, mitä pahaa ja hyvää meille oli
tapahtunut eron aikana. Köyhä talo oli tulvillaan onnea. Uusi vene
toi siunausta mukanaan. Verkoilla oli onnea. Kaloja oli saatu enemmän
kuin koskaan ennen. Iso-äiti ei ollut yksinään voinut myydä kaloja
ihmisille. Uljas, väkevä Beppino teki työtä kuin kaksikymmenvuotias
merimies, vaikka hän vasta oli kahdentoista; Graziella taas opetteli
erästä ammattia, joka perheen vaatimattomaan asemaan nähden oli
erinomaisen arvokas. Hänen palkkansa, joka ollakseen nuoren tytön
työstä, oli jo sangen suuri, ja hänen edistyessään yhä kohosi, riitti
ruokaan ja vaatteisiin pikku veljille, jäipä hänelle itselleenkin siitä
vielä myötäjäissäästöksi, jos niin, että hän ijän ja ajan tullen halusi
mennä naimisiin.

Tähän tapaan puhelivat vanhemmat. Tyttö oli alkanut opetella
korallitöitä. Koralliteollisuus ja -kauppa oli siihen aikaan
Italian rantakaupunkien huomattavin tulolähde. Graziellan eno,
hänen äitivainajansa veli, oli alijohtajana Napolin suurimmassa
korallitehtaassa. Hän oli tässä toimessa rikastunut, ja hänen
komennossaan oli lukemattomia työntekijöitä molemmista sukupuolista,
jotka eivät sittenkään ehtineet tyydyttää näiden ympäri Eurooppaa
leviävien ylellisyysesineitten kysyntää. Hän oli tullut silloin
ajatelleeksi sisarentytärtään ja muutamia päiviä sitten käynyt
kysymässä, eikö tyttö tahtoisi liittyä hänen työntekijättäriinsä. Hän
oli tuonut mukanaan koralleja ja tarpeellisia työkaluja ja antanut
hänelle tämän sangen yksinkertaisen taidon ensimmäiset alkeet. Toiset
tytöt työskentelivät tehtaalla. Graziella, joka iso-äidin ja kalastajan
alituisen poissa-olon vuoksi oli lasten ainoa hoitajatar, harjoitti
ammattiaan kotona. Kun eno ei usein voinut jättää tehdastaan, oli hän
vähän aikaa sitten lähettänyt tytön luo vanhimman poikansa, Graziellan
serkun, noin kaksikymmenvuotiaan nuoren miehen, joka oli siivo ja
hiljainen ja erinomainen työntekijä, mutta hieman heikkolahjainen,
risatautinen ja jonkun verran viallinen kasvultaan. Hän tuli
säännöllisesti joka ilta tehdastyön päätyttyä, tarkasti serkkunsa
työn, opetti häntä käsittelemään työkaluja ja antoi hänelle lukemisen,
kirjoituksen ja laskennon ensimmäisiä alkeita. "Me toivomme", sanoi
iso-äiti hiljaa minulle, Graziellan katsellessa muuanne, "että tästä
koituu hyötyä kummallekin, ja että opettajasta aikaa myöten tulee
morsiamensa palvelija." Minä näin, että vanhalla vaimolla jo oli
ylpeitä kunnianhimoisia suunnitelmia tyttärentyttärensä suhteen. Mutta
Graziellalla ei ollut niistä aavistustakaan.


10.

Nuori tyttö tarttui käteeni ja vei minut huoneeseensa nähdäkseni
hänen valmistamansa pienet korallityöt. Ne olivat siististi asetetut
puuvillalle pieniin rasioihin, joita säilytettiin hänen vuoteensa alla.
Hän tahtoi minun nähteni valmistaa pienen helmen. Minä pyöritin hänelle
jalkani kärjellä pientä sorvauskonetta hänen pitäessään punaista
koralli-oksaa pienen sirkkelisahan päällä, joka sen vinkuen katkaisi.
Sitten hän pyöristi tämän kappaleen, ottaen sen sormenpäittensä väliin
ja hieroen sitä hiomakivellä.

Punainen pöly peitti hänen kätensä, ja puuteroi keveästi hänen
poskensa ja huulensa, niin että hänen silmänsä näyttivät entistäänkin
sinisemmiltä ja loistavammilta. Hän pyyhki sen nauraen päältään
ja ravisti mustia hiuksiaan, niin että pöly lensi minun päälleni.
"Eikö tämä ole ihanaa työtä minunkaltaiselleni kalastajalapselle?"
puheli hän. "Oi, me saamme kaikesta kiittää merta: isoisäni veneestä,
leivästä, jota me syömme, aina näihin kaulanauhoihin ja korvarenkaisiin
saakka, joilla kenties kerran itsekin koristelen itseäni, kun ensin
olen kyllin paljon hionut ja muovaillut niitä kauniimmille ja
rikkaammille ihmisille."

Niin kului aamupäivä puhellessa, leikkiä laskiessa ja työtä tehdessä;
mieleeni ei juolahtanutkaan palata takaisin. Päivällisaterian söin
perheen kanssa. Aurinko, raitis ilma, tyytyväisyys, kohtuullinen
ateria, jona oli vain leipää, vähän paistettua kalaa ja kellarissa
säilytettyjä hedelmiä, antoivat minulle takaisin ruokahaluni ja
voimani. Iltapäivällä autoin isää korjaamaan astricon lattialle
levitetyn vanhan verkon silmiä.

Graziellan tahkokiven säännöllinen liike, iso-äidin rukin hyrinä ja
oven edessä leikkivien lasten äänet säestivät hauskasti työtämme.
Graziella astui vähän väliä katolle ravistamaan hiuksiaan, ja me
vaihdoimme katseen, ystävällisen sanan, hymyilyn. Olin sydämeni
syvimpään saakka onnellinen, tietämättä minkätähden. Olisin tahtonut
olla puutarhaan juurtunut aloekasvi tai vieressämme auringonpaisteessa
lämmittelevä sisilisko, joita asui seinänraoissa köyhän perheen luona.


11.

Mutta sitä mukaa kuin ilta kului synkkenivät kasvoni ja mieleni. Tulin
surulliseksi ajatellessani, että minun nyt jälleen täytyy palata
asuntooni. Graziella sen ensimmäisenä huomasi. Hän kuiskasi pari sanaa
iso-äitinsä korvaan.

"Minkätähden tahdotte jättää meidät?" sanoi vanha vaimo niinkuin olisi
hän puhunut jollekin lapsistaan. "Emmekö Procidassa viihtyneet hyvin
yhdessä? Olemmehan samat täällä Napolissa. Te näytätte linnulta, joka
on menettänyt emonsa ja nyt valittaen harhailee vieraitten pesien
ympärillä. Tulkaa asumaan meidän luoksemme, jos se tyydyttää teidän
kaltaistanne herraa. Meillä on vain kolme huonetta, mutta Beppino
nukkuu veneessä. Lastenhuoneessa on kyllä tilaa Graziellallekin,
jos hän vain päivisin saa työskennellä siinä huoneessa, missä te
nukutte. Ottakaa te siis Graziellan huone siksi kunnes ystävänne
saapuu takaisin. Olisi tuskallista ajatella teidän kaltaistanne kunnon
nuorukaista yksinäisenä ja surullisena Napolin kaduilla."

Kalastaja, Beppino, yksinpä pikku lapsetkin, jotka jo suuresti
rakastivat vierasta, olivat hyvän vaimon ehdotuksesta suuresti
iloissaan. Kaikki he pyytämällä pyysivät minua suostumaan hänen
tarjoukseensa. Graziella ei puhunut mitään, mutta hän odotti
tuskaisella jännityksellä, jota hän turhaan koetti peittää näennäiseen
välinpitämättömyyteen, mitä vastaisin hänen vanhempiensa pyyntöön.
Kaikille hienotunteisuussyille, joitten nojalla sitä vastustelin,
polkasi hän tahtomattaan ja suonenvedontapaisesti jalkaa.

Katsahdin häneen. Minä näin, kuinka hänen silmänsä olivat tavallista
kosteammat ja loistavammat ja kuinka hän sormiensa välissä murenteli ja
katkoi oksia basilika-yrtistä, joka savisessa ruukussa kasvoi muurin
halkeamassa. Nämä liikkeet sanoivat enemmän kuin pitkät puheet. Minä
otin vastaan perheen tarjouksen. Graziella taputti käsiään ja hypähti
ilosta juosten huoneeseensa taakseen katsomatta kuin olisi hän tahtonut
pitää kiinni sanastani antamatta minulle aikaa peruuttaa sitä.


12.

Graziella huusi Beppinoa. Sitten kantoi hän veljensä kanssa
harvalukuiset huonekalunsa, pienen peilinsä maalattuine puupuitteineen,
messinkilampun, pari kolme pyhän neitsyen kuvaa, jotka olivat olleet
neuloilla kiinni seinässä, pöydän ja pienen sorvauskoneen, jota hän
käytti korallien valmistamisessa, lastenhuoneeseen. Sen jälkeen
noutivat he vettä kaivosta, räiskyttivät sen kämmenillään lattiaan,
lakaisivat huolellisesti korallipölyn seiniltä ja lattialta ja
asettivat ikkunakomeroon kaksi tuoreinta ja tuoksuvinta balsamiini- ja
resedaruukkua, mitkä he saattoivat astricolta löytää. He eivät olisi
voineet morsiushuonetta sen huolellisemmin puhdistaa ja varustaa, jos
Beppino illalla olisi tuonut kihlattunsa isänsä taloon. Minä autoin
heitä nauraen tässä hupaisessa työssä.

Kun kaikki oli valmista, lähdin kalastajan ja Beppinon kanssa ostamaan
ja noutamaan niitä muutamia huonekaluja, joita täällä tarvitsin. Ostin
pienen, rautaisen vuoteen, kuusipuisen pöydän, kaksi ruokotuolia ja
pienen kuparisen hiilipannun, jossa talvi-iltaisin, lämpimän vuoksi,
poltetaan oliivinsydämiä, loput tarpeet oli minulla matkalaukussani,
jonka haetin asunnostani. En tahtonut menettää yötäkään tästä
onnellisesta elämästä, joka teki lopun yksinäisyydestäni. Illalla
laskeuduin levolle uudessa asunnossani. Aamulla heräsin vasta
pääskysten iloiseen viserrykseen, joka rikkinäisen akkunan kautta tunki
sisälle ja Graziellan hyräilyyn, millä hän viereisessä huoneessa säesti
sorvinsa rytmikästä liikettä.


13.

Avasin akkunani. Se vietti Posilippo-vuorilla ja Margellinassa asuvien
kalastajien ja pesijättärien puutarhoihin päin.

Muutamia ruskeita hiekkakivimöhkäleitä oli vierinyt näihin puutarhoihin
ja talon läheisyyteen saakka. Vanhat, näitten kalliolohkareitten
puoliksi ruhjoamat viikunapuut kannattivat niitä kyhmyisillä,
valkeilla käsivarsillaan ja peittivät niitä leveillä, liikkumattomilla
lehdillään. Talon tältä puolen näki noitten köyhien ihmisten
puutarhoissa vain muutamia kaivoja vesirattaineen, joita aasin avulla
pyöritettiin ja joista saatiin vettä laihoille vihanneksille.

Vaimot kuivasivat siellä pyykkiään sitruunapuitten väliin
kiinnitetyillä nuorilla. Pieniä lapsia leikki tai itki sinne tänne
puutarhoihin siroteltujen pienten vaikeitten talojen katoilla. Tämä
niin ahdas, väritön ja tavallinen esikaupungin näkö-ala tuntui minusta
erinomaiselta ylpeihin päätyihin, ahtaisiin katuihin ja kaupunginosien
meluavaan ihmispaljouteen verrattuna, jotka olin jättänyt. Pölyn,
helteen ja ihmishöyryjen asemasta hengitin täällä raitista ilmaa.
Täällä kuulin aasien hirnuntaa, kanojen kaakatusta, lehtien suhinaa,
meren kohinaa, vaunujen kolinan, alituisten huutojen ja tuon ukkoseksi
yltyvän melun asemasta, joka suurten kaupunkien kaduilla ei anna
korvalle eikä ajatukselle lepoa eikä rauhaa.

En malttanut nousta vuoteestani, jossa voin niin suloisesti nauttia
auringosta, maalaisista äänistä, lintujen lennosta, levostani, jota
ajatukset eivät häirinneet. Katsellessani sitten alastomia seiniä ja
tyhjää huonetta iloitsin ajatellessani, että minua tässä köyhässä
talossa rakastetaan, ja etteivät matot, seinäpaperit ja silkkiset
esiriput voi kenellekään korvata osanoton hiventäkään. Sydämen
ystävällisyys ja myötätunto eivät ole kaiken maailman kullallakaan
ostettavissa.

Tällaiset ajatukset tuudittivat minua lempeästi puoliunessani. Tunsin
uudestasyntyväni terveyteen ja rauhaan. Beppino kävi useat kerrat
huoneessani kuulemassa, enkö tarvitsisi mitään. Hän toi minulle
vuoteeseen leipää ja viinirypäleitä; söin ne ja heitin kivet ja muruset
pääskysille. Oli jo melkein puolipäivän aika. Kun vihdoin nousin,
paistoi aurinko täydellä syyslämmöllään huoneeseeni. Kalastajan ja
hänen vaimonsa kanssa sovin pienestä maksusta, jonka joka kuukausi
suorittaisin talouskustannusten korvaukseksi ja avuksi. Se oli sangen
vähäinen, vaikka nämä rehelliset ihmiset sitä paljoksuivat. Saattoi
varsin hyvin nähdä, että he, sen sijaan että olisivat tahtoneet
ansaita minusta, syvästi kärsivät, kun ei heidän köyhyytensä
ja liian yksinkertaiset elintapansa sallineet heidän tarjota
vieraanvaraisuuttaan ilmaiseksi. Joka aamu ostettiin nyt perheeseen
kaksi leipää enemmän, päivälliseksi paistettiin tai keitettiin enemmän
kalaa, illalliseksi otettiin enemmän maitoa ja kuivattuja hedelmiä,
lamppuuni ostettiin öljyä ja kylmiksi päiviksi hankittiin hiiliä;
siinä kaikki. Muutamat kuparilantit riittivät päivittäin tarpeisiini.
En koskaan ole sen selvemmin nähnyt, kuinka riippumaton onni on
ylellisyydestä, ja kuinka paljon enemmän sitä saa kuparirahalla kuin
kokonaisella kukkarollisella kultaa, jos vain ymmärtää etsiä sitä
sieltä, mihin Jumala on sen kätkenyt.


14.

Näin elin syksyn viimeiset ja talven ensimmäiset kuukaudet. Näitten
viimeisten, Napolissa viettämieni kuukausien; kirkkauteen ja
viihtymykseen häipyi sekin aika, jonka niitä ennen olin elänyt.
Mikään ei häirinnyt elämämme yksitoikkoista rauhaa. Vanhus ja hänen
pojanpoikansa eivät vuodenajan tuulisuuden vuoksi enää uskaltaneet
lähteä aukealle merelle. Kuitenkin kalastelivat he vielä pitkin
rannikoita, ja iso-äidin satamassa myymät kalat pitivät puutteen
kaukana talosta.

Graziella tuli yhä näppärämmäksi ammatissaan. Hän kehittyi ja kaunistui
päivä päivältä, sillä hänen elämänsä oli, hänen ruvettuaan tekemään
korallityötä, tullut entistään paljon kevyemmäksi ja rauhallisemmaksi.
Palkka, jonka eno hänelle sunnuntaisin toi, salli, paitsi sitä, että
hän nyt voi pitää pikku veljensä siistimmin ja paremmin puettuina
ja lähettää heidät kouluun, hänen myöskin hankkia itselleen ja
iso-äidilleen muutamia hänen kotiseutunsa naisille ominaisia
kalliimpia ja loistavampia vaatekappaleita: punaisia silkkiliinoja,
jotka kolmikulman muodossa valuvat päälaelta hartioille, hopealla
kirjailtuja kenkiä, jotka ovat ilman kantapäitä ja joihin pistetään
vain varpaat, musta- ja vihreäraitaisia silkkiliivejä, jotka ovat
saumoiltaan kirjailtuja ja jättävät näkyviin vartalon hennot muodot
ja helminauhoilla koristetun kaulan ääriviivat ja vihdoin suuria
siselöityjä korvarenkaita, joihin on kierretty kultalankoja ja pieniä
helmiä. Kreikkalaisilla saarilla kantavat köyhätkin naiset näitä
koruja. Ei minkäänlainen hätä saa heitä niistä luopumaan. Näillä
seuduin, missä kauneuden tunne on voimakkaampi kuin meidän taivaamme
alla ja missä elämän suurimpana tekijänä on rakkaus, ei koriste naisen
silmissä ole ylellisyysesine; se on hänen ensimmäinen ja melkein ainoa
tarpeensa.


15.

Kun Graziella sunnuntai- ja juhlapäivinä tässä puvussa astui katolle,
punaisia oleanderin tai granaatin kukkia mustassa tukassaan, jääden
sinne auringonpaisteeseen kuuntelemaan kellojen soittoa läheisestä
kappelista, kun hän hitaasti liikutteli kirjailtuihin kenkiin
pistettyjä jalkojaan ja katseli niitä, kun hän sitten jälleen nosti
päänsä, somalla, hänelle ominaisella tempauksella niin että silkkiliina
ja hiukset hänen olkapäillään hulmahtivat, ja kun hän, huomaten,
että minä häntä katselin, hieman punastui ikäänkuin ujoksuen omaa
kauneuttaan, teki tämä hänen säteilevä kauneutensa minuun sellaisen
vaikutuksen, että luulin sen vasta ensi kerran näkeväni, ja että
tavanmukainen toverillisuuteni muuttui araksi ujoudeksi.

Mutta hänen luonnollinen koreiluhalunsa oli niin vapaa keimailusta ja
ylpeydestä, että hän, niinpian kuin pyhä toimitus oli ohi, kiireimmän
kautta riisui yltään runsaat koristuksensa, pukeutui jälleen karkeaan,
viheriään liiviinsä ja puna- ja mustaraitaiseen kattuunihameeseensa,
sekä pisti jalkoihinsa puukengät, jotka sitten koko päivän kopisivat
laattealla katolla.

Jos eivät hänen ystävänsä tulleet häntä noutamaan tai hänen serkkunsa
ei seurannut häntä kirkkoon, saatoin minä häntä usein ja odottelin
häntä pylväseteisen portailla. Kun hän sitten astui ulos, kuulin
jonkinlaisella persoonallisella ylpeydellä kuin olisi hän ollut
sisareni tai morsiameni, kuinka hänen suloinen olentonsa herätti
ihastunutta supinaa nuorten margellinalaisten merimiesten tai hänen
toveriensa keskuudessa. Mutta hän ei huomannut mitään, hän näki
joukosta vain minut hymyillen minulle jo ylimmältä portaalta, teki
sitten nopeasti viimeisen ristinmerkkinsä vihkiveteen kastetuilla
sormillaan ja astui kainona, katse maahan luotuna alas portaita,
joitten päässä minä odotin.

Näin saatoin häntä juhlapäivinä kirkkoihin, aamuin ja illoin, ja tämä
oli hänen ainoa, hurskas huvinsa. Tällaisina päivinä pidin tarkoin
huolta siitä, että pukuni mahdollisimman paljon muistutti saaren
nuorten merimiesten vaatepartta, ettei kukaan olisi tuntenut minua, ja
että sain käydä nuoren tytön veljestä tai sukulaisesta.

Muina päivinä ei hän lähtenyt ulos. Minäkin olin taas vähitellen
ryhtynyt lukuihini ja omaksunut erakkotapani, joista minua jonkun
verran pidätti vain Graziellan suloinen ystävyys ja asemani talossa.
Luin kaikenkielisiä historioitsijoita ja runoilijoita. Usein kirjoitin,
koettaen milloin italian milloin ranskankielellä suorasanaisessa ja
runomuodossa lausua ilmi noita sielun ensimmäisiä tunteita, jotka
painavat sydäntämme siksi kunnes kirjoitettu sana poistaa painon.

Sana näyttää olevan ihmisen ainoa elämäntehtävä, hän näyttää olevan
luotu vain tuottamaan maailmaan sanoja niin kuin puu kantaa hedelmiä.
Ihminen tuntee tuskaa siihen asti, kun hän saa ilmoille sisimmässään
hautuneet ajatukset. Hän ei tunne täysin elävänsä, ennenkuin on nähnyt
itsensä töissään. Hengellä on miehuusikänsä niinkuin ruumiillakin.

Olin siinä ijässä, jolloin henki tuntee tarvetta ravita itseään ja
voimistua kirjoitetun sanan avulla. Mutta kuten tavallista ilmaantui
tämä halu, tämä vaisto aikaisemmin kuin voimat antoivat myöten.
Kirjoitettuani olin tyytymätön työhöni ja heitin sen inholla pois.
Kuinka monta yöllä kirjoittamaani tunnelma- ja ajatuskatkelmaa
joutuikaan sirpaleiksi revittyinä Napolin tuulten ja aaltojen
saaliiksi. Näin ilman tuskaa niitten lentävän pois.


16.

Välistä kun Graziella näki minun tavallista vaiteliaampana ja
tavallista kauvemmaksi aikaa sulkeutuvan huoneeseeni, pujahti
hän salavihkaa sinne keskeyttääkseen alituisen lukemiseni ja
työskentelyni. Hän hiipi ääneti tuolini taakse ja nousi varpailleen
nähdäkseen olkapääni ylitse, mitä luin tai kirjoitin, vaikkei hän sitä
ymmärtänytkään; sitten tempasi hän nopealla liikkeellä kirjan pois tai
kiskasi kynän sormistani ja juoksi pois. Minä ajoin häntä takaa katolle
vähän suutuksissani, mutta hän vain nauroi. Sitten annoin hänelle
anteeksi, vaikka hän nuhteli minua vakavasti kuin äiti.

"Mitä on tuo kirjapahanen tänään niin kauvan sanonut silmillenne?"
torui hän kasvoillaan puoleksi leikkisä, puoleksi totinen ilme.
"Eivätkö nuo mustat, inhoittavalle vanhalle paperille painetut merkit
koskaan taukoa teille puhumasta? Ettekö nyt jo osaa aivan tarpeeksi
tarinoita kertoaksenne meille joka sunnuntai-ilta ja vaikka joka
ilta vuoden mittaan sellaisia kuin sekin, jonka tähden sain niin
paljon itkeä? Ettekö sitten huomaa, ettei se tee teille hyvää?
Olette vallan kalpea ja surkean näköinen, kun niin kauvan luette ja
kirjoitatte! Eikö ole paljon hauskempi puhella minun kanssani, joka
ilmielävänä seison edessänne ja jonka te voitte nähdä, kuin päivät
läpeensä noitten sanojen ja varjojen kanssa, joita ette voi nähdä eikä
kuulla? Ah, Jumala, miksi en ole yhtä viisas kuin nuo kirjan lehdet!
Silloin puhuisin koko päivän kanssanne ja sanoisin teille haluamanne
tiedot niin ettei teidän tarvitsisi turmella silmiänne ja polttaa
niin paljon öljyä." -- Sitten piiloitti hän kirjani ja kynäni ja toi
minulle merimiestakkini ja hattuni pakoittaen minut lähtemään ulos
virkistyäkseni.

Tottelin häntä nyrpeänä, vaikka samalla ihastuksissani.




Neljäs luku.


1.

Tein taas pitkiä kävelymatkoja kaupungille, satamaan, maaseudulle,
mutta nämä yksinäiset retket eivät enää tehneet minua surulliseksi
kuten ensimmältä Napoliin paluuni jälkeen. Vaikka ei kukaan ollut
jakamassa nautintoani, iloitsin yksinänikin sydämellisesti kaupungin,
rantojen, meren ja taivaan katselemisesta. Yksinäisyyden tunne ei enää
painostanut minua. Syvennyin yhä enemmän itseeni keskittäen sydämeni ja
ajatuksieni voimia. Tiesinhän ystävien ajatusten ja katseiden seuraavan
minua ihmisjoukossa tai yksinäisillä teillä, tiesin, että kotiin
palatessani saisin osakseni sydämellistä myötätuntoa.

En ollut enää kuten vanha iso-äiti oli sanonut, vieraitten pesien
ympärillä räpyttelevä lintunen, olin nyt kuin lintu, joka kotoiselta
oksaltaan tosin lentää pitkälle, mutta tuntee hyvästi paluumatkan.
Koko entinen kiintymykseni ystävääni oli nyt vaihtunut Graziellaan.
Tämä tunne oli vielä elävämpi, voimakkaampi ja hellempi kuin häntä
kohtaan tuntemani. Edellinen tuntui vain tottumuksen ja olosuhteiden
aiheuttamalta, jälkimmäinen oli kuin kasvanut omasta itsestäni, oman
vapaaehtoisen valintani kautta.

Se ei ollut rakkautta: en tuntenut kiihkoa enkä mustasukkaisuutta,
minulla ei ollut intohimoisia mielikuvia; tunteeni oli sydämen
täyteläistä rauhaa ilman minkäänlaista sielun ja aistien huumausta.
Mieleeni ei johtunutkaan toisenlainen rakkaus ja vastarakkaus. En
tiennyt, oliko hän toverini, ystäväni, sisareni tai jotain muuta,
tiesin vain olevani onnellinen hänen kanssaan samoin kuin hän minun
kanssani.

En toivonut mitään enempää enkä toisenlaista. En ollut siinä ijässä,
jolloin eritellään tunteita, ja keksitään turhia onnen selityksiä.
Olin rauhallinen, kiintynyt ja onnellinen, tietämättä kuinka ja
minkätähden; siinä oli minulle kylliksi. Jokapäiväinen yhdyselämä ja
ajatusten vaihto solmi yhä lujemmaksi viattoman, suloisen toveruutemme;
Graziellan tunne oli yhtä puhdas.


2.

Näinä kolmena kuukautena, jotka olin viettänyt perheen luona ja
asunut saman katon alla Graziellan kanssa muodostaen niin sanoakseni
osan hänen ajatuksistaan, oli hän jo tottunut katsomaan minua niin
eroittamattomaksi sydämestään, ettei hän luultavasti itsekään
huomannut, kuinka suuri sija minulla siellä oli. Hänen käytöksessään
minua kohtaan ei ollut vähääkään tuota nuorelle tytölle niin tavallista
arkuutta, kursailua ja ujostelua, joka ilmenee hänen seurustelussaan
nuoren miehen kanssa, ja joka, sen sijaan että se estäisi rakkautta,
vain edistää sitä. Hän ei tiennyt, mikä voima piili hänen puhtaassa
lapsellisessa suloudessaan, joka nyt oli puhjennut aikaisen
kypsyys-ijän täyteen kukkaan, mikä ihastuksen aihe se oli kaikille,
mikä vaara minulle. Hän ei huolinut minulta sitä salata enempää kuin
pitää sitä esilläkään. Hän ei ajatellut sitä sen enempää kuin sisar
ajattelee, onko hän veljensä silmissä kaunis vai ruma. Hän ei minun
tähteni asettanut kukkastakaan enemmän tai vähemmän tukkaansa. Hän ei
minun vuokseni vetänyt sukkia ja kenkiä paljaisiin jalkoihinsa, kun hän
aamuisin puetti pikku veljensä katolla auringonpaisteessa tai auttoi
iso-äitiään sinne yön aikaan lentäneitten kuivien lehtien kokoamisessa.
Hän tuli minä päivän hetkenä hyvänsä huoneeseeni, jonka ovi oli aina
auki, ja istahti yhtä vapaasti kuin Beppino tuolille vuoteeni viereen.

Minä puolestani vietin sadepäivinä monet tunnit kahdenkesken hänen
kanssaan siinä huoneessa, missä hän nukkui pienokaisten kanssa ja
teki korallityötään. Autoin häntä puhellen ja leikkiä laskien tässä
käsityössä, jota hän opetti minullekin. Minä en ollut niin näppärä
kuin hän, mutta voimakkaampi, ja sain senvuoksi pikemmin korallin
kappaleiksi. Näin saimme työstä kaksinkertaisia tuloksia, ja hän voitti
päivässä kahden päivän palkan.

Iltaisin taas, kun lapset ja vanhukset jo olivat vuoteessa, tuli
hänestä vuorostaan oppilas ja minusta opettaja. Opetin häntä lukemaan
ja kirjoittamaan, annoin hänen tavata kirjoistani ja kuljetin hänen
kättään kirjainten piirustamisessa. Kun hänen serkkunsa ei voinut tulla
joka päivä, olin minä hänen sijaisenaan. Eikö tuo ontuva, viallinen
nuori mies kärsivällisyydestään, lempeydestään ja arvokkaista eleistään
huolimatta voinut herättää kylliksi mielenkiintoa ja kunnioitusta
oppilaassaan, vai lieneekö tytöllä hänen opetuksensa aikana ollut muuta
ajattelemista -- ainakin hän hänen kanssaan edistyi paljon hitaammin
kuin minun johdollani. Puolet heidän oppitunneistaan kului siihen,
että tyttö ilkamoi ja nauroi opettajalleen tai matki häntä. Miesparka
oli liian ihastunut oppilaaseensa ja liian ujo nuhdellakseen häntä.
Hän teki, mitä tyttö tahtoi, etteivät tämän kauniit kulmakarvat olisi
vetäytyneet äkäisiin ryppyihin ja ettei alahuuli olisi pahantuulisesti
venähtänyt. Usein pantiin opettaja laskemaan korallisiruja,
selvittelemään iso-äidin lankavyyhtiä, tai korjaamaan Beppon verkkoa
eikä lukemisesta tullut mitään. Kaikki oli hyvin, kunhan Graziella
vain opettajan poislähtiessä hymyili hänelle ystävällisesti ja sanoi
jäähyväisensä sillä äänellä, että ne merkitsivät samaa kuin: tervetuloa
takaisin!


3.

Minun kanssani sitävastoin otettiin tunnit täydestä todesta. Pitkitimme
niitä välistä siksi, kunnes silmämme väsymyksestä painuivat kiinni.
Hänen alaspäin taivutetusta päästään, hänen kaulansa etunojoisesta
asennosta, hänen tarkkaavaisesta liikkumattomuudestaan ja hänen
kasvojen ilmeestään saattoi varsin hyvin nähdä, että lapsi-parka
ponnisti kaikki voimansa oppiakseen jotakin. Hän nojasi kyynäspäätään
olkapäähäni lukeakseen kirjasta, jonka riveillä sormeni liikkui
osoittaen hänelle sanoja. Hänen kirjoittaessaan pidin hänen kättään
kädessäni kuljettaakseni huomaamatta hänen kynäänsä.

Hänen tehdessään virheen nuhtelin häntä totisena ja närkästyneenä;
hän ei vastannut sanaakaan ja oli itsekin tyytymätön itseensä.
Monasti oli hän itkemäisillään, mutta silloin käytin lempeämpää sävyä
ja rohkaisin häntä jälleen jatkamaan. Jos hän taas oli lukenut ja
kirjoittanut hyvin, oli kiitokseni hänelle paras palkinto. Silloin
kääntyi hän punastuen minua kohti, otsallaan ja silmissään ylpeä ilo;
minun tuntemani tyydytys oli hänelle rakkaampi kuin hänen oma pieni
menestyksensä.

Tavallisesti palkitsin häntä lukemalla muutamia sivuja Paul ja
Virginia-kirjasta, jonka hän aina asetti kaikkien muitten edelle,
tai myöskin Tassosta muutamia kauniita säkeitä, missä hän ylistää
paimenten elämää, joitten keskuudessa Herminia elää tai kuvaa kahden
rakastavan epätoivoa ja valituksia. Näiden säkeiden runous sai
hänet itkemään ja haaveilemaan vielä pitkät ajat se jälkeen, kun
olin lopettanut lukemisen. Runous ei mistään saa voimakkaampaa ja
kestävämpää vastakaikua, kuin nuoresta sydämestä, jossa rakkaus juuri
on heräämäisillään.

Myöhemmällä iällä sisältää se vain intohimojen muistoja ja kaipausta.
Kahtena elämämme aikakautena saa se meidät kyyneliin: nuoruudessa
vuodatamme ikävöivän kaihon, vanhuudessa surumielisyyden kyyneliä.


4.

Niin viehättäviä kuin nämä pitkät lampunvalossa ja hiilipannun
hyväilevässä lämmössä vietetyt illat olivatkin, eivät ne kuitenkaan
herättäneet meissä muita kuin näin lapsellista laatua olevia ajatuksia
ja tunteenilmauksia. Minua suojeli melkein kylmä huolettomuuteni,
häntä hänen puhdasmielisyytensä ja luottavaisuutensa. Me erosimme yhtä
rauhallisina kuin olimme yhtyneetkin, ja pari minuuttia tällaisen
pitkän yhdessä-olon jälkeen, nukuimme saman katon alla, vain muutamien
askelten päässä toisistamme kuin kaksi lasta, jotka ovat illan yhdessä
leikkineet, eivätkä uneksi muusta kuin viattomasta huvistaan. Tätä
itsetiedottomien tunteiden rauhaa olisi kestänyt vuosikausia, ellei
olisi sattunut tapaus, joka muutti kaiken ja selvitti meille, mitä
luonnetta oli se kiintymys, joka tähän saakka oli riittänyt tekemään
meidät niin onnellisiksi.


5.

Cecco, se oli Graziellan orpanan nimi, alkoi yhä useammin
viettää talvi-iltojaan perheen luona. Vaikka tyttö ei osoittanut
hänelle erityistä suosiota, ja vaikka hän paljon useammin oli
hänen leikkipuheittensa esineenä, vieläpä serkkunsa suoranaisena
leikkikalunakin, oli hän niin lempeä, kärsivällinen ja sävyisä, että
hänen ystävällisyytensä pakostakin liikutti tyttöä, jonka silloin
tällöin täytyi hänelle hyväntahtoisesti hymyillä. Se oli hänelle
kylliksi. Hän oli noita heikkoja, mutta rakastamaan kykeneviä
ihmisiä, jotka tuntevat, että luonto ei heille ole lahjoittanut
niitä ominaisuuksia, jotka kykenevät herättämään rakkautta, ja
jotka sen vuoksi tyytyvät rakastamaan ilman vastarakkautta ruveten
sydämensä valitun tai hänen onnensa vapaaehtoiseksi orjaksi. Tämä
ei ole rakkauden jaloin, mutta sen liikuttavin ilmenemismuoto, jota
samalla kertaa säälii ja ihailee. On inhimillistä rakastaa tullakseen
rakastetuksi, mutta rakkaus itsensä vuoksi kuuluu jo melkein enkeleille.


6.

Niin oli myöskin Cecco-paran rakkaudessa, hänen mahdollisimman vähän
miellyttävästä ulkomuodostaan huolimatta, jotakin enkelimäistä. Hän
ei ollut vähääkään masentunut eikä mustasukkainen Graziellan minulle
suoraan osoittamasta tuttavallisuudesta ja suuremmasta suosiosta,
hän rakasti minua vain enemmän, koska tyttökin minua rakasti. Hän
ei pyytänytkään ensimmäistä tai ainoaa sijaa serkkunsa sydämessä,
vaan toista, vaikkapa vain viimeistä: hän oli tyytyväinen kaikkeen.
Tehdäkseen hänelle mieliksi ja saadakseen häneltä ystävällisen katseen
ja sydämellisen sanan, olisi hän hakenut minut vaikka Ranskanmaan
ääriltä ja tuonut hänen luokseen, joka piti minua häntä itseään
parempana. Luulenpa, että poika parka olisi minua vihannut, jos olisin
tuottanut tuskaa hänen serkulleen.

Tyttö oli hänen kaiken ylpeytensä ja rakkautensa esine. Kenties
hän myös, kylmäjärkinen, laskeva ja älykäs kun oli, niinkuin
tavallisesti hänen kaltaisensa sairaat ihmiset, vaistomaisesti laski,
ettei valtani hänen serkkuunsa ijankaiken kestäisi, että jokin
sangen helposti sattuva seikka voisi meidät eroittaa ja että olin
muukalainen ja sellaisesta säädystä, joka ei julkisesti voisi antaa
tunnustusta procidalaiselle kalastajatytölle; että hänen serkkunsa
ja minun välinen suhde jonakin päivänä särkyisi yhtä nopeasti kuin
se oli muodostunutkin, että tyttö sitten yksinäisenä, hyljättynä ja
lohduttomana jäisi hänelle, että epätoivo pehmittäisi hänen sydämensä,
ja että hän, Cecco, sen vihdoin murtuneena, mutta yksinään saisi
omistaa. Tämä lohduttajan ja ystävän osa oli ainoa, johon hänellä oli
mahdollisuuksia. -- Mutta hänen isänsä oli toista mieltä.


7.

Isä, joka tiesi Ceccon kiintymyksen serkkuunsa, kävi usein
tätä katsomassa. Ihastuneena tytön kauneuteen ja älyyn sekä
ihmetyksissään hänen nopeista edistysaskeleistaan työssään, luku- ja
kirjoitustaidossa, oli hän päättänyt naittaa tytön pojalleen, tietäen
kuitenkin hyvin, ettei tässä pojan viallisuuden vuoksi voisi tulla
kysymykseen kuin järki-avioliitto. Kun poika tavalliseksi työntekijäksi
oli verrattain varakas, uskoi hän tätä kosintaa pidettävän suurena
onnena, jota vastaan ei Andrealla ja hänen vaimollaan, eipä itse
tytölläkään olisi pitänyt olla mitään. Hän oli nyt päättänyt puhua
asiansa julki, joko hän sitten toimi Ceccon tieten tai tietämättä
yllättääkseen häntä hänen onnellaan.


8.

Joulu-iltana tulin tavallista myöhemmin kotiin ja asetuin paikalleni
perheen illallispöytään. Huomasin Andrean ja hänen vaimonsa kasvoissa
kylmäkiskoisuutta ja levottomuutta. Katsoessani Graziellaan huomasin
hänen itkeneen. Hänen kasvonsa olivat tavallisesti aina niin iloiset
ja kirkkaat, että tämä harvinainen murheen ilme kietoi hänet kuin
raskaaseen huntuun. Oli kuin olisi hänen ajatuksiinsa ja sydämeensä
kasvanut varjo levittäytynyt hänen kasvoilleenkin. Olin kuin kivettynyt
uskaltamatta kysyä mitään ihmisparoilta tai puhella Graziellalle
pelosta että jo ääneni sävykin voisi tehdä lopun hänen näennäisestä
tyyneydestään.

Vasten tavallisuutta vältti hän katsomasta minuun. Hajamielisenä
vei hän leivänmurusia suuhunsa ja oli näön vuoksi syövinään; mutta
tähänkään hän ei kyennyt. Hän heitti leivänpalan pöydälle, ja ennenkuin
vaitelias ateria oli lopussa, nousi hän pöydästä, selittäen vievänsä
lapset nukkumaan ja meni huoneeseensa sanomatta edes hyvää yötä
vanhemmilleen ja minulle.

Heti hänen poistuttuaan kysyin isältä ja äidiltä, minkätähden he itse
näyttivät niin vakavilta ja minkätähden heidän tyttärentyttärensä oli
niin surullinen. Nyt kertoivat he Ceccon isän tänään tulleen heidän
luokseen ja pyytäneen Graziellaa pojalleen. Tämä oli suuri onni koko
perheelle ja tuotti heille paljon rikkautta, sillä Cecco oli varakas
ja Graziella, joka on niin hyvä, ottaisi nyt pikku veljet omiksi
lapsikseen ja veisi heidät mukanaan; näin olisivat heidän vanhuuden
päivänsä turvatut kaikelta puutteelta. He olivat kiitollisina antaneet
suostumuksensa tähän liittoon ja ilmoittaneet asian Graziellalle. Tämä
ei kuitenkaan ollut tyttömäiseltä ujoudeltaan saanut vastatuksi mitään,
ja hänen vaiteliaisuutensa ja kyyneleensä johtuivat siitä, että asia
oli tullut niin äkkiarvaamatta ja liikuttanut häntä. Mutta tämä kyllä
pian menisi ohi; he olivat Ceccon isän kanssa päättäneet, että häät
pidettäisiin heti joulunpyhien jälkeen.


9.

He puhuivat tästä vielä paljon, mutta minä en enää kuunnellut. En ollut
koskaan tutkistellut, mitä laatua oli kiintymykseni Graziellaan. En
tietänyt, millä tavalla häntä rakastin, oliko tunteeni toveruutta,
ystävyyttä, rakkautta, seurustelun aiheuttamaa tottumusta, tai mitään
tästä kaikesta. Mutta vain ajatuskin siitä, että tämä sydämellinen
suhde, joka melkein huomaamattamme oli kasvanut ja lujittunut
välillemme nyt äkkiä katkeaisi, vain ajatuskin, että hän otettaisiin
minulta pois ja äkkiä kokonaan annettaisiin toiselle, että hän,
joka nyt oli ystävättäreni, sisareni, tulisi minulle vieraaksi ja
välinpitämättömäksi, ettei hän enää olisi täällä, etten saisi häntä
joka hetki nähdä, ettei hänen äänensä enää kutsuisi minua, etten
enää näkisi hänen silmiensä hyväilevää, suloista loistoa, joka niin
elähytti sydäntäni ja muistutti minua äidistäni ja sisarestani, teki
minulle kipeätä. Sinä päivänä, jona hänen puolisonsa veisi hänet
kotiinsa, syntyisi ympärilleni tyhjyys ja syvä yö, kun ei hän enää
nukkuisi viereisessä huoneessa eikä koskaan syöksähtäisi huoneeseeni,
kun en enää näkisi hänen istuvan työpöytänsä ääressä, kun en kuulisi
hänen paljaitten jalkojensa tepsutusta katolla enkä hänen ääntään
herätessäni, kun en enää sunnuntaisin saisi saattaa häntä kirkkoon,
kun hänen paikkansa veneessä olisi tyhjä, ja minä saisin puhella vain
tuulen ja aaltojen kanssa. Kaikki nämä kuvat tähänastisen elämämme
suloisista tottumuksista, jotka nyt yht'aikaa tulivat mieleeni ja taas
äkkiä häipyivät pois jättäen minut yksinäisyyden kuiluun, selvittivät
minulle ensi kerran, mitä seurusteluni nuoren tytön kanssa minulle
merkitsi ja näyttivät minulle vain liiankin selvästi, että tunteeni,
joka kiinnitti minua häneen, oli voimakkaampi kuin itse olin luullut,
oli se sitten ystävyyttä tai rakkautta, ja että Napolissa viettämäni
metsäläiselämän tähän asti selittämätön viehätys ei riippunut merestä
eikä veneestä, ei vaatimattomasta huoneestani, ei kalastajasta ja
hänen vaimostaan, ei Beposta eikä lapsista, vaan yhdestä ainoasta
olennosta, joka, kun hän poistuisi talosta, veisi kaiken mukanaan.
Niin, jos hän poistuisi nykyisestä elämästäni, ei se enää olisi minkään
arvoista. Tunsin sen syvästi. Koko sydämeni oli minulle tähän saakka
oudon hämmennyksen vallassa, ja siinä pohjattomassa alakuloisuudessa,
joka äkkiä oli vallannut sieluni, olin tuntevinani jotakin rakkauden
rajattomuudesta.


10.

Menin ääneti huoneeseeni ja heittäydyin täysissä vaatteissa
vuoteelleni. Koetin lukea, kirjoittaa, ajatella ja vaikealla henkisellä
työllä hillitä mielenliikutustani. Kaikki oli turhaa! Sisäinen
kiihtymykseni oli niin suuri, etten saanut kokoon ajatustakaan ja etten
rasittuneitten voimieni tähden saanut unta silmiini. Graziellan kuva
ei koskaan ollut näyttänyt niin viehättävältä, ollut niin poistumaton
silmieni edestä. Olin nauttinut siitä niinkuin sellaisesta, jonka
joka päivä näkee, ja jonka sulouden huomaa vasta sen kadottaessaan.
Tänään vasta käsitin hänen kauneutensakin arvon: Olin sekoittanut sen
tekemän vaikutuksen häntä kohtaan tuntemaani ystävyyteen, ja siihen
samanlaiseen tunteeseen, joka hänen ilmeistään kuvastui minua kohtaan.
En tietänyt, että kiintymyksessäni häneen oli niin paljon ihailua, en
epäillyt, että hänen hellyydessään olisi ollut vähääkään intohimoa.

En edes tuona pitkänä unettomana yönä saanut selvitetyksi itselleni
kaikkea. Tuskani samoinkuin tunteenikin olivat täydellisen hämmennyksen
vallassa. Olin kuin äkillisen lamauttavan iskun saanut ihminen, jonka
joka paikkaan koskee, vaikka hän ei vielä tiedäkään, mihin isku sattui.

Nousin ylös ennenkuin kukaan talossa vielä oli liikkeellä. En tiedä,
mikä vaisto minulle sanoi, että minun vähäksi aikaa täytyisi poistua ja
että läsnä-oloni jollakin tavoin häiritsisi perheen pyhyyttä hetkenä,
jona sen rauhaa vieraan silmien edessä oli järkytetty.

Lähtiessäni ilmoitin Beppolle palaavani vasta muutamien päivien
kuluttua. Seurasin suuntaa, mihin askeleeni sattumalta minut veivät.
Kuljin pitkin Napolin satamarantaa, Resinan ja Porticin rantoja,
Vesuvion juurta. Sitten otin oppaan Torre del Grecoon. Yöni vietin
kivellä San Salvatoren erakkomajan oven edessä, missä asutus loppuu ja
tulen alue alkaa. Koska tulivuori taas jonkun aikaa oli ollut levoton
ja vähän väliä purki itsestään tuhkapilviä ja kiviä, joitten kuulimme
yöllä vyöryvän erakkomajan luona sijaitsevaan laavakuiluun saakka,
kieltäytyi oppaani seuraamasta minua kauvemmaksi. Seuraavana päivänä
jatkoin yksinäni matkaa; pääsin vain vaivoin viimeiselle huipulle
jalkojeni ja kätteni vajotessa syvälle paksuun hiekkaan, jota jalkojeni
alta vierähti syvyyteen. Tulivuori jyrisi vähän väliä. Kuumia, vielä
punaisia kiviä putoili sinne tänne ympärilleni sammuen tuhassa.
Mutta mikään ei voinut minua pidättää. Saavuin aivan kraatteri-aukon
partaalle ja istuuduin sinne. Näin auringon nousevan lahden, maaseudun
ja Napolin loistavan kaupungin yli. Katsellessani tätä näytelmää,
jota ihailemaan niin monet matkustajat satojen peninkulmienkin takaa
saapuvat, pysyin kylmänä ja tunteettomana. Tästä valon, meren,
rantojen ja talojen kaaoksesta, jota auringonsäteet valaisivat, etsin
vain pientä, tummanvihreitten puitten ympäröimää valkeata pilkkua
Posilippon kukkulalla, missä luulin eroittavani Andrean talon. Ihminen
koettaa turhaan tajuta ja omaksua koko maailmankaikkeuden. Luonto
kokonaisuudessaan ei ole hänelle kuin kaksi tai kolme kallisarvoista
paikkaa, joihin hän on koko sielullaan kiintynyt. Poistakaa elämästä
teitä rakastava sydän, -- mitä jää sinne jäljelle? Samoin on laita
luonnossakin. Hävittäkää sieltä seutu tai talo, jonne ajatuksenne
pyrkivät, jossa muistonne viivähtävät, ja se on vain loistava tyhjyys,
jonne katse vaipuu löytämättä pohjaa ja lepoa. Onko siis ihme, että
matkamiehet niin erilaisin silmin katselevat luonnon ylevimpiä näkyjä?
Jokainen kuljettaa mukanaan oman näkökantansa. Sielussa asuva pilvi voi
pimittää ja riistää värin maalta niin kuin taivaankin pilvi. Näytelmä
riippuu katselijasta. Olen sen kokenut.


11.

Katselin kaikkea näkemättä mitään. Turhaan astuin kuin mieletön
kraatterin pohjaan, pysytellen jähmettyneiden laavamöhkäleitten
varassa. Turhaan hypin syvien halkeamien yli, joista nouseva savu ja
tulenlieskat olivat tukahuttaa ja polttaa minut. Turhaan katselin
kiteytyneestä suolasta ja tulikivestä muodostuneita kenttiä, jotka
olivat kuin tulenliekkien värjäämiä gletshereitä. Tunsin yhtä vähän
ihailua kuin pelkoakaan, pysyin kylmänä, sieluni oli ja pysyi muualla.

Illalla saavuin jälleen erakkomajalle. Lähetin oppaan pois ja palasin
viinitarhojen kautta takaisin Pompeijiin. Vietin kokonaisen päivän
kuljeskelemalla tämän hävinneen kaupungin autioita katuja pitkin.
Tämä kaksi vuosituhatta vanha hauta, jonka kadut, muistopatsaat ja
taide-esineet jälleen olivat päässeet auringon valoon, ei tehnyt
minuun suurempaa vaikutusta kuin Vesuviokaan. Olihan Jumalan henkäys
jo vuosisatoja sitten pyyhkäissyt pois tämän tuhka-kasan sielun,
niin ettei se enää voinut puhua sydämelleni. Astelin tämän muinaisen
kaupungin katuja peittävällä ihmistomulla yhtä välinpitämättömänä
kuin astutaan tyhjille näkinkengänkuorille, joita meri on kasannut
rannoilleen. Myöskin aika on suuri meri, joka tulvii jäännöstemme
ylitse. Emme voi itkeä kaikkea. Pitäköön kukin ihminen oman tuskansa,
kukin vuosisata oman vaivansa; siinä kyllin.

Jätin Pompeijin ja lähdin Castellamaren ja Sorrenton metsäisiin
syvennyksiin. Täällä vietin muutamia päiviä, kuljin kylästä kylään
ja annoin vuohipaimenten opastaa itseäni vuortensa kuuluisimmille
paikoille. Minua pidettiin maalarina, joka etsii näköalapaikkoja,
koska vähän väliä tein muistiinpanoja pieneen, ystäväni lahjoittamaan
luonnoskirjaan. Olin vain harhaileva henki, joka liikuskeli milloin
siellä milloin täällä tappaakseen aikaa. Minulta puuttui kaikki; oma
itsenikin oli kateissa.

En voinut pitemmältä jatkaa tätä elämää. Kun joulunpyhät olivat ohitse
ja myöskin vuoden ensimmäiset päivät, joista ihmiset ovat tehneet
juhlan, leikeillä ja seppeleillä lepyttääkseen aikaa kuin ankaraa
isäntää, kiirehdin takaisin Napoliin. Saavuin sinne yöllä ja olin
kahden vaiheilla, mitä tehdä; toisaalta kaipasin Graziellaa, toisaalta
pelkäsin kuulevani, etten enää saisi häntä nähdä. Pysähdyin matkalla
Marcellinaan tuhat kertaa, jääden jonkun veneen reunalle istumaan.

Muutamien askelten päässä talosta kohtasin Beppon. Nähdessään minut
pääsi häneltä ilonhuuto ja hän syöksähti kaulaani kuin nuorempi veli.
Sitten vei hän minut veneelleen ja kertoi, mitä poissa ollessani oli
tapahtunut.

Kaikki talossa oli muuttunut. Lähdettyäni oli Graziella lakkaamatta
itkenyt. Hän ei enää tullut syömään eikä tehnyt korallityötään. Hän
sulkeutui koko päiväksi huoneeseensa eikä vastannut kun häneltä
kysyttiin, mutta öisin käveli hän katolla. Naapurit sanoivat hänen
tulleen hulluksi. Mutta hän, Beppo, tiesi vallan hyvin, ettei asia
ollut niin.

Kaiken pahan sanoi Beppo johtuvan siitä, että tyttö vasten tahtoaan
tahdottiin naittaa Ceccolle. -- Beppino oli tuon kaiken nähnyt
ja ymmärtänyt. Ceccon isä kävi siellä joka päivä vaatimassa
iso-isän ja iso-äidin lopullista vastausta. Nämä taas kiusasivat
lakkaamatta Graziellaa myöntymään. Mutta hän ei tahtonut kuulla
siitä puhuttavankaan ja sanoi mieluummin pakenevansa Geneveen. Se on
katoliselle kansalle samaa kuin: ennemmin luovun uskostani, uhkaus,
joka on itsemurhaakin pahempi, koska se olisi sielun ijankaikkinen
itsemurha. Andrea ja hänen vaimonsa, jotka niin paljon rakastivat
Graziellaa, olivat epätoivoissaan hänen vastahakoisuudestaan, jonka
vuoksi he menettivät omankin turvatun toimeentulonsa toivon. He
vetosivat harmaisiin hiuksiinsa, ikäänsä, puutteeseensa, molempiin
lapsiin. Tämä hellytti Graziellaa. Hän alkoi kohdella vähän paremmin
Cecco-parkaa, joka tuon tuostakin kävi heillä, istuen nöyrästi
serkkunsa ovella ja leikkien pienokaisten kanssa. Hän sanoi hänelle
oven läpi hyvää iltaa ja hyvää yötä, mutta tyttö vastasi harvoin
sanaakaan. Hän lähti silloin tyytymättömänä, mutta kohtaloonsa
alistuneena kotiin ja tuli seuraavana päivänä takaisin. -- "Sisareni on
kovin väärässä", lisäsi Beppo, "Cecco rakastaa häntä niin suuresti ja
on niin hyvä. Hän tulisi niin onnelliseksi. -- Tänä iltana vihdoin",
lopetti hän, "on hän heltynyt iso-isän ja iso-äidin pyynnöistä ja
Ceccon kyynelistä. Hän on raottanut oveaan ja ojentanut Ceccolle
kätensä. Cecco on pistänyt hänen sormeensa sormuksen ja tyttö on
luvannut huomenna mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta kuka tietää,
millä tavalla hän taas huomenna oikuttelee! Ja hän, joka aina ennen oli
niin lempeä ja iloinen! Ah Jumala, kuinka hän onkaan muuttunut! Te ette
tuntisi häntä enää!..."


12.

Beppino asettui levolle veneeseen. Saatuani näin häneltä kuulla, mitä
oli tapahtunut, menin taloon.

Andrea ja hänen vaimonsa olivat yksinään astricolla. He toivottivat
minut ystävällisesti tervetulleeksi ja nuhtelivat minua lempeästi
pitkästä poissa-olostani. Sitten kertoivat he tuskansa ja toiveensa
Graziellan suhteen. "Olisittepa te ollut täällä", sanoi Andrea, "te,
jota hän niin suuresti rakastaa, ja jolta hän ei koskaan mitään kiellä,
niin olisitte paljon voinut meitä auttaa. Kuinka iloitsemmekaan, siitä
että olette taas täällä! Huomenna on häät, joissa teidänkin pitää olla,
teidän läsnä-olonne on aina tuottanut meille onnea."

Minua puistatti kuullessani näitten hyvien ihmisten sanat. Jokin
ääni sisimmässäni sanoi, että minä päinvastoin olin syynä heidän
onnettomuuteensa. Paloin ikävästä nähdä Graziellaa samalla kuitenkin
peljäten jälleennäkemistä. Puhuin kovalla äänellä vanhempien kanssa
ja kuljin useat kerrat hänen ovensa ohi toivoen hänen kuulleen
tuloni, vaikka en uskaltanutkaan puhutella häntä. Hän pysyi kuurona
ja mykkänä eikä näyttäytynyt. Vihdoin rauhoituin jonkun verran kuten
ainakin kiihtynyt ihminen saatuaan epäilyksen sijaan varmuuden, oli se
sitten vaikka onnetonkin. Kaaduin vuoteelleni kuin kuollut. Jäseneni
ja ajatukseni olivat niin uupuneet, että heti vaivuin sekavien unien
valtaan ja vihdoin unen tiedottomuuteen.


13.

Heräsin useita kertoja. Yöllä oli noussut ukkosilma, joka on niin
harvinainen eteläisessä ilmanalassa ja meren rannalla, mutta sitä
kauheampi. Salamat leimahtivat lakkaamatta ikkunaluukku jeni raoista
ja valaisivat huoneeni seiniä. Tuuli ulvoi kuin nälkäinen koiralauma.
Ranta kohisi aaltojen raskaitten iskujen alla niinkuin olisi sinne
vyörytetty kallionlohkareita. Oveni heilui ja paukkui tuulessa.
Pari kertaa tuntui se avautuvan ja sulkeutuvan itsestään ja myrskyn
vinkunan keskeltä olin eroittavinani tukahutettuja valituksia ja
ihmisen nyyhkytystä. Pari kertaa olin kuulevinani sanojakin ja nimeäni
huudettavan, niinkuin joku hädänalainen olisi rukoillut minulta apua!
Kohosin istualleni vuoteessa, mutta en enää kuullut mitään: luulin
kuulojani vain myrskyn, kuumeen ja unien aiheuttamaksi ja vaivuin
uudelleen tiedottomuuteen.

Aamuksi oli myrsky lakaissut taivaan puhtaaksi. Tällä kertaa heräsin
todellisiin nyyhkytyksiin ja epätoivonhuutoihin, joihin vanha kalastaja
ja hänen vaimonsa olivat puhjenneet Graziellan ovella. Pienokais-raukka
oli yön aikana paennut. Hän oli herättänyt lapset ja suudellut heitä
tehden samalla merkin, että heidän piti pysyä vaiti. Hänen vuoteellaan
lepäsivät hänen kauneimmat vaatteensa, hänen korvarenkaansa,
kaulaketjunsa ja hänen omistamansa pienoinen rahasumma.

Isä piti kädessään paperinpalasta, joka oli ollut neulalla kiinnitetty
vuoteeseen ja johon oli pudonnut muutamia vesipisaroita. Siinä oli
vain viisi tai kuusi riviä, jotka hän poissa suunniltaan pyysi minun
lukemaan. Otin paperin. Se sisälsi seuraavat, kuumeesta vapisevalla
kädellä kirjoitetut sanat, joista töin tuskin sain selvän: "Olen
luvannut liian paljon -- sisäinen ääni sanoo minulle, etten voisi sitä
täyttää. -- Suutelen teidän jalkojanne. Antakaa minulle anteeksi. Menen
ennemmin luostariin. Lohduttakaa Ceccoa ja herraa. -- Rukoilen Jumalaa
heidän ja pienokaisten edestä. Antakaa heille kaikki, mitä omistan, ja
Ceccolle sormus."

Nämä sanat kuultuaan puhkesi perhe uudelleen kyyneliin. Kun pienokaiset
kuulivat, että heidän sisarensa oli ijäksi poistunut, yhtyivät heidän
huutonsa vanhusten itkuun, ja he juoksivat ympäri taloa lakkaamatta
huutaen: Graziella! Graziella!


14.

Paperi putosi kädestäni. Kumartuessani sitä ottamaan huomasin lattialla
oveni edessä granaatinkukkasen, saman, jota viime sunnuntaina olin
ihaillut nuoren tytön hiuksissa, ja pienen hopearahan, jota hän aina
kantoi povellaan ja jonka hän muutamia kuukausia sitten, sairauteni
aikana, oli kiinnittänyt vuodeverhooni. Nyt ymmärsin, että oveni
todella yön aikana oli avautunut ja jälleen sulkeutunut, että yöllä
kuulemani ja tuulen ulvontana pitämäni sanat ja nyyhkytykset olivat
olleet tyttöparan jäähyväissanoja ja nyyhkytyksiä. Huoneeni kynnyksellä
oleva kuiva paikka keskellä sateen kastelemaa kiveä todisti, että
Graziella oli istunut siellä ukkosen aikana ja viettänyt viimeiset
hetkensä vaikeroiden ja itkien tällä kivellä. Nostin granaatinkukkasen
ja hopearahan maasta ja kätkin ne povelleni.

Ihmisparat olivat epätoivostaankin huolimatta liikutettuja nähdessään
minun itkevän niinkuin hekin. Tein kaikkeni lohduttaakseni heitä. He
lupasivat olla enää koskaan puhumatta Ceccosta, jos he löytäisivät
tyttärensä. Cecco itse, jonka Beppo oli noutanut sinne oli ensimmäinen
suostumaan tähän uhriin talon rauhan ja serkkunsa kotiinpaluun tähden.
Niin epätoivoissaan kuin hän olikin, voi kuitenkin huomata, että hän
tunsi itsensä onnelliseksi huomatessaan, että hänenkin nimensä oli
rakkaudella mainittu kirjeessä; hän oli senvuoksi näistä surullisista
jäähyväisistä löytänyt jonkun verran lohdutusta.

"Hän on kuitenkin ajatellut minua", sanoi hän pyyhkien silmiään. Me
päätimme nyt ettemme lepäisi, ennenkuin olimme päässeet paenneen
jäljille.

Isä ja Cecco riensivät kuulustelemaan häntä kaupungin lukuisista
nunnaluostareista. Beppo ja iso-äiti juoksivat Graziellan hyvien
ystävättärien luo, joille he ajattelivat hänen kertoneen jotakin
aikomuksistaan ja paostaan. Minä vieraana otin tehtäväkseni käydä
Napolin satamissa ja porteilla kysymässä laivankapteeneilta,
merimiehiltä ja vartioilta, olivatko he aamulla nähneet nuoren
procidalaistytön lähtevän kaupungista tai astuvan laivaan.

Aamu kului turhissa haeskeluissa. Palasimme kotiin synkkinä ja
äänettöminä kertoaksemme retkiemme tuloksista ja neuvotellaksemme
uudelleen. Paitsi lapsia ei kukaan meistä kyennyt nauttimaan
leivänmurustakaan. Andrea ja hänen vaimonsa istahtivat masentuneina
Graziellan huoneen kynnykselle. Beppino ja Cecco läksivät uudelleen
liikkeelle kierrelläkseen melkein toivottomina Napolin katuja ja
tutkiakseen kirkkoja, jotka avataan iltaisin litanian ja siunausten
lukemista varten.


15.

Lähdin yksinäni ja surullisena heidän perässään alkaen sattumalta
kulkea Posilippon luolaan päin vievää tietä. Sivuutin luolan ja kuljin
meren rantaan asti, missä se huuhtoo pientä Misidan saarta.

Seisoessani rannalla sattuivat katseeni Procidan saareen, joka
aaltojen sinen keskeltä hohtaa sinne kuin kilpikonnan kuori. Ajattelin
vaistomaisesti siellä Graziellan kanssa viettämiäni ihania päiviä.
Silloin välähti mielessäni ajatus. Muistin että nuorella tytöllä
siellä oli samanikäinen ystävätär, joka oli erään naapurissa asuvan
talonpojan tytär. Hän oli ollut aina eri tavalla puettuna kuin muut
hänen toverinsa. Olin eräänä päivänä kysynyt syytä tähän ja saanut
vastaukseksi, että hän oli nunna, vaikkakin hän asui vanhempiensa
luona jonkinlaisessa väliasemassa kirkon ja luostarin välillä. Hän oli
näyttänyt minulle luostarinsa kirkonkin.

Mieleeni tuli nyt ajatus, että jos Graziella on tahtonut vihkiytyä
Jumalalle, hän ensin on tullut ystävättärensä luo, uskonut asiansa
tälle ja pyytänyt häntä avaamaan hänelle luostarinsa ovet. En antanut
itselleni aikaa sen enempää punnita asiaa, vaan riensin mikäli jalat
kannattivat Puzzuoliin, joka on lähinnä Procidaa sijaitseva pieni
kaupunki ja josta aina saa sinne veneitä.

Vähemmässä kuin tunnissa olin Puzzuolissa. Juoksin satamaan ja maksoin
kaksinkertaisen palkan kahdelle soutajalle, että he veisivät minut
Procidaan myrskyävästä merestä ja myöhäisestä illasta huolimatta. He
irroittivat veneensä, minäkin tartuin airoihin. Me saimme vaivoin
kierretyksi Cap Misenen, mutta kahden tunnin kuluttua olin saaren
rannassa ja lähdin yksinäni, hengästyneenä ja väristen keskellä
pimeyttä ja talvimyrskyä kiipeämään Andrean majalle vieviä pitkiä
portaita.


16.

Jos Graziella kerran on tällä saarella, sanoin itselleni, on hän
saman luonnollisen vaiston pakoituksesta, joka ajaa linnun pesälleen
ja lapsen isänkotiin, tullut tänne. Jos hän ei enää ole täällä, on
hän ainakin jättänyt jälkeensä joitakin merkkejä, jotka johtavat
minut hänen nykyiseen olinpaikkaansa. Jos taas en löydä häntä, enkä
jälkeäkään hänestä, on kaikki hukassa; silloin ovat jonkun elävän
hautausmaan portit ijäksi sulkeneet sisäänsä hänen nuoruutensa.

Olin noussut viimeiset portaat tämän kauhean epäluulon vallassa.
Tiesin, mihinkä kallionrakoon vanha äiti lähtiessämme oli kätkenyt
avaimen. Työnsin syrjään muratin ja pistin käteni sinne. Sormeni
hapuilivat pelokkaasti avainta, jonka kylmän raudan kosketus olisi
ollut toivojeni hukka.

Avain ei ollut siellä! Minulta pääsi tukahutettu ilohuuto; lähdin
hiljaa pihamaalle. Ovet ja akkunaluukut olivat suljetut, mutta
luukkujen raoista kajastava, viikunapuun lehdillä värjyvä heikko
valonhohde ilmaisi minulle, että asunnossa paloi lamppu. Kuka toinen
olisi voinut löytää avaimen, avata oven ja sytyttää lampun kuin joku
oman talon väestä? Olin nyt aivan varma siitä, että Graziella oli vain
parin askeleen päässä minusta ja minä vaivuin polvilleni portaitten
viimeiselle astimelle kiittääkseni hyvää enkeliä, joka oli johtanut
minut hänen luokseen.


17.

Talosta ei kuulunut hiiskaustakaan. Laskin korvani kynnykselle ja
olin nyt kuulevinani sisältä, toisesta huoneesta hengitystä ja
huokauksia. Ravistin hiljaa ovea niinkuin tuuli olisi sitä liikutellut
saranoillaan, herättääkseni näin vähitellen Graziellan huomion, ettei
äkillinen ihmisäänen kuuleminen olisi häntä säikäyttänyt kuoliaaksi.
Hengitys pysähtyi. Lausuin nyt, levollisimmalla ja lempeimmällä
äänelläni hänen nimensä. Talon sisästä kuului vastaukseksi heikko
huudahdus.

Lausuin uudelleen hänen nimensä ja rukoilin häntä avaamaan oven
ystävälleen, veljelleen, joka yön ja myrskyn läpi, hyvän enkelinsä
johtamana oli tullut häntä etsimään, pelastamaan hänet epätoivosta,
tuomaan hänelle perheen anteeksiannon ja noutamaan hänet takaisin
velvollisuuksiinsa ja onneen, iso-äitiparkansa ja rakkaitten
pienokaisten luo.

"Jumalani, hän se on! hän huutaa nimeäni, se on hänen äänensä!"
huudahti hän raskaasti.

Nyt huusin hänelle vielä lempeämmin: "Graziellina!" tämä oli muuan
hyväilynimiä, jonka olin antanut hänelle laskiessamme leikkiä
keskenämme.

"Oi, hän se todellakin on", huusi hän. "Minä en erehdy! Jumalani! Hän!"

Kuulin hänen nousevan kuivilta lehdiltä, jotka kahisivat hänen
liikkuessaan, kuulin hänen astuvan askeleen ovelle päin avatakseen
minulle, mutta sitten heikkoudesta tai mielenliikutuksesta vaipuvan
takaisin pääsemättä enää eteenpäin.


18.

Nyt en epäröinyt kauvempaa: kärsimättömyyteni ja levottomuuteni koko
voimalla annoin vankalle ovelle vahvan sysäyksen olkapäälläni, lukko
murtui ja minä syöksyin sisään.

Pieni lamppu, jonka Graziella oli sytyttänyt madonnan kuvan eteen,
valaisi heikosti asuntoa. Minä juoksin toiseen huoneeseen, josta
olin kuullut hänen äänensä ja kaatumisensa ja jossa arvelin hänen
tajuttomana makaavan. Mutta hän ei ollut tajuton. Voimat olivat
vain pettäneet; hän oli vaipunut takaisin vuoteena käyttämälleen
kanervakasalle; nähdessään minut pani hän kätensä ristiin. Hänen
kuumehohteiset, hämmästyksestä suuret ja rakkauden kirkastamat silmänsä
sädehtivät kuin taivaalla välkkyvät tähdet.

Hän yritti kohottaa päätään, mutta se putosi hervottomana takaisin
kanerville. Hän oli kuolonkalpea, vain poskilla paloi kaksi punaista
pilkkua. Hänen ihana hipiänsä oli kyynelten ja kyyneliin tarttuneen
tomun peitossa. Hänen musta pukunsa sulautui yhteen tummanruskean
kanervavuoteen kanssa. Vuode oli liian lyhyt ja hänen paljaat,
marmorivalkeat jalkansa lepäsivät kylmällä kivipermannolla. Kaikki
hänen jäsenensä värisivät vilusta ja hänen hampaansa kalisivat kuin
kastanjetit lapsen kädessä. Punainen liina, jonka hän ennen oli
kietonut ihanien mustien palmikkojensa ympäri, oli nyt irrallaan ja
riippui hunnun tapaisesti otsalta silmille. Näki, että hän siihen kuin
kääriliinaan oli kätkenyt kyyneleiset kasvonsa, ja nostanut ne vasta
kuullessaan minun ääneni ja yrittäessään käydä avaamaan minulle ovea.


19.

Heittäydyin hänen vuoteensa viereen, otin hänen jääkylmät
kätensä omiini ja vein ne huulilleni lämmittääkseni niitä
hengitykselläni; silmistäni putosi niille kyyneleitä. Hänen sormiensa
suonenvedontapaisesta puristuksesta ymmärsin, että hän oli tuntenut
tämän sydämen tervehdyksen ja kiitti minua siitä. Minä riisuin
viittani, heitin sen hänen paljaille jaloilleen ja kiedoin ne siihen.

Hän antoi minun toimia seuraten minua vain silmillään, joissa paloi
onnellinen haltioituminen, muuten ei hän voinut liikahtaakaan ja
makasi kuin lapsi, joka antaa kääriä ja hoitaa itseään. Sitten kävin
pistämässä vähän kanervia toisen huoneen pesään sytyttäen ne lampun
liekistä, että ilma olisi lämminnyt, ja palasin jälleen hänen vuoteensa
ääreen.

"Oi, kuinka minun nyt on hyvä", alkoi hän hiljaisella, vienolla,
yksitoikkoisella äänellä niinkuin olisivat hänen keuhkonsa menettäneet
kaiken voiman ja saaneet aikaan vain yhden ainoan äänen: "Turhaan
tahdoin sen peittää itseltäni, turhaan tahdoin sen sinultakin ikuisesti
peittää! Minä voin kuolla, mutta en rakastaa ketään muuta kuin sinua.
He ovat tahtoneet antaa minulle sulhasen, mutta sinä olet sieluni
rakastettu! En tahdo tässä maailmassa kuulua kenellekään toiselle,
sillä olen salaisesti antanut itseni sinulle! Sinun maan päällä tai
Jumalan taivaassa! Tein tämän lupauksen sinä päivänä, jolloin ymmärsin,
että sydämeni oli sairas sinun tähtesi. Tiedän kyllä olevani vain
köyhä tyttö, jonka ajatukset eivät saa edes jalkojasi hiipaista.
Sentähden en olekaan koskaan vaatinut, että sinä minua rakastaisit.
En koskaan kysykään, rakastatko sinä minua. Mutta minä, minä rakastan
sinua, rakastan sinua, rakastan sinua!" -- Ja koko hänen sielunsa
näytti keskittyneen näihin sanoihin. "Ja nyt halveksi minua, pilkkaa
minua ja polje minua jaloillasi. Tee minusta pilaa, jos tahdot, kuin
mielipuolesta, joka rääsyissään kuvittelee olevansa kuningatar. Tee
minut vaikka koko maailman naurun alaiseksi! Sanoisin sittenkin: Niin,
niin, minä rakastin häntä, niinkuin tekin olisitte minun sijassani
tehneet, olisitte kuolleet tai rakastaneet häntä!"


20.

Olin painanut silmäni maahan uskaltamatta niitä kohottaa peljäten, että
katseeni näin suureen antaumukseen vastaisi joko liian paljon tai liian
vähän. Mutta hänen sanoessaan nämä viimeiset sanat nostin pääni, jota
olin painanut hänen käsiään vasten ja sopersin muutamia sanoja.

Hän painoi sormensa huulilleni. "Anna minun sanoa kaikki", pyysi hän,
"olen nyt niin onnellinen, enkä enää epäröi. Jumala itse on antanut
minulle selvän merkin. Kuule:

"Kun eilen koko yön taistelin itseni kanssa ja itkin ovellasi, kun
sitten pakenin kotoa ja myrskyssä saavuin tänne, en luullut enää
koskaan näkeväni sinua, ja pidin itseäni kuolleena, joka menee omaa
hautaansa kohti. Huomenna, päivänkoitteessa piti minusta tulla
nunna. Kun eilen illalla saavuin saarelle ja kolkutin luostarin
ovelle, oli liian myöhäistä, se oli jo suljettu. Sitä ei enää avattu
minulle. Tulin sitten tänne viettääkseni vielä yhden yön isäni
kodissa ja suudellakseni sen seiniä, ennenkuin astuisin Jumalan
huoneeseen ja hautaisin sydämeni. Lähetin erään lapsen mukana kirjeen
ystävättärelleni, että hän tulisi huomenna noutamaan minua täältä.
Sitten etsin avaimen, sytytin lampun madonnan eteen ja tein lupauksen,
viimeisen lupauksen, lupauksen, jossa vielä kyti toivoa epätoivostani
huolimatta. Jos sinä joskus rakastat, saat kokea, että sielun pohjalle
aina jää heikko kipinä tulta, vaikka luuleekin jo kaiken sammuneeksi.
-- Oi pyhä suojelus-äiti", sanoin hänelle, "lähetä minulle merkki
oikeasta kutsumuksestani, ettei rakkaus minua erehdytä ja että minä
todella annan Jumalalle hänelle yksinään kuuluvan elämän.

"Tämä on viimeinen yöni elävitten mailla. Ei kukaan tiedä, missä
sen vietän. Aamulla, kun en enää ole täällä, tullaan minua kenties
täältä hakemaan. Jos ystävättäreni, jolle olen lähettänyt sanan,
ehtii ensimmäiseksi, on se merkki siitä, että minun on toteutettava
aikomukseni ja seurattava häntä ijäksi luostariin.

"Mutta jos _hän_ saapuu ennen kuin ystävättäreni! -- jos
suojelusenkelini lähettää hänet luokseni palauttaakseen minut tuon
toisen elämän partaalta -- oi, silloin on se merkki siitä, ettet sinä,
pyhä suojelus-äiti, minua tahdo, vaan että saan palata kotiin hänen
kanssaan ja rakastaa häntä elämänikäni!

"Oi, anna hänen saapua ensimmäiseksi", jatkoin minä. "Tee tämä ihme, jos
se on sinun ja Jumalan tahto! Saadakseni tämän suosion annan sinulle
lahjan, ainoan, jonka köyhyydessäni voin sinulle antaa. Tässä ovat
hiukseni, pitkät hiusparkani, joita hän niin suuresti rakastaa ja
jotka hän niin usein on nauraen hajoittanut nähdäkseen tuulen niitä
liehuttelevan hartioillani. Ota ne, minä annan ne sinulle, tahdon ne
itse katkaista osoittaakseni, etten pidätä mitään itselleni, että
pääni jo ennakolta alistuu tuohon toimitukseen, jolla minut huomenna
eroitetaan maailmasta."

Sanoessaan tämän, veti hän vasemmalla kädellään silkkisen liinan
päästään, tarttui oikealla pitkiin, katkaistuihin palmikkoihinsa,
jotka makasivat lehtikasalla hänen vieressään, ja ojensi ne minulle.
-- "Madonna on tehnyt ihmeen", jatkoi hän kuuluvammalla, suurta onnea
kuvastavalla äänellä. "Hän on lähettänyt sinut tänne! Nyt menen, minne
sinä tahdot. Hiukseni kuuluvat hänelle, mutta elämäni sinulle."

Minä heittäydyin maahan hänen ihanille mustille palmikoilleen, jotka
olivat jääneet käteeni kuin puusta taitettu, kuiva oksa. Minä peitin ne
sanattomana suuteloillani, painoin niitä sydäntäni vasten ja kastelin
niitä kyynelilläni kuin olisivat ne olleet hautaan laskettava osa
hänestä itsestään. Nostaessani sitten katseeni häneen, näin hänen
kohottavan viehättävää päätään, joka näytti omituisen tyhjältä, mutta
oli kuin kaunistunut ja kirkastunut uhristaan. Mustien, epätasaisten
hiustukkojen alla, jotka olivat pikemmin repimisen kuin leikkaamisen
jälkeä, säteilivät hänen kasvonsa iloa ja rakkautta. Hän oli minusta
kuin särkynyt, nuoruutta kuvaava patsas, jonka sulouden ja kauneuden
ajan tuottamat tuhot vain yhä selvemmin toivat esiin, liittäen
ihailuun liikutuksen tunnetta. Tämä uhri, tämä rakkaudesta minuun
tehty kauneuden itsemurha koski sydämeeni ja koko olemukseeni niin
valtavasti, että heittäydyin hänen jalkoihinsa painaen otsani maahan.


21.

Oi, tunteeni ei kuitenkaan ollut oikeata, täydellistä rakkautta,
se oli vain rakkauden varjoa. Mutta olin vielä liian paljon poika,
liian lapsellinen päästäkseni tästä selville. Luulin todellakin,
että ihailuni oli niin paljon viattomuuden, kauneuden ja rakkauden
arvoista. Sanoin sen hänelle sisäisen liikutukseni synnyttämällä
avomielisyydellä, yksinäisyyden, yön, epätoivon ja kyynelten
kiihdyttämin tuntein. Hän uskoi sen, koska hänen täytyi se uskoa
voidakseen elää ja koska hänellä itsellään oli sydämessään kyllin
paljon intohimoa peittääkseen sen puutteen tuhansissa muissa sydämissä.

Koko yö kului näin avonaisessa, mutta lapsellisessa ja puhtaassa
keskustelussa kahden olennon välillä, jotka viattomasti paljastavat
kiintymyksensä ja jotka mielellään olisivat nähneet tämän yön ja tämän
hiljaisuuden kestävän ikuisuuden, ettei mitään vierasta olisi päässyt
heidän sydämiensä ja tunnustustensa väliin. Hänen hurskautensa, minun
ujo arkatuntoisuuteni ja liikutus, jonka tunsimme sieluissamme, piti
kaukana kaiken vaaran. Tällaisen luottamuksen väärinkäytös olisi ollut
kahden sielun surma.

Pidin hänen käsiään omissani. Tunsin, kuinka elämä vähitellen palasi.
Toin hänelle raitista vettä, jota hän joi kämmenestäni ja jolla hän
pesi otsansa ja poskensa. Heitin tuleen uusia oksia ja pidin sitä
vireillä; sitten istuuduin kivilattialle myrttikimpun viereen, jolla
hänen päänsä lepäsi, yhä uudelleen kuullakseni hänen rakkautensa
suloisen tunnustuksen, kuullakseni, kuinka tämä rakkaus oli syntynyt
hänen tietämättään puhtaana sisaren rakkautena, kuinka hän ensin
oli sitä peljästynyt, mutta sitten jälleen rauhoittunut, kuinka hän
vihdoin oli käsittänyt todella minua rakastavansa, kuinka monia
salaisia todisteita hän oli minulle antanut rakkaudestaan minun
niitä ymmärtämättä, kuinka hän aina joskus oli luullut ilmaisseensa
itsensä, joskus taas ollut huomaavinaan, että minäkin häntä rakastin.
Hänen muistissaan oli säilynyt kaikki -- hetket, liikkeet, hymyilyt,
häneltä vahingossa pujahtaneet, heti kuitenkin peruutetut sanat,
kasvonilmeittemme tiedottomat tunnustukset ja vivahtelut näinä kuutena
kuukautena, kaikki toi se nyt esiin kuten ruoho etelän vuorilla, joilla
tuuli on kuljettanut kulovalkeaa, säilyttää palon jälkiä kaikissa
niissä kohdissa, joita liekit ovat koskettaneet.


22.

Sitten paljasti hän minulle salaiset haaveilunsa, joissa
vähäpätöisimmillekin seikoille annetaan taikauskoinen merkitys ja arvo.
Hän niin sanoakseni poisti verhon toisensa jälkeen sielunsa edestä.
Hän näyttäytyi minulle sellaisena kuin hän näyttäytyi Jumalalle,
luottavaisuutensa, lapsellisuutensa, antaumuksensa koko alastomuudessa.
Vain kerran elämässä on sielulla hetkiä, jolloin se täydellisesti
valautuu toiseen sieluun, jolloin huulet eivät voi tauota kuiskaamasta,
jolloin rakkauden tulkitseminen vihdoin käy niille ylivoimaiseksi ja
loppuu epäselvään, hämmentyneeseen soperrukseen kuin nukahtamaisillaan
olevan lapsen suudelmat. Minä puolestani en väsynyt kuuntelemasta
milloin huoaten, milloin väristen. Joskaan liian hetkellinen ja liian
nuori sydämeni ei vielä ollut kyllin kypsä ja rikas itse omatakseen
niin hehkuvia, niin jumalaisia tunteita, herättivät nämä tunnustukset
siellä niin uuden ja ihanan tunteen, että luulin ne käsittäväni. Oi,
mikä hulluus! Minä olin jäätä, hän tulta. Kuvastaessani tätä luulin
itse palavani. Mutta yhdentekevää! tuo toisesta toiseen heijastunut
säteily näytti lähtevän meistä molemmista ja kietovan meidät saman
tunteen ilmakehään.


23.

Näin kului pitkä talvi-yö. Tämä yö oli meidän mielestämme lyhyt kuin
ensimmäinen huokaus, josta aavistamme rakkauden olemassa-olon. Päivän
koitto oli kuin keskeytys. Aurinko oli jo korkealla taivaan laella
ennenkuin sen säteet tunkeutuivat akkunaluukkujemme raoista kalventaen
lampun valon. Avatessani oven näin kalastajan koko perheen juosten
rientävän portaita ylös.

Nuori procidalainen nunna, Graziellan ystävätär, jolle hän edellisenä
päivänä oli lähettänyt sanan ja uskonut aikomuksensa, oli aavistanut
epätoivoista sydänsurua ja senvuoksi yöllä lähettänyt erään veljistään
Napoliin ilmoittamaan Graziellan sukulaisille hänen päätöksestään.
Saatuaan näin tiedon, mistä löytäisivät lapsensa, riensivät he iloiten
ja katuen estämään Graziellaa epätoivoisesta teostaan ja noutamaan
hänet kotiin vapaana ja heidän anteeksiantonsa saaneena.

Iso-äiti heittäytyi polvilleen vuoteen viereen työntäen edellään
molempia pienokaisia, jotka hän oli tuonut mukanaan hellyttääkseen
Graziellaa ja pitäen heitä kuin kilpenä edessään pojantyttärensä
soimauksia vastaan. Lapset heittäytyivät huutaen ja itkien sisarensa
syliin. Kun tämä nousi hyväilläkseen heitä ja syleilläkseen isoäitiä,
putosi liina hänen otsaltaan ja paljasti hänen päänsä, josta hiukset
olivat riistetyt pois. Nähdessään tämän kauneuden hävityksen, jonka
merkityksen he vain liiankin hyvin käsittivät, säikähtivät he, ja talo
kaikui uudelleen nyyhkytyksistä. Nunna, joka myöskin oli tullut sinne,
koetti rauhoittaa ja lohduttaa kaikkia; hän otti Graziellan katkaistut
palmikot, kosketti niillä madonnan kuvaa, kietoi niitten ympäri valkean
silkkiliinan ja laski ne iso-äidin esiliinaan. "Säilyttäkää ne", puhui
hän, "näyttääksenne niitä hänelle aina joskus, onnen tai surun hetkinä
ja muistuttaaksenne hänelle, jos hänelle suodaan se, jota hän rakastaa,
että hänen sydämensä esikoiset aina kuuluvat Jumalalle niinkuin hän
näitten hiuksien kautta uhrasi hänelle ensimmäisen kauneutensakin."


24.

Illalla palasimme kaikki yhdessä Napoliin. Se into, jota olin
osoittanut löytääkseni ja pelastaakseni Graziellan, oli tehnyt vanhan
kalastajan ja hänen vaimonsa kiintymyksen minuun kaksinkertaiseksi.
Mutta kumpaisellakaan heistä ei ollut aavistustakaan, mitä laatua
oli mielenkiintoni häneen ja yhtä aavistamaton oli heille hänen
tunteensa minuun. Koko hänen vastahakoisuutensa luettiin Ceccon
viallisuuden syyksi. Toivottiin, että aika ja järki voittaisivat
tämän vastenmielisyyden. Graziellalle luvattiin, ettei häntä enää
pahoitettaisi naimisiin. Cecco itse oli kieltänyt isäänsä enää
puhumasta tästä; koko olennollaan, liikkeillään ja katseillaan pyysi
hän serkultaan anteeksi hänelle aiheuttamaansa tuskaa. Rauha palasi
vähitellen taloon.


25.

Ei mikään heittänyt enää varjoa Graziellan kasvoille tai minun
onnelleni kuin ajatus siitä, että kotiinpaluuni sen varhemmin
tai myöhemmin keskeyttäisi. Vain Ranskanmaan pelkkä nimikin sai
tyttö-raukan kalpenemaan kuin olisi hän nähnyt kuoleman varjon. Kun
eräänä päivänä astuin huoneeseeni, oli kaupunkilais-vaatteeni revitty
siekaleiksi ja viskelty lattialle. "Anna minulle anteeksi", rukoili
Graziella heittäytyen jalkoihini epätoivoisin katsein, "minä se tein
tuon tuhotyön. Oi, älä toru minua, mutta kaikki, mikä muistuttaa minua
siitä, että sinun jonakin päivänä täytyy riisua yltäsi kalastajapukusi,
tekee minut liian onnettomaksi! Minusta tuntuu, että muuttaessasi
yllesi entisen pukusi sydämesikin muuttuu."

Tällaisia pikku myrskyjä lukuunottamatta, jotka johtuivat vain hänen
tulisesta rakkaudestaan ja jotka pari yhdessä vuodatettua kyyneltä
suloisesti tyynnytti, kului näin kolme kuukautta kuvitellussa onnessa,
jonka pieninkin annos todellisuutta heti olisi särkenyt. Paratiisimme
oli vain haihtuva pilvi.

Ja näin opin tuntemaan rakkauden: sen opetti minulle kyynel lapsen
silmässä.


26.

Kuinka onnelliset olimmekaan unhoittaessamme, että ulkopuolellamme oli
olemassa toinenkin maailma kuin pieni talo Pausilippo-vuoren rinteillä,
aurinkoinen kattoterrassi, huone, jossa teimme työtä puolen päivää ja
leikimme toisen puolen, vene, joka lepäsi rannalla hiekkavuoteessaan
ja ihana meri, josta kostea tuuli toi mukanaan raikkautta ja aaltojen
säveliä.

Mutta voi, oli myöskin hetkiä, jolloin vaivuimme ajattelemaan, ettei
maailma loppunutkaan siihen ja että kerran koittaisi päivä, joka ei
enää tapaisikaan meitä saman auringon- tai kuunsäteen alla. Olen
väärässä syyttäessäni sydäntäni penseydestä, jos ajattelen, mitä se
jäljestäpäin on tuntenut. Itse asiassa aloin rakastaa Graziellaa tuhat
vertaa enemmän kuin itsellenikään tunnustin. Jollen olisi häntä niin
suuresti rakastanut, ei se jälki, jonka hän ikuisesti sieluuni jätti,
olisi ollut niin syvä ja niin tuskallinen, hänen muistonsa ei olisi
niin vienona ja surumielisenä sulautunut koko olentooni, eikä hänen
kuvansa väikkyisi niin läheisenä ja säteilevänä muistissani. Vaikka
sydämeni niihin aikoihin olikin kuin kuivaa hiekkaa, juurtui tämä
merikukkanen sinne kauvemmaksi kuin yhdeksi kesäksi kuten juurtuvat
ihmeelliset liljat Ischian hiekkarannoille.


27.

Ja kuinka olisi sokeinkaan silmä, sammuneinkaan sydän voinut olla
häntä rakastamatta! Hänen kauneutensa näytti kehittyvän päivä päivältä
hänen rakkautensa kanssa. Hän ei enää kasvanut, mutta kaikki hänen
sulonsa kehittyivät täyteen kukkaansa saattaen eilen vielä olla lapsen,
tänään jo täysin puhjenneen nuoren tytön. Hänen hentojen muotojensa
ääriviivat muuttuivat silmissä yhä pyöreämmiksi ja suloisemmiksi. Hänen
vartalonsa tuli kiinteämmäksi kadottamatta silti joustavuuttaan. Hänen
kauniit jalkansa eivät enää yhtä keveästi ja huolettomasti kuin ennen
koskettaneet maanpintaa. Hän liikutteli niitä hitaasti ja raukeasti
tuon painostuksen vallassa, jonka ensimmäiset rakkauden ajatukset
näyttävät tuovan tytön koko olemukseen.

Hänen hiuksensa kasvoivat taas voimakkaasti kuin tuuheat merikasvit,
joita kevään lauhkeat aallot hyväilevät. Usein kiersin leikkien
hänen suortuviaan sormieni ympäri ja niittasin niitä hänen liivinsä
vihreätä miehustaa vasten. Hänen ihonsa muuttui valkeammaksi, ja
posket punersivat kuin hänen sormenpäitään värjäävä vaaleanpunainen
korallitomu. Hänen silmänsä tulivat suuremmiksi ja ikäänkuin päivä
päivältä avautuivat tajuamaan uusia, äkkiarvaamatta ilmaantuneita
näkö-aloja. Se oli tuota elämän ihmetystä, joka valtasi Galatean
hänen tuntiessaan ensimmäiset vavahdukset marmoriruumiissaan. Hänen
asentonsa, liikkeensä ja katseensa tulivat minun läheisyydessäni
vaistomaisesti aremmiksi ja kainommiksi. Huomasin sen hyvin ja olin
usein itsekin hänen läheisyydessään sanaton ja värisin kautta koko
ruumiini. Meitä olisi saattanut pitää kahtena syyllisenä, emmekä
kuitenkaan olleet kuin kaksi liian onnellista lasta.

Ja kuitenkin kätkeytyi tähän onneen jonkun ajan kuluttua salainen
alakuloisuus, joka silloin tällöin tuli näkyviinkin. Emme oikein
tietäneet, mitä se oli. Mutta kohtalo tiesi sen. Se oli aavistus siitä,
että saimme olla enää vain vähän aikaa yhdessä.


28.

Usein Graziella, sen sijaan että puettuaan ja kammattuaan pikku
veljensä iloisena olisi ryhtynyt työhön, jäi istumaan terrassin
suojusmuurin juurelle suuren viikunapuun varjoon, joka kohosi muurin
yläreunaan saakka. Hän voi istua siinä liikahtamatta kokonaisen
aamupäivän, katse harhaillen etäisyydessä. Kun iso-äiti kysyi, oliko
hän sairas, vastasi hän, ettei häntä mikään vaivannut, vaan että hän
oli väsynyt jo ennen työn alkamistakaan. Hän ei silloin mielellään
vastannut kysymyksiin. Hän käänsi kasvonsa koko maailmalta paitsi
minulta. Minua hän katseli kauvan sanaakaan sanomatta. Välistä
liikkuivat hänen huulensa niinkuin hän olisi puhunut, mutta hänen
sopertelevia sanojaan ei kukaan kuullut. Hänen milloin kalpeat, milloin
punastuvat kasvonsa värähtelivät vienosti kuin uinuva vedenpinta,
jota aamutuulen ensimmäiset vireet koskettavat. Mutta kun istuuduin
hänen viereensä ja tartuin hänen käteensä, kun höyhenkynälläni tai
rosmariini-oksalla keveästi kosketin hänen suljettujen silmiensä
pitkiä ripsiä, unohti hän kaiken ja alkoi nauraa ja puhella niinkuin
ennenkin. Mutta naurettuaan ja laskettuaan leikkiä kanssani tuli hän
alakuloiseksi.

Sanoin hänelle välistä: "Graziella, mitä sinä tuntikausia katselet
tuolla meren takana? Näetkö jotakin, jota me muut emme näe?" "Näen
Ranskanmaan jäävuorten takana", vastasi hän. "Ja mitä kaunista näet
Ranskassa?" kysyin edelleen. "Näen erään, joka on sinun näköisesi",
vastasi hän, "erään, joka kulkee, kulkee, kulkee pitkin loputonta,
valkeata tietä. Hän kulkee taakseen katsomatta yhä edelleen, ja minä
odotan tuntikausia, toivoen aina, että hän kääntyisi takaisin. Mutta
hän ei palaa." Ja sitten hän kätki kasvonsa esiliinaansa eikä enää
nostanut kaunista otsaansa, vaikka olisin mitä hellimmillä nimillä
häntä puhutellut. Menin silloin hyvin surullisena huoneeseeni. Koetin
lukemalla kääntää ajatukseni toisaalle, mutta hänen kuvansa väikkyi
aina silmieni ja kirjan lehden välissä. Kirjan sanat saivat mielestäni
äänen ja huokailivat niinkuin hän. Usein lopulta itkin itsekseni,
mutta surumielisyyteni hävetti minua, niin etten koskaan kertonut
Graziellalle itkeneeni. Tein siinä sangen väärin, yksi ainoakin
kyyneleeni olisi tehnyt hänelle niin hyvää!


29.

Muistan erään tapauksen, joka kovasti koski häneen ja josta hän ei
koskaan täydelleen toipunut.

Hän oli vähän aikaa sitten tullut hyväksi ystäväksi muutamien
ikäistensä nuorten tyttöjen kanssa. Nämä tytöt asuivat eräässä
puutarhan pienistä taloista. He paikkasivat ja parsivat vaatteita
eräälle kasvatuslaitokselle, jossa kävi nuoria ranskalaistyttöjä. Murat
oli perustanut tämän laitoksen Napoliin ministeriensä ja kenraaliensa
tyttäriä varten. Nämä nuoret procidalais-tytöt keskustelivat usein
alhaalta työnsä äärestä Graziellan kanssa, joka katseli heitä kattonsa
suojusmuurin yli. He näyttelivät hänelle nuorilta neideiltä saamiaan
kauniita pitsejä, silkkipukuja, somia päähineitä, kenkiä, nauhoja ja
kaulahuiveja, jotka heidän korjattuina piti viedä heille takaisin.
Siinäkös ihmeteltiin ja ihailtiin, niin ettei huudahduksista tahtonut
tulla loppua. Usein noutivat pikku työntekijättäret Graziellan messua
tai iltasoittoa kuulemaan Pausilippon pieneen kappeliin. Menin heitä
vastaan päivän laskiessa, kun kellonsoitto ilmaisi papin lukevan
iltarukousta. Sitten palasimme leikkiä laskien kotiin hiekkaista rantaa
pitkin, juoksimme laskevan aallon perässä ja pakenimme sitä kun se
jälleen vaahtoon kuohahtaen vierähti jalkoihimme. Ah, kuinka suloinen
olikaan Graziella silloin, kun hän somien kullalla kirjailtujen
jalkineittensa kastumista peljäten ojennetuin käsivarsin pakeni
luokseni kuin olisi hän sydämelläni tahtonut etsiä suojaa yksinpä
kateelliselta aalloltakin, joka vähintäin tahtoi kastella hänen
jalkansa!


30.

Olin huomannut, että hän jo muutamia aikoja oli hautonut mielessään
ajatusta, jonka hän salasi minulta. Hänellä oli salaisia kokouksia
uusien ystävättäriensä kanssa. Heillä oli jonkinlainen pieni
salaliitto, johon minua ei otettu.

Eräänä iltana luin huoneessani pienen savilampun valossa. Terrassille
vievä oveni oli auki, että meri-ilma olisi päässyt sisään. Kuulin
liikettä, nuorten tyttöjen kuiskinaa, tukahutettua naurua, sitten
pienen valitushuudahduksen, suuttuneita sanoja, ja taaskin naurua, jota
seurasi pitkä hiljaisuus. Se tuli Graziellan ja lasten huoneesta. Sen
vuoksi en alussa kiinnittänyt asiaan suurta huomiota.

Heidän tukahutetut kuiskauksensa ja salavihkaisuutensa herättivät
vihdoin uteliaisuuteni. Laskin pois kirjani, otin lampun vasempaan
käteeni ja suojasin sitä oikealla tuulelta, ettei se olisi sammunut.
Sitten hiivin hiljaa katon yli ja painoin korvani Graziellan huoneen
ovelle. Siellä kuljettiin edestakaisin, kahisteltiin, laskostettiin
ja oiottiin kankaita, kilisteltiin sormustimia, neuloja ja saksia,
solmittiin nauhoja, soviteltiin koristeita; koko huone oli täynnä
raikkaitten äänien säestämää touhua. Olin kuullut usein tällaista
äitini kodissa, kun sisareni valmistautuivat tanssiaisiin.

Mutta huomenna ei Pausilippossa tietääkseni ollut juhlaa. Graziella ei
sitäpaitsi koskaan vaatetuksen avulla kohottanut kauneuttaan. Hänellä
ei huoneessaan ollut edes peiliä. Hän käytti vesiastiaa kuvastimenaan,
tai minun silmiäni.

En voinut enää vastustaa haluani päästä salaisuuden perille. Painoin
polvellani ovea, joka antoi myöten. Ilmestyin kynnykselle lamppu
kädessä.

Nuorilta ompelijattarilta pääsi huuto ja he pakenivat kuin lintuparvi
huoneen joka nurkkaan. Käsissään pitivät he vielä syyllisyytensä
todisteita: mikä neulaa ja lankaa, mikä saksia, mikä kukkasia, mikä
nauhoja. Mutta Graziella, joka istui keskellä huonetta pienellä
puutuolilla ja oli äkillisestä ilmestymisestäni aivan jähmettynyt,
ei voinut paeta. Hän oli punainen kuin granaatti. Hän painoi alas
silmäluomensa uskaltamatta, katsoa minuun; hän tuskin uskalsi
hengittää. Kaikki vaikenivat ja odottivat, mitä sanoisin. En sanonut
mitään. Olin itsekin liian hämmästynyt ja tuijotin äänettömänä edessäni
olevaa näkyä.

Graziella oli riisunut yltään raskaan, villaisen pukunsa, procidalaisen
liivinsä, joka on rinnan kohdalta avonainen, että nuori tyttö voisi
vapaasti hengittää ja lapsi päästä elämän lähteilleen, kullalla
kirjaillut, puukorkoiset jalkineensa, joihin hänen paljaat jalkansa
olivat pistetyt ja pitkät, kuparipäiset hiusneulansa, jotka kokosivat
hänen mustat hiuksensa hänen päälaelleen kuin raakapuu purjeen
ympärilleen. Hänen rannerenkaan kokoiset korvarenkaansa olivat
huolimattomasti viskatut vuoteelle aamupuvun viereen.

Tuon kauniin kreikkalaisen puvun asemasta, joka sopii niin hyvin
köyhälle kuin rikkaallekin ja joka lyhyine hameineen, uurrettuine
liiveineen ja avonaisine hihoineen antaa täyden vapauden ja
liikuntokyvyn naisruumiille, olivat Graziellan nuoret ystävättäret
hänen pyynnöstään pukeneet hänet erään luostarissa asuvan hänen
ikäisensä ja kokoisensa ranskalaisen neidin vaatteisiin ja koruihin.
Hänellä oli silkkipuku, punainen vyö, valkea röyhelö, tekokukilla
koristettu tukkalaite, siniset satiinikengät ja ohuet silkkisukat,
joitten läpi hohti hänen pyöreitten nilkkojensa luonnollinen väri.

Hän oli tuossa asussaan, jossa olin yllättänyt hänet, yhtä hämmentynyt
kuin jos hän alastomana olisi joutunut alttiiksi miehen katseille.
En voinut irroittaa katsettani hänestä, mutta ei ainoakaan liike,
huudahdus tai hymy antanut ilmi tunteitani tuon puvunvaihdoksen
johdosta. Kyynel nousi silmääni. Olin heti ja liian hyvin ymmärtänyt
lapsiraukan ajatuksen. Hän häpesi eroitusta omansa ja minun asemani
välillä ja oli tahtonut koettaa, voisiko minulle läheisempi vaatetus
lähentää kohtaloitamme silmissäni. Hän oli tehnyt tuon kokeen
tietämättäni, ystävättäriensä avulla, toivoen voivansa äkkiä ilmestyä
eteeni kauniimpana ja enemmän kaltaisenani kuin mitä hän saaren
yksinkertaisessa, säätynsä mukaisessa puvussa luuli olevansa. Hän
oli erehtynyt. Äänettömyyteni antoi hänelle siitä aavistuksen. Hänen
kasvoissaan ilmeni toivotonta kärsimättömyyttä, hän melkein itki, ja
tämä paljasti minulle hänen salaisen aikomuksensa ja pettymyksensä.

Hän oli hyvin kaunis nytkin, ja hänen tarkoituksensa olisi vielä monin
verroin pitänyt kaunistaa häntä silmissäni. Mutta hänen kauneutensa
oli kuin kidutuspenkillä. Hän muistutti Correggion neitseitä, jotka
marttyyrirovioonsa sidottuina koettavat verhoutua kahleisiinsa
päästäkseen pakoon julkeita, heidän puhtauttaan loukkaavia katseita.
Kuinka nämä hetaleet kiduttivatkaan Graziella-raukkaa! Mutta hän
ei ollut, kuten ensi näkemältä olisi voinut luulla, turhamaisuuden
marttyyri. Hän oli rakkautensa marttyyri.

Nuoren ranskalaisen luostarikoululaisen vaatteet, joihin hänet oli
puettu, ja jotka epäilemättä oli tehty kolmeneljätoista vuotiaan
koulutytön hintelää vartaloa ja kaitoja olkapäitä varten, olivat liian
ahtaat meren ja päivänpaisteen tyttären täyteläiselle vartalolle ja
pyöreille olkapäille. Puku ratkeili hartioitten, rinnan ja vyötäisten
kohdalta kuin sykomorin kuori, joka halkeilee kevään väkevien mehujen
pakoituksesta. Turhaan olivat nuoret ompelijattaret pistelleet
nuppineuloja sinne tänne pukuun ja röyhelöön, luonto oli tytön joka
liikkeellä revellyt kangasta. Paljas kaula ja käsivarret hohtivat
monin paikoin silkin repeämistä. Karkea paita pääsi esiin voittaen
silkin ja pitsien vastarinnan ja muodosti räikeän vastakohdan hienolle
silkille. Käsivarret, joita lyhyet ja ahtaat hihat vaivoin suojasivat,
tunkivat esiin kuin punertava perhonen halkeavasta kotelostaan. Jalat,
jotka olivat tottuneet olemaan paljaina tai väljissä kreikkalaisissa
jalkineissa, pingoittivat lujasti nyöritettyjä satiinikenkiä.
Pitsiverkko ja tekokukat, jotka vaivoin pitivät koossa hiuksia,
nostivat koko suuremmoisen tukkalaitteen vielä ylemmäksi, antaen
suloisille, tällä tavalla vääristetyille kasvoille omituisen julkean
sävyn, joka kainoudesta punastuvien poskien kanssa muodosti mitä
oudoimman ja viehättävimmän vastakohdan.

Hänen asentonsa oli yhtä hätääntynyt kuin hänen kasvonsa. Hän ei
uskaltanut liikahtaakaan, etteivät kukat olisi pudonneet päälaelta ja
koko asu joutunut epäkuntoon. Hän ei voinut kävellä, kun ahtaat kengät
puristivat hänen jalkojaan ja tekivät hänen askeleensa viehättävän
epävarmoiksi. Hän oli kuin aurinkoisen meren viaton Eeva, joutuneena
ensimmäisen keimailunsa satimeen.


31.

Silmänräpäyksen ajan vallitsi huoneessa hiljaisuus. Lopuksi astuin
askeleen häntä kohti, enemmän kiusaantuneena kuin huvitettuna tästä
luonnon halventamisesta. Huulillani väreili hieman ivallinen hymy
ja katseeni oli puoleksi moittiva, puoleksi leikillinen; olin vain
vaivoin tuntevinani hänet hänen uudessa asussaan. "Sinäkö se olet
Graziella?" sanoin. "Voi, kukapa voisi tuota pariisilaisnukkea uskoa
kauniiksi procidalaistytöksi! Etkö tosiaankaan häpeä", jatkoin hieman
kovakouraisesti, "tuolla tavoin tärvellä sitä Jumalan lahjaa, joka
on niin ihana luonnollisessa puvussaan? Turhaan sinä ponnistelet, et
koskaan tule olemaan muuta kuin meren tytär, jonka hiuksien ihanimpana
koristeena on kauniin aurinkosi säteet. Tällaiset häkkilinnun höyhenet
eivät koskaan sovellu meripääskylle."

Nämä sanat vihloivat hänen sydäntään. Hän ei käsittänyt kuinka
äärettömän paljon parempana pidin meren pääskystä ja kuinka häntä
jumaloin. Hän luuli, että minä en uskonut hänen koskaan voivan tulla
minun maani ja heimoni kaunotarten kaltaiseksi. Hän ajatteli, että
kaikki hänen ponnistuksensa tullakseen minun tähteni kauniimmaksi ja
estääkseen silmiäni näkemästä hänen alhaista säätyään, olivat turhat.
Hän puhkesi äkkiä kyyneliin, ja istuutuen vuoteensa laidalle, kasvot
kätkettyinä käsiinsä, pyysi vihaisella äänellä, että ystävät tulisivat
vapauttamaan hänet noista inhottavista hetaleista. "Tiesin kyllä",
nyyhkytti hän, "olevani vain köyhä procidalaistyttö. Mutta ajattelin,
että jos muuttaisin vaatteita, ei sinun tarvitsisi niin paljon hävetä
minua, jos joskus seuraisin sinua maahasi. Näen nyt, että minun on
jäätävä sinne, missä olen ja kuoltava siellä, missä olen syntynyt.
Mutta sinun ei olisi pitänyt moittia minua siitä."

Tämän sanottuaan repi hän halveksien kukat ja korut yltään, viskasi
ne vihaisena kauvas luotaan ja tallasi niitä jaloillaan syytäen
niille moitteita ja soimauksia, kuten hänen iso-äitinsä oli syyttänyt
laivan siruja haaksirikon jälkeen. Sitten hän riensi minun luokseni
ja sammutti lampun kädestäni, että en kauvempaa näkisi häntä tuossa
puvussa, joka ei minua miellyttänyt. Tunsin tehneeni väärin laskiessani
hänestä niin rohkeasti leikkiä. Pyysin häneltä anteeksi. Sanoin
toruneeni häntä ainoastaan sen vuoksi, että pidin häntä procidalaisessa
puvussaan tuhat kertaa kauniimpana kuin ranskalaisessa. Se oli
totta. Mutta pisto oli kerta kaikkiaan annettu. Hän ei kuunnellut
minua, vaan nyyhkytti yhä edelleen. Ystävättäret riisuivat häneltä
puvun, enkä nähnyt häntä ennenkuin seuraavana aamuna. Hän oli taas
saarelaispuvussaan. Mutta hänen silmänsä olivat punaiset kyynelistä,
jotka leikinlaskuni oli maksanut hänelle yön kuluessa.


32.

Näihin aikoihin alkoi hän epäillä kaikkia Ranskasta saamiani kirjeitä
peljäten, että ne kutsuisivat minut takaisin. Hän oli niin rehellinen
ja petokseen kykenemätön, vaikka oma elämä oli kysymyksessä, ettei
voinut niitä hävittää. Mutta hän pidätti niitä itsellään välistä
yhdeksänkin päivää ja kiinnitti ne kullatulla neulalla madonnan kuvan
taakse, joka riippui seinällä hänen vuoteensa vieressä. Hän ajatteli,
että pyhä neitsyt heltyisi ja suojelisi rakkauttamme muuttamalla
ihmeen kautta kirjeitten sisällön, niin että paluukutsut muuttuisivat
käskyiksi jäämään hänen luokseen. Huomasin kaikki nuo pienet hurskaat
petokset, ja ne tekivät hänet entistä rakkaammaksi minulle. Mutta hetki
lähestyi!


33.

Eräänä iltana toukokuun lopussa koputettiin kiivaasti ovelleni. Perhe
nukkui jo. Menin alas aukaisemaan. Siellä oli ystäväni V. "Tulen sinua
noutamaan", sanoi hän. "Tässä on kirje äidiltäsi. Sinä et voi enää
kieltää. Postihevoset odottavat sinua puoli-yön aikana. Kello on nyt
yksitoista. Jos et nyt lähde mukaani, et enää koskaan pääse pois. Se
maksaisi äitisi hengen. Sinä tiedät, kuinka vastuunalaiseksi perhe
tuntee itsensä kaikista sinun virheistäsi. Se on uhrautunut sinun
edestäsi, uhraudu sinä nyt hetkiseksi sen edestä. Minä lupaan pyhästi
tuoda sinut tänne takaisin, me vietämme täällä talven, kokonaisen
vuoden. Mutta nyt täytyy sinun lähteä perheesi luo ja osoittaa, että
tottelet äitiäsi."

Tunsin olevani hukassa.

"Odota minua täällä", sanoin hänelle.

Palasin huoneeseeni ja kokosin vaatteeni kiireesti matka-arkkuun.
Kirjoitin Graziellalle, sanoin kirjeessäni kaiken, mitä
kahdeksantoista-vuotiaan sydämen hellyys voi keksiä ja kaiken mitä
järki vaatii äitiänsä rakastavalta pojalta. Vannoin hänelle kuten
itsellenikin ennen neljännen kuukauden loppua olevani taas hänen
luonaan enkä enää koskaan häntä jättäväni. Uskoin epävarman kohtalomme
Sallimuksen ja rakkauden haltuun. Jätin hänelle kukkaroni, että
hän poissa-ollessani voisi auttaa vanhoja vanhempiaan. Suljettuani
kirjeen lähenin hiljaa hänen huoneensa ovea ja polvistuin kynnykselle.
Suutelin kiveä, puuta, pistin kirjeen oven alitse huoneeseen. Tukahutin
nyyhkytyksen, joka tuskaisana nousi rinnastani.

Ystäväni tarttui käsivarteeni, nosti minut ylös ja vei minut pois.
Siinä hetkessä Graziella, jonka outo liike oli herättänyt, avasi
oven. Kuu valaisi katto-terrassia. Lapsi-parka tunsi ystäväni ja näki
matka-arkkuni erään palvelijan hartioilla. Hän ojensi käsivartensa,
parahti kauhusta ja vaipui taintuneena maahan.

Riensimme hänen luokseen. Koko perhe kokoontui. Hänen kasvojaan
valeltiin vedellä. Kaikki rakkaat äänet kutsuivat häntä takaisin
elämään. Vasta minun ääneni kuullessaan tuli hän tuntoihinsa. "Näet
nyt", sanoi ystäväni, "että hän elää. Isku on nyt kerta kaikkiaan
annettu. Pitemmät jäähyväiset tekisivät tuskan vain moninkertaiseksi."
Hän irroitti tytön jääkylmät käsivarret kaulastani ja veti minut
väkisin pois talosta. Tuntia myöhemmin ajoimme yön hiljaisuudessa
Roomaa kohti.


34.

Graziellalle jättämässäni kirjeessä olin antanut hänelle useita
osoitteita. Hänen ensimmäisen kirjeensä sain Milanoon. Hän sanoi
olevansa ruumiillisesti terve, mutta hänen sydämensä oli sairas. Hän
vakuutti kuitenkin uskovansa sanaani ja odottavansa minua varmasti
marraskuussa.

Saavuttuani Lyoniin sain toisen vielä ensimmäistä paljon rauhallisemman
ja luottavamman kirjeen. Kirjeessä oli muutamia lehtiä punaisesta
neilikasta, joka kasvoi saviruukussa terrassin suojusmuurilla aivan
lähellä huonettani. Näitä neilikoita pani hän sunnuntaisin tukkaansa.
Tahtoiko hän tämän kautta lähettää minulle jotakin, joka oli ollut
lähellä häntä itseään? Vai kätkeytyikö hänen lahjaansa hellä, salainen
moite, tahtoiko hän muistuttaa, että hän minun tähteni oli uhrannut
hiuksensa?

Hän kertoi, että hänellä oli ollut kuumetta ja että hänen sydämensä
oli ollut kipeä, mutta hän tuli päivä päivältä paremmaksi. Hänet oli
lähetetty toipumaan toisenlaiseen ilmastoon serkkunsa, Ceccon sisaren
luo, joka asui Vomerolla, korkealla, terveellisellä kukkulalla lähellä
Napolia.

Sen jälkeen en saanut kirjettä kolmeen kuukauteen. Ajattelin Graziellaa
joka päivä. Minun piti palata Italiaan seuraavan talven alussa. Hänen
suloinen, surullinen kuvansa väikkyi kaipauksena mielessäni välistä
minua lempeästi moittien. Olin tuossa onnettomassa iässä, jolloin
pintapuolisuus ja jäljittelyhalu saavat nuoren miehen häpeämään
parhaita tunteitaan ja jolloin kauneimmat Jumalan lahjat, puhdas
rakkaus, viattomat tunteet, putoavat hiekkaan ja joutuvat maailman
tuulten pyörteisiin. Pilkallisilta tovereilta opittu turhamaisuus pyrki
vastustamaan rakkauttani, joka yhä eli kätkössään sydämeni pohjassa.
En olisi punastumatta voinut tunnustaa kaipaukseni esineen nimeä ja
säätyä ja joutua alttiiksi ivalle. En ollut unohtanut Graziellaa,
mutta verhonnut hänen muistonsa. Tuo rakkaus, joka elähytti sydäntäni,
nöyryytti inhimillistä ylpeyttäni. Hänen muistonsa, jota salaa elätin
vain itseäni varten, seurasi minua melkein pahan omantunnon tavoin
ulkona maailmalla. Kuinka punastunkaan nyt noita punastumisiani, ja
kuinka tuhat vertaa suuriarvoisempi oli yksi ainoa ilonvälähdys tai
kyynel hänen silmissään kuin kaikki nuo katseet, pilanteot ja hymyilyt,
joille olin valmis uhraamaan hänen kuvansa. Oi kuinka kykenemätön on
liian nuori mies rakastamaan! Hänellä ei ole arvostelukykyä! Hän ei
käsitä todellisen onnen arvoa, ennenkuin on sen menettänyt. Metsän
nuorissa taimissa on kyllä läikähtelevää elinvoimaa ja valojen ja
varjojen vaihtelua, mutta vanhan tammen ytimessä on enemmän tulta.

Oikea rakkaus on elämän kypsä hedelmä. Kahdeksantoistavuotiaana
ei ihminen tunne sitä, hän vain kuvittelee sen olemassa-olon. Kun
kasvimaailmassa hedelmä kypsyy, varisevat lehdet. Kenties on ihmisen
laita samoin. Olin usein sitä ajatellut huomatessani harmaantuneita
hiuksia päässäni. Olen syyttänyt itseäni siitä, etten silloin tuntenut
rakkauden kukan todellista arvoa. Olin kokonaan turhamaisuuden
sokaisema. Turhamaisuus on typerin ja pahin rikoksistamme, sillä se
panee meidät punastumaan onneamme.


35.

Eräänä iltana marraskuun alussa palatessani joistakin tanssiaisista,
annettiin minulle kirje ja paketti, jonka muuan Napolista tuleva
matkustaja oli tuonut minulle. Tuntematon matkustaja oli kertonut, että
eräs hänen ystävänsä korallitehtaan omistaja oli jättänyt hänelle tämän
tärkeän tehtävän, jonka hän nyt ohimennessään suoritti. Mutta koska
hänen uutisensa olivat huonoja ja ikäviä, ei hän tahtonut nähdä minua,
pyysi vain, että ilmoittaisin hänelle Pariisiin saaneeni paketin.

Avasin paketin vapisten. Ensin tuli esille viimeinen kirje
Graziellalta: "Tohtori on sanonut, että voin elää enää korkeintaan
kolme päivää. Tahdon sanoa sinulle hyvästi niin kauvan kun jaksan. Oi,
jos sinä olisit täällä, jäisin eloon. Mutta tämä on Jumalan tahto. Minä
puhun sinulle pian ja sitten aina ylhäältä taivaasta. Rakasta sieluani!
Se on oleva kanssasi kaiken ikäsi. Jätän sinulle hiukseni, jotka eräänä
yönä leikattiin sinun tähtesi. Pyhitä ne Jumalalle jossakin maasi
kappelissa, että joku osa minusta olisi luonasi!"

Istuin kokonaan murtuneena paikallani kirje kädessä aamuun saakka.
Vasta silloin saatoin avata toisen käärön. Koko hänen kaunis tukkansa
oli siinä sellaisena kuin olin nähnyt sen tuona yönä, jona hän oli sen
minulle näyttänyt mökissä. Siinä oli vielä muutamia kanervakukkia,
jotka olivat silloin siihen tarttuneet. Täytin hänen pyyntönsä.
Siitä päivästä saakka himmensi hänen kuolemansa varjo kasvojani ja
nuoruuttani.

Kaksitoista vuotta myöhemmin kävin taas Napolissa. Etsin hänen
jälkiänsä. Niitä ei ollut enää Margellinassa eikä Procidassa. Pieni
talo saaren rannalla oli raunioina. Sen paikalla oli vain kasa harmaita
kiviä ja kellari, jonka suojaan paimenet toivat vuohensa sateella.
Aika hävittää nopeasti jäljet maasta, mutta se ei milloinkaan hävitä
ensimmäisen rakkauden jälkiä sydämestä, joka on sitä tuntenut.

Graziella raukka. Monta päivää on kulunut näistä päivistä. Minä olen
rakastanut, minua on rakastettu. Toiset kauneuden ja rakkauden säteet
ovat valaisseet synkkää tietäni. Toiset sielut ovat auenneet minulle
ja näyttäneet minulle naissydämen salaisimpia aarteita: kauneutta,
pyhyyttä, puhtautta, jota Jumala on herättänyt maan päälle oppiaksemme
ymmärtämään, aavistamaan ja ikävöimään taivasta. Mutta mikään ei ole
karkoittanut sinun kuvaasi sydämestäni. Mitä enemmän olen elänyt
sitä lähemmäksi sinua olen tullut ajatuksissani. Muistosi on kuin
isäsi tuulasvalkeat, joitten savun etäisyys hälventää, ja jotka
loistavat sitä kirkkaammin mitä pitemmälle ne etääntyvät. En tiedä,
missä maallinen tomusi lepää, enkä tiedä, vieläkö joku itkee sinua
kotimaassasi. Nimesi kuuleminen panee minut vavahtamaan. Rakastan
kieltä, joka on sen sepittänyt. Sydämeni pohjassa on aina hereänä
kyynellähde, josta pisara toisensa jälkeen salaa vuotaa muistollesi
pitäen sitä tuoreena ja ikuisena.








End of the Project Gutenberg EBook of Italian tytär, by A. de Lamartine

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ITALIAN TYTÄR ***

***** This file should be named 61552-8.txt or 61552-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/6/1/5/5/61552/

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Rikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.