Kuollut maailmalta (Pauline)

By Alexandre Dumas

The Project Gutenberg eBook of Kuollut maailmalta (Pauline)
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kuollut maailmalta (Pauline)

Author: Alexandre Dumas

Translator: Aukusti Simojoki

Release date: November 18, 2025 [eBook #77264]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1921

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLLUT MAAILMALTA (PAULINE) ***
language: Finnish




KUOLLUT MAAILMALTA (PAULINE)

Kirj.

Alexandre Dumas


Suomentanut

Aukusti Simelius




Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö
1921.




SISÄLLYS:

   I. Eräs nauta.
  II. Myrsky.
 III. Öinen näky.
  IV. Haudan salaisuus..
   V. Hyvästijättö.
  VI. Uusi koti.
 VII. Tiikerinpyynti.
VIII. Jälleennäkeminen.
  IX. Ratkaisu.
   X. Äkillinen matka.
  XI. Odottamattomia tapauksia.
 XII. Selitys.
XIII. Hautakammio.
 XIV. Muuan avioliitto-aie.
  XV. Kaksintaistelu.
 XVI. Loppu.




I.

ERÄS HAUTA.


Muuanna lauantai-iltana, lopulla vuotta 1834, olimme kokoontuneet
pieneen salonkiin, joka oli Grisierin miekkailuhuoneen vieressä.
Harjoitusmiekka kädessä ja sikaari suussa me kuuntelimme opettajamme
syvämietteisiä neuvoja, joita silloin tällöin keskeyttivät jotkut
aineeseen soveltuvat kaskut, kun ovi avautui ja Alfred de Nerval astui
sisään.

Ne, jotka ovat lukeneet kertomuksen Sveitsin-matkastani, muistavat
kenties tämän nuoren miehen; hän saattoi erästä salaperäistä ja
hunnutettua naista, jonka ensi kerran näin Fruelenin luona, kun
yhdessä Francescon kanssa kiiruhdin ehtiäkseni veneeseen, jonka
piti viedä meidät Wilhelm Tellin kivelle. He eivät varmaankaan ole
unhottaneet, että Alfred de Nerval, jonka tässä tilaisuudessa toivoin
saavani matkatoverikseni, kaukana siitä, että olisi odottanut minua,
päinvastoin kiirehti aluksen lähtöä, ja että hän, loitotessaan rannasta
minun vielä ollessani kolmensadan askeleen päässä siitä, teki minulle
kädellään merkin, joka yht'aikaa oli hyvästijättö ja ystävyyden-ilmaisu
ja jonka ymmärsin seuraavasti: "Anteeksi, veli hyvä! Tahtoisin
mielelläni tavata sinut; mutta minä en ole yksinäni, ja..." Tähän
minä vastasin toisella viittauksella, jonka piti merkitä: "Ymmärrän
täydellisesti."

Jäin sinne ja alistuin nurkumatta tähän hänen menettelyynsä, niin
kovalta kuin se minusta näyttikin, kun en veneen ja soutajien
puutteessa voinut päästä lähtemään sieltä ennenkuin seuraavana päivänä.
Palatessani hotelliin kysyin, tunnettiinko siellä tätä naista, ja sain
vastaukseksi, että kaikki, mitä hänestä tiedettiin, oli että hän näytti
hyvin kärsivältä ja että hänen nimensä oli _Pauline_.

Olin tykkänään unohtanut tämän kohtauksen, kun eräällä matkallani
Pfeffersin kuumille lähteille kohtasin pitkässä maanalaisessa
käytävässä Alfred de Nervalin kävelemässä rinnatusten saman naisen
kanssa, jonka ennen olin nähnyt Fruelenin luona ja joka siellä oli
edellämainitulla tavalla osoittanut toivovansa pysyä tuntemattomana.
Tälläkin kertaa hän näytti haluavan samalla tavoin jäädä oudoksi; sillä
hänen ensimäinen liikkeensä ilmaisi, että hänen teki mieli kääntyä.
Pahaksi onneksi ei voinut poiketa oikealle eikä vasemmalle siltä
tieltä, jota me kuljimme; se oli polku, tehty kahdesta liukkaasta ja
kosteasta lankusta, jotka sensijaan että olisivat johtaneet suoraan
yli kuilun, missä Tamina kohisten vyöryi yli mustan marmori-uomansa,
oli asetettu pitkin luolan yhtä seinämää, lähes neljänkymmenen jalan
korkeuteen virran ylitse, kallioon tuettujen pylväiden varaan. Ystäväni
salaperäinen seuralainen, joka näki paon olevan mahdottoman, laski
harson kasvoilleen ja jatkoi kulkuaan minua kohti.

Olen maininnut sen ihmeellisen vaikutuksen, jonka teki minuun tämän
naisen näkeminen, kun hän valkoisena ja ilmavana, aaveen kaltaisena
käveli jyrkänteen reunaa näyttämättä välittävän siitä sen enempää
kuin jos olisi jo kuulunut toiseen maailmaan. Hänen lähestyessään
puristauduin kiinni vuoren seinämään viedäkseni tilaa niin vähän
kuin mahdollista. Alfred tahtoi antaa hänen mennä yksin, mutta hän
kieltäytyi päästämästä irti hänen käsivarttaan, niin että me kaikki
kolme olimme silmänräpäyksen ajan korkeintaan kyynärän levyisellä
porraspuulla; mutta se silmänräpäys oli pikainen kuin salama. Tämä
ihmeellinen nainen kumartui äkkijyrkänteen ylitse kuin keijukainen,
joka taivuttautuu virran uomaan päin ja antaa vyöharsonsa liehua
kuohuissa, ja pääsi ohitseni kuin ihmeen kautta, ei kuitenkaan niin
nopeasti, etten olisi ehtinyt nähdä hänen kasvojaan, jotka olivat
kauniit ja levolliset, vaikkakin kalpeat ja sairauden riuduttamat.
Silloin tuntui minusta siltä kuin en nyt olisi nähnyt ensi kertaa
näitä kasvoja; sielussani heräsi epäselvä muisto toisesta ajasta,
muisto salongeista, tanssiaisista ja juhlista. Minusta näytti siltä
kuin olisin nähnyt tämän nyt niin surullisen ja riutuneen naisen ennen
iloisena, punastuvana ja kukkasin seppelöitynä hajuvesien tuoksussa ja
soiton pyörteissä leijuvan kaihomielisen valssin tai helskyvän iloisen
polkan tahdissa. Mutta missä? Sitä en tiennyt. Milloin? Sitä minun oli
mahdoton sanoa; se oli ilmestys, unelma, kaukainen kaiku muistoissani,
siinä ei ollut mitään varmaa eikä todellista, ja se pakeni minua niin
kuin olisin koettanut tarttua kiinni kangastukseen.

Palatessani sieltä päätin, että minun on nähtävä hänet vielä
kerran, vaikkapa minun tähän päämäärään päästäkseni täytyisi rikkoa
hienotunteisuuden vaatimuksia vastaan. Mutta kun tulin takaisin, olivat
sekä Alfred että hän jo ehtineet poistua Pfeffersistä, vaikka olin
ollut poissa enintään vain puoli tuntia.

Kaksi kuukautta oli kulunut tästä toisesta kohtauksesta. Olin
Bavenossa, joka on lähellä Lago Maggioren rantaa. Oli kaunis syysilta;
aurinko oli laskeutunut alppien taakse, ja hämärä verhosi jo itäisen
taivaan, jolle alkoi sinne tänne ilmestyä tähtiä. Huoneeni ikkuna oli
kukkasten peittämää pengermää kohti. Astuin alas ja olin keskellä
ruusupensas-, myrtti- ja oranssimetsää. En voinutkaan kestää kiusausta,
vaan taitoin muutamia tuoksuvia oksia ja menin nojautumaan punaisesta
graniitista tehtyä aitaa vasten, jota eroitti järvestä vain Genevestä
Milanoon johtava maantie.

Olin tuskin ehtinyt perille, kun kuu nousi Seston taholta ja sen hohde
alkoi hiipiä pitkin näköpiiriä rajoittavien vuorten kylkiä ja yli
veden, joka uinui jalkojeni ääressä tasaisena ja loistavana, tavattoman
suuren kuvastimen kaltaisena. Kaikki oli hiljaista; ei äännähdystäkään
kuulunut, ei maasta, ei järveltä eikä taivaalta, ja yö alkoi kulkunsa
valtavan juhlallisessa ja surumielisessä hiljaisuudessa. Rauhaa
häiritsi kuitenkin pian vaunujen kolina; ne tulivat Domo d’Ossolasta ja
lähestyivät nopeasti. Tien taipeessa näkyivät postivaunut, joita veti
kaksi nelistävää hevosta ravintolaa kohti. Noin kahdensadan askeleen
päässä minusta läimäytti ajaja lujasti ruoskallaan, ilmoittaakseen
odottavalle virkaveljelleen tulonsa. Pian sen jälkeen natisikin suuri
ravintolan portti saranoillaan, ja toinen valjakko tuli sieltä esiin.
Samassa vaunut pysähtyivät sen pengermän alle, jonka reuna-aitaa vasten
nojauduin.

Yö oli, kuten olen sanonut, niin puhdas, niin läpinäkyvä ja tuoksujen
täyttämä, että matkustajat olivat, voidaksensa nauttia ilman vienoja
höyryjä, laskeneet alas vaunujen kuomun. Heitä oli kaksi, nuori mies ja
nuori nainen. Nainen, joka oli kiedottu suureen liinaan tai vaippaan,
istui pää taaksepäin nojautuneena, nuoren miehen käsivarsi ympärillään.
Tällöin tuli siihen ajaja kynttilä kädessä sytyttämään vaunujen
lyhtyjä; valonsäde sattui matkustavaisten kasvoihin, ja minä tunsin
Alfred de Nervalin ja Paulinen.

Aina nuo kaksi. Näytti siltä kuin olisi voima, jolla oli määrätympi
tarkoitusperä kuin sattumalla, johtanut meidät kohtaamaan toisemme.
Aina tuo nainen, mutta nyt niin muuttuneena siihenkin verrattuna,
millainen hän oli Pfeffersissä, niin kalpeana, niin kuolevana, että
hän oli vain pelkkä varjo. Ja kuitenkin herättivät hänen kuihtuneet
piirteensä yhä vielä sielussani sen epäselvän naiskuvan, joka uinui
muistojeni kätköissä ja joka aina, kun nämä nopeasti haihtuvat näyt
tulivat eteeni, nousi pinnalle ja leijui aatosteni yllä kuten Ossianin
unikuvat usvapilvien yläpuolella.

Olin vähällä puhutella Alfredia, mutta muistin, kuinka hartaasti
hänen seuralaisensa halusi pysyä huomaamattomana. Ja kuitenkin veti
minua hänen puoleensa niin syvä säälintunne, etten voinut vastustaa
toivomustani antaa hänen ainakin jollakin tavoin tietää edes jonkun
rukoilevan, ettei hänen sammuva henkensä, joka oli kohoamaisillaan
ylös maan pinnalta, ennen aikojaan jättäisi ihastuttavaa ruumista,
jossa se asui. Otin käyntikortin taskustani ja kirjoitin lyijykynällä
sen toiselle puolen: "Suojelkoon Jumala matkustavaisia, lohduttakoon
huolissaan olevia ja lääkitköön kärsiviä!" Pistin kortin poimimaani
kukkavihkoon, jonka pudotin vaunuihin. Samassa ne lähtivät liikkeelle,
mutta siksi hitaasti, että ehdin nähdä Alfredin kurottautuvan ulos
ajoneuvoista ja vievän käyntikorttiani valon lähelle. Senjälkeen hän
kääntyi minuun päin, viittasi kädellään, ja vaunut katosivat tien
mutkan taakse.

Majatalon ihastuttava paikka, se kun oli alppien ja niiden juurelta
alkavan tasangon välillä, levollinen ja samalla vilkas näytelmä, jonka
tarjosi Lago Maggiore kolmine saarineen — yksi niistä on puutarha,
toinen kylä ja kolmas palatsi —, vuoria peittävä talven ensimäinen lumi
ja Välimereltä tuleva syksyn viimeinen lämpö, kaikki tämä pidätti minua
kahdeksan päivää Bavenossa; senjälkeen matkustin Aronaan ja Aronasta
Sesto Calendeen.

Siellä minua odotti viimeinen muisto Paulinesta; siellä oli sammunut
tähti, jonka olin nähnyt taivaalla väikkyvän; siellä oli jalka, joka
niin kerkeänä astui kuilun reunamaa, kompastunut hautaa kohden; ja
riutunut nuoruus, kuihtunut kauneus, särkynyt sydän, kaikki oli pantu
kiven, haudan verhon alle, eikä tämä verho, ollen yhtä salaperäisesti
kiedottu hänen tomunsa ympärille kuin harso aikoinaan hänen kasvojensa
peitteeksi, antanut maailman uteliaisuudelle muuta tietoa kuin
ristimänimen _Pauline_.

Kävin tällä haudalla, joka, päinvastoin kuin italialaiset haudat, jotka
ovat kirkoissa, oli ihastuttavassa puutarhassa, järveä kohti viettävän
metsäisen kummun jyrkänteellä. Oli ilta; kivi alkoi käydä valkeaksi
kuun säteistä. Istuuduin sen lähelle ja koetin muistiani teroittaen
koota yhteen kaikki ne hajanaiset ja epäselvät muistot, jotka minulla
oli tästä nuoresta naisesta; mutta tälläkin kertaa kapinoi muistini.
En voinut saada kokoon muuta kuin muodottomia utukuvia, en mitään
määrätynmuotoista olentoa, ja minä luovuin toivosta tunkeutua tämän
arvoituksen perille, kunnes jälleen tapaisin Alfred de Nervalin.

On helppo nyt käsittää, kuinka monta uutta miellettä hänen
äkkiarvaamaton esiintymisensä hetkellä, jolloin kaikkein vähimmin
häntä ajattelin, herättäisi yht'aikaa järjessäni, sydämessäni ja
mielikuvituksessani. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä näin uudestaan:
veneen, joka lähti järven yli, jättäen minut rannalle; maanalaisen
sillan, joka muistutti käytävää kuoleman syvyyksiin ja jota pitkin
kulkijat olivat varjojen kaltaisia; Bavenon pienen majatalon, jonka
ohitse kuolemanvaunut vierivät, ja vihdoin tuon valkeaksi käyvän
kiven, jossa ei oksien lävitse hiipivän kuunvalon loisteessa näe muuta
kuin tämän niin nuorena ja varmaan kovin onnettomana kuolleen naisen
etunimen.

Niinpä kiiruhdinkin Alfredia vastaan aivan kuten ihminen, joka on
kauvan ollut suljettuna pimeään vankilaan, syöksyy avatusta ovesta
sisälle tunkeutuvaa päivänvaloa kohden. Hän hymyili surumielisesti ja
ojensi minulle kätensä merkiksi siitä, että hän ymmärsi minut; ja nyt
minä vuorostani tein väistyvän liikkeen ja tavallaan vetäydyin pois,
jotta Alfred, joka oli viisitoista vuotta ollut ystäväni, ei pitäisi
tavallisena uteliaisuutena sitä tunnetta, joka oli saattanut minut
astumaan hänen luokseen.

Hän lähestyi meitä. Hän oli Grisierin parhaita oppilaita, eikä hän
kuitenkaan ollut lähes kolmeen vuoteen näyttäytynyt miekkailusalissa.
Viime kerralla, kun hän oli siellä, hänellä oli kaksintaistelu
seuraavana päivänä, ja ollen vielä epätietoinen siitä, mitä asetta
siinä käytettäisiin, hän joka tapauksessa tuli harjoittelemaan mestarin
kanssa. Sen jälkeen Grisier ei ollut nähnyt häntä, oli vain huhuna
kuullut hänen lähteneen Ranskasta ja oleskelevan Lontoossa.

Grisier, joka on yhtä arka oppilaittensa kuin omasta kunniastaan, oli
tuskin vaihtanut tavalliset kohteliaisuudet hänen kanssaan, ennenkuin
jo pisti harjoittelumiekan hänen käteensä ja valitsi joukostamme
vastustajan, joka oli yhtä voimakas kuin hän itse. Se oli, niin
muistelen, sama Labattut-raukka, joka matkusti Italiaan ja jota Pisassa
odotti yksinäinen ja tuntematon hauta.

Kolmannella hyökkäyksellä kävi Labattutin harjoitusmiekka hänen
vastustajansa kilpilevyyn ja hypähti pari tuumaa pallon yläpuolelle
sekä meni edelleen suoraan hankkiluksen lävitse ja repi rikki
paidanhihan, joka värittyi punaiseksi verestä. Labattut heitti heti
pois miekkansa, luullen, kuten mekin, että Alfred oli vaikeasti
haavoittunut.

Kaikeksi onneksi se oli vain naarmu; mutta kun Alfred kääri ylös
paidanhihansa, paljasti hän toisen arven, joka oli aiheutunut paljon
pahemmasta haavasta. Pistoolinluoti oli mennyt suoraan olkapään lävitse.

"Mitä", lausui Grisier hämmästyneenä, "minä en tiennyt, että teillä oli
tämä haava!"

Grisier tunsi meidät kaikki niinkuin imettäjä tuntee lapsensa.
Yhdelläkään hänen oppilaistaan ei ollut ruumiissaan ainoatakaan
naarmua, jonka päivämäärä ja syy ei ollut hänen tiedossaan. Hän voisi
kirjoittaa rakkausseikkailukertomuksia, sangen huvittavia ja aivanpa
häväistysjuttujen tapaisia, jos häntä huvittaisi tehdä kirja kaikista
niistä miekanpistoista, joiden syyt hän tuntee; mutta siitä tulisi
liian paljon melua ja siten liian paljon vahinkoa hänen laitokselleen;
ehkä hän määrää sen julkaistavaksi kuolemansa jälkeen.

"Minähän sain sen seuraavana päivänä senjälkeen, kun olin viimeksi
miekkaillut teidän kanssanne", vastasi Alfred, "ja minä matkustin
Englantiin samana päivänä kuin sain sen".

"Olinhan kieltänyt teitä taistelemasta pistooleilla. Yleinen sääntö:
miekka on aatelismiehen ja urhoollisen ase; miekka on kallisarvoisin
muisto, jota historia säilyttää isänmaallensa loistoa tuottaneista
suurista miehistä. Sanotaanhan: Kaarle Suuren miekka, Bayardin miekka,
Napoleonin miekka; mutta kuka on koskaan puhunut heidän pistooleistaan?
Pistooli on maantierosvon ase; pistoolia rintaa vastaan ojentamalla
pakotetaan kirjoittamaan nimiä vääriin vekseleihin; pistooli kädessä
pysähdytetään vaunut metsätiellä; pistoolilla lopettaa vararikkoinen
päivänsä. Pistooli!... Hyi!... Miekka sitävastoin! Se on miehen
seuralainen, hänen uskottunsa, hänen ystävänsä; se vartioi hänen
kunniaansa tai kostaa sen."

"No niin", vastasi Alfred hymyillen, "mutta kuinka te, jolla on
sellaiset periaatteet, saatoitte kaksi vuotta sitten taistella
pistooleilla?"

"Minun laitani on aivan toisin. Minun täytyy taistella millä aseella
vaaditaan. Minä olen miekkailunopettaja; ja sitäpaitsi on tapauksia,
jolloin ei voi hylätä esitettyjä ehtoja."

"Minulle sattui juuri yksi sellainen tapaus, hyvä herra Grisier; ja te
näette, ettei minun käynyt huonosti siinä leikissä."

"Niin, mutta saittehan luodin olkapäähänne."

"Olipa se sentään paljoa parempi kuin saada luoti sydämeensä."

"Ja saako tietää tämän kaksintaistelun syyn?"

"Anteeksi, herra Grisier; mutta koko tämä juttu on vielä salaisuus.
Myöhemmin kyllä kerron sen teille."

"Pauline?" kuiskasin minä.

"Niin", vastasi hän.

"Ja onko varmaa, että saamme sen tietää?" sanoi Grisier.

"Aivan varmaa", lausui Alfred, "ja todistuksena siitä on se, että
Alexandra syö tänään illallista luonani ja että silloin kerron sen
hänelle, niin että te saatte jonakin kauniina päivänä, kun ei ole
mitään estettä sen julkaisemiselle, lukea sen jostakin kirjasta (jonka
nimi on _Contes bleus_ tai _Contes bruns_). Kärsivällisyyttä siis
siihen saakka."

Grisierin oli tyytyminen siihen, ja Alfred vei minut lupauksensa mukaan
kotiinsa ja kertoi minulle tarinan _Paulinesta_.

Nyt on poissa ainoa este, joka ehkäisi sen julkaisemista. Paulinen äiti
on kuollut, ja hänen mukanaan on sammunut maailmasta sen nuoren tytön
nimi, jonka elämäntapaukset näyttävät olevan lainatut aivan eri ajoilta
ja eri oloista kuin missä nyt elämme.




II.

MYRSKY.


"Sinä tiedät", sanoi Alfred, "että opiskelin maalaustaidetta, kun
kunnon setäni kuoli ja jätti sisarelleni ja minulle kummallekin 30,000
livren vuotuiset korot".

Nyökäytin päätäni, osittain ilmaistakseni, että se oli minulle tiettyä,
osittain kunnioituksesta sen miehen muistoa kohtaan, joka tästä
maailmasta erotessaan oli tehnyt niin hyvän työn.

"Senjälkeen", jatkoi kertoja, "pidin taidetta vain hauskana ajankuluna,
ja minä päätin matkustaa nähdäkseni Skotlannin, alpit ja Italian. Tein
tarpeelliset valmistelut notarini kanssa ja matkustin Havreen, aikoen
aloittaa vaellukseni Englannissa.

"Havressa minut saavutti tieto, että Dauzats ja Jadin olivat Seinen
toisella puolella, pienessä Trouville-nimisessä kylässä. En
tahtonut lähteä Ranskasta sanomatta jäähyväisiä näille kahdelle
taiteilijatoverille, vaan astuin höyryveneeseen ja olin kaksi tuntia
senjälkeen Honfleurissa sekä aikaisin seuraavana päivänä Trouvillessa;
mutta pahaksi onneksi he olivat matkustaneet edellisenä iltana.

"Sinä tunnet tuon pikku sataman, jonka asujamistona on kalastajia; se
on Normandian somimpia paikkoja. Viivyin siellä useita päiviä, jotka
käytin ympäristön katselemiseen, ja iltaisin istuin takkavalkean
ääressä kunnianarvoisan emäntäni, madame Osseraien, luona kuunnellen
kertomuksia ihmeellisistä tapahtumista, joita kolmen kuukauden kuluessa
oli tapahtunut Calvadosin, Loiretin ja la Manchen maakunnissa. Kysymys
oli rosvouksista, jotka tehtiin ihmeteltävän rohkeasti ja taitavasti:
matkustajia oli kadonnut Buissonin ja Salennellyn kylien välillä, ja
sitten oli ajaja löydetty side silmillä puuhun köytettynä, matkavaunut
maantiellä ja hevoset kaikessa rauhassa syömässä läheisellä niityllä.
Eräänä iltana, kun Caënin pää-veronkantaja toimeenpani illalliset
Horace de Beuzeval-nimiselle pariisilaiselle nuorelle miehelle
ynnä hänen kahdelle ystävälleen, jotka olivat tulleet viettämään
metsästysaikaa hänen luonaan Burcyn linnassa noin 15 lieuen päässä
Trouvillesta, oli hänen rahakirstunsa murrettu auki ja viety siitä
70,000 frangia. Vihdoin oli Pont-l’Evequen veronkantaja, joka oli
matkalla Lisieuxiin jättääkseen sinne 12,000 frangia, löydetty
murhattuna, ja hänen ruumiinsa, joka oli heitetty Touquesiin, mutta
jonka tuo pikku virta oli vyöryttänyt rannalle, oli ainoa mitä saatiin
ilmi murhasta, jonka tekijät pysyivät tuiki tuntemattomina, huolimatta
siitä, että Pariisin poliisi oli näiden väkivallantekojen johdosta
lähettänyt mainittuihin maakuntiin muutamia teräväpäisimpiä miehiään
ottamaan asiasta selvää.

"Nämä tapahtumat, joita aika-ajoin valaisivat tuntemattomien syiden
aiheuttamat ja vastustuspuolueen sanomalehtien silloin hallituksen
töiksi väittämät tulipalot, levittivät koko Normandiaan kauhua, jota
siihen saakka ei ollut tunnettu tässä rauhallisessa maassa. Omasta
puolestani myönnän, etten paljonkaan uskonut näitä juttuja; ne
tuntuivat minusta paremmin soveltuvan Sierran jylhiin rotkoihin tai
Kalabrian kolkkoihin vuoristoseutuihin kuin Falaisen hedelmällisiin
alankoihin ja Pont Audemerin viljaviin laaksoihin, jotka olivat
täynnänsä kyliä, linnoja ja maataloja. Olin aina kuvitellut
mielessäni, että rosvot asuvat keskellä synkkää metsää tai syvällä
maanalaisessa luolassa; mutta yhdessäkään noista kolmesta maakunnasta
ei ole ainoatakaan vuorenrotkoa, joka ansaitsisi luolan nimeä, eikä
ainoatakaan puistoa, jota voisi sanoa metsäksi.

"Pian minun kuitenkin täytyi uskoa nämä huhut tosiksi. Muuan rikas
englantilainen, joka tuli Havresta ja aikoi Alençoniin, pidätettiin
vaimoineen puolen peninkulman päässä Divesistä, jossa hän oli
vaihtanut hevosia. Ajaja heitettiin käsistä ja jaloista sidottuna
ja kapula suussa vaunuihin niiden paikalle, joiden kuskina hän oli
ollut, ja hevoset, jotka tunsivat tien, menivät tavallista kulkuaan
Ranvilleen ja pysähtyivät majatalon eteen sekä seisoivat siinä
sitten koko yön odottaen, että ne päästettäisiin valjaista. Aamulla
löysi muuan tallirenki, joka avasi portin, hevoset ja vaunut, mutta
vaunuissa ei ollut muuta kuin sidottu ajaja-raukka. Hänet vietiin heti
pormestarin luokse, ja hän selitti, että hänen päälleen oli maantiellä
hyökännyt neljä naamioitua miestä, jotka näyttivät kuuluvan alimpaan
yhteiskuntaluokkaan. Kun englantilainen koetti puolustautua, ammuttiin
hänet pistoolilla. Heti sen jälkeen hän oli kuullut vaikerrusta ja
huutoa, mutta ei ollut nähnyt mitään, sillä hän makasi kasvot maata
vasten. Hänet oli, muuten, oitis senjälkeen sidottu ja heitetty
vaunuihin, joissa hän sitten oli päässyt majataloon.

"Poliisit lähtivät heti osoitetulle paikalle ja löysivät todellakin
englantilaisen ruumiin eräästä ojasta; hän oli kahden tikarinpiston
lävistämä. Hänen vaimostaan ei löydetty minkäänlaisia jälkiä. Tämä
uusi tapaus sattui tuskin kymmenen tai kahdentoista lieuen päässä
Trouvillesta. Murhatun ruumis vietiin Caëniin ja minun oli siis enää
mahdoton epäillä, vaikkapa olisin ollut yhtä epäuskoinen kuin Tuomas;
sillä lyhyemmässä ajassa kuin viidessä tai kuudessa tunnissa saatoin
mennä ja hänen laillaan pistää sormeni haavaan.

"Kolme tai neljä päivää tämän tapauksen jälkeen ja lähtöpäiväkseni
määrätyn päivän aattona päätin vielä kerran mennä katsomaan rantoja,
jotka nyt jättäisin. — Käskin panna kuntoon veneen, jonka olin
vuokrannut kuukaudeksi, niinkuin Pariisissa vuokrataan vaunut, ja koska
taivas oli pilvetön ja melkein varmasti lupasi koko päiväksi kaunista
säätä, toimitin veneeseen päivälliseni ja piirustuskojeeni ja istuuduin
hoitelemaan purjeita, ollen yksin alukseni koko laivaväkenä."

"Todellakin?" keskeytin minä. "Tunnen sinun edellytyksesi merimieheksi
ja muistan sinun suorittaneen opinnäytteesi Tuileriain laiturin ja la
Concorden sillan välillä Pavillon d'Ameriquen kannella."

"Niin", jatkoi Alfred hymyillen; "mutta tällä kertaa edellytykseni
olivat milteipä saattaa minut onnettomuuteen. Aluksi meni kaikki hyvin.
Minulla oli pieni kalastajavene; siinä oli yksi ainoa purje, jota sekä
peräsintä saatoin hoidella. Tuuli puhalsi Havresta käsin ja kuljetti
minua tuskin väreilevää merenpintaa myöten todellakin ihmeteltävän
nopeasti. Kuljin tällä tavoin noin kahdeksan tai kymmenen lieuetä
kolmessa tunnissa; mutta äkkiarvaamatta tuuli tyyntyi, ja valtameri
kävi sileäksi kuin kuvastin. Olin juuri Omen suun edessä. Oikealla
minusta oli Langrunen tasanko ja Lyonin läheiset kalliot ja vasemmalla
jonkinlaisen Burcyn linnaan kuuluvan luostarin rauniot. Siinä oli
kaikki mitä oivalliseen maisemaan tarvitaan, eikä minulla ollut muuta
tehtävää kuin jäljentää saadakseni täydellisen taulun. Laskin purjeeni
ja kävin työhön käsiksi.

"Piirustin niin ahkerasti, etten voisi sanoa, kuinka kauan olin
työskennellyt, kun tunsin kasvoillani sellaisen lämpimän leyhkän, joka
ennustaa lähestyvää myrskyä. Samassa meri sai toisen muodon, sen pinta
muuttui viheriästä tuhkanharmaaksi. Katsoin taakseni aavalle merelle.
Taivaalle, joka oli mustien, tiiviiksi puristettujen pilvien peittämä,
piirsi salama välkkyvän uran, ja minä päätin siitä, ettei minulla ollut
hetkeäkään hukattavissa. Tuuli oli, kuten purjehtimaan lähtiessäni olin
toivonut, kääntynyt auringon laskiessa. Pingoitin pienen purjeeni ja
pyrin suoraan Trouvillea kohti sekä pysyttelin rannikon läheisyydessä
voidakseni vaaran sattuessa antaa veneen ajautua maihin.

"Mutta tuskin olin purjehtinut neljännespeninkulmaakaan, ennenkuin
purjeeni alkoi lepattaa. Laskin sen heti, sillä epäilin tätä näennäistä
tyyntä. Tein oikein, sillä muutamien silmänräpäyksien kuluttua
risteilivät vihurit ympärilläni, meri alkoi kohista ja ukkonen jyrähti.
Se oli varoitus, jota ei sopinut halveksia; hirmumyrsky lähestyi
nopeimman kilpajuoksijan vauhdilla. Riisuin päältäni takin, tartuin
airoihin ja aloin soutaa rantaa kohti.

"Sinne oli lähes kahden lienen matka. Kaikeksi onneksi oli nousuveden
aika, ja vaikka oli vastatuuli, tai oikeammin sanoen ei ollut
laisinkaan varsinaista tuulta, vaan ainoastaan vihureita, jotka
risteilivät kaikkiin suuntiin, kuljetti aallokko minua maihin käsin.
Minä puolestani tein oikein ihmetöitä soutaessani kaikin voimin.
Myrsky kulki kuitenkin nopeammin ja saavutti minut vihdoin. Muitten
vastoinkäymisten! lisäksi alkoi tulla yö. Toivoin sentään pääseväni
maihin ennenkuin oli pilkkosen pimeä.

"Vietin kauhean tunnin. Venheeni keinui kuin pähkinänkuori, seuraten
aaltojen kaikkia liikkeitä, nousten ja laskien niiden mukana. Minä
sousin lakkaamatta; mutta kun pian huomasin kuluttavani voimani
loppuun ja tajusin, että minun olisi pakko pelastautua uimalla, otin
airot irti hangoista, heitin ne veneen pohjalle ja riisuin päältäni,
alusvaatteita ja paitaa lukuunottamatta, kaikki, mikä saattoi estää
liikkeitäni. Kaksi tai kolme kertaa aioin heittäytyä mereen; mutta
juuri veneeni keveys pelasti minut. Se keijui kuin lastu eikä siihen
tullut pisaraakaan vettä; täytyi vain pelätä, että se millä hetkellä
tahansa kaatuisi.

"Äkkiä tunsin voimakkaan sysäyksen. Olin joutunut karille; mutta
en tiennyt, kalliolleko vai hiekkasärkälle. Hyökylaine irroitti
venheeni taas, ja muutamien minuuttien kuluessa näin jälleen olevani
menossa eteenpäin huimaa vauhtia. Vihdoin viskautui vene aaltojen
mukana sellaisella voimalla, että veden peräydyttyä huomasin kölin
kaivautuneen hiekkaan. Hetkeäkään kadottamatta otin päällystakkini ja
hyppäsin mereen, jättäen kaikki muut tavarat veneeseen. Vesi ulottui
ainoastaan polviini saakka, ja ennenkuin jäljessä tuleva vuoren
korkuinen laine saavutti minut, olin päässyt lujalle maaperälle.

"Ymmärtänet, etten nyt päästänyt aikaa hukkaan. Heitin takin
hartioilleni ja kiiruhdin ylemmäksi maihin. Pian tunsin astuvani yli
pyöreiden piikivien, jotka osoittavat vuoroveden rajoja. Jatkoin
kulkuani vielä jonkun aikaa; maa oli jälleen muuttanut luontoaan;
kuljin sellaisten korkeiden kasvien seassa, joita kasvaa lietesärkillä.
Nyt ei minulla enää ollut mitään pelättävää, vaan pysähdyin.

"Vaikka oli vasta syyskuun puoliväli, olivat yöt jo kylmät. Mietin,
mistä voisin löytää suojan sadetta vastaan, ja muistin silloin rauniot,
jotka olin nähnyt mereltä ja jotka eivät voineet olla kaukana siitä
paikasta, missä olin. Jatkoin siis nousuani jyrkkää rinnettä ylöspäin
ja huomasin pian olevani jonkinlaisella vuoritasangolla. Menin vielä
eteenpäin, sillä edessäni huomasin mustan röykkiön, jota en voinut
selvästi eroittaa, mutta joka, olkoonpa mitä tahansa, saattoi suoda
minulle suojapaikan. Vihdoin välähti salama, ja minä tunsin kappelin
raunioituneen sisäänkäytävän.

"Astuin sisään ja jouduin luostariin; etsin sieltä vähimmin vioittunutta
paikkaa ja istuuduin muutamaan nurkkaan erään pilarin taakse,
päättäen siellä odottaa päivänkoittoa; sillä kun en tuntenut seutua,
en uskaltanut lähteä tässä ilmassa ulos etsimään ihmisasuntoa.
Muutoin olin metsästysmatkoillani Vendéessä ja Alpeilla viettänyt
ainakin kaksikymmentä yötä bretagnelaisissa tai sveitsiläisissä
talonpoikaistölleissä huonommin kuin mitä nyt oli edessäni.

"Ainoa, mikä huoletti, oli hiukaiseva tunne, joka muistutti minulle,
että jälkeen kello kymmenen aamupäivällä en ollut syönyt mitään.
Mutta äkkiä muistin, että olin pyytänyt rouva Osseraieta panemaan
ruokaa päällystakkini taskuihin. Innokkaasti pistin käteni sinne, ja
kunnon emäntäni oli noudattanut kehoitustani: toisessa oli hiukan
leipää ja toisessa pullo rommia. Se oli illallinen, joka oivallisesti
soveltui olosuhteisiin. Tuskin olinkaan sen lopettanut, ennenkuin
tunsin suloisen lämpimän jälleen levittäytyvän jäseniini, jotka olivat
alkaneet kangistua; ajatukseni, jotka olivat käyneet synkiksi, kun olin
odottanut paastoyötä, vilkastuivat heti kun näläntunne oli poissa.
Tunsin unen lähestyvän, tiennäyttäjänään väsymys, ja minä kietouduin
takkiini, nojauduin pilariin ja nukuin pian rantaa vasten loiskivan
meren huminan sekä raunioihin katoavan tuulensuhinan tuutimana.

"Olin nukkunut noin kaksi tuntia, kun heräsin siihen, että saranoillaan
nariseva ovi löi muuria vastaan. Avasin silmäni selälleen, kuten
on tapana tehdä levottomasta unesta herättäessä; sitten nousin ja
piilouduin vaistomaisesti pilarin taakse. Mutta turhaan vaivasin
näköäni ja kuuloani; en nähnyt enkä kuullut niin mitään. Päätin
kuitenkin pysyä varuillani, sillä olin varma siitä, että todellakin
olin kuullut kolinaa, joka minut herätti, ja etten ollut vain nähnyt
unta."




III.

ÖINEN NÄKY.


Myrsky oli tyyntynyt, ja vaikka taivas olikin vielä mustien pilvien
peittämä, kurkisti kuitenkin silloin tällöin joku kuunsäde esiin niiden
välitse. Erään tällaisen pikaisen valaistuksen aikana, jonka kohta
sammutti täydellinen pimeys, käänsin silmäni pois ovesta, jonka olin
luullut kuulleeni natisevan, tarkastaakseni hiukan ympäristöäni.

Olin, kuten luulin pimeydestä huolimatta huomanneeni, vanhan
luostarin raunioissa, ja, mikäli voi päättää vielä jäljellä olevista
merkeistä, sen kappelissa. Molemmilla puolillani oli kaksi matalien
kuperain kaarten tukemaa käytävää, joissa jotkut korkeaan ruohoon
kaatuneet rikki menneet hautapatsaat osoittivat paikkaa, missä
tämän luostarin entiset asukkaat saivat levon elettyään kiviristin
juurella, joka vieläkin oli paikallaan, mutta katkenneena ja ilman
ristiinnaulitunkuvaa.

"Sinä tiedät", jatkoi Alfred, "ja kaikki todella rohkeat myöntävät,
että ruumiin saamilla vaikutelmilla on tavattoman suuri merkitys
siihen, mitä sielussa herää. Olin vastikään pelastunut kauheasta
myrskystä; kylmän miltei jäykistämättä olin tullut näiden
tuntemattomien raunioiden keskelle; väsymys oli vaivuttanut
minut uneen, jota häiritsi tässä yksinäisyydessä odottamaton
kolina; ja vihdoin: herätessäni muistin olevani niiden murhien ja
väkivallantekojen varsinaisella näyttämöllä, jotka jo kaksi kuukautta
olivat riehuneet Normandiassa. Olin siellä yksin, aseettomana ja,
kuten olen sinulle sanonut, siinä tilassa, jolloin ruumiilliset
seikat estävät turtunutta henkeä saamasta takaisin joustavuuttaan.
Et senvuoksi voi pitää ihmeellisenä sitä, että kaikki lieden ääressä
kuulemani jutut palasivat muistiini ja että jäin liikkumattomana
seisomaan pilaria vasten, sensijaan että olisin pannut maata ja
koettanut nukkua. Olin muuten aivan varmassa uskossa, että joku
ihmisolento oli aikaansaanut minut herättäneen kolinan; tarkastaessani
pimeitä käytäviä ja hautausmaan valoisinta kohtaa katseeni senvuoksi
alati kääntyikin muurissa olevaan oveen, josta varmasti, niin uskoin,
joku oli mennyt sisään.

"Ainakin parikymmentä kertaa minun teki mieleni mennä tuolle ovelle
kuuntelemaan, kuuluisiko sieltä mitään ääntä, joka saattaisi luoda
valoa epäilyksiini; mutta sinne päästäkseen täytyi kulkea kuutamon
kirkkaasti valaiseman paikan ylitse. Muita ihmisiä saattoi kuitenkin
minun laillani olla piilossa näissä raunioissa ja pysyä minulta
näkymättöminä vain samalla tavoin kuin minä heiltä, siis olemalla
hiljaa ja liikkumatta pimeydessä.

"Neljännestunnin kuluessa oli koko tämä kolkka kuitenkin tullut
uudestaan niin hiljaiseksi ja äänettömäksi, että päätin käyttää
hyväkseni ensi tilaisuutta, jolloin pilvi varjostaisi kuun,
rientääkseni sen noin viisitoista tai kaksikymmentä askelta leveän
paikan ylitse, joka eroitti minut muurissa olevasta syvennyksestä.
Siinä aioin sitten kuunnella ovella.

"Minun ei tarvinnut kauan odottaa tätä tilaisuutta; kuu peittyi taas
pian pilven varjoon, ja tuli niin läpitunkematon pimeys, että luulin
ilman vaaraa voivani toteuttaa päätökseni. Irroittauduin senvuoksi
hiljaa pylväästä, johon tähän saakka olin ollut kiinnikasvaneena
kuin goottilainen kivikuva, ja hiivin pilarilta pilarille, henkeäni
pidättäen ja joka askeleella kuunnellen, ja pääsin käytävän
seinustalle. Seurasin sitä hetken, siihen nojaten, ja jouduin vihdoin
portaille, jotka johtivat alas holviin; astuin kolme askelta alaspäin,
ja nyt olin perillä, oven takana.

"Kymmenen minuuttia kuuntelin lakkaamatta, kuulematta mitään, ja
vähitellen alkoi varmuuteni vaihtua epäilyyn. Aloin jälleen uskoa,
että uni oli saattanut minut erehtymään ja että olin ainoa näiden
minulle suojapaikan tarjonneiden raunioiden asukas. Aioin lähteä ovelta
ja palata pylvääni luokse, kun kuu uudelleen tuli esiin pilvistä ja
valaisi paikan, jonka ylitse minun oli kuljettava päästäkseni takaisin
sinne, missä olin ollut. Olin juuri aikeissa lähteä liikkeelle
huolimatta tästä epäkohdasta, joka ei enää ollut vaarallinen, kun kivi
irtaantui holvista ja putosi. Kuulin kolinan, ja vaikka tiesinkin sen
syyn, niin vavahdin kuin varoituksen saaneena; ja sen sijaan että
olisin noudattanut ensimäistä päätöstäni, jäin vielä hetkiseksi pääni
yläpuolella olevan holvin varjoon.

"Äkkiä luulin kuulevani kaukaista ja kestävää ääntä takaani, niinkuin
ovi olisi suljettu maanalaisen käytävän pohjassa. Pian kuului etäältä
askeleita; ne lähestyivät ja tulivat ylös samoja portaita, joita myöten
olin laskeutunut kolmen askelen verran.

"Tällä hetkellä katosi kuu jälleen pilviin. Yhdellä ainoalla
hyppäyksellä heittäydyin käytävään ja takaperin kulkien, kädet
ojennettuina taaksepäin, ja tiukasti tuijottaen oviaukkoa kohti, josta
olin lähtenyt, pääsin takaisin pylvään turviin ja asetuin entiselle
paikalleni. Hetkisen päästä kuului samaa natinaa, joka oli minut
herättänyt. Ovi avattiin ja suljettiin, ja nyt näyttäytyi mies, joka,
puolittain varjosta pois siirtyneenä, pysähtyi silmänräpäykseksi
kuuntelemaan ja katselemaan ympärilleen. Kun hän näki kaiken
olevan rauhallista, astui hän käytävään ja lähti eteenpäin, mutta
päinvastaiseen suuntaan kuin missä minä olin. Hän ei ollut astunut
kymmentäkään askelta, kun kadotin hänet näkyvistäni, niin sankka oli
pimeys. Muutamien silmänräpäyksien kuluttua pilkisti kuu jälleen esiin,
ja kaukana hautauspaikan perällä näin tuon salaperäisen tuntemattoman,
lapio kädessään. Yhdellä tai kahdella lapionpistolla hän kai voi
pienen kuopan, laski siihen jonkin esineen, jota en voinut eroittaa,
ja epäilemättä kaikki jäljet peittääkseen nosti sitten hautakiven
piilopaikan päälle. Näiden varokeinojen jälkeen hän taas katsoi
ympärilleen; ja kun hän ei mitään kuullut eikä nähnyt, asetti hän
lapion muuatta luostarin pylvästä vasten ja katosi erääseen holviin.

"Tämä hetki oli ollut lyhyt, ja se, mitä nyt olen kertonut, tapahtui
jonkun matkan päässä minusta; mutta työn nopeasta suorittamisesta ja
toimivan henkilön etäisyydestä huolimatta olin saattanut päätellä,
että mies oli kahdeksankolmatta tai kolmenkymmenen vuoden ikäinen,
vaaleatukkainen ja pituudeltaan keskikokoinen. Hän oli puettu
yksinkertaisesta sinisestä pellavakankaasta tehtyyn nuttuun, sellaiseen
kuin talonpoikaisväestöllä tavallisesti on yllään sunnuntaisin; mutta
hänen kupeellaan riippui metsästyspuukko, jonka kahva ja koristeet
välkkyivät kuunvalossa ja joka ilmaisi, että hän kuului toiseen
kansanluokkaan kuin ensi silmäyksellä saattoi edellyttää. Mitä hänen
kasvoihinsa tulee, kävisi minun vaikeaksi kuvata niitä tarkoin;
mutta olin nähnyt niistä kuitenkin kyllikseni tunteakseni hänet, jos
sattumalta hänet tapaisin.

"Huomaat, että tämä ihmeellinen tapahtuma oli omansa riistämään minulta
niin hyvin kaiken toivon kuin ajatuksenkin saada nukkua enää sinä yönä.
Jäin siis seisomaan vähintäkään väsymystä tuntematta, hautoen tuhansia
ajatuksia, jotka liikkuivat sielussani, sekä varmasti päättäneenä
päästä tämän salaisuuden perille. Sillä hetkellä se kuitenkin oli
mahdotonta. Olin, kuten sanottu, aseeton, eikä minulla ollut avainta
oveen eikä myöskään tiirikkaa, jolla olisin lukon rikkonut. Sitäpaitsi
pidin parempana esittää kertomuksen asiasta tuomio-istuimelle kuin
itse antautua seikkailuun, jonka lopulla olisin helpostikin voinut
Don Quijoten lailla joutua taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Heti
aamunkoitteessa lähdin senvuoksi ulos samaa tietä kuin olin tullutkin
ja pian olin jälleen vuoren jyrkänteellä.

"Sakea sumu peitti merta. Menin alas rantaan ja istuuduin sinne
odottamaan ilman selkeämistä. Puolen tunnin kuluttua nousi aurinko, ja
sen ensimäiset säteet puhkaisivat usvan, joka peitti eilisen myrskyn
jälkeen yhä vielä kuohuvaa ja vaahtoisaa valtamerta.

"Olin toivonut löytäväni veneeni, jonka nousuvesi kai oli heittänyt
maalle, ja todella löysinkin sen kallellaan kiviröykkiöstä. Riensin
sinne; mutta paitsi että vuoroveden laskeutuminen oli tehnyt
mahdottomaksi saada sitä vesille, oli yksi pohjalaudoista särkynyt
kallionsyrjää vasten, ja minun täytyi senvuoksi luopua ajatuksestakin
käyttää sitä matkallani kotiin Trouvilleen.

"Kaikeksi onneksi liikkui rannikolla paljon kalastajia, ja puolen tunnin
kuluessa sain erään veneen näkyviini. Pian se oli äänenkantaman päässä;
tein merkkejä ja huusin. Merkkini nähtiin ja ääneni kuultiin, ja vene
ohjasi maihin. Vein siihen maston, purjeen ja airot veneestäni, jonka
uusi nousuvesi helposti saattoi kuljettaa mukanaan. Itse rungon jätin
oman onnensa nojaan.

"Kalastajat, jotka ottivat minut vastaan kuten uuden Robinson Crusoen,
olivat kotoisin Trouvillesta. He tunsivat minut ja ilmaisivat ilonsa
sen johdosta, että tapasivat minut hengissä. He olivat nähneet minun
lähtevän edellisenä päivänä, ja kun he tiesivät, etten ollut palannut,
olivat he luulleet minun hukkuneen. Kerroin heille haaksirikkoni
ja sanoin viettäneeni yön erään kallion takana, tiedustaen heiltä
vuorostani, mikä oli niiden raunioiden nimi, jotka olivat vuoren
huipulla ja joita rannasta loitotessamme aloimme saada näkyviimme. He
vastasivat, että se oli entinen Grand-Prén luostari ja kuului kreivi
Horace de Beuzevalin omistaman Burcyn linnan puistoon.

"Tämä nimi lausuttiin minulle jo toisen kerran ja sai sydämeni lyömään
levottomasti, sillä se herätti minussa tuskallisen muiston: kreivi
Horace de Beuzeval oli naimisissa Pauline de Meulienin kanssa."

"Pauline de Meulien!" huudahdin minä keskeyttäen Alfredin kertomuksen,
"Pauline de Meulien!"... ja nyt heräsi mielessäni muisto... "Niin, niin
se on, hänetpä minä tapasinkin sinun kanssasi Sveitsissä ja Italiassa.
Olimme nähneet toisemme prinsessa B:n salongeissa, F:n herttuan ja
madame de M:n luona. Mutta en tuntenut häntä: hän oli niin kalpea ja
kuihtunut! Oi, hän oli ihastuttava nainen, lahjakas, miellyttävä,
nerokas! Komea musta tukka, ja silmät samalla kertaa lempeät ja ylpeät!
Onneton tyttö-raukka! Ah, nyt muistan hänet täydellisesti!"

"Niin", jatkoi Alfred liikutetulla, tukahtuvalla äänellä, "niin, se oli
hän. Hänkin tunsi sinut, ja siinä syy, miksi hän niin huolellisesti
vältti sinua. Hän oli hyvä, lempeä ja suloinen kuin enkeli. Sinä tiedät
sen, sillä, kuten sanoit, olimme usein nähneet hänet; mutta sitä
sinä et tiedä, että rakastin häntä silloin koko sielustani ja että
varmasti olisin koettanut saada hänet omakseni, jos niihin aikoihin
olisin ollut niin rikas kuin nyt. Mutta minä olin vaiti, sillä häneen
verrattuna minä olin köyhä. Minä ymmärsin, että jos edelleen tapaisin
häntä, saattaisi koko tuleva onneni särkyä halveksivasta katseesta tai
nöyryyttävästä kiellosta. Matkustin sen vuoksi Espanjaan ja Madridissa
oleskellessani sain kuulla, että Pauline oli mennyt naimisiin kreivi
Horace de Beuzevalin kanssa.

"Ne uudet ajatukset, jotka tämä kalastajain lausuma nimi herätti
minussa, alkoivat haihduttaa yön ihmeellisten tapahtumien vaikutuksia
mielestäni. Sen lisäksi päivä, auringonpaiste ynnä tavallisen elämämme
ja sellaisten seikkailujen välinen ilmeinen ristiriitaisuus olivat
omiaan aikaansaamaan sen, että pidin kaikkea unena. Minusta oli
hävinnyt pieninkin ajatus kertoa asia viranomaisille, ja sensijaan
minut oli vallannut yksinomainen toive saada itse omin päin siitä
selkoa. Muutoin moitin itseäni pelosta, jota hetkisen olin tuntenut, ja
tahdoin antaa siitä itselleni tyydyttävän hyvityksen.

"Saavuin Trouvilleen₍ kello yhdentoista tienoissa aamupäivällä. Kaikki
ihmiset onnittelivat minua, sillä minun luultiin joutuneen murhatuksi
tai hukkuneeksi, ja nyt oltiin iloisia, kun nähtiin, että olin päässyt
vain pienellä jäsenten jäykistymisellä. Jaksoinkin tuskin pysyä
pystyssä, niin väsynyt olin, ja sen vuoksi menin maata annettuani
käskyn, että minut on herätettävä kello viisi iltapäivällä ja että
vaunut on pidettävä valmiina viemään minut Pont-l’Evequeen, jossa aioin
viettää yön. Määräyksiä toteltiin täsmällisesti, ja kello kahdeksan
olin perillä, määrätyllä paikalla.

"Seuraavana aamuna kello kuusi otin majatalosta hevosen ja ratsastin,
opas edelläni, täyttä neliä Divesiin. Suunnitelmani oli lähteä tästä
kaupungista jalkaisin meren rantaan ja kulkea sitä pitkin, kunnes
tulisin Grand-Prén luostarin raunioille, katsellakseni pelkästään
näköalojen ihailijana päivänvalossa tätä paikkaa, jonka tahdoin
tarkasti tutkia, tunteakseni sen toiste ja palatakseni sinne yön tultua.

"Odottamaton tapaus teki tyhjäksi tämän suunnitelmani ja vei minut
päämäärääni toista tietä.

"Kun tulin Divesin postinhoitajan luokse, joka samalla kertaa oli
kaupungin pormestari, näin poliiseja hänen portillaan ja koko kaupungin
olevan liikkeellä. Uusi verityö oli entisten lisäksi tehty, mutta tällä
kertaa niin rohkea, ettei sillä ole vertaa. Kreivitär de Beuzeval,
joka muutamia päiviä sitten oli tullut Pariisista, oli murhattu
puistossa lähellä linnaa, jossa asui kreivi sekä kaksi tai kolme hänen
ystäväänsä. Ymmärrätkö? Pauline, se nainen, jota olin rakastanut,
hän, jonka muisto, kerran herätettynä, eli sydämessäni uudelleen ja
himmentymättä! Pauline murhattu... murhattu yöllä, murhattu puistossa
oman linnansa lähellä sillä aikaa kun minä olin luostarin raunioissa,
— viidensadan askeleen päässä hänestä! Sitä oli miltei mahdoton uskoa.
Mutta yöllinen näky, ovi ja tuo mies, kaikki palasi salamannopeasti
muistiini. Tahdoin puhua, tahdoin ilmaista kaikki, mutta en tiedä, mikä
aavistus minua pidätti. En tiennyt vielä mitään varmaa ja siksi päätin,
ennenkuin asiasta mitään ilmoittaisin, ulottaa tutkimukseni päämäärään
saakka.

"Poliisit, jotka oli kutsuttu paikalle kello neljä aamulla, menivät
etsimään pormestaria, rauhantuomaria ja kahta lääkäriä, jotta
tapahtumasta voitaisiin laatia kertomus laillisessa järjestyksessä.
Pormestari ja rauhan tuomari olivat saapuvilla; mutta toinen
lääkäreistä, joka oli jollakin sairaskäynnillä, ei voinut noudattaa
kutsua. Olin taideopintojeni takia lukenut hiukan anatomiaa; tarjouduin
kirurgiksi. Paremman puutteessa minut hyväksyttiin, ja me lähdimme
Burcyn linnalle. Koko toimintatapani oli vaistomaista; tahdoin nähdä
Paulinen, ennenkuin kirstunkansi naulattaisiin kiinni hänen päällensä,
tai pikemminkin minä tottelin sisäistä, selittämätöntä ääntä.

"Saavuimme linnalle. Kreivi oli samana aamuna matkustanut Caëniin
saadakseen prefektiltä luvan viedä ruumiin Pariisiin, jossa hänen
perhehautansa oli, ja matkaansa varten valinnut sen ajan, jolloin
oikeus täyttäisi kylmät, surevalle mielelle niin tuskalliset
muodollisuudet.

"Eräs hänen ystävistään vastaanotti meidät ja vei meidät kreivittären
huoneeseen. Kykenin vaivoin pysymään pystyssä, jalkani notkuivat
allani, sydämeni löi rajusti, ja minä olin yhtä kalpea kuin se uhri,
joka odotti meitä. Astuimme sisälle huoneeseen; se oli vielä täynnä
elämän tuoksua. Katsahdin kauhistuneena ympärilleni ja näin vuoteella,
jo levitettyjen käärinliinojen alla, ihmisen; silloin tunsin koko
rohkeuteni katoavan. Nojauduin oveen. Lääkäri astui vuoteen viereen
niin levollisesti ja käsittämättömän tunteettomana kuin tottumuksen
nojalla on mahdollista. Hän kohotti kuollutta ruumista peittävää
hurstia ja kasvot tulivat näkyviin; silloin luulin yhä vielä uneksivani
tai olevani jonkin pettävän sokaistumisen vallassa.

"Tämä ruumis ei ollut kreivitär de Beuzeval; murhattu nainen, jonka
kuolemaa olimme tulleet todistamaan, ei ollut Pauline."




IV.

HAUDAN SALAISUUS.


"Se oli vaaleaverinen nainen, jolla oli siniset silmät, valkoinen
hipiä ja kauniit ylimykselliset kädet. Hän oli nuori ja kaunis, mutta
ei kuitenkaan Pauline. Haava oli oikeassa kyljessä. Luoti oli osunut
kahden kylkiluun väliin ja lävistänyt sydämen, niin että kuolema oli
seurannut heti. Tämä oli niin eriskummainen salaisuus, että pääni alkoi
mennä pyörälle. Epäluuloillani ei ollut kiinnekohtaa. Mutta se oli
varmaa, että tämä nainen ei ollut Pauline, jonka hänen miehensä selitti
kuolleen ja jonka nimissä aiottiin haudata joku muu. En tosiaankaan
tiedä, mitä toimitin koko leikkauksen aikana, en myöskään, mitä sisälsi
se tarkastuspöytäkirjan niminen asiapaperi, jonka alle kirjoitin
nimeni. Kaikeksi onneksi otti Divesin lääkäri, joka epäilemättä
tahtoi näyttää etevämmyytensä pelkän oppilaan rinnalla sekä maaseudun
paremmuuden Pariisiin verrattuna, vaivakseen koko toimituksen ja vaati
ainoastaan nimikirjoitukseni.

"Leikkaus kesti lähes kaksi tuntia, ja senjälkeen menimme ruokasaliin,
jonne oli tuotu pöydälle virvokkeita. Sillävälin kuin toverini
vastasivat tähän kohteliaisuuteen istuutumalla pöytään, menin
nojautumaan pihalle päin olevaa ikkunaa vastaan. Olin seisonut siinä
lähes neljännestunnin, kun eräs tomun peittämä ratsastaja ajaa karautti
täyttä laukkaa pihalle, heittäytyi hevosen selästä, välittämättä siitä,
ottiko kukaan sitä vastaan, ja riensi, portaita kohti.

"Sain toisen yllätyksen toisensa jälkeen. Tämän miehen, jonka olin
vain pikimmältään nähnyt, olin sentään tuntenut, erilaisesta puvusta
huolimatta. Hän oli sama, jonka olin nähnyt tulevan raunioissa olevasta
holvista: sinipukuinen mies, jolla oli ollut kädessään lapio ja
vyöllään metsästyspuukko.

"Kutsuin palvelijan ja kysyin häneltä, kuka vastikään saapunut
ratsastaja oli.

"'Se on isäntäni', sanoi hän, 'kreivi de Beuzeval, joka palaa Caënista;
hän on ollut hankkimassa lupaa ruumiin poisviemiseen.'

"Kysyin matkustaako hän pian Pariisiin.

"Tänä iltana", vastasi hän, "sillä ruumisvaunut, joissa kreivittären
ruumis viedään, ovat odottamassa, ja hevoset on tilattu kello viideksi."

"Kun menimme ulos ruokasalista, kuulimme vasaraniskuja; puuseppä naulasi
kirstua kiinni. Kaikki tehtiin sääntöjen mukaan, mutta kuten näkyy,
kiirettä pitäen.

"Ajoin takaisin Divesiin; kello kolme olin Pont-l’Evequessa ja kello
neljä Trouvillessa.

"Olin päättänyt, mitä yöllä tekisin. Tahdoin koettaa ottaa selville
kaikki, ja jos kokeeni olisivat tuloksettomat, ilmaista asian oikean
laadun ja jättää poliisin haltuun asian lopullisen selvittelyn.

"Ensimäisenä tehtävänäni oli siis vuokrata toinen vene; mutta tällä
kertaa otin kaksi miestä sitä kuljettamaan. Sitten menin huoneeseeni
ja pistin kaksi oivallista kaksipiippuista pistoolia matkavyöhöni,
jossa myöskin oli metsästyspuukko. Panin päälleni ja napitin kiinni
päällystakki, jotta emäntäni ei näkisi näitä pelottavia varustuksia,
käskin vielä viedä venheeseen soihdun ja murtoraudan ja kuljin itse
perässä pyssy olalla, sanoen muka meneväni vesilintuja ampumaan.

"Tälläkin kerralla oli tuuli suotuisa; vähemmässä ajassa kuin kolmessa
tunnissa olimme saapuneet Divesin suulle. Sinne tultuamme käskin
merimiesteni laskea rantaan odottamaan pimeän tuloa; sitten, kun yö
jo oli saapunut, nousin maihin. Nyt annoin viimeiset toimiohjeet
miehilleni. Ne olivat sellaiset, että heidän piti odottaa minua erään
kallionkielekkeen takana, valvoa vuorotellen ja olla sitten valmiit
lähtemään saadessaan minulta pienimmänkin merkin. Jollen minä olisi
päivänkoitteessa palannut, piti heidän lähteä Trouvilleen ja jättää
pormestarille sinetöity käärö. Se sisälsi kirjallisen ja seikkaperäisen
selostuksen yrityksestäni ja sen syistä ynnä tietoja, joiden avulla
minut voitaisiin löytää kuolleena tai elävänä. Kun nämä varokeinot
olivat selvillä, heitin tuliluikun olalleni, otin mukaani murtoraudan,
soihdun ja sytytysneuvot ja koetin päästä samalle tielle, jota olin
käyttänyt ensi matkallani.

"Minun ei tarvinnut sitä kauan etsiä; kiipesin ylös vuorenrinnettä, ja
kuun ensimäiset säteet näyttivät minulle vanhat luostarinrauniot. Menin
sinne ja pian olin samassa kappelissa kuin edelliselläkin kerralla.

"Tälläkin kertaa sykki sydämeni rajusti; mutta se tapahtui, enemmän
odotuksen jännityksestä kuin pelosta. Minulla oli ollut aikaa varmistaa
päätökseni, ei sellaisella ruumiillisella kiihkolla, jollaista hurja
ja hetkellinen rohkeus herättää, vaan siveellisellä harkinnalla, joka
tekee päätöksen varovaiseksi, mutta peruuttamattomaksi.

"Tultuani sen pylvään luokse, jonka juurella olin maannut, pysähdyin
luodakseni yleissilmäyksen paikkaan.

"Kaikki oli tyyntä, ei kuulunut ääntäkään, jollei ota lukuun alituista
huminaa, joka tuntui olevan meren solisevaa hengitystä. Päätin
menetellä järjestelmällisesti ja ensin tutkia sen paikan, minne olin
nähnyt kreivi de Beuzevalin kätkevän jonkin esineen, jota en silloin
voinut eroittaa; sillä nyt olin ihan varma siitä, että se oli hän.
Senjohdosta jätin soihdun ja murtoraudan pylvään luokse ja vedin auki
pyssyn hanan ollakseni tarpeen tullen valmis puolustautumaan.

"Tulin käytävään ja kuljin pitkin tummaa kaarisarjaa. Yhtä sen tukena
olevaa pylvästä vasten oli lapio. Otin sen, ja seisottuani hetken
liikkumatta ja äänetönnä, varmistuakseni, että olin aivan yksin,
uskalsin mennä itse paikalle. Nostin pois hautakiven, samalla tavoin
kuin kreivi oli tehnyt, ja huomasin maata hiljakkoin pöyhityn. Panin
pyssyn nurmikolle, asetin lapion samaan suuntaan kuin näin sillä ennen
kaivetun, ja ensi otteella havaitsin avaimen välkkyvän mullassa.
Täytin uudelleen kuopan, panin takaisin kiven, tartuin kivääriini,
asetin lapion siihen, mistä olin sen ottanutkin, ja viivyin hetkisen
synkimmässä pimennossa, selvittääkseni ajatuksiani.

"Oli selvää, että tämä avain aukaisi oven, josta olin nähnyt kreivin
tulevan. Nyt en enää tarvinnut murtorautaa, vaan jätin sen pylvään
taakse, ja vain soihtu kädessäni lähdin kaariovea kohti. Astuin kolme
porrasta alaspäin ja pistin avaimen oveen; se sopi lukkoon, toisella
kierroksella avautui salpa ja minä menin sisälle. Aioin sulkea oven,
kun mieleeni juolahti, että jokin odottamaton tapaus saattaisi estää
minut sitä uudelleen avaimella aukaisemasta. Palasin sen vuoksi
noutamaan murtorautaa ja piilotin sen erääseen nurkkaan neljännelle
tai viidennelle portaalle. Nyt suljin oven, ja kun olin sankassa
pimeydessä, niin sytytin soihtuni, jolloin maanalainen holvi tuli
valoisaksi.

"Paikka muistutti kellariin vievää käytävää; se oli enintään viiden tai
kuuden jalan korkuinen, seinämät ja holvikatto olivat kivestä. Noin
kaksikymmen-askeleinen porras oli edessäni; sen juurella oli kaarevasti
alaspäin viettävä käytävä, joka johti yhä syvemmälle.

"Muutamien askelien päässä näin edessäni toisen oven. Menin sille
ovelle ja panin korvani tammilaudoitusta vasten kuunnellakseni, mutta
en kuullut mitään. Koetin avainta; tälläkin kertaa se avasi, ja minä
kuljin eteenpäin, mutta lukitsematta tätä ovea, ja olin nyt alhaalla
hautaholveissa, jotka olivat tarkoitetut luostarin johtajia varten;
sillä muut munkit haudattiin ennenmainittuun luostarissa olevaan
kalmistoon.

"Pysähdyin hetkiseksi. Oli selvää, että lähestyin matkani päämäärää.
Päätökseni oli niin luja, että en horjunut, mutta sinun on kuitenkin
muistettava", jatkoi Alfred, "että itse paikka ei ollut tekemättä
minuun vaikutusta. Pyyhin kädelläni hikistä otsaani ja pysähdyin
hetkeksi kootakseni ajatuksiani. Mitä minä löytäisin? Epäilemättä
jonkin hautakiven, joka oli pantu sinne kolme päivää sitten. Äkkiä
hätkähdin. Luulin kuulleeni vaikerrusta.

"Sensijaan että tämä ääni olisi vähentänyt rohkeuttani, se saattoi
minut tykkänään entiselleni. Riensin eteenpäin. Mutta mistä oli tämä
huokaus kuulunut? Tutkiessani ympäristöäni kuulin jälleen valittavan
äänen. Syöksyin eteenpäin siihen suuntaan, mistä se oli lähtenyt, ja
tarkastin jokaista hautaholvia, näkemättä muuta kuin kivet, joissa
olevat kirjoitukset osoittivat niiden suojassa lepäävien nimiä.
Vihdoin, tultuani viimeiselle ja enimmän piilossa olevalle, huomasin
ristikko-oven takana naisen, joka istui käsiään väännellen ja pureskeli
silmät kiinni hiussuortuvaansa. Hänen lähellään kivellä oli kirje,
sammutettu lamppu ja tyhjä lasi.

"Olinko tullut liian myöhään? Oliko hän kuollut? Koetin avainta, se ei
sopinut lukkoon. Mutta tästä kolinasta nainen avasi silmänsä, heitti
kouristuksentapaisin liikkein taaksepäin kasvojaan peittävät hiukset
ja nousi nopeasti ja koneellisesti kuin haamu. Kirkaisin ja lausuin
samalla kertaa nimen — Pauline!

"Silloin hän syöksyi ristikon luokse ja heittäytyi polvilleen.

"'Oi', huusi hän kauheimman kuolonkamppailun tuskissa, 'vie minut pois
täältä! En ole nähnyt mitään, en ilmaise mitään; vannon sen äitini
muiston kautta!'

"'Pauline! Pauline!' toistin minä ja tartuin hänen käsiinsä ristikon
lävitse. 'Pauline, teillä ei ole mitään pelättävää; minä tulen
auttamaan teitä, pelastamaan teidät.'

"'Oi', sanoi hän ja hypähti seisomaan, 'pelastamaan, pelastamaan
minua!... niin, pelastamaan minua! Avatkaa ovi, avatkaa se heti. Niin
kauan kuin se ei ole auki, en usko teidän sanoihinne. Taivaan nimessä,
avatkaa tämä ovi!' — Ja hän ravisti ristikkoa sellaisella voimalla,
jollaista en olisi luullut naisella olevan.

"'Tyyntykää, tyyntykää', pyysin minä, 'minulla ei ole avainta tähän
oveen, mutta minä saan sen kyllä auki. Minä menen hakemaan...'

"'Älkää jättäkö minua!' huusi Pauline ja tarttui ristikon lävitse
käsivarteeni tavattoman lujasti. 'Älkää jättäkö minua; silloin en näe
teitä enää koskaan!'

"'Pauline', sanoin minä ja siirsin soihtua lähemmäksi kasvojani, 'ettekö
tunne minua? Oi, katsokaa minua ja päättäkää, voinko minä hyljätä
teidät.'

"Pauline suuntasi suuret mustat silmänsä minuun, etsi hetken
muistoistaan ja huudahti sitten:

"'Alfred de Nerval.'

"'Oi, kiitos!' vastasin minä, 'tekään ette ole unohtanut minua. Niin,
minä se olen, ja minä olen rakastanut teitä niin suuresti ja yhä
vieläkin rakastan. Luuletteko nyt voivanne luottaa minuun?'

"Hetkellinen punastus valahti hänen kalpeille kasvoilleen, niin syvään
juurtunut on kainous naisen sydämeen. Sitten hän päästi käsivarteni.

"'Viivyttekö kauan?' kysyi hän.

"'Viisi minuuttia.'

"'Menkää sitten; mutta jättäkää minulle tämä soihtu, minä rukoilen sitä;
pimeys tappaa minut.'

"Annoin hänelle soihdun. Hän tarttui siihen, pisti käsivartensa ristikon
lävitse, painoi kasvonsa ristikkorautojen väliin voidakseen niin kauan
kuin mahdollista seurata minua katseillaan, ja minä kiiruhdin takaisin
samaa tietä kuin olin tullutkin. Ensimäisestä ovesta mennessäni minä
käännyin ja näin Paulinen samassa asennossa; hän seisoi liikkumattomana
kuin marmorikuva ja piteli soihtua.

"Parillakymmenellä askeleella pääsin toisille portaille ja löysin
murtoraudan siitä, mihin olin sen kätkenyt. Palasin heti. Pauline
seisoi yhä samassa paikassa. Minut nähdessään hän päästi ilohuudon.

"Riensin rautaristikolle. Lukko oli niin luja, että minun oli pakko
ryhtyä murtamaan saranoita. Rupesin senvuoksi särkemään muuria, ja
Pauline näytti minulle tulta. Kymmenessä minuutissa olivat toisen oven
molemmat saranat rikotut; kävin kiinni oveen, ja se myötäsi. Pauline
polvistui; vasta tällä hetkellä hän piti itseään vapaana.

"Jätin hänet hetkeksi hartauttaan harjoittamaan. Sitten menin sisälle
hautaan. Silloin hän kääntyi nopeasti, otti kiveltä avatun kirjeen ja
kätki sen poveensa. Tämä liike johdatti muistiini tyhjän lasin. Tartuin
siihen peloissani. Sen pohjalla oli puolen tuuman paksuinen kerros
vaaleahkoa ainetta.

"'Mitä tässä lasissa on ollut?' kysyin säikähtyneenä.

"'Myrkkyä!' vastasi Pauline.

"'Ja te olette juonut sen!' huudahdin.

"'Tiesinkö minä teidän tulevan?' sanoi Pauline ja nojautui ristikkoon;
sillä nyt vasta hän muisti tyhjentäneensä tämän lasin tuntia tai kahta
tuntia ennen minun tuloani.

"'Tunnetteko mitään tuskia?' kysyin.

"'En vielä', vastasi hän.

"Silloin heräsi toivo mielessäni.

"'Onko myrkky ollut kauan lasissa?'

"'Suunnilleen kaksi vuorokautta. Minä en ole voinut aivan tarkoin
arvioida ajan kulkua.'

"Katsoin uudestaan lasia; sen pohjaa peittävä jäte rauhoitti minua
jonkun verran: kahden vuorokauden kuluessa oli myrkkyaine ehtinyt
eroittautua. Pauline oli juonut vain vettä, tosin myrkytettyä, se on
totta, mutta ehkä ei niin myrkyllistä, että se tuottaisi kuoleman.

"'Emme saa panna hukkaan hetkeäkään', sanoin minä ja kiersin käsivarteni
hänen ympärilleen. 'Meidän täytyy paeta, meidän täytyy etsiä apua.'

"'Voin kyllä kävellä itse', sanoi Pauline ja irroittautui; se oli
samaa pyhää kainoutta, joka jo ennen oli levittänyt väriään hänen
kasvoillensa.

"Lähdimme heti astumaan ensimäiselle ovelle, jonka lukitsin jälkeemme.
Sitten tulimme toiselle; se avautui vaikeuksitta, ja nyt me olimme
luostarissa. Kuu paistoi keskellä kirkasta taivasta. Pauline ojensi
kätensä ylöspäin ja laskeutui toisen kerran polvilleen.

"'Kiiruhtakaa, menkäämme!' pyysin minä; 'jokainen hetki voi maksaa
elämänne.'

"'Rupean voimaan huonosti', sanoi hän ja nousi.

"Kylmä hiki kihosi otsalleni. Nostin hänet käsivarsilleni kuten lapsen,
riensin halki raunioiden pois luostarista ja juoksin vuorta alas.
Rantaan päästessäni näin jo kaukaa miesteni tekemän tulen.

"'Vesille, vesille!' huusin minä sellaisella käskevällä äänellä, joka
ilmaisee, että hetkeäkään ei ole hukattavissa.

"He kiiruhtivat veneelle ja toivat sen niin lähelle rantaa kuin
mahdollista. Kahlasin veteen polvia myöten; he ottivat Paulinen
käsivarsiltani ja laskivat hänet veneeseen. Hyppäsin laidan yli hänen
jäljestään.

"'Ovatko tuskanne lisääntyneet?'

"'Ovat', vastasi Pauline.

"Tunsin jotakin epätoivon tapaista. Ei mitään apua, ei mitään
vastamyrkkyä! Äkkiä johtui mieleeni merivesi; täytin sillä veneen
pohjalta tapaamani äyskärin ja ojensin sen Paulinelle.

"'Juokaa', sanoin hänelle.

"Hän totteli koneellisesti.

"'Mitä te teette?' huusi toinen kalastajista. 'Aiotteko saada
nais-raukan ylenantamaan?'

"Juuri sitä minä toivoin, vain se saattoi pelastaa hänet. Viiden
minuutin kuluttua hän tunsi kouristuksen tapaista tuskaa, sitäkin
tukalampaa, kun ei kolmeen päivään ollut nauttinut muuta kuin myrkkyä.
Mutta tämän kouristuksen jälkeen hän tunsi itsensä terveemmäksi.
Annoin hänelle silloin lasillisen raikasta suolatonta vettä, jonka hän
joi halukkaasti. Pian tuskat vähenivät, ja niitä seurasi mitä suurin
väsymys. Valmistimme vuoteen minun ja kalastajien takeista; Pauline
paneutui maata tottelevaisesti kuin lapsi. Melkein heti hänen silmänsä
sulkeutuivat. Kuuntelin hetkisen hänen hengitystään. Se oli nopeata,
mutta säännöllistä. Vaara oli nyt ohitse.

"'No niin', sanoin iloisena miehilleni, 'nyt Trouvilleen, ja niin
nopeasti kuin mahdollista. Viisikolmatta louisdoria, kun tulemme
perille!'

"Reippaat venemieheni, jotka eivät pitäneet purjetta riittävänä,
tarttuivat airoihin, ja vesilinnun lailla liukui vene eteenpäin pitkin
vedenkalvoa."




V.

HYVÄSTIJÄTTÖ.


Kun saavuimme satamaan, avasi Pauline jälleen silmänsä. Hänen
ensimäinen tunteensa oli pelästys; hän luuli nähneensä vain lohdullista
unta ja ojenteli käsiään ikäänkuin varmistuakseen siitä, että ne eivät
enää koskeneet vankilan muureihin. Sitten hän katseli levottomasti
ympärilleen ja kysyi:

"Mihin te viette minut?"

"Olkaa levollinen", vastasin minä. "Talot, jotka näette tässä
edessänne, ovat erästä köyhää kylää; niiden asukkailla on liian paljon
työtä ollakseen uteliaita. Voitte siis pysyä siellä tuntemattomana niin
kauan kuin haluatte. Muutoin, jos tahdotte matkustaa, niin sanokaa vain
minne, ja huomenna, tänä yönä, tässä silmänräpäyksessä minä lähden
kanssanne. Seuraan teitä ja olen teidän oppaanne."

"Vaikkapa pois Ranskasta?"

"Kaikkialle!"

"Kiitos!" sanoi hän. "Antakaa minulle vain tunti aikaa miettiäkseni
asiaa. Tahdon koettaa koota ajatukseni, sillä nyt on kuin pääni olisi
sekaisin eikä sydämeni jaksaisi toimia. Kaikki voimani ovat näinä
kahtena vuorokautena kuluneet loppuun, ja sielussani tunnen sellaista
hämmennystä, joka tuntuu heikkomielisyydeltä."

"Kuten itse haluatte. Kun tahdotte nähdä minut, niin kutsuttakaa minut
luoksenne."

Hän teki kiitollisuutta osoittavan liikkeen. Samassa me olimme perillä
ravintolassa. Käskin järjestää hänelle huoneen rakennuksessa, joka oli
aivan erillään siitä, missä itse asuin, jotta en loukkaisi Paulinen
kainoudentunnetta, ja velvoitin emännän antamaan hänelle vain laimeata
lihalientä. Kaikki muu ravinto saattoi käydä vaaralliseksi siinä
kiihtyneessä heikkoudentilassa, jossa sairaan vatsa nyt varmaankin oli.
Nämä käskyt annettuani vetäydyin takaisin huoneeseeni.

Siellä saatoin häiritsemättä antautua sen ilontunteen valtaan, joka
täytti sieluni ja jota en ollut uskaltanut päästää näkyviin Paulinen
läsnäollessa. Hänet, jota vielä rakastin, hänet, jonka muisto kahden
vuoden erosta huolimatta aina oli elänyt sydämessäni, hänet olin
pelastanut; hän sai kiittää minua hengestään. Ihmettelin niitä monia
salaisia kiertoteitä ja eri tavoilla yhteenkiedotuita seikkoja, joita
käyttäen sattuma tai sallimus oli minut siihen ohjannut. Mutta äkkiä
tärisytti minua kamala värähdys. Ajattelin, että jos yksi ainoakaan
näistä satunnaisista seikoista olisi jäänyt pois, jos olisi puuttunut
yksi ainoakaan näistä mitättömistä tapahtumista, joista yhdessä
oli tullut johtava lanka opastamaan minua tässä sokkelossa, niin
Pauline vääntelehtisi nyt hautakammioon suljettuna myrkyn tai nälän
kouristuksissa, kun taas minä, siitä tietämättä ja puuhaten toisella
taholla jossakin pikku asiassa, kentiespä huvitellenkin, olisin
jättänyt hänet alttiiksi kuolinkamppailun tuskille, jolloin ei yksikään
aavistus, yksikään ääni olisi kuiskannut minulle: "Hän kuolee, pelasta
hänet!" Sellainen ajatus on kamala, ja sen aiheuttama pelko on kaikkein
hirveintä. Totta on, että se myöskin on kaikkein lohduttavinta; sillä
sittenkun se on antanut meidän harhailla epäilyksen ilmapiirissä,
vie se meidät uudelleen uskoon, joka tempaa ihmiset sokean sattuman
käsistä, jättääkseen ne jälleen sallimuksen suojelevaan huomaan.

"Vietin tällä tavoin tunnin", jatkoi Alfred. "Olin onnellinen, olin
ylpeä siitä, että olin pelastanut hänet. Tämä teko toi mukanaan
palkintonsa, enkä pyytänyt muuta kuin sen onnen, että minut oli valittu
sitä toimittamaan.

"Kun tämä tunti oli lopussa, kutsutti hän minut luokseen. Hypähdin
seisomaan, ikäänkuin syöksyäkseni hänen luoksensa; mutta ovella voimani
pettivät, minun oli pakko nojautua hetkiseksi seinään, ja tarjoilijatar
ehti tuoda toisen kutsun ennenkuin olin kyennyt hillitsemään
liikutukseni.

"Hän oli laskeutunut maata vuoteelle, mutta riisuutumatta. Lähestyin
häntä niin levollisin liikkein kuin suinkin voin. Hän ojensi minulle
kätensä.

"'En ole vielä', sanoi hän, 'lausunut teille kiitostani. Puolustuksenani
on se, että minun on mahdoton löytää sanoja, jotka voisivat tulkita
kiitollisuuttani. Ajatelkaa naisen kauhistusta sellaisessa tilassa,
jollaisessa minut löysitte, ja antakaa minulle anteeksi!'

"'Kuulkaa minua, hyvä rouva', sanoin minä koettaen tukahduttaa
liikutustani, 'ja uskokaa, mitä aion teille sanoa. Sattuu niin
odottamattomia, niin ihmeellisiä olosuhteita, että ne vapauttavat
sovinnaisista puhetavoista. Jumala on tuonut minut teidän luoksenne, ja
minä kiitän häntä siitä; mutta minun tehtäväni ei ole vielä täytetty,
toivoakseni, ja kenties voin vielä olla teille hyödyksi. Kuulkaa minua
senvuoksi ja harkitkaa tarkasti sanojani.'

"Minä olen vapaa, minä olen rikas, mikään ei kiinnitä minua enemmän
yhteen kuin toiseenkaan maailmanpaikkaan. Aioin matkustaa, tahdoin
lähteä Englantiin ilman mitään varmaa päämäärää; voin siis muuttaa
matkasuunnitelmani ja kääntää tieni mihin maailman seutuun sattumus
vain suvaitsee minut viedä. Ehkä teidän on lähdettävä pois Ranskasta?
En tiedä sitä, en pyydä saada tuntea salaisuuksianne enkä aio edes
uskaltaa arvailla niitä ennenkuin itse olette antanut minulle
siihen luvan. Mutta jos jäätte Ranskaan tai ette, niin käskekää
minua, sanoen minua ystäväksenne tai veljeksenne. Käskekää, että
seuraan teitä, läheltä tai kaukaa, tehkää minut suojelijaksenne
tai vaatikaa, että minun on oltava niinkuin en tuntisi teitä, ja
minä tottelen silmänräpäyksessä. Tämän teen, uskokaa minua, ilman
mitään salatarkoituksia, ilman mitään itsekästä toivoa, mitään pahaa
ajattelematta. Ja nyt, kuten olen sanonut, unohtakaa oma ikänne,
unohtakaa minun ikäni tai kuvitelkaa, että minä olen veljenne."

"Kiitos!" lausui kreivitär äänellä, jossa kuvastui syvää liikutusta;
"minä vastaanotan tarjouksenne teidän kuntoanne vastaavalla
luottamuksella. Jättäydyn tykkänään teidän kunnianne varaan; sillä
minulla ei ole maailmassa ketään muita kuin te, ainoastaan te tiedätte,
että minä olen olemassa. Niin, olettamuksenne on oikea, minun täytyy
lähteä Ranskasta. Te matkustatte Englantiin, te saatte viedä minut
kanssanne sinne. Mutta minä en voi tulla sinne yksin ja ilman perhettä.
Te olette luvannut antaa minun sanoa itseäni sisareksenne; tästä
lähtien minä olen kaikkien silmissä neiti de Nerval."

"Oi, kuinka olen onnellinen!" huudahdin minä. Kreivitär viittasi
minulle, että kuuntelisin, mitä hänellä oli minulle sanottavaa.

"Pyydän teiltä enemmän kuin ehkä luulettekaan", sanoi hän. "Minäkin
olen ollut rikas, mutta kuolleilla ei ole mitään."

"Mutta minä olen rikas, ja kaikki, mitä minulla on..."

"Te ette ymmärrä minua", keskeytti hän, "ja kun ette anna minun puhua
loppuun, niin pakotatte minut punastumaan".

"Oi, anteeksi!"

"Minä tahdon olla neiti de Nerval, isänne tytär, jos niin
haluatte, äiditön, joka on uskottu teidän huostaanne. Teillä on
varmasti suosituskirjeitä, te voitte hankkia minulle paikan jonkin
kasvatuslaitoksen opettajattarena. Puhun englannin ja italian kieliä,
kuten äidinkieltäni; minulla on hyvät tiedot musiikissa, ainakin
minulle niin sanottiin ennen vanhaan; minä annan opetusta kielissä ja
musiikissa."

"Se on mahdotonta", sanoin minä.

"Ne ovat ehtoni", lausui kreivitär. "Hylkäättekö ne, hyvä herra, vai
hyväksyt tekö ne, veljeni?"

"Oi, kaikki mitä tahdotte, kaikki, kaikki!"

"No hyvä, silloin emme saa hukata aikaa: huomenna meidän täytyy
matkustaa. Onko se mahdollista?"

"On kyllä!"

"Mutta passi?"

"Minulla on passi."

"Herra de Nervalille?"

"Minä lisään: ja sisarelleni."

"Aiotteko tehdä väärän passin?"

"Pienen viattoman väärennyksen. Vai tahdotteko mieluummin, että
kirjoitan Pariisiin ja pyydän sieltä toista?"

"Ei, ei! Se tuottaisi liian suurta ajanhukkaa. Mistä me matkustamme?"

"Havresta.”

"Millä tavalla?"

"Höyrylaivassa, jos suvaitsette."

"Ja milloin?"

"Milloin tahdotte."

"Voimmeko matkustaa nyt heti?"

"Ettekö ole vielä liian heikko?"

"Erehdytte, minä olen voimakas. Saatte nähdä, että minä olen valmis
heti kun ehditte lähteä."

"Kahden tunnin kuluttua?"

"Hyvä. Hyvästi, veljeni!"

"Hyvästi, hyvä rouva!"

"Ah!" huomautti kreivitär hymyillen, "te rikotte jo sopimuksemme".

"Antakaa minulle aikaa tottuakseni tähän nimitykseen, niin suloinen
kuin se onkin!"

"Kahden tunnin kuluttua", huudahdin sitten, "on kaikki järjestyksessä
toivomuksenne mukaan".

Sitten kumarsin ja poistuin.

Neljännestunti sitten minä olin vilpittömin mielin tarjoutunut
näyttelemään veljen osaa, ja nyt jo tunsin, kuinka vaikeata se oli.
Seurustella veljen tavoin nuoren ja kauniin naisen kanssa on jo
sinänsäkin vaikeata; mutta jos on rakastanut tätä naista, jos on
kadottanut hänet, jos on löytänyt hänet jälleen yksin ja hyljättynä,
vailla kaikkea muuta turvaa; kun se onni, johon ei ole rohjennut
uskoa, vaan jota on pitänyt unelmana, todellisuudessa on niin lähellä,
että siihen voi kättä ojentamalla tarttua kiinni, silloin käy hyvistä
päätöksistä ja annetusta kunniasanasta huolimatta mahdottomaksi sulkea
sieluunsa siellä hehkuvaa tulta, ja jokin kipinä siitä loistaa aina
esiin silmistä tai huulilta.

Tapasin soutajani syömässä ja juomassa, ja nyt ilmoitin heille
uuden ehdotukseni, että me yöllä purjehtisimme Havreen, ehtiäksemme
perille ennen höyrylaivan lähtöä. Mutta he eivät uskaltaneet tehdä
tätä matkaa samalla venheellä, jota olimme ennen käyttäneet. Kun he
pyysivät ainoastaan tunnin ajan hankkiakseen turvallisemman aluksen,
sovimme heti maksusta, tai oikeammin sanoen he jättivät sen minun
määrättäväkseni. Lisäsin viisi louisdoria niihin viiteenkolmatta, jotka
he olivat jo saaneet, ja tästä maksusta he olisivat vieneet minut
vaikka Amerikaan.

Rupesin sen jälkeen tarkastelemaan emäntäni vaatekaappia.
Kreivittärellä ei ollut muuta pukua kuin se, johon hän oli puettuna,
kun hänet vietiin vankeuteen. Kun hän vielä oli heikko ja sairas,
pelkäsin, että tuuli ja yöusva saattaisivat olla hänelle vahingollisia.
Löysin ison skotlantilaisen villahuivin, otin sen ja pyysin rouva
Osseraieta panemaan sen minun laskuuni. Tämä huivi hartioillaan ja
päällystakkini yllään Pauline varmaankin tulisi matkalla toimeen.

Meidän ei tarvinnut odottaa häntä; heti kun hän sai tietää, että
soutajat olivat valmiit, tuli hän luokseni. Olin sillä aikaa
suorittanut laskuni majataloon, ja nyt oli siis vain riennettävä
satamaan ehtiäksemme laivaan.

Yö oli, kuten olin edellyttänyt, kylmä, mutta tyyni ja kaunis. Kiedoin
kreivittären villahuiviin ja tahdoin saada hänet menemään telttaan,
jonka soutajat olivat kyhänneet purjeesta, mutta kirkas taivas ja meren
tyyneys pidättivät häntä kannella. Ja niin me istuuduimme penkille
toistemme viereen.

Molemmat olimme niin ajatuksiemme vallassa, että pysyimme ääneti. Olin
antanut pääni painua alaspäin ja mietin ihmetellen sitä kummallisten
tapahtumain ketjua, jonka alussa olin ja joka todennäköisesti
ulottuisi kauas tulevaisuuteen. Halusin kiihkoisasti tietää, kuinka
kreivitär de Beuzeval, nuori, rikas ja kaikista ulkonaisista merkeistä
päättäen miehensä rakastama, oli joutunut siihen tilaan, että hänen
oli täytynyt rappeutuneen luostarin hautakammiossa odottaa kuolemaa,
josta olin hänet pelastanut. Missä tarkoituksessa ja mitä varten hänen
miehensä oli pannut liikkeelle huhun hänen kuolemastaan ja toimittanut
ruumispaareille toisen hänen sijastaan? Mustasukkaisuudestako?

Tämä oli ensimäinen ajatus, joka syntyi mielessäni. Se oli kauhea.
Pauline rakastaisi jotakuta! Oi, silloin olivat kaikki unelmani turhia;
sitä miestä varten, jota hän rakasti, hän kyllä palaisi elämään, se
mies etsisi hänet käsiinsä, missä ikinä hän olisikin. Silloin olisin
pelastanut hänet toiselle; hän kiittäisi minua kuten veljeä, ja siinä
kaikki. Se mies puristaisi kättäni ja lausuisi, että hän on minulle
velkaa enemmän kuin elämänsä. Sitten he nauttisivat onnea, joka olisi
sitä varmempaa, kun ei kukaan tietäisi siitä mitään! Ja minä, minä
palaisin Ranskaan, kärsiäkseni siellä, kuten jo olin kärsinyt, ja
tuhat kertaa enemmän; sillä tämä autuus, jota ennen olin ainoastaan
kaukaa katsonut, oli lähestynyt minua, paetakseen sitten luotani vielä
julmemmasti. Ja silloin minä kenties kerran kiroaisin hetkeä, jona
vapautin tämän naisen, ja minulle tuottaisi tuskaa, että hän, kuolleena
kaikilta muilta, eläisi minun tieteni mutta kaukana minusta ja erään
toisen likimmässä läheisyydessä. Muuten: jos hän oli rikollinen, oli
kreivin kosto oikeudenmukainen. Siinä asemassa minä en olisi jättänyt
nuorta vaimoani kuolemaan sillä tavoin, mutta varmasti olisin murhannut
hänet, hänet ja sen miehen, jota hän rakasti.

Ettäkö Pauline rakastaisi toista! Pauline rikollinen! Oh, se ajatus
jäyti sydäntäni. Nostin hitaasti päätäni. Pauline katsoi, pää
taaksepäin taivutettuna, taivasta kohti, ja kaksi kyynelkarpaloa vieri
pitkin hänen poskiaan.

"Oi, Jumalani!" huudahdin, "mikä teidän on?"

"Luuletteko", sanoi hän liikahtamatta, "luuletteko, että ainaiseksi
voi jättää isänmaansa, sukunsa, äitinsä, tuntematta sydämensä
pakahtuvan? Luuletteko, että tyynin mielin voi astua jollei onnesta,
niin ainakin levollisuudesta epätoivoon? Luuletteko, että voi minun
iässäni matkustaa valtameren ylitse viettämään jäljelläolevaa elämäänsä
vieraassa maassa, kyyneleen putoamatta aaltoon, joka kuljettaa pois
kaikesta rakastamastamme?"

"Mutta", sanoin minä, "onko tämä siis hyvästijättö ikuisiksi ajoiksi?"

"Ikuisiksi ajoiksi", kuiskasi hän ja nyökäytti hiljaa päätään.

"Ettekö näe enää koskaan ketään niistä, joita kaipaatte?"

"En koskaan!"

"Ja jäävätkö kaikki poikkeuksetta ja ainaiseksi tietämättömyyteen
siitä, että se, jota he surevat kuolleena, elää ja itkee?"

"Kaikki, ainaiseksi, poikkeuksetta!"

"Oi!" huudahdin minä. "Oi, kuinka olen onnellinen; kuinka suuren painon
olettekaan poistanut sydämeltäni!"

"En ymmärrä teitä", sanoi Pauline.

"Oi, ettekö aavista niitä epäilyksiä ja sitä pelkoa, joka on mielessäni
herännyt? Ettekö te itse halua pian saada tietää niitä yhteensattuneita
tapahtumia, jotka ovat tuoneet minut luoksenne? Kiitättekö taivasta
pelastuksestanne, tahtomatta saada minulta tietää, mitä keinoja se on
käyttänyt?"

"Olette oikeassa, veljellä ei saa olla salaisuuksia sisareltaan. Te
kerrotte minulle kaikki, enkä minä puolestani salaa teiltä mitään."

"Te ette salaa minulta mitään! Oi, vannokaa se minulle! Te annatte
minun lukea sieluanne kuin avointa kirjaa?"

"Niin! Ja te huomaatte siinä ainoastaan onnettomuutta, kieltäymyksiä ja
rukouksia. Mutta nyt ei ole siihen sovelias hetki ja sitäpaitsi olen
vielä liian lähellä näitä hirveitä tapahtumia, voidakseni niitä kertoa."

"Siis milloin haluatte. Määrätkää itse aika ja hetki; minä odotan."

Hän nousi.

"Tarvitsen lepoa", sanoi hän; "sanoittehan, että voisin nukkua tässä
teltassa?"

Vein hänet sinne ja levitin vaippani lattialle, minkä jälkeen hän
kädenviittauksella pyysi minua poistumaan. Tottelin häntä ja palasin
siihen paikkaan, josta hän oli lähtenyt. Nojasin pääni siihen kohtaan,
johon hän oli päätään nojannut, ja olin siinä, kunnes saavuimme Havreen.

Seuraavana iltana tulimme Brightoniin, ja kuusi tuntia senjälkeen
olimme Lontoossa.




VI.

UUSI KOTI.


Ensimäisenä huolenani oli hankkia asunto sisarelleni ja itselleni.
Siinä tarkoituksessa käännyin samana päivänä erään pankkiirin puoleen,
joka tunsi minut. Hän tiesi pienen kalustetun rakennuksen, joka
täydellisesti soveltui kahdelle henkilölle, kun kummallakin oli oma
palvelijansa. Annoin hänen tehtäväkseen sen vuokraamisen, ja seuraavana
päivänä hän ilmoitti minulle, että saatoin milloin tahansa muuttaa
uuteen kotiini.

Pian senjälkeen menin kreivittären nukkuessa erääseen
liinavaatekauppaan, ja muutamassa minuutissa olin hankkinut
yksinkertaisen, mutta täydellisen ja maukkaan varaston tätä tavaraa.
Kaksi tuntia myöhemmin vaatteet oli merkitty Pauline de Nervalin
nimellä ja pantu sen henkilön makuuhuoneen vaatekomeroon, jolle ne
olivat tarkoitetut. Senjälkeen menin muotikauppiaan luokse, ja vaikka
hän olikin ranskatar, osoitti hän voivansa olla yhtä nopsa. Mitä
pukuihin tulee, en voinut antaa niihin mittoja, vaan ostin kankaita,
kauneimpia mitä näin, ja pyysin kauppiasta lähettämään neulojattaren
luokseni samana iltana.

Kello kahdentoista tienoissa päivällä olin taas kotona. Minulle
ilmoitettiin, että sisareni oli noussut ja odotti minua teetä juomaan.
Tapasin hänet hyvin yksinkertaisessa puvussa, sen hän oli ehtinyt
teettää Havressa niiden kahdentoista tunnin aikana, jotka olimme siellä
olleet. Hän oli ihastuttavan näköinen.

"No", sanoi hän nähdessään minun tulevan sisään, "enkö olekin jo
ammattiini soveltuvassa puvussa, ja epäilettekö nyt esitellä minua
apuopettajattarena?"

"Teen kaikki mitä käskette", vastasin minä.

"Oi, mutta te ette saa puhua sillä tavoin kanssani, ja jos minä
pysynkin osassani, niin näyttää siltä kuin te unohtaisitte omanne.
Veljet yleensä ja erittäinkään vanhemmat veljet eivät alistu niin
sokeasti sisartensa tahtoon. Olkaa varuillanne, te ilmaisette itsenne."

"Todellakin, minä ihmettelen rohkeuttanne", sanoin minä ja katsoin
häntä. "Teillä on suru sydämessänne, ja teidän sielunne kärsii; otsanne
on kalpea, te kärsitte ruumiillisestikin; te olette ikuisesti eroitettu
kaikesta, mitä rakastatte — olette sen itse sanonut — ja kuitenkin
teillä on voimaa hymyillä. Ei, itkekää mieluummin, se on parempi;
minuun ei koske niin kovasti, jos näen teidän itkevän."

"Niin, olette oikeassa", sanoi hän, "olen huono näyttelijätär.
Kyyneleeni näkee hymyni lomitse? Mutta minä olen itkenyt teidän
poissaollessanne, ja se on helpottanut mieltäni, niin että vähemmän
läpitunkeva katse, vähemmän huomaavainen veli kenties jo olisi voinut
luulla minun unohtaneen kaikki."

"Oi, olkaa levollinen, hyvä rouva!" vastasin hiukan katkerasti, sillä
kaikki epäluuloni heräsivät jälleen, "olkaa levollinen, minä en luule
sitä koskaan!"

"Luuletteko, että voin unohtaa äitini, kun tiedän, että hän luulee
minun kuolleen ja itkee minua, kuten itketään vainajaa? Oi, äitini!
äiti-raukkani!" huudahti hän kyyneltyen ja vaipui sohvalle.

"Katsokaa, kuinka itsekäs minä olen", sanoin lähestyen häntä. "Katselen
mieluummin kyyneliänne kuin hymyänne; kun itkette, toivon voivani
vähitellen huolenpidollani, huomaavaisuudellani ja kunnioituksellani
teitä lohduttaa; mutta jos olette jo saanut lohdun, mitä toivoa jää
silloin enää minulle?"

"Alfred", sanoi kreivitär sydämellisen hyväntahtoisesti, nimittäen
minua ensi kerran nimeltä, "älkäämme käykö turhaa sanasotaa keskenämme.
Meidän välillämme on tapahtunut niin ihmeellistä, että me olemme
molemmat vapaat, te kiertelyistä, minä teeskentelystä teitä kohtaan.
Olkaa suora, kysykää minulta! Mitä te haluatte tietää? Minä kyllä
vastaan teille."

"Oi, te olette enkeli!" huudahdin minä, "ja minä olen hupsu! Minulla
ei ole oikeutta saada tietää mitään eikä kysyä mitään. Enkö ole ollut
niin onnellinen kuin ihminen voi olla, kun löysin teidät luolasta,
kun kannoin teitä käsivarsillani alas vuorta, kun nojasitte päätänne
veneessä olkapäähäni? En tiedä miksi, mutta minä toivoisin, että
alituinen vaara uhkaisi teitä, jotta aina tuntisin teidän vapisevan
rintaani vasten. Sellaisten tunteitten täyttämä elämä kuluisi nopeasti.
En ehkä eläisi enempää kuin yhden vuoden, ja sitten sydämeni särkyisi;
mutta kukapa ei vaihtaisi pitkää elämää sellaiseen vuoteen! Silloin
te olisitte vain peloissanne ja minä olisin teidän ainoa toivonne.
Pariisin-muistonne eivät tekisi teitä levottomaksi. Te ette koettaisi
hymyillä salataksenne minulta kyyneleitänne. Minä olisin onnellinen
enkä enää mustasukkainen!"

"Alfred", sanoi kreivitär ankaran vakavasti, "te olette tehnyt niin
paljon minun hyväkseni, että minunkin on tehtävä jotakin teidän
tähtenne. Sitäpaitsi te varmaan nyt kärsitte, ja kärsitte suuresti, kun
puhutte noin. Sillä te osoitatte minulle unohtaneenne, että minä olen
täydellisesti riippuvainen teistä. Te saatte minut häpeämään itseäni ja
tuntemaan sääliä teitä kohtaan."

"Oi, anteeksi, anteeksi!" huudahdin minä ja heittäydyin polvilleni
hänen eteensä. "Mutta te tiedätte, että rakastin teitä ennenkuin
menitte naimisiin, vaikka en ole koskaan sanonut sitä teille. Te
tiedätte, että omaisuuteni pienuus oli ainoa, mikä esti minua
pyytämästä kättänne, ja te tiedätte myöskin, että tämä rakkaus, joka
kenties on uinunut, mutta joka ei ole koskaan ollut sammuksissa, on
nyt, kun olen teidät taas löytänyt, herännyt voimakkaampana kuin
konsanaan. Te tiedätte sen; sillä sitä ei tarvitse sanoa, jotta se
ymmärrettäisiin. Kas siinä syy, miksi kärsin yhtä paljon nähdessäni
teidän hymyilevän kuin itkevänkin. Kun hymyilette, niin salaatte
minulta jotakin, ja kun itkette, niin myönnätte kaikki. Ah, te
rakastatte, te kaipaatte jotakuta!"

"Te erehdytte", vastasi kreivitär, "jos olenkin rakastanut, niin en
rakasta enää, ja jos suren jotakuta, niin suren äitiäni!"

"Oi, Pauline! Pauline!" huudahdin, "puhutteko totta? Ettekö petä minua!
Jumalani, Jumalani!"

"Luuletteko minun saattavan ostaa suojeluksenne valheella?"

"Oi, taivas varjelkoon minua siitä. Mutta kuinka heräsi miehenne
mustasukkaisuus? Sillä ainoastaan se on voinut saattaa hänet niin
katalaan tekoon."

"Kuulkaa minua, Alfred! Ennemmin tai myöhemmin minun joka tapauksessa
olisi pakko ilmaista teille tämä kauhea salaisuus, sillä teillä on
oikeus tuntea se. Tänä iltana te saatte tietää kaikki. Tänä iltana
saatte lukea sieluni kirjaa. Tänä iltana saatte valtaanne enemmän kuin
minun elämäni, sillä sekä omani että sukuni kunnia joutuu käsiinne;
mutta yhdellä ehdolla."

"Millä? Sanokaa! Minä hyväksyn sen jo ennakolta."

"Te ette saa koskaan enää puhua rakkaudestanne; minä puolestani lupaan,
etten unohda teidän rakastavan minua."

Hän ojensi minulle kätensä, ja minä suutelin sitä melkein kuin
hartauteen vaipuneena.

"Istukaa tuohon", sanoi hän, "ja älkäämme puhuko siitä ennenkuin
illalla. Mitä te olette tehnyt tänään?"

"Olen etsinyt pientä, yksinkertaista ja yksinäistä taloa, jossa voitte
häiritsemättä vallita; sillä te ette voi jäädä hotelliin asumaan."

"Ja oletteko löytänyt sellaisen talon?"

"Olen, Piccadillyssä. Jos haluatte, niin menemme katsomaan sitä
aamiaisen jälkeen."

"Lähden mielelläni. Antakaa minulle kuppinne!"

Joimme teetä ja ajoimme sitten katsomaan tulevaa asuntoamme. Se oli
pieni kaunis talo vihreine ikkunaverhoineen ja puutarhoineen, joka oli
täynnänsä kukkia, aito englantilainen, ainoastaan kolmikerroksinen
talo. Pohjakerros saisi olla meille yhteinen. Ensimäinen kerros oli
määrätty Paulinelle, ja toisen olin ajatellut itselleni.

Menimme Paulinen huoneistoon. Siihen kuului vierashuone, sali,
makuukamari, kammio ja työhuone, johon oli koottu kaikkea, mitä
tarvittiin soitannon ja piirustuksen harjoittamista varten. Avasin
vaatesäiliön; liinavaatteiden myyjätär oli pitänyt sanansa.

"Mitä tämä on?" kysyi Pauline.

"Jos joudutte oppilaitokseen", vastasin minä, "niin tarvitsette näitä.
Ne on merkitty teidän nimellänne, P:llä ja N:llä: Pauline de Nerval."

"Kiitos, veljeni", sanoi hän ja puristi kättäni. Toisen kerran hän
nimitti minua tällä nimellä, mutta tällä kertaa se ei koskenut kipeästi.

Menimme edelleen makuukamariin. Vuoteella oli kaksi täysin
pariisilaismallista hattua ja aivan yksinkertainen kashmirihuivi.

"Alfred", sanoi kreivitär ne huomatessaan, "teidän olisi pitänyt
antaa minun tulla tänne yksin löytämään tämä kaikki. Ettekö näe minun
häpeävän, kun olen tuottanut teille niin paljon vaivaa? Sitäpaitsi en
todellakaan tiedä, onko se oikein sopivaa."

"Oh, tehän voitte sitten korvata sen minulle oppitunneillanne",
keskeytin hymyillen. "Veljen tulee lainata sisarellensa."

"Hän voi lahjoittaakin sisarelleen, kun on sisartaan rikkaampi", sanoi
Pauline, "sillä tässä tapauksessa on antaja onnellisempi."

"Oi, te olette oikeassa", huudahdin, "mikään sydämen hienotunteisuus ei
jää teiltä huomaamatta. Kiitos, kiitos!"

Tulimme työhuoneeseen. Pianon kannella olivat madame Duchangen, La
barren ja Plantaden uusimmat romanssit sekä Bellinin, Meyerbeerin ja
Rossinin tunnetuimmat kappaleet. Pauline avasi erään vihon ja vaipui
syviin mietteisiin.

"Mikä teidän on?" kysyin minä ja näin hänen katseensa kiintyneen vain
yhteen sivuun. Hän näytti unhottaneen minun läsnäoloni.

"Ihmeellistä", puhui hän hiljaa, vastaten samalla kertaa omaan
ajatukseensa ja minun kysymykseeni; "tuskin on viikkoa sitten, kun
lauloin tämän kappaleen kreivitär M:n luona. Silloin minulla oli perhe,
nimi, varma olemassaolo. Kahdeksan päivää on kulunut, eikä minulla ole
mitään jäljellä."

Hän kalpeni ja pikemmin vaipui kuin istuutui nojatuoliin, ja tosiaankin
olisi saattanut luulla, että hän veti viimeisiä henkäyksiään. Lähestyin
häntä; hän sulki silmänsä. Ymmärsin, että hän tahtoi antautua vain
muistojensa valtaan. Istuuduin hänen viereensä ja painoin hänen päänsä
olkapäätäni vasten.

"Sisar-raukka!" sanoin minä.

Silloin hän alkoi taas itkeä, mutta tällä kertaa vavahtelematta ja
joutumatta ankaran mielenliikutuksen valtaan. Ne olivat hiljaisia ja
surumielisiä kyyneleitä, sanalla sanoen sellaisia kyyneleitä, joissa on
jonkinlaista suloisuutta ja joita ei saa ehkäistä. Hetken kuluttua hän
avasi jälleen silmänsä ja hymyili.

"Kiitän teitä", sanoi hän, "kun annoitte minun itkeä".

"En ole enää mustasukkainen", vastasin minä.

Hän nousi. "Täällähän on vielä toinen kerros", sanoi hän.

"Niin on, aivan samanlainen kuin tämäkin."

"Ja tuleeko sinnekin asukkaita?"

"Sen kysymyksen suvainnette itse ratkaista."

"Täytyy mukautua kohtalon vaatimuksiin. Maailman silmissä te olette
veljeni, ja aivan luonnollista on, että te asutte samassa talossa
kuin minäkin, kun sitävastoin varmasti pidettäisiin kummallisena,
jos asuisitte muualla. Teidän on senvuoksi otettava toinen kerros
asunnoksenne. Menkäämme puutarhaan."

Se oli ruohokenttä, ja sen keskellä oli kukkalava. Kuljimme kolme
kertaa sen ympäri, pitkin sitä kiertävää hiekoitettua käytävää. Sitten
Pauline poimi lavasta kukkakimpun.

"Katsokaa näitä ruusu-raukkoja", sanoi hän luokseni palattuansa,
"kuinka kalpeita ja miltei tuoksuttomia ne ovat. Nehän ovat aivan kuin
maanpakolaisia, jotka kaipaavat kotiaan. Luuletteko niidenkin osaa van
ajatella kotimaataan ja tietävän kärsivänsä?"

"Te erehdytte", sanoin minä. "Nämä ruusut ovat syntyneet täällä.
Ilmasto ja tuulet soveltuvat niille, ne ovat sumun ja usvan tyttäriä,
lämpimämpi aurinko kuihduttaisi ne kuumuudellaan. Ne ovat, muuten,
määrätyt kaunistamaan vaaleita hiuksia ja olemaan sopusoinnussa
pohjolan tyttärien himmeän värin kanssa. Teille ja teidän mustille
kutreillenne soveltuvat Espanjan hehkuvanpunaiset ruusut. Me
matkustamme sinne niitä hakemaan milloin tahdotte."

Pauline hymyili surunvoittoisesti.

"Niin", sanoi hän, "Espanjaan, Sveitsiin, Italiaan, kaikkialle muualle,
vaan ei Ranskaan".

Hän vaikeni, mutta jatkoi kulkuaan ja nyppi koneellisesti rikki
kukkasia.

"Mutta", sanoin minä, "oletteko kaikiksi ajoiksi luopunut toivosta
saada palata sinne?"

"Enkö ole kuollut?"

"Mutta eri nimellä?"

"Muuttaisinko siis myöskin kasvoni?"

"Tämä salaisuus on varmaankin kauhea?"

"Se on mitali, jossa on kaksi puolta: toisella puolen myrkky, toisella
mestauslava. Kuulkaa minua, minä kerron kaikki. Teidän täytyy saada se
tietää, mitä pikemmin, sitä parempi. Mutta sanokaa minulle ensin, mikä
kaitselmuksen ihme johti teidät minun luokseni?"

Me istuuduimme, ja minä aloitin kertomukseni siitä, kuinka jouduin
Trouvilleen. Kuvasin kaikki; kuinka myrsky oli minut yllättänyt ja
ajanut maihin; kuinka etsin suojaa ja tulin luostarin raunioille;
kuinka, kun oven narina oli minut herättänyt, olin nähnyt miehen
tulevan holvikäytävään; kuinka se mies oli kätkenyt jotakin erään
hautakiven alle, ja kuinka heti silloin olin aavistanut salaisuutta,
josta olin päättänyt ottaa selvän. Edelleen puhuin matkastani
Divesiin, siellä kuulemastani onnettomasta uutisesta, epätoivoisesta
päätöksestäni mennä vielä kerran katsomaan häntä, hämmästyksestäni ja
ilostani, kun näin käärinliinojen peittävän toista naista, ja vihdoin
yöllisestä seikkailustani, kiven alta löytämästäni avaimesta, menostani
hautaholviin, onnestani ja ilostani, kun löysin hänet. Ja minä kerroin
kaiken tämän sellaisin sielunilmein, jotka, vaikka sanaa rakkaus ei
mainitakaan, saavat jokaisen lauseen värähtelemään rakkautta.

Kertoessani olin onnellinen ja tunsin itseni täysin palkituksi,
sillä minä näin, että tämä intohimoinen kertomus siirsi häneen oman
mielenliikutukseni ja että muutamat sanoistani salaa hiipivät hänen
sydämeensä. Kun olin lopettanut, tarttui hän käteeni, puristi sitä
ääneti molempien käsiensä välissä ja silmäili minua kauan ilmaisten
katseessaan puhtainta myötätuntoa. Vihdoin hän keskeytti hiljaisuuden
ja sanoi:

"Vannokaa!"

"Mitä? Sanokaa!"

"Vannokaa kaiken nimessä, mikä teille on pyhintä, ettette kenellekään
ilmaise, mitä teille nyt aion kertoa, ennenkuin minä olen kuollut, ja
äitini sekä myöskin kreivi ovat haudassa!"

"Vannon sen kunniani kautta!"

"Ja nyt, kuunnelkaa!"




VII.

TIIKERINPYYNTI.


"Minun ei tarvitse sanoa teille mitään suvustani, te tunnette sen
ennestään: äitini ja sitten ainoastaan muutamia kaukaisia sukulaisia.
Minulla oli jonkun verran omaisuutta."

"Niinpä kyllä", lausuin minä, "suokoon Jumala, että olisitte ollut
köyhä!"

"Isäni", jatkoi Pauline, aivan kuin huomaamatta sitä tunnetta, joka oli
saattanut minut noin huudahtamaan, "jätti kuollessaan jälkeensä lähes
neljänkymmenen tuhannen livren vuotuiset korkotulot. Kun olin ainoa
tytär, ei tätä summaa voi pitää varsin pienenä, ja senvuoksi minua
seuraelämään joutuessani pidettiin rikkaana perijättärenä."

"Ja harvinaisen kauniina sekä erittäin oivallisesti kasvatettuna",
huomautin minä.

"Näette kai, etten voi jatkaa", vastasi Pauline hymyillen, "sillä tehän
keskeytätte minua alinomaa".

"Niin, sillä te ette voi, kuten minä, kuvailla kaikkea sitä huomiota,
jota herätitte astuessanne seuraelämään. Sen tarinanne osan tunnen minä
paremmin kuin te itse, sillä itse sitä aavistamattannekaan te olitte
kaikkien juhlien kuningatar, jonka kruununa olivat ainoastaan teidän
katseillenne näkymättömät ihailunosoitukset. Silloin minä näin teidät,
ensi kerran prinsessa de Bel—n luona. Kaikki, mikä oli mainiota ja
lahjakasta, oli kerääntynyt tämän milanolaisen maanpakolaiskaunottaren
kotiin. Laulettiin, ja salonkitaiteilijamme astuivat vuorotellen pianon
ääreen. Sitten joku puhui teistä ja mainitsi nimenne. Miksi sydämeni
löi rajusti, kun lausuttiin tämä nimi, jonka silloin kuulin ensi
kerran? Prinsessa nousi, tarttui teidän käteenne ja talutti teidät
melkein kuin uhrina tuolle sävelten alttarille. Sanokaa minulle, miksi
tunsin, nähdessäni teidät hämmentyneenä, pelkoa niinkuin olisitte ollut
sisareni, minä, joka olin nähnyt teitä vain neljännestunnin? Suunne
hymyili, äänenne ensimäiset soinnut olivat värähteleviä ja epävarmoja,
mutta pian kaikuivat säveleet puhtaina ja sointuvina, katseenne kohosi
maasta ja suuntautui taivasta kohden. Teitä ympäröivä joukko hajautui,
enkä edes tiedä, tunkeutuivatko suosionosoitushuudot teidän luoksenne
asti, niin korkealla tuntui sielunne leijailevan. Se oli Bellinin
aaria, yksinkertainen ja sointuisa, mutta niin syvän kaihomielinen,
kuin ainoastaan hänen musiikkinsa voi olla. Minä en taputtanut
käsiäni, vaan itkin. Teidät vietiin takaisin, ja onnentoivotuksia tuli
tulvimalla. Minä yksin en uskaltanut teitä lähestyä, mutta asetuin
niin, että saatoin joka hetki nähdä teidät. Ilta jatkui entistä
menoaan, soitanto oli edelleen pääasiana, mutta minä en kuullut enää
mitään. Sittenkun te olitte jättänyt pianon, olivat kaikki ajatukseni
kohdistuneina vain yhteen ainoaan. Minä katselin teitä. Muistatteko sen
illan?"

"Luulen sen muistavani."

Olimme molemmat hetkisen vaiti. Pauline rupesi ensin puhumaan:

"Niin, se oli elämäni ihanin, onnellisin aika. Kolmena vuotena
nuoruuteni aurinko tummeni tuskin ainoaksikaan päiväksi, ja tuskin sen
ohitse liiteli pilvenhattaran tapaisena ainoatakaan sellaista viatonta
liikutusta, jota nuoret tytöt luulevat rakkaudeksi. Kesäisin olimme
linnassamme, Meulienissa; talvikausiksi palasimme Pariisiin. Kesä kului
maaseudun juhlissa, ja talvi tuskin riitti kaupungin huvituksiin. Minä
en aavistanut, että niin puhdas ja rauhallinen elämä saattaisi koskaan
synketä. Elin iloisena ja luottavaisena. Tällä tavoin pääsimme syksyyn
1830.

"Naapurinamme maalla oli eräs rouva de Lucienne, jonka mies oli ollut
isäni erittäin hyvä ystävä. Hän kutsui eräänä iltana äitini ja minut
seuraavaksi päiväksi maatilalleen. Hänen miehensä ja poikansa sekä
muutamia nuoria miehiä Pariisista oli kokoontunut sinne metsästämään
villisikoja, ja uuden Meleagerin voittoa juhlittaisiin suurilla
päivällisillä. Me noudatimme kutsua ja lähdimme sinne.

"Perille tullessamme olivat metsästäjät jo lähteneet, mutta kun puisto
oli muurien ympäröimä, saatoimme helposti tavata heidät. Muuten kuului
aina toisinaan metsästystorvien toitahduksia, ja niitä seuraamalla
me saatoimme täydellisesti nauttia metsästyksen tuottamasta ilosta,
tarvitsematta ottaa osaa sen rasituksiin. Herra de Lucienne oli jäänyt
kotiin pitääkseen seuraa rouvalleen ja tyttärelleen sekä äidilleni ja
minulle. Hänen poikansa Paul johti metsästystä.

"Puolenpäivän aikaan lähestyi metsästystorvien toitotus huomattavasti,
ja me kuulimme samaa merkkisäveltä soitettavan useaan kertaan. Herra de
Lucienne sanoi sen olevan tiedonannon, että villisika oli näkyvissä ja
alkoi väsyä, ja että nyt oli meidän aikamme nousta ratsaille. Samassa
ratsasti joku metsästäjä täyttä laukkaa luoksemme, tuoden Paulilta
tervehdyksen, että eläin varmaankin pian pysähtyisi ottelemaan koirain
kanssa. Herra de Lucienne ripusti satulansarveen pyssyn, me nousimme
kaikki kolme hevosten selkään ja ratsastimme sinne päin. Vanhemmat
naiset sitävastoin lähtivät jalkaisin puistomajaan, jonka ympärille
metsästys suuntautui.

"Saavuimme sinne pian, ja niin vähän kuin alussa olinkin tuntenut
halua ottaa siihen osaa, innostutti kuitenkin torvisoitto, nopea ajo,
koirain haukunta ja metsästyshuudot pian meitäkin, ja puolittain
hymyillen, puolittain vavisten ratsastimme Lucie ja minä täyttä
laukkaa taitavimpien ratsastajain tavoin. Kaksi tai kolme kertaa me
näimme villisian syöksyvän lehtokujia pitkin, ja aina olivat koirat
yhä lähempänä sitä. Vihdoin se kääntyi, asettui suuren tammen eteen
ja rupesi tekemään vastarintaa. Se tapahtui pienen aukean reunalla,
vastapäätä puistomajan ikkunoita, niin että rouva de Lucienne ja äitini
saattoivat täydellisesti nähdä ajon päättymisen.

"Metsästäjät olivat järjestäytyneet piiriin neljän- tai viidenkymmenen
askeleen päähän itse taistelupaikalta. Pitkän ajon kiihoittamina olivat
koirat kaikki yhtaikaa syöksyneet villisian kimppuun, joka melkein
peittyi niiden kirjavaan ja liikehtivään laumaan. Silloin tällöin
kimposi joku niistä kahdeksan tai kymmenen jalan korkeuteen ja putosi
sieltä maahan ulvoen ja verisenä; mutta vaikka se olikin haavoitettu,
niin se jälleen heittäytyi vilinään, käydäkseen uudelleen vihollisensa
kimppuun. Tätä taistelua kesti tuskin neljännestunnin, ja kymmenen tai
kaksitoista koiraa oli jo kuolettavasti haavoittunut. Näytelmä oli niin
verinen ja kamala, että se kiusasi minua, ja sama vaikutus sillä näytti
olleen toisiinkin katsojiin, sillä minä kuulin rouva Luciennen huutavan:

"'Riittää, riittää, Paul, lopeta jo!'

"Heti heittäytyi Paul hevosen selästä, lähestyi pyssy kädessä villisikaa
muutamia askeleita, tähtäsi siihen, vaikka se oli aivan koirien
ympäröimänä, ja laukaisi.

"Samassa silmänräpäyksessä, sillä se, mitä nyt tapahtui, kävi
salamannopeasti, väistyi koiralauma syrjään, haavoitettu villisika
syöksyi sen lävitse, ja ennenkuin rouva de Lucienne ehti kirkaistakaan,
oli se jo Paulin kimpussa. Paul kaatui selälleen, ja sensijaan että
peto olisi jatkanut matkaansa, se pysähtyi, raivon vaahto suussa, uuden
vihollisensa luokse.

"Syntyi kamala hiljaisuus. Rouva de Lucienne seisoi kalmankalpeana,
kädet ojennettuina poikaansa kohti, koetti puhua ja sai tuskin
kuuluvasti sanotuksi:

"'Pelastakaa hänet! Pelastakaa hänet!'

"Herra de Lucienne, joka yksin oli asestettu, otti pyssynsä ja aikoi
ampua, mutta Paul oli pedon alla; jos luoti olisi mennyt hiukkasenkin
harhaan, olisi isä surmannut poikansa. Kouristuksentapainen vavistus
puistatti häntä, hän näki kykenemättömyytensä, heitti pois pyssyn ja
juoksi Paulia kohden huutaen:

"'Auttakaa, auttakaa!'

"Muut metsästäjät seurasivat häntä.

"Samassa heittäytyi hevosen selästä eräs nuori mies ja huusi käskijän
lujalla ja tottelemista vaativalla äänellä:

"'Pois tieltä!'

"Metsästäjät hajautuivat, antaakseen tilaa tälle kuoleman käskyläiselle,
joka ehtisi perille ennen heitä.

"Se, mitä nyt olen kertonut, tapahtui lyhyemmässä ajassa kuin minuutissa.

"Kaikkien katseet kiintyivät heti metsämieheen ja hänen valitsemaansa
kauheaan maaliin. Hän itse oli vakaa ja levollinen, niinkuin hänellä
olisi ollut edessään tavallinen maalitaulu. Pyssyn piippu kohosi
hitaasti; mutta kun se oli tullut määrättyyn asentoon, jäivät sekä
pyssy että ampuja liikkumattomiksi, niinkuin ne olisivat olleet
kiveen hakatut. Laukaus pamahti, ja kuolettavasti haavoitettuna kieri
villisika kahden tai kolmen askeleen päähän Paulista, joka vapautuneena
vastustajastaan nousi toiselle polvelleen metsästyspuukko kädessään.
Sitä ei kuitenkaan tarvittu, sillä luodin suunnan oli määrännyt niin
tarkka silmä, että peto oli kuollut.

"Rouva de Lucienne kirkaisi ja pyörtyi. Lucie vaipui kokoon hevosensa
selässä ja olisi pudonnut, jollei joku lähelläolijoista olisi tukenut
häntä.

"Hyppäsin hevosen selästä ja riensin rouva de Luciennen luokse.
Metsästäjät taas olivat yhdessä kokoontuneet Paulin ja surmansa
saaneen villisian ympärille, lukuunottamatta ampujaa, joka nyt aivan
levollisesti asetteli pyssyään muuatta puunrunkoa vasten.

"Rouva de Lucienne tuli tajuihinsa poikansa ja puolisonsa sylissä. Paul
oli saanut vain pienen haavan jalkaansa; niin nopeasti oli kaikki tämä
tapahtunut.

"Kun ensimäinen liikutus oli tyyntynyt, silmäili rouva de Lucienne
ympärilleen. Hän tahtoi ilmaista kaiken äidillisen kiitollisuutensa
eräälle miehelle, hän etsi metsästäjää, joka oli pelastanut hänen
poikansa. Herra de Lucienne arvasi hänen tarkoituksensa ja toi
metsästäjän hänen luokseen. Rouva de Lucienne tarttui hänen käteensä
ja aikoi kiittää häntä, mutta sulautui kyyneliin ja sai lausutuksi
ainoastaan:

"'Oi, herra de Beuzeval!'

"'Se oli siis hän?' huudahdin minä.

"Niin, se oli hän. Sillä tavoin minä näin hänet ensi kerran, kokonaisen
perheen kiitollisuuden ympäröimänä ja sen tunteen loisteessa, jonka
minussa oli herättänyt tämä hänen kelpo sankarityönsä. Hän oli
nuori, kalpea mies, pikemminkin pieni kuin iso, mustasilmäinen ja
vaaleatukkainen. Ensi näkemältä hän tuntui tuskin kahdenkymmenen vuoden
vanhalta, mutta lähemmin katsoessa huomasi muutamia kapeita ryppyjä,
jotka lähtivät silmästä ja erosivat toisistaan ohimolla, ja tuskin
näkyvän otsavaon, joka ilmaisi hänen sielussaan alati asuvan jonkin
synkän ajatuksen. Ohuet ja kalpeat huulet, kauniit hampaat ja hienot
naismaiset kädet täydensivät tämän kuvan, joka ensi näkemältä herätti
minussa pikemmin vastenmielisyyttä kuin myötätuntoa: niin kylmänä pysyi
yleisen vilkkaan liikutuksen aikana ilme tällä miehellä, jota äiti
kiitti poikansa pelastuksesta.

"Metsästys oli loppunut ja palattiin linnaan. Saliin tultaessa kreivi
de Beuzeval pyysi anteeksi, ettei voinut viipyä kauempaa, kun näet
oli luvannut syödä päivällistä Pariisissa jonkun ystävänsä luona.
Hänelle huomautettiin, että hänellä oli viidentoista lieuen matka
kuljettavanaan ja vain neljä tuntia aikaa, niin että hän tuskin ehtisi
ajoissa perille. Mutta kreivi vastasi hymyillen, että hänen hevosensa
oli saanut tottua sellaisiin ratsastusmatkoihin, ja käski palvelijansa
tuoda sen esille.

"Tämä palvelija oli eräs malaiji, jonka kreivi oli tuonut mukanaan
Itä-Intiasta, missä hän oli käynyt vastaanottamassa suuren perinnön,
ja joka oli pitänyt maansa vaatetustavan. Vaikka hän oli ollut kolme
vuotta Ranskassa, puhui hän vain äidinkieltään, jota kreivi osasi
muutamia sanoja; niillä hän teki tahtonsa ymmärretyksi. Malaiji totteli
ihmeteltävän nopeasti, ja ikkunoista näimme pian kaksi tulista hevosta,
joiden jalorotuisuutta seurueen koko miespuolinen osa yhtyi kiittämään.
Ne olivat todellakin, mikäli minä voin arvostella, ihania eläimiä.
Condén prinssi olikin halunnut ne saada, mutta kreivi Horace oli
lisännyt toisen verran prinssin tarjoamaan hintaan ja saanut ne ennen
hänen kuninkaallista korkeuttaan.

"Ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis.

"Keskustelu keskeytyi hetkeksi, mutta alkoi uudestaan jälkiruokaan
päästäessä entistä vilkkaampana, ja kreivi oli nytkin, kuten koko ajan
oli ollut, sen esineenä. Mutta kun tämä alituinen yhdelle ainoalle
henkilölle osoitettu huomaavaisuus näytti epäkohteliaalta muita
vieraita kohtaan, tai kun itse asiassa muutamat niistä ominaisuuksista,
joita hänellä sanottiin olevan, olivat kiistanalaisia, syntyi lievää
sananvaihtoa hänen omituisista elämäntavoistaan, hänen rikkauksistaan,
joiden lähde oli tuntematon, ja hänen rohkeudestaan, jonka eräs
läsnäolijoista katsoi aiheutuvan hänen suuresta taidostaan käsitellä
miekkaa ja pistoolia.

"Paul rupesi silloin tietysti puolustamaan sitä, joka oli pelastanut
hänen henkensä. Kreivin elämäntapa oli samanlaista kuin kaikkien
muiden nuorten miesten siihen aikaan. Omaisuutensa hän oli saanut
periä enoltaan, joka oli ollut viisitoista vuotta Itä-Intiassa.
Mitä tulee hänen rohkeuteensa, niin se oli Paulin mielestä niin
epäilemättömän selvä asia, että siitä oli mahdoton kiistelläkään.
Hän ei ollut osoittanut sitä ainoastaan useissa kaksintaisteluissa,
joista hän oli suoriutunut vahingoittumattomana, vaan monissa muissakin
tilaisuuksissa. Paul esitti niistä useita, ja erittäinkin yksi juurtui
syvälle mieleeni.

"Kun kreivi de Beuzeval tuli Goaan, oli hänen enonsa kuollut, mutta
testamentti oli tehty hänen hyväkseen, niin ettei mitään riitaa
syntynyt. Ja vaikkakin oli kaksi nuorta englantilaista — sillä kreivin
äiti oli englannitar — jotka olivat yhtä läheisiä sukulaisia kuin hän,
joutui hän yksin sen perinnön omistajaksi, jota saadakseen hän oli
maahan tullut. Molemmat englantilaiset olivat muuten rikkaat, ja heillä
oli sotilasvirat Bombayn varusväessä. He vastaanottivat senvuoksi
serkkunsa jollei hyväntahtoisesti, niin ainakin kohteliaasti, ja
ennenkuin hän palasi Ranskaan, kutsuivat he sekä heidän toverinsa, sen
rykmentin upseerit, jossa he palvelivat, hänet jäähyväispäivällisille,
ja hän ottikin kutsun vastaan.

"Hän oli silloin neljä vuotta nuorempi ja näytti tuskin
kahdeksantoistavuotiaalta, vaikka hän todellisuudessa oli
viidenkolmatta vuoden vanha. Hänen solakka vartalonsa, kalpea ihonsa ja
valkeat kätensä tekivät hänet mieheksi pukeutuneen naisen näköiseksi.
Englantilaiset upseerit arvostelivatkin ensi näkemältään vieraansa
rohkeutta hänen ulkomuotonsa mukaan. Kreivi puolestaan ymmärsi
luontaisella nopealla käsityskyvyllään heti, minkälaisia ajatuksia oli
toisissa synnyttänyt; ja ollen varma isäntäinsä aikomuksesta tehdä
hänestä pilaa hän oli varuillaan ja päätti varmasti ennen Bombaysta
lähtöään jättää sinne jonkin muiston sielläolostaan.

"Kun he istuutuivat pöytään, kysyivät nuoret upseerit sukulaiseltaan,
puhuiko hän englannin kieltä. Mutta vaikka kreivi osasi sitä yhtä hyvin
kuin omaa kieltämme, vastasi hän vaatimattomasti, ettei hän osannut
sitä sanaakaan, ja pyysi, että herrat, jos he toivoivat hänen ottavan
osaa keskusteluun, puhuisivat ranskaa.

"Tämä selitys antoi täyden vapauden englantilaisille, ja jo aterian
alussa kreivi huomasi olevansa jatkuvan pilkanteon esineenä. Hän nieli
kuitenkin suuttumuksensa hymy huulilla ja ilo silmissä; hänen poskensa
vain kävivät hiukan kalpeammiksi, ja kaksi kertaa hänen hampaansa
murskasivat lasin laidan, kun hän nosti sen huulilleen. Jälkiruoan
aikana ranskalainen viini lisäsi iloisuutta, ja keskustelu sattui
johtumaan metsästykseen. Kreiviltä kysyttiin silloin, mitä eläimiä
hän Ranskassa metsästi ja millä tavoin. Kreivi, joka oli päättänyt
noudattaa suunnitelmaansa loppuun asti, vastasi, että hän metsästi
jäniksiä ja metsäkanoja tasangolla ja kettuja ja kauriita metsässä.

"'Vai niin!' sanoi eräs pöytävieraista nauraen, 'te metsästätte
jäniksiä, kettuja ja kauriita? No niin, me sitävastoin metsästämme
tiikereitä.'

"'Ja millä tavoin?' kysyi kreivi Horace yksinkertaisesti.

"'Millä tavoin?' vastasi toinen. 'Ratsastaen norsuilla ja mukanamme
orjia, joista jotkut keihäillä ja kirveillä varustettuina asettuvat
eläintä vastaan, kun taas toiset lataavat pyssyjämme, joilla me
ammumme.'

"'Se on varmaankin ihanaa huvitusta', vastasi kreivi.

"'On kovin ikävää, hyvä serkku", lausui toinen nuorista
englantilaisista, "että niin pian matkustatte pois, sillä muutoin
olisimme voineet hankkia sen huvituksen teille.'

"'Todellakin?' lausui Horace. 'Minusta on kovin ikävää päästää sellainen
tilaisuus käsistäni, ja jos minun ei tarvitsisi odottaa ylen kauan,
niin jäisin tänne.'

"'Mutta', huomautti ensimäinen, 'tämähän soveltuukin erittäin hyvin.
Kolmen lieuen päässä täältä, eräässä rämeikössä, joka on Surate-vuorten
juurella, oleilee naarastiikeri kahden poikasensa kanssa. Hindut,
joilta se on ryöstänyt lampaita, kertoivat sen minulle eilen. Aioimme
odottaa poikasten kasvamista pannaksemme sitten toimeen säännönmukaisen
metsästyksen, mutta kun meillä nyt on niin hyvä tilaisuus tuottaa
teille iloa, tahdomme toimeenpanna sen kahta viikkoa aikaisemmin.'

"'Minä olen teille siitä perin kiitollinen', sanoi kreivi kumartaen.
'Mutta onko varmaa, että naarastiikeri on siellä, missä sen luullaan
olevan?'

"'Siitä ei ole epäilystäkään.'

"'Ja tiedetäänkö varmasti, missä sen pesä on?'

"'Se on helppo nähdä, jos nousee eräälle kalliolle, joka on rämeikön
vieressä. Murtunut kaislikko osoittaa sen teitä, jotka kaikki päättyvät
samaan keskipisteeseen niinkuin tähden säteet.'

"'No hyvä', sanoi kreivi, täytti lasinsa ja nousi, ikäänkuin
esittääkseen maljan. 'Minä tyhjennän lasini sen kunniaksi, joka surmaa
naarastiikerin keskellä tuota kaislikkoa, molempien poikasten välissä,
ja tekee sen yksin jalkaisin ja käyttämättä muuta asetta kuin tätä
tikaria!'

"Näin sanoen hän otti malaijilaisen tikarin erään orjan vyöstä ja heitti
sen pöydälle.

"Oletteko hullu?" kysyi eräs pöytävieraista.

"En, en, hyvät herrat, minä en ole hullu", vastasi kreivi katkeralla,
hiukan halveksumisen sekaisella äänellä, "ja todistuksena siitä on,
että minä esitän maljani uudelleen. Kuulkaa minua sen vuoksi tarkoin,
jotta se, joka tahtoo maljan juoda, tietää sen tyhjentäessään, mihin
hän sitoutuu. Minä tyhjennän lasin sen kunniaksi, sanon minä, joka
surmaa naarastiikerin keskellä tuota kaislikkoa, molempien poikasten
välissä, ja tekee sen yksin jalkaisin ja käyttämättä muuta asetta kuin
tätä tikaria!"

Syntyi hetkisen hiljaisuus, jonka aikana kreivi silmäili kysyvästi
jokaista seuran jäsentä. Mutta kaikki olivat vaiti ja katsoivat maahan.

"Kukaan ei vastaa!" jatkoi hän hymyillen, "kukaan ei uskalla juoda
tätä maljaa, kukaan ei ole kyllin rohkea käydäkseen leikkiin! No hyvä,
siinä tapauksessa minä menen itse! Ja jos minä en sitä tee, niin
saatte sanoa minua lurjukseksi, aivan niinkuin minä nyt sanon teitä
pelkuriraukoiksi!"

Näin sanoen kreivi tyhjensi lasinsa, laski sen tyynesti takaisin
pöydälle, meni tiehensä ja sanoi:

"Huomenna, hyvät herrat!"

Seuraavana päivänä kello kuusi aamulla hän oli valmis lähtemään tälle
hirveälle metsästysretkelle, kun koko eilinen seura saapui hänen
luoksensa. He tulivat pyytämään häntä luopumaan tästä aikeesta, jonka
tuloksena ei voinut olla mikään muu kuin hänen kuolemansa. Mutta
kreivi ei tahtonut kuunnellakaan heidän esityksiään. He tunnustivat
olleensa väärässä ja käyttäytyneensä edellisenä päivänä kuin nuoret
narrit. Kreivi kiitti heidän anteeksipyynnöstään, mutta kieltäytyi
noudattamasta heidän toivomustaan. He kehoittivat silloin valitsemaan
yhden heidän joukostaan ja taistelemaan hänen kanssaan, jos hän piti
itseään niin loukattuna, että asia välttämättömästi vaati hyvitystä.
Kreivi vastasi ivallisesti, että uskonnolliset periaatteet kielsivät
häntä vuodattamasta lähimmäisensä verta, ja että hän omasta puolestaan
peruutti katkerat sanansa, mutta ettei mikään maailmassa saisi
luopumaan häntä tästä metsästyksestä.

Näin sanoen hän pyysi kaikkia herroja nousemaan hevosten selkään ja
vakuutti vielä, että jos he eivät kunnioittaisi häntä läsnäolollaan,
niin hän kuitenkin kaikitenkin kävisi yksinänsä naarastiikerin
kimppuun. Tämä päätös lausuttiin niin lujalla äänellä ja näytti
olevan niin peruuttamaton, että he luopuivat enemmistä yrityksistä
saada häntä jättämään aikomuksensa täyttämättä ja nousivat ratsaille
saavuttaakseen hänet itäisellä kaupunginportilla, joka oli määrätty
kokoontumispaikaksi.

Ratsastajat lähtivät matkaan vaiteliaina; kullakin heistä oli
kaksipiippuinen pyssy. Kreivi yksin oli aseeton; yllään hänellä oli
erittäin hieno puku, sellainen, jollaista käyttää nuori maailmanmies,
joka aikoo lähteä aamukävelylle Bois de Boulogneen. Kaikki upseerit
katsoivat ihmetellen toisiaan eivätkä voineet uskoa, että hän pysyisi
näin tyynenä loppuun saakka.

Rämeikön rantaan tultaessa upseerit koettivat uudelleen pyytää kreiviä,
ettei hän menisi pitemmälle. Juuri heidän varoitellessaan ja ikäänkuin
heidän avukseen kuului muutaman sadan askeleen päässä heistä ärjyntää.
Levottomina kohosivat hevoset korskuen takajaloilleen.

"Te näette, hyvät herrat", sanoi kreivi, "että se on liian myöhäistä.
Meidät on huomattu, eläin tietää, että me olemme täällä, enkä minä
tahdo, lähtiessäni Intiasta, jota luultavasti en koskaan enää näe,
jättää väärää käsitystä itsestäni, en edes tiikeriinkään. Eteenpäin,
hyvät herrat!"

Ja kreivi kannusti hevostaan, tullakseen pitkin rämeikön reunaa
kalliolle, jonka päältä saattoi nähdä sen kaislaryteikön ylitse, jonka
tiikeri oli valinnut olinpaikakseen.

Kun he olivat tulleet kallion juurelle, kuului uudestaan ärjyntää,
mutta niin voimakasta ja niin läheltä, että muuan hevosista hypähti
syrjään ja oli vähällä heittää ratsastajan selästään. Kaikki muut
hevoset vapisivat ja värisivät niinkuin olisivat tulleet jääkylmästä
vedestä, vaahto pärskyi suusta, sieraimet levittäytyivät ja silmät
pyörivät hurjasti. Ratsastajat nousivat ratsujensa selästä, jättivät
ne palvelijoittensa huostaan ja alkoivat, kreivi edellä, kiivetä
kukkulalle, jonka huipulta hänen piti tutustua paikkaan.

Päästyään määränsä päähän kreivi seurasi silmillään sen pelottavan
eläimen jälkiä, jota vastaan hän aikoi taistella. Jonkinlaisia
teitä, lähes kyynärän levyisiä, oli raivattu pitkään ruovikkoon,
ja ne päättyivät, kuten upseerit olivat sanoneet, yhteen ainoaan
keskipisteeseen, jossa tykkänään maahan poljetut kasvit muodostivat
aukean paikan. Siitä paikasta kuuluva kolmas ärjyntä häivytti kaikki
epäilykset, ja kreivi tiesi nyt, mistä hänen oli etsittävä vihollistaan.

Silloin astui vanhin upseeri jälleen kreivin luo; mutta tämä, joka
arvasi hänen aikomuksensa, antoi hänelle kylmästi kädellään merkin,
että se oli hyödytöntä. Sitten hän napitti kiinni päällystakkinsa,
pyysi toiselta serkultaan lainaksi hänen vyötäisillään olevan
silkkivyön, sitoakseen sen vasemman käsivartensa ympäri, viittasi
malaijia tuomaan tikarin, sitoi sen silkkinenäliinalla kiinni käteensä,
otti hatun päästänsä, pyyhkäisi sirosti hiukset kädellään otsalta ja
meni suorinta tietä ruokoryteikköön, johon hän heti katosi.

Siihen jäivät hänen seuraajansa, jotka katselivat toisiaan pelästyneinä
eivätkä voineet uskoa tuollaista rohkeutta.

Hän kulki hitaasti ja varovaisesti valitsemaansa tietä, joka oli
niin suora, että oli mahdoton erehtyä suunnasta. Kuljettuaan noin
kaksisataa askelta hän kuuli kumeata murinaa, joka ilmaisi, että hänen
vihollisensa oli varuillaan, ja että jollei häntä vielä ollutkaan
nähty, niin hänen kulkunsa oli ainakin kuultu. Kuitenkin hän pysähtyi
vain silmänräpäykseksi, ja heti murinan loputtua hän alkoi uudestaan
mennä lähemmäksi. Noin viidenkymmenen askeleen päässä hän jälleen
pysähtyi. Hänestä tuntui, että jollei hän jo ollut perillä, niin
ainakin hänen piti olla varsin lähellä; hän oli näet aivan aukean
laidassa ja näki paikan olevan täynnä luita, joissa muutamissa vielä
oli verisiä lihapaloja. Hän katsoi senvuoksi ympärilleen ja huomasi
neljä tai viisi jalkaa syvässä holvintapaisessa ruovikkoon kaivetussa
syvennyksessä naarastiikerin kyyrysillään, kita auki ja silmät häneen
tuijottaen. Sen poikaset leikkivät vieressä kuin pikku kissat.

Mitkä tunteet hänen sielussaan risteilivät hänen katsellessaan tätä
näkyä, sen voi hän yksin sanoa. Mutta hänen sielunsa on pimento, josta
ei mitään pääse ilmi. Hetkisen silmäilivät tiikeri ja hän liikkumatta
toisiaan, ja kun hän näki, ettei tiikeri, luultavasti peläten jättää
poikasiaan, tullut hänen luoksensa, meni hän sen luokse.

Hän lähestyi sitä niin, että oli siitä vain neljän askeleen päässä,
ja huomatessaan sen nyt vihdoinkin liikahtavan hän hyökkäsi sen
kimppuun. Ne, jotka katsoivat ja kuuntelivat, kuulivat yht'aikaa
ärjyntää ja kirkaisun. He huomasivat ruoviston vavahtelevan muutamia
silmänräpäyksiä; sitten kaikki oli ääneti ja liikkumatta; kaikki oli
lopussa.

He odottivat hetkisen, nähdäkseen tuliko kreivi takaisin; mutta hän
ei tullut. Silloin heitä hävetti, että olivat antaneet hänen mennä
yksin, ja he päättivät ainakin pelastaa hänen ruumiinsa, jolleivät
olleetkaan pelastaneet hänen henkeään. Senvuoksi he kaikki yhdessä
lähtivät rämeikköön täynnänsä intoa, pysähtyivät joskus kuuntelemaan ja
jatkoivat sitten taas matkaansa. Vihdoin he saapuivat aukealle paikalle
ja löysivät molemmat vastustajat makaamassa päälletysten, tiikerin
kuolleena ja kreivin pyörtyneenä. Molemmat penikat, jotka olivat liian
heikot syödäkseen ruumista, nuolivat verta.

Tiikeri oli saanut seitsemäntoista tikarinpistoa, kreivi yhden pureman,
joka oli murskannut hänen vasemman käsivartensa, ja yhden käpäläniskun,
joka oli repinyt rikki hänen rintansa. Upseerit veivät pois kreivin
ja surmatun tiikerin, jotka tuotiin samoilla paareilla vieretysten
Bombayhin. Tiikerinpoikaset oli malaijilainen orja pyydystänyt
turbaanillaan, ja ne riippuivat hänen satulansa kummallakin puolella.

Kun kreivi kaksi viikkoa senjälkeen nousi vuoteestaan, huomasi hän
sänkynsä vieressä tiikerintaljan, jossa hampaina olivat helmet, silminä
rubiinit, ja jonka kynnet olivat kultaa: se oli sen rykmentin upseerien
lahja, jossa hänen molemmat serkkunsa palvelivat.




VIII.

JÄLLEENNÄKEMINEN.


Näillä kertomuksilla oli voimakas vaikutus sieluuni. Rohkeus on
tehokkaimpia tenhoamiskeinoja, mitä miehellä on naiseen nähden.
Johtuneeko, se omasta heikkoudestamme ja siitä, että emme itse kykene
mihinkään, ja että alati tarvitsemme tukea? Mistä kreiviä lienee
moitittukin, niin ainoastaan muisto näistä molemmista metsästyksistä,
joista toisen olin itse nähnyt, kiintyi mieleeni. Senvuoksi ei
varmaankaan teitä ihmetytä, että kreivi de Beuzevalin kuva tämän
häikäisevän loisteen ympäröimänä piirtyi nuoren tytön sieluun ja
mielikuvitukseen, johon vain niin harvat merkittävät tapaukset olivat
jättäneet jälkiä. Niinpä tunsinkin, kun muutamia päiviä sen tapauksen
jälkeen, jonka olen kertonut, näimme kahden ratsastajan tulevan suurta
puistokäytävää pitkin linnaan ja Paul de Luciennen ja kreivi Horace de
Beuzevalin ilmoitettiin saapuneen, ensi kerran sydämeni levottomasti
sykkivän jotakin nimeä mainittaessa. Oli kuin pilvi olisi peittänyt
katseeni, ja minä nousin aikoen paeta. Äitini esti sen, ja molemmat
herrat astuivat sisään.

En tiedä, mitä ensi aluksi sanoin heille, mutta varmaan näyttäydyin
hyvin kainoksi ja kömpelöksi, sillä kun nostin katseeni, olivat
kreivin silmät suunnatut minuun, ja niissä oli ihmeellinen ilme,
jota en voi koskaan unohtaa. Vähitellen kuitenkin sain karkotetuksi
hajamielisyyteni ja tulin taas ennalleni. Silloin saatoin katsella ja
kuunnella häntä, niinkuin katselin ja kuuntelin Paulia.

Huomasin hänessä taas saman tyynen ilmeen, näin saman lujan ja
syvän katseen, jolla oli ollut niin voimakas vaikutus minuun; ja
sitäpaitsi hänellä oli lempeä ääni, joka, samaten kuin hänen kätensä
ja jalkansakin, tuntui pikemmin kuuluvan naiselle kuin miehelle.
Tähän ääneen ilmestyi kuitenkin hänen innostuessaan jostakin asiasta
sellaista voimaa, joka ei näyttänyt soveltuvan sen ensimäiseen sävyyn.

Paul oli myötätuntoisena ystävänä johtanut keskustelun kreiville
edulliseen aineeseen: hän puhui kreivin matkoista. Kreivi epäröi
hetkisen, antautuako tämän itserakkauden viettelyksen valtaan. Olisi
saattanut sanoa, että hän pelkäsi vallata keskustelua ja asettaa omaa
persoonaansa yleisten asiain tilalle, joita käsitellään ensi kertoja
yhdessä oltaessa. Mutta pian elpyi hänen mielessään niiden seutujen
muisto, joissa hän oli ollut. Noiden villien maiden romanttinen
elämä alkoi taistella sivistysmaiden yksitoikkoisia tapoja vastaan
ja ikäänkuin voitti ne. Kreivi oli kohta sieluineen ja ruumiineen
Intian rehevässä kasvullisuudessa ja Maledivien ihanissa näköaloissa.
Hän kertoi Bengalin lahdella tekemiään matkoja, taisteluita
malaijilaisia merirosvoja vastaan, ja innostui loistavin värein
kuvailemaan tätä monivaiheista elämää, jossa jokainen hetki tuo
sieluun uuden liikutuksen. Hän kuvaili laajasti koko tätä alkuperäistä
yhteiskuntatilaa, jolloin ihmisellä vapaudessaan ja voimassaan, ollen
mitä hän itse mielii, orja tai kuningas, ei ole muita siteitä kuin
tahtonsa, ei muita rajoja kuin näköpiiri, ja kuinka hän, kun maa käy
liian ahtaaksi, pingoittaa purjeensa, niinkuin kotka levittää siipensä,
ja lähtee valtamereltä etsimään yksinäisyyttä ja mitatonta avaruutta.
Sitten hän äkkiä palasi kuluneeseen yhteiskuntajärjestykseemme,
jossa kaikki on niukkaa, niin hyveet kuin paheetkin, jossa kaikki on
keinotekoista, niin kasvot kuin sielukin, jossa meidät, orjat, lain
kahlehtimina kiedotaan tapojen verkkoon, niin että meillä päivän joka
hetkenä on pienet velvollisuudet täytettävinämme, joka aamu valittavana
vaatteiden kuosi tai käsineiden väri, ja kaikki tämä naurettavuuden
uhalla, joka on kuin kuolemanrangaistus, sillä Ranskassa naurettavuus
tahraa nimen kauheammin kuin loka ja veri.

En voi kuvata, kuinka katkeraa, ivallista ja terävää kaunopuheisuutta
oli näissä kreivin hyökkäyksissä yhteiskuntaamme vastaan. Tapahtumia
lukuunottamatta se todellakin oli samanlaista kuin runollisesti on
esitetty Manfredissa tai Karl Moorissa; siinä oli yksi niitä myrskyisiä
sieluja, jotka, käyvät hävittäen yli jokapäiväisten pikku vaatimusten;
siinä oli maailmaa vastaan taisteleva nero, joka, turhaan sen lakeihin,
käytäntöihin ja tapoihin kiedottuna, repii ne pois ja vie mukanaan,
kuten leijona kettua tai sutta varten viritetyt kehnot ansat.

Kuuntelin tätä kauheata filosofiaa, niinkuin olisin lukenut Byronia
tai Goetheä; ajatuksissa oli samaa voimaa, ja sitä lisäsi vielä kyky
toteuttaa ne. Silloin oli hänen kasvoiltaan, jotka muuten olivat niin
liikkumattomat, poissa tavallinen jäinen naamio; niitä elähdytti
sydämen tuli, ja silmät säkenöivät. Silloin hänen lempeä äänensä
kohosi asteettain synkkiin ja liikuttaviin sointuihin. Ja sitten äkkiä
suli kaikki, ihastus ja katkeruus, toivo ja ylenkatse, haaveilu ja
karu todellisuus hymyilyksi, jollaista en vielä koskaan ollut nähnyt,
ja johon yksistään sisältyi enemmän epätoivoa ja halveksuntaa kuin
syvimmän tuskan huokaukseen.

Tunnin kuluttua lähtivät Paul ja kreivi. Heidän mentyään katselimme
äiti ja minä toisiamme hetken aikaa vaiti ollen, ja minä tunsin
äärettömän painon poistuneen sydämeltäni. Tuon miehen läsnäolo sai
minussa aikaan yhtä painostavan tunteen kuin Mefistofeles Gretchenissä.

Hänen minuun tekemänsä vaikutus oli niin ilmeinen, että äitini
alkoi puolustaa häntä, vaikka en ollut lausunut hänestä mitään.
Jo kauan aikaa hän oli kuullut puhuttavan kreivistä, ja hänestä
lausuttiin, niinkuin melkein kaikista huomattavimmista henkilöistä,
mitä vastakkaisimpia arvosteluja. Äitini katsoi häntä muuten eri
kannalta kuin minä. Kaikki nämä kreivin niin rohkeasti esittämät
sofismit näyttivät hänestä ainoastaan neron leikiltä, jonkinlaiselta
koko yhteiskunnan panettelulta, sellaiselta arvostelulta, jollaista
joka päivä harjoitetaan yksityisiin henkilöihin nähden. Äitini ei
siis asettanut häntä niin korkealle eikä niin matalalle kuin minä
omassa mielessäni, ja kun ajatuksemme olivat näin erilaiset enkä
tahtonut ruveta väittelyyn äitini kanssa, päätin olla niinkuin en enää
ajattelisi häntä.

Kymmenen minuutin kuluttua ilmoitin, että pääni oli muka hiukan kipeä,
ja menin puistoon. Siellä ei kukaan voinut häiritä ajatuksia, jotka
minua nyt askarruttivat, enkä ollut kulkenut sataa askelta, ennenkuin
minun täytyi myöntää itselleni, etten ollut tahtonut puhua kreivistä,
jotta saisin sitä enemmän ajatella häntä.

Tämä tunnustus säikähdytti minua. Minä en rakastanut kreiviä, sillä
jos olisi kerrottu hänen palanneen, olisi sydämeni lyönyt pikemminkin
pelosta kuin ilosta. En kuitenkaan pelännyt häntä, tai ainakaan minun
ei pitänyt pelätä häntä, sillä mikäpä vaikutus hänellä voisi olla
minun kohtalooni! Olin nähnyt hänet kerran sattumalta ja toisen kerran
kohteliaisuuskäynnillä, kenties en enää näkisi häntä koskaan.

Kun hänen mielensä oli niin seikkailunhaluinen, ja kun hän piti niin
paljon matkoista, saattoi hän lähteä maasta minä hetkenä tahansa.
Silloin hänen ilmestymisensä elämääni tulisi nopeasti haihtuvaksi
näyksi, unelmaksi, ja siinä kaikki. Parin viikon, kuukauden tai
vuoden kuluttua unhottaisin hänet. Mutta kun päivälliskello soi, niin
se yllätti minut samoihin ajatuksiin vaipuneena, ja minä säpsähdin
hämmästyksestä, kuullessani sen niin pian soivan. Tunnit olivat
kuluneet kuin minuutit.

Salonkiin palatessani ilmoitti äitini, että olimme saaneet kutsun
kreivitär M:ltä, joka oli jäänyt Pariisiin kesäksi ja aikoi tyttärensä
syntymäpäivänä toimeenpanna suuren, puolittain soitannollisen,
puolittain tanssi-illanvieton. Äitini, joka aina oli niin hyvä minulle,
tahtoi kysyä mielipidettäni siitä, ennenkuin vastasi. Otin kutsun
innokkain mielin vastaan; se oli omansa irroittamaan mieleni siitä
ajatuksesta, joka alati vainosi minua.

Kemuihin oli ainoastaan kolme päivää, ja ne menivät niin tykkänään
tanssiaisvalmisteluihin, että kreivin muisto selvästi tuntui
haihtuvan tai ainakin ajaksi väistyvän pukuhuolien tärkeyden tieltä.
Omasta puolestani tein kaikki tähän päämäärään päästäkseni. Puhuin
illanvietosta sellaisella innolla, jota äitini ei ollut koskaan ennen
minussa huomannut, ja pyysin saada samana päivänä lähteä Pariisiin
sillä tekosyyllä, että meillä tuskin oli kylliksi aikaa tilataksemme
pukumme ja kukkamme, mutta itse asiassa siksi että, kuten luulin,
olinpaikan vaihdos auttaisi minua taistelussa ajatuksiani vastaan.
Hyvyydessään äitini nyt, kuten tavallisestikin, myöntyi kaikkiin
päähänpistoihini, ja päivällisen jälkeen me lähdimme matkalle.

Minä en ollut pettynyt. Ne huolet, joita minulla välttämättä
oli illanviettoon valmistautuessa, jäännös nuoren tytön iloista
suruttomuutta, jota en vielä ollut kadottanut, ja toivo päästä
tanssiaisiin sellaisena vuodenaikana, jolloin niitä on niukalti,
haihduttivat hupsut epäilykseni ja karkoittivat hetkeksi sen
kauhunkuvan, joka minua vainosi.

Kaivattu päivä tuli vihdoinkin. Se kului minulta jonkinlaisessa
toiminnan kuumeessa, jollaista äitini ei ollut koskaan ennen minussa
nähnyt. Hän oli onnellinen ilosta, jota odotin. Äiti-raukka!

Kello löi kymmenen. Olin jo kaksikymmentä minuuttia ollut valmiina.
En tiedä, kuinka niin tapahtui; minä, joka muutoin aina viivyin,
sain nyt odottaa äitiäni. Vihdoinkin lähdimme. Melkein koko talvinen
seurapiirimme oli, kuten mekin, palannut Pariisiin tämän juhlan takia.
Tapasin koulutovereitani, tavallisia tanssittajiani, vieläpä tunsin
sellaista nuoren tytön reipasta ja vilkasta mielihyvää, joka jo vuosi
tai kaksi vuotta sitten oli alkanut poistua mielestäni.

Tanssiaiset olivat erittäin hauskat. Lyhyen lepohetken aikana kreivitär
M— tarttui käsivarteeni ja vei minut, päästäksemme pois tukehduttavasta
lämmöstä, pelihuoneisiin. Saimme samalla kertaa mielenkiintoisen
yleissilmäyksen: siellä olivat kaikki silloiset taiteellisesti,
kirjallisesti ja valtiollisesti kuuluisat miehet. Tunsin jo monta
heistä, mutta muutamat olivat kuitenkin minulle vielä outoja. Kreivitär
mainitsi minulle rakastettavan kohteliaasti heidän nimensä, lisäten
kuhunkin nimeen huomautuksen, jota sukkelinkin kirjailija olisi
kadehtinut, kun äkkiä, erääseen salonkiin tultaessa, säpsähdin ja
vastoin tahtoani huudahdin:

"Kreivi Horace!"

"No niin, kreivi Horace", sanoi kreivitär M— hymyillen, "tunnetteko
hänet?"

"Olemme nähneet hänet rouva de Luciennen luona maalla."

"Ah niin!" lausui kreivitär, "olen kuullut puhuttavan eräästä
metsästysretkestä, jossa sattui onnettomuus herra de Lucienne
nuoremmalle, eikö totta?"

Samassa silmänräpäyksessä kreivi huomasi meidät. Hänen huulilleen
ilmaantui jotakin hymyntapaista.

"Hyvät herrat", sanoi hän kolmelle pelitoverilleen, "sallitteko minun
mennä? Otan hankkiakseni teille neljännen miehen."

"Kyllä kai", sanoi Paul. "Sinä olet voittanut meiltä neljätuhatta
frangia, ja nyt sinä lähetät meille jonkun, joka tuskin raskitsee
pelata kymmenestä louisdorista. Ei, kiitos!"

Kreivi, joka oli puolittain noussut, istuutui jälleen. Mutta kun kortit
taas jaettiin, pani kreivi peliin koko voittonsa; eräs herroista
"nakkasi" ja levitti korttinsa. Kreivi heitti pois omansa, näyttämättä
niitä, ja sanoi:

"Minä olen hävinnyt!"

Sitten hän työnsi edessään olevan kulta- ja setelikasan voittajalle,
nousi ja sanoi Paulille:

"Saanko, nyt mennä?"

"Et, et vielä, ystävä hyvä", vastasi Paul, joka oli ottanut kreivin
kortit ja katsonut niitä, "sillä sinulla on viisi ruutua ja
vastapelaajallasi ainoastaan neljä pataa".

"Hyvät naiset"; sanoi kreivi meihin kääntyen, "minä tiedän, että neiti
Eugenie panee tänä iltana toimeen keräyksen köyhien hyväksi. Sallitteko
minun olla ensimäinen, joka tarjoaa siihen osuutensa?"

Näin sanoen hän otti pelipöydän lähellä olevan neulomakorin, pani
siihen edessään olevat kahdeksantuhatta frangia ja ojensi korin
kreivittärelle.

"Mutta", vastasi kreivitär M—, "en tiedä, voinko niitä ottaa, sillä
summa on tosiaankin melko suuri".

"En tarjoakaan niitä teille ainoastaan omassa nimessäni", sanoi kreivi
Horace hymyillen. "Nämä herrat ovat osaltaan runsaasti antaneet siihen
rahaa, ja neiti M:n on siis pikemminkin kiitettävä heitä suojattiensa
puolesta."

Näin sanoen hän meni tanssisaliin ja jätti kultaa ja seteleitä täynnä
olevan korin kreivittären käteen.

"Kas tuo on yksi hänen omituisuuksiaan", sanoi kreivitär M— minulle.
"Hän on nähnyt jonkun naisen, jonka kanssa hän mielellään tahtoo
tanssia, ja tässä on se rahamäärä, jolla hän ostaa itselleen sen huvin.
Mutta minun täytyy panna talteen tämä kori; suokaa minun senvuoksi
saattaa teidät takaisin tanssisaliin."

Kreivitär vei minut äitini luokse. Tuskin olin istuutunut, kun kreivi
tuli ja pyysi minua tanssiin.

Kreivittären äskeiset sanat muistuivat heti mieleeni. Tunsin
punastuvani ja aavistin, että ääneni värisisi. Ojensin siis hänelle
tanssivihkoseni; siihen oli jo merkitty pyynnöt kuuteen tanssiin.
Hän käänsi lehteä, ja ikäänkuin hän ei olisi tahtonut, että hänen
nimensä sekaantuisi muiden nimien joukkoon, kirjoitti hän sen
ylimmäksi toiselle sivulle seitsemättä katrillia varten. Sitten hän
antoi vihkosen minulle takaisin ja sanoi muutamia sanoja, joita en
hämmennykseltäni voinut kuulla, poistui luotani ja asettui ovenpieleen
seisomaan.

Aioin pyytää äitiäni lähtemään pois tanssiaisista, sillä minä vapisin
niin, että tuskin saatoin pysyä pystyssä. Kaikeksi onneksi kuului nopea
ja heleästi soinnahtava akordi. Tanssin alkaminen siirtyi tuonnemmaksi.
Liszt istuutui pianon ääreen.

Hän soitti Weberin valssin.

Ei milloinkaan ole yksikään taiteilija saanut esille niin ihmeellistä
mestaruutta, tai ehkä minä en ollut milloinkaan ollut mielentilassa,
joka niin täydellisesti soveltui tämän surumielisen ja intohimoisen
sävellyksen ymmärtämiseen. Minusta tuntui siltä kuin olisin ensi kertaa
kuullut sen kärsivän sielun, jonka viimeiset huokaukset Taika-ampujan
säveltäjä henkii ilmi soinnuissaan, rukoilevan, valittavan ja murtuvan.

Kaikki, mikä soitannossa, tässä enkelien kielessä, on ilmettä,
toivoa, surumielisyyttä ja tuskaa, näkyi yhtyneen tässä kappaleessa,
jonka lopuksi taiteilija esitti samalla hetkellä sepittelemiään
muunnossointuja ikäänkuin teosta selvittäviksi lisähuomautuksiksi.
Usein olin itse soittanut tämän loistavan mielikuvitelman, ja minua
ihmetytti nyt, kun kuulin toisen sitä esittävän, että löysin siitä
sellaista, mitä en ennen ollut aavistanut. Taiteilijan ihmeteltävä
kykykö ne toi esiin? Oliko sielussani uusi tunnelma? Oliko koskettimien
yli kiitävä taiteilijankäsi päässyt tunkeutumaan niin syvälle
kaivokseen, että oli sieltä löytänyt tähän saakka tuntemattomina
pysyneitä malmisuonia? Vai oliko sydämeni saanut niin äkillisen iskun,
että uinuvat hermosäikeet olivat alkaneet värähdellä? Olkoonpa sen
laita kuinka tahansa, vaikutus oli kuitenkin lumoava.

Sävelet liitelivät ilmassa kuin pilvi, ja soinnut tunkivat koko
olemukseni läpi. Silloin satuin kohottamaan katseeni; kreivin silmät
olivat suunnatut sinnepäin, missä istuin. Taivutin äkkiä pääni
alaspäin; se oli liian myöhäistä. En nähnyt enää hänen silmiään,
mutta tunsin hänen katseensa viipyvän minussa. Veri virtasi nopeasti
kasvoihini, ja vastustamaton vavistus sai minut valtaansa.

Pian sen jälkeen Liszt nousi. Kuulin niiden puheensorinaa, jotka
tungeksivat hänen ympärillään onnitellakseen häntä, ja toivoin kreivin
tämän hälinän aikana lähteneen paikaltaan. Uskalsin nostaa päätäni; hän
ei seisonut enää ovella. Hengitin jälleen, mutta varoin ulottamasta
tutkimuksiani kauemmaksi; pelkäsin kohtaavani uudestaan hänen
katseensa, ja tahdoin mieluummin olla tietämättä, missä hän oli.

Jonkun hetken kuluttua tuli jälleen hiljaisuus; joku toinen oli
istuutunut pianon ääreen. Läheisistäkin huoneista kuuluvat hiljaisuutta
vaativat kuiskuttelut osoittivat uteliaisuuden olevan erittäin suuren,
mutta en uskaltanut nostaa silmiäni.

Vihlova sävel juoksutus kuului pianosta, sitten pitkiä ja
surunvoittoisia alkusoittoja, ja Schubertin säveleellä lauloi taipuisa,
syvä ja sointuva ääni:

"Olen tutkinut kaikkea, viisausoppia, laki- ja lääketiedettä, olen
tutkinut ihmisten sydämiä, astunut alas maan uumeniin, kiinnittänyt
ajatusvoimani kotkan siipiin, leijuakseni pilvien yläpuolella. Ja
mihin on tämä pitkäaikainen tutkimus minut vienyt? Epäilykseen ja
alakuloisuuteen. Minulla ei enää ole, se on totta, turhia kuvitteluja
eikä omaatuntoa; minä en pelkää jumalaa enkä saatanaa; mutta nämä
etuudet olen maksanut kaikella elämän ilolla."

Ensi sanan kuullessani tunsin kreivi Horacen äänen.

On helppo kuvitella mielessään, minkä ihmeellisen vaikutuksen nämä
Faustin sanat tekivät minuun kreivin laulamina. Vaikutus oli muuten
yleinen. Silmänräpäyksen syvä hiljaisuus seurasi viimeistä säveltä,
joka kajahti valittavana, kuin tuskaisesta sielusta lähteneenä; sitten
seurasivat kaikilta tahoilta rajut suosionosoitukset. Uskalsin luoda
silmäyksen kreiviin: kaikkien muiden mielestä hänen piirteensä kenties
olivat levolliset ja tyynet; mutta huulien hieno vapiseminen ilmaisi
minulle selvästi samaa kuumeista puistatusta, jollaisen valtaan hän oli
hetkeksi joutunut linnassa käydessään.

Kreivitär M— lähestyi vuorostaan onnitellakseen häntä. Silloin hänen
kasvonsa saivat levollisen ja huolettoman ilmeen, jota tapa vaatii
kaikilta omien ajatustensa vallassa olevilta. Kreivi tarjosi hänelle
käsivartensa ja oli nyt vain tavallinen mies, sellainen kuin kaikki
muutkin. Siitä, millä tavalla hän katseli kreivitärtä, päätin hänen
sanovan puolestaan kohteliaisuuksia puvun johdosta.

Puhellessaan kreivittären kanssa hän äkkiä loi minuun katseen, ja sen
nähdessäni olin vähällä huudahtaa: minut oli yllätetty. Hän huomasi
varmaankin hätäni ja sääli sitä, sillä hän vei kreivitär M:n viereiseen
huoneeseen ja katosi sinne.

Samassa soitettiin uudestaan katrilliin. Ensiksi nimensä vihkooni
merkinnyt tanssija riensi luokseni. Kävin koneellisesti hänen käteensä
ja annoin hänen viedä minua minne halusi. En muista muuta kuin että
tanssin; kaksi tai kolme katrillia seurasi vielä tätä, ja minun
onnistui niiden aikana hiukan tyyntyä. Vihdoin tuli uusi väliaika,
sekin kai jonkin soitannollisen esityksen takia.

Kreivitär M— tuli luokseni pyytämään, että laulaisin mukana Don Juanin
ensimäisen näytöksen duetissa. Kieltäydyin aluksi, sillä luonnollisen
pelkoni lisäksi luulin, etten tässä tilaisuudessa kykenisi saamaan
suustani yhtään säveltä. Äitini näki tämän pikku kamppailun, ja
äidillisessä itserakkaudessaan hän liittyi kreivittäreen, joka lupasi
säestää minua.

Pelkäsin, että äitini huomaisi jotakin, jos jatkuvasti kieltäytyisin.
Olin niin usein laulanut tämän duetin, etten voinut ilmoittaa
ainoatakaan pätevää syytä heidän pyyntöänsä vastaan. Minun täytyi
senvuoksi myöntyä. Kreivitär M— tarttui käteeni ja vei minut pianon
ääreen sekä istuutui itse sen eteen. Seisoin hänen tuolinsa vieressä
katse maahan luotuna, uskaltamatta silmätä ympärilleni, sillä pelkäsin
vielä kerran kohtaavani sen katseen, joka seurasi minua kaikkialla.
Joku nuori mies asettui seisomaan kreivittären toiselle puolelle.
Uskalsin katsahtaa laulajatoveriini: kreivi Horace siinä lauloi Don
Juanin osaa.

Voitte käsittää, kuinka suunniltani olin. Liian myöhäistä oli
kuitenkin vetäytyä takaisin; kaikkien katseet olivat tähdätyt meihin.
Kreivitär M— soitti alkusoiton; kreivi alkoi; toinen ääni, toinen
ihminen siinä lauloi, ja kun hän alkoi: "sä kätes suo", säpsähdin,
toivoin pettyneeni enkä voinut uskoa, että se mahtava ääni, joka oli
Schubertin sävelin saanut meidät vapisemaan, saattoi taipua niin
miellyttävän ja hilpeän ilon säveliin. Heti ensimäisen lauseen jälkeen
kaikuikin koko salongista suosionosoitusten sorinaa. Totta on, että
kun minä vuorostani vavisten lauloin: "ah, tuska mielen valtaa", oli
äänessäni sellainen-pelon ilme, että pidättyneet suosionosoitukset
taas puhkesivat esiin. Senjälkeen syntyi syvä hiljaisuus, jotta
voitaisiin kuulla laulumme. En voi sanoa, kuinka paljon rakkautta oli
kreivin äänessä, kun hän jatkoi: "pois pelkos turha heitä", ja kuinka
kutsuva ja täynnä lupauksia olikaan hänen laulamansa säe: "mua seuraa
hetkinen". Kaikki tämä soveltui niin hyvin minuun, että todellakin
olin vähällä pyörtyä, saneessani: "voin tuskin hengittääkään".
Varmaankin oli musiikki tässä muuttunut ilmekieleltään; Zerlinan
kiemailevan valituksen sijasta se oli syvimmän tuskan huudahdus. Tässä
silmänräpäyksessä tunsin kreivin lähestyneen minua. Hänen kätensä
koski kupeellani riippuvaa kättäni, tuliharso nousi silmieni eteen,
tartuin kreivittären tuoliin ja pidin siitä kiinni. Tähän tukeen
nojaten jaksoin pysyä pystyssä, mutta kun me yhdessä lauloimme: "Kuin
onnellinen oonkaan, kun sinun olla saan!" tunsin hänen hengityksensä
hiuksillani ja olkapäilläni. Vavistus kävi läpi koko ruumiini, ja
kun lausuin sanan ”_amor_”, päästin huudon, johon kaikki voimani
tyhjentyivät, ja vaivuin pyörtyneenä lattialle.

Äitini kiiruhti luokseni, mutta hän olisi tullut liian myöhään, jollei
kreivitär M— olisi ottanut minua vastaan käsivarsilleen. Pyörtymykseni
pantiin kuumuuden syyksi. Minut vietiin erääseen viereiseen huoneeseen.
Hajusuola, jota minun annettiin hengittää sisääni, avoin ikkuna ja
muutamat kasvoilleni pirskoitetut vesipisarat palauttivat minut
tajuihini. Kreivitär M— tahtoi, että menisin taas tanssimaan, mutta en
halunnut siitä kuullakaan. Äitini, joka itse oli levoton, oli tällä
kertaa samaa mieltä kuin minäkin, ja me lähdimme kotiin.

Vetäydyin heti omaan huoneeseeni. Kun riisuin kädestäni toisen
hansikkaan, putosi siitä paperi, joka oli pistetty siihen pyörtyneenä
ollessani. Otin sen lattialta ja luin nämä lyijykynällä kirjoitetut
sanat:

"Te rakastatte minua... kiitos, kiitos!"




IX.

RATKAISU.


Vietin kauhean yön, kyynelten ja huokausten yön. Te ette tiedä, te
miehet, ettekä te koskaan saa kokea, kuinka suuret tuskat kiusaavat
äitinsä silmien alla kasvatettua tyttöä, jonka kuvastimenpuhdasta
sydäntä ei vielä ole himmentänyt mikään henkäys, jonka sydän ei koskaan
ole lausunut sanaa rakkaus, ja joka äkkiä näkee olevansa turvattoman
linturaukan lailla kietoutuneena, omaa vastustuskykyään voimakkaamman
tahdon kahlitsemana, ja tuntee olevansa vieraan käden riistettävänä
jonnekin pois, vaikka kuinkakin koettaisi vastustaa sitä, ja joka
kuulee äänen sanovan: "Te rakastatte minua", ennenkuin itse on sanonut:
"Minä rakastan teitä".

En tiedä, kuinka saatoin olla tulematta hulluksi sinä yönä; katsoin
olevani hukassa; lakkaamatta minä toistin itsekseni: "Minä rakastan
häntä! Minä rakastan häntä!" ollen niin suuren pelon vallassa, etten
vielä tänäänkään tiedä, eikö tunteeni ollut aivan päinvastainen kuin
miksi sitä luulin.

Oli kuitenkin ilmeistä, että kaikki tuntemani mielenliikutukset olivat
todisteita rakkaudesta, kun kerran kreivi, jolta ei yksikään niistä
ollut jäänyt huomaamatta, ne siksi tulkitsi. Omalta osaltani ne olivat
ensimäiset tässä suhteessa kokemani vaikutelmat. Minulle oli sanottu,
että oli pelättävä tai vihattava ainoastaan niitä, jotka ovat tehneet
meille pahaa; en siis voinut vihata enkä pelätä kreiviä, ja jos se,
mitä häntä kohtaan tunsin, ei ollut pelkoa eikä vihaa, niin sen täytyi
kai olla rakkautta.

Seuraa vana aamuna, kun istuuduimme aterialle, tuotiin äidilleni kaksi
kreivi Horace de Beuzevalin käyntikorttia; hän oli lähettänyt ottamaan
selvää terveydestäni ja kysymään, oliko pahoinvoinnistani ollut mitään
seurauksia. Vaikka tämä kysymys tehtiin niin aikaisin, piti äitini sitä
kuitenkin vain tavallisen kohteliaisuuden osoituksena. Pyörtyessäni
oli kreivi laulanut kanssani, ja tämä seikka sai selittää hänen
hätiköivän osanottonsa. Äitini huomasi silloin vain, kuinka väsynyt
ja kalpea minä olin. Se huolestutti häntä ensin, mutta minä rauhoitin
häntä vakuuttaen, etten tuntenut itseäni laisinkaan kipeäksi, ja että
maaseutuelämän hiljaisuus ja raikkaus saattaisi minut aivan ennalleen,
jos hän suostuisi siihen, että palaisimme sinne. Äitini tahtoi
ainoastaan sitä, mitä minäkin tahdoin; hän antoi lähtömääräykset, ja
kello kahden tienoissa me lähdimme.

Pakenin Pariisista yhtä innokkaasti kuin neljä päivää sitten olin
paennut maalta, sillä ensimäinen ajatukseni, kreivin käyntikortin
nähdessäni, oli ollut, että hän heti vastaanottotunnilla tulisi
itsekin. Mutta minä tahdoin paeta häntä, en tahtonut nähdä häntä enää
koskaan. Sen ajatuksen jälkeen, jonka hän oli saanut minusta, sen
kirjeen jälkeen, jonka hän oli kirjoittanut minulle, tuntui minusta
siltä, että kuolisin häpeästä, jos joutuisin taas hänen seuraansa.

Kaikki nämä ajatukset, jotka pyörivät aivoissani, nostattivat veren
niin kiivaasti ja niin usein poskilleni, että äitini luuli minun
kärsivän katetuissa ajoneuvoissa ilman puutteesta ja käski kuskin
pysähdyttää, jotta palvelija saattoi laskea kuomun alas.

Nyt oli syyskuun loppupuoli, siis koko vuoden ihanin ajankohta.
Joidenkuiden puulajien lehdet alkoivat jo punertua metsissä. Syksyssä
on jotakin kevään kaltaista, ja vuoden viimeiset sulotuoksut
muistuttavat usein sen ensimäisiä huuruja. Ilma, luonnon tarkastelu,
kaikki metsän äänet, jotka muodostavat yhden ainoan jatkuvan
surumielisen soinnun, alkoivat viihdyttää mieltäni, kun äkkiarvaamatta
huomasin eräässä edessämme olevassa tienkäänteessä ratsastajan. Vaikka
hän vielä oli kaukana, tartuin äitini käsivarteen, aikoen pyytää häntä
palaamaan Pariisiin, sillä olin tuntenut kreivin. Mutta minä luovuin
heti aikomuksestani. Mitä sanoisin syyksi tälle tahtoni muutokselle,
joka muistutti ihan aiheetonta päähänpistoa? Kokosin senvuoksi kaiken
rohkeuteni.

Ratsastaja ajoi käyden, ja pian saavutimmekin hänet. Se oli, kuten olen
sanonut, kreivi.

Hän oli tuskin tuntenut meidät, ennenkuin jo lähestyi ja pyysi
anteeksi, että oli niin aikaisin tiedustanut vointiani, mutta kun
hänen piti vähän myöhemmin matkustaa maalle herra de Luciennen luokse,
jossa hän aikoi viettää muutamia päiviä, ei hän ollut tahtonut jättää
Pariisia niin levottomana kuin hän oli. Jos aika olisi ollut sovelias,
niin hän olisi tullut itse.

Änkytin muutamia sanoja; äitini kiitti häntä. — "Mekin palaamme maalle
loppusyksyksi", sanoi hän.

"Silloin kenties sallitte, että saatan teidät perille saakka", vastasi
kreivi.

Äitini kumarsi hymyillen; asia oli yksinkertainen; maatilamme oli kolme
lieuetä lähempänä kuin herra Luciennen tila, ja sama tie vei molempiin.

Kreivi ratsasti senvuoksi vieressämme jäljellä olevat viisi lieuetä.
Vauhdin nopeus sekä vaikeus pysyä rinnalla teki sen, että vaihdoimme
vain muutamia sanoja. Linnaan päästyämme hän hyppäsi hevosen selästä,
auttoi äitiäni vaunuista ja tarjosi sitten minulle kätensä. En voinut
kieltäytyä; vavisten ojensin hänelle käteni. Hän tarttui siihen
tyynesti, tekeytymättä innokkaaksi, kuten kenen käteen tahansa; mutta
minä tunsin, että hän jätti siihen, kirjelappusen. Ennenkuin ehdin
sanoa sanaakaan tai tehdä ainoatakaan liikettä, oli kreivi kääntynyt
äitini puoleen ja lausui hänelle jäähyväisiä. Sitten hän nousi jälleen
hevosen selkään, hylkäsi kaikki äitini tarjoukset hiukan levätä, lähti
herra de Luciennen maatilalle, jossa sanoi itseänsä odotettavan, ja
katosi muutamassa silmänräpäyksessä.

Olin seisonut liikkumatta samalla paikalla. Sormeni puristivat
kirjelappusta, jota en uskaltanut päästää kädestäni, mutta jonka
kuitenkin olin päättänyt jättää lukematta. Äitini kutsui minua;
seurasin häntä. Minne panisin kirjeen? Minulla ei ollut tulta, missä
sen polttaisin. Repisinkö sen? Joku saattaisi löytää palaset. Kätkin
sen hameeni vyöhön.

Kärsin hirveätä tuskaa siihen saakka, kun tulin huoneeseeni. Kirje
poltti rintaani; tuntui siltä kuin yliluonnollinen voima olisi
ilmaissut sen jokaisen kirjaimen sydämelleni, joka melkein kosketti
sitä. Tällä kirjeellä oli magneettinen voima.

Varmasti olisin samassa silmänräpäyksessä, kuin sen sain,
pienimmättäkään epäilyksettä repinyt sen, polttanut sen heti, mutta
huoneeseen päästyäni en enää rohjennut sitä tehdä. Lähetin pois
kamarineitoni sanoen itse riisuutuvani. Sitten istuuduin vuoteen
laidalle ja olin siinä kokonaisen tunnin liikkumattomana, tuijottaen
eteeni, kirjelappunen nyrkkiin puristetussa kädessäni.

Vihdoin avasin sen ja luin:

"Te rakastatte minua, Pauline, sillä te pakenette minua. Eilen
poistuitte tanssiaisista, joissa minä olin, tänään lähdette
kaupungista, jossa olen. Mutta kaikki on turhaa. On olemassa
ihmiskohtaloita, jotka harvoin yhtyvät, mutta joita, niiden kerran
yhdyttyä, ei koskaan saa eroittaa.

"Minä en ole muiden kaltainen. Huvien, huolettomuuden ja ilon
ikäkaudella olen jo kärsinyt paljon, ajatellut paljon, pelännyt paljon.
Olen kahdeksankolmatta vuoden vanha. Te olette ensimäinen nainen, jota
olen rakastanut; sillä minä rakastan teitä, Pauline!

"Teidän avullanne minä voin, jos Jumala ei murskaa tätä sydämeni
viimeistä toivoa, unhottaa menneisyyden ja toivoen odottaa
tulevaisuutta. Ainoastaan menneisyydessä on Jumala voimaton ja
rakkaus lohtua vailla. Tulevaisuus kuuluu Jumalalle, nykyisyys meille
itsellemme, mutta ei menneisyys. Jos Jumala, joka voi kaikki, saattaisi
peittää unhoon menneisyyden, niin ei maailmassa olisi materialisteja,
ei jumalanpilkkaajia eikä jumalankieltäjiä.

"Nyt on kaikki sanottu, Pauline; sillä mitäpä teille ilmoittaisin,
jota ette jo tietäisi, mitä kertoisin, jota ette olisi jo arvannut? Me
olemme molemmat nuoria, molemmat rikkaita, molemmat vapaita; minä voin
olla teidän omanne, te minun omani. Sana vain, ja minä käännyn äitinne
puoleen ja me pääsemme yhteen. Jos tapani, samoin kuin sielunikin,
poikkeavat siitä, mikä on maailmassa yleistä, niin antakaa anteeksi
omituisuuteni ja ottakaa minut vastaan sellaisena kuin olen; te voitte
tehdä minut paremmaksi.

"Jos vastoin toivoani jokin syy, jota en voi aavistaa, mutta jollainen
kuitenkin voi olla olemassa, saattaisi teidät täst'edeskin pakenemaan
minua, kuten tähän asti olette koettanut tehdä, niin tietäkää, Pauline,
että se olisi hyödytöntä. Minä seuraan teitä kaikkialle, kuten nyt olen
seurannut teitä. Ei ole mitään, mikä kiinnittäisi minua enemmän yhteen
paikkaan kuin toiseen. Päinvastoin kaikki vetää minua sinne, missä te
olette. Tämän jälkeen tulee ainoaksi päämääräkseni kohdata teitä tai
seurata jälkiänne. Olen menettänyt monta vuotta sekä satoja kertoja
pannut alttiiksi ajallisen ja iankaikkisen menestykseni päästäkseni
tulokseen, joka ei luvannut minulle yhtä suurta onnea.

"Hyvästi, Pauline! Minä en uhkaa teitä, minä huudan puoleenne. Minä
rakastan teitä, te minua! Armahtakaa meitä molempia!"

Minun olisi mahdoton sanoa, mitä tunsin mielessäni tätä kirjettä
lukiessani. Tuntui siltä kuin olisin nähnyt sellaista kauheata unta,
jossa uhkaa vaara ja koetetaan päästä pakenemaan, mutta jalat kasvavat
kiinni maahan, eikä ahdistetussa rinnassa ole ilmaa. Tahtoo huutaa,
mutta äänessä ei ole sointua. Silloin pelästys karkoittaa unen, ja
uneksija herää jyskyttävin sydämin ja otsa hiessä.

Mutta tästä oli mahdoton herätä; tämä ei ollut unta, vaan hirveätä
todellisuutta. Se tarttui minuun voimakkaalla kädellään ja riepoitti
minua muassaan. Ja kuitenkin, millä tavoin oli elämäni muuttunut?
Eräs mies oli ilmestynyt siihen, siinä kaikki. Tuskin olin vaihtanut
tämän miehen kanssa ainoatakaan sanaa ja katsetta. Kuinka hän siis
luuli olevansa oikeutettu kiinnittämään kohtaloni omaansa, kuten hän
nyt teki, ja puhumaan minulle melkein kuin käskijä; enhän vielä ollut
suonut hänelle edes ystävän oikeuksia? Tämä mies — huomenna voisin olla
katsomatta häneen, puhuttelematta häntä, ikäänkuin en enää tuntisikaan!
Mutta ei! En voinut mitään, olin heikko, olin nainen, rakastin häntä!

Mutta tiesinkö sen todellakin? Rakkauttako nyt tunsin häntä kohtaan?
Astuuko rakkauden edellä sydämeen niin voimakas pelko? Olin nuori ja
tietämätön, ja tunsinko siis, mitä rakkaus on? Tämä onneton kirje,
miksi en polttanut sitä lukematta? Enkö vastaanottaessani sen ollut
antanut kreivin luulla, että rakastin häntä? Mutta kuinka olisin
menetellyt palvelijain läsnäollessa? Mutta jos olisin antanut sen
äidilleni, sanonut hänelle kaikki, ilmaissut kaikki hänelle...
ilmaissut hänelle — mitä? Lapsellisia epäröimisiä eikä mitään muuta.
Sitäpaitsi, mitä olisi äitini ajatellut sellaisesta kirjeestä? Hän
olisi luullut, että olin sanalla, liikkeellä, katseella rohkaissut
kreiviä. Mitä oikeutta hänellä muutoin oli sanoa, että rakastin häntä?
Ei, en ikinä uskaltaisi ilmaista sitä äidilleni.

Mutta ennen kaikkea täytyi minun heti polttaa tämä kirje. Pistin
sen kynttilän liekkiin, se syttyi, ja kuten kaikki, mikä on ollut
olemassa ja mitä ei enää ole, oli se piankin vain hitunen tuhkaa.
Sitten riisuuduin nopeasti, riensin vuoteeseen ja sammutin kynttilät
paetakseni itseäni ja kätkeytyäkseni yöhön.

Oi, kuinka minä pimeässä suljin silmäni, kuinka painoin käsiäni
kasvoilleni ja kuinka tästä kaksinkertaisesta harsosta huolimatta näin
kaikki! Tuo onneton kirje oli kirjoitettuna huoneen seiniin. Olin
lukenut sen vain yhteen kertaan, ja kuitenkin se oli niin piirtynyt
muistiini, että jokainen rivi tuntui näkymättömän käden kirjoittamana
esiintyvän selvempänä sikäli kuin edellinen rivi häipyi. Ja minä luin,
luin sen taas uudelleen sillä tavoin kymmenen, kaksikymmentä kertaa sen
yön kuluessa. Oi, vakuutan teille, että tämän sieluntilan ja hulluuden
välillä oli vain hyvin matala muuri ja ylen heikko väliverho.

Vasta aamun koittaessa nukuin aivan väsyneenä. Kun heräsin, oli jo
myöhä; kamarineitoni ilmoitti minulle, että rouva de Lucienne ja hänen
tyttärensä olivat saapuneet. Silloin juolahti mieleeni äkillinen
ajatus. Minun pitäisi sanoa kaikki rouva de Luciennelle; hän oli aina
ollut hyvin ystävällinen minulle; hänen luonansa minä olin nähnyt
kreivi de Horacen; kreivi oli hänen poikansa ystävä; rouva de Lucienne
olisi paras uskottu saamaan tietää salaisuuteni; Jumala itse lähetti
hänet minun luokseni. Samassa silmänräpäyksessä oveni aukeni, ja
rouva de Lucienne astui sisään. Oi, silloin todellakin uskoin tähän
lähetystehtävään. Nousin istumaan vuoteessani ja ojensin nyyhkyttäen
käsivarteni häntä kohti; hän istuutui viereeni.

"No, lapseni", sanoi hän hetkisen kuluttua ja otti käsiinsä käteni,
joilla peitin kasvojani, "katsotaanpas, mikä sinua vaivaa!"

"Voi, minä olen niin onneton!" huudahdin.

"Sinun ikäsi onnettomuudet ovat kuin keväiset myrskyt; ne menevät pian
ohitse ja tekevät taivaan vain entistä kirkkaammaksi."

"Ah, jospa tietäisitte!

"Minä tiedän kaikki", vastasi rouva de Lucienne.

"Kuka sen on teille sanonut?"

"Hän!"

"Onko hän sanonut, että rakastan häntä?"

"Hän on sanonut, että hän ainakin toivoo sitä. Pettyykö hän toivossaan?"

"En tiedä itsekään. Tunsin rakkauden ainoastaan nimeltä; kuinka siis
vaaditte, että minun on selvästi nähtävä sydämeeni ja voitava tällaisen
tuskan vallassa selittää tunnetta, joka on sen syynä?"

"Hyvä, Horace näkyy ymmärtäneen sitä paremmin kuin sinä itse."

Aloin itkeä.

"No", jatkoi rouva de Lucienne, "sen taida ei minun mielestäni ole
syytä itkeä. Puhukaamme järkevästi. Kreivi Horace on nuori, kaunis,
rikas; se jo riittää puolustamaan tunnetta, jonka hän sinussa herättää.
Kreivi on nuorimies, sinä olet kahdeksantoista vuoden vanha, se olisi
kaikin puolin sopiva liitto."

"Voi, hyvä rouva!"

"Niin, niin, emme puhu siitä enää. Minä tiedän kaikki, mitä minun
tarvitsee tietää. Menen takaisin äitisi luokse ja lähetän tänne Lucien."

"Ah, mutta ei sanaakaan, eikö niin?"

"Ole levollinen, minä tiedän mitä minun on tehtävä. Hyvästi, rakas
lapsi. Pyyhi kauniit silmäsi ja syleile minua."

Heittäydyin toisen kerran hänen kaulaansa. Heti senjälkeen tuli Lucie;
minä pukeuduin, ja me menimme alakertaan, Äitini oli vakava, mutta
vielä tavallista sydämellisempi. Useita kertoja aamiaisen aikana hän
katsoi minua levottomasti ja surunvoittoisesti; ja joka kerta tunsin
häpeän punan nousevan poskilleni.

Kello neljä lähtivät rouva de Lucienne ja hänen tyttärensä. Äitini oli
minulle samanlainen kuin tavallisestikin. Ei sanaakaan mainittu rouva
de Luciennen käynnistä eikä syystä, joka sen oli aiheuttanut.

Illalla menin tapani mukaan syleilemään äitiäni, ennenkuin vetäydyin
huoneeseeni. Kun painoin huuleni hänen otsalleen, huomasin hänen
itkevän. Polvistuin hänen eteensä ja painoin pääni hänen rintaansa
vasten. Silloin hän aavisti tunteen, joka saattoi minut niin tekemään,
kietoi käsivartensa olkapäitteni ympärille, veti minut lähemmäksi
itseään ja sanoi:

"Ole onnellinen, tyttäreni, vain sitä minä rukoilen kaitselmukselta!"

Kaksi päivää myöhemmin pyysi rouva de Lucienne kreivin puolesta
kättäni, ja kuusi viikkoa senjälkeen olivat minun ja kreivi Horacen
häät.




X

ÄKILLINEN MATKA.


Häät pidettiin Luciennessa marraskuun alkupäivinä, ja talven alussa me
palasimme Pariisiin.

Asuimme kaikki samassa talossa. Äitini oli avioliittosopimuksessa
antanut minulle viisikolmatta tuhatta livreä vuodessa, kreivi oli
määrännyt melkein yhtä paljon; äidilleni jäi vielä viisitoista tuhatta.
Kotimme oli siis, jollei Saint-Germainin esikaupungin rikkaimpia, niin
ainakin loistavia koteja.

Horace esitteli minulle kaksi ystäväänsä pyytäen, että ottaisin
heidät vastaan niinkuin he olisivat hänen veljiänsä. Jo kuusi vuotta
he olivat olleet kiintyneitä toisiinsa niin uskollisesti, että heitä
tavallisesti sanottiin eroamattomiksi. Neljäs, jonka menetystä he joka
päivä valittivat ja josta he alituisesti puhuivat, oli edellisen vuoden
lokakuussa saanut surmansa ollessaan metsästämässä Pyreneillä, missä
hänellä oli ollut maatila. En tahdo ilmaista näiden miesten nimiä, ja
kertomukseni lopulla te ymmärrätte syyn siihen; mutta kun tulen usein
mainitsemaan heitä erikseen, tahdon sanoa toista Henrikiksi ja toista
Maxiksi.

En voi sanoa olleeni onnellinen. Se tunne, joka minussa oli Horacea
kohtaan, on aina ollut ja pysyykin aina minulle selittämättömänä.
Sitä voisi sanoa kunnioituksen sekaiseksi peloksi; saman vaikutuksen
hän muuten teki kaikkiin, jotka tulivat johonkin kosketukseen hänen
kanssansa. Hänen molemmat ystävänsäkin, niin vapaita ja tuttavallisia
kuin olivatkin hänen seurassaan, vastustivat häntä harvoin ja
myöntyivät aina hänen tahtoonsa, pitäen häntä jollei isäntänä, niin
ainakin vanhempana veljenä. Vaikka he olivatkin taitavia urheilijoita,
eivät he kuitenkaan olleet likimainkaan niin väkeviä kuin hän.

Kreivin toimesta oli biljardisali muutettu miekkailuhuoneeksi ja
yksi puutarhan käytävistä järjestetty ampumaradaksi. Joka päivä nämä
herrat tulivat harjoittelemaan miekkailua tai pistoolilla ampumista.
Toisinaan olin läsnä näissä aseharjoituksissa. Horace oli silloin
pikemminkin heidän opettajansa kuin vastustajansa. Hän säilytti tällöin
aina saman jäätävän levollisuuden, jota olin saanut nähdä rouva de
Luciennen luona; ja useat kaksintaistelut, jotka aina päättyivät hänen
edukseen, osoittivat, että tämä kylmäverisyys, joka on niin harvinainen
ratkaisevissa silmänräpäyksissä, ei koskaan jättänyt häntä pulaan itse
taistelupaikalla. Horace pysyi siis, ihmeellistä kyllä, läheisestä
suhteestamme huolimatta minun ajatuksissani miehenä, joka oli etevämpi
ja olemukseltaan erilainen kuin kaikki muut.

Mitä häneen tulee, näytti hän olevan onnellinen. Ainakin hän mielellään
yhä uudelleen sanoi olevansa onnellinen, vaikka hänen otsansa rypyt
usein todistivat toista. Toisinaan hänen lepoaan häiritsivät hirveät
unet, ja tällä miehellä, joka päivisin oli niin tyyni ja rohkea, oli
sellaisesta unesta herätessään pelonhetkiä, jolloin hän vapisi kuin
lapsi. Syyksi siihen hän sanoi erään tapauksen, joka oli sattunut hänen
äidilleen raskaudentilassa. Rosvot olivat vanginneet hänet Sierrassa ja
sitoneet hänet kiinni puuhun, ja hänen oli täytynyt katsella, kuinka he
murhasivat erään toisen samaa tietä tulevan matkustajan. Tästä johtui,
että väkivalta- ja rosvouskohtaukset tavallisesti esiintyivät unissa
hänen mielikuvituksessaan. Enemmän torjuakseen tällaisia unia kuin
todellisesta pelosta hän panikin aina ennen maatamenoaan, missä ikinä
hän olikin, parin pistooleja sängyn viereen. Aluksi se hirvitti minua,
sillä minä pelkäsin aina, että hän jonkinlaisen unissakäyntikohtauksen
aikana käyttäisi näitä aseita; mutta vähitellen tyynnyin ja totuin
hänen varokeinoihinsa. Vielä merkillisempi tapa, jonka vasta nyt
ymmärrän, oli se, että häntä varten pidettiin yöt päivät ratsu
satuloituna tallissa.

Talvi kului juhlineen ja tanssiaisineen. Horacella itsellään oli joukko
tuttavia, niin että seurustelupiirimme lisääntyi kaksin verroin, kun
salonkimme nyt yhdistettiin. Hän seurasi minua kaikkialle erittäin
kohteliaana ja, mikä kaikkia ihmetytti, oli tykkänään lakannut
pelaamasta.

Keväällä matkustimme taas maalle.

Siellä tapasimme kaikki muistomme. Päivät kuluivat osaksi meillä,
osaksi naapuriemme luona. Me jatkoimme seurusteluamme rouva de
Luciennen ja hänen perheensä kanssa, aivan kuin he olisivat olleet
sukulaisiamme. Asemani ei siis entisestään ollut paljoakaan muuttunut,
ja elämäni oli melkein samanlaista kuin naimattomanakin ollessani.
Jollei tämä tila ollut onnea, muistutti se ainakin sitä niin, että
saattoi erehtyä. Ainoa seikka, mikä sitä toisinaan häiritsi, olivat nuo
tuntemattomista syistä johtuvat synkkyydenkohtaukset, joiden valtaan
Horace yhä useammin joutui, sekä unet, jotka kävivät sitä hirveämmiksi,
mitä pitemmälle aika kului. Usein menin hänen luokseen päivisin hänen
raskaina hetkinään tai herätin hänet hänen kiusallisista unistaan.
Mutta heti kun hän sai nähdä minut, saivat hänen piirteensä saman
kylmän ja tyynen ilmeen, joka oli tehnyt niin voimakkaan vaikutuksen
minuun. Yhdestä asiasta oli kuitenkin mahdoton erehtyä: tämän
näennäisen tyyneyden ja tosionnen välinen eroitus oli hyvin suuri.

Toukokuun lopulla saapuivat luoksemme Henrik ja Max, jo ennen
mainitsemani nuoret miehet. Tunsin sen ystävyyden, joka liitti heidät
Horaceen, ja äitini ja minä vastaanotimme heidät, hän kuten lapsinaan,
minä kuin veljinäni. Heille annettiin huoneet ihan meidän huoneittemme
vierestä. Kreivi toimitti sinne erikoisääniset kellot, joihin johdot
kulkivat heidän huoneittensa ja hänen huoneensa välillä, ja antoi
käskyn, että nyt oli alati pidettävä satuloituina kolme hevosta
yhden asemasta. Kamarineitoni kertoi minulle sitäpaitsi kuulleensa
palvelusväeltä näillä herroilla olevan saman tavan kuin miehellänikin,
että heillä aina nukkuessaan oli kaksi pistoolia päänalaisensa vieressä.

Ystäviensä tultua Horace lyöttäytyi tykkänään heidän seuraansa.
Heidän ajanvietteensä oli muuten samanlaista kuin Pariisissakin:
kilparatsastusta sekä miekkailu- ja ampumaharjoituksia.

Tällä tavoin kului heinäkuu. Mutta elokuun keskivaiheilla ilmoitti
kreivi, että hänen oli pakko muutaman päivän kuluttua jättää minut
kahdeksi tai kolmeksi kuukaudeksi. Se olisi ensimäinen eromme
naimisiinmenomme jälkeen; ja minä pelästyinkin nämä sanat kuullessani.
Kreivi koetti rauhoittaa minua ja sanoi, että tämä matka, jota
kenties pidin pitkänä, ulottuisi ainoastaan Pariisin läheisimpiin
maaseutupaikkakuntiin eli Normandiaan. Hän ja hänen ystävänsä aikoivat
lähteä Burcyn linnaan. Kummallakin heistä oli maatila, toisella
Vendéessä, toisella Toulonin ja Nizzan välillä. Metsästysmatkalla
surmansa saaneen maatila oli Pyreneillä ja kreivi Horacen tila
Normandiassa, niin että kukin heistä vastaanotti toiset vuorotellen
metsästysaikana, jolloin he olivat kolme kuukautta yhdessä.

Tänä vuonna oli kreivin vuoro vastaanottaa ystävänsä. Tarjouduin heti
lähtemään mukaan, pitääkseni emäntänä huolta taloudesta, mutta kreivi
vastasi, että linna soveltui vain metsästäjille; se oli ränsistynyt
ja huonosti kalustettu, hyvä kylläkin metsämiehille, jotka saattoivat
mukautua millaiseen tahansa, mutta ei naiselle, joka oli tottunut
kaikkeen elämän loistoon ja mukavuuteen. Hän sanoi muuten siellä
ollessaan käskevänsä ryhtyä tarpeellisiin korjaustöihin, niin että kun
hänen vuoronsa tämän jälkeen tulisi, saattaisin seurata häntä sinne ja
arvokkaasti esiintyä emäntänä hänen maatilallaan.

Tämä tapaus, joka äidistäni näytti niin yksinkertaiselta ja
luonnolliselta, teki minut hirveän levottomaksi. En ollut koskaan
kertonut äidilleni Horacen synkkyydestä tai siitä, kuinka levoton hän
oli unissaan. Mutta kuinka Horace oli koettanutkin niitä selittää
minulle, olivat selitykset aina tuntuneet minusta niin tehdyiltä, että
aavistelin muita syitä, joita hän ei voinut tai tahtonut mainita.
Olisi kuitenkin ollut naurettavaa, jos olisin kovin surrut kolmen
kuukauden poissaolon takia, ja myös näyttänyt omituiselta, jos olisin
itsepintaisesti vaatinut saada seurata Horacea, joten siis kätkin
levottomuuden mieleeni enkä enää puhunut tästä matkasta.

Tuli eropäivä; se oli 27 päivä elokuuta. Herrat tahtoivat olla Burcyssä
kyllin aikaisin, voidakseen aloittaa metsästyksen syyskuun 1 päivänä.
He matkustivat kyytivaunuissa ja lähettivät malaijin ratsuineen
ennakolta linnaan.

Lähtöhetkellä en voinut olla purskahtamatta itkuun. Vein Horacen
erääseen huoneeseen ja pyysin vielä kerran häntä ottamaan minut
mukaansa. Kerroin hänelle epämääräisen pelkoni; muistutin hänelle hänen
synkkiä hetkiään ja selittämätöntä säikähdystä, joka toisinaan hänet
valtasi. Siitä puhuessani nousi veri hänen kasvoihinsa, ja minä näin
hänen ensi kerran tekevän kärsimättömän liikkeen. Hän malttoi kuitenkin
heti mielensä, puhui minulle mitä lempeimmin ja lupasi kirjeellä kutsua
minut sinne, jos, mitä hän kuitenkin epäili, paikka oli asuttavassa
kunnossa. Tähän lupaukseen luottaen ja toivo mielessäni olin hänen
poistuessaan tyynempi kuin olisin luullutkaan.

Eromme ensimäiset päivät olivat kuitenkin kamalat; eikä se sentään,
toistan sen vielä kerran, ollut rakkaudesta johtuvaa tuskaa: se oli
epävarma, mutta ainainen aavistus jostakin suuresta onnettomuudesta.

Kaksi päivää Horacen lähdön jälkeen sain häneltä Caënissa päivätyn
kirjeen. Hän oli pysähtynyt tähän kaupunkiin päivälliselle, ja
muistaen, kuinka levoton olin ollut lähtöhetkellä, hän oli tahtonut
kirjoittaa minulle. Tämän kirjeen lukemisella olisi ollut jossakin
määrin virkistävä vaikutus, mutta sen viimeiset sanat uudistivat kaiken
pelkoni, sitä julmemmin, kun ne olivat tosia yksin minulle ja olisivat
näyttäneet kuvitelluilta kenestä muusta tahansa. Sensijaan, että olisi
kirjoittanut "näkemiin!" oli kreivi lopettanut kirjeensä sanoilla: "jää
hyvästi!" — Kiihoittunut mieli kiintyy vähimpäänkin pikkuasiaan; olin
vähällä pyörtyä, kun luin ne sanat.

Sitten sain toisen kirjeen, joka oli päivätty Burcyssä. Linna, jossa
hän ei ollut käynyt kolmeen vuoteen, oli hänen sinne tullessaan ollut
täydellisesti rappiolla. Siinä oli tuskin ainoatakaan huonetta, johon
eivät sade ja tuuli päässeet tunkeutumaan; minun oli siis mahdoton tänä
vuonna ajatellakaan lähtöä sinne. Odotin tällaista kirjettä, en tiedä
miksi, ja sentähden se vaikutti minuun vähemmän kuin ensimäinen kirje.

Muutamia päiviä senjälkeen luimme sanomalehdistämme ensimäisen uutisen
Normandian kauhistuttavista murhista ja väkivallanteoista. Horacen
kolmannessa kirjeessä mainittiin niistä myös muutamia sanoja, mutta
hän ei näyttänyt kiinnittävän näihin huhuihin sellaista huomiota
kuin sanomalehdet. Vastauksessani pyysin häntä palaamaan niin pian
kuin mahdollista; huhut tuntuivat minusta olevan alkuna aavistusten!
toteutumiseen.

Pian kävivät tiedot yhä pelottavammiksi, ja nyt minulla oli vuorostani
tuskan hetkiä ja kauheita unia. En uskaltanut enää kirjoittaa
Horacelle; viimeiseen kirjeeseeni en ollut saanut vastausta. Kävin
rouva de Luciennen luona, josta oli ensimäisen tunnustukseni jälkeen
tullut neuvonantajani. Ilmaisin hänelle pelkoni ja aavistukseni.
Hän sanoi minulle samaa kuin äitini oli sanonut minulle ainakin
kaksikymmentä kertaa: yksinomaan pelko, että minulla olisi epämukavaa
linnassa, oli saanut kreivin olemaan ottamatta minua mukaansa. Rouva de
Lucienne sanoi tietävänsä paremmin kuin kukaan, kuinka suuresti Horace
minua rakasti; hänellehän kreivi oli ensin sen uskonut, ja häntähän
kreivi niin usein oli kiittänyt onnestaan. Varmuus siitä, että Horace
rakasti minua, sai minut tekemään sen lujan päätöksen, että jollen ensi
postissa saisi tietoa hänen kotiintulostaan, lähtisin hänen luoksensa.

Sain kirjeen. Kaukana siitä, että Horace olisi puhunut paluusta,
ilmoitettiin siinä, että hänen oli pakko elää vielä kuusi viikkoa
tai kaksi kuukautta erossa minusta. Hänen kirjeensä oli täynnä
rakkaudenvakuutuksia. Vain hänen ystäviensä kanssa kauan sitten tehdyt
sopimukset estivät häntä palaamasta, ja varmuus, etten voisi sietää
oleskelua näissä raunioissa, ehkäisi häntä pyytämästä minua tulemaan
sinne.

Jos olisin vielä epäillyt, olisi tämä kirje vahvistanut päätöstäni.
Menin heti äitini luokse, sanoin hänelle, että Horace oli pyytänyt
minua tulemaan luoksensa ja että aioin lähteä seuraavana iltana. Hän
tahtoi välttämättä tulla mukaani, ja minun oli tavattoman vaikea saada
hänet uskomaan, että kun Horace ensin epäröi kutsua minua sinne, niin
sitä suurempi syy oli äidin jäädä tulematta.

Lähdin matkaan kyytihevosilla ja otin mukaani kamarineitoni, joka oli
kotoisin Normandiasta. Kun olimme tulleet Saint-Laurent-du-Montiin,
pyysi hän minulta lupaa olla kolme tai neljä päivää Crèvecoeurissa
asuvien sukulaistensa luona. Myönnyin hänen pyyntöönsä ottamatta
huomioon, että tarvitsin hänen palveluksiaan juuri tullessani paikkaan,
jossa asui ainoastaan miehiä. Tahdoin samalla osoittaa Horacelle, että
hän oli tehnyt väärin epäillessään minun voivan tyytyä yksinkertaisiin
oloihin.

Saavuin Caëniin noin kello seitsemän illalla. Majatalonpitäjä, joka
kuuli, että yksin matkalla oleva nainen pyysi hevosia Burcyn linnaan,
tuli itse ulos, kehoittaen niin hartaasti viipymään yön kaupungissa ja
vasta seuraavana päivänä jatkamaan matkaani, että myönnyin. Muuten,
olisinkin tullut linnaan sellaiseen aikaan, jolloin kaikki jo olivat
levolla, ja kenties olisivat linnanportit niiden tapahtumain johdosta,
joiden keskuksessa se oli, niin lujasti suljetut, etten pääsisi sisään.
Tämä syy pikemmin kuin pelko sai minut jäämään majataloon.

Illat alkoivat käydä kylmiksi, ja minä menin ravintolan saliin siksi
aikaa kuin minua varten pantiin huonetta kuntoon. Jotta en millään
muotoa katuisi päätöstäni ja siitä johtunutta viivytystä, kertoi emäntä
minulle kaikki, mitä paikkakunnalla oli tapahtunut viimeisten kahden
tai kolmen viikon kuluessa. Kauhistus oli suurimmillaan; päivänlaskun
jälkeen uskallettiin tuskin mennä neljänneslieuen päähän kaupungista.

Minulla oli kamala yö. Sikäli kuin lähestyin linnaa, väheni
itseluottamukseni. Kreivillä oli kenties muita syitä pitää minua poissa
luotaan kuin mitä oli minulle ilmaistu. Kuinka hän silloin ottaisi
minut vastaan? Olihan odottamaton tuloni tottelemattomuutta hänen
tahtoansa vastaan, hänen oikeutensa loukkaamista. Eikö se kärsimätön
liike, jota hän ei ollut voinut pidättää ja joka oli ensimäinen ja
ainoa, mitä hän milloinkaan oli minun läsnäollessani tehnyt, ilmaissut
peruuttamatonta päätöstä? Kerran päätin kirjoittaa hänelle, ilmoittaen
olevani Caënissa, ja odottaa, kunnes hän tulisi sinne luokseni. Mutta
kaikki nämä epäröimiset, jotka olivat syntyneet ja pysyneet vireillä
kuumeentapaisessa tilassa valvotun yön aikana, häipyivät, kun olin
nukkunut muutamia tunteja ja päivä paistoi huoneeseeni. Kokosin silloin
kaiken rohkeuteni ja pyysin hevosia. Kymmenen minuuttia senjälkeen minä
lähdin matkaan.

Kello oli yhdeksän aamulla, kun ajaja pysähtyi kahden lieuen
päähän Buissonista ja osoitti minulle Burcyn linnaa, jonka puisto
ulottui kahdensadan askeleen päähän maantiestä. Syrjätie vei siitä
rautaportille. Hän kysyi, aioinko minä sinne. Vastasin kysymykseen
myöntävästi, ja me poikkesimme valtatieltä.

Portti oli suljettu. Soitimme useita kertoja, mutta emme saaneet
vastausta. Aloin katua, etten ollut ennakolta ilmoittanut tuloani.
Kreivi saattoi ystävineen olla metsästämässä, ja mihin minä silloin
joutuisin tässä autiossa linnassa, jonka porttejakaan en voinut saada
auki? Pitäisikö minun odottaa heidän paluutaan jossakin kurjassa
maalaistalossa? Se oli mahdotonta. Vihdoin nousin kärsimättömänä
vaunuista ja soitin itse kaikin voimin. Joku elävä olento näkyi silloin
puiden lehtien lomitse eräässä käytävän mutkassa tunsin malaijin.
Viittasin, että hänen pitäisi kiiruhtaa, ja hän tuli avaamaan.

En viitsinyt nousta takaisin vaunuihin, vaan riensin eteenpäin samaa
käytävää, jota pitkin olin nähnyt hänen tulevan. Pian näin linnan. Ensi
silmäyksellä se näytti minusta olevan verrattain hyvässä kunnossa.
Kiiruhdin portaille, menin eteiseen ja kuulin jonkun puhuvan siellä,
työnsin oven auki ja jouduin ruokasaliin. Vastapäätä minua oli Horace,
joka istui aamiaispöydässä Henrikin kanssa. Kummallakin heistä oli
kaksi pistoolia vieressään pöydällä.

Kun kreivi sai nähdä minut, nousi hän ja kävi kalmankalpeaksi.
Vapisin niin, että jaksoin vain ojentaa käsivarteni häntä kohti. Olin
kaatumaisillani, kun hän juoksi luokseni ja tuki minua.

"Horace", sanoin minä, "anna anteeksi! En voinut olla niin kaukana
sinusta... Olin liian onneton ja levoton... Siksi olin tottelematon
sinua kohtaan."

"Ja teit väärin", sanoi kreivi kumealla äänellä.

"Oi, jos tahdot", huudahdin hänen äänensä pelästyttämänä, "niin palaan
heti. Olen nähnyt sinut; siinä kaikki mitä tarvitsen!"

"Ei", sanoi kreivi, "ei, kun nyt kerran olet täällä, niin jää tänne ja
ole tervetullut!"

Niin sanoen hän syleili minua, ja hilliten mieltänsä hän palautti heti
kasvoilleen tyynen ilmeen, joka toisinaan pelästytti minua enemmän kuin
suurinkaan levottomuus olisi voinut.




XI.

ODOTTAMATTOMIA TAPAUKSIA.


Vähitellen poistui se jääharso, jolla kreivi näytti peittäneen
kasvonsa. Hän oli vienyt minut siihen huoneeseen, jossa minun sopi
asua; se oli Ludvig XV:n ajan maun mukaan kalustettu.

"Minä tunnen sen", keskeytin minä, "se on sama, jossa olen itsekin
ollut. Nyt alan käsittää kaikki!"

"Siellä", jatkoi Pauline, "hän pyysi minulta anteeksi sitä tapaa,
jolla oli vastaanottanut minut; mutta se hämmästys, jonka odottamaton
tuloni oli saanut aikaan, ja pelko, että minun täytyisi kestää paljon
epämukavuutta oleskellessani tässä vanhassa kivihökkelissä, oli ollut
häntä voimakkaampi. Kun nyt kuitenkin olin uhmannut kaikkea, oli se
hyvä asia, ja hän koettaisi tehdä oleskeluni linnassa niin vähän
epämiellyttäväksi kuin mahdollista.

"Pahaksi onneksi hän oli samaksi tai seuraavaksi päiväksi suunnitellut
metsästysretken, ja hänen olisi kenties pakko jättää minut päiväksi
tai pariksi, mutta nyt hän ei enää suostuisi tällaisiin sopimuksiin
ja minä olisin pätevänä syynä hänen kieltäytymiselleen niistä. Minä
vastasin, että hän oli täysin vapaa, ja etten ollut tullut sinne
häiritäkseni hänen huviaan, vaan tyynnyttääkseni sydäntäni, joka
oli kauhistuksissaan ympäristössä sattuneiden veristen tapahtumain
johdosta. Kreivi hymyili.

"Olin väsynyt matkan jälkeen, laskeuduin vuoteelle ja nukuin. Kello
kaksi tuli kreivi huoneeseeni ja kysyi, tahdoinko lähteä huvimatkalle
merelle. Päivä oli kaunis; suostuin lähtemään.

"Menimme puistoon, jonka läpi virtaa Orne-joki. Tämän pikku virran
toisella rannalla oli erinomaisen kaunis vene; se oli pitkä ja
muutenkin oudonmuotoinen. Kysyin syytä siihen. Horace sanoi minulle,
että se oli rakennettu jaavalaisen mallin mukaan, ja että tämä
rakennustapa tuntuvasti lisäsi sen nopeutta. Nousimme siihen, Horace,
Henrik ja minä; malaiji asettui soutamaan, ja me liu'uimme nopeasti
eteenpäin virran lisätessä vauhtiamme. Merelle päästyämme nostivat
Henrik ja Horace pitkän, kolmionmuotoisen purjeen, joka oli kiinnitetty
mastoon, ja airojen avutta me kiidimme hämmästyttävän nopeasti pitkin
meren pintaa.

"Ensi kerran minä silloin näin valtameren. Se oli komea näytelmä, ja sen
katseleminen kiinnitti niin puoleensa kaiken huomioni, etten nähnyt
kulkevamme erästä pientä meille merkkejä tekevää venettä kohden.
Heräsin haaveiluistani vasta kun Horace huusi eräälle veneessä olevista
miehistä:

"'Hoi! hohoi! Herra merimies, mitä uutta Havresta?'

"'Ei mitään erityistä, totta tosiaan', vastasi ääni, joka oli minulle
tuttu; 'entä Burcystä?'

"'Kuten näet, on luoksemme tullut odottamaton toveri, sinun vanha
tuttavasi, madame de Beuzeval, vaimoni.'

"'Mitä! madame de Beuzeval?' vastasi Max, jonka nyt tunsin.

"'Hän itse. Ja jos epäilet, ystävä hyvä, niin tule tänne ja osoita
hänelle kunnioitustasi.'

"Vene lähestyi; sen miehistönä oli Max ja kaksi matruusia. Hänellä oli
kaunis merimiespuku ja olkapäällään verkko, jota hän valmistautui
laskemaan mereen. Hänen tultuansa lähelle vaihdoimme muutamia
kohteliaisuuksia, minkä jälkeen Max laski verkkonsa, astui veneeseemme
ja puhui muutamia sanoja hiljaa Horacen kanssa. Sitten hän sanoi
minulle hyvästi ja meni takaisin veneeseensä.

"'Toivotamme runsasta saalista!' lausui Horace.

"'Onnellista matkaa!' vastasi Max; ja veneet erosivat toisistansa.

"Päivällistunti lähestyi, me tulimme virran suulle; mutta oli pakoveden
aika, eikä vesi ollut kyllin syvää voidaksemme soutaa puistoon asti.
Meidän täytyi senvuoksi nousta veneestä merenrannalla ja kävellä
särkkien yli linnaan.

"Silloin kuljin samaa tietä, jolle te jouduitte kolme tai neljä päivää
myöhemmin: ensin pienten mukulakivien ylitse, sitten pitkässä ruohossa
ja lopuksi vuorta ylöspäin. Kävelimme halki raunioiden, näin luostarin
ja pienen hautausmaan, astuin pitkin käytävää, ja pienen metsikön
toiselle puolelle päästyämme huomasin olevani jälleen linnan puistossa.

"Ilta kului ilman mitään huomattavaa tapausta. Horace oli erittäin
hyvällä tuulella. Hän puhui kaunistustöistä, joita aikoi talveksi
teettää pariisilaistalossamme, ja matkasta, jolle lähtisimme
keväällä. Hän tahtoi viedä minut ja äitini Italiaan ja kenties ostaa
Venetsiasta jonkin vanhoista marmoripalatseista, ollaksemme siellä
karnevaalin aikana. Henrik ei ollut niin hilpeällä päällä; hän näytti
miettiväiseltä ja levottomalta, jos muualta kuului joitakin ääniä.
Kaikki nämä pikkuseikat, joihin en silloin kiinnittänyt huomiota,
muistuivat myöhemmin mieleeni, samoin kuin niiden syyt, jotka silloin
olivat minulle tuntemattomat, mutta asiain kehittyessä selvisivät.

"Palasimme huoneisiimme ja jätimme Horacen salonkiin. Hän sanoi
aikovansa kirjoittaa. Hänelle tuotiin mustetta ja kyniä, ja hän
istuutui tulen ääreen.

"Seuraavana aamuna, kun istuimme aamiaispöydässä, kuulimme porttikellon
soivan erikoisella tavalla. — 'Max!' sanoivat yht'aikaa Horace ja
Henrik, ja samassa silmänräpäyksessä ajaa karautti mainittu henkilö
linnanpihalle.

"'Tervetullut!' sanoi Horace hymyillen. 'Olen hyvin iloinen saadessani
nähdä sinut taas, mutta ensi kerralla saat enemmän säästää hevosiani.
Katsohan, kuinka olet pidellyt Pluto-raukkaa!'

"'Pelkäsin, etten ehtisi ajoissa perille', vastasi Max. Sitten hän
keskeytti puheensa, kääntyi puoleeni ja sanoi: 'Anteeksi, että
näyttäydyn teille tällä tavoin saappaissa ja kannuksissa. Mutta Horace
on unhottanut, ja senhän voi helposti käsittää, että meillä on tänään
ajometsästys yhdessä muutamien englantilaisten kanssa', jatkoi hän,
korostaen viimeiset sanansa. 'He saapuivat eilen illalla höyrylaivassa,
eikä käy laatuun, että myöhästymme tai rikomme lupauksemme.'

"'Hyvä', sanoi Horace, 'me tulemme!'

"'Mutta', sanoi Max ja kääntyi taas minun puoleeni, 'en tiedä, voimmeko
nyt pitää lupaustamme, sillä tällainen metsästys on liian rasittavaa
naiselle.'

"'Oh, olkaa levolliset, hyvät herrat', puutuin minä nopeasti puheeseen.
'Minä en ole tullut tänne ollakseni esteeksi huvituksillenne. Menkää,
ja teidän poissaollessanne minä vartioitsen linnaa.'

"'Nyt näet', sanoi Horace, 'että Pauline on todellinen entisaikojen
linnanrouva. Häneltä puuttuu vain linnaneitoja ja hovipoikia, sillä
hänellä ei ole edes kamarineitoa. Hänen omansa on viivähtänyt matkalla
eikä tule tänne ennenkuin kahdeksan päivän kuluttua.'

"'Muuten', sanoi Henrik, 'jos tahdot jäädä tänne, Horace, niin pyydämme
kyllä saarelaisiltamme sinun puolestasi anteeksi; mikään ei ole
helpompaa.'

"'Ei', sanoi kreivi vilkkaasti; 'unhotatte, että minä olen suurin osakas
vedossa. Minun täytyy senvuoksi olla mukana sen voittamisessa. Pauline
antaa kyllä meille anteeksi, kuten olen sanonut.'

"'Täydellisesti', vakuutin minä, 'ja antaakseni teille täyden vapauden
menen huoneeseeni.'

"'Tulen heti sinne perässäsi', sanoi Horace, ja erinomaisen kohteliaasti
hän ojensi minulle käsivartensa, saattoi minut ovelle saakka ja suuteli
kättäni.

"Menin huoneeseeni. Muutaman minuutin kuluttua tuli Horace sinne.
Hän oli jo metsästyspuvussa ja saapui sanomaan minulle jäähyväisiä.
Seurasin häntä portaille ja sanoin hyvästi metsästysseurueelle. He
ehdottivat jälleen, että Horace jäisi minun luokseni. Mutta minä vaadin
ehdottomasti, että hän seuraisi heitä. Vihdoin he lähtivät, luvaten
palata seuraavana aamuna.

"Olin linnassa yksin malaijin kanssa. Tämä omituinen seura olisi kenties
pelottanut, jotakin toista kuin minua; mutta minä tiesin, että tämä
mies oli Horacelle täysin uskollinen siitä saakka, kun oli nähnyt
isäntänsä hyökkäävän tiikerin kimppuun vain tikari aseenaan.

"Sen mahtavan ihastuksen syvästi valtaamana, jota luonnonihminen tuntee
urhoollisuutta kohtaan, hän oli seurannut kreiviä Bombaysta Ranskaan
eikä ollut senjälkeen koskaan jättänyt häntä. Olisin siis ollut
täysin tyyni, jollei minulla olisi ollut muuta levottomuuden syytä
kuin hänen hurja ulkomuotonsa ja tavallisuudesta poikkeava pukunsa.
Mutta minä olin paikkakunnalla, josta oli viime aikoina tullut mitä
kuulumattomimpien ilkitöiden näyttämö, ja vaikkeivät niistä olleet
minulle puhuneet Horace ja Henrik, jotka miehinä halveksivat tai olivat
halveksivinaan sellaista vaaraa, johtuivat nämä valitettavat ja veriset
kertomukset mieleeni heti kun jäin yksin. Kun minulla kuitenkaan ei
ollut mitään pelättävää päivällä, menin puistoon ja päätin viettää
aamupäivän katselemalla sen rakennuksen ympäristöä, jossa tulisin
oleskelemaan kaksi kuukautta.

"Askeleeni suuntautuivat tietysti sitä paikkaa kohti, jonka jo tunsin:
kävin uudestaan luostarin raunioilla, ja tällä kertaa katselin niitä
tarkoin. Te tiedätte, millaiset ne ovat, eikä minun siis tarvitse niitä
kuvata teille. Menin ulos pienen ränsistyneen eteisen kautta ja saavuin
pian meren rannalla olevalle kummulle.

"Minä nautin nyt toista kertaa tästä näköalasta. Sillä oli siis yhä
vielä täysi viehätyksensä minulle, ja minä istuinkin kaksi kokonaista
tuntia katselemassa. Sitten lähdin sieltä, vaikkakin vastahakoisesti.
Mutta minä tahdoin nähdä puiston muutkin osat.

"Palasin pikku virralle ja kuljin hetkisen pitkin sen rantaa. Löysin
palko veneen, jossa olimme tehneet pienen huvimatkamme edellisenä
päivänä, erääseen kohtaan kiinnitettynä ja täydessä kunnossa, niin
että sitä saattoi käyttää ensimäisen mielijohteen sattuessa. En tiedä
miksi, mutta joka tapauksessa se muistutti minulle aina tallissa
satuloitua hevosta. Tämä ajatus herätti toisen: muistelin sitä ikuista
epäluuloisuutta, jota Horace osoitti ja joka oli yhteistä hänen
ystävilleenkin, pistooleja, jotka aina olivat hänen päänalaisensa
vieressä, ja niitä, jotka olivat pöydällä minun tullessani. Ollen
halveksivinaan vaaraa he kuitenkin siis ryhtyivät tuollaisiin
varokeinoihin. Mutta jos kaksi miestä ei luullut voivansa syödä
aamiaista aseettomina, miksi he, silloin jättivät minut yksin,
minut, jolla ei ollut mitään, millä puolustautua? Kaikki tämä
oli käsittämätöntä, mutta juuri siksi nämä kiusalliset ajatukset
lakkaamatta palasivat, vaikka kuinka koetin niitä karkoittaa. Kun
tällaisia ajatuksia pohtiessani kävelin yhä eteenpäin, olin pian
puiston synkimmässä metsikössä.

"Siinä, keskellä tammimetsää, oli yksinäinen ja tarkoin suljettu
puistomaja. Kiersin sen ympäri, mutta ovet ja ikkunaluukut olivat niin
huolellisesti lukitut, etten uteliaisuudestani huolimatta voinut katsoa
sen sisälle. Päätin suunnata kulkuni tännepäin ensi kerralla, kun
kreivi lähtisi mukaani kävelemään, sillä minä olin jo päättänyt, että
jollei kreivillä ole mitään sitä vastaan, niin valitsen tämän huvimajan
työhuoneekseni, kun sen paikka oli siihen tarkoitukseen erinomaisen
sopiva.

"Palasin linnaan. Tätä ulkonaista tarkastusta seurasi linnan sisustan
tarkastaminen. Se huone, jossa asuin, oli salongin ja kirjaston
välillä. Pitkinpäin kulkeva käytävä jakoi koko rakennuksen kahteen
osaan. Se puoli, jossa oli minun huoneeni, oli täydellisin; muu osa
rakennusta oli jaettu noin kahteentoista pieneen asumukseen, joihin
kuului vierashuone, makuukamari ja pukuhuone, kaikki hyvässä kunnossa
siitä huolimatta, mitä kreivi oli kirjoittanut.

"Kun kirjasto näytti minusta olevan paras vastamyrkky minua odottavalle
yksinäisyydelle ja ikävälle, tahdoin heti tutustua siihen, mitä sillä
oli tarjottavaa. Siinä oli suurimmaksi osaksi kahdeksannentoista
vuosisadan romaaneja, jotka osoittivat, että edelliset omistajat olivat
ilmeisesti suosineet Voltairea, Crebillon nuorempaa ja Marivauxia.
Muutamat uudemmat kirjat, jotka näyttivät olevan nykyisen omistajan
ostamia, erosivat tästä kokoelmasta. Ne olivat kemiaa ja historiaa
käsitteleviä teoksia sekä matkakuvauksia. Viimemainittujen joukossa
huomasin kauniin englanninkielisen painoksen Danielsin kirjoittamasta
Intiaa koskevasta teoksesta. Valitsin sen yöseurakseni, kun en toivonut
saavani paljoakaan nukkua. Otin hyllyltä yhden niteen ja vein sen
huoneeseeni.

"Viisi minuuttia senjälkeen tuli malaiji sisään ja ilmoitti merkkejä
tehden, että päivällinen oli valmis. Menin alakertaan ja näin, että
pöytä oli katettu tavattoman suureen ruokasaliin.

"En voi kuvata, mikä pelon ja painostuksen tunne valtasi minut, kun
näin, että minun oli pakko aterioida tällä tavoin yksin kahden
vahakynttilän valossa, joka ei ulottunut huoneen nurkkiin, vaan
soi varjoille tilaisuuden antaa esineille, jotka se peitti, mitä
merkillisimmät muodot. Tämä kiusallinen tunne lisäytyi yhä enemmän
siitä, että huoneessa oli läsnä tuo tummaihoinen palvelija, jolle
en voinut ilmaista toiveitani muutoin kuin viittauksilla, joita
hän kuitenkin totteli niin nopeasti ja ymmärtäväisesti, että tämä
ihmeellinen ateria tuli siitä yhä haavemaisemmaksi. Useita kertoja olin
puhumaisillani hänelle, vaikka tiesin, että hän ei ymmärtäisi sanojani.
Mutta kuten lapset eivät uskalla huutaa pimeässä, samoin pelkäsin
minäkin oman ääneni kaikua.

"Kun jälkiruoka oli tuotu pöytään, annoin malaijille merkin, että hän
menisi sytyttämään hyvän tulen huoneeni uuniin. Takkavalkea on hyvää
seuraa niille, joilla ei ole muuta. Sitäpaitsi aioin mennä maata vasta
niin myöhään kuin mahdollista, sillä minä tunsin pelkoa, jota en ollut
tuntenut päivällä, vaan joka oli tullut vasta hämärän mukana.

"Kun jäin yksin tähän suureen ruokasaliin, lisääntyi kauhuni: Olin
näkevinäni käärinliinojen tapaan ikkunan edessä riippuvien valkoisten
verhojen liikkuvan edestakaisin. Aaveitten pelko ei minua kuitenkaan
tuskastuttanut. Munkit ja apotit, joiden haudoilla olin käynyt,
nukkuivat siunattua untaan, edelliset luostarissaan, jälkimäiset
hautaholveissaan. Mutta muistiini palasi kaikki, mitä olin lukenut
maalla, mitä olin kuullut kerrottavan Caënissa, ja minä säpsähdin
vähintäkin ääntä. Ei kuitenkaan kuulunut mitään muuta kuin lehtien
kahinaa, meren kaukaista kohinaa ja rakennuksen nurkkiin tarttuvan
ja yölintuparven kaltaisena savupiippuihin laskeutuvan tuulen
yksitoikkoista ja surumielistä ulvontaa.

"Istuin liikkumattomana noin kymmenen minuuttia enkä uskaltanut katsoa
oikealle enkä vasemmalle. Silloin kuulin hiljaista kolinaa takaani.
Käännyin; se oli malaiji. Hän pani kätensä ristiin rinnalleen ja
kumarsi; se oli hänen tapansa ilmaista, että hän oli täyttänyt hänelle
annetut tehtävät. Nousin; hän otti kynttilät ja kulki edelläni.
Tämä ihmeellinen kamarineito oli järjestänyt huoneeni täydellisesti
yökuntoon. Nyt hän pani kynttilät pöydälle ja jätti minut yksin.

"Pyyntöni oli täytetty aivan kirjaimellisesti. Tavattoman komea
tuli loimusi isossa valkoisesta marmorista tehdyssä takassa, jota
kannattivat kullatut lemmenjumalat; sen loiste levisi ympäri huonetta
ja teki sen niin iloisen näköiseksi ja niin suureksi vastakohdaksi
pelolleni, että aloin rauhoittua. Tämän huoneen seinät olivat verhotut
punaisella, ruusukuvioisella kirjosilkillä, ja ovet olivat kaunistetut
toinen toistaan oikullisemmilla köynnöstetyillä ja ryhmityksillä; ne
esittivät fauneja ja satyyreja, joiden eriskummaiset, kullatut kasvot
irvistelivät niitä valaisevalle liekille.

"En ollut kuitenkaan kyllin levollinen mennäkseni nukkumaan, eikä
kellokaan ollut vielä enempää kuin kahdeksan illalla. Vaihdoin
senvuoksi vain leninkini aamunuttuun, ja kun olin nähnyt, että ilma oli
kaunis, aioin avata ikkunan tointuakseni täydellisesti lepoon vaipuneen
luonnon hiljaisesta ja tyynestä näystä. Mutta varovaisuudesta, jonka
katsoin aiheutuneen paikkakunnalla liikkeellä olevista murha- ja
rosvousjutuista, oli luukut suljettu sisäpuolelta. Palasin senvuoksi
istumaan tulen eteen pöydän ääreen lukeakseni lainaamaani kirjaa, kun
huomasin ottaneeni toisen osan enkä ensimäistä. Nousin mennäkseni
oikaisemaan tämän erehdykseni, kun pelkoni uudestaan valtasi minut
kirjaston ovella. Epäröin hetkisen. Vihdoin aloin hävetä lapsellista
arkuuttani, avasin oven ja lähestyin hyllyä, jolla teoksen muut osat
olivat.

"Kun kohotin kynttilää kirjoja kohti, nähdäkseni niiden numerot, osui
katseeni ottamani kirjan kohdalle jääneeseen tyhjään paikkaan, ja
hyllyn takana näin messinkinupin, sellaisen, jollaisia tavallisesti on
ovien lukoissa; muutoin se oli kirjojen peitossa. Olin usein nähnyt
salaovia kirjastoissa; mikään ei siis ollut luonnollisempaa kuin
että sellainen oli täälläkin. Mutta suunta, johon se vei, teki asian
melkein mahdottomaksi. Kirjaston ikkunat olivat rakennuksen viimeiset.
Tämä nuppi oli toisen ikkunan takana laudoituksessa, ja siltä kohtaa
täytyi oven siis avautua suoraan ulos. Menin hyllyn taakse, tutkiakseni
kynttilän avulla, eikö olisi havaittavissa mitään merkkiä, joka
ilmaisisi, että siinä oli oviaukko. Mutta se oli turhaa vaivaa, en
nähnyt mitään. Tartuin silloin kädelläni kiinni nuppiin ja koetin
vääntää sitä, mutta se ei liikahtanutkaan. Painoin sitä, ja silloin
tunsin, että se myötäsi. Painoin lujemmin, ja nyt avautui edessäni
paukahtaen ovi, joka pysyi pontimen varassa auki. Tämä ovi johti
seinämuurin sisään asetetuille pienille kierreportaille.

"Ymmärrätte, että sellainen huomio ei ollut omansa vähentämään
pelkoani. Ojensin kynttilän portaiden yläpuolelle ja näin silloin
niiden laskeutuvan melkein luotisuoraan alas. Hetkisen ajattelin
lähteä kulkemaan niitä, jopa astuinkin kaksi askelta alaspäin. Mutta
rohkeuteni petti. Palasin takaperin kirjastoon ja vedin kiinni oven,
joka sulkeutui niin tavattoman tarkasti, etten voinut keksiä sen
liitoskohtia, vaikka varmasti tiesinkin sen siinä olevan. Panin heti
paikalleen kirjan, jotta kukaan ei näkisi minun kajonneen siihen, sillä
enhän tiennyt, ketä tämä salaisuus oikeastaan koski. Otin umpimähkään
toisen kirjan, menin takaisin huoneeseeni, lukitsin huolellisesti
kirjaston oven ja istuuduin jälleen tulen ääreen.

"Odottamattomat tapaukset tulevat tärkeiksi tai menettävät tärkeytensä
aina sen mukaan, olemmeko iloisia vai surullisia mieleltämme, tai sen
mukaan, millaisissa olosuhteissa kulloinkin olemme. Tosin ei mikään
ollut luonnollisempaa kuin salaovi kirjastossa ja kierreportaat
seinässä; mutta jos huomaa tämän oven ja nämä portaat yöllä
yksinäisessä linnassa, jossa asuu yksin ja aivan turvatonna; jos tämä
linna sijaitsee seudussa, missä joka päivä leviää huhu jostakin uudesta
ryöstöstä tai murhasta; jos salaperäinen kohtalo on jo jonkun aikaa
ympäröinyt teitä; jos onnettomuuden aavistukset ovat parikymmentä
kertaa tanssiaisienkin aikana saattaneet sydämenne kuolemankauhusta
vapisemaan, silloin muuttuu kaikki, jollei todellisuudeksikaan, niin
ainakin uhkaaviksi hirmukuviksi; ja jokainen tietää kokemuksestaan,
että tuntematon vaara on tuhansin verroin pahempi ja hirvittävämpi kuin
näkyvä ja todelliseksi käynyt.

"Silloin aloin katkerasti katua sitä ajattelematonta lupaa, jonka olin
antanut kamarineidolleni, kun päästin hänet luotani. Pelko on niin
kaukana kaikesta harkinnasta, että se syntyy ja poistuu ilman mitään
todellisia syitä. Heikoinkin olento, koira, joka hyväilee meitä, lapsi,
joka hymyilee meille, tulee sellaisissa tilaisuuksissa, vaikkei voikaan
meitä puolustaa, jollei juuri käsivartemme käytettäväksi aseeksi,
niin ainakin sydämen tueksi. Jos luonani olisi ollut tämä tyttö, joka
ei viiteen vuoteen ollut poistunut luotani ja jonka uskollisuuden ja
ystävyyden tunsin, olisi pelkoni varmaan haihtunut, kun sensijaan nyt
yksinäni olin kuin jätetty onnettomuudelle alttiiksi ja luulin, ettei
mikään voisi minua pelastaa.

"Kaksi tuntia istuin tällä tavoin, liikkumatta ja tuskanhiki otsallani.
Kuulin kellon lyövän kymmenen, ja vaikka tämä ääni onkin niin
luonnollinen, tartuin joka kerta kouristuksentapaisesti tuolini
käsinojaan. Kello yhdentoista ja puoli kahdentoista välillä luulin
kuulevani kaukaa pistoolinlaukauksen. Nousin puolittain, tukien itseäni
uunia vasten. Mutta kun kaikki oli jälleen hiljaista, vaivuin takaisin
istumaan, annoin pääni painua tuolin selkänojalle ja pysyin siinä
jonkun aikaa tuijottamassa vain yhteen kohtaan, jotta en toisaalle
katsoessani saisi jotakin todellista säikähdyksen syytä.

"Tämän täydellisen hiljaisuuden vallitessa tuntui minusta äkkiä siltä,
että vastapäätä linnan portaita oleva ja puistoa puutarhasta eroittava
rautaportti natisi saranoillaan. Ajatus, että Horace tuli kotiin,
poisti silmänräpäyksessä kaiken pelkoni. Riensin ikkunan luokse
muistamatta, että luukut olivat suljetut. Aioin avata käytävään vievän
oven, mutta malaiji oli joko näppäryydessään tai varovaisuudessaan
lukinnut sen. Olin vanki.

"Muistin silloin, että kirjaston samoin kuin minunkin huoneeni ikkunat
olivat pihalle päin. Työnsin syrjään salvan, ja sellaisen merkillisen
vaihdoksen tapahtuessa, joka muuttaa äärimmäisen heikkouden suurimmaksi
rohkeudeksi, menin sinne ilman kynttilää; sillä ne, jotka tulivat tähän
aikaan, eivät voineet olla ketään muita kuin Horace ja hänen ystävänsä,
ja kynttilänihän osoitti, että huone oli asuttu.

"Luukut oli vain työnnetty kiinni. Vedin toisen niistä syrjään, ja
kuutamossa näin selvästi miehen pitävän porttia avoinna, kun taas
kaksi muuta kulki sen lävitse kantaen jotakin taakkaa, josta en saanut
selkoa. Avaaja sulki sitten portin.

"Nämä kolme miestä eivät tulleet linnan portaille, vaan kääntyivät
rakennuksen nurkasta. Mutta kun he nyt lähestyivät minua, aloin
eroittaa heidän taakkansa muotoa: se oli vaippaan kääritty ihminen.
Epäilemättä herätti asutun talon näkeminen hiukan toivoa siinä
henkilössä, jota näin kuljetettiin, sillä jonkinlainen kamppailu syntyi
ikkunani alla. Tämän kamppailun kestäessä tuli näkyviin käsivarsi. Olin
aivan varma, että uhri oli nainen; sen näki jo käsivartta peittävän
puseron hihastakin. Mutta kaikki tämä tapahtui salamannopeasti, yksi
miehistä tarttui voimakkaasti käsivarteen ja pani sen takaisin vaipan
alle; kannettava sai jälleen jonkin muun taakan epämääräisen muodon,
ja kaikki katosi sitten rakennuksen nurkan taakse kastanjakäytävän
varjoon, heidän mennessään lukittuun pikku metsämajaan, jonka olin
edellisenä päivänä nähnyt tammimetsässä.

"En ollut voinut tuntea näitä kolmea miestä. Panin kuitenkin merkille,
että he olivat puetut kuin talonpojat. Mutta jos he todellakin olivat
talonpoikia, niin kuinka he olivat päässeet linnaan? Kuinka he olivat
saaneet rautaristikon avaimen? Oliko tässä kysymyksessä naisenryöstö
vai murha? En tiennyt sitä, mutta varmaankin se oli jompaakumpaa.
Kaikki oli sitäpaitsi niin ihmeellistä ja selittämätöntä, että useita
kertoja kysyin itseltäni, enkö nähnyt unta. Muuten ei kuulunut
ainoatakaan ääntä; yö jatkui levollisesti ja ääneti, ja minä seisoin
paikallani ikkunassa, kauhusta liikkumattomana; en uskaltanut jättää
paikkaani, sillä pelkäsin, että askelteni ääni herättäisi vaaran,
jos sellainen jostakin uhkaisi minua. Äkkiä muistin salaoven ja
salaperäiset portaat. Luulin kuulevani kumeaa kolinaa siltä puolen,
kiiruhdin huoneeseeni, suljin ja lukitsin oven ja heittäydyin
nojatuoliini huomaamatta, että yksi kynttilöistä oli sammunut
poissaollessani.

"Tällä kertaa ei minua säikäyttänyt vain tyhjä ja aiheeton pelko.
Ympärilläni hiipi liiankin todellinen rikos, jonka toimeenpanijat olin
nähnyt omin silmin. Joka hetki odotin saavani nähdä jonkin salaoven
aukenevan tai laskuluukun työntyvän syrjään. Kaikki tyhjänpäiväiset
äänet, jotka käyvät yöllä niin huomattaviksi ja jotka johtuvat
siitä, että johonkin huonekaluun tulee halkeama tai lattialautojen
liite avautuu, saivat minut vapisemaan säikähdyksestä, ja syvässä
hiljaisuudessa kuulin sydämeni lyövän seinäkellon nakutusten tahtiin.
Samassa sytytti loppuunpalaneen kynttilän liekki sen alaosan ympärille
kierretyn paperin; äkillinen loiste valaisi huoneen, sammuen sitten
pian. Muutamia sekunteja kuului rätisevää ääntä ja sitten putosi sydän
kynttilänjalan aukkoon, sammui äkkiä ja jätti minut ilman muuta valoa
kuin mitä tuli uunista.

"Etsin puita, pitääkseni valkeaa vireillä, mutta en löytänyt. Panin
kekäleet lähemmäksi toisiaan, ja hetkiseksi tuli saikin uutta voimaa.
Mutta lepattava liekki ei ollut omansa tekemään minua levolliseksi.
Jokainen esine oli käynyt liikkuvaksi niinkuin niitä valaiseva uusi
liekki. Seinät heiluivat, ikkunaverhot näyttivät liehuvan, ja pitkiä
varjoja liiteli edestakaisin katossa ja seinillä.

"Tunsin, että olin vähällä voida pahoin, ja vain kauhistus esti minua
pyörtymästä. Silloin herätti minut seinäkello, joka löi kahtatoista.

"Tässä tuolissa en kuitenkaan voinut viettää koko yötä; minua alkoi
jo palella. Päätin panna vaatteet päällä maata, pääsin ympärilleni
katsomatta vuoteeseen, ryömin peittojen alle ja vedin hurstin pääni
ylitse. Miltei kokonaisen tunnin vietin tällä tavoin ajattelemattakaan,
että voisin nukkua.

"Koko elämäni ajan muistan tämän tunnin. Lukki kutoi verkkoaan
makuukomeron nurkkaan, ja minä kuulin tuon yöllisen rakennusmestarin
jatkavan työtään. Äkkiä se vaikeni toisen äänen keskeyttämänä. Luulin
kuulevani samaa hiljaista natinaa, joka syntyi, kun painoin kirjastossa
olevaa salaoven lukkoa. Pistin pääni nopeasti esiin peittojen alta, ja
kaula ojossa, henkeäni pidättäen ja käsi sydämellä, jotta se ei niin
rajusti sykkisi, koetin kuunnella, yhä vielä epäillen.

"Pian en enää epäillyt.

"En ollut pettynyt. Lattia natisi jonkun ihmisen painosta, askeleet
lähenivät, ja jotakin tuolia kolautettiin. Mutta epäilemättä tulija
pelkäsi, että joku voisi kuulla, sillä kolina lakkasi heti ja sensijaan
tuli mitä täydellisin hiljaisuus. Lukki ryhtyi jälleen työhönsä. Oi,
kaikki nämä eri seikat ovat yhä niin elävästi muistissani, kuin olisin
vielä siellä, maaten vuoteellani pelästyksestä puolikuolleena!

"Kuulin uudestaan liikettä kirjastohuoneesta. Siellä alettiin taas
kävellä, ja askeleet lähestyivät lautaseinää, jonka vieressä vuoteeni
oli. Kuulin käden painautuvan sitä vasten. Vain ohut lauta eroitti
minut tulijasta. Luulin kuulevani avattavan jotakin luukkua. Pysyin
liikkumatta ja olin nukkuvinani; uni oli ainoa aseeni. Rosvo, jos
sellainen oli tulossa, voisi kenties, luullen etten näkisi enkä
kuulisi, pitää kuolemaani turhana ja säästää minut. Kasvoni, jotka
olivat käännetyt seinään päin, olivat varjossa, niin että saatoin pitää
silmäni auki. Silloin näin verhojen liikkuvan, käsi eroitti ne hitaasti
toisistaan. Sitten pisti kalpea pää esiin punaisten uutimien välistä.
Makuukomeron perältä hohtava tulisijan viimeinen loiste loi samassa
valoaan tähän näkyyn.

"Tunsin kreivi Horacen ja suljin silmäni.

"Kun aukaisin ne jälleen, oli näky kadonnut, vaikka vuodeverhot
liikkuivatkin vielä. Kuulin kiinni työnnettävän luukun hiljaista
kolinaa, poistuvien askelten ääntä ja oven natinaa. Vihdoin oli
kaikki taas hiljaa, äänetöntä. En tiedä kuinka kauan makasin siinä
hengittämättä tai liikkumatta, mutta vasta päivänkoitteessa vaivuin
tämän kiusallisen valvomisen uuvuttamana unenkaltaiseen horrostilaan."




XII.

SELITYS.


Minut herätti malaiji koputtamalla ovelleni, jonka olin sulkenut
sisäpuolelta. Olin, kuten jo ennen olen maininnut, pannut maata
vaatteet päällä; työnsin siis salvan syrjään. Hän avasi luukut, ja minä
näin päivän ja auringon palaavan huoneeseeni.

Kiiruhdin ikkunan ääreen.

Nyt oli sellainen ihana syysaamu, jolloin taivas, ennenkuin se peittyy
pilviharsoonsa, lähettää jäähyväishymynsä maalle. Kaikki oli puistossa
niin hiljaista ja rauhallista, että melkein aloin epäillä itseäni. Yön
tapaukset olivat kuitenkin yhä ilmielävinä mielessäni, ja esineet,
jotka nyt näin, palauttivat muistiini pienimmätkin yksityiskohdat.
Katseeni kohtasivat ristikkoportin, joka oli avautunut päästääkseen
sisään nuo kolme miestä sekä naisen; puistokäytävän, jota pitkin
he olivat kulkeneet; hiekkaan painuneet jalanjäljet, jotka olivat
selvemmät sillä kohdalla, missä uhri oli koettanut tehdä vastarintaa,
kun hänen kantajansa olivat kovasti reuhtoneet ehkäistäkseen hänen
liikkeitänsä.

Saadakseni, jos mahdollista, aistimieni todistuksen vielä varmemmaksi,
tahdoin katsoa, eikö siihen liittyisi useampia todisteita. Menin
kirjastoon; luukku oli puoleksi auki, niinkuin olin sen jättänyt;
keskellä lattiaa oli kaatunut tuoli, jonka synnyttämän kolinan olin
kuullut. Menin salaovelle, ja äärimmäisiin saakka jännittäen näköäni
huomasin miltei näkymättömän liitekohdan. Painoin lukkoa; se myötäsi.
Samassa joku kosketti huoneeni ovea. Ehdin tuskin sulkea salaovenpa
ottaa erään kirjan hyllyltä.

Se oli malaiji. Hän tuli kutsumaan aamiaiselle. Seurasin häntä.

Kun astuin ruokasaliin, säpsähdin hämmästyksestä. Odotin tapaavani
siellä Horacen, mutta hän ei ollut siellä, ja pöytä oli katettu vain
yhdelle.

"Eikö kreivi ole tullut kotiin?" huudahdin.

Malaiji teki epäävän liikkeen.

"Eikö!" mutisin hämmentyneenä.

"Ei", toisti hän liikkeellään.

Vaivuin tuolille. Kreivi ei ollut palannut! Ja kuitenkin olin itse
nähnyt hänet. Hän oli tullut vuoteeni lähelle ja nostanut syrjään
verhot tuntia myöhemmin kuin nuo kolme miestä... Mutta nuo kolme
miestä, eivätkö ne olleet juuri kreivi ja hänen molemmat ystävänsä,
eivätkö ne olleet Horace, Max ja Henrik, jotka kantoivat jotakin
naista!... Vain heillä saattoi olla puiston avain ja vain he saattoivat
tulla niin vapaasti sisälle portista, ettei heitä nähty tai häiritty.
Se oli niin selvää, että sitä oli mahdoton epäillä. Juuri siksi
ei kreivi ollut tahtonut antaa minun tulla linnaan, siksi hän oli
ottanut minut niin kylmästi vastaan, siksi hän oli ollut lähtevinään
metsästysretkelle. Tämä naisenryöstö oli päätetty ennen minun tuloani;
nyt se oli pantu toimeen. Kreivi ei rakastanut enää minua, vaan jotakin
toista naista, ja tämä nainen oli linnassa, epäilemättä metsänrajassa!
Niin, ja varmistuakseen siitä, etten ollut mitään nähnyt tai kuullut,
etten sanalla sanoen epäillyt mitään, kreivi oli noussut kirjaston
portaita ylös, tullut sisälle salaovesta, vetänyt syrjään vuodeverhot
ja palannut huvituksiaan jatkamaan, varmasti uskoen, että nukuin.
Kaikki oli nyt ilmeistä, selvää ja varmaa, niinkuin olisin itse sen
nähnyt. Silmänräpäyksessä oli mustasukkaisuuteni tunkeutunut läpi
pimeyden, murtanut muurit. Minun ei tarvinnut enää saada tietää mitään.
Syöksyin ulos: olin aivan tukehtumaisillani.

Jäljet oli jo poistettu tasoittamalla hiekkaa haravalla.

Kävelin pitkin puistokäytävää ja tulin tammimetsään. Näin huvimajan
ja kiersin sen ympäri. Se oli kiinni ja näytti asumattomalta kuten
edellisenäkin päivänä. Palasin linnaan, menin huoneeseeni, heittäydyin
samaan nojatuoliin, jossa edellisenä iltana olin viettänyt niin
hirveitä tunteja, ja ihmettelin nyt pelkoani. Varjo, pimeys tai
pikemmin suuren intohimon puute oli kaiketi niin lannistanut rohkeuteni!

Vietin osan päivää kulkemalla edestakaisin huoneessani, avaamalla ja
sulkemalla ikkunaa, ja odotin iltaa yhtä kärsimättömästi kuin edellisenä
päivänä olin pelännyt sen lähestymistä. Ilmoitettiin, että päivällinen
oli valmis. Menin alas ruokasaliin. Kuten aamulla, oli pöytä nytkin
katettu vain yhdelle hengelle; mutta lautaseni vieressä oli kirje.
Tunsin Horacen käsialan ja aukaisin kuoren.

Hän pyysi anteeksi, että hänen täytyi jättää minut kahdeksi
kokonaiseksi päiväksi yksikseni; mutta hän ei ollut voinut palata,
hänen sanansa oli annettu ennen minun tuloani, ja hänen täytyi
se pitää, maksoi mitä maksoi. Rypistin kirjeen kokoon, lukematta
sitä loppuun, ja heitin sen uuniin. Estääkseni malaijin tulemasta
epäluuloiseksi pakotin itseni sitten syömään ja menin sen jälkeen
takaisin huoneeseeni.

Edellisenä iltana annettuja määräyksiäni oli nytkin noudatettu.
Huoneessani oli komea takkavalkea, mutta tällä kertaa en siitä
välittänyt. Minun oli tehtävä täydellinen suunnitelma, ja minä
istuuduin sitä harkitsemaan. Eilinen pelkoni oli nyt tykkänään poissa.

Kreivi Horace ja hänen ystävänsä olivat tulleet rautaportista; sillä
nuo miehet eivät saattaneet olla keitään muita. He olivat kantaneet
naisen metsämajaan, ja sitten oli kreivi tullut ylös salaportaita
myöten, päästäkseen selville siitä, että nukuin enkä ollut mitään
huomannut. Minun tarvitsi siis vain seurata portaita. Lähtisin
vuorostani samaa tietä kuin hän; menisin sinne, mistä hän oli tullut.
Olin varmasti päättänyt mennä alas portaita myöten.

Katsoin kelloa: se oli neljännestä yli kahdeksan. Menin katsomaan
ikkunaluukkuja: ne eivät olleet suljetut. Epäilemättä ei tänä
yönä olisi mitään nähtävää, kun kerran ei oltu ryhdytty eilisiin
varokeinoihin. Avasin ikkunan.

Yö oli myrskyinen. Kaukana jylisi ukkonen, ja rantaan vyöryvien
merenlaineiden kohina kuului korviini. Sydämessäni raivosi vielä
kauheampi myrsky kuin luonnossa, ja päässäni kuohui ajatuksia, jotka
olivat synkempiä ja rajumpia kuin valtameren aallot.

Kaksi tuntia kului tällä tavoin; en liikahtanutkaan, eikä katseeni
kääntynyt pienestä kuvapatsaasta, joka oli sijoitettu erään puuryhmän
keskelle. Koko aikana en sitä kuitenkaan nähnyt.

Vihdoin luulin oikean hetken tulleen. En kuullut enää mitään kolinaa
linnasta. Samanlainen sade, joka syyskuun 27:nnen ja 28:nnen päivän
välisenä yönä pakotti teidät etsimään suojaa raunioista, alkoi valua
virtana maahan. Pidin hetkisen päätäni ulkona sateessa. Sitten suljin
ikkunan ja käänsin luukun sen eteen.

Menin ulos huoneesta ja astuin muutamia askelia käytävässä. Kaikki
oli linnassa hiljaa. Malaiji oli varmaankin mennyt levolle tai
palveli herraansa jossakin muussa rakennuksen osassa. Menin takaisin
huoneeseeni. Kello oli nyt puoli yksitoista. Kuulin vain myrskyn
ulvontaa, joka oli minulle hyödyksi, sillä se esti kuulumasta
mahdollisesti aiheuttamaani kolinaa. Otin kynttilän ja menin kirjaston
ovelle; se oli suljettu.

Minut oli nähty siellä aamulla; oli pelätty, että minä huomaisin
portaat, ja nyt oli tie minulta suljettu. Kaikeksi onneksi oli kreivi
vaivautunut näyttämään minulle toisen tien. Menin vuoteeni taakse,
työnsin laudoitusta, seinä avautui, ja minä olin kirjastossa.

Menin lujin askelin ja epäröimättä salaovelle, otin pois lukkoa
peittävän kirjan, painoin teräsponninta, ja tämäkin tie oli minulle
avoinna.

Lähdin astumaan portaita myöten; niissä oli tilaa juuri yhdelle
hengelle. Laskeuduin kolme kerrosta; joka kerroksen kohdalla kuuntelin,
mutta en kuullut mitään.

Kolmansien portaiden lopussa huomasin oven; se oli suljettu salvalla.
Ensimäisestä yrityksestäni se aukeni.

Olin joutunut holviin, joka vei suoraan alaspäin. Menin sitä pitkin
noin viisi minuuttia; sitten tuli kolmas ovi. Sekään ei ollut minulle
minään esteenä; se vei toisille kirjastossa olevien kaltaisille
portaille, jotka kuitenkin olivat vain kaksijaksoiset. Niiden lopussa
oli neliskulmainen rautaluukku. Kun raotin sitä, kuulin ääniä. Sammutin
kynttiläni ja laskin sen portaiden alimmalle askelmalle. Sitten
hiivin sisään tulisijan viereen tehdystä liikkuvalla rautalevyllä
peitetystä aukosta. Työnnettyäni levyn hiljaa syrjään jouduin
jonkinlaiseen kemialliseen laboratorioon, joka oli hyvin himmeästi
valaistu, sillä läheisessä huoneessa palava valo tunki sinne vain erään
oven päällä olevasta pyöreästä aukosta, joka oli peitetty pienellä
vihreällä verholla. Ikkunat olivat niin huolellisesti suljetut,
ettei keskipäivälläkään olisi ulkoa voinut päästä hitustakaan valoa
huoneeseen.

En ollut pettynyt luullessani kuulevani ääniä. Viereisessä huoneessa
keskusteltiin hyvin meluisasti. Tunsin kreivin ja hänen ystäviensä
äänet. Kannoin oven viereen tuolin ja nousin sille. Sillä tavoin
ulotuin aukon kohdalle ja saatoin nähdä huoneeseen.

Kreivi Horace, Max ja Henrik istuivat pöydässä, mutta ateria oli
kuitenkin jo loppumaisillaan. Malaiji tarjoili heille, seisoen kreivin
tuolin takana. Jokainen heistä oli puettu siniseen puseroon ja kullakin
oli tikari vyöllä ynnä pari pistoolia edessään pöydällä. Horace nousi,
ikäänkuin lähteäkseen.

"Nytkö jo?" kysyi Max.

"Mitäpä minä täällä enää tekisin?" vastasi kreivi.

"Juo", sanoi Henrik ja kohotti lasiaan.

"Onpa siitäkin iloa, että juo teidän kanssanne", sanoi kreivi;
"kolmannesta pullosta te jo tulette juovuksiin kuin palovahdit".

"Pelataan!"

"En minä ole sellainen konna, että tahtoisin voittaa teidän rahanne,
kun teissä ei ole miestä niitä säilyttämään", sanoi kreivi, kohautti
olkapäitään ja kääntyi puoleksi poispäin.

"No hyvä! Siispä hakkailemme kaunista englannitartamme. Palvelijasi on
pitänyt huolen siitä, ettei hän kohtele meitä julmasti. Totta tosiaan,
se velikulta ymmärtää sellaiset asiat. Kas tuossa, poikaseni!"

Max antoi malaijille kourallisen kultarahoja.

"Antelias kuin rosvo!" virkkoi kreivi.

"No, entä sitten; se ei ole mikään vastaus", sanoi Max ja nousi
pöydästä. "Tahdotko hänet vai etkö?"

"En!"

"No sitten minä otan hänet."

"Odota!" huusi Henrik ja ojensi kättänsä. "Minusta tuntuu siltä, että
minäkin olen joku tai jotakin tässä asiassa, ja että minullakin on
oikeuksia yhtä hyvin kuin jollakin toisellakin. Kuka tappoi hänen
miehensä?"

"Asiaan; se ei kuulu tähän", huomautti kreivi hymyillen.

Samassa kuulin voihkinaa. Katsoin sinnepäin, mistä se tuli. Joku nainen
makasi pitkällään pilarivuoteella, kädet ja jalat sidottuina vuoteen
neljään nurkkaan. Huomioni oli ollut niin yksinomaan kiintyneenä yhteen
ainoaan kohtaan, etten ollut nähnyt häntä ennen.

"Sepä se", jatkoi Max. "Mutta kuka odotti heitä Havressa? Kuka ratsasti
tänne täyttä neliä tuomaan teille siitä tietoa?"

"Piru vieköön! Tästä tulee sekava juttu!" huomautti kreivi. "Ja täytyy
olla itse kuningas Salomo voidakseen ratkaista, kummalla on suurempi
oikeus, urkkijallako vai murhaajalla."

"Mutta se on sellainen asia, joka on ratkaistava", kiivaili Max.
"Sinä olet saattanut minut ajattelemaan tätä naista, ja nyt minä olen
rakastunut häneen."

"Niin minäkin", sanoi Henrik. "Kun et siis itse välitä hänestä, niin
anna hänet sille meistä; jolle tahdot."

"Jotta toinen menisi ilmiantamaan minut jonkun juopottelun jälkeen, kun
hän, kuten nytkään, ei enää tiedä mitä tekee, vai kuinka? Ei ei, hyvät
herrat! Te olette nuoria ja rikkaita ja kauniita; teillä on kymmenen
minuuttia aikaa hakkaillaksenne häntä. Menkää, herrat Don Juanit!"

"Jos ei ota hakkailua lukuun, on tuumasi hyvä", vastasi Henrik.
"Valitkoon hän itse, kummasta hän enemmän pitää."

"Olkoon niin", sanoi Max. "Mutta hänen täytyy kiiruhtaa. Selitä se
hänelle, sinähän puhut kaikkia maailman kieliä."

"Mielelläni", sanoi Horace. Sitten hän kääntyi onnettoman naisen
puoleen ja sanoi puhtaimmalla englanninkielellä:

"Mylady, tässä on kaksi ystävääni maantierosvoa, molemmat hyvästä
suvusta — siitä voitte saada nähdäksenne kirjalliset todistukset, jos
niin haluatte — jotka, noudattaen omaisuuden jakamisen periaatetta,
ovat ensin hävittäneet oman omaisuutensa ja sitten, huomatessaan
kaiken olevan huonosti järjestettyä yhteiskunnassa, jalosti päättäneet
vaatia uudistuksia, asettua väijyksiin teiden varsille, hyvittääkseen
valtion vääryyksiä, korjatakseen sen erehdyksiä ja palauttaakseen
sen erilaisuudet tasapainoon. Viiden vuoden aikana he ovat,
suurimmaksi kunniaksi viisaustieteelle ja poliisille, lakkaamatta ja
omantunnontarkasti harjoittaneet tätä kutsumustaan, joka antaa heille
varoja esiintyä mitä hienoimmin Pariisin salongeissa ja johtaa heidät,
niinkuin se jo minut on johtanut, rikkaisiin naimisiin, vapauttaen
heidät siten edelleen näyttelemästä Karl Mooria ja Jean Sbogaria. Sitä
odottaessaan, ja kun tässä talossa ei ole muuta naista kuin minun
vaimoni, jota en halua jättää heille, he anovat kunnioittavasti,
että te itse suvaitsisitte valita heistä sen, josta enemmän pidätte;
muussa tapauksessa he molemmat ottavat teidät omakseen. Olenko sanonut
sanottavani hyvällä englannin kielellä, rouvaseni, ja oletteko
ymmärtänyt puheeni?"

"Oi, jos teissä on hiukankaan armeliaisuutta", huusi naisparka, "niin
tappakaa minut! Tappakaa minut!"

"Mitä hän vastaa?" mutisi Max.

"Hän vastaa, että se on halpamaista, siinä kaikki", sanoi Horace. "Ja
minä myönnän, että olen jossakin määrin samaa mieltä."

"Siinä tapauksessa..." huusivat yht'aikaa Max ja Henrik ja hyppäsivät
seisomaan.

"Siinä tapauksessa saatte tehdä kuten haluatte", vastasi Horace. Hän
istuutui, täytti lasinsa samppanjalla ja joi.

"Oi, tappakaa minut, tappakaa minut!" huudahti nainen uudelleen, kun
hän näki molempien miesten lähestyvän.

Tässä silmänräpäyksessä tapahtui, mitä oli helppo edellyttää. Max ja
Henrik seisoivat viinin kiihoittamina vastakkain ja vaihtoivat saman
himon vallassa vihaisia silmäyksiä.

"Sinä et siis tahdo häntä antaa minulle?" sanoi Max.

"En", vastasi Henrik.

"No niin, minä otan hänet kuitenkin."

"Senpä saamme nähdä."

"Henrik! Henrik!" huusi Max hampaitaan kiristäen, "minä vannon kautta
kunniani, että tämä nainen kuuluu minulle!"

"Ja minä lupaan niin totta kuin elän, että hän tulee minun omakseni.
Luulenpa olevani arempi hengestäni kuin sinä kunniastasi."

Molemmat astuivat nyt askeleen taaksepäin, tarttuivat tikareihinsa ja
hyökkäsivät toistensa kimppuun.

"Taivaan tähden, tappakaa minut, olkaa niin armeliaita!" huusi vangittu
nainen kolmannen kerran.

"Mitä te sanotte?" huusi Horace käskijän äänellä molemmille nuorille
miehille.

"Minä olen sanonut", vastasi Max suunnaten iskun Henrikiin, "että minä
tahdon hänet omakseni".

"Ja minä", lausui Henrik, joka nyt teki hyökkäyksen vastustajaansa
kohti, "minä olen sanonut, että minä hänet otan. Ja minä pysyn
sanassani."

"No hyvä!" mutisi Horace, "te olette valehdelleet molemmat. Kumpikaan
teistä ei saa häntä."

Näin sanoen hän otti pöydällä olevan pistoolin, ojensi sen hitaasti
kohottaen vuodetta kohden ja laukaisi. Luoti meni taistelevien välitse
ja lävisti onnettoman naisen sydämen.

Sen nähdessäni kirkaisin kauheasti ja putosin lattialle pyörtyneenä,
yhtä kuolleen kaltaisena kuin ammuttukin.




XIII.

HAUTAKAMMIO..


Kun tulin uudestaan tajuihini, olin hautakammiossa. Epäilemättä kreivi
oli huutoni ja putoamiseni synnyttämän kolinan opastamana löytänyt
minut laboratoriosta ja useita tunteja kestäneen tainnostilani aikana
kantanut minut sinne. Kivellä vieressäni oli lamppu, lasi ja kirje;
lasissa oli myrkkyä, kirjeen sisällyksen sanelen teille.

"Epäröittekö antaa minun nähdä sitä", huudahdin, "ja osoitatteko
minulle vain puolinaista luottamusta?"

"Olen polttanut sen", vastasi Pauline, "mutta olkaa levollinen, en
ole unhottanut siitä sanaakaan. — 'Pauline, te olette tahtonut, että
kulkisin rikoksen tien loppuun saakka. Te olette nähnyt kaikki, kuullut
kaikki, minulla ei ole siis mitään ilmoitettavaa teille. Te tiedätte,
kuka minä olen, tai oikeammin, mikä minä olen.

"'Jos teidän keksimänne salaisuus koskisi minua yksin, jos ei olisi
kysymyksessä kenenkään muun henki kuin minun, niin mieluummin antaisin
sen alttiiksi kuin sallisin koskea yhteenkään päänne hiukseen. Vannon
sen pyhästi, Pauline!

"'Mutta tahtomattanne tai huomaamattanne lausumanne sana, tämän muiston
synnyttämä kauhun ilme, unissa kuiskaamanne lause saattaisi viedä
mestauslavalle ei ainoastaan minut, vaan vielä kaksi muuta. Teidän
kuolemanne on kolmen elämä; teidän täytyy senvuoksi kuolla.

"'Aioin surmata teidät, kun olitte tainnoksissa; mutta en rohjennut sitä
tehdä, sillä te olette ainoa nainen, jota olen rakastanut, Pauline. Jos
olisitte noudattanut neuvoani, tai oikeammin, jos olisitte totellut
nimenomaista tahtoani, niin olisitte nyt äitinne luona. Olette tullut
tänne vastoin toivomustani; syyttäkää senvuoksi itseänne kohtalostanne.

"'Te heräätte hautakammiossa, jossa ei kukaan ole käynyt kahteenkymmeneen
vuoteen, ja jossa kenties kukaan ei käy seuraavina kahtenakymmenenä
vuotena. Älkää senvuoksi toivokokaan apua; se olisi hyödytöntä. Tämän
kirjeen vierestä löydätte myrkkyä. Muuta en voi tehdä hyväksenne
kuin että tarjoan teille helpon ja pikaisen lopun, pitkällisen ja
tuskallisen kuolinkamppailun asemesta. Kummassakin tapauksessa, minkä
vaihtoehdon valinnettekin, olette tästä hetkestä lähtien kuollut.

"'Kukaan ei ole nähnyt teitä, kukaan ei tunne teitä. Se nainen, jonka
ammuin saadakseni Henrikin ja Maxin sopimaan riitansa, haudataan teidän
sijastanne perhehautaanne Pariisiin, ja äitinne saa itkeä häntä,
luullen itkevänsä omaa lastansa.

"'Hyvästi, Pauline! En pyydä unhotusta enkä sääliä. Olen kauan ollut
kirottu, eikä teidän anteeksiantonne pelastaisi minua.'"

"Se on hirveätä!" huudahdin minä. "Oi, jumalani, jumalani, kuinka
teidän on täytynyt kärsiä!"

"Niin, ja ainoa, mitä minulla vielä voisi olla teille kerrottavaa,
olisi kuolinkamppailuni, niin että..."

"Jatkakaa", keskeytin nopeasti, "kuvatkaa se!"

"Luin tämän kirjeen kahteen tai kolmeen kertaan; en voinut uskoa, että
se oli totta. On olemassa seikkoja, joita vastaan järki nousee. Ne
ovat edessämme, käsissämme, nähtävissämme ja tajuttavissamme, mutta
emme usko niitä tosiksi. Menin ääneti ristikolle; se oli lukittu.
Kuljin kahteen tai kolmeen kertaan ääneti hautani ympäri, löin sen
kosteita muureja epäilevällä kädelläni ja asetuin sitten istumaan
luolan nurkkaan. Minut oli suljettu sinne, lampun valossa näin selvästi
kirjeen ja myrkyn, ja kuitenkin minä yhä epäilin. Sanoin, kuten
toisinaan unissa sanotaan: 'Nyt vain nukun, pian taas herään!'"

Istuin samalla paikalla liikkumatta siihen saakka, että lamppuni alkoi
rätistä. Silloin minut äkkiä valtasi kaamea ajatus, joka ei tähän
saakka ollut tullut mieleeni: että se sammuisi. Kirkaisin kauhusta ja
hypähdin sen luo; öljy oli miltei lopussa. Minun piti pimeässä odottaa
kuolemaa.

Oi, mitäpä olisinkaan antanut, jos olisin saanut öljyä lamppuuni!
Jos olisin voinut pitää sitä palamassa verelläni, olisin hampaillani
repinyt suoneni auki. Se risahteli ehtimiseen, liekki pieneni joka
kerta, ja pimeyden piiri, jonka se täydessä voimassa palaessaan oli
karkoittanut kauas, ympäröi minua yhä lähempää. Makasin sen vieressä
kädet ristissä; minä en rukoillut Jumalaa, vaan rukoilin tuota lamppua!

Vihdoin se alkoi taistella pimeyttä vastaan samalla tavoin kuin minä
piankin alkaisin kamppailla kuoleman kanssa. Kenties lainasin sille
omat tunteeni; mutta minusta näytti siltä kuin se itsepintaisesti
riippuisi kiinni elämässä ja pelkäisi antaa tulen kadota, joka oli
sen sielu. Pian alkoi sen kuolinkamppailu kaikkine vaiheineen. Se
leimahti toisinaan, niinkuin kuoleva ajoittain saa takaisin voimansa;
se levitti loistetta, kirkkaampaa kuin konsanaan, niinkuin kuumesairas
sielu toisinaan keskellä houreitaan näkee kauemmas kuin ihmiskatse;
senjälkeen seurasi voimattomuuden horrostila. Liekki lepatti kuin
kuolevan huulilla liitelevä viimeinen hengähdys. Vihdoin se sammui ja
riisti minulta valon, joka on puolet elämää.

Vaivuin luolani nurkkaan. Tästä hetkestä lähtien en enää epäillyt,
sillä, ihmeellistä kyllä, nyt kun en enää nähnyt kirjettä enkä myrkkyä,
olin varma siitä, että ne olivat siellä.

Niin kauan kun olin voinut nähdä, en ollut kiinnittänyt huomiota
äänettömyyteen; kun valo oli sammunut, ahdisti se sydäntäni pimeyden
koko painolla. Siinä oli muuten jotakin niin kamalaa ja jylhää,
että jos minua mahdollisesti olisi voitu kuullakin, olisin kenties
epäillyt huutaa. Oi, se oli sellaista kuoleman hiljaisuutta, joka
ijankaikkisiksi ajoiksi asettuu vainajien hautojen ylle.

Ihmeellistä oli, että kuoleman läheisyys oli melkein saanut minut
unhottamaan, mistä se aiheutui. Ajattelin tilaani, olin mitä
suurimmassa vaarassa. Mutta minä voin sanoa, ja Jumala sen tietää,
että jollen ajatellutkaan antaa hänelle anteeksi, niin en kironnutkaan
häntä. Pian aloin tuntea nälän tuskia.

Kului joku aika, jonka pituutta en voinut arvioida. Päivä meni
luultavasti mailleen ja tuli yö, sillä kun aurinko nousi, tunkeutui sen
säde jostakin raosta ja valaisi erään pylvään juurta. Huudahdin silloin
ilosta, ikäänkuin tämä säde olisi antanut minulle jotakin toivoa.

Katseeni kiintyi niin herkeämättömästi tähän säteeseen, että lopuksi
eroitin selvästi kaikki esineet, jotka olivat valaistulla alalla. Siinä
oli muutamia kiviä, pieni puunsirpale ja sammaltukko; päivänvalo oli
viekoitellut maasta esiin tämän heikon ja kituvan kasvin. Oi, mitä
olisinkaan tahtonut antaa ollakseni näiden kivien, tämän puupalasen
tai tuon sammaltukon asemassa, nähdäkseni pienestä raosta vielä kerran
taivaan.

Aloin tuntea polttavaa janoa, ja ajatukseni kävivät epäselviksi.
Aika-ajoin häilyi verisiä pilviä silmissäni, ja hampaani painautuivat
yhteen kuin hermokohtauksessa. Mutta katsettani pidin lakkaamatta
suunnattuna valoon. Epäilemättä se tunkeutui hautakammioon hyvin
ahtaasta aukosta, sillä kun aurinko ei enää paistanut suoraan siihen,
heikkeni säde ja kävi tuskin huomattavaksi. Tämä häipyminen vei minulta
viimeisenkin rahtusen rohkeutta. Vääntelin ruumistani raivoissani ja
nyyhkytin kuin kouristuksessa.

Nälkä oli muuttunut ankaroiksi vatsanpohjan tuskiksi. Suuni oli
polttavan kuuma, tunsin himoa saada purra jotakin. Otin hiussuortuvan,
panin sen hampaitteni väliin ja pureskelin sitä. Tunsin pian olevani
kovassa kuumeessa, vaikka valtimo tuskin löi. Aloin ajatella myrkkyä:
silloin vaivuin polvilleni ja panin käteni ristiin rukoillakseni. Mutta
olin unohtanut kaikki rukoukseni enkä voinut palauttaa muistiini muuta
kuin joitakin irrallisia lauseita sieltä täältä. Mitä vastakkaisimmat
ajatukset risteilivät aivoissani; eräs _Gazza ladran_ sävel soi
lakkaamatta korvissani; tunsin itse, että aloin hourailla. Laskeuduin
pitkäkseni, kasvot maata vasten.

Kärsimistäni mielenliikutuksista vaivuin pian horrostilaan. Nukahdin,
mutta unessakin olin tietoinen tilastani. Silloin alkoi sarja unikuvia,
joista toinen oli toistaan hajanaisempi. Tämä tuskallinen uni murti
voimani kokonaan, sensijaan että olisi suonut jonkun verran lepoa.
Herätessäni olin tavattomasti nälissäni ja janoissani. Silloin
ajattelin toisen kerran myrkkyä, joka oli vieressäni ja saattoi
tuottaa minulle helpon ja pikaisen kuoleman. Suuresta heikkoudestani,
polttavista tuskistani, vertani kuohuttavasta ankarasta kuumeesta
huolimatta tunsin, että kuolema oli vielä kaukana, että vielä saisin
odottaa sitä monta tuntia, ja että tukalimmat hetket olivat vasta
edessä. Silloin päätin vielä kerran katsoa sitä auringonsäteen
pilkahdusta, joka edellisenä päivänä oli käynyt luonani, niinkuin
lohduttaja, joka hiipii vangin komeroon. Istuin tuijottaen siihen
kohtaan, josta se ilmautuisi. Tämä odotus ja ajatus lievensi hiukan
hirveitä tuskiani.

Kaivattu säde näyttäytyi vihdoinkin. Minä näin sen tunkeutuvan sisään
kalpeana ja himmeänä; taivas oli luultavasti pilvessä tänä päivänä.
Mielikuvitukseni toi silloin eteeni kaikki, mitä se maan päällä
valaisi: puut, niityt, kuvastimenkirkkaan veden, Pariisin, jota en enää
koskaan saisi nähdä, äitini, jonka olin jättänyt ainiaaksi, äitini,
joka kenties jo oli saanut tiedon kuolemastani ja nyt itki elossaolevaa
tytärtään. Kaikki nämä muistot paisuttivat sydäntäni; puhkesin
äänekkäisiin nyyhkytyksiin ja sulin kyyneliin ensi kertaa tähän
kammioon tuloni jälkeen. Pian tämä puuska meni ohitse, nyyhkytykset
lakkasivat, ja kyyneleeni valuivat hiljalleen. Olin päättänyt juoda
myrkkyä; nyt kärsin kuitenkin vähemmän.

Istuin, kuten edellisenäkin päivänä, katse suunnattuna
auringonsäteeseen, niin kauan kuin se levitti valoaan. Sitten näin sen,
kuten ensi kerrallakin, kalpenevan ja katoavan. Heilutin sille kättäni
jäähyväisiksi, sillä olin varma siitä, etten näkisi sitä enää.

Sitten kokosin ajatukseni ohjaten ne yksinomaan korkeimpia ja
tärkeimpiä asioita kohti. En ollut koskaan, en nuorena tyttönä enkä
naimisissa, tehnyt mitään huonoa; lähdin elämästä tuntematta vihaa ja
himoamatta kostoa. Jumala kyllä siis ottaisi minut vastaan tyttärenään;
jättäisin maailman vain mennäkseni taivaaseen; se oli ainoa ajatus,
joka tuotti minulle lohtua, ja minä tarrauduin siihen kiinni.

Pian tuntui minusta siltä, että tämä ajatus levisi ympärillenikin, eikä
ainoastaan minuun itseeni. Aloin tuntea sitä pyhää innostusta, joka
tekee marttyyrit rohkeiksi. Nousin, katse kohotettuna taivasta kohti,
ja minusta tuntui siltä, että katseeni tunkivat holvikaton lävitse
ja näkivät Jumalan istuimen. Tällä hetkellä poisti uskonnollinen
innostus ruumiilliset tuskat. Astuin kiveä kohti, jolla myrkky oli,
aivan kuin olisin voinut nähdä pimeässä. Tartuin lasiin; kuuntelin,
kuulisinko mitään ääntä; katselin ympärilleni, näkisinkö vähääkään
valoa; luin uudestaan mustistani kirjeen, jossa sanottiin minulle,
että kukaan ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen astunut tähän holviin ja
ettei kukaan astuisi sinne seuraavinakaan kahtenakymmenenä vuotena.
Vahvistin uskoani, että minun oli mahdoton päästä täällä uhkaavista
kärsimyksistä, nostin myrkkylasin huulilleni ja join, liittäen
viimeiseen kaipuun ja toivon huokaukseen äitini nimen, hänen, jonka nyt
ainaiseksi jättäisin, ja Jumalan, jonka luokse nyt lähdin.

Sitten vaivuin kammioni nurkkaan. Näkyni olivat poissa; kuoleman harso
oli levinnyt niiden ja minun välilleni. Nälän ja janon tuskat olivat
taas palanneet, lisänä ne, jotka myrkky tuotti. Odotin maltittomassa
tuskassa kylmänhikeä, joka olisi merkkinä viimeisen taisteluni
lähestymisestä.

Äkkiä kuulin mainittavan nimeäni. Avasin silmäni ja näin valoa. Te
olitte tullut ja seisoitte hautaristikon takana — te, ja teidän
kerällänne päivä, elämä, vapaus! Kirkaisin ja syöksyin teitä kohden.
Kaiken muun te tiedätte.

"Ja nyt", jatkoi Pauline, "muistutan teille kunnianne nimessä valaa,
jonka vannoitte luvatessanne olla ilmaisematta sanaakaan tästä
kauheasta näytelmästä niin kauan kuin yksikään siinä esiintyneistä
päähenkilöistä on elossa."

Uudistin lupaukseni.




XIV.

MUUAN AVIOLIITTOAIE.


Paulinen minua kohtaan osoittama luottamus teki hänen asemansa
minulle vielä pyhemmäksi. Hänen kertomuksensa kuultuani tunsin,
kuinka rajattomaksi kasvaisi kiintymys, josta rakkauteni oli osa,
mutta samalla tajusin, että olisi epähienoa minun puhua hänelle tästä
rakkaudestani muutoin kuin hoitamalla häntä vielä huolellisemmin ja
olemalla vielä kunnioittavamman huomaavainen häntä kohtaan.

Suunnitelma, josta keskenämme oli ollut puhetta, hyväksyttiin. Hän
kävi sisarestani ja sanoi minua veljekseen. Sain hänet kuitenkin,
huomauttamalla hänelle, että hänet saattaisi tuntea joku, joka oli
voinut nähdä hänet Pariisissa, luopumaan ehdotuksestaan antaa kieli- ja
soittotunteja. Kirjoitin äidilleni ja sisarelleni, että aioin viipyä
vuoden tai kaksi Englannissa. Pauline esteli vielä, kun ilmoitin
hänelle tämän päätökseni. Mutta kun hän näki, että se teki minut niin
onnelliseksi, ei hän rohjennut puhua siitä, vaan se sai yhteisen
sopimuksen luonteen.

Pauline oli kauan epäröinyt, ilmaisisiko hän salaisuutensa äidilleen
vai ei ja eläisikö hän, kuolleena koko muulta maailmalta, sille,
jota hänen oli kiittäminen elämästään. Olin itse kehoittanut häntä
edelliseen, heikosti kylläkin, se on totta, sille se riistäisi
minulta tämän suojelija-aseman, joka teki minut paremman puutteessa
onnelliseksi. Mutta kauan aikaa ajateltuaan oli Pauline suureksi
hämmästyksekseni hylännyt tämän lohdutuksen, ja niin hartaasti kuin
olinkin pyytänyt saada tietooni syyt hänen kieltäytymiseensä, ei hän
niitä ilmaissut, sanoi vain, että ne tekisivät minut surulliseksi.

Päivämme kuluivat häneltä sitten surumielisyydessä, jossa toisinaan
näytti olevan viehätystäkin, minulta toivossa, jollei todellisessa
onnessa, sillä minä näin hänen päivä päivältä lähestyvän itseäni
monenkaltaisten pienten sydämenkosketusten välityksellä, ja
huomaamattaan hän antoi minulle hitaita, mutta ilmeisiä merkkejä
hänessä tapahtuvasta muutoksesta. Jos istuimme yhdessä työtä tehden,
hän neuloen jotakin koruompelusta, minä piirustaen tai maalaten
vesiväreillä, sattui usein, että kun kohotin katseeni häneen, huomasin
hänen katsovan minua. Jos menimme yhdessä ulos, tarttui hän aluksi
käsivarteeni, niinkuin vieraan käteen tartutaan, mutta jonkun ajan
kuluttua tunsin hänen joko heikkoudesta tai kiintymyksestä hiljaa
nojautuvan siihen. Jos kävin kaupungilla; näin hänet usein, kun
käännyin Saint-James-kadun kulmauksesta, jo kaukaa ikkunassa katsomassa
sinne päin, mistä tiesi minun tulevan. Kaikki nämä merkit, jotka
aivan yksinkertaisesti saattoivat ilmaista suurempaa tuttavallisuutta
ja lisääntyvää myötätuntoa, esiintyivät minulle tulevan onnen
enteinä. Olin kiitollinen kaikista niistä ja siunasin häntä niiden
takia sydämessäni, sillä minä pelkäsin, jos puhuisin siitä hänelle,
kääntäväni hänen huomiotaan siihen, että hänen sydämensä tottui
vähitellen tällaiseen enemmän kuin sisarelliseen ystävyyteen.

Olin käyttänyt hyväkseni suosituskirjeitäni, ja niin erillään kaikista
kuin elimmekin, otimme kuitenkin toisinaan vastaan vieraita, sillä
meidän täytyi sekä välttää maailman hyörinää että olla näyttämättä
etsivämme yksinäisyyttä. Tavallisimpien vieraittemme joukossa oli muuan
nuori lääkäri, joka jo kolme tai neljä vuotta sitten oli hankkinut
itselleen suuren maineen Lontoossa eräiden elimellisten tautien
perusteellisena tuntijana. Joka kerta meillä ollessaan hän katseli
Paulinea niin vakavan tarkkaavaisesti, että hänen mentyään aina olin
hiukan levoton.

Se nuoruuden raikas ja kaunis väri, jonka olin ennen nähnyt
somistavan hänen ihoaan ja jonka poissaoloa olin aluksi pitänyt
hänen kärsimyksistään ja vaivoistaan johtuneena, ei ollut koskaan
palannut sen yön jälkeen, jona löysin hänet kuolevana hautaholvista.
Ja jos hänen poskilleen joskus hetkiseksi kohosi väriä, niin se
vain oli omansa antamaan niille kuumeisen ilmeen, joka teki vielä
levottomammaksi kuin itse kalpeuskaan. Toisinaan sattui myöskin, että
hänen kasvonsa ilman mitään syytä ja säännöllisittä määräajoitta
alkoivat värähdellä, minkä jälkeen hän vaipui jonkinlaiseen
horrokseen. Ja näitä kohtauksia seuraavina päivinä hän oli vielä
tavallista alakuloisempi. Vihdoin ne uusiintuivat niin usein ja niin
paljon rajumpina, että eräänä päivänä, kun tohtori Sercey oli meillä
tavallisella käynnillään, herätin hänet niistä mietteistä, joihin
Paulinen näkeminen aina hänet vaivutti, tartuin hänen käsivarteensa ja
menin hänen kanssansa puutarhaan.

Kävelimme useita kertoja ääneti pienen aukion ympäri. Sitten
istuuduimme samalle penkille, jolla Pauline oli kertonut minulle
hirveän tarinansa. Siinä olimme hetken ajatuksissamme. Vihdoin aioin
katkaista hiljaisuuden, kun tohtori ehti minua ennen:

"Te olette levoton sisarenne terveydestä", sanoi hän.

"Myönnän sen", vastasin minä, "ja te itse olette antanut minun huomata
pelkäävänne hänen puolestaan, mikä taas on lisännyt levottomuuttani".

"Ja te olette oikeassa", jatkoi lääkäri. "Häntä uhkaa kroonillinen
vatsanpohjantauti. Onko hän ollut jossakin onnettomuudessa, joka on
voinut vahingollisesti vaikuttaa siihen ruumiinosaan?"

"Hän on ollut myrkytetty."

"Sepä se", sanoi hän sitten. "Minä en olekaan erehtynyt. Annan
teille määräyksiä, joita hänen on mitä tarkimmin noudatettava. Mitä
hoidon sielulliseen puoleen tulee, niin se riippuu teistä; hankkikaa
sisarellenne niin paljon huvitusta kuin mahdollista. Ehkä hänessä on
tämän maan tavallinen tauti, ja kenties matka Ranskaan tekisi hänelle
hyvää."

"Hän ei tahdo palata sinne."

"No niin, siis matka läpi Skotlannin, Irlannin, Italian, mihin ikinä
hän haluaa. Mutta minä pidän sitä välttämättömänä."

Puristin tohtorin kättä, ja me palasimme sisälle. Määräykset hän lupasi
toimittaa minulle omakätisesti. Jotta Pauline ei tulisi levottomaksi,
aioin hänelle mitään asiasta puhumatta siirtyä uuteen meille määrättyyn
elämäntapaan sen sijasta, jota tähän saakka olimme viettäneet. Mutta
tämä varovaisuus ei auttanut mitään: tuskin oli tohtori lähtenyt
luotamme, kun Pauline tarttui käteeni.

"Hän on sanonut teille kaikki, eikö niin?" alkoi hän. En ollut
ymmärtävinäni häntä; hän hymyili surullisesti. — "No niin", jatkoi hän,
"juuri sitä varten en ole tahtonut kirjoittaa äidilleni. Mitäpä syytä
olisi antaa hänelle takaisin hänen lapsensa, kun kuolema kuitenkin
riistäisi sen häneltä uudestaan vuoden tai parin kuluttua? Riittää, kun
kerran suree rakkaansa kuolemaa."

"Mutta", huomautin minä, "te erehdytte suuresti tilastanne: se on lievä
sairaus, ja siinä kaikki".

"Oh, se on paljon vakavampaa", vastasi Pauline yhä lempeästi ja
surumielisesti hymyillen. "Tunnen, että myrkky on jättänyt syvät jäljet
ja että olen hyvin sairas; mutta kuulkaa minua, minä en luovu kaikesta
toivosta. Haluan hartaasti elää. Pelastakaa minut toistamiseen, Alfred!
Mitä minun pitää tehdä?"

"Teidän on noudatettava tohtorin määräyksiä. Se on helppoa.
Yksinkertainen, mutta jatkuvasti samanlainen elämänjärjestys,
huvitusta, matkoja."

"Mihin toivoisitte meidän matkustavan? Minä olen valmis."

"Valitkaa itse maa, johon tunnette suurinta vetovoimaa."

"Skotlanti, jos niin tahdotte, kun kerran olemme puolitiessä."

"Skotlanti, olkoon niin!"

Ryhdyin heti matkavalmistuksiin, ja kolme päivää senjälkeen me lähdimme
Lontoosta.

Oleskelimme jonkun aikaa kapean Tweedin rannoilla tervehtiäksemme niitä
näillä kauniilla sanoilla, jotka Schiller on pannut Maria Stuartin
suuhun:

"Luonto heitti englantilaiset ja skotit keskellä valtamerta olevalle
maanpalaselle; hän jakoi sen kahteen eri osaan ja tuomitsi sen asujamet
ainaiseen taisteluun sen omistamisesta. Vain Tweedin ahdas uoma
eroittaa riitaiset mielet toisistaan, ja monta kertaa on molempien
kansojen veri sekautunut sen laineisiin. Tuhannen vuotta ne jo ovat
katselleet uhkaavasti toisiaan, käsi miekankahvassa, kummaltakin
puolelta virtaa; koskaan ei vihollinen ole hyökännyt Englantiin
skotlantilaisten yhtymättä heihin; koskaan ei ole sisällinen sota
riehunut Skotlannin kaupungeissa jonkun englantilaisen heiluttamatta
tulisoihtua sen muurien yläpuolella; ja näin tulee jatkumaan, ja
viha on sovittamaton ja ikuinen siihen päivään saakka, jolloin sama
parlamentti yhdistää toisiaan vihaavat kansakunnat kuten kaksi
sisarusta, ja jolloin yksi ainoa valtikka ulottuu yli koko saaren."

Tulimme Skotlantiin.

Kuljimme, Walter Scott muassamme, läpi koko tämän runollisen maan,
jonka hän vainajien varjoja esiin loihtivan taikurin tavoin on
uudestaan kansoittanut sen entisillä asukkailla, pannen niiden joukkoon
mielikuvituksensa luomia omituisia ja puoleensavetäviä olentoja. Näimme
samat jyrkät rotkotiet, joita myöten viisas Dalgetty matkasi hyvällä
Gustavus-hevosellaan. Kävelimme pitkin sen järven rantaa, jonka ylitse
Avenelin Valkoinen rouva öisin liiteli sumukuvan kaltaisena. Lepäsimme
Lochlevenin linnan raunioilla samalla päivän hetkellä kuin Skotlannin
kuningatar pakeni sieltä, ja etsimme Tayn rannoilta taistelupaikan,
jossa Tammen Torquil näki seitsemän poikansa kaatuvan aseseppä Smithin
miekaniskuista, kuulematta muuta valitusta kuin nämä seitsemän kertaa
toistetut sanat: ”_Vielä yksi Eacharin puolesta_!”.

Tämä matka jää iäti mieleeni onnellisena unena, jollaista tulevaisuus
ei minulle enää koskaan tuo. Pauline oli niitä vaikutelmille niin
herkkiä luonteita, jotka ovat taiteilijalle ominaisia ja joita ilman
matka on vain siirtymistä paikasta toiseen, tavallisen liikkeen
kiireellisemmäksi tekemistä, keino huvittaa mieltä niiden esineiden
näkemiselläkin, joiden pitäisi sitä askarruttaa. Häneltä ei jäänyt
huomaamatta mikään historiallinen muisto, ei yhdenkään esineen
pieninkään runollinen piirre välttänyt hänen katsettaan, näkipä hän sen
aamun sumussa tai illan hämärässä.

Mitä minuun tulee, olin ainaisen ihastuksen vallassa.

Menneisyydestä ei välillämme vaihdettu sanaakaan siitä päivästä
lähtien, jona Pauline ilmaisi sen minulle. Se, mitä oli ollut, häipyi
mielestäni, ikäänkuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan. Ainoastaan
nykyisyys, joka meitä piti yhdistettyinä, oli minun silmissäni kaikki.
Vieraalla maalla, jossa meillä oli vain toinen toisemme, vahvisti
yksinäisyys meitä yhdistävät siteet päivä päivältä yhä lujemmiksi.
Joka päivä tunsin pääseväni syvemmälle hänen sydämeensä. Joka päivä
oli kädenpuristus, hymy, nojautuminen käsivarteen, pään painaminen
olkapäälleni, hänen minulle huomispäiväksi tietämättään antama lupaus.
Ja kuta enemmän hän siten antautui huostaani, kuta enemmän pyrin
saamaan tahattomia ilmauksia hänen sielustaan, sitä enemmän vältin
mainitsemasta sanaa rakkaus, peläten, että hän kenties huomaisi meidän
jo kauan sitten astuneen ystävyyden rajojen ylitse.

Mitä tulee Paulinen terveyteen, oli tohtorin edellytys jossakin määrin
toteutunut. Tämä sieluntoiminta, jota hänessä ylläpitivät olopaikkojen
vaihdokset, ja siitä syntyvät muistot johtivat hänen ajatuksensa pois
synkistä tapahtumista, jotka painoivat hänen mieltään heti kun ei
mikään tärkeä seikka kiinnittänyt itseensä hänen ajatuksiaan. Hän itse
alkoi melkein unhottaa; ja samassa määrin kuin menneisyyden kuilut
siirtyivät varjoon, alkoi kirkkaampi päivä valaista tulevaisuuden
kukkuloita. Hänen elämänsä, jota hän oli luullut läheisen haudan
rajoittamaksi, rupesi karkoittamaan pois synkkää näköpiiriään, ja
yhä virkistävämpiä tuulahduksia sekoittui siihen tukehduttavaan
ilmapiiriin, jonka ympäröimä hän oli tuntenut olevansa.

Vietimme koko kesän Skotlannissa. Sitten palasimme Lontooseen. Tulimme
pieneen Piccadillyllä olevaan taloon ja tunsimme sitä iloa, jota
matkustushaluisinkin tuntee kotiintulonsa ensimäisinä hetkinä. En
tiedä, mitä Paulinen sydämessä tapahtui, mutta minä ainakaan en ollut
koskaan ollut niin onnellinen.

Meitä toisiimme liittävä kiintymys oli puhdasta kuin sisarusten
välinen rakkaus. Kokonaiseen vuoteen en ollut sanonut Paulinelle, että
rakastin häntä; kokonaiseen vuoteen ei Pauline ollut tehnyt minulle
vähäisintäkään tunnustusta, ja kuitenkin me luimme toistemme sydämestä
kuin avoimesta kirjasta, eikä meillä ollut enää mitään sanottavaa
toisillemme. Kaipasinko enempää kuin mitä olin saanut? En tiedä,
tässä suhteessani oli jotakin niin suloista, että kenties olisin
pelännyt suuremman onnen äkkiä syöksevän sen kehittymään johonkin
onnettomaan ja tuntemattomaan suuntaan. Jos en ollutkaan rakastaja,
niin olin kuitenkin enemmän kuin ystävä, enemmän kuin veli. Minä olin
se runko, johon hän, hento köynnös, nojautui; minä olin se virta, joka
juoksussani kuljetin hänen purttansa; minä olin se aurinko, josta hän
sai valonsa. Kaikki, mitä hänessä oli, oli olemassa minun kauttani,
eikä luultavasti ollut kaukana se päivä, jolloin se, mikä oli olemassa
minun kauttani, olisi myöskin olemassa minua varten.

Niin pitkälle olimme ehtineet uudessa elämässämme, kun eräänä päivänä
sain äidiltäni kirjeen. Hän ilmoitti minulle, että oli olemassa
toiveita sisareni pääsemisestä ei ainoastaan hyväksyttäviin, vaan
vieläpä edullisiinkin naimisiin. Kreivi Horace de Beuzeval, jolla
oman omaisuutensa lisäksi oli ensimäisen vaimonsa, neiti Pauline de
Meulienin jälkeen perimänsä 25,000 livren vuotuiset korkotulot, pyysi
Gabrielien kättä.

Onneksi olin yksin, kun avasin tämän kirjeen, sillä hämmästykseni olisi
muutoin ilmaissut minut. Eikö tämä uutinen itse asiassa ollut erittäin
merkillinen, ja eikö jokin kohtalon uusi salainen neuvo kätkeytynyt
tähän ihmeelliseen seikkaan, joka vei kreivi Horacen ainoata hänet
tuntevaa miestä kohti? Niin hyvin kuin olinkin oppinut hillitsemään
itseäni, huomasi Pauline kuitenkin heti palatessaan, että minulle
oli tapahtunut jotakin tavatonta hänen poissaolonsa aikana. Minun
ei muuten ollut vaikeata salata häneltä mielenliikutukseni oikeata
syytä, sillä heti kun olin lausunut, että perheasiat pakottivat minut
matkustamaan Ranskaan, piti hän sitä aivan luonnollisesti eromme
aiheuttamana suruna. Hän itse kalpeni ja hänen täytyi istuutua. Meidän
piti nyt erota ensi kerran senjälkeen kun olin pelastanut hänet, ja
siitä oli jo melkein vuosi. Sitäpaitsi herää toisiaan rakastavissa
sydämissä lyhyenkin ja nähtävästi aivan vaarattoman eron edellä
syvästi tunnettuja aavistuksia, jotka tekevät eroamisen levottomuutta
synnyttäväksi ja tuskaiseksi, sanokoonpa järki rauhoittamiseksemme mitä
tahansa.

En saanut menettää hukkaan hetkeäkään. Määräsin sen vuoksi seuraa van
päivän lähtöpäiväksi. Menin huoneisiini, ryhtyäkseni tarpeellisiin
valmistuksiin. Pauline oli puutarhassa, johon kiiruhdin häntä tapaamaan
heti kun työni oli suoritettu.

Näin hänen istuvan samalla penkillä, jolla hän oli kertonut minulle
elämänsä tapahtumat. Kuten olen sanonut, ei siitä saakka, jolloin hän
oli, niin todellisesti kuin yleensä luultiin, nukkunut kuoleman uneen,
ollut Ranskasta kuulunut ainoatakaan ääntä, joka olisi häirinnyt hänen
rauhaansa. Mutta kenties hän lähestyi tämän rauhan rajaa, ja kenties
hänen tulevaisuutensa piankin solmiutuisi uudelleen kiinni entisyyteen,
jota kaikin voimineni olin koettanut hänen mielestään karkoittaa.
Tapasin hänet surumielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Istuuduin hänen
viereensä. Hänen ensimäiset sanansa osoittivat, miksi hän oli niin
mietteissään.

"Te matkustatte siis?" sanoi hän.

"Minun täytyy, Pauline!" vastasin äänellä, jota koetin saada
levolliseksi. "Te tiedätte paremmin kuin kukaan muu, että on olemassa
tapahtumia, jotka pitävät meitä vallassansa, eroittavat meidät
paikoista, joita emme tahtoisi hetkeksikään jättää, kuljettaen meitä
kuin tuuli lehtiä. Äitini ja sisareni onni, oma onneni, josta en
puhuisi, jos se yksin olisi kysymyksessä, riippuu siitä, kuinka
nopeasti teen tämän matkan."

"Lähtekää sitten", sanoi Pauline surullisesti, "lähtekää, kun se kerran
on välttämätöntä. Mutta älkää unhottako, että teillä Englannissakin
on sisar, jolla ei ole äitiä, sisar, jonka ainoa onni tästälähin
riippuu teistä ja joka toivoisi voivansa tehdä jotakin teidän omaksi
onneksenne!"

"Oi, Pauline!" huudahdin minä syleillen häntä, "sanokaa minulle,
epäilettekö hetkeäkään rakkauttani! Ettekö usko, että eroan teistä
särkynein sydämin? Ettekö usko, että elämäni onnellisin hetki on
silloin, kun tulen takaisin tähän pieneen asuntoon, joka eroittaa
meidät koko maailmasta? Ettekö usko, että tämä sisarus-elämä
teidän kanssanne, tämä elämä, johon sisältyy vain toiveita vielä
onnellisemmista päivistä, on minulle suurempi onni kuin olen koskaan
uskaltanut toivoakaan? Oi, sanokaa minulle, ettekö usko sitä!"

"Uskon", vastasi Pauline, "sillä sen epäileminen olisi epäkiitollista.
Teidän rakkautenne minua kohtaan on ollut niin hienotunteista ja
ylevää, että voin punastumatta mainita sen yhtenä hyveistänne. — Mitä
tulee toivomaanne suurempaan onneen, Alfred, niin sitä en käsitä.
Onnemme, siitä olen varma, riippuu suhteemme puhtaudesta, ja mitä
omituisempi ja kenties ainoalaatuinen asemani on, mitä vapaampi olen
kaikista velvollisuuksistani yhteiskuntaa kohtaan, sitä ankarammin
minun on noudatettava niitä itseeni nähden."

"Oi, niin... niin", vastasin minä, "ymmärrän teidän ajatuksenne, ja
rangaiskoon Jumala minua, jos konsanaan koettaisin riistää kukkasta
marttyyrinkruunustanne, pannakseni sen sijaan omantunnon okaan. Mutta
saattaahan sattua tapauksia, jotka tekevät teidät vapaaksi; itse se
elämäntapa, jota kreivi viettää, anteeksi, että palaan tähän asiaan,
panee hänet enemmän kuin mikään muu alttiiksi..."

"Oi, niin, niin, minä tiedän sen. Ja luuletteko, että koskaan katson
vapisematta sanomalehteen? Ajatus, että voisin saada nähdä nimen,
joka minulla on ollut, esiintyvän verisen oikeudenkäynnin yhteydessä,
sen miehen, jota olen nimittänyt puolisokseni, häpeällisen kuoleman
uhkaamana — no niin, mitä tarkoitatte onnella tässä tapauksessa,
edellyttäen, että voisin elää kauemmin kuin hän?"

"Oh, ensiksikin — ja ennen kaikkea, Pauline, siitä huolimatta te
olisitte puhtain ja enimmin ihailtu nainen — eikö hän itse ole
pitänyt huolta siitä, että olette häneltä turvassa ja ettei ainoakaan
tahra hänen verestään voi tarttua teihin? Mutta minä en tahtonut
puhua siitä, Pauline! Jossakin yöllisessä hyökkäyksessä, vieläpä
kaksintaistelussakin, voi kreivi menettää henkensä. Hirveätä on, minä
tiedän sen, ettei ole muuta onnellisuudentoivoa kuin mitä kohoaa
haavoitetun verestä ja kuolevan viimeisestä huokauksesta! Mutta eikö
sellainen loppu olisi teille itsellenne sattuman hyvätyö, kohtalon
suoma unho?"

"Entä sitten?" sanoi Pauline kysyvästi.

"Eikö silloin, Pauline, sillä miehellä, joka ehdoitta on tullut
ystäväksenne, suojelijaksenne, veljeksenne, olisi oikeutta muuhun
nimeen?"

"Mutta onko tämä mies tarkoin ajatellut, mihin hän sitoutuu pyrkiessään
saamaan tuon nimen?"

"Epäilemättä, ja hän näkee siinä pelkkiä lupauksia onnesta, voimatta
keksiä mitään pelon syytä."

"Onko hän ajatellut, että minä olen ranskalainen maanpakolainen, että
kreivin kuolema ei peruuta tätä pannaanjulistusta, ja että samoin
kuin olen kohdellut hänen elämäänsä, tahdon kohdella myöskin hänen
muistoansa?"

"Pauline", sanoin minä, "minä olen ajatellut kaikkea. Se vuosi, jonka
olemme viettäneet yhdessä, on ollut elämäni onnellisin. Olen sanonut
teille, ettei mikään side kiinnitä minua yhteen maailmanpaikkaan
enempää kuin toiseenkaan. Siitä maasta, jossa te oleskelette, tulee
minun isänmaani."

"No hyvä", sanoi Pauline niin suloisella äänellä, että se antoi enemmän
toiveita kuin mitkään lupaukset, "palatkaa matkaltanne samalla tavoin
ajatellen! Odottakaamme toivoen tulevaisuutta ja luottakaamme Jumalaan!"

Heittäydyin hänen jalkoihinsa ja suutelin hänen polviaan. Samana yönä
lähdin Lontoosta, ja puolenpäivän tienoissa olin Havressa. Otin heti
kyytihevosen, ja kello yksi yöllä olin äitini luona.

Hän oli eräässä illatsussa Gabrielien kanssa. Kysyin missä, ja sain
tietää, että he olivat Englannin lähettilään loordi G:n luona.
Tiedustin, olivatko he lähteneet yksin; minulle vastattiin, että
kreivi Horace oli noutanut heidät. Muutin nopeasti pukua, istuuduin
pika-ajurin rattaille ja ajoin Englannin lähetystöön.

Kun tulin perille, olivat useat vieraat jo lähteneet, salongeista alkoi
väki vähetä. Niin paljon siellä sentään oli ihmisiä, että saattoi
huomaamatta mennä sisälle. Pian havaitsin äitini, joka istui, ja
sisareni, joka tanssi. Edellinen tyynenä kuin tavallisesti, jälkimäinen
lapsellisen iloisena. Pysähdyin ovelle. En ollut tullut sinne siksi,
että minut otettaisiin vastaan ja sanottaisiin tervetulleeksi,
sitäpaitsi etsin erästä kolmatta henkilöä, jonka aavistin olevan
lähettyvillä. Kauan minun ei tarvinnutkaan tarkkailla. Kreivi Horace
seisoi nojaten minua vastapäätä olevaan oveen.

Tunsin hänet ensi silmäyksellä; se oli se mies, jonka Pauline oli
kuvannut; se oli sama, tuntematon, jonka olin pikaisesti nähnyt
kuutamossa luostarin raunioilla. Näin hänessä kaikki, mitä etsin: hänen
levolliset ja kalpeat kasvonsa, hänen vaalean tukkansa, joka teki
hänet nuoren näköiseksi, hänen mustat silmänsä, jotka antoivat hänen
piirteilleen niin ihmeellisen leiman, ja vihdoin vielä otsarypyn, jonka
kai olisi nyt vuoden kuluttua pitänyt olla vielä pitempi ja syvempi
huolista, jollei omantunnon soimauksista.

Tanssin loputtua Gabrielle palasi istumaan äitini viereen. Heti pyysin
emästä palvelijaa menemään rouva de Nervalin ja hänen tyttärensä luokse
ja sanomaan heille, että joku odotti heitä päällysvaatehuoneessa.
Äitini ja sisareni huudahtivat minut nähdessään hämmästyksestä ja
ilosta. Me olimme yksin; saatoin syleillä heitä. Äitini ei voinut uskoa
silmiään, jotka näkivät minut, eikä käsiään, jotka puristivat minua
hänen rintaansa vasten. Olin tullut niin kovin nopeasti, että hän
tuskin oli luullut kirjeensäkään vielä saapuneen perille. Edellisenä
päivänä samaan aikaan olinkin vielä Lontoossa.

Ei äitini eikä sisarenikaan aikonut palata tanssisalonkiin. He ottivat
ylleen päällysvaatteensa ja käskivät toimittamaan vaunut portaiden
eteen. Gabrielle kuiskasi silloin muutamia sanoja äidilleni.

"Se on oikein", sanoi äitini. "Ja kreivi Horace..."

"Menen huomenna hänen luoksensa ja esitän anteeksipyyntönne", vastasin
minä.

"Kas, tuolla hän tuleekin", sanoi Gabrielle.

Kreivi oli huomannut, että naiset poistuivat salongista, ja kun hän ei
nähnyt heidän hetken kuluttua palaavan, oli hän lähtenyt etsimään ja
tapasi heidät nyt lähtövalmiina.

Myönnän, että vavahdin koko olemukseltani, kun näin tämän miehen
astuvan meitä kohti. Äitini tunsi käsivarteni jännittyvän, hän näki
katseeni kohtaavan kreivin katseen, ja sellaisen äidillisen vaiston
ohjaamana, joka etukäteen aavistaa kaikki vaarat, kiiruhti hän,
ennenkuin kumpikaan meistä ehti mitään virkkaa, sanomaan:

"Anteeksi, herra kreivi; se on poikani, jota emme ole nähneet
kokonaiseen vuoteen ja joka vast'ikään on palannut Lontoosta." Kreivi
kumarsi.

"Hyvä rouva", lausui hän lempeällä äänellä, "pitäisikö minun yksin olla
suruissani tästä paluusta ja riistääkö se minulta onnen saattaa teidät
täältä kotiinne?"

"Se on melkein varmaa, hyvä herra", vastasin minä, vaivoin kyeten
hillitsemään itseäni; "sillä missä minä olen, siellä ei äitini eikä
sisareni tarvitse ketään muuta saattajaa".

"Mutta se on kreivi Horace", huomautti äitini vilkkaasti, kääntyen
minuun päin.

"Minä tunnen sen herran", vastasin minä äänellä, jota koetin tehdä niin
loukkaavaksi kuin suinkin.

Huomasin äitini ja sisareni vuorostaan vapisevan. Kreivi kävi
kalmankalpeaksi, mutta mikään muu kuin tämä kalpeus ei osoittanut hänen
mielenliikutustaan. Hän näki äitini pelon, ja osoittaen sellaista
maailmanmiehen taitoa, joka näytti minulle, millainen itseni kenties
olisi pitänyt olla, hän kumarsi ja poistui. Äitini katsoi tuskaisin
ilmein hänen menoaan; sitten, kun häntä ei enää näkynyt, veti hän minut
nopeasti ovelle ja sanoi:

"Lähtekäämme! Nopeasti!"

Menimme portaita alas, nousimme vaunuihin ja pääsimme pian kotiin. Koko
matkalla emme puhuneet sanaakaan.




XV.

KAKSINTAISTELU.


On kuitenkin helppo tajuta, että sydämemme oli täynnä monenkaltaisia
ajatuksia, ja heti kun äitini oli astunut sisään, antoi hän
Gabriellelle merkin, että tämä vetäytyisi huoneeseensa. Lapsiraukka
ojensi minulle otsansa, niinkuin hänen oli tapana tehdä. Mutta tuskin
hän oli tuntenut huulieni koskettavan sitä ja käsivarsieni painavan
häntä rinnalleni, kun hän puhkesi itkuun. Katseeni, joka suuntautui
häneen, tunkeutui silloin hänen sydämeensä saakka, ja minä tunsin
sääliä häntä kohtaan. "Pikku sisko raukka", sanoin minä, "sinun ei pidä
panna minun syykseni asioita, jotka ovat minua mahtavampia. Jumala se
määrää tapaukset, ja tapaukset vallitsevat ihmistä. Isäni kuoleman
jälkeen minä vastaan sinusta sinun itsesi edessä; minun asiani on
valvoa sinun elämääsi ja tehdä se onnelliseksi."

"Oi, niin, niin, sinulla on oikeus käskeä", vastasi Gabrielle, "ja
minä tottelen sinun määräyksiäsi. Ole levollinen; mutta en voi olla
pelkäämättä, vaikka en tiedä mitä pelkään, enkä itkemättä, vaikka en
tiedä, mitä itken."

"Rauhoitu", sanoin minä, "suurin vaaroistasi on nyt ohitse, kiitos
olkoon taivaan, joka varjeli sinua! Mene huoneeseesi ja rukoile,
niinkuin nuoren sydämen tulee rukoilla; rukous karkoittaa pelon ja
ehkäisee kyyneleet!"

Gabrielle syleili minua ja poistui. Äitini katsoi tuskaisin ilmein
hänen poistumistaan. Kun ovi oli lukittu, kysyi hän:

"Mitä tämä kaikki merkitsee?"

"Se merkitsee, rakas äiti", vastasin minä kunnioittavasti, mutta
järkähtämättömästi, "että avioliitto, josta kirjeessänne mainitsitte,
on mahdoton, ja että Gabriellesta ei voi tulla kreivi Horacen puolisoa".

"Mutta minä olen jo melkein antanut lupaukseni", huomautti äitini.

"Minä otan vapauttaakseni teidät siitä."

"Mutta sanohan miksi, ilman mitään syytä?"

"Pidättekö minua niin järjettömänä", huomautin, "että tahtoisin rikkoa
jotakin niin pyhää kuin annetun sanan, jollei minulla olisi siihen
syytä?"

"Mutta sinä kai mainitset sen minulle, toivoakseni?"

"Mahdotonta, mahdotonta, äiti, minua estää vala sitä tekemästä."

"Minä tiedän, että kreivi Horacesta puhutaan paljon, mutta vielä ei ole
voitu todistaa mitään. Uskotko sinä kaiken tuon panettelun todeksi?"

"Minä uskon silmiäni, rakas äiti. Minä olen nähnyt!"

"Oh!"

"Kuulkaa minua! Te tiedätte, rakastanko teitä ja sisartani; te
tiedätte, voinko minä, kun on kysymyksessä teidän molempien menestys,
kevytmielisesti tehdä järkähtämättömän päätöksen; te tiedätte vihdoin,
saatanko, minä niin äärettömän tärkeässä tapauksessa kuin tässä
säikähdyttää teitä valheella. No niin, rakas äiti, minä sanon, minä
vakuutan, että jos tämä liitto olisi syntynyt, jos en olisi ehtinyt
perille ajoissa, jos isäni ei olisi poissaollessani noussut haudastaan
astuakseen tyttärensä ja tämän miehen väliin, jos Gabriellea nyt
nimitettäisiin rouva de Beuzevaliksi, ei minulla olisi muuta kuin
yksi tehtävä jäljellä, ja sen minä tekisin. Se olisi: viedä pois
teidät ja tyttärenne, paeta Ranskasta kanssanne siinä tarkoituksessa,
ettemme koskaan enää palaisi, ja etsiä jostakin maasta unhotusta ja
piilossaolevaa suojapaikkaa sen häpeän asemasta, joka odottaisi meitä
kotimaassamme."

"Mutta etkö voi ilmoittaa minulle...?"

"En voi ilmoittaa mitään. Olen vannonut valan. Jos voisin puhua,
tarvitsisi minun lausua vain yksi sana, ja sisareni olisi pelastettu."

"Uhkaako häntä siis jokin vaara?"

"Ei, ei ainakaan niin kauan kun minä elän."

"Jumalani! Jumalani!" huudahti äitini, "sinä säikähdytät minut!"

Näin, että olin tahtomattani mennyt liian pitkälle.

"Kuulkaa minua", jatkoin; "ehkä kaikki tämä on helpompaa kuin pelkään.
Mitäänhän ei vielä ole varmasti päätetty teidän ja kreivin kesken,
mitään ei tiedetä ulkopuolella, epämääräinen huhu, joitakin arvailuja
eikä mitään muuta, vai kuinka?"

"Kreivi saattoi meitä tänä iltana toisen kerran."

"No hyvä, äiti rakas, käyttäkää hyväksenne ensimäistä veruketta, jonka
keksitte, ollaksenne ottamatta ketään vastaan; sulkekaa ovenne kaikilta
ja myöskin kreiviltä. Minä otan ilmoittaakseni hänelle, että hänen
käyntinsä eivät hyödyttäisi mitään."

"Alfred", sanoi äitini säikähtyneenä, "ennen kaikkea pidä mielessäsi
viisautta, sääliä ja varovaisuutta. Kreivi ei ole sellainen mies, jonka
voi tällä tavoin karkoittaa, ilman hyväksyttävää syytä."

"Olkaa levollinen, äiti-kulta, minä otan kaikessa tarkasti huomioon
sopivaisuuden vaatimukset. Mitä tulee hyväksyttävään syyhyn, niin
ilmoitan hänelle kyllä riittävän syyn."

"Tee niinkuin tahdot; sinä olet perheen päämies, Alfred, enkä minä
tee mitään vastoin tahtoasi; mutta Jumalan tähden, harkitse jokaista
sanaa, jonka sanot kreiville, ja jos hylkäät hänen kosintansa, niin tee
se niin lievästi kuin voit." — Äitini näki minun ottavan kynttilän ja
aikovan jättää hänet. — "Niin, sinä olet oikeassa", jatkoi hän; "minä
en ajatellut väsymystäsi. Mene huoneeseesi, huomenna ehdimme puhua
asiasta enemmän."

Menin hänen luoksensa ja syleilin häntä. Pitäen yhä kiinni kädestäni
hän sanoi:

"Lupaathan säästää kreivin ylpeyttä?"

"Minä lupaan sen, äiti."

Syleilin häntä vielä kerran ja poistuin.

Äitini oli oikeassa: olin nääntymässä väsymyksestä. Laskeuduin levolle
ja nukuin yhtä mittaa seuraavaan aamuun kello kymmeneen.

Kun heräsin, huomasin kreiviltä tulleen kirjeen; sitä odotinkin.
En kuitenkaan ollut luullut, että hän siihen määrin säilyttäisi
levollisuutensa ja mielenmalttinsa. Se kelpasi malliksi
kohteliaisuudesta ja hienosta käyttäytymisestä. Kas tällainen se oli:

 "Hyvä herra!

 Niin hartaasti kuin olisin toivonutkin tämän kirjeen joutuvan pian
 käsiinne, en kuitenkaan ole tahtonut lähettää sitä teille ystävän enkä
 myöskään palvelijan välityksellä. Vaikka se tällaisissa tapauksissa
 onkin yleistä, olisi se voinut herättää levottomuutta henkilöissä,
 jotka ovat teille rakkaita ja joita te, toivoakseni, siitä huolimatta
 mitä eilen tapahtui loordi G:n luona, sallitte minun pitää tuttavina,
 jotka eivät ole minulle yhdentekeviä.

 Te ymmärrätte kuitenkin, hyvä herra, että meidän kesken vaihdetut
 harvat sanat vaativat selitystä. Tahtoisitteko olla niin hyvä ja
 määrätä ajan sekä paikan, missä voitte sen antaa minulle? Asian laatuun
 katsoen luulen olevan tärkeätä, että se jää salaiseksi, ja että sitä ei
 ole todistamassa muita kuin ne, joita se suoranaisesti koskee. Jos niin
 haluatte, otan kuitenkin mukaani kaksi ystävääni.

 Luulen eilen osoittaneeni teille, että jo pidin teitä veljenäni.
 Olkaa vakuutettu siitä, että minun olisi hyvin vaikea luopua, tästä
 nimityksestä, ja että minun pitäisi tehdä mitä suurinta väkivaltaa
 tunteilleni ja toiveilleni, voidakseni milloinkaan kohdata teitä
 vastustajananani tai vihollisenani.

 Kreivi Horace."

Vastasin heti:

 "Herra kreivi!

 Te ette ollut erehtynyt; odotin kirjettänne, ja minä kiitän teitä
 vilpittömästi siitä, että toimititte sen minulle niin varovaisesti.
 Kun tämä varovaisuus olisi kuitenkin turhaa teihin nähden, ja kun on
 tärkeätä, että pian saatte vastaukseni, pyydän teitä suvaitsemaan, että
 lähetän palvelijani sitä tuomaan.

 Kuten itse olette lausunut, on selitys meidän kesken välttämätön; se
 voi tapahtua jo tänään, jos niin haluatte. Lähden ratsastamaan ja olen
 kahdestatoista yhteen Boulognen metsässä, Allée de la Muettella. Minun
 ei tarvitse sanoa teille, herra kreivi, että olisin ihastuksissani,
 jos tapaisin teidät siellä. Mitä todistajiin tulee, niin olen aivan
 samaa mieltä kuin tekin, että niitä ei tarvita tässä ensimäisessä
 kohtauksessamme.

 Jotta olisin vastannut kirjeenne jokaiseen kohtaan, on minun nyt
 puhuttava enää vain tunteistani teitä kohtaan. Toivoisin hartaasti,
 että ne lähtisivät sydämestäni, mutta pahaksi onneksi on omatuntoni
 niiden määrääjänä.

 Alfred de Nerval."

Kun tämä kirje oli kirjoitettu ja lähetetty, menin äitini .. luokse.
Hän oli tosiaankin tiedustanut, eikö kreivi Horacelta ollut tullut
mitään viestiä, ja minä huomasin hänen olevan levollisempi, kun hän oli
saanut kuulla palvelijain vastauksen. Gabrielle oli pyytänyt ja saanut
luvan pysyä huoneessaan.

Aamiaisen jälkeen tuotiin hevoseni portaitten eteen, kuten olin
määrännyt. Käskyäni oli toteltu, satulassa oli pyssykotelo. Panin
siihen pari erinomaista luodilla panostettua kaksintaistelupistoolia;
en ollut unhottanut, että kreivi Horace ei koskaan kulkenut aseitta.

Olin määrätyllä paikalla neljännestä yli yhdentoista, niin malttamaton
olin ollut. Ratsastin lehtokujan päästä päähän; kun käännyin takaisin,
huomasin ratsastajan vastakkaisessa päässä. Se oli kreivi Horace.
Tuskin olimme tunteneet toisemme, ennenkuin kiihdytimme hevosemme
laukkaan ja kohtasimme toisemme käytävän puolivälissä. Huomasin, että
hänellä oli, samoin kuin minullakin, pistoolikotelo satulassa.

"Te näette", lausui kreivi tervehtien minua kohteliaasti ja hymyhuulin,
"että halusin yhtä hartaasti tavata teitä kuin te minua, sillä me
olemme molemmat tulleet liian aikaisin".

"Olen matkustanut sata lieuetä yhdessä vuorokaudessa, herra kreivi,
jotta saisin tämän kunnian", vastasin, tervehtien minäkin. "Siitä
näette, etten ole velkaa teille."

"Edellytän, ettei niitä syitä, jotka ovat aiheuttaneet tämän nopeuden,
pidetä minulta salassa. Ja vaikka toivoni saada tutustua teihin
ja puristaa kättänne olisi helposti voinut saattaa minut tekemään
sellaisen matkan vielä lyhyemmässä ajassa, jos se olisi mahdollista,
en luulottelekaan, että sellainen syy olisi saattanut teidät jättämään
Englannin."

"Arvaatte oikein, herra kreivi. Tärkeimmät seikat, perheasiat,
joissa kunniamme oli vähällä joutua vaaraan, ovat olleet aiheena
Lontoosta-lähtööni ja Pariisiin-tulooni."

"Teidän käyttämänne sanat", lausui kreivi Horace kumartaen uudelleen,
ja hänen hymynsä kävi vähitellen yhä katkerammaksi, "suovat minun
toivoa, ettei tätä matkaa ole aiheuttanut se kirje, jonka olette saanut
äidiltänne ja jossa hän ilmoitti teille ehdotuksen neiti Gabrielle de
Nervalin ja minun välisestäni avioliitosta."

"Te erehdytte", vastasin minä kumartaen, "sillä minä olen tullut tänne
ainoastaan ehkäistäkseni tämän avioliittoaikeen, joka ei saa toteutua".

Kreivi kalpeni, ja hänen huulensa puristuivat tiukasti yhteen. Mutta
melkein heti palautui taas hänen tavallinen tyyneytensä.

"Toivon", sanoi hän, "että annatte arvoa sille tunteelle, joka
saa minut levollisena kuuntelemaan kummallista vastaustanne. Tämä
kylmäverisyys, hyvä herra, on todistus halustani päästä teidän
sukulaiseksenne; ja se halu on niin voimakas, että olen kärkäs
ulottamaan kysymykseni vielä loitommalle. Tahtoisitteko osoittaa
minulle sen kunnian, että sanotte, mitkä syyt ovat voineet herättää
teissä tämän silmittömän vastenmielisyyden, jonka niin suoraan
ilmaisette? Ratsastakaamme rinnatusten ja jatkakaamme keskustelua."

Otin saman vauhdin kuin hänkin, ja me ratsastimme pitkin puistokäytävää
ikäänkuin, olisimme olleet hyvät ystävät.

"Minä kuuntelen, hyvä herra", ryhtyi kreivi jälleen puhumaan.

"Sallikaa minun aluksi", vastasin, "oikaista luulonne siitä, mitä
teistä ajattelen. Se ei ole sokeata vastenmielisyyttä, se on harkittua
halveksimista."

Kreivi nousi seisomaan jalustimissa, niinkuin olisi hänen
kärsivällisyyttään koeteltu äärimmäisyyteen saakka. Sitten hän
pyyhkäisi kädellään otsaansa, ja äänellä, jossa oli vaikea huomata
vähintäkään mielenliikutusta, hän sanoi:

"Sellaiset ajatustavat, hyvä herra, ovat vaarallisia, ja ennen kaikkea
on vaarallista esittää niitä julkisesti, ennenkuin tuntee täydellisesti
sen, joka on niiden aiheuttaja."

"Ja kuka sanoo teille, hyvä herra, etten täydellisesti tunne teitä?"
vastasin minä, katsoen häntä tiukasti kasvoihin.

"Jollei kuitenkaan muistini petä, näin teidät eilen ensi kerran."

"Ja sentään on sattuma tai oikeammin kohtalo jo ennen vienyt meidät
yhteen. Totta on, että silloin oli yö, ja että te ette nähnyt minua."

"Auttakaa muistiani", sanoi kreivi, "minä olen hyvin huono selittämään
arvoituksia".

"Olin Grand-Prén luostarin raunioissa syyskuun seitsemännen- ja
kahdeksannenkolmatta päivän välisenä yönä."

Kreivi hätkähti ja tarttui pistoolikoteloonsa; minä tein saman
liikkeen; hän huomasi sen.

"No niin?" sanoi hän ja tyyntyi taas heti.

"No niin! Minä näin teidän tulevan holvista ja kaivavan avaimen maahan."

"Ja minkä päätöksen teitte kaikkien näiden huomioittenne johdosta?"

"Sen, etten anna teidän murhata neiti Gabrielle de Nervalia niinkuin
koetitte murhata neiti Pauline de Meulienin."

"Pauline ei siis ole kuollut?" huudahti kreivi, pysähdytti hevosensa
ja unohti tällä kertaa pirullisen varmuutensa, joka ei ollut jättänyt
häntä hetkeksikään tätä ennen.

"Ei, Pauline ei ole kuollut", vastasin, pysähdyttäen hevoseni minäkin.
"Pauline elää, huolimatta siitä kirjeestä, jonka kirjoititte hänelle,
huolimatta myrkystä, jonka valmistitte hänelle, huolimatta kolmesta
ovesta, joiden taakse hänet lukitsitte; ne minä avasin sillä avaimella,
jonka näin teidän kaivavan maahan. Ymmärrättekö nyt?"

"Täydellisesti, hyvä herra", lausui kreivi, toinen käsi
pistoolikotelossa. "Mutta sitä minä en ymmärrä, miksi ette
yksinkertaisesti antanut minua ilmi, kun kerran tunsitte nämä
salaisuudet ja kun teillä oli tällaiset todistukset."

"Siksi, että olen vannonut pyhän valan, joka pakottaa minut tappamaan
teidät kaksintaistelussa, niinkuin olisitte rehellinen mies. Antakaa
senvuoksi pistoolienne olla, sillä jos murhaatte minut, niin pilaatte
asianne."

"Olette oikeassa", sanoi kreivi, sulki pistoolikotelonsa ja kannusti
hevosensa lähtemään liikkeelle.

"Milloin me taistelemme?"

"Huomenna aikaisin, jos teille sopii", vastasin minä ja höllitin
ohjaksia.

"Täydellisesti. Missä?"

"Versaillesissa, jos suvaitsette."

"Mielelläni! Kello yhdeksältä odotan teitä sveitsiläisen suihkukaivon
luona todistajineni."

"Jotka ovat herrat Max ja Henrik, eikö totta?"

"Onko teillä jotakin heitä vastaan?"

"Vain se, että taistelen kyllä maantierosvoa vastaan, mutta en, jos hän
ottaa kaksi rikostoveriaan todistajikseen. Toisin sen pitää käydä."

"Määrätkää ehtonne, herra", sanoi kreivi ja puri huultaan, niin että
verta tihkui esille.

"Kun kohtauksemme täytyy jäädä salaisuudeksi kaikille, päättyköönpä
se miten tahansa, on parasta, että molemmat valitsemme Versaillesin
linnaväen upseerien joukosta todistajamme, joille pysymme
tuntemattomina. He eivät saa tietää kaksintaistelun syytä, ja heidän on
oltava läsnä vain, jotta ei voitaisi tehdä syytettä murhasta. Oletteko
siihen tyytyväinen?"

"Oivallista. Ja sitten: aseenne?"

"Kun voisimme miekoilla kenties tehdä toisiimme vain mitättömän ja
kurjan naarmun, joka ehkä voisi ehkäistä meitä taistelemasta loppuun
saakka, on pistoolille minun mielestäni annettava etusija. Ottakaa te
mukaanne omanne, minä otan myös omani."

"Mutta", vastasi kreivi, "meillä on kummallakin aseet muassamme,
taisteluehtomme ovat määrätyt, miksi siis lykätä huomiseen tämä asia,
jonka voisimme jo tänään suorittaa loppuun?"

"Siksi, että minun täytyy järjestää muutamia asioita, jotka tekevät
tämän lykkäyksen välttämättömäksi. Minusta näyttää siltä, että minun
pitäisi voida vaatia teiltä tätä myönnytystä. Mitä tulee siihen,
pelkoon, joka teitä ehkä huolestuttaa, niin olkaa täysin levollinen;
minä olen antanut sanani, ja minä pidän sen."

"Se riittää, hyvä herra", sanoi kreivi ja kumarsi, "huomenna kello
yhdeksän".

Sanoimme jäähyväiset toisillemme ja erosimme, ratsastaen kumpikin neliä
omalle tahollemme.

Se lykkäys, jonka olin vaatinut, ei tosiaankaan ollut pitempi kuin mitä
tarvittiin, jotta ehtisin järjestää asiani. Tuskin olinkaan päässyt
kotiini, kun sulkeuduin huoneeseeni.

En koettanut salata itseltäni sitä, että edessäni olevan taistelun
päätös oli minuun nähden erittäin epäilyttävä. Tunsin kreivin taidon
ja kylmäverisyyden. Saatoin sen vuoksi helposti kaatua, ja siinä
tapauksessa minun oli turvattava Paulinen asema.

"Vaikka en kaikkea tätä kertoessani ole kertaakaan maininnut hänen
nimeänsä", jatkoi Alfred, "ei minun tarvitse sanoa sinulle, että hän
ei silmänräpäykseksikään poistunut ajatuksistani. Tunteet, jotka
olivat heränneet rinnassani, kun näin äitini ja sisareni, olivat
saaneet sijansa hänen vieressään mutta eivät siitä heikontuneet, ja
minä tunsin, kuinka suuresti häntä rakastin, siitä tuskallisesta
liikutuksesta, joka minut valtasi, kun tartuin kynään ja kuvittelin
mielessäni, että kirjoitin hänelle kenties viimeistä kertaa. Kun kirje
oli valmis, liitin siihen eläkekirjan kymmenelletuhannelle frangille
vuodessa ja osoitin kaikki tohtori Serceylle Lontooseen, Grosvenor
Squarelle."

Loppupäivä ja osa yötä kului kaikenmoisiin valmistuksiin. Kello kaksi
aamulla menin maata käskien palvelijani herättää minut kello kuudelta.

Hän noudatti täsmällisesti tätä käskyä. Hän oli mies, johon tiesin
voivani luottaa, sellainen vanha uskottu palvelija, joita on
saksalaisissa näytelmissä; isät jättävät niitä perinnöksi pojilleen, ja
minäkin olin perinyt tämän isältäni. Uskoin hänen haltuunsa tohtorille
osoitetun kirjeen, käskin hänen itsensä viedä sen Lontooseen, jos
menettäisin henkeni.

Kaksisataa louisdoria, jotka jätin hänelle, olivat siinä tapauksessa
tarkoitetut hänen matkakuluihinsa; päinvastaisessa tapauksessa hän
saisi pitää ne lahjana. Vielä näytin hänelle laatikon, jossa oli
äidilleni kirjoitettu jäähyväiskirje, jotta hän toimittaisi sen
perille, jos onni olisi minulle vastainen. Sitäpaitsi hänen olisi
pidettävä kyytihevonen valmiina minun varaltani kello viiteen saakka
iltapäivällä, ja jos en silloin vielä olisi palannut, matkustettava
Versaillesiin ottamaan minusta selvää.

Kaikkien näiden valmistusten jälkeen nousin ratsun selkään; neljännestä
vailla yhdeksän olin määräpaikalla molempien todistajieni kanssa.
Nämä olivat, sopimuksemme mukaan, kaksi minulle tuntematonta
husaariupseeria, jotka siitä huolimatta eivät olleet epäilleet tehdä
minulle tätä palvelusta. Heille riitti, kun saivat tietää, että oli
kyseessä asia, joka voisi riistää arvossapidetyn perheen kunnian, ja
tekemättä ainoatakaan kysymystä he suostuivat pyyntööni. Ranskalaiset
yksinään voivat olla samalla kertaa, aina asianhaarojen mukaan, joko
suurimpia suupaltteja tai kaikkein vaiteliaimpia ihmisiä.

Emme olleet odottaneet täyttä viittä minuuttia, ennenkuin kreivi saapui
todistajineen. Lähdimme liikkeelle etsimään sopivaa paikkaa ja löysimme
sen piankin, kun todistajamme olivat tottuneita tuollaiseen etsimiseen.
Päästyämme sinne ilmoitimme näille herroille ehtomme ja pyysimme
heitä tutkimaan aseemme. Kreivin pistoolit olivat Lepagen ja minun
Devismesin mallia ja molemmat samaa kokoa, kuten muuten melkein kaikki
kaksintaistelu pistoolit.

Kreivi osoittautui nytkin yhtä rohkeaksi ja kohteliaaksi kuin hänen
maineensa tiesi. Hän tahtoi suoda minulle kaikki edut; mutta minä
kieltäydyin ottamasta niitä vastaan. Sovittiin sen vuoksi, että
paikat ja ampuma vuoro ratkaistaisiin arvalla. Välimatka määrättiin
kahdeksikymmeneksi askeleeksi. Rajaviivoille asetettiin kumpaakin
varten uusi panostettu pistooli, niin että voisimme samalla tavalla
jatkaa taistelua, jos ei kumpikaan ensimäisistä luodeista olisi
kuolettava.

Onni suosi kreiviä kaksi kertaa perätysten: hän sai oikeuden sekä
valita paikan että ampua ensin. Hän asettui silloin heti kasvot
aurinkoa vasten ja valitsi siis vapaaehtoisesti huonoimman paikan.
Huomautin hänelle siitä, mutta hän kumarsi ja vastasi, että kun kohtalo
oli antanut hänelle valitsemisoikeuden, niin hän tahtoi myöskin pitää
valitsemansa paikan. Menin vastakkaisella puolella olevalle paikalleni.

Todistajat panostivat aseemme. Minulla oli siis kylliksi aikaa
tarkastelukseni kreiviä, ja minun täytyy myöntää, että hän koko ajan
säilytti tyyneyden ja kylmäverisyyden, joka on ominaista todella
urhoolliselle miehelle; hän ei tehnyt ainoatakaan liikettä, ei lausunut
ainoatakaan sanaa, jota vastaan olisi voinut muistuttaa. Pian tulivat
todistajat luoksemme, ojensivat meille kummallekin pistoolin, panivat
toisen maahan viereemme ja vetäytyivät syrjään. Silloin kreivi toisen
kerran uudisti kehoituksensa, että ampuisin ensiksi; toisen kerran minä
kieltäydyin.

Me kumarsimme molemmat todistajillemme. Sitten valmistauduin ottamaan
vastaan luotia, vetäydyin kokoon niin paljon kuin mahdollista ja peitin
kasvojeni alaosan pistoolinperällä, niin että piippu suuntautui alas
rinnalle kyynärvarren ja olkapään väliin. Olin tuskin ehtinyt ryhtyä
tähän varokeinoon, kun todistajat tervehtivät meitä vuorostaan ja
vanhin heistä antoi merkin sanomalla:

"Alkakaa, hyvät herrat!"

Samassa silmänräpäyksessä näin salaman, kuulin kreivin pistoolin
pamahduksen ja tunsin tärähdystä yhtaikaa rinnassani ja käsivarressani;
luoti oli osunut pistoolin piippuun, ponnahtanut siitä syrjään ja
mennyt olkapäähäni.

Kreivi näytti olevan ihmeissään siitä, ettei nähnytkään minun kaatuvan.

"Te olette haavoittunut?" sanoi hän ja astui askeleen eteenpäin.

"Se ei tee mitään", vastasin minä ja kävin kiinni pistooliin vasemmalla
kädellä. "Nyt on minun vuoroni, hyvä herra."

Kreivi heitti pois pistoolin, jolla oli ampunut, otti maasta toisen ja
asettui taas paikalleen.

Tähtäsin hitaasti, tyynesti, ja laukaisin. Luulin aluksi, että luotini
ei ollut osunut, sillä hän seisoi liikkumattomana, ja minä näin hänen
kohottavan toista pistoolia. Mutta ennenkuin sen suu nousi rintani
tasalle, alkoi hän kouristuksentapaisesti vapista, pudotti aseensa,
koetti puhua, hänen suustaan purskahti verta, ja hän kaatui kuolleena
maahan. Luoti oli lävistänyt hänen rintansa.

Todistajat lähestyivät ensiksi kreiviä; sitten he tulivat minun
luokseni. Heidän joukossaan oli myös sotilaslääkäri; pyysin häntä
pitämään huolta vastustajastani, jonka uskoin saaneen pahemman haavan
kuin itse olin saanut.

"Se on turhaa", sanoi hän ja pudisti päätään; "hän ei tarvitse enää
kenenkään huolenpitoa".

"Olenko menetellyt kunniallisen miehen tavalla?" kysyin minä.

He kumarsivat myöntäen.

"Siinä tapauksessa, herra tohtori, tahdotte ehkä olla niin hyvä",
sanoin minä ja otin takin päältäni, "ja panna jotakin tämän naarmun
peitteeksi, jotta verenvuoto lakkaisi; sillä minun täytyy matkustaa
heti takaisin".

"Mutta", sanoi vanhin upseereista, kun lääkäri oli lakannut sitomasta
minua, "mikä on _teidän ystävänne_ osoite, jotta voisimme toimittaa
sinne hänen ruumiinsa?"

"Rue de Bourbon 16", vastasin minä, vastoin tahtoani hymyillen tämän
kunnon miehen hyvälle uskolle, "hotel de Beuzeval".

Näin sanoen nousin hevosen selkään — minun, samoin kuin kreivinkin
hevosta piteli husaari, — vakuutin todistajille vielä kerran
kiitollisuuttani heidän suosiollisesta avustaan, lausuin jäähyväiset ja
ratsastin täyttä neliä takaisin Pariisiin.

Minun olikin jo aika palata; äitini oli epätoivoissaan. Kun hän ei
ollut nähnyt minun tulevan aamiaiselle, oli hän mennyt huoneeseeni
ja löytänyt lipastoni laatikosta sen kirjeen, jonka olin hänelle
kirjoittanut.

Sieppasin sen hänen käsistään ja heitin sen tuleen, samaten kuin
senkin, joka oli aiottu Paulinelle. Sitten syleilin häntä, kuten
syleillään äitiä, jonka on ollut kadottamaisillaan ja jonka luota aikoo
lähteä tietämättä milloin saa uudelleen hänet tavata.




XVI.

LOPPU.


"Kahdeksan päivää tämän nyt kuvaamani kohtauksen jälkeen", jatkoi
Alfred, "istuimme pienessä asunnossamme Piccadillyssä pienen pöydän
molemmin puolin ja söimme aamiaista, kun Pauline, joka luki erästä
englantilaista lehteä, äkkiä kalpeni kauheasti, pudotti lehden,
kirkaisi ja pyörtyi. Soitin rajusti kelloa. Kamarineito kiiruhti
sisään. Me kannoimme hänet makuuhuoneeseensa, ja sillä aikaa kun häntä
riisuttiin, menin alakertaan lähettääkseni noutamaan lääkäriä ja
katsomaan sanomalehdestä, mikä oli syynä hänen pyörtymiseensä. Tuskin
olin avannut lehden, kun katseeni osui näihin _Courrier Françaisista_
käännettyihin riveihin:

"Olemme vastikään saaneet tiedon mitä merkillisimmästä ja
salaperäisimmästä kaksintaistelusta, joka äskettäin on tapahtunut
Versaillesissa ja jonka tuntematon aihe lienee etsittävä hurjasta
vihasta."

"Toissa aamuna, 5 p:nä elokuuta 1833, tuli kaksi nuorta herraa,
jotka näyttivät kuuluvan Pariisin ylhäisöön, kaupunkiimme kumpikin
eri taholta, ratsain ja ilman palvelijoita. Toinen meni Rue Royalen
varrella olevaan kasarmiin, toinen Café de Régenceen. He pyysivät
kumpikin kaksi upseeria mukaan taistelupaikalle. Molemmilla oli
aseensa; ehdot määrättiin, ja kaksintaistelijat ampuivat kahdenkymmenen
askeleen päässä toisistaan. Toinen kaatui paikalle; toinen, jonka nimeä
ei tiedetä, palasi heti Pariisiin, huolimatta pahasta haavasta, jonka
oli vastustajansa luodista saanut olkapäähänsä."

"Kaatunut oli kreivi Horace de Beuzeval. Vielä ei ole saatu tietoa
hänen vastustajastaan."

Pauline oli lukenut tämän uutisen, ja sen vaikutus oli ollut sitä
tuhoisampi, kun ei kukaan ollut varovaisesti valmistanut häntä siihen.
Paluuni jälkeen en ollut hänen läsnäollessaan maininnut hänen miehensä
nimeä. Ja vaikka tunsinkin olevan välttämätöntä pian kertoa hänelle
siitä, mikä teki hänet vapaaksi, samalla antamatta hänen tietää tämän
vapauden aikaansaajaa, en ollut vielä tehnyt mitään varmaa suunnitelmaa
tälle tiedonannolle, kun en voinut mitenkään luulla, että sanomalehdet
ennättäisivät edelle ja raa'alla tavallaan kertoisivat uutisen, jonka
ilmaiseminen terveydeltään aina heikolle Paulinelle vaati vielä enemmän
varovaisuutta, kuin jos joku muu nainen olisi ollut kysymyksessä.

Samassa saapui lääkäri. Sanoin hänelle, että äkillinen mielenliikutus
oli ollut syynä Paulinen uudelleen sairastumiseen. Menimme yhdessä
hänen luoksensa. Hän oli yhä vielä tainnoksissa, huolimatta vedestä,
jota oli pirskoitettu hänen kasvoilleen, ja hajusuolasta, jota hänen
oli annettu hengittää. Lääkäri puhui suoneniskemisestä ja ryhtyi
valmisteluihin. Silloin rohkeuteni petti, ja vavisten kuten nainen
pakenin puutarhaan.

Viivyin siellä lähes puoli tuntia, nojaten otsaa käsiini ja tuhanten
ajatusten risteillessä aivoissani. Kaikkien viime tapausten aikana olin
toimetonna miettinyt vihaani kreiviä vastaan ja ystävyyttäni Paulinen
kanssa. Kirosin tuota miestä siitä päivästä lähtien, jolloin hän
riistämällä Paulinen riisti minun onneni; ja henkilökohtaisen koston
tarve, halu tehdä ruumiillista pahaa itse kärsimäni henkisen tuskan
sijaan, oli sokeasti ohjannut minua. Olin tahtonut surmata tai itse
saada surmani. Nyt, kun asia oli saatettu loppuun, näin kaikkien sen
seurausten kehittyvän.

Joku löi minua hiljaa olkapäälle. Se oli tohtori.

"Entä Pauline?" huudahdin minä kädet ristissä.

"Hän on tullut tajuihinsa."

Nousin rientääkseni hänen luoksensa; tohtori pysähdytti minut.

"Kuulkaa", jatkoi hän, "hänen taudinkohtauksensa on varsin vakavaa
laatua; ennen kaikkea hän tarvitsee rauhaa. Älkää nyt menkö hänen
luoksensa!"

"Ja miksi ei?" kysyin minä.

"On tärkeätä, että hän säästyy kaikilta äkillisiltä
mielenliikutuksilta. En ole koskaan kysynyt teiltä mitään suhteestanne
häneen; en pyydä teidän tuttavallista luottamustanne. Te sanotte häntä
sisareksenne. Oletteko hänen veljensä vai ettekö? Se ei kuulu minuun
ihmisenä, mutta sitä enemmän lääkärinä. Teidän läsnäolollanne, teidän
pelkällä äänellänne on ilmeinen vaikutus Paulineen. Olen aina huomannut
sen ja viimeksi äskettäin, kun pidin hänen kättänsä ja teidän nimenne
lausuminen huomattavasti kiihoitti hänen valtimonsa toimintaa. Olen
antanut käskyn, että hänen luoksensa ei saa tänään mennä kukaan muu
kuin minä ja hänen palvelijansa.

"Älkää toimiko vastoin tätä määräystäni."

"Onko se siis vaarallista?" huudahdin.

"Kaikki on vaarallista sille, joka on niin järkytetty kuin hän.
Tämä nainen tarvitsisi juoman, joka saattaisi hänet unhottamaan
menneisyyden. Hänellä on kai jokin tuskallinen muisto, jokin suru, joka
riuduttaa häntä?"

"Niin on", vastasin. "Mikään ei ole salassa teiltä; te olette nähnyt
kaikki tieteen silmillä. Ei, hän ei ole sisareni ei vaimoni, ei
rakastajattareni: hän on enkelin kaltainen olento, jota lemmin yli
kaiken, mutta jota kuitenkaan en voi tehdä onnelliseksi, ja joka kuolee
syliini päässänsä neitseyden ja marttyyriuden kaksoiskruunu. Minä teen
niinkuin tahdotte, herra tohtori; en mene sisälle, ennenkuin sallitte;
tottelen teitä kuin lapsi. Mutta milloin saan nähdä teidät uudestaan?"

"Tulen tänne vielä tänä päivänä."

"Ja minä, mitä minä teen! Hyvä Jumala!"

"Olkaa rohkea, olkaa mies!"

"Jospa tietäisitte, kuinka häntä rakastan!"

Tohtori puristi kättäni. Saatoin hänet ovelle, ja kun hän oli mennyt,
jäin seisomaan siihen, mihin hän oli minut jättänyt. Vihdoin havahduin
tästä tylsyyden tilasta. Nousin koneellisesti portaita ylös, lähestyin
Paulinen ovea; ja kun en uskaltanut mennä sisään, niin kuuntelin
ulkopuolella. Luulin ensin hänen nukkuvan, mutta pian kuulin joitakuita
tukahdutettuja nyyhkytyksiä. Laskin käteni oven ripaan. Silloin muistin
lupaukseni, ja jotta en rikkoisi sitä, syöksyin ulos talosta, hyppäsin
ensimäisille tapaamilleni ajurinrattaille ja ajoin Regent-Parkiin.

Kaksi tuntia harhailin melkein mielipuolen tapaisena kävelijäin, puiden
ja kuvapatsaiden joukossa; sitten palasin kotiin. Porttikäytävässä
tapasin palvelijan, joka juoksi etsimään lääkäriä. Pauline oli saanut
uuden hermokohtauksen ja houraili.

Tällä kertaa en voinut hillitä itseäni. Syöksyin hänen huoneeseensa,
heittäydyin polvilleni ja tartuin hänen käteensä, joka riippui
vuoteen laidan ulkopuolella. Hän ei näyttänyt huomaavan läsnäoloani,
hänen hengityksensä oli nopeata ja katkonaista, hän piti silmiänsä
suljettuina, ja joitakin merkityksettömiä sanoja kuului hänen
kuumeenpoltteisilta huuliltaan.

Tohtori astui sisään.

"Te ette pitänyt sanaanne", sanoi hän.

"Ah, hän ei ole tuntenut minua", vastasin.

Siitä huolimatta huomasin hänen kätensä vapisevan, kun hän kuuli
ääneni. Jätin paikkani tohtorille. Hän astui vuoteen viereen, koetteli
sairaan valtimoa ja selitti, että uusi suonenisku on tarpeen. Sittenkin
tauti paheni; illalla oli Paulinella aivokuume.

Kokonaista kahdeksan vuorokautta Pauline oli kauheassa tiedottomuuden
tilassa; hän ei tuntenut ketään, luuli olevansa aina vaarassa ja
huusi lakkaamatta apua. Sitten alkoi sairauden ankaruus heikentyä,
ja hourailevaa kiihtyneisyydentilaa seurasi tavaton heikkous,
täydellinen voimattomuus. Vihdoin, yhdeksäntenä aamuna, kun hän
hiukan levollisemman unen jälkeen avasi silmänsä, tunsi hän minut ja
lausui hiljaa nimeni. Mahdotonta on kuvata tunteitani tällä hetkellä.
Heittäydyin polvilleni, painoin pääni hänen vuodettaan vasten ja itkin
kuin lapsi. Samassa tuli tohtori sisälle ja peläten Paulinen uudelleen
joutuvan mielenliikutuksen valtaan, käski minun poistua. Tahdoin
vastustella, mutta Pauline puristi kättäni ja sanoi heikolla äänellä:

"Menkää!"

Tottelin. Kahdeksaan vuorokauteen en ollut laisinkaan levännyt.
Heittäydyin vuoteelle, ja hiukan rauhoittuneena hänen tilastaan vaivuin
uneen, jota tarvitsin melkein yhtä hyvin kuin hän.

Tulehdus poistui vähitellen, ja kolmen viikon kuluttua oli vain suuri
heikkous jäljellä; mutta tämän ajan kuluessa oli se kroonillinen
tauti, joka jo vuosi sitten oli uhannut Paulinea, saanut uutta alaa.
Tohtori esitti meille samaa keinoa, joka oli edelliselläkin kerralla
parantanut Paulinea, ja minä päätin käyttää hyväkseni vuodenajan
viimeisiä kauniita päiviä matkustaakseni hänen kanssansa Sveitsin
kautta Neapeliin, jossa aioin viettää talven. Ilmoitin Paulinelle
tämän ehdotuksen. Hän hymyili surumielisesti toivolle, jota tämä matka
minussa herätti, ja myöntyi kaikkeen alistuvaisena kuin lapsi.

Syyskuun ensimäisinä päivinä lähdimme Ostendeen. Matkustimme Flanderin
kautta, kuljimme Rein-virtaa myöten Baseliin, kävimme Bernissä ja
Neufchatel-järvellä ja viivyimme muutamia päiviä Genevessä. Sitten
kävi matka edelleen Oberlandin halki Brunigin kautta, ja me tulimme
Altdorfista, kun kohtasit meidät Fruelenissa, neljää kanttoonia
toisistaan eroiltavan järven rannalla.

Ymmärrät nyt, miksi emme voineet odottaa sinua. Kun Pauline näki sinun
aikovan tulla samassa venheessä kuin mekin, kysyi hän minulta sinun
nimeäsi ja muisti, että hän oli tavannut sinut useita kertoja kreivitär
M—n ja prinsessa Bel... n luona. Kun hän vain ajattelikin, että hänen
olisi oltava yhdessä sinun kanssasi, tuli hänen kasvoilleen niin
pelokas ilme, että säikähdyin ja käskin soutajain heti lähteä matkaan,
vaikkapa olisit ajatellut epäkohteliaisuudestani mitä tahansa.

Pauline laskeutui makaamaan venheen pohjalle, minä istuuduin hänen
viereensä, ja hän nojasi päänsä polveani vasten. Tasan kaksi vuotta
sitten hän oli lähtenyt Ranskasta, samalla tavoin sairaana ja minuun
nojautuen. Koko tämän ajan olin uskollisesti pysynyt sitoumuksessani.
Olin pitänyt hänestä huolta kuin veli, kunnioittanut häntä sisarenani
ja kaikessa pyrkinyt säästämään häntä tuskalta tai hankkimaan hänelle
huvitusta; kaikki toiveeni olivat kiintyneet siihen, että hän kerran
rakastaisi minua.

Kun on kauan elänyt yhdessä jonkun henkilön kanssa, niin saattaa sama
ajatus syntyä yht'aikaa molemmissa. Näin hänen silmäinsä kostuvan; hän
huokasi ja puristi kättäni, jota hän piti käsiensä välissä.

"Kuinka hyvä te olette!" sanoi hän.

Hätkähdin, kun kuulin hänen niin suoraan vastaavan ajatukseeni.

"Olenko mielestänne tehnyt mitä minun olisi pitänyt tehdä?" sanoin.

"Oi, te olette ollut lapsuuteni suojelusenkeli, joka hetkeksi väistyi
sivultani, mutta jonka Jumala on antanut minulle takaisin veljenäni!"

"Ettekö siis tahdo tämän uskollisuuteni palkaksi tehdä jotakin
mielikseni?"

"Ah, mitäpä voisin tehdä teidän onneksenne?" sanoi Pauline. "Rakastaako
teitä? Alfred, kun edessäni on tämä järvi, tämä taivas, koko tämä
juhlallinen luonto, kasvoista kasvoihin Jumalan kanssa, joka on sen
luonut, niin sanon, Alfred, että rakastan teitä! Te ette saa mitään
uutta tietoa, kun sanon sen teille."

"Oi, niin, niin, minä tiedän sen", vastasin; "mutta ei riitä, että
rakastatte minua, koko teidän olemuksenne täytyy olla kiintynyt minuun
katkeamattomin sitein. Sen suojeluksen, jota olen saanut suosionanne
antaa teille, täytyy tulla minun oikeudekseni."

Hän hymyili surullisesti.

"Miksi hymyilette noin?" kysyin.

"Siksi, että te ajattelette aina maallista, minä taivaallista
tulevaisuutta."

"Kuinka!" sanoin minä.

"Ei mitään turhia kuvitteluja, Alfred, ne tekevät onnettomuuden
katkeraksi ja korvaamattomaksi. Jos minulla olisi ollut mitään
toiveita, niin ettekö luule, että olisin ilmoittanut äidilleni vielä
eläväni? Mutta silloin minun olisi vielä kerran pitänyt jättää äitini
ja teidät, ja se olisi ollut liian paljon. Niinpä olenkin etukäteen
säälinyt itseäni ja riistänyt itseltäni suuren ilon säästyäkseni
uudelta surulta."

Tein rukoilevan liikkeen.

"Minä rakastan teitä", sanoi hän uudelleen, "ja minä toistan näitä
sanoja niin kauan kuin suuni voi lausua yhdenkään tavun. Älkää vaatiko
minulta enempää, ja katsokaa, että voin erota maailmasta omatunto
puhtaana."

Mitäpä saatoin sanoa, niitä tehdä sellaiselle vakaumukselle? Ottaa
Paulinen syliini ja itkeä hänen kanssansa sitä autuutta, jonka Jumala
olisi voinut suoda meille, ja sitä kovaa onnea, jonka kohtalo meille
määräsi.

Oleskelimme muutamia päiviä Luzernissa ja lähdimme sieltä Zürichiin ja
edelleen järveä pitkin Pfeffersiin. Siellä aioimme viipyä viikon tai
kaksi; toivoin lämpimästä vedestä olevan jotakin hyötyä Paulinelle.
Kävimme runsasvetisellä lähteellä, johon tämä toivoni perustui. Sieltä
palatessamme kohtasimme sinut synkässä rotkossa kapealla sillalla.
Pauline melkein kosketti sinua, ja tämä uusi kohtaus aiheutti hänelle
sellaisen mielenliikutuksen, että hän tahtoi viipymättä matkustaa
sieltä pois. En uskaltanut vastustaa, ja me lähdimme heti Kostniziin.

En voinut enää epäillä: Pauline heikontui ilmeisesti. Et ole koskaan
kokenut, eikä sinun, toivoakseni, koskaan tarvitsekaan kokea sitä
kauheata kidutusta, että rakastettusi sydän hitaasti lakkaa lyömästä
kätesi alla, että joka päivä saat sormivaltimolla tuntea sen
kuumelyöntien lisääntyvän, ja että sinun joka kerta, kun rakkauden ja
tuskan sekaisin tuntein painat tätä lempimääsi olentoa rintaasi vasten,
täytyy sanoa itsellesi: ehkä viikon, ehkä kahden viikon, kenties
kuukauden kuluttua tämä Jumalan teos, joka nyt elää, ajattelee ja
rakastaa, on jäykkä, eloton ja tunteeton ruumis!

Pauline taas tuntui, kuta enemmän eromme aika näytti lähestyvän, näihin
viimeisiin silmänräpäyksiin koonneen kaikki neronsa ja sydämensä
aarteet. Epäilemättä levittää rakkauteni runollista hohdetta hänen
elämänsä iltaan; mutta, näetkös, tämä kuukausi, alkaen siitä päivästä,
jolloin kohtasimme sinut Pfeffersissä, ja päättyen siihen, jolloin Lago
Maggioren rannalla olevan ravintolan pengermältä pudotit oranssikimpun
vaunuihimme, tämä viimeinen kuukausi väikkyy aina silmissäni kuten
profeetalle enkelit, jotka ilmoittivat hänelle Jumalan sanan.

Saavuimme siten Aronaan. Vaikka Pauline olikin matkasta väsynyt, näytti
hän siellä niin elpyvän Italian ensimäisistä tuulenhenkäyksistä, että
pysähdyimme vain yhdeksi yöksi; minun koko toivoni riippui nyt siitä,
että pääsisimme Neapeliin. Hän oli kuitenkin seuraavana päivänä niin
sairas, ettei jaksanut nousta ennenkuin verrattain myöhään, ja vaikka
ensin olimme aikoneet jatkaa matkaa vaunuissa, päätettiin nyt lähteä
venheellä Sesto Calendeen. Astuimme alukseen kello viisi iltapäivällä.
Lähestyessämme määräpaikkaamme näimme viimeisten lämpimäin ja purppuran
väristen auringonsäteiden valossa pikku kaupungin kukkulainsa juurella
ja näillä vuorilla ihania oranssi-, laakeri- ja myrttipuulehtoja.
Pauline katseli niitä niin ihastuneena, että toivoin hänen ajatustensa
nyt olevan hiukan valoisampia.

"Te ajattelette, että olisi suloista elää tässä kauniissa maassa?"
kysyin.

"En", vastasi hän; "ajattelen, että olisi vähemmän tuskallista kuolla
täällä. Olen aina kuvitellut hautoja sellaisiksi", jatkoi Pauline,
"että ne ovat tuoksuvassa puutarhassa, puiden ja kukkien keskellä.
Meidän maassamme ei panna kylliksi huomiota rakastettujemme viimeiseen
leposijaan; me koristamme sen yhdeksi päiväksi ja unohdamme ikuisiksi
ajoiksi! Jos kuolen ennen teitä, Alfred", virkkoi hän taas hymyillen,
oltuaan hetken vaiti, "ja te olisitte niin jalomielinen, että kuolemani
jälkeenkin jatkaisitte sitä huolenpitoa, jota olette elämäni aikana
osoittanut, niin toivoisin, että muistaisitte, mitä nyt olen sanonut!"

"Oi, Pauline! Pauline!" huudahdin, puristaen häntä lujasti rintaani
vasten, "älkää puhuko niin; te surmaatte minut!"

"No hyvä, minä en puhu!" vastasi hän, "mutta minä tahdoin kerran
sanoa tämän teille, ystäväni, sillä minä tiedän, että jos olen sen
kerran sanonut, niin ette unohda sitä koskaan. Ei, te olette oikeassa;
älkäämme puhuko siitä enää. Sitäpaitsi tunnen itseni virkeämmäksi;
Neapelin ilma tekee minulle varmaan hyvää. Olen kauan toivonut saada
nähdä Neapelin."

"Niin", jatkoin minä, keskeyttäen hänet, "niin, pian me olemme siellä.
Talveksi me vuokraamme pienen talon Sorrentosta tai Resinasta; siellä
saatte viettää talven lakkaamatta loistavan auringon lämmössä; ja
keväällä te palaatte elämään koko luonnon mukana. — — Mikä teitä
vaivaa? Hyvä Jumala!"

"Oi, kuinka minä kärsin!" sanoi Pauline, jäykistyi kuin kouristuksessa
ja nosti kätensä rinnalleen. "Te näette, Alfred, että kuolema kadehtii
yksinpä unelmiammekin ja lähettää minulle tuskia herättääksensä meidät
niistä!"

Istuimme ääneti siihen saakka, kun nousimme maihin. Pauline aikoi
kävellä, mutta hän oli niin heikko, että hänen polvensa horjuivat.
Alkoi pimetä; otin hänet käsivarsilleni ja kannoin majataloon.

Vuokrasin itselleni huoneen hänen huoneensa vierestä. Jo kauan oli
suhteemme ollut niin pyhä ja veljellinen, että hän nukkui minun
läsnäollessani kuin äitinsä valvoessa. Kun näin hänet nyt sairaampana
kuin koskaan ennen, ja kun pelkäsin, ettemme voisi seuraavana päivänä
jatkaa matkaamme, lähetin hakemaan vaunuillani tohtori Scarpaa
Milanosta Sestoon.

Menin taas Paulinen luokse. Hän oli jo pannut maata. Istuuduin hänen
päänalaisensa viereen. Olisi luullut, että hänellä oli jotakin
kysyttävää minulta, mutta että hän ei uskaltanut kysyä. Monen monta
kertaa näin hänen katseensa tavattoman epätoivon ilmein kiintyvän
minuun.

"Mitä te haluatte?" sanoin. "Te tahdotte kysyä, ettekä uskalla. Olen
jo useita kertoja nähnyt teidän katselevan minua niin. Enkö ole teidän
ystävänne, teidän veljenne?"

"Oi, te olette paljon enemmän kuin kaikkea sitä", vastasi hän, "eikä
ole olemassa sanaa, joka ilmaisisi, mitä te olette. Niin, niin, eräs
epäilys kiusaa minua, hirveä epäilys! Sanon sen teille sellaisella
hetkellä, jolloin ette uskalla sanoa minulle muuta kuin totuuden. Mutta
se hetki ei ole vielä tullut. Minä katselen teitä nähdäkseni teitä
niin paljon kuin mahdollista... Minä katselen teitä siksi, että minä
rakastan teitä!"

"Nostin hänen päänsä olkapäätäni vasten. Olimme sillä tavoin tunnin
ajan, ja minä tunsin hänen läähättävän hengityksensä kostuttavan
poskeani ja hänen sydämensä sykkivän rintaani vasten. Vihdoin hän
vakuutti tuntevansa itsensä terveemmäksi ja pyysi minua poistumaan.
Nousin tehdäkseni hänen mielikseen ja tapani mukaan lähensin huuliani
hänen otsaansa, kun hän kiersi käsivartensa kaulaani ja painoi huulensa
huuliini lausuen: 'Minä rakastan sinua!" Sitten hänen päänsä painui
takaisin pielukselle. Tahdoin syleillä häntä, mutta hän työnsi minut
hiljaa pois ja sanoi silmiään avaamatta: "Jätä minut, oma Alfredini.
Minä rakastan sinua!... Minä voin hyvin... olen onnellinen!'

"Poistuin huoneesta. En voinut jäädä sinne siinä kiihtymyksen tilassa,
johon tuo kuumeinen suudelma oli minut saattanut. Menin huoneeseeni ja
jätin oven raolleen, voidakseni vähimmänkin kolinan kuullessani rientää
Paulinen luokse. Sitten, sensijaan että olisin mennyt maata, otin takin
päältäni ja avasin ikkunan saadakseni hengittää raitista ilmaa.

"Huoneeni parveke oli sellaiseen ihastuttavaan puutarhaan päin,
jollaisia olimme nähneet järveltä, kun lähestyimme Sestoa. Keskellä
sitruuna- ja laakerilehtoja loisti kuutamossa muutamia kuvapatsaita
valkoisina kuin haamut. Tuijotin niin kauan yhteen niistä, että olin
näkevinäni sen rupeavan elämään ja viittaavan kädellään, osoittaen
maata kohti. Pian tämä näköhäiriö yltyi niin, että luulin kuulevani sen
kutsuvan minua. Painoin käteni otsalleni, sillä minusta tuntui siltä,
että olin tulemaisillani hulluksi.

"Tästä unestani herätti minut se, että nimeni lausuttiin vieläkin
valittavammalla äänellä. Siirryin takaisin huoneeseeni ja kuuntelin.
Kolmannen kerran kuulin nimeäni mainittavan, vaikkakin heikommin.
Ääni tuli viereisestä huoneesta. Pauline huusi minua. Kiiruhdin hänen
luokseen.

"Niin, hän se oli... hän itse kuolevana. Hän ei ollut tahtonut heittää
henkeänsä yksin, vaan oli kuolinkamppailussaan noussut vuoteestaan
etsiäkseen minua, kun en ollut vastannut hänen huutoonsa. Hän oli
polvillaan lattialla. Riensin hänen luoksensa ja tahdoin ottaa hänet
syliini. Hän viittasi minulle, että hänellä oli jotakin kysyttävää;
mutta kun hän ei kyennyt puhumaan ja tunsi kuoleman lähestyvän,
tarttui hän paidanhihaani, repi sen käsillään auki ja paljasti
tuskin parantuneen haavan, jonka kolme kuukautta sitten olin saanut
kreivi Horacen luodista, viittasi sormellaan arpea, kirkaisi, kaatui
taaksepäin ja sulki silmänsä.

"Kannoin hänet vuoteeseen ja ehdin vain painaa huuleni hänen huuliinsa
vastaanottaakseni hänen viimeisen henkäyksensä ja tunteakseni hänen
viimeisen huokauksensa.

"Paulinen tahtoa on noudatettu. Hän lepää eräässä puutarhassa järven
rannalla, oranssin tuoksun ympäröimänä, myrtti- ja laakerimetsien
varjossa."

"Tiedän sen", vastasin minä, "sillä saavuin Sestoon neljä päivää
senjälkeen, kun sinä olit sieltä lähtenyt, ja minä olen rukoillut hänen
haudallaan, tietämättä, kenet se kätki poveensa."






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLLUT MAAILMALTA (PAULINE) ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.