Maison-Rougen ritari

By Alexandre Dumas

The Project Gutenberg eBook of Maison-Rougen ritari
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Maison-Rougen ritari

Author: Alexandre Dumas

Translator: A. Somersalo

Release date: November 25, 2024 [eBook #74797]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAISON-ROUGEN RITARI ***

language: Finnish




MAISON-ROUGEN RITARI

Kirj.

Alexandre Dumas


Ranskankielestä suomentanut

A. Somersalo





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1927.




SISÄLLYS:

    I. Vapaaehtoiset sotilaat
   II. Tuntematon nainen
  III. Fossé-Saint-Victor katu
   IV. Ajan tapoja
    V. Mikä mies kansalainen Maurice Lindey oli
   VI. Temple
  VII. Petturin vala
 VIII. Geneviève
   IX. Illallinen
    X. Paikkasuutari Simon
   XI. Kirjelippu
  XII. Rakkaus
 XIII. Toukokuun 31 päivä
  XIV. Uhrautuminen
   XV. Jumalatar Järki
  XVI. Tuhlaajapoika
 XVII. Kaivosmiehet
XVIII. Pilviä
  XIX. Pyyntö
   XX. Kukkastyttö
  XXI. Punainen neilikka
 XXII. Tapaintuomari Simon
XXIII. Jumalatar Järki
 XXIV. Äiti ja tytär
  XXV. Kirjelippu
 XXVI. Black




I

Vapaaehtoiset sotilaat


Oli maaliskuun 10 päivän ilta 1793.

Notre-Damen torninkello löi juuri kymmenen, ja kuten pronssisesta
pesästä lentoon pyrähtävä yölintu irtautui lyönti toisensa jälkeen
surullisena, yksitoikkoisena ja väräjävänä.

Pariisin ylle oli laskeutunut yö, ei mikään myrskyinen, jyrisevä,
salamoitten halkoma pimeys, vaan kylmä ja sumuinen yö.

Pariisi itsekään ei ollut meidän tuntemamme Pariisi, joka kirkastaa
yön tuhansilla, sen kultaisesta loasta heijastuvilla valoillaan,
toimeliaiden jalankävijäin, iloisen puheensorinan, Bacchusta
juhlivien esikaupunkien Pariisi, julkeiden riitojen, rohkeiden
rikosten taimitarha, tuhannen kalskeen paja, vaan se oli kaino, arka,
kiirettä pitävä kaupunki, jonka harvat asukkaat kulkivat juoksujalkaa
kadun poikki ja syöksyivät rappu- tai porttikäytäviinsä, niinkuin
metsästäjäin takaa-ajamat pedot häviävät luoliinsa.

Tällainen oli, kuten sanottu, Pariisi maaliskuun 10 päivänä 1793.

Vielä muutama sana siitä äärimmäisen vaikeasta tilanteesta, joka
aiheutti tämän muutoksen kaupungin ulkonäköön, ennenkuin siirrymme
koskettamaan niitä tapauksia, jotka ovat tämän kertomuksen aiheena.

Ranska oli Ludvig XVI:n mestauksen kautta rikkonut välinsä koko
Eurooppaan. Sitä vastassa alkuaan olleisiin kolmeen viholliseen,
toisin sanoen Preussiin, Saksan keisarikuntaan ja Piemontiin, olivat
liittyneet vielä Englanti, Hollanti ja Espanja. Vain Ruotsi ja Tanska
säilyttivät vanhan puolueettomuutensa, niillä kun ilmankin oli kyllin
työtä katsellessaan, miten Katarina II raateli Puolaa.

Tilanne oli kauhea. Syyskuun joukkomurhien ja tammikuun 21 päivänä
tapahtuneen mestauksen jälkeen halveksittiin kyllä vähemmän Ranskan
aineellista voimaa, mutta pidettiin myös sen moraalista vaikutusta
pienemmässä arvossa. Koko Eurooppa piiritti sitä sananmukaisesti
ikäänkuin se olisi pelkkä kaupunki. Englanti vartioi sen rannikoita,
Espanja Pyreneitten vuoristoa, Piemont ja Itävalta Alppeja, Hollanti
ja Preussi olivat Alankomaitten pohjoisosassa, ja yhdeltä ainoalta
rajan kohdalta, Reinin yläjuoksun ja Schelden väliseltä osalta, marssi
puolikolmattasataatuhatta miestä tasavaltaa vastaan.

Kaikkialla oli Ranskan kenraalien pakko peräytyä. Maczinskin oli
täytynyt jättää Aachen ja vetäytyä Liègeen. Steingel ja Neuilly
työnnettiin takaisin Limburgiin. Miranda jätti Maastrichtin piirityksen
ja peräytyi Tongresiin päin. Valence ja Dampierre, joiden täytyi
taistella peräytyessään, olivat menettäneet osan kuormastostaan. Yli
kymmenentuhatta karkuria oli jo jättänyt armeijan ja hajaantunut maan
sisäosiin. Lopuksi oli Konventti lähettänyt Dumouriezille, ainoalle
toivolleen, pikalähetin toisensa jälkeen ja käskenyt häntä jättämään
Biesboschin, jossa hän valmisteli maihinnousua Hollantiin, sekä
ottamaan käsiinsä Maasin armeijan johdon.

Sydämeltään herkkänä kuin elävä ruumis, Ranska tunsi Pariisissa, juuri
sydämessään, jokaisen iskun, jonka vihollisvaltaus, kapina tai petos
siihen iskivät, vaikkapa etäälläkin. Jokainen voitto oli riemunpurkaus,
jokainen tappio kauhun paisumus. Helposti siis käsittää, minkä
levottomuuden synnyttivät äskeisten, toistaan seuraavien tappioiden
sanomat.

Edellisenä iltana, maaliskuun yhdeksäntenä, oli Konventissa ollut hyvin
myrskyinen istunto. Kaikki upseerit oli määrätty lähtemään viipymättä
rykmentteihinsä, ja Danton, tuo mahdottomien, mutta kuitenkin
toteenkäyvien asioiden ehdottaja, oli noussut puhujalavalle huutaen:
»Väitätte, ettei ole sotilaita. Tarjotkaamme Pariisille tilaisuus
pelastaa Ranska, pyytäkäämme siltä kolmekymmentätuhatta miestä,
lähettäkäämme ne Dumouriezille, eikä siten pelasteta vain Ranskaa, vaan
varmistetaan Belgia ja valloitetaan vielä Hollanti!»

Ehdotus oli otettu vastaan ihastuksen huudoin. Ilmoittautuvia varten
oli laadittu merkitsemisluetteloja kaupungin kaikkiin piireihin, ja
näitä oli kehoitettu kokoontumaan illalla. Teatterit oli suljettu,
jotteivät ne häiritsisi, ja musta lippu oli nostettu kaupungintalon
katolle hädän merkiksi.

Ennen puoltayötä oli kolmekymmentäviisituhatta nimeä merkitty
luetteloihin.

Kuitenkin oli tänä yönä käynyt samoin kuin jo syyskuun päivinäkin:
jokaisessa piirissä olivat vapaaehtoiset sotilaat merkitessään nimensä
vaatineet, että ennen heidän lähtöään olisi rangaistava _pettureita_.

_Pettureita_ olivat todellisuudessa vastavallankumoukselliset,
piiloutuneet vehkeilijät, jotka uhkasivat vallankumousta sisältäpäin,
samaan aikaan kun sitä uhattiin ulkoapäin. Mutta kuten hyvin ymmärtää,
tämä sana sai niin laajan merkityksen, kuin ne äärimmäispuolueet
tahtoivat, jotka raastoivat Ranskaa tähän aikaan. Pettureita olivat
siis heikoimmat ja heikoimpia olivat girondistit. Vuorelaiset
päättivät, että juuri girondisteja oli pidettävä pettureina.

Seuraavana eli maaliskuun 10 päivänä olivat kaikki vuorelaiset koolla
istunnossa. Ajettuaan pois naiset olivat aseistetut jakobiinit juuri
miehittäneet parvekkeet, kun pormestari kunnallisneuvoston saattamana
saapuu paikalle, vahvistaa oikeaksi Konventin jäsenten ilmoituksen
kaupungin uskollisuudesta ja toistaa edellisenä iltana yksimielisesti
esitetyn toivomuksen, että perustettaisiin ylimääräinen tuomioistuin
tuomitsemaan pettureita.

Meluten vaaditaan heti valiokunnan lausuntoa. Tämä kokoontuu
viipymättä, ja kymmenen minuutin kuluttua saapuu Robert Lindet
ilmoittamaan, että nimitetään tuomioistuin, jossa on yhdeksän kaikista
muodollisuuksista riippumatonta tuomaria, ja he saavat todeta
syyllisen rikollisuuden millä tavalla hyvänsä. Tämä tuomioistuin tulee
jakautumaan kahteen vakinaiseen osastoon ja joko Konventin pyynnöstä
tai omasta aloitteestaan tuomitsemaan ne, jotka yrittävät johtaa kansaa
harhaan.

Määrittely oli laaja, kuten näkyy. Girondistit ymmärsivät, että se
merkitsi heidän tuomiotaan. He nousivat seisomaan miehissä.

»Ennen kuolemme», huusivat he, »kuin suostumme tuollaisen
venetsialaisen inkvisitsion perustamiseen!»

Vastauksena tähän herjaukseen vuorelaiset vaativat kovasti huutaen
äänestystä.

»Niin», huudahtaa Féraud, »niin, äänestäkäämme, jotta maailma oppisi
tuntemaan ne miehet, jotka lain varjolla tahtovat murhata viattomuuden».

Äänestys toimitetaankin, ja päinvastoin kuin mitä oli luultu, julistaa
enemmistö: 1. että asetetaan valamiehet, 2. että nämä valitaan tasan
eri puolilta maata; 3. että heidät nimittää Konventti.

Kun nämä kolme ehdotusta oli hyväksytty, kuului kovia huutoja.
Konventti oli tottunut roskaväen vierailuihin ja tiedusti, mitä kansa
siltä halusi. Vastattiin, että ulkona oli vapaaehtoisten sotamiesten
lähetystö; nämä olivat syöneet päivällistä viljahallissa ja pyysivät
saada suorittaa ohimarssin Konventin edessä.

Heti avattiin ovet ja nähtiin kuusisataa sapeleilla, pistooleilla ja
keihäillä varustettua puolijuopunutta miestä, jotka marssivat ohi
kättentaputusten kaikuessa ja kovaäänisesti huutaen vaativat kuolemaa
pettureille.

»Kyllä», vastasi heille Collot d'Herbois, »kyllä me, hyvät ystävät,
kaikista vehkeilyistä huolimatta pelastamme teidät ja vapauden!»

Ja näin sanottuaan hän silmäili girondisteja, jotka tästä ymmärsivät,
ettei vaara vielä ollut kokonaan ohi.

Niinpä kävikin, että vuorelaiset hajautuivat Konventin istunnon
jälkeen toisiin kerhoihin, juoksivat kordelierien ja jakobiinien luo
ja ehdottivat petturien julistamista lainsuojattomiksi sekä heidän
surmaamistaan vielä samana yönä.

Louvetin vaimo asui Saint-Honoré-kadun varrella lähellä
jakobiinikerhoa. Hän kuulee kirkunaa, menee alas kadulle, astuu
kerhoon, kuulee ehdotuksen ja palaa kiireesti asuntoonsa ilmoittamaan
miehelleen. Louvet aseistautuu, juoksee ovelta ovelle tiedoittaakseen
ystävilleen, huomaa kaikkien olevan poissa, kuulee erään ystävän
palvelijalta, että he ovat Pétionin luona, ja lähtee sinne heti
paikalla. Täällä hän näkee heidän rauhassa neuvottelevan julistuksesta,
joka on aiottu esittää seuraavana päivänä. Luottaen tuohon sattumalta
syntyneeseen enemmistöön he uskovat saavansa sen hyväksytyksi. Hän
kertoo heille, mitä on kuullut, lausuu pelkonsa, sanoo, että jakobiini-
ja kordelierikerhot ovat salahankkeissa heitä vastaan, ja lopettaa
ehdottamalla, että he omasta puolestaan ryhtyisivät johonkin pontevaan
toimenpiteeseen.

Silloin Pétion nousee seisomaan tyynenä ja kylmänä kuten aina, astuu
ikkunan luo, avaa sen, katsoo taivasta, ojentaa kätensä ulos, vetää sen
sisään vettä valuvana ja sanoo:

»Sataa; tänä yönä ei tapahdu mitään.»

Tämän puoliavoimen ikkunan kautta kuuluvat kellon viimeiset kajahdukset
sen lyötyä kymmenen.

Tämä siis oli tapahtunut Pariisissa eilen ja tänään, viimeksi kerrottu
juuri nyt maaliskuun 10 päivän iltana. Tuossa kosteassa pimeydessä
ja uhkaavassa hiljaisuudessa näyttivät senvuoksi talot, joiden tulee
tarjota suojaa eläville, mykiltä ja synkiltä ja muistuttivat enemmän
ruumisarkkuja, joissa asuu vain kuolleita.

Edellään soihdunkantajat kävelivät pitkiksi kulkuvartioiksi
kokoontuneet kansalliskaartilaiset, pistimet tanassa. Näkyi eri
piireihin kuuluvien kansalaisten joukkoja, jotka olivat miten kuten
aseistettuja ja yhdessä rykelmässä, sekä santarmeja, jotka tutkivat
jokaisen piilopaikan ovien kohdalla ja jokaisen puoliavoimen
porraskäytävän. Nämä olivat ainoat kaupungin asukkaat, jotka uskalsivat
mennä ulos kadulle, sillä vaisto jo sanoi, että jokin tuntematon ja
kauhea siellä kummitteli.

Jääkylmä vihmasade, vaikka olikin rauhoittanut Pétionin, oli omiaan
lisäämään näiden vartiomiesten huonoa tuulta ja tyytymättömyyttä.
Joukkojen kohdatessa toisensa näytti siltä, kuin ne olisivat
valmistautuneet taisteluun keskenään. Kun vastaantulijat tunnettiin,
ei epäluulo kokonaan haihtunut, tunnussana ilmoitettiin hitaasti
ja ärtyisästi, ja se, joka olisi nähnyt heidän erottuaankin vielä
kääntyvän katsomaan jälkeensä, olisi sanonut, että molemmat pelkäsivät
toisen vielä yllättävän takaapäin.

Juuri tänä iltana, kun Pariisi taas oli joutunut kauhun valtaan,
vaikka tällaisia hetkiä oli toistunut niin usein, että siihen olisi
pitänyt jonkun verran tottua, ja kun salavihkaa aiottiin surmata kaikki
maltilliset vallankumoukselliset, jotka kyllä olivat äänestäneet
kuninkaan kuolemaa, tosin useimmat vasten tahtoaan, mutta vielä
kavahtivat mestauttamasta Templen linnaan lapsineen ja kälyineen
suljettua kuningatarta, hiiviskeli eräs nainen, yllänsä sinipunerva,
mustanukkainen karttuunivaippa ja pää huppukauluksen peitossa, pitkin
Saint-Honoré-katua, painautuen talojen seinävieriin. Joka kerta, kun
hän näki kulkuvartion ilmestyvän, hän piiloutui ovien syvennyksiin ja
seinien kulmauksiin ja jäi henkeänsä pidättäen seisomaan liikkumatta
kuin patsas, kunnes patrulli oli mennyt ohitse. Sitten hän taas lähti
jatkamaan kiireistä ja pelokasta kävelyään, kunnes jokin samantapainen
vaara uudelleen pakotti hänet olemaan hiljaa ja liikkumatta.

Varovainen kun oli, hän oli kiinni joutumatta jo ehtinyt kävellä osan
Saint-Honoré-katua, kun hän Grenelle-kadun kulmassa äkkiä törmäsi, ei
kulkuvartioon, vaan niiden urheiden vapaaehtoisten joukkueeseen, jotka
olivat syöneet päivällistä viljahallissa ja joiden isänmaallisuutta
olivat lisäksi ylentäneet heidän vastaisten voittojensa kunniaksi
tyhjentämänsä maljat.

Naisparka kirkaisi ja yritti paeta Coq-kadulle.

»Hoi siellä, kansatar», huusi vapaaehtoisten päällikkö, sillä niin on
ihmisluonteen mukaista olla toisen käskettävänä, että nämä arvoisat
isänmaanystävät jo olivat nimittäneet itselleen päälliköt. »Hoi sinä
siellä, minne menet?»

Pakeneva ei vastannut mitään, vaan jatkoi juoksemistaan.

»Tähdätkää», huusi päällikkö; »se on valepukuinen mies, ylimys, joka
yrittää pelastua!»

Ja kahden tai kolmen kiväärin kolina, niiden viskautuessa ilman tahtia
olkapäältä käteen, joka tärisi hiukan liikaa osuakseen, ilmoitti
naiselle, että kohtalokas liike oli tekeillä.

»Ei, ei», huusi hän pysähtyen äkkiä ja tullen takaisin, »ei, sinä
erehdyt, kansalainen, minä en ole mies».

»Pysy siis asiassa ja vastaa suoraan», sanoi päällikkö.

»Minne siis menet, suloinen yölintu?»

»En mene minnekään, kansalainen... Vain kotiin.»

»Vai niin, vai kotiin?»

»Juuri niin.»

»Tämä on hiukan myöhäinen aika kunniallisen naisen palata kotiin, hyvä
kansatar.»

»Tulen erään naissukulaisen luota, joka on sairas.»

»Pikku yölintuparka», sanoi päällikkö tehden liikkeen, joka saattoi
naisen kauhistuneena ponnahtamaan takaisin, »ja missä on korttinne?»

»Korttini? Kuinka niin, kansalainen? Mitä sillä tarkoitat ja mitä siis
vaadit?»

»Etkö ole lukenut Kommuunin julistusta?»

»En.»

»Olet ainakin kuullut sitä julistettavan?»

»En ole. Mitä se julistus sitten sisältää, hyvä Jumala?»

»Ensinnäkään ei enää sanota Jumala, vaan Korkein olento.»

»Anteeksi, erehdyin. Se tuli vanhasta tottumuksesta.»

»Huono tottumus, ylimystön tottumus.»

»Koetan parantaa tapani, kansalainen. Mutta sanoit, että...»

»Sanoin, että Kommuunin julistus kieltää menemästä ulos kello kymmenen
jälkeen illalla ilman kansalaiskorttia. Onko sinulla kansalaiskortti?»

»Voi, ei ole.»

»Olet unohtanut sen sukulaisesi luo?»

»En tiennyt, että tuli olla kortti ulos mennessä.»

»Siinä tapauksessa mennään lähimpään vartiotupaan. Siellä saat selittää
kauniisti asiasi kapteenille, ja jos hän on tyytyväinen, lähettää hän
kaksi miestä saattamaan sinut kotiin, muuten hän pidättää sinut siksi,
kunnes saa tarkemman selvityksen. — Kaarto vasempaan, reippaasti,
tahdissa mars!»

Siitä kauhistuksen huudosta, joka pääsi vangilta, ymmärsi
vapaaehtoisten päällikkö, että tämä liike suuresti epäilytti naisparkaa.

»Kas, kas», sanoi hän, »olenpa varma, että meillä on arvokas saalis.
Mennään, mennään; no lähdetään nyt, pikku entiseni.» [Kaikkia ennen
hallituksen aikana vallassaolleita sanottiin »entisiksi». — Suom.]

Ja päällikkö tarttui pidätetyn käsivarteen, pisti sen kainaloonsa
ja kirkunasta ja kyynelistä huolimatta kiskoi häntä mukanaan
Egalité-palatsin vartiotupaa kohti.

Oltiin jo Sergentsin tulliportin kohdalla, kun
Croix-des-Petits-Champs-kadun kulmasta kääntyi heitä vastaan nuori,
roteva, vaippaan puettu mies juuri sillä hetkellä, jolloin nainen
hartailla pyynnöillään koetti päästä vapaaksi. Mutta rukouksia
kuulematta laahasi vapaaehtoisten päällikkö häntä raa'asti mukanaan.
Nuori nainen parkaisi kauhusta ja tuskasta.

Nuori mies huomasi tämän ottelun, kuuli huudon ja hypähtäen kadun yli
pysähtyi pienen joukon eteen.

»Mikäs täällä on ja mitä te teette tuolle naiselle?» kysyi hän siltä,
joka näytti olevan päällikkö.

»Älä sinä rupea minua kuulustelemaan, vaan hoida omat asiasi!»

»Kuka tämä nainen on ja mitä hänestä tahdotte, kansalaiset?» toisti
nuori mies vielä käskevämmällä äänellä kuin ennen.

»Mutta kuka sinä itse olet meitä kuulustellaksesi?»

Nuori mies avasi vaippansa, joten saattoi nähdä sotilaspuvun ja
kimaltelevat olkaimet.

»Olen upseeri, kuten näette», sanoi hän.

»Upseeri... minkä joukko-osaston?»

»Kansalaiskaartin.»

»No niin, mitäpä se meitä liikuttaa», vastasi eräs joukon miehistä.
»Tunnemmeko me heitä, kansalaiskaartin upseereita!»

»Mitä hän sanoo?» kysyi toinen hitaasti ja pilkallisessa sävyssä, kuten
rahvaan on tapana, etenkin Pariisin roskaväen, silloin kun se alkaa
käydä kiukkuiseksi.

»Hän sanoo», vastasi nuori mies, »että elleivät olkaimet pane
kunnioittamaan upseeria, panee sapeli kunnioittamaan olkaimia».

Ja näin sanoessaan tuntematon naisen puolustaja astui askeleen
taaksepäin, heittäen vaipan poimut levälleen, ja valossa välkähti iso
tukeva jalkaväen sapeli. Sitten hän äkkinäisellä tempauksella, joka
todisti hänen jonkin verran tottuneen käsikähmään, tarttui päällikön
jakobiinitakin kaulukseen ja laski sapelinsa kärjen hänen kurkulleen
sanoen: »No nyt juttelemme kuin hyvät ystävät ainakin.»

»Mutta, hyvä kansalainen...», sanoi vapaaehtoisten päällikkö yrittäen
irtautua.

»Jaha, minä ilmoitan, että jos sinä tai miehesi teette pienimmänkin
liikkeen, niin pistän sapelin ruumiisi lävitse.»

Koko tämän ajan piteli kaksi miehistä yhä kiinni naista.

»Kysyit kuka olen», jatkoi nuori mies. »Siihen ei sinulla ollut
oikeutta, sillä sinä et johda säännönmukaista kulkuvartiota. Kuitenkin
sanon sen: minä olen Maurice Lindey. Elokuun 10 päivänä komensin
tykistöpatteria. Olen kansalaiskaartin luutnantti ja 'Veljien ja
Ystävien' piirin sihteeri. Riittääkö se?»

»Voi, kansalainen luutnantti», vastasi päällikkö, joka tunsi uhkaavan
kärjen painavan yhä enemmän, »se on ihan eri asia siinä tapauksessa.
Jos todella olet, niinkuin sanot, hyvä isänmaanystävä...»

»Kas niin, tiesinpä hyvin, että ymmärrämme toisemme juteltuamme pari
sanaa», sanoi upseeri. »Vastaa nyt sinäkin vuorostasi: miksi tämä
nainen parkui ja mitä te teitte hänelle?»

»Saatoimme häntä päävartioon.»

»Ja miksi saatoitte häntä päävartioon?»

»Koska hänellä ei ole kansalaiskorttia ja koska Kommuunin viime
julistus käskee pidättämään jokaisen, joka ilman kansalaiskorttia
lähtee Pariisin kaduille kello kymmenen jälkeen illalla. Unohdatko,
että isänmaa on vaarassa ja että musta lippu liehuu kaupungintalon
katolla?»

»Musta lippu liehuu kaupungintalon katolla ja isänmaa on vaarassa,
koska kaksisataatuhatta orjaa marssii Ranskaa vastaan eikä sen
vuoksi, että jokin nainen juoksentelee Pariisin katuja pitkin kello
kymmenen jälkeen. Mutta yhtä kaikki, kansalaiset! Kommuuni on antanut
julistuksen, ja te olette oikeassa. Jos heti olisitte vastannut minulle
asiallisesti, olisi selvitys tapahtunut nopeammin ja rauhallisemmin.
Onhan hyvä olla isänmaallinen, mutta samalla sopii olla kohtelias, ja
minun mielestäni tulee kansalaisten kunnioittaa ennen kaikkea sitä
upseeria, jonka itse ovat valinneet. Ja nyt voitte viedä mukananne tuon
naisen, jos niin haluatte; teillä on vapaat kädet.»

»Voi, kansalainen», huudahti vuorostaan nainen, joka hyvin levottomana
oli seurannut tämän väittelyn kulkua ja nyt tarttui Mauricen
käsivarteen. »Voi, kansalainen, älkää jättäkö minua näiden raakojen ja
puolijuopuneiden miesten armoille!»

»No niin», sanoi Maurice; »tarttukaa käsivarteeni, niin tulen heidän
mukanaan saattamaan teidät vartiotupaan asti».

»Vartiotupaanko», toisti nainen kauhuissaan, »vartiotupaan! Ja miksi
saatatte minut vartiotupaan, kun en ole tehnyt pahaa kenellekään?»

»Ei teitä saateta sinne senvuoksi, että olisitte tehnyt pahaa», sanoi
Maurice, »eikä sen vuoksi, että pelätään teidän voivan sitä tehdä,
vaan sen vuoksi, että Kommuunin julistus kieltää lähtemästä ulos ilman
korttia eikä teillä sellaista ole».

»Mutta, hyvä herra, en tiennyt sitä.»

»Kansatar, saatte nähdä, että vartiotuvassa on kunnon väkeä, joka
ymmärtää asianne ja jonka puolelta teillä ei ole mitään pelättävää.»

»Hyvä herra», sanoi nuori nainen puristaen upseerin käsivartta, »en
niin paljon pelkää loukkausta kuin kuolemaa. Jos minut saatetaan
päävartioon, olen hukassa.»




II

Tuntematon nainen


Tämä ääni ilmaisi niin paljon pelkoa ja ylhäisyyttä toisiinsa
yhtyneinä, että Maurice vavahti. Sähköiskuna oli tämä väräjävä ääni
tunkeutunut hänen sydämeensä saakka.

Hän kääntyi vapaaehtoisiin sotilaihin päin, jotka neuvottelivat
keskenään. Heitä oli nöyryyttänyt se seikka, että yksi ainoa mies
oli saattanut pitää heitä kurissa, ja nyt he silminnähtävästi
suunnittelivat tappionsa korvaamista. Heitä oli kuusi yhtä vastaan, ja
kolmella oli kiväärit, muilla pistoolit tai keihäät. Mauricella oli
vain sapelinsa. Taistelusta ei saattanut tulla tasaväkinen.

Nainenkin ymmärsi tämän seikan, sillä hän painoi päänsä rintaansa
vasten ja huokasi.

Maurice seisoi silmäkulmat rypyssä; huuli oli halveksivasti koholla ja
sapeli ulkona tupesta. Hän oli kahden vaiheilla, tuliko hänen noudattaa
miehistä mieltään ja puolustaa naista vai kansalaisvelvollisuuttaan,
joka käski häntä jättämään naisen heidän haltuunsa.

Äkkiä näkyi Bons-Enfants-kadun kulmassa välähtelevän useita
kiväärinpiippuja ja kuului kulkuvartion tahdikkaita: askelia.
Huomattuaan väenkokouksen kulkuvartio pysähtyi noin kymmenen askeleen
päähän siitä, ja korpraalin ääni huusi: »Ken siellä?»

»Ystävä», huusi Maurice, »ystävä! Tule tänne, Lorin!» Mies, jolle tämä
määräys annettiin, lähti marssimaan kahdeksan miehen etunenässä.

»Vai niin, se oletkin sinä, Maurice», sanoi korpraali, »jaha,
elostelija, mitä sinä toimitat kadulla tähän aikaan?»

»Itsepähän näet, tulen Veljien ja Ystävien piirin kokouksesta.»

»Niin juuri, mennäksesi Sisarien ja Ystävättärien piirin kokoukseen.
Kyllähän se tiedetään.

    Armaani, sun lempijäsi
    uskollinen, hellä käsi,
    puoliyö kun lyönyt on,
    avaa salvat kammion,
    jotka sulkevat sun multa
    illan tullen, tyttökulta.

Mitä, eikö niin ole asian laita?»

»Erehdyt, hyvä ystävä. Olin menossa suoraa päätä kotiin, kun huomasin
tämän naisen rimpuilevan vapaaehtoisten käsissä. Juoksin paikalle ja
kysyin, miksi hänet oli pidätetty.»

»Sellainen sinä olet», sanoi Lorin.

    »Luonto se on ranskalaisten herrojen.»

Sitten tämä runoilijakorpraali kääntyi vapaaehtoisten puoleen ja kysyi:

»Ja miksi vangitsitte tämän naisen?»

»Sanoimme sen jo luutnantille», vastasi pikku joukon päällikkö, »koska
hänellä ei ollut lupatodistusta.»

»Pyh», sanoi Lorin, »oli sekin suuri rikos!»

»Et siis tunne Kommuunin käskyä?» kysyi vapaaehtoisten päällikkö.

»Totta maar! Mutta on olemassa toinen käsky, joka tekee sen
mitättömäksi.»

»Mikä se on?»

»Se on tämä:

    Näin vuorilla Kreikan Parnasson
    julisti Amor kuolematon:
    Sulo, Nuoruus, Kauneus ainiaan
    saavat passitta käyskellä missä vaan.

Hei, mitä sanot tästä käskystä, kansalainen? Se on kohtelias, niin
ainakin minusta tuntuu.»

»Niin on, mutta minusta se ei näytä kumoavan edellistä. Ensinnäkään
ei sitä ole julaistu _Moniteurissä_, toiseksi emme ole Kreikassa yhtä
vähän kuin Parnassollakaan. Viimeksi ei nainen ehkä olekaan nuori, yhtä
vähän kuin kaunis tai suloinenkaan.»

»Väitän päinvastoin, että hän on», sanoi Lorin. »Katsokaamme siis!
Näytäpäs, kansatar, minulle, että olen oikeassa! Ota myssy päästäsi,
jotta koko maailma voisi arvostella, koskeeko julistus sinua.»

»Voi, herra», sanoi nuori nainen painautuen Mauricea vasten,
»suojeltuanne minua vihollisiltanne, suojelkaa minua nyt vielä
ystäviltänne, rukoilen sitä teillä!»

»Näettekö, näettekö, hän piiloutua», sanoi vapaaehtoisten päällikkö.
»Luulen, että hän on ylimystön vakoilija, ilotyttö, katunainen.»

»Oi, hyvä herra», sanoi nuori nainen pannen Mauricen astumaan askeleen
eteenpäin ja paljastaen lyhdyn valossa hetkeksi kasvonsa, joista uhkui
nuoruus, kauneus ja hienous. »Oi, katsokaa minua, olenko sen näköinen
kuin he sanovat?»

Maurice seisoi pää ihan pyörällä. Milloinkaan hän ei ollut
uneksinutkaan sellaista kuin mitä juuri oli nähnyt. Sanomme nähnyt,
sillä tuntematon oli peittänyt kasvonsa uudelleen melkein yhtä nopeasti
kuin oli paljastanut ne.

»Lorin», sanoi Maurice, »vaadi sinä saada viedä vanki omaan
vartiotupaasi. Kulkuvartion päällikkönä sinulla on siihen oikeus.»

»Hyvä», vastasi nuori korpraali, »ymmärrän puolesta sanasta». Sitten
hän jatkoi kääntyen tuntemattomaan naiseen:

»Lähtekäämme, kaunokainen! Koska ette halua antaa meille todisteita
siitä, että julistus koskee teitä, on teidän seurattava mukana.»

»Kuinka, teidänkö mukananne?» kysyi vapaaehtoisten päällikkö.

»Epäilemättä. Me aiomme saattaa hänet kaupungintalon vartiotupaan,
jonka vartiomiehistöä me olemme, ja siellä otamme hänestä selvän.»

»Ei suinkaan, ei ensinkään», sanoi ensimmäisen joukon päällikkö. »Hän
kuuluu meille, ja me hänet pidämme.»

»Voi, kansalaiset, hyvät kansalaiset», sanoi Lorin, »me suutumme».

»Suuttukaa tai olkaa suuttumatta, peijakas, se on meille samantekevää.
Me olemme tasavallan oikeita sotilaita. Silloin kun te kiertelette
katuja, me vuodatamme veremme rintamalla.»

»Katsokaa, ettei se vuoda teistä jo matkalla, kansalaiset, sillä niin
voi teille helposti sattua, ellette ole kohteliaampia kuin nyt.»

»Kohteliaisuus on ylimystön hyveitä, mutta me olemmekin sansculotteja»,
sutkauttivat vapaaehtoiset.

»No niin», sanoi Lorin, »mutta älkää puhuko noista asioista madamen
kuullen. Hänhän saattaa olla englantilainen. [Englannissa ei katsota
sopivaksi puhua housuista naisten kuullen. _Sans-culottes_ merkitsee
»ilman polvihousuja». Vallankumouksen alussa se oli alhaison ja
radikaalien nimitys, koska heillä erotukseksi ylemmistä säädyistä oli
pitkät housut. — Suom.] Älkää suuttuko tästä olettamuksesta, kaunis
yölintuni», lisäsi hän kääntyen kohteliaasti tuntemattoman puoleen.

    »Runoilija laulaa ja mä toistan sen
    hänen perässänsä kuiskaamalla:
             Englanti on pesä joutsenen
             ison kalalammen ulapalla.»

»Vai niin, jopa annoit itsesi ilmi», sanoi vapaaehtoisten päällikkö;
»myönnät olevasi Pittin kätyri, Englannin palkkalainen...»

»Hiljaa!» sanoi Lorin, »sinä et ymmärrä runoudesta mitään, hyvä ystävä.
Niinpä puhunkin sinulle nyt suorasanaisesti. Kuule, me olemme lempeitä
ja maltillisia kansalliskaartilaisia, mutta yhtä kaikki aito Pariisin
lapsia. Se merkitsee, että jos tulistumme, iskemme siekailematta.»

»Madame», sanoi Maurice, »näette miten on asian laita ja mitä nyt tulee
tapahtumaan. Viiden minuutin perästä teurastaa kymmenen tai tusina
miestä toisensa teidän tähtenne. Onko teidän puoltajanne omaksuma asia
sen veren arvoinen, joka virtaa sen vuoksi?»

»Hyvä herra», vastasi tuntematon pannen kätensä ristiin, »en voi
sanoa teille muuta kuin yhden asian: jos sallitte heidän pidättää
minut, koituu siitä minulle ja muillekin niin suuri onnettomuus, että
ennenkuin jätätte minut oman onneni nojaan, rukoilen teitä lävistämään
sydämeni tuolla miekalla, jota pidätte kädessänne, ja heittämään
ruumiini Seineen.»

»Hyvä on, madame», vastasi Maurice, »otan koko vastuun itselleni».

Hän päästi irti kauniin tuntemattoman kädet, joita oli pitänyt
omissaan..

»Kansalaiset», sanoi hän kansalliskaartilaisille, »upseerinanne,
isänmaanystävänä, ranskalaisena minä käsken teitä suojelemaan tätä
naista. Ja kuule, Lorin: jos yksikään näistä veijareista sanoo
sanankaan, niin käytä pistimiä!»

»Taisteluun... valmiit!» sanoi Lorin.

»Voi, hyvä Jumala», huusi tuntematon, käärien päänsä huppukaulukseen ja
nojautuen porttikiveen. »Oi hyvä Jumala, suojele häntä!»

Vapaaehtoiset koettivat puolustautua, laukaisipa muuan heistä
pistoolinsakin, ja sen luoti lävisti Mauricen hatun.

»Pistinhyökkäykseen!» komensi Lorin. »Kil, kal, kal, kal.» Pimeässä
alkoi sitten tappelun ja sekasorron hetki, jolloin kuului yksi tai
kaksi paukausta, sitten kirouksia, huutoja, sadatteluita. Mutta ketään
ei saapunut paikalle, sillä olihan, kuten jo olemme kertoneet, aikomus
aloittaa verilöyly kaikessa hiljaisuudessa, ja nyt luultiin sen
alkaneen. Vain kaksi kolme ikkunaa avautui heti jälleen sulkeutuakseen.

Vapaaehtoiset, joita oli vähemmän ja joilla oli huonommat aseet, eivät
piankaan enää kyenneet jatkamaan tappelua. Kaksi oli haavoittunut
pahasti, neljä seisoi rivissä seinäviertä pitkin, pistin jokaisen
rintaa vasten.

»Kas niin», sanoi Lorin, »toivon, että olette nyt lauhkeat kuin
lampaat. Ja sinun velvollisuutesi, kansalainen Maurice, on saattaa
tämä nainen kaupungintalon vartiotupaan. Ymmärrät, että olet siitä
vastuussa.»

»Ymmärrän», sanoi Maurice. Sitten hän lisäsi hiljaa: »Entä tunnussana?»

»Voi perhana», pääsi Lorinilta hänen raapiessaan korvallistaan,
»tunnussana?»... Asia on niin, että...»

»Et kai pelkää minun käyttävän sitä väärin?»

»En, kautta kunniani», sanoi Lorin. »Käytä sitä kuten haluat, se on oma
asiasi.»

»Sanot siis?» toisti Maurice.

»Sanon sen tuossa paikassa, mutta suoriutukaamme ensin näistä
veijareista! Ja ennen kuin eroamme, sanoisin sinulle vielä kernaasti
pari sanaa neuvoksi.»

»Hyvä, odotan.»

Ja Lorin lähti puhuttelemaan kansalliskaartilaisiaan, jotka yhä vielä
pitivät vapaaehtoisia kurissa.

»No, oletteko nyt saaneet kylliksenne?»

»Olemme, girondistikoira», vastasi päällikkö.

»Erehdyt, hyvä ystävä», sanoi Lorin tyynesti, »sillä me olemme parempia
sansculotteja kuin sinä, koska kuulumme Thermopylen kerhoon, jonka
isänmaallisuutta ei kiellettäne. Antakaa kansalaisten mennä», jatkoi
Lorin; »he eivät väitä vastaan».

»Siitä huolimatta on varmaa, että jos tuo nainen on epäilyttävä...»

»Jos hän olisi epäilyttävä, olisi hän karannut tiehensä tappelun
kuluessa eikä odottanut sen päättymistä, kuten näet hänen tehneen.»

»Niin», hymähti eräs vapaaehtoinen, »se on kyllä totta, mitä
kansalainen Thermopyle sanoo».

»Sitäpaitsi saamme kyllä tietää sen, koskapa ystäväni lähtee viemään
hänet vartiotupaan sillä aikaa kun me menemme juomaan kansakunnan
terveydeksi.»

»Menemmekö me juomaan?» kysyi päällikkö.

»Varmasti! Minulla on kova jano ja tunnen hauskan kapakan
Thomas-du-Louvre-kadun kulmassa.»

»No miksi et sanonut tuota heti, kansalainen? Nyt meitä kiusaa se,
että epäilimme isänmaallisuuttasi. Kansakunnan ja lain nimessä sekä
luottamuksemme todisteeksi syleilkäämme nyt toisiamme!»

»Syleilkäämme toisiamme!» sanoi Lorin.

Niinpä vapaaehtoiset ja kansalliskaartilaiset syleilivät toisiaan
innostuneina. Siihen aikaan käytettiin yhtä mielellään kaulailemista
kuin kaulan katkaisemista.

»Lähtekäämme, hyvät ystävät», huusivat silloin molemmat yhtyneet
joukot, »Thomas-du-Louvre-kadun kulmaan!»

»Entäs me!» sanoivat haavoittuneet valittavalla äänellä, »onko aikomus
jättää meidät yksiksemme tänne?»

»Niin juuri, jättää teidät», sanoi Lorin, »jättää urhot, jotka ovat
kaatuneet taistelussa isänmaan puolesta, tosin kyllä isänmaanystäviä
vastaan ja erehdyksestä, se on myöskin totta. Lähetämme teille paarit.
Laulakaa sillä aikaa _marseljeesia_, se lieventää suruanne.

    Lapset synnyinmaan, marssikaatte,
    päivä koittanut on kunnian.»

Sillä aikaa kun kansalliskaartilaiset ja vapaaehtoiset kävelivät
käsikynkässä Egalité-palatsin toria kohti, meni Lorin Mauricen luo,
joka seisoi Coq-kadun kulmassa tuntemattoman naisensa kanssa.

»Maurice», sanoi hän, »olen luvannut antaa sinulle neuvon, ja se on
tämä. Lähde mukaamme mieluummin kuin saatat itsesi huonoon valoon
suojelemalla kansatarta, joka tosin mielestäni on ihastuttava, mutta
silti vain yhä epäilyttävämpi. Sillä sellaiset hurmaavat naiset, jotka
juoksentelevat pitkin Pariisin katuja keskiyön aikaan...»

»Hyvä herra», sanoi nainen, »olkaa hyvä älkääkä arvostelko minua sen
mukaan, millä teistä näytän!»

»Ensinnäkin te sanotte _herra_, mikä on suuri virhe, ymmärrätkö,
kansatar? No niin, sanoinhan minä itsekin te.»

»Sepä se! Niin, kansalainen, salli sinä ystäväsi suorittaa hyvä työnsä
loppuun asti!»

»Kuinka niin?»

»Saattamalla minut kotiini saakka ja suojelemalla minua koko matkan.»

»Maurice, Maurice!» sanoi Lorin, »mieti, mitä teet; sinä saatat itsesi
kauhean huonoon valoon».

»Tiedän sen hyvin», vastasi nuori mies. »Mutta mitäpä tehdä? Jos jätän
hänet yksin, tuon naisparan, tulevat kulkuvartiot pidättämään hänet
joka askelella.»

»Niin juuri, kun taas teidän seurassanne, herra... sinun seurassasi,
kansalainen, aioin sanoa, olen pelastunut.»

»Kuuletko, pelastunut!» sanoi Lorin. »Hän on siis suuressa vaarassa.»

»Ajatelkaamme asiaa, rakas Lorin», sanoi Maurice, »olkaamme
oikeudenmukaiset! Joko hän on isänmaanystävä tai hän on ylimysmielinen.
Jos hän on aristokraatti, olemme tehneet väärin häntä suojellessamme;
jos hän on isänmaanystävä, on velvollisuutemme puolustaa häntä.»

»Suo anteeksi, rakas ystävä, minun tulee sinun takiasi sääli
Aristotelesta, mutta päätelmäsi on typerä. Sanot kuin hän:

    Iris järkeni vei
    ja ymmärrykseni vaatii.»

»Kuuleppa nyt, Lorin, jätetään sikseen Dorat, Parny ja Gentil-Bernard
[ranskalaisia runoilijoita 1700-luvun lopulta. — Suom.]. Puhukaamme
vakavasti! Haluatko antaa minulle tunnussanan vai et?»

»Se merkitsee, Maurice, että vaadit minua uhraamaan joko
velvollisuuteni ystäväni puolesta taikka ystäväni velvollisuuteni
puolesta. Niinpä pelkäänkin, että joudun uhraamaan velvollisuuteni.»

»Päätä siis puoleen tai toiseen, hyvä ystävä! Mutta taivaan nimessä,
päätä heti!»

»Etkö väärinkäytä sitä?»

»En, lupaan sen.»

»Ei riitä, vanno!»

»Miten siis?»

»Vanno isänmaan alttarilla!»

Lorin otti lakin päästään, käänsi sen kokardipuolen Mauriceen päin, ja
tämä, ottaen asian vakavalta kannalta, teki tilapäisellä alttarilla
vaaditun valan yhtään nauramatta.

»Ja nyt», sanoi Lorin, »sanon tunnussanan: 'Gallia ja Lutetia'. Ehkä
on sellaisia, jotka sanovat sinullekin, niinkuin sanoivat minulle
'Gallia ja Lucretia', mutta samantekevä, hyväksy sekin, se on kuitenkin
roomalaista!»

»Kansalainen», sanoi Maurice naiselle, »nyt olen käskettävänänne.
Kiitos, Lorin!»

»Hauskaa matkaa!» sanoi tämä pannen isänmaan alttarin taas päähänsä.

Ja uskollisena anakreonilaiselle maulleen hän poistui hyräillen:

    »Eleonoora, viimeinkin
    suloiseen suostuit syntikin.
    Sä pelkäsit jo halutessas
    ja vielä sitä maistaessas.
    Mut kuinka pelkos poistaisin?»




III

Fossés-Saint-Victor-katu


Jäätyään nuoren naisen kanssa kahden joutui Maurice hetkeksi hämilleen.
Pelko olla toisen narrina, tämän ihanan kaunottaren viehätysvoima,
hämärä tunnonvaiva, joka ahdisti hänen, kiivaan tasavaltalaisen,
puhdasta omaatuntoa, kaikki tuo pidätti häntä sillä hetkellä, kun hän
juuri oli tarjoamaisillaan käsivartensa nuorelle naiselle.

»Minne te menette, kansatar?» kysyi hän.

»Voi, varsin kauvaksi, hyvä herra», vastasi toinen.

»Mutta minne päin sitten?»

»Kasvitieteelliseen puutarhaan päin.»

»Hyvä on, lähtekäämme!»

»Oi hyvä jumala!» sanoi nainen, »näen hyvin, että olen teille vaivaksi,
herra. Mutta ellei minulle olisi sattunut tätä onnettomuutta ja jos
uskoisin, ettei minua uhkaa muu kuin tavallinen vaara, en tällä tavoin
väärinkäyttäisi jalomielisyyttänne, uskokaa se!»

»Mutta, madame», sanoi Maurice, joka tässä kahdenkeskisessä puhelussa
unohti tasavaltaisen sanaston määräämän kielenkäytön ja ryhtyi
jälleen puhumaan omalla inhimillisellä tavallaan, »kuinka tosiaankin
on mahdollista, että olette tähän aikaan ulkona Pariisin kadulla?
Katsokaapa, onko täällä yhtään ihmistä paitsi meitä!»

»Hyvä herra, olen jo sanonut sen teille. Olen käynyt Roulen
esikaupungissa. Lähdin keskipäivällä tietämättä, mitä on tekeillä, ja
palasin tietämättä vieläkään mitään. Koko aikani kului eräässä hiukan
syrjäisessä talossa.»

»Niin», kuiskasi Maurice, »jonkun _entisen_ talossa, jossakin ylimystön
luolassa. Myöntäkää, kansatar, että samalla kun ääneen pyydätte
suojaani, te itseksenne nauratte sille, että autan teitä.»

»Minäkö», huudahti nainen, »ja kuinka niin?»

»Aivan varmaan. Näette tasavaltalaisen palvelevan teitä saattajananne.
No niin, tämä tasavaltalainen pettää oman asiansa, siinä kaikki!»

»Mutta, kansalainen», sanoi tuntematon kiivaasti, »te erehdytte, sillä
minä rakastan tasavaltaa yhtä paljon kuin tekin».

»Siinä tapauksessa, jos kerran olette isänmaallinen, ei teillä ole
mitään salattavaa. Mistä te tulette?»

»Oi, hyvä herra, armoa!» sanoi tuntematon.

Sana _herra_ ilmaisi niin syvää ja miellyttävää kainoutta, että Maurice
luuli sen todella sisältyvän tuohon lauseeseen.

»Varmasti», sanoi hän itsekseen, »tuo nainen tulee lemmenkohtauksesta».

Ja tietämättä miksi hän tunsi tämän ajatuksen ahdistavan sydäntään.
Tästä hetkestä alkaen hän oli vaiti.

Sillä aikaa nämä öiset kävelijät olivat ehtineet Verrerie-kadulle
ja kohdattuaan kolme neljä kulkuvartiota ja ilmoitettuaan näille
tunnussanan päässeet kulkemaan vapaasti, kunnes erään vielä
vastaantulevan kulkuvartion upseeri näytti tekevän vaikeuksia.

Maurice katsoi silloin parhaaksi lisätä tunnussanaan nimensä ja
osoitteensa.

»Hyvä», sanoi upseeri, »mikäli sinuun tulee, mutta entä kansatar...»

»Mitä hänestä?»

»Kuka hän on?»

»Hän on... vaimoni sisar.»

Upseeri päästi heidät menemään.

»Olette siis naimisissa, hyvä herra?» kuiskasi tuntematon.

»En ole, madame, kuinka niin?»

»Koska siinä tapauksessa olisitte voinut sanoa minua lyhyemmin
vaimoksenne», vastasi nainen nauraen.

»Madame», sanoi vuorostaan Maurice, »vaimo-nimitys on pyhä arvonimi,
jota ei sovi antaa kevytmielisesti. Minulla ei ole edes kunniaa tuntea
teitä.»

Nyt tunsi tuntematon vuorostaan sydäntänsä ahdistavan, ja hän vaikeni.

He menivät tällä haavaa Marien sillan yli.

Nuori nainen asteli sitä kiivaammin, mitä enemmän lähestyttiin matkan
määrää.

Käveltiin Tournellen sillan yli.

»Luullakseni ollaan nyt teidän korttelissanne», sanoi Maurice astuen
Saint-Bernardin rantakadulle.

»Niin ollaan, kansalainen», vastasi tuntematon, »mutta juuri täällä
olen enimmin apunne tarpeessa».

»Totta tosiaankin, madame, te kiellätte minua utelemasta ja samaan
aikaan teette voitavanne kiihoittaaksenne uteliaisuuttani. Se ei
ole jalomielistä. Osoittakaahan toki hieman luottamusta, olen sen
luullakseni hyvin ansainnut! Ettekö suo minulle sitä kunniaa, että
sanotte, ketä puhuttelen?»

»Puhutte», sanoi tuntematon hymyillen, »naiselle, jonka olette
pelastanut suurimmasta vaarasta, missä hän koskaan on ollut, ja joka
tulee olemaan teille kiitollinen koko ikänsä».

»En pyydä teiltä niin paljoa, madame; olkaa vähemmän kiitollinen ja
sanokaa minulle tällä hetkellä nimenne!»

»Mahdotonta!»

»Olisitte kuitenkin sanonut sen kelle tahansa piirin edustajalle, jos
teidät olisi viety vartiotupaan.»

»En, en koskaan!» huudahti tuntematon.

»Mutta siinä tapauksessa olisitte joutunut vankilaan.»

»Olin päättänyt alistua kaikkeen.»

»Mutta tällä hetkellä on vankila...»

»Sama kuin mestauslava, sen tiedän.»

»Ja olisitte valinnut mestauslavan?»

»Ennenkuin pettänyt... Nimeni ilmaiseminen olisi ollut pettämistä.»

»Sanoinhan teille, että saatoitte minut näyttelemään kummallista osaa
ollakseni tasavaltalainen.»

»Esitätte jalomielisen miehen osaa. Tapaatte naisparan, jota loukataan;
ette kohtele häntä halveksivasti, vaikka hän voikin kuulua alhaisoon,
ja koska häntä voidaan loukata vielä uudelleenkin, saatatte te,
pelastaaksenne hänet tuhosta, siihen kurjaan kaupunginosaan saakka,
jossa hän asuu. Siinä kaikki.»

»Niin, olette oikeassa. Asia on näköjään niin; siten olisin itsekin
ajatellut, ellen olisi nähnyt teitä, ellette olisi puhunut minulle.
Mutta teidän kauneutenne, teidän puheenne on ylhäisen naisen. Ja juuri
tämä ylhäisyys, joka ei sovellu teidän pukuunne eikä tähän viheliäiseen
kaupunginosaan, todistaa, että yölliseen liikkeelläoloonne kätkeytyy
jokin salaisuus... Olette vaiti... no niin, ei puhuta siitä enää!
Olemmeko vielä kaukana asunnostanne, madame?»

Tällöin he tulivat Fossés-Saint-Victor-kadulle.

»Näettekö tuon pienen mustan rakennuksen?» sanoi Mauricelle tuntematon
osoittaen kädellään Kasvitieteellisen puutarhan muurien takaista taloa.
»Kun tulemme sinne, jätätte minut.»

»Hyvä on, madame! Määrätkää, olenhan tässä totellakseni teitä.»

»Oletteko pahoillanne?»

»Minäkö? En vähääkään. Sitäpaitsi, mitä te siitä välitätte?»

»Välitän paljonkin, koska minun vielä täytyy pyytää teiltä erästä
suosionosoitusta.»

»Mitä niin?»

»Oikein sydämellistä ja vilpitöntä hyvästelyä, ystävän jäähyväisiä!»

»Ystävän jäähyväisiä! Oi, te suolle minulle liikaa kunniaa, madame!
Eriskummainen ystävä, joka ei tunne ystävättärensä nimeä ja jolta tämä
ystävätär salaa osoitteensa, ilmeisesti pelosta nähdä hänet harmikseen
uudestaan!»

Nuori nainen painoi päänsä eikä vastannut.

»Muuten, madame», jatkoi Maurice, »jos olen päässyt jonkin salaisuuden
perille, ei teidän tarvitse olla minulle pahoillanne siitä; en ole sitä
yrittänyt».

»Nyt olen perillä, hyvä herra», sanoi tuntematon.

Oltiin vastapäätä vanhaa Saint-Jacques-katua, jota reunustivat korkeat
mustat rakennukset ja leikkasivat hämärät lehtokäytävät sekä nahka- ja
muiden tehtaiden väliset kujat, sillä muutaman askeleen päässä virtaa
pieni Blèvrejoki.

»Täälläkö?» kysyi Maurice. »Kuinka, asutteko täällä?»

»Asun.»

»Mahdotonta!»

»Kuitenkin on niin asian laita. Hyvästi siis, hyvästi, uljas ritarini,
hyvästi, jalomielinen suojelijani!»

»Hyvästi, madame», vastasi Maurice hiukan pilkallisesti, »mutta sanokaa
minulle, jotta rauhoittuisin, ettei teillä enää ole mitään hätää!»

»Ei minkäänlaista!»

»Siinä tapauksessa lähden takaisin.»

Ja Maurice tervehti kylmästi, vetäytyen pari askelta taaksepäin.

Tuntematon jäi hetkeksi liikahtamatta paikalleen.

»En tahtoisi kuitenkaan tällä tavoin heittää teille hyvästi», sanoi
hän. »Kuulkaa, herra Maurice, ojentakaa minulle kätenne!»

Maurice lähestyi tuntematonta ja ojensi kätensä. Hän tunsi silloin,
että nuori nainen sujahutti hänen sormeensa sormuksen.

»Ai, ai, kansatar, mitä te nyt teette? Ettekö huomaa, että hukkaatte
yhden sormuksenne?»

»Voi, hyvä herra, nyt teette pahasti.»

»Puuttuiko minulta, madame, vielä kiittämättömyyden pahe?»

»Voi, minä rukoilen teitä, hyvä herra... ystävä. Älkää jättäkö minua
tällä tavalla. Sanokaa, mitä te haluatte? Mitä on tehtävä?»

»Jotta maksatte velkanne, niinkö?» sanoi nuori mies katkerasti.

»Ei», sanoi tuntematon lumoavalla äänensävyllä, »vaan että antaisitte
minulle anteeksi, vaikken ilmaise teille salaisuutta, joka minun on
pakko säilyttää».

Nähdessään hänen kauniiden silmiensä kimmeltävän hämärässä melkein
kosteina kyynelistä, tuntiessaan lämpöisen käden värisevän omassaan,
kuullessaan äänen, jonka sävy oli käynyt miltei rukoilevaksi, Maurice
leppyi äkkiä, ja hänet valtasi ihastus.

»Mitäkö minä tahdon?» huusi hän. »Tahdon nähdä teidät uudestaan!»

»Mahdotonta.»

»Vaikka ei muuta kuin kerran, tunnin, minuutinkin, sekunninkin!»

»Sanon, että se on mahdotonta.»

»Kuinka?» kysyi Maurice, »sanotteko tosissanne, etten saa nähdä teitä
enää koskaan?»

»Ette koskaan!» vastasi tuntematon tuskallisena kaikuna.

»Voi, madame», sanoi Maurice, »varmasti laskette minusta pilaa».

Ja hän nosti pystyyn jalomuotoisen päänsä, pudistaen pitkiä kiharoitaan
kuten se, joka koettaa päästä vapaaksi toisen kuristuksesta.

Tuntematon katseli häntä, kasvoillaan kuvaamaton ilme. Selvästi näkyi,
ettei hän itse ollut päässyt kokonaan vapaaksi siitä tunteesta, jonka
oli Mauricessa herättänyt.

»Kuulkaa», sanoi hän hetken hiljaisuuden perästä, jonka oli katkaissut
vain Mauricen turhaan pidättämä huokaus. »Kuulkaa! Vannotteko minulle
kunnianne kautta pitävänne silmänne kiinni siitä hetkestä, kun sanon
teille, siihen asti, kunnes olette laskenut kuusikymmentä sekuntia?
Mutta silloin... kautta kunnianne?»

»Ja jos vannon, mitä silloin tapahtuu?»

»Silloin tapahtuu, että todistan teille kiitollisuuteni tavalla, jolla
lupaan olla milloinkaan sitä osoittamatta kenellekään toiselle, vaikka
hän tekisi puolestani enemmän kuin te olette tehnyt; se tosin olisikin
vaikeata.»

»Mutta saanko kuitenkin tietää?»

»Ette, luottakaa minuun, saatte nähdä...»

»Madame, en tosiaankaan tiedä, oletteko enkeli vai paholainen.»

»Vannotteko?»

»No niin, kyllä vannon.»

»Että tapahtukoon mitä hyvänsä, ette avaa silmiänne?... Tapahtukoon
mitä hyvänsä, ymmärrättekö oikein, vaikka tuntisitte tikariniskun?»

»Kunniasanallani, panette pääni sekaisin tällä vaatimuksella.»

»No vannokaa siis, hyvä herra, ette sillä pane paljoakaan alttiiksi,
mikäli minusta tuntuu.»

»Hyvä, minä vannon, tapahtukoon minulle mitä hyvänsä», sanoi Maurice
sulkien silmänsä.

Hän avasi ne taas.

»Antakaa minun nähdä teidät vielä kerran, yhden ainoan kerran», sanoi
hän, »minä rukoilen teitä!»

Nuori nainen laski huppukauluksensa taapäin hiukan keimailevasti;
ja kuun tullessa juuri esiin kahden pilven välistä saattoi Maurice
toistamiseen nähdä hänen pitkät sysimustat kiharansa, kulmakarvojen
ihanat kaksoiskaaret, joita olisi voinut luulla piirretyksi tushilla,
kaksi mantelinmuotoista, sametinpehmyttä, kaihoisaa silmää, mitä
hienoimman nenän, raikkaat huulet, ihanat kuin korallit.

»Voi, te olette kaunis, hyvin kaunis, liian kaunis!» huudahti Maurice.

»Sulkekaa silmänne!» sanoi tuntematon.

Maurice totteli.

Nuori nainen tarttui hänen molempiin käsiinsä ja käänsi hänet siihen
suuntaan kuin tahtoi. Äkkiä tuntui tuoksuva lämpö lähestyvän Mauricen
kasvoja, ja suu hipaisi suuta, jättäen hänen huultensa väliin
jalokivisormuksen, jota hän äsken oli kieltäytynyt ottamasta.

Se oli niin äkillinen aistimus kuin ajatus, polttava kuin liekki.
Maurice tunsi liikutusta, joka muistutti melkein tuskaa, niin syvä ja
odottamaton se oli, niin se oli tuntunut sydänjuuriin saakka ja pannut
niiden salaiset säikeet väräjämään.

Hän teki äkillisen liikkeen ojentamalla kätensä.

»Valanne!» huusi ääni jo kaukaa.

Maurice painoi nyrkkinsä silmilleen vastustaakseen kiusausta rikkoa
valansa. Hän ei enää laskenut, ei enää ajatellut; hän jäi seisomaan
paikalleen sanattomana, horjuen.

Hetken kuluttua hän kuuli ikäänkuin sulkeutuvan oven äänen viiden tai
kuudenkymmenen askeleen päästä. Sitten tuli heti hiljaisuus.

Silloin hän päästi kätensä alas, avasi silmänsä, katseli ympärilleen
kuten tekee ihminen herätessään, ja luultavasti hän olisikin todella
luullut heränneensä, elleivät hänen huulensa olisi puristaneet
sormusta, ja se todisti, että tämä uskomaton seikkailu oli kumoamaton
tosiasia.




IV

Ajan tapoja


Kun Maurice Lindey palasi tajuihinsa ja katseli ympärilleen, ei hän
nähnyt muuta kuin synkkiä kujia oikealla ja vasemmalla. Hän yritti
hakea, muistella, mutta hänen mielensä oli sekaisin, ja yö oli synkkä.
Kuu, joka hetkeksi oli tullut esille valaisemaan tuon tuntemattoman
ihania kasvoja, oli jo taas peittynyt pilveen. Kärsittyään tuokion
päättämättömyyden tuskia kääntyi nuori mies taas astelemaan kotia
kohti, joka oli Roule-kadulla.

Tullessaan Sainte-Avoie-kadulIe Maurice hämmästyi niiden
kulkuvartioiden paljoutta, jotka kiertelivät Templen kaupunginosassa.

»Mitä on tapahtunut, kersantti?» kysyi hän erään touhuilevan
kulkuvartion päälliköltä, joka juuri oli tutkinut Fontaines-kadun.

»Mitäkö on tapahtunut?» sanoi kersantti. »Sitäpä vain, herra upseeri,
että tänä yönä on yritetty viedä Capetin vaimo ja koko hänen
poikueensa.»

»Ja millä tavoin?»

»Eräs entisten kulkuvartio, joka jollakin tuntemattomalla tavalla oli
saanut selville tunnussanan, oli saapunut Templeen kansalliskaartin
jääkärien puvussa ja aikoi viedä heidät mukanaan. Onneksi se heistä,
joka näytteli korpraalin osaa, käytti herra-sanaa puhutellessaan
kaartin upseeria. Hän ilmiantoi itse itsensä, se aristokraatti!»

»Perhana!» sanoi Maurice. »Ja onko vehkeilijät pidätetty?»

»Ei ole, kulkuvartio ehti kadulle ja hajosi kuin tuuleen.»

»Ja onko mitään toiveita saada ne veijarit jälleen kiinni?»

»Vain yksi heistä olisi hyvin tärkeä saada pidätetyksi, heidän
johtajansa, pitkä laiha mies... jonka oli luonut kaartin miesten pariin
eräs päivystävistä kaupungin virkamiehistä. Onpa hän juoksuttanut
meitä, se roisto! Mutta hänen on täytynyt löytää takaovi ja paeta
Madelonnettes-kadun kautta.»

Aikaisemmin olisi Maurice joka tapauksessa jäänyt koko yöksi
isänmaanystävien seuraan, jotka valvoivat tasavallan parasta, mutta
tunti sitten oli isänmaanrakkaus lakannut olemasta hänen ainoana
ajatuksenaan. Hän jatkoi siis kävelyään. Hänen juuri saamansa uutinen
häipyi vähitellen mielestä hänelle itselleen sattuneen tapahtuman
tiellä. Sitäpaitsi olivat tällaiset luulotellut ryöstöyritykset
käyneet niin jokapäiväisiksi, ja kun isänmaanystävät itsekin tiesivät,
että niitä oli muutamissa tapauksissa osattu käyttää valtiollisena
välikappaleena, ei tämä uutinen tehnyt nuorta tasavaltalaista kovinkaan
levottomaksi.

Palattuaan kotiin Maurice tapasi _kotiapulaisensa_; tähän aikaan
ei enää pidetty palvelijoita. Maurice siis tapasi kotiapulaisensa
odottamassa; odottaessaan tämä oli nukahtanut ja kuorsasi nukkuessaan
levottoman odottamisensa vuoksi.

Isäntä herätti hänet niin kunnioittavasti kuin ainakin vertaisensa,
vedätti saappaansa jalasta, lähetti hänet pois häiritsemästä
ajatuksiaan ja laskeutui vuoteelle. Kun aika oli myöhäinen ja mies
nuori, nukahti hänkin, huolimatta mielensä askaroimisesta.

Seuraavana aamuna hän löysi kirjeen pöydällään. Se oli vierasta, pientä
ja siroa käsialaa. Hän vilkaisi sinettiin: sen vaalilauseena oli vain
englantilainen sana _Nothing_ (ei mitään).

Hän avasi kirjeen. Se sisälsi sanat:

»Kiitosi

Ikuinen kiitollisuus ikuisen unohduksen vastineeksi!...»

Maurice kutsui palvelijansa. Oikeat isänmaanystävät eivät enää
soittaneet heitä, sillä soittokello toi mieleen palvelemisen.
Sitäpaitsi useat kotiapulaiset astuessaan palvelukseen panivat tämän
ehdoksi niille töille, joita suostuivat tekemään.

Mauricen kotiapulainen oli noin kolmekymmentä vuotta sitten saanut
kasteessa nimen Jean, mutta vuonna 1792 iän oli omalla valtuudellaan
muuttanut sen, koska Jean haiskahti ylimystölle ja jumalaisuskolle, ja
nimitti nyt itseään Scaevolaksi.

»Scaevola», kysyi Maurice, »tiedätkö, mikä tämä kirje on?»

»En, kansalainen.»

»Kuka antoi sen sinulle?»

»Portinvartija.»

»Kuka toi sen hänelle?»

»Jokin lähetti kai, koska siinä ei ole kansakunnan leimaa.»

»Mene pyytämään portinvartija tänne luokseni!»

Portinvartija saapui, koska pyytäjä oli Maurice ja koska kaikki ne
kotiapulaiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä, pitivät hänestä.
Portinvartija julisti kuitenkin, että jokaista toista talonasukasta hän
olisi kehoittanut itse tulemaan alas hänen puheilleen.

Portinvartija nimitti itseään Aristideeksi.

Maurice kyseli häneltä. Kello kahdeksan tienoissa aamulla oli kirjeen
tuonut eräs tuntematon mies. Maurice teki turhaan uusia kysymyksiä ja
esitti ne kaikissa muodoissa; enempää ei portinvartija osannut vastata.
Maurice sai hänet ottamaan kymmenen frangia ja pyysi häntä, jos mies
uudestaan ilmestyisi, seuraamaan tätä huomaamatta ja ilmoittamaan
sitten, minne hän oli mennyt.

Kiirehtikäämme sanomaan, ettei mies tullut uudestaan, Aristideen
suureksi tyydytykseksi, hänestä kun vertaisensa vaaniminen olisi ollut
alentavaa.

Jäätyään yksin Maurice rypisti kirjeen kokoon harmissaan, veti
sormuksen sormestaan ja laski molemmat yöpöydälle. Sitten hän kääntyi
seinään päin ja yritti nukkua uudelleen, mutta tunnin päästä hän oli
tullut järkiinsä, silitteli sormusta ja luki kirjeen toistamiseen.
Sormuksen kivi oli erittäin kaunis safiiri.

Kuten olemme maininneet, kirje oli pieni ja siro ja sen ylimyksellisyys
tuoksui peninkulman päähän.

Mauricen sitä näin tutkiessa avautui ovi. Hän pani sormuksen taas
sormeensa ja piilotti kirjeen pieluksen alle. Oliko se heräävän
rakkauden häveliäisyyttä? Pelkäsikö isänmaanystävä silli häpeää,
että hänet tavattaisiin suhteissa niin varomattomiin ihmisiin, että
heidän kirjeittensä pelkkä tuoksukin jo saattoi ilmiantaa sekä kirjeen
kirjoittajan että sen piilottajan?»

Huoneeseen astunut nuori mies oli pukeutunut kuten isänmaanystävän
sopiikin, mutta erittäin keikarimaisen isänmaanystävän. Hänen lyhyt
lakkinsa oli hienoa verkaa, polvihousunsa kashmiria ja sukkansa hienoa
kuviollista silkkiä. Mitä hänen fryygialaiseen myssyynsä tulee, olisi
se sorealla muodollaan ja kauniilla purppuravärillään saattanut itse
Troijan Pariksenkin lakin häpeään.

Sitäpaitsi hänellä oli vyöllään kaksi pistoolia, Versaillesin entisen
kuninkaallisen tehtaan tuotteita, sekä suora ja lyhyt miekka, jollaista
käyttivät Mars-kentän sotakoulun oppilaat.

»Vai niin, sinä nukut, Brutus», sanoi vastatullut, »vaikka isänmaa on
vaarassa. Hyi sentään!»

»Ei, Lorin», sanoi Maurice nauraen, »en nuku, mietiskelen vain».

»Niin, kyllä ymmärrän, ajattelet Eucharistasi».

»Minäpä en ymmärrä.»

»Etköhän vain!»

»Kenestä puhut? Ketä Eucharista?»

»No niin, sitä naista...»

»Mitä naista?»

»Sitä Saint-Honoré-kadun naista, kulkuvartion naista, tuntematonta,
jonka vuoksi me, sinä ja minä, eilen illalla panimme päämme alttiiksi.»

»Ahaa, niin», sanoi Maurice, joka kyllä tiesi erinomaisesti, mitä
ystävä tarkoitti, mutta ei ollut ymmärtävillään, »tuota tuntematonta
naista».

»No niin, kuka hän oli?»

»En tiedä yhtään.»

»Oliko hän sievä?»

»Pyh!» sanoi Maurice pannen suunsa halveksivasti suppuun.

»Jokin naisparka, jonka rakastaja oli unohtanut saapua
lemmenkohtaukseen.

    ... Ja heikko kun on mies,
    On lempi meille ies.»

»Se on mahdollista», mutisi Maurice, jota tämä hänen aikaisempi
ajatuksensa nyt kovasti loukkasi ja joka ennemmin olisi halunnut
kauniin tuntemattomansa vehkeilijän, kuin rakastuneen naisen.

»Ja missä hän asuu?»

»En ensinkään tiedä.»

»Jopa nyt jotakin! Et tiedä ensinkään! Mahdotonta!»

»Miksi niin?»

»Saatoithan hänet kotiin.»

»Hän pääsi karkuun Marien sillalla.»

»Pääsi karkuun! Sinultako?» huudahti Lorin puhjeten äänekkääseen
nauruun. »Vai pääsi nainen sinulta karkuun! Jopa jotakin!

    Karkaako kyyhky kynsistä haarahaukan,
    ilmojen ylvään yksinvaltiaan?
    Päästäiskö tiikeri gaselliraukan
    käpälän alta vielä karkaamaan?»

»Lorin», sanoi Maurice, »etkö sinä koskaan opi puhumaan kuten muut
ihmiset? Sinä ärsytät minua kauheasti noilla hirveillä runoillasi.»

»Kuinka? Puhumaan kuin muut ihmiset! Minähän puhun mielestäni paremmin
kuin muut ihmiset. Puhun kuin kansalainen Demoustier, suorasanaisesti
ja runomittaisesti. Mitä runouteeni tulee, kuomaseni, tunnen erään
Emilian, joka ei pidä sitä huonona; mutta miten lienee laita sinun?»

»Minunko runouteni?»

»Ei, vaan Emiliasi.»

»Onko minulla muka Emilia?»

»No sitä minä ajattelin. Gasellisi on varmaankin muuttunut tiikeriksi
ja näyttänyt hampaitaan. Sen vuoksi olet kiusaantunut, mutta yhä
rakastunut.»

»Minäkö rakastunut?» sanoi Maurice pudistaen päätään.

»Niin, sinä juuri.

    Älä lempeäs turhaan salaa.
    Varmemminhan sydänalaan
    iskee nuoli Venuksen
    kuin Zeuksen ukkonen.»

»Lorin», sanoi Maurice ottaen yöpöydältään putkiavaimen, »nyt et lausu
enää ainoatakaan säettä, jolle en vihellä».

»Puhukaamme siinä tapauksessa politiikkaa. Tulinkin juuri sitä varten;
tiedätkö uutisen?»

»Tiedän, että Capetin leski on aikonut karata.»

»Pyh, se on pieni asia.»

»Mitäs sinä sitten tiedät?»

»Kuuluisa Maison-Rougen ritari on Pariisissa.»

»Oikeinko totta?» huudahti Maurice nousten istumaan.

»Henkilökohtaisesti.»

»Ja koska hän on saapunut?»

»Eilen illalla.»

»Millä tavoin?»

»Kansalliskaartin jääkärin salapuvussa. Nainen, joka varmaankin on
ollut kansannaiseksi pukeutunut aristokraatti, on tuonut hänelle
vaatteita tulliportille. Vähän myöhemmin he ovat tulleet portista
taas sisään käsikynkässä. Vasta heidän mentyään rupesi vartiomies
epäilemään. Mennessä oli naisella mytty, tullessa hän oli jonkinlaisen
sotilaan kainalossa; tuohan oli epäilyttävää; hän antoi hälyytysmerkin;
heitä ajettiin takaa. He hävisivät erääseen Saint-Honoré-kadun
taloon, jonka ovi avautui kuten taikaiskusta. Talossa oli toinen
portti Champs-Elyséesille. Hyvästi! Maison-Rougen ritari ja hänen
rikostoverinsa hävisivät. Talo revitetään pian hajalle ja sen omistaja
mestataan, mutta se ei estä ritaria yrittämästä uudelleen sitä,
mikä neljä kuukautta sitten epäonnistui ensimmäisen kerran ja eilen
toistamiseen.»

»Eikä häntä ole pidätetty?» kysyi Maurice.

»Kyllä kai! Pidätä Proteus, kuomaseni, pidätä Proteus, tiedäthän, mikä
vaiva Aristaioksella oli sitä tehdessään.

    »Pasior Aristaeus fugiens Peneia Tempe...»

»Ole vatuillasi», sanoi Maurice nostaen avaimen suulleen.

»Ole itse varuillasi, hitto soikoon, sillä tällä kertaa et
viheltäisikään minulle, vaan Virgiliukselie.»

»Aivan oikein, mutta niin kauan kuin et käännä sitä, ei minulla olekaan
mitään sanomista. Mutta palatkaamme Maison-Rougen ritariin.»

»Niin, myöntäkäämme, että hän on rohkea mies.»

»Varmaa on, että tuollaisiin yrityksiin tarvitaan suurta
uskaliaisuutta.»

»Tai suurta rakkautta.»

»Uskotko siis, että ritari rakastaa kuningatarta?»

»En usko; puhun vain siitä kuten kaikki toisetkin. Muuten se nainen
on saanut monet toisetkin rakastumaan itseensä; olisiko ihme, jos hän
olisi hurmannut hänet? Viettelipä hän Barnavenkin, kuten väitetään.»

»Vähätpä siitä. Ritarilla täytyy olla suhteita johonkin henkilöön itse
Templessä.»

»Sehän on mahdollista:

    Rakkaus ristikot murtaa
    ja salpoja ilkkuu vain...»

»Lorin!»

»Niin, se oli totta.»

»Sinä uskot siis siihen kuten muutkin?»

»Miksikä en uskoisi?»

»Koska sinun olettamuksesi mukaan kuningattarella olisi ollut
kaksisataa rakastajaa.»

»Kaksisataa, kolmesataa, neljäsataa. Siihen hän on kyllin kaunis.
En sano, ettei hän olisi heitä rakastanut; mutta ainakin he ovat
rakastaneet häntä. Kaikki näkevät auringon, mutta aurinko ei näe
kaikkia.»

»Sanotko siis, että Maison-Rougen ritari...?»

»Sanon, että häntä ajetaan hiukkasen takaa tällä hetkellä ja että jos
hänen onnistuu päästä pakoon tasavallan ajokoirilta, niin hän on hieno
kettu.»

»Ja mitä tekee Kommuuni tässä jutussa?»

»Kommuuni tulee antamaan määräyksen, että jokaisen talon julkipuolelle
on naulattava luettelo sen asukkaista, miehistä ja naisista. Näin
toteutuu antiikin unelma, ettei ole olemassa yhtään ihmissydäntä, jonka
ikkunan kautta ei koko maailma voisi nähdä, mitä siellä tapahtuu.»

»Sepä mainio ajatus!» huudahti Maurice.

Mikä mies kansalainen Maurice Lindey oli

»Ikkunan laittaminen ihmisten sydämiin?»

»Ei, vaan luettelon naulaaminen talon ovelle.»

Maurice ajattelikin todella, että siitä tulisi hänelle keino löytää
tuntematon nainen tai ainakin joitakin merkkejä hänestä, joista voisi
päästä hänen jäljilleen.

»Eikö olekin?» sanoi Lorin.» Olen jo lyönyt vetoa, että tämä toimenpide
paljastaa monta pesää, ainakin viisisataa ylimystä. — Asiasta toiseen;
tänä aamuna otimme kerhossa vastaan vapaaehtoisten sotilaitten
lähetystön; heitä johtivat meidän viimeöiset vastustajamme, joita en
jättänyt ennenkuin olivat sikahumalassa. Nyt he tulivat kukkaköynnöksin
koristettuina ja eternellikruunut päässään.»

»Ihanko totta?» sanoi Maurice nauraen. »Ja montako heitä oli?»

»Heitä oli kolmekymmentä; olivat ajaneet partansa ja panneet
kukkakimpun napinreikään. 'Thermopylen kerhon kansalaiset', oli
heidän puheenjohtajansa sanonut, 'oikeita isänmaanystäviä kun olemme,
toivomme, ettei ranskalaisten liittoa häiritsisi mikään väärinkäsitys,
ja senvuoksi tulemme uudelleen veljeilemään'.»

»Ja sitten...?»

»Sitten veljeilimme uudestaan ja toistamiseen, kuten Diafoirus sanoo.
Rakennettiin isänmaalle alttari sihteerin pöydästä ja kahdesta
karahvista, joihin pantiin kukkia. Koska olit juhlan sankari,
huudettiin nimeäsi kolme kertaa, jotta sinut seppelöitäisiin, ja kun
et vastannut, koska et ollut paikalla, ja kun aina kuuluu asiaan
seppelöidä joku, seppelöitiin Washingtonin rintakuva. Se oli noiden
juhlamenojen järjestys ja kulku.»

Kun Lorin oli lopettanut tämän totuudenmukaisen kertomuksen, jossa sen
ajan ihmiset eivät nähneet mitään hullunkurista, kuului melua kadulta,
ja ensin kaukaiset, sitten yhä lähenevät rummuttajat pärisyttivät
ilmoille siihen aikaan niin tavallisen yleismarssin tahdit.

»Mitä se on?» kysyi Maurice.

»Siellä julistetaan Kommuunin määräystä», sanoi Lorin.

»Juoksenpa piirin kokoukseen», sanoi Maurice hypäten vuoteestaan ja
kutsuen kotiapulaistaan auttamaan pukeutumisessa.

»Ja minä menen taas makaamaan», sanoi Lorin; »en ole nukkunut muuta
kuin kaksi tuntia viime yönä noiden villittyjen vapaaehtoisten vuoksi.
Ellei tapella muuta kuin hiukkasen, annat minun nukkua; jos taas
ankarasti, tulet hakemaan minua.»

»Miksi olet laittanut itsesi niin koreaksi?» kysyi Maurice silmäillen
Lorinia, joka nousi seisomaan lähteäkseen.

»Koska tänne tullakseni minun on pakko kulkea Béthisy-katua ja koska
Béthisy-kadun numero kolmessa on ikkuna, joka aina avautuu mennessäni
ohi.»

»Etkä pelkää, että sinua pidetään myskituoksuisena keikarina?»

»Myskikeikarina, minua? Eipä suinkaan, päinvastoin minut tunnetaan
rehdiksi sansculotiksi. Mutta täytyyhän jotakin uhrata kauniille
sukupuolelle. Eikä isänmaanpalvonta estä rakkaudenpalvontaa,
päinvastoin toinen ohjaa toista:

    Tasavalta käskee, että kansalaisten
    ohjeina olkoot muodot kreikkalaisten;
    vapauden pyhää alttaria varten
    on malli muinais-Hellaan sulotarten.

Yritäpäs viheltää sille, niin ilmiannan sinut aristokraatiksi ja
saatan sinut sellaiseen parturiin, ettet enää koskaan pidä tekotukkaa!
Hyvästi, rakas ystävä.»

Lorin tarjosi sydämellisesti Mauricelle kätensä, jota nuori sihteeri
puristi sydämellisesti, ja lähti ulos märehtien erästä liehakoimisrunoa.




V

Mikä mies kansalainen Maurice Lindey oli


Sillä aikaa kun Maurice Lindey, kiireesti pukeuduttuaan, rientää
Lepelletier-kadun varrelle piiritoimistoon, jonka sihteeri hän on,
kuten tietty, koettakaamme yleisölle esittää sen miehen elämänvaiheet,
jonka näin on tuonut näyttämölle herkän sydämen innostus, niin
tavallinen voimakkailla ja jaloilla luonteilla.

Tämä nuori mies oli puhunut täyttä totta, kun hän edellisenä iltana
oli sanonut naiselle olevansa Maurice Lindey ja asuvansa Roule-kadun
varrella. Hän olisi voinut lisätä, että hän syntyperältään oli sitä
puoliylhäisöä, johon lakimiehet kuuluivat. Kahdensadan vuoden kuluessa
olivat hänen esi-isänsä olleet huomattuja jäseniä siinä parlamentin
vastustuspuolueessa, joka on tehnyt nimet Molé ja Maupeou kuuluisiksi.
Hänen isänsä, hyväntahtoinen ukko Lindey, joka koko ikänsä oli
huokaillut sortovallan vuoksi, oli kuollut pelästyksestä ja kauhusta
nähdessään Bastiljin antautuvan roskaväelle heinäkuun 14 päivänä
1789 ja verenhimoisen vapauden astuvan yksinvallan sijalle. Häneltä
jäi ainoa poika, joka oli tasavaltalainen mieleltään, sekä riittävä
omaisuus tekemään tämän itsenäiseksi.

Vallankumouksen tullessa pian tämän tärkeän tapahtuman jälkeen Maurice
oli siis sellaisessa reippauden ja miehisen kypsyyden kunnossa, joka
sopii esiintymään valmiille voimailijalle. Hänen tasavaltalaista
kasvatustaan olivat vielä vahvistaneet ahkerat käynnit kerhoissa
ja kaikkien sen ajan lentokirjasten lukeminen. Herra ties kuinka
paljon Mauricen olisi tullut niitä lukea. Pappisvaltaa hän halveksi
syvästi ja harkitusti, pohti viisaustieteellisiä kysymyksiä niistä
alkuaineista, joista ruumis on rakennettu, kielsi täydellisesti
kaiken aateluuden, joka ei ole henkilökohtainen, koetti arvostella
menneisyyttä puolueettomasti, harrasti kiihkeästi uusia aatteita ja
oli myötätuntoinen kansalle, samalla suosien mitä aristokraattisimpia
laitoksia. Sellainen oli luonteeltaan se mies, joka on tämän
kertomuksemme sankari, ei meidän keksintömme perusteella, vaan sen
päiväkirjan mukaan, josta olemme ammentaneet tietomme.

Maurice Lindey oli viisi jalkaa kahdeksan tuumaa pitkä, viisi- tai
kuusikolmattavuotias ja jäntevä kuin Herkules; hänen kauneutensa
oli sitä ranskalaista lajia, joka todistaa frankilaisen olevan eri
rotua, toisin sanoen: hänellä oli puhdas otsa, siniset silmät,
kastanjanruskeat, kiharaiset hiukset, punaiset posket ja hampaat
valkeat kuin norsunluu.

Piirrettyämme miehen kuvan tehkäämme vielä selkoa hänen
yhteiskunnallisesta asemastaan.

Vaikka Maurice ei ollutkaan rikas, oli hän ainakin rahallisesti
riippumatonpa kun hänellä oli arvossa pidettyjä varsin suosittu nimi,
ja kun hän oli tullut huomatuksi vapaamielisen kasvatuksensa ja vielä
vapaamielisempien periaatteittensa vuoksi, oli hän niin sanoaksemme
päässyt isänmaallisen porvarisnuorison muodostaman puolueen johtoon.
On kyllä mahdollista, että hän sansculottien rinnalla tuntui hiukan
laimealta ja piirin jäsenien joukossa tuoksui hajuvesiltä. Mutta hän
sai sansculotit antamaan laimeuden anteeksi katkomalla visaisimmankin
kartun kuin heikon ruo'on ja piirin jäsenet unohtamaan hänen
hienoutensa, kun hän heitti heidät kierimään parinkymmenen askeleen
päähän iskemällä heitä nyrkillä silmien väliin, silloin kun jonkun
silmät katselivat häntä sellaisella tavalla, josta hän ei pitänyt.

Muuten hän oli ottanut rohkeudellaan ja kansalaiskunnollaan yhtä paljon
kuin voimillaan osaa Bastiljin valtaukseen ja ollut mukana Versaillesin
retkellä; elokuun 10 päivänä hän oli taistellut kuin leijona ja,
lisätkäämme hänen edukseen, silloin tappanut yhtä monta isänmaanystävää
kuin sveitsiläistäkin, sillä hän ei sietänyt jakobiinitakkisia
murhaajia sen enempää kuin punalakkisia tasavallan vihollisiakaan.

Saadakseen linnan puolustajat antautumaan ja estääkseen verenvuodatusta
hän oli heittäytynyt tykinsuun eteen juuri silloin, kun parisilaisen
tykkimiehen piti sytyttää panos. Hän se oli ensimmäisenä hypännyt
Louvren ikkunasta sisään, huolimatta väijyksissä olevien viidenkymmenen
sveitsiläisen ja yhtä monen aatelismiehen ammunnasta ja ennenkuin hän
huomasi antautumismerkin, oli hän hirmuisella sapelillaan ehtinyt
halkoa toistakymmentä univormua. Sitten nähdessään ystäviensä
teurastelevan vankeja, jotka olivat jo heittäneet aseensa ja ojennetuin
käsin rukoilivat armoa, hän oli ruvennut iskemään raivokkaasti näitä
ystäviään. Tästä hän oli saanut sellaisen maineen kuin Rooman ja
Kreikan urhoilla oli.

Kun julistettiin sota, ilmoittautui Mauricekin vapaaehtoiseksi ja
lähti luutnanttina rintamalle niiden tuhannenviidensadan vapaaehtoisen
mukana, jotka kaupunki lähetti maahan tunkeutunutta vihollista vastaan
ja joiden seuraajiksi piti joka päivä saada uudet tuhatviisisataa
miestä.

Ensimmäisessä taistelussa, johon hän otti osaa, toisin sanoen
Jemmapesissa, hän sai luodin, joka lävisti hänen teräksiset
hartialihaksensa ja litistyi sitten luuta vasten. Rahvaan edustaja
tunsi Mauricen ja lähetti hänet Pariisiin parantumaan. Kokonaisen
kuukauden ajan Maurice vääntelehti tuskissa vuoteellaan kuumeen
hivuttamana. Mutta jo tammikuussa hän oli jalkeilla ja johti,
vaikkakaan ei virallisesti, kuitenkin todellisesti Thermopylen kerhoa,
toisin sanoen sataa nuorta pariisilaista porvarismiestä, jotka olivat
valmiit asevoimin vastustamaan jokaista tyranni Capetin hyväksi
tehtävää yritystä. Vieläpä hän sapeli kädessä oli mukana avustamassa
kuninkaan mestausta, kulmat rypyssä synkästä vihasta, silmä kovana,
kasvot kalpeina, sydän sekä siveellisen vihan että ruumiillisen
säälin ahdistamana, ja mahdollisesti hän oli koko väkijoukosta ainoa,
joka pysyi ääneti, kun tämän Ludvig Pyhän jälkeläisen pää putosi ja
sielu nousi taivaaseen. Sitten hän kuitenkin nosti ilmaan peloittavan
sapelinsa, ja kaikki hänen ystävänsä huusivat: »Eläköön vapaus!»
huomaamatta, että tällä kertaa ei hänen äänensä ollutkaan kajahtanut
mukana kuten ennen.

Sellainen oli siis se mies, joka maaliskuun 11 päivän aamuna lähti
kävelemään Lepelletier-kadulle ja jonka kohokuvan saamme vielä
tarkemmin piirtää sen myrskyisen elämän taustalle, jota tänä
aikakautena vietettiin.

Noin kello kymmenen Maurice saapui siihen piiriin, jonka sihteeri hän
oli.

Levottomuus oli suuri. Aiottiin äänestää Konventille osoitettavasta
adressista, jossa pyydettiin tukahduttamaan girondistien vehkeet.
Mauricea odotettiin kärsimättömästi.

Ei puhuttu muusia kuin Maison-Rougen ritarista, siitä
häikäilemättömyydestä, miten tämä kuningaspuolueen vannoutunut
vehkeilijä oli toistamiseen saapunut Pariisiin, vaikka täällä oli,
kuten hän hyvin liesi, luvattu hinta hänen päästään. Tämän miehen
saapuminen pantiin edellisenä iltana Templessä tapahtuneen yrityksen
yhteyteen, ja jokainen lausui ilmi vihansa ja suuttumuksensa pettureita
ja ylimysmielisiä kohtaan.

Mutta toisin kuin oli odotettu, Maurice oli välinpitämätön ja
vaitelias, laati julistuksen korkeasti, suoritti kolmessa tunnissa
koko hommansa, kysyi, oliko istunto päättynyt, ja saatuaan myöntävän
vastauksen, otti hattunsa ja lähti astelemaan Saint-Honoré-katua kohti.

Hänen sinne tultuaan tuntui Pariisi hänestä ihan uudelta. Hän
joutui taas Coq-kadun kulmaan, jossa hän eilen illalla oli nähnyt
tuntemattoman naisen rimpuilevan sotilaiden käsissä; sieltä hän
seurasi Marien sillalle saakka samaa tietä, jota oli kulkenut hänen
rinnallaan, pysähtyen niillä paikoilla, missä he olivat kohdanneet eri
kulkuvartiot. Tällöin muistui hänen mieleensä heidän keskustelunsa
ikäänkuin nämä paikat olisivat säilyttäneet heidän sanojensa kaiun.
Kello oli yksi iltapäivällä, ja aurinko, joka nyt paistoi kirkkaasti,
teki yön muistot selviksi joka askeleella.

Maurice kulki siltojen yli ja tuli pian Victor-kadulle, joksi sitä
siihen aikaan nimitettiin.

»Naisparka», puhui Maurice itsekseen, »ei tullut eilen ajatelleeksi,
että yötä kestää vain kaksitoista tuntia ja ettei hänen salaisuutensa
luultavasti säilyisi kauemmin kuin yökään. Päivän valossa löydän sen
oven, josta hän pujahti sisään, ja kenties osun näkemään hänet itsensä
jossakin ikkunassa?»

Hän saapui silloin vanhalle Saint-Jacques-kadulle ja asettui
seisomaan siten kuin tuntematon oli kääntänyt itänet edellisenä
iltana. Hetkiseksi hän sulki silmänsä, luullen kai, hullu parka, että
eilisillan suutelo tulisi toisenkin kerran polttamaan hänen huuliaan.
Mutta hän ei tuntenutkaan siitä muuta kuin muiston, joka todella
polttikin vielä.

Maurice avasi jälleen silmänsä ja näki molemmat kujat, toisen oikealla,
toisen vasemmalla. Ne olivat likaisia, huonosti kivettyjä, kahden
puolen aidattuja, ja siellä oli puron yli vieviä pikku siltoja,
hirsistä kyhättyjä holvikäytäviä, soppia, parikymmentä rempallaan
olevaa, ränsistynyttä ovea. Siellä asui raaka työ koko kurjuudessaan,
kurjuus koko hirveydessään. Siellä täällä oli puutarhoja, joita
toisinaan ympäröivät pensasaidat, toisinaan seipäillä tuetut paalut,
muutamia muurit. Katosten alla kuivui nahkoja, joista levisi
vastenmielinen, edottava nahkatehtaan haju. Maurice etsiskeli ja
hapuili kahden tunnin ajan, mutta ei löytänyt mitään, ei päässyt
minkään jäljille; kymmenen kertaa hän palasi entiselle paikalleen
perehtyäkseen seutuun. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat turhat,
kaikki tutkimukset jäivät tuloksettomiksi. Nuoren naisen jäljet
näyttivät sumu ja sade hävittäneen.

»No niin», sanoi Maurice itsekseen, »olen nähnyt unta. Tämä likaviemäri
ei ole hetkeäkään voinut olla eilisiltaisen ihanan keijukaisen
asuntona.»

Tässä hurjassa tasavaltalaisessa oli runollisuutta, joka ilmeni vallan
toisella tavalla kuin hänen hempeitä runoja lausuvassa ystävässään,
sillä saatuaan tämän ajatuksen hän lähti kotiin, jottei pimentäisi sitä
sädekehää, joka loisti hänen tuntemattomansa päässä. Tosin hän saapui
kotiin epätoivoissaan.

»Hyvästi», sanoi hän, »kaunis salaperäinen olento; olet kohdellut minua
kuin olisin joko tyhmä tai lapsi. Tosiaankin, olisikohan hän tullut
tänne minun kanssani, jos hän olisi asunut täällä? Ei, hän on vain
kulkenut tätä tietä kuten joutsen myrkyllisen suon halki. Ja niinkuin
linnun jälki ilmassa on näkymätön, samoin on hänenkin.»




VI

Temple


Samana päivänä ja samalla hetkellä, kun Maurice tuskallisesti
pettyneenä käveli takaisin Tournellen sillan yli, olivat useat
kaupunginvirkamiehet, seurassaan Santerre. Pariisin kansalliskaartin
komentaja, tärkeällä käynnillä Templen tornissa, joka elokuun 13
päivänä 1792 oli muutettu vankilaksi.

Tämä tarkastus toimitettiin erikoisesti kolmannen kerroksen
huoneistossa, jossa oli eteinen ja kolme huonetta.

Eräässä näistä huoneista oli kaksi naista, nuori tyttö ja
yhdeksänvuotias lapsi, kaikki surupuvussa.

Naisista saattoi vanhempi olla kolmenkymmenenseitsemän tai
kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha. Hän istui lukemassa pöydän
ääressä. Toinen istui ompelemassa seinäverhoa; hän saattoi olla
kahdenkymmenenkahdeksan tai kahdenkymmenenyhdeksän ikäinen.

Neito oli neljäntoista vuoden vanha ja pysytteli lapsen vieressä, joka
makasi sairaana silmät ummessa ikäänkuin nukkuisi, vaikka sellaisessa
metelissä, jota kaupungin virkamiehet pitivät, ilmeisesti oli
mahdotonta nukkua.

Toiset penkoivat vuoteita, toiset levittelivät liinavaatteita;
toiset taas, jotka jo olivat lopettaneet etsiskelynsä, tuijottivat
hävyttömästi onnettomiin naisvankeihin. Nämä pitivät itsepintaisesti
katseensa alaspäin luotuina, yksi kirjaansa, toinen seinävaatteeseensa,
kolmas veljeensä.

Vanhempi naisista oli kookas, kalpea ja kaunis; hän näytti lukiessaan
keskittävän koko huomionsa kirjaan, vaikka luultavasti lukikin vain
silmillään ja hänen mielensä oli muualla.

Silloin eräs kaupungin virkamiehistä astui hänen viereensä, kiskaisi
raa'asti kirjan hänen kädestään ja heitti sen keskelle huonetta.

Vanki ojensi kätensä pöydälle, otti toisen kirjan ja jatkoi lukuaan.

Vuorelainen teki raivokkaan kädenliikkeen temmatakseen tämän toisen
kirjan, kuten oli ottanut ensimmäisen. Mutta nähdessään tuon eleen,
joka sai ikkunan ääressä istuvan ompelevan vanginkin vavahtamaan, tyttö
syöksyi paikalle, kietoi kätensä lukevan naisen pään ympärille, sopersi
itkien: »Voi, äitiparka!» ja sitten suuteli häntä.

Silloin vangittu nainen vuorostaan, ollen antavinaan tytölle
vastasuukon, pani suunsa hänen korvalleen ja sanoi:

»Marie, pesän suuhun on piilotettu kirjelippu; ota se pois.»

»Jo riittää!» sanoi virkamies, kiskaisten tytön karkeasti luokseen
ja erottaen hänet siten äidistään. »Ettekö ole jo pian suudelleet
kylliksi?»

»Hyvä herra», sanoi tyttö, »onko Konventti julistanut, etteivät lapset
saa enää suudella äitiään?»

»Ei ole, mutta se on käskenyt rankaisemaan pettureita, ylimysmielisiä
ja entisiä, ja juuri sitä varten me olemme täällä kuulustelua
pitämässä. No niin, Antoinette, vastaapas.»

Nainen, jota puhuteltiin näin karkealla tavalla, ei suvainnut edes
katsahtaa puhujaan. Päinvastoin hän käänsi pois päänsä, ja heikko puna
nousi hetkeksi hänen tuskan kalventamille ja kyynelten uurtamille
kasvoilleen.

»On mahdotonta», jatkoi mies, »että olisit tietämätön viime yön
yrityksestä. Kuka pani sen toimeen?»

Vanki oli yhtä vaiti kuin ennenkin.

»Vastatkaa, Antoinette», sanoi silloin Santerre astuen lähelle
huomaamatta, että nuori nainen värähti kauhusta nähdessään sen miehen,
joka tammikuun 21 päivän aamuna oli tullut Templeen noutamaan Ludvig
XVI:n mestauslavalle. »Vastatkaa. Tänä yönä on vehkeilty tasavaltaa
vastaan ja yritelty vapauttaa teidät siitä vankeudesta, johon kansan
tahto on teidät tuominnut rikostanne rangaistukseksi. Sanokaa,
tiesittekö vehkeilystä?»

Marie-Antoinette vavahti kuullessaan tämän äänen ja näytti yrittävän
paeta sitä siirtymällä tuolillaan niin pitkälle taaksepäin kuin taisi.
Mutta hän ei vastannut tähän kysymykseen enempää kuin molempiin
aikaisempiinkaan, Santerrelle enempää kuin kaupungin virkamiehellekään.

»Ette siis tahdo vastata?» sanoi Santerre polkien jalkaansa rajusti.

Vanki otti pöydältä kolmannen niteen.

Santerre kääntyi; tämä mies komensi 80,000 miestä, ja hänen pelkästä
viittauksestaan oli kuolevan Ludvig XVI:n ääni hukkunut väkijoukon
huutoihin, mutta hänen raaka voimansa murtui tuon vankiraukan
arvokkuutta vastaan, jonka pään hän myöskin olisi saanut putoamaan,
mutta jota hän ei kyennyt taivuttamaan.

»Ja te, Elisabeth», sanoi hän toiselle naiselle, joka hetkeksi oli
keskeyttänyt seinävaatteen ompelemisen rukoillakseen kädet ristissä, ei
näitä miehiä, vaan Jumalaa, »vastaatteko te?»

»En tiedä, mitä kysytte», kuului vastaus; »sen vuoksi en voi vastata
teille».

»No hitto soikoon, kansatar Capet», sanoi Santerre käyden
kärsimättömäksi, »olihan aivan selvää, mitä äsken sanoin. Sanon, että
eilen on yritetty auttaa teitä karkaamaan ja että teidän täytyy tuntea
rikolliset.»

»Meillä ei ole mitään yhteyttä ulkomaailman kanssa, hyvä herra; emme
siis voi tietää mitä tehdään meidän puolestamme, yhtä vähän kuin meitä
vastaankaan.»

»Hyvä on», sanoi kaupungin virkamies, »saamme sitten nähdä, mitä
veljenpoikasi sanoo».

Ja hän lähestyi kruununperillisen vuodetta.

Tämän uhkauksen johdosta Marie-Antoinette nousi äkkiä.

»Hyvä herra», sanoi hän, »poikani on sairas ja nukkuu... Älkää
herättäkö häntä.»

»Vastaa siis!»

»En tiedä mitään.»

Virkamies astui suoraan pikku vangin vuoteen viereen. Tämä, kuten jo
olemme kertoneet, teeskenteli nukkuvansa.

»Ylös, ylös, herääpäs, Capet», sanoi hän ravistaen poikaa raa'asti.

Lapsi aukaisi silmänsä ja hymyili. Kaupungin virkamiehet piirittivät
nyt vuoteen.

Kuningatar, jonka tuska ja pelko teki levottomaksi, antoi merkin
tyttärelleen, joka käytti hetkeä hyväkseen, pujahti viereiseen
huoneeseen, avasi uuninluukun, veti sieltä esiin kirjelipun, poltti
sen, palasi sitten heti huoneeseen ja rauhoitti äitinsä yhdellä
silmäyksellä.

»Mitä tahdotte minusta?» kysyi lapsi.

»Tietää, etkö ole kuullut mitään viime yönä?»

»En, olen nukkunut.»

»Näytät pitävän kovasti nukkumisesta.»

»Kyllä pidän, sillä nukkuessani näen unia.»

»Ja millaisia unia näet?»

»Uneksin, että saan jälleen nähdä isäni, jonka olette tappaneet.»

»Siis et ole kuullut mitään?» sanoi Santerre kiivaasti.

»En mitään.»

»Nämä sudenpenikat ja naarassusi ymmärtävät totisesti hyvin toisensa»,
sanoi raivostunut virkamies; »ja kuitenkin on salaliitto ollut
olemassa».

Kuningatar hymyili.

»Hän pilkkaa meitä, tuo itävallatar», huusi virkamies. »Koska asian
laita siis on niin, pankaamme Kommuunin julistus toimeen kaikessa
ankaruudessaan. Nouse ylös, Capet!»

»Mitä aiotte tehdä?» huudahti kuningatar unohtaen arvonsa. »Ettekö näe,
että poikani on sairas, että hän on kuumeessa? Tahdotteko siis tappaa
hänet?»

»Poikasi», sanoi virkamies, »on Templen neuvostolle yhtämittaisen
levottomuuden aiheena. Hän se on kaikkien vehkeilijöitten
tähtäyspisteenä. He luulottelevat voivansa ryöstää teidät kaikki. No
niin, ryhdytään toimiin! — Tison! ... Kutsukaa Tison!»

Tison oli eräänlainen päivätyöläinen, jonka huolena olivat vankilan
karkeammat taloustehtävät. Hän saapui paikalle.

Hän oli noin nelikymmenvuotias mies, jolla oli tumma ihonväri, karkeat
ja hurjat kasvot ja musta, kihara, kulmakarvoihin saakka ulottuva tukka.

»Tison», sanoi Santerre, »kuka toi eilen ruoan pidätetyille?» Tison
mainitsi jonkin nimen.

»Ja kuka toi liinavaatteet?»

»Tyttäreni.»

»Tyttäresi on siis pesijä?»

»On kyllä.»

»Ja sinä olet antanut hänelle vankien vaatteitten pesun?»

»Miksikä ei? Yhtä hyvin hän ansaitsee sen kuin joku toinenkin. Eihän se
enää ole tyrannien rahaa, vaan kansakunnan, koska kansa maksaa heidän
puolestaan.»

»Sinua on käsketty tarkoin tutkimaan liinavaatteet!»

»No niin, enkö minä täytä tehtävääni? Todistaahan sitä se, että eilen
oli erääseen nenäliinaan tehty kaksi solmua: vein sen neuvostoon,
joka käski vaimoni avata solmut, silittää liinan ja viedä sen rouva
Capetille sanomatta mitään.»

Kuullessaan tämän ilmoituksen, että nenäliinaan oli tehty kaksi solmua,
kuningatar vavahti; hänen silmäteränsä laajenivat, ja hän vaihtoi
silmäyksen madame Elisabethin kanssa.

»Tison», sanoi Santerre, »tyttäresi isänmaallisuutta ei kukaan epäile;
mutta tästä päivästä lähtien hän ei enää astu Templeen».

»Voi, hyvä Jumala!» sanoi Tison kauhuissaan, »mitä sanotte te muut
siihen? Kuinka? Ettäkö en enää näkisi tytärtäni muuta kuin ulos
mennessäni?»

»Et mene enää ulos», sanoi Santerre.

Tison katseli ympärilleen kiinnittämättä hurjistunutta katsettaan
mihinkään esineeseen. Sitten hän äkkiä huusi:

»En mene enää ulos! Vai niinkö se on? Hyvä on! Minä lähden kokonaan,
minä. Jätän eronpyyntöni: en ole petturi, aristokraatti, jotta minua
voitaisiin pitää vankilassa. Minä tahdon lähteä ulos!»

»Kansalainen», sanoi Santerre, »tottele Kommuunin käskyjä ja ole vaiti,
tai sinun käy huonosti, sen sanon minä. Jää tänne ja pidä silmällä,
mitä täällä tapahtuu. Sinä olet valvonnan alainen, ilmoitan sen sinulle
etukäteen.»

Tällä haavaa oli kuningatar, joka luuli, että hänet oli unohdettu,
vähitellen tyyntynyt ja pannut poikansa jälleen vuoteeseen makaamaan.

»Käske vaimosi tänne», sanoi virkamies Tisonille.

Tämä totteli sanomatta sanaakaan. Santerren uhkaukset olivat tehneet
hänestä lauhkean kuin lampaan.

Tisonin vaimo saapui.

»Tule tänne, kansatar», sanoi Santerre; »me poistumme eteiseen, ja
sillä välin sinä tarkastat pidätetyt».

»Mitä sanot, vaimo», virkkoi Tison, »kun he eivät enää tahdo päästää
meidän tyttöämme Templeen?»

»Kuinka? Eivätkö he aio päästää meidän tyttöämme enää Templeen? Mutta
silloinhan emme enää näe häntä, omaa tytärtämme?»

Tison pudisti päätänsä.

»Mitä se merkitsee?»

»Me teemme ilmoituksen Templen neuvostolle, ja se saa päättää. Sillä
välin...»

»Sillä välin», sanoi vaimo, »minä tahdon tavata tytärtäni».

»Hiljaa!» sanoi Santerre; »sinut on haettu tänne, jotta tutkisit
vangit; tutki heidät ja sitten vasta saamme nähdä...»

»Mutta... kuitenkin!...»

»Vai niin!» sanoi Santerre rypistäen kulmiaan; »tämä saa luullakseni
huonon käänteen».

»Tee kuten kansalainen kenraali käskee! Tee, vaimo; kuulithan hänen
sanovan, että saamme nähdä.»

Ja Tison katseli Santerrea nöyrästi hymyillen.

»Hyvä on», sanoi vaimo; »menkää tiehenne, olen valmis tarkastamaan
heidät».

Miehet lähtivät ulos huoneesta.

»Rakas rouva Tison», sanoi kuningatar, »uskokaa varmasti...»

»En usko mitään, kansatar Capet», sanoi kauhea nainen kiristäen
hampaitaan, »muuta kuin että juuri sinä olet syynä kansan kaikkiin
onnettomuuksiin. Ja muista, että jos löydän jotakin epäilyttävää sinun
yltäsi, niin saatpa nähdä.»

Neljä miestä jäi ovelle auttaakseen Tisonin vaimoa käsivoimalla, jos
kuningatar tekisi vastarintaa.

Aloitettiin kuningattaresta.

Hänen yltään löydettiin kolmeen solmuun sidottu nenä liina, joka ikävä
kyllä näytti olevan valmiiksi laadittu vastaus Tisonin mainitsemaan
merkkiin, lyijykynä, messuhaka ja sinetöimisvahaa.

»Kas, kylläpä tiesin hyvinkin», sanoi Tisonin vaimo; »olinhan sanonut
kaupungin virkamiehille, että itävallatar kirjoittelee! Joku päivä
sitten löysin kynttilän reunalta vahatipan.»

»Voi, hyvä rouva», sanoi kuningatar rukoilevalla äänellä, »älkää
näyttäkö muuta kuin messuhakaa!»

»Vai niin, kyllä kai», sanoi vaimo, »vielä sinua säälisin!...
Säälitäänkö minua?... Minulta viedään tyttäreni.»

Madame Elisabethilla ja madame Royalella ei ollut mitään epäilyttävää
yllään.

Tisonin vaimo kutsui takaisin viranomaiset, jotka tulivatkin,
Santerre etunenässä; sitten hän antoi heille kuningattaren vaatteista
löydetyt esineet, jotka kulkivat kädestä käteen ja joiden johdosta
tehtiin loppumattomia arvailuja ja olettamuksia. Etenkin kolmeen
solmuun sidottu nenäliina askarrutti kauan kuningassuvun ahdistajien
mielikuvitusta.

»Nyt luemme sinulle Konventin määräyksen», sanoi Santerre.

»Minkä määräyksen?» kysyi kuningatar.

»Määräyksen, joka käskee erottamaan sinut ja poikasi toisistaan.»

»Mutta onko siis totta, että tuollainen määräys on olemassa?»

»On. Lapsesta, jonka kansa on uskonut sen huostaan, on konventti
liiaksi huolissaan jättääkseen sen niin turmeltuneen äidin seuraan,
kuin sinä olet...»

Salama välähti kuningattaren silmistä.

»Mutta lausukaa ainakin syyte, te tiikerit!»

»No hitossa, se ei ole vaikeata», sanoi eräs kaupungin virkamies,
»kuulehan...»

Ja hän lausui yhden noista hävyttömistä syytteistä, joita Suetonius on
esittänyt Agrippinaa vastaan.

»Ei!» huudahti kuningatar seisten kalpeana ja ylväänä suuttumuksessaan,
»minä vetoan kaikkien äitien sydämiin».

»Riittää, riittää», sanoi kaupungin virkamies, »se on kyllä koreasti
tehty, mutta me olemme olleet täällä jo kaksi tuntia emmekä voi uhrata
koko päivää; nouse, Capet, ja seuraa meitä».

»Ei koskaan!» huudahti kuningatar hypähtäen kaupungin virkamiesten ja
nuoren Ludvigin väliin. Ja hän valmistautui torjumaan pääsyä vuoteelle
kuten tiikeriemo luolansa suuta; »en koskaan salli lastani ryöstettävän
minulta!»

»Voi, hyvät herrat», sanoi madame Elisabeth kauniin rukoilevasti
liittäen kätensä yhteen, »hyvät herrat, taivaan nimessä, armahtakaa
kahta äitiä!»

»Puhukaa», sanoi Santerre, »mainitkaa rikostoverienne nimet ja
tunnustakaa heidän suunnitelmansa, selittäkää, mitä merkitsivät solmut
siinä nenäliinassa, jonka Tisonin tyttö oli tuonut liinavaatteillenne
mukana, ja siinä, joka löytyi taskustanne; silloin jätämme poikanne
teidän haltuunne».

Madame Elisabethin katse näytti rukoilevan kuningatarta tekemään tämän
kauhean uhrauksen.

Mutta ylpeänä tämä pyyhki pois kyyneleen, joka kiilsi kuin timantti
hänen silmäkulmassaan, ja sanoi:

»Hyvästi, poikani. Älkää milloinkaan unohtako isäänne, joka on
taivaassa, äitiänne, joka pian tulee häntä seuraamaan; toistakaa joka
ilta ja joka aamu se rukous, jonka olen teille opettanut. Hyvästi,
poikani.»

Hän antoi pojalleen viimeisen suudelman ja sanoi nousten seisomaan
kylmänä ja taipumattomana:

»En tiedä mitään, hyvät herrat. Tehkää niin kuin tahdotte.»

Mutta tämä kuningatar olisi tarvinnut enemmän voimaa, kuin mitä naisen,
etenkään äidin sydämessä on. Hän vaipui voimattomana tuolille, ja sillä
aikaa vietiin pois hänen poikansa, joka vuodatti kyyneliä ja ojensi
hänelle käsiään, mutta ei päästänyt ääntäkään.

Ovi sulkeutui kaupungin virkamiesten jäljessä, jotka veivät mukanaan
kuninkaan lapsen, ja niin jäivät nuo kolme naista yksin.

Vallitsi toivoton äänettömyys, jonka katkaisivat vain muutamat
nyyhkytykset.

Kuningatar ryhtyi ensinnä puhumaan.

»Tyttäreni», sanoi hän, »entä se kirjelippu?»

»Olen polttanut sen, kuten käskitte minun tehdä, äiti.»

»Lukematta sitä?»

»Lukematta sitä.»

»Hyvästi siis, viimeinen välähdys, korkein toivomus!» kuiskasi madame
Elisabeth.

»Niin, te olette oikeassa, olette oikeassa, siskoni, tämä kärsimys on
jo liikaa!»

Sitten hän sanoi kääntyen tyttärensä puoleen:

»Mutta olette kai ainakin nähnyt käsialan, Marie?»

»Kyllä, äiti, tuokion.»

Kuningatar nousi paikaltaan, meni katsomaan ovelle, pidettiinkö häntä
silmällä, ja vedettyään tukastaan hiusneulan hän astui seinän luo ja
kaivoi eräästä raosta pienen paperilapun, joka oli taitettu kirjelipun
muotoon. Näyttäen tätä madame Royalelle hän sanoi:

»Muistelkaa nyt oikein tarkoin, ennenkuin vastaatte minulle, tyttäreni;
oliko käsiala sama kuin tässä?»

»Oli, oli, äiti», huudahti prinsessa, »oli, minä tunnen sen».

»Jumalan kiitos!» huudahti kuningatar langeten polvilleen hartaana.
»Jos hän kerran on voinut kirjoittaa tämän aamun jälkeen, on hän siis
pelastunut. Kiitos. Jumalani! Kiitos! Niin jalo ystävä ansaitsi kyllä
sinun ihmetyösi.»

»Kenestä te siis puhutte, äiti?» kysyi madame Royale. »Kuka tämä ystävä
on? Sanokaa minulle hänen nimensä, jolta rukoilisin Jumalaa hänen
puolestaan.»

»Niin, olette oikeassa, tyttäreni; älkää milloinkaan unohtako tuota
nimeä, sillä se on kunniakkaan ja urhokkaan aatelismiehen nimi. Hän
ei ole uskollinen kunnianhimon vuoksi, sillä hän ei ole ilmestynyt
ennenkuin onnettomuuden päivinä. Hän ei milloinkaan ole nähnyt Ranskan
kuningatarta, tai oikeammin Ranskan kuningatar ei ole milloinkaan
nähnyt häntä, ja hän pyhittää elämänsä kuningattaren puolustukseen.
Ehkä hän saa palkakseen, kuten kaikki hyveet nykyään, hirveän
kuoleman... Mutta... jos hän kuolee... Voi! Tuolla ylhäällä, tuolla
ylhäällä minä kiitän häntä... Hänen nimensä on...»

Kuningatar katseli ympärilleen levottomana ja hiljensi äänensä:

»Hänen nimensä on Maison-Rougen ritari... Rukoilkaa hänen puolestaan!»




VII

Pelurin vala


Vapauttamisyritys, niin riidanalainen kuin sen todellisuus olikin,
koska ei ollut edes aloitettu sen toimeenpanoa, oli yllyttänyt toisten
vihaa ja toisien mielenkiintoa. Tämän tapahtuman uskottavuutta
vahvisti suuresti yleisen turvallisuusvaliokunnan saama tieto, että
kolme viikkoa tai kuukausi takaperin oli joukko emigrantteja saapunut
Ranskaan eri kohdilta rajaa. Oli selvää, etteivät miehet, jotka täten
panivat henkensä alttiiksi, tehneet sitä tarkoituksetta, ja kaiken
todennäköisyyden mukaan oli heidän suunnitelmansa yhdessä vapauttaa
kuninkaallinen perhe.

Konventin jäsenen Osselinin ehdotuksesta oli jo julkaistu kauhea
asetus: se tuomitsi kuolemaan jokaisen emigrantin, joka todistettavasti
oli astunut jalallaan Ranskaan, jokaisen ranskalaisen, joka
todistettavasti oli suunnitellut pakoa maasta, etenkin sellaisen, joka
todistettavasti oli avustanut maanpakolaisen tai maasta pakenevan pakoa
tai maahan paluuta, sekä lopuksi vielä jokaisen kansalaisen, jonka
voitiin todistaa antaneen emigrantille turvapaikan.

Tämä kauhea laki vihki Hirmuvallan virkaansa. Ei puuttunut enää muu
kuin laki, joka tuomitsisi myös epäilyttävät.

Maison-Rougen ritari oli liian toimelias ja liian uskalias vihollinen,
jotta hänen Pariisiin-tulonsa ja käyntinsä Templessä eivät olisi
aiheuttaneet mitä voimakkaimpia toimenpiteitä. Monessa epäilyttävässä
talossa toimitettiin perinpohjaisempia kotietsintöjä kuin milloinkaan
ennen. Mutta etsinnöistä ei ollut muuta tulosta kuin että löydettiin
muutamia maahan palanneita naisia, jotka antoivat ottaa itsensä kiinni,
ja joitakin vanhuksia, jotka eivät halunneet riidellä pyövelien kanssa
niistä harvoista päivistä, jotka heillä oli jäljellä.

Kuten hyvin ymmärtää, oli piireillä useana päivänä paljon työtä,
ja niin oli myöskin Lepelletierin piirillä, joka oli Pariisin
vaikutusvaltaisimpia eikä sen sihteerilläkään ollut paljon aikaa
ajatella tuntematonta naistaan.

Aluksi hän oli koettanut unohtaa, kuten oli päättänyt lähtiessään
Vieille-Saint-Jacques-kadulta, mutta kävi, kuten hänen ystävänsä Lorin
oli sanonut:

    Ken unohdusta miettii, muistelee.

Maurice ei kuitenkaan ollut sanonut eikä myöntänyt mitään. Hän oli
kätkenyt sydämeensä tämän seikkailun kaikki yksityiskohdat, jotka
olivat jääneet hänen ystävänsä tutkimukselta huomaamatta. Mutta kun
Lorin tunsi Mauricen iloiseksi ja avosydämiseksi ja nyt näki hänen
alinomaa mietiskelevän ja etsivän yksinäisyyttä, epäili hän kuten
sanoi, että Cupido-veitikka oli käynyt siellä.

On mainittava, että niiden kahdeksantoista vuosisadan aikana, jotka
kuningasvaltaa oli kestänyt, oli Ranskassa harvana vuotena harrastettu
niin paljon jumalaistaruoppia kuin armon vuonna 1793.

Kuitenkaan ei ritaria saatu kiinni; hänestä ei enää kuultu edes
kerrottavan. Kuningatar, joka miehensä kuoleman jälkeen oli jäänyt
leskeksi ja lapsensa menetettyään orvoksi, lievitti suruaan itkemällä
tyttärensä ja kälynsä seurassa, ellei vieraita ollut saapuvilla.

Suutari Simonin käsiin joutuneena aloitti nuori kruununperillinen sen
marttyyrikauden, joka sitten kahdessa vuodessa saattoi hänet isänsä ja
äitinsä luokse. Hetken aikaa oli tyyntä.

Vuorelaisten tulivuori lepäsi ennenkuin se nielaisi girondistit.

Maurice tunsi tämän tyvenen sään painon, kuten ihminen tuntee ilman
olevan painostavan myrskyn edellä, ja kun hän ei tiennyt, mitä olisi
tehnyt joutoaikanaan, jolloin hän oli kokonaan kiihkeän rakkauden tai
ainakin, kuten hänestä itsestään näytti, rakkauden tapaisen tunteen
vallassa, luki hän uudelleen kirjeen, suuteli kaunista safiiriaan ja
päätti, huolimatta valasta, jonka oli itsekseen vannonut, tehdä vielä
viimeisen yrityksen ja lupasi tietysti, että se olisi viimeinen.

Nuori mies oli tosin ajatellut erästä mahdollisuutta: lähteä
Kasvitieteellisen puutarhan piiriin ja pyytää tietoja sen sihteeriltä,
virkatoveriltaan. Mutta häntä pidätti siitä se ensimmäinen, ja
voimmepa sanoa, ainoa käsitys, joka hänellä oli ollut, että hänen
kaunis tuntemattomansa oli sekaantunut johonkin valtiolliseen
salajuoneen. Ajatus, että hänen varomattomuutensa saattaisi johtaa tuon
ihastuttavan naisen Revolution-aukiolle ja tämän enkelinpään putoomaan
mestauslavalla, pani Mauricen värisemään kauhusta.

Hän siis päätti lähteä seikkailuun yksin ja ilman minkäänlaisia
lisätietoja. Hänen suunnitelmansa oli muuten hyvin yksinkertainen.
Jokaiseen oveen kiinnitetyt luettelot antaisivat hänelle ensimmäiset
merkit; sitten toisivat ovenvartijoitten kuulustelut lopullisen
selvityksen tähän salaperäisyyteen. Lepellelierin piirin sihteerinä
hänellä oli täysi oikeus pitää kuulusteluja.

Maurice ei tosin tietänyt tuntemattomansa nimeä, mutta yhdenmukaisuus
johtaisi häntä. Oli mahdotonta, ettei niin suloisen olennon nimi
olisi sopusoinnussa ulkomuodon kanssa: hänellä olisi varmasti jokin
keijukaisen, haltijattaren tai enkelin nimi, sillä hänen saapuessaan
maan päälle oli häntä tietenkin tervehditty kuten korkeampaa tai
yliluonnollista olentoa.

Nimi johtaisi häntä siis erehtymättömästi.

Maurice vaihtoi ylleen karkeasta ruskeasta verasta tehdyn lyhyen
takin, pani päähänsä punaisen juhlalakin ja lähti tutkimusmatkalleen
ilmoittamatta asiasta kenellekään.

Hänellä oli kädessään visainen karttu, jota silloin sanottiin
_perustuslaiksi_, ja hänen voimakkaassa kourassaan sillä oli sama
arvo kuin Herkuleen nuijalla. Hänellä oli taskussaan Lepelletierin
piirin sihteerin valtakirja. Se oli samalla kertaa hänen ruumiillisena
turvanaan ja hänen henkisenä takauksenaan.

Hän kulki siis jälleen Saint-Victor-kadun ja
Vieille-Saint-Jacques-kadun päästä päähän, lukien päivän himmenevässä
valossa jokaiselle ovelle enemmän tai vähemmän harjaantuneella kädellä
kirjoitetut nimet.

Maurice oli tullut sadannen talonsa ja siis myöskin sadannen
luettelonsa kohdalle ilman että olisi mistään merkistä voinut
päättää vähääkään päässeensä tuntemattomansa jäljille, koska hän
etsi vain sentapaista nimeä, kuin oli uneksinut, kun eräs kelpo
suutari, nähdessään lukijasta kuvastuvan kärsimättömyyden, avasi
ovensa nahkahihna ja naskali kädessään ja sanoi, katsellen Mauricea
silmälasiansa ylitse:

»Haluatko joitakin tietoja tämän talon asukkaista? Puhu siinä
tapauksessa, olen valmis vastaamaan.»

»Kiitos, kansalainen», sopersi Maurice, »minä haen kuitenkin erään
ystäväni nimeä».

»Mainitse hänen nimensä, kansalainen, tunnen tässä korttelissa koko
maailman. Missä tuo ystävä asui?»

»Hän asui luullakseni vanhalla Jacques-kadulla; mutta pelkään hänen
muuttaneen.»

»Mutta mikä hänen nimensä oli? Minun täytyy tietää hänen nimensä.»

Maurice jäi hämmästyneenä hetkeksi epäröimään; sitten hän mainitsi
ensimmäisen nimen, joka juolahti hänen mieleensä.

»René», sanoi hän.

»Ja hänen toimensa?»

Mauricen ympärillä oli pelkkiä nahkatehtaita.

»Nahkurin sälli.»

»Siinä tapauksessa on käännyttävä mestarin puoleen», sanoi eräs
porvari, joka pysähtyi paikalle ja katseli Mauricea jotenkin
hyvänsuovasti, mutta kuitenkin hiukan epäilevästi.

»Niin juuri», sanoi portinvartija, »niin juuri; mestarit tietävät
työmiestensä nimet, ja tuolla on kansalainen Dixmer, kas tuolla; hän
on nahkatehtaan johtaja, ja hänellä on tehtaassaan yli viisikymmentä
työläistä. Hän juuri voi antaa sinulle lisätietoja.»

Maurice näki kääntyessään pitkän, levollisen näköisen kelpo porvarin,
jonka puvun koreus todisti rikkaaksi tehtailijaksi.

»Kuitenkin, kuten kansalainen ovenvartija jo sanoi», jatkoi porvari,
»olisi tarvis tietää sukunimi».

»Sanoinhan: René.»

»René on vain ristimänimi, ja minä kysynkin sukunimeä. Minun kirjoihini
on merkitty kaikkien työssäni olevien työmiesten sukunimet, eikä
ristimänimiä».

»Kunniani kautta», sanoi Maurice, jota tällainen kuulustelu alkoi
kiusata, »en tiedä hänen sukunimeään».

»Kuinka?» sanoi porvari hymyillen, ja Maurice luuli huomaavansa hänen
ilmeessään enemmän ivaa, kuin mitä hän tahtoi näyttää, »kuinka,
kansalainen, et tiedä ystäväsi sukunimeä?»

»En.»

»Siinä tapauksessa on luultavaa, ettet löydäkään häntä.»

Ja sanoen Mauricelle sulavasti hyvästi porvari astui muutaman askeleen
ja meni erääseen taloon vanhan Saint-Jacques-kadun varrella.

»Asia on siten, että jollet tunne hänen sukunimeään...» sanoi
ovenvartija.

»No niin, ei, minä en tunne sitä», sanoi Maurice, joka ei olisi ollut
pahoillaan, vaikka olisi haettu riitaa hänen kanssaan, koska hän
silloin olisi saanut tilaisuuden purkaa huonoa tuultaan; olisipa hän
ollut melko valmis ryhtymään riitaan tahallaankin. »Mitä sinulla on
siihen sanomista?»

»Ei mitään, kansalainen, ei vähääkään; mutta jollet tunne ystäväsi
nimeä, on luultavaa, kuten sinulle sanoi kansalainen Dixmer, on
luultavaa, ettet löydä häntä.»

Ja kansalainen ovenvartija palasi kammioonsa kohottaen olkapäitään.

Mauricella oli suuri halu pehmittää kansalaista ovenvartijaa, mutta
tämä oli vanha ja hänen heikkoutensa pelasti hänet.

Jos mies olisi ollut kahtakymmentä vuotta nuorempi, olisi Maurice
esittänyt häpeällisen näytelmän: »tasa-arvoiset lain edessä, mutta
eivät voiman edessä».

Sitäpaitsi oli yö tulossa eikä Mauricella ollut muuta kuin muutama
minuutti valoisaa aikaa käytettävänään.

Hän käytti niitä hyväkseen tunkeutumalla ensimmäiseen kujaan, sitten
toiseen; hän tutki niissä jokaisen oven, tarkasti jokaisen sopen,
katseli jokaisen lauta-aidan yli, kapusi jokaisen kiviaidan päälle,
heitti silmäyksen joka ristikon lävitse ja jokaisesta avaimenreiästä,
kolkutti muutamien autioiden aittojen ovelle saamatta vastausta ja
kulutti siten lähes kaksi tuntia tähän tuloksettomaan etsintään.

Kello löi yhdeksän illalla. Oli tullut täysi yö: ei kuulunut enää
mitään ääniä, ei näkynyt mitään liikettä tässä autiossa korttelissa,
jossa elämä näytti sammuneen samalla kertaa kuin päiväkin.

Epätoivoisena Maurice juuri aikoi kääntyä takaisin päin, kun hän äkkiä
huomasi valoa erään ahtaan käytävän mutkasta. Hän uskaltautui tuohon
synkkään käytävään huomaamatta, että samalla hetkellä hävisi kiireesti
puutarhamuurin taakse eräs utelias pää, joka jo neljännestunnin ajan
oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään eräästä muurin yli ulottuvasta
puusta.

Muutama sekunti tuon pään häviämisen jälkeen ryntäsi kolme miestä
tuohon samaan muuriin puhkaistusta ovesta siihen käytävään, johon
Maurice oli erehtynyt menemään, ja neljäs mies sulki käytävän oven
suuremmaksi varmuudeksi.

Maurice oli löytänyt käytävän pihan perältä, ja tämän toiselta puolen
tuo valo lähti. Hän kolkutti erään yksinäisen ja kurjan talon ovelle,
mutta heti ensimmäisen koputuksen jälkeen sammui valo.

Maurice kolkutti kahta kovemmin, mutta kukaan ei vastannut; hän
huomasi, ettei ollut aikomustakaan vastata kolkutukseen, vaan että
hän siten vain hukkasi aikaansa. Hän astui siis pihan poikki ja meni
takaisin käytävään.

Samalla aikaa kääntyi talon ovi hiljaa saranoillaan; kolme miestä astui
siitä ulos ja kuului vihellys.

Maurice kääntyi ja näki kolme varjoa kahden kartunmitan päässä
itsestään.

Pimeässä, jossa kauan siihen tottuneet silmät kuitenkin aina saattavat
erottaa jotakin, välkähti kolmesta säilästä vaaleanpunainen hohde.

Maurice ymmärsi olevansa saarroksissa. Hän yritti lyödä kepillään
ympyrää, mutta käytävä oli niin kapea, että hänen keppinsä iski
kumpaakin seinämään. Samassa hetkessä huumasi hänet voimakas isku
päähän. Tämän odottamattoman hyökkäyksen tekivät nuo neljä miestä,
jotka olivat tulleet muurin ovesta. Seitsemän miestä heittäytyi samalla
kertaa Mauricen kimppuun, kaatoi hänet, maahan, köytti hänen kätensä ja
sitoi hänen silmänsä.

Maurice ei ollut päästänyt huudahdustakaan eikä pyytänyt apua. Voima ja
rohkeus katsovat aina itse riittävänsä ja näyttävät häpeävän vierasta
apua. Sitäpaitsi olisi Maurice saanut huutaa tässä autiossa korttelissa
ilman että ketään olisi saapunut.

Maurice siis köytettiin ja hänen kätensä sidottiin selän taakse hänen
päästämättä valitustakaan, kuten jo olemme kertoneet.

Hän oli sitäpaitsi tullut ajatelleeksi, ettei häntä heti tapettaisi,
koska hänen silmänsä sidottiin. Mauricen iällä merkitsee lykkäys aina
toivoa. Hän kokosi siis koko neuvokkuutensa ja jäi odottamaan.

»Kuka sinä olet?» kysyi tappelusta vielä hengästynyt ääni.

»Olen mies, joka murhataan», vastasi Maurice.

»Vielä enemmän, olet kuoleman oma, jos puhut ääneen, jos pyydät apua
taikka huudat.»

»Jos olisin tahtonut huutaa, en olisi odottanut tähän saakka.»

»Oletko valmis vastaamaan kysymyksiini?»

»Kysykää ensin, sitten näen, onko minun vastattava.»

»Kuka sinut lähetti tänne?»

»Ei kukaan.»

»Tulet siis omasta aloitteestasi?»

»Tulen.»

»Valehtelet.»

Maurice teki hirmuisen yrityksen vapauttaakseen kätensä, mutta se oli
mahdotonta.

»En valehtele koskaan!» sanoi hän.

»Joka tapauksessa, tulitpa omasta aloitteestasi tai toisen lähettämänä,
olet vakoilija.»

»Ja te pelkureita.»

»Mekö pelkureita?»

»Niin juuri, teitä on seitsemän tai kahdeksan yhtä miestä vastaan,
jonka kädet on köysissä, ja vielä solvaatte häntä. Pelkureita,
pelkureita, pelkureita!»

Tämä Mauricen kiivaus näytti rauhoittavan heitä sen sijaan että olisi
suututtanut. Juuri tämä kiivaus todisti, ettei tämä nuori mies ollut
se, joksi häntä syyteltiin. Oikea vakoilija olisi vavissut ja pyytänyt
armoa.

»Ei siinä ole mitään solvausta», sanoi lempeämpi, mutta käskevämpi ääni
kuin ne, jotka olivat tähän asti puhuneet. »Sellaisena aikana kuin
meidän, saattaa olla vakoilija olematta kehno mies; panee vain henkensä
alttiiksi.»

»Terve teille, joka sanoitte tuon sanan; vastaan teille vilpittömästi.»

»Mitä aioitte tehdä tässä korttelissa?»

»Hakea erästä naista.»

Epäilyn mumina seurasi tätä selitystä. Tämä mumina kasvoi myrskyksi.

»Valehtelet», sanoi sama ääni, »ei täällä ole naisia, ja me tiedämme
kyllä, mitä arvoa on puheellasi naisista; tästä korttelista et löydä
naista. Tunnusta aikeesi tai kuolet.»

»Mitä tyhmyyksiä», sanoi Maurice. »Ettehän te minua tapa tappamisen
halusta, ellette ole oikeita rosvoja.»

Ja Maurice teki toisen, edellistä vielä kiivaamman ja äkillisemmän
yrityksen vapauttaakseen kätensä niistä köysistä, joilla ne oli
sidottu, mutta äkkiä hän tunsi kylmän, viiltävän tuskan raatelevan
rintaansa.

Maurice ponnahti tahtomattaankin taaksepäin.

»Vai sinä tunnet sen», sanoi eräs miehistä. »Tätä terää, jonka
tuttavuutta olet tehnyt tuuman verran, on vielä kahdeksan tuumaa
jäljellä.»

»Antakaa siinä tapauksessa kuolinisku», sanoi Maurice alistuen
kohtaloonsa. »Ainakin tämä saadaan äkkiä päättymään.»

»Ken olet? Katsotaanpa!» sanoi luo samalla kertaa lempeä ja käskevä
ääni.

»Nimenikö te tahdotte tietää?»

»Niin juuri, niinesi.»

»Olen Maurice Lindey.»

»Kuinka?» huudahti eräs ääni. »Maurice Lindey, tuo vallankum...
isänmaanystävä? Maurice Lindey, Lepelletierin piirin sihteeri?»

Nämä sanat lausuttiin niin kiihkeästi, että Maurice huomasi niiden
ratkaisevan asian. Niihin tavalla tai toisella annettu vastaus tulisi
peruuttamattomasti ratkaisemaan hänen kohtalonsa.

Mauricen oli mahdoton olla raukkamainen. Oikean spartalaisen tavoin hän
nousi istumaan ja sanoi varmalla äänellä:

»Niin, Maurice Lindey, niin Maurice Lindey, Lepelletierin piirin
sihteeri, niin, Maurice Lindey, isänmaanystävä, vallankumousmies,
Jakobiini, ja lopulta Maurice Lindey, jonka kaunein päivä on silloin,
kun hän kuolee vapauden puolesta.»

Kuolemanhiljaisuus seurasi näitä sanoja.

Maurice Lindey ojentautui, odottaen joka hetki, että se terä, jonka
kärjen hän vain oli tuntenut, tunkeutuisi kokonaan hänen sydämeensä.

»Onko se ihan totta?» sanoi muutaman sekunnin kuluttua ääni, joka
tuntui olevan jonkin verran heltynyt. »Katso, ettet valehtele, nuori
mies!»

»Penkokaa taskuni», sanoi Maurice, »niin löydätte valtakirjani.
Katsokaa rintaani, niin löydätte nimikirjaimeni M.L. kirjailtuina
paitaani, ellei veri ole niitä peittänyt.»

Maurice tunsi heti voimakkaiden käsien nostavan hänet ylös.

Hänet kannettiin lyhyen matkan päähän. Hän kuuli oven aukenevan,
sitten toisen. Mutta toinen oli ahtaampi kuin ensimmäinen, sillä häntä
kantavat miehet mahtuivat siitä vaivoin taakkoineen.

Muminaa ja kuiskailemista jatkui.

»Olen hukassa», sanoi Maurice itsekseen; »he aikovat ripustaa kiven
kaulaani ja heittää minut johonkin Bièvre-joen syvennykseen».

Mutta hetken kuluttua hän tunsi kantajiensa nousevan portaita.
Lämpöisempi ilma lehahti hänen kasvojaan vasten ja hänet laskettiin
tuolille. Hän kuuli ovea väännettävän kaksinkertaiseen lukkoon sekä
loittonevia askelia. Hän luuli tuntevansa, että hän oli yksin. Hän
heristi korviaan niin tarkkaavasti kuin voi mies, jonka henki riippuu
yhdestäkin sanasta, ja luuli kuulevansa, että tuo samainen ääni, joka
jo ennen oli kaikunut hänen korvaansa lempeänä ja varmana, sanoi
toisille:

»Neuvotelkaamme.»




VIII

Geneviève


Kului neljännestunti, joka Mauricesta tuntui vuosisadalta. Se
olikin vallan luonnollista: hän oli nuori, kaunis, voimakas mies,
jota kannatti sata uskollista ystävää. Näiden kanssa hän oli joskus
suunnitellut suuria asioita, ja nyt hän äkkiä, ihan valmistautumatta,
tunsi olevansa vaarassa menettää henkensä halvassa väijyspaikassa.

Hän ymmärsi olevansa suljettuna jonkinlaiseen huoneeseen, mutta
vartioitiinko häntä?

Hän yritti taas uudelleen katkaista siteitään. Hänen teräksenlujat
lihaksensa pullistuivat ja pingoittuivat; nuora leikkasi hänen ihoansa,
mutta ei katkennut.

Pahinta oli, että hänen kätensä olivat köytetyt selän taakse ja että
hän ei voinut poistaa sidettä silmiltään. Jos hän olisi voinut nähdä,
olisi hän ehkä voinut paeta.

Joka tapauksessa hän oli saanut rauhassa tehdä näitä yrityksiään
kenenkään estämättä ja kenenkään liikahtamatta lähellä. Tästä hän
päätteli olevansa yksin.

Hän polki jaloissaan jotakin pehmeätä, josta ei lähtenyt ääntä,
nähtävästi hiekkaa tai multaa. Kirpeä, väkevä haju tuli hänen
sieraimiinsa ja todisti kasveja olevan lähellä. Maurice ajatteli
olevansa kasvihuoneessa tai jossakin sentapaisessa. Hän astui muutaman
askeleen, kosketti seinään, kääntyi selin tunnustellakseen käsillään,
huomasi siellä olevan puutarhatyökaluja ja päästi riemunhuudahduksen.

Äärettömällä ponnistuksella hänen onnistui tutkia kaikki nämä
työkalut, toisen toisensa perästä. Hänen pakonsa muuttui siten vain
ajankysymykseksi; jos sattuma tai sallimus antaisi hänelle viisikin
minuuttia aikaa ja jos hän näiden työkalujen joukosta löytäisi terävän
esineen, olisi hän pelastunut.

Hän löysi lapion.

Sillä tavoin kuin Maurice oli sidottu, tarvittiin pitkällinen työ
lapion kääntämiseen niin, että sen terä tuli ylöspäin.

Tähän rautaan, jota hän lantiollaan kannatti seinää vastaan, hän
hankasi nuoraa, joka sitoi hänen ranteensa. Toimitus oli pitkällinen,
lapion terä leikkasi hitaasti. Hiki virtasi hänen otsaansa pilkin:
hän kuuli ikäänkuin lähenevien askelten ääntä. Hän teki viimeisen
voimakkaan, tavattoman, äärimmäisen ponnistuksen; puoleksi kulunut
nuora katkesi.

Tällä kertaa hän päästi ilon huudahduksen; hän oli varma ainakin siitä,
että saisi kuolla puolustautuen.

Maurice repäisi siteen silmiltään.

Hän ei ollut erehtynyt; hän ei tosin ollut kasvihuoneessa, vaan
eräänlaisessa paviljongissa, jonne oli tuotu talveksi muutamia
sellaisia paksulehtisiä kasveja, jotka eivät siedä kylmää vuodenaikaa
ulkoilmassa. Nurkassa olivat ne puutarhatyökalut, joista yksi oli
tehnyt hänelle niin suuren palveluksen. Häntä vastapäätä oli ikkuna:
hän syöksyi sitä kohden; sen sulki ristikko ja ulkona oli vartiossa
mies pyssy kädessä.

Toisella puolen puutarhaa noin kolmenkymmenen askeleen päässä oli pieni
kioski, samantapainen kuin se, missä Maurice oli. Kaihdin oli laskettu
alas, mutta sen läpi loisti valo.

Hän lähestyi ovea ja kuunteli: toinen vartiomies käveli edestakaisin
oven edessä. Tämän askelet hän oli kuullut.

Mutta käytävän perällä kuului puheen sorinaa: nähtävästi oli
neuvottelu muuttunut väittelyksi. Maurice ei voinut kuulla puhetta
yhtäjaksoisesti. Kuitenkin hän saattoi kuulla muutamia sanoja ja näiden
joukosta, ikäänkuin välimatka olisi vain näitä varten ollut pienempi,
hän kuuli sanat _vakoilija, tikari, kuolema_.

Maurice tuli kahta tarkkaavaisemmaksi. Jokin ovi avautui, ja hän alkoi
kuulla selvemmin.

»On», sanoi eräs ääni, »on, hän on vakooja, hän on keksinyt jonkin
seikan ja hänet on varmasti lähetetty urkkimaan meidän salaisuuksiamme.
Jos laskemme hänet vapaaksi, saattaa hän antaa meidät ilmi.»

»Mutta hänen kunniasanansa?» sanoi muuan ääni.

»Sanansa hän kyllä antaa ja sitten syö sen. Onko hän aatelismies, jolta
hänen sanaansa uskottaisiin?»

Maurice kiristi hampaitaan kuullessaan muutamien ihmisten vielä
vaativan, että tuli olla aatelismies, pitääkseen vannomansa lupauksen.

»Mutta tunteeko hän meidät, jotta voi antaa meidät ilmi?»

»Varmastikaan hän ei tunne eikä tiedä, mitä me teemme, mutta hän tuntee
osoitteen ja tulee lakaisin ison joukon keralla.»

Tämä väite näytti kumoovan muut.

»No niin», sanoi se ääni, jonka Maurice oli kuullut useita kertoja ja
jota hän piti päällikön äänenä, »se on siis päätetty?»

»Totta kai on, sata kertaa on; en käsitä teidän jalomielisyyttänne,
hyvä herra: jos yhteishyvän valiokunta saisi meidät käsiinsä, saisitte
nähdä, kuinka mutkattomasti se menettelisi.»

»Te pysytte siis päätöksessänne, hyvät herrat?»

»Varmasti, ja toivoakseni te ette kai ryhdy sitä vastustamaan?»

»Minulla on vain yksi ääni, hyvät herrat, ja olen antanut sen hänen
vapauttamisensa puolesta. Teillä on kuusi, ja kaikki olette äänestäneet
kuolemaa. Olkoon menneeksi siis kuolema.»

Hiki, joka oli valunut pitkin Mauricen otsaa, jäähtyi heti.

»Hän tulee huutamaan, valittamaan», sanoi ääni. »Oletteko vieneet
ainakin rouva Dixmerin loitommaksi?»

»Hän ei tiedä mistään; hän on vastapäätä paviljongissa.»

»Rouva Dixmer», mutisi Maurice itsekseen, »alanpa ymmärtää.
Olen sen nahkurimestarin luona, joka puhutteli minua vanhalla
Saint-Jacques-kadulla ja poistui luotani nauraen minua, kun en
voinut sanoa ystäväni nimeä. Mutta mitä peijakkaan hyötyä voi
nahkurimestarilla olla minun murhaamisestani?»

»Joka tapauksessa», sanoi hän, »tapan heistä useamman kuin yhden
ennenkuin minut murhataan».

Ja hän tempaisi rauhallisen työvälineen, joka hänen kädessään muuttui
hirvittäväksi aseeksi.

Sitten hän palasi oven taakse ja asettui siten, että ovi avautuessaan
suojaisi häntä.

Hänen sydämensä tykytti niin, että se oli halkaisemaisillaan rinnan ja
hiljaisuudessa saattoi kuulla sen äänen.

Äkkiä Maurice vavahti päästä jalkoihin asti; muuan ääni oli sanonut:

»Jos uskotte minua, on parasta särkeä ruutu ja sitten tappaa hänet
ampumalla pyssyllä ristikon lävitse.»

»Ei, ei, ei mitään laukausta», sanoi toinen ääni: »laukaus voi antaa
meidät ilmi. Kas, tehän siellä olette Dixmer, entä vaimonne?»

»Olen juuri katsellut kaihtimen lävitse; hän ei aavista mitään, hän
lukee.»

»Dixmer, te saatte päättää, mitä tehdään. Neuvotteko ampumaan pyssyllä
vai pistämään tikarilla?»

»Hyvä, tikarilla. Mennään!»

»Mennään!» toisti viisi tai kuusi ääntä yhdessä.

Maurice oli vallankumouksen lapsi, sydän raudasta ja mieleltään
jumalankieltäjä, kuten tuohon aikaan olivat monet ihmiset. Mutta
kuullessaan sanan mennään lausuttuna sen oven takana, joka yksin erotti
hänet kuolemasta, hän muisti ristinmerkin, jonka hänen äitinsä oli
opettanut tekemään silloin, kun hän lapsena oppi rukoilemaan polvillaan.

Askelet lähenivät, mutta pysähtyivät, sitten avain narisi lukossa, ja
ovi avautui vähitellen.

Viimeisen minuutin aikana oli Maurice sanonut itsekseen:

»Jos hukkaan aikaani iskemiseen, tapetaan minut. Hyökkäämällä
murhaajien kimppuun yllätän heidät; kerkiän puutarhaan, kujaan, ehkä
vielä pääsen pakoon.»

Tehden heti samassa leijonan loikkauksen ja päästäen hurjan huudon,
josta vielä kajahti uhka enemmän kuin pelko, hän kaasi kumoon
ensimmäiset kaksi miestä, jotka olivat luulleet hänen kätensä olevan
köytettyinä ja silmät siteessä eivätkä mitenkään saattaneet odottaa
sellaista hyökkäystä. Hän sysäsi syrjään muut, syöksyi teräksisillä
pohkeillaan kymmenen syltä yhdessä sekunnissa, huomasi käytävän päässä
puutarhaan aukeavan oven, joka oli selkoselällään, löytäisi sinne,
hyppäsi kymmenen porrasta, tuli puutarhaan ja, katsellen ympärilleen
niin paljon kuin ehti, juoksi portille.

Portin sulki kaksi salpaa ja lukko. Maurice työnsi auki molemmat
salvat, tahtoi avata lukon, mutta hänellä ei ollut avainta.

Tällä haavaa olivat hänen ahdistamansa ehtineet ulkoportaille ja
huomanneet hänet.

»Tuolla hän on», huusivat he, »ampukaa hänet, Dixmer, ampukaa hänet;
tappakaa, tappakaa!»

Maurice päästi karjunnan: hän oli suljettuna puutarhaan. Hän mittasi
silmillään muureja: ne olivat kymmenen jalkaa korkeat.

Tämä kaikki tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä.

Murhaajat syöksyivät hänen jälkeensä.

Maurice oli noin kolmekymmentä askelta heistä edellä; hän
katseli ympärilleen kuten tekee kuolemaantuomittu, joka hakee
pelastusmahdollisuuden varjoakin tehdäkseen siitä toden.

Hän äkkäsi kioskin, kaihtimen, sen takana valon.

Hän teki vain yhden harppauksen, kymmenen jalan harppauksen, tarttui
kaihtimeen, kiskaisi sen alas, heittihe ikkunan lävitse rikkoen sen
ja putosi valaistuun huoneeseen, jossa istui nainen lukemassa valkean
ääressä.

Nainen nousi kauhistuneena seisaalleen ja huusi apua.

»Astu syrjään, Geneviève, astu syrjään», huusi Dixmerin ääni, »astu
syrjään, jotta tapan hänet!»

Ja Maurice näki kymmenen askeleen päässä pyssynpiipun suuntautuvan
itseään kohti.

Mutta tuskin oli nainen katsahtanut häneen, kun hän päästi kauhean
huudon ja sensijaan, että olisi miehensä käskyn mukaisesti vetäytynyt
syrjään, heittäytyi hänen ja pyssynpiipun väliin.

Tämä liike sai Mauricen koko huomion kohdistumaan tuohon jalomieliseen
olentoon, jonka ensimmäinen liike oli tarkoitettu suojelemaan häntä.

Maurice päästi nyt vuorostaan huudahduksen. Siinähän oli hänen niin
etsimänsä tuntematon.

»Te... Te!» huudahti hän.

»Hiljaa!» sanoi nainen.

Sitten hän huusi kääntyen murhaajiin, jotka olivat tulleet ikkunan
eteen käsissään erilaiset aseet:

»Ei, te ette tapa häntä!»

»Hän on vakoilija», huusi Dixmer, jonka lempeä ja levollinen ulkomuoto
oli saanut leppymättömän päättäväisen ilmeen, »hän on vakoilija, ja
hänen on kuoltava».

»Hänkö vakoilija?» sanoi Geneviève, »hänkö vakoilija? Tulkaa
tänne, Dixmer! Kun sanon teille vain sanan, huomaatte erehtyneenne
tavattomasti.»

Dixmer lähestyi ikkunaa; Geneviève astui hänen viereensä ja kumartuen
puhui miehensä korvaan muutaman sanan hyvin hiljaa.

Nahkurimestari nosti päätänsä.

»Hänkö?» sanoi hän.

»Juuri hän», vastasi Geneviève.

»Oletteko siitä varma?»

Nuori nainen ei vastannut tällä kertaa mitään, vaan kääntyi Mauriceen
päin ja ojensi hymyillen hänelle kätensä.

Dixmerin piirteet muuttuivat jälleen omituisen sävyisiksi ja kylmiksi.
Hän laski pyssynsä perän maahan.

»Se on eri juttu siinä tapauksessa», sanoi hän.

Sitten hän teki tovereilleen merkin, että he seuraisivat, meni heidän
parissaan vähän loitommalle ja sanoi heille muutaman sanan, minkä
jälkeen he poistuivat.

»Piilottakaa tuo sormus», kuiskasi Geneviève sillä välin, »täällä
tuntee sen koko maailma».

Maurice otti äkkiä sormuksen sormestaan ja sujautti sen liivintaskuunsa.

Hetkistä myöhemmin avautui paviljongin ovi, ja Dixmer astui aseettomana
Mauricea kohti.

»Anteeksi, kansalainen», sanoi hän, »kunpa olisin aikaisemmin tuntenut
sen kiitollisuudenvelan, jossa olin teille! Vaikka vaimoni muistikin
sen palveluksen, jonka teitte hänelle maaliskuun 10 päivän iltana,
hän oli unohtanut teidän nimenne. Senvuoksi emme ensinkään tienneet,
kenen kanssa olimme tekemisissä, Uskokaa minua, että muuten emme olisi
hetkeäkään epäilleet teidän kunniaanne tai aikeitanne. Pyydän siis
vieläkin kerran anteeksi!»

Maurice oli ällistynyt. Vain sattuma piti hänet tasapainossa; hän tunsi
päänsä pyörivän ja oli vähällä kaatua. Hän nojautui uunia vasten.

»Mutta miksi te sitten tahdoitte tappaa minut?» sanoi hän.

»Sanon teille salaisuuden, kansalainen», sanoi Dixmer, »luotan
teidän kunniantuntoonne. Olen, kuten jo tiedätte, nahkurimestari ja
tämän nahkatehtaan johtaja. Suurin osa niistä hapoista, joita käytän
nahkojen valmistukseen, on kiellettyä kauppatavaraa. Nyt olivat
käyttämäni salakuljettajat saaneet kuulla, että heidät oli annettu
ilmi yleiselle neuvostolle. Pelästyin kun näin teidän etsivän tietoja.
Salakuljettajani pelästyivät vielä enemmän kuin minä teidän punaisia
myssyänne ja päättäväistä ilmeitänne, enkä minä salaa teiltä, että
kuolemanne oli päätetty asia.»

»Tiedän sen hiton hyvin», huudahti Maurice, »eikä siinä ole minulle
mitään uutta. Olen kuullut teidän neuvottelunne ja nähnyt pyssynne.»

»Olen jo pyytänyt teiltä anteeksi», sanoi Dixmer hellyttävän
hyväntahtoisesti. »Huomatkaa toki, että vallitsevan yleisen
epäjärjestyksen vuoksi liiketoverini herra Morand ja minä
keräämme hyvällä vauhdilla ääretöntä omaisuutta. Me toimitamme
sotilaiden selkälaukkuja; joka päivä valmistamme tuhatviisisataa
tai kaksituhatta. Siinä onnellisessa asiantilassa, missä elämme,
ei kaupunginhallituksella, jolla on paljon tekemistä, ole aikaa
kovin tarkasti tutkia meidän tilejämme, ja siitä on seurauksena,
suoraan sanoen, että kalastelemme hiukan sameassa vedessä. Sitäkin
enemmän, kuten jo sanoin, koska niillä tarvikkeilla, jotka hankimme
salakuljetustietä, voimme ansaita kaksisataa prosenttia.»

»Helkkari», sanoi Maurice, »tuopa näyttää minusta koko reilulla
palkkiolta, ja ymmärränpä nyt pelkonne, että minun ilmiantoni saattaisi
tehdä siitä lopun; mutta nyt, kun tunnette minut, olette rauhallinen,
eikö niin?»

»Nyt», sanoi Dixmer, »en enää pyydä teillä edes sanaanne».

Sitten hän sanoi laskien kätensä Mauricen olkapäälle ja katsoen häntä
hymyillen:

»Ja nyt, kun olemme näin tultavien ja ystävien parissa, voin kai kysyä
teiltä, mitä te aioitte tehdä täällä, nuori mies? Ymmärtäkää», lisäsi
nahkurimestari, »että jos haluatte olla vastaamalta, on se täysin
vallassanne».

»Luulinhan sanoneeni sen teille», sopersi Maurice.

»Niin, puhuitte naisesta», sanoi porvari; »tiedän, että oli puhe
naisesta».

»Hyvä Jumala! Suokaa anteeksi, kansalainen», sanoi Maurice;
»ymmärränhän hyvin, että olen teille selityksen velkaa. No niin,
hain naisia, joka oli naamiaisissa muutama päivä sitten sanonut
asuvansa tässä korttelissa. En tiedä hänen nimeänsä, asemaansa enkä
osoitettansa. Tiedän ainoastaan olevani hullun rakastunut, että hän on
pieni...»

Geneviève oli suurikokoinen.

»... vaaleaverinen ja tuntuu rasavilliltä...»

Geneviève oli tumma, ja hänellä oli suuret, vakavat silmät.

»Ompelijalemmityinen...»jatkoi Maurice; »ja häntä miellyttääkseni olin
ottanut ylleni tämän kansanomaisen puvun».

»Tämähän selittää kaikki», sanoi Dixmer enkelimäisen luottavasti,
näyttämättä vähintäkään epäilystä.

Geneviève oli punastunut ja huomatessaan sen kääntynyt selin.

»Kansalainen Lindey-parka», sanoi Dixmer nauraen, »kuinka kauhean
hetken olemmekaan teille tuottaneet, ja varmasti te kuitenkin olette
viimeinen mies, jolle haluaisin tehdä pahaa; niin hyvä isänmaanystävä,
oikea veli! — Mutta totta puhuen luulin jonkun ilkimielisen
väärinkäyttävän nimeänne.»

»Elkäämme puhuko siitä enää», sanoi Maurice huomaten lähtöajan tulleen:
»saattakaa minut kadulle ja unohtakaamme...»

»Saat taisinko minä teidät kadulle?» huudahti Dixmer, »jättäisinkö
minä teidät? Eipä suinkaan, eipä suinkaan! Minä tarjoan, taikka
oikeammin yhtiökumppanini ja minä tarjoamme tänään illalliset niille
urheille pojille, jotka juuri tahtoivat murhata teidät. Toivon teidän
syövän illallista heidän seurassaan, jotta näkisitte, etteivät he ole
sellaisia paholaisia kuin miltä näyttävät.»

»Mutta», sanoi Maurice ihastuneena siitä, että saisi olla muutaman
tunnin Genevièven lähellä, »en tosiaankaan tiedä, sopiiko minun
suostua».

»Kuinka? Sopiiko teidän suostua», sanoi Dixmer; »uskon varmasti, että
sopii; he ovat hyviä ja kelpo isänmaanystäviä, kuten tekin; sitäpaitsi
en voi uskoa anteeksiantoonne ennenkuin olemme yhdessä murtaneet
leivän».

Geneviève ei sanonut sanaakaan. Maurice oli tulisilla hiilillä.

»Luulen todella olevani teille vaivaksi, kansalainen...» änkytti hän.
»Tämä puku... huono kuntoni...»

Geneviève katsoi häneen arasti.

»Tarjoamme hyvästä sydämestä», sanoi hän.

»Suostun, kansatar», vastasi Maurice kumartaen.

»Hyvä on, menenpä rauhoittamaan tovereitani», sanoi nahkurimestari.
»Lämmitelkää sillä aikaa, rakas ystävä.»

Hän lähti ulos. Maurice ja Geneviève jäivät kahden.

»Voi, hyvä herra», sanoi nuori nainen äänenpainolla, jota hän turhaan
koetti saada moittivaksi, »olette rikkonut sananne, olette ollut
varomaton».

»Kuinka, madame», huudahti Maurice, »olenko tuottanut teille
ikävyyksiä? Voi, antakaa siinä tapauksessa anteeksi; lähden pois enkä
milloinkaan...»

»Hyvä Jumalat» huudahti Geneviève nousten seisaalleen.

»Teillä on haava rinnassa! Teidän paitanne on ihan veressä!»

Mauricen muuten niin valkeassa ja hienossa paidassa, joka oli hänen
karkeiden tapojensa jyrkkänä vastakohtana, näkyi tosiaankin suuri,
punainen, kuivunut läiskä.

»Älkää huoliko olla levoton, madame», sanoi nuori mies; »eräs
salakuljettajista pisti minua tikarillaan».

Geneviève kalpeni ja sanoi tarttuen hänen käteensä: »Antakaa minulle
anteeksi se paha, mitä teille on tehty!

Te olette pelastanut henkeni, ja minä olen ollut vähällä joutua
syypääksi kuolemaanne.»

»Olenhan saanut runsaan palkan löytäessäni teidät; sillä ettehän ole
silmänräpäystäkään uskonut, että hain ketään muuta kuin teitä?»

»Tulkaa minun mukanani», keskeytti Geneviève; »annan teille puhtaat
vaatteet... Eihän pöytäkumppaniemme sovi nähdä teitä tuossa kunnossa,
sehän olisi heille liian kauhea moite.»

»Minähän olen teille vaivaksi, eikö niin?» vastasi Maurice huoaten.

»Ette vähääkään; täytän vain velvollisuuden.»

Sitten hän lisäsi:

»Täytänpä sen vielä erittäin mielelläni.»

Geneviève saattoi sitten Mauricen isoon pukeutumishuoneeseen, joka
oli niin muhkea ja aistikas, ettei sellaista voinut odottaa olevan
nahkurimestarin talossa. Tämä nahkurimestari näytti totta tosiaan
miljoonamieheltä.

Sitten hän avasi kaikki kaapit.

»Ottakaa», sanoi hän, »olette kotonanne».

Ja hän vetäytyi syrjään.

Kun Maurice tuli ulos huoneesta, tapasi hän Dixmerin, joka oli palannut.

»Lähtekäämme», sanoi hän, »pöytä on katettu, odotamme vain teitä».




IX

Illallinen


Kun Maurice saapui Dixmerin ja Genevièven seurassa ruokasaliin,
joka sijaitsi päärakennuksessa, jonne hänet ensiksi oli viety, oli
illallispöytä katettu, mutta sali vielä tyhjä.

Kaikki kuusi pöytäkumppania saapuivat loinen toisensa perästä,

Ulkomuodollaan he olivat kaikki miellyttäviä miehiä, useimmat nuoria,
päivän muodin mukaisesti puettuja; olipa kahdella kolmella lyhyt
jakobiinitakki ja punainen lakki.

Dixmer esitti heille Mauricen mainiten hänen arvonimensä ja säätynsä.

Sitten hän sanoi kääntyen Mauricen puoleen:

»Näette tässä, kansalainen Lindey, kaikki ne henkilöi, jotka avustavat
minua liiketoiminnassani. Aikamme tavat ja vallankumouksen periaatteet,
jotka ovat poistaneet säätyerotuksen, sallivat meidän viettää pyhän
tasa-arvoisuuden mukaista elämää. Joka päivä kohtaamme toisemme kaksi
kertaa saman pöydän ääressä, ja olen onnellinen siitä, että olette
hyväntahtoisesti suostunut ottamaan osaa meidän perheillallisiimme.
Käykäämme pöytään, kansalaiset!»

»Entä... herra Morand», sanoi Geneviève arasti, »emmekö odota häntä?»

»Kas, sehän oli totta», vastasi Dixmer. »Kansalainen Morand, josta
olen jo puhunut teille, kansalainen Lindey, on liikekumppanini.
Hänelle kuuluu, jos niin voin sanoa, yhtiön henkinen puoli; hän hoitaa
kirjeenvaihdon ja kassan, maksaa laskut, nostaa ja maksaa rahat, ja
siitä syystä on hänellä enemmän työtä kuin muilla. Tästä johtuu, että
hän muutaman kerran myöhästyy. Lähdenpä noutamaan häntä.»

Samassa hetkessä avautui ovi, ja kansalainen Morand astui sisään.

Hän oli pieni tummatukkainen mies, jolla oli paksut kulmakarvat;
vihreät silmälasit, jollaisia käyttävät lukutyön rasittamat miehet,
salasivat hänen mustat silmänsä, mutta eivät niistä leimahtavia
kipinöitä. Hänen lausumastaan ensimmäisestä sanasta Maurice tunsi sen
samalla kertaa lempeän ja käskevän äänen, joka oli koko ajan tuon
hirveän keskustelun kuluessa ehdottanut lempeätä menettelyä. Hänellä
oli yllään ruskea, suurinappinen puku, valkeat silkkiliivit ja jotenkin
hieno kaularöyhelö; tätä hän illallisen kuluessa usein hypisteli
kädellään, joka Mauricen mielestä oli ihailtavan valkea ja hieno,
ollakseen nahkakauppiaan käsi.

Istuuduttiin pöytään. Kansalainen Morand sai paikan Genevièven
oikealla, Maurice vasemmalla puolella; Dixmer istuutui vastapäätä
vaimoaan; muut pöytäkumppanit istuutuivat mikä minnekin soikean pöydän
ympärille.

Illallinen oli mainio. Dixmerillä oli käsityöläisen ruokahalu, ja hän
hoiti isännän virkaa hyväntuulisesti. Tässä suhteessa olivat hänelle
hyvänä apuna työmiehet eli ne, jotka olivat olevinaan työmiehiä.
Kansalainen Morand puhui vähän, söi vielä vähemmän, joi tuskin
ollenkaan ja nauroi harvoin. Maurice alkoi pian tuntea kiintymystä
häneen, ehkäpä niiden muistojen johdosta, jotka hänen äänensä toi
mieleen. Hän ei kuitenkaan päässyt selville hänen iästään, ja se teki
hänet rauhattomaksi; toisinaan hän luuli Morandin olevan neljänkymmenen
tai neljänkymmenenviiden vuoden vanhan, toisinaan vallan nuoren.

Dixmer luuli istuutuessaan pöytään olevansa velvollinen antamaan
pöytäkumppaneilleen jonkinlaisen selityksen päästäessään vieraan heidän
pieneen piiriinsä.

Hän selviytyi tehtävästä luonnollisen ja valehtelemaan tottumattoman
miehen tavoin. Mutta pöytätovereilla ei näyttänyt olevan suuria
vaatimuksia, sillä niin taitamattomasti kuin nahkatehtailija
suorittikin nuoren miehen esittelyn, tyydytti hänen pieni
esittelypuheensa kaikkia.

Maurice katseli häntä hämmästyneenä.

»Kunniani kautta», sanoi hän itsekseen, »enpä tiedä, mitä ajattelisin.
Voiko tuo olla sama mies, joka silmä kovana ja ääni uhkaavana ajoi
minua takaa pyssy kädessä ja joka kolme neljännestuntia sitten
välttämättä tahtoi tappaa minut? Sillä hetkellä olisin luullut häntä
joko sankariksi taikka murhaajaksi. Hitto vie. Kuinka voikaan turkkurin
ammatti muuttaa miehen!»

Tehdessään kaikkia näitä huomioita hän tunsi sydämensä pohjassa sekä
tuskaa että iloa, jotka molemmat, olivat niin suuret, ellei hän
kyennyt määrittelemään mielentilaansa. Hän oli siis lopultakin päässyt
sen kauniin tuntemattoman naisen lähelle, jota hän niin paljon oli
etsinyt. Tällä naisella oli suloinen nimi, kuten Maurice oli tietänyt
jo etukäteen. Hän juopui onnesta tuntiessaan hänet vieressään, imi
itseensä hänen pienimmätkin sanansa, ja hänen äänensä sointu saattoi
Mauricen salaisimmatkin sydämen kielet väräjämään; mutta se, mitä hän
sai nähdä, mursi hänen sydämensä.

Geneviève oli kyllä samanlainen nyt kuin Mauricen nähdessä hänet
vilaukselta: todellisuus ei ollut hävittänyt sen myrsky-yön unelmaa.
Hän oli kyllä sama sorea nainen, jolla oli surulliset silmät ja ylevä
sielu; tässä oli käynyt niinkuin usein aikaisemminkin, ennen vuotta
1793, että nuoren hienon tytön täytyi, aateliston vajotessa päivä
päivältä yhä täydellisempään perikatoon, mennä naimisiin porvarin,
kauppiaan kanssa. Dixmer tuntui kelpo mieheltä. Hän oli selvästi rikas;
hänen käytöksensä Genevièveâ kohtaan todisti hänen yrittävän tehdä
vaimonsa onnelliseksi. Mutta saattoivatko tämä hyväntahtoisuus, tuo
rikkaus, nuo erinomaiset yritykset, täyttää sen äärettömän juovan, joka
oli vaimon ja miehen välillä, nuoren, runollisen, hienon, hurmaavan
tytön ja miehen välillä, jolla oli jokapäiväinen ajatustapa ja joka
harrasti vain aineellisia etujaan? Millä tunteella täytti Geneviève
tuon kuilun?... Voi! Sen selitti nyt sattuma Mauricelle riittävästi:
rakkaudella. Täytyi siis palata siihen ensimmäiseen käsitykseen, joka
hänellä oli ollut tästä nuoresta naisesta sinä iltana, jolloin hän
tapasi hänet, nimittäin että hän palasi lemmenkohtauksesta.

Ajatus, että Geneviève rakasti toista miestä, kidutti Mauricen sydäntä.

Silloin hän huokasi, silloin hän katui tulleensa ottamaan vielä
voimakkaamman annoksen sitä myrkkyä, jota sanotaan rakkaudeksi.

Taas toisina hetkinä, kuunnellessaan miellyttävää, niin puhdasta
ja niin sopusointuista ääntä, nähdessään niin kirkkaan katseen,
joka näytti pelkäävän vain sitä, että se paljastaisi hänen sielunsa
syvyydet, Maurice luuli mahdottomaksi, että sellainen olento saattaisi
pettää; silloin hän tunsi katkeraa iloa ajatellessaan, ettei tämän
kauniin naisen sielu eikä ruumis koskaan kuuluisi kenellekään muulle
kuin tuolle kunniallisesti hymyilevälle ja arkipäiväisiä sukkeluuksia
laskettelevalle kelpo porvarille.

Keskusteltiin valtiollisista asioista: eihän muu ollut mahdollistakaan.
Mitä saattaisikaan sanoa sellaisena aikakautena, jolloin politiikka
sekaantui kaikkeen, jolloin se oli maalattuna lautasten pohjiin, ja
peitti kaikki seinät ja sitä julistettiin kadulla joka hetki?

Äkkiä eräs pöytäkumppaneista, joka oli tähän asti istunut vaiti, kysyi
uutisia Templen tornissa olevista vangeista.

Maurice vavahti tahtomattaankin kuullessaan tämän äänen. Hän tunsi
miehen, joka aina oli ehdottanut äärimmäisiä toimenpiteitä, ensin
pistänyt häntä puukollaan ja sitten äänestänyt hänen kuolemaansa.

Kuitenkin sai tämä mies, jota ainakin Dixmer sanoi kelpo parkitsijaksi
ja työnjohtajaksi, Mauricen hyvän tuulen taas pian palaamaan
esittämällä erittäin isänmaallisia ja hyvin vallankumouksellisia
mielipiteitään. Tämä nuori mies puolsi määrätyissä tapauksissa niitä
voimakkaita toimenpiteitä, jotka tuohon aikaan olivat niin kovin
muodissa ja joiden sankari ja apostoli oli Danton. Hänen aseensa ja
äänensä olivat herättäneet ja herättivät vieläkin varsin tuskallisia
vaikutelmia Mauricessa, mutta hänen sijassaan ei tämä olisi murhannut
aseetonta miestä, jota piti vakoilijana, vaan olisi päästänyt hänet
puistoon ja siellä antanut hänelle samanlaisen aseen kuin itselläänkin
oli ja tappanut hänet kaksintaistelussa armolla ja sääliltä. Niin
hän olisi tehnyt. Mutta pian hän ymmärsi, että olisi liikaa pyytää
nahkurinsälliä menettelemään siten kuin hän itse olisi tehnyt.

Tämä mies, joka harrasti äärimmäisiä toimenpiteitä ja jonka
valtiollisissa aatteissa oli sama väkivaltainen järjestelmä, kuin
hänen yksityisessä käyttäytymisessäänkin, puhui siis Templestä ja
ihmetteli, että sen vankien vartioiminen oli uskottu vakinaiselle
neuvostolle, joka olisi helppo lahjoa, ja kaupunginvirkamiehille,
joiden uskollisuutta jo useat kerrat oli koetettu horjuttaa.

»Niinpä kyllä», sanoi kansalainen Morand; »mutta täytyy myöntää, että
kaupungin virkamiesten käytös on kaikissa tapauksissa tähän asti
todistanut kansakunnan heille osoittaman luottamuksen osuneen oikeaan,
ja historia tulee vielä sanomaan, että muutkin kuin kansalainen
Robespierre ovat ansainneet lisänimen lahjomaton».

»Ihan oikein, ihan oikein», vastasi kysyjä, »mutta eihän se, ettei
jotakin vielä ole sattunut, oikeuta päättämään, ettei sitä milloinkaan
tapahdu. Sama pitää paikkansa kansalliskaartiinkin nähden»,
jatkoi työnjohtaja: »eri piirien komppaniat kutsutaan vuorotellen
vartiopalvelukseen Templeen; ja näin tehdään ihan huolettomasti.
No niin, ettekö myönnä, että tuollaisessa kahdenkymmenen tai
viidenkolmatta miehen komppaniassa saattaisi olla kahdeksan tai
kymmenen päättäväistä veitikkaa, jotka jonakin yönä katkaisevat
vartiomiesten kaulat ja vievät mukanaan vangit?»

»Ei», sanoi Maurice; »etkö näe, kansalainen, että se on huono keino,
sillä koeteltiinhan kolme viikkoa tai kuukausi takaperin käyttää sitä
eikä onnistuttu».

»Niin», sanoi Morand, »mutta se tapahtui vain siitä syystä, että yksi
noista aristokraateista, joita vartio oli, päästi varomattomasti
suustaan sanat hyvä herra puhuessaan en tiedä kenelle».

»Ja sitäpaitsi», sanoi Maurice tahtoen todistaa tasavallan poliisin
oivallisuuden, »koska oli huomattu Maison-Rougen ritarin saapuneen
Pariisiin».

»Vähäpä tuosta!» huudahti Dixmer.

»Tiedettiinkö, että Maison-Rougen ritari oli saapunut Pariisiin?» kysyi
Morand kylmästi. »Ja tiedettiinkö, millä keinoin hän oli tänne päässyt?»

»Täydelleen.»

»No saakeli!» sanoi Morand kumartuen eteenpäin katsellakseen Mauricea,
»olisinpa utelias kuulemaan tuosta; tähän saakka ei kukaan ole osannut
kertoa siitä mitään yksityiskohtia. Mutta teillä, kansalainen, joka
olette erään Pariisin tärkeimmän piiriin sihteeri, lieneekin tarkemmat
tiedot?»

»Kyllä onkin», sanoi Maurice, »ja se, mitä teille nyt kerron, on
silkkaa totuutta».

Kaikki pöytäkumppanit, vieläpä Genevièvekin, näyttivät odottavan
Mauricen kertomusta erittäin tarkkaavaisina.

»No niin, Maison-Rougen ritari saapui Vendéestä, mikäli on saatu
selville; hän oli matkustanut koko Ranskan halki ainaisen onnensa
seuraamana. Tultuaan päivällä Roulen tulliportille hän odotti kello
yhdeksään saakka illalla. Tällöin astui rahvaannaiseksi pukeutunut
nainen ulos tulliportista ja toi ritarille kansalliskaartin jääkärin
puvun: kymmenen minuutin perästä he tulivat yhdessä sisään. Vartiomies,
joka oli nähnyt naisen menevän ulos yksinään, mutta palaavan nyt
miehen seurassa, rupesi epäilemään ja hälytti vartion; vartio tuli
ulos. Nuo molemmat rikolliset ymmärsivät, että tarkoitettiin heitä, ja
syöksyivät erääseen palatsiin, josta heidän pakoaan varten avattiin ovi
Champs-Elyséesille päin. Näyttää siltä kuin olisi tyranneille täysin
uskollinen kulkuvartio odottanut ritaria Bar-da-Bee-kadun kulmassa.
Loput tiedätte itse.»

»Kas vain!» sanoi Morand; »tuo teidän kertomuksenne on varsin
ihmeellinen...»

»Ja se on ennen kaikkea totta», sanoi Maurice.

»Niin, siltä se tuntuu: mutta tiedetäänkö, minne nainen joutui?»

»Ei, hän katosi täydelleen, eikä vähääkään tiedetä, kuka hän oli ja
mikä hän oli.»

Kansalainen Dixmer ja hänen liiketoverinsa näyttivät hengittävän
vapaammin.

Geneviève oli kuunnellut koko juttua kalpeana, liikkumalta ja ääneti.

»Mutta», sanoi kansalainen Morand kylmänä kuten aina, »kuka todistaa,
että Maison-Rougen ritari oli mukana siinä joukossa, joka sai aikaan
hälytyksen Templessä?»

»Eräs ystäväni, kaupunginvirkamies, joka oli sinä päivänä Templessä
päivystäjänä, tunsi hänet.»

»Hänelle oli siis kuvattu hänen ulkonäkönsä?»

»Hän oli nähnyt hänet aikaisemmin.»

»Ja minkälainen on tuo Maison-Rougen ritari ulkomuodoltaan?» kysyi
Morand.

»Viidenkolmatta tai kuudenkolmatta ikäinen, pieni, vaalea; hänellä on
miellyttävät kasvot, kauniit silmät ja erinomaiset hampaat.»

Tuli syvä hiljaisuus.

»No siis», sanoi Morand, »jos ystävänne kaupungin virkamies kerran
tunsi tuon luulotellun Maison-Rougen ritarin, miksi hän ei pidättänyt
häntä?»

»Ensinnäkin, koska ei tietänyt hänen tulostaan Pariisiin, pelkäsi hän
yhdennäköisyyden johtavan hänet harhaan; lisäksi on ystäväni hiukan
laimea; hän teki kuten viisaat ja varovaiset tekevät: koska epäröi, ei
tehnyt mitään.»

»Te ette olisi tehnyt sillä tavoin, kansalainen?» sanoi Dixmer
Mauricelle nauraa hohottaen.

»En», sanoi Maurice, »myönnänpä sen: olisinhan paljon mieluummin
erehtynyt kuin päästänyt käsistäni niin vaarallisen miehen kuin
Maison-Rougen ritarin».

»Ja mitä te siis olisitte tehnyt, hyvä herra?» kysyi Geneviève.

»Mitäkö olisin tehnyt, kansatar?» sanoi Maurice. »Oi, hyvä Jumala,
se olisi ollut lyhyt temppu: olisin suljettanut kaikki Templen ovet,
mennyt suoraan kulkuvartion luokse, tarttunut ritarin kauluriin
kiinni ja sanonut hänelle: 'Maison-Rougen ritari, vangitsen teidät
maanpetturina!' Ja kun kerran olisin saanut hänen kauluksestaan kiinni,
en olisi hellittänyt, siitä otan vastatakseni.»

»Ja mitä olisi tapahtunut?» kysyi Geneviève.

»Olisi käynyt siten, että hän olisi rikostovereilleen saanut tuomionsa
ja hänen päänsä olisi tällä hetkellä jo katkaistu giljotiinilla.»

Geneviève värähti ja loi naapuriinsa kauhistuneen silmäyksen.

Mutta kansalainen Morand ei näyttänyt huomaavan tätä katsetta, vaan
sanoi tyhjentäen lasinsa tyynesti:

»Kansalainen Lindey on oikeassa; ei olisi muuta tarvittu. Vahinko,
ettei niin tehty.»

»Ja tiedetäänkö», kysyi Geneviève, »minne se Maison-Rougen ritari
joutui?».

»Tietysti», sanoi Dixmer, »on luultavaa, että hän on kaikessa
hiljaisuudessa korjannut luunsa ja heti poistunut Pariisista
huomatessaan yrityksensä epäonnistuneen».

»Vieläpä luultavasti lähtenyt maastakin», lisäsi Morand.

»Eipä ensinkään, eipä ensinkään», sanoi Maurice.

»Kuinka! Onko hän ollut niin varomaton, että on jäänyt Pariisiin?»
huudahti Geneviève.

»Hän ei ole hievahtanutkaan.»

Kaikki liikahtivat hämmästyksestä kuullessaan Mauricen lausuvan tuon
mielipiteen niin kovin varmalla äänellä.

»Tuohan on pelkkä olettamus, kansalainen», sanoi Morand, »pelkkä
olettamus».

»Eipä suinkaan, väitän, että se on tosiasia.»

»Voi», sanoi Geneviève, »myönnän, että mitä itseeni tulee, en voi
uskoa teidän lausuntoonne, kansalainen; sehän olisi anteeksiantamaton
varomattomuus».

»Olette nainen, kansatar; ymmärtänette siis erään seikan, jonka on
sellaisen miehen luonteelle, kuin Maison-Rougen ritarin, täytynyt
painaa paljon enemmän kuin hänen henkilökohtaisen turvallisuutensa.»

»Ja mikä seikka voi hänen vaa'assaan painaa enemmän kuin pelko menettää
henkensä niin hirveällä tavalla?»

»Voi, hyvä Jumala, kansatar», sanoi Maurice, »rakkaus».

»Rakkaus?» toisti Geneviève.

»Aivan varmaan. Ettekö siis tiedä, että Maison-Rougen ritari on
rakastunut Antoinetteen?»

Pari kolme miestä ilmaisi epäilynsä nauramalla arasti ja väkinäisesti.
Dixmer katsahti Mauriceen ikäänkuin lukeakseen, mitä hänen sielunsa
pohjalla liikkui. Geneviève tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä, ja
koko hänen ruumiinsa vavahti, mikä ei jäänyt Mauricelta huomaamatta.
Kansalaiselta Morandilta läikähti viiniä lasista, jonka hän juuri
oli viemässä huulilleen, ja hänen kalpeutensa olisi saanut Mauricen
säikähtämään, ellei nuoren miehen koko huomio olisi tällä hetkellä
ollut kiintyneenä Genevièveen.

»Se liikuttaa teitä, kansatar», kuiskasi Maurice.

»Ettekö sanonut, että minä naisena käsitän sen? No niin, meitä naisia
liikuttaa aina uhrautuminen, vaikka se tapahtuisikin periaatteitamme
vastaan.»

»Ja Maison-Rougen ritarin uskollisuus on sitäkin suurenmoisempi», sanoi
Maurice, »kun vakuutetaan, ettei hän ole milloinkaan edes puhutellut
kuningatarta».

»Luvallasi sanoen, kansalainen Lindey», sanoi äärimmäisten
toimenpiteitten mies, »sinä tunnut minusta koko lailla suopealla
ritaria kohtaan...»

»Hyvä herra», sanoi Maurice käyttäen kenties tahallaan tätä puhuttelua,
joka ei enää ollut käytännössä, »rakastan kaikkia rohkeita ja
uskaliaita luonteita, mikä ei estä minua taistelemasta niitä vastaan,
silloin kun ne ovat vihollisteni riveissä. Toivon jonakin päivänä
kohtaavani Maison-Rougen ritarin.»

»Ja...?» kysyi Geneviève.

»Ja jos tapaan hänet, taistelen hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta.»

Illallinen oli lopussa. Geneviève antoi poistumismerkin nousemalla itse.

Samassa löi pöytäkello.

»Keskiyö», sanoi Morand kylmästi.

»Keskiyö!» huudahti Maurice, »jo keskiyö!»

»Kas, tuo huudahdus minua miellyttää», sanoi Dixmer, »se todistaa,
ettei teidän ole ollut ikävä, ja panee minut toivomaan, että tapaamme
jälleen. Teille on tämä isänmaallinen talo aina avoinna, ja toivon
teidän pian huomaavan, kansalainen, että se on myöskin ystävänne talo.»

Maurice kumarsi ja kysyi kääntyen Genevièveen päin:

»Salliiko myöskin kansatar, että tulen uudestaan?»

»En ainoastaan salli, vaan pyydän», sanoi Geneviève innokkaasti.
»Hyvästi, kansalainen.»

Ja Geneviève poistui huoneeseensa. Maurice heitti jäähyväiset kaikille
pöytätovereilleen, etenkin Morandille, joka oli häntä suuresti
miellyttänyt, puristi Dixmerin kättä ja poistui pää pyörällä, mutta
enemmän iloisena kuin surullisena kaikkien niiden tapausten johdosta,
jotka, vaikkakin niin erilaiset, olivat kiihdyttäneet hänen mieltään
illan kuluessa.

»Harmillinen kohtaaminen!» sanoi Mauricen lähdettyä nuori vaimo
purskahtaen itkuun miehensä läsnäollessa, joka oli tullut hänen
luokseen.

»Pyh! Kansalainen Maurice Lindey, tunnettu isänmaanystävä, piirin
sihteeri, puhdas, jumaloitu, kansanomainen, on päinvastoin hyvin
kallisarvoinen tuttavuus köyhälle nahkurille, jolla on kotonaan
salakuljetustavaroita», vastasi Dixmer hymyillen.

»Niinkö, uskotteko niin, hyvä ystävä?» kysyi Geneviève arasti.

»Uskon, että hänen käyntinsä antaa talollemme isänmaallisen leiman ja
synninpäästötodistuksen; ja uskonpa, että tästä illasta lähtien itse
Maison-Rougen ritarikin olisi turvassa meidän luonamme.»

Sitten Dixmer suuteli vaimoansa otsalle enemmän isällisesti kuin
aviomiehen tapaan, jätti hänet pieneen paviljonkiin, joka oli hänelle
kokonaan pyhitetty, ja lähti takaisin rakennuksen toiseen osaan, jossa
hän asui yhdessä niiden vieraiden kanssa, jotka olemme nähneet pöydän
ympärillä.




X

Paikkasuutari Simon


Oli päästy toukokuun alkuun; kirkas päivä sai ihmiset hengittämään
syvään keuhkoillaan, jotka olivat jo väsyneet talven jäätäviin
sumuihin, ja auringon lämpöiset ja elähdyttävät säteet lankesivat
Templen mustille muureille.

Sisemmän jalkaportin luona, joka erotti tornin puutarhasta, nauroi ja
poltteli vartiosotilaita.

Mutta vaikka päivä olikin kaunis ja vangeille oli anneltu lupa
mennä ulos puutarhaan kävelemään, kieltäytyivät nuo kolme naista
siitä. Miehensä mestauksen jälkeen kuningatar pysytteli itsepäisesti
huoneessaan, jotta hänen ei olisi tarvinnut astua sen toisen kerroksen
huoneiston ohi, jossa kuningas oli asunut.

Jos hän tämän onnettoman tammikuun 21 päivän jälkeen sattumalta halusi
nauttia ulkoilmaa, meni hän tornin huippuun, jonka ampuma-aukot oli
peitelty kaihtimilla.

Päivystävät kansalliskaartilaiset, joille oli ilmoitettu, että noilla
kolmella naisella oli oikeus mennä ulos, odottelivat siis turhaan koko
päivän heidän tuloaan.

Kello viiden tienoissa tuli muuan mies alas portaita ja lähestyi
vartiota johtavaa kersanttia.

»Kas, kas, sinähän se olet, isä Tison!» sanoi kersantti, joka tuntui
olevan varsin hyväntuulinen kansalliskaartilainen.

»Niin, minä se olen, kansalainen; minä tuon ystävältäsi,
kaupunginvirkamies Maurice Lindeyltä, joka on tuolla ylhäällä, Templen
neuvoston tytölleni antaman luvan tulla tänä iltana katsomaan äitiään.»

»Ja sinä lähdet ulos juuri silloin, kun tyttäresi saapuu, luonnoton
isä?» sanoi kersantti.

»Voi, minä menen vasten tahtoani, kansalainen kersantti. Tahtoisinhan
toki minäkin nähdä lapsiparkaani, jota en ole nähnyt kahteen
kuukauteen, ja syleillä häntä... noin, noin, oikein perusteellisesti,
kuten isä syleilee tytärtään. Mutta ei auta muu kuin lähteä! Tuo
palvelus, luo kirottu palvelus, pakottaa minut lähtemään. Pitää mennä
kunnallisneuvostoon tekemään raporttiani. Ajuri ja kaksi santarmia
odottaa minua portilla juuri silloin, kun Sophie-parkani saapuu.»

»Onneton isä», sanoi kersantti.

    »Näin velvollisuus, isänmaa
    veresi äänen vaimentaa.
    Kun toinen huokaa, toinen rukoileepi,
    niin uhraa kaikkes velvoll...»

Kuuleppa, isä Tison, jos sattumalla löydät sanan, jonka lopun saat
sointumaan _eepi_, niin ilmoitathan minulle? Se puuttuu minulta tällä
hetkellä.»

»Ja muistathan, kansalainen kersantti, että kun tyttöni tulee katsomaan
äitiään, joka on kuolemaisillaan ikävään, sinä päästät hänet kulkemaan.»

»Käsky on oikea», vastasi kersantti, jonka lukija jo varmasti on
tuntenut ystäväksemme Loriniksi; »minulla ei ole siis mitään sanomista:
kun tyttösi tulee, kyllä hän pääsee».

»Kiitos, urhokas Thermopyle, kiitos», sanoi Tison.

Ja hän lähti tekemään raporttiaan kunnallisneuvostolle, mutisten
itsekseen:

»Voi vaimoparkani, kylläpä hän tulee onnelliseksi!»

»Tiedätkö, kersantti», sanoi eräs kansalliskaartilainen nähdessään
Tisonin poistuvan ja kuullessaan sanat, jotka hän sanoi mennessään,
»tiedätkö, että tuollaiset seikat karmivat selkäpiitä?»

»Mitkä seikat, kansalainen Devaux?» kysyi Lorin.

»Etkö ymmärrä?» sanoi tunteellinen kansalliskaartilainen, »kun näkee
tuon miehen, joka on niin kovan näköinen, jonka sydän on raudasta,
kuningattaren säälimättömän vartijan menevän itkussa silmin, puoleksi
ilosta, puoleksi tuskasta, ajatellessaan, että hänen vaimonsa saa nähdä
tyttärensä, mutta ei hän! Tuota ei sovi liikaa tuumiskella, kersantti,
sillä siitä tulee todella synkkämieliseksi...»

»Ei pidäkään, ja juuri sitä varten hän ei itsekään ajattele, tuo mies,
joka, kuten sanot, menee itkusilmin.»

»Mitä hänen sitten tulisi ajatella?»

»Sitä, ettei se nainen, jota hän kohtelee säälimättömän raa'asti, ole
myöskään nähnyt lastaan kolmeen kuukauteen. Hän ei ajattele naisen
onnettomuutta, vaan omaansa, siinä kaikki. Tosin tuo nainen oli
kuningatar», jatkoi kersantti irvihampaana, jonka lausuntoa olisi
vaikeata mennä selittämään, »eikä kuningatarta ole pakko ottaa yhtä
paljon huomioon kuin päivätyöläisen vaimoa».

»Vähätpä siitä, tämä on kaikki hyvin surkeata», sanoi Devaux.

»Surkeata, mutta tarpeellista», sanoi Lorin; »parasta on siis, kuten
sanoit, olla tuumiskelematta...»

Ja hän rupesi rallattamaan:

    »Nicetten näin
    yksinään
    lehtohon päin
    viileään
    eilen lähtevän käyskelemään...»

Kun Lorin oli ehtinyt tälle kohdalle paimenlauluaan, kuului vartion
vasemmalta puolen äkkiä kova meteli, kirouksia, uhkailuja ja itkua.

»Mitä se on?» kysyi Devaux.

»Sitä voisi pitää lapsen äänenä», vastasi Lorin kuunnellessaan.

»Niin se onkin», vastasi kansalliskaartilainen, »siellä lyödään jotakin
lapsiparkaa; ei tänne tosiaankaan pitäisi luoda sellaisia, joilla on
lapsia».

»Laulatko sinä?» sanoi karkea, juopunut ääni.

Ja ääni lauloi kuin näyttääkseen, miten piti tehdä:

    »Rouva Véto tais luvata
    koko Pariisin kaulan katkaista...»

»Ei, minä en laula», sanoi lapsi.

»Lautatko sinä?»

Ja ääni aloitti uudestaan:

    »Rouva Véto tais luvata...»

»Ei», sanoi lapsi, »en laula, en, en».

»Vai niin, pikku lurjus!» sanoi karkea ääni. Ja ilmassa kuului
nahkahihnan vinkuna. Lapsi päästi tuskan ulvonnan.

»Saakeli soikoon» sanoi Lorin, »tuo iljettävä Simon siellä lyö pientä
Capetia».

Muutamat kansalliskaartilaiset kohottivat hartioitaan, pari kolme
yritti hymyillä. Devaux nousi ja lähti pois.

»Sanoinhan», murisi hän, »ettei tänne olisi koskaan tuotava isiä».

Äkkiä avautui matala ovi, ja kuninkaan lapsi pakeni hoitajansa ruoskaa
pihalle, jonne hän ehti muutaman askeleen; hänen perässänsä kolahti
jokin raskas esine kivitykseen ja sattui hänen jalkaansa.

»Voi», parahti lapsi horjahtaen ja lankesi toiselle polvelleen.

»Tuo, pieni hirviö, lestini takaisin, taikka minä...»

Lapsi nousi seisaalleen ja ravisti kieltäytyen päätään.

»Vai niin, vai sillä tavalla?» huusi sama ääni. »Maltahan, maltahan,
saatpa nähdä.»

Ja paikkasuutari Simon loikkasi kamaristaan kuten peto luolastaan.

»Hoi, hoi!» sanoi Lorin rypistäen kulmiaan; »minnekä me sillä tavoin
menemme, mestari Simon?»

»Kurittamaan tuota pientä sudenpenikkaa», vastasi suutari.

»Ja miksi kurittamaan?» kysyi Lorin.

»Miksikö?»

»Niin miksi?»

»Koska luo pieni lurjus ei halua laulaa isänmaallisten miesten tavoin
eikä tehdä työtä kuten kunnon kansalaiset.»

»No, mitäpä se sinua liikuttaa?» vastasi Lorin; »onko kansakunta
uskonut Capetin sinun haltuusi, jotta opettaisit hänet laulamaan?»

»Kas vain!» sanoi hämmästynyt Simon. »Mitä sinä siihen sekaannut,
kansalainen kersantti? Vastaapas.»

»Mitäkö minä sekaannun? Sekaannun, koska se koskee kaikkia ihmisiä,
joilla on sydän tallella. Miehen, jolla on sydän tallella, ei sovi
nähdä lasta lyötävän, puuttumatta asiaan.»

»Pyh, tyrannin lapsi.»

»On lapsi, lapsi, joka ei ole ottanut osaa isänsä rikoksiin, lapsi,
joka ei ole ensinkään syyllinen ja jota siis ei ensinkään tule
rangaista.»

»Ja minä sanon sinulle, että se on annettu minulle, jotta teen
sillä, mitä minä ikinä tahdon. Minä tahdon, että hän laulaa _Rouva
Véto_-laulun, ja hän vielä laulaa sen.»

»Mutta, sinä kunnoton», sanoi Lorin, »rouva Vétohan on tuon lapsen
äiti; tahtoisitko sinä oman lapsesi pakotettavan laulamaan, että olet
heittiö?»

»Minäkö?» mylvi Simon. »Voi sinua, kelvotonta aristokraattikersanttia!»

»Ai, ai, ei mitään solvauksia», sanoi Lorin; »minä en ole mikään
Capet... eikä minua väkisinkään pakoteta laulamaan».

»Toimitanpa sinut kiinni, kehnon entisen.»

»Sinäkö», sanoi Lorin, »sinäkö toimittaisit minut vankeuteen. Yritäpäs
vain vangita thermopyleläistä!»

»Hyvä, hyvä, se nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa. Ota, Capet,
sillä välin lestini ylös ja mene laittamaan kenkääsi, taikka tuhannen
tulimmaista...»

»Ja minä», sanoi Lorin kamalan kalpeana astuen askeleen eteenpäin,
kädet nyrkissä ja purren hammasta, »minä sanon, ettei hän ota lestiäsi;
minä sanon, ettei hän laita kenkiä, sinä kehno roisto! Vai niin, vai
on sinulla siellä iso sapelisi, mutta se ei kyllä pelota minua enempää
kuin sinäkään. Uskallapas vain paljastaa se!»

»Voi, patustelija!» ulvoi Simon kalpeana raivosta.

Tällä hetkellä tuli pihaan kaksi naista; toisella oli kädessään paperi;
hän kääntyi vartiomiehen puoleen.

»Kersantti!» huusi vartiomies, »täällä on Tisonin tyttö, joka pyytää
päästä äitiään katsomaan».

»Päästä tulemaan, koska Templen neuvosto antaa luvan», sanoi Lorin
tahtomalta hetkeksikään kääntyä, jottei Simon käyttäisi tätä häiriötä
hyväkseen lyömällä lasta.

Vartiomies päästi molemmat naiset menemään; mutta tuskin he olivat
nousseet neljääkään askelta talon synkkiä portaita, ennenkuin tapasivat
Maurice Lindeyn, joka oli tulossa alas pihalle hetkiseksi.

Oli tullut jo melkein yö, joten heidän kasvonpiirteitään ei saattanut
erottaa.

Maurice pysäytti heidät.

»Keitä te olette, kansattaret», kysyi hän, »ja mitä tahdotte?»

»Olen Sophie Tison», sanoi toinen naisista. »Olen saanut luvan tulla
katsomaan äitiäni ja tulen nyt häntä tapaamaan.»

»Niin kyllä», sanoi Maurice; »mutta lupa koskee vain sinua, kansatar».

»Olen ottanut mukaani ystäväni, jotta meitä olisi ainakin kaksi naista
täällä sotilaitten keskellä.»

»Varsin hyvin; mutta ystäväsi ei pääse sisälle.»

»Kuten haluatte, kansalainen», sanoi Sophie Tison puristaen ystävänsä
kättä; tämä, joka nojasi seinää vasten, tuntui olevan hämmästynyt ja
kauhuissaan.

»Kansalaiset vartiomiehet», huusi Maurice ylös portaita vartiomiehille,
joita oli asetettu joka kerrokseen, »päästäkää kansatar Tison menemään,
mutta hänen ystävänsä ei pääse. Hän saa odottaa portaissa, ja pitäkää
silmällä, että häntä kohdellaan hyvin.»

»Kyllä, kansalainen», vastasivat vartiomiehet.

»Menkää siis», sanoi Maurice.

Molemmat naiset lähtivät.

Maurice sen sijaan harppasi ne neljä viisi askelta, jotka hänellä vielä
oli jäljellä, ja tuli äkkiä keskelle pihaa.

»Mikä täällä on», sanoi hän kansalliskaartilaisille, »ja mistä tämä
melu? Aina vankien eteiseen saakka kuuluu lapsen kirkunaa.»

»Täällä», sanoi Simon, joka tottuneena kaupungin virkamiesten tapoihin
luuli Mauricen nähdessään saavansa hänestä apua, »täällä tuo petturi,
tuo aristokraatti, tuo entinen estää minua pehmittämästä Capetia».

Ja hän osoitti nyrkillään Lorinia.

»Niin, kautta taivaan, sen estänkin», sanoi Lorin paljastaen miekkansa,
»ja jos vielä kerran nimität minua entiseksi, aristokraatiksi tai
petturiksi, pistän miekkani ruumiisi lävitse».

»Minua uhataan!» huusi Simon; »vartio hoi! vartio hoi!»

»Minähän juuri olen vartio», sanoi Lorin; »älä siis huuda minua, sillä
jos minä tulen luoksesi, teen sinusta lopun».

»Apuun, kansalainen virkamies, apuun!» huusi Simon, jota Lorin tällä
kertaa uhkasi oikein todella.

»Kersantti on oikeassa», sanoi kylmästi kaupunginvirkamies, jota Simon
oli pyytänyt avukseen; »sinä häpäiset kansakunnan; raukka, sinä lyöt
lasta».

»Ja tiedätkö, Maurice, miksi hän lyö sitä? Koska lapsi ei tahdo laulaa
_Madame Vétoa_, koska poika ei tahdo häväistä äitiään.»

»Kurja mies!» sanoi Maurice.

»Oletko sinäkin sellainen?» sanoi Simon. »Täällähän on pelkkiä
pettureita!»

»Sinä konna!» sanoi virkamies tarttuen Simonin kurkkuun ja kiskaisten
hänen kädestään nahkahihnan; »koetapas näyttää toteen, että Maurice
Lindey on petturi».

Ja hän sivalsi nahkahihnalla paikkasuutaria lujasti hartioihin.

»Kiitos, hyvä herra», sanoi lapsi, joka stoalaisen tyynenä katseli tätä
näytelmää; »mutta hän kostaa tämän minulle».

»Lähdepäs, Capet», sanoi Lorin, »lähde, lapseni; jos hän vielä lyö
sinua, huuda apua, niin tullaan kurittamaan häntä, sitä pyöveliä.
Lähdepäs, pikku Capet, mene torniisi takaisin.»

»Miksi nimitätte minua Capetiksi, te, joka suojelette minua?» kysyi
lapsi. »Tiedättehän hyvin, ettei nimeni ole Capet.»

»Kuinka, eikö se ole nimesi?» sanoi Lorin. »Mikä sinun nimesi on?»

»Olen Ludvig Kaarle de Bourbon. Capet on erään esi-isäni nimi. Tunnen
Ranskan historian, isäni on opettanut sen minulle.»

»Ja sinä tahdot opettaa kenkärajojen paikkausta lapselle, jolle muuan
kuningas on opettanut Ranskan historiaa?» huudahti Lorin. »Vai sillä
lailla!»

Ole huoletta», sanoi Maurice lapselle, »minä teen kyllä raportin
asiasta».

»Minäkin teen», sanoi Simon. »Sanonpa muun muassa, että vaikka vain
yhdellä naisella oli oikeus päästä pihaan, päästitte kaksi.»

Tällä hetkellä tuli tornista todella kaksi naista. Maurice kiiruhti
heidän luoksensa.

»No, kansatar», sanoi Maurice sille, joka oli häntä lähempänä, »oletko
nähnyt äitisi?»

Sophie Tison pyörähti heti virkamiehen ja toverinsa väliin.

»Olen, kansalainen, kiitos kysymästä», sanoi hän.

Mauricen olisi tehnyt mieli nähdä tytön ystävä tai ainakin kuulla hänen
äänensä, mutta tämä oli kääriytynyt vaippaansa ja tuntui päättäneen
olla lausumatta sanaakaan. Näyttipä vielä siltä kuin hän olisi vavissut.

Tämä pelko synnytti Mauricessa epäluulon.

Hän lähti äkkiä sisään ja tullessaan ensimmäiseen huoneeseen hän näki
lasioven lävitse, että kuningatar pisti taskuunsa jonkin esineen, joka
näytti kirjelipulta.

»Kas, kas», sanoi hän, »olisikohan minua petkutettu?»

Hän kutsui virkatoverinsa luokseen ja sanoi:

»Kansalainen Agricola, mene Marie-Antoinetten huoneeseen äläkä päästä
häntä silmistäsi.»

»Mitä kummia», sanoi kaupunginvirkamies, »olisiko...?»

»Menehän sisään, kuuletko, ja heti paikalla, silmänräpäyksessä.»

Virkamies astui kuningattaren huoneeseen.

»Kutsu Tisonin vaimo tänne», sanoi Maurice toiselle
kansalliskaartilaiselle.

Viiden minuutin perästä saapui Tisonin vaimo ilosta säteillen.

»Olen nähnyt tyttöni», sanoi hän.

»Missä niin?» kysyi Maurice.

»Juuri täällä, tässä eteisessä.»

»Hyvä on. Eikö tyttäresi pyytänyt päästä näkemään Itävällatarta?»

»Ei.»

»Hän ei mennyt sisälle hänen luokseen?»

»Ei mennyt.»

»Eikä kukaan tullut vankien huoneesta sinun puhellessasi tyttäresi
kanssa?»

»Kuinka minä sen tietäisin? Minä katselin tytärtäni, jota en ollut
nähnyt kolmeen kuukauteen.»

»Muistelopa tarkasti.»

»Ai, kyllä luulenkin muistavani.»

»Mitä niin?»

»Tulihan sieltä tyttö.»

»Marie-Theresekö?»

»Niin.»

»Ja hän puhutteli tytärtäsi?»

»Ei.»

»Eikä nostanut mitään lattialta?»

»Minunko tyttöni?»

»Ei, vaan Marie-Antoinetten tytär.»

»Kyllä hän nosti nenäliinansa, jonka oli pudottanut.»

»Voi onnetonta!» huudahti Maurice.

Ja hän harppasi soittokellon luo, kiskoen kiivaasti sen nuorasta. Kello
oli hälytyskello.




XI

Kirjelippu


Molemmat toiset päivystävät kaupungin virkamiehet hyökkäsivät sisään.
Heitä seurasi ryhmä vartiomiehistöä.

Ovet suljettiin, kaksi vartiomiestä asetettiin joka huoneen ovelle
sulkemaan pääsyn.

»Mitä te tahdotte, hyvä herra?» sanoi kuningatar Mauricelle tämän
tullessa huoneeseen. »Olin juuri menossa maata, kun kansalainen
kaupunginvirkamies» (kuningatar osoitti kädellään Agricolaa) »viisi
minuuttia sitten äkkiä syöksyy tähän huoneeseen sanomatta mitä hän
tahtoo.»

»Madame», sanoi Maurice kumartaen, »virkatoverini ei halua teiltä
mitään, minä vain haluan».

»Tekö, hyvä herra?» kysyi Marie Antoinette katsellen Mauricea, jonka
hyvä käytös oli häntä miellyttänyt; »ja mitä te toivotte?»

»Toivon, että tahtoisitte antaa minulle sen kirjelipun, jonka
piilotitte juuri silloin, kun tulin sisään.»

Madame Royale ja madame Elisabeth vavahtivat. Kuningatar tuli hyvin
kalpeaksi.

»Erehdytte, hyvä herra», sanoi hän, »en piilottanut mitään».

»Valehtelet, Itävallatar!» huudahti Agricola.

Maurice laski nopeasti kätensä virkatoverinsa käsivarrelle.

»Hetkinen, rakas virkaveli», sanoi hän; »anna minun puhua
kansattarelle. Olen jonkin verran yleinen syyttäjä.»

»Ole sitten, mutta älä säästä häntä, helkkarissa.»

»Piilotitte kirjelipun, kansatar», sanoi Maurice ankarasti; »se kirje
on annettava meille».

»Mutta mikä kirjelippu?»

»Se, jonka Tisonin tyttö toi teille ja jonka kansatar tyttärenne»
(Maurice näytti nuorta prinsessaa) »nosti lattialta nenäliinassaan».

Kaikki kolme naista katselivat toisiaan kauhuissaan.

»Mutta, hyvä herra, tuohan on enemmän kuin hirmuvaltaa», sanoi
kuningatar; »naisia, naisia kohtaan!»

»Ei sotketa asioita», sanoi Maurice jyrkästi. »Emme ole tuomareita
emmekä pyöveleitä; olemme valvojia, toisin sanoen kansalaisia,
joitten huolena on teidän vartiointinne. Meillä on ohjeemme, niiden
rikkominen on pettämistä. Kansatar, pyydän teitä, luovuttakaa minulle
se kirjelippu, jonka piilotitte.»

»Hyvät herrat», sanoi kuningatar ylpeästi, »koska olette valvojia, niin
hakekaa ja riistäkää meiltä tänäkin yönä uni, kuten ennenkin aina».

»Herra varjelkoon meitä tekemästä väkivaltaa naisille. Menen
ilmoittamaan asiasta Kommuunille ja odotamme sen määräyksiä; te
ette kuitenkaan laskeudu vuoteelle, vaan nukutte nojatuoleissa, jos
niin haluatte, ja me vartioimme teitä... Jos niin tarvitaan, alkaa
kotitarkastus.»

»Mikä täällä on?» kysyi Tisonin vaimo ilmestyen ovelle säikähtäneen
näköisenä.

»Sitä vain, kansatar, että ottamalla osaa petokseen riistät itseltäsi
mahdollisuuden koskaan enää nähdä tytärtäsi.»

»Nähdä tytärtäni!... Mitä sillä tarkoitat, kansalainen?» kysyi Tisonin
vaimo, joka ei vieläkään ymmärtänyt, miksi hän ei enää näkisi tyttöhän.

»Sanon sinulle vain, ettei tyttäresi ole tullut tänne tavatakseen
sinua, vaan tuodakseen kirjeen kansatar Capetille, ja ettei hän enää
pääse tänne.»

»Mutta, ellei hän enää pääse tänne, en enää voi nähdä häntä, koska
meitä on kielletty menemästä ulos...»

»Tällä kerralla et voi syyttää ketään, sillä se on oma vikasi», sanoi
Maurice.

»Voi, voi», parkui onneton äiti, »minun vikani! Mitä sillä tarkoitat,
minun vikani? Eihän mitään, ole tapahtunut, menen siitä takuuseen. Voi,
jos uskoisin, että jotakin olisi tapahtunut, voi sinua, Antoinette, sen
saisit kalliisti maksaa!»

Ja aivan suunniltaan näytti tuo nainen kuningattarelle nyrkkiään.

»Älä uhkaile ketään», sanoi Maurice. »Käytä ennemmin hellyyttä,
jotta pyyntömme täytetään; sinä olet nainen, ja kansatar Antoinette,
joka itse on äiti, varmasti säälii toista äitiä. Huomenna tyttäresi
vangitaan, viedään vankilaan... jos sitten jotakin saadaan ilmi, ja
tiedäthän, että kun tahdotaan, aina myös saadaan ilmi, silloin hän on
hukassa, sekä hän että toverinsa.»

Tisonin vaimo, joka kuunnellessaan Mauricea oli kauhistunut yhä
enemmän, kääntyi kuningattareen päin melkein mielipuolen ilmein.

»Kuuletko, Antoinette?... Minun tyttöni!... Sinä se olet syössyt
tyttöni turmioon!»

Kuningatar näytti nyt kauhistuvan vuorostaan, ei siitä uhasta, joka
säkenöi vanginvartijattaan silmistä, vaan siitä epätoivosta, jonka hän
niistä luki.

»Tulkaa, rouva Tison», sanoi hän, »minulla on teille puhuttavaa».

»Hohoi! ei mitään liehittelyjä», huudahti Mauricen virkatoveri. »Kyllä
meillä on oikeus olla läsnä, helkkarissa! Viranomaisten kuullen, aina
viranomaisten kuullen!»

»Olkoon menneeksi, kansalainen Agricola», sanoi Maurice tämän miehen
korvaan; »kunhan vain saamme tietää totuuden, viis siitä, millä tavoin».

»Olet oikeassa, kansalainen Maurice; mutta...»

»Menkäämme lasioven taakse, kansalainen Agricola, ja kääntäkäämme
selkämme; olen varma, ettei se henkilö, jolle teemme tämän
myönnytyksen, anna meidän sitä katua.»

Kuningatar kuuli nämä sanat, jotka olivatkin tarkoitetut kuultaviksi;
hän loi nuoreen mieheen kiitollisen silmäyksen. Maurice käänsi päänsä
huolettomana ja meni lasioven toiselle puolelle. Agricola seurasi häntä.

»Näet tuon naisen», sanoi hän Agricolalle; »kuningattarena hän on
suuri rikoksentekijä, naisena hänellä on ylevä ja suuri sielu. On hyvä
murskata kruunut, onnettomuus kirkastaa ne.»

»Helkkari, kuinka hyvin sinä puhut, kansalainen Maurice! On hauskaa
kuunnella sinua ja myöskin ystävääsi Lorinia. Lausutko sinä myöskin
runoja?»

Maurice hymyili.

Tämän keskustelun aikana tapahtui toisella puolen lasiovea se näytelmä,
jonka Maurice oli aavistanut.

Tisonin vaimo oli astunut kuningattaren lähelle.

»Hyvä rouva», sanoi kuningatar hänelle, »teidän epätoivonne murtaa
sydämeni; en halua ryöstää teiltä lastanne, se olisi liian pahasti
tehty; mutta jos teen sen, mitä nämä miehet vaativat, joutuu tyttärenne
kenties kuitenkin perikatoon».

»Tehkää se, mitä he sanovat!» huudahti Tisonin vaimo, »tehkää niin kuin
he sanovat!»

»Mutta kuulkaa nyt ensiksi, mistä on kysymys.»

»Mistä on kysymys?» kysyi vanginvartija melkein hurjana uteliaisuudesta.

»Tyttärenne toi mukaansa tänne erään ystävänsä.»

»Niin, työläisen, kuten hän itsekin; sotilaitten vuoksi hän ei tahtonut
tulla tänne yksinään.»

»Tämä ystävä antoi tyttärellenne kirjelipun, tyttärenne pudotti sen.
Marie nosti sen ylös ohi kulkiessaan. Se on varmasti hyvin vähäpätöinen
paperi, mutta ilkimieliset ihmiset saattaisivat keksiä siitä jonkin
merkityksen. Eikö kaupunginvirkamies sanonut teille, että jos vain
tahdotaan löytää, kyllä aina löydetään?»

»Entä sitten, entä sitten?»

»No hyvä, siinä kaikki; haluatte, että luovutan tämän paperin;
haluatteko, että uhraan ystävän, antamatta teille ehkä kuitenkaan
tytärtänne takaisin?»

»Tehkää niin kuin he sanovat!» huusi nainen; »tehkää niin kuin he
sanovat!»

»Mutta jos tämä paperi sotkee tyttärenne siihen», sanoi kuningatar;
»ymmärtäkäähän toki!»

»Tyttäreni on, kuten minäkin, hyvä isänmaanystävä», huudahti raivotar.
»Jumalan kiitos, Tisonit kyllä tunnetaan! Tehkää niin kuin he sanovat!»

»Hyvä Jumala!» sanoi kuningatar, »kuinka tahtoisinkaan saada teidät
uskomaan!»

»Tyttöni! Minä tahdon saada takaisin tyttöni», vastasi Tisonin vaimo
polkien jalkaansa. »Anna paperi tänne, Antoinette, anna!»

»Tässä on, hyvä rouva.»

Ja kuningatar ojensi tuolle onnettomalle paperin, jonka tämä nosti
riemuissaan ylös korkealle huutaen:

»Tulkaa, tulkaa, kansalaiset virkamiehet! Paperi on minulla; ottakaa se
ja antakaa minulle tyttöni takaisin!»

»Uhraatte ystävämme, siskoni», sanoi madame Elisabeth.

»Ei, hyvä sisareni», vastasi kuningatar surullisena, »en uhraa muita
kuin meidät itsemme. Paperi ei voi saattaa vaaraan ketään.»

Tisonin vaimon huudon kuullessaan tulivat Maurice ja hänen
virkatoverinsa hänen luokseen; hän ojensi heille heti kirjelipun. He
avasivat sen ja lukivat:

»Idässä valvoo vielä ystävä.»

Maurice oli tuskin luonut silmäyksen paperiin, kun hän vavahti.

Käsiala tuntui hänestä tutulta.

»Oi, hyvä Jumala!» huudahti hän, »olisikohan se Genevièven kirjoittama?
Voi! Mutta ei, ei se olisi mahdollista, minä olen hullu. Se muistuttaa
sitä varmasti; mutta mitä yhteistä saattaisi olla Genevièvellâ ja
kuningattarella?»

Kääntyessään hän näki Marie Antoinetten katselevan häntä. Tisonin vaimo
taas ahmi Mauricea silmillään odottaessaan kohtalonsa ratkaisua.

»Olet tehnyt hyvän työn», sanoi hän Tisonin vaimolle: »ja te, kansatar,
kauniin työn», sanoi hän kuningattarelle.

»Siinä tapauksessa, hyvä herra», vastasi Marie Antoinette,
»vaikuttakoon minun esimerkkini teidän ratkaisuunne; kun poltatte tuon
paperin, teette laupeuden työn».

»Lasket leikkiä, Itävallatar», sanoi Agricola. »Polttaisimmeko
paperin, jonka avulla kenties voimme siepata kiinni kokonaisen
aristokraattipesyeen? Eipä sentään, se olisi totta tosiaan liian
typerää.»

»Polttakaa se tosiaankin», sanoi Tisonin vaimo; »se voisi saattaa
tyttöni epäluulonalaiseksi».

»Sen uskon hyvinkin, sinun tyttösi ja muut», sanoi Agricola ottaen
Mauricen kädestä paperin, jonka tämä varmasti olisikin polttanut, jos
olisi ollut ihan yksin.

Kymmenen minuutin kuluttua tuotiin paperi Kommuunin jäsenien
virkahuoneeseen; se avattiin heti paikalla ja sitä selitettiin kaikilla
tavoilla.

»_Idässä valvoo ystävä_ [alkukielessä: à l'orient. — Suom.], sanoi eräs
ääni. »Mitä helvettiä se saattaa merkitä?»

»Jumaliste!» vastasi eräs maantieteilijä, »Lorientissa, sehän on
selvää: Lorient on pieni Bretagnen kaupunki, joka on Vannesin ja
Quimperin välillä. Saakeli soikoon, se kaupunki olisi polteltava, jos
siellä todella on aristokraatteja, jotka vielä valvovat Itävallattaren
etuja.»

»Se on sitäkin vaarallisempaa», sanoi toinen, »kun Lorient
on merisatama ja siellä käsin voitaisiin järjestää suhteita
englantilaisiin».

Maurice sai kuulla neuvottelusta.

»En tiedä, missä se paikka on», sanoi hän itsekseen, »mutta Bretagnessa
se varmasti ei ole».

Kuten olemme kertoneet, ei kuningatar enää tullut ulos puutarhaan,
jolta hänen ei tarvitsisi kulkea sen huoneen ohi johon hänen miehensä
oli ollut suljettuna, ja niin hän seuraavana päivänä pyysi saada nousta
ylös torniin nauttimaan hiukan raikasta ilmaa yhdessä tyttärensä ja
madame Elisabethin kanssa.

Hänen pyyntöönsä suostuttiin heti; mutta Maurice lähti heidän perässään
ja pysähtyi eräänlaisen pienen suojakatoksen taakse, joka suojasi
kiertoportaitten yläpäätä, odottamaan piilossa eilisen kirjelipun
seurauksia.

Kuningatar käyskenteli ensiksi välinpitämättömänä yhdessä madame
Elisabethin ja tyttärensä seurassa; sitten hän pysähtyi molempien
prinsessojen jatkaessa kävelyään, kääntyi itäänpäin ja katseli
tarkkaavasti erästä taloa, jonka ikkunoihin ilmestyi useita ihmisiä;
eräällä oli kädessään valkoinen nenäliina.

Maurice puolestaan veti taskustaan kaukoputken, ja sillä aikaa kun hän
asetteli sitä kohdalleen teki kuningatar kädellään ison liikkeen kuten
kehoittaen ikkunoissa olevia uteliaita poistumaan. Mutta Maurice oli
jo huomannut erään vaaleatukkaisen, kalpean miehen, jonka kumarrus oli
ollut nöyrän kunnioittava.

Tämän nuoren miehen takana, sillä utelias näytti olevan korkeintaan
viidenkolmatta- tai kuudenkolmattavuotias, seisoi nainen, jonka miehen
selkä peitti puoleksi. Maurice suuntasi kaukoputkensa häneen ja
luullessaan tuntevansa Genevièven liikahti, tullen näkyviin. Nainen,
jolla myöskin oli kaukoputki kädessään, heittäytyi heti taaksepäin
ja veti nuoren miehen mukanaan. Olikohan hän todellakin Geneviève?
Oliko hän puolestaan tuntenut Mauricen? Vai olikohan tuo utelias pari
vetäytynyt pois ainoastaan kuningattaren kehoituksesta?

Maurice odotti hetkisen nähdäkseen tulisivatko nuori mies ja nainen
uudestaan esille. Mutta nähdessään, ettei ketään ilmestynyt ikkunaan,
hän kehoitti virkatoveriaan Agricolaa pitämään kaikkea tarkasti
silmällä, ryntäsi portaita alas ja asettui väijyksiin Porte-Foin-kadun
kulmaan, nähdäkseen astuisivatko nuo uteliaat ihmiset ulos talosta.
Turhaan, ketään ei ilmestynyt.

Sitten Maurice, kun ei voinut vastustaa sitä epäluuloa, joka kalvoi
hänen sydäntään aina siitä hetkestä saakka, jolloin Tisonin tytön
toveri itsepintaisesti oli pysytellyt piilossa ja ääneti, suuntasi
askeleensa vanhaa Saint-Jacques-katua kohti ja saapui sinne outojen
epäluulojen kuohuttamana.

Tullessaan sisään hän näki Genevièven valkeaan aamupukuun puettuna
istuvan jasminilehtomajassa, jossa hänen oli tapana syödä aamiaisia.
Hän tervehti Mauricea nyt, kuten ennenkin, herttaisesti ja pyysi häntä
juomaan seurassaan kupin suklaata.

Dixmer, joka oli sillä välin tullut paikalle, ilmaisi suurimman ilonsa
siitä, että näki Mauricen näin odottamattomalla hetkellä päivästä;
mutta ennenkuin Maurice joisi kupin suklaata, kuten oli luvannut, vaati
Dixmer, joka aina oli perin innostunut liikehommiinsa, ystäväänsä,
Lepelletierin piirin sihteeriä, mukaansa tekemään kierroksen tehtaassa.
Maurice suostui siihen.

»Saatte kuulla, rakas Maurice», sanoi Dixmer tarttuen nuoren mielien
käsikynkkään ja vieden hänet mukanaan, »erään hyvin tärkeän uutisen».

»Valtiollisenko?» kysyi Maurice, jonka mieltä tuo saamansa ajatus koko
ajan askarrutti.

»Ehei, rakas kansalainen», vastasi Dixmer hymyillen, »harrastammeko
me politiikkaa, me? Ei, ei, ihan teollisuusuutisen, Jumalan kiitos.
Arvoisa ystäväni Morand, joka kuten tiedätte on olevimpia kemistejä,
on juuri keksinyt sellaisen punaisen marokinin salaisuuden, jollaista
ei tähän asti ole nähty, nimittäin muuttumattoman. Juuri tämän
värjäysaineen aion teille näyttää. Sitäpaitsi saatte nähdä Morandin
työssään; hän on tositaiteilija.»

Maurice ei ollut liian hyvin selvillä, miten saattaisi olla taiteilija
punaisen marokinin alalla. Mutta se ei estänyt häntä hyväksymästä
väitettä; hän seurasi Dixmeriä, käveli tehdassalien poikki ja näki
Morandin eräänlaisessa laboratoriossa työnsä ääressä: hänellä oli
siniset silmälasit ja työpukunsa, ja hän näytti todella olevan
täydellisesti kiintynyt muuttamaan lampaannahan likaisenvalkeata väriä
purppuraiseksi. Hänen kätensä ja ylöskäärittyjen hihojen alta näkyvät
käsivartensa olivat punaisina aina kyynärpäitä myöten. Kuten Dixmer
sanoi, hän huvitteli koshenillivärillä oikein sydämensä pohjasta.

Hän tervehti Mauricea vain päännyökkäyksellä, kokonaan syventynyt kun
oli työhönsä.

»No niin, kansalainen Morand», kysyi Dixmer, »mitä nyt sanomme?»

»Ansaitsemme satatuhatta livreä vuodessa yksinään tällä menettelyllä»,
sanoi Morand. »Mutta nyt en ole nukkunut kahdeksaan päivään, ja hapot
ovat polttaneet silmäni.»

Maurice jätti Dixmerin Morandin seuraan ja tuli Genevièven luo mutisten
hiljaa:

»On myönnettävä, että kaupunginvirkamiehen ammatti tylsistyttäisi
puolijumalankin. Oltuaan kahdeksan päivää Templessä pitäisi itseään
aristokraattina ja ilmiantaisi itse itsensä. Kunnon Dixmer, kelpo
Morand, suloinen Geneviève! Ja minä olin saattanut hetkenkin epäillä
heitä!»

Geneviève odotteli Mauricea hymyillen viehättävästi saattaakseen hänet
unohtamaan epäluulojansa viimeisetkin häiveet. Hän oli samanlainen
kuin aina muutoinkin: suloinen, ystävällinen, hurmaava. Niinä
hetkinä, jolloin Maurice näki Genevièven, hän todella eli. Koko muun
ajan hän oli sellaisessa kuumeessa, jota voitaisiin nimittää vuoden
1793 kuumeeksi; se jakoi Pariisin kahteen leiriin ja teki elämän
yhtämittaiseksi taisteluksi.

Puolenpäivän tienoissa hänen kuitenkin täytyi jättää Geneviève ja
palata Templeen.

Sainte-Avoye-kadun päässä hän kohtasi Lorinin, joka palasi vartiosta;
tämä marssi mukana rivistössä, astui esiin ja tuli Mauricen luo, jonka
kasvot yhä kuvastivat sitä suloista onnea, jota Genevièven näkeminen
aina valoi hänen sydämeensä.

»Kas», sanoi Lorin pudistaen sydämellisesti ystävänsä kättä:

    »Kaipuutas yhäti peittelet suotta.
    Kyllä mä näen, mitä sielusi vuottaa.
    Rinnastas huokaus hiipii salaa,
    rakkaus silmissäs, syömmessäs palaa.»

Maurice pisti kätensä taskuun ottaakseen esille avaimen. Tähän keinoon
hänen oli tapana turvautua, kun tahtoi estää ystävänsä runollista
innostusta purkautumasta. Mutta tämä näki kädenliikkeen ja pakeni
nauraen.

»Asiasta toiseen», sanoi Lorin kääntyen muutaman askelen päästä
takaisin, »olet Templessä vielä kolme päivää, Maurice; pidä huolta
pikku Capetista».




XII

Rakkaus


Maurice oli tosiaankin elänyt jo jonkin aikaa sekä varsin onnellisena
että varsin onnettomana yhtaikaa. Täten käy aina suurten intohimojen
syttyessä.

Päivätyö Lepelletierin piirissä, iltakäynnit vanhalla
Saint-Jacqucs-kadulla, muutamat pistäytymiset tuolloin tällöin
Thermopylen kerhossa veivät koko hänen aikansa.

Hän tiesi varsin hyvin, että nähdessään Genevièven joka ilta hän siten
joi suurin kulauksin toivottoman rakkauden maljasta.

Geneviève oli noita ujoja, mutta nähtävästi herkkämielisiä naisia,
jotka vapaasti ojentavat kätensä ystävälle, jotka sisarellisen
luottavasti tai neitseellisen tietämättöminä koskettavat huulillaan
hänen otsaansa; joille lausutut rakkauden sanat tuntuvat rienaukselta
ja lihalliset himot pyhyyden häväistykseltä.

Jos Rafaelin ensimmäisen tekotavan kankaalle kiinnittämissä kaikkein
puhtaimmissa unelmissa esiintyy hymyhuulinen, siveäkatseinen,
taivaallisilmeinen Madonna, on tämä lainattava Peruginon jumalaiselta
oppilaalta Genevièven muotokuvaksi.

Kukkien keskellä, joitten tuoreus ja tuoksu hänessä oli, erossa
miehensä työstä ja miehestä itsestään, Geneviève näytti Mauricesta joka
kerta, kun hän hänet näki, elävällä arvoitukselta, jonka tarkoitusta
hän ei osannut arvata ja jonka ratkaisua hän ei uskaltanut pyytää.

Eräänä iltana jäätyään talon tapojen mukaisesti Genevièven kanssa
kahden, molempien istuessa sen ikkunan ääressä, jonka läpi hän eräänä
yönä oli tullut niin äkkiä ja sellaisella hälinällä, kukkivien
syreenien tuoksun leijaillessa sen tuulenhenkäyksen mukana, joka
saapuu kirkkaan auringonlaskun jälkeen, Maurice pitkän vaitiolon
jälkeen, jonka kestäessä hän oli seurannut Genevièven älykästä ja
uskonnollista katsetta, joka näytti tarkastavan hopeisen tähden
syttymistä sinitaivaalla, vihdoin rohkeni kysyä, miten oli mahdollista,
että hän oli niin nuori, miehensä ollessa jo yli keski-iän, niin
hienosti sivistynyt, kun kaikki todisti hänen miehensä saaneen niukan
kasvatuksen ja olevan alhaista sukuperää, vieläpä niin runollinen,
hänen miehensä huomion kohdistuessa tehtaansa nahkojen punnitsemiseen,
levittelemiseen ja värjäykseen.

»Ja sitten, mitä tekemistä on nahkurimestarin kodissa tällä harpulla,
tällä pianolla, näillä pastelleilla, joitten olette myöntänyt olevan
teidän tekemiänne? Mistä johtuu viimein tämä aristokratia, jota kammoan
toisissa, mutta ihailen teissä?»

Geneviève kiinnitti Mauriceen katseensa, josta loisti viattomuus.

»Kiitän teitä kysymästä: se todistaa, että olette hienotunteinen
mies ja että ette ole milloinkaan hankkinut minusta tietoja muilta
henkilöiltä.»

»En milloinkaan, madame», sanoi Maurice; »minulla on uskollinen ystävä,
joka kuolisi puolestani, minulla on sata toveria, jotka ovat valmiit
marssimaan minne ikinä heidät johtaisin; mutta koska on kysymyksessä
nainen ja etenkin sellainen nainen kuin Geneviève, tunnen kaikista
näistä henkilöistä vain yhden, johon luotan, itseni».

»Kiitos, Maurice», sanoi nuori nainen. »Siinä tapauksessa kerron teille
itse kaiken sen, mitä haluatte tietää.»

»Tyttönimenne ensinnäkin?» kysyi Maurice. »En tunne teitä muuten kuin
miehenne nimeltä.»

Geneviève ymmärsi tässä kysymyksessä piilevän rakkauden itsekkyyden ja
hymyili.

»Geneviève du Treilly», sanoi hän.

Maurice toisti: »Geneviève du Treilly!»

»Isäni», jatkoi Geneviève, »joutui puille paljaille Amerikan sodan
jälkeen, johon ottivat osaa isäni ja vanhempi veljeni».

»Molemmat aatelismiehiä?» sanoi Maurice.

»Ei, ei», sanoi Geneviève punehtuen.

»Kuitenkin olette sanonut minulle, että tyttönimenne oli Geneviève du
Treilly.»

»Niin sanoin, herra Maurice; sukuni oli rikas, mutta ei millään tavoin
aatelia.»

»Ette luota minuun», sanoi nuori mies hymyillen.

»Oi, ei», sanoi Geneviève. »Amerikassa oli isäni joutunut
ystävyyssuhteisiin hra Morandin isän kanssa. Hra Dixmer oli hra
Morandin liikeasiain hoitaja. Kun hra Morand huomasi taloudellisen
häviömme ja tiesi hra Dixmerin varakkaaksi, esitti hän tämän isälleni,
joka vuorostaan esitteli hänet minulle. Näin, että naimiskauppa
oli etukäteen päätetty, ja ymmärsin, että se oli perheen toivomus;
en rakastanut enkä ollut milloinkaan rakastanut ketään; suostuin.
Olen kolme vuotta ollut Dixmerin vaimo, ja minun täytyy sanoa, että
näinä kolmena vuonna on mieheni ollut minua kohtaan niin hyvä, niin
erinomainen, etten, tästä maun erilaisuudesta ja ikäerosta huolimatta,
hetkeäkään ole katunut avioliittoani.»

»Mutta», sanoi Maurice, »silloin kun menitte naimisiin hra Dixmerin
kanssa, hän kai ei vielä ollut tämän tehtaan johdossa?»

»Ei; asuimme Bloisissa. Elokuun 10 päivänä hra Dixmer osti tämän
talon ja tehtaat, jotka kuuluvat siihen; jottei joutuisi tekemisiin
työläisten kanssa, säästääkseen minua edes näkemästä sellaista, joka
saattaisi loukata, kuten te Maurice, sanoitte, hiukan aristokraattisia
tapojani, hän antoi minulle tämän paviljongin, jossa elän yksinäni,
hiljaisesti, tapojeni ja toivomusteni mukaan ja onnellisena silloin,
kun ystävä sellainen kuin te, Maurice, saapuu virkistämään minua tai
ottamaan osaa haaveiluihini.»

Ja Geneviève ojensi Mauricelle kätensä, jota tämä suuteli kiihkeästi.

Geneviève punastui hiukan.

»Nyt, hyvä ystävä», sanoi hän vetäen kätensä pois, »nyt tiedätte, miten
olen hra Dixmerin vaimo».

»Niin kyllä», vastasi Maurice katsellen Genevièveä kiinteästi silmiin;
»mutta ette ole kertonut, kuinka hra Morand on tullut hra Dixmerin
liikekumppaniksi».

»Oi, se on varsin yksinkertaista», sanoi Geneviève. »Hra Dixmerillä
oli, kuten sanoin, jonkin verran varoja, mutta ei kuitenkaan
riittävästi ostaakseen yksinään niin suurta tehdasta kuin tämä on.
Kuten muistatte minun kertoneen, oli hänen suosijansa hra Morand
isäni ystävä; tämän poika on antanut puolet pääomasta; ja hän, kun
tunsi kemiaa, antautui liikkeenharjoitukseen niin toimekkaasti, kuin
olette huomannut, ja siitä johtuu, että hra Dixmerin liike, jonka
koko teknillinen puoli on uskottu Morandille, on kasvanut tavattoman
suureksi.»

»Ja hra Morand on myöskin hyviä ystäviänne, eikö niin, madame?» sanoi
Maurice.

»Hra Morandilla on jalo luonne, ylevimpiä sydämiä taivaan alla»,
vastasi Geneviève vakavana.

»Ellei hän ole antanut siitä teille muita todisteita», sanoi Maurice,
jota hiukan kirveli nuoren naisen miehensä liikekumppanille suoma
ylistys, »kuin että on ottanut perustamiskustannuksiin osaa puolella
ja keksinyt uuden marokinivärin, sallikaa minun huomauttaa, että
kiitosvirtenne hänestä on varsin mahtipontinen».

»Hän on antanut minulle toisia todisteita, hyvä herra», sanoi Geneviève,

»Mutta hänhän on vielä nuori, eikö olekin?» kysyi Maurice, »vaikka
onkin vaikeata määritellä hänen ikäänsä, kun hänellä on vihreät
silmälasit».

»Hän on täyttänyt kolmekymmentäviisi vuolta.»

»Olette tuntenut hänet kauan?»

»Lapsesta saakka.»

Maurice puri huuliaan. Hän oli aina epäillyt Morandin rakastavan
Genevièveâ.

»Vai niin», sanoi Maurice, »tuohan selittää hänen tuttavallisuutensa
teidän seurassanne».

»Sen hän pysyttää niissä rajoissa, joissa olette nähnyt, hyvä herra»,
vastasi Geneviève hymyillen, »eikä tämä tuttavallisuus, joka tuskin on
niinkään suuri kuin ystävän, nähdäkseni kaivannut selitystä».

»Oi, anteeksi, madame», sanoi Maurice, »tiedättehän, että voimakkaasti
kiintyessä johonkin ihmiseen aina tuntee mustasukkaisuutta, ja minun
ystävyyteni oli mustasukkainen sille ystävyydelle, jota näytte tuntevan
hra Morandia kohtaan».

Maurice vaikeni. Geneviève puolestaan oli myös vaiti. Tuona päivänä
ei enää ollut puhetta Morandista, ja Maurice erosi Genevièvestä
tällä kertaa rakastuneempana kuin milloinkaan ennen, sillä hän oli
mustasukkainen.

Sitäpaitsi, niin sokea kuin tuo nuori mies olikin intohimonsa sitomat
siteet silmillään ja sydän kiihdyksissä, oli Genevièven kertomukseen
jäänyt paljon aukkoja, paljon epäröintiä, monta salattua kohtaa, joita
hän ei sillä hetkellä ollut huomannut, mutta jotka hän sittemmin
muisti, jotka kiusasivat häntä äärettömästi ja joita ei mielestä saanut
häipymään edes Dixmerin hänelle suoma suuri vapaus jutella Genevièven
kanssa niin monta kertaa ja niin kauan, kuin häntä vain halutti, eikä
myöskään se seikka, että heidät jätettiin kahden joka ilta. Päälle
päätteeksi Maurice, josta oli tullut talon jokapäiväinen vieras, ei
ainoastaan saanut olla ihan vapaasti Genevièven seurassa, jota hänen
enkelimäinen puhtautensa tosin muutenkin näytti suojelevan nuoren
miehen intohimolta, vaan nyt hän seurasi häntä myöskin niillä pienillä
kävelyretkillä, joita Genevièven aina silloin tällöin täytyi tehdä
tässä kaupunginosassa.

Tultuaan täten perheenjäsenen asemaan hän ihmetteli erästä seikkaa,
nimittäin että mitä enemmän hän haki — kai voidakseen paremmin valvoa
Morandin tunteita, kuten luuli, Genevièveä kohtaan, — Morandin
tuttavuutta, jonka luonne, Mauricen ennakkoluulosta huolimatta, häntä
miellytti ja jonka sivistyneet tavat joka päivä yhä enemmän voittivat
hänen suosiotaan, sitä enemmän tämä omituinen mies näytti koettavan
välttää häntä. Maurice valitti katkerasti tätä seikkaa Genevièvelle,
sillä hän piti varmana, että Morand aavisti hänen olevan kilpailijan ja
että tämä mustasukkaisuus loitonsi häntä.

»Kansalainen Morand vihaa minua», sanoi hän eräänä päivänä Genevièvelle.

»Teitäkö?» sanoi Geneviève katsoen häntä kummastuneena, »vihaako teitä
Morand?»

»Vihaa, olen siitä varma.»

»Ja miksi hän vihaisi teitä?»

»Tahdotteko, että sanon sen teille?» huudahti Maurice. »Totta kai
tahdon», vastasi Geneviève.

»No niin, koska minä...»

Maurice vaikeni äkkiä. Hän oli sanomaisillaan: »Koska minä rakastan
teitä.»

»En voikaan sanoa teille, miksi», vastasi Maurice punastuen. Tuo
huimapäinen tasavaltalainen oli Genevièven läheisyydessä ujo ja
epäröivä kuin nuori tyttö.

Geneviève hymyili.

»Sanokaa», vastasi hän, »ettette pidä toisistanne, niin voisin ehkä
uskoa teitä. Teillä on tulinen luonne, loistava äly, olette hienosti
sivistynyt; Morand on kemiaa harjoittava kauppias. Hän on ujo, hän
on vaatimaton... ja juuri tämä ujous ja vaatimattomuus estävät häntä
astumasta ensimmäistä askella lähentyäkseen teitä.»

»Voi, kuka on pyytänyt häntä astumaan ensimmäistä askelta minua kohden?
Minä olen tehnyt ainakin viisikymmentä lähentymisyritystä, mutta hän ei
ole vastannut, Ei», jatkoi Maurice pudistaen päätään, »varmasti siinä
on toinen syy».

»No, mikä se siis on?»

Maurice piti parempana olla vastaamatta.

Seuraavana päivänä tämän keskustelun jälkeen hän saapui Genevièven luo
kello kaksi iltapäivällä; tämä oli kävelypuvussa.

»Kas, tervetuloa», sanoi Geneviève, »tulette kavaljeerikseni».

»Minne siis menette?» kysyi Maurice.

»Lähden Auteuiliin. On ihana ilma. Haluaisin kävellä osan matkasta.
Ajamme vaunuissamme tullille saakka, jonne jätämme ne odottamaan,
sitten kävelemme Auteuiliin, ja kun olen suorittanut asiani siellä,
palaamme taas vaunuillemme.»

»Oi», sanoi Maurice mielissään, »miten ihanan päivän te järjestättekään
minulle».

Molemmat nuoret lähtivät. Passyn toisella puolen he nousivat vaunuista,
hyppäsivät keveästi tienlaitaan ja jatkoivat matkaansa jalan.

Saavuttuaan Auteuiliin pysähtyi Geneviève.

»Odottakaa minua puiston laidassa», sanoi hän; »kun olen valmis, tulen
teidän luoksenne».

»Kenen luo te menette?» kysyi Maurice.

»Erään ystävättären luo.»

»Jonne en voi teitä saattaa?»

Geneviève pudisti päätään hymyillen.

»Mahdotonta», sanoi hän.

Maurice puraisi huuleensa.

»Hyvä on», sanoi hän, »odotan teitä».

»Mikä teitä vaivaa?» kysyi Geneviève.

»Ei mikään», vastasi Maurice; »viivyttekö kauan?»

»Jos olisin tiennyt, ettei aika sopinut teille, Maurice, jos olisin
tiennyt, että teillä oli vähän aikaa», sanoi Geneviève, en olisi
pyytänyt teiltä tuota pientä palvelusta tulemaan kanssani, vaan olisin
pyytänyt seurakseni...»

»Hra Morandin?» keskeytti Maurice pisteliäästi.

»En ensinkään. Tiedätte hyvin, että hra Morand on Rambouilletin
tehtaalla eikä palaa ennenkuin illalla.»

»Senkö seikan vuoksi te siis asetittekin minut etusijalle?»

»Maurice», sanoi Geneviève lempeästi, »en voi panna sitä henkilöä
odottamaan, jota tulin tapaamaan; jos olen teille vaivaksi, palatkaa
Pariisiin; lähettäkää kuitenkin vaununi takaisin tänne».

»Ei, ei, madame», sanoi Maurice nopeasti, »olen käskettävänänne».

Hän kumarsi Genevièvelle, joka huoahti ja meni Auteuiliin.

Maurice lähti sovitulle kohtaamispaikalle ja alkoi kävellä
edestakaisin, iskien kuten Tarquinus kepillään poikki kaikki ne ruohot,
kukat ja ohdakkeet, jotka olivat hänen tiellään. Sitäpaitsi tämä tien
osa oli lyhyt, ja kuten kaikki ajatuksiinsa vaipuneet henkilöt, Maurice
käveli edestakaisin melkein pysähtymättä.

Maurice mietti koko ajan, miten saisi tietää, rakastiko Geneviève häntä
vai ei: hän kohteli nuorta miestä kuten veljeä tai ystävää, mutta
Maurice ei tyytynyt siihen. Hän rakasti Genevièveä koko sydämestään.
Tämä oli tullut hänen ikuiseksi ajatuksekseen päivällä, hänen
alituisesti toistuvaksi unen aiheekseen yöllä. Ennen hän oli halunnut
vain yhtä, nähdä Genevièven. Nyt se ei enää riittänyt: Genevièven tuli
rakastaa häntä.

Geneviève oli poissa yhden tunnin, joka nuoresta miehestä, tuntui
vuosisadalta. Sitten hän näki hänen tulevan, hymy huulillaan. Maurice
sen sijaan lähestyi häntä kulmat rypyssä. Sellainen on sydänparkamme,
että se kaikin voimin koettaa ammentaa tuskaa vieläpä onnenkin povesta.

Geneviève tarttui hymyillen Mauricen käsivarteen.

»Tässä olen», sanoi hän; »anteeksi, hyvä ystävä, että saitte odottaa...»

Maurice vastasi päännyökkäyksellä ja he astuivat molemmat ihanaan,
pehmeään, varjoisaan, tiheään lehtokujaan, joka mutkan tehtyään johti
valtatielle.

Oli tuollainen suloinen kevätilta, jolloin jokainen kasvi tuoksuu,
jolloin jokainen lintu joko istuen liikkumalla oksalla tai hypellen
pensaikossa laulaa rakkauden ylistysvirttä Jumalalle, sellainen ilta,
joka aina säilyy elävänä muistissamme.

Maurice oli vaiti, Geneviève oli vaipunut ajatuksiinsa; hän riipi
kädellään kukkia, joita piti toisessa, Mauricen kainalossa olevassa
kädessään.

»Mikä teidän on?» kysyi Maurice äkkiä, »ja mikä saattaa teidät niin
surulliseksi tänään?»

Geneviève olisi voinut vastata hänelle: »Onnellisuuteni.»

Hän katseli Mauricea suloisilla, runollisilla silmillään.

»Entä te itse», sanoi hän, »ettekö ole surullisempi kuin tavallisesti?»

»Minulla onkin syytä olla surullinen», sanoi Maurice, »minä olen
onneton; entä te?»

»Tekö onneton?»

»Varmasti, ettekö ole joskus huomannut ääneni värisemisestä, että
kärsin? Eikö ole sattunut, että minä, keskustellessani teidän ja
miehenne kanssa, äkkiä nousen seisomaan ja minun täytyy mennä ulos
raikkaaseen ilmaan, koska sydämeni tuntuu halkeavan.»

»Mutta», kysyi Geneviève ymmällä, »mistä otaksutte tuon tuskan
johtuvan?»

»Jos olisin oikullinen nainen», sanoi Maurice nauraen tuskallista
naurua, »sanoisin olevani hermosairas».

»Ja nyt tälläkin hetkellä te kärsitte?»

»Suuresti», sanoi Maurice.

»Siinä tapauksessa lähdemme takaisin.»

»Nytkö jo, madame?»

»Varmasti.»

»Voi, sehän oli totta», mutisi nuori mies, »unohdin, että hra Morand
palaa Rambouilletista tänä iltana, ja nythän tulee jo pimeä».

Geneviève katsahti häneen nuhtelevin ilmein.

»Voi, vieläkin?» sanoi hän.

»Miksi ylistitte minulle Morandia niin mahtipontisesti muutama päivä
sitten?» sanoi Maurice. »Se on teidän vikanne.»

»Milloin on kielletty», kysyi Geneviève, »lausumasta niille
henkilöille, joita pitää arvossa, ajatustaan miehestä, josta pitää?»

»Tuo pitäminen on hyvin voimakasta, kun se panee jouduttamaan
askeleita, kuten te tällä hetkellä teette, pelätessänne myöhästyvänne
muutaman minuutin.»

»Olette tänään kohtuuton mitä suurimmassa määrässä, Maurice; enkö ole
viettänyt osaa päivästä teidän kanssanne?»

»Olette oikeassa, vaadin liikaa tosiaankin», vastasi Maurice antaen
kiivaudelleen vallan. »Palatkaamme hra Morandin luo, palatkaamme.»

Geneviève tunsi harmin siirtyvän mielestä sydämeensä.

»Niin», sanoi hän, »lähtekäämme hra Morandin luo. Hän on ainakin
sellainen ystävä, joka ei milloinkaan ole tuottanut minulle kärsimystä.»

»Sellaiset ystävät ovat kullan arvoiset», sanoi Maurice ollen
tukehtumaisillaan mustasukkaisuudesta, »ja minäkin omasta puolestani
haluaisin tuntea sellaisia».

He olivat tällöin joutuneet valtatielle. Taivaanranta ruskotti;
aurinko oli juuri laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet kimaltelivat
Invalidikirkon kullatuista korureunuksista. Ensimmäinen tähti, sama,
joka muutamaa päivää aikaisemmin oli kiinnittänyt Geneviève» huomiota,
tuikki taivaan kirkkaasta sinestä.

Geneviève veti kätensä pois Mauricen kainalosta alistuen surullisena
kohtaloonsa.

»Miksi saatatte minut kärsimään?» sanoi hän.

»Voi», sanoi Maurice, »siksi, että olen vähemmän taitava kuin muutamat
tuntemani henkilöt; siksi, etten osaa olla sellainen, että ihmiset
minua rakastaisivat».

»Maurice», huusi Geneviève.

»Voi, madame, jos hän aina on hyvä, aina tasainen, niin se johtuu
siitä, ettei hän kärsi.»

Geneviève laski taas uudestaan valkean kätensä Mauricen jäntevälle
käsivarrelle.

»Minä rukoilen teitä», sanoi hän muuttuneella äänellä, »älkää puhuko
enää, älkää puhuko enää».

»Miksi niin?»

»Koska äänenne tekee minuun kipeätä.»

»Siis minussa on kaikki teille epämieluisaa, vieläpä äänenikin?»

»Olkaa Herran tähden vaiti.»

»Tottelen teitä, madame.»

Tuo kiihkeä nuori mies nosti kätensä otsalleen, joka oli märkänä hiestä.

Geneviève näki, että hän todella kärsi. Mauricen luonteisilla miehillä
on tuskia, joita tavalliset ihmiset eivät tunne.

»Olette ystäväni, Maurice», sanoi Geneviève katsoen häneen taivaallisin
ilmein; »ystävä, joka on minulle kallis: käyttäytykää, Maurice, niin,
etten menetä tätä ystävääni».

»Voi, ette te häntä kauan surisi», huudahti Maurice.

»Erehdytte», sanoi Geneviève, »minä surisin teitä kauan, aina!»

»Geneviève, Geneviève», huudahti Maurice, »säälikää minua!»

Geneviève värisi.

Ensi kerran oli Maurice lausunut hänen nimensä niin kiihkeällä äänellä.

»No niin», jatkoi Maurice, »koska olette arvannut ajatukseni, antakaa
minun sanoa teille kaikki, Geneviève; sillä vaikka tappaisitte
minut katseellanne... olen ollut vaiti liian kauan; nyt minä puhun,
Geneviève!»

»Hyvä herra», sanoi nuori nainen, »olen ystävyytemme nimessä rukoillut
teitä olemaan vaiti; hyvä herra, pyydän sitä vielä, minun vuokseni,
jollei itsenne tähden. Ei sanaakaan enää, taivaan nimessä, ei sanaakaan
enää!»

»Ystävyys, ystävyys! Ah, jos tarjoatte minulle sellaista ystävyyttä,
jota osoitatte hra Morandille, en enää tahdo teidän ystävyyttänne,
Geneviève; minulle on annettava enemmän kuin muille!»

»Riittää jo», sanoi rouva Dixmer, tehden kuningattaren eleen, »jo
riittää, herra Lindey; tässä on vaunumme, pyydän teitä saattamaan minut
mieheni luokse».

Maurice värisi kuumeesta ja liikutuksesta; kun Geneviève noustakseen
vaunuihin, jotka todella olivat vain muutaman askelen päässä, laski
kätensä Mauricen käsivarrelle, tuntui nuoresta miehestä, kuin olisi
käsi ollut tulessa. Molemmat nousivat vaunuihin; Geneviève istui
takaistuimelle ja Maurice vastapäätä. Ajeltiin koko Pariisin halki
kummankaan sanomatta sanaakaan.

Geneviève oli vain koko matkan pitänyt nenäliinaa silmillään.

Kun he astuivat tehtaaseen, istui Dixmer työnsä ääressä toimistossaan;
Morand saapui Rambouilletista ja meni muuttamaan pukua. Geneviève
ojensi kätensä Mauricelle astuessaan huoneeseensa ja sanoi:

»Jääkää hyvästi, Maurice, olette niin tahtonut.»

Maurice ei vastannut mitään; hän astui suoraan uunin luo, missä riippui
Genevièveä esittävä pienoiskuva: hän suuteli sitä kiihkeästi, puristi
sitä sydäntään vastaan, asetti sen jälleen paikalleen ja lähti ulos.

Maurice oli tullut kotiin tietämättä miten; hän oli kävellyt koko
Pariisin halki, näkemättä mitään, kuulematta mitään: kaikki mitä
hänelle oli tapahtunut, oli kuin unennäköä hänen voimatta tehdä
itselleen tiliä yhtä vähän teoistaan kuin sanoistaan, saati sitten
vaikuttimena olleesta tunteesta. On olemassa hetkiä, jolloin vakavinkin
mieli, paraskin itsensähillitsijä hairahtuu rajuihin tekoihin, joihin
mielikuvituksen alemmat voimat hänet johtavat.

Mauricen kotiinmeno oli ollut, kuten olemme sanoneet, pikemmin juoksua
kuin tavallisia paluuta; hän riisuutui käyttämättä palvelijansa
apua, ei vastannut keittäjälleen, joka näytti hänelle valmiiksi
katetun illallispöydän; sitten hän otti päivän kirjeet pöydältä,
luki ne kaikki, toisen toisensa perästä, ymmärtämättä sanaakaan.
Mustasukkaisuuden sumu, järjen humala ei vielä ollut kokonaan haihtunut.

Kello kymmeneltä Maurice pani maata koneellisesti, kuten hän oli tehnyt
kaikki jätettyään Genevièven.

Jos Mauricelle hänen levollisina hetkinään olisi kerrottu omasta
omituisesta käytöksestään kuten toisesta henkilöstä, ei hän olisi
sitä ymmärtänyt, vaan olisi pitänyt hulluna miestä, joka tekee noin
epätoivoisen teon, sillä eihän sitä ollut oikeuttanut Genevièven
liiallinen umpimielisyys eikä liiallinen kevytmielisyys; hän tunsi
ainoastaan, että hirveä isku oli murskannut hänen toiveensa. Näistä
hän ei koskaan ollut tehnyt itselleen tiliä, ja kuitenkin niihin,
niin epämääräisiä kuin ne olivatkin, perustuivat kaikki hänen onnensa
unelmat, jotka käsin saavuttamattoman sumun lailla leijailivat
taivaanrannalla muotoa vailla.

Niinpä kävikin Mauricen kuten melkein aina käy tällaisissa tapauksissa:
saamansa iskun huumaamana hän nukahti heti kun tunsi olevansa
vuoteessa, tai oikeammin hän eli aivan tunteettomana seuraavaan päivään
asti.

Kuitenkin herätti hänet eräs ääni: sen sai aikaan hänen kotiapulaisensa
avaamalla oven; hän tuli tapansa mukaan avaamaan Mauricen makuuhuoneen
ikkunat erääseen suureen puutarhaan päin sekä tuomaan kukkia huoneeseen.

V. 1793 viljeltiin hyötökukkia ja Maurice oli niihin ihastunut; mutta
nyt hän ei edes katsahtanut niihin; hän nojasi puoleksi kohollaolevan,
raskaan päänsä käteensä ja koetti palauttaa muistiinsa edellisen illan
tapahtumia.

Voimatta antaa vastausta kysyi Maurice itseltään, mitkä seikat olivat
hänen hullun tekonsa aiheina; ainoa oli hänen mustasukkaisuutensa
Morandille; mutta hetki oli huonosti valittu hänen ollessaan
mustasukkainen miehelle, joka oli poissa Rambouilletissa, vieläpä
ollessaan kahdenkesken rakastamansa naisen kanssa ja ihanassa
luonnossa, jonka kevään ensimmäiset kauniit päivät olivat herättäneet.

Aiheena ei ollut hänen epäilynsä siitä, mitä mahdollisesti oli
tapahtunut siinä Auteuilin talossa, jonne hän oli saattanut Genevièven
ja jossa tämä oli viipynyt yli tunnin; ei, vaan hänen elämänsä
lakkaamattomana tuskana oli ajatus, että Morand oli rakastunut
Genevièveen; ja kuitenkaan — mikä omituinen aivojen mielikuvitus,
omituinen oikun yhdistelmä — ei Dixmerin liiketoveri milloinkaan ollut
tehnyt viittaustakaan, luonut katsetta, lausunut sanaakaan, joka olisi
tehnyt tällaisen olettamuksen todennäköiseksi.

Palvelijan ääni herätti hänet mietteistään.

»Kansalainen», sanoi tämä osoittaen pöydällä olevia avattuja kirjeitä,
»oletteko jo valinnut näistä säilytettävät vai poltanko minä ne kaikki?»

»Mitkä niin?» kysyi Maurice.

»Ne kirjeet, jotka kansalainen luki eilen ennen maatamenoaan.»

Maurice ei muistanut lukeneensa niistä ainoatakaan.

»Polttakaa kaikki», sanoi hän.

»Tässä on tämänpäiväiset, kansalainen», sanoi kotiapulainen.

Hän ojensi Mauricelle pinkan kirjeitä ja meni heittämään toiset uuniin.

Maurice otti saamansa kirjeet, tunsi sormiensa välissä sinetin ja luuli
hämärästi tuntevansa tutun hajuveden.

Hän selaili kirjeitä ja löysi niiden joukosta sinetöidyn kuoren, jonka
käsiala sai hänet hätkähtämään.

Tämä mies, joka rohkeasti katsoi kuolemaa silmiin, kalpeni tuntiessaan
pelkän kirjeen tuoksun.

Kotiapulainen tuli hänen luokseen kysyäkseen, mikä häntä vaivasi, mutta
Maurice viittasi häntä poistumaan.

Maurice käänteli kirjettä käsissään; hän aavisti sen sisältävän
onnettomuuden sanoman ja vapisi, kuten vapisee ihminen, joka odottaa
kohtalonsa ratkaisua.

Vihdoin hän keräsi koko rohkeutensa, avasi kirjeen ja luki seuraavaa:

 »Kansalainen Maurice.

 On välttämätöntä katkaista siteet, jotka Teidän puolestanne pyrkivät
 ylittämään ystävyyden rajat. Olette kunniallinen mies, kansalainen,
 ja nyt, kun yö on kulunut siitä, mitä eilen illalla tapahtui meidän
 välillämme, Teidän täytyy käsittää, ettei käyntinne talossamme enää
 ole mahdollinen. Jätän Teidän huoleksenne esittää miehelleni sellaisen
 anteeksipyynnön kuin haluatte. Jos vielä tänään näen kirjeen saapuvan
 Teiltä hra Dixmerille, on se merkkinä siitä, että minulla on syytä
 kaivata ystävää, joka onnettomuudekseen on hairahtunut, mutta jota
 kaikki yhteiskunnalliset sopivaisuuden lait estävät näkemästä jälleen.

 Hyvästi ikuisesti.

 Geneviève.

 J.K. — Tuoja odottaa vastausta.»

Maurice kutsui palvelijan.

»Kuka tämän kirjeen toi?»

»Muuan lähetti.»

»Onko hän siellä vielä?»

»On.»

Maurice ei huoannut, ei epäröinyt. Hän hypähti vuoteestaan, veti housut
jalkaansa, istuutui pulpettinsa ääreen, otti ensimmäisen käsillä olevan
paperiarkin (sattumalta se oli sellainen, jonka otsakkeeseen oli
painettu piirin nimi), ja kirjoitti:

 »Kansalainen Dixmer.

 Olen pitänyt Teistä Ja pidän Teistä yhä edelleenkin, mutta en voi enää
 tavata Teitä.»
Maurice mietti syytä, miksi hän ei enää voisi tavata kansalaista
Dixmeriä, Ja vain yksi mahdollisuus tuli hänen mieleensä; sama
mahdollisuus olisi tuohon aikaan juolahtanut kaikkien mieleen. Hän
jatkoi siis:

 »On liikkeellä huhuja, jotka tietävät Teidän olevan laimean yhteisille
 asioille. En ensinkään halua syyttää Teitä enkä ole myöskään saanut
 valtuutta puolustaa Teitä. Valitan sitä suuresti Ja pyydän Teitä
 olemaan vanna siitä, että salaisuutenne ovat iäksi kätkettyinä
 sydämeeni.»

Maurice ei edes lukenut lävitse kirjettään, jonka, kuten jo
mainitsimme, oli kirjoittanut ensimmäisen mieleen tulleen ajatuksen
vallassa. Hän ei epäillyt, minkä vaikutuksen se aikaansaisi.
Dixmer, tuo mainio isänmaanystävä, kuten Maurice oli ainakin heidän
keskusteluistaan voinut havaita, olisi pahoillaan saadessaan sen:
hänen vaimonsa ja kansalainen Morand kehoittaisivat häntä pysymään
lujana, joten hän ei edes vastaisi kirjeeseen, ja unohdus peittäisi
mustaan harsoonsa onnellisen menneisyyden muuttaen sen kolkoksi
tulevaisuudeksi. Maurice allekirjoitti ja sinetöi kirjeen, antoi sen
kotiapulaiselleen, ja lähetti lähti.

Silloin pääsi heikko huokaus tasavaltalaisen rinnasta; hän otti
hansikkaansa ja hattunsa ja lähti piirin huoneistoon.

Hän, Brutus-parka, toivoi saavansa stoalaisuutensa takaisin käymällä
käsiksi yleisiin asioihin.

Yleisten asioitten tila oli kauhea: toukokuun 31 päivä oli likellä.
Hirmuvalta, joka tulvivana koskena syöksyi vuoren korkeudesta, yritti
riuhtaista mukanaan sen padon, jota sille suluksi koettivat rakentaa
girondistit, nuo julkeat maltilliset, jotka olivat rohjenneet vaatia
rangaistusta syyskuun joukkomurhista ja taistella hetken pelastaakseen
kuninkaan hengen.

Mauricen tehdessä työtä niin kiihkeästi, että kuume, jonka hän siten
tahtoi karkoittaa, jäyti hänen sydämensä sijasta hänen aivojaan, saapui
lähetti vanhalle Saint-Jacques-kadulle ja saattoi talon asukkaat
hämmästyksen ja kauhistuksen valtaan.

Kirje, joka ensin tuotiin Genevièven nähtäväksi, anneltiin sitten
Dixmerille.

Dixmer avasi ja luki sen ymmärtämättä aluksi mitään: sitten
hän ilmoitti sen sisällön kansalaiselle Morandille, joka laski
tuhkanharmaaksi käyneet kasvonsa kätensä varaan.

Siinä tilanteessa, missä Dixmer, Morand ja heidän toverinsa olivat
(josta Maurice oli täysin tietämätön, mutta josta lukijat ovat päässeet
selville), vaikutti tämä kirje tosiaankin kuin salamanisku.

»Onko hän rehellinen mies?» kysyi Dixmer hätääntyneenä.

»On», vastasi Morand epäröimättä.

»Yhtä kaikki!» puuttui puheeseen äärimmäisiä toimenpiteitä ehdottanut
mies, »teimme hullusti, kun emme tappaneet häntä».

»Hyvä ystävä», sanoi Morand, »me taistelemme väkivaltaa vastaan, me
leimaamme sen rikokseksi. Olemme tehneet oikein, olkoonpa sillä mitkä
seuraukset hyvänsä, kun emme ole murhanneet miestä; sanon sitäpaitsi
vielä kerran, että pidän Mauricea jalona ja kunniallisena miehenä.»

»Mutta jos tämä jalo ja kunniallinen mies on vallankumouskiihkoilija,
katsoisi hän ehkä itse rikokseksi, jos on saanut ilmi jotakin, olla
uhraamatta omaa kunniataan isänmaan alttarilla, kuten heillä on tapana
sanoa.»

»Mutta luuletteko hänen tietävän jotakin?» sanoi Morand.

»No, ettekö sitten kuule? Hänhän puhuu salaisuuksista, jotka ovat
kätkettyinä hänen sydämeensä.»

»Ne koskevat nähtävästi salakuljetustamme, josta olen hänelle kertonut.
Ei hän muita tunne.»

»Mutta», sanoi Morand, »eikö hän ole ensinkään epäillyt tuota kohtausta
Auteuilissa? Tiedättehän, että hän saattoi vaimoanne?»

»Minä itse sanoin Genevièvelle, että hän ottaisi Mauricen mukaansa
turvakseen.»

»Kuulkaa», sanoi Morand, »saamme pian nähdä, ovatko nämä epäilyt
oikeat. Pataljoonallamme on vartiovuoro Templessä kesäkuun 2 päivänä,
siis viikon perästä; te olette kapteeni, Dixmer, ja minä olen
luutnantti; jos pataljoonamme tai komppaniammekaan saa peruutuksen,
kuten pari päivää sitten sai Butte-des-Moulinsin pataljoona, jonka
sijalle Santerre asetti Gravilliersin pataljoonan, tiedämme, että
kaikki on tullut ilmi, eikä meillä ole muuta mahdollisuutta kuin
paeta Pariisista tai kuolla taistellen. Mutta jos kaikki käy kuten on
suunniteltu...»

»Olemme hukassa yhtä kaikki», väitti Dixmer.

»Miksi niin?»

»Mutta eikö kaikki perustunut tämän kaupunginvirkamiehen apuun? Eikö
juuri hänen pitänyt vaikka tietämättään avata meille tie kuningattaren
luo asti?»

»Se on totta», sanoi Morand alakuloisena.

»Näette siis», sanoi Dixmer taas, rypistäen kulmiaan, »että meidän on
hinnalla millä hyvänsä uudestaan solmittava suhteet tuohon mieheen».

»Mutta jos hän kieltäytyy, jos hän pelkää itse joutuvansa vaaraan?»
sanoi Morand.

»Kuulkaa», sanoi Dixmer, »menen kysymään Genevièveltä; hänhän oli
viimeksi hänen seurassaan, ehkä hän tietää jotakin».

»Dixmer», sanoi Morand, »olen pahoillani, että sekoitatte Genevièven
kaikkiin juoniimme; ei niin, ette pelkäisin hänen antavan ilmi jotakin
varomattomasti, hyvä Jumala, mutta esittämämme osa on kauhea, ja minä
sekä häpeän että säälin asettaa naisen päätä pelimme panokseksi.»

»Naisen pää», vastasi Dixmer, »painaa yhtä paljon kuin miehenkin
siellä, missä juonet, viattomuus tai kauneus voivat aikaansaada yhtä
paljon tai joskus enemmänkin kuin voima, valta ja rohkeus; Genevièvellä
on sama vakaumus ja samat harrastukset kuin meilläkin; olkoon hänellä
sama kohtalokin.»

»Kysykää sitten, rakas ystävä», vastasi Morand; »olen sanonut mitä
minun tuli sanoa. Geneviève on joka suhteessa arvokas siihen tehtävään,
jonka hänelle annatte, tai oikeammin, jonka hän itse on ottanut.
Marttyyrit tehdään pyhimyksistä.»

Ja hän ojensi valkean, naisellisen kätensä Dixmerille, joka puristi
sitä lujissa kourissaan.

Dixmer kehoitti Morandia ja tovereitaan olemaan enemmän varuillaan kuin
koskaan ennen ja lähti sitten Genevièven luo.

Geneviève istui pöydän ääressä kumartuneena katsellen koruompelusta.

Hän kääntyi kuullessaan oven avautuvan ja näki Dixmerin.

»Oi, tehän se olette, hyvä ystävä», sanoi hän.

»Niin», vastasi Dixmer tyynesti hymyillen; »olen saanut
Maurice-ystävältämme kirjeen, josta en ymmärrä mitään. Lukekaapa se ja
sanokaa, mitä siitä ajattelette.»

Geneviève otti kirjeen käteensä, jonka vapisemista hän ei kaikesta
itsehillinnästä huolimatta voinut salata, ja alkoi lukea.

Dixmer seurasi silmillään hänen lukemistaan rivi riviltä.

»No niin?» sanoi hän, kun Geneviève oli lopettanut.

»No niin, luulen, että hra Maurice Lindey on rehellinen mies», vastasi
Geneviève erittäin rauhallisesti, »ja ettei hänen puoleltaan tarvitse
pelätä mitään».

»Luuletteko, ettei hän tiedä, keitä ne henkilöt olivat, joita kävitte
tapaamassa Auteuilissa?»

»Varmasti ei tiedä.»

»Mistä johtuu siis tämä odottamaton jyrkkyys? Näyttikö hän teistä eilen
kylmemmältä tai kiihtyneemmältä kuin tavallisesti?»

»Ei», vastasi Geneviève; »luulen, että hän oli samanlainen kuin
ennenkin».

»Miettikää tarkoin tätä vastausta, Geneviève; sillä teidän tulee
ymmärtää, että vastauksenne vaikuttaa syvälti kaikkiin suunnitelmiimme.»

»Malttakaahan», sanoi Geneviève, jonka liikutus kuitenkin
tuli näkyviin, vaikka hän kaikin tavoin koetti pysyä kylmänä:
»malttakaahan...»

»Hyvä!» sanoi Dixmer, jonka kasvojen lihakset hieman jännittyivät;
»hyvä, palauttakaa kaikki mieleenne, Geneviève».

»Niin, minä muistan; hän oli eilen ilkeä; hra Maurice pyrkii olemaan
hiukan itsevaltias ystävyyssuhteissaan... ja toisinaan olemme olleet
kokonaisen viikon äkeissämme toisillemme.»

»Olisiko tuo siis pelkkää huonoa tuulta?» kysyi Dixmer.

»Se on luultavaa.»

»Geneviève, ymmärtäkää, että meidän asemassamme emme tarvitse luuloa,
vaan varman tiedon.»

»No niin, hyvä ystävä... olen siitä varma.»

»Tämä kirje ei siis olisi muuta kuin tekosyy olla käymättä talossa?»

»Hyvä ystävä, kuinka tahdotte, että puhuisin teille sellaisista
asioista?»

»Puhukaa, Geneviève», vastasi Dixmer, »sillä enhän pyytäisi sitä
keltään muulta naiselta kuin teiltä».

»Se on tekosyy», sanoi Geneviève luoden silmänsä alas.

»Aha», sanoi Dixmer. Hän oli hetken vaiti, nojasi sitten kätensä
vaimonsa tuolin selkämykseen pidettyään sitä ensin liiviensä alla ja
koetettuaan sillä hillitä levotonta sydäntään.

»Tehkää minulle palvelus, rakas ystävä», sanoi Dixmer.

»Mikä niin?» kysyi Geneviève kääntyen mieheensä päin hämmästyneenä.

»Jotta vaarasta ei jäisi rahtuakaan jäljelle; Maurice saattaa olla
paremmin perillä salaisista asioistamme, kuin mitä aavistammekaan. Se,
mitä luulette tekosyyksi, saattaakin olla todellista. Kirjoittakaa
hänelle pari sanaa.»

»Minäkö?» sanoi Geneviève vavahtaen.

»Niin, te juuri; sanokaa, että te olette avannut kirjeen ja että
haluatte saada siihen selityksen; silloin hän tulee tänne, voitte
tutkia häntä ja arvata helposti, mistä on kysymys.»

»En suinkaan», huudahti Geneviève, »en voi täyttää pyyntöänne; minä en
tee sitä!»

»Rakas Geneviève, kun niin suuret edut kuin ne, jotka ovat meidän
vastuullamme, ovat vaarassa, kuinka voivat itserakkauden kurjat
vaatimukset saada teidät perääntymään?»

»Olen sanonut teille mielipiteeni Mauricesta, hyvä herra», vastasi
Geneviève; »hän on rehellinen, hän on ritarillinen, mutta oikullinen,
enkä minä tahdo alistua kenenkään muun kuin mieheni vallan alle».

Tämän vastauksen hän antoi niin rauhallisesti ja niin varmasti, että
Dixmer ymmärsi enemmät pyynnöt ainakin tällä hetkellä turhiksi; hän ei
siis vastannut sanaakaan, katsahti Genevièveen salaa, painoi kätensä
hiestyneelle otsalleen ja lähti ulos.

Morand odotti häntä levottomana. Dixmer kertoi hänelle koko keskustelun
sana sanalta.

»Hyvä», vastasi Morand, »jättäkäämme tämä asia ja älkäämme ajatelko
sitä enää. Mieluummin kuin tuottaisin rahtuakaan huolta vaimollenne,
ennemmin kuin loukkaisin Genevièven itsetuntoa, luovun...»

Dixmer laski kätensä hänen olkapäälleen.

»Hyvä herra, olette hullu», sanoi hän katsellen Morandia silmiin,
»taikka ette sitten ajattele sanaakaan siitä, mitä puhutte».

»Kuinka, Dixmer, luuletteko niin!»

»Luulen, herra ritari, ettei teillä ole enempää oikeutta kuin
minullakaan antaa sydämenne kehoitusten johtaa arvosteluanne. Ette te,
en minä eikä Geneviève ole riippumattomia, Morand. Meidät on kutsuttu
puolustamaan erästä aatetta, ja aatteet tarvitsevat välineinään
henkilöitä murskaten heidät sitten.»

Morand vavahti ja jäi sanattomaksi tuskallisiin mietteisiin.

He tekivät täten muutaman kierroksen puutarhassa vaihtamatta sanaakaan.

Sitten Dixmer jätti Morandin yksin.

»Minun on anneltava muutamia määräyksiä», sanoi hän täysin levollisella
äänellä. »Jätän teidät tänne, herra Morand.»

Morand ojensi kätensä Dixmerille ja katseli hänen poistumistaan.

»Dixmer-parka», sanoi hän, »pelkäänpä hänen uhraavan enimmän koko tässä
asiassa».

Dixmer meni todella työpajalleen, antoi joitakin määräyksiä, tarkasti
päiväkirjat, käski jakamaan piirin köyhille leipää sekä polttoaineeksi
parkkia ja palattuaan sitten huoneistoonsa heitti yltään työpuvun ja
pani paremman ylleen.

Tuntia myöhemmin keskeytti Mauricen luvun ja puheenpidon hänen
kotiapulaisensa, joka kumartuen sanoi hiljaa hänen korvaansa:

»Kansalainen Lindey, joku, jolla ainakin oman väitteensä mukaan on
erittäin tärkeitä asioita puhuttavana teille, odottaa teitä kotona.»

Maurice palasi kotiin ja oli hyvin hämmästynyt nähdessään Dixmerin
istuvan siellä selailemassa sanomalehtiä. Kotimatkalla hän oli
koko ajan kysellyt palvelijaltaan, mutta tämä, joka ei tuntenut
nahkurimestaria, ei osannut antaa hänestä lähempiä tietoja.

Huomatessaan Dixmerin pysähtyi Maurice kynnykselle ja punastui vastoin
tahtoansa.

Dixmer nousi seisomaan ja ojensi hänelle hymyillen kätensä.

»Mikä teitä vaivaa, ja mitä olette kirjoittanut minulle?» kysyi hän
nuorelta mieheltä. »Se on minulle todella kova isku, rakas Maurice.
Kirjoitatte, että olen laimea ja huono isänmaanystävä. Älkää joutavia,
sellaisia syytöksiä ette voi todistaa minulle päin kasvoja; myöntäkää
toki pikemmin, että tahallanne haette riitaa!»

»Myönnän teille, mitä ikinä haluatte, rakas Dixmer, sillä olette aina
kohdellut minua hienosti; mutta yhtä kaikki olen tehnyt päätökseni, ja
tämä päätös on peruuttamaton.»

»Kuinka niin?» kysyi Dixmer; »itse myönnätte, ettei teillä ole mitään
muistutettavaa meitä vastaan, ja kuitenkin jätätte meidät?»

»Rakas Dixmer, uskokaa pois, että tehdessäni, kuten teen, luopuessani
sellaisesta ystävästä kuin te, täytyy minulla olla varsin pätevät syyt.»

»Niin kyllä; mutta missään tapauksessa», vastasi Dixmer ollen
hymyilevinään, »ei niitä syitä, joista minulle kirjoititte. Ne syyt
ovat pelkkiä tekosyitä.»

Maurice mietti hetkisen.

»Kuulkaa, Dixmer», sanoi hän, »elämme sellaisena ajankohtana, jolloin
kirjeessä lausuttu epäily saattaa kiusata teitä ja varmasti kiusaakin,
ymmärrän sen hyvin; ei siis olisi kunniallisen miehen mukaista antaa
teidän jäädä sellaisen levottomuuden valtaan. Niin, Dixmer, ne syyt,
jotka ilmoitin teille, olivat vain tekosyitä.»

Tämä tunnustus, jonka olisi pitänyt tehdä kauppias iloiseksi, näytti
päinvastoin synkistävän häntä.

»Mutta mikä siis on todellinen aihe?» sanoi Dixmer.

»En voi sanoa sitä teille», vastasi Maurice; »mutta olen kuitenkin
varma, että jos tuntisitte sen, hyväksyisitte sen myös».

Dixmer ei hellittänyt.

»Haluatte ehdottomasti tietää?» sanoi Maurice.

»Haluan», vastasi Dixmer.

»No niin», vastasi Maurice, joka tunsi jonkinlaista helpotusta
lähestyessään totuutta, »aihe on tämä: teillä on nuori ja kaunis vaimo,
jonka siveys, vaikka se onkin hyvin tunnettu, ei ole kyennyt estämään
selittämästä käyntejäni teidän luonanne väärässä valossa».

Dixmer kalpeni hiukan.

»Todellako?» sanoi hän. »Siinä tapauksessa, rakas Maurice, on
aviomiehen kiitettävä teitä siitä pahasta, jonka teette ystävälle.»

»Ymmärrätte», sanoi Maurice, »etten ole niin itserakas, että luulisin
läsnäoloni olevan vaarallisen teidän rauhallenne tai vaimonne rauhalle,
mutta se saattaa olla aiheena panettelulle, ja tiedättehän, että mitä
mielettömämpiä parjaukset ovat, sitä helpommin niihin uskotaan».

»Lapsellista», sanoi Dixmer kohottaen olkaansa.

»Olkoon lapsellista, jos niin haluatte», vastasi Maurice; »mutta erossa
ollen emme ole vähemmän hyvät ystävät, sillä emme voi soimata toisiamme
mistään; kun sen sijaan lähellä...»

»No niin, lähellä?»

»Olisivat asiat saattaneet kääntyä niin, että olisimme tulleet
katkeriksi.»

»Luuletteko, Maurice, että olisin saattanut uskoa...?»

»Voi, hyvä Jumala!» huudahti nuori mies.

»Mutta miksi kirjoititte minulle ettekä puhunut, Maurice?»

»Kas niin, juuri estääkseni tällaista kohtausta.»

»Oletteko siis pahoillanne, Maurice, siitä, että rakastan teitä
kylliksi tullakseni pyytämään selitystä?» huudahti Dixmer.

»Ei, juuri päinvastoin», huudahti Maurice, »minähän olen onnellinen,
vannon sen, siitä, että vielä kerran olen saanut nähdä teidät,
viimeisen kerran».

»Viimeisen kerranko, kansalainen? Me rakastamme teitä kuitenkin
paljon», toisti Dixmer tarttuen Mauricen käteen ja puristaen sitä
omissaan.

Maurice vavahti.

»Morand», jatkoi Dixmer, jolta ei tämä vavahdus ollut jäänyt
huomaamatta, vaikka hän ei sitä näyttänyt, »Morand sanoi minulle tänä
aamuna taas uudestaan: 'tehkää kaikki voitavanne, jotta tuotte tuon
rakkaan hra Mauricen taas mukananne'».

»Hyvä herra», sanoi nuori mies rypistäen kulmiaan ja vetäen pois
kätensä, »en ole luullut, että kansalaisen Morandin ystävyys minua
kohtaan menisi niin pitkälle».

»Epäilettekö sitä?» kysyi Dixmer.

»Minä», vastasi Maurice, »en usko sitä enkä epäile sitä, minulla ei ole
mitään syytä ajatella sitä asiaa; kun menin teidän luoksenne, Dixmer,
menin sinne teidän ja vaimonne vuoksi, mutta en kansalaisen Morandin
tähden».

»Ette tunne häntä, Maurice», sanoi Dixmer; »Morand on jalo mies».

»Myönnän sen», sanoi Maurice hymyillen katkerasti.

»Palatkaamme nyt», jatkoi Dixmer, »käyntini aiheeseen».

Maurice kumarsi, kuten tekee mies, jolla ei ole enää mitään sanottavaa,
vaan joka odottaa toisen esitystä.

»Sanotte siis, että on puheita liikkeellä?»

»Niin on, kansalainen», sanoi Maurice.

»No niin, hyvä, puhukaamme avoimesti. Miksi otitte varteen jonkun
toimettoman naapurin lörpötyksen? Eikö teillä, Maurice, ole puhdas
omatunto ja Genevièvellä nuhteettomuutensa?»

»Olen nuorempi teitä», sanoi Maurice, joka alkoi ihmetellä tätä
itsepintaisuutta; »minä näen kai asiat herkemmin kuin te. Olen sen
vuoksi sitä mieltä, ettei kysymyksen ollessa sellaisesta naisesta kuin
Geneviève ole sallittava edes toimettoman naapurin turhaa lörpötystä.
Sallikaa siis minun pysyä ensimmäisessä päätöksessäni, rakas Dixmer.»

»No hyvä, ja kun me kerran olemme hyvässä vauhdissa tehdä tunnustuksia,
niin tunnustakaamme vielä muutakin.»

»Mitä sitten?» kysyi Maurice punastuen... »Mitä minun olisi
tunnustettava?»

»Ettei politiikka yhtä vähän kuin huhut laajoista käynneistännekään
minun luonani saa teitä jättämään meitä.»

»No mikä siis?»

»Salaisuus, jonka perille olette päässyt.»

»Mikä salaisuus?» kysyi Maurice niin luonnollisen uteliaana, että
nahkuri tuli vakuutetuksi.

»Tuo salakuljetusjuttu, jonka perille pääsitte juuri sinä iltana,
jolloin tulimme tuttaviksi niin omituisella tavalla. Ette ole
milloinkaan antanut minulle tuota tullipetosta anteeksi ja syytätte
minua huonoksi tasavaltalaiseksi, koska käytän englantilaisia tuotteita
nahkatehtaassani.»

»Rakas Dixmer», sanoi Maurice, »vannon, että käydessäni teidän luonanne
olin täydellisesti unohtanut olevani salakuljettajan talossa».

»Oikeinko totta?»

»Oikein totta.»

»Teillä siis ei ollut muuta aihetta hyljätä meitä, kuin se, josta
olette puhunut?»

»Kunniani kautta, ei ollut.»

»Hyvä on, Maurice», toisti Dixmer nousten ja puristaen nuoren miehen
kättä, »toivon, että mietitte asiaa ja peruutatte tämän päätöksen, joka
on luottanut meille kaikille niin paljon tuskaa».

Maurice kumarsi eikä vastannut mitään; se merkitsi lopullista
hylkäämistä.

Dixmer lähti pois epätoivoissaan, kun ei voinut ylläpitää suhteita
tähän mieheen, jonka muutamat asianhaarat tekivät hänelle ei ainoastaan
hyödylliseksi, vaan melkeinpä välttämättömäksikin.

Aika riensi. Mauricea kiihoitti tuhat vastakkaista halua. Dixmer
pyysi häntä palaamaan; saattaisihan Geneviève antaa hänelle
anteeksi. Miksi hän siis olisi epätoivoinen? Lorin olisi hänen
sijassaan varmasti muistellut monia mietelauseita, jotka oli
poiminut mielikirjailijoiltaan. Mutta oli olemassa Genevièven kirje,
tuo virallinen hyvästijättö, jonka hän oli vienyt mukanaan piirin
huoneistoon ja jota hän piti sydämellään samoin kuin sitä pientä
kirjelippua, jonka oli häneltä saanut pelastettuaan hänet herjaavien
miesten käsistä; lopuksi oli vielä muuan seikka, joka merkitsi vielä
enemmän, nuoren miehen itsepäinen mustasukkaisuus tuota inhottavaa
Morandia kohtaan, joka oli hänen ja Genevièven välien rikkoutumisen
ensimmäisenä aiheena.

Maurice pysyi siis kovana päätöksessään.

Mutta on sanottava, että hänestä tuntui niin tyhjältä, kun ei enää
joka päivä tehnyt käyntiään vanhalle Saint-Jacques-kadulle; ja kun
se aika tuli, jolloin hänen oli ollut tapana lähteä Saint-Victorin
kaupunginosaan, joutui hän syvän alakuloisuuden valtaan ja tästä
hetkestä alkaen toisti mielessään kaikki toivon ja kaipauksen vaiheet.

Jokainen aamu hän herätessään odotti löytävänsä kirjeen Dixmeriltä
ja silloin myönsi, että vaikka hän olikin pysynyt lujana kiihkeistä
suullisista pyynnöistä huolimatta, saisi kirje hänet nyt taipumaan;
joka päivä hän ulos mennessään toivoi kohtaavansa Genevièven ja oli jo
etukäteen kohtaamisen varalta löytänyt tuhansia keinoja puhutellakseen
häntä. Ja joka ilta hän palasi kotiin toivoen näkevänsä siellä sen
lähetin, joka eräänä aamuna, vaikka tietämättään, oli tuonut hänelle
sen tuskan, josta oli tullut hänen ikuinen seuralaisensa.

Hyvin usein tämä voimakas luonne oli kuohuksissa muistaessaan
kärsivänsä tällaista kidutusta ilman että saattoi siihen osalliseksi
sen, joka oli kärsimyksen aikaansaanut: kaikkien surujensa ensimmäisen
aiheen, Morandin. Silloin hän teki suunnitelmia mennäkseen riitelemään
Morandin kanssa. Mutta Dixmerin liiketoveri oli niin hento, niin
sävyisä, että hänen solvaamisensa tai ärsyttämisensä olisi sellaisen
jättiläisen kuin Mauricen tekemänä ollut miehuutonta.

Lorin oli tosin käynyt koettamassa hälventää ystävänsä suruja, joista
tämä itsepintaisesti oli vaiti, vaikka ei kuitenkaan kieltänyt niitten
olemassaoloa. Hän oli tehnyt kaikkensa, sekä tietopuolisesti että
käytännöllisesti, antaakseen isänmaalle jälleen tämän sydämen, jonka
loinen rakkaus oli vajottanut tuskaan. Mutta vaikka tilanne oli vakava,
vaikka se olisi riuhtaissut Mauricen, jos hän olisi ollut toisessa
mielentilassa, aivan kokonaan politiikan pyörteisiin, ei se voinut
palauttaa tälle nuorelle tasavaltalaiselle sitä ensimmäistä tarmoa,
joka oli tehnyt hänestä heinäkuun 14 päivän ja elokuun 10 päivän
sankarin.

Melkein kymmenen kuukauden ajan oli samanaikaisesti ollut käytännössä
kaksi järjestelmää, jotka eivät tähän asti olleet tehneet muuta kuin
pieniä hyökkäyksiä toistensa kimppuun, jotka vasta olivat vain hiukan
kahakoineet keskenään taistelun alkusoitoksi; nyt ne valmistautuivat
painiskeluun, ja oli selvää, että taistelu, joka kerran oli alkanut,
tulisi toiselle kuolemaksi. Nämä kaksi järjestelmää, jotka olivat
syntyneet vallankumouksen omasta kohdusta, olivat maltillisuus, jota
edustivat girondistit, toisin sanoen Brissot, Pétion, Vergniaud,
Valazé, Lanjuinais, Barbaroux y.m., ja hirmuvalta eli Vuori, jota
edustivat Danton, Robespierre, Chénier, Fabre, Marat, Collot d'Herbois,
Hébert y.m.

Elokuun 10 päivän jälkeen näytti vaikutusvalta, kuten toiminnan jälkeen
aina, siirtyneen maltilliselle puolueelle. Oli muodostettu ministeriö
vanhan ministeristön sirpaleisia ja uusista jäsenistä. Entiset
ministerit Roland, Servien ja Clavières oli kutsuttu jälleen; uusia
oli nimitelty Danton, Monge ja Le Brun. Lukuunottamatta yhtä, joka
virkatoveriensa keskuudessa edusti toimivaa ainesta, kuuluivat kaikki
muut ministerit maltilliseen puolueeseen.

Kun sanomme maltillinen, puhumme tietenkin suhteellisesti.

Mutta elokuun 10 päivänä oli ollut ulkomainen kaikunsa, ja liittojoukot
olivat kiirehtineet marssimaan, ei Ludvig XVI:n persoonalliseksi
avuksi, vaan kuninkuuden periaatteen, jonka perusteita oli horjutettu.
Silloin olivat kajahtaneet Braunschweigin uhkaavat sanat ja niiden
hirveällä toteutumana olivat Longwy ja Verdun joutuneet vihollisvoimien
haltuun. Silloin antoi hirmuvalta vastaiskun; silloin oli Danton
uneksinut syyskuun päivistä ja oli toteuttanut verisen unelmansa,
joka näytti viholliselle koko Ranskan äärettömien joukkomurhien
toimeenpanijana, valmiina taistelemaan uhatun olemassaolonsa puolesta
epätoivon koko vimmalla. Syyskuu oli pelastanut Ranskan, mutta
pelastaessaan tehnyt sen lainsuojattomaksi.

Kun Ranska oli pelastunut ja voimien käyttö tullut tarpeettomaksi, oli
maltillinen puolue taas saanut uusia voimia. Silloin se oli tahtonut
esittää syytöksiä näitten kamalien päivien johdosta. Oli lausuttu sanat
murhaaja ja salamurhaaja. Olipa vielä lisätty kansakunnan sanavarastoon
uusi sanakin, _syyskuun miehet_.

Danton oli omaksunut sen urheasti. Kuten Clovis hän oli hetkeksi
taivuttanut päänsä verikasteessa, vain nostaakseen sen uudestaan
korkeammalle ja uhkaavammin kuin ennen. Ilmestyi uusi tilaisuus
jälleen tarttua entiseen hirmuvaltaan, oikeudenkäynti kuningasta
vastaan. Väkivalta ja maltillisuus joutuivat, ei tosin vielä taisteluun
henkilöistä, vaan taisteluun periaatteista. Keskinäisen voimanmittelyn
koe-esineeksi tehtiin vangittu kuningas. Maltillisuus joutui häviölle,
ja Ludvig XVI:n pää putosi mestauslavalla.

Kuten elokuun 10 päivä, oli tammikuun 21 päiväkin antanut
liittoutuneille takaisin koko heidän tarmonsa. Niitä vastassa oli taas
sama mies, mutta ei sama menestys. Dumouriez, jonka toimia haittasi
kaikkien hallinnonhaarojen epäjärjestys estäen apuvoimien ja rahojen
saapumisen perille, antaa julistuksen jakobiineja vastaan, syyttää
heitä tästä epäjärjestyksestä, liittyy girondisteihin ja saattaa tällä
ystävyydellään heidät turmioon.

Silloin nousee Vendée kapinaan, maakunnat uhkaavat, vastoinkäymiset
saavat aikaan petoksia ja petokset vastoinkäymisiä. Jakobiinit
syyttävät maltillisia ja tahtovat iskeä heidät kuoliaiksi maaliskuun
10 päivänä, toisin sanoen sinä iltana, jolloin kertomuksemme alkaa.
Mutta heidän vastustajiensa liian suuri hätäily pelastaa heidät,
ja mahdollisesti myös se sade, joka oli saanut Pétionin, tuon
pariisilaisten luonteen tarkan tuntijan, lausumaan:

»Sataa, tänä yönä ei tapahdu mitään.»

Mutta tuon maaliskuun 10 päivän jälkeen oli kaikki ennustanut
girondistien perikatoa: Marat oli asetettu syytteeseen ja vapautettu,
Robespierre ja Danton olivat sopineet keskenään, ainakin siten kuin
tiikeri ja jalopeura sopivat keskenään tappaakseen härän, jonka
aikovat syödä; syyskuun mies Henriot oli nimitetty kansalliskaartin
komentajaksi; kaikki ennusti sitä kauheata päivää, joka oli pyyhkäisevä
hirmumyrskyssään sen viimeisen sulun, minkä vallankumous oli rakentanut
terrorille.

Näitä olivat ne suuret tapahtumat, joihin Maurice kalkissa muissa
olosuhteissa olisi ottanut toimekkaasti osaa, kuten hänen voimakas
luonteensa ja kiihkoisänmaallisuutensa luonnonmukaisesti olisivat
vaatineet. Mutta Mauricen onneksi tai onnettomuudeksi eivät Lorinin
kehoitukset eivätkä kadun hirveät tapahtumat voineet karkoittaa hänen
mielestään sitä ainoata ajatusta, joka sitä kiusasi, ja kun toukokuun
31 päivä tuli, makasi tuo kauhea Bastiljin ja Tuileriein valloittaja
vuoteessaan, sen kuumeen riuduttamana, joka tappaa vahvimmatkin, mutta
jonka karkoittamiseksi ei tarvita muuta kuin katse ja parantamiseksi
muuta kuin sana.




XIII

Toukokuun 31 päivä


Kuuluisana toukokuun 31 päivänä, jolloin hätäkello ja hälytysrumpu
kumahtelivat päivänsarastuksesta asti, marssi Saint-Victorin
esikaupungin pataljoona Templeen.

Kun kaikki tavanmukaiset muodollisuudet oli suoritettu ja vartiot
jaettu, nähtiin päivystävien kaupunginvirkamiesten saapuvan, ja tuotiin
neljä lisätykkiä niiden tykkien lisäksi, jotka olivat patteriasemassa
Templen portilla.

Samalla kertaa kuin kanuunat, saapui Santerre harteillaan keltaisesta
villakankaasta tehdyt olkaimet ja puvussaan suuret rasvapilkut, joista
isänmaallisuus kuvastui.

Hän tarkasti pataljoonansa, jonka huomasi olevan kohtuullisessa
kunnossa, ja luki kaupunginvirkamiehet, joita ei ollut muuta kuin kolme.

»Miksi kolme kaupunginvirkamiestä?» kysyi hän, »ja kuka on se huono
kansalainen, joka on jäänyt pois?»

»Kansalainen kenraali, poissaoleva ei kuitenkaan ole laimea», vastasi
vanha tuttavamme Agricola; »sillä hän on Lepelletierin piirin sihteeri,
thermopyleläisten urhea päällikkö, kansalainen Maurice Lindey».

»Hyvä, hyvä», sanoi Santerre; »tunnen yhtä hyvin kuin sinäkin
kansalaisen Maurice Lindeyn isänmaallisuuden, mikä ei kuitenkaan estä,
ellei hän kymmenen minuutin kuluessa saavu, hänen nimensä merkitsemistä
poissaolevien luetteloon».

Ja Santerre syventyi toisiin yksityiskohtiin.

Muutaman askelen päässä kenraalista oli, juuri hänen lausuessaan nämä
sanat, syrjässä toisista muuan jääkärikapteeni ja eräs sotamies; toinen
nojasi kivääriinsä, toinen istui tykin päällä.

»Kuulitteko?» sanoi kapteeni sotamiehelle puoliääneen: »Maurice ei ole
vieläkään saapunut».

»Niin, mutta hän kyllä saapuu, olkaa rauhallinen, ellei vain ole kapina
syntynyt.»

»Jollei hän voisikaan saapua», sanoi kapteeni, »sijoitan teidät
vartiomieheksi porraskäytävään, ja kun hän luultavasti kapuaa torniin,
voitte sanoa hänelle pari sanaa».

Tällä hetkellä astui pihaan mies, jonka kolmivärisestä vyöhyestä
saattoi tuntea kaupunginvirkamieheksi; kuitenkin oli tämä mies
kapteenille ja jääkärille tuntematon, ja heidän katseensa kiintyivätkin
heti häneen.

»Kansalainen kenraali», sanoi vastatullut kääntyen Santerren puoleen,
»pyydän sinua hyväksymään minut kansalaisen Maurice Lindeyn asemesta,
joka on sairas; tässä on lääkärin todistus; minun vuoroni tulisi
kahdeksan päivän perästä, vaihdan nyt hänen kanssaan; kahdeksan päivän
perästä hän ottaa minun vuoroni, kuten minä tänään otan hänen».

»Jos vain Capetit vielä elävät kahdeksan päivän perästä», sanoi muuan
kaupunginvirkamiehistä.

Santerre vastasi hymyilemällä pilalle, jonka tuo innokas sai osakseen;
sitten hän sanoi, kääntyen Mauricen valtuutetun puoleen:

»Hyvä on, mene kirjoittamaan nimesi Maurice Lindeyn sijasta ja merkitse
muistutussarekkeeseen tämän vaihdon syyt.»

Tällä välin olivat kapteeni ja jääkäri katselleet toisiaan yllätetyn
iloisina.

»Viikon perästä», sanoivat he toisilleen.

»Kapteeni Dixmer», huusi Santerre, »sijoittukaa komppanianne kanssa
puutarhaan».

»Tulkaa, Morand», sanoi kapteeni toverilleen jääkärille.

Rumpu pärisi ja komppania lähti nahkurimestarin johdolla sille
määrätylle taholle.

Kiväärit pantiin kokoon, ja komppania hajaantui ryhmiin, jotka
ryhtyivät kuljeskelemaan edestakaisin miten mieli teki.

Heidän kävelypaikkansa oli sama puutarha, jossa kuninkaallinen perhe
oli Ludvig XVI:n eläessä käynyt jaloittelemassa. Tämä puutarha oli
tyhjä, kuivettunut ja autio, siitä kun oli hävitetty tyystin kaikki
kukat, puut ja vihanta nurmikin.

Noin viidenkolmatta askelen päässä siitä muurinosasta, joka oli
Porte-Foin-kadulle päin, oli hökkeli, jonka sotilaista huolta pitävä
kaupunginhallitus oli sallinut rakentaa Templessä vartiossa olevien
kansalliskaartilaisten paremmaksi mukavuudeksi, ja nämä saivat sieltä
ruokaa ja juomaa metelin aikana, jolloin oli kielletty lähtemästä
kaupungille. Tämän pienen linnansisäisen ulkoravintolan pitäjän toimi
oli ollut kovin haluttu; viimein oli oikeus annettu eräälle mainiolle
isänmaanystävälle, erään elokuun 10 päivänä tapetun esikaupunkilaisen
leskelle, nimeltä Plumeau.

Tämä pieni laudoista ja savesta tehty mökki sijaitsi keskellä entisiä
kukkalavaa, jonka reunoista vielä oli näkyvissä kääpiöpuksipuista tehty
pensasaita. Mökissä oli vain yksi huone, joka oli noin kaksitoista
jalkaa kumpaankin suuntaan, ja sen alla oli kellari, jonne päästiin
maahan karkeasti koverrettuja portaita myöten. Siellä Plumeaun leski
säilytti juoma- ja ruokatavaransa, joita hän ja hänen kahden- tai
viidentoistavuotias tyttönsä vuorotellen pitivät silmällä.

Heti kun kansalliskaartilaiset olivat saapuneet vartiopaikalleen,
ryhtyivät siis toiset, kuten olemme jo kertoneet, käyskentelemään
puutarhassa, toiset juttelemaan vartijoitten kanssa, muutamat
katselemaan muuriin tehtyjä piirustuksia, joilla kaikilla oli
isänmaallinen aihe, kuten hirtetty kuningas ja otsake: »Hra Véto
ottamassa ilmakylpyä», tai giljotinilla teloitettu kuningas ja
kirjoitus: »Hra Véto sylkemässä säkissä»; muutamat tekemään ehdotuksia
rouva Plumeaulle sellaisten ruokalajien valmistuksesta, jotka heidän
suurempi tai pienempi ruokahalunsa johdatti mieleen.

Näitten jälkimäisten joukossa olivat kapteeni ja jääkäri, joista jo on
ollut puhe.

»Kas, kapteeni Dixmer», sanoi sotilaskojun emäntä, »minulla on
kuuluisaa Saumurin viiniä, tulkaa».

»Hyvä on, kansatar Plumeau; mutta Saumurin viini ei minun mielestäni
ainakaan ole minkään arvoista ilman Brien juustoa», vastasi kapteeni,
joka ennen tämän mielipiteensä lausumista oli huolellisesti katsellut
ympärilleen ja huomannut niiden erilaisten ruokatavaroiden joukosta,
jotka olivat hyllyillä komeasti levällään, tämän hänen mieliruokansa
puuttuvan.

»Voi, hyvä kapteeni, nythän kävi hullusti, viimeinen pala meni juuri.»

»Koska ei ole Brien juustoa, en huoli Saumurin viinistäkään»,
sanoi kapteeni; »ja muista, kansatar, että sen hankkiminen olisi
kyllä kannattanut, sillä minulla oli tarkoitus tarjota sitä koko
komppanialle».

»Herra kapteeni, pyydän viisi minuuttia aikaa, niin juoksen noutamaan
sitä herkkua portinvartijalta, joka on kilpailijani ja jolla sitä on
aina; saan kyllä maksaa siitä enemmän, mutta sinähän olet liian hyvä
isänmaanystävä, jotta et korvaisi minun tappiotani.»

»Niin, niin, menekin», vastasi Dixmer, »ja sillä välin me menemme alas
kellariin valikoimaan itse viinimme».

»Tee, kuin olisit kotonasi, kapteeni.»

Plumeaun leski lähti juoksemaan minkä käpälistä pääsi vartijan luo, ja
sillä aikaa nostivat kapteeni ja jääkäri luukun ylös ja laskeutuivat
kellariin kynttilä kädessä.

»Hyvä!» sanoi Morand hetken tarkastelun jälkeen, »kellari on rakennettu
Porte-Foin-kadulIe päin. Se on yhdeksän kymmenen jalkaa syvä, eikä
siinä ole mitään muurausta.»

»Mitä lajia on maaperä?» kysyi Dixmer.

»Liidunsekaista karstakiveä. Tämä maa on tuotu paikalle; kaikki nämä
puutarhat on useita kertoja myllätty, ei missään ole kalliota.»

»Pian», huudahti Dixmer; »kuulen jo herttaisen emännän puukenkien
kopinan; ottakaa kaksi viinipulloa ja lähtekäämme ylös».

He ilmestyivät molemmat permantoluukun suulle juuri kun leski Plumeau
astui sisään kantaen tuota kuuluisaa Brien juustoa, jota niin
itsepäisesti oli vaadittu.

Hänen perässään tuli useita jääkäreitä juuston kauniin ulkonäön
houkuttelemina.

Dixmer oli isäntänä: hän tarjosi komppaniallensa parikymmentä pulloa
viiniä ja sillä välin kertoi Morand Curtiuksen uskollisuudesta,
Fabriciuksen välinpitämättömyydestä sekä Brutuksen ja Cassiuksen
isänmaallisuudesta; näille kertomuksille anneltiin melkein sama arvo
kuin Dixmerin tarjoamalle Brien juustolle ja Anjoun viinille, eikä se
arvo ollut vähäinen.

Kello löi yksitoista. Puoli kahdeltatoista vaihdettiin vartiot.

»Eikö Itävallatar tavallisesti ole kävelyllä kello kahdestatoista
yhteen?» kysyi Dixmer Tisonilta, joka meni kojun ohitse.

»Puolesta päivästä kello yhteen, juuri niin.» Sitten hän rupesi
laulamaan:

    »Rouva kiipee torniin,
    Ralla, ralla, lei,»

Tämä uusi pilalaulu sai kansalliskaartilaisilta osakseen yleistä naurua.

Heti sen jälkeen piti Dixmer niiden komppaniansa miesten nimenhuudon,
joiden vuoro oli olla vartiossa kello puoli kahdestatoista puoli
kahteen, käski heidän kiirehtimään aterioimistaan sekä Morandin
tarttumaan aseisiinsa, jotta hän olisi valmiina asettumaan, kuten oli
sovittu, tornin ylimpään kerrokseen, samaan tornin ulkonemaan, jonka
taakse Maurice oli kätkeytynyt huomatessaan eräänä päivänä eräästä
Porte-Foin-kadun ikkunasta kuningattarelle tehdyt merkit.

Jos joku olisi tarkastanut Morandia silloin kun hän sai tämän
yksinkertaisen ja jo ennakolta odotetun käskyn, olisi hän nähnyt hänen
pitkän mustan tukan kehystämien kasvojensa kalpenevan.

Äkkiä tärisytti kumea jyrähdys Templen pihoja, ja etäällä kuului
valtavaa ulvontaa ja huutoja.

»Mitä se on?» kysyi Dixmer Tisonilta.

»Äh», vastasi vanginvartija, »ei se mitään ole, jokin pikku meteli,
jonka nuo brissotilaisroistot tahtoisivat aikaansaada ennenkuin menevät
giljotiinille».

Meteli kävi yhä uhkaavammaksi; kuului tykkien jyrinää, ja ulvova
väkijoukko riensi Templen ohitse huutaen:

»Eläköön piirit! Eläköön Henriot! Alas brissolilaiset! Alas
rolandilaiset! Alas rouva Véto!»

»Hyvä, hyvä», sanoi Tison hieroen käsiään, »menenpä avaamaan rouva
Vétolle, jotta hän estämättä voisi nauttia kansansa rakkaudesta».

Ja hän lähti kävelemään vankilan portille.

»Tison, hoi!» huusi hirveä ääni.

»Kenraali?» vastasi tämä pysähtyen äkkiä.

»Ei mitään kävelyä tänään», sanoi Santerre; »vangit eivät saa lähteä
huoneistaan».

Käskystä ei voinut vedota.

»Hyvä!» sanoi Tison, »sitä vähemmän on vaivaa».

Dixmer ja Morand vaihtoivat keskenään synkän katseen; sitten he,
odottaessaan nyt turhaksi käyneen vartiopalveluksen alkamista, lähtivät
molemmat kävelemään kojun ja Porte-Foin-kadun puolisen ympärysmuurin
välillä. Morand alkoi mittailla välimatkaa, ottaen maanmittarin
askelia, s.o. kolmen jalan pituisia askelia.

»Mikä on välimatka?» kysyi Dixmer.

»Kuusikymmentä tai kuusikymmentäyksi jalkaa», vastasi Morand.

»Montako päivää tarvitaan?»

Morand mietti, piirusti kepillä hiekkaan joitakin mittausopillisia
kuvioita, jotka sitten heti hävitti.

»Tarvitaan ainakin seitsemän päivää», sanoi hän.

»Mauricen vartiovuoro tulee kahdeksan päivän perästä», mutisi Dixmer.
»On siis välttämätöntä tehdä sovinto Mauricen kanssa kahdeksan päivän
kuluessa.»

Kello löi puoli. Morand tarttui kivääriinsä huoaten ja lähti korpraalin
johdossa ottamaan vartion sillä mieheltä, joka käveli tornin
porraskäytävässä.




XIV

Uhrautuminen


Kertomiemme tapausten jälkeisenä päivänä, toisin sanoen kesäkuun
ensimmäisenä, kello kymmenen aamulla istui Geneviève tavanmukaisella
paikallaan ikkunan ääressä; hän ihmetteli, miksi kolmen viikon ajan
aamut olivat hänen mielestään valjenneet niin surullisina, miksi päivät
kuluivat niin hitaasti, ja miksi hän, joka ennen odotti iltaa niin
kiihkeästi, nyt pelkäsi sen tuloa.

Etenkin olivat hänen yönsä ikävät; ennen ne olivat olleet niin
suloiset, nuo yöt, jolloin hän oli uneksinut edellisestä päivästä ja
huomisesta.

Tällä hetkellä hänen katseensa kohdistui uhkeaan laatikkoon, jossa
kasvoi juovikkaita ja punaisia neilikoita; ne hän oli talven mentyä
muuttanut siitä pienestä kasvihuoneesta, jossa Mauricea oli pidetty
vankina, saadakseen ne kukkimaan huoneessaan.

Maurice oli opettanut hänet kasvattamaan niitä siinä mahonkisessa
kukkalavassa, johon ne oli suljettu; Geneviève oli kastellut,
leikannut, sitonut niitä itse niin kauan kun Maurice oli ollut
hänen luonaan; sillä iltaisin, kun Maurice saapui, oli Genevièven
lapana näyttää hänelle, miten nämä suloiset kukat olivat yön aikana
kehittyneet heidän yhteisen huolenpitonsa ansiosta. Mutta kun Maurice
oli lakannut käymästä, olivat neilikkaparat jääneet hoidotta ja
siksi olivat veltoiksi käyneet nuppuraukat huolenpidon puutteessa ja
unohdettuina jääneet tyhjiksi ja nuokkuivat kellastuneina rintanojan
toiselle puolelle, jonne putoilivat puoleksi kuihtuneina.

Geneviève ymmärsi tästä yhdestä näystä oman surullisuutensa syyn.
Hän mietti itsekseen, että kukkien laita on sama kuin muutamien
ystävyyssuhteittenkin, joita ravitaan, joita viljellään intohimon
voimalla ja jotka silloin avartavat sydämen; jonakin aamuna katkoo
oikku tai onnettomuus ystävyyden juuret, ja sydän, jonka tämä ystävyys
oli herättänyt eloon, painuu taas kokoon raukeana ja kuihtuneena.

Nuori nainen tunsi silloin sydämensä kauhean ahdistuksen; tunne,
jota vastaan hän oli tahtonut taistella ja jonka hän oli toivonut
voittavansa, taisteli yhä vielä hänen ajatustensa sopukoissa enemmän
kuin koskaan ennen, huutaen kuolevansa vain yhdessä tämän sydämen
keralla; silloin hän oli hetken epätoivoinen, sillä hän tunsi taistelun
käyvän hänelle yhä mahdottomammaksi; hän kumartui hitaasti, suuteli
kuihtunutta nuppua ja nyyhkytti.

Hänen miehensä astui huoneeseen juuri kun Geneviève kuivasi silmiään,

Mutta Dixmer oli puolestaan niin omien mietteillensä vallassa, ettei
huomannut sitä tuskanpuuskaa, joka hänen vaimollaan oli, eikä havainnut
hänen punaisia silmiään, jotka olisivat antaneet hänet ilmi.

Tosin Geneviève miehensä nähdessään nousi äkkiä, juoksi hänen luokseen
kääntyen selin ikkunaan ja siten käänsi kasvonsa puolivarjoon.

»No mitä kuuluu?» kysyi hän.

»Ei mitään uutta; mahdotonta päästä hänen lähellensä, mahdotonta
lähettää hänelle tietoja; mahdotonta edes päästä häntä näkemään.»

»Kuinka!» huudahti Geneviève, »vaikka koko Pariisi pitää semmoista
meteliä».

»Niin, juuri tämä meteli on tehnyt valvojat kaksin verroin
epäluuloisiksi; he ovat pelänneet, että yleistä kiihtymystä
hyväksikäyttäen tehtäisiin jokin yritys Templen kimppuun, ja juuri
sillä hetkellä kun hänen majesteettinsa aikoi nousta porrastasanteelle,
antoi Santerre käskyn, ettei kuningattaria, madame Elisabethia eikä
madame Royalea lasketa ulos.»

»Ritariparka, hän on varmasti kovin harmissaan.»

»Hän oli epätoivon vallassa nähdessään tämän tilaisuuden livahtavan
käsistämme. Hän kävi niin kalpeaksi, että minun täytyi viedä hänet
syrjään, jottei hän antaisi itseään ilmi.»

»Mutta», kysyi Geneviève arasti, »eikö Templessä ollut ketään tuttua
kaupunginvirkamiestä?»

»Olisihan siellä pitänyt olla yhden, mutta hän ei tullutkaan.»

»Kuka sitten?»

»Kansalainen Maurice Lindey», sanoi Dixmer äänellä, jonka koetti tehdä
välinpitämättömäksi.

»Ja miksi hän ei tullut?» kysyi Geneviève koettaen samalla tavalla
hillitä itseään.

»Hän oli sairaana.»

»Hänkö, sairaana?»

»Niin, vieläpä vakavasti. Niin isänmaanystävä kuin onkin, kuten hyvin
tiedätte, on hänen ollut pakko luovuttaa vuoronsa toiselle.»

»Voi, hyvä Jumala, vaikka hän olisikin ollut siellä, Geneviève», jatkoi
Dixmer, »ymmärrättehän nyt, että asia olisi ollut sama. Kun välimme
ovat rikki, olisi hän ehkä karttanut puhumasta minulle.»

»Luulen, hyvä ystävä», sanoi Geneviève, »että liioittelette tilanteen
vakavuutta, Hra Maurice saattaa olla tulematta tänne jonkin oikun
vuoksi tai ei tahdo nähdä teitä joistakin turhanpäiväisistä syistä;
muttei hän silti ole vihollisemme. Hänen kylmyytensä ei estä häntä
olemasta kohtelias, ja jos hän näkee teidän tulevan luoksensa, olen
varma, että hän tulee puolitiehen vastaan.»

»Geneviève», sanoi Dixmer, »siihen, mitä me odotimme Mauricelta,
tarvittaisiin enemmän kuin pelkkää kohteliaisuutta, oikeata ja harrasta
ystävyyttä. Tämä ystävyys on särkynyt; siltä taholta ei enää voi toivoa
mitään.»

Dixmer päästi syvän huokauksen, ja hänen muuten niin tyyni otsansa
rypistyi surusta.

»Mutta», sanoi Geneviève arasti, »jos luulette hra Mauricen olevan niin
tärkeän suunnitelmillenne...»

»Siinä määrin», vastasi Dixmer, »etten usko onnistuvani ilman häntä».

»No niin, miksi ette siis yritä uudelleen lähestyä kansalaista
Lindeytä?»

Genevièvestä tuntui kuin olisi, hänen mainitessaan nuoren miehen
sukunimen, hänen äänensävynsä ollut vähemmän hellä kuin käyttäessä
ristimänimeä.

»Ei», vastasi Dixmer pudistaen päätänsä, »ei, olen tehnyt kaikki, minkä
olen voinut: uusi yritys näyttäisi omituiselta ja herättäisi varmasti
epäluuloja; ei, Geneviève, katsokaa, minä näen pitemmälle kuin te tässä
asiassa: Mauricen sydämen pohjassa on haava.»

»Haava?» kysyi Geneviève hyvin liikutettuna. »Voi, hyvä Jumala, mitä
sillä tarkoitatte? Puhukaa, rakas ystävä!»

»Tarkoitan, ja te olette siitä yhtä varma kuin minäkin, Geneviève,
että kansalaisen Lindeyn ja meidän väliemme rikkoutumiseen on olemassa
syvempi syy kuin pelkkä oikku.»

»Ja minkä te siis luulette olevan syynä?»

»Luultavasti ylpeyden», sanoi Dixmer terävästi.

»Ylpeyden?»

»Niin, hän osoitti meille suuren kunnian, ainakin omasta mielestään,
tämä hyvä Pariisin porvari, tämä puoliylhäisön lakimies, verhoamalla
närkästyksensä isänmaallisuuden vaippaan; hän osoitti meille kunnian,
tämä piirissään, kerhossaan, kaupunginhallituksessa kaikkivaltias
tasavaltalainen, suostumalla turkkurin ystäväksi. Ehkä olemme tehneet
liian vähän lähentyäksemme häntä, ehkä olemme laiminlyöneet jotakin.»

»Mutta», sanoi Geneviève, »jos olemme tehneet liian vähän, jos olemme
laiminlyöneet jotakin, niin tuntuu minusta kuitenkin, että astumanne
askel korvaa tuon kaiken».

»Niin, jos oletetaan, että loukkaus on tapahtunut minun puoleltani;
mutta jos se päinvastoin olisi tullut teidän puoleltanne?»

»Minunko puoleltani! Ja miten luulette, että olisin loukannut hra
Mauricea?» sanoi Geneviève hämmästyneenä.

»Niin, kuka tietää, kun on sellainen luonne? Ettekö te itse, vieläpä
ensimmäisenä, syyttänyt häntä oikusta? Siinäpä se, johdun alkuperäiseen
ajatukseeni takaisin, Geneviève; olitte väärässä, kun ette kirjoittanut
Mauricelle.»

»Minäkö», huudahti Geneviève, »sitäkö te ajattelette?»

»En vain ajattele sitä», sanoi Dixmer, »vaan olen ajatellut sitä paljon
niiden kolmen viikon kuluessa, jotka välimme ovat olleet rikki».

»Ja...?» kysyi Geneviève arasti.

»Ja pidän tätä askelta ihan välttämättömänä.»

»Voi», huudahti Geneviève, »ei, ei, Dixmer, älkää vaatiko sitä minulta!»

»Tiedätte, Geneviève, etten milloinkaan vaadi teiltä mitään; pyydän
ainoastaan. No niin, kuuletteko, pyydän, että kirjoitatte Mauricelle.»

»Mutta...» intti Geneviève.

»Kuulkaapa», jatkoi Dixmer keskeyttäen hänet, »joko on teidän ja
Mauricen välillä olemassa vakavia riidan aiheita, sillä mitä minuun
tulee, ei hän ole koskaan valittanut käytöstäni, tai johtuu epäsopunne
jostakin lapsellisuudesta».

Geneviève ei vastannut mitään.

»Jos epäsopunne johtuu lapsellisuudesta, olisi teiltä hullusti tehty
pitkittää sitä iankaikkisesti: jos sillä on vakava aihe, ei meidän ole,
sillä kannalla kuin asiamme ovat, ymmärtäkää se, otettava huomioon
arvokkuuttamme eikä itserakkauttamme. Emme voi asettaa vaakalaudalle
nuorten riitoja, silloin kun äärettömät edut ovat kysymyksessä, uskokaa
minua! Koettakaa voittaa itsenne, kirjoittakaa pari sanaa kansalaiselle
Lindeylle, niin hän palaa.»

Geneviève mietti hetkisen.

»Mutta», sanoi hän, »eikö voisi löytää muuta keinoa, joka olisi
vähemmän vaarallinen, jotta teidän ja hra Mauricen välille palaisi
yhteisymmärrys?»

»Vaarallinen, sanotte te? Mutta sehän on päinvastoin ihan luonnollinen
keino, niin minusta tuntuu.»

»Ei, ei minusta, hyvä ystävä.»

»Olette hyvin itsepäinen, Geneviève.»

»Sallikaa minun sanoa, että huomaatte sen nyt vasta ensimmäisen kerran.»

Dixmer, joka jo kotvan aikaa oli hypistellyt nenäliinaansa, kuivasi
hien peittämää otsaansa.

»Niin», sanoi hän, »ja sitähän varten olen yhä enemmän ihmeissäni».

»Hyvä Jumala», sanoi Geneviève, »onko mahdollista, Dixmer, ettette
yhtään ymmärrä vastahakoisuuteni syitä, vaan että tahdotte pakottaa
minut puhumaan?»

Heikko ja äärimmilleen jännittynyt kun Geneviève oli, hänen päänsä
vaipui äkkiä rinnalle ja hänen kätensä nytkähtivät sivulle.

Dixmer näytti ankarasti hillitsevän mielensä, tarttui Genevièven
käteen, pakotti hänen kohottamaan päänsä, katsoi häntä silmiin ja
purskahti nauramaan niin remuavasti, että se olisi Genevièvestâ
tuntunut varsin väkinäiseltä, ellei hän olisi ollut niin kiihdyksissä
tällä hetkellä.

»Näen, miten asiat ovat», sanoi hän; »te olette todella oikeassa.
Minä olin sokea. Niin älykäs kuin olettekin, rakas Genevièveni, niin
hienostunut kuin olettekin, olette antanut typerälle ajatukselle
vallan, olette pelännyt, että Maurice rakastuisi teihin.»

Geneviève tunsi, kuin olisi kuolettava kylmyys tunkeutunut hänen
sydämeensä asti. Hänen miehensä ivatessa sitä rakkautta, jota Maurice
tunsi häntä kohtaan, rakkautta, jonka koko hurjuuden hän ymmärsi
tuntiessaan tämän nuoren miehen luonteen, rakkautta, joka herätti
hänen omassa sydämessään vastakaikua, vaikka hän ei myöntänytkään sitä
itselleen muuta kuin tunnonvaivojen muodossa, tämä iva kivetytti hänet.
Hänellä ei ollut voimaa katsoa mieheensä. Hän tunsi, ettei kyennyt
vastaamaan.

»Olen arvannut, enkö olekin?» loisti Dixmer. »No niin, olkaa varma,
ettei niin ole laita, Geneviève, minä tunnen Mauricen; hän on kiihkeä
tasavaltalainen, jonka sydämessä ei ole muuta rakkautta kuin rakkaus
isänmaahan.»

»Hyvä herra», huudahti Geneviève, »oletteko varma siitä, mitä sanotte?»

»Olen, se on ihan varmaa», vastasi Dixmer; »jos Maurice rakastaisi
teitä, niin hän, sen sijaan että riitautuisi minun kanssani,
olisi kaksin verroin huomaavainen ja kohtelias sille, jota aikoo
pettää. Jos Maurice rakastaisi teitä, ei hän olisi niin helposti
luopunut perheystävän nimestä, jonka avulla tavallisesti peitetään
tämänlaatuiset petokset.»

»Älkää Herran nimessä», huudahti Geneviève, »laskeko leikkiä
sellaisista asioista!»

»En laske leikkiä, madame; sanon teille vain, ettei Maurice rakasta
teitä, siinä kaikki.»

»Ja minä, minä», huudahti Geneviève punastuen, »minä sanon teille, että
olette erehtynyt».

»Siinä tapauksessa», jatkoi Dixmer, »on Maurice, joka voimakkaana
miehenä mieluummin on vetäytynyt pois kuin pettänyt talon isännän
luottamuksen, rehellinen mies: ja kun rehelliset miehet ovat
harvinaisia, Geneviève, ei milloinkaan voida tehdä kyllin paljon
saadakseen heidät palaamaan, silloin kun he ovat vetäytyneet meistä
eroon. Geneviève, te kirjoitatte Mauricelle, kirjoitattehan?»

»Oi hyvä Jumala!» sanoi nuori nainen. Ja hän peitti kasvonsa käsiinsä,
sillä juuri se mies, jolta hän oli toivonut apua vaaran hetkellä,
vetäytyi äkkiä pois ja syöksi hänet kuiluun sen sijaan että olisi häntä
pidättänyt.

Dixmer katseli häntä hetken; sitten hän nauroi väkinäisesti.

»Kas niin, rakas ystävä», sanoi hän, »heittäkää tuo naisen itserakkaus;
jos Maurice uudelleen aikoo tehdä teille kauniita tunnustuksia, niin
naurakaa tälläkin kertaa, kuten ennenkin. Tunnen teidät, Geneviève,
teillä on ylevä ja jalo sydän. Luotan teihin.»

»Voi», huudahti Geneviève soluen tuolilta alas siten, että hänen toinen
polvensa kosketti permantoa, »voi hyvä Jumala, kuka voi olla varma
toisesta, kun ei kukaan voi luottaa edes itseensäkään?»

Dixmer kävi niin kalpeaksi, kuin olisi kaikki veri vetäytynyt sydämeen.

»Geneviève», sanoi hän, »olen tehnyt väärin tuottaessani teille kaiken
sen tuskan, mitä olette nyt saanut kärsiä. Minun olisi tullut sanoa
teille heti: Geneviève, me elämme suurten uhrauksien aikaa; Geneviève,
minä uhraan kuningattarelle, hyväntekijällemme, en ainoastaan
käsivarttani, en vain päätäni, vaan myöskin onneni; toiset antavat
hänelle henkensä. Minä annan hänelle enemmän kuin henkeni, panen
alttiiksi kunniani; eikä minun kunniani, jos se häviääkin, ole muuta
kuin yksi kyynel lisää siihen tuskien mereen, joka pian nielee Ranskan.
Mutta minun kunniani ei olekaan missään vaarassa, kun se on sellaisen
naisen käsissä kuin minun Genevièveni.»

Ensimmäisen kerran oli Dixmer paljastanut koko ajatuksensa.

Geneviève kohotti päänsä, kiinnitti häneen kauniit, ihastuneet
silmänsä, nousi hitaasti seisomaan ja tarjosi otsansa miehensä
suudeltavaksi.

»Tahdotteko että kirjoitan?» sanoi hän.

Dixmer nyökkäsi.

»Sanelkaa siis.» Ja hän otti kynän.

»Eipä suinkaan», sanoi Dixmer; »on kylliksi, että käytämme,
väärinkäytämme ehkä tätä arvoisaa nuorta miestä; ja koska hän tekee
sovinnon meidän kanssamme saatuaan kirjeen Genevièveltä, tulee tämän
kirjeen olla Genevièven eikä hra Dixmerin kirjoittama».

Ja Dixmer suuteli vaimonsa otsaa toistamiseen, kiitti häntä ja lähti.

Silloin kirjoitti Geneviève vavisten:

 »Kansalainen Maurice.

 Tiesitte, miten paljon mieheni rakasti teitä. Onko kolme eron viikkoa,
 jotka meistä ovat tuntuneet vuosisadalta, saattanut teidät unohtamaan
 hänet? Tulkaa, me odotamme teitä: paluunne tulee olemaan todellinen
 juhla.

 Geneviève.»




XV

Jumalatar Järki


Kuten Maurice oli edellisenä päivänä käskenyt sanomaan kenraali
Santerrelle, hän oli vakavasti sairaana.

Koko sinä aikana kun Maurice pysytteli sisällä, oli Lorin käynyt
säännöllisesti katsomassa häntä ja oli tehnyt kaiken voitavansa
saadakseen hänet suostumaan joihinkin huvituksiin. Mutta Maurice oli
pysynyt lujana. On olemassa sairauksia, joista ei tahdota parantua.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä Lorin saapui noin kello yhdeltä.

»Mitä erikoista on tänään tapahtunut?» kysyi Maurice. Olet
suurenmoinen.»

Lorinilla oli todella tarkasti ohjesäännönmukainen puku: punainen
myssy, jakobiinitakki ja kolmivärinen vyöhyt sekä koristuksena vielä
ne kaksi työkalua, joita siihen aikaan sanottiin apotti Mauryn
alttarikalkeiksi ja joita sitä ennen ja sen jälkeen on sanottu
yksinkertaisesti pistooleiksi.

»Ensinnä on yleisesti puhuen», sanoi Lorin, »tapahtumassa girondistien
kukistuminen, joka toteutuu oikein rumpujen päristessä; tällä haavaa
kuumennetaan esimerkiksi luoteja punaisiksi Carrousel-aukiolla. Sitten,
puhuen yksityiskohdittain, on ylihuomenna suuri juhla, johon kutsun
sinut.»

»Mutta mitäs tänään on? Tulet hakemaan minut mukaasi, sanot?»

»Niin; tänään meillä on kertausharjoitus.»

»Mikä kertausharjoitus?»

»Sen suuren juhlan kertausharjoitus.»

»Rakas ystävä», sanoi Maurice, »tiedäthän, etten ole kahdeksaan päivään
käynyt ulkona; en siis enää ole perillä mistään ja kaipaan välttämättä
tietoja».

»Kuinka, enkö ole puhunut siitä sinulle?»

»Et ole kertonut mitään.»

»Ensinnäkin, rakas ystävä, tiedät, että olemme erottaneet Jumalan
vähäksi aikaa ja asettaneet hänen sijalleen Korkeimman olennon.»

»Niin, tiedän sen.»

»No niin, näyttää siltä, kuin olisi huomattu eräs seikka, nimittäin,
että Korkein olento oli maltillinen, rolandisti, girondisti.»

»Lorin, älä tee pilkkaa pyhistä asioista; en pidä siitä, tiedät sen
hyvin.»

»Minkä sille voi, rakas ystävä, täytyy olla oman aikansa lapsi. Minä
rakastin myöskin entistä Jumalaa, ennen kaikkea senvuoksi, että olin
siihen tottunut. Mitä Korkeimpaan olentoon tulee, näyttää siltä kuin
hänellä todella olisi vikoja, ja onkin kaikki käynyt hullusti sen
jälkeen kun hän tuli luonne ylös; viimein ovatkin lainsäätäjämme
julistaneet hänen menettäneen valtaistuimensa...»

Maurice kohautti hartioitaan.

»Kohauttele vain hartioitasi miten paljon haluat», sanoi Lorin.

    »Me kätyrit Momuksen päätämme,
    nimeen viisaustieteen me määräämme,
    että hulluuden suurta jumalaa
    vastedes erikseen palvotaan.

Niin että», jatkoi Lorin, »aiomme hiukan ihailla Jumalatar Järkeä».

»Ja sinä olet mukana kaikissa näissä naamiaisissa?» sanoi Maurice.

»Oi, hyvä ystävä, jos sinä tuntisit Järki-jumalattaren niinkuin minä,
olisit hänen innokkaimpia kannattajiaan. Kuulehan, haluan tutustuttaa
teidät, esitän sinut hänelle.»

»Jätä minut hullutuksiltasi rauhaan; tiedäthän hyvin, että olen
surullinen.»

»Sitä suuremmalla syyllä, helkkarissa. Hän saa sinut iloiseksi, hän on
hyvä tyttö... Mutta sinähän tunnet hänet, tuon ankaran jumalattaren,
jonka pariisilaiset aikovat kruunata laakerilehvillä ja panna ajamaan
kullatuissa paperivaunuissa! Se on... arvaapas...»

»Kuinka luulet, että minä sen arvaisin?»

»Se on Arthémise.»

»Arthémise?» sanoi Maurice vaivaten muistiaan tämän nimen herättämättä
minkäänlaisia muistoja hänessä.

»Niin, suuri tumma nainen, jonka tuttavaksi tulin viime vuonna...
oopperatanssiaisissa, päättäen siitä, että tulit kanssamme syömään
illallista ja juotit hänet humalaan.»

»Jaha, niin, se on totta», vastasi Maurice, »nyt muistan; se on siis
hän?»

»Hänellä on suurimmat mahdollisuudet. Olen esittänyt hänet kilpailuun:
kaikki termopyleläiset ovat luvanneet äänestää häntä. Kolmen päivän
kuluttua on yleiset vaalit. Tänään on valmistava ateria; tänään valamme
samppanjaa; ehkä valamme ylihuomenna vertamme! Mutta valukoon mikä
tahansa, Arthémisestä tulee jumalatar, tai piru minut perii! No niin,
lähde pois; autamme hänen yllensä tunikan.»

»Kiitos! Minusta ovat tuollaiset asiat aina olleet vastenmielisiä.»

»Jumalattaren pukeminenko? Hiisi vieköön, rakas ystävä, oletpa
vaativainen! Niin no, jos se on sinusta hauskempaa, niin minä autan
tunikan hänen ylleen ja sinä riisut sen pois.»

»Lorin, olen sairas, enkä ainoastaan ole surullinen, vaan toisten
iloisuus tekee minuun kipeätä.»

»Niin, siinäpä se, pelkään puolestasi, Maurice: et tappele enää, et
naura enää; mahtaisitkohan punoa salajuonia?»

»Minäkö? Suokoon Jumala, että niin tekisin!»

»Tarkoitat: suokoon Järki-jumalatar!»

»Jätä minut rauhaan, Lorin, en voi enkä tahdo lähteä ulos; olen
vuoteessa ja jään tänne.»

Lorin raapi korvallistaan.

»Hyvä», sanoi hän, »näen, kuinka asiat ovat».»

»Ja mitä sinä näet?»

»Näen, että odotat Järki-jumalatarta.»

»Helkkari!» huudahti Maurice, »henkevät ystävät ovat kovin kiusallisia;
mene tiehesi, laikka kiroon sinut ja jumalattaresi».

»Kiroo, kiroo...»

Maurice kohotti kätensä kirotakseen, mutta hänet keskeytti
kotiapulainen, joka astui sisään luoden veljelleen kansalaiselle
kirjeen.

»Kansalainen Agésilas», sanoi Lorin, »tulet sopimattomalla hetkellä;
isäntäsi oli juuri aikeissa tulla kaunopuheiseksi».

Maurice laski kätensä ja ojensi sen välinpitämättömästi kirjeitä
kohden; mutta tuskin hän oli koskettanut siihen, kun hän vavahti,
katseli sitä ahnaasti, ahmi silmillään kirjoitusta ja sinettiä ja
tullen vallan kalpeaksi, kuin olisi voinut pahoin, rikkoi sinetin.

»Ahaa, aha!» mutisi Lorin, »siinähän harrastuksemme herää, siltä
näyttää».

Maurice ei kuunnellut enää, hän luki koko sielullaan niitä muutamia
rivejä, jotka Geneviève oli kirjoittanut. Luettuaan ne hän luki ne
uudestaan kaksi, kolme, neljä kertaa; sitten hän pyyhki otsansa ja
antoi kätensä vaipua katsellen Lorinia tylsänä.

»Perhana», sanoi Lorin, »näyttääpä, kuin olisi tuossa kirjeessä
tärkeitä uutisia».

Maurice luki kirjeen viidennen kerran ja uusi puna nousi hänen
kasvoilleen. Hänen kuivuneet silmänsä kostuivat, ja syvä huokaus pääsi
hänen rinnastaan; sitten hän äkkiä, unohtaen sairautensa ja siitä
johtuvan heikkoutensa, hyppäsi vuoteestaan.

»Vaatteeni!» huusi hän ällistyneelle kotiapulaisellensa, »vaatteeni,
rakas Agésilas! Niin, Lorin parka, kunnon Lorin, tätä minä odottelin
joka päivä, mutta sanoakseni totuuden en uskonut sen tapahtuvan.
Tuossa, valkeat housut ja röyhyspaita; käherrä tukkani ja aja partani
heti paikalla!»

Kotiapulainen kiirehti suorittamaan Mauricen käskyt, laittoi hänen
tukkansa ja ajoi hänen partansa kädenkäänteessä.

»Voi, saan nähdä hänet! saan nähdä hänet taas!» huudahti nuori mies;
»Lorin, en tosiaankaan ole tähän asti tiennyt, mitä onni on».

»Maurice-parka», sanoi Lorin, »luulenpa, että tarvitsisit sitä
vieraskäyntiä, jota sinulle suosittelin».

»Voi, rakas ystävä», huudahti Maurice, »suo anteeksi; mutta minulla ei
todellakaan enää ole järkeäni tallella».

»Tarjoan siinä tapauksessa omani sinulle», sanoi Lorin nauraen tälle
kauhealle sutkaukselle.

Muita ihmeellisintä oli, että Mauricekin nauroi sille. Onnellisuus oli
vapauttanut hänen mielensä. Eikä siinä kyllin.

»Otappa», sanoi hän leikaten kukkien peitossa olevan appelsiinipuun
oksan, »tarjoa tämä kukkavihko minun puolesi ani Mausoloksen arvoisalle
leskelle».

»Kernaasti minun puolestani!» huudahti Lorin, »tämähän on hienoa
kohteliaisuutta. Annanpa sinulle vielä anteeksikin. Sitäpaitsi minusta
näyttää, että olet lopullisesti rakastunut, ja olen aina tuntenut
suurta kunnioitusta kovaonnisia kohtaan.»

»No niin, olen rakastunut», huudahti Maurice, jonka sydämestä riemu
purkautui esille; »olen rakastunut, ja voin nyt myöntää sen, koska hän
rakastaa minua; sillä koska hän kerran pyytää minua taas tulemaan,
todistaahan se, että hän rakastaa minua, eikö niin, Lorin?»

»Varmasti», vastasi Järki-jumalattaren palvoja hyväntahtoisesti; »mutta
ole varovainen, Maurice: tapa, millä asian otat, saa minut pelkäämään...

    On lempi Egerian useinkin
    vain petos Kupidon, tuon tyrannin.
    Jos joudut viereen naisen viisaimmankin
    ja itses unohdat, niin olet vanki.
    Jos Järjelle vain avaat syömmes ukset,
    kuin minä, säästyy sulta hullutukset.»

»Hyvä! hyvä!» huusi Maurice taputtaen käsiään.

Sitten hän sai käpälät allensa, harppasi alas portaita neljä askelmaa
kerrallaan, saapui rantakadulle ja kiirehti tunnettuun suuntaan
vanhalle Saint-Jacques-kadulle päin.

»Luulenpa, että hän paukutti minulle käsiään, Agésilas», sanoi Lorin.

»Niin, aivan varmasti, kansalainen, eikä siinä mitään ihmeellistä
olekaan, sillä runonne oli hyvin sievä.»

»Siinä tapauksessa hän on sairaampi kuin luulinkaan», sanoi Lorin.

Ja sitten hänkin vuorostaan laskeutui portaita alas, mutta
rauhallisemmin. Arthémise ei ollut Geneviève.

Tuskin oli Lorin kukkiville appelsiinipuunoksineen saapunut
Saint-Honoré-kadulle, kun joukko nuoria kansalaisia, joille hän,
riippuen mielentilastaan, tavallisesti oli jaellut joko kymmenen
centimiä tai potkuja istumalihaksiin, seurasi häntä kunnioittavasti,
luullen häntä varmasti sellaiseksi hyveelliseksi mieheksi,
jolle Saint-Just oli ehdottanut anneltavaksi valkoisen puvun ja
appelsiinikukkavihkon.

Kun saattue koko matkan lakkaamatta kasvoi, sillä tähänkin aikaan oli
hyveellinen mies harvinainen nähtävyys, oli useita tuhansia nuoria
kansalaisia koolla silloin kun kukkavihko ojennettiin Arthémiselle;
kunnianosoitus, jonka johdosta useat toiset Järjet, jotka olivat
liittyneet joukkoon, närkästyivät niin, että saivat päänkivistystä.

Samana iltana levisi Pariisissa kuuluisa juhlakantaatti:

    »Eläköön jumalallinen Järki,
    valo viehkeä, puhdas liekki.

Ja kun se on säilynyt aina meidän päiviimme saakka ilman tekijän
nimeä, mikä on tuottanut paljon päänvaivaa vallankumouksellisille
muinaistutkijoille, rohkenemme melkein valallamme vahvistaa, että sen
laati ystävämme Hyacinthe Lorin kauniille Arthémiselle.




XVI

Tuhlaajapoika


Maurice ei olisi tullut perille nopeammin, vaikka hänellä olisi ollut
siivet.

Kadut olivat täynnä kansaa, mutta Maurice huomasi tämän tungoksen vain
siksi, että se viivytti häntä: väkijoukossa kerrottiin Konventin olevan
saarroksissa, että oli loukattu kansan majesteettia loukkaamalla sen
edustajia, että näitä estettiin poistumasta; ja tämä tuntui jonkin
verran uskottavalta, koska kuului hätäkellon läpätystä ja hälytystykin
jyrinää.

Mutta mitä välitti Maurice tällä hetkellä hälytystykistä ja
hätäkellosta? Mitä se häntä liikutti, pääsivätkö edustajat poistumaan
vai eivät, kun ei kielto ulottunut häneen? Hän piti kiirettä, muu oli
yhdentekevää.

Juostessaan hän kuvitteli Genevièven odottelevan häntä puutarhaan päin
aukenevan ikkunan ääressä, jotta huomattuaan hänet jo kaukaa voisi
hymyillä hänelle hurmaavimmalla tavallaan.

Dixmer olisi varmasti myöskin tietoinen tästä onnekkaasta paluusta,
ja hän ojentaisi Mauricelle suuren lujan kätensä, joka puristi niin
vilpittömästi ja niin uskollisesti.

Hän rakasti Dixmeriä tuona päivänä; rakastipa hän vielä Morandiakin ja
hänen mustaa tukkaansa sekä vihreitä silmälasejaan, joitten takana hän
tähän asti oli luullut nähneensä vain salakavalat silmät.

Hän rakasti koko luomakuntaa, sillä hän oli onnellinen; hän olisi ollut
valmis heittämään kukkia kaikille ihmisille, jolta he olisivat yhtä
onnellisia kuin hänkin.

Kuitenkin Maurice-parka pettyi toiveissaan; pettyi, kuten käy
yhdeksässätoista tapauksessa kahdestakymmenestä sellaiselle ihmiselle,
joka perustaa laskelmansa oman sydämensä tunteille.

Mauricen odottamaan hellän hymyn sijaan, jonka piti tervehtiä häntä
jo kaukaa, oli Geneviève päättänyt itsekseen osoittaa hänelle vain
kylmää kohteliaisuutta; heikko suoja sitä tulvaa vastaan, joka uhkasi
valloittaa Genevièven sydämen.

Hän oli vetäytynyt yläkerrassa olevaan huoneeseensa eikä aikonut tulla
alakertaan muuta kuin pyydettäessä.

Valitettavasti pettyi hänkin.

Ainoastaan Dixmer ei pettynyt; hän vaani Mauricea ristikon takaa ja
hymyili ivallisesti.

Kansalainen Morand istui tyynenä värjäämässä mustiksi pieniä häntiä,
joita oli aikomus kiinnittää valkoisiin kissannahkoihin, jotta niistä
tulisi kärpännahkoja.

Maurice työnsi auki lehtokujan pienen portin tullakseen tuttavallisesti
sisään puutarhan kautta; kuten ennenkin kilahti tiuku oven avautuessa
sillä erikoisella tavalla, joka ilmoitti tulijan olevan Mauricen.

Geneviève, joka seisoi suljetun ikkunansa takana, vavahti. Hän päästi
puoleksi nostetun kaihtimen putoamaan.

Ensimmäinen tunne, jonka Maurice sai tultuaan taloon, oli pettymys;
eipä siinä kyllin, ettei Geneviève odotellut häntä alakerran ikkunassa,
vaan Maurice tultuaan siihen pieneen salonkiin, jossa oli sanonut
jäähyväiset Genevièvelle, ei nähnyt tätä sielläkään, ja sen vuoksi
hänen oli pakko pyytää palvelijaa ilmoittamaan hänet, kuin olisi hän
kolmen viikon poissaolon aikana muuttunut vieraaksi.

Hänen sydäntänsä ahdisti.

Ensiksi hän näki Dixmerin; tämä riensi hänen luoksensa, sulki Mauricen
syliinsä ja päästi ilon huudahduksen.

Silloin Geneviève tuli alas; hän oli lyönyt poskiaan
helmiäisveitsellään saadakseen ne vertymään, mutta ei ollut astunut
kaikkia kahtakymmentä porrasta ennenkuin tuo keinotekoinen puna oli
hävinnyt ja veri paennut sydämeen.

Maurice näki Genevièven ilmestyvän oviaukon hämärään ja lähti hymyillen
häntä vastaan suudellakseen hänen kättänsä; silloin hän huomasi, kuinka
paljon tämä oli muuttunut.

Geneviève puolestaan näki kauhukseen, miten Maurice oli laihtunut ja
miten hänen katseensa oli kuumeinen ja kiiltävä.

»Siinä te siis olette, hyvä herra», sanoi hän voimatta hillitä
liikutustansa.

Aikomus oli ollut sanoa välinpitämättömällä äänellä:

»Hyvää päivää, kansalainen Maurice; miksi olette käynyt niin harvoin?»

Hänen tervehdyksensä tuntui Mauricesta kuitenkin vielä kylmältä, vaikka
lausutun ja ajatellun tervehdyksen ero oli näin suuri.

Dixmer katkaisi molemminpuoliset tarkastelut ja syytökset lyhyeen. Hän
käski tuoda päivällisen pöytään, sillä kello oli jo lähes kaksi.

Astuessaan ruokasaliin huomasi Maurice, että hänellekin oli valmiiksi
katettu.

Silloin saapui kansalainen Morand samassa kastanjanruskeassa puvussa ja
samoissa liiveissä kuin ennenkin. Hänellä oli aina vihreät silmälasit,
pitkät mustat suortuvat ja valkoinen röyhyspaita. Maurice oli niin
sydämellinen kuin saattoi koko tätä seuraa kohtaan, joka nyt hänen
silmiensä edessä tuntui paljon vähemmän pelottavalta kuin kaukaa.

Olikohan todella luultavaa, että Geneviève rakasti tätä pientä
kemistiä? Täytyipä olla hyvin rakastunut ja siis myös hyvin hullukin
saadakseen päähänsä sellaisia hassutuksia.

Sitäpaitsi ei tällä hetkellä olisi sopinut olla mustasukkainen.
Mauricen liivintaskussa oli Genevièven kirje ja hänen ilosta
pamppaileva sydämensä sykki sen alla.

Geneviève oli taas muuttunut vakavaksi. Naisen sielun rakenteessa
on se erikoisuus, että nykyhetki voi melkein aina hävittää hänestä
menneisyyden jäljet ja tulevaisuuden pelon.

Tuntiessaan itsensä onnelliseksi kykeni Geneviève taas hillitsemään
mielensä; hän oli siis rauhallinen ja kylmä, vaikkakin ystävällinen; jo
toinen mielentila, jota Maurice ei ollut kyllin voimakas ymmärtämään.
Lorin olisi löytänyt selityksen siihen Parnyn, Bertinin tai
Gentil-Bernardin runoista.

Tuli puhe uudesta jumalattaresta; girondistien kukistuminen sekä
uusi uskonto, joka siirsi taivaan valtakunnan kruunun naispuoliselle
haaralle, olivat päivän suuret tapahtumat. Dixmer väitti, ettei hän
olisi ollut pahoillaan, vaikka tämä verraton kunnia olisi tarjottu
Genevièvelle. Maurice yritti nauraa tälle sukkeluudelle. Mutta
Geneviève kannatti miehensä mielipidettä, ja Maurice jäi katselemaan
kumpaistakin ihmetellen, että isänmaallisuus saattoi siinä määrin
hämmentää niin teräväjärkisen miehen kuin Dixmerin ja niin runollisen
luonteen kuin Genevièven.

Morand selitti teoriaa valtiollisesta naisesta, lähtien Théroigne
de Méricourtista, elokuun 10 päivän sankarittaresta, ja päätyen
rouva Rolandiin, tuohon girondistien sieluun. Sitten hän ohimennen
syyti muutaman sanan kutojanaisia [Vallankumous-elämän uteliaita
tarkkailijoita, jotka mestauslavankin ympärillä kutoivat sukkaa,
odotellessaan päivän ohjelman suoritusta. — Suom.] vastaan. Nämä sanat
saivat Mauricen hymyilemään. Se oli kuitenkin julmaa pilaa näistä
isänmaanystävänaikkosista, joista sittemmin käytettiin iljettävää
nimitystä »giljotiinin nuolija!».

»Ei, kansalainen Morand», sanoi Dixmer, »kunnioittakaamme
isänmaallisuutta silloinkin, kun se joutuu harhateille».

»Mitä isänmaallisuuteen tulee», sanoi Maurice, »ovat naiset minun
mielestäni aina kyllin hyviä isänmaanystäviä, kunhan he eivät ole liian
kiihkeitä ylimysmielisiä».

»Olette varsin oikeassa», sanoi Morand; »tunnustan avoimesti pitäväni
yhtä kehnona naista, joka jäljittelee miehen tapoja, kuin miehuuttomana
miestä, joka solvaa naista, vaikkapa tämä olisi hänen pahin
vihollisensa».

Morand johti Mauricen ihan luonnollisesti arkaluontoiseen kysymykseen.
Maurice oli puolestaan vastannut tekemällä myöntävän merkin;
kilpakenttä oli vapaa ja silloin lisäsi Dixmer, kuin torvea toitottava
airut:

»Malttakaa, malttakaa, kansalainen Morand; toivoakseni suljette tästä
kuitenkin pois naiset, jotka ovat kansakunnan vihollisia.»

Muutaman sekunnin hiljaisuus seurasi tätä vastausta Morandin puheeseen
ja Mauricen päännyökkäykseen. Hiljaisuuden katkaisi Maurice.

»Älkäämme sulkeko pois ketään», sanoi hän surullisena; »kansakunnan
vihollisina olleet naiset ovat mielestäni jo saaneet rangaistuksensa».

»Tarkoitatte Templen vankeja, Itävallatarta, Capetin sisarta ja
tytärtä», huudahti Dixmer niin nopeasti, että näitten sanojen sävy
kokonaan hävisi.

Morand kävi kalpeaksi odottaessaan nuoren kaupunginvirkamiehen
vastausta, ja jos olisi voitu nähdä, olisi sanottu, että hänen kyntensä
uursivat vaon hänen rintaansa, niin syvälle ne painuivat siihen.

»Juuri niin», sanoi Maurice, »juuri heistä minä puhuin».

»Mitä?» sanoi Morand äänellä, jonka vaivoin sai kuulumaan, »onko totta
mitä kerrotaan, kansalainen Maurice?»

»Ja mitä sitten kerrotaan?» kysyi nuori mies.

»Että vankeja kohdellaan säälimättömän pahoin ja että näin tekevät
toisinaan nekin, joitten velvollisuus olisi suojella heitä.»

»Muutamat ihmiset», sanoi Maurice, »eivät ansaitse ihmisen nimeä. On
olemassa raukkoja, jotka eivät ole olleet mukana taisteluissa, ja jotka
tuntevat tarvetta kiduttaa voitettuja, jotta he uskoisivat olevansa
voittajia.»

»Voi, te ette kuulu sellaisiin ihmisiin, siitä olen ihan varma»,
huudahti Geneviève.

»Madame», vastasi Maurice, »minulla oli vartiovuoro kuningasvainajan
mestauslavan vieressä. Minulla oli sapeli kourassa, ja seisoin siinä
tappaakseni omin käsin jokaisen, joka olisi yrittänyt pelastaa hänet.
Hänen saapuessaan minun kohdalleni minä kuitenkin otin hatun päästäni
ja kävi miten kävi, sanoin kääntyen miesteni puoleen:

'Kansalaiset, ilmoitan etukäteen, että lävistän miekallani ensimmäisen,
joka yrittää solvata entistä kuningasta.'

Ja minä vakuutan, ettei kukaan voi sanoa, että minun komppaniastani
olisi kuulunut ainoatakaan huutoa. Minä sitäpaitsi kirjoitin omin
käsin ensimmäisen niistä kymmenestätuhannesta ilmoitustaulusta, jotka
naulattiin pilkin Pariisia silloin kun kuningas palasi Varennesista:

    'Joka tervehtii kuningasta, se suomitaan;
    joka häntä solvaa, se hirtetään.'

No niin», jatkoi Maurice huomaamatta sitä kauheata vaikutusta, jonka
hänen sanansa aikaansaivat seurassa, »no niin, olen todistanut
olevani hyvä ja reilu isänmaanystävä, inhoavani kuninkaita ja heidän
puoluelaisiaan. No niin, olkoot mielipiteeni, jotka perustuvat lujaan
vakaumukseeni, mitkä hyvänsä, vaikka olenkin varma siitä, että
Itävallatar on suurelta osalta syynä Ranskan onnettomuuksiin, niin
ei koskaan, ei milloinkaan tule kukaan, ei Santerre itsekään, minun
läsnäollessani solvaamaan entistä kuningatarta.»

»Kansalainen», keskeytti Dixmer hänen puheensa pudistaen päätänsä
kuin mies, joka paheksuu sellaista rohkeutta, »ettekö tiedä, että
täytyy olla hyvin varma meistä puhuessaan tuollaisista asioista meidän
kuullemme?»

»Teidän kuullenne yhtä hyvin kuin muidenkin kuullen, Dixmer;
ja lisäänpä vielä: hän tulee kenties saamaan surmansa miehensä
mestauslavalla, mutta minä en kuulu niihin miehiin, jotka pelkäävät
naisia, ja niinä säästän aina itseäni heikompia.»

»Entä onko kuningatar», kysyi Geneviève arasti, »joskus osoittanut
teille, herra Maurice, panevansa arvoa tälle hienotunteisuudelle, johon
hän ei ensinkään ole tottunut?»

»Vanki on useat kerrat kiittänyt minua huolenpidostani, madame.»

»Siinä tapauksessa hän varmaankin odottaa teidän vartiovuoroanne
mielihyvän tuntein?»

»Luulenpa niin», vastasi Maurice.

»Siinä tapauksessa», sanoi Morand vavisten kuin nainen, »koska
tunnustatte, mitä nykyään ei enää kukaan tunnusta, että teillä on ylevä
sydän, te kai ette ahdista lapsiakaan?»

»Minäkö?» sanoi Maurice. »Kysykää Simon-konnalta, miltä maistuu sen
kaupunginvirkamiehen nyrkki, jonka läsnäollessa hän on juljennut lyödä
pientä Capetia.»

Tämä vastaus aiheutti äkillisen liikkeen Dixmerin pöydässä: koko seura
nousi kunnioittavasti seisaalleen. Maurice yksin jäi istumaan eikä
käsittänyt, että tämän ihailunpuuskan aiheuttajana oli hän itse.

»No, mitä on tapahtunut?» kysyi hän hämmästyneenä.

»Luulin, että joku huusi minua verstaan puolelta», vastasi Dixmer.

»Ei, ei», sanoi Geneviève. »Minäkin luulin niin ensin, mutta se olikin
erehdys.»

Jokainen istuutui paikalleen.

»Vai niin, te siis, kansalainen Maurice», sanoi Morand vapisevalla
äänellä, »olette se kaupunginvirkamies, josta on niin paljon puhuttu ja
joka niin uljaasti on puolustanut lasta?»

»Onko siitä puhuttu?» sanoi Maurice lapsellisen ja melkein ylevän
yksinkertaisesti.

»Kas, tuossa on jalo sydän», sanoi Morand nousten pöydästä, jottei
paljastaisi tunteitaan, ja vetäytyen työpajalle, ikäänkuin olisi
kiireellinen työ odottanut häntä.

»On, kansalainen», vastasi Dixmer, »kyllä siitä on puhuttu, ja
myönnettäköön, että kaikki pelottomat miehet, joilla on sydän
paikallaan, ovat kiittäneet teitä vaikka eivät ole tunteneetkaan».

»Pitäkäämme hänen nimensä salassa», sanoi Geneviève; »kunnia, jonka
hänelle antaisimme, olisi liian vaarallinen kunnia».

Siten tämän harvinaisen keskustelun kuluessa oli jokainen tietämättään
sanonut oman sanansa uljuudesta, uskollisuudesta ja hienotunteisuudesta.

Yleinen haltioituminen oli johtanut äänekkäisiin suosionosoituksiin.




XVII

Kaivosmiehet


Pöydästä poistumisen hetkellä ilmoitettiin Dixmerille, että hänen
notaarinsa odotti häntä työhuoneessa; hän pyysi siis anteeksi
Mauricelta, joka hänen muutenkin oli tapana jättää tällä tavoin, ja
lähti tapaamaan asianajajaansa.

Tarkoitus oli ostaa pieni talo Corderie-kadun varrella, vastapäätä
Templen puistoa. Oikeastaan ei Dixmer ostellut taloa, vaan tonttia,
sillä varsinainen rakennus oli sortumistilassa; mutta hänellä olikin
aikomus rakennuttaa se uudestaan.

Omistaja ei ollutkaan viivytellyt kauppaa; samana aamuna oli notaari
tavannut hänet ja sopinut yhdeksäntoistatuhannenviidensadan livren
hinnasta. Nyt hän oli tullut saamaan allekirjoituksen kauppakirjaan
ja nostamaan kauppahinnan; omistajan oli vielä samana päivänä
tyhjennettävä talo kokonaan, sillä työmiesten piti saapua seuraavana
päivänä.

Kun sopimus oli allekirjoitettu, lähtivät Dixmer ja Morand notaarin
kanssa Corderie-kadulle nähdäkseen ostamansa talon hetikohta, sillä se
oli osteltu ehdolla, että se voitaisiin tarkastuksessa hyväksyä.

Tämä talo sijaitsi suunnilleen sillä paikalla, missä nyt on numero 20;
siinä oli kolme kerrosta sekä taitekatto. Alakerros oli aikoinaan ollut
vuokrattu viinikauppiaalle ja siinä oli suurenmoiset kellarit.

Omistaja kehui etenkin kellareita; ne olivat talon huomattavin osa.
Dixmer ja Morand eivät näyttäneet panevan paljon huomiota niihin, Mutta
kuitenkin he, ikäänkuin omistajan mieliksi, lähtivät alas siihen osaan,
jota omistaja nimitti maanalaiseksi talokseen.

Vastoin omistajien tapaa yleensä, ei tämä ollut ensinkään valehdellut:
kellarit olivat muhkeat; yksi niistä ulottui aina Corderie-kadun
alle saakka ja tähän kellariin saattoi kuulla ajopelien kolinan pään
yläpuolelta.

Dixmer ja Morand eivät näyttäneet antavan suurta arvoa tälle edulle,
puhuivatpa vielä täyttävänsä nämä kellarit, jotka kyllä olivat
erinomaisia viinikauppiaalle, mutta tarpeettomia kelpo porvareille,
joitten aikomus oli itse ottaa koko talo käytäntöön.

Kellarien jälkeen tarkastettiin ensimmäinen, toinen ja kolmas kerros;
kolmannesta näkyi Templen puutarha täydelleen; se oli kuten tavallista
tulvillaan kansalliskaartilaisia, jotka nyt nauttivat siitä mielin
määrin, kuningattaren lakattua siellä kävelemästä.

Dixmer ja Morand tunsivat ystävänsä, Plumeaun lesken, joka toimekkaana
kuten aina hoiti ravintolansa emännyyttä. Mutta varmastikaan he eivät
erikoisesti halunneet hänen huomaavan heitä, sillä he pysyttelivät
piilossa talonomistajan selän takana tämän esitellessä heille yhtä
vaihtelevan kuin miellyttävänkin näköalan etuja.

Ostaja pyysi silloin saada nähdä ullakkokerroksen.

Omistaja ei ollut odottanut tätä vaatimusta, koska hänellä ei ollut
avaimia; mutta näytetyn assignaattipinkan hellyttämänä hän heti lähti
sitä hakemaan.

»Enpä ollutkaan erehtynyt», sanoi Morand, »tämä talo vastaa
erinomaisesti tarkoitustamme».

»Entä kellari, mitä siitä sanotte?»

»Että se on sallimuksen suoma avustus, joka säästää meiltä kahden
päivän työn.»

»Luuletteko, että se on rakennettu ravintolaa kohden?»

»Se luultavasti poikkeaa vähän vasemmalle, mutta vähät siitä.»

»Mutta», kysyi Dixmer, »miten voitte saada maanalaisen käytävänne
varmasti päättymään sinne, minne tahdotte?»

»Olkaa huoleti, rakas ystävä, se on minun asiani.»

»Jos antaisimme täältä aina merkin, että valvomme?»

»Mutta tornin harjalta ei kuningatar kuitenkaan saattaisi nähdä mitään;
sillä luullakseni on vain ullakkokerros harjan tasalla, epäilenpä vielä
sitäkin.»

»Yhtä kaikki», sanoi Dixmer; »joko Toulan tai Mauny voivat nähdä sen
jostakin reiästä, ja he ilmoittavat hänen majesteetilleen.»

Dixmer teki solmuja valkoisen pumpulikangasuutimen alapäähän ja pisti
sen riippumaan ikkunasta ulos kuin olisi tuuli sen vetänyt.

Sitten lähtivät molemmat porraskäytävään odottelemaan talonomistajaa,
kuin haluaisivat kiihkeästi päästä näkemään ullakkoa, suljettuaan
kuitenkin ensin kolmannen kerroksen oven, jottei tuo arvon mies saisi
päähänsä vetää liehuvaa uudinta sisään.

Kuten Morand oli aavistanut, ei ullakkokerroskaan ulottunut
torninhuipun tasalle. Se tuotti samalla sekä vaikeuden että edun:
vaikeuden, koska merkkien avulla ei voitu olla yhteydessä kuningattaren
kanssa; edun, koska edellinen seikka haihdutti kaiken epäluulon.
Tietenkin pidettiin korkeita rakennuksia eniten silmällä.

»Olisi löydettävä keino toimittaa hänelle Maunyn, Totilanin tai Tisonin
tytön avulla sana, että hän olisi varuillaan», mutisi Dixmer.

»Sen otan huolekseni», vastasi Morand.

Lähdettiin alas; notaari odotti salongissa valmiiksi allekirjoitettu
sopimus kädessään.

»Hyvä on», sanoi Dixmer, »talo soveltuu minulle. Maksakaa kansalaiselle
sovitut yhdeksäntoistatuhattaviisisataa livreä ja ottakaa hänen
allekirjoituksensa.»

Talonomistaja luki rahat erittäin tarkasti ja kirjoitti nimensä.

»Tiedät, kansalainen», sanoi Dixmer, »että pääehtona on, että talo
luovutetaan minulle vielä tänä iltana, jotta voisin panna työmiehet
tänne jo huomenna töihin».

»Ja minä mukaudun siihen, kansalainen; voit ottaa avaimet myötäsi; tänä
iltana kello kahdeksan se on täysin vapaa.»

»Anteeksi», sanoi Dixmer, »mutta etkö sinä sanonut, kansalainen
notaari, että talosta on ovi Porte-Foin-kadulle?»

»On, kansalainen», sanoi omistaja; »mutta olen suljettanut sen, sillä
kun minulla oli vain yksi kotiapulainen, väsyi se miesparka liikaa,
kun hänen täytyi valvoa kahta ovea. Mutta se ulko-ovi on sillä tavoin
suljettu, ettei sen avaamiseen tarvita muuta kuin vajaan parin tunnin
työ. Haluatteko nähdä sen, kansalaiset?»

»Kiitos, se on turhaa», vastasi Dixmer; »en pane sille ulko-ovelle
mitään merkitystä».

Ja molemmat lähtivät pois saatuaan omistajan kolmannen kerran
uudistamaan lupauksensa jättää huoneiston tyhjäksi kello kahdeksalta
illalla.

Kello yhdeksän palasivat molemmat, ja heitä seurasi vähän matkan päässä
viisi kuusi miestä, joihin ei kukaan kiinnittänyt huomiota siinä
sekamelskassa, mikä Pariisissa vallitsi.

Ensiksi astuivat molemmat sisään: omistaja oli pitänyt sanansa, talo
oli täysin tyhjä.

Ikkunaluukut suljettiin erittäin huolellisesti: iskettiin tuluksilla
tulta ja sytytettiin kynttilät, jotka Morand oli tuonut taskussaan.

Nuo viisi kuusi miestä saapuivat toinen toisensa perästä. He olivat
nahkurimestarin jokapäiväisiä seuralaisia, samoja salakuljettajia,
jotka olivat eräänä iltana tahtoneet tappaa Mauricen ja joista sitten
oli tullut hänen ystäviään.

Ovet suljettiin ja lähdettiin alas kellariin.

Tästä kellarista, jota päivällä oli niin halveksittu, oli illalla
tullut talon tärkein osa.

Ensin suljettiin kaikki aukot, joitten kautta utelias katse olisi
päässyt näkemään sisälle.

Sitten Morand nosti pystyyn tyhjän tynnyrin ja ryhtyi lyijykynällä
piirustamaan paperille mittausopillisia kuvioita.

Hänen vetäessään viivoja lähtivät kumppanit Dixmerin johdolla talosta,
kulkivat Corderie-kalua ja pysähtyivät Beauce-kadun kulmassa katettujen
vaunujen ääreen.

Näissä ajopeleissä oli mies, joka ääntä pitämättä jakoi jokaiselle
pionieerityökalun; yhdelle lapion, toiselle kärkikuokan, tuolle
rautakangen, tälle kaksiteräisen kuokan. Jokainen piilotti saamansa
työaseen kauhtanansa tai avaran viittansa alle. Kaivosmiehet palasivat
sitten pieneen taloon ja ajoneuvot hävisivät.

Morand oli lopettanut työnsä. Hän meni suoraan erääseen kellarin
nurkkaan.

»Kaivakaa tuosta», sanoi hän.

Niin kävivät vapautus työmiehet heti käsiksi työhön.

Templen vankien asema oli tullut aina yhä vakavammaksi ja ennenkaikkea
yhä tuskallisemmaksi. Hetkeksi olivat kuningatar, madame Elisabeth ja
madame Royale saaneet hiukan toivoa. Muutamat kaupunginvirkamiehet,
Toulan ja Lepitre, joitten oli tullut sääli korkeita vankeja, olivat
osoittaneet heille myötätuntoaan. Ensin olivat naisraukat epäilleet,
tottumattomia kun olivat saamaan myötätuntoa, mutta toivossa ei
epäillä. Mitä saattaisikaan kuningattarelle sitäpaitsi tapahtua,
hänet kun erotti pojastaan vankila ja miehestään kuolema? Mennä
mestauslavalle kuten hänkin? Sitä kohtaloa hän oli jo kauvan odotellut
ja lopulta jo tottunut siihen ajatukseen.

Kun Toulanin ja Lepitren vuoro taas tuli, pyysi kuningatar, jos
hänen kohtalonsa todella kiinnitti heidän mieltään, heitä kertomaan
hänelle kuninkaan kuoleman yksityisseikat. Heidän myötätuntonsa
asetettiin täten murheelliselle koetukselle. Lepitre oli ollut mukana
mestauksessa; hän totteli kuningattaren käskyä.

Kuningatar pyysi saada ne sanomalehdet, joissa selostettiin mestausta.
Lepitre lupasi tuoda ne seuraavalla vartiovuorollaan; vartiovuoro tuli
aina kolmen viikon perästä.

Kuninkaan eläessä oli Templessä neljä kaupunginvirkamiestä, hänen
kuoltuaan vain kolme: yksi valvoi päivällä, kaksi yöllä. Toulan ja
Lepitre keksivät juonen voidakseen aina olla yhdessä yöllä vartiossa.

Vartioajat määrättiin arvalla; yhdelle lipulle kirjoitettiin:
_päivällä_ ja kahdelle muulle: _yöllä_. Jokainen nosti arvan hatusta;
sattuma määräsi, kuka sai yövartion.

Joka kerta, kun Lepitre ja Toulan olivat vartiossa, he kirjoittivat
päivällä kaikkiin kolmeen lappuun ja esittivät hatun sille
virkamiehelle, jonka tahtoivat syrjäyttää. Tämä pisti kätensä tuohon
tilapäiseen vaaliuurnaan ja nosti sieltä tietenkin lipun, johon oli
kirjoitettu sana päivällä. Toulan ja Lepitre hävittivät molemmat toiset
sadatellen sattumaa, joka heille antoi aina ikävämmän tehtävän, siis
yötyön.

Kun kuningatar tuli varmaksi molemmista valvojistaan, asetti hän
heidät, yhteyteen Maison-Rougen ritarin kanssa. Silloin tehtiin
päätös karkaamisyrityksestä. Kuningattaren ja madame Elisabethin
tuli paeta kaupungin upseerien valepuvussa, mukanaan upseerikortit,
jotka heille toimitettaisiin. Mitä lapsiin, se on madame Royaleen ja
perintöruhtinaaseen, tulee, oli huomattu, että mies, joka sytytti
Templen lamput, toi joka päivä mukanaan kaksi samanikäistä lasta
kuin prinsessa ja prinssi. Päätettiin, että Turgy, josta jo on ollut
puhetta, pukeutuisi lampunsytyttäjän pukuun ja veisi madame Royalen
sekä kruununprinssin mukanaan.

Sanokaamme parilla sanalla kuka Turgy oli.

Turgy oli kuninkaan entinen viinuri, joka oli tuotu Templeen samalla
kertaa kuin osa Tuileriein talonväestä, sillä kuninkaalla oli aluksi
hyvin järjestetty pöytäpalveluskunta. Ensimmäisenä kuukautena
tämä henkilökunta tuli maksamaan kansakunnan varoja kolme- tai
neljäkymmentätuhatta frangia.

Mutta kuten hyvin saattaa ymmärtää, ei sellaista tuhlausta saattanut
jatkua. Kommuuni järjesti asiat. Pääkokit, kokit, kokkipojat
erotettiin. Yksi ainoa tarjoilija säilytettiin, Turgy.

Turgy oli siis aivan luonnostaan yhteydenvälittäjänä vankien ja heidän
puoluelaistensa välillä, sillä Turgy saattoi käydä ulkona ja siis
myöskin viedä kirjelippuja ja tuoda mukanaan vastaukset.

Yleensä olivat nämä kirjeliput kierretyt tulpiksi karahvin suulle,
jossa tuotiin mantelimaitoa kuningattarelle ja madame Elisabethille.
Niihin oli kirjoitus tehty sitruunanmehulla ja se jäi senvuoksi
näkymättömäksi, ellei paperia asetettu valkean lähelle.

Kaikki oli valmiina pakoa varten, kun Tison eräänä päivänä sytytti
piippunsa karahvin tulpalla. Sitä mukaa kuin paperi paloi, hän näki
siihen ilmestyvän kirjaimia. Hän sammutti puoleksi palaneen paperin
ja vei jäännöksen Templen neuvostolle; siellä se aseteltiin valkean
lähelle; mutta ei voitu lukea muuta kuin pari hajallista sanaa; toinen
puolikas oli palanut hiileksi.

Kuitenkin tunnettiin kuningattaren käsiala. Tison kertoi kuulustelussa
muutamista kohteliaisuuden osoituksista, joita oli luullut huomanneensa
Lepitren ja Toulanin osoittaneen vangeille. Molemmat valtuusmiehet
ilmiannettiin kunnallishallitukselle, eivätkä he enää voineet saapua
Templeen.

Jäi vain Turgy.

Mutta epäluulo oli herännyt mitä suurimmassa määrässä; häntä ei
milloinkaan jätetty yksin prinsessojen läheisyyteen. Koko yhteys
ulkomaailman kanssa oli siten tullut mahdottomaksi.

Kuitenkin oli madame Elisabeth eräänä päivänä antanut Turgylle
puhdisteltavaksi pienen kultateräisen veitsen, jota hän käytti
hedelmien leikkelemiseen. Turgy oli epäillyt, että asia oli
salaperäinen, ja kuivatessaan veistä hän oli vetänyt kahvan pois.
Kahvassa oli kirjelippu.

Tämä kirje sisälsi salamerkkien aakkoset.

Turgy antoi veitsen madame Elisabethille takaisin; mutta läsnä ollut
kaupunginvirkamies riisti sen hänen käsistään ja tarkasti veitsen,
jonka terän hänkin nyt vuorostaan erotti kahvasta; onneksi ei kirje
enää ollut siinä. Virkamies otti veitsen siitä huolimalta takavarikkoon.

Silloin oli väsymätön Maison-Rougen ritari punonut tämän uuden juonen,
joka aiottiin panna toimeen Dixmerin juuri ostaman uuden talon avulla.

Kuitenkin olivat vangit vähitellen menettäneet kaiken toivonsa. Tänä
päivänä oli kuningatar, joka oli kauhistunut kadulta hänelle saakka
kuuluneita huutoja ja huomannut niistä, että oli kysymyksessä panna
syytteeseen girondistit, maltillisuuden viimeiset kannattajat, ollut
kuolettavan murheellinen. Girondistien kuoltua ei kuninkaallisella
perheellä ollut Konventissa keitään kannattajia.

Kello seitsemältä tarjottiin illallinen. Kaupunginvirkamiehet
tarkastivat kuten aina jokaisen lautasen, levittivät laitteestaan
kaikki lautasliinat toisen toisensa jälkeen, tutkivat leivän, kuka
haarukalla, ken sormillaan, rikkoivat makaroonit ja pähkinät, kaikki
pelosta, että ruoassa voisi olla kirje vangeille; sitten kun nämä
varovaisuustoimenpiteet oli päättyneet, kehoittivat he kuningatarta ja
prinsessoja istumaan pöytään sanomalla yksinkertaisesti:

»Capetin leski, saat syödä.»

Kuningatar pudisti päätään merkiksi, ettei hänen ollut nälkä.

Mutta tällä hetkellä tuli madame Royale kuin syleilläkseen äitiään ja
sanoi vallan hiljaa:

»Asettukaa pöytään, madame; luulen, että Turgy tekee teille merkkejä.»

Kuningatar vavahti ja kohotti päätänsä. Turgy seisoi häntä vastapäätä,
lautasliina vasemmalla käsivarrellaan ja oikea käsi silmällään.

Kuningatar nousi heti vastustelematta ja istuutui tavanmukaiselle
paikalleen.

Molemmat virkamiehet ottivat osaa ateriaan: heitä oli kielletty
jättämästä prinsessoja hetkeksikään yksin Turgyn kanssa.

Kuningattaren ja madame Elisabethin jalat tapasivat toisensa pöydän
alla ja painoivat toisiaan.

Kuningattaren istuessa suoraan Turgytä vastapäätä ei häneltä jäänyt
mikään tarjoilijan ele näkemättä. Sitäpaitsi olivat kaikki nämä eleet
niin luonnollisia, etteivät ne voineet herättää eivätkä herättäneetkään
virkamiehissä mitään epäluuloja.

Illallisen jälkeen korjattiin ruoka pois käyttämällä samoja
varovaisuustoimenpiteitä, kuin sitä pöytään tuodessakin: pienimmätkin
leivänmuruset koottiin ja tarkastettiin; sen jälkeen lähti ensimmäisenä
Turgy, sitten kaupunginvirkamiehet, mutta Tisonin vaimo jäi huoneeseen.

Tämä vaimo oli tullut hurjaksi ollessaan erossa tyttärestään, jonka
kohtalosta hän ei tiennyt mitään. Joka kerta kun kuningatar syleili
madame Royalea, hän sai raivonpuuskan, joka muistutti mielipuolisuutta;
usein myös kuningatar, jonka äidinsydän ymmärsi nämä äidintuskat,
pidättyi juuri sillä hetkellä, jolloin aikoi saada tämän lohdutuksen,
ainoan, mikä hänelle oli jäänyt, puristaa tytärtään rintaansa vastaan.

Tison tuli hakemaan muijaansa; mutta tämä selitti ensin, ettei hän
lähtisi ennenkuin Capetin leski oli mennyt makuulle.

Madame Elisabeth sanoi silloin kuningattarelle hyvää yötä ja meni
huoneeseensa.

Kuningatar riisuutui ja meni vuoteeseen samaten kuin madame Royalekin;
silloin otti Tisonin vaimo kynttilän ja lähti ulos.

Kaupungin virkamiehet makasivat jo telttavuoteissaan käytävässä.

Kuu, tuo kruunun kannikasta syövien kalpea vieras, sujahutti
ikkunaluukun raosta salaa vinosti lankeavan säteensä, joka johti
ikkunasta kuningattaren vuoteen jalkaan.

Hetken oli kaikki hiljaista ja ääneti huoneessa.

Sitten kääntyi ovi verkalleen saranoillaan, haamu solui valosäteen
kohdalle ja lähestyi vuoteen pääpuolta. Se oli madame Elisabeth.

»Huomasitteko?» kysyi hän hiljaa.

»Huomasin», vastasi kuningatar.

»Ja ymmärsitte?»

»Niin hyvin, etten voi sitä uskoa.»

»No niin, toistakaamme nuo merkit.»

»Ensin hän kosketti silmäänsä ilmoittaakseen meille, että hänellä oli
jotakin uutta kerrottavana.»

»Sitten hän vaihtoi lautasliinan vasemmalta käsivarreltaan oikealle,
mikä merkitsee, että puuhataan meidän vapauttamistamme.»

»Sitten hän nosti käden otsalleen merkiksi, että ilmoittamansa apu
tulee sisältäpäin eikä vieraalta.»

»Sitten kun pyysitte häntä olemaan unohtamatta huomenna
mantelimaitoanne, hän teki nenäliinaansa kaksi solmua.»

»Auttaja on siis vieläkin Maison-Rougen ritari. Mikä jalo sydän!»

»Se on hän», sanoi madame Elisabeth.

»Nukutteko, tyttöni?» kysyi kuningatar.

»En, äiti», vastasi madame Royale.

»Rukoilkaa siinä tapauksessa sen puolesta, jonka tiedätte.»

Madame Elisabeth palasi huoneeseen rasahduksenkaan kuulumalta, ja
viiden minuutin ajan kuului nuoren prinsessan ääni, joka puhui
Jumalalle yön hiljaisuudessa.

Tämä tapahtui juuri sillä hetkellä kun Morandin osoituksesta kuokan
ensimmäiset iskut kumahtivat pienessä talossa Corderie-kadun varrella.




XVIII

Pilviä


Kun ensimmäisen jälleennäkemisen päihtymys oli mennyt ohi, tunsi
Maurice olevansa pettynyt toiveissaan Genevièven vastaanotosta ja
toivoi kahdenkeskisessä seurustelussa taas löytävänsä sen polun, jolta
oli eksynyt tai ainakin näytti eksyneen kiintymyksensä tiellä.

Mutta Genevièvellä oli valmis suunnitelma; hän oli päättänyt olla
antamatta Mauricelle tilaisuutta jäädä kahdenkesken, sitäkin
suuremmalla syyllä, kun kohtausten suloisuus sai hänet muistamaan,
miten vaarallisia ne olivat.

Maurice luotti seuraavaan päivään; joku naissukulainen, jolle varmasti
oli etukäteen ilmoitettu, oli tullut käynnille, ja Geneviève oli
pidättänyt hänet luonaan. Tällä kertaa ei vielä ollut mitään sanomista;
sillä olihan mahdollista, ettei se ollut Genevièven vika.

Mauricelle annettiin poistuessa tehtäväksi saattaa kotiin sukulainen,
joka asui Fossés-Saint-Victor-kadun varrella.

Maurice lähti nyrpistäen suutaan; mutta Geneviève hymyili hänelle, ja
Maurice käsitti tämän hymyn lupaukseksi.

Voi! Maurice erehtyi. Seuraavana, kesäkuun 2 päivänä, samana kauheana
päivänä, joka näki girondistien kukistumisen, sanoi Maurice hyvästi
ystävällensä Lorinille, joka välttämättä tahtoi viedä hänet mukanaan
Konventtiin, ja jätti kaikki tehtävänsä mennäkseen tapaamaan
ystävätärtään. Vapauden jumalattarelle oli Geneviève kauhea kilpailija.

Maurice tapasi Genevièven tämän pienessä salongissa pelkkänä suloutena
ja kohteliaisuutena; mutta hänen vieressään oli nuori kamarineitsyt,
jolla oli kolmivärikokardi ja joka ompeli nenäliinoja ikkunansopessa
lähtemättä paikaltaan.

Maurice rypisti silmäkulmiaan: Geneviève huomasi olympolaisen olevan
huonolla tuulella; hän tuli kahta huomaavaisemmaksi; mutta kun hänen
rakastettavuutensa ei mennyt niin pitkälle, että olisi lähettänyt pois
nuoren kotiapulaisen, tuli Maurice kärsimättömäksi ja poistui tuntia
aikaisemmin kuin tapansa oli.

Saattoihan tämä kaikki olla vain sattumaa. Maurice malttoi mielensä.
Sitäpaitsi oli tilanne tänä iltana niin kauhea, että melske tunki
hänenkin korviinsa, niin erossa politiikasta kuin hän olikin pysytellyt
jo muutaman ajan. Kokonaisen, Ranskaa kymmenen kuukautta hallinneen
puolueen täytyi kukistua johtaakseen hänen ajatuksensa hetkeksi pois
rakkaudesta.

Seuraavana päivänä uudisti Geneviève samat temput. Maurice oli
aavistaen tämän järjestelmän tehnyt suunnitelmansa: kun hän kymmenen
minuuttia istuttuansa huomasi kamarineitsyen merkanneen tusinan
nenäliinoja ja nyt alkavan merkata kuutta tusinaa lautasliinoja, veti
hän taskustaan kellonsa, nousi, kumarsi Genevièvelle ja lähti sanomatta
sanaakaan.

Eipä hän poistuessaan kääntynyt edes kertaakaan katsomaan jälkeensä.

Geneviève, joka oli noussut seisomaan voidakseen katseellaan seurata
hänen kävelyään puutarhan poikki, ei hetkeksi saanut mieleensä mitään
ajatusta ja vaipui sitten tuolilleen kalpeana ja hermostuneena,
kauhistuen valtiotaitonsa vaikutusta.

Tällä hetkellä saapui Dixmer.

»Maurice on lähtenyt?» huudahti hän ihmetellen.

»On», sopersi Geneviève.

»Mutta hänhän saapui vastikään?»

»Siitä on noin neljännestunti.»

»Sitten hän kai palaa?»

»Enpä luule.»

»Jättäkää meidät, Muguet», sanoi Dixmer.

Kamarineitsyt oli omaksunut tämän kielonnimen vihasta Maria-nimeä
kohtaan, joka onnettomuudeksi oli yhteinen hänelle ja Itävallattarelle.

Isäntänsä kehoituksesta hän nousi ja poistui.

»No niin, rakas Geneviève», kysyi Dixmer, »onko rauha tehty Mauricen
kanssa?»

»Päinvastoin, hyvä ystävä, luulenpa, että välimme ovat tällä hetkellä
kylmempiä kuin koskaan.»

»Ja kumpi on tällä kertaa väärässä?» kysyi Dixmer.

»Maurice, aivan varmasti.»

»Katsotaanpa, antakaa minun tuomita.»

»Kuinka!» sanoi Geneviève punastuen, »ettekö arvaa?»

»Sitäkö, miksi hän on suutuksissaan? En.»

»Hänestä on Muguet nähtävästi vastenmielinen.»

»Joutavia! Tosiaanko? Siinä tapauksessa on tämä tyttö lähetettävä pois.
Enhän minä kamarineitsyen vuoksi luovu sellaisesta ystävästä kuin
Maurice.»

»Voi», sanoi Geneviève, »en luule hänen menevän vaatimuksissaan niin
pitkälle, että tyttö karkotettaisiin talosta, hänelle riittäisi...»

»Mikä niin?»

»Että hänet karkoitetaan minun huoneestani.»

»Ja Maurice onkin oikeassa», sanoi Dixmer. »Maurice tulee käynnille
teidän eikä Muguetin luokse; on siis tarpeetonta Muguetin olla läsnä
silloin kun hän tulee.»

Geneviève katseli miestään hämmästyneenä.

»Mutta, hyvä ystävä...» sanoi hän.

»Geneviève», jatkoi Dixmer, »luulin teitä liittolaiseksi, joka tekisi
niskoilleni ottamani tehtävän helpommaksi, ja nyt teidän pelkonne
päinvastoin tekee vaikeutemme kaksinkertaisiksi. Neljä päivää sitten
luulin sovitun kaikesta meidän keskemme, ja nyt on kaikki tehtävä
uudestaan. Geneviève, enkö minä sanonut teille, että luotin teihin,
teidän kunniaanne? Enkö sanonut teille, että Maurice on viimeinkin
saatava läheisemmäksi ja vähemmän epäluuloiseksi ystäväksemme, kuin
milloinkaan ennen? Voi, hyvä Jumala, miten naiset ovatkaan meidän
suunnitelmillemme ikuisena vastuksena!»

»Mutta, hyvä ystävä, eikö teillä ole mitään muuta keinoa? Olenhan jo
sanonut, että meille kaikille olisi parempi, että hra Maurice pysyisi
meistä syrjässä.»

»Meille kaikille, ehkäpä niin; mutta sille naiselle, joka on meidän
kaikkien yläpuolella, sille, jolle olemme vannoneet uhraavamme
omaisuutemme, henkemme, vieläpä kunniamme, on tarpeen, että tämä nuori
mies tulee takaisin. Tiedättekö, että Turgytä epäillään ja että on
aikomus antaa prinsessoille toinen palvelija?»

»Hyvä on, lähetän Muguetin pois.»

»Voi, hyvä Jumala, Geneviève», sanoi Dixmer tehden hänelle niin
harvinaisen kärsimättömän eleen, »miksi puhutte minulle tuosta?
Miksi sammutatte ajatukseni tulen omalla ajatuksellanne? Miksi
vaikeuksien keskellä luotte minulle uusia vaikeuksia? Geneviève, tehkää
kunniallisena, uskollisena vaimona kaikki se, minkä luulette olevan
velvollisuutenne, siinä on kaikki, mitä teille sanon; huomenna olen
poissa; huomenna olen Morandin sijalla hänen insinööritöissään. En syö
päivällistä teidän kanssanne, mutta hän syö; hänellä on jokin pyyntö
Mauricelle; hän selittää teille, mikä se on. Mitä hän pyytää, muistakaa
se, Geneviève, on hyvin tärkeä asia; se ei ole meidän päämaalimme,
vaan keinomme; se on tämän niin hyvän, niin jalon, niin uskollisen
miehen viimeinen toivo, tämän suojelijamme, jonka puolesta meidän
velvollisuutemme on uhrata kaikkemme.»

»Ja jonka puolesta antaisin henkeni!» huudahti Geneviève haltioissaan.

»No niin, Geneviève, en tiedä, miten tässä on käynyt, ette ole
osannut saada Mauricea rakastamaan tätä miestä, vaikka se olisi ollut
erittäin tärkeätä. Siitä johtuu, että kun olette saattanut Mauricen
tänään huonolle tuulelle, hän ehkä hylkääkin sen pyynnön, jonka
Morand tekee ja johon meidän on hinnalla millä hyvänsä saatava hänen
suostumuksensa. Haluatteko nyt, että sanon teille, Geneviève, minne
teidän turhantarkkuutenne ja tunteellisuutenne johtavat Morandin?»

»Voi, hyvä herra», huudahti Geneviève liittäen kätensä yhteen ja
kalveten, »hyvä herra, älkäämme koskaan puhuko siitä».

»Hyvä on siis», jatkoi Dixmer koskettaen huulillaan vaimonsa otsaa,
»olkaa voimakas ja miettikää».

Niin hän lähti.

»Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!» sopersi Geneviève tuskissaan, »mitä
väkivaltaa he minulle tekevätkään, jolla suostuisin tähän rakkauteen,
jota koko sieluni janoaa...»

Kuten olemme jo maininneet, oli seuraava päivä lepopäivä. [Kristillisen
ajanlaskun mukana oli 7-päiväinen viikko poistettu; sijalla oli
kymmenpäiväinen _dekadi_, jonka viimeinen päivä oli lepopäivä. — Suom.]

Dixmerin perheessä, kuten muissakin porvarisperheissä tuona aikana, oli
tapana syödä päivällistä sunnuntaisin kauemmin ja juhlallisemmin kuin
muina päivinä. Tultuaan perhetuttavaksi ei Maurice, joka oli saanut
kertakaikkisen kutsun näille päivällisille, ollut milloinkaan jäänyt
tulematta. Niinä päivinä, vaikka oli tapana istuutua pöytään vasta
kello kahdelta, Maurice saapui jo puolen päivän aikaan.

Sillä tavoin kuin Maurice oli lähtenyt, oli Geneviève melkein heittänyt
toivonsa, että hän saapuisi.

Kello löi tosiaankin kaksitoista ilman että Mauricea näkyi; sitten
puoli yksi, sitten yksi.

Olisi mahdotonta kuvata sanoin, mitä tämän odotusajan kuluessa tapahtui
Genevièven sydämessä.

Ensin hän oli pukeutunut mahdollisimman yksinkertaisesti; sitten
nähdessään hänen viipyvän hän naisen sydämelle ominaisesta keimailun
halusta oli kiinnittänyt kukan kupeellensa ja toisen tukkaansa, ja
taaskin hän oli jäänyt odottamaan tuntien yhä suuremman ahdistuksen
hiipivän sydämeensä. Siten oli jo tullut melkein aika istuutua pöytään
eikä Mauricea kuulunut.

Kymmentä minuuttia vailla kaksi kuuli Geneviève Mauricen hevosen kavion
kopseen, jonka hän tunsi niin hyvin.

»Oi, hän on täällä», huudahti hän; »hänen ylpeytensä ei ole kyennyt
voittamaan hänen rakkauttansa. Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua!»

Maurice hyppäsi alas hevosensa selästä ja antoi ohjakset
puutarhapojalle mutta käski hänen odottaa paikallaan. Geneviève näki
tämän ja tuli levottomaksi, kun poika ei vienytkään hevosta talliin.

Maurice astui sisään. Hän oli tänään loistavan kaunis. Väljä musta
hännystakki, jossa oli isot käänteet, valkoiset liivit, säämiskähousut,
joitten alta näkyivät säärien muodot, jalot kuin Apollon, valkoinen
batistikaulus ja hänen kaunis tukkansa, joka verhosi leveätä ja sileätä
otsaa, tekivät hänestä hienon ja voimakkaan miehen tunnuskuvan.

Hän astui sisään. Kuten jo olemme sanoneet, sai hänen läsnäolonsa
Genevièven sydämen paisumaan ilosta; hän tervehti Mauricea säteilevänä.

»Kas, siinähän te olette», sanoi Geneviève ojentaen hänelle kätensä;
»syöttöhän päivällisiä meidän kanssamme, eikö niin?»

»Päinvastoin, kansatar», sanoi Maurice kylmällä äänellä, »tulin
pyytämään teillä lupaa olla poissa».

»Olla poissa?»

»Niin, piirin asiat vaativat työtäni. Pelkäsin teidän odottavan minua
ja syyttävän minua epäkohteliaaksi; sitä varten tulin.»

Geneviève tunsi sydäntänsä, joka hetkeksi oli vapautunut, taas
ahdistavan.

»Voi, hyvä Jumala!» sanoi hän, »ja Dixmer, joka ei ole päivällisellä,
uskoi palatessaan tapaavansa teidät täällä ja oli sanonut minulle, että
pidättäisin teidät, kunnes hän tulee!»

»Ahaa, siinä tapauksessa ymmärrän teidän hellittämättömyytenne, madame.
Teillä oli miehenne määräys. Enkä minä aavistanut sitä! Minä en
tosiaankaan koskaan pääse irti itserakkaudestani.»

»Maurice!»

»Mutta minun on, madame, enemmän pidettävä kiinni teidän teoistanne
kuin sanoistanne, minun on ymmärrettävä, että ellei Dixmer ole täällä,
on minun sitä suuremmalla syyllä jäätävä pois. Hänen poissaolonsa
saattaisi teidät vain yhä enemmän hämillenne.»

»Miksi niin?» kysyi Geneviève arasti.

»Koska te palattuani näytätte ottaneen tehtäväksenne välttää minua,
koska palasin teidän vuoksenne, vain teidän vuoksenne, tiedättehän sen,
hyvä Jumala, ja koska minä palattuani olen alituisesti tavannut muita
kuin teidät.»

»Te olette siis yhä vieläkin suutuksissanne, hyvä ystävä», sanoi
Geneviève, »ja kuitenkin minä teen parhaani».

»Eipä suinkaan, Geneviève, voitte tehdä vieläkin paremmin: ottaa minut
vastaan kuten ennen tai kokonaan hyljätä minut.»

»Maurice», sanoi Geneviève lempeästi, »ymmärtäkää minun asemani,
arvatkaa minun pelkoni älkääkä enää kohdelko minua julmasti».

Ja nuori nainen lähestyi häntä ja katsoi häneen surullisena.

Maurice jäi vaiti.

»Mutta mitä te sitten tahdotte?» jatkoi Geneviève.

»Tahdon rakastaa teitä, Geneviève, koska tunnen nyt, etten voi elää
ilman tätä rakkautta.»

»Maurice, armoa!»

»Mutta siinä tapauksessa, madame», huudahti Maurice, »olisi annettava
minun kuolla».

»Kuolla?»

»Niin, kuolla tai unohtaa.»

»Te voisitte siis unohtaa, te?» huudahti Geneviève, jonka kyyneleet
kumpusivat sydämestä esiin silmiin.

»Voi, en, en», voihki Maurice langeten polvilleen, »en, Geneviève,
kuolla ehkä, mutta unohtaa en koskaan, koskaan!»

»Ja kuitenkin», jatkoi Geneviève lujana, »se olisi parasta, Maurice,
sillä tämä rakkaus on rikollista».

»Oletteko sanonut tuon hra Morandille?» sanoi Maurice, jonka tämä
äkkinäinen kylmä puhe oli tyynnyttänyt.

»Hra Morand ei ole mikään hullu kuten te, Maurice, eikä minun ole
milloinkaan ollut tarvis huomauttaa hänelle tavasta, miten hänen tulee
käyttäytyä ystävän talossa.»

»Lyönpä vetoa», vastasi Maurice hymyillen pilkallisesti, »lyönpä vetoa,
että jos Dixmer syö päivällistä ulkona, ei Morand ainakaan ole lähtenyt
pois. Kas sillä lavoin on tehtävä, Geneviève, estääksenne minua
rakastamasta teitä; sillä silloin kun tämä Morand on täällä teidän
vieressänne jättämättä teitä sekunniksikaan», jatkoi hän paheksuvasti,
»en minä rakasta teitä, tai en ainakaan myönnä rakastavani teitä».

»Ja minä», huudahti Geneviève, jonka kärsivällisyyden tämä ikuinen
epäluulo sai loppumaan ja puristamaan raivokkaasti nuoren miehen
käsivartta, »minä vannon teille, kuulkaa, Maurice, jotta se on sanottu
kerta kaikkiaan, jotta siihen asiaan ei enää koskaan tarvitse palata,
vannon teille, ettei Morand koskaan ole sanonut minulle sanaakaan
rakkaudesta, ettei Morand milloinkaan ole rakastanut minua, ettei hän
koskaan tule minua rakastamaan; minä vannon sen kautta kunniani, vannon
sen äitini sielun kautta!»

»Voi, voi», huudahti Maurice, »kuinka haluaisinkaan uskoa teitä!»

»Oi, uskokaa minua, hupsuparka!» Geneviève hymyili tavalla, joka
jokaiselle toiselle, vaan ei mustasukkaiselle, olisi merkinnyt
hurmaavaa tunnustusta. »Uskokaa minua; haluatteko te muuten tietää
enemmän? No niin, Morand rakastaa naista, joka saattaa varjoon kaikki
kuolevaiset naiset, kuten taivaan tähdet himmentävät kedon kukkien
loiston.»

»Ja kuka nainen», kysyi Maurice, »voi tällä tavoin siis saattaa varjoon
toiset naiset, kun heidän joukossaan on Geneviève?»

»Eikö se, jota rakastaa», jatkoi Geneviève hymyillen, »ole aina
luomakunnan mestariteos?»

»Mutta», sanoi Maurice, »ellette rakasta minua, Geneviève...»

Nuori nainen odotti jännittyneenä lauseen loppua.

»Ellette rakasta minua», jatkoi Maurice, »voitte ainakin vannoa
minulle, ettette milloinkaan rakasta ketään toisia?»

»Voi, mitä siihen tulee, Maurice, sen vannon koko sydämestäni»,
huudahti Geneviève ihastuneena siitä, että Maurice itsestään tarjosi
hänelle tällaisen tilaisuuden, joka ei sotinut hänen omaatuntoansa
vastaan.

Maurice tarttui Genevièven molempiin käsiin, jotka tämä oli kohottanut
taivasta kohti, ja peitti ne kiihkeillä suudelmilla.

»No niin», sanoi Maurice, »nyt minä olen kiltti, myöntyväinen,
luottavainen; nyt olen jalomielinen. Tahdon hymyillä teille, tahdon
olla onnellinen.»

»Ettekä pyydä enempää?»

»Koetan olla pyytämättä.»

»Nyt luulen», sanoi Geneviève, »olevan turhaa enempää pidellä teidän
hevostanne. Kyllä piiri odottaa.»

»Voi, Geneviève, tahtoisin koko maailman odottavan ja voivan odottaa
teidän vuoksenne.»

Pihasta kuului askelia.

»Tullaan ilmoittamaan, että päivällinen on valmis», sanoi Geneviève.

He puristivat salavihkaa toistensa käsiä.

Tulija oli Morand; hän saapui ilmoittamaan, että odotettiin vain
Mauricea ja Genevièveä, jotta voitaisiin istuutua pöytään.

Hänkin oli pukeutunut hienoksi tätä sunnuntaipäivällistä varten.




XIX

Pyyntö


Morand, joka oli pukeutunut ylen aistikkaasti, herätti Mauricen
uteliaisuuden.

Hienoinkaan myskiltä tuoksuva keikari ei olisi löytänyt mitään
muistuttamista hänen kaulaliinansa solmua, saappaittensa poimuja,
liinavaatteittensa hienoutta vastaan.

Tosin on myönnettävä, että hänellä aina oli sama tukka ja samat
silmälasit.

Silloin näytti Mauricesta, niin oli Genevièven vala saanut hänet
rauhoittumaan, kuin hän olisi nyt vasta ensimmäisen kerran nähnyt hänen
tukkansa ja silmälasinsa oikeassa valaistuksessa.

»Hitto soikoon», sanoi Maurice itsekseen mennessään häntä tervehtimään,
»enpä enää koskaan ole mustasukkainen sinulle, mainio kansalainen
Morand! Pue vain yllesi vaikka joka päivä, jos haluat, kirjavanhohtava
pyhäpukusi ja teetä itsellesi sunnuntaita varten hännystakki
kultakankaasta! Tästä päivästä alkaen lupaan olla näkemättä muuta kuin
tukkasi ja silmälasisi ja etenkin olla syyttämättä sinua rakkaudesta
Genevièveen.»

Saattaa käsittää miten paljon vilpittömämpi ja sydämellisempi oli
kansalaiselle Morandille annettu kädenpuristus tämän yksinpuhelun
jälkeen kuin hänen tavallisesti antamansa.

Vastoin tavallisuutta syötiin päivällinen pienessä seurassa. Vain
kolmelle hengelle oli katettu kapean pöydän ääreen. Maurice käsitti
voivansa kohdata Genevièven jalan pöydän alla; jalat jatkaisivat täten
sitä mykkää lemmenpuhelua, jonka kädet olivat panneet alulle.

Istuuduttiin pöytään. Maurice näki Genevièven vinosti vastapäätä; hän
oli valon ja Mauricen välissä; hänen mustassa tukassaan oli sininen
hohde kuten korpin siivessä; hänen hipiänsä loisti, hänen silmänsä
olivat kosteat rakkaudesta.

Maurice etsi ja löysi Genevièven jalan. Tarkastaessaan ensimmäisen
kosketuksen vaikutusta hänen kasvoiltaan, näki hän niitten sekä
punastuvan että kalpenevan yhtaikaa; mutta tuo pieni jalka jäi
rauhallisesti ja raukeana paikalleen pöydän alle hänen jalkojensa
väliin.

Kirjavan hohtavassa puvussaan näytti Morand saaneen takaisin
pyhä-älynsä, tuon loistavan älyn, jonka Maurice muutaman kerran oli
nähnyt pursuavan tämän ihmeellisen miehen huulilta ja joka epäilemättä
olisi hyvin säestänyt hänen silmiensä tulta, elleivät vihreät
silmälasit olisi sitä sammuttaneet.

Hän kertoi tuhat sukkeluutta nauramatta milloinkaan: Morandin
leikinlaskun voima, hänen sutkaustensa harvinainen tenho johtui hänen
järkähtämättömästä vakavuudestaan. Tämä kauppias, joka oli matkustanut
niin laajalti ostellen kaikenlaisia nahkoja pantterinnahoista
jäniksennahkoihin asti, tämä kemisti, joka kerran oli tahrinut
käsivartensa punaisiksi, tunsi Egyptin kuten Herodotos, Afrikan kuten
Levaillant ja oopperan sekä naisten huoneet yhtä hyvin kuin myskiltä
tuoksuvat keikarit.

»Mutta hiisi vieköön, kansalainen Morand», sanoi Maurice, »tehän ette
ole vain tietäväinen mies, vaan myöskin tiedemies!»

»Olen nähnyt paljon ja etenkin lukenut paljon», sanoi Morand: »eikö
ole siis sopivaa, että hiukan valmistaudun niihin elämännautintoihin,
joihin aion heittäytyä koottuani itselleni omaisuuden? Onhan jo aika,
kansalainen Maurice, onhan jo aika!»

»Mitä hulluja!» sanoi Maurice, »tehän puhutte kuin vanhus: miten vanha
olette siis?»

Morand kääntyi vavahtaen kuullessaan tämän kysymyksen, niin
luonnollinen kuin se olikin.

»Olen kolmekymmentäkahdeksanvuotias», sanoi hän. »Niin, sellaistahan se
on, kun on tiedemies, kuten te sanoitte, ei ole enää varmaa ikää.»

Geneviève rupesi nauramaan, Maurice yhtyi kuoroon; Morand tyytyi
hymyilemään.

»Olette siis matkustanut paljon?» kysyi Maurice puristaen jaloillaan
Genevièven jalkaa, joka pyrki huomaamatta vapautumaan.

»Osa nuoruudestani», sanoi Morand, »on kulunut ulkomailla».

»Paljon nähnyt! Anteeksi, paljon huomannut, tahtoisin minä sanoa»,
jatkoi Maurice; »sillä sellainen mies kuin te ei voi nähdä tekemättä
huomioita».

»Totta totisesti, niin paljon nähnyt», jatkoi Morand; »sanoisinpa
melkein, että olen nähnyt kaikki».

»Kaikki, hyvä kansalainen, se on paljon sanottu», sanoi Maurice
nauraen, »sillä jos muistelisitte...»

»No niin, olette oikeassa. Kahta asiaa en ole milloinkaan nähnyt.
On totta, että näinä kaksi asiaa tulevat meidän päivinämme yhä
harvinaisemmiksi.»

»Mitkä ne ovat?» kysyi Maurice.

»Ensimmäinen», sanoi Morand vakavana, »on Jumala».

»Ah», sanoi Maurice, »mutta Jumalan sijasta voisin, kansalainen Morand,
näyttää teille jumalattaren».

»Miten niin?» keskeytti Geneviève.

»Kyllä, ihan vastaleivotun jumalattaren: Järki-jumalattaren. Minulla on
ystävä, josta olen teille joskus kertonut, rakas kelpo Lorin, jolla on
kultainen sydän ja vain yksi vika, se, että hän sepustelee nelisäkeisiä
runoja sekä sanaleikkejä.»

»Entä sitten?»

»No niin, hän on suosinut Pariisin kaupunkia toimittamalla
Järki-jumalattaren, joka on erinomaisessa kunnossa ja josta ei ole
löydetty mitään moitittavaa. Se on kansatar Arthémise, entinen Oopperan
tanssijatar, nykyään hajuvesien myyjätär Martin-kadulla. Heti kun
hänestä on lopullisesti tullut jumalatar, voisin näyttää hänet teille.»

Morand kiitti Mauricea vakavalla päännyökkäyksellä ja jatkoi:

»Toinen on kuningas.»

»Niin, sehän on vaikeampaa», sanoi Geneviève koettaen hymyillä;
»sellaistahan ei enää ole olemassa».

»Teidän olisi tullut nähdä viimeinen», sanoi Maurice, »se olisi ollut
varovaisinta».

»Siitä on seurauksena», sanoi Morand, »ettei minulla ole mitään
käsitystä, miltä kruunattu pää näyttää: luultavasti hyvin ikävältä?»

»Hyvin ikävällä, tosiaankin», sanoi Maurice; »sen takaan minä, joka
melkein joka kuukausi näen yhden sellaisen».

»Kruunatun päänkö?» kysyi Geneviève.

»Tai ainakin sellaisen», jatkoi Maurice, »joka on kantanut kruunun
raskasta ja tuskallista taakkaa».

»Ahaa, niin, kuningattaren», sanoi Morand. »Olette oikeassa, herra
Maurice, se on varmasti synkkä näky...»

»Onko hän yhtä kaunis ja yhtä ylpeä, kuin kerrotaan?» kysyi Geneviève.

»Ettekö te sitten ole koskaan nähnyt häntä, madame?» kysyi Maurice
vuorostaan hämmästyneenä.

»Minäkö? En milloinkaan!...» vastasi nuori nainen.

»Se on todella kummallista», sanoi Maurice.

»Ja miksi kummallista?» kysyi Geneviève. »Olemme asuneet
maaseudulla aina vuoteen 91 asti; vuodesta 91 olen asunut vanhalla
Saint-Jacques-kadulla, joka paljon muistuttaa maaseutua, paitsi että
täällä ei milloinkaan ole aurinkoa, vähemmän ilmaa ja vähemmän kukkia.
Tunnette elämäntapani, kansalainen Maurice: ne ovat aina olleet
samanlaiset; miten luulette, että minä olisin nähnyt kuningattaren? Ei
milloinkaan ole tullut siihen tilaisuutta.»

»Enkä luule teidän käyttävän hyväksenne sitäkään tilaisuutta, joka nyt
luultavasti tulee, ikävä kyllä», sanoi Maurice.

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Geneviève.

»Kansalainen Maurice vihjaa asiasta, joka ei enää ole mikään
salaisuus», sanoi Morand.

»Mikä asia?» kysyi Geneviève.

»Marie-Antoinetten todennäköinen kuolemantuomio ja teloitus samalla
mestauslavalla, jolla kuningaskin kuoli. Kansalainen sanoo vielä, että
te ette käytä hyväksenne tilaisuutta nähdä häntä sinä päivänä, jolloin
hän lähtee Templestä mennäkseen Révolution-aukiolle.»

»En, varmasti en», huudahti Geneviève vastauksena näihin Morandin
jäätävän kylmäverisesti lausumiin sanoihin.

»Heittäkää siinä tapauksessa toivonne», jatkoi järkähtämätön kemisti;
»sillä Itävallatarta vartioidaan hyvin ja tasavalta on haltia, joka
tekee näkymättömäksi kenet ikinä tahtoo».

»Myönnän kuitenkin», jatkoi Geneviève, »että olisin ollut hyvin utelias
näkemään tämän naisraukan».

»Tuumitaanpa asiaa», sanoi Maurice, innokkaana ottamaan varteen kaikki
Genevièven toivomukset; »olisiko teillä todellakin halua? Sanokaa siinä
tapauksessa vain sana. Tasavalta on haltiatar, siitä olen kansalaisen
Morandin kanssa yhtä mieltä; mutta kaupunginvirkamiehenä olen minä
jonkin verran noita.»

»Te voisitte siis näyttää minulle kuningattaren, voisitteko, hyvä
herra?» huudahti Geneviève.

»Ihan varmasti voin.»

»Ja millä tavoin sitten?» kysyi Morand vaihtaen Genevièven kanssa
pikaisen silmäyksen, joka jäi nuorelta mieheltä huomaamatta.

»Ei mikään ole yksinkertaisempaa», sanoi Maurice.
»Kaupunginvirkamiesten joukossa on varmasti sellaisia, joihin
ei luoteta. Mutta minähän olen antanut kylliksi todisteita
uskollisuudestani vapauden asialle, jotta en kuulu niihin. Sitäpaitsi
riippuu pääsy Templeen sekä virkamiehistä että vartiopäälliköistä
yhteisesti. Ja vartiopäällikkönä on juuri luona päivänä ystäväni Lorin,
josta luullakseni vielä kerran tulee kenraali Santerren seuraaja,
koska hän on kolmessa kuukaudessa ylennyt korpraalista pataljoonan
adjutantiksi. No niin, tulkaa tapaamaan minua Templeen sinä päivänä,
jolloin minulla on vartiovuoro, toisin sanoen ensi torstaina.»

»No niin», sanoi Morand, »toivon, että tämä ehdotus teille kelpaa.
Katsokaa, kuinka nopeasti asia kävi!»

»Voi, ei, ei», sanoi Geneviève, »minä en tahdo».

»Ja miksikä ette?» huudahti Maurice, joka ei tässä Templessä-käynnissä
nähnyt muuta kuin keinon nähdä Genevièven sellaisenakin päivänä,
jolloin oli luullut sen olevan mahdotonta.

»Koska te sen johdosta ehkä voisitte joutua johonkin ikävään
välikäteen, rakas Maurice, ja jos teille, ystävällemme, koituisi
jotakin huolta siksi, että olette tyydyttänyt minun oikkuni, en antaisi
sitä itselleni anteeksi koskaan eläessäni.»

»Tuo on viisaasti puhuttu, Geneviève», sanoi Morand. »Uskokaa minua,
epäluuloisuus on suuri, parhaitakin isänmaanystäviä epäillään nykyään;
luopukaa tästä suunnitelmasta, joka on, kuten sanotte, pelkkä utelias
päähänpisto.»

»Voisi sanoa teidän puhuvan kateudesta, Morand, ja että, kun ette
ole nähnyt kuningatarta yhtä vähän kuin kuningastakaan, ette tahdo
toistenkaan näkevän heitä. No niin, älkäämme väitelkö enää; tulkaa
mukaan.»

»Minäkö? Enhän toki.»

»Templessä-käyntiä ei toivo enää kansatar Dixmer, vaan minä, ja
minä pyydän häntä samoin kuin teitäkin käynnillänne virkistämään
vankirukkaa. Sillä kun iso portti kerran on sulkeutunut jäljessäni,
olen neljänkolmatta tunnin ajan yhtä paljon vanki kuin olisi kuningas
tai kuninkaallinen prinssi.»

Sitten hän sanoi puristaen molemmilla jaloillaan Genevièven jalkaa:

»Tulkaa siis, minä pyydän.»

»Ajatelkaa asiaa, Morand», sanoi Geneviève, »tulkaa saattamaan minua».

»Se olisi hukkaan heitetty päivä», sanoi Morand, »ja se viivyttäisi
vain sen päivän tuloa, jolloin vetäydyn liikehommista yksityiselämään».

»Siinä tapauksessa en tule yhtään», sanoi Geneviève.

»Ja miksi ette?» kysyi Morand.

»Voi, hyvä Jumala, sehän on selvää», sanoi Geneviève, »koska en ole
varma, että mieheni tulee minua saattamaan, ja kun ette te, viisas
mies, kahdeksanneljättävuotias mies, tule minua saattamaan, ei minulla
olisi rohkeutta mennä yksin puhuttelemaan vartiomiehiä, jotka ovat
kukaties tykkimiehiä, krenatöörejä tai jääkäreitä, ja pyytää saada
puhutella kaupunginvirkamiestä, joka ei ole minua kolmea neljääkään
vuotta vanhempi».

»Siinä tapauksessa», sanoi Morand, »koska luulette minun mukaantuloni
välttämättömäksi, kansatar...»

»Suostukaa pois, kansalainen tiedemies, olkaa kohtelias, kuten
olisitte aivan tavallinen ihminen», sanoi Maurice, »ja uhratkaa puolet
päivästänne ystävänne vaimolle».

»Olkoon menneeksi», sanoi Morand.

»Nyt en pyydä teiltä muuta kuin yhtä asiaa, vaitioloa», jatkoi Maurice.
»Vieraskäynti Templessä on aina epäilyttävä askel, ja jos mikä
onnettomuus hyvänsä sattuisi tämän käynnin johdosta, joutuisimme kaikki
giljotiinille. Jakoblinit eivät laske leikkiä, hitto vieköön! Olette
juuri nähneet, miten he ovat kohdelleet girondistejä.»

»Peijakas!» sanoi Morand; »on otettava huomioon, mitä kansalainen
Maurice sanoo: tämä lapa vetäytyä syrjään liike-elämästä ei sopisi
minulle ensinkään».

»Ettekö kuullut», puuttui Geneviève puheeseen hymyillen, »että
kansalainen sanoi kaikki?»

»Kuinka, kaikki?»

»Koko joukko.»

»Niin, epäilemättä», sanoi Morand, »seura on miellyttävä; mutta pidän
parempana, kaunis tunteen lapsi, elää seurassanne kuin kuolla siinä».

»Kas sitä», kysyi Maurice itsekseen, »missä helkkarissa minun järkeni
oli, kun luulin tämän miehen olevan rakastuneen Genevièveen?»

»No niin, se on siis sovittu», sanoi taas Geneviève; »Morand, nyt puhun
teille, hajamieliselle mietiskelijälle; siis ensi torstaina: älkää
ryhtykö keskiviikkoiltana suorittamaan jotakin kemiallista koetta,
joka sitten pidättää teidät neljänkolmatta tunnin ajan, kuten joskus
tapahtuu».

»Olkaa levollinen», sanoi Morand; »voittehan sitäpaitsi muistuttaa
minua sitä ennen».

Geneviève nousi pöydästä, Maurice seurasi hänen esimerkkiään; Morand
nousi myöskin ja oli ehkä juuri seuraamaisillaan heitä, kun eräs
työmiehistä toi tälle kemistille pienen, jotakin nesteitä sisältävän
pullon, joka sai koko hänen huomionsa osakseen.

»Kiirehtikäämme», sanoi Maurice vieden mukaansa Genevièven.

»Voi, olkaa huoleti», sanoi tämä; »häneltä menee siihen ainakin tunti».

Ja nuori nainen ojensi hänelle kätensä, jota hän puristi hellästi
omissaan. Geneviève tunsi omantunnonvaivoja petoksestaan ja maksoi
tämän katumuksensa onnen tunteella.

»Katsokaapa», sanoi hän Mauricelle kävellessään puutarhan poikki
ja näyttäen hänelle niitä neilikoita, jotka oli tuotu ulkoilmaan
mahonkilaatikossa, jotta ne toipuisivat mikäli mahdollista; »katsokaa,
kukkani ovat kuolleet».

»Kuka ne on tappanut? Teidän välinpitämättömyytenne», sanoi Maurice.
»Neilikkaparat!»

»Ei sitä tehnyt minun välinpitämättömyyteni, vaan se, että te
hylkäsitte, hyvä ystävä.»

»Kuitenkin ne tarvitsivat vain hyvin vähän, Geneviève, hiukan vettä,
siinä kaikki; ja olisihan minun lähtöni tullut jättää teille paljon
aikaa.»

»Voi», sanoi Geneviève, »jos kukkia voisi kastella kyynelillä, eivät
nämä neilikkaparat, kuten te niitä nimitätte, olisi kuolleet».

Maurice kietoi hänet käsiinsä, puristi häntä kiivaasti rintaansa
vastaan, ja ennenkuin Geneviève oli ehtinyt puolustautua hän painoi
huulensa hänen puoleksi hymyileville, puoleksi kaihooville silmilleen,
jotka katselivat kuihtuneita kukkia.

Genevièvellä oli itseänsä kohtaan niin paljon moitittavaa, että hän
muuttui lempeäksi.

Dixmer palasi myöhään ja tapasi silloin Morandin, Genevièven ja
Mauricen puutarhassa juttelemassa kasveista.




XX

Kukkastyttö


Viimeinkin saapui tuo kauan odotettu torstai, Mauricen päivystyspäivä.

Oli kesäkuun alku. Taivas oli tummansininen, ja tätä indigopohjaa
vastaan erottautuivat selvästi uusien talojen himmeänvalkoiset pinnat.
Alettiin jo aavistaa sen hirmuisen koiran tuloa, jolla muinaisajan
kuvausten mukaan oli sammumaton jano ja joka puhuaksemme Pariisin
rahvaan kieltä nuolee kadun kivityksen niin puhtaaksi. Pariisi oli
puhdas kuin matto, ja ilmoista laskeutuneet, puista nousevat, kukista
lemuavat tuoksut kiertelivät ja päihdyttivät, ikäänkuin saattaakseen
pääkaupungin asukkaat unohtamaan sen verihöyryn, joka lakkaamatta nousi
aukioitten kivityksellä.

Mauricen oli saavuttava Templeen kello yhdeksältä; hänen molempina
tovereinansa olivat Mercevault ja Agricola. Kello kahdeksalta hän
oli vanhalla Saint-Jacques-kadulla täydessä kaupunginvirkamiehen
virkapuvussa, toisin sanoen kolmivärinen vyöhyt notkeilla ja
voimakkailla uumenillaan; kuten tavallista hän oli tullut ratsain
Genevièven luo ja oli matkansa varrella saattanut kuulla ohikulkevien
hyvien isänmaanystävien arkailematta lausumat ylistykset ja kiitokset.

Geneviève oli jo valmis: hänellä oli yllään yksinkertainen
musliinipuku, eräänlainen kevyt silkkivaippa, pieni hattu, jota koristi
kolmivärikokardi. Tässä yksinkertaisessa asussa hän oli häikäisevän
kaunis.

Morand, joka oli antanut pyytämällä pyytää itseään, oli, epäilemättä
pelosta, että häntä epäiltäisiin aristokraatiksi, ottanut arkipukunsa,
tämän puoleksi porvaris-, puoleksi käsityöläispuvun. Hän oli vastikään
palannut kotiin, ja hänen kasvoillaan oli uupumuksen merkit.

Hän sanoi tehneensä työtä koko yön, saadakseen erään kiireellisen
tehtävän valmiiksi.

Dixmer oli lähtenyt ulos heti kun hänen ystävänsä Morand oli saapunut.

»No niin», kysyi Geneviève, »mitä olette päättänyt, Maurice, ja millä
tavoin me saamme nähdä kuningattaren?»

»Kuulkaa», sanoi Maurice, »suunnitelmani on valmis. Tulen yhdessä
teidän kanssanne Templeen; jätän teidät Lorin-ystäväni haltuun, joka on
vartiopäällikkönä; sitten otan tehtäväni vastaan ja tulen soveliaalla
hetkellä noutamaan teidät.»

»Mutta», kysyi Morand, »missä näemme vangit ja millä tavoin?»

»Heidän aamiaisensa tai päivällisensä aikana, jos se miellyttää teitä,
kaupunginvirkamiesten lasi-oven kautta.»

»Erinomaista!» sanoi Morand.

Maurice näki silloin Morandin astuvan ruokasalin perällä olevalle
kaapille ja juovan kiireesti lasin puhdasta viiniä. Tämä ihmetytti
häntä. Morand oli erittäin raitis eikä tavallisesti juonut muuta kuin
vettä, jossa oli viiniä vain mausteeksi.

Geneviève huomasi, että Maurice katsoi Morandia ihmetellen.

»Voitteko kuvitella», sanoi hän, »että tämä onneton Morand tappaa
itsensä työllä, kun hän saattaa olla eilisaamusta saakka syömättä
mitään».

»Eikö hän ole siis ollut päivällisellä täällä?» kysyi Maurice.

»Ei, hän tekee kokeiluja ulkona kaupungilla.»

Geneviève oli turhan varovainen. Todellisena rakastajana, toisin sanoen
itsekkäänä ihmisenä, oli Maurice kiinnittänyt Morandiin vain ohimenevää
huomiota, kuten rakastunut mies osoittaa kaikelle, mikä ei koske hänen
rakastamaansa naista.

Tämän viinilasin jälkeen Morand otti leipäviipaleen, jonka hän nopeasti
nielaisi.

»Ja nyt», sanoi syöjä, »olen valmis, rakas kansalainen Maurice;
lähdemme milloin vain haluatte».

Maurice nyppi kukanlehdet kuolleesta neilikasta, jonka hän
ohimennessään oli taittanut, tarjosi käsivartensa Genevièvelle ja sanoi:

»Lähtekäämme.»

He lähtivät matkaan. Maurice oli niin onnellinen, ettei onni mahtunut
hänen rintaansa; hän olisi huutanut ilosta, ellei olisi pidättänyt
itseään. Mitä saattoikaan hän pyytää lisää? Geneviève ei ainoastaan
ollut rakastamatta Morandia, siitä hän oli varma, vaan rakastipa
vielä häntä, sitä hän toivoi. Jumala lähetti maan päälle kauniin
auringonpaisteen, Genevièven käsi vapisi Mauricen kainalossa, ja
julkiset kuuluttajat, kirkuen täyttä kurkkua jakobiinien voittoa ja
Brissotin sekä hänen rikostoveriensa kukistumista, ilmoittivat, että
isänmaa oli pelastunut.

Todella on toisinaan hetkiä elämässä, jolloin ihmissydän on liian
pieni, jotta sinne mahtuisi kaikki sinne ahtautuva ilo tai tuska.

»Oi, mikä ihana päivä!» huudahti Morand.

Maurice kääntyi ihmetellen katsomaan; tämä oli ensimmäinen
tunteenpurkaus, joka hänen nähtensä pääsi tällä aina hajamieliseltä ja
hillityltä mieheltä.

»Niin, niin on, erittäin kaunis», sanoi Geneviève nojautuen Mauricen
käsivarteen; »saattaakohan se pysyä iltaan saakka niin ihanana ja
pilvettömänä kuin se on tällä hetkellä?»

Maurice sovelsi tämän sanan itseensä, ja hänen onnensa tuli
kaksinkertaiseksi.

Morand katseli Genevièveä vihreitten silmälasiensa lävitse erittäin
kiitollisin ilmein; ehkäpä hänkin oli soveltanut tämän sanan itseensä.

Käveltiin sitten Petit-Pontin, Juiveric-kadun ja Notre-Damen sillan
yli, sitten tulliin kaupungintalon aukiolle.

Barre-du-Bec-kadulle ja Sainte-Avoye-kadulle. Mitä pitemmälle tultiin,
sitä keveämmäksi kävivät Mauricen askeleet, hänen seuralaistensa sen
sijaan yhä hitaammiksi.

Siten oli saavuttu Vieilles-Audriettes-kadun kulmaan, kun muuan
kukkasten kaupustelijatar äkkiä sulki kävelijöiltämme tien tarjoten
heille korinsa, joka oli kukkuroillaan kukkia.

»Oi, miten suurenmoisia neilikoita!» huudahti Maurice.

»Niin, varsin kauniita», sanoi Geneviève; »näyttääpä siltä kuin ei
niitten kasvattajilla olisi ollut muuta tehtävää, sillä ne eivät ole
kuolleet, ne».

Nämä sanat tunkivat hyvin suloisina nuoren miehen sydämeen.

»Oi, sinä kaunis kaupunginvirkamies», sanoi kukkastyttö, »osta
kansattarelle kukkavihko. Hänellä on valkoinen puku, tässä on ihania
neilikoita; valkoinen ja purppura sopivat hyvin yhteen; hän kiinnittää
kukkavihkon sydämensä kohdalle, ja kun hänen sydämensä on hyvin likellä
sinun sinistä pukuasi, on teillä siinä kansallisvärit.»

Kukkastyttö oli nuori ja sievä; hän kertoi kohteliaisuutensa aivan
erikoisen miellyttävästi; sitäpaitsi oli hänen kohteliaisuutensa
ihastuttavasti valittu, ja vaikka se olisi ollut keksitty erikoisesti
tätä tilaisuutta varten, ei se olisi saattanut paremmin soveltua
olosuhteisiin. Sitäpaitsi olivat kukat melkein vertauskuvana. Ne olivat
samanlaisia neilikoita kuin ne, jotka olivat kuolleet mahonkilaatikossa.

»Kyllä minä ostan», sanoi Maurice, »koska ne ovat neilikoita. Kaikkia
muita kukkia minä kammoan.»

»Oi, Maurice», sanoi Geneviève, »se on hyvin tarpeetonta; meillä on
puutarhassamme niin paljon!»

Ja vaikka huulet näin kielsivätkin, sanoivat Genevièven silmät, että
hän oli kuolemaisillaan halusta saada kukkavihon.

Maurice otti kauneimman kaikista kukkavihkoista; juuri samaa oli sievä
kukkien kaupustelija muuten tarjonnutkin.

Siinä oli noin parikymmentä tummanpunaista neilikkaa, joitten tuoksu
oli samalla kertaa pistävä ja miellyttävä. Keskellä vihkoa, komeilevana
kuin kuningas, oli tavattoman suuri neilikka.

»Otapa», sanoi Maurice kaupustelijattarelle heittäen hänen koriinsa
viiden livren assignaatin; »otapa, tuosta saat».

»Kiitos, kaunis kaupunginvirkamies», sanoi kukkastyttö, »viidet
kiitokset!»

Ja hän lähti puhuttelemaan toista kansalaispariskuntaa toivoen, että
näin mainiosti aloitettu päivä tuottaisi paljon. Tämän näytöksen
kestäessä, joka näytti niin vähäpätöisellä ja jota oli kestänyt
vain muutaman sekunnin, kuivasi Morand otsaansa seisten horjuen,
ja Geneviève oli kalpea ja vapisi. Hän tarttui kukkavihkoon, jonka
Maurice ojensi hänelle, puristi sitä suloisessa kädessään ja vei sen
kasvoilleen, ei niin paljon haistaakseen sen tuoksua kuin salatakseen
liikutustaan.

Loppumatka kului hauskasti, ainakin mitä Mauriceen tulee. Genevièven
iloisuus oli väkinäistä. Morandin riemu taas puhkesi ilmi omituisella
tavalla, toisin sanoen liikahdetuin huokauksin, äänekkäin
naurunpurskahduksin sekä hirvein pilanteoin, jotka kohdistuivat
ohikulkijoihin kuin ryhmätuli.

Kello yhdeksän saavuttiin Templeen.

Santerre piti kaupunginvirkamiesten nimenhuudon.

»Tässä olen», sanoi Maurice jättäen Genevièven Morandin hoivaan.

»Aha, tervetuloa», sanoi Santerre ojentaen nuorelle miehelle kätensä.

Maurice varoi hylkäämästä ojennettua kättä. Santerren ystävyys oli
varmasti kaikkein kallisarvoisimpia tähän aikaan.

Nähdessään tämän miehen, joka oli johtanut tuota kuuluisaa rumpujen
päristystä, Geneviève värisi ja Morand kalpeni.

»Kuka on sitten tuo kaunis kansatar», kysyi Santerre Mauricelta, »ja
mitä hän aikoo tehdä täällä?»

»Hän on urhean kansalaisen Dixmerin vaimo; olet varmasti kuullut
puhuttavan tuosta urheasta isänmaanystävästä, kansalainen kenraali?»

»Olen, olen», virkkoi Santerre, »hän on nahkatehtaan johtaja,
Victor-legionan jääkärien kapteeni».

»Juuri sama.»

»Hyvä, hyvä! Hän on totta tosiaankin soma. Entä tuo marakatti, joka
tarjoo hänelle käsivartensa?»

»Hän on kansalainen Morand, hänen miehensä liikekumppani, Dixmerin
komppanian jääkäri.»

Santerre astui Genevièven luokse.

»Hyvää päivää, kansatar», sanoi hän.

Geneviève ponnisti voimansa.

»Hyvää päivää, kansalainen kenraali», vastasi hän hymyillen.

Santerre oli yhtä paljon mielissään hymystä kuin arvonimestäkin.

»Ja mitä aiot tehdä täällä, kaunis isänmaanystävä?» jatkoi Santerre.

»Kansatar», puuttui puheeseen Maurice, »ei ole milloinkaan nähnyt
Capetin leskeä ja tahtoisi nähdä hänet».

»Niin», virkkoi Santerre, »ennenkuin...»

Ja hän teki kamalan eleen.

»Ihan niin», vastasi Maurice kylmästi.

»Hyvä», sanoi Santerre, »katso vain, ettei nähdä hänen menevän torniin;
se olisi huono esimerkki; muuten luotan sinuun täydellisesti».

Santerre puristi Mauricen kättä toistamiseen, nyökkäsi Genevièvelle
ystävällisesti ja suojelevasti ja lähti suorittamaan muita tehtäviänsä.

Katseltuaan ensin krenatöörien ja jääkärien harjoituksia ja
muutamia tykinliikkeitä, joitten kovan kolinan arveltiin herättävän
ympäristössä terveellistä säikähdystä, Maurice tarttui uudestaan
Genevièven käsivarteen ja lähti Morandin saattamana astelemaan vartiota
kohti, jonka poriin luona Lorin huuteli äänensä käheäksi, komentaen
pataljoonan liikkeitä.

»Hyvä», huusi hän, »kas tuollahan on Maurice; hitto soikoon! Naisen
kanssa, joka tuntuu minusta jonkin verran miellyttävältä. Aikoisikohan
tuo salakavala mies tuoda hänet kilpailemaan minun Järki-jumalattareni
kanssa? Jos niin kävisi, voi Arthémise-parkaani!»

»Entä nyt, kansalainen adjutantti?» sanoi kapteeni.

»Niin, se on totta; huomio!» huusi Lorin. »Ruoduttani, kaarto
vasempaan, vasempaan... Päivää, Maurice. Nopeampi tahti...
Eteen...päin!»

Rummut pärisivät; komppaniat lähtivät vartiopaikoilleen ja kun kukin
oli paikallaan, kiirehti Lorin ystävänsä luokse.

Ensimmäiset tervehdykset vaihdettiin. Maurice esitti Lorinin
Genevièvelle ja Morandilie. Sitten alkoivat selittelyt.

»Niin, niin, kyllä ymmärrän», sanoi Lorin; »sinä haluat päästää
kansattaren ja kansalaisen torniin: se on helposti tehty; menen
asettamaan vartiomiehet paikoilleen ja sanomaan heille, että voivat
laskea sinut seuralaisinesi kulkemaan.»

Kymmenen minuutin kuluttua astuivat Geneviève ja Morand sisään kolmen
kaupunginvirkamiehen seurassa ja asettuivat seisomaan lasi-oven taakse.




XXI

Punainen neilikka


Kuningatar oli vasta noussut makuulta. Oltuaan kaksi kolme päivää
sairaana hän pysytteli vuoteessa pitemmän ajan kuin tavallisesti.
Kuultuaan kuitenkin kälyltään, että auringonnousu oli ollut ihana, hän
oli ponnistanut voimansa ja saadakseen tyttärelleen raitista ilmaa
oli pyytänyt päästä kävelemään tasakatolle, mihin olikin myönnytty
vaikeuksia tekemättä.

Sitäpaitsi sai toinenkin syy tämän päätöksen aikaan. Kerran, tosin vain
kerran, hän oli nähnyt kruununperillisen puutarhassa. Mutta pojan ja
äidin ehdittyä yhden kerran viittaamaan toisilleen oli Simon tullut
väliin ja vienyt lapsen sisälle.

Hän oli yhtäkaikki nähnyt hänet, ja se oli jo paljon. Tosin oli tuo
pikku vankiraukka ollut hyvin kalpea ja paljon muuttunut. Sitten hänen
yllään oli ollut lyhyt nuttu ja karkeat housut kuten kansanlapsilla.
Mutta hänelle oli jätetty kauniit vaaleat kiharansa, jotka olivat
sädekehänä hänen päässänsä; varmaankin Jumala oli tahtonut, että
marttyyrilapsi säilyttäisi sen taivasta varten.

Jos hän vain kerrankin saattaisi nähdä hänet, mikä juhla se olisikaan
tälle äidinsydämelle!

Lopulta oli vieläkin eräs lisäsyy.

»Rakas sisareni», oli madame Elisabeth sanonut hänelle, »tiedättehän,
että olemme löytäneet käytävästä oljenkorren, joka oli pistetty
nurkkaan pystyyn. Meidän merkkikielellämme se merkitsee, että on
pidettävä silmät auki ja että ystävä on lähellä.»

»Se on totta», oli kuningatar vastannut, joka säälistä kälyään
ja tytärtään kohden itse rohkaisi mieltään ajattelemaan heidän
pelastustaan.

Kun palvelutehtävät oli suoritettu, oli Maurice sitäkin enemmän Templen
linnan isäntä, kun sattuma oli määrännyt hänet saamaan päivävuoron ja
tehnyt kaupunginvirkamiehistä Agricolasta ja Mercevaultista yövalvojia.

Edelliset virkamiehet olivat jo lähteneet jätettyään sitä ennen
tarkastuskertomuksensa Templen neuvostolle.

»Vai niin, kansalainen kaupunginvirkamies», sanoi Tisonin vaimo
tullessaan tervehtimään Mauricea, »tehän tuotte mukananne hienostoa
katsomaan kyyhkysiämme? Minä ainoastaan olen tuomittu olemaan näkemättä
Sophie-raukkaani.»

»He ovat ystäviäni», sanoi Maurice, »jotka eivät ole milloinkaan
nähneet Capetin vaimoa».

»No niin, he voivat nähdä erinomaisesti lasioven lävitse.»

»Ihan varmaan», sanoi Morand.

»Kuitenkin», sanoi Geneviève, »me tulemme näyttämään julmilta
uteliailta ihmisiltä, jotka ristikon takaa haluavat nauttia vangin
kärsimyksistä».

»No niin, miksi ette ole vienyt heitä, noita ystäviänne,
torninkäytävään, sillä Capetin vaimo kävelee siellä tänään kälyineen ja
tyttärineen; hänellehän he ovat jättäneet tyttären, mutta minulta, joka
en ole syyllinen, ovat ottaneet tytön. Voi niitä aristokraatteja! Aina
heitä suositaan, tehdään sitten mitä hyvänsä, kansalainen Maurice.»

»Mutta hehän ovat ottaneet häneltä pojan pois», vastasi tämä.

»Voi, kunhan minulla olisikin poika», mutisi vanginvartijatar;
»luulisin silloin surevani tyttöäni vähemmän».

Geneviève oli tällä välin vaihtanut muutamia silmäyksiä Morandin kanssa.

»Hyvä ystävä», sanoi nuori nainen Mauricelle, »kansatar on oikeassa.
Jos jollakin tavoin tahtoisitte toimittaa minut paikalle, jonka ohitse
Marie Antoinette kävelee, olisi se minusta vähemmän vastenmielisiä kuin
katseleminen täältä. Minusta tuntuu, että tämä tapa katsella ihmisiä on
nöyryyttävää sekä meille että heille.»

»Hyvä Geneviève», sanoi Maurice, »te sitten olette aina yhtä
hienotunteinen».

»Jumaliste, hyvä kansatar», huudahti toinen Mauricen virkatovereista,
joka eteisessä söi leipää ja makkaraa suurukseksi, »jos te olisitte
vankina ja Capetin vaimo olisi utelias näkemään teitä, ei hän
välittäisi niin paljon muodollisuuksista oikkunsa tyydyttämiseksi, se
riiviö».

Geneviève käänsi nopeammin kuin salama katseensa Morandiin nähdäkseen
minkä vaikutuksen nämä parjaukset häneen tekivät. Morand todella
vavahti; omituinen, niin sanoaksemme fosforihohtoinen valo välähti
hänen silmäluomiensa alta, hänen kätensä puristautuivat hetkeksi
nyrkkiin; mutta kaikki nämä merkit olivat niin nopeat, että ne jäivät
muilta huomaamatta.

»Mikä on tuon virkamiehen nimi?» kysyi Geneviève Mauricelta.

»Kansalainen Mercevault», vastasi nuori mies.

Sitten hän lisäsi kuin pyytääkseen tämän raakuutta anteeksi:

»Kivenhakkaaja.»

Mercevault kuuli sen ja loi Mauriceen syrjäsilmäyksen.

»Joudu, joudu», sanoi Tisonin vaimo, »syö makkarasi loppuun ja juo
puolikkaasi tyhjäksi, jotta voin korjata pois pöydästä».

»Se ei ole Itävallattaren vika, että syön vielä tällä hetkellä», murisi
kaupunginvirkamies; »jos hän vain olisi voinut surmauttaa minut elokuun
10 päivänä, olisi hän varmasti tehnyt sen; ja sinä päivänä kun hän
aivastaa säkissä, olen minä ensimmäisessä rivissä vankkana paikallani».

Morand kävi kalpeaksi kuin kuollut.

»Mennään, mennään, kansalainen Maurice», sanoi Geneviève, »mennään
sinne, jonne lupasitte viedä minut; täällä tuntuu minusta kuin olisin
vankina, minä tukehdun».

Maurice saattoi Morandin ja Genevièven ulos: ja vartiomiehet, joille
Lorin oli antanut ohjeet, antoivat vaikeuksia tekemättä heidän mennä.

Hän sijoitti heidät pieneen käytävään yläkerroksessa siten, että
kuningattaren, madame Elisabethin ja madame Royalen noustessa
parvekkeelle eivät korkeat vangit saattaneet olla menemättä heidän
ohitsensa.

Kun kävely oli määrätty tapahtuvaksi kello kymmeneltä ja kun ei
enää ollut kuin muutama minuutti odotettavaa, ei Maurice ainoastaan
ollut jättämättä ystäviänsä, vaan ottipa, jottei pieninkään epäluulo
kohdistuisi tähän hiukan laittomaan toimenpiteeseen, vielä mukaansa
Agricolan, jonka oli kohdannut tiellä.

Kello löi kymmenen.

»Avatkaa!» huusi tornin alakerrasta ääni, jonka Maurice tunsi kenraali
Santerren ääneksi.

Vartio tarttui heti aseisiinsa, ristikot suljettiin, vartiomiehet
laittoivat kiväärinsä ampumakuntoon. Kaikkialla pihalta kuului raudan
kalskeita ja askelten töminää kivityksestä, mikä kaikki teki syvän
vaikutuksen Morandiin ja Genevièveen, koska Maurice näki heidän
molempien kalpenevan.

»Mitä varokeinoja kolmen naisen vartioimiseksi!» mutisi Geneviève.

»Niin», sanoi Morand koettaen nauraa. »Jos ne, jotka koettavat auttaa
heitä karkaamaan, olisivat meidän sijassamme ja näkisivät mitä me
näemme, saisi se heidät kyllästymään koko hommaan.»

»Minä alan todella luulla, etteivät he pääse karkaamaan», sanoi
Geneviève.

»Ja minä toivon sitä», sanoi Maurice.

Näin sanoen hän kumartui katsomaan portaitten kaiteen yli.

»Huomio, vangit ovat tulossa», sanoi hän.

»Mainitkaa heidän nimensä», sanoi Geneviève, »sillä en tunne heitä».

»Molemmat ensimmäiset ovat Capetin sisar ja tytär. Viimeinen, jonka
edellä käy pieni koira, on Marie Antoinette.»

Geneviève astui askelen eteenpäin. Morand teki päinvastoin: sen sijaan
että olisi katsellut hän puristautui seinää vasten. Hänen huulensa
olivat verettömät ja kelmeämmät kuin tornin seinäkivet.

Geneviève näytti valkoisessa puvussaan puhtaine kauniille silmineen
enkeliltä, joka odotti vankeja valaistukseen heidän kulkemaansa tuskien
tietä ja valaakseen hiukan iloa heidän sydämiinsä ohimennessään.

Madame Elisabeth ja madame Royale astelivat ohi luotuaan hämmästyneen
silmäyksen vieraisiin; varmaankin sai edellinen käsityksen, että nämä
olivat ystäviä, joista merkkikielellä oli heille ilmoitettu, sillä
hän kääntyi äkkiä madame Royalen puoleen, puristaen hänen kättänsä ja
pudotti nenäliinansa, kuin antaakseen merkin kuningattarelle.

»Katsokaa, sisareni», sanoi hän, »minulta putosi nenäliina», ja jatkoi
sitten kävelyhän nuoren prinsessan kanssa.

Kuningatar, jonka läähättävä hengitys ja lyhyt kuiva yskä todistivat
kipeäksi, kumartui ottamaan ylös nenäliinan, joka oli pudonnut hänen
jalkoihinsa; mutta häntä nopeampana anasti pikku koira sen itselleen
ja juoksi viemään sen madame Elisabethille. Kuningatar jatkoi siis
nousemistaan ja oli muutaman askelen päästä Genevièven, Morandin ja
nuoren kaupunginvirkamiehen kohdalla.

»Ah, kukkia», sanoi hän; »siitä on pitkä aika, kun olen niitä nähnyt.
Kuinka ne tuoksuvatkaan hyvältä ja kuinka onnellinen olettekaan,
madame, kun teillä on kukkia!»

Nopeana kuin ajatus, joka ilmeni näissä tuskallisissa sanoissa,
ojensi Geneviève kätensä tarjotakseen kukkavihkonsa kuningattarelle.
Silloin Marie Antoinette kohotti päätänsä, katsoi häneen ja tuskin
huomattavissa oleva puna ilmestyi hänen värittömälle otsallensa.

Mutta vaistomaisesti, tottuneena sokeasti noudattamaan ohjesääntöä,
ojensi Maurice kätensä estääkseen Genevièven kädenliikkeen.

Kuningatar epäröi ja katsellessaan Mauricea tunsi hänet siksi nuoreksi
kaupunginvirkamieheksi, jolla oli tapana puhua hänelle pontevasti,
mutta samalla kertaa kunnioittavasti.

»Onko se kiellettyä, hyvä herra?» kysyi hän.

»Ei, ei, madame», sanoi Maurice; »Geneviève, voitte tarjota hänelle
kukkavihkonne».

»Oi, kiitos, kiitos, hyvä herra!» huudahti kuningatar suuresti
kiitollisena.

Ja tervehtien Genevièven viehättävän ystävällisesti ojensi Marie
Antoinette laihtuneen kätensä ja poimi kukkasten joukosta yhden
neilikan, minkä sattui saamaan.

»Ei, ottakaa kaikki, madame, ottakaa», sanoi Geneviève arasti.

»Ei», sanoi kuningatar hurmaavasti hymyillen: »tämä kukkavihko on ehkä
henkilöltä, jota te rakastatte, enkä halua ensinkään riistää sitä
teiltä».

Geneviève punastui, ja tämä sai kuningattaren hymyilemään,

»Eteenpäin, eteenpäin, kansatar Capet», sanoi Agricola, »teidän on
jatkettava matkaanne».

Kuningatar nyökkäsi hyvästiksi ja lähti taas nousemaan portaita; mutta
ennenkuin hävisi, hän kääntyi vielä kerran ja kuiskasi:

»Miten hyvällä tämä neilikka tuoksunkaan ja miten sievä tuo nainen on!»

»Hän ei huomannut minua», mutisi Morand, johon, melkein polvillaan
kun oli ollut käytävän puolivarjossa, kuningatar ei tosiaankaan ollut
kiinnittänyt huomiota.

»Mutta tehän näitte hänet hyvin, eikö niin, Morand? Eikö niin,
Geneviève?» sanoi Maurice kaksin kerroin onnellisena, ensinnäkin
näytöksestä, jonka oli hankkinut ystävillensä, ja sitten mielihyvästä,
jonka niin vähillä kustannuksilla oli aikaansaanut onnettomalle
vangille.

»Näimme, näimme», sanoi Geneviève, »näinhän minä hänet hyvin, ja nyt
näen hänet aina, vaikka eläisinkin sata vuotta».

»Ja miltä hän teistä näyttää?»

»Hyvin kauniilta.»

»Ja teistä, Morand?»

Morand liitti kätensä yhteen antamatta vastausta.

»Sanokaahan», kysyi Maurice Genevièveltä aivan hiljaa ja nauraen, »ehkä
Morand onkin rakastunut juuri kuningattareen?»

Geneviève vavahti, mutta tyyntyi heti.

»Kautta kunniani», vastasi hän, nauraen itsekin, »siltä tosiaankin
näyttää».

»No niin, ette sanonut, minkälaiselta hän teistä näytti, Morand?»
toisti Maurice itsepintaisesti.

»Minusta hän oli kovin kalpea», vastasi tämä.

Maurice tarttui uudestaan Genevièven käsivarteen ja saattoi hänet alas
pihalle. Pimeässä käytävässä tuntui hänestä siltä kuin olisi Geneviève
suudellut hänen kättänsä.

»Mitä tämä merkitsee, Geneviève?» sanoi Maurice.

»Se merkitsee sitä, Maurice, etten milloinkaan unohda teidän
uskaltaneen henkenne tyydyttääksenne minun oikkuani.»

»Voi», sanoi Maurice, »siinä te liioittelette, Geneviève. Tiedättehän,
että teidän kiitollisuutenne minua kohtaan ei ole se tunne, jota
tavoittelen.»

Geneviève puristi hellästi hänen käsivarttansa.

Morand seurasi heitä hoiperrellen.

Saavuttiin pihalle. Lorin saapui paikalle todetaksensa molempien
vankilassakävijöiden henkilöllisyyden ja saattoi heidät Templestä ulos.
Mutta ennenkuin jätti Mauricen, otti Geneviève häneltä lupauksen tulla
seuraavana päivänä vanhan Saint-Jacques-kadun varrelle päivälliselle.




XXII

Tapaintuomari Simon


Maurice palasi päivystyspaikallensa takaisin sydämessään melkein
taivaallinen ilo; hän näki siellä Tisonin vaimon itkemässä.

»Mikä teidän taas on, muoriseni?» kysyi hän.

»Minä olen raivoissani», vastasi vanginvartija.

»Ja miksi sitten?»

»Koska köyhiä ihmisiä ei kohtaa muu kuin vääryys tässä maailmassa.»

»Kuinka niin?»

»Te olette rikas, te; te olette porvari; tulette tänne vain viideksi
päiväksi, ja teidän sallitaan ottaa täällä vastaan kauniita naisia,
jotka antavat Itävallattarelle kukkia; ja minua, joka ikuisesti pesin
tässä kyyhkyslakassa, kielletään tapaamasta Sophie-raukkaani.»

Maurice tarttui hänen käteensä ja pisti siihen kymmenen livren
assignaatin.

»Kas tässä, hyvä Tison», sanoi hän, »ottakaa tämä ja rohkaiskaa
mielenne. Voi, hyvä Jumala, eihän Itävallatar elä ikuisesti.»

»Kymmenen livren assignaatti», sanoi vanginvartijatar, »sehän on teiltä
jalomielistä; mutta mieluummin olisin ottanut paperikähertimenkin,
jossa olisi ollut tyttöparkani tukkaa».

Hänen juuri lopettaessaan tätä puheitansa tuli Simon portaita ylös,
kuuli sanat ja näki vanginvartijan pitelevän taskussansa assignaattia,
jonka Maurice oli antanut hänelle.

Sanokaamme, missä mielentilassa Simon oli.

Simon tuli pihalta, jossa oli kohdannut Lorinin. Näitten kahden miehen
välillä vallitsi ehdoton vastenmielisyys.

Tämän vastenmielisyyden syynä ei niinkään paljon ollut se väkivaltainen
näytelmä, jonka olemme jo esittäneet lukijoittemme katseltavaksi,
vaan rotujen erilaisuus, näitten arvoituksiksi nimiteltyjen
vihamielisyyksien tai taipumusten ikuinen lähde, joka kuitenkin on niin
helposti selitettävissä.

Simon oli ruma, Lorin oli kaunis; Simon oli likainen, Lorin tuoksui
hyvältä; Simon oli suurisuinen tasavaltalainen, Lorin oli niitä
hehkuvia isänmaanystäviä, jotka eivät olleet tehneet vallankumoukselle
muuta kuin uhrauksia; ja sitten, jos tappelu olisi ollut tarpeen,
tunsi Simon vaistomaisesti, että myskiltä tuoksuvan keikarin nyrkki
olisi, aivan yhtä sirosti kuin Mauricenkin, antanut hänelle sellaisen
kurituksen, joka alhaisolle kuuluu.

Simon oli Lorinin huomatessaan pysähtynyt äkkiä ja käynyt kalpeaksi.

»Taaskin tuo pataljoona on vartiossa!» murisi hän.

»No, entä sitten?» vastasi krenatööri, jota puhe harmitti; »minusta se
on yhtä hyvä kuin jokin toinenkin pataljoona».

Simon otti jakobiinitakkinsa taskusta lyijykynän ja oli kirjoittavinaan
muistiinpanon paperipalaselle, joka oli melkein yhtä musta kuin hänen
kätensäkin.

»Kas», sanoi Lorin, »sinähän olet siis oppinut kirjoittamaankin,
Simon, tultuasi Capetin kotiopettajaksi? Katsokaa, kansalaiset; hänhän
kirjoittaa, kautta kunniani; siinä on Simon, tapaintuomari.»

Nuoret kansalliskaartilaiset, jotka melkein kaikki olivat kirjallisesti
sivistyneitä nuorukaisia, purskahtivat yleiseen nauruun, joka niin
sanoaksemme tylsistytti kurjan paikkasuutarin.

»Hyvä, hyvä», sanoi hän kiristäen hampaitaan ja kalveten
suuttumuksesta: »sanotaan sinun päästäneen vieraita torniin ja tehneen
sen Kommuunin luvatta. Hyvä, hyvä, panenpa kaupunginvirkamiehen
tekemään asiasta pöytäkirjan.»

»Hänpä ainakin osaa kirjoittaa», vastasi Lorin; »virkamiehenä on
Maurice, Maurice rautakoura, tunnetko hänet?»

Juuri tällä hetkellä tulivat Morand ja Geneviève ulos tornista.
Nähdessään tämän syöksyi Simon ylös torniin ja tuli sinne juuri silloin
kun Maurice antoi Tisonin vaimolle lohdutukseksi kymmenen livren
assignaatin, kuten jo olemme kertoneet.

Maurice ei kiinnittänyt mitään huomiota tämän kurjan miehen läsnäoloon,
jota hän muutenkin vaistomaisesti koetti välttää joka kerta kun tapasi
hänet tiellään, kuten paetaan myrkyllistä ja iljettävää käärmeitä.

»Vai niin!» sanoi Simon Tisonin vaimolle, joka kuivasi silmiään
esiliinaansa, »sinä haluat siis ehdottomasti joutua giljotiinille,
kansatar?»

»Minäkö?» sanoi Tisonin vaimo: »ja miksi niin?»

»Kuinka! Sinä otat vastaan rahaa kaupunginvirkamiehiltä, jotta
päästäisit aristokraatteja Itävallattaren luo!»

»Minäkö?» sanoi Tisonin vaimo. »Ole vaiti, sinä olet hullu.»

»Se merkitään kyllä pöytäkirjaan», sanoi Simon innoissaan.

»Vielä mitä, nehän olivat virkamies Mauricen tuttavia, ja hän on
parhaita isänmaanystäviä maailmassa.»

»Vehkeilijöitä he ovat, sanon niinä: sitäpaitsi saa Kommuuni kyllä
tiedon asiasta, ja se tuomitsee.»

»Sinä siis menet ilmiantamaan minut, poliisin vakoilija?»

»Aivan oikein, ellet itse ilmianna itseäsi.»

»Mutta mitä olisi ilmiannettava? Mitä sinä tahdot, että antaisin ilmi?»

»Sen, mitä täällä on tapahtunut.»

»Mutta kun ei mitään ole tapahtunut.»

»Missä ne aristokraatit olivat?»

»Tuolla, portaissa.»

»Silloinko, kun Capetin leski nousi torniin?»

»Niin.»

»Ja he puhuivat keskenään.»

»He puhuivat pari sanaa.»

»Pari sanaa, siinä näet; sitäpaitsi täällä tuoksuu aristokraateille.»

»Tarkoitat, että täällä tuoksuu neilikalle.»

»Neilikalle! Miksi neilikalle?»

»Koska kansattarella oli neilikkavihko, joka tuoksui.»

»Millä kansattarella?»

»Joka katseli kuningatarta, kun hän meni ohitse.»

»Näet hyvin, että sinä sanot: kuningatar, Tisonin vaimo;
aristokraattien tiheät vierailut saattavat sinut turmioon. Mitä tämä
on, minkähän päälle minä astuin?» jatkoi Simon kumartuen.

»Kas niin», sanoi Tisonin vaimo, »kukkahan se on, neilikka; se on
varmaankin pudonnut kansatar Dixmerin käsistä Marie Antoinetten
ottaessa yhden kukan hänen kukkavihostaan».

»Capetin vaimo otti siis yhden kukan kansatar Dixmerin kukkavihosta?»
sanoi Simon.

»Otti, ja minä itse annoin sen hänelle, kuuletko?» sanoi uhkaavalla
äänellä Maurice, joka muutaman hetken oli kuunnellut tätä keskustelua
ja tullut sen johdosta kärsimättömäksi.

»Se on hyvä, se on hyvä, näkee, mitä näkee, ja tietää, mitä sanotaan»,
murisi Simon, joka yllä piteli kädessään ison jalkansa rusentaman
neilikkaa.

»Ja minä», virkkoi Maurice, »minä tiedän yhden asian ja sanon sen
sinulle, sen, ettei sinulla ole mitään tekemistä tornissa ja että sinun
pyövelinpaikkasi on tuolla alhaalla pienen Capetin vieressä, jota
et kuitenkaan hakkaa tänään, koska minä olen paikalla ja koska minä
kiellän sen».

»Ahaa, sinä uhkailet minua ja nimität minua pyöveliksi!» huudahti
Simon musertaen kukan sormiensa välissä; »saammepa nähdä, onko
aristokraateilla lupa... Kas vain, mitähän tämä on?»

»Mikä?» kysyi Maurice.

»Sepä vain, jonka minä tunnen neilikan sisästä. Ahaa, ahaa!»

Ja ällistyneen Mauricen silmien edessä veti Simon kukan verhiöstä esiin
pienen paperin, joka oli kääritty kokoon oivallisen huolellisesti ja
taitavasti pistetty sisään kukan monien lehtien väliin.

»Voi», huudahti Maurice vuorostaan, »mitä tämä on, hyvä Jumala?»

»Sen saamme tietää, sen saamme tietää», sanoi Simon lähestyen
ullakkoikkunaa. »Niin, ystäväsi Lorin sanoo, etten minä osaa lukea? No
niin, saatpa nähdä.»

Lorin oli panetellut Simonia; hän osasi kyllä lukea joka lajia
painotuotetta, vieläpä kirjoitustakin, kunhan se oli kyllin suurta
kokoa. Mutta kirjelippu oli laadittu niin hienolla käsialalla,
että Simonin täytyi turvautua silmälasiensa apuun. Hän laski sen
vuoksi kirjelipun ullakkoikkunalle ja ryhtyi pitämään taskunsa
kalustontarkastusta; mutta hänen ollessaan juuri kesken tätä hommaa
avasi kansalainen Agricola eteisen oven, joka oli ihan vastapäätä tätä
pientä ikkunaa, ja siten syntyi ilmavirta, joka vei mukanaan paperin,
keveän kuin höyhenen, joten Simon, löydettyään silmälasinsa hetken
tutkimuksen jälkeen ja pantuaan ne nenällensä, kääntyessään etsi
paperia turhaan: se oli kadonnut.

Simon päästi karjunnan.

»Tässä oli paperi», huusi hän; »tässä oli paperi: mutta varo itseäsi,
kansalainen virkamies, sillä sen täytyy ehdottomasti löytyä».

Ja hän kiiruhti portaita alas jättäen ällistyneen Mauricen paikalleen.

Kymmenen minuutin kuluttua astui linnantorniin kolme Kommuunin jäsentä.
Kuningatar oli vielä tornin tasanteella, ja määräys oli annettu jättää
hänet täysin tietämättömäksi siitä, mitä oli tapahtunut. Kommuunin
jäsenet saatattivat itsensä hänen luokseen.

Ensimmäinen esine, joka pisti heidän silmiinsä, oli punainen neilikka,
jota hän vielä piteli kädessään. He katselivat toisiaan kummissaan.

»Antakaa meille tämä kukka», sanoi lähetystön puheenjohtaja astuen
hänen luokseen.

Kuningatar ei ollut odottanut tätä hyökkäystä; hän vavahti ja epäröi.

»Antakaa takaisin tämä kukka, madame», huudahti Maurice jonkinlaisen
kauhun vallassa, »minä pyydän sitä hartaasti».

Kuningatar ojensi pyydetyn neilikan.

Puheenjohtaja otti sen ja vetäytyi toveriensa seurassa pois viereiseen
saliin tehdäkseen tutkimuksen ja laatiakseen tarkastuspöytäkirjan.

Kukka avattiin, se oli tyhjä.

Mauricelta pääsi huokaus.

»Hetkinen, hetkinen», sanoi yksi jäsenistä, »neilikan sisus on otettu
pois. Sikiäin on tyhjä, se on kyllä totta, mutta siinä on hyvin
varmasti ollut kirjelippu sisässä.»

»Olen valmis», sanoi Maurice, »antamaan kaikki tarpeelliset selitykset;
mutta ennen kaikkea pyydän, että vangitsette minut».

»Me panemme ehdotuksesi pöytäkirjaan», sanoi puheenjohtaja, »mutta
emme käytä sitä hyväksemme. Sinut tunnetaan hyväksi isänmaanystäväksi,
kansalainen Lindey.»

»Ja minä vastaan hengelläni niistä ystävistä, jotka varomattomasti olin
mukaani.»

»Älä vastaa kenestäkään», sanoi syyttäjä.

Ulkoa kuului suuri tohina.

Turhaan etsittyään tuulen viemää pieniä kirjelippua oli Simon mennyt
tapaamaan Santerreä ja kertonut hänelle, että oli yritetty vapauttaa
kuningatar, ja höystänyt kuvaustaan mielikuvituksensa taikavoiman
keksimillä lisäyksillä. Santerre oli juossut paikalle; Temple
saarrettiin joka puolelta ja vartio vaihdettiin Lorinin suureksi
harmiksi; tämä pani vastalauseen tätä pataljoonansa kunnianloukkausta
vastaan.

»Pahanilkinen paikkasuutari», sanoi hän Simonille uhaten tätä
sapelillaan, »jään sinulle tämän ilveen velkaa; mutta ole rauhallinen,
minä kyllä maksan sen sinulle».

»Minä luulen pikemmin, että sinä saat maksaa kaikesta kansakunnalle»,
sanoi suutari hieroen käsiään.

»Kansalainen Maurice», sanoi Santerre, »ole valmis asettumaan Kommuunin
käytettäväksi, se tulee kuulustelemaan sinua».

»Olen käskettävissäsi, komentaja; mutta olen jo pyytänyt, että minut
vangittaisiin, ja pyydän sitä yhä.»

»Malta, malta», mutisi Simon nyrpeänä; »koska sitä niin kovasti tahdot,
koetamme järjestää asian mieliksesi».

Hän lähti uudestaan tapaamaan Tisonin vaimoa.




XXIII

Jumalatar Järki


Kaiken päivää etsittiin pihalta, puutarhasta ja ympäristöstä sitä
pientä paperia, joka oli aikaansaanut koko tämän hälinän ja joka, kuten
jo varmasti luultiin, sisälsi kokonaisen salaliiton suunnitelmat.

Kuulusteltiin kuningatarta, kun ensiksi oli eristetty hänet kälystään
ja tyttärestään; mutta hän ei vastannut mitään muuta, kuin että oli
portaissa kohdannut nuoren naisen, jolla oli kukkavihko kädessään ja
että hän oli tyytynyt ottamaan siitä vain yhden kukan.

Sitäpaitsi hän oli ottanut sen kukan vain kaupunginvirkamies Mauricen
suostumuksella.

Muuta hänellä ei ollut sanottavaa, sellainen oli yksinkertainen,
koristelematon totuus.

Kaikki tämä kerrottiin Mauricelle hänen vuoronsa tullessa, ja hän
vahvisti kuningattaren todistuksen oikeaksi ja tarkaksi.

»Mutta», sanoi puheenjohtaja, »siis oli salaliitto olemassa?»

»Se on mahdotonta», sanoi Maurice; »minähän itse syödessäni päivällistä
rouva Dixmerin luona ehdotin, että näyttäisin hänelle vangin, jota hän
ei milloinkaan ollut nähnyt. Mutta päivää ei oltu määrätty, yhtä vähän
kuin tapaakaan.»

»Mutta kukat oli hankittu», sanoi puheenjohtaja; »tämä kukkavihko oli
edeltäkäsin valmiiksi laitettu?»

»Ei ensinkään, minä itse ostin nämä kukat kaupustelijattarelta, joka
tuli tarjoomaan niitä meille Vieilles-Audriettes-kadun kulmassa.»

»Mutta ainakin tämä kukkastyttö antoi sinulle juuri sen kukkavihon?»

»Ei, kansalainen, minä valitsin sen itse kymmenestä tai kahdestatoista;
tosin minä valitsin kaikkein kauneimman.»

»Mutta tien varrella on voitu sujahuttaa tämä kirjelippu siihen?»

»Mahdotonta, kansalainen. En jättänyt rouva Dixmeriä minuutiksikaan,
ja jotta joka kukalle voitaisiin tehdä sama työ, sillä huomatkaa,
että jokaisen kukan tuli Simonin väitteen mukaan sisältää samanlainen
kirjelippu, olisi siihen tarvittu vähintäin puoli päivää aikaa.»

»Mutta eikö näitten kukkien joukkoon ole siis saatettu pistää kahta
valmiiksi tehtyä kirjelippua?»

»Vanki otti minun nähteni yhden kukan ihan sattumalta, kieltäydyttyään
ottamasta koko kukkavihkoa.»

»Siis sinun mielestäsi, kansalainen Lindey, ei mitään salaliittoa ole
olemassa?»

»Onpa kyllä, salaliitto on olemassa», virkkoi Maurice, »ja minä olen
ensimmäinen, en ainoastaan uskomaan siihen, vaan myöskin toteamaan sen;
kuitenkaan ei tämä salaliitto ole ystävieni punoma. Koska kansakunnan
ei kumminkaan sovi olla pelon vallassa, tarjoan takeen ja antaudun
vangiksi.»

»Eipä suinkaan», vastasi Santerre; »sitenkö menetettäisiin niin
koetelluille miehille kuin sinulle? Jos sinä antaudut vangiksi
vastataksesi ystävistäsi, antaudun minäkin vangiksi vastatakseni
sinusta. Asia on yksinkertainen: ei mitään suoranaista ilmiantoa
ole tehty, eikö niin? Kukaan ei tiedä mitä on tapahtunut. Tehkäämme
valvonta kahta tehokkaammaksi, sinä etenkin, ja siten me kerran opimme
tuntemaan asian ytimen ja vältämme julkisuuden.»

»Kiitos, komentaja», sanoi Maurice, »mutta minä vastaan teille samoin,
kuin te vastaisitte minun sijassani. Emme voi jäädä tälle asteelle;
meidän on löydettävä kukkastyttö.»

»Kukkastyttö on kaukana; mutta ole rauhallinen, häntä kyllä
etsitään. Pidä sinä silmällä ystäviäsi; minä pidän silmällä vankilan
kirjeenvaihtoa.»

Simonia ei oltu lainkaan ajateltu, mutta hänellä oli omat
suunnitelmansa.

Hän saapui pyytämään uutisia selostamamme istunnon lopulla ja kuuli
Kommuunin päätöksen.

»Vai niin, ei tarvita muuta kuin laillinen ilmianto, jotta tästä syntyy
juttu», sanoi hän; »odottakaa viisi minuuttia, niin tuon sen».

»Mitä aiot?» kysyi puheenjohtaja.

»Rohkea kansatar Tison», vastasi vankilanasukas, »ilmiantaa
aristokraattipuoluelaisen Mauricen kavalat vehkeilyt sekä hänen
ystävänsä, toisen väärän isänmaanystävän Lorinin salajuonet».

»Pidä varasi, pidä varasi, Simon! Isänmaallinen intosi johtaa sinut
kenties harhaan», sanoi puheenjohtaja; »Maurice Lindey ja Hyacinthe
Lorin ovat taattuja miehiä».

»Sepä saadaan nähdä vallankumousoikeudessa», intti Simon.

»Miettikää tarkoin, Simon, siitä tulisi häpeällinen juttu kaikille
hyville isänmaanystäville.»

»Häpeällinen tai ei, mitä se minuun kuuluu? Pelkäänkö minä
häväistysjuttuja, minä? Kavaltajista saadaan ainakin tietää koko
totuus.»

»Sinä siis pysyt päätöksessäsi tehdä ilmiannon Tisonin vaimon puolesta?»

»Minä ilmiannan itse itseni tänä iltana Cordelierikerhossa ja
sinutkin muitten mukana, kansalainen puheenjohtaja, ellet sinä määrää
Maurice-petturia vangittavaksi.»

»No niin, olkoon menneeksi», sanoi puheenjohtaja, joka tuon onnettoman
ajan tavan mukaan pelkäsi äänekkäimmin huutavaa. »No niin, vangitaan
sitten.»

Tätä päätöstä tehtäessä häntä vastaan oli Maurice palannut Templeen,
jossa häntä odotti seuraava kirjelippu:

 »Kun vartiopalveluksemme on väkisin keskeytynyt, en luultavasti voi
 tavata sinua ennen huomisaamua; tule syömään aamiaista kanssani;
 sen kuluessa selostat minulle mestari Simonin keksimät juonet ja
 salaliitot.

    Simon suutari se todistaa:
    on neilikassa pahan alkulähde.
    Omasta puolestani aion kuulustaa
    ma ruusua tään ilkiteon tähden.

 Ja huomenna minä vuorostani kerron sinulle, mitä Arthémise on vastannut.

                                                          Ystäväsi
                                                               Lorin.»

 »Ei mitään uutta», vastasi Maurice; »nuku rauhassa tämä yö ja syö
 huomenna aamiaista ilman minua, koska en tämän päivän tapahtumien
 vuoksi luultavasti lähde ulos ennen puolta päivää. Tahtoisin olla
 vieno länsituuli, jolla minulla olisi oikeus lähettää suudelma sille
 ruusulle, josta puhut.

 Sallin sinun viheltää proosalleni, kuten minäkin vihellän sinun
 runoillesi.

                                                 Ystäväsi
                                                  Maurice.

 J.K. — Luulen muuten, ettei puhe salaliitosta ollut muuta kuin väärä
 hälytys.»

Lorin oli todella lähtenyt pois noin kello yhdellätoista koko
pataljoonansa etunenässä suutarin raa'an esityksen johdosta.

Tähän nöyryytykseen hän oli hakenut lohdutusta sepittämällä
nelisäkeisen runon ja oli, kuten siinä mainitsi, lähtenyt Arthémisen
luokse.

Arthémise oli ihastuksissaan Lorinin tulosta. Päivä oli, kuten jo
mainittiin, ihana; hän ehdotti kävelymatkaa rantakatuja pitkin, ja
Lorin suostui siihen.

He olivat kävelleet hiilisataman poikki jutellen koko ajan
valtiollisista asioista, Lorin kertoen karkotuksestaan Templestä ja
koettaen arvata, mitkä asianhaarat sen olivat aiheuttaneet, kun he
tullessaan Barres-kadun kohdalle huomasivat kukkastytön, joka käveli
heidän edellään Seinen oikeata rantaa pitkin.

»Oi, kansalainen Lorin», sanoi Arthémise, »toivon, että annat minulle
kukkavihon».

»Kuinkas muuten», sanoi Lorin, »kaksikin, jos niistä pidätte».

Molemmat lähtivät astumaan kahta kiivaammin saavuttaakseen kukkastytön,
joka hänkin käveli hyvin nopeasti.

Saavuttuaan Marien sillalle nuori tyttö pysähtyi ja kumartuen kaiteen
yli tyhjensi korinsa jokeen.

Irtautuneet kukat pyörivät hetkisen ilmassa. Kukkavihot putosivat
painonsa vuoksi nopeammin; sitten seurasivat kukat ja kukkavihot virran
mukana kelluen veden pinnalla.

»Seis!» sanoi Arthémise kukkastytölle, joka harjoitti näin omituisia
kauppaa, »voisipa sanoa... onhan... eihän... mutta jos... Voi, kuinka
omituista se on!»

Kukkastyttö pani sormen suullensa ikäänkuin pyytääkseen Arthémiseä
olemaan vaiti; sitten hän hävisi.

»Mitä se siis merkitsee?» kysyi Lorin; »tunnetteko tämän kuolevaisen,
jumalatar?»

»En. Luulin ensiksi niin... Mutta varmasti olen erehtynyt.»

»Kuitenkin hän teki teille merkin», intti Lorin.

»Miksi ihmeessä hän kaupustelee kukkasia tänä aamuna?» kysyi Arthémise
itsekseen.

»Myönnätte siis tuntevanne hänet, Arthémise?» kysyi Lorin.

»Niin, hän on kukkastyttö, jolta joskus ostan», vastasi Arthémise.

»Joka tapauksessa», sanoi Lorin, »on tällä kukkastytöllä omituinen tapa
harjoittaa kauppaa».

Sitten molemmat, katsahdettuaan viimeisen kerran kukkia, jotka jo
olivat ehtineet puusillalle saakka ja saaneet sen kaarien alitse
kulkevassa virranhaarassa uutta vauhtia, jatkoivat matkaansa Rapéeta
kohden, jossa heidän aikomuksensa oli syödä päivällistä kahden.

Tapahtumaan ei tällä hetkellä seurannut mitään jatkoa. Kun se kuitenkin
oli omituinen ja sillä oli jonkinlainen salaperäinen luonne, syöpyi se
Lorinin runolliseen mielikuvitukseen.

Sillä välin oli Tisonin vaimon ilmianto, joka kohdistui Mauricea ja
Lorinia vastaan, nostattanut suuren metelin jakobinikerhossa, ja
Maurice sai Templeen Kommuunin ilmoituksen, että hänen vapauttansa
uhkasi yleinen suuttumus. Nuorelle kaupuuginvirkamiehelle oli tämä
kehoitus piiloutua, jos hän oli syyllinen. Mutta tuntonsa ollessa
puhdas jäi Maurice Templeen, ja hänet tavattiin paikaltaan tultaessa
häntä vangitsemaan.

Maurice vietiin heti kuulusteltavaksi.

Tehtyään lujan päätöksen olla sekoittamalta juttuun ainoatakaan
ystävistään, joista oli varma, pyysi Maurice, joka ei ollut
senluontoinen mies, että olisi romaanin sankarin lailla uhrautunut
narrimaisesti vaikenemalla, kukkastytön asettamista syytteeseen.

Lorinin tullessa kotiin oli kello viisi illalla; hän sai heti kuulla
Mauricen vangitsemisesta ja pyynnöstä, jonka tämä oli tehnyt.

Hänen mieleensä johtui heti Marien sillan kukkastyttö, joka heitti
kukkasensa Seineen: siinähän tuli äkkiä selitys. Tämä omituinen
kukkastyttö, tapahtumien sattuminen samoilla seuduilla, tämä Arthémisen
puolinainen tunnustus, kaikki nämä seikat puhuivat vaistomaisen selvää
kieltä, että tässä oli sen salaperäisyyden selitys, jonka paljastamista
Maurice oli vaalinut.

Hän ponnahti ulos huoneesta, harppasi alas neljännestä kerroksesta kuin
olisi hänellä ollut siivet ja juoksi Järki-jumalattaren luokse, joka
kirjaili kultatähtiä siniseen harsopukuun.

Se oli hänen jumalattarenpukunsa.

»Jättäkää tähdet rauhaan, rakas ystävä», sanoi Lorin. »Maurice on
vangittu tänä aamuna, ja luultavasti minut vangitaan tänä iltana.»

»Mauriceko vangittu?»

»Niin, hyvä Jumala, on. Näinä aikoina ei mikään ole sen tavallisempaa
kuin suuret tapahtumat; niitä ei huomaa, kun ne saapuvat joukottain,
siinä kaikki. Ja melkein kaikki nämä suuret tapahtumat aiheutuvat
vähäpätöisistä asioista. Älkäämme siis laiminlyökö pikkuseikkoja. Kuka
oli se kukkastyttö, jonka tapasimme tänä aamuna, rakas ystävä?»

Arthémise vavahti.

»Mikä kukkastyttö?»

»No tietenkin se, joka niin tuhlaavasti heitti kukkansa Seineen.»

»Voi, hyvä Jumala!» sanoi Arthémise, »onko tämä siis niin vakava
tapahtuma, että näin hellittämättömästi palaatte asiaan?»

»Niin vakava, rakas ystävä, että pyydän teitä heti paikalla vastaamaan
kysymykseeni.»

»En voi, hyvä ystävä.»

»Jumalatar, teille ei mikään ole mahdotonta.»

»Olen kunniasanallani sitoutunut olemaan vaiti.»

»Ja minä olen kunniasanallani luvannut saada teidät puhumaan.»

»Mutta miksi vaaditte niin itsepintaisesti?»

»Jotta... helkkarissa... jottei Mauricen kaulaa katkaistaisi.»

»Voi, hyvä Jumala! Maurice joutuu giljotiinille!» huudahti nuori nainen
kauhuissaan.

»Puhumattakaan minusta, joka tosiaankaan en uskalla vastata siitä, että
pääni vielä on tallella.»

»Voi, ei, ei», sanoi Arthémise, »se olisi samaa kuin saattaa hänet
ehdottomaan perikatoon».

Samassa syöksyi Lorinin kotiapulainen Arthémisen huoneeseen.

»Voi kansalainen», huudahti hän, »paetkaa, paetkaa!»

»Ja miksi sitten?» kysyi Lorin.

»Koska santarmit ovat ilmestyneet asuntoosi, ja sillä välin kun he
mursivat oven, ehdin minä kattoja pitkin naapuritaloon ja juoksin
ilmoittamaan sinulle.»

Arthémise päästi hirveän huudon. Hän rakasti todella Lorinia.

»Arthémise», sanoi Lorin istuutuen, »pidättekö kukkastytön henkeä
samanarvoisena kuin Mauricen ja teidän rakastajanne henkeä? Jos asia on
niin, ilmoitan teille, että lakkaan pitämästä teitä jumalatar Järkenä!
ja julistan teidät Hulluus-jumalattareksi.»

»Héloise-parka!» huudahti oopperan entinen tanssijatar, »minun vikani
ei ole, jos petän sinut».

»Hyvä, hyvä, rakas ystävä», sanoi Lorin ojentaen Arthémiselle paperin.
»Olette palkakseni jo ilmoittanut ristimänimen; antakaa nyt vielä
sukunimi ja osoite.»

»Voi, en koskaan kirjoita, en koskaan!» huudahti Arthémise; »mutta
olkoon menneeksi, voin sen sanoa».

»Sanokaa siis, ja olkaa varma siitä, etten sitä unohda.»

Ja niin antoi Arthémise Lorinille suullisesti luon väärän kukkastytön
nimen ja osoitteen.

Hänen nimensä oli Héloise Tison, ja hän asui Nonandières-katu 24.

Kuullessaan tämän nimen päästi Lorin huudahduksen ja pakeni huoneesta,
minkä jaloistaan kerkesi.

Hän ei ollut ehtinyt vielä kadun päähänkään, kun saapui kirje
Arthémiselle.

Tässä kirjeessä ei ollut muuta kuin seuraavat kolme riviä;

 »Ei sanaakaan minusta, rakas ystävä; nimeni ilmoittaminen veisi
 minut varmaan perikatoon... Odota ja ilmoita nimeni vasta huomenna,
 sillä tänä iltana jätän Pariisin.

                                                  Héloisesi.»

»Voi, hyvä Jumala!» huudahti tuleva jumalatar, »jos olisin saattanut
aavistaa sen, olisin odottanut huomiseen».

Hän ryntäsi ikkunan luo huutaakseen Lorinin takaisin, jos vielä olisi
aikaa; mutta Lorin oli hävinnyt.




XXIV

ÄITI JA TYTÄR


Olemme jo maininneet, että sanoma tästä tapahtumasta oli muutamassa
tunnissa levinnyt yli koko Pariisin. Tähän aikaan ei hallitus
tosiaankaan ollut vaitelias, minkä hyvin saattaakin ymmärtää, kun sen
politiikka syntyi ja kehittyi kadulla.

Kauheana ja uhkaavana ehti huhu myöskin vanhalle Saint-Jacques-kadulle
ja kahden tunnin kuluttua saatiin sielläkin kuulla Mauricen
pidättämisestä.

Simonin toimeliaisuuden kautta levisivät salaliiton yksityisseikat heti
ulkopuolelle Templeä; kuitenkin kun jokainen koristeli juttua, saapui
totuus hiukan muunnetussa muodossa nahkurimestarin korviin; puheena
oli, niin väitettiin, myrkytetty kukka, joka oli salavihkaa tuotu
kuningattarelle ja jonka avulla Itävallattaren piti nukuttaa vartijansa
uneen päästäkseen karkaamaan Templestä; sitäpaitsi oli näihin huhuihin
liittynyt epäilyksiä sen pataljoonan luotettavuutta vastaan, jonka
Santerre edellisenä iltana oli laskenut kotiin: siten voitiin jo
mainita useita uhreja, jotka tulisivat olemaan rahvaan vihan esineinä.

Mutta vanhan Saint-Jacques-kadun asukkkailla ei ollut mitään syytä
erehtyä tapauksen luonteesta; Morand ja Dixmer lähtivät kumpikin
erikseen heti ulos, jättäen Genevièven hurjan epätoivon valtaan.

Jos Mauricelle kävisi onnettomasti, olisi Geneviève todella syynä
siihen. Hänhän se oli taluttanut tätä sokeata nuorta miestä kädestä
aina siihen vankikoppiin saakka, johon hänet nyt oli teljetty ja josta
hän kaiken todennäköisyyden mukaan ei tulisi pääsemään muuten kuin
astellakseen mestauslavalle.

Mutta missään tapauksessa ei Maurice joutuisi päällänsä maksamaan
uhrautumistaan Genevièven oikun vuoksi. Jos Maurice tuomittaisiin,
menisi Geneviève itse vallankumousoikeuteen syyttämään itseänsä ja
tunnustaisi kaikki. Hän ottaisi tietysti oman syynsä niskoillensa ja
oman henkensä kaupalla pelastaisi Mauricen.

Sen sijaan että Geneviève olisi vapissut tätä ajatusta kuolla Mauricen
puolesta, hän päinvastoin tunsi siitä katkeraa onnea.

Hän rakasti nuorta miestä, hän rakasti enemmän kuin oli sopivaa
naiselle, joka ei kuulunut itsellensä. Se oli hänelle keino antaa
sielunsa takaisin Jumalalle puhtaana ja tahrattomana, kuten sen oli
saanutkin hänen kädestään.

Lähtiessään talosta erkanivat Morand ja Dixmer eri suunnille. Dixmer
lähti Corderie-kadulle päin, Morand juoksi Nonandières-kadulle.
Tullessaan Marien sillan päähän huomasi jälkimäinen sellaisen joukon
toimettomia ja uteliaita ihmisiä, jotka seisoskelevat Pariisissa
huomiota herättäneen tapahtuman paikalla, joko sen aikana tai sen
jälkeen, kuten korpit pysyttelevät taistelukentällä.

Nähdessään tämän Morand pysähtyi äkkiä; jalat eivät kannattaneet, hänen
täytyi nojautua sillan kaiteeseen.

Muutaman sekunnin kuluttua hän viimein sai takaisin sen erinomaisen
itsehillinnän, joka hänellä oli vaikeissa tilanteissa, sekaantui
väkijoukkoon, kyseli ja sai kuulla, että kymmenen minuuttia sitten oli
Nonandières-katu 24:stä otettu kiinni nuori nainen, joka varmasti oli
syypää hänen syyksensä pantuun rikokseen, koska hänet oli yllätetty
matkavalmistushommissa.

Morand tiedusteli, missä kerhossa tyttöparkaa tultaisiin
kuulustelemaan. Hän kuuli, että hänet oli viety emäpiirin huoneistoon,
ja lähti sinne heti.

Kerho oli tupaten täynnä kansaa. Kuitenkin onnistui Morandin
kyynärpäiden ja nyrkiniskujen avulla tunkeutua eräälle parvekkeelle.
Ensimmäinen, minkä hän näki, oli Mauricen roteva vartalo, jalo
ulkomuoto, halveksiva ilme; hän seisoi syytettyjen penkin edessä
musertaen katseellaan Simonin, joka saarnasi laajalti.

»Niin, kansalaiset», huusi Simon, »niin kansatar Tison syyttää
kansalaista Lindeytä ja kansalaista Lorinia. Kansalainen Lindey
puhuu kukkastytöstä, jonka niskoille hän tahtoo lykätä rikoksensa;
mutta ilmoitan teille jo etukäteen, ettei tätä kukkastyttöä löydetä;
salahankkeen on toimeenpannut aristokraattiseura, joka lykkää syyn
toistensa niskoille, pelkureita kun ovat. Olettehan nähneet, että
kansalainen Lorin oli pötkinyt pakoon, kun hänen asunnolleen tultiin.
No niin, häntä ei kyllä tavata, yhtä vähän kuin kukkastyttöäkään.»

»Siinä sinä valehtelet, Simon», sanoi raivostunut ääni: »kyllä hänet
tavataan, sillä tässä hän on».

Ja Lorin tunkeutui saliin.

»Tie auki minulle!» huusi hän työntäen katselijoita syrjään; »tie auki!»

Hän asettui Mauricen viereen.

Tämä Lorinin saapuminen, joka tapahtui aivan luontevasti, ilman
teennäisyyttä, ilman mahtipontisuutta, mutta hänen luonteeseensa
erottamattomasti kuuluvan suorasti ja pontevasti, aikaansai mitä
suurimman vaikutuksen parvekkeilla, joilla yleisö ryhtyi taputtamaan
käsiään ja huutamaan lujaa!

Maurice hymyili ainoastaan ja ojensi ystävälleen kätensä, kuten tekee
mies, joka on sanonut itsekseen: »Olen varma siitä, etten kauan aikaa
ole yksinäni syytettyjen penkillä.»

Yleisö katseli ilmeisen myötätuntoisesti näitä kahta kaunista nuorta
miestä, joita syytti Templen saastainen suutari, kuin nuoruudelle ja
kauneudelle mustasukkainen paholainen. Simon huomasi tämän huonon
käsityksen, joka alkoi painaa häntä. Hän päätti antaa viimeisen iskun.

»Kansalaiset», ulvoi hän, »vaadin, että kuulustellaan jaloa kansatarta
Tisonia, vaadin, että hän saa puhua, vaadin, että hän saa syyttää».

»Kansalaiset», sanoi Lorin, »pyydän, että ensin kuulustellaan sitä
kukkastyttöä, joka juuri on vangittu ja joka varmasti pian tuodaan
tänne teidän eteenne».

»Ei», sanoi Simon, »siinä on taas joku väärä todistaja, joku
aristokraattien puoluelainen; sitäpaitsi palaa kansatar Tison halusta
antaa oikeudelle valaisevia tietoja».

Tällä välin keskusteli Lorin Mauricen kanssa.

»Niin», huusivat parvekkeet, »niin, tulkoon Tisonin vaimo todistamaan;
niin, niin, tulkoon todistamaan!»

»Onko kansatar Tison täällä?» kysyi puheenjohtaja.

»Varmasti hän on», huudahti Simon. »Kansatar Tison, sanohan, että olet.»

»Tässä olen, hyvä puheenjohtaja», sanoi vanginvartija; »mutta
annetaanko minulle tyttöni takaisin, jos todistan?»

»Tyttärelläsi ei ole mitään tekemistä siinä jutussa, jota nyt
käsitellään», sanoi puheenjohtaja; »todista ensin, ja käänny sitten
Kommuunin puoleen pyytäen saada lapsesi takaisin».

»Kuuletko? Kansalainen puheenjohtaja käskee sinua todistamaan», huusi
Simon; »todista siis heti».

»Hetkinen», sanoi puheenjohtaja kääntyen Mauricen puoleen hämmästyneenä
tämän, tavallisesti niin rajun, miehen rauhallisuudesta, »hetkinen!
Kansalainen kaupunginvirkamies, eikö sinulla ole ensin mitään
sanottavaa?»

»Ei ole, kansalainen puheenjohtaja, muuta kuin että Simonin olisi,
ennenkuin sanoi minunlaisiani miestä pelkuriksi ja petturiksi, ollut
parempi odottaa varmempia tietoja.»

»Niinkö sanot, vai niinkö sanot?» toisti Simon Pariisin rahvaalle
ominaisella ivallisella äänellä.

»Sanonpa vain, Simon», virkkoi Maurice enemmän suruissaan kuin
vihaisena, »että saat heti julman rangaistuksen nähdessäsi, miten tässä
käy».

»Ja miten tässä sitten käy?» kysyi Simon.

»Kansalainen puheenjohtaja», jatkoi Maurice vastaamatta iljettävälle
syyttäjälleen, »yhdyn ystäväni Lorinin pyyntöön, että ensin
kuulusteltaisiin sitä nuorta tyttöä, joka juuri on vangittu, ennenkuin
tätä vaimoraukkaa, jonka korvaan varmasti on kuiskattu, mitä hänen on
puhuttava».

»Kuuletko, kansatar», huusi Simon, »kuuletko? Tuo tuolla sanoo sinua
vääräksi todistajaksi!»

»Minäkö väärä todistaja?» sanoi Tisonin vaimo. »Vai niin, saatpa nähdä,
maltahan, maltahan.»

»Kansalainen», sanoi Maurice, »käske tämän onnettoman naisen olla
vaiti».

»Vai niin, sinä pelkäät siis», huusi Simon, »Sinä pelkäät! Kansalainen
puheenjohtaja, minä vaadin kansatar Tisonia todistamaan.»

»Niin, niin, todistamaan!» huusivat parvekkeet.

»Hiljaa!» huusi puheenjohtaja; »Kommuuni tulee takaisin».

Samassa kuului ulkoa rattaiden kolinaa, aseiden kalinaa ja ulvontaa.

Simon kääntyi levottomana oveen päin.

»Lähde puhujalavalta», sanoi puheenjohtaja hänelle, »sinulla ei enää
ole puheenvuoroa».

Simon laskeutui alas.

Samassa astui sisään santarmeja sekä uteliaitten tulva, joka pian
painettiin takaisin, ja muuan nainen työnnettiin istuntosaliin.

»Onko se hän?» kysyi Lorin Mauricelta.

»On, on, se on hän», sanoi tämä. »Voi, onnetonta naista, hän on
hukassa!»

»Kukkastyttö, kukkastyttö!» supisivat parvekkeet, joita uteliaisuus
kiihoitti: »se on kukkastyttö».

»Minä vaadin ennen kaikkea Tisonin vaimon kuulustelemista», ulvoi
suutari; »sinä määräsit hänet todistamaan, puheenjohtaja, ja nyt näet,
ettei hän todista».

Tisonin vaimo huudettiin esiin ja ryhtyi tekemään kauheata,
yksityiskohtaista ilmiantoa. Hänen puheensa mukaan oli kukkastyttö
tosin syyllinen, mutta Maurice ja Lorin olivat hänen rikostovereitansa.

Tämä ilmianto teki huomattavan vaikutuksen yleisöön. Simon oli
voitonriemuinen.

»Santarmit, tuokaa kukkastyttö sisään», huusi puheenjohtaja.

»Voi, tämä on kauheata!» mutisi Morand peittäen kasvonsa käsiinsä.

Kukkastyttö kutsuttiin sisään ja hän asettui puhujalavan eteen,
vastapäätä Tisonin vaimoa; tämän todistus oli tehnyt kamalaksi sen
rikoksen, josta häntä syytettiin.

Silloin hän nosti huntunsa.

»Héloise!» huudahti Tisonin vaimo; »tyttöni... sinäkö täällä?»

»Niin, äiti», vastasi nuori nainen lempeästi.

»Ja miksi sinä olet kahden santarmin välissä?»

»Koska minua on syytetty, äiti.»

»Sinuako... syytetty?» huudahti Tisonin vaimo hädissään; »ja kuka on
sen tehnyt?»

»Te, äiti.»

Kauhistuttava hiljaisuus, kuoleman hiljaisuus lannisti äkkiä tämän
meluavan joukon, ja tämän hirveän näytöksen tuskallisuus kouristi
jokaisen sydäntä.

»Oma tyttärensä!» kuiskasivat hiljaiset äänet kuin kaukaa, »oma
tyttärensä, se onneton!»

Maurice ja Lorin katselivat syyttäjää ja syytettyä syvän säälin ja
kunnioittavan tuskan tuntein.

Simon, haluten nähdä näytöksen loppuun, jossa toivoi Mauricen ja
Lorinin jäävän osallisiksi rikokseen, koetti välttää Tisonin vaimon
pyöriviä, mielettömiä katseita.

»Mikä sinun nimesi on, kansatar?» sanoi puheenjohtaja, joka itse
oli järkkynyt, nuorelle tytölle, joka oli levollinen ja kohtaloonsa
alistuvainen.

»Héloise Tison, kansalainen.»

»Kuinka vanha olet?»

»Yhdeksäntoista vuotta.»

»Missä asut?»

»Nonandières-katu 24.»

»Sinäkö olet tänä aamuna myynyt neilikkavihon kansalaiselle
kaupunginvirkamies Maurice Lindeylle, joka istuu tuossa penkillä?»

Tisonin tyttö kääntyi Mauriceen päin ja sanoi katsottuaan häntä:

»Olen, kansalainen, juuri minä.»

Tisonin vaimo katseli tytärtänsä silmät selällään pelästyksestä.

»Tiedätkö, että jokaisessa niistä oli Capetin leskelle osoitettu
kirjelippu?»

»Tiedän sen», vastasi syytetty.

Salissa kävi kauhistuksen ja ihastuksen kohina.

»Miksi sinä tarjosit neilikat kansalaiselle Mauricelle?»

»Koska näin hänellä kaupunginvirkamiehen vyöhyen ja otaksuin hänen
menevän Templeen.»

»Ketkä ovat rikostoverisi?»

»Niitä minulla ei ole.»

»Kuinka, olet suorittanut juonesi aivan yksinäsi?»

»Jos sitä sanotaan salajuoneksi, olen tehnyt sen aivan yksinäni.»

»Mutta tiesikö kansalainen Maurice siitä?»

»Ettäkö näissä kukissa oli sisällä kirjelippuja?»

»Niin.»

»Kansalainen Maurice on kaupunginvirkamies; kansalainen Maurice
saattoi tavata kuningattaren kahden, milloin hyvänsä yöllä tai
päivällä. Jos kansalaisella Mauricella olisi ollut jotakin sanottavaa
kuningattarelle, ei hänen olisi ollut tarvis kirjoittaa, koska hän
saattoi puhua.»

»Etkö sinä tuntenut kansalaista Mauricea?»

»Olin nähnyt hänen tulevan Templeen siihen aikaan kun asuin siellä
äitiparkani kanssa; mutta en tuntenut häntä muuta kuin ulkonäöltä.»

»Näetkö, sinä kurja!» huudahti Lorin heristäen nyrkkiänsä Simonille,
joka pää painuksissa, jutun käänteen musertamana yritti päästä
huomaamatta pakoon. »Näetkö mitä olet tehnyt?»

Kaikkien katseet kääntyivät Simoniin pelkästään halveksivina.

Puheenjohtaja jatkoi:

»Koska sinä annoit kukkavihon, koska tiesit jokaisen kukan sisältävän
paperin, sinä myöskin tietänet, mitä näihin lippuihin oli kirjoitettu?»

»Epäilemättä tiedänkin.»

»No, sano siis, mitä niihin oli merkitty.»

»Kansalainen», sanoi nuori tyttö jyrkästi, »olen sanonut kaikki, mitä
olen voinut, ja etenkin kaiken sen, mitä olen halunnut sanoa».

»Sinä siis kieltäydyt vastaamasta?»

»Kieltäydyn.»

»Luotat ehkä nuoruuteesi, kauneuteesi?»

»Luotan vain Jumalaan.»

»Kansalainen Maurice Lindey, kansalainen Hyacinthe Lorin», sanoi
puheenjohtaja, »te olette vapaat; Kommuuni tietää viattomuutenne ja
tunnustaa isänmaallisen mielenne ansiot. Santarmit, saattakaa kansatar
Héloise piirin vankilaan.»

Kuullessaan nämä sanat näytti Tisonin vainio äkkiä heräävän, päästi
hirvittävän huudon ja syöksyi vielä kerran syleilemään tytärtänsä;
mutta santarmit estivät sen.

»Annan teille anteeksi, äiti», huusi nuori tyttö, kun hänet kiskottiin
pois.

Tisonin vaimo päästi hurjan karjunnan ja kaatui maalian kuin kuollut.

»Jalo, tyttö!» mutisi Morand tuskasta järkkyneenä.




XXV

Kirjelippu


Juuri kertomaimme tapahtumien jatkoksi liittyi vielä eräs näytös
ikäänkuin täydennyksenä siihen draamaan, jonka synkät vaiheet alkoivat
kehittyä.

Tisonin vaimo makasi tapahtuman ruhjomana, niiden hylkäämänä, jotka
olivat häntä saattaneet, sillä rikoksessa, vaikka sitä ei tehtäisi
tahallaankaan, on aina jotakin vastenmielistä, ja äiti, joka tappaa
oman lapsensa, vaikkapa se tapahtuisikin liiallisessa isänmaallisessa
innostuksessa, tekee hyvin suuren rikoksen; Tisonin vaimo, maattuaan
jonkin ajan täysin liikkumattomana, kohotti päätänsä, katseli
ympärillensä harhaillen ja nähdessään olevansa yksin parkaisi ja
syöksyi ovelle.

Ovella seisoskeli vielä muutamia uteliaita, jotka olivat kärkkäämpiä
kuin toiset; he vetäytyivät hänet nähdessään heti syrjään, osoittivat
häntä sormellansa ja sanoivat toisilleen:

»Näetkö tuon naisen? Hän on se, joka antoi ilmi oman tyttärensä.»

Tisonin vaimo päästi epätoivon huudon ja lähti juoksemaan Templeen päin.

Mutta hänen ehdittyhän kolmanneksen Michel-le-Comte-katua, asettui
hänen eteensä muuan mies, joka tukki häneltä tien ja sanoi peittäen
kasvot vaippaansa:

»Sinä olet kai tyytyväinen; olet tappanut oman lapsesi.»

»Tappanut lapseni, tappanut lapseni?» huusi onneton äiti.

»Ei, ei, ei se ole mahdollista.»

»Niin se kuitenkin on, sillä tyttäresi on vangittu.»

»Minne hänet on viety?»

»Conciergeriehen: sieltä hän lähtee vallankumousoikeuteen, ja sinä
kyllä tiedät, miten niiden käy, jotka menevät sinne.»

»Astukaa syrjään», sanoi Tisonin vainio, »ja päästäkää minut ohitsenne».

»Minne sinä menet?»

»Conciergeriehen.»

»Mitä aiot tehdä siellä?»

»Nähdä hänet vielä.»

»Ei sinua päästetä sisälle.»

»Minun sallitaan varmasti maata ovella, elää siellä, nukkua siellä.
Minä jään sinne, kunnes hän tulee ulos, ja saan ainakin vielä kerran
nähdä hänet,»

»Mutta jos joku lupaisi sinulle tyttäresi takaisin?»

»Mitä te sanotte?»

»Kysyn sinulta, olettaen, että joku mies lupaisi antaa sinulle
tyttäresi takaisin, tekisitkö sinä sen, mitä tämä mies sinulta
pyytäisi?»

»Kaikki tyttöni vuoksi! Kaikki Héloiseni vuoksi!» huudahti nainen
väännellen epätoivoissaan käsiään. »Kaikki, kaikki.»

»Kuule», jatkoi tuntematon mies, »Jumala on rangaissut sinua».

»Ja mistä?»

»Niistä kärsimyksistä, jotka olet aikaansaanut toiselle äidille, joka
on onneton kuten sinäkin.»

»Kenestä te puhutte? Mitä te tarkoitatte?»

»Olet usein saattanut vangin sellaisen epätoivon partaalle, jossa nyt
itse olet tällä hetkellä, paljastuksillasi ja raakuuksillasi; Jumala
rankaisee sinua johtamalla kuolemaan sen tytön, jota rakastat niin
paljon.»

»Sanoitte, että on olemassa mies, joka voisi pelastaa hänet; missä tämä
mies on? Mitä hän tahtoo? Mitä hän vaatii?»

»Tämä mies tahtoo, että lakkaat ahdistamasta kuningatarta, että pyydät
häneltä anteeksi niitä törkeitä loukkauksia, jotka olet tehnyt, ja
että, jos huomaat tämän naisen, joka myöskin on kärsivä, itkevä,
epätoivoinen äiti, jonkin mahdottoman asianhaaran, jonkin taivaan
ihmeen kautta pääsevän karkaamaan, sinä sen sijaan, että vastustaisit
hänen pakoaan, autat häntä kaikin voimin.»

»Kuulehan, kansalainen», sanoi Tisonin vaimo, »sinähän olet tuo mies,
eikö niin?»

»Entä sitten?»

»Sinä siis lupaat pelastaa tyttöni?»

Tuntematon oli vaiti.

»Mutta lupaatko sinä? Sitoudutko sinä? Vannotko sinä? Vastaa!»

»Kuule. Kaiken sen, mitä mies voi tehdä pelastaakseen naisen, sen teen
pelastaakseni lapsesi.»

»Hän ei voikaan pelastaa häntä!» huudahti Tisonin vaimo päästäen
ulvonnan; »hän ei voikaan pelastaa häntä. Hän vain valehtelee
luvatessaan pelastaa hänet.»

»Tee sinä voitavasi kuningattaren puolesta, niin minä teen voitavani
tyttäresi puolesta.»

»Mitä minua liikuttaa kuningatar? Hän on äiti, jolla on tytär, siinä
kaikki. Mutta jos jonkun kaula katkaistaan, ei sitä tehdä hänen
tyttärellensä, vaan hänelle itsellensä. Leikatkoot minun kaulani ja
pelastettakoon minun tyttäreni. Jos minut viedään giljotiinille,
ehdolla ettei hänen päästään katkaista hiustakaan menisin sinne laulaen:

    »Kyllä se käy, kyllä se käy,
    ylimykset lyhtytolppaan...»

 Ja niin alkoi Tisonin vaimo laulaa hirveällä äänellä; sitten hän äkkiä
 keskeytti laulunsa purskahtaen nauruun.

 Vaippaan kääriytynyt mies näytti kauhistuvan tätä hulluuden
 puhkeamista ja astui askelen taaksepäin.

 »Voi, et sinä sillä tavoin pääse pujahtamaan», sanoi Tisonin vaimo
 epätoivoissaan pidellen kiinni hänen vaipastaan, »äidille ei tulla
 sanomaan: tee se ja se, niin pelastan lapsesi, ja sitten myöhemmin:
 mahdollisesti. Pelastatko sinä hänet?»

 »Pelastan.»

 »Koska?»

 »Sinä päivänä kun hänet viedään Conciergeriestä mestauslavalle.»

 »Miksi odottaa? Miksi ei tänä yönä, tänä iltana, tällä hetkellä?»

 »Koska en voi.»

 »Ahaa, siinä näet, siinä näet», huudahti Tisonin vaimo, »näet hyvin,
 ettet voi; mutta minä, minä voin».

 »Mitä sinä voit?»

 »Minä voin kiusata vankia, joksi häntä nimität; voin valvoa
 kuningatarta, kuten sinä sanot, aristokraatti! Voin tulla sisälle
 vankilaan milloin hyvänsä, yöllä tai päivällä, tekemään kaiken tuon.
 Mitä hänen karkaamiseensa tulee, sen saamme nähdä. Niin, me saamme
 kyllä hyvin nähdä, koskapa ei tytärtäni tahdota pelastaa, pääseekö
 hänkään karkaamaan. Pää päästä, kuuletko? Rouva Véto on ollut
 kuningatar, sen tiedän; Héloise Tison ei ole muuta kuin köyhä tyttö,
 sen tiedän myöskin; mutta giljotiinilla olemme kaikki yhdenvertaiset.»

 »Hyvä on, olkoon niin!» sanoi vaippaan kääriytynyt mies: »pelasta sinä
 kuningatar, niin minä pelastan tyttäresi».

 »Vanno.»

 »Vannon.»

 »Minkä kautta?»

 »Minkä kautta haluat?»

 »Onko sinulla tytär?»

 »Ei ole.»

 »No niin», sanoi Tisonin vaimo, päästäen masentuneena kätensä
 putoamaan, »minkä kautta sinä siis vannot?»

 »Kuule, minä vannon Jumalan kautta.»

 »Pyh!» vastasi Tisonin vaimo. »Tiedäthän hyvin, että vanha on
 hävitetty eikä uutta ole vielä tehty.»

 »Vannon sinulle isäni haudan kautta.»

 »Älä vanno haudan kautta, se tuottaisi hänelle onnettomuutta... Voi,
 hyvä Jumala, hyvä Jumala! Minäkin vannoisin tyttöni haudan kautta!
 Tyttöni! Héloise-parkani!» huudahti Tisonin vaimo niin äänekkäästi,
 että huudon vielä kajahdellessa avautui useita ikkunoita.

 Nähdessään nämä avautuvat ikkunat, astui seinän vierestä näkyviin mies
 ja tuli toista kohden.

 »Tuosta naisesta ei ole mihinkään», sanoi ensimmäinen toiselle, »hän
 on hullu».

 »Ei, hän on äiti», sanoi toinen.

 Sitten hän vei toverinsa mukanaan.

 Nähdessään heidän loittonevan näytti Tisonin vaimo tointuvan.

 »Minne te menette?» huusi hän; »menet tekö pelastamaan Héloisea?
 Odottakaa minua siinä tapauksessa, minä tulen mukaanne. Odottakaa
 minua, odottakaahan minua!»

 Niin äitiparka seurasi heitä vaikerrellen; mutta jo lähimmässä
 kadunkulmassa hän menetti heidät näkyvistään. Ja kun ei enää tiennyt,
 mihin päin kääntyisi, hän jäi hetkeksi seisomaan päättämättömänä
 katsellen joka puolelle; nähdessään olevansa yksin yön hiljaisuudessa,
 joka on kuoleman kaksinkertainen vertauskuva, hän päästi viiltävän
 huudon ja kaatui tiedottomana kadun kivitykselle.

 Kello löi kymmenen.

 Tällä välin ja juuri saman lyönnin kajahtaessa Templen kellosta istui
 kuningatar tuntemassamme huoneessa savuavan lampun ääressä kälynsä
 ja tyttärensä välissä ja piilossa kaupunginvirkamiesten katseilta,
 heidän välissään kun oli madame Royale, joka oli syleilevinhän häntä,
 luki uudestaan pienen kirjelipun, joka oli kirjoitettu niin pienelle
 paperille kuin oli saatettu löytää, ja niin pienellä käsialalla, että
 hänen kyynelien sumentamat silmänsä tuskin kykenivät sitä erottamaan.

 Kirjelippu sisälsi seuraavaa:

 »Pyytäkää päästä huomenna, tiistaina, puutarhaan, mihin pyyntöön
 vaikeuksia tekemättä suostutaan, koska on annettu määräys osoittaa
 teille tämä suosio heti kun sitä pyydätte. Tehtyänne kolme neljä
 kierrosta, olkaa olevinanne väsynyt, lähestykää sotilasravintolaa ja
 pyytäkää rouva Plumeaulta lupaa istuutua hänen majaansa. Olkaa vähän
 ajan kuluttua voivinanne vielä huonommin ja pyörtyvinänne. Silloin
 suljetaan ovet, jotta teille voitaisiin noutaa apua, ja niin jäätte
 yksinänne madame Elisabethin ja madame Royalen kanssa. Heti avautuu
 kellarin luukku; rynnätkää kälyinenne ja tyttärinenne tähän aukkoon,
 niin olette kaikki kolme pelastuneet.»

 »Hyvä Jumala!» sanoi madame Royale, »väsyisikö onneton kohtalomme
 viimeinkin meitä ahdistamasta?»

 »Vai olisikohan tämä kirjelippu ainoastaan ansa?» virkkoi madame
 Elisabeth.

 »Ei, ei», sanoi kuningatar; »nämä kirjaimet ovat aina ilmaisseet
 minulle salaperäisen, mutta hyvin rohkean ja hyvin uskollisen ystävän
 läsnäolon».

 »Ritarinko?» kysyi madame Elisabeth.

 »Hänen juuri», vastasi kuningatar.

 Madame Elisabeth risti kätensä.

 »Lukekaamme kukin uudestaan tämä kirjelippu hiljaa itsekseen», jatkoi
 kuningatar, »jotta, jos joku meistä unohtaisi jonkin seikan, toiset
 muistaisivat sen».

 Niin lukivat kaikki kolme ääneti; mutta juuri tullessaan loppuun he
 kuulivat huoneensa oven kiertyvän saranoillaan. Molemmat prinsessat
 kääntyivät, vain kuningatar jäi istumaan entiseen asentoonsa ja tehden
 melkein huomaamattoman kädenliikkeen pisti pikkuisen kirjelipun
 hiuksiinsa ja työnsi sen tukkalaitteensa sisään.

 Oven oli avannut toinen kaupunginvirkamiehistä.

 »Mitä te tahdotte, hyvä herra?» kysyivät madame Elisabeth ja madame
 Royale yhtaikaa.

 »Hm!» sanoi kaupunginvirkamies, »minusta tuntuu, että paneudutte
 levolle hyvin myöhään tänä iltana...»

 »Onko Kommuuni siis», sanoi kuningatar kääntyen arvokkaasti tapansa
 mukaan, »antanut uuden määräyksen, milloin minun on mentävä
 vuoteeseen?»

 »Ei ole, kansatar», sanoi kaupunginvirkamies, »mutta jos on
 tarpeellista, annetaan sellainen».

 »Sillä välin, hyvä herra», sanoi Marie Antoinette, »on teidän
 kunnioitettava, en sano kuningattaren, vaan naisen huonetta.»

 »Tosiaankin», murisi virkamies, »puhuvat nämä ylimykset aina kuin
 olisivat jotakin».

 Mutta hänet lannisti tämä arvokkuus, joka onnenpäivinä oli ollut
 kopea, mutta jonka kolme kärsimysten vuotta oli tehnyt tyyneksi, ja
 niin hän vetäytyi pois huoneesta.

 Hetkistä myöhemmin sammui lamppu, ja nuo kolme naista riisuutuivat
 lapansa mukaisesti pimeässä, tehden siitä kainoutensa verhon.

 Seuraavana päivänä kello yhdeksältä aamulla kuningatar luki vuoteensa
 verhojen suojassa edellisen päivän kirjelipun uudelleen, jollei
 millään tavoin erehtyisi siinä annetuista ohjeista, repi sen niin
 pieniksi palasiksi, että niitä melkein ei voinut enää pidellä,
 pukeutui uutimien suojassa ja heräteltyään kälynsä astui tyttärensä
 luo.

 Hetkistä myöhemmin hän meni ulos ja kutsui päivystävät
 kaupunginvirkamiehet luokseen.

 »Mitä haluat, kansatar?» kysyi heistä toinen ilmestyen ovelle;
 toinen sitävastoin ei edes vaivautunut keskeyttämään aamiaistansa
 vastatakseen kuninkaalliseen kutsuun.

 »Hyvä herra», sanoi Marie Antoinette, »tulen tyttöni huoneesta ja
 lapsiparka on todellakin hyvin sairas. Hänen jalkansa ovat turvonneet
 ja kipeät, sillä hänellä on liian vähän liikuntoa. Te tiedätte,
 hyvä herra, että oikeastaan minä itse olen tuominnut hänet tähän
 toimettomuuteen: minulla oli oikeus mennä kävelemään puutarhaan; mutta
 kun minun täytyi mennä sen huoneen oven ohitse, jossa mieheni asui
 eläessään, ei sydämeni kestänytkään sillä hetkellä, minulla ei ollut
 siihen voimia, ja palasin takaisin ja kävelin sen jälkeen vain tornin
 tasanteella.

 — Mutta tämä kävely on riittämätön lapsiparkani terveydelle. Pyydän
 teitä sen vuoksi, kansalainen kaupunginvirkamies, vaatimaan minun
 nimessäni kenraali Santerrelta sen oikeuden käyttämistä, joka minulle
 on myönnetty; olisin teille siitä kiitollinen.»

 Kuningatar oli lausunut nämä sanat samalla kertaa niin sävyisällä
 ja niin arvokkaalla äänellä, hän oli niin tarkoin välttänyt kaikkia
 nimityksiä, jotka olisivat saattaneet loukata hänen kuulijansa
 tasavaltaista turhantarkkuutta, että tämä, joka oli tullut hänen
 eteensä myssy päässä, kuten useimpien näitten miesten tapana oli,
 nosti vähitellen punaisen myssynsä päästään ja kun oli saanut sen
 aikaan, kumarsi hänelle sanoen:

 »Olkaa levollinen, madame, kansalaiselta kenraalilta pyydetään kyllä
 se lupa, jota toivotte.»

 Sitten hän sanoi vetäytyessään takaisin ikäänkuin tullakseen itse
 varmaksi siitä, että myöntyi kohtuuden eikä heikkouden vuoksi:

 »Onhan se lopulla oikeus ja kohtuus.»

 »Mikä on oikeus ja kohtuus?» kysyi toinen kaupunginvirkamies.

 »Että tämä nainen saa kävelyttää tytärtänsä, joka on sairaana.»

 »Mitä hän siis tahtoo?»

 »Hän pyytää päästä ulos kävelemään tunniksi puutarhaan.»

 »Mitä vielä!» sanoi toinen, »pyytäköön kävellä Templestä
 Révolution-aukiolle, niin saa liikuntoa».

 Kuningatar kuuli nämä sanat ja kalpeni; mutta hän ammensi niistä uutta
 rohkeutta sitä suurta tapahtumaa varten, joka oli tulossa.

 Kaupunginvirkamies oli lopettanut aamiaisensa ja lähti alas.
 Kuningatar taas pyysi omasta puolestaan saada syödä aamiaisensa
 tyttärensä huoneessa, mihin myönnyttiin.

 Madame Royale jäi makuulle vahvistaaksensa tiedon sairaudestansa, ja
 madame Elisabeth ja kuningatar jäivät hänen vuoteensa ääreen.

 Kello yhdeltätoista saapui Santerre. Hänen tulonsa ilmoitettiin,
 kuten aina, rummutuksella ja uuden pataljoonan ja uusien
 kaupunginvirkamiesten saapumisella; nämä tulivat vaihtamaan vartion
 toisten sijalle, joitten vuoro päättyi Kun Santerre oli tarkastanut
 tulevan ja lähtevän pataljoonan, annettuaan kömpelön, tanakkajalkaisen
 hevosensa komeilla Templen pihalla, pysähtyi hän hetkeksi; tällöin oli
 niiden, jotka tahtoivat häntä puhutella, esitettävä vaatimuksensa,
 ilmiantonsa ja pyyntönsä.

 Kaupunginvirkamies käytti hyväkseen tätä pysähdystä lähestyäkseen
 häntä.

 »Mitä sinä tahdot?» sanoi Santerre hänelle äreästi.

 »Kansalainen», sanoi hänelle kaupunginvirkamies, »tulen puhumaan
 kuningattaren puolesta...»

 »Kuka se on, kuningatar?» kysyi Santerre.

 »Kas, sehän on totta», sanoi virkamies, itsekin ihmettelen, miten oli
 tullut niin sanoneeksi. »Mitä minä oikeastaan sanoinkaan? Olenko minä
 hölmö? Tulen puhumaan sinulle rouva Véton asioissa.»

 »Kas niin», sanoi Santerre, »tuonhan minä ymmärrän. No, mitä sinulla
 oli sanottavaa? Katsotaanpa.»

 »Tulen sanomaan, että pikku Véto on sairaana, kuten näyttää, ilman ja
 liikunnon puutteesta.»

 »No, onko kansakunta taas syypää siihen? Kansakunta antoi hänelle
 luvan kävellä puutarhassa, hän kieltäytyi siitä: hyvää yötä!»

 »Siinähän se juuri on, nyt hän katuu ja kysyy, haluatko laskea hänet
 ulos.»

 »Ei siinä mitään vaikeutta ole. Te kuulette, te muut», sanoi Santerre
 kääntyen koko pataljoonan puoleen, »Capetin leski tulee ulos
 puutarhaan kävelemään. Siihen on kansakunta antanut hänelle luvan:
 mutta varokaa, ettei hän karkaa muurien ylitse, sillä jos niin käy,
 hakkautan teiltä kaikilla pään.»

 Valtava naurunremahdus seurasi tätä kansalaisen kenraalin leikinlaskua.

 »Ja nyt, kun teille on etukäteen ilmoitettu», sanoi Santerre,
 »hyvästi! Lähden Kommuuniin. Näyttää siltä kuin Roland ja Barbaroux
 pääsisivät yhteen ja että annettaisiin heille passi toiseen maailmaan.»

 Tämä uutinen se sai kenraalin niin hauskalle tuulelle.

 Santerre lähti laukkaa.

 Pataljoona, joka palasi vartiosta, marssi hänen perässänsä.

 Viimein luovuttivat kaupunginvirkamiehet paikkansa uusille
 tulokkaille, jotka olivat saaneet Santerrelta kuningatarta koskevat
 ohjeet.

 Yksi virkamiehistä lähti Marie Antoinetten luokse ja ilmoitti hänelle
 kenraalin suostuneen hänen pyyntöönsä.

 »Oi!» ajatteli hän katsellen taivasta ikkunansa lävitse, »lauhtuisiko
 Sinun vihasi, Herra, ja olisiko Sinun hirveä oikea kätesi väsynyt
 painamasta meitä?»

 »Kiitos, hyvä herra», sanoi hän kaupunginvirkamiehelle hymyillen sillä
 hurmaavalla tavallaan, joka vei Barnaven turmioon ja joka teki hulluja
 niin monesta miehestä, »kiitos».

 Sitten hän kääntyi pienen koiransa puoleen, joka hyppeli hänen
 perässään takajaloillaan, sillä se ymmärsi emäntänsä katseista, että
 jotakin tavatonta oli tulossa.

 »Mennään, Black», sanoi hän, »mennään kävelemään».

 Pikku koira rupesi haukkua nalkuttamaan ja hyppelemään; sitten
 katsahdettuansa kaupunginvirkamiestä ja ymmärrettyään, että varmasti
 tämä mies toi sen uutisen joka teki emännän niin iloiseksi, se
 lähestyi tätä ihan ryömien ja heiluttaen pitkää silkinhienoa
 häntäänsä, uskalsipa vielä hyväilläkin häntä.

 Tämä mies, joka kuningattaren pyynnöille olisi luultavasti jäänyt
 vallan kuuroksi, tunsi olevansa liikutettu koiran hyväilyjen johdosta.

 »Jollei muuta kuin tämän pienen eläimen vuoksi, kansatar Capet, olisi
 teidän tullut käydä ulkona useammin», sanoi hän. »Inhimillisyys
 vaatii, että kaikista luontokappaleista pidetään huolta».

 »Mihin aikaan lähdemme ulos, hyvä herra?» kysyi kuningatar. »Ettekö
 ole sitä mieltä, että auringonpaahde tekisi meille hyvää?»

 »Lähdette ulos silloin kun haluatte», sanoi kaupunginvirkamies; »tästä
 asiasta ei ole mitään tarkempia määräyksiä olemassa. Kuitenkin,
 jos haluatte lähteä ulos keskipäivän aikaan, siis silloin, kun
 vartiomiehet vaihdetaan, aikaansaisi se vähemmän liikettä tornissa.»

 »No niin, keskipäivän aikaan, olkoon menneeksi», sanoi kuningatar,
 painaen kädellään sydäntänsä hillitäkseen sen lyöntejä.

 Hän katseli tätä miestä, joka tuntui vähemmän kovalta kuin
 virkaveljensä ja jonka suostumus vangin toivomuksiin ehkä maksoi hänen
 henkensä siinä taistelussa, jota salaliittolaiset suunnittelivat.

 Mutta samassa kun eräänlainen sääli pehmitti naisen sydämen, heräsi
 kuningattaren vaisto. Hän muisti elokuun 10 päivän ja ne ystäviensä
 ruumiit, jotka peittivät hänen palatsinsa lattiamattoja; hän muisti
 syyskuun 2 päivän ja Lamballen ruhtinattaren pään, joka piikin
 kärjessä kohosi hänen ikkunansa eteen; hän muisti tammikuun 21 päivän
 ja miehensä kuoleman mestauslavalla rumpujen päristessä ja estäessä
 hänen ääntänsä kuulumasta; viimein hän muisti poikansa, lapsiparan,
 jonka tuskanhuudot hän useammin kuin kerran oli kuullut huoneeseensa
 voimatta tuoda hänelle apua, ja niin hänen sydämensä paatui.

 »Valitettavasti», mutisi hän, »on onnettomuus kuten muinaisten
 lohikäärmeitten veri: se hedelmöittää uusien onnettomuuksien sadon».




 XXVI

 Black


 Kaupunginvirkamies lähti kutsumaan virkatoverinsa paikalle ja lukemaan
 lähteneiden virkamiesten jättämän tarkastuspöytäkirjan.

 Kuningatar jäi yksin kälynsä ja tyttärensä seuraan.

 Kaikki kolme katsahtivat toisiinsa.

 Madame Royale heittäytyi kuningattaren syliin ja halasi häntä. Madame
 Elisabeth astui kälynsä luo ja ojensi hänelle kätensä.

 »Rukoilkaamme Jumalaa», sanoi kuningatar; »mutta rukoilkaamme hiljaa,
 jottei kukaan epäile meidän rukoilevan».

 On olemassa kohtalokkaita aikoja, jolloin rukous, tämä luonnollinen
 hymni, jonka Jumala on pannut ihmissydämen pohjalle, muuttuu
 epäilyttäväksi ihmisten silmissä, sillä rukous on toivon tai
 kiitollisuuden osoitus. Ja vartijoiden silmissä toivo ja kiitollisuus
 olivat levottomuuden aiheita, koska kuningatar ei saattanut toivoa
 muuta kuin yhtä seikkaa, pakoa; koska kuningatar ei saattanut kiittää
 Jumalaa muuta kuin yhdestä syystä, että oli saanut keinon, millä paeta.

 Kun tämä äänetön rukous oli päättynyt, jäivät kaikki kolme
 sanattomiksi.

 Kello löi yksitoista, sitten kaksitoista.

 Viimeisen lyönnin kajahtaessa pronssikellosta alkoi aseitten kalina
 täyttää kierreportaat ja nousta kuningattaren kuuluville saakka.

 »Vartiomiehiä vaihdetaan», sanoi hän. »Meitä tullaan hakemaan.»

 Hän näki kälynsä ja tyttärensä kalpenevan.

 »Rohkeutta!» sanoi hän kalveten itsekin.

 »Kello on kaksitoista», huudeltiin alhaalta; »lähettäkää vangit alas».

 »Täällä olemme, hyvät herrat», vastasi kuningatar, joka melkein
 katumuksen sekaisin tuntein loi viimeisen silmäyksen mustiin seiniin
 ja ellei karkeisiin, ainakin hyvin yksinkertaisiin huonekaluihin,
 vankilatovereihinsa.

 Ensimmäinen ovi aukeni: siitä pääsi käytävään. Tämä oli synkkä ja
 pimeässä saattoivat nuo kolme vankia salata mielenliikutuksensa.
 Edellä juoksi pikku Black; mutta kun tulliin toiselle ovelle, toisin
 sanoen sille ovelle, josta Marie Antoinette koetti kääntää katsettansa
 pois, meni tuo uskollinen eläin nuuskimaan suurikantaisia ovennauloja
 ja vikistyään valittavasti päästi pitkän tuskallisen ulvonnan.
 Kuningatar asteli kiireesti ohi jaksamatta huutaa koiraansa takaisin
 ja käveli likellä seinää, voidakseen nojautua siihen.

 Astuttuaan muutamia askelia eivät kuningattaren jalat enää
 kannattaneet häntä, ja hänen oli pakko pysähtyä. Hänen kälynsä ja
 tyttärensä tulivat hänen viereensä, ja hetkeksi jäivät nuo kolme
 naista liikkumattomiksi, muodostaen surullisen ryhmän äidin nojatessa
 otsaansa madame Royalen päähän.

 Pikku Black liittyi heihin.

 »No niin», huusi ääni, »tuleeko hän vai eikö?»

 »Olemme täällä», sanoi kaupunginvirkamies, joka oli jäänyt seisomaan
 paikalleen kunnioittaen tätä yksinkertaisuudessaan niin suuria tuskaa.

 »Mennään», sanoi kuningatar ja lähti taas laskeutumaan portaita.

 Kun vangit olivat saapuneet kiertoportaiden alapäähän vastapäätä
 viimeistä ovea, jonka alle aurinko langetti leveitä kultaisia
 valojuovia, löi rummuttaja pärinän, joka kutsui vartion kokoon, sitten
 seurasi pitkä hiljaisuus, jonka uteliaisuus aikaansai, ja viimein
 aukeni raskas ovi kääntyen hitaasti narisevilla saranoillaan.

 Muuan nainen istui maassa, tai pikemminkin oli makuulla oven viereisen
 suojakiven kulmauksessa. Se oli Tisonin vaimo, jota kuningatar ei
 ollut nähnyt vuorokauteen ja jonka poissaolo oli useita kertoja
 herättänyt hänen kummastustansa edellisenä iltana ja puheena olevana
 aamuna.

 Kuningatar näki jo päivänpaisteen, puut, puutarhan, ja toisella
 puolen puutarhan aitaa ryhtyi hänen ahnas silmänsä hakemaan pientä
 sotilasravintolan majaa, jossa hänen ystävänsä epäilemättä odottivat
 häntä, kun Tisonin vaimo kuullessaan hänen askelensa otti kätensä
 silmiltään ja kuningatar näki kalpeat riutuvat kasvot harmaantuneen
 tukan alta.

 Muutos oli niin suuri, että kuningatar pysähtyi hämmästyneenä.

 Silloin nousi Tisonin vaimo hitaasti kuten tekevät ne, joiden järki
 ei ole tallella, ja polvistui tämän oven eteen sulkien siten Marie
 Antoinetten tien.

 »Mitä haluatte, vaimo hyvä?» kysyi kuningatar.

 »Hän on sanonut, että teidän täytyy antaa minulle anteeksi.»

 »Kuka sitten?» kysyi kuningatar.

 »Vaippaan kääriytynyt mies», vastasi Tisonin vaimo.

 Kuningatar katseli madame Elisabethia ja tytärtänsä ihmetellen.

 »Menkää, menkää», sanoi kaupunginvirkamies, »päästäkää Capetin leski
 ohitsenne; hänellä on lupa jaloitella puutarhassa.»

 »Tiedän sen hyvin», sanoi eukko, »sitähän varten olen tullut tänne
 odottamaan; kun minua ei tahdottu laskea ylös ja minun oli pyydettävä
 häneltä anteeksi, täytyi minun toki odottaa».

 »Miksi teitä ei ole tahdottu päästää ylös?» kysyi kuningatar.

 Tisonin vaimo rupesi nauramaan.

 »Koska he väittävät minua hulluksi», sanoi hän.

 Kuningatar katseli häntä ja näki tämän onnettoman tuijottavissa
 silmissä todella omituisen hohteen, tämän epämääräisen valon, joka
 todistaa järjen olevan poissa.

 »Voi, hyvä Jumala!» sanoi hän, »vaimoparka! Mitä on teille sitten
 tapahtunut?»

 »Minulle on tapahtunut... ettekö siis tiedä?» sanoi vaimo; »mutta
 jos... te tiedätte sen kyllä hyvinkin, koska hänet on tuomittu
 kuolemaan teidän vuoksenne...»

 »Kuka?»

 »Héloise.»

 »Tyttärennekö?»

 »Niin, hän... tyttöparkani!»

 »Tuomittu kuolemaan... kuka on tuominnut? Kuinka? Miksi?»

 »Hänhän myi sen kukkavihkon.»

 »Minkä kukkavihon?»

 »Neilikkavihon... Hän ei kuitenkaan ole mikään kukkastyttö», jatkoi
 Tisonin vaimo ikäänkuin koettaen palauttaa muistiansa; »kuinka hän on
 siis voinut myydä sen kukkavihon?»

 Kuningatar värisi. Näkymätön side liitti tämän näytöksen nykyiseen
 tilanteeseen; hän käsitti, ettei sopinut menettää aikaa hyödyttömään
 keskusteluun.

 »Vaimo hyvä», sanoi hän, »pyydän teitä päästämään minut ohitsenne;
 myöhemmin voitte kertoa minulle tämän kaiken».

 »Ei, heti paikalla; teidän on annettava anteeksi; minun on autettava
 teitä karkaamaan, jotta hän pelastaisi tyttäreni.»

 Kuningatar kävi kalpeaksi kuin kuollut.

 »Hyvä Jumala!» kuiskasi hän nostaen silmänsä taivasta kohden.

 Sitten hän kääntyi kaupunginvirkamiehen puoleen ja sanoi:

 »Hyvä herra, olkaa hyvä toimittakaa tämä nainen syrjään; näettehän,
 että hän on mielipuoli.»

 »Lähdetään pois, muori», sanoi kaupungin virkamies, »mennään
 matkaamme».

 Mutta Tisonin vaimo tarrautui kiinni seinään.

 »Ei, hänen on annettava minulle anteeksi, jotta hän pelastaisi
 tyttäreni.»

 »Kuka?»

 »Vaippaan kääriytynyt mies.»

 »Rakas sisareni», sanoi madame Elisabeth, »puhukaa hänelle muutamia
 lohdutuksen sanoja».

 »Kyllä, vallan kernaasti», sanoi kuningatar. »Luulen tosiaankin, että
 se on paras keino.»

 Sitten hän sanoi kääntyen hullun puoleen:

 »Hyvä vaimo, mitä te haluatte? Sanokaa.»

 »Haluan, että annatte minulle anteeksi kaiken sen kärsimyksen, jonka
 olen teille aikaansaanut loukkaamalla teitä puheillani, ilmiantamalla
 teidät, ja että te nähdessänne vaippaan kääriytyneen miehen käskette
 hänen pelastaa tyttäreni, sillä hän tekee kaikki, mitä ikinä haluatte.»

 »En ymmärrä teidän puhettanne vaippaan kääriytyneestä miehestä»,
 vastasi kuningatar; »mutta ellei omantuntonne rauhoittamiseksi ole
 kysymys muusta kuin niiden loukkausten anteeksiantamisesta, joita
 luulette tehneenne, voi, sydämen pohjasta, vaimo-parka! Annan teille
 vilpittömästi anteeksi; jospa nekin, joita minä olen loukannut,
 voisivat antaa minulle samalla tavoin!»

 »Voi!» huudahti Tisonin vaimo kuvaamattomalla ilon äänellä, »hän siis
 pelastaa tyttöni, koska te olette antanut minulle anteeksi! Kätenne,
 madame, kätenne!»

 Hämmästynyt kuningatar ojensi kätensä käsittämättä mitään, ja Tisonin
 vaimo tarttui siihen kiihkeästi painaen siihen huulensa.

 Samassa kuului kaupustelijan käheä ääni Templen kadulla.

 »Täällä on», huusi hän, »oikeuden tuomio, jolla tyttö Héloise Tison
 tuomitaan kuolemanrangaistukseen salaliittorikoksesta!»

 Tuskin olivat nämä sanat tulleet Tisonin vaimon korviin, kun hänen
 muotonsa muuttui; hän nousi toiselle polvellensa ja ojensi kätensä
 sulkeakseen kuningattarelta tien.

 »Voi, hyvä Jumala!» sopersi kuningatar, jolta sanakaan tästä kauheasta
 ilmoituksesta ei ollut jäänyt kuulematta.

 »Tuomittu kuolemanrangaistukseen?» huudahti äiti, »minunko tyttöni
 tuomittu? Héloiseniko hukassa? Hän ei ole siis pelastanut tyttöäni
 eikä siis voikaan pelastaa? On siis liian myöhäistä?... Voi...!»

 »Vaimoraukka», sanoi kuningatar, »uskokaa, että surkuttelen teitä.»

 »Sinäkö?» sanoi hän ja hänen silmänsä veristyivät. »Sinäkö
 surkuttelisit minua? Et koskaan, et koskaan!»

 »Te erehdytte, surkuttelen teitä koko sydämestäni; mutta päästäkää
 minut ohitsenne.»

 »Päästäisinkö sinut ohi?»

 Tisonin vaimo purskahti nauruun.

 »En, en, päästin sinut pakenemaan, koska hän oli sanonut minulle, että
 jos laskisin sinut karkaamaan, pelastettaisiin minun tyttöni; mutta
 koska minun tyttöni tulee kuolemaan, et sinä pääsekään karkaamaan.»

 »Tänne, hyvät herrat, tulkaa apuun», huudahti kuningatar. »Hyvä
 Jumala! Hyvä Jumala! Näettehän hyvin, että tämä nainen on hullu.»

 »Ei, minä en ole hullu, en minä; tiedän mitä sanon», huudahti
 Tisonin vaimo. »Katsokaa, se on totta, salaliitto oli olemassa;
 Simon paljasti sen, tyttöparkani myi kukkavihon. Hän myönsi sen
 vallankumousoikeudessa... neilikkavihon... siinä oli paperilippuja
 sisässä.»

 »Hyvä rouva», sanoi kuningatar, »taivaan nimessä!»

 Kuului taas uudestaan huutajan ääni, joka toisti:

 »Täällä on oikeuden tuomio, jolla tyttö Héloise Tison tuomitaan
 kuolemanrangaistukseen salaliittorikoksesta!»

 »Kuuletko?» ulvoi hullu, jonka ympärille kerääntyi
 kansalliskaartilaisia: »kuuletko, tuomittu kuolemaan? Sinun vuoksesi,
 sinun vuoksesi tapetaan minun tyttöni, kuuletko, sinun vuoksesi,
 Itävallatar?»

 »Hyvät herrat», sanoi kuningatar, »taivaan nimessä! Ellette halua
 vapauttaa minua tästä mielipuoliparasta, päästäkää minut ainakin
 takaisin ylös; en voi kestää tämän naisen moitteita; niin vääriä kuin
 ne ovatkin, ne murtavat sydämeni.»

 Ja kuningatar käänsi pois päänsä puhjeten tuskalliseen nyyhkytykseen.

 »Niin, niin, itke, sinä tekopyhä!» kirkui hullu; »kukkavihkosi kävi
 hänelle kalliiksi... Muuten olisi hänen pitänyt aavistaa se; sillähän
 tavoin kuolevat kaikki ne, jotka palvelevat sinua. Sinä tuotat
 onnettomuutta, Itävallatar, sinun ystäväsi, sinun miehesi, sinun
 puolustajasi on tapettu; viimein tapetaan tyttäreni. Milloin tapetaan
 sinutkin vuorostasi, jottei enää kukaan kuolisi sinun vuoksesi?»

 Ja onneton ulvoi nämä viimeiset sanat säestäen niitä uhkaavin ilmein.

 »Sinä onneton!» rohkeni madame Elisabeth sanoa, »unohdatko sinä, että
 puhuttelet kuningatarta?»

 »Kuningatar, hänkö?... kuningatar?» toisti Tisonin vaimo, jonka
 raivohulluus kiihtyi hetki hetkellä; »jos hän on kuningatar,
 kieltäköön hän pyöveleitä tappamasta tyttöäni... armahtakoon hän
 Héloise-parkaani... kuninkaat armahtavat... Hyvä on, anna minulle
 tyttöni takaisin, niin tunnustan sinut kuningattareksi... Aina
 siihen asti olet vain nainen, onnettomuutta tuottava nainen, tappava
 nainen!...»

 »Voi, säälikää minua, hyvä rouva», huudahti Marie Antoinette, »nähkää
 minun tuskani, nähkää minun kyyneleni!»

 Marie Antoinette yritti kävellä ohitse, ei enää toivossa päästä
 karkaamaan, vaan koneellisesti, vain päästäkseen tästä hirveästä
 ahdistuksesta.

 »Voi, et sinä pääse ohitse», ulvoi eukko; »sinä haluat paeta, rouva
 Véto... tiedän sen hyvin, vaippaan kääriytynyt mies sanoi sen minulle;
 haluat päästä liittymään preussilaisiin... Mutta sinä et karkaa»,
 jatkoi hän tarrautuen kiinni kuningattaren hameeseen: »minä estän sen,
 minä! Lyhtyyn roikkumaan, rouva Véto! Aseihin, ryhtykää! Eespäin,
 eespäin ... juoda saa nyt sortajainsa verta...»

 Ja väännellen käsiänsä, harmaat hapset hajallaan, kasvot punaisina,
 veristävin silmin kaatui onneton nainen maahan repäisten irti
 kappaleen hameita, johon oli tarrautunut kiinni.

 Suunniltaan tuskasta, mutta ainakin vapautuneena mielipuolesta lähti
 kuningatar pakenemaan puutarhaan päin, kun äkkiä kuului hirveä
 huuto, johon sekaantui haukuntaa ja omituista meteliä ja joka sai
 kansalliskaartilaisten huomion kiinnitetyksi puoleensa; tämän
 näytöksen houkuttelemina olivat nämä seisoskelleet Marie Antoinetten
 ympärillä.

 »Aseisiin! Aseisiin! Petosta!» huusi muuan mies, jonka kuningatar
 tunsi äänestä suutari Simoniksi.

 Tämän miehen vieressä, joka sapeli kädessä vartioi majan ovea, haukkui
 pikku Black vimmatusti.

 »Aseisiin, koko vartio!» huusi Simon, »meidät on petetty; viekää
 Itävallatar sisään! Aseisiin, aseisiin!»

 Muuan upseeri juoksi paikalle. Simon puhui hänelle näyttäen
 innostuneena majan sisustaa.

 Upseeri huusi vuorostaan:

 »Aseisiin!»

 »Black, Black!» kutsui kuningatar astuen muutamia askelia eteenpäin.

 Mutta koira ei kuunnellut häntä, vaan jatkoi haukuntaansa vimmatusti.

 Kansalliskaartilaiset juoksivat aseillensa ja syöksyivät majaa kohti,
 sillä välin kun kaupunginvirkamiehet ottivat haltuunsa kuningattaren,
 hänen kälynsä ja tyttärensä ja pakottivat heidät takaisin ovesta, joka
 sulkeutui heidän jälkeensä.

 »Ladatkaa aseenne!» huusivat virkamiehet vartiomiehille.

 Kuului kiväärien kolinaa niitä ladattaessa.

 »Tuolla, tuolla, luukun alla», huusi Simon. »Näin luukun liikahtavan,
 olen varma siitä. Itävallattaren koira, hyvä pieni koira, joka ei
 ollut mukana salaliitossa, haukkua nalkutti sitäpaitsi vehkeilijöitä,
 jotka luultavasti ovat kellarissa. Kas, se nalkuttaa vieläkin.»

 Simonin huutojen kiihoittamana haukkui Black tosiaankin kahta kovemmin.

 Upseeri tarttui luukun renkaaseen. Kaksi hyvin voimakasta krenatööriä
 auttoi häntä nähtyään, ettei hän saanut sitä nostetuksi, mutta hekään
 eivät onnistuneet sen paremmin.

 »Näettehän hyvin, että luukkua pidellään sisältä kiinni», sanoi Simon.
 »Tulta luukun lävitse, hyvät ystävät, tulta!»

 »Voi», huusi rouva Plumeau, »te rikotte pulloni».

 »Tulta!» toisti Simon, »tulta!»

 »Ole vaiti, räyhääjä!» sanoi upseeri. »Ja tuokaa te kirveitä ja
 hakatkaa rikki lankut. Olkoon yksi joukkue valmiina. Huomio! Tulta
 luukkuun heti kun se on avattu.»

 Lautojen rytinä ja äkkinäinen isku ilmoitti kansalliskaartilaisille,
 että sisällä tapahtui liikettä. Pian sen jälkeen kuului maanalainen
 ääni, joka tuntui siltä kuin rautaportti olisi suljettu.

 »Rohkeutta!» sanoi upseeri paikalle rientäville pionieereille.

 Kirveet iskivät permantolautoihin. Kaksikymmentä pyssynpiippua
 suuntautui päin aukkoa, joka laajeni sekunti sekunnilta. Mutta aukosta
 ei näkynyt ketään. Upseeri sytytti soihdun ja heitti sen kellariin;
 kellari oli tyhjä.

 Luukku nostettiin ylös; tällä kertaa se nousi ilman vastusta.

 »Seuratkaa minua», huudahti upseeri syöksyen uljaasti portaisiin.

 »Eteenpäin, eteenpäin!» huusivat kansalliskaartilaiset syöksyen
 upseerinsa jäljessä.

 »Vai niin, Plumeaun vaimo», sanoi Tison, »sinä vuokraat kellarisi
 aristokraateille!»

 Seinä oli puhkaistu. Lukuisat jäljet olivat painuneet sen kosteaan
 pohjaan, ja kolme jalkaa leveä sekä viisi jalkaa korkea käytävä,
 jollaista juoksuhaudoissa käytetään, johti Corderie-kadun suunnalle.

 Upseeri rohkeni astua tähän aukkoon, päättänyt kun oli seurata
 aristokraatteja aina maan uumeniin saakka; mutta tuskin hän
 oli astunut kolmea, neljää askelta, ennenkuin hänet pysähdytti
 rautaristikko.

 »Seis», sanoi hän takaapäin työntäville, »ei päästä pitemmälle, täällä
 on este».

 »No niin», sanoivat kaupungin virkamiehet, jotka suljettuaan vangit
 sisään juoksivat paikalle kuullakseen uutisia, »mikä täällä on?
 Sanokaa!»

 »Pentele!» sanoi upseeri tullen taas esille, »täällä on salaliitto;
 aristokraatit tahtoivat ryöstää kuningattaren hänen kävelynsä aikana,
 ja luultavaa on, että hän on heidän kanssansa yhdessä juonessa».

 »Helvetti!» huusi kaupunginvirkamies. »Juoskoon joku hakemaan
 kansalaista Santerrea ja ilmoittamaan Kommuunille.»

 »Sotamiehet», sanoi upseeri, »jääkää tähän kellariin ja tappakaa
 jokainen, joka sieltä ilmestyy».

 Annettuaan tämän määräyksen lähti upseeri tekemään ilmoitustaan.

 »Ai, ai!» huusi Simon hieroen käsiänsä. »Ai, ai, sanotaanko vielä,
 että olen hullu? Kelpo Black! Black on kuuluisa isänmaanystävä, Black
 on pelastanut tasavallan. Tule tänne, Black, tule!»

 Ja tuo roisto, joka oli kehitellyt koiraparkaa, antoi sille, kun se
 tuli hänen lähellensä, potkun, joka viskasi sen parinkymmenen askelen
 päähän.

 »Voi, minä rakastan sinua, Black!» sanoi hän; »sinä leikkautat
 emäntäsi kaulan. Tule tänne Black, tule!»

 Mutta noudattamatta tällä kertaa kutsua palasi Black ulisten torniin
 päin.

 _Jatkona ilmestyy romaani »Hirmuhallitus»_








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAISON-ROUGEN RITARI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.