Joululeikkejä ja vuorokeskusteluja

By Alli Trygg-Helenius

The Project Gutenberg eBook of Joululeikkejä ja vuorokeskusteluja
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Joululeikkejä ja vuorokeskusteluja

Compiler: Alli Trygg-Helenius

Release date: July 8, 2024 [eBook #73992]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1909

Credits: Jari Koivisto


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JOULULEIKKEJÄ JA VUOROKESKUSTELUJA ***





JOULULEIKKEJÄ JA VUOROKESKUSTELUJA

Toimittanut

Alli Trygg-Helenius





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1909.




Suomen opettajille, opettajattarille, raittiusyhdistyksille ja
nuorisoseuroille.

Ystävällisiä neuvoja leikkien käyttämisessä.


Tämän mukana lähetetään teille kokoelma jouluieikkejä, raittius- ja muita
vuorokeskusteluja, jotka ovat julaistut Koittoja Joululehti-lehdissä,
Niiden lisänä on muutamia uusia, myöhemmin kirjoitettuja leikkejä.
Joulun lähestyessä on nimittäin niin usein kouluista tullut
kysymyksiä, eikö voitaisi kouluihin saada joululeikkejä, että ehkä
on käytännöllistä saada niitä valmis kokoelma. Monille teistä
täysi-ikäisistä ovat useat niistä tuttuja. Mutta saapuuhan joka vuosi
kouluihimme uusia lapsia, ja heillehän nämä leikit ovat aina uusia.

Toivonliittojen ja nuorisoseurojen kokousten ohjelmiin toivomme näiden
vuorokeskustelujen tuovan hauskaa vaihtelua. Niille, jotka eivät
ole tottuneet harjoittamaan nuoria näiden yksinkertaisten leikkien
esittämiseen, pyydämme antaa muutamia ystävällisiä neuvoja.

Kun allekirjoittanut vuosina 1896—1897 kävi monissa paikoin Suomea
tekemässä lasten- ja nuorison raittiustyötä tutuksi, saimme kokea,
kuinka suuri merkitys on leikkien oikealla harjoittamisella. Se on
kylläkin vaivalloista. Mutta jos ei leikkeihin uhraa työtä, voi yhtä
hyvin jättää niiden esittämisen sikseen. Sillä jos lapset seisovat
ja latelevat ajatuksia ilman äänenpainoa, useimmiten niin matalalla
äänellä, ettei voi erottaa sanoja, ja niin nopeasti, ettei voi
seurata sisällystä, niin herättää se nuoressa kuulijakunnassa vain
levottomuutta. Se ei pysy hiljaa: nauretaan, kuiskaillaan, kujeillaan
esityksen aikana, kun salissa on tavallista pimeämpää, ja ennen
kaikkea: kuulijoilla ei ole yhtään hyötyä niistä totuuksista, joita
leikissä esitetään, Sillä toivommehan me — kuten kunnioitettavat
lukijat näkevät — näiden leikkien avulla, voivamme antaa jonkun
opetuksen nuorille elämää varten.

Katsokaamme sen vuoksi, että harjoitettaessa otetaan huomioon seuraavat
yksinkertaiset seikat:

1:o) Lapset täytyy saada lausumaan sanat _tarpeeksi hitaasti_.

Tämä ei ole heille helppoa; sen tähden täytyy harjoittajan aina ensin
lausua heidän kanssansa ja saada heidät huomaamaan, että jos he
puhuvat tavallisesti, niinkuin koulussa taikka kotona, eivät kuulijat
etäisyyden tähden voi erottaa sanoja. Leikissä tulee lausua sanat noin
kaksi kertaa niin hitaasti kuin tavallisessa puheessa.

2:o) Täytyy leikkijöitä kehoittaa _puhumaan tarpeeksi kovaa_.

Tässä tarkoituksessa on meillä tapana asettaa pari lasta koulu- tai
kokoussalin viimeiseen sopukkaan. He saavat siinä istua ja koettaa,
voivatko he hyvin kuulla, mitä puhutaan. Luonnollisesti eivät leikkijät
saa huutaa. Jos tiedetään, että jollakin lapsella on heikko ääni ja
epäselvä lausumistapa, ei häntä pidä ottaa leikkiin.

3:o) Täytyy saada lasten huomio alituisesti kiinnitetyksi siihen,

    etteivät koskaan puhu selkä käännettynä katsojiin päin
    tai kasvot käännettyinä kuulijoista poispäin.

On vaikeampaa kuin luullaankaan totuttaa heitä siihen. Jos heidän esim.
tulee poistua näyttämöltä, kävelevät he ovelle ja mennessään puhuvat
sanottavansa kääntyneinä kuulijoista poispäin. Jos heidän esim. tulee
istua jonkun sivupöydän ääressä, täytyy heidän aina kumminkin kääntää
kasvonsa kuulijoita kohden.

4:o) Täytyy ottaa huomioon _sanain oikea korostaminen_.

Kun lapsi ensi kerran lukee osansa leikissä, latelee hän sen niinkuin
ulkoläksyn. Silloin täytyy ottaa joku ihan tavallinen lause ja
"ladella" se samalla tavalla, jotta lapsi huomaa eron tavallisen puheen
ja sen tavan välillä, jolla se esittää leikkiosansa. Johtaja sanoo: no,
Jussi, sanotko sinä, kun tulet kotiin, näin: (luetaan ulkoläksyäänellä)
"Äiti, minun on niin kauhea nälkä; eikö puuro ole vielä valmista,
taikka saanko minä palasen leipää, kunnes puuro kypsyy", tai jotakin
samantapaista. Tämä auttaa aina. Sitä paitsi voi, ensi kerran
luettaessa leikkiä taikka runoa, joka on esitettävä, antaa lasten
lyijykynällä vetää viiva niiden sanain alle, jotka ovat korostettavat,
esim. näin: "Tässä istuu Ilmari. Hän on muuten kiltti poika, mutta
hänellä on paha tapa hangata kyynärpäitään pöytää vastaan j.n.e."

Luonnollisesti eivät korostettavat sanat saa tulla ikäänkuin
työntämällä esiin. Tämä kyllä tasaantuu, kun lapsi vain on oppinut
ymmärtämään, että korostus on otettava huomioon. Kouluissahan jo
opetetaan nuoria oikein korostamaan sanottavaa, joten tämä koskee
vain niitä, jotka harjoituttavat raittiusiltamia ja nuorisoseurojen
kokouksia varten.

Niille, jotka ovat niin ystävällisiä, että ottavat vaivakseen auttaa
tällaisissa tapauksissa, pyydän kehoitukseksi mainita, että kun ensi
kerran on saatu joukko kokoon harjoittamaan vuorokeskustelua voi se
näyttää ihan toivottomalta. Osanottajat ovat ihan "mahdottomia".
Luulee, etteivät he koskaan opi lausumaan osiansa. Mutta jos vain on
kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, niin kyllä lopulta onnistutaan. Täytyy
itse näyttää heille, ja jos on kysymyksessä itku tai nauru, niin täytyy
ensin itse suorittaa tehtävä.

Mitä ulkonaiseen järjestelyyn tulee, niin täytyy ottaa huomioon
seuraavat seikat:

    Kaikkien katsojain täytyy välttämättömästi voida nähdä leikkijät.

Jos leikki esitetään vain lattialla, niin täytyy katsojain seisoa
kehässä leikkijäin ympärillä, niin että kaikki voivat nähdä. Jos
katsojat istuvat toistensa takana, niin että etumaiset estävät
taempana istuvia näkemästä, syntyy tyrkkimistä, noustaan penkeille,
kuiskataan: "anna minunkin nähdä" y.m. pahaa verta synnyttäviä
sanoja, jollaista usein sattuu aikuistenkin kokouksissa. Maalla,
missä on helppo saada lautoja, voidaan hyvin helposti valmistaa
yksinkertainen lava siten, että asetetaan parille penkille tai kolmelle
tuolille lavan kumpaankin päähän vankka lauta, joka täytyy lujasti
sitoa, tuoleihin, ellei voida nauloilla lyödä sitä kiinni. Näitten
tukilautojen päälle asetetaan poikittain toisia lautoja, jotka täytyy
vahvasti naulita joko tukilautoihin taikka tuoleihin. Lavan täytyy
olla niin korkea, että karumpana takana olevat voivat hyvästi nähdä
leikkijät. Lavan edessä oleva tyhjä paikka peitetään konepaperilla,
— rulla sisältää 50 neliömetriä ja maksaa 3 mk. 75 p. — jota voidaan
käyttää myöskin lavan takaseinäksi. Sivuille asetetaan rivi kuusia,
jotka eivät myöskään paljoa maksa maalla. Kaupungeissa on jo parempia
keinoja käytettävissä. Esiripuksi otetaan muutamia lakanoita, jotka
kiinnitetään pienillä messinkirenkailla vahvaan teräslankaan, niin että
esirippu helposti kulkee. Messinkirenkaita saa jokaisesta rautakaupasta
10:llä pennillä tusinan. Puvut valmistetaan yhtä yksinkertaisesti.
Kuningas esim. ripustaa ihan punasen saalin hartioilleen ja kiinnittää
vaikean paidan, joka ylettyy polviin asti, punaisella vyöllä; kruunu
leikataan kultapaperista, joka liimataan pahville, jotta se kestää.
Tontuille ommellaan punaset hiipat ja valmistetaan pitkät parrat
teräslankaan kiinnitetyistä pellavista, Kuningattaret ja prinsessat
lainaavat itsellensä pitkät Valkoset alushameet, joihin ommellaan pari
pyyheliinaa laahustimeksi j.n.e.

Monet tottuneet leikkien johtajat pitävät luonnollisesti näitä ohjeita
äärettömän yksinkertaisina ja tarpeettomina. Mutta allekirjoittanut
onkin antanut ne vain niille, jotka niitä tarvitsevat.

Lopuksi pyytäisin, että jokainen johtaja olisi ystävällinen ja ennen
jonkun leikin harjoittamista tai milloin muuten näkee hyväksi, lukisi
lapsille tervehdyksen, jonka minä lähetän heille ja joka on otettu
seuraaville sivuille.

Lausuen sydämellisen toivomuksen, että kirjaan otetut leikit eivät
olisi vain iloksi, vaan että ne herättäisivät nuorissa vakavia ja
hyviä ajatuksia ja tunteita, jotka kerran, Jumalan avulla, toteutuvat
toimintana, piirrän kunnioittaen teidän uskollista ja uutteraa työtänne
nuorison hyväksi.

Aatetoverinne _Alli Trygg-Helenius_.




Rakkaat pojat ja tytöt

Tässä lähettää Koiton täti teille muutamia joululeikkejä ja
vuorokeskusteluja, joiden esittämisestä te niin paljon pidätte. Monet
niistä ovat teille tuttuja; nuoremmille teistä ovat monet uusia,
eräskin niistä kun on painettu jo vuonna 1895, siis ennen kuin moni
teistä on syntynyt. Nyt minä pyydän sanoa muutamia sanoja sekä niille,
jotka ottavat osaa leikin esittämiseen, että niille, jotka ovat
katsojina.

Onhan hauskaa olla esim. joululeikissä mukana? Eikö totta? On, on,
sanot sinä. Minkätähden se on niin hauskaa? oletko ajatellut sitä? En,
vastaat sinä. Siihen voi olla monta syytä. Useimman teidän mielestä
on hauska saada tehdä jotakin, puuhata jotakin; sellainen on mieleen,
kun on teidän ikäisenne. Mutta monet lapset — sen olen itse nähnyt
Toivonliitossani ja koulussani — tahtovat olla mukana näyttääkseen
itseänsä, saadaksensa suosiota ja kiitosta j.n.e. He ajattelevat vain
itseänsä. Ja kaikki itsekkyys, itserakkaus, kaikki oman kiitoksen himo
on rumaa, on syntiä. Sellaisia varten en minä yhtään ole koonnut näitä
leikkejä.

Minkätähden meidän siis pitää leikkiä, sinä kysyt. Sinä saat kyllä
pitää leikkiä ja puuhailemista hauskana; muuten et sinä olisi oikea
poika taikka tyttö, vaan pikkuvanha, hapan äkäpussi, joka voi jäädä
nurkkaan istumaan ja jonka ei tarvitse tulla teidän muiden, iloisten
telmyrien joukkoon. Mutta teillä pitää olla toinenkin syy leikkiä.
Ja se on, että te tahdotte ilahuttaa muita; ja kun te esitätte esim.
raittiusvuorokeskustelun, tulee teidän olla iloisia siitä, että tekin
voitte tehdä jotakin raittiusasian hyväksi.

Korkeinta ja parasta, mitä te voitte tehdä, lähinnä sitä,
että tottelette ja palvelette Jumalaa ja teette jotakin hänen
valtakuntansa hyväksi, on olla muille ihmisille iloksi ja hyödyksi
ja palvella jotakin suurta ja jaloa asiaa. Ajatteles, jos joku
tovereistasi taikka heidän vanhemmistansa, joka on katsomassa leikkiä
"JouluaattokeskUstelu", alkaa, kuullessaan kuinka kauniisti Rosa ja
Emma ja pojat osaavat vastata vanhemmillensa raamatusta, ajatella,
kuinkahan hyvin hän tuntee raamatun; ja niin hän itsekin alkaa lukea
kirjojen kirjaa. Taikka eikö olisi onnellista, jos esim. joku, joka
ei koskaan ole ajatellut ruveta raittiiksi, kuullessaan leikin
"Sininauha", tekisi raittiuslupauksen? Taikka ajattele, että jotkut,
jotka istuvat ja kuuntelevat leikkiä "Lämpöä Lappiin", alkaisivat koota
vaatteita ja rahaa pienille, köyhille lappalaislapsille; taikka jos
muutamat lapset teidän koulussanne, kun kuulevat "Kertun ja Liisan
kesähommat", päättäisivät ensi kevännä laittaa itsellensä pienen
puutarhan j.n.e.

Mutta jotta te voisitte tuottaa todellista iloa ja hyötyä kuulijoille,
täytyy teidän myöskin esittää osanne leikissä ja vuorokeskustelussa
sydämestänne toivoen voivanne ilahuttaa ja hyödyttää muita. Teidän
täytyy rukoilla, että Jumala auttaisi teitä tässä, niinkuin kaikessa
muussakin. Sillä jos te ette voi rukoilla, että Jumala olisi kanssanne
silloin kun te esitätte leikin taikka vuorokeskustelun, niin teidän
ei pidä ottaa siihen yhtään osaa, sillä silloin ei siitä kaikesta ole
siunausta eikä hyötyä. Pitäkää se nyt mielessänne.

Kuunnelkaa sitten tarkkaan, mitä opettaja taikka hän, joka teitä
harjoittaa, teille sanoo. Kaikkeen vaaditaan työtä. Täyttyy oppia hyvin
ulkoa, mitä on sanottava, eikä vain silmäillä osaansa. — Minäpä kerron
teille jotakin. Kerran minä olin eräässä Toivonliiton juhlassa. Siellä
esitettiin leikki, joka on tässäkin kirjassa. Siinä lapset seisoivat
ja änkyttivät ja jankuttivat eivätkä osanneet sanoa sitä, mitä heidän
piti. He puhuivat liian hiljaa, he käänsivät selän meihin päin, jotka
olimme kuulemassa; he latelivat niin hätäisesti, ettei voinut erottaa
sanaakaan. Toiset lapset, jotka olivat katsomassa, telmivät vain
salissa. Se oli niin, niin kiusallista ja ikävää, etten minä koskaan
unohda sitä tuskallista iltaa. Niin, mitäpä hyödyttääkään harjoitella
ja panna toimeen juhlia, jos kenelläkään ei ole niistä iloa eikä hyötyä?

Mutta minä toivon, ettei kukaan teistä tee niinkuin lapset tässä
Toivonliiton juhlassa. Tehkää vakavuudella ja ilolla kaikki,
harjoittakaa niin myös nämä leikit, ja teillä itsellänne on niistä
siiloin suurin ilo.

Minä lopetan tämän kirjeen sydämestäni toivoen, että kirja tuottaisi
teille iloa ja hyötyä ja että te itse valmistaisitte muille samaa.

Teidän uskollinen _Koiton Täti_.




SISÄLLYS:

I. JOULULEIKKEJÄ JA RUNOJA

Jouluaattokeskustelu
Jouluilo
Risumummo
Joulutonttujen lahjat
Jouluaattona
Laurin ja Liisan seikkailut
Uusi vuosi saapuu
Tähtipojat
Joulupukki

II. RAITTIUSVUOROKESKUSTELUJA

Kun tulen suureksi
Sotamiehiä
Suomalaisia orjia
Laskuesimerkki
Orjaraukat
Sininauha
Miksi aijon tulla

III. VUOROKESKUSTELUJA JA LEIKKEJÄ

Lempikertomus
Metsolaan
Kertun ja Liisan kesätuumat
Lämpöä Lappiin
Uusi kartasto
Vuodenajat
Briitta-äidin päätös
Paimenessa






I

JOULULEIKKEJÄ JA RUNOJA




Jouluaattokeskustelu.

Osanottajat: Kaksi täysikasvuista ja viisi lasta.


1:NEN KOHTAUS.

(Isä ja äiti puuhailevat joulukuusen ääressä; isä sytyttää kynttilöitä
ja äiti järjestelee joululahjoja.)

Isä: No niin, nyt on viimeinen kynttilä sytytetty. Nyt, äiti, voivat
lapset tulla; kilistä nyt kelloa, kuten sovittiin. Kyllä heidän
silmänsä vaan suurenevat, sen saat uskoa.

Äiti: Näin suurta joulukuusta meillä ei ole vielä koskaan ollut. Ja nuo
monet lahjat sitten! Jokainen lapsi saa vaatekappaleen ja sen lisäksi
omenia ja pähkinöitä. Kun minä muistelen millaista meillä oli ennen
jouluina… oi, oi!

Isä: Niin, rakas isämme taivaassa on pelastanut meidät monista suruista
ja alennuksesta, johonka minä olen sinut saattanut, rakas vaimoni.
(Tarttuu äidin käteen.) Minä kiitän sinua kärsivällisyydestä, jolla
olet minua kohdellut, Osottakaamme kiitollisuuttamme Jumalaa kohtaan
ylistämällä Häntä elämällämme ja kasvattamalla lapsiamme Hänen
pelvossaan.

Äiti: Herra auttakoon meitä siinä. Nyt minä soitan!

2:NEN KOHTAUS.

(Lapset: Frida 6-vuotias, Fritz ja Ville 8- ja 10-vuotiaat sekä Rosa ja
Emma 12-ja 14-vuotiaat, tulevat sisään. He asettuvat joulukuusen ääreen
iloisesti huutaen:)

Emma: Oi, kuinka kaunista!

Rosa: Ai, kuinka kaunis tämä kuusi onkaan!

Ville: Tämäpä on kaunein mitä meillä koskaan on ollut!

Fritz: Katsoppa vaan noita kauniita omenia, jotka riippuvat oksilla!

Frida: Oi, äiti, katso miten monta kirkasta kynttilää! Onko
Kristuslapsi taivaassa lähettänyt ne meille?

Äiti: Nämä kynttilät on isä sytyttänyt teille. Mutta joulukynttiläin
valo muistuttaa meitä Kristuslapsesta; sen vuoksi ne meistä ovat niin
kirkkaat.

Isä: Ja nyt, rakkaat lapset, me laulamme yhdessä tuon kauniin
joululaulun, jonka te olette oppineet pyhäkoulussa.

(Kaikki ristivät kätensä ja laulavat yhdessä laulun:)

    Terve, oi joulu, sä juhlamme parhain,
    Terve, te kynttilät loistelevat!
    Enkelten laulu jo kuuluvi varhain,
    Taivas ja maakin nyt riemuitsevat:
    Jumalalle kunnia nyt korkeudessa!
    Maassa rauha, ihmisille hyvä tahto myös!
    Terve, oi joulu, sä juhlamme parhain,
    Terve, te kynttilät loistelevat!

    Kun jouluaamu koittaa,
    Käyn seimeen katsomaan
    Hänt' joka synnit voittaa
    Ja vallat maailman.
    Hänt’ en voi kiittää kyllin,
    Kun velkan’ pyyhki pois.
    Ken orjuudessa synnin
    Viihtyä vielä vois?
    Sua, Jeesus, tarvitsemme,
    Sä lasten puoltaja,
    Suo synnillä ettemme
    Sun mieltäs pahoita!

Äiti: ja nyt me hyörien pyörien katsomme joululahjoja. Frida, tässä on
sinun käärösi. (Ojentaa hänelle käärön).

Isä: Ja tässä on Rosan.

Äiti: ja tässä on käärö Villelle.

Isä: Tämä on Emmalle.

Äiti: Fritz, tässä on sinun käärösi. (Kaikki lapset aukaisevat
käärönsä, joiden pitää olla niin sidottuja, että ne helposti saa auki.)

Frida: Oi, äiti, miten suloinen nukke! Kiitos, kiitos! (Syleilee äitiä
ja isää; samoin tekevät kaikki lapset.) .

Rosa: Ai, kuinka lämmin talvitakki!

Emma: Ja koulupuku, jota minä niin väittämättömästi tarvitsen!

Ville: Tämmöiset kunnon saappaat ja sukat; no nyt voi kahlata
lumikinoksien halki!

Fritz: Eläköön, kaunis kuvakirja, jota minä olen niin kauvan toivonut,
ja kolme uutta paitaa!

Kaikki: Kiitoksia, kiitoksia, rakas isä ja äiti!

(Sitten he juoksevat ovelle ja palaavat kantaen kahta kääröä.)

Rosa: Nämä ovat isälle ja äidille meiltä.

Äiti: Mitä te sanotte! Oletteko te tehneet meille joululahjoja!
Tällaiset oivalliset sukat!

Isä: Ja mistä te olette saaneet rahaa langan ostamiseen?

Emma: Frida sai Kaarlo-sedältä markan ja hän antoi sen. Fritz ja Ville
ovat juosseet kauppiaan asioilla ja saaneet juoksurahoja. Ja Rosa ja
minä olemme kutoneet ne. (Taputtaa käsiänsä.) Oli niin hauska kutoa
niitä!

(Äiti ja isä ottavat lapset syliinsä.)

Äiti ja isä: Kiitos, kaikki, kaikki rakkaat pienokaiset!

Isä: Ja nyt me katselemme joulukuusta ja kuuntelemme, mitä se meille
kertoo.

(Isä ja äiti istuvat.)

Äiti (vetää pikku Fridan luokseen): Tule, aarteeni, ja nojaa minuun;
jos väsyt, voit istua syliin.

Isä: Frida piti erittäin kirkkaista kynttilöistä. Rosa, tiedätkö sinä
mihin ne meitä kehoittavat?

Rosa: Tiedän kyllä, isä kulta. Äiti jo sanoi meille, että ne
muistuttavat meitä oikeasta _jouluvalosta_, joka tuli taivaasta tänne
pimeään maahan, se on meidän herramme Jeesus Kristus.

Äiti: Mistä sinä sen tiedät? Voitko mainita jonkun raamatunlauseen,
joka sen todistaisi?

Rosa (hitaasti ja selvästi): Jesajan 60 luvussa 1 ja 2:ssa värsyssä
sanotaan: "Nouse, ole kirkas; sillä sinun valkeutes tulee, ja Herran
kunnia koittaa sinun ylitses. Sillä katso, pimeys peittää maan, ja
synkeys kansan; mutta Herra koittaa ylitses, ja hänen kunniansa pitää
sinun päälläs nähtämän."

Äiti: Ja mitä Sakarias sanoo kiitosvirtensä lopussa, Emma?

Emma: "Meidän Jumalan sydämellisen laupiuden kautta, jolla meitä on
etsinyt koitto ylhäältä: Valaisemaan niille, jotka pimeissä ja kuolon
varjossa istuvat, ja ojentamaan meidän jalkamme rauhan tielle."

Isä: Mikä pimeys se on, Ville?

Ville: Synti on pimeyttä, rakas isä, sen sanoi meille
pyhäkouluopettajamme. Synti pimittää meidän sydämemme kokonaan. Minä
luulen, että jokainen synti, minkä me teemme, jättää mustan tahran
meidän sydämeemme.

Frida (innokkaasti): Niin, ja silloin emme me lainkaan pääse
taivaaseen, sillä kaikki rakkaat enkelit ovat niin valkoisia ja
puhtaita.

Fritz: Mutta Vapahtaja pesee pois kaikki tahrat ja puhdistaa meidän
sydämemme lumivalkoiseksi, niin, _valkoisemmaksi_ kuin lumi.

Äiti: Mistä sinä sen tiedät, rakas poikani?

Fritz: Mutta, äiti, minähän rukoilen joka ilta: "Luo, Jumala, minuun
puhdas sydän."

Isä: Voiko joku teistä minulle sanoa, mistä omena meitä muistuttaa?

Ville: Minä luulen, että se muistuttaa meitä ensimäisestä
syntiinlankeemuksesta.

Frida: Ja käärmeestä, joka vietteli heidät.

Äiti: Jouluilossakaan me emme saa unhottaa, että _kiusaus_ voi lähestyä
myöskin meitä.

Isä: Niin, rakkaat lapset, paha käärme on purrut myöskin _minua_ niin
syvästi ja kovasti, etten minä luule enää koskaan voivani parantua.

Kolme nuorinta lasta: (Katsovat ihmetellen isään.)

Frida: Purrut sinua, isä!

Ville: Mihinkä kohtaan sitten?

Fritz: Vieläkö siihen tekee kipeätä? Mutta eihän sitä näy missään?

(Rosa ja Emma, jotka ovat istuneet tuolille, kätkevät kasvot käsiinsä.)

Isä: Rosa ja Emma kyllä tietävät kuinka käärme on minua purrut. (Tytöt
nyökkäävät hitaasti ja surullisesti.) Nähkääs, lapset, (hän vetää kolme
nuorinta luoksensa) se oli tuo paha alkoholi-juoma, jossa käärme eli
kiusaus minua vaani. Ja pitkään aikaan minä en aavistanut, että minä,
juodessani olutta, viiniä taikka viinaa, yhä enemmän jouduin kiusaajan
valtaan. Minusta tuli köyhä, sairas ja jumalaton.

Ville: Sentähdenkö meillä ei ennen ole ollut tällaista joulukuusta?

Isä: Sen tähden, oi, sen tähden. Mutta, jumalan kiitos, Vapahtajamme
pelasti minut väkijuomien vallasta, silloin kun minä antauduin hänelle.
Nyt ovat minun haavani parantuneet, mutta arvet ovat vielä jälellä.

Rosa (menee ja kiertää kätensä isän kaulaan): Eikö ole onnellista, että
me saamme kuulua Toivonliittoon ja että me olemme oppineet tuntemaan
nämä juomat, niin ettemme koskaan, emme koskaan koske niitä!

Äiti: Niin, lapset, kun isä parani, lähetti hän teidät kaikki, paitsi
Fridaa, joka oli liian pieni, Toivonliittoon. Mutta muistakaa, että
"käärme" voi kätkeytyä _muuannekin_ kuin väkijuomiin. Kaikessa
tottelemattomuudessa, riidassa, kateudessa, kiroilemisessa,
epärehellisyydessä, ylpeydessä, itserakkaudessa se asustaa. Oikean
Toivonliiton pojan ja tytön tulee väittää kaikkea sellaista yhtä
tarkasti kuin väkijuomiakin.

Emma: Koulussa me saimme viime kerralla ulkoa opittavaksi Syrakin
kirjasta lauseen: "Vältä syntiä, niinkuin käärmettä, sillä jos sinä
sitä lähestyt, niin se pistää sinua. Sen hampaat ovat leijonan hampaat
ja tappavat ihmisten sielut."

Isä: Ja vihdoin vielä vähän joulukuusesta. Minkätähden ripustetaan
kaikki nämä kauniit koristeet juuri _kuuseen_? Eikö voisi asettaa
lahjoja vaan pöydälle ja pistää kynttilöitä esim. nisuleipään tai
johonkin semmoiseen?

Frida: Mutta, rakas isä, mitä sinä ajattelet; silloinhan ei yhtään
olisi oikeata joulua.

Äiti: Näettekö, lapset, kuusi on _aina vihanta_, sekä talvella
että kesällä. Sentähden se muistuttaa meille Vapahtajamme ikuista,
muuttumatonta rakkautta ja uskollisuutta, ja kuusen kaunis viheriä
on samalla _toivon_ vertauskuva. Meille, joiden turva on Herrassa
Jumalassa, sanoo joulukuusi: "Hän, joka Herraan turvaa, ei koskaan
joudu häpeään. Hänen armonsa kestää ijankaikkisesta ijankaikkiseen
niille, jotka Häntä pelkäävät ja pitävät hänen käskynsä."

Fritz: Oi, äiti, jospa aina olisi joulu ja me saisimme aina pitää tämän
kuusen huoneessamme!

Isä: Sitä meidän ei tarvitse toivoa, rakas lapsi. Ei joulu kynttilät,
vaan _Vapahtaja_ on oikea valkeus. Nämä valot sammuvat, kuusi kuihtuu,
mutta _Kristus pysyy_. Emma, mitenkä hän sanoo opetuslapsillensa ennen
taivaaseen astumistansa?

Emma: "Katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä mailman loppuun
asti."

Äiti: Niin on, Jumalan kiitosi Katsokaa, lapset, jos te oikein
sydämestänne rakastatte Jeesusta, tottelette Häntä ja ahkerasti
rukoilette Häntä, niin te itse olette joulukuusen kynttiläin kaltaiset.
Herra Kristus asuu silloin teidän sydämessänne ja loistaa siellä,
niinkuin liekki loistaa kynttilässä.

Rosa: Sentähden sanoikin opettajamme Toivonliitossa meille, että meidän
tulee olla pieniä kynttilöitä ja loistaa Vapahtajan kunniaksi.

Ville: Ja sitten hän sanoi vielä, että _kukaan ei ole liian pieni
siksi_.

Fritz: Katso miten kauniisti minun sininauhani loistaa kilpaa
kynttilöiden kanssa!

Emma: Kuulkaa, rakkaat siskot, emmekö me koko ensi vuoden aikana tee
oikein ahkerasti ja innokkaasti työtä Toivonliittomme hyväksi ja koeta
saada oikein monta tyttöä ja poikaa yhtymään siihen, ja kun me sitten
saamme kiinnittää sininauhan heidän rintaansa, niin on kuin me taas
olisimme sytyttäneet pienen kirkkaan kynttilän.

(Kaikki lapset taputtavat käsiänsä ja huutavat:)

Ville: Siinäpä sinä keksit erinomaisen ajatuksen!

Rosa: Niin, niin me teemme!

Fritz: Eläköön, eläköön! Minä tahdon päästä mukaan!

Frida: Ah, äiti, silloin heidän Toivonliittonsa on niinkuin suuri
joulukuusi. Minä tahdon myöskin olla pieni kynttilä, äiti, ole kiltti
ja anna minunkin saada sininauha!

Äiti: Sen sinä kyllä saat, kun siskot ovat ensin opettaneet sinulle
mitä se oikein merkitsee ja mitä he ovat oppineet Toivonliitossa. Ja
nyt me menemme syömään joulupuuroa. Mutta ensin, rakas Fritz ja Ville,
sanokaa meille mitä kauniita nimiä Kristuslapsella on raamatussa, ja
mitkä niin selvästi kertovat, mitä me hänessä omistamme.

Fritz: Enkeli sanoi Josefille: "Sinun pitää antaman hänelle nimen
Jeesus, sillä hän on _vapahtava kansansa heidän synneistänsä_."

Ville: "Sillä meille on lapsi syntynyt, ja poika on meille annettu,
jonka hartioilla herraus on; ja Hänen nimensä kutsutaan Ihmeellinen,
Neuvonantaja, Väkevä Jumala, iankaikkinen Isä, Rauhan päämies."

Äiti: Ennenkuin menemme illalliselle, laulamme kaikki yhdessä.

(Kaikki laulavat — myös kuulijat — jonkun jouluvirren taikka
joululaulun, jonka kaikki tuntevat.)

    Saksasta mukaillut Alli Trygg-Helenius.




Jouluilo.

Keskustelu 3:n tytön ja 3:n pojan välillä.


Liisa (kulkee ympäri järjestäen laseja ja lautasia pöydälle.)

Jaakko (hänen veljensä, asettaa katajanoksia maljakkoihin, nostaa
tuoleja, j.n.e.)

Liisa: Kunhan nyt Vuorelan tytöt vain tulisivat, meillä on niin paljon
läksyjä maanantaiksi.

Jaakko: Te tytöt puhutte sitte aina läksyistänne! Ne ajetaan päähän
välitunneilla koulussa.

Liisa: Kuinka voit puhua noin? Jos ajaa läksyt päähän sillä lailla,
niin eivät ne ainakaan kauvaa siellä pysy.

Jaakko: Oh, _sen_ tunnin ne kyllä siellä pysyvät, nimittäin niin kauvan
kuin opettaja kuulustelee. Ja kauvempaa ei tarvitsekkaan.

Liisa: Mutta rakkahin veliseni, meidänhän täytyy oppia _elämää_ varten,
sanoi opettaja.

Jaakko: No paras ystävä, luuletko todellakin, että muistat
Ganges-virran lisäjokia ja märehtijäin poskihampaita enää kun koulusta
pääset!

Liisa: Sitä en voi taata. Mutta sen tiedän, että kaikki työ, jonka
teen, tulee minun tehdä tunnollisesti ja perinpohjin.

Jaakko: Niin, te tytöt olette nyt aina niin juhlallisia ja
pikkuviisaita. Onhan kyllä totta, että sinun todistuksesi ovat paremmat
kuin minun, mutta — — (ovelle koputetaan). Nytpä he varmaan tulevat!

TOINEN KOHTAUS.

Edelliset. Tuomas, Aino, Niilo, Anna-Maija astuvat sisään.

(Liisa ja Jaakko menevät heitä vastaan ja auttavat päällysvaatteita
yltä.)

Liisa: Hyvää päivää ja tervetuloa! (Kättelee heitä.)

Kaikki tulijat: Saamme onnitella syntymäpäivän johdosta! (Kättelevät
Liisaa.)

Jaakko: Tehkää hyvin ja istukaa! (Kaikki istuutuvat.)

Aino ja Anna-Maija (ottavat pienet käsityöt esille.)

Aino: On niin hirveä kiire nain joulun edellä, ett'ei ehdi levähtää
minuuttiakaan. Siksi täytyi meidän ottaa käsityöt mukaan.

Niilo ja Tuomas (ottavat laukusta paperia ja lyijykynät.)

Niilo: Niin, ja ajatelkaas, siskot kiusasivat meitä piirtämään malleja
heille. Kyllä me sentään voimme jutella, vaikka piirrämmekin.

Tuomas: Älkää uskoko häntä, kun hän sanoo, että he "kiusasivat." Me
pidämme molemmat piirtämisestä. Kuulkaahan, saammeko nostaa tämän
pienen pöydän lähemmäksi teitä?

Liisa ja Jaakko (kiiruhtavat auttamaan): suurimmalla mielihyvällä,
siitähän tulee oikein hauskaa! (Kaikki järjestyvät.)

Jaakko: Hohhoo, kyllä tämä elämä on vaivalloista, kun näin nuorella
ijällä täytyy lauvantai-illallakin istua ahertelemassa.

Niilo: Tyhmyyksiä, veliseni. Eihän tämä ole mikään tavallinen
lauvantai-ilta; kolme viikkoa ennen joulua on kaikki tavallinen
ajanlasku lakannut.

Liisa (kaataa pomrilia laseihin): Älkää uskoko, että hän on niin laiska
kun hän sanoo. Jaakko tekeytyy aina pahemmaksi, kuin hän onkaan. Mutta
nyt, tytöt ja pojat, koska tänään on syntymäpäiväni, tahtoisin jollakin
tavoin tehdä jotakin hyvää. Ja minäkös olen miettinyt, kuinka oikein
viettäisimme joulua tänä vuonna.

Niilo: Minä aijon viettää joulua sydämeni pohjasta. Aijon syödä
livekalaa ja puuroa ja torttuja, ja luistella, ynnä muuta.

Anna-Maija: Niin, jos ajattelemme vain itseämme, on Niilon ehdotus
kyllä hyvä.

Aino: Ohhohhoo, jos vain saisi isän, äidin ja muiden joululahjat
valmiiksi, niin, luullakseni, on väsymyksestä veltto kuin tyhjä
kummipallo, eikä jaksa ajatella mitään "hyvän" tekoa.

Tuomas: Kuulkaas nyt, arvoisat läsnäolijat, minun mielestäni voisimme
antaa puhevuoron arvoisalle emännällemme. Hänellähän on ehdotus, emmekä
saa sitä moittia ennenkuin olemme kuulleet sen.

Jaakko: Tuo Tuomas puhuu kuin kirja. Hänestä kyllä tulee vielä
professori jonakin kauniina päivänä.

Liisa: Tiedättekö, hyvät ystävät, kun opettajatar viime uskontotunnilla
puhui lauseesta: "autuaampi on antaa kuin ottaa", pisti päähäni, että
me voisimme keksiä jotakin hauskaa itsellemme ja muille, ja niinpä
tahdon nyt ehdottaa jotakin ihkasen uutta.

Niilo: Jatka, jatka, minä aivan halkean uteliaisuudesta.

Aino: Ohhoo, eiväthän pojat koskaan ole uteliaita! Me tytöthän vain
olemme.

Tuomas: Lörpötellä te ainakin osaatte! Oi, Liisa raukka, joka et saa
puhua loppuun asti. Nyt pääasia esille!

Liisa: Niin, tässä kaupunginosassa, jossa te ja me asumme, on paljon
köyhiä. Ja minä ehdotan, että jokainen meistä kuudesta etsii oikein
köyhän, yksinäisen ja kenties sairaan lapsen, jolle tahtoo valmistaa
hauskan joulun. Torilta ostaisimme pienen, pienen, sievän kuusen, sen
koristaisimme kynttilöillä ja paperikukilla. Jouluaaton iltapäivänä
veisimme sen tuolle lapselle, ja sitte veisimme myös vanhoja
leikkikalujamme ja vaatteitamme, joita haalisimme kokoon.

Tuomas (nousee ja heiluttaa paperiarkkia, jolle hän on piirtänyt):
Eläköön, Liisa, sinä olet tytöistä parahin! Siihen asiaan minä suostun.
Mitä te muut sanotte?

Anna-Maija: Hyvä juttuhan se on, kunhan vain saamme luvan isältä ja
äidiltä.

Liisa: Se on tietysti _ensimäinen_ ehto voidaksemme panna asian toimeen.

Aino: Eläköön, minunkin päähäni pisti jotakin. Me voimme koota kaikilta
tutuiltamme heidän vanhat vaatteensa ja leikkikalunsa, ja niin voimme
antaa monelle, monelle köyhälle.

Liisa: Se oli oikein hyvä ajatus, Aino. Pyydän äitiä, että saamme
koota tavarat tyhjään huoneeseen alhaalla pihalla. Ja kuulkaas, jos
saamme oikein paljon tavaraa, niin puhumme köyhäinhoidolle. Se ottaa
kaikki, jota me emme voi käyttää. Mutta mehän voisimme pyytää jokaista
koulutoveriamme etsimään köyhän lapsen ja tuomaan meille.

Tuomas: Minullakin on tuumani. Kuulkaa, ajatelkaas, entä jos sitte
joulunpyhinä kokoisimme kaikki nuo köyhät lapset teidän suureen tyhjään
huoneeseenne, Liisa ja pitäisimme heille Toivonliiton kokouksen. Meillä
on uusi taikalyhty, jonka isä on hankkinut. Me näyttäisimme heille
nuo kauniit kuvat, jotka kuuluvat "Pikku kapteeniin", ja kertoisimme
kertomuksen myös.

Anna-Maija: Oi, kuinka hauskaa! Minä autan järjestämään kaikkea.

Jaakko: Tuohan kuuluu sangen hauskalta. Luulenpa, että liityn etenkin
juhlan työmiehistöön. Oksasen pikku Lassi, joka on vain kymmenvuotias,
oli eilen ollut juovuksissa kansakoulussa. Hänen isänsä on hirveä
juomari. Ja Lassin varmaan tarvitsisi kuulla jotakin Toivonliitostamme.

Anna-Maija: Niin, ja kenties voisimme perustaa oikean Toivonliiton
noiden köyhien lasten keskuuteen. (Syleilee Liisaa.) Sinä olet kunnon
tyttö, Liisa!

Jaakko (syleilee Tuomasta): Sinä, Tuomas, olet kunnon poika! Sillä
näetkös, Anna-Maija, hänhän se ensin keksi tuon Toivonliitto-jutun.
Olen oikein mielissäni tuosta ehdotuksesta.

Liisa: Lauvantai-illalla kuulutamme kokouksen koulussa viimeisellä
välitunnilla ja päätämme, mitä on tehtävä. Suostutteko siihen?

Kaikki: Kyllä, kyllä, eläköön!

Tuomas: Ja Liisasta tulee komitean puheenjohtaja.

Liisa: Ja sinusta tulee sihteeri. Ja nyt, arvoisat vieraat, pyydän,
että juotte lasin pomrilia ja syötte omenan. Olkaa hyvät!

(Kaikki ottavat pomrililasinsa.)

    Esirippu laskee.

                     Alli Trygg-Helenius.




Risumummo.

Tapaus koulumatkalla.


Henkilöt: Risumummo; Matti ja Elli koulumatkalla.

(Näyttämö: Maantie ja sen takana metsä; tien vieressä pari kiveä.)

Risumummo (tulee esille kantaen risutaakkaa, pysähtyy ja lausuu
samannimisen runon):

    Risutaakkani alla nyt horjun
    Ei ainoat’ auttajaa.
    Vilukuolon tuskin torjun,
    Jopa nälkäkin ahdistaa.

    Oli ennen auttelijoita,
    Oli poskeni ruskoiset,
    Ei silloin tarvinnut noita
    Käsivarteni valkoiset.

    Nyt — ryppyinen vaimorukka
    Vene aaltojen murjoma,
    Sydän särkynyt — harmaa tukka,
    Ja autio maailma.

Oh, hoo! täytyy levähtää vähäisen, en jaksa kulkea askelta enään.

(Kuuluu laulua; Matti ja Elli, kirjat kainalossa, tulevat näkyviin,
laulaen "Kansakoululaisten laulua koulumatkalla"):

    Me kuljemme nuoruuden kukkiessa,
    Ja aamujen armaiden kastehessa;
    Me kuljemme syksyt ja talvetkin
    Yl’ nietosten, jäätyneen järvenkin.
    Käv’ pirtti ahtahaks
    Ja tiemme mieluisaks
    Ja kulkumme laulu saa uljahaks.
    Kun valkeuden Herran meit’ matkalla vie,
    Ei pitkältä tunnu tää onnekas tie.

Mummo (itsekseen): Lapset ovat iloisia, he eivät vielä ole kokeneet
tämän maailman kovuutta. Niin ne iloisina visertelevät kuin lintuset
pesänsä reunalla. Onnelliset lapsukaiset! Jospa olisi koko elämänne
kulku yhtä keveä, kuin lapsuutenne koulumatka.

Matti: Hei, tulitei! Kolmen päivän perästä on lusiajuhla! Perjantai,
lauvantai ja sunnuntai, (laskee sormilla) — kolme pitkää päivää vielä!
Ja kolme kertaa täytyy vielä nukkua, ennenkuin se odotettu aamu
vaikenee. — Tiedätkö, Elli, minä en ole tällä viikolla tahtonut saada
läksyjänikään päähän, sillä on kuin joka rivin välistä joulukynttilät
loistaisivat silmiini. Eilen, kun minun piti laskea eräs oikein
vaikea lasku, en osannut ajatella mitään muuta kuin: "mitenhän monta
karamellia mahtaa löytyä siitä joulupussista?" Pitäisi minun sentään
osata läksyni tänään, sillä illalla paukutin kirjaani kolme kertaa
päähäni ja yöllä oli se minulla pään alla. Kuuleppas, osaanko? 2x1=2.
2x2 = 4 j.n.e.

Elli (keskeyttäen): Katsos, tuossa istuu vanha mummo. Hän näyttää niin
väsyneeltä ja surulliselta. Mutta kiltiltä hän näyttää, aivan niinkuin
isoäiti. Minäpä menen hänen luoksensa. (Hiljaa). Hyvää huomenta, vanha
mummo! Saammeko me kantaa risutaakkaasi; sehän on aivan liian raskas
sinulle. Eikö sinulla ole omaisia, jotka voisivat sinua kantamisessa
auttaa?

Mummo: Minulla oli kyllä kaksi lasta, samanlaisia kuin sinä ja veljesi.
Erkki raukkani tuli tehdastyöhön Helsinkiin ja alkoi juoda toveriensa
seurassa. Niin palasi hän eräänä päivänä sielultaan ja ruumiiltaan
murtuneena ja kuoli kotikaupunkimme sairaalassa. Väkijuomat riistivät
minulta reippaan, rakkaan poikani. (Peittää kasvonsa käsillään ja
itkee.)

Matti: Älä itke, mummo kulta! Sinähän olet kai kuullut, että
valtiopäivät ovat päättäneet karkottaa pois kaikki väkijuomat Suomesta.

Mummo (nousten iloisena ylös): Mitä sinä sanot, poikani, mitenkä me
voisimme sen tehdä?

Elli: Katsokaahan, mummo, me saamme sellaisen _lain_, joka kieltää
valmistamasta ja myymästä väkijuomia. Koko maassamme ei silloin ole
tippaakaan olutta, viinaa, viiniä, punssia tahi muita tuollaisia
ilkeitä juomia.

Mummo: Onko se todellakin totta, onko se totta? _Voisiko_ noin
onnellinen aika tulla rakkaaseen maahamme?

Matti: Se on Jumalan avulla tuleva, sanoi isä kotona, kun me kuulimme,
että valtiopäivät olivat hyväksyneet _kieltolain_ maahamme.

Mummo: Lapset, kun minä seisoin poikani kuolinvuoteella, ja kun hän
sanoi minulle: "Äiti, väkijuomat veivät minut ennenaikaiseen hautaan;
sano kaikille tuttavilleni, etteivät he koskaan niitä maistaisi!"
silloin ajattelin minä: tulee kai sekin päivä, jolloin nuo kauheat
kiusaukset poistetaan kansamme tieltä. Ja nyt, nyt olen tyytyväinen,
kun olen saanut kuulla, että sellainen vapautuksen päivä on tulossa.

Elli: Niin, kaikkihan saamme siitä suuresti iloita. — Mutta aika
rientää, kouluun täytyy ennättää. Annahan siksi, mummokulta, minun
kantaa risukimppuasi.

Mummo: Kiitos, tyttöseni! Jumala siunatkoon hyvää sydäntäsi, mutta
liian raskas se on sinunkin hennoille hartioillesi. Sitäpaitsi
täytyy minun mennä Mattilaan näitä hakoja viemään ja teidän matkanne
luultavasti vie muuannepäin?

Matti: Eipä niinkään, me menemme kouluun, sehän on juuri Mattilan
tuolla puolella; sopii siis mainiosti, että minä otan mummon
kuorman selkääni. Kyllä tämä poika jaksaa. Ota sinä Elli kirjani ja
eväspullani, niin kiepsautan kuorman selkääni.

Elli (kuiskaa Matille): Emmekö anna mummolle pullaa, ehkä hänen on
nälkä?

Matti (nyökäyttää Ellille myöntävästi).

Elli (mummolle): Ettekö te, mummo, tahtoisi ottaa tätä Matin pullaa, ei
hän kuitenkaan jaksa sitä syödä koulussa, kun juuri söimme velliä kotoa
lähtiessä.

Mummo: Kiitos, kiitos, lapsikullat! Oikeinhan te olette kuin
pienet enkelit, jotka jumala on lähettänyt avukseni. En ole syönyt
murenettakaan eilispäivästä. Joka köyhää armahtaa, se lainaa Herralle.
Hän teille palkitkoon, rakkaat lapset!

Elli (itsekseen): Ei ole syönyt mitään vielä tänään! Mummo rukka!
Lieneekö hänellä edes ketään, joka hänelle keittää joulupuuroa. —
Nytpä tiedän. (Matille.) Äiti antoi minulle eilen tämän kauniin rahan
jouluostoksiin, ja minä olen miettinyt oikein pääni pyörälle, mitä
sillä ostaisin. Nyt tiedän mitä teen. Sehän on ihan oma rahani, jolla
saan tehdä mitä tahdon. Minä pistän sen mummon taskuun. (Mummolle.) Se
oli vaan joulupukki, joka pistäysi taskussasi. — Mennäänkö nyt, ettemme
myöhästy koulusta. Saanko minä taluttaa sinua, kiltti vanha mummo?
(Auttaa mummoa ylös.)

Matti: Hei, vaan, nyt sitä mennään. (Ottaa kuorman selkäänsä.)
(Mennessä laulavat toisen säkeistön "Kansakoululaisten laulusta"):

    Me maallemme oomme kuin aamuinen koi,
    Min ruskosta päivä viel' valjeta voi,
    Sen vihrehin laiho, min rakkaus luo,
    Mi heelmien toivossa kukkia tuo.

    Oi, oota kaunis maa,
    Sun laihos kasvantaa;
    Me joudumme taistojas taistelemaan
    Ja kuormias kantaan, sua suojelemaan,
    Sun uskoas, valkeuttas varjelemaan!

                                R.M. & A.T.-H.




Joulutonttujen lahjat.

(Erään kertomuksen mukaan vuorokeskusteluksi sovittanut A. h—d.)


Henkilöt: Tonttuisä. Nisse, Nasse, Nippe, Nappe, Rikki, Tikki,
tonttuja. Lippi, Hippi (tulevat myöhemmin).

Näiden lisäksi 2 tahi useampia muita tonttuja ja haltioita, jotka ovat
piilossa tonttujen teltassa.

(Salissa hämärää. Ääneti tontut parittain sipsuttavat sisään ja
istuutuvat heitä varten asetettujen pulpettien ääreen. Tonttuisä,
jonka myssyssä on suuri musta tupsu, istuutuu opettajan pöydän ääreen,
rykäsee vähän, asettaa silmälaseja nenälleen ja puhuu):

Pikku tonttu-ukot! Olemme tänä yönä tulleet tänne honkien, joulukuusten
ja kauniitten satujen maasta miettimään sopivia joululahjoja pikku
ystävillemme, joilla kouluaikana on tapana oleskella täällä. Oletteko
jo keksinyt jotakin sopivaa jollekin heistä?

Kaikki: Totta kai, totta kai!

Tonttuisä: No, antaapa kuulua sitten! Ala sinä, Nisse!

Nisse: Tässä istuu Ilmari, Hän on muuten kiltti poika, mutta hänellä
on paha tapa hangata kyynärpäitään pöytää vasten, niin että äiti saa
yhä panna uusia paikkoja hihoihin. Hänelle olemme päättäneet lahjoittaa
hevosennahkaisia kyynärlappuja. Niiden pitäisi toki kestää ainakin
yhden lukukauden.

Nasse: Minä olen ajatellut Tuttua ja Viljoa. Heillä on niin paljon
kerrottavaa toisilleen, ettei siihen välitunti riitä, vaan täytyy
heidän jatkaa keskusteluaan tunnilla eivätkä siis voi seurata toisia
lapsia opetuksessa. _Suulukko_ ei siis olisi heille vahingoksi. Vai
mitä arvelette?

Kaikki: Niin, todellakin on _suulukko_ sangen sopiva. Tuttu saa
suulukon.

(Nyt nousee pikku Nippe ja viittaa kädellään. Mutta kun tonttuisä ei
sitä huomaa, kiipeää hän pulpetille, viuhkoo myssyllään ja huutaa
kimeällä äänellä.)

Nippe: Tässä istuu pikku Elsa. Eilen näin hänen hoitavan pientä
veljeään. Sitten hän lämmitti ja siisti huoneen. Sitäpaitsi juoksee hän
isänsä asioilla. Kuitenkin ehtii hän aina lukea läksynsä. Ystävällinen
ja iloinen, kiltti ja ahkera hän on. Eikö hän ansaitse palkintoa? Minä
tahtoisin antaa hänelle satukirjan palkinnoksi hänen ahkeruudestaan ja
lämpöisen talvipuvun.

Nappe (huutaa): Älä unohda antaa hänelle uusia sukkia ja kenkiä! Näin
eilen pikkuvarpaan pistävän esille kengänraosta.

Tonttuisä (nousee paikaltaan, ottaa hyppysellisen nuuskaa suuresta
rasiastaan, aivastaa ja sanoo):

Kas, sepä vasta oiva tyttö! Sepä vasta oiva tyttö! tyttö! — No!
jatkakaa!

Rikki (nousee nenäänsä hieroen ja hyvin miettiväisen näköisenä).

Tonttuisä: No, Rikki, eikö sinulla ole mitään sanottavaa?

Rikki: Kyllä, – – Ky-yllä – – tässä istuu pikku Pentti. Hän on hyvän
kodin lapsi, hänellä on kaikkea, mitä hän tarvitsee, mutta – – (tässä
pysähtyy tonttu, sillä hän on niin huolissaan. Vihdoin hän kuiskaa:)
Pentti ei aina puhu totta.

(Kaikki tontut, jotka juuri iloitsivat Elsasta, pudistavat surullisina
päätään).

Rikki: Hän saa pienen valkean taulun kaulaansa. Sillä taululla on
sellainen merkillinen ominaisuus, että aina kun hän valhettelee, on
siinä heti suurilla kirjaimilla sana: "Valhe".

Tonttuisä (nyökäyttää päätään sanoen): Se lahja sopii hyvin
pikku Pentille. Taulu saa olla hänelle rangaistukseksi ja muille
varoitukseksi.

Tikki: Minä muistan Annaa. Hänen äitinsä on kuollut. Hänen kuolemastaan
asti on Anna keittänyt ruuan pikku siskoilleen ja isälle, joka on
päivät työssä. Siskoilleen hän on aina ystävällinen ja avulias.
Usein hän saa pukea heidät aamuisin ennen kouluun menoaan. Usein
hän saa parsia heidän sukkansa, jotka ovat niin huonot, etteivät
tahdo enää koossa pysyä. Olen ajatellut sinne ja tänne, mutta en
vieläkään ole keksinyt mitään sopivaa joululahjaa hänelle. Mitä isä
arvelee? Tonttuisä (nauraa, lyö sormella nenäänsä ja kysyy): Onko hän
koulussakin kiltti ja tarkkaavainen?

Tikki (nyökkää): On, on! Hän on kohtelias opettajalleen. Kiltti ja
tarkkaavainen hän on myöskin. Sekä hänen isänsä että opettaja toivovat
hänestä hyvää ihmistä.

Tonttuisä: Niin, niin, hyvä ihminen hänestä varmaan tulee. Hänelle
käy aina hyvin. Suureksi tultuaan ei hän ole kärsivä mitään puutetta.
Kodin ja konnun, hevosia ja lehmiä, lampaita ja porsaita saa hän yllin
kyllin, sillä hyve ja ahkeruus palkitsevat itse itsensä. — (Ottaa
hyppysellisen nuuskaa ja aivastaa) – – – Jatkakaa!

(Nisse ottaa esille paketin, jossa on suuret silmälasit, ja koettaa
niitä nenälleen).

Tonttuisä: Mihin sinä niitä aijot? Eiväthän lapset tarvitse käyttää
silmälaseja?

Nisse: K-y-y-yllä —! Täällä istuvat Aili ja Ilona. He saavat parin
silmälaseja, joiden avulla he voivat nähdä, että monet heidän
tovereistaan ovat kiltimpiä ja taitavampia kuin he, vaikka he aina
pitävät itseään luokan etevimpina.

Tontut: Niin, niin, Aili ja Ilona saavat silmälasit.

(Kuuluu jyrinää, ovi avautuu ja kaksi tonttua juoksee sisään aivan
hengästyneenä. Heillä on kaksi suurta paperiarkkia kädessään. Kuivaten
hikeä otsaltaan asettuvat he Tonttuisän eteen.)

Tonttuisä: No, katsokaahan Lippiä ja Hippiä, jotka tulevat tänne henki
kurkussa ja suuret plakaatit kädessä! Mitä kerrottavaa teillä on?

Lippi (kumartaa Tonttuisälle): Niin, hyvä Tonttuisä, se on niin, että
me molemmat olemme lukukauden alusta asti pitäneet silmällä muutamia,
jotka olemme merkinneet syntipukiksemme.

Hippi: Ei toki _pelkkiä_ syntipukkeja; on minulla ollut suosikkinikin.

Tonttuisä: Niin, niin, Hippi, kyllä tiedän sinun olevan hyväsydämisen
tontun. Aina sinä näet mieluimmin _hyvät_ puolet. Mutta tietysti meidän
on kuultava ikävätkin asiat. Mitä te toiset arvelette; emmekö säästä
hyviä uutisia viimeiseksi ja salli sen vuoksi Lipin alkaa?

Kaikki muut: Niin, niin, tietysti! Ikävät asiat ensin!

Tonttuisä: Kas niin, Lippi, lateleppas syntiluettelosi!

Lippi: Minun täytyy saada lukea muistiinpanoistani, muutoin en muista
mitään. N:o 1) Helmi on koko lukukauden aikana tuskin kaksikymmentä
kertaa tullut ajoissa kouluun. Hän hidastelee aina kotona eikä
milloinkaan tottele, kun äiti kehoittaa häntä lähtemään. N:o 2) Väinö
on kolmasti kivittänyt naapurin koiraa ja monet kerrat usuttanut omaa
koiraansa suutarin kissa-paran kimppuun. N:o 3) Almalla on aivan
auttamaton halu kielitellä tovereistaan. Hän koettaa päästä opettajan
suosioon pitämällä huolta siitä, mitä toiset tekevät. N:o 4) Osmo
jättää aina läksynsä viimeiseksi. Hän juoksentelee pitkin vuoria
ja mäkiä ja sisään tultuaan on hän niin väsynyt, että väkisinkin
tahtoo nukkua kirjan ääreen. N:o 5) Maija ja Matti ovat pitäneet
pulpettinsa niin hirveässä epäjärjestyksessä, että näyttää siltä kuin
niissä olisi ollut Jerusalemin kauhea hävitys. Kotona he ovat yhtä
huolimattomia ja epäsäännöllisiä; he heittävät vaatteensa mihin sattuu,
sensijaan että ripustaisivat ne naulaan; he töhrivät vihkonsa; he
eivät tahdo tulla peseytymään; eivätkä he koskaan tiedä tavaroistaan.
N:o 6) Pekka, joka on niin iso poika, tekee usein kiusaa pienemmille
tovereilleen, tyrkkii heitä ja tappelee heidän kanssaan. Hän tekee
hirveästi pilaa Hermannista, joka sanoi tilaavansa Koiton. "Sellaisesta
jonninjoutavasta raittiuslehdestä en minä antaisi 5 penniäkään.
Ennemmin minä ostan markallani neljä paperossilaatikkoa ja poltan, niin
näkevät, että minä olen mies", sanoi hän. — Uh, huh, nyt minä en enää
jaksa.

Tonttuisä: No, kylläpä se olikin hirveä juttu.

Kaikki toiset: Niin, kauheata se oli; emme me jaksa kuunnella niin
paljon pahaa.

Tonttuisä: No niin, Hippi, kerroppas sinä nyt jotain parempaa, muuten
me rupeamme voimaan pahoin.

Hippi (kumartaa): Erkki on aivan Väinön vastakohta. Kun torpparin vanha
hevonen ei jaksanut vetää puukuormaa mäkeä ylös, otti Erkki ja purki
aika paljon puita kuormasta omaan kelkkaansa sekä työnsi sitten kuormaa
takaapäin, niin että hevonen pääsi hyvin mäestä ylös. — Esterillä
itsellään oli hyvin nälkä. Mutta kun mäkituvan Liisalla ei ollut
yhtään ruokaa koulueväiksi, antoi hän hänelle suurimman osan omista
eväistään. — Ville oli toimittamassa jotain asiaa tehtaalla. Siellä
suuret tehtaanpojat tahtoivat saada hänet juomaan olutta. Kun hän sanoi
kuuluvansa Toivonliittoon, pilkkasivat he häntä hirveästi, Mutta siitä
hän ei vähintäkään välittänyt. — Suoma on koko koulun avuliain tyttö.
Aina kun hän näkee jonkun, jota hän voi palvella, on hän heti paikalla
valmis. Hän kantoi vanhan emäntä Luukkkosen vesiämpärin, hän selitti
läksyn Reinilän Annille, hän oli Penttisellä ja auttoi emäntää lasten
vaatteiden paikkaamisessa. — Urho koettaa aina rakentaa rauhaa, kun
toiset pojat kinastelevat, ja sitten hän on kierrellyt ympäri kylää
hankkiakseen Koitolle uusia tilaajia. — Ja Vilho ja Saima kokoovat
kerran kuukaudessa kaikki kylän lapset kotiinsa suureen tupaan ja
leikkivät Toivonliittoa heidän kanssaan. — Kas niin, nyt ei minulla ole
enää mitään kerrottavaa.

Tonttuisä: No, siinähän olikin jo koko joukko hyviä ansioita. Tonttuisä
iloitsee ihan sielunsa pohjasta kuullessaan puhuttavan sellaisista
kilteistä, kunnon lapsista. Kuulkaas nyt te toiset! Mitä on hipin ikävä
joukko saava rangaistukseksi kaikista synneistään?

Nisse: Minä ehdotan, että me jollain tavoin nyt varoitamme heitä emmekä
heti rankaise.

Nasse: Mutta, Tonttuisä, meidän on tarkoin pidettävä heitä silmällä ja
jos he eivät _tee parannusta_, niin kyllä he saavat nähdä, mitä sitten
ensi jouluna tulee.

Toiset: Oikein sanottu, hyvä, hyvä!

Tonttuisä: Ja entä kiltit lapset?

Nippe: Me kuiskaamme kaikille ihmisille, että pitäisivät paljon, paljon
heistä, jotta niistä kilteistä lapsista olisi elämä oikein valoisa ja
kaunis.

Nappe: Niin, ja sitten me vielä autamme heitä kaikissa tehtävissään,
niin että ne sujuvat kuin tanssi.

Tonttuisä: Ja kaikkein paras palkinto on heille Jumalan mielihyvyys.

Tonttuisä: Hu, hu, huu miten pimenee; Onko teillä lyhdyt mukananne?

Tontut: Ei, meistä näytti kuu loistavan niin kirkkaasti, ettei niitä
tarvittaisi.

Tonttuisä: No, sitten meidän on lopetettava täksi yöksi. Tulevana
yönä jatkamme. Ottakaa silloin lyhdyt mukaanne! Silloin määräämme
joululahjoja muille tytöille ja pojille sekä opettajalle.

(Tontut sipsuttelevat pois paikoiltaan. Samassa tulee salissa
valoisempaa. He asettuvat piiriin ja pyörivät laulaen:)

(Oma sävel).

    Hoh, hoh, hoi, ja heh, heh, hei
    Ei oo huolta, ei, ei, ei,
    Ja näin sitä mennään hyörähdellään,
    Pyörähdellään hiljalleen.

    Heh, heh, hei ja hoh, hoh, hoi,
    Eikä kukaan kieltää voi,
    Ett’ tonttuja ollaan, hyörähdellään,
    Pyörähdellään hiljalleen.

    Hih, hih, hii ja hoh, hoh, hoo,
    Täytyy rientää kotiin jo,
    Ja näin sitä mennään hyörähdellään.
    Pyörähdellään kotiin päin.


Tonttuisä (lyö kämmenensä yhteen ja keskeyttää piirihypyn, tontut
kääntyvät lapsiin päin):

    Mutta vaikka tonttuja
    Ollaankin, niin lapsia
    Vieraiksemme pyydämme,
    Seuraks’ meille tulkaatte.
    Majamme on matala,
    Mutta kun on sopua,
    Niin on tilaa kylliksi.
    Pistetään siis marssiksi
    Ja lähdetäänpä joukolla
    Nyt syömään tonttuin namuja!

(Tontut lähtevät parittain ja lapset seuraavat heitä laulaen:) (Sävel:
Arvon mekin ansaitsemme.)

    Ystävinä mennään sitte,
    Vaikka ootte tonttuja.
    Kauniisti te hyppelitte.
    Laulukin oi' kaunista.
    Mutta kaikkein kauneintanne
    Annoitte te neuvoissanne.
    Lal la la j.n.e.

(Sitte saapuvat he yhdessä tonttujen kuusilla, sammalilla y. m.
koristettuun asuntoon luokan sivulla. Tontut jakavat lapsille nisusia
ja omenia. Kun lapset lähtevät, laulavat tontut jäähyväisiksi:) (Sävel:
Juokse porosein.)

    Mekin lapsia
    Ollaan oikeita,
    Vaikka luultiinki
    Tonttu-ukoiksi.
    Hyvästi nyt vaan.
    Toiste tavataan!

    Toivomme on se,
    Että saisitte
    joulun riemuisan,
    Oikein ihanan,
    Juhla verraton
    Joulust’ tulkohon!




Joulu-aattona.


Henkilöt: Joulupukki, Nisse ja Nasse.— tonttuja, Pekka, Eeva, Eero,
Liisa, Lauri, Anna, Matti, Ville, Elli, Yrjö — koululapsia.

(Näyttämö kuvaa koulusalia, jonne lapset ovat kokoontuneet joulukuusen
ympärille.)

Lapset (pyörivät piirissä kuusen ympärillä ja laulavat; sävel:
"Tervehtii jo meitä — ").

    Taas on joulu meillä,
    Juhla armahin.
    Lunta onpi teillä —
    Tuli sittenkin!
    Pimeyden poistaa
    Kuusi kaunoinen,
    Niinkuin tähdet loistaa
    Silmät pienoisten.
    Joulu, valon juhla,
    Ilon, riemun vaan,
    Kaikille se tuhlain
    jakaa lahjojaan!

    Joulu-ukko kulta,
    Saavu sukkelaan!
    Saisikohan sulta
    Hieman makeaa?
    Vielä paljon muuta
    Sulla varmaan on.
    Kunhan pussis suuta
    Avaat verraton!
    Pekka ottais’ pyssyn,
    Eeva es’liinan,
    Matti talvimyssyn,
    Lauri lapikkaat!

(Kolkutusta kuuluu ovelta, lapset avaavat oven ja sisään astuu
joulu-ukko. Tytöt niiaavat syvään, pojat kumartavat.)

Pukki: Hyvää iltaa, hyvää iltaa, armas pikkuväki! Kauaksi kuulin
heleän laulunne. Vai pukin pussia vuotetaan! Kukapa ei teitä tahtoisi
ilahuttaa, jouluporsaat. Oh, oikein vanhoja silmiäni huikasee — en
tiedä mitkä enemmän loistavat, kynttilätkö, vai teidän katseenne,
pienet ystävät. No, kuinka teidän laitanne nyt on? Oletteko olleet
kilttejä ja ahkeroita?

Eeva (niiaten): Koetettu ainakin on, pukkisetä.

Pukki (nipistäen Eevaa poskesta): Vai niin, typykkä, jos kerran olette
koettaneet olla kilttejä, on joulupukki teihin tyytyväinen. Mutta
ennenkuin jaan lahjani, tekee minun mieleni kysyä teiltä, tahdotteko te
myöskin ensi vuonna koettaa olla oikein kilttejä ja tottelevaisia.

Kaikki: Kyllä, kyllä, hyvä joulupukki, kyllä me tahdomme koettaa.

Joulupukki: Mutta rakkaat voileivänpopsijat ja rasavillit, tietäkää,
että minä olen utelias ukko. Tahtoisin kernaasti vielä myös tietää,
mitä te toivotte tulevaisuudelta. Onko joku teistä ajatellut sitä?

Matti: Kyllä, monta kertaa, rakas joulupukki.

Eeva: Pukki kulta, me leikimme aina kotona "Mitä sinä toivot" tai
"Millaista on, kun me tulemme suuriksi".

Joulupukki: No, nyt minä istun tähän teidän keskellenne ja te saatte
ruveta kertomaan. (Kaikki lapset kokoontuvat pukin ympäri. Ei kukaan
käännä selkäänsä katsojiin päin tai asetu ukon eteen.) Sinä pikku Eeva
saat ensin kertoa, mitä sinä aijot tehdä.

Eeva (arasti): Mutta ethän naura, jos sen sanon.

Joulupukki (silittäen hänen päätään): Sano, sano, pikku tyttöseni!

Eeva: Oi, pidän niin paljon nukeista ja tiedän, kuinka sanomattoman
ikävää on, kun ei ole omaa nukkea. Perustan suuren nukketehtaan ja jaan
sitten joka joulu nukkeja kaikille köyhille pikku tytöille.

Joulupukki: Olet vielä hyvin, hyvin pieni, Eevaseni, mutta sinulla on
hyvä sydän ja voit sen kautta suuria aikaansaada.

Eeva (niiaten): ja sitten — sitten — Joulupukki (kehottaen): Mitä
sitten?

Eeva: Tahtoisin tulla yhtä hyväksi kuin äiti. Et usko, kuinka hyvä hän
on.

Joulupukki: Nyt ainakin uskon, Eeva.

Eero (vakavana): Minä toimitan maattomille maata, niin että ei
kenenkään tarvitse kontuaan jättää, vaan että oman tuvan voi omalle
palstalle rakentaa. Silloin paljon kurjuutta ja kyyneliä säästyy.

Joulupukki: Mitä sinä tiedät kurjuudesta ja kyynelistä, pikku mies?

Eero: Isän täytyi lähteä torpastaan viime syksynä — nyt asumme Anttilan
saunassa.

Joulupukki: Me toivomme että uusi aika on koittava, se sinulle voimaa
kärsimään antaa, kunnes käsivartesi on voimakkaaksi kasvanut.

Liisa: Sanoit, että uusi aika koittaa — silloinhan tytötkin saavat
vapaasti toimia?

Joulupukki: Kaikki, kaikki naiset ja miehet yhteisvoimin yhteistyöhön
kodin ja isänmaan hyväksi.

Liisa: Sitten kun Eero on toimittanut maattomille maata, kuljen
minä mökistä mökkiin, torpasta torppaan ja koetan opettaa ihmisiä
rakastamaan kotikontuansa, etteivät he sitä jätä, vaan kaikki voimansa
sen edestä uhraavat.

Anna: Ota minut mukaasi, Liisa, kulkemaan mökistä mökkiin, kodista
kotiin. Minä järjestystä ja puhtautta opetan. Siisti, kaunis ympäristö
tekee mielen iloiseksi ja virkeäksi, ja ilo ja sopusointu asuvat
kotoisen kurkihirren alla.

Joulupukki: Pidän teistä, tytöt, mutta älkää väsykö kesken.

Lauri: Minä olen Toivonliiton poika ja olen oppinut, että Suomen suurin
kirous ovat väkijuomat. Sitten vasta voidaan ryhtyä parannuspuuhiin,
kun ne ovat poissa. Minä raittiudelle elämäntyöni uhraan.

Elli: Nälkä vie meiltä sielun ja ruumiin voimat. Minä perustan suuren,
suuren keittiön, jossa kaikki köyhät saavat ruokaa eikä kenenkään
lapsen tarvitse lähteä kerjuulle, vaan jokainen pienokainen saa olla
isän ja äidin luona ja huolettomana viettää lapsuutensa päivät.

Matti (vanhin joukosta): Kouluja me ennen kaikkea tarvitsemme. Vasta
kun tietämättömyys kansastamme katoaa, koittaa Suomelle onnen päivä.
Minä joka kylään kouluja perustan.

Joulupukki: Sinä Pekka olet niin miettiväisen näköinen, mitä sinä aijot
tehdä?

Pekka (isompi poika): Äiti aina sanoo siellä kotona, että kansamme onni
riippuu siitä että se tuntee Jumalan ja seuraa Hänen tahtoansa. Minä
aijon papiksi ja koetan auttaa kansaani siinä suhteessa.

Joulupukki: Oikein teet, nuori ystävä; ja nyt, pikku Ville, on sinun
vuoroosi.

Ville (hyvin pieni poika): Rakas joulupukki — älkää suuttuko, mutta
minä lyhennän kaikkien pikku poikien läksyt, että he vähän enemmän
ennättävät juosta ulkona.

Joulupukki (taputtaen Villeä päähän): Sinä pieni piimäsuu, et ainakaan
näytä siltä, että läksyt sinua olisivat rasittaneet! (Iloisesti.)
Olette kaikki hyviä lapsia ja uskon varmasti, että yhdessä voimme tehdä
paljon hyvää Suomelle. (Taputtaen käsiään.) Hoi, veitikat, Nisse ja
Nasse, missä viivytte? Pikkuväki on ollut kilttiä koko vuoden ja aikoo
vast'edeskin olla. Nyt avataan pussin suu ja saa nähdä eikö sieltä
löydy yhtä ja toista makeaa ja hauskaa. (Lapset supisevat iloisesti
keskenään. Nisse ja Nasse, kaksi tonttua, tulevat ja laulavat:)

    Terve teille, lapset,
    Vanhat tuttavat,
    Pienet valkohapset,
    Äidin porsahat!
    Kylmä ompi siellä,
    Lumi peittää maan —
    Tontut ilomieliä
    Tänne tallustaa.
    Täällä lämpiävät
    Vanhat sydämmet.
    Terve kerran vielä,
    Lapsi-kultaset!

(Joulupukki puuhaa pussin kanssa. Tontut kantavat omenakoria ympäri
tarjoten jokaiselle.)

Nisse: Katsokaa, pienet, kuinka kauniita punaisia omenoita! Aivan kuin
teidän poskenne, omenanjyrsijät!

Nasse: Ne ovatkin kasvaneet Tonttulan joulupuun oksilla ja pienin ja
kaunein joulunhengettäristä poimi ne ja lähetti teille.

Eeva: Rakkaat tontut, antakaa minulle kaikkein suurin ja kaunein omena.

Nisse (katsoen Eevaa silmiin): Mitä — oletko sinä, pikku typykkä, jo
noin itsekäs? Minun täytyy varmaankin antaa sinulle kaikkein pienin.

Eeva (arasti, niiaten): Veisin sen sairaalle veikolleni, tonttu-setä.
Hän ei saa ollenkaan nähdä joulukuusta tänä vuonna.

Nisse: Vai niin onkin asianlaita. Sitten annan sinulle kaksi omenaa.
(Eeva kiittää.)

(Yrjö on koko ajan seisonut erillään muista. Tonttu vetää hänet esiin
ja vie pukin luo.)

Nasse: Kuka tämä on, joka ei näytä ollenkaan iloiselta?

Pukki (ottaen Yrjöä kiinni olkapäästä): Kuka sinä todella olet? En ole
huomannut sinua ollenkaan koko iltana. Tulitko nyt vasta?

Yrjö: Olen kyllä ollut täällä alusta asti. Mutta — mutta — en ole
koettanutkaan olla kiltti. Olen monasti ollut laiska ja tottelematon
ja sain niin huonon todistuksen, että äiti itki kauvan aikaa. Enhän
nyt voi olla iloinen. Kuusen kynttiläthän ovat vain hyviä varten. Oi,
pukki-setä, anna minun lähteä täältä pois!

Pukki: Sinusta koituu vielä kunnon mies, joulu on sovinnon ja hyvien
päätöksien juhla. Katso, kuinka kuusen kynttilät tuikkivat kirkkaasti
ikäänkuin tahtoen rohkaista sinua vast'edes olemaan hyvä. Joka
avomielisesti pahat tekonsa tunnustaa, hän saa täydellä sydämellä
ottaa osaa jouluiloon. Iloitse siis, poikaseni, meidän kanssamme.
Jouluilo, kuusi, makeiset — kaikki on myös sinua varten. — Tämä on
ollut ihmeellinen jouluilta. Luulen, että pienet ystäväni sen kauan
muistavat. Vakavuus ja ilo ovat käyneet käsi kädessä. Mutta kuusen
ympäri piiriä pyörimään joka mies — sitten Nisse ja Nasse saavat jakaa
kullekin käärönsä. (Kaikki käyvät piiriin kuusen ympärille ja laulavat,
sävel: "Me kainoja, pieniä, heikkoja vaan":)

    Oi, laulaos lapsi, kun laulaa sä saat —
    Nyt lumi se peittävi metsät ja maat -—
    Vaan yö kun on kylmin ja pisin, niin tuo
    Se armahan joulun taas pienoisten luo.

    ja kuusi on kaunis ja kirkas — ja vie
    Se aatteemme tähtiin — ei suruja lie.
    Oi, kaunis on lapsuus ja jouluinen yö —
    Ja kohta se alkaa se elämän työ!

        (Esirippu.)




Laurin ja Liisan seikkailut.

Yksinäytöksinen satunäyteimä leikkineen ja lauluineen.


Henkilöt: Lauri, torpanpoika, 9 vuotias. Liisa, hänen sisarensa, 7
vuotias. Päivänsilmä, saloseudun hyvä hengetär. Pikku, Lippo, Teppo,
Tippi, Pukki, Hippi y.m. tonttuja. Vähintäin kaksi noitaa.


ENSIMÄINEN KUVAELMA.

Metsä, muutamia kiviä, joilla lapset voivat istua.

(Lauri ja Liisa tulevat oikealta. Lauri kulkee edellä ja pitää Liisaa
kädestä.)

Liisa: En jaksa enää… Olen niin väsynyt.

Lauri: Niin olen minäkin…

Liisa: Istukaamme jonnekin…

Lauri: On jo niin myöhäistä…

Liisa: Mutta minä en jaksa enää, jalkojanikin särkee.

Lauri: Meidän kai täytyy sitten levähtää.

Liisa: Ainoastaan pieni hetkinen. Katso, tuossa koivun alla on hyvä
paikka! (Menevät koivun luo ja Liisa on istumaisillaan kivelle.)

Lauri: Ei, istu sinä, Liisa, tuohon mättäälle, siinä sinun on parempi;
minä istun kivelle.

(He istuutuvat. Puitten välistä kurkistelee tonttuja, jotka uteliaina
katselevat lapsia.)

Liisa: Lauri! Eikö sinulla ole mitään taskuissasi?

Lauri: Mitä sitten?

Liisa: Jotakin syötävää; leivänpalanen taikka korpunmureno?

Lauri: Ei minulla ole mitään. Minun on itsenikin hirveä nälkä. Jospa
tuolla kukkulan luona kasvaisi marjoja!

Liisa (huolestuneena): Ei, älä lähde luotani, älä jätä minua!

Lauri: Janokin minun on.

Liisa: Niin minunkin. Miksi lähdimmekin niin kauaksi kotoa…

Lauri: Kyllä siinä tyhmästi teimme.

(Lapset painautuvat lähemmäksi toisiaan, Liisa laskee Laurin polvelle
kätensä, johon Lauri tarttuu.)

Lauri ja Liisa laulavat: (sävel "Kukkuu kukkuu".)

    Metsähän synkkään eksyneet oomme.
    Ilta jo meidät kiinni saa —
    Ei näy tietä, potkua,
    Joka meidät johtaisi kotia.

    Metsä on suuri ja synkkä ja kolkko,
    Kannot ja pensahat peljättää.
    Yksin ja heikkona laulamme vaan,
    Äänemme kauas ei kuulukkaan!

(Lapset nukkuvat.)


TOINEN KUVAELMA.

(Edelliset. Tontut hiipivät näyttämölle toinen toisensa jälkeen.)

Pukki (hiljaa): Lippo!

Hippi (viitaten kädellään): Teppo!

Lippo: Nyt he vaikenivat!

Teppo: Minä luulen, että he ovat nukkuneet!

Pukki ja Hippi: Menkäämme katsomaan heitä!

Pikku (hiipii muiden edellä ja katselee Lauria ja Liisaa): Hiljaa,
hiljaa! He nukkuvat toden totta. Silmät ovat painuneet kiinni ja
hengitys on syvä ja tasainen. — Siinä ovat Lauri ja Liisa kaukaa
torpasta.

Lippo (ihmeissään): Oikeita ihmislapsiako! Kaikki tontut (paitsi
Pikku): Sellaisia emme ole koskaan ennen nähneet!

Teppo: He ovat niin herttaisen näköisiä.

Lippo (kumartuu Laurin yli): Voi, katsokaa, kuinka hänellä on pienet,
valkoiset kädet!

Pukki (varovasti koskettaen Liisan pukua): Kuinka sukkelat vaatteet
heillä on päällään!

Hippi (Pikulle): Miksi eivät he ennemmin ole tulleet tänne?

Pikku: Heidän kotinsa on kaukana täältä, eivätkä he saa lähteä yksin
metsään.

Teppo ja Hippi: Tiedätkö sinä jotakin heistä, Pikku?

Pikku: Hiljaa, hiljaa, etteivät he herää! Muistatteko sitä vanhaa
tonttua, jonka kerran tapasimme hietakuopan luona?

Lippo: Tarkoitatteko häntä, jolla oli vielä valkeampi ja pitempi parta
kuin sinulla.

Pikku: Häntä juurii Hän on Laurin ja Liisan kotitonttu ja näkee heidät
joka päivä.

Teppo: Mitä hän on heistä kertonut?

Pikku: (Toiset tontut kuuntelevat tarkoin, toiset katselevat yhä
lapsia.) Niin — kerran kesällä, kun satoi ja myrskysi, lensi
pääskysen poika talliin ja istui siellä hetkisen eräällä orrella
hieman Iämmitelläkseen. Mutta kun se aikoi taas lentää ulos, ei se
osannutkaan. Se lensi yhtä mittaa ikkunaa kohti niin että ruudut olivat
särkymäisillään. Silloin sattuivat siihen Lauri ja Liisa, ottivat
linnun kiinni ja antoivat sille vapauden.

Teppo: Se oli oikein.

Lippo: Niin, se oli oikein.

Pikku (jatkaa): Toisen kerran taas — talvella — olivat Lauri ja Liisa
yksin kotona. Silloin tuli torppaan köyhä vaimo pienen tyttönsä kanssa.
He olivat niin väsyneitä ja nälkäisiä— eivät olleet nähneet ruokaa koko
päivänä. Lauri käski heidän istua ja Liisa lämmitti heille lientä, joka
oli jäänyt päivälliseltä, ja kun vieraat lähtivät pois, vetivät Lauri
ja Liisa heidän kelkkaansa aina veräjälle asti.

Pukki: Siinä he tekivät oikein.

Hippi (innoissaan): jatka, jatka, sinä tiedät kyllä jotakin vielä.

Pikku (siirtyy vasemmalle): Tulkaa, siirtykäämme vähän kauemmaksi
lapsista. Nyt minä kerron teille jotakin oikein kauheaa!

Pukki: Mitä sitten?

Pikku (salaperäisesti): Eräänä yönä, kun torpassa jo nukuttiin, kuului
yht'äkkiä hirveä melu. Tuvassa oli aivan pimeä, eikä kukaan tietänyt
mistä se tuli. Torpan isäntä raapaisi tulta tikkuun ja — voitteko
aavistaa, mitä hän näki? (Katselee kysyvästi toisiin.) Mustan kissan,
joka oli tarttunut hännästään pöydän jalkaan eikä päässyt irti, vaikka
kuinka olisi rimpuillut.

Pukki ja Hippi: Mitä sinä sanot?

(Liikettä tonttujen kesken.)

Pikku: Kyllä se on ihan totta! Kissan häntään oli solmittu pitkä nuora
ja nuoran päässä oli suuri paperitollo. Nuora oli kietoutunut pöydän
jalan ympärille eikä kissa päässyt mihinkään!

Hippi (kauhuissaan): Voi hirveätä!

Pukki: No, kuinka sitten kävi?

Pikku: Lasten isä leikkasi nuoran poikki ja kysyi lapsilta tiesivätkö
he, kuka oli tehnyt pahaa mirrille?

Lippo: No, entä sitten?

Pikku: Lauri ja Liisa tunnustivat tehneensä. Tuvassa oli paljon hiiriä
ja he olivat tahtoneet pelotella niitä paperin ratinalla. Lauri oli
pitänyt kiinni kissasta ja Liisa oli solminut nuoran häntään. Sitten
olivat he antaneet kissan juosta.

Pukki: He saivat varmaan toria isältään.

Pikku: Ensin kyllä, mutta sitten he saivat anteeksi. Ja äiti lohdutti
ja suuteli heitä, sillä he itkivät katkerasti, ja kaikki oli taas hyvin.

Hippi: Se oli oikein! Eiväthän lapset tahallaan tehneet pahaa kissalle.
Teppo (hypähtäen ylös): Minäpä tiedän jotakin hauskaa!

Pikku (varottaen): Ole kaikella muotoa hiljempää, ettet herätä lapsia.

Pukki: Mitä sinä tiedät, Teppo?

Teppo: Minä tahdon tehdä hyvää lapsille, pidän heistä niin paljon!

Muut tontut: Me myös!

Teppo (painolla): Lapset ovat olleet hyviä eläimille. Minäpä tuon
heille mansikoita!

Pukki: He ovat auttaneet köyhiä. Minäpä annan heille mustikoita.

(Teppo ja Pukki poistuvat vasemmalle. Tippi ja Hippi keskustelevat
hiljaa keskenään vähän etäämpänä muista.)

Pikku: He ovat puhuneet totta isälle ja äidille. (Sivelee miettiväisenä
partaansa.) Mitähän minä heille antaisin?

Lippo: Ja minä!

(Tippi ja Hippi poistuvat oikealle.)

Pikku: Varroppas! Heidänhän oli jano. Kaivakaamme heille lähde!

Lippo (iloisesti): Aivan oikein!

Pikku: Lähde sinä hakemaan lapioita, minä olen niin kauan lasten luona.
(Lippo juoksee vasemmalle. Pikku menee lasten luoja katselee heitä
miettiväisenä.) Jos torpan vanha kotitonttu kuolisi, tahtoisin hänen
paikkansa. Hoitaisin niin hyvin hevoset, lehmät ja kaikki kotieläimet,
mutta ennen kaikkea katsoisin Laurin ja Liisan perään.

Lippo (juosten vasemmalta): Tässä ovat lapiot!

Pikku: Hyvä! (Osottaa vasemmalle.) Tuossa kiven luona on hyvä paikka.

Lippo: Aivan niin! (Kaivavat.)

Pikku: He tulevat varmaan hyvin iloisiksi herätessään!

Lippo: Luonnollisesti.

Pikku: Mutta heillä ei ole mitään astiaa, jolla he joisivat.

Lippo: Minäpä laitan heille napun tuohesta!

Pikku: Tee se, Lippo.

(Lippo menee, kiskoo tuohta koivusta ja tekee napun.)

Teppo (tulee vasemmalta marjatuokkonen kädessä ja menee lasten luo):
Mä mansikat maireimmat luoksenne kannan, Ne metsien lahjana teille nyt
annan!

(Asettaa tuokkosen Liisan viereen.)

Pukki (tulee heti Tepon jälkeen samalta suunnalta; hänelläkin on
marjatuokkonen kädessä): Mä kauneimmat mustikat vieraille tarjoon, Ja
kätken ne kukkivan kanervan varjoon!

(Asettaa tuokkosen Laurin viereen.)

Pikku (on saanut lähteen valmiiksi): Nyt vettä te lähteestä kirkkaasta
saatte.

Lippo (tulee nappuineen lähteen luo): ja nappua tätä myös katselkaatte!

Teppo (katsellen lapsia): He liikkuvat.

Pukki: He heräävät.

Pikku: Hiljaa, hiljaa, nyt täytyy meidän lähteä pois!

(Kaikki tontut menevät.)


KOLMAS KUVAELMA.

Liisa (on herännyt ja katselee ympärilleen, löytää marjatuokkosen ja
nykii Lauria): Lauri, Lauri, heräähän toki! Minä olen löytänyt suuren
mansikkatuokkosen!

Lauri (unisena): Minä näin juuri niin kaunista unta. Mitä sinä sanoit?

Liisa (näyttäen hänelle tuokkosta): Kas, mitä minä olen löytänyt!

Lauri: Mistä ihmeestä?

Liisa: Ajatteles, se oli ihan minun vieressäni, kun heräsin!

Lauri: Nyt voimme juhlia. Minäpä laitan sinulle pienen oksan, että
voit syödä sillä marjoja. (Nousee ja aikoo lähteä oikealle; löytää
mustikkatuokkosen.) Mutta täällähän on toinenkin tuokkonen! Ja aivan
täynnä mustikoita!

Liisa: Mitä? (nousee ylös.)

Lauri (näyttäen tuokkosta): Etkö näe? Ja ihan täynnä mustikoita!
Eläköön! Nyt me voimme kuin kuninkaat! Syö sinä omasta tuokkosestasi,
niin minä pidän huolen omastani. (Taittaa pienen oksan ja antaa
siskolleen.) Kas tässä! (He syövät.)

Liisa: Merkillistä kun emme heti huomanneet marjatuokkosia!

Lauri: Niin se oli tosiaankin ihmeellistä! (Keskustellessaan kulkevat
lapset vähän vasempaan.)

Liisa (huomaa lähteen): Ja tuossahan on mitä kirkasvetisin lähde!

Lauri: Ja tuossa tuohinen nappu! Minä juon heti! (Juo.)

Liisa (istuutuu Laurin viereen): Anna sitten nappu minulle. Äläkä vaan
juo kaikkia, Lauri.

Lauri (juotuaan): Tässä on! (Antaa napun Liisalle, joka juo. Lauri
siirtyy keskelle näyttämöä.) Tiedätkö mitä, Liisa? Nyt tunnen itseni
niin reippaaksi, että voisin kävellä vaikka sata peninkulmaa. Enkä minä
pelkäisi, vaikka kaikki metsän pedot hyökkäisivät kimppuuni!

Liisa (on juonut ja tulee Laurin luo): En minäkään.

Lauri (matalammalla äänellä): Kuule, Liisa, kun tulemme kotiin,
sanomme isälle ja äidille, että eksyimme metsässä.

Liisa: Mutta jos he saisivat tietää asian oikean laidan.

Lauri: Mutta ei kukaan ole nähnyt meitä täällä saloseudussa.

Liisa: Mutta mitä me vastaamme heille jos he kysyvät, missä me olemme
viipyneet näin kauan? Lauri (miettiväisenä): Sanotaan, että me
paimensimme lehmiä haassa.

Liisa: Sen me teemmekin.

Noidat (ensin kauvempana metsässä, sitten lähempänä): Hahah hahahhah
hihhihhih hohhohhohhohhoo.

Liisa (peljästyneenä): Mitä se on? Lauri, mitä se on?

Lauri (myöskin peloissaan): Niin, mitä se on?

Liisa: Kunhan eivät vaan noidat olisi liikkeellä!

(Noidat tulevat hyppien ja käsivarsiaan heiluttaen joka suunnalta.)

Lauri: Tuossa ne tulevat.

(Lapset painautuvat tuskaisina toisiinsa.)


NELJÄS KUVAELMA.

Edelliset ja noidat.

Noidat (laulavat ja tanssivat kiivain liikkein lasten ympärillä. Sävel
"Ukko Noa"):

    Hah hah hah hah haa — j.n.e.
    Lapset vuoreen viedään,
    Ei ne tiestä tiedä —
    Käärmeennahkaan, käärmeennahkaan
    Siellä puetaan!

    Hah hah hah hah haa — j.n.e.
    Lapset pannaan istuun
    Suureen rautakistuun,
    Siellä heitä, siellä heitä
    Noidat tirkistää.

Liisa (noitain tanssiessa): Hui, kuinka hirveästi minä pelkään!

Lauri: Niin minäkin.

(Noidat tulevat yhä lähemmäksi lapsia.)

Liisa (tuskaisena): Nyt he vievät meidät!

(Noidat alkavat taas tanssia ja laulaa.)

    Hah hah hah hah hah haa — j.n.e.
    Lapset on niin pienet
    Juur’ kuin kärpässienet,
    Noidat heitä, noidat heitä tukisteievat.

    Hah hah hah hah hah haa — j.n.e.
    Noitain sali laaja
    Noitaparvi taaja
    Siellä aina, siellä aina
    hyppii harakkaa.

Liisa (noitain yhä tanssiessa): Muistatko, Lauri, äidin sanoneen, että
jos joskus joutuu suureen vaaraan, tulee rukoilla Jumalalta apua?

Lauri: Muistan kyllä. Tehkäämme se. (He rukoilevat: Liisa katselee
kädet ristissä taivasta kohti, Lauri tuijottaa totisena maahan. —
Noidat alkavat taas laulaa ensimäistä värssyä, mutta vähitellen käyvät
heidän liikkeensä hitaammiksi ja heidän äänensä heikkenee.)


VIIDES KUVAELMA.

Lauri, Liisa ja Päivänsilmä.

(Päivänsilmä tulee vasemmalta, noidat ovat lakanneet laulamasta ja
poistuvat näyttämöltä.)

Lauri (ihmeissään Päivänsilmälle): Kuka olet? Päivänsiltnä: Olen
Päivänsilmä.

Liisa: Olet vannaan enkeli, kun olet niin kaunis.

Päivänsilmä: En, lapseni. Olen metsän hyvä haltijatar.

Lauri: Metsän hyvä haltijatarko!

Päivänsilmä: Minä hallitsen salomaan kaikkia voimia. Kaikki minua
täällä tottelevat.

Liisa: Mutta miksi annoit noiden hirveitten noitain pelottaa meitä niin
kovin?

Päivänsilmä: Sentähden, että te aioitte valehdella.

Lauri: Se oli sangen pahasti tehty.

Liisa: Niin olikin.

Lauri (rukoilevasti): Etkö enää koskaan anna noitien pelottaa meitä,
Päivänsilmä?

Päivänsilmä: En, jos lupaatte aina olla kilttejä ja kuuliaisia.

Lauri ja Liisa: Me lupaamme ainakin koettaa tästä lähtien.

Päivänsilmä (silittäen Liisan tukkaa ja katsellen ystävällisesti
molempia lapsia): Siinä tapauksessa minä pidän teistä oikein paljon.

Lauri (miettiväisenä): Eikö silloin tarvitse pelätä, kun on kiltti?

Päivänsilmä (vakuuttavasti): Ei, poikaseni!

Liisa: Kun me vaan osaisimme kotiin!

Päivänsilmä: Kyllä te osaatte, minä näytän teille tien. — Tuolla
vasemmalla on korkea harju; kun nousette sille, näette sieltä pienen
punaiseksi maalatun, valkeanurkkaisen tuvan ja – – –

Lauri (iloisesti): Sehän on meidän kotimme!

Liisa: Niin, sehän on koti!

Lauri: Kuinka sinä olet hyvä, kun johdat meidät jälleen isän ja äidin
luo!

Liisa: Sinä meille varmaan marjatkin annoit?

Lauri: Ja annoit lähteen pulputa maasta.

Päivänsilmä: Minä en sitä tehnyt, mutta jos vähän varrotte, saatte
nähdä tuntemattomat ystävänne.

(Nousee kivelle, kohottaa taikasauvaansa metsää kohti ja lausuu
juhlallisella äänellä:) Pikku, Lippo, Teppo, Tippi, Pukki, Hippi,
tulkaa metsien suojasta, teitä Päivänsilmä kutsuu!

(Lapset vetäytyvät oikealle.)


KUUDES KUVAELMA.

Edelliset. Tontut.

Päivänsilmä: Hyvää päivää, pikku tontut! Kertokaa nyt, kuka piti huolta
siitä, ettei lasten tarvinnut nähdä nälkää eikä janoa?

Tontut: Me sen teimme.

Päivänsilmä: Mitä sinä teit, Pikku-vanhus?

Pikku: Minä kaivoin lähteen.

Päivänsilmä: ja sinä, Lippo?

Lippo: Minä laitoin napun.

Päivänsilmä: Entä Teppo?

Teppo: Minä poimin mansikat.

Päivänsilmä: Ja Pukki?

Pukki: Minä poimin mustikat.

Päivänsilmä: Entä te, Tippi ja Hippi?

Tippi ja Hippi: Me emme antaneet mitään.

Päivänsilmä (nuhdellen); Miksi ette mitään antaneet?

Tippi: Tahdoimme antaa lahjamme viimeiseksi.

Hippi: Me tahdoimme antaa metsän kauneimman ja herttaisimman lahjan.

Päivänsilmä (iloisesti): Sen aavistinkin. Antakaa nyt lahjanne lapsille!

(Tippi ja Hippi menevät lasten luo seppeleet käsissä.)

Tippi ja Hippi:

    Me metsien helmasta kukkaset haimme,
    Ne keijujen karkelokentiltä saimme.
    Ne onnen niin kirkkaan ja kaunihin tuottaa.
    Voi Lauri ja Liisa ain’ lahjaamme luottaa!

(Asettavat seppeleet lasten päihin.)

Päivänsilmä: Ennenkuin jätätte meidät ja lähdette isän ja äidin luo,
saatte vielä katsella tonttu-ukkojen tanssia, että teille jää hauska
muisto metsäseikkailustanne. Kun kasvatte suuremmiksi ja tulette omin
päin toimeen, saatte niin usein kuin tahdotte käydä meitä tervehtimässä
täällä suuressa ihmeellisessä metsässä. Täällä on iloa, totuutta ja
vapautta! — (Asettuu sammaleiselle kivelle. Lapset seuraavat häntä. Hän
kohottaa taikasauvaansa ja huutaa iloisesti tontuille:)

Nyt, tontut, laulaen tanssitaan Ja saloseudussa riemuitaan!

(Tontut laulavat ja tanssivat. Sävel: "Kukkuu, kukkuu".)

    Metsien kätköissä tontut ne hyörii,
    Hiljaisna hiipii ja sipsuttaa —
    Metsä on suuri ja rauhainen,
    Tonttujen toimi on riemuinen.

    Täällä me kylvämme, kaivamme aina,
    autamme, neuvomme, holhomme vain.
    Tuuli kun metsässä meille soi,
    Tonttujen parvi se karkeloi.

    Metsän me tunnemme ristin ja rastin.
    Keijujen kanssa me kisaillaan —
    Tonttujen toimi on riemuinen,
    Metsä on suuri ja rauhainen!

Kaikki: Metsä on suuri ja rauhainen!

(Kuvaelma: Päivänsilmä, Lauri ja Liisa seisovat taustassa, tontut
kohotetuin käsivarsin seisovat puoliympyrässä oikealla.)

    (Esirippu.)

                Kirj. E. R.




Uusi vuosi saapuu.

Laululeikki jouluillaksi.


Henkilöt: Lumikuningatar, Joulu-ukko, Joulukuusen henki, Vanha vuosi,
Uusi vuosi, Toivo, Tonttuja.

Näyttelypaikka muodostetaan kuusilla metsäksi.

Lumikuningatar (saapuu valkeassa verhossa, kristallikruunu päässä,
valtikka kädessä, tonttujen seuraamana, ja laulaa sävelellä "Syksy on
tullut" j.n.e.):

    Lehtensä riisui jo metsässä puu,
    Kolkosti ulvovi myrskyjen suu;
    Hyytynyt on puron hilpeä tie,
    Lintujen laulua kuule et sie.
    Viittaan (viittaa valtikallaan) — se kuolo on kukkasien;
    Myrsky ne viskovi maan povellen.

Tontut (käsillään näyttäen ja viimeisen säkeen säveltä kerraten):

Tontutpa peitteheks luo kinoksen.

Lumikuningatar (laulaa):

    Oksille puun, lumen notkistaman,
    Aurinko luo valon raukeavan,
    Hongat niin hiljaisna huokailevat,
    Valtani suuruutta muistuttavat.
    Hän, jonka kylmälle polvelleni
    Painallan, jäiseksi kangistuvi.

Tontut:

Keväällä tontut sen elvyttävi.

Lumikuningatar:

    Rantahan hyrskivät lainehetkin
    Kytkin ma vankkoihin kahleisihin,
    Hyydytän kohmeiseks’ koko maan,
    Käärin sen vaippahan valkoisimpaan.
    Pohjolan taivas se hulmutkohon!
    Täytetty kuoletustyöni jo on.

Tontut:

Vaan elon siemen on kuolematon.

Joulu-ukko (saapuu pitkäpartaisena, turkkiin puettuna, kantaen
leikkikaluja, pienen tytön, pientä sytytettyä joulukuusta kantavan
joulukuusen hengen seuraamana, ja laulaa Lumikuningattarelle sävelellä:
"Sa Pohjolan maa ikitunturines"):

    Jos kuinkakin kammottu, peljätty oot,
    Sun jälkiäs kuitenkin ma riennän;
    Kun luonnon ja mielet sa kahleisin luot,
    Niin saavun ma ja kahleen painon liennän.

Kaikki (kerraten):

Niin saavut sa kahleen painon liennät.

Joulu-ukko:

    Ja riemu saa vallan ja juhlalaulu soi,
    Sen sävelin sydän sulaks taipuu,
    Ei kylmyys, ei puuttehet tuntua voi,
    Rukoillen kaikki alas maahan vaipuu.

Kaikki:

Rukoillen kaikki alas maahan vaipuu.

Joulu-ukko:

    Mua suosivat vanhat; mua muistellessaan
    He vuodattaa joskus kyyneleitä;
    Mua suosivat lapsoset rakkaimpanaan,
    Kuin kevät kaunis ilahutan heitä.

Kaikki:

Kuin kevät kaunis ilahutat meitä.

Joulukuusen henki (sävelellä: "Tääll’ yksinäni laulelen"):

    On kotini ihana kuusikko.
    Sun hyvääs toivon mä;
    Sytytin juhlavalos jo
    Ma Herran nimessä.

    Me pimeyden varjossa
    Tääll’ ennen asuimme,
    ja haltioita, peikkoja
    Metsistä etsimme.

    Vaan Kristus syntyi maailmaan,
    Pimeyttä poistamaan,
    Ijäisen toivon valkean
    Sytytti loistamaan.

    Vaan sallitko sä Kristuksen
    Valaista elosi,
    Pyhittää sielun, sydämen
    Ja köyhän kotisi?

_Vanha vuosi_ (valkopartainen, sauvan nojassa kulkeva ukko, saapuu ja
laulaa sävelellä: "Ah mikä taitaa olla muu"):

    On raskas vanhan vaeltaa,
    Näin hautaan horjun vaan;
    Mun päiväni jo laskeaa,
    Käteni raihnaan irroittaa
    Ma aurasta jo saan.

    Ma paljon matkalla näin
    Iloa, murhetta;
    Kaikk’ ohjaa Herra parhain päin.
    Ja eteen lasten eksyväin
    Tien näyttää korvessa.

    Nyt ikuisuuden merehen
    Vuos vanha vajoaa;
    Uus aika sijaan siirräiksen —
    Ma toivon että Luoja sen
    Pyrinnöt siunoaa!

Lumikuningatar (puhuu):

    Kevyttä jalan kapsetta ma kuulen
    Kulettamana vienon öisen tuulen.
    Vaan kuulkaa! (Kuuntelee.) Lähemmä se saapuvi.
    Yön polkuja ken yksin astuvi?

Uusi vuosi (pieni tyttö tahi poika keveässä puvussa saapuu):

Kaikki (huutavat):

Uusi vuosi saapuu! Terve! Siunaus!

Vanha vuosi (puhuu):

    Ei seisahtaa mun salli juoksu ajan.
    Tok’ otsaa koitan nuoren vaeltajan.
    (Laskee kätensä Uuden vuoden otsalle.)
    Nyt, pieni vieras, valtani saat sa,
    Saat yhden vuoden maata hallita.
    On sulla neljän vuodenajan taika.
    Hyvästi! Muista, kallista on aika!

(Menee.)

Lumikuningatar (Uudelle vuodelle sävelellä: "Laulava leivo, Virka sa
vieno"):

    Pelkäätkö tietä
    Tuntematonta?
    Louhikot jalkasi
    Haavoittavat;

    Myrskyissä syksyn,
    Tuiskuissa talven
    Keväiset ruususi
    Pois kuihtuvat.

    Lapsonen, astelet
    Äyräällä kuilun,
    Sinne sa helposti
    Suistua voit.
    Taistelut tuimat
    Rauhaasi uhkaa;
    Tokko sa varmuutta
    Kylliksi toit?

Uusi vuosi (laulaa):

    Outoja en minä
    Polkuja pelkää,
    Luojani käskystä
    Kun vaellan.
    Myrskyn ja päivän,
    Pilven ja liekin
    Kaikki ne johtavi
    Käs’ Jumalan.

Toivo (sinipukuinen tähtipoika, juoksee sytytetyn tähden kera sisään ja
asettuu Uuden vuoden luo laulaen sävelellä: "Honkain keskellä mökkini
seisoo"):

    Toivo on seurassas,
    Soihtua kantaa
    Valkaisten ties läpi
    Synkeän yön,
    Intoa lietsovi,

    Voimia antaa
    Helteessä päivien
    Vaivan työn
       (Kiepauttaa tähteään.)
    Sa toivon tähtönen,
    Nyt loista riemuten
    Taas halki aikojen vastaisten!
    Sa toivon — — —
    — — vastaisten!

Joulukuusen henki (puhuu):

Ennenkuin menemme kukin eri teillemme, laulakaamme yhdessä uuden vuoden
virtemme!

Kaikki (laulavat koraalin 21 sävelellä):

    Jumala, Isä armoinen,
    Suo meille vuosi siunauksen!
    Sa voimallasi suojele
    Maa isäin, kallis kotimme!

    Sun puolees vuotten vaihtuissa
    Suo sydämemme kohota;
    Suit’ ajan lapset turvan saa
    Muut tukeensa kun kadottaa.

    Toivossa elon ikuisen
    Suo, Herra, kasvaa lapsien
    ja saakoon heidän työstänsä
    Iloa lasten Ystävä!

        Kirj. —talia. Suomeksi sovitteli Alpo Noponen.




Tähtipojat.

Joululeikki.


Tämä joululeikki, joka esitettiin Helsingissä Nya Svenska Läroverket’in
joulujuhlassa v. 1898, on sommiteltu vanhojen kansantarujen mukaan
Loviisan ja Porvoon seuduilta. Suomeksi sovitti Matti Helenius.

Henkilöt: Herodes, kuningas, Kolme tietäjää idästä, Tähden kantaja,
Tähtipoikia, niin monta kuin löytyy, Sotamiehiä.

(Tähtipojat ja sotamiehet astuvat sisään, tähden kantaja etunenässä, ja
asettuvat piiriin. Heidän takanaan Herodes ja Tietäjät Idästä, joista
yksi on musta ja nimeltä Morian maan kuningas.)

Tähtipojat ja sotamiehet (laulavat):

    Hyvää iltaa, hyvää iltaa joka
    nainen ja mies, Tähtipojat tutut
    vanhat tulla tännekin ties. Toivo-
    tamme onnellista hyvää joulua siis.

    Kirkas tähti taivahallen Idän
    loistamahan Nousi saaden Idän
    viisaat sitä kummeksimaan. Sitte
    johti heidät tähti tänne Betlehemiin.

(Tietäjät ja tähden kantaja astuvat esiin.)

Ensimmäinen: Me ne kolme viisasta olemme, jotka Idästä tulleet ovat.

Toinen: Kuningas on syntynyt Juudassa, hänelle me tahdomme kunnioitusta
osottaa.

Kolmas: Edessämme kulkee kirkas tähti, se tähti loistakoon joka
ainoalle.

Tähden kantaja: Minä olen se tähti, joka edellänne kuljen, seuratkaa
siis minua.

(He kulkevat kerran ympäri a asettuvat sitte paikoilleen.) Tähtipojat
laulavat:

    Toi maailmaan lapsen Betlehem, toi
    Betlehem. Siks' riemuitsee Jerusalem.
    Halle, halleluja! Hän makaa siellä
    oljillaan, Tää Herra kaiken taivaan, maan,
    Hänestä laulaa enkelit kiittäen Jumalaa.

    Hän syntisille lohduksi, niin
    lohduksi Maailman synnit sovitti,
    Halle, halleluja! Kolm' yhtehinen
    jumala, Meit armoitti, oi autuutta! Me
    ylistämme armostaan suuresta Jumalaa.

Kuningas Herodeksen puku voidaan muodostaa kahdesta lakanasta tai
saalista.

Sotamiehen panssari tehdään pahvipalasista, jotka peitetään kulta- tai
hopeapaperilla ja ommellaan päälletysten.

(Herodes astuu esiin ja viittaa yhtä sotamiehistä nostamaan tuolia
esiin. Istuutuu.)

Herodes: Sotamies!

Sotamies: Mitä käskette, herrani ja kuninkaani?

Herodes: Voitko sanoa minulle, missä ihmelapsi on syntynyt?

Sotamies: Betlehemissä, Betlehemissä, Juudan maalla.

Herodes: Voitko myöskin sanoa, ketkä ne kolme miestä ovat, jotka ovat
tulleet valtakuntaani?

Sotamies: Ne ovat Tietäjät Itäiseltä maalta, jotka ovat tulleet
palvelemaan äsken syntynyttä Juudan kuningasta.

Herodes: Tässä istun minä herrana ja kuninkaana valtaistuimellani.
Valtani ulottuu kauvas, kauvas. Satuloi kohta rautias orhini, ratsasta
Betlehemiin. Tappamaan käske kaikki, jotka tohtivat vallasta kanssani
taistella.

Sotamies (vetää esim. miekkansa): Minä, kuningas Herodeksen uskollinen
palvelija, kannan miekan oikeassa kädessäni ja tupen vasemmalla
sivullani. Tappaa tahdon kaikki, jotka kuningas Herodeksen kanssa
tohtivat vallasta taistella. (Menee ulos.)

Herodes (Morian maan kuninkaalle): Mistä olet sinä, ja kuinka olet niin
musta?

Morian maan kuningas: Jos musta olenkin, olen kai tuttu.

Tähtipojat: Hän on Morian maan kuningas!

Herodes (vihaisesti): Jos oletkin herra ja kuningas sinäkin, täytyy
sinun kumminkin langeta polvillesi ja palvella minua.

Morian kuningas: Palvelijani lankee minun edestäni.

(Taistelua Herodeksen ja Morian kuninkaan sotamiesten välillä,
edellinen voittaa, jonka jälkeen Morian kuningas polvistuu Herodeksen
eteen, joka ojentaa valtikkansa häntä kohti.)

Herodes: Minä suon sinulle armoni!

Sotamiehet (laulavat):

    Keisarin tähden Herramme nähden
    Käymme me riemuiten taistelohon.
    Vihollista vastahan marssimme siis. Ja
    jos tuhat kaatuvi siitä me viis.
    Vihollista vastahan marssimme siis.
    Hihei huhei, hihei huhei! Ja jos tuhat
    kaatuvi siitä me viis.

Sotamies (palaa): Nyt tulen takaisin pyhästä, pyhästä Betlehemistä.
Uskokaa vaan, minun vertaistani ei löydy. Lapsen minä olen löytänyt
ja sen sydämeen miekkani pistänyt, ja todistukseksi siitä on miekkani
terävä kärki veressä.

Herodes: Kiitos, kiitos, palvelijani. Sinulle palkinnon tulen antamaan.
(Herodes Ja palvelija poistuvat.)

Ensimmäinen tähtipoika:

    Hän pelastuu, hän pelastuu,
    Ei häijyn juonet onnistu!
    Mut tuhatvuotten takaakin
    Kammolla kertoo joka suu
    Viel’ murhaa lasten Raakelin!

Toinen tähtipoika:

    Herodes on jo tuomittu,
    Siks’ jättäkäämme muistonsa!
    ja muistakaamme Jesusta
    Vaan joulun lahjaa suurinta!

Kolmas tähtipoika: Nyt me olemme laulaneet teille kauneimmat laulumme.
Ehkä voisimme saada nyt hiukan kestitystä ennen talvipimeään lähtöä.

(Heille annetaan omenia y.m.)

Kaikki laulavat:

    Ja nöyrimmästi me kiitämme jälleen,
    Nyt lahjoistanne mit’ annoitten.
    Taivainen Luoja sen palkitkoon hällen
    Ken avun antavi toisellen! Kiitos,
    kiitos nyt vaan! Terve taas! Teidän avulla
    mielenne tää Ei unheeseen Luojalta jää!
    Kiitos, kiitos nyt vaan! Terve taas!

(Lähtevät.)




Joulupukki.

(Joulu-leikki.)


Iloisesti.

    Joulupukki joudu jo! Jo on tullut
    joulu! Namusia annatko? Nyt jo loppuu
    koulu. Lal lal lal lal	lal lal	lal lal lal lal
    lal lal lal lal lal lal lal lal lal
    Nyt jo loppuu koulu.

    Joulupukki joudu jo! jo on tullut joulu!
    Namusia annatko? Nyt jo loppuu koulu —
    Lal lal lal lal

(Pukki tulee turkki nurin yllä, pukin naamio päässä, määkäsee. Pojat
kumartavat syvään, tytöt tuijaavat. Kori kainalossa täynnä namusia,
lahjoja — paketissa konvehtia lapsille.)

    Ah voi jospa näkisi Rouva Pukkeliinin!
    Riemu hauska tulisi, pyörittäis kuin siivin.

(Pukki menee ja tulee oitis rouva mukana puettuna pukin tavoin, jotain
punasta vaan päässä, tytöt niijaavat kolmasti, pojat kumartavat
kolmasti.)

    Rouvillensa pukki! Oo terve tullut meille,
    Kuusi kukkii valoa kunniaksi Teille — (Pää päää)
    Herrasväki istukaa! Tässä istuin Teille —
    Matkastanne kertokaa jouluhuviks' meille!

(Istuvat, pukkien tulee määkiä vähän päästä. Pukki pyörittää sitten
joka tyttöä käsikynkästä ja antaa konvehdin pyytäessään:)

    Herra pukki arvoisa pyörimähän pyytää
    Nytkös olo iloisa, namusta kun syytää —

(Rouva pyörittää samoin poikia ja antaa namusia.)

    Pahoillekin pojiilen pukin rouva antaa,
    Namusia heillekin jouluherkuks’ kantaa.

(Pojat kumartavat, pyytävät rouvaa ja pyörittävät samoin kuin
piiritanssissa.)

    Oi voi kuinka ihana on tuo pukin muori,
    Verävä ja vihanta, vielä ihan nuori.

(Ensin kuljettavat tytöt pukkia juhlasaatossa ympäri salin, sitten
pojat rouvaa.)

    Pukki viisas (Pukkeliinska) kunniaa suokaa meidän tehdä,
    Joukolla nyt kuljettaa Teitä saamme tässä — (Pukit istuvat.)
    Kiitoksia teille nyt jalo herrasväki,
    Nauru oli syttynyt kun vain teidät näki.

(Pukit kättelevät jokaista, — rouva edellä, pojat kumartaa, tytöt
niijaa.)

    Hyvästi, nyt hyvästi! Kyyneleemme vuotaa,  (itkevät nyyhkien)
    Liikutuksen sydämeen hyvyys teidän tuottaa.
    Ystävämme hempeet siis meitä muistakaatte, —
    Juhlaltamme lempeet ain' jouluin saapukaatte!

(Pukit menevät määkien kovasti, kumarrellen ja heitellen
lentosuudelmia. — Kolmasti kumartaa pojat ja niijaa tytöt kolmasti.)

Maria Koljonen.




II

RAITTIUS-VUOROKESKUSTELUJA.




Kun tulen suureksi.


Henkilöt: Aina, Toini ja vanha mummo.

(Aina istuu pöydän ääressä tehden käsitöitä.)

Toini (tulee sisään): Päivää, Aina! Oho, kuinka ahkerana sinä jo istut!
Minäkin olen ottanut käsityön mukaani.

Aina: Sepä hauskaa, nyt saamme yhdessä istua ahkerina ja keskustella.

Toini (istuutuu, ottaen neulomuksensa esille): Arvaas, mitä minä olen
tänään ajatellut. Olen tuuminut, millaista on sitten aikaihmisenä.

Aina: No, hyvänen aika! Sitä samaahan minäkin olen tässä ajatellut.

Toini: On kovin hauskaa nyt jo tuumia sellaista.

Aina: Niin ihmeen hauskaa! Mutta kuulehan, sitten menemme yhdessä
asumaan, kun olemme niin hyvät ystävät.

Toini: Tietenkin menemme. Ajattelehan, miten hauskaa meillä tulee
olemaan! Tuumitaan nyt ensiksi, minkälainen talo meillä pitää olla.

Aina: Ei meillä ole varoja kovin suurta rakentaa — kenties vain kaksi
huonetta ja kyökin, vai?

Toini: Mutta minä luulen, että tarvitsemme kolme huonetta, salinkin,
näes, jos tulee vieraita.

Aina: Se on totta se! Siis on kohtuullista kolme huonetta ja kyökki.
Siten on meillä kummallakin oma huone, sali ja kyökki ovat yhteiset.

Toini: Voi kuinka hauskaa! — Kuinka sinä kalustat huoneesi?

Aina: Luulen hankkivan! valkeat huonekalut, sohvan, kuusi tuolia,
pöydän ja vuoteen.

Toini: Hienoa, hienoa! Minä otan paljasta vihreää, sitäpaitsi vihreät
huonekalut ovat nyt muodissa. Ja sitten panen valkeat verhot ikkunoihin
ja kukikkaan korkkimaton lattialle.

Aina: Niin minäkin laitan! Mutta kuinka salin kalustamme? Sen nyt
kuitenkin täytyy olla hieno, sillä varmaankin käy meillä usein vieraita.

Toini: Siellä pitäisi olla topatut huonekalut.

Aina: Mutta ne ovat niin hirveän kalliit. Mutta tiedätkö — minäkin
otan vihreän kaluston omaan huoneeseeni, niin saliin saa tulla valkeat
huonekalut.

Toini: No niin, ne näyttävät hienommilta. Ja sitten pitää siellä olla
paljon kauniita kasveja.

Aina: Ja kattoon ripustamme lintuhäkin, jossa on pieni viheriävarpunen.
On niin hauskaa kuulla sen laulavan.

Toini: Ei millään muotoa, hyvä Aina! On suuri synti pitää pikkulintuja
häkissä, mihin ne eivät ole luodut olemaani Ne aina kaipaavat ulos
vapaaseen luontoon.

Aina: Me ripustamme häkin hyvin matalalle kasvien keskelle, ja annamme
joka päivä tipuseIle siemeniä ja raitista vettä. Minä pyydystän
kärpäsiä ja matoja niin paljon kuin sille suinkin maittaa.

Toini: Mutta sittenkin se on vankina. Minä en koskaan maailmassa tahdo
piinata jumalan luomia olentoja — en ole tähän asti piinannut enkä aijo
vastakaan!

Aina: No, kenties sinä olet oikeassa. Minä vain ajattelin itseäni ja
omaa hupiani. — Sensijaan voimme ottaa pienen kissanpojan.

Toini: Tai pienen koiran. Minä pidän enemmän koirasta kuin kissasta.

Aina: Mutta kissa hävittää hiiriä.

Toini: Mutta koira vartioi taloa varkailta ja rosvoilta.

Aina: Sitten lienee parasta, että otamme sekä koiran että kissan, niin
ei ole pelkoa varkaista eikä hiiristä.

Toini: Mutta kuinka sisustamme kyökin?

Aina: Niin, kyökin! Mutta siitä tulee kaikista hauskin. Sielläkin pitää
olla hyvin hienoa ja sievää — pieni hella uunineen, puulaatikko, kaappi
ja pöytä.

Aina: ja lettupannu kaikin mokomin! Minä pidän hirveästi letuista.

Toini: Niin minäkin, — ja sitten meillä pitää välttämättä olla myös
kahvipannu.

Aina: Tietysti. Voi, voi, kuinka Suloselta maistuu aamu päiväkahvi
omassa kodissa. Sitten saamme vieraillekin tarjota kahvia. Kohtuullisia
meidän kuitenkin täytyy olla kahvinjuonnissa — kaikkein korkeintaan
kaksi kuppia päivässä, ei koskaan aamulla.

Toini: Mutta kun rae saamme oikein hienoja vieraita, tarjoomme viiniä
tai punssia.

Aina: Niin, tai konjakkia ja paloviinaa — hyi, Toini, emmehän me
väkijuomia tuo hienoon kotiimme! Kaikkihan siitä säikähtyisivät.

Toini: Säikähtyisi? Minkätähden?

Aina: Tiedäthän, että ne sisältävät alkoholia, joka on myrkkyä, ja että
on suuri häpeä niitä nauttia.

Toini: Mutta, rakas Aina, eihän vähä ketään vahingoita, isäkin ottaa
väliin hiukan. Eero ja Otto ainakin tahtovat vähän punssia, kun tulevat
luoksemme.

Aina: Olkoot sitten tulematta! Olen lukenut erään kirjan, jossa
sanotaan, että alkoholi vahingoittaa, vaikka sitä vähänkin ottaisi.

Toini: Mutta ajattelehan, miten hauskalta ja vierasvaraiselta
näyttäisi, jos sinä tai minä tarjoilisimme pienellä hopeatarjottimella.

Aina: Hyi — näyttäisi sitten kapakalta koko talo!

Toini (kiivastuen): Mutta tiedä, että minä ymmärrän tämän asian yhtä
hyvin kuin sinä!

(Sisään astuu vanha ryysyihin puettu mummo.)

Mummo: Hyvää päivää! Olisikohan pikku neideillä antaa lanttia. Olen
ollut kauvan sairaana enkä jaksa vielä tehdä työtä.

Aina: Mummo raukka! (Antaa hänelle rahan.)

Toini (antaa myös): Kuinka olette niin köyhäksi tullut, mummo kulta?

Mummo: Oh, se on pitkä juttu ja surullinen! — Väkijuomat ovat sen
saaneet aikaan.

Aina: Kuulehan, Toini!

Toini: Kyllä kuulen, vaan en käsitä.

Aina (tarjoaa tuolia): Istukaa hyvä mummo, ja kertokaa meille kaikki.

Mummo (istuutuu): No, jos tahdotte, mutta ei se ole mikään hauska
kertomus.

Hohho! — Kun menin naimisiin Juhon kanssa, muutimme pieneen, siistiin
ja kauniiseen kotiin. Olimme kovin onnelliset. Juho oli hyvä ja ahkera
mies. Hän ei koskaan mennyt kapakkaan kuten moni muu työmies. Meillä
oli myös pieni, Sulonen ja kiltti poika — kotimme oli kuin paratiisi,
mutta sitten sinne tuli käärme.

Aina: Käärme? Mitä sillä tarkoitatte?

Mummo: Tarkoitan väkijuomia. Ja minä onneton sen myrkyllisen käärmeen
päästin taloon. Tietämättömyydessä ja ajattelemattomuudessa sen tein,
mutta kyllä sain kalliisti maksaakin… (pyyhkii kyyneliään).

Aina: Mummo rukka!

Mummo: Oli sillälailla, että meidän naapurinamme asui toinen
työmiesperhe. Me kävimme toistemme luona sunnuntai-iltapäivin — ja
Mari ja minä ikäänkuin kilpailimme, kellä olisi hienompaa kotonaan.
Eräänä iltana hän tarjosi meille punssia — silloin ensi kerran ilmestyi
väkijuomia keskuuteemme. — Voi, että se olisikin ollut viimeinen
kerta! Mutta ei ollut. Oi voi, jos minä olisin ymmärtänyt kaiken
onnettomuuden, mikä sinä iltana kätkeytyi punssilasiin.

Toini: Mitä vaarallista siinä yhdessä punssilasissa mahtoi olla?

Mummo: Mitäkö vaarallista! Siinähän oli alku väkijuomahimoon! Samalla
tuli myös ylpeys. Minä en tahtonut olla Maria huonompi. Kun Mari
miehineen tuli ensi kerran luoksemme, minä tarjosin heille sekä
punssia että viiniä vastoin Juhon tahtoa. Siten tapahtui monta kertaa.
Lopulta meillä oli yhtenään väkeviä kotona. Juhosta tuntui hyvältä
silloin tällöin ottaa ryyppy. Eräänä iltana hän meni kapakkaan ja tuli
kotiin juovuksissa ja hulluna. Nyt vasta silmäni avautuivat ja minä
huomasin, mikä oli edessä. Tahdoin heti hävittää koko väkevät juomat,
mutta se oli jo myöhäistä. — En tahdo kertoa kaikesta kurjuudesta,
mikä nyt seurasi. — Juhosta tuli juomari, pojastamme tuli juomari,
kaikki omaisuutemme meni vähitellen kapakkaan. Juho kuoli hermotautiin
— poikamme hukkui eräänä iltana, kun tuli tansseista kotiin ja piti
kulkea sillan yli. Minä yksin jäin mailmaan katkerasti katumaan
ymmärtämättömyyttäni. — Rakkaat, pienet tytöt! Kun te tulette suuriksi
ja saatte oman kodin, niin älkää koskaan salliko väkijuomien päästä
koteihinne.

Ja nyt minun täytyy mennä, kun olen kertonut surullisen tarinani.
Hyvästi nyt, ja kiitos avusta!

Toini: Kiitos itsellenne, hyvä mummo! Olette antanut minulle opetuksen,
jota en koskaan unohda.

(Mummo poistuu. Toini Ainalle): Anna anteeksi, Aina, kun minä olin
äsken niin paha ja kiukkuinen! — Nyt ymmärrän paremmin. Kun tulen
suureksi, en koskaan päästä väkijuomia kotiini.

Aina: Saman minä lupaan. En tahdo pitää väkijuomia enkä vangittuja
lintuja kodissani. — Me tahdomme yhdessä työskennellä hyvän ja oikean
puolesta maailmassa.

Toini: Niin tahdomme, niin tahdomme!

    Rosa Invenius.




Sotamiehiä.


Henkilöt: Hanna, Kalle, Pekka.

Pekka: Kuuleppas Kalle, eikö olisi hauskaa, jos olisimme suuria ja
pääsisimme sotilaiksi! Minä heti paikalla lähtisin sotatanterelle,
sinne missä tapellaan. Ja siellä rupeisin tappelemaan minäkin.

Kalle: Hyi mitä puhutkin! Olisiko sinusta hauska tappaa ihmisiä? Siihen
virkaan minä ainakaan en rupea.

Pekka (kynsien korvallistaan): Kas, en tullut ajatelleeksi, että se
sotilasvirka on ihmistappamisvirkaa. Minusta vain olisi niin hauska
taistella musiikin soidessa, uljaan hevosen selässä, välkkyvä miekka
kädessä.

Hanna: Minusta sinussa on ainainen halu tappeluun. Alituiseenhan sinä
painiskelet Kallen ja Juvosen Jussin kanssa.

Kalle: Ainahan se Pekka tahtoo leikkiä sotaa.

Pekka: Ja sotamies minusta tuleekin. Kun tulen suureksi, menen heti
Suomen kaartiin, sillä tottahan me pian saamme tänne kaartin.

Kalle: No, Suomen kaartiin minäkin menisin. Kun olin pikku poika…

Hanna: Olet sinä nyt suurikin mielestäsi!

Kalle: Olin silloin vielä pienempi, kun Helsingin kaartin torilla näin
sotamiesten tekevän temppujaan ja marssivan niin, että tanner tömisi.
Oli se minusta hauskaa katsella.

Hanna: Kuulkaapas pojat, te voitte heti päästä sotamiehiksi. Olen
itsekin aikonut ruveta sotilaaksi.

Kalle ja Pekka: Sinäkö?

Kalle: Sinähän olet tyttö! Ei ne tytöt kelpaa sotilaiksi.

Pekka (uteliaana): Mitä tarkoitat, Hanna?

Hanna (vakavasti): Täällä Suomessa mellastaa vahva ja paha vihollinen,
joka vuosittain tappaa tuhansia ihmisiä, ryöstää meiltä 30 miljoonaa
markkaa ja sen lisäksi tekee tuhansia ihmisiä sairaiksi, köyhiksi ja
pahoiksi. Tätä vihollista vastaan tekin voitte taistella.

Pekka (hämmästyneenä): mikä se sellainen roisto on, joka niin paljon
pahaa tekee? Onko se turkkilainen?

Hanna (viittaa ikkunaan): Ei ole turkkilainen. Mutta katsokaapa tuonne
maantielle. Siellä sitä vihollista parastaikaa kuletetaan.

Kalle ja Pekka (juoksevat ikkunan luo): Vihollista!

Pekka: Ei näy vihollista! Olutkuormaa siellä vain kuletetaan.

Hanna: Sepä se onkin vihollinen. Kaikki väkijuomat ovat Suomen
vaarallisin vihollinen. Tiedättehän, että niissä on alkoholimyrkkyä.

Kalle: Tiedämme kyllä, mutta eihän tuo myrkky ketään tapa.

Pekka: Pullisen Janne sanoi, ettei mikään maistu niin hyvältä kuin
olut, viina, punssi ja konjakki. Ja isä Pullinen kuuluu sanoneen,
että pari ryyppyä parantaa vilustumiset, väsymykset ja kaikki taudit.
Jannekin toisinaan kuuluu maistelevan isänsä pullosta.

Hanna: No, onko se Pullinen teistä terveen näköinen?

Pekka: Eikä ole.

Kalle: Huonon miehen näköinen hän on, vaikka hän juo.

Hanna: Eikä, kun juuri sentähden, että juo. Ja millainen se on
se Pullisen koti? Onkohan lapsilla siellä hauska olla, kun isä on
rohtojaan nauttinut?

Kalle: Oi, voi, sitä Pölösen kotia! Jannella on vähän paremmat, hän
kun käy koulua, mutta pienemmillä on vain repaleita. Eikä se Pullisen
vaimo eilen turhanpäiten itkenyt meidän äidille. Kuului lasten nälkää
itkeneen.

Hanna: Tuhannet äidit maassamme itkevät samasta syystä kuin Pullisen
vaimo. Heidän miehensä käyttävät ansaitsemansa rahat juovutusjuomiin
ja perhe saa nähdä nälkää ja kokea kurjuutta. Juovutusjuomat tekevät
ihmiset koviksi ja tylyiksi.

Pekka: Mutta minkätähden niin pahoja juomia sitte valmistetaan? Miksi
tuokin oluttehdas tuolla mäenrinteellä saa valmistaa olutta?

Hanna: Toiset ihmiset tahtovat juovutusjuomien valmistamisen ja kaupan
kautta ansaita rahaa, Toiset taas tahtovat juoda noita juomia, koska
heissä on juomatauti. Se tauti se on juomahimo, ja se, joka sitä
tautia sairastaa, hankkii itselleen juovutusjuomia vaikka myymällä
huonekalunsa tahi lastensa vaatteet.

Kalle (miettivästi): Pullisessa taitaa olla se tauti.

Pekka: Mutta Janne sanoo, että hänestä tulee kohtuuden mies.
Juopporentuksi hän ei aijo ruveta.

Hanna: Pullinenkin varmaan ensin oli kohtuuden mies, niinkuin kaikki
juopot, Mutta kohtuus on petollista. Ennenkuin arvaakaan, ei enää voi
olla juomatta ja niin sitä tulee juopoksi.

Kalle (huolestuneena): Kuinkahan voisimme saada nuo pahat juomat pois
Suomesta?

Hanna (reippaasti): Siitähän minä juuri aijon puhua teille. Katsokaa
pojat, jos ei kukaan käytä noita pahoja juomia, niin ei kukaan viitsi
niitä valmistaakaan. Eikö niin?

Kalle ja Pekka: Niin, niin!

Hanna: Sinä, Pekka, toivot pääseväsi sotilaaksi. Alapas taistella
tätä vihollista vastaan. Kaikki, jotka ymmärtävät, kuinka vaarallisia
juovutusjuomat ovat isänmaalle, ovat päättäneet, etteivät he koskaan
maista niitä tippaakaan. Sitten he koettavat saada muitakin ymmärtämään
tämän asian ja tekemään saman hyvän päätöksen. Ja niin he yhdessä
taistelevat juovutusjuomavihollista vastaan.

Pekka: Suuret ihmiset ne tietysti noin taistelevat?

Hanna: Sen voivat tehdä lapsetkin. Muissa maissa ja Suomessakin kuuluu
olevan lastenliittoja, joita sanotaan Toivonliitoiksi. Niihin kuuluu
otettavan lapsia, jotka ovat päättäneet olla juovutusjuomia käyttämättä.

Pekka (innostuneena): Kuule, Hanna, voimmehan me kolme, sinä, Kalle ja
minä, perustaa Toivonliiton tänne Kulmalan kylään.

Kalle: Sen me teemme. Minä ainakaan en aijo milloinkaan maistaa noita
pahoja juomia.

Pekka: Ja minä aijon tuoda paljon poikia liittoomme. Tuo sinä, Hanna,
tyttöjä.

Hanna: Tietysti, tietysti, niin monta kuin voin.

Pekka: Kyllä me voitamme. Voi sinua, vanha oluttehdas, pian me sinut
voitamme! Minun rahoistani et ainakaan saa penniäkään.

Kalle: Kuule, Hanna, emmekö pane Pekkaa kapteeniksemme? Hän on niin
innokas ja urhoollinen.

Hanna: Pannaan vaan ja sinusta Kalle teemme vääpelin. Mutta hankkikaa
nyt pian sotajoukkoomme väkeä, jotta voitamme vihollisemme!

Pekka: Tietysti. Mutta mitä me oikeastaan sanomme pojille, jotta
saisimme heidät Toivonliittoon?

Hanna: Minäpä annan teille lainaksi kirjan, jonka nimi on "Väkijuomien
vaikutus". Lukekaa se, niin voitte kertoa paljon juovutusjuomien
turmiollisuudesta. Sen kirjan voi joka poika hankkia itselleen.

Kalle: Mutta mitä se maksaa?

Hanna: 10 penniä vain. Kuuluu myös löytyvän hauska lasten ja
nuorisonlehti "Koitto", jossa paitsi kuvia ja kertomuksia on paljon
raittiuttakin. Senhän pojat voisivat tilata opettajansa kautta. Se
maksaa vain 75 penniä puolelta vuodelta eli 5 p. numero. Sitä voisimme
lukea Toivonliiton kokouksissa, kun sellaisia alamme pitää.

Pekka (huutaa): Eläköön armeijamme! Eläköön Toivonliittomme! Nyt en
enää halua kaartiin. Nyt taistelemme tuota oluttehdasta vastaan.

Kalle: Ja me voitamme! Eläköön!

Hanna: Eläköön vihollisista vapaa Suomii Kaikki: Eläköön! Eläköön!
Eläköön!

    Alli Trygg-Helenius.




Suomalaisia orjia.

(Keskustelu.)


Juho; Hoi, Tuomas, mihin sinä riennät sellaista kyytiä näin kauniina
iltana?

Tuomas: Minä menen raittiuskokoukseemme ja pitäisin sopivana että
sinäkin tulisit.

Juho: Vai niin — ja kun olet saanut minut sinne, houkuttelet tietysti
minun tekemään raittiuslupauksenkin. E-hei. Siitä ei tule mitään. Minä
rakastan vapauttani.

Pekka: Niin minäkin. Me suomalaiset emme koskaan aijo ruveta orjiksi.
Me olemme aina olleet vapaita miehiä.

Tuomas: Vai tarkoitat sinä sitä vapautta, että voi juoda itsensä
juovuksiin. Onpa se todellakin ihanaa vapautta! Katso esim. Mikko
Leppästä, joka on niin juomahimon orjana, että hän ei voi olla
juomatta, vaikka lääkäri on sanonut että hän pian kuolee siitä. Hän
ei voi mennä anniskelupaikan ohi poikkeamatta sisälle. Ja kun hän on
juonut itsensä juovuksiin, menee hän kotiinsa ja lyö vaimoaan. Kas
siinä on vapaa mies; eikö totta?

Juho: Mikko on houkkio. Minä toivon etten koskaan tule hänen
kaltaisekseen. Minä aijon ottaa olutlasini ja sentään pysyä yhtä
raittiina kuin kuka muu tahansa.

Tuomas: Minusta sinä eilen tulit ravintolasta jotenkin "liikutettuna",

Pekka: Että sinä viitsit puhua tuommoisesta! Minä olin mukana.
Täytyihän meidän kutsua vieraamme virkistyksille, ja hän tarjosi taas
meille. Eihän voi kieltää juomasta lasia hyvän ystävän kanssa.

Tuomas: Siis teidän täytyy ja te ette voi. Minä luulin teidän
kumpaisenkin sanoneen, että tahdotte olla vapaita.

Pekka: Niin tahdommekin.

Tuomas: Minä en kutsu sitä vapaudeksi. Jos teidän kerran täytyy mennä
ravintolaan, jos te ette voi kieltää ottamasta lasia, ette ole vapaita.
Minä pidän oman vapauteni parempana, sillä minä voin kulkea tällaisen
paikan ohi sisään menemättä, ja minä voin vastata kieltävästi, kun
tahdotaan saattaa minulle päänsärkyä seuraavaksi aamuksi.

Juho: Mutta kuulehan, toveri, minkätähden teit sinä oikeastaan
raittiuslupauksen? Ethän sinä ole koskaan juonut.

Tuomas: Niin nähkääs, minä koetin saada kahta toveria, jotka joivat
liian paljon, jättämään lasinsa. Mutta kuinka saatoin heitä pyytää
lakkaamaan, kun itsekin käytin juomia.

Pekka: Se on kyllä totta, etten minä paljoa piittaa sen puheesta,
joka itsekin juo. Mutta kuulehan, et suinkaan sinä pidä vääränä yhden
olutlasin ottamista?

Tuomas: Joll’en siinä asiassa tuomariksi rupeakaan, niin tiedän
ainakin, että me aivan yhtä hyvin tulemme toimeen ilman sitä, ja että
se on parempi meidän terveydellemme ja kukkarollemme ja estää meitä
kiusauksista. Ja silloin ei tarvitse pelätä joutuvansa orjaksi.

Juho: Mitä sillä tarkoitat?

Tuomas: Minä tarkoitan että jok’ainoa niistä, jotka nyt ovat kurjia
juoppouden orjia, on myöskin alkanut yhdestä lasista. Kuinka voimme
me tietää, ettemme mekin joudu orjuuteen? Sitä paitse on meidän
auttaminen muita sillä esimerkillä, että voi olla ilmankin näitä juomia.

Pekka: Sinä olet hyvä mies, Tuomas. Ehkä sinä vielä jonakin kauniina
päivänä saat minunkin raittiuskokoukseesi.

Tuomas: Etkö voi tulla heti tänä iltana?

Pekka: Mitä sanot sinä, Juho? Menemmekö hänen kanssansa?

Juho: Minusta me voimme mennä sinne katsomaan, mitä vesipojat tekevät.
Eihän se meitä voi vahingoittaakaan. Eihän minun tarvitse kirjoittaa
nimeäni lupauksen alle, ellen tahdo.

Tuomas: Ei, ei kukaan muu sitä tee, kuin se, jolla on se vakuutus, että
hän tekee oikein ja hyvin näin tehdessään. Kas, niin tulkaa sitte,
muuten me myöhästymme! Mukaillut A. T.-H.




Eräs laskuesimerkki.


Henkilöt: Rietu, Tuomas, koulupoikia. Puuseppä Luoto, Rietun isä.
Luodon vaimo, Rietun äiti.

(Puuseppä Luodon puutteellisesti kalustettu huone.)

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Rietu ja Tuomas (tulevat sisälle).

Rietu: Tässä on kirjasi kertomuksilleen. Kiitos lainasta! On
ihmeellistä, että isälläsi on varaa ostaa sinulle kirjoja. Sitä ei
minun isälläni koskaan ole. Ja kumminkin ovat he molemmat samassa
verstaassa.

Tuomas: Onko isäsi raittiusmies?

Rietu: Ei, sitä hän ei ole. Mutta hän ei myöskään ole juomari, kuten
useat toiset. Hän on hyvin säännöllinen ja minä en ole koskaan nähnyt
häntä humalassa. Kotona on meillä ainoastaan pullo olutta päivälliseksi
ja toinen illalliseksi, sillä isä sanoo tarvitsevansa vahvistaa itseään
jollakin. Ehkä hän juo enemmän ravintoloissa.

Tuomas: Tiedätkö, minä luulen, että juuri senvuoksi, että isäni on
raittiusmies, hänen päiväpalkastaan aina jää vähän yli tarpeiden. Se
oli mainio esitelmä, jonka tänään raittiuskoulussa kuulimme.

Rietu: Niin, mutta olisiko todellakin mahdollista, että säästämällä
ainoastaan 50 penniä päivässä ja viemällä säästöt joka vuoden lopussa
säästöpankkiin kasvamaan viiden prosentin korkoa voi koota itselleen
yli 6,000 markan suuruisen omaisuuden?

Tuomas: Niinhän sanoi se herra, joka meille puhui. Katsos, raha kasvaa
korkoa korolle!

Rietu: Isä varmaan tämän kuultuaan hämmästyisi. Hän on nyt kymmenen
vuoden aikana juonut joka päivä kaksi pulloa olutta. Ja nyt olisi
hänellä tänään ainakin yli 2,000 markkaa, jos olisi säästänyt siihen
panemansa rahat.

Tuomas: Mutta voisihan hän ruveta säästämään huomenna ja silloin olisi
teillä kymmenen vuoden perästä tuo summa. Hyvästi nyt. (Menee.)

Rietu: Hurraa, minä sanon sen huomenna hänelle. Mutta hän ei salli
minun koskaan sekaantua asioihinsa, kuten hän sanoo. Hyvä, minun
täytyy keksiä jokin keino. Hei vaan, nytpä sen tiedän. Kivitauluni on
minua auttava. (Rientää iloisena ulos, hyppien yhdellä jalalla.)

TOINEN KOHTAUS.

Luodon vaimo (hänellä on vanhoja sukkia, lankaa ja parsineula; istuu
pöydän ääreen).

Luodon vaimo: Oih, kuinka on väsyttävää alituiseen istua ja parsia
näitä vanhoja sukkia. Minun mielestäni pitäisi mieheni, joka tekee niin
ahkeraan työtä ja jolla on niin suuri palkka, useammin voida ostaa
meille uusia vaatteita. Mutta rahat kulkevat hänen sormiensa välitse
kuin vesi seulan läpi. Ja kuitenkin on hän kunnollisimpia työmiehiä. Ei
hän milloinkaan ole humalassa eikä melua ja temmellä täällä kotona.

KOLMAS KOHTAUS.

Rietu, Luodon vaimo.

Rietu (pannen käsivartensa hänen kaulalleen): Voi, äiti rakas,
istutko sinä taasen noita vanhoja sukkia paikaten. Odotahan kunnes
tulen suureksi, silloin ansaitsen niin paljon, että sinulla pitää
olla ainoastaan uusia sukkia, etkä koskaan enää tarvitse parsia ja
puuhailla. Tiedätkö, että sinulla vielä jonakin päivänä tulee olemaan
oma tupa, mitä sanot siitä?

Luodon vaimo (taputtaa häntä päähän): Elä jaarittele joutavia, rakas
Rietu, köyhä työkansa, niinkuin me, ei koskaan voi säästää niin paljon,
että saisimme oman mökin. Pyh, sellainenhan maksaa tuhansia markkoja.

Rietu: Katsos, äiti, minä luulen, että voisimme, jos vaan osaisimme
säästää. Tuomas ja minä kuulimme tänään erään esitelmän, jossa
selitettiin, kuinka pienet summat kasvavat suuriksi, jos saavat olla
jossakin pankissa.

Luodon vaimo: Rakas lapsi, minä olen kylliksi tarkka isän palkan
suhteen. Hän ei myöskään ole mikään juomari. En voi ymmärtää, miten
voisimme säästää enempää, kuin minkä teemme.

Rietu: Hyvä, minä voin näyttää sen ja tahdon koettaa näyttää sen
myöskin isälle, (Istuu alas ja alkaa kirjoittaa taululle.)

Luodon vaimo: Toivon, että voisit tehdä sen, poikaseni; olisin totta
tosiaan ensimäisenä valmis tekemään muutoksia taloudessa, jos se vaan
on mahdollista.

Rietu: Tässä, äiti! Ole hyvä ja anna taulun olla pöydällä, kun isä
tulee. Olisin ilonen, jos hän saisi nähdä sen. Nyt menen keittiöön
lukemaan läksyjäni. (Menee.)

NELJÄS KOHTAUS.

Luodon vaimo (yksinään). Mitähän maailmassa se Rietu on kirjoitellut
tähän taululle? (Nostaa sen ylös ja lukee:) "Lasillinen vettä ei
maksa mitään ja sammuttaa janon; pullo olutta maksaa 25 penniä ja
vahingoittaa ruumistamme." Hm, tämä on sellaista, mitä oppivat
raittiuskoulussa. Niinpä niin, juohan mieheni kaksi pullollista
päivässä ja saanhan minäkin niistä pari lasillista. Vaan että voisimme
säästämällä 50 penniä päivässä vihdoin ostaa itsellemme oman mökin,
sitä on minun hyvin vaikea käsittää.

VIIDES KOHTAUS.

Puuseppä Luoto (tulee sisään).

Puuseppä Luoto. Hyvää iltaa, muijakulta! Onko sinulla illallinen
valmiina ja olutpullo kotona? Jaha, sinä istut ja tutkit Rietun
kirjoituksia. No, sellaisiin ei sinun eikä miilunkaan järkeni pysty.
(Istuu.) Ihmeen paljon sitä nykyään kouluissa luetaan. Eilen koettelin
ottaa selkoa pojan laskuista, mutta niissä oli merkkejä ja numeroita ja
jos jonkinlaisia variksenvarpaita.

Luodon vaimo: Katso tuota, niin kummeksit kai vielä enemmän. (Antaa
hänelle taulun.)

Puuseppä Luoto (lukee ääneen): "Lasillinen vettä ei maksa mitään
ja sammuttaa janon; pullo olutta maksaa 25 penniä ja vahingoittaa
ruumistamme". Haha, se on sekä uutta että vanhaa. Että olut maksaa 25
penniä pullo, sen kyllä tiedän minä, joka jokapäivä ostan sitä. Mutta
että se vahingoittaa ruumistani, ei ole niinkään varmaa. Mitähän ne
lapset tästä lähin oppivat koulussa?

Luodon vaimo: Ajatteles, kun Rietu on laskenut, että kahdessakymmenessä
vuodessa voisimme säästää niin paljon, että saisimme itsellemme oman
tuvan, jos lakkaisimme olutta juomasta.

Puuseppä Luoto: Poika lörpöttelee turhuuksia. Joutava
viisikymmenpenninen ei koskaan kasva niin suureksi summaksi. Mutta
tuossapa hän tulee.

KUUDES KOHTAUS.

Rietu (tulee sisään). Puuseppä Luoto: No, laskumestari, sinä taidat
kirjoitella kokoon tupia meille. Mutta ne löytyvät ainoastaan
kivitaulullasi, luullakseni. Tahtoisinpa nähdä, kuinka tällainen
köyhä puuseppä kuin minä, joskus voisi panna jalkansa oman kynnyksen
sisäpuolelle.

Rietu (innokkaasti): Minä tässä kerroin vaan, mitä eilen esitelmässä
kuulin.

Puuseppä Luoto (vihastuneena): Äh, nuo oppineet herrat eivät käsitä
sellaisia asioita. Itse nauttivat he suurta palkkaa ja tahtoisivat,
että me, köyhät työmiehet, nuoleksisimme kämmeniämme ja tekisimme
säästöjä kurjista päiväpalkoistamme.

Rietu: Anteeksi, isä, mutta tahdotko antaa minun tehdä pienen laskun
tällä taululla, niin näytän sinulle, ettei opettaja ollut ensinkään
väärässä. Puuseppä Luoto: No, koetappa nyt, niin saamme nähdä.

Luodon vaimo: Etkö syö ensin illallista?

Puuseppä Luoto: Sitäpä en totta tosiaan voi tehdä, ennenkuin olen
kuullut Rietun hassut laskut.

Rietu: Juothan puoliseksi pullon olutta, eikö totta?

Puuseppä Luoto: Sen teen. Siten saan liemiruokaa, eikä äidin tarvitse
keitellä soppia minulle.

Rietu: Ja illallisella juot myös pullon.

Puuseppä Luoto: Niin, poikaseni. Olut vahvistaa enemmän kuin se
maitovatku, jota ruokapuodeissa saadaan.

Rietu (merkitsee taululle): Kaksi pulloa olutta tekee 50 penniä
päivässä. Jos säästät 50 penniä päivässä, tekee se 182 markkaa 50
penniä vuodessa.

Puuseppä Luoto: Eihän toki, poika. Viisikymmenpenninen päivässä ei
mitenkään voi tehdä niin suurta summaa vuodessa — lähes 200 markkaa!

Rietu: Katso itse, isä, taululle. Jos menetät yhden markan päivässä
tekee se 365 markkaa, meillä kun on 365 päivää vuodessa. Puolet tästä
summasta on 182 markkaa 50 penniä. Kymmenessä vuodessa tekee tämä 1,825
markkaa. Mutta siihen lisäksi tulee korko. Kun viet kymmenenä vuonna
joka vuoden lopussa säästöpankkiin 182 markkaa 50 penniä, kasvavat ne
5 prosentin mukaan, kun vielä saat korkoa korolle, yhteensä yli 2.000
markan suuruiseksi summaksi. Ja jos jatkat tätä kaksikymmentä vuotta,
on sinulla säästössä yli 6.000 markkaa.

Puuseppä Luoto: No voi turkinpippuri, tuollainen summa voisi minulla
tänään olla taskussa, sillä monasti olemme olleet tillikassa ja
ostaneet monta pulloa konjakkiakin. Mutta tästä päivästä alkaen teen
siitä lopun.

Luodon vaimo (joka hänen puhellessaan on ottanut päällystakin
päälleen): Luulin, että meillä oli olutta kotona, mutta se on loppunut;
minä menen hakemaan.

Puuseppä Luoto: Sitä ainetta et milloinkaan enää tuo huoneeseemme.
Panemme sen sijaan nuo viisikymmenpenniset säästöön. Kiitos, poikaseni,
opetuksesta. Niin, niin, meillä vanhoilla on toisinaan yhtä ja toista
opittavaa mailmassa.

Rietu: Ja minä ansaitsen koko kesän ajan laivavarvissa sekä panen
säästöni pankkiin, niin saammepas vielä oman tuvan.

Luodon vaimo: Panen heti vähän vettä kiehumaan, niin saamme pian teetä
oluen sijaan.

Puuseppä Luoto: Ja nyt illalliselle! Se tulee maistumaan!




Orjaraukat!

Vuorokeskustelu kahden tytön, kahden pojan ja heidän äitinsä välillä.


(Kaikki istuvat pöydän ympärillä, jolla on kirjoja.)

Anna: Tänään olemme koulussa lukeneet orjasodasta Amerikassa.
Hyi, kuinka olin vihainen Pohjois-Amerikan etelävaltioille, jotka
kannattivat orjuutta. Istuin ja melkein vapisin opettajan valmistaessa
läksyä, kun pelkäsin, että pohjoisvaltiot olisivat hävinneet ja
ett'eivät orjat olisi päässeet vapaiksi.

Hannes: Niin, ja tiedättekö, välitunnilla päätimme leikkiä sotaa
pohjois- ja etelävaltioiden välillä. Osa pojista oli olevinaan orjia.
Ne sidoimme yhteen ryhmään; he saivat seisoa ja katsoa, kun me toiset
aloimme sodan.

Ville: Hah hah, siitäpä oli tulla kaunis sota! Kun meidän piti
jakaantua pohjois- ja etelävaltioihin, ei kukaan pojista tahtonut kuulua
etelävaltioiden sotajoukkoon, vaan kaikki menivät pohjoisvaltioiden
puolelle.

Hilda: No, mutta sittenhän sodasta ei tullut mitään?

Hannes: Kyllä, me heitimme arpaa koulupihalla olevilla pikkukivillä.
Sen, joka sai lyijykynällä merkityn kiven, täytyi mennä etelävaltioiden
sotajoukkoon.

Anna: Ja se raukka, jonka piti kuulua etelävaltioiden joukkoon, tuli
todellakin "merkityksi". Voi semmoisia kehnoja ihmisiä, jotka tahtovat
puolustaa sitä, että veljemme ja sisaremme pidettäisiin orjuudessa!

Hilda: Näin tänään kuvan kahdesta orjasta, jotka olivat ikäänkuin
toisiinsa taotut rautatangolla, jonka päät olivat käännetyt heidän
kaulojensa ympäri. Hyi sentään, kun ajattelee, että tämä rauta Afrikan
paahtavassa auringonpaisteessa tulee aivan kuumaksi ja polttaa ja
hankaa rikki orjaraukkojen kaulan ja hartiat.

Ville: Jumalan kiitos, että meillä täällä Suomessa ei ole orjia ja
ettei kukaan meistä koskaan voi tulla semmoiseksi. Vapaus on sittenkin
kaunein lahja, minkä Luojalta olen saanut. Eläköön vapaus, eläköön!

Äiti (joka on istunut ja neulonut): Se on oikein, että pidät vapaudesta
ja että tahdot olla vapaa. Mutta mitä sinä oikein tarkoitat sillä, että
olet vapaa?

Ville: Eipä tuo taida olla niin helppoa sanoa. Hannes: Anna minun
sanoa! Ihminen on vapaa, kun tekee, mitä itse tahtoo.

Äiti: Mutta jos sattuisi, ettei voisi tehdä, mitä tahtoo, mitä sanot
semmoisesta?

Ville: Hän on raukka, orja, lurjus —

Hannes: No, no, elä ole niin suurisanainen! Mitä tarkoitat, äiti? Minä
esim. tahtoisin rakentaa sinulle oikein, kauniin rakennuksen maalle,
mihin kaikki voisimme matkustaa kesäksi, mutta sitä en voi. Enhän
sentähden ole orja?

Äiti: Et, rakas Hannes, sitä en tarkoittanut. Se, ett’et voi rakentaa
minulle kaunista kesäasuntoa, on semmoinen ulkonainen asia, jolle et
voi mitään. Mutta luulen, että meidänkin joukossamme on orjia, ja
niistä tahdoin puhua. Vieläpä Villestäkin, joka niin rakastaa vapautta,
voisi — josta Jumala häntä kuitenkin varjelkoon — tulla semmoinen orja.

Anna: Mutta, äiti, kuinka voisi Ville tulla orjaksi, kun meidän
maassamme ei ole orjia?

Hilda: Luulen, että tiedän, mitä äiti tarkoittaa. Saanko sanoa, äiti?

Äiti: Sano vaan, tyttöni!

Hilda: Muistatteko Akseli Leppästä, joka kuoli viime keväänä?

Hannes: Tuota kilttiä Akselia, joka aina loi palloa kanssamme? Hyvin
hyvästi. Minähän sain koetella hänen oppilaslakkiaan, kun hän tuli
Helsingistä.

Anna: No, mutta eihän hän ollut mikään orja?

Hilda: Hänen sisarensa Anna on niin monta kertaa itkenyt luonani ja
kertonut, että Akseli varmaan lopulta juo itsensä kuoliaaksi. Hän aikoi
juoda jo lyseon neljännellä luokalla ollessaan, ja sitten hän ei enään
voinut lopettaa, sanoi hän. Ettekö muista, että hän oli koko vuoden
merillä?

Ville: Hänhän oli maailmaa näkemässä.

Hilda: Ei, rakas veli, hän matkusti päästäkseen pois toverien seurasta
ja kiusauksesta nauttia väkijuomia.

Äiti: Niin, ja seuraavana vuonna hän oli taas poissa kotoa ja oleskeli
silloin Turva-parantolassa, mihin kaikki semmoiset ihmiset matkustavat,
jotka eivät voi olla juomatta. Se ei nimittäin auttanut, että hän meni
merille. Kun hän tuli kotiin, alkoi hän taas juoda.

Ville: Hänhän oli raukka, hänellä oli, niinkuin opettajamme sanoi,
heikko, huono, luonne.

Hannes: Minä luulen, ett'ei hän tahtonut lopettaa juomistaan; hänestä
oli hauskaa vähän naukiskella. Jos hän olisi oikein tahtonut, olisi hän
voinut lakata.

Äiti: Eikö hän sitten tahtonut? Kuinka hän sitten olisi mennyt merille
tai matkustanut Turvaan päästäkseen vapaaksi juomahimostaan.

Hilda: Hänen sisarensa kertoi minulle Akseli raukan välistä yöt
läpeensä kävelleen edestakaisin huoneessaan. Kerran hänen sisarensa oli
mennyt hänen luokseen. Akseli oli väännellyt käsiään epätoivossaan,
itkenyt ja sanonut, että kyllä hänen vanha isänsä ja äitinsä vielä
kuolevat surusta hänen tähtensä. Mutta hän ei voinut, ei voinut
lopettaa; hänen täytyi juoda, vaikka olisi antanut puolet elämästään,
jos olisi päässyt himostaan.

Äiti: Rakkaat pojat, hän oli orja. Hänhän tiesi, että hän teki pahasti;
hän tahtoi heretä juomasta, mutta ei voinut. Sellainen on orjuutta, ja
sitä orjuutta on vapaimmissakin maissa. Juovutusjuomat luovat suurimman
osan orjia.

Anna: Minä luulen, äiti, että tupakoitsija on myöskin vaikeassa
orjuudessa! Eräs poika luokallamme, en tahdo sanoa hänen nimeään, menee
milloin mihinkin piiloon saadakseen tupakoida, sillä hän ei voi olla
edes puolta aamupäivääkään paperossiaan imemättä.

Ville: No jaa, pitääpä sitä neitienkin joka päivä saada
aamupäiväkahvinsa.

Anna: Myönnän, että kovasti ikävöin sitä yhtä kuppia, jonka silloin
saan. Äiti, olenko silloin kahvinjuonnin orja?

Äiti: Koeta olla viikon ajan kahvitta, niin tulet kyllä huomaamaan,
oletko kahvin orja.

Hilda: Luuletko, rakas veljeni, että voisi pitää kätensä poissa housun
taskuista? Koetappa! En usko sitä.

Äiti: Semmoinen on vain paha tapa. Mutta myöskin paha tapa voi tulla
niin paljon voimakkaammaksi meitä, että tulemme sen orjiksi. Tuhannet
ihmiset, jotka eivät koskaan esim. tahdo myöntää että he valhettelevat,
liioittelevat kaikessa mitä puhuvat, niin ett’ei tiedä, mitä uskoa
heidän kertomuksistaan. Jokaisen meistä täytyy varoa itseään.
Raamatussa sanotaan: "Jokainen kuin tekee syntiä, hän on synnin orja".
Löytyy ainoastaan yksi todellinen vapaus, se, mikä myös selitetään
Raamatussa: "jos siis Poika teidät vapaiksi tekee, niin te totisesti
olette vapaat."

Hannes: Tuota en oikein ymmärrä.

Äiti: Niin, poikani, jos rakastat Vapahtajaa niin, ett’et koskaan tahdo
tehdä muuta kuin Hänen, tahtoansa, niin tulet pahasta varjelluksi.
Hän antaa sinulle myöskin voimaa Hänen tahtonsa täyttämiseen. Meidän
tarvitsee ainoastaan mennä Hänen luokseen ja rukoilla, että Hän ottaa
tahtomme haltuunsa sekä muuttaa sen sellaiseksi, että koetamme tehdä,
mitä Hän tahtoo.

Ville: Kuulkaa, minä otan takaisin sanani, että Akselilla oli heikko ja
huono luonne. Lienee kauheata tietää, mitenkä pitäisi tehdä, voimatta
tehdä niin. Minä en ala koskaan juomaan enkä tupakoimaan, sillä kuka
tietää, mitenkä voisi minunkin käydä. Enkä aijo koko viikon ajalla
käydä kädet housuntaskuissa nähdäkseni, olenko housuntaskujen orja.

Anna: Ja minä olen juomatta kahvia kuukauden ajan, saadakseni selville,
olenko minä kahvin orja.

Hilda: Entäpä, jos perustaisimme koulussamme orjuuden
vastustamisseuran. Kaikki, jotka kuuluisivat siihen, sitoutuisivat
pitämään vaaria pahoista tavoistaan, tunnustamaan ne toisille jäsenille
ja koettamaan voittaa ne.

Hannes: Huhhuh, se olisi ikävä seura, Ajatelkaas, että saa toisiltaan
kuulla ainoastaan vioista, heikkouksista ja tuhmuuksista' joka
kokouksessa!

Äiti: Ajattelen vähän sinnepäin asiasta kuin Hannes, ja ehdotan,
että jäsenet tunnustaisivat kaiken tämän parhaalle ja mahtavimmalle
ystävälleen, taivaalliselle Isälleen, joka voi ja tahtoo auttaa
heitä voittamaan viat ja heikkoudet. Mutta alkoholin ja tupakan
vastustamis-yhdistyksen voisitte perustaa, ett'ei kenenkään teistä
kävisi kuten Akseli raukan.

Ville: Hyvä, hyvä, äitiseni! Olet aina niin viisas ja kunnon äiti.
Tässä kaupungissa tulee yhteiskoulumme ensimäiseksi, jolla on
raittiusyhdistys. ‘Me yhdymme ylioppilaiden raittiusyhdistykseen ja
kaikki saavat kantaa niin kaunista merkkiä: hopealyyraa sinisellä
pohjalla. Tulevassa konventissa esitämme asian.

Hannes: Ja me, Laitisen perheen jäsenet, olemme neljä ensimäistä uuteen
yhdistykseen liittyjää.

Hilda: Ja äitimme tulee kunniajäseneksi, koska hän keksi tämän hyvän
tuuman.

Äiti: No, no, siitä asiasta voimme toiste sopia.




Sininauha.

Leikki Toivon Liitoille.


Henkilöt: Olli, Kalervo, Jussi, koulupoikaa, Elsa, Helvi, Maija, Anni,
koulutyttöjä. Kengänharjaaja Joonas. Tyttö, joka myy sinistä nauhaa.
(Olli, Kalervo, Elsa, Helvi ja Maija istuvat pöydän ympärillä ja
lukevat laiskanlaksyjänsä. Toisilla on kädet korvien edessä ja lukevat
kovalla äänellä.)

Kalervo: Oih jospa jo osaisi edes nämät kauheat läksyt, jotta pääsisi
vähän ulos!

Helvi: Niin juuri, tämä on liian hirveätä! Ja kun ne päälle päätteeksi
on saatu takaisin!

Olli: Ja jos emme huomenna koulussa osaa läksyjämme, saamme jäädä sinne
lukemaan.

Elsa: Olipa toki hyvä, että keksimme olla kaikki yhdessä tänä iltana ja
lukea, näin on kumminkin hauskempi.

Olli: Niin, kumpa vaan lukisimme, emmekä lörpöttelisi. No niin,
luetaanpa nyt! (Lukevat.)

Maija: Tämä historianläksy on kauhean vaikea! Nyt ovat toiset
koululaiset raittiuskokouksessa.

Helvi: No, sellaisesta en minä paljoakaan välitä.

Kalervo: Enkä minäkään!

Elsa: Olimme me sentään aika tyhmeliinejä eilen, kun viivyimme niin
kauan luistinjäällä, ettemme ehtineet lukea läksyjämme. Nyt saamme
istua täällä!

Kalervo: Mitäs siitä! Lue nyt vaan!

Olli: Varmaankin olisi hauskempi olla kokouksessa. Minusta raittiustyö
on hyvää työtä.

Elsa: Niin minustakin.

Helvi: Mutta kuules, minun äitini sanoi eilen isälleni, että lasten
raittiustyö on pelkkää roskaa.

Elsa: Mutta kuuleppa sinä, mitä minun isäni sanoi yhtenä päivänä. Näin
hän vakavana sanoi äidille: Onpa oikein hyvä, että lapset aikanansa
saavat oppia, kuinka vahingollisia väkijuomat ovat, niin etteivät he
niitä tahdo maistaakaan, vaan heistä tulee raittiita ihmisiä.

Kalervo: Tuo on vaan joutavaa lörpötystä. Ei siitä suinkaan pahene, jos
vähäsen maistelee viiniä tai olutta.

Maija: Ei siitä paranekaan. Ole nyt vaiti! Kalervo: Ole itse!

Elsa: Aina teidän pitää riidellä! Eihän tällä tavalla voi lukea
läksyjänsä!

Maija: Mutta tiedättekö, minä luulen, että sittenkin on parempi,
ettei yhtään maista väkijuomia. Tunnettehan te kaikki Kauppa-Lassen,
hänen, joka käy taloissa ja myy nappeja ja neuloja? — Eräänä päivänä
hän tuli meille. Hän oli niin ryysyinen ja viluinen, ja äiti antoi
hänelle ruokaa keittiössä. Minusta oli hänen tilansa kovin säälittävä
ja minä kysyin, miksikä hän aina kuljeskelee kaupungilla sen sijaan,
että pysyisi kotona. Hän katso niin kummallisesti minuun ja sanoi: "Ei
minulla ole kotia". Minä vallan pelästyin ja kysyin: "Mutta miks’ei
Lassella ole kotia?" Silloin hän katsoi vielä ihmeellisemmin ja sanoi:
— "Minä kerron pikku neidille, kuinka sen asian laita oikein on. Viina
ja muut väkijuomat ovat saattaneet kotini perikatoon. Lapsena minä jo
aloin maistella niitä. Vanhemmaksi tultuani kannoin kaikki, mitä vaan
ansaitsin, kapakkaan, ja vihdoin velkaannuin niin, että kapakoitsija
ryösti kotini. — Minä sain alkaa kulkurielämää, jota nytkin vietän,
ja kun kerran kuolen, ei kukaan vuodata kyyneltäkään minun tähteni.
Tällaiseksi kurjaksi raukaksi olen tullut väkijuomain tähden." — Näin
kertoi Lasse-rukka, ja sentähden minäkin luulen olevan parasta, ettemme
koskaan, emme edes leikilläkään, maista väkijuomia.

Olli: Olet kyllä oikeassa, Maija! — Mutta minä olen kuulevinani laulua.
Varmaankin ne tulevat kokouksesta.

(Jussi ja Anni, sekä kuinka monta lasta tahansa, tulevat laulaen
sisään. Mitä useampi, sitä parempi. He kulkevat kaksittain laulun
tahdissa. Kaikilla on sininen nauha rinnassa.)

(Sävel: sama kuin Vaasan marssissa.)

    Eespäin nyt veikot marssitaan
    Vihollistamme voittamaan!
    Pahuutta, syntiä vastahan
    Ja kodin rauhaa puoltamaan!
    Nyt sotahan!
    Mut rauhaa vaan
    Me tahdotaan,
    Ja Jumala
    Vie voittoon Toivon Liittoa!
    Vie voittoon Toivon Liittoa!
    Niin, rauhaa vaan!
    Ja Jumala
    Vie voittoon Toivon Liittoa!

(Viime värssyn lopulla asettuvat lapset puoliympyrään.)

Jussi: Hyvää iltaa! Tiedättekö, meillä on ollut oikein hauskaa
raittiuskokouksessal Eräs opettaja Helsingistä oli siellä, ja nyt en
minä koskaan enää maista viiniä enkä olutta, enkä mitään muitakaan
väkijuomia. Hyi toki!

Kalervo: Höh höh, kuinka kerskailet!

Jussi: Niin, minä olen omin silmin nähnyt kuinka paljon myrkkyä eli
alkoholia on pienessä olut- taikka viinitilkassa.

Helvi: Kaikkea tässä kuuleekin! Kuinka sinä sen näit?

Kalervo: Antakaas kun kerron! Tiedättekö, opettaja kaasi ensin vähän
olutta lasipulloon, jossa oli pitkä, ohut putki, Sitte hän kuumensi
sitä väkiviinalampun liekissä. Hetken perästä alkoi olut kiehua ja
höyry poistui putkea myöten. Silloin opettaja sytytti tulitikulla
höyryn, joka paloi suurena, sinisenä liekkinä. Se oli oluessa oleva
alkoholi, joka paloi. Samoin hän menetteli viininkin kanssa, joka
paloi vieläkin kauemmin kuin olut, vaikkei sitä ollut kuin puoli
pikarillista. Ja semmoisen uskovat ihmiset sitte olevan terveellistä!
Anni: Hyi toki! Minusta tuntuu kuin kaikki sisälmykset palaisivat, kun
juo sellaista!

Kalervo: Eihän se ole vaarallista, kun vaan juo vähän.

Anni: Vähän! Kuulkaa nyt häntäkin! Etkö sinä ymmärrä, mitä Jussi
vastikään kertoi? Kuunteleppa nyt tarkkaan, herra Tyhmeliini, niin
minä sanon sen kerta vielä. (Harvaan ja lujaan.) Pienessä olut- ja
viinimäärässä on niin paljon alkoholia, että se vahingoittaa ja
myrkyttää sen, ken sitä nauttii.

Kalervo: Oi, sinä viisahin kaikista tädeistä! — Pieni tilkka hampaan
koloon on joskus hyvinkin tarpeen, sanon minä.

Olli: Kyllä on sittenkin viisaampaa olla ilman. — Mutta miksikä teillä
on siniset nauhat?

Jussi: Ne ovat meidän raittiusmerkkimme. Sininen on uskollisuuden
väri. Me tahdomme olla uskolliset isänmaallemme, niin ettemme tuhlaa
voimiamme emmekä työkykyämme nauttimalla väkijuomia.

Anni: Me tahdomme olla uskolliset myöskin kodillemme. Me varjelemme
sitä kaikin voimin, jotta eivät väkijuomat, jotka jo ovat syösseet niin
monta kotia onnettomuuteen, koskaan pääse sinne. Jussi: Ja sitten me
tahdomme olla uskolliset myöskin Toivon Liitolle. Älköön kukaan, ei
yksikään meistä, sitä pettäkö!

Olli: Siihen minäkin tahtoisin kuulua! Mutta emmekö me rupea nyt
lukemaan?

Harjaaja-Joonas (tulee sisään kantaen harjoja ja kenkävoidetta, nenä
ja sormet vähän mustina): Hyvää iltaa, hyvää iltaa! Täällähän on koko
joukko tyttöjä ja poikia. Hauska nähdä teitä! (Kovalla äänellä.)
Tahdotteko saada saappaanne, kenkänne ja pieksunne kiiltäviksi? Yhdessä
minuutissa saan minä ne kiiltäviksi, jotta ne paistavat kuin aurinko.
Se maksaa vaan 10 penniä, mutta tingitään 5:een penniin.

Elsa: Kuka sinä olet?

Joonas: Senpä kohta sanon (laulaa säveleellä: "Mun isän oli sotilas!")

    Mua Joonaseksi kutsutaan,
    Mä harjaan päivät, yöt,
    Hopeeta, kultaa taskuihin,
    Mull’ tuottaa harjuutyöt,
    Ja jos sä syksyn teillä saat,
    Sun kenkihisi savet, maat,
    Niin kohta harjoin, voitehin
    Ne puhtaiksi mä saan!

    Mä läsnä olin, muistan sen,
    Äitini rakkakin.
    Vaan hellyyttä mä tuta en
    Oo saanut sittemmin
    Kuin kuolo hänet hautaan vei
    Ja turvaa mulia ollut ei.
    Ja nyt mä kuljen yksin vain
    Ja laulan lauluain.

Maija: Joonas-rukka! Ei sinulla tunnu olevan hauskaa, vaikka osaatkin
laulaa! Minusta tuntuu, kuin sinä yhtä mielelläsi tahtoisit itkeä.

Kalervo: Onko sinun äitisi todellakin kuollut?

Joonas (pyyhkäsee kädellään silmiään): Kyllä hän on kuollut, ja välistä
tällä paikoin niin kummallisesti polttaa kun ajattelen häntä (hän vie
käden rinnalleen).

Anni: Mutta elää kai sinun isäsi?

Joonas: Elää kyllä, mutta oli sentään toista äidin eläessä. Ei hän
kumminkaan olisi antanut lapsensa kuljeskella pitkin katuja ja monasti
palella ja nähdä nälkää, vaikka rahat kalisivat taskussa!

Olli: Saatko sinä oikein, kuten lauloit, kulta- ja hopearahoja?

Joonas: Joskus joku hyvä herra ravintolassa antaa minulle hopearahan.
Mutta kun saan oikein uuden ja kirkkaan kuparirahan, on se olevinansa
kultaa. Ja sitte minä ajattelen kuinka suureksi tultuani rakennan
lämpimän tuvan, ja sinne saavat tulla kaikki lapset, jotka palelevat,
ja he saavat minun tuvassani joka päivä tarpeeksensa syödä sianlihaa ja
lämpimiä perunoita. Ja silloin minulla on ajatuksissani niin hauska,
kunnes taas muistan, että olenkin vaan tiarjaaja-Joonas.

Olli: Mutta minkätähden et osta vaatteita ja ruokaa, koska sinä kerran
ansaitset rahaa?

Joonas: Niin nähkääs, minun täytyy antaa kaikki rahat isälle, muuten
hän lyö minua.

Kalervo: Mitä hän sitte tekee rahoilla?

Joonas: Hän vie ne kapakkaan. Sillä nähkääs, – – – isä juo.

Tytöt ja pojat: Joonas parka!

Joonas: No, ei se niin hauskakaan aina ole, mutta täytyyhän sen mennä,
joskus minä saan ravintolassa hyvää ruokaa, ja saanpa silloin tällöin
maistaa olutta ja viiniäkin. Kerrankin minä sain suuren lasillisen
viiniä ja se lämmitti niin suloisesti koko ruumista. Mutta sitten minun
tuli uni ja minä nukuin erääseen porttikäytävään. Varmaankin olisi
ajettu ylitseni, jos ei poliisi olisi ajoissa herättänyt minua. Mutta
silloin minun päätäni pyörrytti ja minua paleli kauheasti. Hui hui! Ei
minua ole koskaan palellut niin kovin.

Jussi: Näetkö, sellaisia ovat väkijuomat. Ne vaan pettävät meitä.
Niissä oleva myrkky ajaa veren ihoa kohden, ja silloin hetken aikaa
tuntee itsensä lämpöseksi, mutta jälestäpäin palelee sitä enemmän.

Elsa: Rakas Joonas, lupaa, ettet enää juo viiniä, kun ne tarjoovat sitä
sinulle! — Ajattele, jos sinäkin alkaisit suureksi tultuasi juoda!

Kalervo: Rakas harjaaja, ei se ole niin vaarallista kuin he väittävät.
Juo sinä vaan kun saat! Anni: Kalervo, kuinka sinä uskallat puhua noin!

Helvi: Mutta Anni, kuinka sinä olet olevinasi! En minäkään usko, että
väkijuomat ovat niin vaarallisia, kun ei vaan juo liiaksi paljon.

Maija: Kaikki, joista on tullut juomareita, ovat ensin ajatelleet juuri
noin. He ovat kaikki alkaneet juomalla ensin vähän, mutta sitten ovat
he juoneet enemmän ja yhä enemmän. — Muistappa "Kauppa-Lassea!"

Elsa: Ja ajattele, mitä Joonas vastikään kertoi!

Jussi: Etkö enää muista palavaa alkoholia?

Kalervo: Kuulkaa pikkuruista! Te olette niin nokkaviisaita, jotta teitä
tuskin enää jaksaa kuulla! Kyllä tarvitaan parempia todistuksia, jotta
saataisiin minut uskomaan, että väkijuomat vaan tekevät pahaa.

(Tyttö, joka myy sinistä nauhaa, tulee sisään, niijaa.)

Tyttö: Hyvää iltaa! Ostatteko sinistä nauhaa?

Helvi (tirkistelee koriin): Mutta sehän on samaliaista nauhaa kuin te
saitte kokouksessa!

Jussi (tulee lähemmäksi): Niin on, ihan samaliaista. Mistä sinä olet
saanut sitä?

Tyttö: Minun äitini kutoo sitä, ja minä myyn sitä 5:lla pennillä
tällaisen palasen (näyttää), sillä äitini tahtoisi mielellään kaikkein
poikain ja tyttöjen kantavan sininauhaa.

Olli: Minkätähden?

Tyttö: Katsokaas, sininauhahan on raittiusmerkki ja äiti tahtoisi,
että jok’ainoa poika ja tyttö olisi juomatta väkijuomia.

Kalervo: Miksi hän sitä niin mielellänsä toivoisi?

Tyttö: jos tahdotte kuulla, kerron teille pienen kertomuksen, jonka
äitini pyysi teille kertomaan.

Pojat ja tytöt; Kerro, kerro!

Jussi: Kerro pois vaan äläkä ujostele.

Tyttö: Oli kerran pieni poika. Hän oli kovin hyvä ja iloinen. Usein
otti hänen äitinsä hänet syliinsä, painoi häntä rintaansa vastaan ja
rukoili: Hyvä jumala, anna pojastani tulla hyvä ihminen! Älä anna
hänen eksyä maailman harhateille! — Ja poika kasvoi ja joutui toiseen
kaupunkiin kouluun. Siellä hän sai huonoja tovereita. He houkuttelivat
hänet juomaan viiniä ja muita väkijuomia. Ensin hän teki sen leikillä.
Ei se ole vaarallista, kun ei vaan juo paljoa, sanoivat toverit. —
Mutta ennenkuin hän tiesikään, kuinka kaikki kävi, alkoi hän juoda yhä
enemmän ja enemmän. Vihdoin hänet karkotettiin koulusta. Oi, kuinka
hänen äitinsä itki! Niin monta, monta kyyneltä, hän vuodatti. Mutta ei
mistään ollut apua, Eräänä päivänä poika katosi kotoa. Hän oli lähtenyt
ulkomaalaisella laivalla merelle. Vuoden kuluttua saapui tieto hänen
kuolemastansa. Hän oli käynyt maissa ja oli ollut päihtynyt. Kun hänen
piti nousta laivaan, putosi hän portailta ja hukkui. Mutta laivan
kapteeni kirjoitti kotiin hänen äidilleen: "Väkijuomat turmelivat hänen
nuoren elämänsä."

(Lapset istuvat hiljaa ja vakavina.)

Elsa: Kuka se poika oli?

Tyttö: Hän oli minun äitini poika ja minun iso veljeni. Ja sentähden
äiti nyt tahtoo, että kaikki lapset kantaisivat raittiusmerkkiä,
sininauhaa, ja siksi minä, minne tulenkin, kerron pienen, surullisen
kertomukseni.

Maija: Näetkö nyt, Kalervo, taas esimerkin siitä, kuinka väkijuomat
saattavat pahaa aikaan?

Jussi: Kantakaamme kaikki, kaikki sininauhaa, itsemme tähden, toistemme
tähden ja isänmaamme tähden!

Olli: Minä ostan sininauhan. (Kiinnittää sen rintaansa.)

Kalervo: Anna minullekin!

Maija: Sininauha, olet aina oleva minun merkkini!

Helvi: Ehkä se on hyvä olemassa, anna tänne vaani (Lapset kiinnittävät
merkit rintaansa.)

Joonas (kumartaa): Ehkä minäkin saan nauhan, niin lupaan, etten enää
juo viiniä ravintoloissa. Kiitos! (Kiinnittää nauhan.) jos joku tarjoo,
niin näytän tätä ja sanon: Kiitos kaunis! Joonas Jussilainen ei olekaan
mikään juomari.

Maija: Oikein, Joonasi Sinusta kyllä tulee kelpo mies, kun vaan pysyt
raittiina. Mutta tiedätkö mitä! Minäpä en tahdo, että sinä harjoinesi
kuljet ravintoloissa ja kaduilla. Ei se suinkaan ole hyvä pienelle
pojalle. Minun isäni on kauppias ja juuri näinä päivinä on hän hakenut
juoksupoikaa. Minä pyydän isää ottamaan sinut. Tahdotko tulla meille?

Joonas: Voi, niin mielelläni, niin mielelläni! Silloin ei minun enää
tarvitse palella ja nähdä nälkää. Mutta mitä isä sanoo?

Maija: Minä pyydän isää puhumaan hänen kanssansa ja koettamaan saada
hänet kunnolliseen työhön, Ehkä hänkin vielä voi tulla raittiiksi.

Joonas: Minä olen niin iloinen, että voisin hyppiä yhdellä jalalla
ympäri koko kaupungin. Kiitos, kiitos, kiitosi Hurraa!

Tyttö: Kuinka äiti ilostuukaan, kun näin monet ovat ottaneet sininauhan!

Olli: Mutta eikö meidän nyt pitäisi lukea?

Elsa: Ensin me kaikki laulamme laulun. (Sävel: Käy Suomen lahdella
hyrskyt.)

    Jo laskee iltayön rauha
    koteihin Pohjolan maan,
    ja tähtien loiste valvoo
    sen seutuja ainoastaan.
    Niin tähdet, tähdet ne valvoo,
    valaisten Pohjolan yön,
    ne lepoa vartioitsee
    elämän raskaan työn.

    Ne valvoo ihmisten yötä, —
    niin Jumala määräsi sen,
    Hän ties miten horjuvainen
    ja heikko on ihminen...
    Niin! Johtoas heikoille meille,
    oi, tahtien Herra, suo!
    Ja sieluihin särkyneihin
    sopusointusi kirkas luo!

    Ja rauhaasi suureen sulje
    kotiseutu ja syntymämaa:
    ja pois väkijuomien virta
    vie vahvojen sulkujen taa!
    Pyhi kyynelet, raukaise riidat,
    suo siunaus raittiustyön...
    Oi, tähtien Herra, kuule
    tää rukous Pohjalan yön!

                  Rosa Invenius.




Miksi aijon tulla.

Vuorokeskustelu kahdeksan hengen kesken. Henkilöt: Setä, Anna-Liisa,
Wilhelm, Jalo, Elias, Aliina, Dagmar, Linda.


I:NEN KOHTAUS.

Setä ja Anna-Liisa.

Setä (kävelee edestakasin huoneessa ja asettaa tuoleja pöydän
ympärille; osottaa erästä sivupöytää): Kuules Anna-Liisa, tuolle
pöydälle panemme valkean liinan, ja sinä haet tänne neljä pulloa
pomrilia ja 7 lasia. Meneppä sitten ruokasalin kaapille, tuo sieltä
korillinen omenia, pese ne hyvin puhtaiksi ja pane viheriään maljaan
ja tuo tähän pöydälle. Tehkäämme kaikki täällä oikein hauskaksi
vieraitamme varten. Mutta kuulehan, sieltähän he jo tulevatkin. (Melua
kuuluu ulkoa, kaikki lapset tulevat sisään).


2:NEN KOHTAUS.

Setä, Anna-Liisa, kaikki lapset.

Kaikki lapset (joukolla): Hyvää päivää, setä, hyvää päivää, Anna-Liisa!
Terveisiä isältä ja äidiltä.

(Kaikki lapset tervehtivät setää kättä lyöden ja riisuutuvat.)

Vilhelm: Anna-Liisa, päivää! Tuleppas tanssimaan pieni polska!

(Ottaa Anna-Liisaa kädestä.)

Anna-Liisa (lyö häntä sormille): Anna vanhan ihmisen olla rauhassa. Tuo
tänne palttoot, niin järjestän ne!

(Kokoaa palttoot, menee ulos, tulee sitten sisään pomrilipulloineen,
omenoineen ja laseineen, jotka hän asettaa pöydälle ja menee).

Setä: Tervetulleita, tervetulleita! Onpa hauskaa nähdä teitä luonani,
te melumestarit. Istutaanpas nyt rauhassa hetkinen, jotta saadaan
kuulla, mitä uutta teillä on esitettävänä. Mutta mitäs kääröjä teillä
on mukananne?

(Kaikki istuutuvat pöydän ympärille ja ottavat esille pienet
käsityönsä.)

Aliina: Niin, setä, me tytöt ompelemme Suomen Opiskelevan Nuorison
Raittiusliiton myyjäisiin. Mutta pojat — ha ha — haa! —

Jalo: Jaah! pojat — hahaha — me ompelemme myöskin. Näetkös, setä,
tällaisia hienoja lappuja.

Elias: Selittäkäämme asia tarkempaan. Koittolehti on julistanut
neulontakilpailun poikia varten. Ja me kolme aijomme napata itsellemme
palkinnon.

Dagmar: Uteliaspa olen näkemään, saavatko tuollaiset kankeat sormet,
kuin teillä pojilla on, mitään kunnollista kokoon.

Linda (pieni tyttö): Minä luulen, että pojat kyllä oppivat neulomaan.
Mikäs niitä estäisi siihen kykenemästä?

Vilhelm: Eläköön pikku Linda, joka puolustaa meitä! Sitä paitsi on
hauskaa, kun on jotain käsissä näin yhdessä istuessamme.

Setä: Ennen maailmassa tarvittiin miesten kädet piipun tai sikaarin
pitelemiseen.

Jalo: Mutta kun me emme tupakoi, ei meillä ole sellaista puuhaa.

Aliina: Meidänhän piti tervehtiä sydämellisesti isäimme ja äitiemme
puolesta. He olivat kovin ihastuneita sedän keksinnöstä.

Setä: Niin, ehkäpä otamme heti käsiteltäväksemme sen kysymyksen, jota
varten olemme kokoontuneet. Kuka tahtoo siis tehdä selkoa —

Linda: Saanko minä, setä?

Setä: Kernaasti, tyttöseni.

Linda (nousee ja puhuu hitaasti ja juhlallisesti): Setä on kutsunut
meidät tänne tänään, jotta jokainen meistä kertoisi hänelle, miksi me
kukin aijomme tulla, kun kasvamme suuriksi ja miksi olemme valinneet
juuri sen työalan.

Setä: Oikein. Ja nyt me ensin käymme käsiksi tähän pöytään, jonka
Anna-Liisa on kattanut, maistamme omenia ja juomme lasin pomrilia.

(Kaikki nousevat ja menevät hyppien ja tanssien pöydän luo.)

Kaikki lapset: Voi kuinka ne tulevat maistumaan!

Vilhelm: Me juomme sedän maljan (nostaa lasinsa). Onhan sanottu, ettei
raittiusihmisten sopisi juoda maljoja, mutta tämä kun nyt on vaan
pomrilia, lienee se sallittua.

Aliina: Eläköön setä!

Linda: Eläkööt omenat!

Kaikki (nauraen): Linda huutaa eläköötä omenille!

Setä: Hän on oikeassa. Kiitos maljasta! Nyt otamme lasimme ja menemme
takaisin pöytäämme.

(Kaikki ottavat lasinsa ja istuutuvat jälleen pöydän ympäri.)

Setä: Kas niin. "Nyt se alkaa", sanoi muinoinen karhunnäyttäjä.
Annammepa Vilhelmin ensiksi tehdä selkoa tulevaisuudensuunnitelmistaan.
Hän on vanhin. Nouse seisomaan, herra ylioppilaskokelas, ja pidä
esitelmäsi!

Vilhelm (nousee ja asettuu pöydän taa toisten keskeen kasvot yleisöön
päin): Arvoisat läsnäolijat, naiset ja herrat! Minä olen niiden neljän
viikon aikana, jonka setämme, herra merikapteeni Wägfelt, antoi meille
miettimisajaksi, ratkaissut tulevan kohtaloni. Minä aijon tulla
sanomalehden toimittajaksi.

Kaikki (paitsi setä): Hyi sentään! Sanomalehtineekeri!

Jalo: ja sitten sinä alat puhua perättömiä niinkuin kaikki muutkin
sanomalehtimiehet.

Dagmar: ja sitten sinä kirjotat hävyttömyyksiä kaikista niistä, jotka
eivät ajattele samoin kuin sinä.

Elias: Ja kun sinä itse oikein tukevasti olet pannut kokoon valheita
asioista ja ihmisistä, ja kun he koettavat puolustautua, niin sinä
pistät kaiken, mitä he kirjottavat, paperikoriin.

Linda: Aijotko sinä myöskin kertoa murhista ja tappeluista ja muista
huonoista asioista, joista mamma sanoi sanomalehtien eniten elävän.

Setä: Niinkuin kuulet, ei sinun tulevalla ammatillasi ole suurta
kannatusta serkkujen joukossa.

Vilhelm: Onko minulla nyt puheenvuoro?

Toiset: jatka vaan!

Vilhelm: Ensin pyydän saada, sedän toivomuksen mukaan, esittää
perustelut siihen, miksi valitsen tämän alan. Meidän tulisi kaikkien
koettaa tehdä maailma entistään paremmaksi, eikö niin?

Setä: Tietysti, ja siksi meidän tulee alkaa työskentely omassa
itsessämme, sillä jos emme ole itse hyviä, emme kykene maailmaa
parantamaan.

Vilhelm: Se on luonnollista, setä rakas. No niin. Jos tahdotaan
oikein hyvää vauhtia viedä maailmaa eteenpäin, täytyy koettaa
saavuttaa niin monta ihmistä kuin mahdollista. Jos minä
matkustaisin ympäri Suomea ja pitäisin esitelmiä, niin minulla
voisi olla enintään neljäsataa kuulijaa joka ilta. Mutta jos minä
toimitan hyvin levinnyttä sanomalehteä, puhun minä joka päivä
kahdellekymmenelletuhannelle hengelle. Ajatelkaa! Seistä ja puhua joka
päivä kahdellekymmenelletuhannelle hengelle! Eikö se ole suuremmoista?

Aliina: Jaa, ja seistä ja puhua palttua ja valehdella heille ja narrata
heitä tekemään tyhmyyksiä — se on kamalaa.

Vilhelm: Nyt tulemme asian toiseen puoleen. Juuri siksi, että meidän
sanomalehtemme ovat niin puolueellisia ja mitättömiä, minä aijonkin
perustaa uuden lehden. Nyt tottelevat ja palvelevat kaikki lehdet
omia puolueitaan. Ei ole olemassa montakaan puolueetonta lehteä koko
maassamme. Ne haukkuvat pahanpäiväisiksi vastustajiaan ja niitä, jotka
ajattelevat toisin. Ja kun nämä koettavat saada esim. oikaisuja, niin
niitä ei julaista, tai painetaan ne hyvin pienesti ja suurella painolla
sitten uudistetaan edelliset väärät väitteet. Minun lehdestäni tulee
vallan toisenlainen. Minä en kuulu mihinkään puolueeseen.

Jalo: Silloin sinä et saa tilaajia ollenkaan. Vilhelm: Minä kokoan
oikein ajattelevat kaikista puolueista.

Dagmar: Mutta, Ville kulta, et kai sinä aijo olla niinkuin
"valkolaastari!", joka sopii kaikkeen.

Vilhelm: Kaukana siitä. Minä seison järkähtämättä mielipiteessäni.
Mutta koska kaikki eivät voi ajatella samoin, niin minä annan
jokaiselle rehelliselle mielipiteelle sijaa lehdessäni, vaikka se
eroaisikin minun katsantokannastani. Ja sitten minä tahdon todisteilla
kumota sen kirjottajan, jos hän on ollut väärässä. Ja sitten minä en
tahdo kertoa murhista ja muista kamalista asioista, joita sanomalehdet
maailmalle toitottavat. Minä otan selon kaikesta hyvästä, mitä
tehdään, ja kerron siitä, jos kieltolaki ei silloin vielä ole astunut
voimaan, on minun lehteni tekevä kaikkensa väkijuomain karkottamiseksi
maastamme, niin ettei tippaakaan jää jälelle. Oi, odottakaas vaan, te
saatte nähdä, kuinka minä saan kaiken oikeille jäljille taas, kunhan
alan kirjottaa lehteeni.

Linda (katsoo ihaellen Villeen): Kuinka sinä oletkin reima poika, Ville!

Setä: Me toivomme sydämestämme, että Ville pitää kaikki kauniit
lupauksensa. Saa nyt nähdä, kunhan tulet Yliopistoon, etköhän vaan
vetäydy johonkin puolueeseen, ja silloin on sinun vapaamielisyytesi
lopussa. Mutta sitten me kuuntelemille, mikä Aliinasta tulee.

Aliina (nousee ja asettautuu samalle paikalle kuin Ville): Arvoisat
kuulijat! Minä olen jo kauan tiennyt, mikä minusta on tuleva. Aina kun
näen sairaan ihmisen, tahtoisin parantaa hänet, ja siksi minä aijon
ruveta lääkäriksi.

Linda: Ui, ui, tahdotko juottaa meille ilkeitä tippojasi?

Aliina: Ei sinnepäinkään. Minusta tulee luonnonlääkäri. Minä parannan
sairaita ainoastaan vedellä, ilma- ja aurinkokylvyillä, voimistelulla
ja terveellisellä ravinnolla. Lääkärit tietävät kyllä itsekin liian
hyvin, etteivät lääkkeet mitään auta. Mutta heidän täytyy syöttää
jotain tyhmille ihmisille, jotka eivät tyydy muuhun. Oli omituista
lukea Valkonauhalehdestä, kuinka eräs Kurimon poika Salossa oli saanut
tuberkelejä sekä vatsaansa että keuhkoihinsa ja tuli vallan terveeksi
kylpyjen avulla, vaikka eräs professori Helsingissä oli vakuuttanut,
että pojan täytyy kuolla sen talven kuluessa. Setä hyvä, eikö setä
lainaa minulle rahoja, että saan rakennuttaa itselleni samanlaisen
kylpylaitoksen, kuin nykyään on Hedemorassa Taalain maassa, ja jonka
omistaa herra Lönnerblad. Siellä tapahtuu ihan ihmeitä ainoastaan
kylvyillä ja terveellisellä ravinnolla.

Setä: Ei olekaan hullumpaa se, mitä sinä olet keksinyt. Minä matkustan
nyt kesällä jo Lönnerblad-laitokseen. Tukholmasta on vaan neljän tunnin
matka Hedemoraan. Ja jos laitos on hyvä, alamme heti. Sillä, näetkös,
tyttöseni, kun sinusta tulee lääkäri, ei setä silloin enää eläkään.

Aliina: Ohoh, setä, ne, jotka elävät luonnon vaatimusten mukaan, elävät
Metusalemin ikäisiksi, ja nyt on Jalon vuoro puhua, eikö niin?

Jalo (asettuen samalle paikalle, jossa toiset ovat seisoneet): Niin,
hm, minä, näettekös, hm … aijon matkustaa Amerikaan.

Toiset: Hahahaa, ei mutta kuulkaas Jaloa!

Jalo (vähän nolona): Niin nähkääs, minä tahtoisin hirveän mielelläni
tavata intiaaneja, mennä heidän kanssaan metsästämään ja asua heidän
wigwameissaan. Ajatelkaas, jos minä kohtaisin siellä "Nahkasukan"
sukulaisia tahi "Päänahkametsästäjän" jälkeläisiä! Setä ei saata uskoa,
kuinka julman hauskoja kirjoja ne ovat.

Vilhelm: Aijotko todellakin koko ikäsi kuljeskella intiaanien parissa?

Jalo (innokkaasti): Ei, tietysti en. Minä aijon sittemmin matkustaa
kultakentille ja ruveta kullankaivajaksi. Ja sitten minä tietenkin
löydän hirvittävän paljon kultaa ja tulen sitten kotiin suuren
kultamöykyn kanssa ja myyn sen ja tulen rikkaaksi.

Dagmar: ja mitä sinä sitten teet rikkauksillasi?

Jalo: No, rahoilla voi saada mitä hyvänsä. Minä esim. rakennan
S.O.N.R:lle hienon kokoushuoneen joka kaupunkiin. Ja sitten minä
palkkaan kolme esitelmänpitäjää liitolle, niin että jok'ikinen
ylioppilaskokelas on kunnollinen raittiusmies, ennenkun tulee
Yliopistoon.

Setä: Tuo loppupää ei kuulu hullummalta. Mutta ensiksikin ei ole
niinkään varmaa, että sinä löydät nuo kultapalaset, ja toisekseen olisi
parempi ja varmempi, jos kaivaisit kultaa täällä kotona.

Jalo (ihmeissään): Mutta eihän meillä Suomessa ole kultakaivoksia?

Setä; Onpa kylläkin. Täällä on peninkulmittain hyvää viljelykseen
kelpaavaa maata, joka vain odottaa tulevansa perkatuksi. Ala sinä
tutkia maanviljelystä ja asetu sen yrityksen etunenään, joka tarkottaa
Suomen viljelemistä.

Jalo: Mutta kyllä minä sentään hirveän mielelläni tahtoisin nähdä
oikeita intiaaneja.

Aliina: Voithan sinä kerran pistäytyä Amerikaan. Siellähän on niin
paljon oppimista.

Setä: ja nyt on Dagmarin vuoro.

Dagmar (asettuen samalle paikalle): Kunnioitettavat kuulijat, minä
aijon opetella sitä uutta ruuanlaittoa — mikä sen nimi nyt olikaan,
Aliina?

Aliina: Vegetarinen keittotaito.

Dagmar: Niin, minä aijon vegetarisen ruuanlaiton opettajattareksi.
Liina-täti sanoi, että vatsa hallitsee maailmaa, ja koska kaikilla
ihmisillä on vatsakatarri, eikä minulla ole päätä lukea itseäni
tohtoriksi, niinkuin Aliina, niin koetan katsoa, miten voisin opettaa
heitä keittämään oikein, oikein terveellistä ruokaa. Sitten matkustan
ympäri maata ja pidän esitelmiä, sekä näytän vaimoille ja rouville ja
neitosille, kuinka heidän tulee keittää ruokaa.

Setä: Se on oivallista! Minulle tulee vesi suuhun ajatellessani
mainioita aterioitasi. Ja nyt on Eliaan vuoro.

Elias (asettuu samalle paikalle): Minä aijon ruveta lähetyssaarnaajaksi
ja lähteä pakanoiden luo opettaakseni heitä tuntemaan Jumalaa. Olen
juuri lukenut eräästä kirjasta, miten hirveän surullista niiden
pakanaraukkojen elämä on. Kun meillä itsellämme on näin hyvä olla
täällä kotonamme, niin täytyy meidän koettaa auttaa niitä, jotka eivät
ole mitään kuulleet, että hekin saisivat parempaa.

Setä (taputtaen Eliasta päähän): Se on kauniisti ajateltu, Elias.
Lähetyssaarnaajalla on tosin hyvin paljon vaikeuksia, ja useathan ovat
saaneet surmansakin siellä. Mutta ken uhraa itsensä johdattaakseen
ihmisiä Jumalan tykö ja totuuteen, hän on käyttänyt elämänsä
parhaimmalla tavalla. Ja viimeisenä on pikku Linda. Sinä et tietysti
vielä tiedä, mihin aijot ryhtyä maailmassa?

Linda (lähtee vilkkaasti paikaltaan ja kapuaa tuolille, jonka vieressä
toiset ovat seisoneet): Minä seison tässä, että kaikki voisivat
kuulla, mitä minulla on sanottavaa. — Niin, setä, minä tiedän varsin
hyvin, mitä olen tekevä. Minä aijon mennä naimisiin, niinkuin äitikin
on tehnyt. Ja sitten saan suuren kartanon kauniin järven rannalla
maalla lehmineen ja vasikoineen ja lampaineen ja porsaineen ja
kananpoikasineen, ja suuren, suuren puutarhan, missä kasvaa paljon
kauniita kukkia ja marjoja ja sinne kutsun isän ja äidin ja sedän,
kun he tulevat vanhoiksi. Siellä saavat he asua kauniissa huoneissa ja
syödä lettuja ja hilloa päivälliseksi ja sitten rakennan puutarhan
viereen taion monine pienine kamareineen. Sinne kutsun kesäksi kaikki
ne köyhät, kalpeat lapset, jotka juoksentelevat Hermannin kaupungissa
ja Söörnäisissä. Ja he saavat syödä viiliä ja uida järvessä ja poimia
marjoja metsästä ja pitää niin; niin hauskaa.

Setä (ottaa Lindan syliinsä ja kohottaa hänet kolme kertaa ilmaan):
Hei, hei, eläköön Linda ja hänen talonsa ja kaikki porsaansa ja
kananpoikansa ja marjansa ja ne lapset Söörnäisistä! Ja kiitos sinä
suloinen, kiltti, pikku tyttönen, että tahdot antaa sedälle kauniin
kamarin ja lettuja päivälliseksi. Mutta ajattelepas, ellei miehesi
suostuisikaan siihen, että me ja Söörnäisten lapset tulisimme sinne!

Linda: Minä kysyn sen häneltä ennenkuin hänet otan, ja ellei hän anna
minun tehdä siten, niin en huoli hänestä, vaan etsin itselleni toisen,
joka antaa minun tehdä niinkuin tahdon; sillä sen saa äiti aina tehdä.

Aliina: Ei, kuulkaapa häntä. Mutta tuhmempaa se ei missään tapauksessa
ole. Me toivomme, että sinä kutsut meidät kaikki serkkusi myöskin
luoksesi. Ja nyt, hyvä setä, täytyy minun lähteä kotiin. Meillä on
niin paljon läksyjä maanantaiksi ja kun en koskaan lue läksyjäni
sunnuntaisin, niin täytyy minun takoa ne päähäni vielä tänään.

Vilhelm: Kiitos meidän puolestamme. Täällä sedän luona on aina niin
hupaista, kun saamme puhella, mistä tahdomme, ja olla aivan kuin
kotonamme.

Setä: Minulle on kuitenkin kaikkein hauskinta nähdä teitä, rakkaat
telmyrit. Hauskaa on nähdä, kuinka moni teistä tulee siksi, miksi nyt
aikoo. Joksikin voitte kuitenkin jokainen jäädä, nim. uskollisiksi
raittiusihmisiksi.

Dagmar: Mutta setä, mehän olemme kaikki viisi S.O.N.R:n jäseniä.
Olisimmehan suuria raukkoja, jos rikkoisimme raittiuslupauksemme,
emmekä pysyisi uskollisina ihanteillemme.

Jalo: Niin, setä, minä olen kuullut, että intiaanit juovat "tulivettä"
niin hirveästi. Ja sentähden aijon puhua heille raittiudesta, kun tulen
sinne, siten saan aikaan jotain hyvää.

Vilhelm: Odotahan, setä, kun sanomalehteni alkaa ilmestyä, silloin
saamme nähdä, miten väkijuomakauppoja moititaan ja miten niiden
omistajain korvat kuumenevat.

Elias: Setä, historiassa olemme spartalaisten ja persialaisten
välisessä sodassa lukeneet Efialtes petturista, joka johdatti
viholliset takaapäin maanmiestensä kimppuun, ja minun mielestäni
Efialtes on suurin raukka, mistä olen milloinkaan kuullut puhuttavan.
Ajattele, että me olemme spartalaisia, ja väkijuomat ovat meidän
persialaisiamme s. o. pahin vihollisemme. Ja jos minä milloinkaan
maistan väkijuomia, niin saat sinä kutsua minua Efialteeksi, missä
ikänä minut tapaat, ja se on häpeällisin nimi, mitä voit antaa minulle.

Aliina: Ole rauhassa, setä, ei milloinkaan tule tippaakaan alkoholia
tämän tohtorin pöydälle; minä en aijo antaa väkijuomia sairaille
lääkkeenä, sillä nyt ollaan monissa paikoin ulkomailla ruvettu
perustamaan alkoholittomia parantoloita ja niissä tulevat potilaat
paljon paremmin terveiksi, kuin sellaisissa, joissa alkoholia annetaan.
Ellei kukaan toinen ole ennättänyt ennen minua, niin perustan minä
alkoholittoman sairashuoneen.

Linda: Minun maakartanossani ei koskaan tule olemaan noita ilkeitä
juomia.

Setä: Mutta ajatteleppas, jos miehesi tahtoisi silloin tällöin lasin
olutta?

Linda: Minä en koskaan ota sellaista, joka ei ole raittiusihminen.
Hänen on täytynyt kuulua S.O.N.R:oon. — Setä, en koskaan aijo edes
katsoa poikaan, joka ei ole raittiusmies.

Setä: Luulen, etten tarvitse peljätä teidän häpäisevän raittiusasiaa.
Oikeastaan olen iloinen niistä urista, jotka olette valinneet. Pääasia
on, että teistä itsestänne tulee kunnon miehiä ja naisia; yhdentekevää
on sitten, minkä aseman elämässä saavutamme. Kelpo kansakoulunopettaja
voi saada aikaan enemmän hyvää kuin huono kuvernööri. Nyt juodaan
pomrililasimme pohjaan sydämellisesti toivoen, että te käyttäisitte
voimanne Jumalan kunniaksi ja isänmaan hyväksi ja onneksi.

Eläköön raittius ja Suomii

Kaikki: Eläköön Suomi ja raittius!

    (Esirippu lasketaan.)






III.

VUOROKESKUSTELUJA JA LEIKKEJÄ




Lempikertomus.


Opettaja: (Lapset istuvat puoliympyrässä, puhuessaan nousee kukin
seisoalleen.)

    Kuink’ aika rientää! Viisikymmentä
    Ja kaksi viikkoa on, luulen mä,
    Kun ensikerran täällä yhdyimme —
    Se onhan vuosi, niinkuin huomaatte.
    Mi aika onnekas se ollut on!
    Mi kertomusten sarja verraton
    Niin meitä innostutti, lämmitti,
    Ett' enemmän vaan kukin halusi!
    Me näimme poikia ja tyttöjä
    Ja sotilaita urhomieliä
    Ja kuninkaita, jotka hurskaina
    Sotien seisoi Herran puolella,
    Ja niitä, jotka syntiin lankesi,
    Kun kiusaukset heitä kohtasi.
    Nyt kertokaatte mulle, lapseni,
    Mi enin näistä teitä miellytti! —
    Sa oikealla siellä, alappas!

1:nen poika.

    Minusta kertoelma kaunihin
    On paimenpojan, josta kuningas
    Jumalan kansan tuli sittemmin.
    Hän rohkeana saapui linkoineen
    Ja voitti jättiläisen röyhkeän.
    Sen opetuksen muistan ylevän,
    Min painoitte te meille sydämmeen.

Opettaja.

No, hyvä, kerro!

1:nen poika.

    Koska taistohon
    Lähdemme jättiläistä vastahan,
    Me voimaa saamme kautta Jumalan.

Opettaja.

Ken vihollinen, jättiläinen on?

1:nen poika.

    Se synti on, mi käypi ympäri,
    Öin, päivin meitä väijyy alati.

Opettaja. Sen voittaa voimmeko?

1:nen poika.

    Jos Jumalaan
    Me luotamme ja oikein teemme vaan.

1:nen tyttö.

    Mun lempikertomuksein kuva on
    Tuo liikuttava, kaunis Mirjamista,
    Mi pikku veljen kaisla-asunnon
    Pelasti maalle virran lainehista.
    Ei peljännyt hän vihaa kuninkaan,
    Vaan prinsessalle saalihinsa soi
    Ja päälliseksi neuvokkuudellaan
    Lapselle imettäjän parhaan toi.

Opettaja.

Kuin voisi Suomen tyttö osoittaa Noin uhraavaista mieltä rohkeaa?

1:nen tyttö.

    Kun viimeksi hän muistaa itseään,
    Kun edessänsä vaaran varman nähden
    Hän horjumaton on ja kärsimään
    On alttihina muiden onnen tähden.

2:nen poika.

    On Daanielin rohkeus
    Minulle parhain kertomus:
    Edessä miehen Jumalan
    Kun talttuu raivo leijonan.
    Nain, kuinka hälle kätensä
    Ojensi Herra.

Opettaja.

    Siitä kai
    Myös kukin opetuksen sai?

2:nen poika.

    Sen: ettei pelko, uhkaus
    Meit’ epäilykseen viedä saa.
    Kun Luojaan meill’ on luottamus,
    Hän vaaroist’ auttaa, pelastaa.

2:nen tyttö.

    Ei kertomusta kauniimpaa,
    Kuin orjatytön pienoisen,
    Jok’ koitti avun toimittaa
    Sotilas-isännällehen,
    Mi neuvoansa totteli
    Ja — parannuksen löysiki.
    Hän oi’ niin kiltti, uhraava,
    Kun muisti tuskaa toisien,
    Vaikk’ oli itse vankina
    ja poissa luota omaisten.
    Ma varmaan oisin huoliain
    Omia aatellunna vain.

3:mas poika.

    Ken ei silloin ollut myötä,
    Koska riemuin urhotyötä
    Gideonin kuuntelimme,
    Kaikki silloin tarkkasimme.
    Kolmensadan joukkiossa
    Halust’ oisin ollut, jossa
    Katsellut ma olisin
    Vihollisten leirihin,
    Kuunnellut, kun kaikuivat
    Huudot, torvet raikuivat,
    Lamput leimahdellen hohti,
    Sotilaita taistoon johti,
    Midianit kauhistuin
    Yössä surmaan syöksyi suin.

3:mas tyttö.

    Kuvat moiset kauheat
    Pojista on hupaisat.
    Minullepa mieluisin
    Ihmenäky Jaakopin.
    Siinä portaat, joita pitkin
    Kulki taivaan enkelitkin,
    Ylimpänä loistossaan
    Itse Herra taivaan, maan.
    Yksin poissa kotoansa,
    Kivi, sauva turvanansa
    Nukkuu mies! erämaassa
    Unessansa autuaassa,
    Vaan on sentään läheisin
    Hällä — taivas, Herrakin.

4:jäs poika.

    Betlehemin kertomus
    Minulle on ihanin,
    Vanha, mutta aina uus:
    Kuinka lapsi pienoisin
    jumalaisna seimess' on,
    Taivahalta äkkiä
    Valo loistaa verraton,
    Enkel-laulu helkkyvä
    Kaikuu, kaukaa tietäjät
    Johtamina tähtösen
    Jeesuslasta etsivät,
    Hälle lahjans’ uhraten.

Opettaja.

Nyt vastaamatta yks on teistä vaan. Mi lempikertomuksens’ olleekaan?

4:jäs tyttö (hyvin pieni).

    On hauskoja kaikki,
    Jotk’ kuulla ma sain.
    Yks’ armahin mulla
    On muistossa ain’:
    Kun joukkoja tunki
    Luo Vapahtajan,
    Niin lausehen lausui
    Hän tään ihanan:
    "Oi, lapsien tulla
    Te suokaa mun luo!"
    ja ympäri Herran
    Kun joukko on tuo,
    Niin pienille sijan
    Hän — sylissään suo.

Opettaja.

Ma luulen: tämä kertomus on se, Jonk’ kadottaa me viimeks soisimme.

    Kaarlo Hammar.




Metsolaan.

Toivon Liittolaisten leikkilaulu.


Sävel: "Onpa vielä Suomessa."

1.

(Lapset marssivat parittani laulun tahdissa.)

    Maalie tässä marssitaan.
    Meill’ on mieli "Metsolaan."
    Siellä monta ystävää
    Riemuin meitä tervehtää:
    Lähtehet,
    Puroset,
    Marja-ahot, eläimet.
    Tuossa onkin "Metsola";
    "Vahti" meit’ on vastassa.

(Lapset kääntyen muodostavat piirin ja viittaavat eteensäpäin
laulaessaan: 'Tuossa'.)

(Lapset ovat kutsuvinaan Vahti luokseen sitä merkitsevällä käden
liikkeellä.)

2.

    Vahti uljas, urhokas
    Aina valpas virassas
    Kuinka kesäkuumalla
    Noin oot raikas, rattoisa?
    "Hau, hau, hai."
    Tottakai
    Vahdilta sen vastuun sai:
    "Vettä juon mä, vettä vaan,
    Siitä mielen raikkaan saan."

(Lapset taputtavat käsiään.)

(Lapset ovat silittävinään kissaa, vaikkapa toista käsivarttaan.)

3.

    Mirri pieni ystävä
    Mitä juomaa suosit sä?
    Viinikö noin vienoksi
    Saapi sun ja hienoksi?
    "Vielä vai,  (Lapset tekevät kädellään torjuvan liikkeen.)
    Miu, mau, mai!"
    Mirri sanoneeksi sai.
    "Maito, maito makein
    Mirrille on mieluisin!"

4.

    Entäs varsa vallaton?      (Lapset kääntyvät marssimaan.)
    "Vesipoika varma oon,      (Lapset juoksevat ketterästi
    Vettä juon ja voimistun,              laulun tahdissa.)
    juoksijaksi jalostun."
    "Kukkerikuu"                 (Seisahtuvat ja kohoilevat
    Sukkelasuu                  varpailleen kädet lanteillaan.)
    Laulamahan laittautuu:
    "Vettä kukkoherra juo,
    Valppauden taloon tuo."

5.

    Kukka nyökkää nurmeltaan     (Lapset nyökkäävät päällään.)
    Kastehelmet huulillaan:
    "Kaikki, kaikki täällä vaan
    Toivon Liittoon kuulutaan."
    Lintunen                     (Lapset viittaavat ylöspäin
    Laulellen                      ilmaan.)
    Kertoo kuiskeen kukkasen:
    "Kaikki, kaikki täällä vaan  (Lapset taputtavat käsiään.)
    Toivon Liittoon kuulutaan!"

                Ruotsalaisen aiheen mukaan Maria J.




Kertun ja Liisan kesätuumat.


Kerttu ja Liisa tulevat koulusta.

Kerttu: Liisa, mitä aijot tehdä, kun tulee kesä ja saamme luvan
koulusta?

Liisa: Mitähän sitä kesällä tekisi: on kotona, auttaa äitiä vähän
askareissa, leikittelee, käy marjassa; kyllähän sinäkin sen tiedät.

Kerttu: Tiedän kyllä, mutta tarkotin että saisimme aikaan jotain uutta,
jotain erityistä.

Liisa: Mitä se voisi olla?

Kerttu: En tiedä vielä, mutta tuumitaan yhdessä.

Liisa (vähän mietittyään): Jos rakentaisimme leikkituvan ja siihen
pienen keittiön, jossa voisimme laittaa ruokaa.

Kerttu: En ajatellut yksin leikkiä. Sitäpaitsi emme osaisi semmoista
rakentaakaan, ja mistä saisimme aineita?

Liisa: Niin, mistä saisimme aineita? Mutta mitä me sitten tekisimme?

Kerttu: Jo minä tiedän: Laitetaan pienet puutarhat itsellemme. Minä
pyydän isältä palasen maata meidän puutarhassa, pyydä sinäkin äidiltäsi
pieni maapalanen.

Liisa: Mutta meillä ei ole puutarhaa.

Kerttu: Onhan teidän perunamaan vieressä pieni raivaamaton paikka. Sen
saat varmaan äidiltäsi, jos pyydät.

Liisa: Siinä on niin paljon kiviä.

Kerttu: Kivet raivaamme pois, niistä sitten tehdään aitaus.

Liisa: Tuletko minua auttamaan?

Kerttu: Tietysti, tehdään molemmat puutarhat yhdessä ja laitetaan ne
yht'aikaa valmiiksi.

Liisa: Keskelle puutarhaa teemme kukkapenkin.

Kerttu: Niin, ja vielä yhden penkin joka sivulle.

Liisa: Mitä me niissä kasvatamme?

Kerttu: Niihin istutamme marjapensaita, yhden joka nurkkaan, että tulee
niille oikein hyvä tila.

Liisa: Istutamme kukkia myöskin pensaiden väliin.

Kerttu: Sinä olet kovin ihastunut kukkiin, istutetaan vaan niitä niin
paljon kuin mahtuu.

Liisa: Mistä saamme sekä kukkia että pensaita?

Kerttu: Minä pyydän isältä yhden karviaismarjapensaan meille
kummallekin; meidän puutarhassa on niitä niin paljon.

Liisa: Karviaismarjapensaan panemme yhteen nurkkaan, mutta mitä niihin
muihin?

Kerttu: Kartanossa näin pensaita, joissa oli niin suuria makeita,
mustia marjoja.

Liisa: Kävin kerran kartanon puutarhassa ja siellä vanha neiti sanoi
minulle että ne ovat mustia viinimarjoja ja että niistä tehty mehu on
hyvin hyvää kuumetautisille.

Kerttu: Semmoinen pensas meidän täytyy saada.

Liisa: Jos pyytäisimme kartanon puutarhurilta, ehkä hän antaisi meille
kaksi pientä pensasta.

Kerttu: Hän on hyvä mies, kyliä kai hän antaa, ehkä hän vielä antaisi
meille kummallekin vattupensaankin.

Liisa: Vattuja kasvaa viljelemättäkin. Parempi olisi jos saisimme sen
sijaan punaisen taikka valkoisen viinimarjapensaan.

Kerttu: Olet oikeassa, viinimarjapensaat panemme toiseen ja kolmanteen
nurkkaan, mutta mitä pannaan siihen neljänteen?

Liisa: Niin mitä?

Kerttu: Sinne tahtoisin saada ruusun.

Liisa: Se olisi hauskaa, mutta kuinka voisimme hankkia semmoisen?

Kerttu: Ehkäpä kartanon puutarhuri antaa meille vielä pienen
ruusupensaankin, jos pyydämme kauniisti häneltä, muuten ostamme itse.

Liisa: Ostamme, mutta mistä saamme rahoja?

Kerttu: Olen keksinyt keinon. Me poimimme kukkia ja teemme vihtoja ja
luutia ja myymme kaupungissa.

Liisa: Näin teemmekin, ja sitten saamme rahoja ja sitten ostamme
ruusupensaan. Minä tahdon semmoisen, joka kukkii aivan tummanpunaisia
ruusuja.

Kerttu: Ja minä ostan valkoisen ruusupensaan. Mutta vielä meidän pitää
ostaa vähän kukansiemeniä.

Liisa: Marjapensaiden väliin istutamme pionia, niissä on niin komeita
punaisia kukkia.

Kerttu: Ja sitten istutamme satakaunoja ja hajuherneitä.

Liisa: Ja siihen keskipenkkiin istutamme orvokkia ja resedaa, ne kun
tuoksuvat niin hyvälle.

Kerttu; Voi kuinka tulee hauskaa! Mutta tiedätkös mitä minä tahtoisin
istuttaa keskelle puutarhaamme?

Liisa: Sanoppas?

Kerttu: Omenapuun.

Liisa: Voi kuinka olet kekseliäs, sehän vasta oli hyvä tuuma. Kun vaan
voisimme ansaita niin paljon rahoja, että saisimme ostetuksi omenapuun.

Kerttu: Istutetaan nyt aluksi kukkia omenapuun paikalle. Ollaan sitten
koko kesä hyvin ahkeria.

Liisa: Joka hetken kun äiti ei tarvitse meitä, käytämme puutarhojen
valmistukseen.

Kerttu: Ja joka päivä poimimme kukkia ja laitamme luutia ja sitten kun
tulee marja-aika, niin poimimme marjoja ja myymme ja käymme vuorotellen
kaupungissa.

Liisa: Ehkä saamme omenapuunhinnan ansaituksi jo tänä kesänä.




Lämpöä Lappiin.


Henkilöt: Hanna, Tellervo, Tyyni, Inkerif koulutyttöjä. Laila, Irma,
Aslak, Osma, lappalaislapsia. Opettajatar Inarin kansakoulussa.


I NÄYTÖS.

(Lastenkamari Inkerin ja Tellervon kodissa; tytöt asettelevat tuoleja
pyöreän pöydän ympärille.)

Inkeri: Tänään on siis lappalaisompeluseuramme viime kerran koossa,
koskapa työt alkavat valmistua. Ihmettelen vaan, kun eivät Hanna ja
Tyyni jo tule.

Tellervo: He ovat varmaan taas joutuneet lumisotaan jonkun pahan pojan
kanssa tahi unohtaneet työnsä kotiin, että on täytynyt juosta hakemaan.

(Hanna ja Tyyni tulevat päällysvaatteet yllä, lumisina ja
punaposkisina).

Hanna (riisuutuen): Hyvää iltaa! juoksimme erään maalaisukon rekeen ja
hän ei tahtonut päästää meitä enää pois — löi vaan hevosta ja antoi sen
juosta minkä jaksoi.

Tyyni (pudistaen lakkiaan lumesta): Vihdoin teimme rohkean hyppäyksen
ja putosimme päistikkaa lumikinokseen.

Tellervo (nauraen): Aina teillä on seikkaluja!

Inkeri: No, nyt työhön joka mies, että saamme jo tänä iltana lähettää
paketin Lapinmaalle. (Tytöt istuutuvat pöydän ympärille ja ottavat työt
esiin.)

Tyyni: Nyt niitä jo varmaan siellä tarvittaisiin — ettekö kuule, kuinka
pohjatuuli vinkuu nurkissa?

Tellervo: Mutta kenen nimeen oikein lähetämme työmme — emmehän tunne
ketään Lapinmaalla?

Hanna: Olen ajatellut että kirjoitetaan paketin päälle: "Köyhimmille ja
kilteimmille lapsille Inarin kansakoulussa."

Tellervo (iloisesti): Hanna on aina Neiti Neuvonen — niinhän me
teemmekin.

Inkeri: Ajatelkaa kuinka iloiseksi nuo köyhät lapsiraukat tulevat
saadessaan pakettimme. (Painaen kutomaansa villalakkia poskeaan
vasten.) Minun lakkini ainakin tuntuu niin lämpimältä.

Tyyni: Tahtoisin niin kernaasti nähdä pienet holhokkimme Lapinmaassa!

Tellervo: Voi, niin minäkin; mutta nyt pudotin viime tingassa silmän
lapasessani ja siitä kohdasta varmaan pääsee tuuli tunkemaan.

Hanna (näyttäen valmista kaulaliinaa, laulaa):

Hei, tyttöset, liinani valmis jo on — Sen saakohon poikanen pien’
peloton! Kun tunturin juurilla tuiskuelee — Mun liinani pienoista
lämmittelee!

(Sävel: "Me kainoja, pieniä, heikkoja vaan!")

Tellervo (koettaen lapasia käteensä, laulaa):

On lahjani pieni, vaan lämmin se lie. — Sä Tellervon terveiset Lappikin
vie! Sun saakohon tyttönen pien', viluinen, Sä suojele sormia hentoja
sen! —

Tyyni (laulaa käärien kokoon kutomansa sukat):

Kun kouluhun kuljet ja tietä ei näy, Vaan jäätävä viima sun vieressäs
käy, Sua sukkani, lapsonen, lämmittäköön Ja pakkasen kauaksi
karkottakoon!

Inkeri (asettaa lakin päähänsä ja laulaa tanssien ympäri huonetta):

Kun kiiltävi inarinjärveilä jää, Ei poikasen pienoisen palele pää! —
Hän poronsa pulkassa nauravi vaan, Ei tunne nyt tuulta, ei pakkastakaan.

Hanna: Mistä nyt saisimme pahvilaatikon, että voisimme asettaa tavarat
sinne?

Tellervo (juosten syrjään): Minäpä annan sen laatikon, jossa nukkeni
matkusti luokseni jouluiltana. (Tuo laatikon.)

Tyyni (ottaen sen vastaan): Alle asetamme Hannan kaulaliinan, sitten
tulee Tellervon lapaset ja minun sukkani. Kaikkein päätie pannaan
Inkerin lakki. Katsokaa, kuinka se näyttää muhkealta!

(Kaikki tytöt katselevat laatikkoa).

Inkeri (antaen mustepullon ja kynän): Tietysti kirjoitamme heille myös
pienen kirjeen.

Hanna: Luulenpa ettemme ehdi enää — juna lähtee kohta — lähetetään vaan
terveisiä ja kirjoitetaan nimemme.

Inkeri (antaa kynän Hannalle): No, ryhdy työhön, Hanna!

(Hanna kirjoittaa ja kaikki tytöt seisovat ympärillä katsellen.)

Hanna: No, nyt se on valvis, mutta sinä tuuppasit minua vähäsen, Tyyni,
että tuohon tuli pieni mustepilkku.

Tyyni: Se on vaan onnenpilkku. Ajatelkaa, että mekin voimme lähettää
vähän lämpöä Lappiin — eikös se ole hirveän hauskaa? — Tellervo. On,
on! Tuntuupa melkein siltä, kuin saisimme mekin hiukkasen osaksemme
tuosta lämmöstä.

Hanna (ottaen laatikon): Kas kuinka se näyttää somalta; lähtekäämme nyt
postiin. (Tytöt pukevat päällysvaatteet ylleen ja juoksevat ulos.)


II NÄYTÖS.

(Inarin kansakoulun etehinen. On aikainen aamu ja koulussakin ovi on
vielä suljettu. Laila istuu koulusalin kynnyksellä, Osma nojautuu
seinään leikkien kirjallaan. Molemmat lapset ovat risaisissa
nahkapukimissa ja näyttävät viluisilta.)

Laila (väristen): Kuinkahan kauan saamme odottaa, ennenkuin koulun
ovet avataan. Huh, kuinka kylmä tänään on — näitkö, miten revontulet
loimusivat, aina keskitaivaalle asti! Ne ovat niin kauniita, mutta
kylmiä. —

Osma: Juoksin kilpaa tuulen kanssa tunturin rinnettä. Muuten ei olisi
ollut hätää, vaan kaulani, näethän, on aivan paljas ja siihen vähän
otti.

Laila (surullisesti): Ajattelen aina etelää kun talvi on tuimin.
Muistavatkohan lapset siellä ollenkaan poloista veljiään ja sisariaan
täällä kaukana pohjoisessa.

Osma: Äiti sure, Laila, pianhan se tulee kesä ja silloin on
lappalaisellakin lämmin.

(Irma ja Aslak tulevat.)

Irma (kopistellen jalkojaan): Täälläkö te jo olette? En tahtonut
mitenkään päästä kulkemaan, kun tuuli oli tuiskuttanut kaikki polut
umpeen. Luulen että varpaani ovat vallan jäässä — lainasin sukkani
pikku siskolle ja pistin vähän heiniä kenkiin, mutta ne eivät estäneet
pakkasta.

Aslak: Ajoin jäätä pitkin pikku porollani ja hauskaa olisi ollut
katsella revontulten leikkiä, jos ei päätäni olisi palellut hirveästi.
Näethän kuinka kulunut päähineeni on.

Osma: Mutta täällähän seisomme ja valitamme kuin mitkäkin raukat.
Olkaamme kunnon lappalaisia, mitä siitä, jos tunturin tuuli vähän
lähenteleekin — olemmehan siihen tottuneet. Laila: Olet oikeassa, Osma,
en tiedä miksi, mutta yhtäkkiä alkoi minusta tuntua niin lämpimältä —
tuuli on varmaan kääntynyt etelään ja se tietää aina hyvää.

Irma: Voi, kuinka olet lapsellinen, Laila, nyt siellä vasta on oikein
kylmä — etkö kuule, kuinka revontulet suhisevat!

Aslak: Tunnen samaa kuin Laila ja olen niin iloinen. Saattepa nähdä
että tänään tapahtuu jotain oikein hauskaa!

(Opettajatar tulee sisälle saali hartioilla.)

Opettajatar: Täälläkö te seisotte ja värisette. Hyvää huomenta, hyvää
huomenta "Lappelillit", Irmahan on aivan sininen vilusta ja Osmankin
urhea nenänpää punoittaa. (Ottaa saalin alta pahvilaatikon.) Mutta
älkää huolehtiko, tässä tuon teille lämpöä, jota muutamat pikkutytöt
etelä-Suomessa ovat koonneet ja teille lähettävät.

(Lapset katselevat hämmästyneinä toisiaan; Laila tuuppaa hymyillen
Aslakia kylkeen.)

Osma: Opettajatar laskee leikkiä.

Opettajatar (avaten laatikon): Katsokaapa, enkö ele oikeassa. Tämä
lakki suojelee varmasti vihuria vastaan — samoin nämä sukat, valkea
villaliina ja nuo pienet somat lapaset, jotka ovat pehmeät kuin untuva
ja tuntuvat olevan oikein lämpöä täynnä.

Laila (arasti): Kuka — kuka ne saa? —

Opettajatar (vetäen hänet luoksensa ja osottaen laatikon kantta):
Luehan, mitä tuossa seisoo: "Köyhimmille ja kilteimmille lapsille
Inarin kansakoulussa." Luulen, että teen oikein kääriessäni liinasen
Osman paljaaseen kaulaan — painamalla lakin Aslakin ruskeatukkaiseen
päähän, vetämällä lapaset Lailan pieniin sinisiin käsiin ja Irma
tarvitsee sukat. (Jakaa puhuessaan lahjat lapsille, jotka äänettöminä
kiittävät.) Nyt menen sytyttämään valkean kouluhuoneeseen ja avaan oven
teille — kohta kai toisetkin lapset tulevat. (Menee.)

Laila (iloisesti): Enkö sanonut että tuuli on kääntynyt etelään! Voi,
kuinka pidän noista kilteistä tytöistä!

Osma (reippaasti): Jos voisin, estäisin pohjatuulen tunkeutumasta
heidän koteihinsa.

Aslak (heiluttaen lakkiaan): Hei, nyt tulee hauska Inarin jäällä.
(Hyräilee laulua: "Juokse porosein!" j.n.e.)

Irma: Laulakaamme laulu etela-Suomen kilteille tytöille — ehkä
revontulten leimahdukset ulottuvat sinne asti ja kantavat kaiun
laulustamme!

Osma: Ei, lähettäkäämme se pohjatuulen mukana — ehkä se lieventää siitä
kylmimmän viiman.

(Lapset laulavat; sävel: "Juokse porosein".)

    Tuule tuulonen,
    Tuule lempeään,
    Kauas etelään —
    Kiitos lämpöinen
    Ystäville vie,
    Vaikk’ on pitkä tie!

    Talvipakkasen
    Meiltä torjuitte,
    Siitä syömmenne
    Olkoon lämpöinenl
    Lapset Inarin
    Teitä tervehtii.

(Menevät kouluhuoneeseen.) Esteri Haapanen.




Uusi kartasto.


Henkilöt: Anni, Elli, Aino, Kalle, Pekka, setä ja iso sisko.

(Anni istuu pöydän ääressä uusi kartasto edessään; muut lapset
ympäröivät häntä koettaen kukin nähdä osansa.)

Anni: Olen oikein iloinen, kun isä antoi minulle tämän uuden kartaston,
nyt lupaan lukea maantiedeläksyt kunnollisesti.

Elli: Mikäpä on lukiessa — katsohan, miten selvästi siinä näkyy vuoret
ja virrat, kaupungit ja kanttoonit.

Kalle: Kunpa kerran pääsisi matkustamaan ympäri koko maailman — se on
minun hartain toivoni.

Pekka: Olet liian vaativainen. Minä tyytyisin paljon lyhyempään
matkaan. Sininen Välimeri on aina ollut unelmaini esine. Katsokaa sen
monia saaria ja lukuisia lahtia. (Osoittaa kartasta.) Ensin kävisin
Korsikassa ja tappelisin sen säihkysilmäisten rosvojen kanssa; sieltä
purjehtisin Elbaan etsimään muistomerkkejä suuresta Napoleonista.
Sisiliaa en myöskään unhottaisi — Messinan appelsiinithan ovat
maailman kuuluja. Lopuksi matkustaisin ristiin rastiin koko Italian
niemen, ihailisin Vesuvion rinteiltä auringonpaisteista Neaappelia ja
tekisin pitkän retken Rooman vanhoihin katakombeihin. Kuutamo-iltoina
soutelisin Venetsian kanavilla ja kuuntelisin kauniita gondoolilauluja.
— Anni: Palaja jo Suomeen, veli hyvä, muuten Italian lämmin ilma
sinut kokonaan huumaa. Ei — minä rakastan Sveitsin jaäkenttäin
viileitä tuulia. Tahtoisin nähdä auringonnousun Rigillä ja poimia
tuoksuvia alppineilikoita ja ihanoita Edelweissejä vuorten rinteiltä.
Soudellessani sinistä Vierwaldstätter-järveä muistelisin Wilhelm Telliä
ja kuuntelisin paimentorvien kaikuja laaksoista.

(Setä tulee sisälle ilman, että lapset häntä huomaavat ja jää syrjään
kuuntelemaan heidän vilkasta puhettaan.)

Elli: Minäpä toivoisin Afrikaan ja ratsastaisin kamelilla poikki
Saharan erämaan. Lepäilisin Niilin rannikoilla palmujen siimeksessä ja
veisin pääskysille terveisiä Suomesta. Kiipeäisin Keopsin pyramiidin
huippuun —

Kalle: Etkä ollenkaan muistaisi, koska se on rakennettu.

Elli (jatkaen puhettaan): — ja katselisin sfinksiä silmästä silmään.

Pekka: Miksi ei kukaan muista Hollantia, tuota mallikelpoisen
siisteyden maata, jossa joka peltotilkku on viljelty kuin puutarha.

Anni: Niin, ja Kreikan laakerilehdot ja sinisen taivaan olemme
unohtaneet.

Elli: Ja muratin peittämät rauniot Reinin varsilla.

Kalle: Ja Espanjan härkätaistelut ja Alhambran linnan. —

Pekka: Oi, jos joskus pääsisin matkustamaan kauas pois.

Elli: Mutta mitä Aino miettii — tahtoisiko hän aina olla kotona äidin
tyttönä? —

Aino (pienin joukosta, ujosti): Aino matkustaa Suomessa, se on
hauskinta. Aino pelkää härkätaisteluita ja rosvoja.

Anni: Luulenpa, että Aino antoi meille terveellisen muistutuksen, "Oma
maa mansikka, muu maa mustikka" — niinhän se onkin.

Kalle: Ja me muistelimme vaan muita maita. Luovun matkastani maan
ympäri ja kuljen sen sijaan oman maan syrjäisimmänkin kolkan,
Lapinmaalla ihailen revontulten leimahduksia, Aavasaksaila kesä-yön
aurinkoa. Etsin Karjalasta Väinämöisen kanteleen jäännöksiä ja
esi-isäin muinaisissa uhrilehdoissa kävelen. Aino oli oikeassa —
Suomessa on hauskinta.

Elli: Niin — niin. Yhtykäämme kaikki ja matkustakaamme ensin Suomessa —
sitten lähdemme muille maille, kukin omalle suunnalleen.

Anni ja Pekka: Se on päätetty.

Aino: Kun te eroatte, palajaa Aino kotiin.

Pekka: Mutta millä me matkustamme, kun rahaa ei ole? —

(Setä, joka on innokkaasti kuunnellut, kääntää äkkiä nuttunsa nurin,
painaa lakin syvälle päähänsä ja astuu esiin koettaen puhua korkella
ääneltä.)

Setä: Olen kuullut toivomuksenne ja tulen täyttämään ne.

(Lapset eivät tunne häntä, vaan katselevat hämmästyneinä toisiaan. Aino
piilottaa päänsä Ellin syliin.)

Kalle (rohkeasti): Kuka olet?

Setä (nauraen): Pelkäätkö hieman, poikaseni?

Sanon vielä kerran: toivomuksenne täyttyvät, mutta sillä ehdolla, että
käytätte taikamantelianne.

Elli (ihmetellen): Taikamanteliamme — eihän meillä ole mitään sellaista.

Setä: On kyllä, kun tarkemmin ajattelette asiaa.

Anni: Ja saammeko todella matkustaa nyt kohta? Pelkäänpä, että Sveitsin
jääkentillä on vielä liian kylmä näin talvisaikaan.

Kalle: ja Aavasaksalla emme voi nyt nähdä kesä-yön aurinkoa, —

Setä: Mitä — ettekö tahtoisikaan matkustaa? —

Pekka: Älkää suuttuko, hyvä herra, mutta ehdotuksenne tuli liian
äkkiarvaamatta — annattehan meille valmistusaikaa iltaan asti.

Elli (katsellen tarkkaavasti setää): joku tekee varmasti pilaa meistä.
Minusta tuntuu että -— (Iso sisko tulee samassa sisään ja keskeyttää
Ellin.)

Iso sisko: Mihin se setä katosi, hänhän tuli vähän aikaa sitten —
(pysähtyy ja lyö kätensä yhteen hämmästyksestä) mutta mitä tämä on!

Elli (kiskoen takin pois sedän päältä): Nyt olet paljastettu. (Muutamat
lapset nauravat, toiset ovat häpeissään.)

Aino (nuhtelevasti): Paha setä, Aino pelkäsi niin.

Kalle: Että me voimmekin olla noin lyhytnäköisiä.

Anni: Voi, kuinka ikävää kun et ollutkaan noita.

Pekka: Hyvästi, avara maailma — me jäämme kotiin!

(Setä ottaa lakin päästään ja pyyhkii otsaansa.)

Setä: Olen vähän leikkinyt kanssanne, pienokaiset, mutta älkää
olko vihoissanne vanhalle sedälle. Kuitenkin kaikitenkin täytän
toivomuksenne.

Anni: Mutta millä tavalla? —

Pekka: Onko sinusta tullut kapteeni ja otat meidät kaikki mukaasi
merelle? —

Elli (kohottaen sormeaan): Sinähän lasket vieläkin leikkiä kanssamme.

Aino (hätääntyneenä): Eikö setä olekaan setä?

Setä (pidelleen korviaan): Antakaa nyt minulle suunvuoroa. Tänään on
syntymäpäiväni —

Aino (ihaillen): Setä täyttää varmaan sata vuotta. —

Kalle: Ole nyt vaiti, että setä saa puhua. Setä (jatkaen edellistä
puhettaan): ja olen tullut kutsumaan teitä luokseni katsomaan
taikalyhtyä. (Yleinen riemu lapsijoukossa.)

Anni: Mutta eihän tämä kuulu meidän toivomuksiimme.

Setä: Kuuluupa kyllä. Taikalyhdyllä näytän teille kuvia kaikista
maailman paikoista — saatte nähdä Hollannin tuulimyllyt, Venetsian
kuunvalossa, Niilin palmumetsät ja mitä kaikkea toivoittekaan. —

Pekka: Ensiksi Suomen, setä kulta.

Setä: Miten tahdot, Pekka poika.

Elli: Voi, kuinka olet hyvä. Vaan se taikamanteli — laskit kuitenkin
vähän leikkiä kanssamme.

Setä: Totta puhuin, tyttöseni. Mielikuvitus on parhain taikamantelinne
— sen siivillä voitte lentää vaikka kuinka kauvaksi — pois ihaniin
satumaailmoihin.

Aino (taputtaen sedän kättä): Aino ei enää koskaan sano setää pahaksi.

Setä (ystävällisesti): Sepä hauskaa, pikku Aino! Mutta laittakaa nyt
kiireesti itsenne kuntoon, sillä kohta lähdemme matkalle maailman
ympäri — ehkä Messinan appelsiinitkin jo ovat kypsyneet.

Iso sisko: Koko joukko ensin äidin luo, mars! — Sieiiä saatte kertoa
minulle koko jutun alusta asti, sillä vielä en käsitä sitä ollenkaan.

    (Poistuvat.)




Vuodenajat.


Henkilöt: Nilia Egypta Egyptistä. Kalle Kevät, Ruusa Kesä, Matti Syksy,
Liisa Talvi Suomesta. Leikkihuone kuvailee metsää. Lapset pitäen
käsissään kuusen, männyn ja katajan oksia, ovat olevinaan puita.

Nilia (astuu sisään itämaalaisessa puvussa huntu pään ympäri
kiedottuna):

Oi, miten täällä on kaunista! Olen aina kuullut kerrottavan Pohjolan
metsistä ja niiden raittiista vihannuudesta, mutta en koskaan olisi
voinut uneksiakaan niiden olevan niin kauniita kuin ne todellakin
ovat Hyvin mielelläni tahtoisin tietää jotakin Pohjolan neljästä
vuodenajasta. Maantieteessäni luin: "Pohjolan vuoden aikoja on neljä:
kevät, kesä, syksy ja talvi." Mistähän vuodenajasta asukkaat täällä
eniten pitävät? Tuollahan tulee pieni poika, ehkä hän voi minulle sen
sanoa.

Nilia (vetää hunnun silmilleen): Kuulehan, pikku ystävä! Minulla olisi
sinulle jotakin sanottavaa. Mikä sinun nimesi on, pikku poika?

Kalle (kumartaen): Minun nimeni on Kalle Kevät.

Nilia: Minun nimeni on Nilia Egypta, olen kotoisin Egyptistä. Kerro nyt
minulle jotakin täällä pohjoisessa vallitsevista vuodenajoista. Mistä
vuodenajasta sinä enimmin pidät?

Kalle (pyörähtää ympäri kantapäällään): Kuten näet, olen minä
koulupoika ja siis kevät luonnollisesti on minulle mieluisin.

Nilia: Minkätähden niin?

Kalle: Etkö sinä sen vertaa ymmärrä, Niilin krokotiili – – Nilia
piti sanomani. Kun talvi on mennyt ja kevät lähestyy, on meillä
koulupojilla toivo päästä ikävästä koulusta. Keväällä luonto jälleen
elpyy. Kaikki on silloin niin valoisata ja lämmintä talven pimeyden ja
kylmyyden jälkeen. Jäät, jotka useampia kuukausia ovat pitäneet joet ja
järvet kahleissaan, sulavat, ja sitte saa purjehtia selillä ja meloa
kanooteilla lahdelmissa. Se on toista, voit uskoa, kuin hakea niitä
kartalta ja lukea niistä maantieteessä. Puut saavat lehtiä, linnut,
jotka talvella olivat lämpimissä maissa, palaavat. Aamuhetki kullan
kallis! Kevät on luonnon aamu ja on sen vuoksi paras vuodenajoista.
Oletko kuullut, että metsät täällä Suomessa osaavat laulaa?

Nilia: Sitä en ole tietänyt.

Kalle: No sitte saat kuulla sen. Lasten ystävä Z. Topelius, sepitti
kävellessään kerran metsässä kauniin laulun vuodenajoista. Muutamat
puut kuulivat hänen itsekseen lausuvan laulun. He oppivat sanat, muut
puut oppivat ne heiltä. Sanat kuletti herra Myrsky metsästä toiseen,
niin että kaikki puut oppivat ne. Tuulet säveltivät laulun, ja jos vaan
osaa sanoa oikean taikasanan, saa metsän laulamaan milloin tahansa.

Nilia: Kuinka kuuluu taikasana?

Kalle (huutaa arvokkaan näköisenä): Humise vastaukseni, Suomeni metsä,
ja laula keväästä Pohjolassa!

Metsä (laulaa ensimmäisen värsyn Topeliuksen "Vuodenajoista"):

    Kun kevät kaunis tuli,
    Soi Luoja lämpöisen,
    Maan silmästä jo suli
    Jääkyynel huurtehen.
    Taas päivän paistehessa
    Jo linnut lauloivat,
    Ja lapset lehtosessa
    Iloisna juoksivat.

Nilia (painaa kädellään rintaansa vasten): Oi miten ihanaa!

Kalle (nostaa lakkiaan): Hyvästi Nilia! Minun täytyy nyt mennä, muuten
tulen liian myöhään kouluun ja saan seisoa nurkassa häpeämässä.

(Menee.)

Nilia: Kevät mahtaa todellakin olla ihana täällä Pohjolassa! Tuossa
tulee nuori tyttö; ehkäpä hän voi kertoa minulle jotakin kesästä.

Ruusa Kesä (tulee kukilla koristettuna kukkavihko kädessä): Ah! (Luo
silmänsä alas ja näyttää ujostelevan.)

Nilia (vetää hunnun silmiltään): Hyvää huomenta, nuori ystäväni! Älä
minua ujostele. Olen vaan pikku tyttö pitkän matkan päästä täältä, joka
matkustan toisesta maasta toiseen tutkimassa maitten maantiedettä.
Tahdotko olla hyvä ja kertoa minulle jotakin Pohjolan kesästä?

Ruusa Kesä: Nimeni on Ruusa. Tulen juuri niityltä, mistä poimin nämä
kauniit kukat (ojentaa vihkon Nilialle). Tahdotko nämä?

Nilia: Kiitoksia paljon! (Haistaa kukkasia.) Voi kuinka ne ovat ihania!

Ruusa: Sinä tahdoit tietää jotakin kesästämme. Se on minun mielestäni
ihanin vuodenaika. Silloin on metsä pukeutunut juhlapukuunsa, ja niitty
monivärisine kukkineen on kaunis kuin morsian. Järvillä on liikettä
ja elämää. Höyrylaivat puhaltavat rannoilla. Poimitaan mansikoita
niityllä, mustikoita ja muita marjoja metsän rinteillä. Me nuoret
oleskelemme silloin niityllä, järvillä ja metsissä ja saamme silloin
haaveilla rakkaudesta, toivosta ja uskosta. Humise vastaukseni, Suomeni
metsä, ja laula Pohjolan kesästä!

Metsä laulaa:

    Kun kesä saapui sitten,
    Ja niitty vihannoi,
    Maa kaunis kukkasitten
    Puvussa purppuroi.
    Me saariin soutelimme,
    Juoksimme metsihin,
    ja marjaan kiiruhdimme,
    Kyll' lysti olikin.

(Ruusa menee).

Nilia: Kesä oli lapsen mielestä ihanin vuodenajoista. Nuori Pohjolan
tyttö uneksi mieluimmin aikansa kesän pitkinä päivinä. Tuolla tulee
nuori parhaassa ijässä oleva mies. (Nilia vetää hunnun kasvoilleen).
Ehkä hän kertoo minulle Pohjolan syksystä.

Matti Syksy (astuu esiin kantaen olkilyhdettä olallaan ja omena- ja
perunakoria kädessään).

Nilia (menee Mattia vastaan): Nimeni on Nilia Egypta.

Matti (murrimaisesti): Minun nimeni on Matti Syksy. Näen sinun olevan
vieraan täällä, voinko millään tavoin olla avuksesi?

Nilia: Kertokaa minulle, hyvä herra Syksy, jotakin siitä vuodenajasta,
jolla on sama nimi kuin Teilläkin.

Matti (hymyillen): Sen tahdon tehdä. Minä puolestani luulen että syksy
on paras Pohjolan vuodenajoista. Minä olen nyt päässyt niin pitkälle,
että olen saanut jalkani oman pöydän alle, kuten sanotaan, ja nyt siis
minulla täytyy olla jotain pöydälle pantavaa myöskin. Sitä, mitä siihen
tarvitaan, saadaan syksyllä. Silloin leikataan ruis pellolta, riihitään
se, jauhetaan myllyssä ja jauhoista leivotaan sitte mitä kauneinta
ruisleipää. Syksyllä antavat hedelmäpuut aarteensa talouden hyväksi.
Perunat otetaan maasta ja pannaan talvikorjuuseen kellareihin. Syksy
ei olekaan niitä aivan ikäviä. Kun on ehtinyt, kuten minä, miehuuden
täyteen ikään, ei silloin enää lapsen tavoin eletä keväästä ja lintujen
laulusta, eikä kuten nuoruuden ijässä kesästä ja auringon paisteesta.
Silloin täytyy ajatella, millä elättää itsensä ja perheensä. Syksy
antaa elannon, ja siksi sitä rakastaa jok’ainoa, joka ajattelee vähän
pitemmälle eteensä. Hyvästi, Nilia Egypta. (Nostaa lakkiaan.)

Humise vastaukseni, Suomeni metsä, ja laula Pohjolan syksystä!

(Menee.)

Metsä laulaa:

    Syys pimeät toi päivät
    Ja myrskyt pauhuisat,
    Pois lintuset ne veivät,
    Pois kukat tuoksuvat;
    Kynnettiin maita, soita
    Ja viljaa puitihin,
    Me söimme puolukoita,
    Kyll' lysti olikin.

Nilia (vetää hunnun silmiltään): Vielä on vuodenaika, joka minun täytyy
saada tuntea. Kukahan kertonee minulle jotakin talvesta!

Liisa Talvi (tulee puhkuen puettuna turkkeihin, nahkalakkiin ja
muhiviin): Huh huh, miten on lämmin! Kuulehan, pikku näpykkä! Sinä
tahdot tietää jotain talvesta. Kyllä sinulle kerron tästä ihanasta
vuodenajasta, kunhan ensin autat minua saamaan turkin yltäni. (Nilia
riisuu turkin eukon päältä.) Hoh hoh! Nyt on vähän viileämpi. Mikä
sinun nimesi on, lapsonen? Sinä näytät niin kiltiltä.

Nilia: Nimeni on Nilia ja olen kotoisin Egyptistä.

Liisa Talvi: Egyptistä! Sen maan kyllä tunnen. Siitähän saa lukea
raamatussa. Minun pienet lapsenlapsen! Jussi ja Antti käyvät koulua ja
he ovat siellä lukeneet semmoisista kirjoista, jotka sisältävät pelkkiä
harhaoppeja, että Egyptissä on pyr-mii-tiä, op-liskoja ja kata-pommeja.
Onko se totta, Nilja.

Nilia (oijaisten): Nimeni on Nilia. Kyllä siellä löytyy pyramideja,
obeliskeja ja katakombeja, jos rouva niitä tarkoitti.

Liisa Talvi: No, niinhän ne tais’ olla. Kun tulee vanhaksi, ei sitä
enää semmoisia ymmärrä. Eihän sitä minun lapsuuteni aikana kaikki
saaneet koulua käydä kuten nykyajan lapset. Mutta talvestahan minun
pitikin kertoa sinulle. Sinulla ei voi olla aavistustakaan siitä,
kuinka talvipäivä Pohjolassa on ihana. Maa on lumen peittämä. Kulkuset
kilisevät niin kauniisti, kun jouluaamuna ajetaan kirkkoon. Puut
näyttävät kuin olisivat ne täynnä jalokiviä, kun aurinko paistaa
niihin. Ohhoh!

(Liisa hypähtää askeleen eteenpäin)

Tulen ihan nuoreksi uudelleen ajatellessani, kuinka nuoret
luistimillaan pyörähtelevät kirkkaalla selällä, tahi laskevat
suksillaan huimaavaa vauhtia lumipeitteisiä mäkiä alas. Mutta jos
ulkona on rattoisata, kun myrsky vinkuu kooten ylipääsemättömiä
lumivalleja nurkkiin, ei ole sisällä tuvassakaan vähemmän rattoisata.
Siellä saisit kuulla takkavalkean räiskinää, rukin surinaa ja vanhojen
ukkojen ja poikien laulelevan iloisia lauluja höyläpenkkiensä ääressä.

Humise vastauksen, Suomeni metsä, ja laula Pohjolan talvesta.

(Menee.)

Metsä laulaa:

    Niin talvi tulee, tiuku
    Soi silloin helisten,
    Lystisti sukset liukuu
    Pääll’ lumikinosten.
    Ja tuli takassansa
    Sulosti leimuaa;
    Näin talvellakin kanssa
    Kyll’ lapset lystin saa.

Nilia: Nyt ymmärrän, miksi Suomen kansa on niin kestävää ja karaistua,
ja kuitenkin niin lämmintä ja uskollista. Ilmanala on sen muodostanut.
Se on onnellinen kansa, sillä jokainen on tyytyväinen osaansa. Nuoriso
ei enää ikävöi lapsuuden iloihin. Miehuuden ikään tullut ei anna elämän
huolien masentaa itseään, ja vanhuksen sydän lämpenee ajatellessaan
nuorten huvituksia. Onnelliset ne kansat, jotka ovat saaneet asuntonsa
näin korkealle pohjoiseen! Hyvästi Kalle Kevät, Ruusa Kesä, Matti Syksy
ja Liisa Talvi! Hyvästi sinä, Suomeni metsä! Laula kauniita laulujasi
monille, monille Suomen kansan tuleville polville.

(Menee.)

Metsä laulaa:

    Kun hanki kyynelehtii,
    Niin ole riemuinen,
    Taas kevät kaunis ehtii
    Iloa antaen.
    Ain ylistele Luojaa:
    Kaikk’ ajat hauskat on;
    Hän eloamme suojaa,
    Sen saattaa valohon.

(Metsä juoksee ulos.)

    H. S.




Briitta-äidin päätös.

Leikki kahdessa osassa.


Henkilöt: Briitta-äiti. Matti, Pekka, Maija, hänen lapsiaan.
Liisa-äiti, Briitan käly. Heikki, Helmi, hänen lapsiaan. Pastori.


ENSIMMÄINEN OSA.

Leikkisali esittää siivoomatonta tupaa. Matti istuu ikkunan ääressä.
Maija torkkuu nojaten päätään pöytään.

Matti:

    Tuolla tulee Pekka veli!
    Hauskaa kuulla, mikä peli
    Häll’ on ollut toimenaan.
    Repaleina kaikk’ on takki,
    Märät vaatteet, poissa lakki,
    On kuin ryövär’ konsanaan!

Pekka (tulee sisään, näyttää rikkinäistä nuttuaan):

    Katsos, miten kävi nutun!
    Nyt saat kuulla hauskan jutun,
    Heti sulle kerron sen:
    Löysin "Kala-Kallen" kopan,
    Tästä laitan soman sopan,
    Heti pisti mielehenl
    Upotin tuon korin rantaan,
    Panin ensin täyteen santaa,
    Jotta kalat kuolis näin.
    Juostessani kiirein pakoon
    Kompastuin ma sillan rakoon,
    Suistuin järveen suin ja päin.

Matti:

    Oli aika hyppy sekin!
    Sekö nuttuus reiät teki?

Pekka:

    Ei, nyt kuulet palan parhaan:
    Naapurimme he’elmä-tarhaan
    Hiivin kotiin tullessain.
    Hiivin puiden oksikoilla,
    Taskut täytin omenoilla.
    Siellä reiät nuttuun sain.

(Huomaa nukkuvan Maijan, osottaa häntä)

    Mutta kuinka Maija sisko
    Kesken päivää unta kiskoo!
    Hänet sopii herättää.
    Täss’ on tuoppi äidin kaljaa.
    Juo’os sisko, unten malja,
    Kunniakses juoma tää!

(Kaataa kaljan Maijan niskaan: pojat juoksevat nauraen ulos ovesta).

Maija (herää itkien):

    Hyi, te poikaroistot siellä!
    Kyllä teille näytän vielä!

Briitta (tulee sisälle, lyö kämmeniään yhteen):

    Taivas, mikä siivo täällä!
    Pöly alla, pöly päällä,
    Kalja pitkin lattiaa!
    Poikaviikarein on teko!
    Maija, senkin unikeko,
    Voisit luutaa liikuttaa!

(Katsoo ulos ikkunasta)

    Siunatkoon! nyt lisäks vielä
    Pastor’ tulee tuolla tiellä,
    Tännepäin hän astelee.

Pastori (tulee sisään, katselee ympärilleen):

    Hyvää päivää, taloon rauha Herran!
    Pistäydyin sisään teille kerran
    Tästä ohi kulkeissain.

Briitta (hämillään pyyhkii tuolin esiliinallaan):

    Täss’ oisi tuoli, suokaa anteheksi,
    Ma ett'en tupaa saanut siivoiseksi,
    Kun paimenesta vasta palasin.

Pastori:

    Mitä sitten tekee lapset teidän,
    Sillä tuohan oisi toimi heidän?

Briitta:

    Oon luettanut heille katkismusta,
    Ett'eivät saisi, raukat, muistutusta,
    Kun heitä lukusilla koetellaan.

Pastori:

    Päivän pitkään paljon muuta ehtii,
    Ja varmaan laiskoina he vetelehtii,
    Jos ei muuta työskennellä saa.
    Se vanhemmat veis hyvään toimintaan,
    Jos pääsisivät kansanopistoon,

Briitta:

    Nyt varmaan pastor’ leikkiä vain puhuu,
    Pahoja opistosta tietää huhu.
    Mun veljen’ lapset siellä olivat
    Ja niin ne ylpehiksi tulivat,
    Ett’ työ on alhaista nyt arvolleen.

Pastori:

    Ei huhuihin voi aina täysin luottaa
    Ne panettelee usein aivan suotta.
    Vaan pianhan te voitte selvän ottaa,
    Ja jos ei kertoma ole totta,
    Te lähetätte lapset opistoon?

Briitta:

    Ei ennen tiedetty me opistoista
    Ja toimeen tultiin kyliä ilman moista.

Pastori:

    Mut aika rientää kehityksen teitä.
    Se toisin kutsuu, velvoittaapi meitä
    Kuin entis-aika hämärteinen tuo.
    On edistykseen meidät Luoja luonut,
    On suuret siivet hengellemme suonut,
    Siis käytettävä onpi lahjat nuo.
    Mun ehdotuksein hyvää tarkoittaa,
    Siis ajatelkaa tarkoin asiaa!

(Ojentaa kätensä Briitalle ja menee).

    Esirippu alas.


TOINEN OSA.

Leikkisali esittää Liisan siistiä tupaa. Liisa sekoittaa puuroa, Heikki
veistää, Helmi kehrää. Briitta, vaatteet sateesta märkänä, seisoo
huomaamatta oven suussa ja kuuntelee.

Heikki:

    Sä virka, sisko, kuka mielestäsi
    On paras kuninkaista pohjoismaiden?

Helmi:

    On Kustaa toinen Aadolf empimättä
    Ihanne kaikkein aikain valtiaiden.
    Hän öisten aikalaisiensa valo,
    Niin uljas, uhraavainen, nöyrä, jalo.

Heikki:

    Niin — tytöt aina ihannoivat moista!
    Mun urhoni on Kaarle kahdestoista.
     Kas hän se oli vasta miesten mies!
    Hän yksin tuhansia voittaa ties.

Briitta (astuu esiin oven suusta):

    Hyvää päivää, kas vaan lapsosia
    Ne miten juttelevat viisahia!

(Kaikki sanovat hyvää päivää.)

Helmi:

    Oi, kuin märkä ootte, täti kulta,
    Tulkaa tänne lähemmäksi tulta!

Briitta:

    Niin hieno, siivottu on tupasenne.
    Te ketä odotatte vieraaksenne?

Liisa:

    Odottaa vierasta me emme tienneet,
    Vaan sinä, hauska kyllä, nyt se lienet.
    Mun tyttösein ne joka päivä vaan
    Tään tuvan siivon pitää huolenaan.

Briitta:

    Mut’ oikeastaan asia on pieni,
    Min tähden tänne suuntasin mä tieni.
    Siis käyn ma asiahan suorastaan:
    Te mitä, lapset, teitte opistossa
    Ja mitä opitte sen suojakossa?

Heikki:

    Jos suotte, vastauksen asemesta
    Ma luen teille pätkän teoksesta,
    Mi kansanopistoa koskeepi.

(Lukee)

    "Siellä opimme Jumalaa rakastamaan
    Ja lempimään synnyinmaata,
    Siellä saimme me tietää kaiken sen,
    Miten täyty vi eestään raataa.
    Siellä saimme me henkiset asehet
    Ikiaatteiden suurihin sotiin,
    Ja tietää velvollisuutemme
    Koko yhteiskuntaan ja kotiin."

Briitta:

    Ja sitte pöyhistellään tiedoillaan
    Ja halpaa ruumiin työtä kartetaan,
    Eik’ enää vertaistansa tunneta,
    Kun luullaan että ollaan hienoja.

Liisa:

    Tuo syytös, ystävä, on tuiki väärä,
    jalostaa halpa työ on tiedon määrä.
    Ken nöyryydessä etsii valistusta
    Saa siitä hyötyä ja siunausta.

Briitta:

    En tiedä, kuink’ on laita asian,
    Mut muiden niin mä kuulin kertovan
    Ja luulin huomanneeni itsekin,
    Ett’ tieto vie vain suuriin luuloihin.

Liisa:

    Ei kulkupuheisiin sais aina luottaa,
    Sokea usko erheitä vain tuottaa.
    Ken kokenut on, parhaiten sen tietää;
    Tää seikka kyllä huomiota sietää.

(Hetken mietittyään)

    Jo käsittää mä alan: missä kunto
    On Herran pelko, velvollisuuden tunto,
    Niin siellä ylpeys ei sijaa saa.
    ja koska uusi, valistunut aika
    Nyt vaatii oppia ja tiedon taikaa,
    Niin edistyksen tietä kulkekaa!
    Ja tämä nyt on päätökseni vakaa,
    Ja kaikille sen teille täysin takaan:
    Myös meidän lapset tulee opistoon.

        Esirippu alas.




Paimenessa.


Henkilöt: Maija, Katri, Olavi, Erkki — paimenia. Sinipiikoja ja
metsänväkeä.

Näyttämö kuvaa ahoa, jonka ympärillä kasvaa metsää. Lapset istuvat
syöden illallista eväskonteistaan.

Maija: Millainen nälkä sinulla onkaan, Erkki, kun ei se näy ruokaakaan
tottelevan.

Erkki: Kas, kas, meidän Maijaa, kun osaa pistellä. Muistakin että minä
kävin suolla asti hakemassa Kirjoa, joka oli eksynyt muusta karjasta.

Katri: Ja löysit myös. Tästä saat minulta vielä yhden voileivän, sillä
sen olet rehellisesti ansainnut. Ajatelkaa jos karhu olisi syönyt
Kirjon. (Antaa hänelle voileivän.)

Erkki: Lörpötystä. Metsänväki on meille suosiollista — ei se meidän
karjallemme tuhoa tuota.

Katri: Karhuun ei kuitenkaan ole luottamista, kun se lehmän vainuaa. —

Maija: Otsoko, metsän omena, meille pahaa tekisi? Ei, sisko, minä
luotan metsään ja metsänkuninkaaseen. Metsässähän me olemme hauskimmat
hetkemme viettäneet.

Erkki: Niin, metsä on meidän rakkahin kotimme. Puut humisevat meille
kauniita satujaan, pilvenhattarat ovat meidän laivojamme, joilla
purjehdimme kauvas vieraisiin maihin.

Katri: Aina sinä niistä pilvistä pakiset. Lähdettä minä rakastan tuolla
sananjalkojen keskellä. Se lirisee niin iloisesti, se virkistää ja
virvottaa ja sen pohjassa on taivas.

Erkki: Minun pilveni ne siellä vaan kuvastuvat.

Maija: Ei, mutta alatteko kiistellä pilvistä ja lähteestä. — Marjamäki
on minun paras paikkani. Kun mansikat punottavat, riennän sinne ja
poimin ja maistelen ja ajattelen tuhansia hauskoja asioita. Marjat ovat
paimenen parasta ruokaa.

Olavi (alkaen panna kiinni konttiaan): Eiköhän jo ala riittää tällä
kerralla — muuten saamme olla loppuviikon syömättä.

Maija: Mutta miksi olet ollut niin hiljainen koko illan? Ethän ole
puhunut halaistua sanaa.

Olavi: Ensiksi olen syönyt, toiseksi katsellut tuota valkeaa, joka
tuikkii tuolta Mäntyvaaran takaa ja ajatellut, mikähän se lienee ja
kolmanneksi — en olisi tainnut saada suunvuoroa. Katri (järjestäen pois
ruokatavaroita): Vai suunvuoroa. — Mutta mikä tuo valkea tosiaankin on?
Välistä se leimahtaa ihan puidenlatvojen tasalle.

Maija: Eihän vaan liene metsävalkea.

Erkki: Ei metsävalkea noin yhdessä paikassa pysyisi.

Olavi; Juhannuskokkohan se on. Nythän on juhannusilta.

Katri: Kas, kun emme ennemmin huomanneet. Voi, siihen aikaan kun äiti
eli, oli meillä aina niin hauskaa juhannuksena!

Maija: Pirtin seinät pistelimme täyteen juhannuskukkia ja portaiden
eteen pystytettiin lehtimaja nuorista koivuista.

Olavi: Mutta nuo koivut ja kukkaset kuihtuivat niin pian.

Erkki: Niin, nyt olemme metsän suuressa lehtimajassa, joka ei koskaan
lakkaa kasvamasta.

Maija: Ja tuolla kauvempana kukkii tuomi ja tässä on meillä aho täynnä
juhannuskukkia — punaisia, sinisiä, valkoisia. —

Katri: Valvokaamme tässä aholla koko yö — paimenmaja on niin ahdas ja
pimeä!

Olavi: Tehdään se — aina siihen asti kun aurinko nousee!

Erkki ja Maija: Hyvä on. Ja nyt laulamme laulumme: (laulavat sävelellä
"Nytpä tahdon olla mä" — )

    Paimenella pienellä
    On niin lysti metsässä —
    Lyödä leikit, syödä marjat.
    Koota kauniit käpykarjat —
    Taivas meillä kattona,
    Kukkanurmi vuoteena.

    Metsä on niin vihreä,
    Sammalpeite pehmeä —
    Linnut laulaa, kukkuu käki,
    Tuolla tanssii metsänväki.
    Luonto yksin kaunis on,
    Suuri, puhdas, viaton.

(Karjakellon kalketta kuuluu.)

Olavi: Mitä Kellokas nyt soittaa, Tule, Erkki, niin käydään katsomassa
karjatarhassa, makaavatko lehmät rauhallisesti. Ehkä hiilos on sammunut
ja hyttyset pahoin pitelevät. (Erkki ja hän menevät.)

Maija: Sillä aikaa sidomme seppeleen majamme oveen, että näyttäisi
vähän juhlallisemmalta. Onhan nyt keskikesän juhla.

Katri: Jolloin valkeus on pimeyden herra — niinhän opettaja sanoi.
(Menevät poimimaan lehviä.)

Maija: Otetaan koivunlehtiä ja tuomenkukkia. Minusta ne yhdessä ovat
kuin kesä itse. (Erkki ja Olavi tulevat, tytöt istuutuvat seppeleitä
sitomaan.)

Katri: No, mikä Kellokasta vaivasi.

Olavi: Ei mikään. Siellä makaa rauhassa kirjava karjamme märehtien ja
hyvinvoipana, —

Erkki: Ja hiilos kytee sitkeästi savua ilmaan tupruttaen. —

Olavi: Jopa on sammunut kokko tuolla Mäntyvaaran takana. —

Maija: Katsokaa kuinka sininen hämärä verhoaa koko metsän.

Katri: Nyt ovat sini piikaset lähellä — kesäyön hämärässähän he
tanssivat kasteisilla ahoilla.

Malja: Ollappa sellainen pieni sinipiikanen, joka ikänsä saa metsien
rauhassa elellä.

Olavi: Mutta sittenhän ei meillä Maijaa olisikaan. — Voithan sinä
metsää rakastaa, vaikka et olekaan sinipiika.

Erkki: Lauletaanpa sinipiioille pieni laulu, ehkä he sitten saapuvat
leikkimään kanssamme juhannusyön. (Lapset laulavat:)

    Sinipiiat pienoiset,
    Hienohelmat herttaiset.
    Paimenlapset teitä uottaa,
    Kastehelmin nurmi vuottaa —
    Juhannushan juhla on
    Leikin, laulun, karkelon.

(Metsästä vastataan laulaen, lapset kuuntelevat hämmästyneinä.)

Juhannushan juhla on Leikin, laulun, karkelon! —

(Samassa juoksevat sinipiiat kevyesti aholle kukkia käsissä ja
hiuksissa, vetävät lapset mukaansa piiriin ja alkavat pyöriä laulaen:)

    Sinipiiat saapuvat,
    Nyt on hetket herttaisat —
    Leikki käymään, laulu soimaan.
    Paimenlapset ilakoimaan.
    Nurmi kaunis, kukkiva
    Meill’ on leikkikenttänä.

1:nen sinipiika: Tiedättekö, pienet paimenlapset, että nyt on juhannus,
metsän juhla.

Katri: Tiedämmehän me sen, kun Olavi näki kokon loistavan Mäntyvaaran
takaa.

Maija: Sentähden valvomme täällä aholla koko yön. Tahdomme nähdä,
kuinka valkeus on pimeyden herrana.

Erkki: Ja tahdomme nähdä, millainen on metsä juhannusyönä.

Olavi: Näettekö, sinipiiat, miten kaunis lehtimaja meillä on ja miten
paljon juhannuskukkia.

2:nen sinipiika: Olemme kuulleet kaikki teidän puheenne ja tiedämme,
että te rakastatte metsää.

Lapset: Rakastamme, rakastamme.

3:mas sinipiika: Ja te ymmärrätte metsän kuiskeet ja tajuatte luonnon
äänen, joka teille metsän kaikissa ilmausmuodoissa puhuu.

I:nen sinipiika: joka metsää rakastaa, hän saa siitä tuhatkertaisen
palkinnon, Metsä ei koskaan unhoita ystäviään.

2:nen sinipiika: Tänään on juhannus, metsän juhla. Sentähden olemme
me lähetetyt tänne teidän luoksenne metsän lahjaa tuomaan. Sillä
juhannuksena metsä lahjojaan jakaa.

1:nen sinipiika: Kuulkaa siis, mitä metsä teille lupaa: Jos joskus
elämässänne tunnette itsenne väsyneiksi ja vanhoiksi, paetkaa metsään
ja kuunnelkaa hetkinen sen hiljaista huminaa, jonka kautta itse luonto
puhuu — ja te virkistytte ja saatte sydämmiinne ikuisen nuoruuden, jota
aika ei voi kuluttaa. Jos elämän ristiriidat sydäntänne katkeroittavat,
paetkaa metsään — ja se humisee sopusointua teidän mieliinne, ja te
huomaatte, että ikuinen rakkaus kaikki hyvin johtaa. Metsä on aina
oleva teidän lohduttajanne ja ystävänne elämänne matkalla. — Nyt
tulkaa, sinipiiat, kadotkaamme jälleen siniseen hämärään — tämän
kauvempaa emme saa puhua ihmislasten kanssa. (Juoksevat kevyesti pois;
lapset tuijottavat hetkisen sanattomina heidän jälkeensä.)

Olavi: Untako tämä oli, vai totta? —

Katri: Tuolla kaukana vilahtavat vielä heidän siniset huntunsa.

Maija: Metsän lahja juhannusyönä, älkäämme koskaan sitä unohtako emmekä
halveksiko.

Erkki: Tämä oli elämämme kaunein juhannus-yö. —

Olavi: Mutta katsokaa, tuollahan jo aurinko nousee — valo on valtiaana
pohjolassa.

Katri: Ja katsokaa, kuinka se kultaa Mäntyvaaran honkia — nyt ne ovat
ihan purppuranpunaiset.

Maija: Kuulkaa kuinka linnut laulavat — näin kaunista ei ole vielä
koskaan ollut metsässä. Äiti lauloi aina juhannusaamuna kanssamme
suvivirren, emmekö yhtyisi lintujen kuoroon ja laulaisi nytkin äidin
virttä kiitokseksi kauniista metsästä ja ihanasta kesästä. (Lapset
laulavat):

    "Jo joutui armas aika ja suvi suloinen,
    Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkainen,
    Aurinko maamme puoleen lähestyy lähemmäks'
    Virvoittaa luonnon kuolleen, sen tekee eläväks’.

    Nyt niityn kukat korjat ja laiho laaksossa.
    Myös yrttitarhat sorjat, puut lehtiverhossa
    Taas meille muistuttavat hyvyyttä Jumalan,
    Jonk’ kaikki nähdä saavat vuos’ vuodelt’ ainian"

        Esirippu.

                            Esteri Haapanen.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JOULULEIKKEJÄ JA VUOROKESKUSTELUJA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.