The Project Gutenberg eBook of Korsikan veljekset This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Korsikan veljekset Author: Alexandre Dumas Translator: Hanna Blomqvist Release date: September 30, 2025 [eBook #76959] Language: Finnish Original publication: Brooklyn: Siirtolaisen Kirjapaino, 1901 Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KORSIKAN VELJEKSET *** language: Finnish KORSIKAN VELJEKSET Kirj. Alexandre Dumas Suomentanut Hanna Blomqvist Brooklynissa, Siirtolaisen Kirjapainossa, 1901. I LUKU. Maaliskuun alkupuolella vuonna 1841 olin matkalla Korsikaan. Matka oli yhtä omituinen kuin miellyttävä. Toulonista lähdettyä voi saapua Ajaccioon kahdessakymmenessä tunnissa tahi Bastiaan kahdessakymmenessä neljässä tunnissa. Kerran sinne saavuttua saa vuokrata hevosen viidellä frangilla päivässä, tai ostetuksi viidelläkymmenellä, ja tämä hevonen, huolimatta hinnan halpuudesta, on kuuluisa kaskonilainen tamma, joka hyppää yhdellä harppauksella Pont Neufiita Seineen, ja on paljon hyödyllisempi kuin ranskalainen rotuhevonen. Siltojen ylitse, joissa Auriol olisi tarvinnut tasapainopalkin ja niistä Bolman olisi hypännyt koukkujen varassa, hyppää se ilman apukeinoja vahingoittumatta. Ettei pelottaisi, ei matkustaja tarvitse muuta kuin sulkea silmänsä ja antaa eläimen seurata omaa hyvää tahtoaan; hevosen tehtävänä on olla varovainen, eikä hänen. Tällainen hevonen kykenee sitä paitsi muuhunkin, ei ainoastaan hyppimiseen ja kiipeilyyn, se saattaa juosta huoleti viisitoista peninkulmaa päivässä, kaipaamatta mitään ruokaa tahi juomaa. Aika ajottain, kun matkustaja pysähtyy ihantelemaan jotakin tarumaista vanhaa linnaa tahi piirtämään romantillisia raunioita, syöpi hevonen hitusen ruohoa, kalvaa puuta tahi jyystää sammalpeitteistä kiveä, ja on täydellisesti tyytyväinen. Asunnon hankkiminen on yhtä yksinkertainen. Matkustaja saapuu kylään, ratsastaa pitkin pääkatua, valitsee talon, joka hänestä näyttää mukavimmalta ja kolkuttaa ovelle. Paikalla tulee isäntä tai emäntä näkyviin, tarjoaa vierasvaraisesti puolet illallisestaan ja kokonaisen vuoteen, ja saattelee seuraavana päivänä vierastaan kiitellen häntä siitä, että on poikennut hänen majaansa. Ei mitään maksua voi tulla kysymykseenkään — isäntä pitäisi sellaisen tarjouksen solvauksena. Jos talon palvelija on tyttö, voi matkailija antaa hänelle, jos haluaa, jonkun silkkiliinan, jonka hän on uudistava lähimpänä juhlapäivänä; jos palvelija on mies, ottaa hän kenties mielellään lahjaksi tikarin, jolla tappaa, jos sattuu kohtaamaan, vihamiehensä. Rosvoja ei löydy, vaikka pahantekijöitä löytyy, mutta nämä molemmat luokat ovat kokonaan erilaiset. Satulassa saattaa olla riippumassa kukkaro täynnä kultaa ja matkustaja voipi kulkea saaren halki sen toisesta päästä toiseen ilman vähintäkään pelkoa; mutta jos joku vihamiehensä olisi julistanut koston, vendetan, häntä vastaan, en voisi taata paria peninkulmaa hänen matkastaan. Olin siis, niin kuin jo sanoin, Korsikassa maaliskuun alkupuolella. Olin siellä aivan yksin, sillä Jadin oli jäänyt Roomaan. Olin purjehtinut Bastiaan ja ostanut sieltä hevosen edellä mainitulla hinnalla. Olin jo käynyt sekä Kortessa ja Ajacciossa, ja kertomukseni alussa olin juuri vaeltamassa Sartenen maakunnan läpitse matkalla Sullacaroon. Matka oli lyhyt — kenties kaksitoista peninkulmaa; mutta minulla oli opas, sillä pelkäsin että teiden koukuroiset käänteet pitkin mäkien syrjiä eksyttäisivät minut tieltä. Arviolta viiden aikaan saavuimme mäen kukkulalle, josta oli näköala sekä Olmetolle että Sullacarolle. Viivähtäessämme siellä hetkisen, kysäsi opas: — Mihin haluatte, teidän jalosukuisuutenne, majoittua? Katsahdin kylän katuihin jalkojeni juuressa; ne näyttivät melkein autioilta. Muutamia naisia vaan juosta pyrähteli kadulla, vilkaisten aina taaksensa. Vieraanvaraisen tavan mukaan, josta jo olen kertonut, oli minulla vara valita ainakin sadasta talosta kylässä mieleiseni, ja mietiskellessäni mikä niistä näyttäisi tarjoavan eniten mukavuuksia, valitsin viimein pienen palatsin kuosiin rakennetun talon puistikon laidassa, ikkunat ja ovet varustettuina suojustavalla rautaristikolla. Näin nyt vasta ensi kerran yhden tällaisia linnoituksen tapaisia kyliä ja samalla juolahti mieleeni että Sartene oli klassillinen vendetan maa, jossa kosto oli jokapäiväistä. — Oh! — huudahti opas, jonka silmä oli seurannut käteni viittausta, — teidän jalosukuisuutenne ei ole tehnyt huonoa valintaa; tämän talon omistaa rouva Savilia de Franchi. — Sallikaa minun tässä huomauttaa, että Korsikassa kaikkialla puhutaan italian kieltä. — Mutta — kysyin — eikö ole sopimatonta pyytää vierasvaraisuutta naiselta? — Mitä sopimatonta siinä voisi olla? — kysyi opas hyvin kummastuneen näköisenä. — Jos nainen on nuori — jatkoin — ja jos hänessä on parisilaista itserakkautta, eikö hän loukkautuisi vierailustani? — Loukkautuisi! — matki opas, koettaen saada selville sanaini sisältöä, selitettyäni ranskalaisen kaikella taidolla niin selvästi kuin mahdollista. — Niin juuri — huudahdin — nainen on leski? — On, teidän ylhäisyytenne. — No hyvä, huoliiko hän siis siinä tapauksessa nuorta miestä vieraakseen? Vuonna 1841 olin yli 30 vuotta vanha, mutta kuitenkin kutsuin itseäni nuoreksi mieheksi. — Josko hän huolii nuoresta miehestä! — matki opas — mikä ero siinä sitte on, jos olette nuori tahi vanha? — Kuinka vanha madame Savilia on? kysyin. — Noin neljänkymmenen vuotias. — Ah! oikein hyvä. Hänellä on lapsia kaiketi? — Kaksi poikaa; kaksi nuorta veljestä. — Saanko minä heidät nähdä? — Saatte nähdä yhden, joka asuu kotona äitinsä kanssa. — Entä toinen? — Toinen on Pariisissa. — Kuinka vanhat he ovat? — Kahdenkymmenen yhden. — Molemmat? — Niin, he ovat kaksoiset. — Mikä ura heillä on? — Hänestä, joka on Pariisissa, tulee lakimies. — Ja toinen? — Toisesta tulee korsikalainen. Tämä kuvaava vastaus lausuttiin mitä luonnollisimmalla tavalla. Kymmenen minuuttia myöhemmin saavuimme kylään. Silloin huomasin että jokainen talo oli linnoitettu, ei tosin samalla tavoin, kuin rouva Savilian kartano, sillä niiden omistajien köyhyys ei myöntänyt sellaista ylellisyyttä, mutta puhtaasti ja yksinkertaisesti rautaristikoilla ja luukuilla varustettuina, joissa kuitenkin oli pieniä koloja pyssynpiippuja varten. Muutamat ikkunat olivat varustetut luukuilla. Kysyin oppaaltani miksi noita luukkuja nimitettiin. Hän vastasi että niitä kutsuttiin "archeres", josta tulin siihen käsitykseen että Korsikan vendetta oli ollut olemassa jo ammoisia aikoja ennen ampuma-aseiden keksintöä. Lähestyessämme kylää näytti se muuttuneen ikään kuin autioksi asujamista. Useat talot näyttivät olleen piiritystilassa ja niiden seinissä näkyi luodin reikiä. Pienistä luukuista tähysteli silmä meitä tuon tuostakin, mutta emme voineet eroittaa oliko kurkistajat miehiä vai naisia. Vihdoin saavuimme valitsemani talon kohdalle; se oli isoin koko kylässä. Yksi asia minua kuitenkin kummastutti; mikä minusta ensin loitommalla oli näyttänyt rautavarustukselta, olikin vaan puuluukkuja; koko talo oli muutoin aivan suojaton ja ikkunat eivät olleet suojustetut erityisesti. Luukuissa näkyi kuitenkin luodin merkkejä, mutta ne olivat varmaan olleet jo monta vuotta. Kun oppaani kolkutti ovelle, avattiin se selki seljälleen ilman pienintäkään epäröimistä ja eräs miehinen henkilö näyttäytyi. Hänellä oli päällään samettiliivi, housut samasta aineesta ja nahkasäärykset. Silkkinen vyö oli sidottu hänen vyötärystänsä ympäri, josta välähteli espanjalaisen tikarin kahva. — Sanokaa minulle — virkoin — onko sopimatonta, outo kun olen, pyytää vieraanvaraisuutta emännältänne? — Ei suinkaan, teidän ylhäisyytenne — vastasi hän — vieras kunnioittaa sitä taloa, mihin hän näkee hyväksi sijoittua. Maria — jatkoi hän, kääntyen palvelustyttöön päin, joka seisoi hänen takanansa — kerro rouva Savilialle että ranskalainen matkailija on hänellä vieraana. Samassa astui hän kahdeksan askelta ja tarttui hevoseni suitsiin viedäksensä sen talliin. — Kaikki on valmiina palvelukseksenne, teidän ylhäisyytenne — virkkoi hän sitte — tehkää hyvin ja astukaa sisälle. II LUKU. Astuin sisälle ja tapasin siellä pitkän mustiin puetun naisen. Tämä nainen, joka vielä oli kaunis, oli rouva Savilia. — Suokaa minulle anteeksi, madame — virkoin — tämä uhkarohkeuteni, jonka kuitenkin maan tavat sallivat. — Olette tervetullut — vastasi hän — ja poikani, joka on tuleva tuossa paikassa, on toivottava teidät tervetulleeksi. Tästä hetkestä, herra, on talomme oleva teidän; käyttäkää sitä sen tähden niin kuin omaanne. — Pyydän vieraanvaraisuutta vaan yhdeksi yöksi, madame; varhain huomen aamulla jatkan matkaani. — Teillä on valta tehdä niin kuin haluatte; mutta toivon että muutatte vielä mielenne ja että saamme kunnian pitää teitä luonamme jonkun ajan. Maria — jatkoi hän kääntyen palvelijan puoleen — näytä tälle herralle Louisin huone, sytytä valkea ja varusta kuumaa vettä — ja sitte, kääntyen puoleeni, virkkoi hän: — Olkaa hyvä ja seuratkaa tätä tyttöä, herra, ja pyytäkää häneltä mitä muuta tarvitsette. Illallinen on oleva pöydässä tunnin kuluttua, ja niin pian kun poikani on palannut kotiin, on hän luvallanne pyytävä teitä tavata. — Suotteko anteeksi matkapukuni, rouva? — Tietenkin — vastasi hän hymyillen — ehdolla, että suotte anteeksi yksinkertaisen vastaanottonne. Kumartaen käännyin ja seurasin palvelijaa. Huone oli ensimmäisessä kerroksessa, näköala pihamaalle. Huonekalusto oli kokonaan muodikas — harvinaisen ylellisyyden ilmiö saarella, joka oli loitolla sivistyneestä mailmasta — sisältäen vuoteen, patjarahin, neljä nojatuolia, ison kirjakaapin ja piirongin. Patjarahit ja tuolit olivat päällystetyt pumpulikankaalla, ja ikkunoiden sekä vuoteensa edessä riippui uutimet samasta aineesta. Kirjakaappi sisälsi kokoelman parasta ranskalaista runous- ja siveysopillista sekä historiallista kirjallisuutta, joiden joukosta löysin jonkunmoisella ylpeyden tunteella oman "Matkamuistelmani". Piirongin laatikoissa kiilui avaimet; avasin yhden laatikon ja löysin sieltä otteita Korsikan historiasta, tarkoituksessa saada vendettaa poistetuksi, muutamia ranskalaisia runoja, italialaisia sonetteja; kaikki olivat käsikirjoituksina — ja seuraamatta tutkimuksiani sen kauvemmaksi oli minun helppo kuvitella että herra Louis de Franchi oli nuori ylevätunteinen ylioppilas. Sitte aloin valmistautua illalliselle ja olin juuri saanut itseni siistityksi, kun ovi avattiin ja miespalvelija astui sisään. Hän sanoi että herra Lucian de Franchi, joka juuri oli palannut, halusi tietää saisiko hän tulla toivottamaan minut tervetulleeksi. Vastasin että olin kokonaan herra Lucian de Franchin palvelukseksi, ja hetkisen päästä astui hän huoneeseen. Hän oli, niin kuin oppaani oli sanonut, nuori kahdenkymmenen yhden vuoden vanha, mustatukkainen ja tummasilmäinen, iho auringon paahtama, pikemmin lyhyt kuin pitkä nuorukainen, mutta vartalonsa oli erinomaisen hyvin kehittynyt. Kiiruhtaessansa niin pian kuin mahdollista lausumaan minulle tervehdyksensä, oli hän vielä ratsastuspuvussa, saappaissa ja kannuksissa. Vyöstä riippui pistooli ja kädessänsä piti hän englantilaista haulikkoa. Huolimatta isäntäni nuoruudesta, jonka ylähuulessa oli vasta hienoa höytyä, hämmästytti minua hänen vapaa ja päättävä käytöksensä, joka leimasi koko hänen olentonsa. — Anteeksi, jos häiritsen teitä — virkkoi hän. — Tulin kysymään onko teillä kaikki mitä tarvitsette. Maamme on niin vailla sivistystä, että pelokkaina rohkenemme tarjota ranskalaiselle vierasvaraisuutta. — Pelkonne on turhaa, hyvä herra — vastasin — ei kukaan voisi paremmin pitää huolta vieraittansa tarpeista kuin rouva de Franchi, ja jollen näkisi viehättävän ihanaa näköalaa ikkunastani, voisin helposti kuvailla olevani Pariisissa Chaussée d'Andin kadun varrella. — Niin — vastasi nuori mies — se oli veljeni päähänpisto; hän halusi elää ranskalaisten tapojen mukaan, mutta pelkään että kun hän jättää Pariisin, tämä pieni parodia sivistyneestä mailmasta ei tule häntä enää palattuansa tyydyttämään niin kuin ennen. — Onko hän ollut kauvan poissa? kysyin. — Kymmenen kuukautta, herra. — Mutta hän palajaa piakkoin, eikö totta? — Oh! ei ainakaan ennen kun kolmen, neljän vuoden perästä. — Ero on pitkä kahdelle veljekselle. — Niin on, varsinkin kun pitävät toisistansa niin kuin me. — Mutta ennen kun tutkintonsa ovat lopussa, käy hän varmaan teitä tervehtimässä? — Arvattavasti; hän lupasi käydä. — Joka tapauksessa teitä ei mikään estä vastaamasta hänen vierailuansa. — Se ei käy laatuun; en jätä koskaan Korsikkaa. Vastauksessansa ilmeni selvästi kodin rakkaus, joka on niin inhimillistä. Minä hymyilin. — Se tuntuu teistä oudolta, eikö totta? jatkoi hän myös hymyillen — että kuka tahansa ei jättäisi mielellänsä onnetonta maatamme, mutta elämäni on koskissa ja metsissä; minulla täytyy olla vapautta; jos minun pitäisi elää kaupungissa, luulen että kuolisin. — Mutta kuinka on mahdollista että luonteillanne voi olla niin suuri ero? — Siksikö se teitä ihmetyttää, kun olemme muutoin niin yhden näköiset? Tunnetteko hänet? — Oletteko siis yhden näköiset? — Olemme niin suuressa määrin, että kun olimme lapsia, vanhempamme panivat erityisiä merkkejä vaatteihimme eroittaaksensa meidät toisistamme. — Entä sittemmin, kun kasvoitte isommiksi? kysyin. — Kasvaessamme alkoi ulkomuotomme erota toisistaan, sillä veljeni muuttui kalpeaksi istuessansa kirjojensa ääressä, mutta minä muutuin tummemmaksi päivän paahtamaksi oleskellessani ulkoilmassa. — Toivon, että jos annatte minulle tilaisuuden viedä tervehdyksen veljellenne, tulen omin silmin näkemään ja arvostelemaan eroavaisuuden välillänne. — Olette sangen ystävällinen, ja minä tulen ilolla sen tekemään. Mutta, suokaa anteeksi, huomaan ettei pukuni ole niin kunnossa kuin teidän. Neljännestunnin kuluttua on illallisemme oleva valmis ja sen loputtua minulla on jotain tekemistä. — Menettekö ulos? kysyin. — Menen, vastasi hän; minulla on kohtaus erään henkilön kanssa. Minä hymyilin. — Oh! ei sellainen, jommoista te ajattelette. Minulla ei ole vaimoa, eikä koskaan tule olemaan. Jos veljeni menee naimisiin ja saa lapsia, minulla ei niitä tule olemaan; mutta jos hän ei tule menemään naimisiin, täytyy minun mennä, ettei sukumme loppuisi. Mutta jo olen löpissyt tarpeeksi. Jos haluatte tulla huoneeseeni siksi aikaa kun pukeudun, tulen näyttämään teille kokoelmani, joista muutamilla on historiallista arvoa. III LUKU. Otin mielelläni vastaan tämän tarjouksen, joka oli aivan oman toivoni mukainen. Seurasin sen vuoksi isäntääni, joka avaten oven omaan asuinkerrokseensa, kulki edelläni tietä näyttäen. Huone, johon saavuin, oli oikea museo. Huonekalusto oli viidenneltätoista tahi kuudenneltatoista vuosisadalta. Vuode seisoi neljällä kauniilla jalustalla ja oli verhottuna viheriäisellä damaskilla, johon kultaisia kukkia oli kudottu. Ikkunaverhot olivat samaa ainetta; seinät olivat peitetyt espanjalaisilla nahoilla ja muu huonekalusto itämaista, gotilaista ja nykyaikaista. Päivän selvää oli että Lucianin ympäristö oli yhtä sotaista kuin veljensä rauhallista. — Katsokaa, virkkoi hän, poiketessaan pukeutumahuoneeseen; olette tässä ympäröitynä kolmella vuosisadalla. Minun täytyy nyt pukeutua vuoristolaiseen tapaan, sillä niin kuin jo sanoin, minun täytyy mennä heti illallisen jälkeen ulos. — Mutta mikä, kysyin, kaikista näistä miekoista ja tikareista on historiallisesti kuuluisa? — Niitä on kolme; katsokaa ensin tuota tikaria sängyn pään luona, jonka kahva muodostaa sinetin. — Näen sen. — Tämä tikari on kuulunut Sampierolle. — Mitä, kuuluisalle Sampierolle, Vaninan teloittajalle? — Ei teloittajalle, mutta murhaajalle. — Sehän on lopultakin sama asia. — Kenties muualla mailmassa, mutta ei Korsikassa. — Mutta kuinka se on joutunut teidän omaksenne? — Se on ollut perheemme omaisuutena kolmesataa vuotta. Sen antoi Napoleon de Franchille Sampiero itse. — Ja mitä näistä miekoista, kysyin, jotka riippuvat vuoteen jalkopuolella? — Yhden antoi eräälle esi-isistäni Paoli ja toisen antoi Bonaparte taistelussa Pyramidien luona. Tarkastellessani näitä merkillisyyksiä, ilmestyi miespalvelija ovelle. — Teidän ylhäisyytenne, virkkoi hän kääntyen Lucianin puoleen, illallispöytä on katettu. — Hyvä on, Griffo, vastasi nuori mies; sano äidilleni että tulemme alas heti paikalla. Muutaman minuutin kuluttua tuli hän ulos pukemahuoneestaan puettuna täydelliseen vuoristolaispukuun — samettitakkiin, polvipöksyihin ja sääryksiin. Hän löysi minut tarkastelemasta kahta pyssyä, jotka riippuivat vierekkäin seinällä, molemmissa sama kirjoitus: — "Syyskuun 21 p. 1819 — kello 11 aamupäivällä." — Ja ovatko nämä pyssyt myös historiallisia? — Ovat, vastasi hän, ainakin meille; yksi niistä oli isäni. — Ja toinen? kysyin. — Ja toinen, virkkoi hän nauraen; toinen on äitini; mutta menkäämme alas, äiti odottaa. Lucianin huomautus äitinsä pyssystä antoi minulle paljon miettimisen aihetta, ja minä katsahdin madame de Franchiin suuremmalla huomiolla kuin ensin. Poika tervehti häntä suudellen kunnioittavasti hänen kättänsä, huomaavaisuus, jonka hän vastaanotti kuningattaren kaikella arvokkuudella. — Suo anteeksi, äiti, virkkoi hän, jos olen antanut odottaa. — Et lainkaan, vastasi hän, tulin juuri nyt alas itsekin; kuitenkin halusin kernaasti sinua tavata kysyäkseni uutisia veljeltäsi. — Onko poikanne kipeä? kysyin madame de Franchilta. — Lucian pelkää sitä, vastasi hän. — Oletteko saaneet sen tietää häneltä itseltään? — Emme, vastasi hän, ja se tekee minut levottomaksi. — Mutta, kysyin Lucianilta, kuinka tiedätte että hän on kipeä? — Koska en itse voi hyvin. — Mutta se tuskin todistaa — — — Ettekö tienneet että olimme kaksoiset? — Tiesin; opas kertoi minulle. — Eikö hän kertonut teille myöskin että olimme syntyessämme yhdistetyt siteillä? — Ei, sitä en ole kuullut. — Tietysti meidät leikattiin erilleen; mutta vaikka olemmekin eroitetut, kuulumme yhäti samaan ruumiiseen, ja jokainen vaikutus, ruumiillinen tahi sielullinen, jonka toinen meistä tuntee, vaikuttaa myös toiseen meistä, ja koska minä näinä viime päivinä olen ilman minkäänlaista syytä tuntenut itseni pahoinvoivaksi ja surulliseksi, olen varmasti vakuutettu että veljeni kärsii syvästi jollakin tavoin. Tämä erinomainen selitys, jonka nuori mies antoi mitä luonnollisimmalla tavalla ja äänellä, hämmästytti minua suuresti. Madame de Franchi hymyili surumielisesti ja sanoi: — Olet kuitenkin varma että hän on hengissä? — Jos hän olisi kuollut, virkkoi Lucian levollisesti, olisin nähnyt hänet. — Ja olisit kertonut siitä minulle, eikö niin? — Tietysti äiti, aivan samassa hetkessä, sen vakuutan. — Hyvä on. Suokaa anteeksi, herra, jatkoi hän kääntyen puoleeni, että näin huonosti kykenen peittämään levottomuuteni hänen suhteensa; mutta Lucian ja Louis eivät ole ainoastaan minun poikiani, vaan he ovat viimeiset, jotka kantavat sukunimeämme. Pyydän, ottakaa paikka oikealla puolellani. Lucian, istu tähän. Me istuimme ison pöydän äärimmäiseen päähän, jonka toiseen päähän oli asetettu kuusi lautasta perhettä varten — nimittäin henkilöille, jotka isossa talossa ovat isäntäväen ja palvelijain välillä. Illallinen oli runsas ja ylellinen. Vaikka olin niin nälissäni, en ollut joutunut sitä muistamaan, sillä astuttuani talon kynnyksen ylitse, olin tullut ikään kuin toiseen mailmaan ja elin kuin unissani. Kuka oli tämä nainen, jolla oli oma pyssynsä? Kuka oli tämä nuori mies, joka tunsi samaa tuskaa kuin veljensä, joka oli kolmen sadan peninkulman päässä? Kuka oli tämä äiti, joka otti pojaltansa lupauksen, että ilmoittaisi hänelle heti jos näkisi veljensä kuolleena? Kaikki antoi paljon aihetta miettimiseen. Kuitenkin tunsin että äänettömyyteni näyttää epäkohteliaalta; katsoin sentähden ylös, poistaen mielestäni tarmoni takaa kaikki nämä ajatukset. — No niin, virkkoi Lucian, ikään kuin jatkoksi katkaistuun keskusteluun, ja teille juolahti siis mieleen nähdä Korsikka? — Niin, jo monta vuotta teki mieleni tänne. — Olipa hyvä, ettette kauvemmin viivytelleet, sillä ranskalaiset tavat ja kuosit ovat nopeasti muuttamaisillaan meidän maamme, ja ne, jotka muutaman vuoden kuluttua haluavat nähdä Korsikan, eivät löydä siitä enää mitään. — Kaikessa tapauksessa, vastasin, tulee vanha kansallishenki hakemaan itsellensä turvapaikan sivistyksen voittokulkua vastaan, ja se on löytävä sen Sardinessa sekä Tavoran laaksoissa. — Niinkö luulette, virkkoi nuori mies hymyillen. — Aivan varmaan; sillä eikö minulla ole tässä aivan silmieni edessä kaunis ja arvokas näyte Korsihan tavoista? — Niin kyllä; mutta huolimatta äidistäni ja itsestäni, edessämme neljänsadan vuoden vanhat tavat, tässä talossa vanhoine huonekaluineen ja omine kehyksineen, tuli Ranska, löysi veljeni ja kiidätti hänet pois, vieden hänet Pariisiin, josta hän on palajava asianajajana. Hän tulee elämään Ajacciossa, eikä täällä, esi-isiensä talossa. Jos hänellä on lahjoja, tulee hän kenties kuuluisaksi, kenties kuninkaan uskotuksi, ja sitte tulee hän vainoomaan kaikkia ahdistettuja otuksia tässä maassa; hän tulee sekoittamaan käsitteet teloituksesta ja murhasta; lain nimessä tulee hän vaatimaan niiden päitä, jotka ovat täyttäneet sellaisia velvollisuuksia, joiden laiminlyömistä esi-isämme olisivat pitäneet mitä häpeällisimpinä; hän tulee pitämään ihmisten tuomiota Jumalan tuomiona, ja kun hän on yön aikaan laskenut jonkun pään pyövelin piilun alle, uskoo hän tehneensä hyvän palveluksen maalleen sekä kohottaneensa yhden sivistyksen kulmakiven paikoilleen. Ja nuori mies kohotti silmiänsä aivan kuin Hannibal mahtoi tehdä Zamon taistelun jälkeen. — Mutta, vastasin, huomatkaa minkä tasapainon kohtalo itse on asettanut; sillä, jos veljenne tulee olemaan uusien aatteiden toteuttaja, olette te vanhojen tapojen puoltaja. — Oh! minä teen paljon sellaista, joka on arvotonta de Franchille. — Te! huudahdin hämmästyneenä. — Niin, minä! Haluatteko että sanon teille mitä varten te tulitte maatamme katselemaan? Olette tulleet tänne mailmanmiehen uteliaisuudella, joko taiteilijana tahi runoilijana. En tiedä kuka te olette, enkä halua sitä kysyä. Voitte virkkaa, jos haluatte, milloin aijotte meidät jättää; jos viivähdätte, pidämme teitä vieraanamme, ja se riittää. No niin, te olette tulleet tänne toivossa saada nähdä vendetan kylän sekä tullaksenne yhteentörmäykseen jonkun roiston kanssa, niin kuin Prosper Merimée kuvaa Columbassa. — Se ei tosiaankaan ole hyvin kaukana toiveistani. Talonne, luulen, on ainoa talo kylässä, joka ei ole linnoitettu. — Aivan niin; ja se vaan todistaa että minä myös luisun alaspäin. Isäni, isoisäni sekä kuka muu hyvänsä esi-isistäni olisi yhdistänyt voimansa yhteen tai toiseen puolueeseen, joihin kylämme on ollut jakautunut kymmenen vuotta. Ja tiedättekö mitä minä olen heidän, keskellään, keskellä pyssyn pauketta ja miekan kalsketta? Minä, luvallanne, olen rauhantuomari. Olette tulleet tänne nähdäksenne roistoja, eikö niin? No, hyvä, tulkaa kanssani tänä iltana, niin saatte nähdä yhden. — Sallitteko tosiaankin minun teitä seurata? — Tietysti, jos siitä on teille hauskuutta. — Otan vastaan tarjoamaksenne mitä suurimmalla mielihyvällä; mutta kertokaa minulle, mikä oli varsinaisena syynä tähän riitaan, jota teidän on kaikesta päättäen pyydetty ratkaisemaan? — Oh! vastasi Lucian, riidan syyllä ei ole mitään tekemistä sen kanssa; se on vaan seuraus. Jos yhteen tai toiseen suuntaan putoaminen on aiheuttanut miehen kuolemaan, ei hän siltä ole vähemmän kuollut. Hän ei näyttänyt tahtovan kertoa tämän hirvittävän sodan syytä, joka viimeisenä kymmenenä vuotena oli häirinnyt Sullacaron kylän rauhaa; ja hänen epäröimisensä saattoi minut yhä vaan uteliaammaksi. — Mutta, sanoin, onko riidan syy salaisuus? — Oh! ei suinkaan; se alkoi Orlandin ja Kolonnan välillä. — Millä tavalla? — Yksinkertaisesti näin: Yksi Orlandin kananpojista juoksi Colonnan takapihaan, ja kun orlandilaiset riensivät sitä hakemaan pois, väittivät kolonnalaiset sen kuuluvan heille. Orlandilaiset uhkasivat viedä heidät rauhantuomarin eteen, ja silloin äiti, joka piteli kananpoikasta sylissään, väänsi siltä niskat nurin, paiskasi sen päin naapurinsa naamaan ja sanoi hänelle: — "No, hyvä, koska se on teidän, syökää se!" Silloin yksi orlandilaisista otti ylös kananpojan ja oli vähällä lyödä vanhaa vaimoa, joka oli heittänyt kananpojan hänen sisartansa kohti, kun onnettomuudeksi samassa hetkessä eräs kolonnalainen laukasi latingissa olevan pyssynsä, tappaen miehen paikalla. — Ja kuinka monta elämää on tämä riita maksanut? — Yhdeksän on murhattu. — Ja kaikki yhdestä kananpojasta, joka ei ole viittäkymmentä penniä kalliimpi? — Niin; mutta niin kuin jo kerroin, syyllä ei ole asian kanssa enää mitään tekemistä; meidän tulee katsoa seurauksia. — Mutta koska yhdeksän henkilöä on tullut murhatuksi, pitääkö kymmenen välttämättömästi seurata? — Ei suinkaan, sitte kun minut valittiin välittäjäksi. — Heidän omasta pyynnöstään? — Oi, ei suinkaan, vaan veljeni pyynnöstä. Hän puhui siitä Pariisin viranomaisten kautta, enkä ymmärrä kuinka he välittävät laisinkaan siitä, mitä tapahtuu eräässä onnettomassa Korsikan kylässä. Sen toimitti varmaan aluksi maaherramme, joka sanoi kenties että minun yksi ainoa sanani saisi koko riidan lauhtumaan ja hajoamaan kuin tuhka tuuleen. Ja he puhuivat asiasta veljelleni, joka antoi äänensä minulle. Oh! he eivät kykene koskaan sanomaan, että veli antoi sanansa veljelle, joka ei kunnioittanut tehtäväänsä. — Siis on kaikki toimitettu? — Niin luulen. — Ja tänä iltana menemme tervehtimään toisen näiden puolueiden päälliköitä, arvaan? — Aivan niin; viime yönä olin käymässä toisen puolueen luona. — Menemmekö nyt kolonualaista tahi orlandilaista tervehtimään? — Orlandilaista. — Onko kohtaamispaikka kaukana täältä? — Kahden peninkulman päässä, Vincentellon linnan raunioiden luona; mutta ehkä haluatte lopettaa illallisenne rauhassa ja sitte polttaa sikarinne jalkojanne lämmitellessä. — Ei, ei! huudahdin; olette luvanneet näyttää minulle roiston, ja minun täytyy saada nähdä hänet. — No hyvä, ottakaamme pyssymme ja lähtekäämme. Lucian suuteli äitinsä kättä, kumartaessani hänelle kunnioittavasti, ja me läksimme huoneesta Griffon seuraamana. Valmistuksemme eivät kestäneet kauvan. Otin vyötäisilleni vyön, jonka olin teettänyt itselleni Pariisissa, ja jossa oli luotia toisessa päässä ja ruutia toisessa. Lucian ilmaantui pyssyineen ja piippolakkineen, joka oli oikea koruompeluksen mestariteos, ja varmaankin lahja joltakin Sullacaron pohatalta. — Griffo, virkkoi Lucian, päästä Timantti koirankoppelosta ja sano kyläläisille, että jos he kuulevat kylään pyssyn laukauksia, ne ovat minun laukaisemat. — Kyllä, teidän ylhäisyytenne. — Ilman tätä varoitusta, selitti Lucian, luulisivat he, että vihamielisyydet ovat alkaneet uudelleen, ja meidän ampumiseemme vastattaisiin joka kylän kadulta. IV LUKU. Vaikka oli vasta maaliskuun alkupuoli, oli ilma ihmeen ihana ja olisi sitä voinut kutsua lämpöiseksi, ellei suloinen tuulenhenki olisi puhaltanut vilvoittavasti mereltä. Kuu nousi pilvettömänä ja kirkkaana Mont de Cagnan takaa ja hopeoitsi valollaan metsäpurot putouksinensa, jotka eroittavat Korsihan kahteen eri osaan, joten tämän jaon kautta saari jakaantuu kahteen säännölliseen osaan, jotka ovat aina sodassa keskenään. Astuessamme ylös vuoren rinnettä, peittyivät Tavarron laskusuut yön pimeyteen, jotta silmän oli mahdotonta eroittaa, jota vastoin Välimeri välkkyi edessämme peilin kirkkaana. Vihdoin saavuimme erääseen tienhaaraan ja Lucian pysähtyi. — Onko teillä, kysyi hän, vuorenkiipeilijän jalat? — On jalat kyllä, mutta ei silmää. — Vaivaako teitä pyörrytys? — Kyllä, se kohtaa minua joskus kiusoittavasti. — Menkäämme siis tätä tietä, joka karttaa kaikkia äkkijyrkkäyksiä. Ja Lucian johti kulkunsa havumetsään, johon häntä seurasin. Timantti, Lucianin koira, juoksi edes takaisin puiden lomissa, liekuttaen iloisesti häntäänsä, ikään kuin vakuudeksi, ettemme tarvinneet mitään peljätä, vaan seurasimme levollisesti hänen vainuamaa tietä. Selvästi näkyi, että hänet oli harjoitettu pyydystämään sekä nelijalkaisia että kaksijalkaisia otuksia — roistoja ja villikissoja — ja etten näyttäisi aivan tietämättömälle Korsikan tavoista, kysyin Lucianilta eikö tekemäni huomiot olleet oikeita. — Ei, olette väärässä, virkkoi hän; toden totta on, että Timantti pyydystää sekä petoja että ihmisiä, mutta mies, jota hän hakee, ei kuulu roistoihin; hän vainuskelee santarmeja, poliiseja ja vapaaehtoisia. — Onko Timantti siis roistojen koira? — On; se kuuluu eräälle orlandilaiselle, jolle tapanani oli lähettää leipää, ruutia, kuulia ja muita mitä roisto saattoi tarvita. Eräs kolonnalainen tappoi hänet ja seuraavana päivänä tuotiin koira minulle. — Mutta enkö nähnyt toista koiraa myös ikkunastani? — Kyllä; se oli Brusco. Hän seuraa samoja jälkiä kuin tämäkin, mutta sain sen eräältä kolonnalaiselta, jonka eräs orlandilainen tappoi; sen vuoksi kun menen kohtaamaan orlandilaista, otan Timantin kanssani. Jos heidät päästettäisiin vapaiksi yhtaikaa, repisivät he toisensa palasiksi; ja siitä näette, että vaikka miehet viimein sopivat riitansa, koirat eivät missään tapauksessa koskaan suostu syömään samasta astiasta. Samassa hetkessä kuulin valitushuudon niin surullisen, niin uikuttavan ulisevan, että pysähdyin äkkiä ja asetin käteni nuoren saattajani käsivarrelle. — Mitä tämä on? kysyin. — Timantti huutaa vaan mucchiolla. — Mikä on mucchio? — Mucchio on hänen mestarinsa hauta. Hautapatsas on tehty kivistä ja oksista, joita ohikulkijat ovat heittäneet miehen haudalle, joka oli tullut teloitetuksi, ja jonka vuoksi hauta, sen sijaan että laskeutuisi, yhä kohoaa ajan vieriessä. Se on koston symbooli, joka seuraa uhria, ja kasvaa päivä päivältä lähimmäistensä kautta. Kuulin taas uuden ulvonnan ja tällä kertaa niin läheltä, että vaikka tunsin äänen, säpsähdin itsekseni. Seuraavassa hetkessä näin vähän matkan päässä kivistä ladotun kasan, neljän viiden jalan korkuisen. Se oli murhatun hautakumpu. Tämän omituisen patsaan juurella istui Timantti kita auki ja niska ojona. Lucian otti kiven maasta ja lähestyi kivirauniota hattu kädessä. Minä otin myös kiven ja tein aivan kuin hän. Saavuttuamme pyramidin juurelle taittoi hän oksan puusta ja heitti patsasta kohti ensin oksan ja sitte kiven, tehden sitte peukalollaan ristin merkki. Minä tein samoin, ja sitte jatkoimme matkaamme äänettöminä ja hiljaa. V LUKU. Askel askeleelta muuttui polku yhä vaivaloisemmaksi. Heitin pyssyn olkani ylitse, sillä huomasin pian tarvitsevani käyttää käsivarsiani, vaikka Lucian yhä kulki yhtä helposti kuin ennenkin, eikä näyttänyt lainkaan huomaavan vaikeuksia, jotka haittasivat kulkuani. Kiivettyämme muutamia minuutteja vuoren louhujen ylitse, pidellen kiinni viiniköynnöksistä sekä pensaista, saavuimme jonkunmoiselle lakealle paikalle, johon muurin seinämä oli romahtanut alas. Siinä kaikki mitä oli jälellä Vincentello d'Istrian linnasta. Kiivettyämme uudelleen vielä vaarallisemman ja jyrkemmän rinteen yli kuin äsken, ojensi Lucian, joka kulki edeltä, kätensä minulle avuksi. — Hyvin tehty! virkkoi hän, eikä ollenkaan hulluimmin, vaikka olette pariisilainen. — Mutta ainoastaan siitä syystä, että pariisilainen, jota juuri autoitte, on ollut ennen tilaisuudessa tekemään muutamia tällaisia retkiä. — Niin, tosiaan! vastasi Lucian nauraen, eikö Pariisin lähellä ole vuori, jota kutsutaan Montmartreksi? — Ompa kyllä; mutta paitsi Montmartrea olen kiivennyt muita vuoria, sellaisia kuin Righi, Faulhorn, Vesuvius, Stromboli ja Etna. — Ah! no sitte käsitän että Monte Rotondo ei teitä haittaa. Mutta tässä on matkamme määrä. Neljä vuosisataa sitte olisi joku esi-isistäni avannut oven ja sanonut: "Tervetuloa linnaamme." Tänä päivänä hänen jälkeläisensä osoittaa raunioita ja sanoo: "Tervetuloa raunioillemme!" — Kuuluiko tämä linna perheellenne Vincenello d'Istrian kuoleman jälkeen? — Ei, mutta ennen hänen syntymistään se oli esi-äitimme koti, kuuluisan Savilian, Lucian de Franchin lesken koti. — Eikö Fillipinin historiassa ole hirmuinen tarina hänestä? — On, päiväiseen aikaan voitte nähdä tältä paikalta Castle of Vallen rauniot, jossa signor de Guidice eli ja oli yhtä suuresti vihattu kuin esi-äitimme rakastettu, yhtä ruma kuin hän oli kaunis. Hän rakastui häneen, mutta kun ei Savilia vastannut hänen rakkauteensa, sanoi hän hänelle että jos hän ei määrätyn ajan kuluttua suostuisi ottamaan häntä puolisoksensa, ryöstäisi hän hänet väkisten. Raivostuneena hänen aikeestaan, kutsui Savilia hänet päivälliselle luokseen, ja Guidice, luullen ihastuksissaan hänen taipuvan aikeisiinsa, vastaanotti hänen kutsunsa, saapuen linnaan ainoastaan muutamain seuralaisten kanssa. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä ja muutaman minuutin kuluttua oli Guidice vankina maanalaisessa holvissa. Olimme nyt saapuneet jonkunmoiselle linnan pihalle. Kuu valaisi oksien välistä aukean paikan. Muu osa jäi muurin varjostamana pimeyteen. Lucian katsahti kelloonsa. — Ah, virkkoi hän, olemme kaksikymmentä minuuttia liian aikaiset. Istahtakaamme tähän. Istahdimme, tahi paremmin, laskeuduimme pitkällemme pehmoiselle ruoholle kallion pielustalla. — Mutta, jatkoin, ette ole lopettaneet kertomustanne. — No niin, jatkoi Lucian, joka aamu ja joka ilta Savilia meni holviin, jossa Guidice istui vankina, ja seisoen avatun oven edessä, saattoi hän nähdä vankinsa ja kysyä kuinka noin inhoittava olento, kuin hän, saattoi koskaan toivoa pääsevänsä hänenlaisensa kaunottaren puolisoksi. Ajan kuluessa kuitenkin Guidice onnistui lahjomaan yhden vartijoistansa ja pääsi pakenemaan. Hän palasi vasalliensa kanssa, jotka olivat paljon lukuisammat kuin Savilian palvelijat, valloitti linnan ja otti hänen vangikseen. Vieden hänet eräälle tienristeykselle metsään, hän sulki hänet rautahäkkiin, jättäen avaimen jokaisen ohikulkijan haltuun, joka himosi hänen kauneuttansa. Kolme päivää sen jälkeen Savilia kuoli. — Minusta näyttää, virkoin, että esi-isänne käsittivät koston tarkoituksen mainion hyvin, ja että heidän jälkeläisensä, pistoolinensa ja miekkoinensa ovat jokseenkin taantuneet. — Aivan niin; ja sellainen aika on pian tuleva, jolloin he eivät enää ollenkaan tapa toisiansa. Mutta, jatkoi nuori mies, meidän perheemme on aina ollut erilainen. Savilian kaksi poikaa, jotka asuivat Ajacciossa, saivat kasvatuksensa oikein korsikkalaiseen tapaan ja jatkoivat vainoa Guidicen poikia vastaan. Kosto juoksi neljän vuosisadan halki, ja loppui vasta, niin kuin näitte merkityn isäni ja äitini pyssyissä, "syyskuun 21 päivä 1811, kello 11 aamupäivällä". — Niin muistan kyliä kirjoituksen, mutta minulla ei ollut tilaisuutta kysellä niitä tarkemmin. — Niinpä tietäkää, että vuonna 1809 kaksi veljestä oli vaan jälellä Guidiceista, ja Franchilaisista oli jälellä vaan isäni, joka oli nainut serkkunsa. Kolme kuukautta heidän naimisensa jälkeen päätti Guidicet tehdä heistä lopun. Yhden veljistä piti ampua isäni, joka oli mennyt Sarteniin ja oli paluumatkalla kotiin, jolla välin toisen piti hänen poissa ollessaan rynnätä taloon. Onneksi sai isä tiedon heidän aikeistaan. Hän sanoi äidille, että kokoaisi kaikki vartijat kotiin, jotta vihollinen otettaisiin vastaan lämpimästi. Isä ampui toisen Guidicen vuoristossa ja äiti ampui toisen ikkunasta. Kun isäni näki vihollisensa kaatuvan, katsahti hän kelloonsa, se oli yksitoista. Kun äiti oli ampunut oman uhrinsa, katsahti hän kelloonsa; se oli juuri yksitoista. Heidän vihollisensa olivat ammutut samalla hetkellä. Guidicet olivat hävinneet, de Franchit voittaneet. Savilia oli kostettu! — Muutaman kuukauden kuluttua synnytti äitini kaksoset, joista yksi on nöyrin palvelijanne Lucian korsikkalainen, ja toinen hänen veljensä, Louis hyväntekijä. Samassa hetkessä näin miehen lähestyvän koirinensa kuuvalossa. Hän oli orlandilainen roisto ystävämme Timantin seurassa. Samassa hetkessä kaikui yhdeksän kellon lyöntiä. Mestari Orlandi tuli niin minuutilleen kuin olisi ollut kuningas Ludvig XV:ta vastaanotto, ja varmaan kukaan ei olisi voinut olla säännöllisempi saapumaan kuin tämä metsien kuningas, jolle Louis oli määrännyt yhdeksän lyönnin yhtymäajaksi. Kun hän lähestyi, nousimme kumpikin ylös. VI LUKU. — Ette ole yksin, herra Lucian, virkkoi roisto. — Älkää välittäkö siitä, Orlandi. Tämä herra on ystäväni, joka on kuullut teistä puhuttavan, ja hän halusi teitä nähdä. — Tämä herra on tervetullut, virkkoi roisto kumartaen. Vastasin hänen tervehdykseensä mitä suurimmalla kohteliaisuudella. — Olette varmaan olleet täällä jo jonkun aikaa? jatkoi Orlandi. — Noin parikymmentä minuuttia. — Tiesin sen; kuulin Timantin ulvovan mucchiolla. — Mutta koska kerran tiesitte herra Lucianin olevan täällä, miksi ette tulleet aikaisemmin? — Koska yhtymisemme oli tapahtuva yhdeksältä, ja se on aivan yhtä huolimatonta, jos saapuu neljännestä ennen tahi jälkeen. — Onko tuo syytös minua kohtaan? virkkoi Lucian nauraen. — Ei millään muotoa, herra; te saavuitte aikaisemmin varmaan tämän herran tähden, sillä te olette itse säännöllisyys. — Niinpä niin, virkkoi Lucian, mutta eikö meillä pitänyt olla jotain puhumista keskenämme? — Ompa kyllä; ja jos tahdotte seurata minua — Lucian kääntyi puoleeni. — Suotteko minulle anteeksi? — Luonnollisesti. Molemmat kiipesivät kallionlohkareelle, jonka poikki Orlandi oli tullut, ja sillä välin kun he seisoivat siellä kuun valossa, kuvastuivat heidän tummat varjonsa hopealle kimaltelevan puron pintaan. Silloin olin ensi kerran tilaisuudessa tarkastelemaan Orlandia huomiolla. Hän oli kookasvartaloinen mies, pitkäpartainen, ja oli puettu samaan kuosiin, kuin nuori de Franchi, paitsi että pukunsa osoitti jälkiä kulkurielämästä, täytyessänsä usein lentää putouksien ylitse ja viettää yönsä paljaalla maan kamaralla. En kuullut mitä he puhuivat, sillä he olivat vähän matkan päässä minusta, ja sitäpaitse he puhuivat Korsikan murretta, mutta huomasin selvästi heidän liikkeistään että he keskustelivat seikoista, joita nuori mies koetti selittää sellaisella tyyneydellä, joka oli kunniaksi hänelle puolueettomana ollen. Viimein muuttuivat Orlandin liikkeet vähemmän varmoiksi ja lauhkeimmiksi, hänen äänensä tuntui lauhtuvan ja vihdoin katsoi hän alas, ojentaen vaitiolon jälkeen kätensä nuorelle miehelle. Kokous oli nähtävästi lopussa, sillä he läksivät tulemaan minua kohti. — Rakas vieraani, virkkoi nuori mies, Orlandi haluaa teitä kiittää. Olen luvannut että tulette yhdeksi todistajaksi hänelle. — Kernaasti vastasin, ja ojensin käteni roistolle, joka kunnioitti minua koskettamalla sormenpäitäni. — Saatte siten, jatkoi Lucian, tilaisuuden kertoa veljelleni että kaikki on järjestetty täällä hänen toivonsa mukaan, ja että te myös olette sitoumuksen allekirjoittaneet. — Tuleeko siis häät tapahtumaan? — Ei, ei vielä, mutta kenties ajan oloon. Roisto nauroi ylenkatseellisesti. — Rauha, virkkoi hän, koska sitä haluatte mutta ei mitään liittymistä, se ei kuulu kontrahtiin. — Ei vielä, vastasi Lucian, mutta se tulee varmaan tapahtumaan tulevaisuudessa. Mutta puhukaamme nyt jostakin muusta. Kuulitteko mitään sill'aikaa kun puhelin Orlandin kanssa? — Tarkoitatteko, josko kuulin teidän puhettanne? — Eikä, mutta mitä fasaani lauloi äsken tässä jossakin? — Kyllä, minusta kuului ääni ikään kuin itkulta. — Olette oikeassa, virkkoi roisto, tuossa istuu yksi pähkinäpuussa. — Hyvä on, virkkoi Lucian iloisesti, se täytyy syödä huomenna herkkupaloiksi. — Olisin jo ampunut sen, virkkoi Orlandi, mutta pelkäsin heidän luulevan kylässä että minulla olisi ollut jotain muuta mielessä. — Olen varoittanut heitä, virkkoi Lucian, — mutta, lisäsi hän, kääntyen puoleeni ja heittäen pyssyn olalleen, vaikka oli juuri ollut aikeissa laukaista, — kunnia on teidän. — En ole varma että tulen osumaan, mutta tahtoisin olla varma fasaanista, vastasin, ampukaa sentähden itse. — Unohdin, virkkoi Lucian, ettette ole tottuneet ampumaan pimeässä; ampuisitte kenties liian matalalle — mutta huomenna, jos haluatte, panemme toimeen hauskan jahdin. VII LUKU. Läksimme pois raunioilta päinvastaisesta paikasta kuin mistä olimme tulleet. Saapuessamme pensaikkoon, äänsi fasaani toisen kerran. Se oli arviolta kahdeksan kymmenen jalan päässä pähkinäpuun oksalla, jonka juurella oli tiheä pensaikko. — Miten aijotte sen pyydystää? — Odottakaa, virkkoi Orlandi, joka sitte alkoi matkia fasaanin kuherrusta. Samassa huomasimme liikettä puun oksilla; fasaani nousi korkeammalle ja korkeammalle, vastaukseksi Orlandin lähestymiseen, ja asettui viimein yhdelle latvaa lähimmälle oksalle, jossa se selvästi kuvastui taivaan tummaa taustaa vasten. Orlandi oli vaiti ja fasaani liikkumaton. Seuraavassa hetkessä kohotti Lucian pyssynsä, tähtäsi ja laukasi. Fasaani putosi maahan niin kuin pallo. Timantti hyppäsi pensaikkoon ja palasi pian takaisin lintu hampaissa. Se oli ammuttu aivan läpi ruumiin. — Tarkasti osattu, virkoin, ja vielä paremmin, koska pyssynne on kaksipiippuinen — jo haulikollakin ammuttuna olisi se ollut hyvin osattu. — Oh, joutavia! virkkoi Orlandi; haulikolla osaa herra Lucian ampua viiden francin rahan kolmen sadan jalan päästä. — Oletteko yhtä tarkka tähtäämään pistoolilla kuin pyssyllä? — Melkein, virkkoi Lucian. Voin ampua kuusi kuulaa pois kahdestatoista, jotka ovat asetetut veitsen terälle kolmenkymmenenviiden jalan päähän. Otin hatun päästäni ja kumarsin hänelle. — Onko veljenne käsi yhtä tarkka? kysyin. — Louis parka, vastasi hän; hän ei ole koskaan ottanut käteensä enemmän pyssyä kuin pistoolia, ja syystä pelkään, että jos hän joutuisi johonkin vaaraan Pariisissa, ei hän kykenisi puollustamaan itseänsä, vaan tulisi tapetuksi. Ja Lucian pisti fasaanin valkeaan laukkuunsa. — Ja nyt, rakas Orlandini, virkkoi hän, huomiseen aamuun asti. — Huomiseen aamuun, herra Lucian. — Tunnen täsmällisyytenne; siis kello kymmenen aikaan; te, ystävänne ja omaisenne tulette olemaan kadun toisessa päässä, jota vastoin vuoren puolella, samalla kellon lyönnillä ja kadun toisessa päässä, on Colonna silloin oleva ystävineen ja perheineen — jota vastoin me tulemme olemaan kirkon puolella. — Aivan tahtonne mukaan, herra Lucian; kiitän teitä vaivoistanne; ja te, herra, jatkoi Orlandi, kääntyen kumartaen puoleeni, kiitän teitä kunniasta, jonka olette minulle suoneet. Näiden kohteliaisuuksien jaeltua erosimme. Orlandi katosi pensaikkoon ja me seurasimme polkua kylää kohti. Kuljettuamme kotvasen alotin taas tavalliset kyselemiseni. — Rauha on siis solmittu? virkoin. — Niin on; mutta niin kuin näitte, suurella vaivalla. Saatoin hänet ymmärtämään että kaikki lähenteleminen oli alkanut Colonnan puolelta. Heidän puoleltaan on kaatunut viisi miestä, meiltä vaan neljä; kolonnalaiset suostuivat eilen rauhantarjoukseen, jota vastoin orlandilaiset vasta tänään. Vihdoin viimein ovat kolonnalaiset suostuneet tarjoomaan elävän kananpojan julkisesti orlandilaisille, ja ovat siis tämän tekonsa kautta myöntäneet olleensa väärässä. — Ja huomenna siis tapahtuu tämä juhlallinen sovinnon solmiaminen? — Huomen aamuna kello kymmenen aikaan. Näette nyt, että teitä seurasi onni matkallanne, vaikka kohta toivoittekin näkevänne vendetan. Ja Lucian nauroi katkerasti. — Oh! jatkoi hän; vendetta on niin tavallista, niin jokapäiväistä, sillä neljänsadan vuoden kuluessa ei täällä ole muusta puhuttu, mutta sovintoa ei tapahdu joka päivä. Minä aloin nauraa. — Siinä nähdään, virkkoi hän, te nauratte meille, ja te olette oikeassa; me olemme sangen omituisia, sitä ei voi kieltää. — Ei, virkoin, en nauranut teidän tavoillenne; nauroin vaan teidän innostuksellenne menestyksenne johdosta. — Ah, vai niin; ja jospa olisitte kuulleet minun puhuvan, olisitte varmaan ihaillen ihmetelleet älyäni. — Olette erinomainen lakimies. — En lainkaan; olen vaan yksinkertaisesti rauhantuomari, ja niin kuin helposti saatatte käsittää, yhdistäminen merkitsee sovittamista. Jos kutsumukseni olisi olla välittäjänä Jumalan ja paholaisen välillä, tekisin parastani saadakseni heidän välinsä hyväksi, vaikka olisinkin vakuutettu siitä että Jumala tekisi väärin seuratessansa neuvoani. Lopun matkaa kuljimme äänettöminä ja vaihtamatta enää sanaakaan saavuimme kotiin. VILI LUKU. Griffo seisoi ovessa. Isäntänsä pisti kätensä laukkuun ja ennen kun lausuin sanaakaan, veti hän sieltä ylös fasaanin. Griffo oli kuullut ja tuntenut laukauksen. Rouva de Franchi oli vetäytynyt omaan huoneeseensa, mutta jättänyt sanan että hänen poikansa tulisi hänen puheillensa heti kun olisi palannut kotiin. Nuori mies kysyi minulta jos tarvitsin mitään, ja vastatessani kieltävästi, pyysi saada täyttää äitinsä tahdon. Tietysti ei minulla ollut mitään sitä vastaan, ja vetäydyin siis omaan huoneeseeni. Astuin sinne jonkummoisella ylpeydellä. Olin mielissäni voituani jo edeltä päin määritellä Louisin luonteen, ihan niin kuin jos Lucian olisi sen minulle selittänyt. Riisuuduin hitaasti ja ottaessani tulevan lakimiehen kirjakaapista Victor Hugon kirjoittaman "Les Orientals", menin vuoteelleni täysin tyytyväisenä itseeni. Olin juuri sadannetta kertaa lukemaisillani lausetta "taivaan tuli", kun kuulin rappusissa askelten kaikua, jotka pysähtyivät oveni kohdalle. Otaksuen sen olevan isäntäni, joka tulisi toivottamaan minulle hyvää yötä, laskin kirjan kädestäni ja huusin: — Astukaa sisään! Ovi avautui ja Lucian astui sisään. — Pelkään, sanoi hän, että olin vähän huonolla tuulella erotessamme; tulin siis pyytämään anteeksi ja tarjoomaan itseäni palvelukseksenne, jos te vielä haluaisitte jotain kysellä. — Monet kiitokset, vastasin; ystävällisyytenne avulla olen saanut kuulla kaikesta mitä olen mielinyt oppia tuntemaan. Löytyy vaan yksi asia enää, mutta olen päättänyt etten sitä kysele. — Miksi niin? — Koska se on kokonaan liian yksityistä laatua; mutta älkää vaan minua pakoittako, sillä jos sen teette, en voi taata itseäni. Nuorta miestä alkoi naurattaa. — Teette minut jo yhtä uteliaaksi kuin itsenne, virkkoi hän; kas niin, antakaappa kuulua kysymyksenne. — Olkoon menneeksi. Olette olleet niin erinomainen että olette selittäneet minulle kaikki mitä en ole voinut ymmärtää, paitsi yhden asian: näytitte minulle historiallisesti kuuluisat aseenne, jotka haluaisin vielä kerran nähdä ennen kun menen. Olette kertoneet minulle, yhteydessä syntymisenne kanssa, että tunnette aina samoja tunteita kuin veljenne; mutta kun äitinne kysyi josko hän yhä eli, vastasitte te: "Kyllä, sillä jos hän olisi kuollut, olisin nähnyt hänet". — Niin, muistan kyllä, että niin sanoin. — No niin, jos luulette minun olevan kyllin ansiollinen kuulemaan, pyydän, selittäkää se minulle. Nuoren miehen kasvot olivat muuttuneet sillä välin niin vakaviksi, että lausuin epäröiden viimmeiset sanani. — Huomaan olleeni liian tunkeileva, sanoin; älkäämme mainitko enää koko asiaa. — Ei sen vuoksi, vastasi hän; vaan te olette mailmanmies, ja sellaisena luonnollisesti epäuskoinen, ja minä pelkään että luulette minun uskottelevan teille vanhoja taruja, jotka ovat säilyneet perheessämme neljäsataa vuotta. — Kuulkaa, virkoin; ei kukaan usko niin varmalla vakuutuksella vanhoja legendoja ja taruja kuin minä, ja mitä siihen tulee, että sanoitte minua uskottomaksi, voin vakuuttaa teille että uskon kaikkia ylenluonnollisia asioita. — Uskotteko henkinäkyjä? — Kerronko teille, mitä minulle on tapahtunut? — Kertokaa; se tulee rohkasemaan minua. — Isäni kuoli vuonna 1807, jolloin olin kolmen ja puolen vuoden vanha Koska lääkäri oli ilmoittanut isäni lopun lähestyvän, oli minut viety tätini luo, joka asui rakennuksessa pihan ja takapihan välillä. — Tavalliseen aikaan asetettiin minut nukkumaan tätini huoneeseen, ja huolimatta onnettomuudesta, joka oli minua kohdannut ja josta olin kokonaan tiedoton, nukahdin pian syvään uneen. Äkkiä kolkutti joku kolmasti ovelle. Nousin ylös, kömmin alas vuoteeltani ja menin ovea kohti. — Mihin olet menossa? kysyi tätini. Koska ulko-ovi oli lukossa, ei kukaan voinut olla kolkuttamassa kamarin ovelle, jonka vuoksi täti oli hyvin peloissaan. — Olen menossa avaamaan ovea isälle, joka on tullut hyvästille, vastasin. Silloin tätini nousi vuoteeltansa ja pakoitti minut menemään takaisin vuoteelleni. Mutta minä yhä itkin: — Isä on ovella; haluaisin nähdä hänet ennen kun hän menee pois. — Ja palasiko henkinäky sitte milloinkaan? kysyi Lucian. — Ei, vaikka usein olen kutsunut sitä luokseni; mutta kenties Jumala suopi lapselle etuoikeuksia puhtautensa tähden, joita hän kieltää täysi-ikäiseltä mieheltä. — No niin, virkkoi Lucian hymyillen, meidän perheemme on ollut siinä suhteessa teitä onnellisempi, sillä kun jotain erinomaista on tapahtumaisillaan, vanhempamme ilmestyvät meille. — Ja mistä tämä etuoikeus on teille suotu? — Jo ammoisista ajoista. Muistattehan kertoneeni teille että Savilia kuoli jättäen kaksi poikaa; no niin, nämät kaksi poikaa kasvoivat isoiksi, kohdellen toinen toistansa kaikella kunnioituksella ja hellyydellä, mitä vanhemmiltansa olivat oppineet. He tunsivat ettei mikään, eipä edes kuolema voisi heitä eroittaa toisistaan, ja voimakkaiden salaperäisten noitumistemppujen jälkeen allekirjoittivat he verellänsä sopimuksen, jonka mukaan se heistä, joka ensin kuolisi, ei ainoastaan näyttäytyisi heti kun jotain elämän muutosta olisi tulossa halki koko elämän. Kolmen kuukauden kuluttua ampui salamurhaaja yhden veljeksistä takaapäin, samalla hetkellä kun toinen veljes oli sulkemaisillaan sinetillä kirjettä hänelle; mutta kun hän oli pistämäisillään sinettinsä kuumaan vahaan, kuuli hän huokauksen takanansa ja vaikkei hän ollut tuntenut mitään, kääntyi hän ja näki veljensä seisovan luonaan ja koskettavan kädellään hänen olkapäätänsä. Hän ojensi hänelle kirjoittamansa kirjeen; toinen otti sen ja hävisi. Päivää ennen omaa kuolemaansa näki hän hänet myös. Veljekset eivät olleet tehneet sitoumusta ainoastaan keskuudessansa, mutta kaikille jälkeläisillensä, sillä aina siitä saakka on sukumme nähnyt henkinäkyjä, ei ainoastaan kuoleman lähestyessä, mutta jokaisen elämän muutoksen edellä. — Ja oletteko te koskaan nähneet ilmestyksiä? — En; mutta koska isäni sai yönä ennen kuolemaansa varoituksen lähenevästä kuolemastansa, otaksun että veljelleni ja minulle suodaan sama etuoikeus. — Ja seuraako tämä etuoikeus ainoastaan sukunne miespuolisia jäseniä? — Heitä ainoastaan. Katsahdin nuoreen mieheen, joka kylmänä, vakavana ja tyynenä kertoi ihmeellistä tarinaansa, ja minä kertasin Hamletin lauselmia: "There are more things in heaven and earth, Horateo, Than are dreamt of in your philosophy." Pariisissa olisin pitänyt miestä pilapuhujana, mutta Korsikan sydämmessä en saattanut pitää häntä mielipuolena enkä onnenonkijana. — Ja nyt, kysyi hän, olenko kertonut teille kaikki mitä halusitte tietää? — Olette todellakin, vastasin; ja minä olen hyvin liikutettu luottamuksestanne. Näin sanoen nousi hän ylös, toivotti minulle hyvää yötä ja lähti huoneesta. Vaikka olin hyvin väsyksissä, kului kauvan ennen kun sain unta silmiini, ja kun vihdoin nukahdin, näin rauhattomia unia kaikista henkilöistä, joita olin kohdannut edellisenä päivänä. Vasta päivän koittaessa pääsin rauhallisempaan lepoon, mutta heräsin myöhemmin kellon soitosta, joka kuului helisevän aivan korvissani. Pian sen jälkeen koputti Griffo ovelle, tuoden kuumaa vettä; hän sanoi kellon olevan puoli kymmenen ja että Lucian halusi nähdä minua. — Sano herra Lucianille, vastasin, että olen tuleva iloiseksi saadessani hänet nähdä. Nuori mies astui pian sen jälkeen huoneeseen. Tällä kertaa oli hän pukeutunut hienoon pariisilaiseen pukuun. Hänellä oli päällänsä musta takki, värillinen västi ja valkoiset housut. Huomatessansa että katselin häntä ihmeissäni, virkkoi hän: — Ettekö ihaile pukuani? se vaan todistaa että alan sivistyä. — Niinpä, tosiaankin, vastasin; tunnustan että hämmästykseni ei ole niin vähäinen huomatessani että Ajacciossa löytyy ensi luokan räätäli. Samettitakissani näytän teidän rinnallanne pariisilaiselta palvelijalta. — Pukuni, vastasi hän, tulee suorastaan Pariisista. Koska veljeni ja minä olemme aivan yhtä mittaiset, tuntui hänestä hauskalta lähettää minulle koko puku, mutta jota minä käytän vaan mitä harvinaisimmissa tilaisuuksissa, niin kuin silloin kun kenraali ylipäällikkö pistäytyy luonamme tahi kun onnistumme saamaan niin harvinaisen vieraan kuin te esimerkiksi ja vielä lisäksi yhteydessä näin harvinaisen juhlallisuuden kanssa. Kaikki mitä Lucian sanoi oli täynnä ivan sekaista nerokkaisuutta, ja vaikka se joskus saattoi minut melkein pahoinvoivaksi, oli se aina täynnä mitä etsityintä kohteliaisuutta. Sen vuoksi tyydyin yksinkertaiseen kumarrukseen, jolla välin hän alkoi suurimmalla tottumuksella vetää kellertäviä hansikkaita käsiinsä. Olin sillä välin päättänyt pukemiseni. Kello oli jo neljännestä vailla kymmenen. — Tulkaa, virkkoi hän, jos haluatte nähdä näytelmää, täytyy meidän heti kiirehtää matkalle, mutta aamiainen on myös valmis ja kenties teette viisaammin jos jäätte ruualle. — Ei, kiitos, vastasin; nautin aamiaista harvoin ennen kahtatoista. Otin hattuni ja läksimme yhdessä. IX LUKU. Menimme ylimmälle kuistille isäntäni linnamaisessa asunnossa ja katselimme sieltä torille. Päin vastoin kuin edellisenä iltana oli tori nyt täynnä naisia ja lapsia; mutta ei yhtään miestä näkynyt. Kirkon edessä seisoi juhlapukuun puettu henkilö, kädessään kolmivärinen sauva — hän oli maaherra. Portin vieressä oli toinen juhlallisen näköinen, mustiin puettu henkilö istumassa pöydän ääressä asiakirja edessään. Hän oli notarius; asiakirja sisälsi uudet sovintosäännöt. Menimme alas ja minä asetuin yhdelle puolelle pöytää Orlandin sukulaisten kanssa; pöydän toisella puolen olivat Kolonnan koko suku. Lucian, joka oli yhtä paljon kummallakin puolella, seisoi notariuksen takana. Kirkon perällä seisoi pappi alttarin luona, valmiina lukemaan messua. Kello löi kymmenen. Samassa hetkessä kääntyivät kaikkien silmät katsomaan kadun kumpaiseenkin päähän päin. Orlandi ilmestyi nyt vuoriston puolelta ja Kolonna virran puolelta. Molempia seurasivat omat puoluelaisensa, mutta sopimuksen mukaan ei kukaan kantanut aseita. Molemmat päälliköt olivat ulkomuotonsa puolesta täydelliset vastakohdat toisilleen. Niin kuin jo olen kertonut, oli Orlandi pitkä ja tumma, Kolonna sitä vastoin oli lyhyt ja punatukkainen. Kummallakin oli kädessään öljypuun oksa rauhan merkkinä, joka nyt oli solmittava. Tämä oli runollisen maaherran määräys. Kolonna riiputti sitä paitsi kädessään kananpoikaa, jonka hänen nyt piti antaa sen kananpojan edestä, joka kymmenen vuotta sitte oli sytyttänyt koston näiden sukujen välille. Kananpoika oli elävä. Tätä pykälää oli pohdittu ankarasti, sillä Kolonnan mielestä oli äärettömän nöyryyttävää kun hänen piti antaa nyt kananpoika elävänä, siitä hyvästä että hänen tätinsä oli kerran kuolleen kananpojan heittänyt Orlaudin sisaren silmille. Kuitenkin oli Lucian viisaiden selityksiensä avulla onnistunut saamaan Kolonnan antamaan kananpojan, ja periaatteiden nojalla oli hän saanut Orlandin suostumaan sen vastaanottamaan. Samalla kuu molemmat viholliset tulivat näkyviin, alkoivat kellot, jotka tähän asti olivat olleet hiljaa, äkkiä iloisesti soida pomisemaan. Kun he saapuivat kirkon oven kohdalle, pysähtyivät Orlandi ja Kolonna muutaman jalan päähän toisistaan. Jos nämä miehet olisivat seisseet kolme päivää sitte sadan jalan päässä toisistaan, olisi toinen heistä ehdottomasti laukaissut pyssynsä. Seuraavan viiden minuutin kuluessa olivat nämä kaksi ryhmää sekä myös muu kansa juhlallisessa äänettömyydessä. — No niin, Kolonna, virkkoi maaherra; teidän on puhuttava ensiksi. Suurella vaikeudella mutisi Kolonna muutamia sanoja Korsikan murteella. Sen verran mitä saatoin ymmärtää, sanoi hän olevansa pahoillaan että vendetta oli kestänyt kokonaista kymmenen vuotta hänen sekä hyvän naapurinsa Orlandin välillä, ja asiaa korvataksensa tarjosi hän nyt tämän kananpojan sovinnoksi. Kun hän oli kokonaan vaijennut, vastasi Orlandi muutamin sanoin Korsihan murteella, että kaikki muu tulisi unohtumaan paitsi tämä juhlallinen sovinto, joka tapahtui maaherran tahdosta Lucianin välityksellä ja notarion laatiman sitoumuksen mukaan. Molemmat olivat sitte ääneti. — Hyvin tehty, kunnon miehet, virkkoi maaherra, ja sopimuksen mukaan pitäisi teidän nyt paiskata kättä. Vaistomaisesti vetäsivät molemmat viholliset paikalla kätensä selkänsä taakse. Maaherra nousi paikalta, jossa oli tähän asti istunut, otti Kolonnan oikean käden hänen selkänsä takaa, kääntyi etsimään Orlandin kättä, ja onnistui vihdoin hymyillen yhdistämään heidän kätensä. Maaherran yhä pidellessä heidän käsiänsä yhdistettyinä, nousi notarius ylös ja luki asiakirjan ääneen: — Meidän, Giuseppi Antonio Sarrolan edessä, joka olemme kuninkaallinen notario Sullacarossa, Sarteinen maakunnassa, — Julkisella torilla, kirkon edustalla, arvokkaan maaherran läsnäollessa, ja kaiken kansan edessä, Gaetano Orso Orlandi, jota Orlandiksi kutsutaan, — Sekä Marco Vincenzo Kolonna, Schiopponeksi kutsuttu, — Ovat juhlallisesti päättäneet seuraavaa: — Tästä päivästä, maaliskuun 4 päivästä lähtien, 1841, julistetaan kymmenen vuotta kestänyt vendetta heidän välillään loppuneeksi. — Ja että nyt tämän jälkeen heidän on elettävä niin kuin hyvät naapurukset ainakin, niin kuin heidän vanhempansakin elivät ennen kun onneton tapahtuma kylvi eripuraisuuden perheenjäsenten sekä naapurien välille. Tämän tähden he ovat suostuneet rauhalliseen sovintoon kylän kirkon porttikäytävällä Paolo Arborin, maaherran ja herra Lucian de Franchin, sovintotuomarin kanssa, molempien puolueiden sukulaisten ja seurakuntalaisten edessä sekä meidän, notarion. — Sullacarossa, tänä maaliskuun 4 päivänä, 1841. Huomasin ihastuksella, että notario oli hienotunteisuudesta ja varovaisuudesta jättänyt mainitsematta koko kananpojan. Kolonnan koko olemus muuttui sen tähden ystävällisemmäksi ja iloiseksi, jota vastoin Orlandin naama muuttui nolommaksi ja nolommaksi, ja Orlandi vihdoin katsahti kananpoikaan, ikään kuin olisi tuntenut äkillistä kiihkoa paiskata kananpojan Kolonnan päähän. Maaherra huomasi sentähden, että aikaa ei saanut hukata, ja pitäen kiinni molempain asianomaisten käsistä, otti hän kynän, allekirjoitti kontrahdin, jonka Orlandia hyvittääkseen siirsi heti hänen eteensä. Orlandi allekirjoitti sen ja siirsi vuorostaan Lucianille, joka allekirjoitettuaan antoi kontrahdin Kolonnalle, joka myös pani siihen niménsä. Soitto alkoi nyt kirkossa ja se muistutti suuresti "Te Deumia", jota soitetaan voiton jälkeen. Kontrahti oli siis jokaisen allekirjoittama, ilman minkäänmoista säätyeroitusta, ja molemmat sankarit astuivat kirkkoon, jossa polvistuivat alttarin edessä. Tämän hetken jälkeen muuttui Lucian kokonaan tyyneeksi: kaikki oli nyt ohitse, sillä sovinto oli nyt vannottu sekä Jumalan että ihmisten edessä. Kun messu oli toimitettu, menivät Orlandi ja Kolonna sukulaistensa ja ystäviensä seuraamina kynnyksien ylitse, joiden ylitse eivät vuosikausiin olleet astuneet, jota vastoin Lucian ja minä, jotka emme vielä olleet aivan valmiit astumaan aamiaiselle, ohjasimme askeleemme madame de Franchin luokse. Oli aivan selvää, että Lucian oli lukenut nimeni allekirjoittaissani kontrahdin, ja että se oli tuntunut hänestä tutulta. Olin jo aamulla sanonut lähteväni matkalle heti päivällisen jälkeen, ja koska läsnäoloni oli välttämättömän tarpeellinen Pariisissa erään näytelmäkappaleeni harjoittamista varten, täytyi minun, huolimatta isäntäni innokkaista pyynnöistä, pysyä päätöksessäni. Lucian pyysi saada käyttää tilaisuutta hyväksensä ja eilisen lupaukseni nojalla kirjoittaa kirjeen veljellensä; ja madame de Franchi, joka urhokkaan mielensä ohella oli hellä äiti, otti minulta lupauksen jättää kirje hänen poikansa omiin käsiin. Pyysin saada käydä viimeisen kerran Lucianin huoneessa, pyyntö, johon kernaasti suostuttiin. — Tiedättehän, virkkoi hän, jos teillä on jotain tässä talossa, josta välitätte, ottakaa muistoksi. Otin käteeni pienen floretin, jonka löysin nurkasta ja jolla ei nähtävästi ollut mitään arvoa, ja koska Lucian oli ihaillut jahtivyötäni, pyysin hänen sen omistamaan. Samassa hetkessä ilmaantui Griffo ovelle ilmoittaen että hevoseni ja oppaani olivat oven edessä. Annoin Griffolle metsästyspuukon, jonka tupessa löytyi myös pieni pistooli. En ollut ennen elämässäni nähnyt sellaista riemua. Alimmalla portaalla seisten toivotti rouva de Franchi minulle onnellista matkaa, aivan samalla tavoin kuin oli toivottanut minut tervetulleeksi. Suutelin hänen kättänsä, sillä tunsin suurta kunnioitusta tätä naista kohtaan, joka samalla kertaa oli niin luonnollinen ja niin arvokas. Lucian katsoi ovelta jälkeeni. Tänä yönä nukuin Albitecciossa. Seuraavana päivänä saavuin Ajaccioon. Viikon kuluttua olin Pariisissa. X LUKU. Samana päivänä kun saavuin Pariisiin, menin tervehtimään Louis de Franchia. Hän ei ollut kotona. Jätin korttini, johon kirjoitin että olin vastikään palannut Sullacarosta ja että minulla oli kirje hänelle veljeltänsä, jonka olin luvannut jättää hänen omaan käteensä. Lausuessani aikomukseni kirjoittaa kortille, kuljetti palvelija minua arkihuoneen läpi isäntänsä huoneeseen. Katselin ympärilleni uteliaana, ja huomasin kaikessa saman maun kuin hänen huoneissaan Sullacarossa, mutta sillä eroituksella, että täällä vallitsi kaikkialla pariisilainen loisto ja komeus. Herra Louis de Franchilla näytti olevan oikein viehättävä nuoren miehen asunto. Seuraavana aamuna, arviolta yhdentoista aikaan, ollessani juuri pukeutumassa, ilmoitti palvelija herra Louis de Franchin. Käskin palvelijan neuvomaan hänet vierashuoneeseen ja sanoin tulevani muutaman minuutin kuluttua. Kun vähän ajan päästä astuin huoneeseen, oli Louis de Franchi, luultavasti kohteliaisuuden takia, lukemassa erästä kertomustani, joka paraikaa oli eräässä Pariisin aamulehdistä. Huoneeseen tultuani katsahti hän ylös. Seisoin aivan hämmästyneenä hänen tavattomasta yhtäläisyydestään veljensä kanssa. — Herra, virkkoi hän, noustessansa ylös istuimeltansa. Saatoin tuskin uskoa silmiäni löytäessäni eilen nimikorttinne, jonka hyväntahtoisesti olitte jättäneet minulle, ja innossani kiittää teitä ja saada kuulla uutisia kotoani, olen kenties tullut liian aikaisin. — Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, virkoin, jos en heti kiirehtinyt vastaamaan teidän ystävälliseen tervehdykseenne; mutta minä ihmettelen, puhelenko herra Lucianin tahi herra Louis de Franchin kanssa. — Sen saatan käsittää, sillä yhdennäköisyytemme on suuri, eikö totta? virkkoi hän nauraen. Kun olin Sullacarossa, oli veljeni ja minä ainoat, jotka emme erehtyneet toisistamme; kuitenkin, jos ei veljeni ole lähtöni jälkeen hyljännyt kokonaan korsikkalaisia tapojansa, huomaatte ainakin puvuissamme suuren eroituksen. — Jospa niin olisi ollut, vastasin, mutta samana päivänä kun lähdin sieltä, oli koko hänen pukunsa, paitsi valkoisia housuja, jotka täällä tähän vuoden aikaan ovat liian aikaiset, aivan samanlainen kuin teidän, joten näette ettei edes hänen pukunsa erilaisuus eroita häntä teistä. Mutta, jatkoin, vetäen kirjeen kirjesalkusta, tiedän että olette halukas kuulemaan omaisistanne, ja olisin jo eilen jättänyt tämän kirjeen huostaanne, ellen olisi luvannut antaa sen teille omakätisesti. — Kaikki voivat he hyvin, toivoakseni? — Kyllä, vaikkei aivan hyvin; mutta lukekaa kirje sillaikaa kuin minä teen itselleni paperossin. Yhtäläisyys molempien veljesten välillä oli yhtä hämmästyttävä kuin ensin, vaikka, niinkuin Lucian oli sanonut, Louis oli kalpeampi, ja myös huomasin että hänen ranskan ääntämisensä oli kirjallisesti puhtaampi. Kun hän oli lopettanut kirjeen lukemisen, tarjosin hänelle paperossin, jonka hän sytytti omastani. — Kas niin, sanoin, luulen perheenne olleen levottoman tähtenne, mutta iloitsen nähdessäni ettei siihen ole ollut mitään aihetta. — Eipä ilmankaan, virkkoi hän surullisesti; en ole tosin ollut kipeä, se on totta, mutta olen ollut hyvin onneton, ja onnettomuuteni on kasvanut vielä suuremmaksi tietäessäni veljeni ehdottomasti kärsivän yhdessä kanssani. — Saanko sentähden kysyä, en uteliaisuudesta, vaan todellisesta osanotosta, onko onnettomuutenne' nyt poistunut? — Tiedättehän, virkkoi hän, että aika on suuri lohduttaja ja parantaa syvimmätkin haavat, ja toivon että tulipa mitä tahansa, saan voimia kaikki kestämään. Sallikaa minun sillä välin teitä kiittää ystävyydestänne ja sallikaa minun maksaa vierailunne vierailulla ja tulla puhelemaan kanssanne Sullacarosta. — Kernaasti, vastasin, mutta miksi ette tule nyt aamiaistamaan kanssani? Silloin saisimme vapaasti ja mukavasti keskustella. — Ikävä kyllä, en voi sitä tehdä, sillä sain eilen kutsun eräältä ylhäiseltä viranomaiselta tulla tänään aamiaiselle hänen luokseen, ja sen vuoksi käsittänette etten saata antaa hänen odottaa minua turhaan. — Ah! virkoin, hän haluaa varmaan puhella kanssanne Orlandista ja Kolonnasta? — Niin luulen, ja koska veljeni sanoo minulle että riita on nyt lopussa niin — — — Niin on, vieläpä on sovinto vahvistettu notarion edessä; allekirjoitin itse kontrahdin. — Niin kertoo myös veljeni, mutta, jatkoi hän, katsahtaessansa kelloonsa, lähden paikalla äsken mainitun korkean viranomaisen luokse kertomaan että riita on loppunut; sanokaa minulle sen vuoksi, milloin saan teidät nähdä? — Sitä on minun vaikea sanoa, sillä näinä muutamina seuraavina päivinä on minulla paljon tekemistä, teidän täytyy siis sanoa missä saan teidät kohdata. — Kuulkaa; huomenna on Mi-Careme juhla ja minun täytyy mennä silloin oopperatanssijaisiin, haluatteko kohdata minut siellä? — Oh, virkoin nauraen, näen tosiaankin että aika on hyvä parantaja. — Erehdytte kokonaan, virkkoi hän; luulen että tulen tuntemaan uutta tuskaa siellä, ja kuitenkin minun täytyy mennä. Tiedän ettei se paranna paljon asiaa ja kuitenkin minun täytyy mennä. — No hyvä, huomenna tavataan siis oopperassa; mutta mihin aikaan? — Kello puoli yksi. — Missä paikassa? — Lämpiössä; kello yhden aikaan. Puristimme toistemme käsiä ja erkanimme. Seuraavana yönä kello puoli yksi olin oopperassa. En löytänyt Louisea heti paikalla; hän oli seurannut erästä naamaria, jonka hän luuli tuntevansa, mutta joka sekaantuneena joukon sekaan oli hävinnyt. Halusin puhua hänen kanssaan Korsikasta, mutta hän oli liian hajamielinen voidaksensa syventyä tähän keskusteluaineeseen. Hänen silmänsä riippuivat yhä kellossa. Äkkiä hän huudahti: — Ah! tuossa on orvokkikimppuni, ja hän tunkeusi väkijoukon läpitse naisen luokse, jolla oli suuri kimppu näitä kukkasia. Jokaisella ohikulkijalla oli kukkakimppuja mitä erilaisimmista kukkasista, ja pian ojensi joku naamioittu henkilö minulle kimpun kamelioita, toivottaen samalla minut tervetulleeksi Pariisiin. Kameliakimppua seurasi kimppu punasia ruusuja. Sitä seurasi valkoinen ruusukimppu. Ja toden perään minä seisoin siinä viisi kukkaskimppua kädessäni kun kohtasin D—n. — Ah! virkkoi hän, olen iloinen teidät nähdessäni. Tulittepa tänne juuri oikealla hetkellä; illallistamme tänä yönä kotonani niin ja niin, niiden ja niiden tuttujen kanssa; hän mainitsi kolme tai neljä paraita ystäviämme; ja me haluamme teidät mukaamme. — Suuri kiitos, vastasin; ottaisin kutsunne vastaan ilolla, mutta en saata, sillä olen täällä erään henkilön seurassa. — Mutta käsittänette, että jokainen meistä on oikeutettu tuomaan muassaan oman mielittynsä, ja pöydällä tulee olemaan kuusi maljaa täynnä raikasta vettä, jotka tulevat säilyttämään kukkaset virkeinä. — Olette nyt aivan erehdyksissä, vanha veikko, vastasin. Minulla ei ole mitään kukkasia teidän maljojenne varalta; olen täällä ystäväni kanssa. — No hyvä, mutta tunnettehan sananpartemme "ystäviemme ystävät". — Mutta tällä kertaa hän on nuori mies, joka on kokonaan teille tuntematon. — Sitä parempi, saamme siten tilaisuuden tutustua häneen. — Tahdon kysyä häneltä, jos häntä haluttaa tulla. — Tehkää niin, ja jos hän kieltää, tuokaa hänet väkisten. — Parastani tahdon koettaa; milloin on illallinen? — Kello kolmesta viiteen, joten teillä on kyllin aikaa tuumailla. — Sepä hyvä. Nainen orkidekimppuinensa, joka varmaan oli kuullut viimmeisen osan keskusteluamme, otti D—tä käsivarresta ja vei hänet pois. Muutaman minuutin perästä kohtasin Louisin, joka epäilemättä oli jo eronnut orvokkikimpustaan. — No niin, virkoin, oletteko saanee# tietää sen mitä halusitte? — Sain tosin, mutta tiedättehän että naamiohuveissa saa kuulla tavallisesti asioita, joita olisi parempi olla kuulematta. — Rakas ystäväni, virkoin hänelle, suokaa anteeksi, jos olen liian rohkea, mutta minusta tuntuu että kun tunnen veljenne, tunnen teidät myös. Sanokaa minulle, oletteko onneton tai ette? Kuinka on laitanne? — Oh, ei se ole mitään, josta maksaisi vaivaa kertoa. Huomasin ettei hän halunnut antaa minulle luottamustansa, enkä siis kysellyt enää sen enempää. Kuljimme vähän aikaa sinne tänne, minä välinpitämättömänä, sillä en toivonut ketään näkeväni; mutta hän seuraten mitä suurimmalla tarkkuudella jokaista ohikulkevaa dominoa. — Tiedättekö mitä teidän pitäisi tehdä? virkoin. Hän kavahti aivan kuin unesta heräävä valveille. — Minä! en! — mitä sanotte? — Minulla on eräs hyvin hauska ehdoitus, joka arveluni mukaan tekisi teille hyvää. — Mikä se on? — Tulkaa illallistamaan kanssani erään ystäväni luokse. — Oh, en mitenkään. Tulisin olemaan liian ikävä vieras. — Joutavia, saatte kuulla siellä joukon hauskoja sukkeluuksia, jotka tulevat saattamaan mielenne taas iloiseksi. — Onko minua pyydetty? — Tietysti! — Isäntänne on kovin ystävällinen; mutta kunniani kautta, en voi nyt tulla. Samassa kohtasimme D—n, joka näytti olevan sangen hauskassa keskustelussa orkideavihkoa kantavan kaunottaren kanssa. Siitä huolimatta hän huomasi minut. — Se on siis päätetty, eikö totta? Kello kolmen aikaan siis. — Jättäkää koko tuuma sikseen. Nyt en mitenkään voi tulla. — Mene hiiteen sitte. Ja hän kiiruhti pois. — Kuka on tuo herra? kysyi Louis silmin nähtävästi vaan sanoaksensa jotakin. — Hän on D—, minun vanha hyvä ystäväni, mainio veikko kerrassaan, vaikka hän on sanomalehden toimittaja. — Mitä, D—! Hänenkö luokseen olisitte vieneet minut illalliselle? — Niin juuri. — Siinä tapauksessa se on minulle aivan yhdentekevää. Minä suostun, suostun suurimmalla ilolla; vaikka, jatkoi hän surullisesti hymyillen, kenties minun ei pitäisi mennä, mutta minä olen sallimuksen vallassa. Minun ei olisi pitänyt tulla tänne ollenkaan tänä iltana, ja kuitenkin olen täällä. Silloin kohtasimme D—n uudelleen. — Rakas veikko, virkoin, olen muuttanut mieltäni. — Ah! te tulette siis, niinkö? Bravo! Kuitenkin täytyy minun varoittaa teitä yhdestä asiasta: se, joka syö kanssamme tänä iltana, täytyy syödä kanssamme myös huomenna. — Ja mistä pakosta? — Vedon johdosta, jonka löimme Chateau Renaudin kanssa. Tunsin kuinka Louis, jonka käsivarsi lepäsi käsivarrellani, vapisi kovasti. Katsahdin häneen ja vaikka hän oli kalpeampi kuin koskaan, ei hän virkannut mitään. — Ja mikä on tämä veto? kysyin D—ltä. — Oh! tulisi liian pitkälliseksi kertoa siitä tässä. Sitä paitse kuuluu eräs henkilö tähän vetoon, ja voisi kenties kumota sen kokonaan, jos sattuisi kuulemaan siitä jotain. — No hyvä, siis kello kolme. Erosimme uudestaan. Katsahdin kelloon; se oli puoli kolme. — Tunnetteko herra Chateau Renaudin? kysyi Louis koettaen turhaan peittää mielenliikutustaan. — Ainoastaan ulkomuodolta. — Olen hyvilläni siitä, virkkoi Louis. — Miksi niin? Tunnetteko hänet? — Ainoasti kautta rantain. Huolimatta hänen peittelevästä vastauksestaan oli minun helppo huomata, että herra de Franchin ja herra de Chateau Renaudin välillä oli olemassa salaperäinen suhde jonkun naisen tähden. Sisäinen tunne varoitti minua että kenties olisi toverilleni parempi mennä omaan kotiinsa. — Mielestäni on parempi ettemme mene ollenkaan koko kestiin, virkoin. — Miksi emme menisi? Muutama minuutti sitte olitte hyvin innokas saamaan minut mukaanne — mikä on siis saattanut teidät muuttamaan mielenne? — Tulemme kenties kohtaamaan herra de Chateau Renaudin siellä. — Sitä parempi. Olen kuullut hänen olevan hyvin miellyttävän ja saanen siellä tilaisuuden tutustua häneen lähemmin. — Sitä parempi. Menkäämme siis, koska te sitä toivotte, vastasin. D— asui aivan muutaman askeleen päässä oopperasta, ja toivossa että raitis yöilma selvittäisi toverini sekavia aatoksia, ehdotin että menisimme jalkasin. XI LUKU. Salongissa tapasimme useita ystäviäni, tavallisia oopperassa kävijöitä, sekä myös kaksi tai kolme dominoa, nyt naamiot poissa silmiltä, pidellen kukkaisvihkoja käsissään ja odotellen vaan sopivaa tilaisuutta pannaksensa ne maljoihin pöydälle. Esitin Louis de Franchin ystävilleni, jotka, tarpeetonta mainita, ottivat hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Muutaman minuutin perästä ilmaantui D— taluttaen käsivarressaan orkideavihkoa, joka nyt oli ilman naamiota ja esiintyi kaikella kepeydellä ja taitavuudella niin kuin ainakin nainen, joka on tottunut olemaan tällaisissa tilaisuuksissa läsnä. Esitin herra de Franchin E—lle. — Nyt, virkkoi de B—, koska me kaikki kerran jo tunnemme toisemme, mitähän jos istuisimme illalliselle. — Emme ole vielä kaikki koolla, vastasi D—. Chateau Renaud ei ole vielä tullut. — Eikös veto ole lyöty sen johdosta? kysäsi joku. — On kyllä; illallinen kahdelletoista hengelle, jollei hän onnistu saamaan erästä naista mukanaan. — Ja kuka on tämä nainen? kysyi orkideavihko, joka on niin hyveitä täynnä että sellainen veto on voitu lyödä hänestä. Katsahdin de Franchiin. Vaikka näköjänsä tyyni, oli hän kuitenkin kalpea kuin kuolema. — Niin, vastasi D—, en usko menetteleväni väärin vaikka kerronkin sen teille; en luule sitä paitsi että kukaan teistä hänet tuntee — hän on madame —. Louis kosketti D—tä käsivarteen. — Herra, virkkoi hän, tahdotteko tehdä minulle suuren palveluksen? — Mikä se olisi? — Älkää mainitko naisen nimeä, joka tulee tänne herra de Chateau Renaudin seurassa. Niin kuin tiedätte, on hän nainut nainen. — Niin on; mutta miehensä on matkalla Smyrnassa, intiassa ja Mexicossa — enkä tiedä missä kaikessa; ja kuu mies kerran on niin kaukomatkoilla, on se aivan sama kuin jos ei olisi miestä ollenkaan. — Tunnen hänen miehensä; hän palajaa kotiin muutaman päivän päästä ja tahtoisin säästää häneltä tuskat kuulla väärennettyjä kertomuksia vaimostansa. — Siinä tapauksessa suonette minulle anteeksi, virkkoi D—. En tiennyt että tunsitte tuon naisen. En tiennyt myös varmuudella, oliko hän naimisissa vai ei, mutta koska olette persoonallisesti tuttava sekä hänen että miehensä kanssa, on kaikki pysyvä suurimpana salaisuutena. Hyvät naiset ja herrat, jos Chateau Renaud tulee yksin tahi naisen kanssa — jos hän voittaa tahi häviää — pyydän teitä pitämään koko seikkailu salaisuutena. Lupaus annettiin yksimielisesti, ei niin paljon kenties itse asian tähden, vaan koska jokainen oli nälissään ja halukas syömään. — Kiitän teitä, herra, virkkoi de Franchi D—lle, jolle hän ojensi kätensä; olette menetelleet niin kuin mailmanmies ainakin. Astuimme nyt ruokasaliin, jossa jokainen otti paikkansa. Kaksi paikkaa jäi tyhjäksi. Palvelija oli aikeessa korjata pois tyhjät tuolit, kun isäntänsä pidätti häntä. — Chateau Renaudia varten säilytetään paikat kello neljään saakka. Silloin saatte korjata tuolit pois, sillä silloin on hän hävinnyt. Näin herra de Franchin katsovan kelloa, joka oli juuri kaksikymmentä minuuttia vailla neljä. — Onko kellonne oikeassa? kysyi Louis kylmästi. — Se on aivan yhdentekevää, vastasi D— nauraen. Annoin Chateau Renaudin asettaa sen oman kellonsa mukaan, niin ettei hän tarvitsisi tehdä mitään anteeksipyyntöjä viipymisestä. Lasit täytettiin nyt samppanjalla, mutta minä huomasin että Louis ei koskettanut lasiinsa. — Miksi ette juo? kysyin. Ettekö jo näe ettei hän tulekaan? — Ei puutu enää kuin neljännestunti, vastasi hän. Sanat vaihdoimme matalalla äänellä, ja äänet ympärillämme alkoivat muuttua yhä meluavimmiksi. Aina vähän päästä katsahtivat D— sekä Louis kelloon, joka huolimatta heidän hätiköimisistään jatkoi tasaisesti tyyntä kulkuaan. Viittä minuuttia vaille neljä käännyin Louisin puoleen. — Juokaamme malja terveydeksenne, virkoin. Hymyillen kohotti hän lasinsa huulilleen, kunnes äkkiä kuulimme kellon soivan ja Lucian käänsi päätänsä kalpeampana kuin koskaan. — Se on hän! virkkoi hän. — Niin on, mutta, kenties on hän tullut yksin, vastasin. Kellon helinä oli vetänyt puoleensa jokaisen huomion, ja mitä suurin hiljaisuus syntyi yleisen hälinän jälkeen. Etehisestä kuului ääniä. D— meni ovelle. Louis puristi käsivarttani hermostuneesti ja lujasti. — Tunsin hänen äänensä, virkkoi hän. — Tulkaa tuntoihinne, olkaa kuin mies! vastasin. On aivan selvää, että jos hän tulee illallistamaan tuntemattoman miehen taloon, on hän vaan hyvin vähän parempi kuin mitä hänen pitäisi olla ja varmaan ei hän ansaitse silloin kunnollisen miehen luottamusta. — Mutta pyydän teitä, rouva, astumaan sisään, virkkoi D— etehisessä. Voin teille vakuuttaa että tulette tapaamaan täällä vaan ystäviä. — Tulkaa sisään, rakas Emilia, virkkoi Chateau Renaud; ette tarvitse poistaa naamaria ellette tahdo. — Konna! mutisi Louis. Samassa hetkessä astui esiin nainen, jota pikemmin laahasi kuin talutti käsivarresta D—, joka arveli vaan täyttävänsä isännän velvollisuuttansa. — Kolme minuuttia vailla neljä, sanoi Chateau Renaud matalalla äänellä D—lie. — Aivan oikein, rakas veljeni; olette voittaneet vedon. — Ette vielä, herra, virkkoi nuori nainen, oikaisten vartalonsa täyteen pituuteensa ja kääntyen Chateau Renaudin puoleen, sillä nyt vasta käsitän kiihkeät pyyntönne. Te sanoitte tuovanne minut tänne illalliselle, eikö niin? Chateau Renaud ei virkkanut mitään. Hän kääntyi D—n puoleen. — Koska tämä herra ei virka mitään, täytyy teidän nyt vastata. Eikö hän ole lyönyt vetoa että hän tuo minut tänne illalliselle? — En voi kieltää, rouva, että herra de Chateau Renaud mairitteli minua tällä toivolla. — No hyvä, hän on menettänyt vetonsa, sillä minä en tiennyt, minne hän minut veisi. Luulin että hän vie minut jonnekin omien ystävieni luokse, ja koska en ole tullut tänne mielelläni, täytynee herra de Chateau Renaudin huomata että hän on menettänyt vetonsa. — Mutta nyt kun kerta olette täällä, kallis Emilia, virkkoi Chateau Renaud, tulette viipymään täällä, eikö totta? Katsokaa ympärillenne: eivätkö nämä kaikki ole hienoja herroja ja eivätkö naiset ole iloisia? — Koska kerran olen täällä, virkkoi naamioittu, tahdon kiittää tätä herraa, jonka arvaan olevan isännän, hänen ystävällisestä kutsustaan; mutta koska en voi ottaa sitä vastaan, pyydän herra Louis de Franchin tarjoomaan minulle käsivartensa ja saattamaan minun kotiin. Samassa silmänräpäyksessä oli Louis de Franchi naamion ja Chateau Renaudin välissä. — Teidän pitäisi muistaa, rouva, virkkoi viimemainittu, purren hammasta vihasta, että koska minä teidät tänne toin, minun asiani on myös viedä teidät täältä pois. — Arvoisat herrat, virkkoi naamio, teitä on täällä viisi, ja minä asetan itseni teidän suojeluksenne alaiseksi; ette varmaan salline herra de Chateau Renaudin käyttää väkivaltaa minua kohtaan. Chateau Renaud kääntyi puoleemme kun me kaikki nousimme ylös istuimiltamme. -— Olkoon niin, rouva, virkkoi hän; olette vapaa, mutta minä tiedän kenen puoleen minun on kääntyminen. — Teidän tulee kääntyä minun puoleeni, herra, virkkoi Louis de Franchi, katsannolla ja ryhdillä sellaisella, jota on mahdoton kuvata; löydätte minut millä hetkellä tahansa asunnossani Rue de Helder N:o 7. — Vallan hyvä; kenties en voi saada kunniaa tulla sinne itse, mutta omasta edestäni pyydän teidän vastaanottamaan kaksi ystävääni. — Te oikein loistatte, herra, tehdessänne naisen edessä sellaisen tarjouksen, virkkoi Louis de Franchi hartioitansa kohottaen. Tulkaa, rouva, jatkoi hän, tarjoten käsivartensa naamioidulle naiselle, kiitän teitä sydämmeni pohjasta kunniasta, minkä olette minulle suoneet. — Mitäpä tuosta, hyvät herrat! virkkoi Chateau Renaud, kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä. Olen hävinnyt ja siinä on koko lorun loppu. Huomen illaksi kutsun teidät kaikki illalliselle Frères Provencauchon. Hän istuutui yhdelle tyhjistä paikoista ja ojensi lasinsa D—lle, joka täytti sen laitoja myöten. Mutta huolimatta Chateau Renaudin hilpeistä sukkeluuksista pysyi seura loppuosan ateriaa jokseenkin nolomielisenä. XII LUKU. Seuraavana päivänä eli paremmin sanoen samana aamuna olin Louis de Franchin ovella kello kymmenen aikaan. Astuessani ylös rappusia kohtasin kaksi nuorta miestä, jotka olivat tulossa alas; toinen heistä oli siviilivirkamies ja toinen sotilas, kunnialegioonan risti rinnallaan. Arvelin että nämä herrasmiehet olivat juuri lähteneet Louis de Franchin luota, ja seurasin heitä silmilläni aina rapun alimmalle pirteelle saakka. Sitte jatkoin nousuani ja kolkutin ovelle. Louisin palvelija avasi oven, ja minä astuin hänen isäntänsä työhuoneeseen. Hän oli paraikaa istumassa ja kirjoittamassa työpöytänsä ääressä. — Ah, virkkoi hän; olin juuri lähettämäisilläni teille sanaa. Kohtasitte kaksi herraa käytävässä, eikö totta? He olivat Chateau Renaudin todistajat; he pyysivät minun lähettämään todistajani heidän luokseen ja samassa hetkessä muistuitte te mieleeni. — Siis siitä tuli ikävä tosiasia, vastasin. Todellakin, lisäsin, olen valmis palvelukseenne, missä vaan voin, mutta enhän voi mennä yksin noiden herrojen luokse. — Olen kutsunut yhden hyvän ystäväni, patooni Giordone Martellin aamiaiselle luokseni — hän on oleva täällä kello yksitoista. Me syömme yhdessä ja kahdentoista aikaan pyydän teidän hyväntahtoisesti tekemään vierailun yhdessä näiden herrojen luokse; tässä ovat heidän korttinsa. Yhdessä kortissa oli nimi kreivi René de Chateaugrand ja toisessa nimi Adrian de Boissy; ensinmainittu asui Rue de la Paix N:o 12 ja toinen, joka oli luutnantti armeijassa, asui Rue de Lille N:o 29. Kääntelin korttia kädessäni. — Sanokaa minulle, virkoin viimmein, pidättekö tosiaankin tätä asiaa vakavana? Tiedättehän että meidän toimintamme riippuu kokonaan teidän mielipiteestänne. — Tietysti pidän asian sangen vakavana. Tarjosinhan itseni Chateau Renaudin käytettäväksi, ja hän on nyt lähettänyt luokseni todistajansa; asioiden täytyy kulkea luonnollista kulkuansa. — Niin, käsitän kyllä kaiken tuon, vastasin; mutta sen ohella täytyy teillä olla joku syy taisteluun: kaksi miestä eivät voi katkaista toistensa kauloja tyhjän vuoksi. — Sallikaa minun siis kertoa teille riidan aihe. Saavuttuani Pariisiin esitti tuttavani, eräs meriupseeri, minulle vaimonsa. Tämä oli nuori ja kaunis ja hänen viehättävä olentonsa vaikutti minuun niin voimakkaasti että pelkäsin rakastuvani häneen ja noudatin sentähden harvoin heidän kutsuansa. Ystäväni valitti huolimattomuuttani ja minä kerroin hänelle koko totuuden; hän nauroi, pudisti kättäni ja ehdotti että söisin päivällistä hänen kanssansa vielä samana päivänä. — Rakas Louis, virkkoi hän minulle jälkiruokaa syödessä, lähden kolmen viikon matkalle Meksikkoon; tulen olemaan poissa kolme kuukautta, kuusi kuukautta, kenties kauvemminkin, sillä merimiehet tietävät kyllä lähtöpäivänsä, mutta eivät tiedä milloin palaavat kotiin. Poissaoloni ajaksi uskon Emilian teidän huolenpitoonne. Emilia, pyydän sinun pitämään Louisia veljenäsi! — Vaimonsa hymyili ja tarjosi minulle kätensä. Olin aivan tyhmistynyt; en tiennyt miten vastata, ja tulevan siskoni edessä näytin varmaan hyvin nololta. Kolme viikkoa myöhemmin matkusti ystäväni. Näinä kolmena viikkona pyysi hän minun päivällistämään heidän kanssansa ainakin kerran viikossa. Emilia jäi kotiin äitinsä kanssa ja turhaa on kertoa että miehensä luottamus teki hänet melkein pyhäksi olennoksi minulle, ja vaikka rakastin häntä kenties enemmän kuin siskoa, en koskaan lakannut kohtelemasta häntä kuin siskoa. — Emilia jatkoi ystäviensä ja tuttaviensa vastaanottoa, mutia koska äitinsä oli aina läsnä, oli kenenkään mahdotonta löytää siinä mitään virhettä. — Kolme kuukautta sitte esitettiin herra de Chateau Renaud. — Heti ensi hetkestä, kun hänet näin, vihasin häntä. Minulla ei ollut pienintäkään syytä siihen, paitsi että hänelle oli käynyt samoin kuin minulle, hän oli rakastunut häneen ensi hetkestä. — Minusta näytti että Emilia keimaili hänen edessään sietämättömästi; kenties olin erehtynyt, mutta koska yhäti rakastin häntä, tulin lemmenkateeksi. —- Seuraavana vastaanottoiltana en siis kadottanut Chateau Renaudia hetkeksikään silmistäni; kenties huomasi hän että tarkastelin häntä, sillä puhuessansa matalalla äänellä Emilian kanssa, koetti hän saattaa tarkastelemistani naurettavaksi. — Jos olisin menetellyt ensimmäisen mielijohteni mukaan, olisin synnyttänyt riidan hänen kanssaan vielä samana iltana, mutta huomasin että se olisi ollut sopimatonta, ja päätin sen vuoksi odottaa. Pian huomasin etten minä ollut ainoa, joka huomasin Emilian mieltymyksen häneen. Se kasvoi niin nopeasti ja niin huomattavalla tavalla, että eräänä päivänä Giordano, joka myös kävi talossa ahkeraan, huomautti siitä minulle. — Päätin silloin puhua siitä Emilialle. Olin varmasti vakuutettu, ettei hän tahallaan kykenisi väärintekoon, että yksi ainoa sana riittäisi hänen oikaisemiseensa, mutta suureksi hämmästyksekseni käänsi Emilia kaikki vaan leikiksi, sanoi minun olevan ilkeän, ja kun väitin vastaan, sanoi hän että koska minä olin häneen rakastunut, olin kokonaan jäävi häntä arvostelemaan. — Miehensä oli kertonut hänelle kaikki. — Tästä hetkestä saakka, esiintyen onnettoman rakastajan surkeassa valossa, oli asemani sekä naurettava että surkuteltava. Lakkasin sentähden käymästä hänen vastaanotoissaan — mutta vaikka en käynyt hänen luonaan, kuulin hänestä hyvin usein; Chateau Renaudin käytöksen olivat kaikki huomanneet. Kerran kirjoitin hänelle pyytäen hänen poissa olevan miehensä tähden että pitäisi vaaria käytöksestänsä. Kirjeesen ei tullut koskaan vastausta. Häväistysjuttu kasvoi; epäilin pahempaa kuin mitä saatoin kuvailla, ja silloin juuri tunsin että veljelläni oli tunteet surustani. — Vähän myöhemmin tulitte te. Samana päivänä, jolloin te saavuitte, vastaanotin nimettömän kirjeen, jossa minua pyydettiin saapumaan oopperatanssijaisiin, jos suinkin mahdollista, saadakseni siellä täyden selvyyden Emiliasta. Tulisin hänet tuntemaan orvokkikimpusta. — Olin siellä, niinkuin tiedätte, ja tapasin dominon. Olin varmasti vakuutettu että kaikki puheet Emiliasta ja Chateau Renaudista olivat tosia, ja näyttääksensä että se oli totta — niin minulle kerrottiin — oli hän lyönyt vedon että saisi hänet kanssansa illalliselle D—n luokse. — Te satuitte tuntemaan D—n, hän kutsui teidät myös ja pyysi teidän tuomaan minut muassanne. —- Lopun tiedätte. — Voisinko siis vitkastella millään tavalla? Siihen ei minulla ollut mitään sanomista. — Mutta, huudahdin äkkinäisen pelon valtaamana, muistelen veljenne kertoneen, ettette koskaan ollut käyttänyt enemmän miekkaa kuin pistoolia. — Se on kyllä totta; en ole ikinä käyttänyt kumpaakaan. — Mutta sitte joudutte aivan tuon miehen armoille! — Tiedän sen. Voin luottaa vain Jumalan apuun. XIII LUKU. Samassa hetkessä ilmoitettiin parooni Giordano Martellin tulo. Hän oli, samoin kuin Louis, nuori korsikkalainen, Sartenen maakunnasta. — Niin, virkkoi hän, kumarrettuansa minulle, päättäen siitä mitä olette kirjoittaneet, näen että kaikki on niinkuin ollakin pitää, ja hetkisen päästä luulen Chateau Renaudin todistajien olevan täällä. — He ovat olleet jo täällä, vastasi Louis, tässä ovat heidän korttinsa. — Sitä parempi, ruvetkaamme siis ruualle ja menkäämme heti aamiaisen jälkeen vastaamaan heidän vierailuunsa. Koko ruokailuaikana ei mainittu mitään lähenevästä miekkailusta. Louis kyseli matkastani Sullacarossa ja pakoitti minun kertomaan ihan joka sanan, jonka äitinsä ja veljensä olivat lausuneet. Tietäen että hänen huomenna piti taistella herra de Chateau Renaudin kanssa, halusi hän kuulla ihan kaikesta mikä koski hänen maataan ja kotiaan. Kahdentoista aikaan nousimme lähtemään. — Mitä aseita te haluatte käyttää, kysyin, miekkaa tahi pistoolia? — Se on aivan yhdentekevää, vastasi hän; antaa herra de Chateau Renaudin valita. — Helppo on teidän niin sanoa, rakas veljeni, mutta muistakaa että elämänne on kysymyksessä ja te jätätte meille kaiken vastuunalaisuuden oman perheenne edessä, tapahtuipa sitte mitä tahansa. — Mitä siihen tulee, ette tarvitse suotta huolehtia. Tunnen äitini ja veljeni. He tulevat teiltä kysymään: Menettelikö Louis niin kuin urhoollinen mies? ja jos vastaatte: kyllä! eivät he virka sen enempää. Uskokaa minua, jatkoi hän, mitä huomenna tulee tapahtumaan on jo kirjoitettu ylös elämänkirjaan, ja kaikki ponnistelemisemme eivät voi sitä muuttaa. Pudistimme kättä ja erosimme. Menimme paroonin kanssa ensin herra de Chateaugrandin luokse, joka asui aivan lähellä. Löysimme hänet kotonaan ja herra de Boissy oli hänen luonaan. Koska aseiden valitseminen oli aivan yhdentekevää heille, päätettiin vetää arpaa. Seuraukset olivat pistoolit. Päätettiin että kaksintaistelu tulisi tapahtumaan seuraavana aamuna Vincennen metsässä, että kaksintaistelijat asettuisivat kahdenkymmenen jalan päähän toisistaan ja että merkki annettaisiin kättenlyönnillä. Palasin tämän vastauksen kanssa de Franchin luokse. Saavuttuani kotiin samana iltana, löysin herra de Chateaugrandin ja herra de Boissyn kortit pöydältäni. Seuraavana aamuna kello seitsemän olin uudelleen de Franchin ovella. Hän istui työhuoneessaan kirjoittamassa. Hän oli hyvin kalpea. — Suokaa minulle anteeksi, virkkoi hän; olen juuri lopettamassa kirjettä äidilleni; istukaa siksi aikaa, aamulehdet ovat pöydällä. Istuessani en voinut olla huomaamatta vastakohtaa hänen äänensä välillä, joka oli tyyni ja vakava ja hänen kasvonsa, jotka olivat melkein kuolonkalpeat. Kun hän oli lopettanut kirjeensä, soitti hän kelloa. — Josef, sanoi hän; en ole tänään kotona kenellekään. Jos Giordano tulee, pyydä hänet sisälle salonkiin. Ja kääntyen puoleeni, virkkoi hän: — Rakas Alexander, Giordano on korsikkalainen; hänellä on korsikkalaiset mielipiteet kaikessa; en voi siis, häneen luottaen, tehdä kaikessa mitä haluan; hän säilyttää kyllä salaisuuden, mutta siinä kaikki; mutta teidän laitanne on aivan toinen, ja sen vuoksi pyydän teidän lupaamaan minulle että teette aivan niin kuin haluan. — Tietysti; sehän on todistajan velvollisuus. — Ja vielä suurempi velvollisuus, koska se tulee kenties pelastamaan perheeni toisesta onnettomuudesta. — Toisesta onnettomuudesta? kysäsin hämmästyneenä. — Kas tässä, virkkoi hän, lukekaa tämä kirje, jonka olen kirjoittanut äidilleni. Kirjeen sisältö oli seuraava: — Hyvä äitini! Jos en tietäisi teidän olevan urhokkaan kuin spartalaisen ja omistavan samalla kristityn nöyrän mielen, valmistaisin teitä voimieni mukaan kauhistuttavaa tapausta varten, joka on tulossa. Kun saatte tämän kirjeen, ei teillä ole kuin yksi poika enää. — Lucian, hyvä veljeni, rakastaa äitiäni meidän molempain edestä. — Toissa päivänä kohtasi minua aivokuume. En välittänyt paljon ensimmäisistä oireista; ja lääkäri tuli liian myöhään. Jollen odota ihmettä tapahtuvaksi, on loppuni lähellä. Kirjoitin teille valoisana hetkenä; jos kuolen, lähetetään tämä kirje täältä neljännestunti kuolemani jälkeen, sillä rakkauteni itsekkäisyydessä teihin haluan sanoa nyt teille, että kuolen kaipaamatta mitään muuta tässä mailmassa kuin teidän ja veljeni hellyyttä. — Hyvästi, rakas äiti! — Älkää itkekö minua — rakastin teitä sielullani, enkä ruumiillani ja sieluni rakkaus on kestävä ikuisesti. — Hyvästi Lucian! — Älä jätä koskaan äitiämme; muista, sinä olet hänen ainokaisensa! Louis de Franchi. Näissä viimeisissä sanoissa käännyin hänen puoleensa, joka oli ne kirjoittanut. — Sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee? — Se merkitsee että tulen tapetuksi kymmenen minuuttia yli yhdeksän. — Olette varmaan mielenhäiriössä; en ole koskaan kuullut näin joutavaa puhetta. — En ole mielenhäiriössä, rakas ystävä; olen saanut varoituksen. — Varoituksen? Keneltä? — Eikö veljeni kertonut teille, virkkoi hän hymyillen, että sukumme miehisillä jäsenillä on eräs etuoikeus? — Kertoi kyllä, vastasin, vavisten hieman mielessäni; hän puhui näyistä. — Aivan niin, isäni näyttäytyi minulle viime yönä; siinä on syy kalpeuteeni. Katsahdin häneen hämmästyksellä, melkeinpä pelolla. — Sanoitte että näitte isänne viime yönä? — Niin. — Ja hän puhui teille? — Hän ilmoitti minulle kuolemani! — Se oli vaan pahaa unta. — Se oli kauhistavinta totta. — Olitteko nukuksissa? — Enkä; olin aivan istuallani. Ettekö usko että isä voi ilmaantua pojalle? Katsahdin alas, sillä sydämmeni sanoi minulle että uskoin niin olevan. — Kuinka hän ilmestyi? kysyin. — Oh, mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Olin juuri lukemassa, odotellen hänen tuloaan, sillä tiesin että jos olisin jossakin vaarassa, tulisi hän luokseni. Äkkiä himmeni lamppu, ovi avattiin hiljaa ja isäni astui huoneeseen. — Minkä näköiseltä hän näytti? kysyin. — Saman näköiseltä kuin eläessään, tavallisessa puvussaan, hän oli vaan kalpeampi ja silmänsä himmeät. — Se on kauheaa! — Kun hän lähestyi minua, virkoin: — Tervetuloa, isäni! — Hän katseli minua tarkasti ja näytti niin kuin hänen elottomat silmänsä olisivat äkkiä näyttäneet isällistä hellyyttä. — Kuinka kauheata! — Sitte alkoivat hänen huulensa liikkua, ja niin uskottomalta kuin se tuntuukin, vaikkei hänen huuliltaan lähtenyt yhtään ääntä, tunsin hänen sanojensa selvän kaiun värähtelevän mielessäni, selvään ja kuuluvasti. — Ja mitä hän sanoi? — Ajattele Jumalaa, poikaseni! — Tulenko siis tapetuksi tässä kaksintaistelussa? kysyin. — Näin kaksi kyynelettä kohoavan kalpean vieraan himmeisiin silmiin. Ja mihin aikaan? kysyin. Hän näytti kelloa; se oli kymmenen minuuttia yli yhdeksän. — Tapahtukoon Jumalan tahto, vastasin. Jätän tosin äitini, se on totta; mutta saan teidät kohdata. — — Hän hymyili surullisesti ja hyvästiksi viitaten, katosi. Tämä kohta oli kerrottu niin yksinkertaisesti ja koruttomasti, että täytyi uskoa kaiken tosiaankin niin tapahtuneen, tahi oli hän nähnyt näköhäiriön, jonka hän otaksui todeksi ja joka itse asiassa oli yhtä kauhistuttava. Kuivasin hikeä otsaltani. — Nyt, jatkoi Louis, tunnette minkälainen mies veljeni on, eikö totta? — Tunnen. — Mitä siis otaksutte hänen tekevän saatuaan tietää että olen saanut surmani kaksintaistelussa? — Hän lähtee samassa hetkessä Sullacarosta taistellaksensa miehen kanssa, joka on teidät murhannut. — Juuri niin; ja jos hän myös tulee tapetuksi, on äitini jäävä kolmenkertaisesti leskeksi — leskeksi miehestään ja leskeksi molemmista pojistaan. — Se on totta; käsitän kaikki. Se on julmaa. — Se on välttämättömästi estettävä, ja siksi olen kirjoittanut tämän kirjeen. Luullen kuolleeni aivokuumeeseen, ei veljeni voi tehdä mitään ja äitini rauhoittuu paljon pikemmin, pitäen kuolemaani Jumalan työnä, jota hän ei ajattelisi, jos tietäisi jonkun henkilön minut tappaneen. Samassa hetkessä avautui ovi. — Rakas de Franchini, virkkoi parooni de Giordano, olen noudattanut toiveitanne niin paljon kuin olen voinut, mutta kello on nyt kahdeksan ja meillä on neljä, viisi virstaa kuljettavana. Lähtekäämme. — Olen valmis, virkkoi Louis; olen sanonut kaikki mikä on ollut tarpeellista. Hän katsahti minuun ja kohotti sormen huulilleen. — Ja mitä teihin tulee, ystäväiseni, virkkoi hän, kaikki määräykseni ovat tässä kirjeessä; jos jotakin tapahtuu minulle, menetelkää sen mukaan. Onko teillä pistoolit? — On, vastasin; mutta huomasin toisen pistoolin pidäkkeen olevan epäkunnossa. — Sivuuttaessamme Devismen, ostan toisen parin. Louis ojensi minulle kätensä hymyillen. Hän käsitti etten halunnut hänen tulevan ammutuksi omilla pistooleillani. — Lähtekäämme, virkkoi Louis. Ovella seisoi Josef valjakon vieressä. — Tulenko mukananne, herra? kysyi hän. — Ei, Josef, vastasi Louis; en tarvitse teitä. Ja pistäen kultakäärön hänen kouraansa, sanoi hän: jos joskus olen ollut ärtyinen ja pahalla tuulella, anna se minulle anteeksi. — Oi, herra, huudahti Josef, kyynelten kiehuessa hänen silmiinsä; mitä mahtanette tarkoittaa? Mutta Louis oli jo vaunuissa. — Hän on hyvä palvelija, virkkoi hän, katsoen taaksensa. Jos jompikumpi teistä tarvitsee häntä, tulen olemaan kiitollinen. -— Oletteko eroittanut hänet palveluksestanne? kysyi parooni. — En, sanoi Louis; tulen hänet jättämään, siinä kaikki. Pysähdyimme Devismellessä siksi kunnes kerkesimme saada toiset pistoolit ja sitte läksimme eteenpäin täyttä laukkaa. XIV LUKU. Saavuimme Vincenneen viisi minuuttia vailla yhdeksän. Samassa lähestyi myös toinen vaunu, jossa herra de Chateau Renaud saapui todistajinensa. Lähenimme metsää eri puolilta ja saavutimme muutaman minuutin päästä määräpaikan. — Muistakaa, herrat, virkkoi Louis; sovinto on mahdoton. — Mutta, vastustin. — Oh, rakas ystäväni! kaiken sen jälkeen mitä teille olen kertonut, ei teillä ole oikeutta ehdoittaa tahi ottaa vastaan mitään myönnytyksiä. Pitemmät puheet olivat tarpeettomat ja me jätimme Louisin vielä vaunuihin ja kiiruhdimme tervehtimään herra de Boissyä sekä herra de Chateaugrandia. — Hyvät herrat, sanoi purooni de Giordano, tällaisissa tapauksissa ovat lyhimmät kohteliaisuudet parhaimmat, sillä saatamme joka hetki tulla häirityksi. Tässä ovat pistoolit. Olkaa hyvä ja tutkikaa ne; niissä ei ole mitään petosta, eikä herra de Franchi ole niitä edes nähnyt. — Vakuutuksenne on tarpeeton, herra, vastasi de Chateaugrand; tiedämme kenen kanssa olemme tekemisissä. — Ja nyt, jatkoi parooni, koska me toimme pistoolit, on teidän tehtävänänne ladata ne. Molemmat nuoret miehet ottivat kukin pistoolin ja latasivat ne mitä suurimmalla huolella. Tämän tapahtuessa, johon en olisi tahtonut ottaa osaa, lähestyin Louisia, joka kohtasi minut hymyhuulin. — Ettehän unohda mitä teiltä pyysin, mitä? virkkoi hän. Ja pyytäkää Giordanon lupaamaan ettei hän kerro mitään äidilleni eikä veljelleni; ja kaikella muotoa, pitäkää huoli siitä, ettei uutinen tästä pääse mihinkään sanomalehtiin; jos heidän välttämättömästi pitää saada siitä mainita, katsokaa ettei nimet pääse julkisuuteen. — Uskotteko siis yhä että tämä taistelu päättyy teille onnettomasti? kysyin. — Nyt varmemmin kuin koskaan; mutta ainakin teette minulle niin paljon oikeutta, että todistatte minun menneen kuolemaan oikean korsikkalaisen tavoin? — Teidän tyyneytenne, rakas de Franchi, on niin suuri, että se saattaa minut toivomaan ettette ole vielä kokonaan voitettu. Louis katsahti kelloon. — Vielä on minulla seitsemän minuuttia elettävänä, virkkoi hän. Tässä, ottakaa kelloni, ja pitäkää se muistona minulta. Se on yksi Brequestin paraimmista taskukelloista. Otin kellon ja puristin hänen kättänsä. — Kahdeksan minuutin kuluttua, virkoin, toivon saavani antaa sen teille takaisin. — Älkäämme mainitko asiasta sen enempää, vastasi hän, tässä tulee molemmat todistajat. — Hyvät herrat, sanoi kreivi de Chateaugrand, tästä hieman vasempaan päin on pieni aukeama, jonka keksin viimme vuonna; luuletteko että voisimme olla siellä paremmin rauhassa kuin tässä, josta meidät voidaan huomata ja meitä häiritä? — Näyttäkää meille tietä, herra, virkkoi purooni; me seuraamme teitä. Kreivi näytti tietä ja me seurasimme häntä kahdessa osassa. Laskeuduttuamme erään jyrkänteen syrjää, saavuimme avonaiselle paikalle, joka varmaan oli ennen ollut lammikko. Vesi oli kokonaan hävinnyt ja pensaikot ympäröivät paikkaa joka puolelta. Se oli aivan kuin luotu tällaista teaatterimaista tapahtumaa varten. — Herra de Martelli, virkkoi kreivi, tahdotteko mitata maan kanssani? Parooni läksi heti liikkeelle ja sillä välin kun hän ja herra de Chateaugrand olivat mittaamassa kahtakymmentä jalkaa, seisoin minä muutaman sekunnin de Franchin vieressä. — Haluan sanoa teille, virkkoi hän, että tulette löytämään viimmeisen tahtoni määräykset työhuoneeni pöydältä. — Hyvä on, virkoin; tahdon tarkastaa kaikki. — Oletteko valmiit, hyvät herrat, virkkoi kreivi de Chateaugrand — Jääkää hyvästi, rakas ystävä, virkkoi Louis; kiitän teitä kaikesta mitä minulle olette tehneet, ja kaikesta muusta myös, lisäsi hän surullisesti hymyillen, jota vielä tulette tekemään. Otin hänen kätensä. Se oli kylmä, mutta aivan värähtämätön. — Tulkaa, sanoin, unohtakaa viimme öinen näkynne ja rohkaiskaa mielenne. — Muistatteko "Noita-ampujia"? — Muistan kyllä. — Silloin tiedätte myös että joka kuulalla on oma määräyksensä. Jääkää hyvästi. Kulkiessansa paikoilleen, joka oli merkitty nenäliinalla, kohtasi hän parooni Giordanon, joka piteli pistoolia kädessään. Hän otti sen melkein koneellisesti. Herra de Chateau Renaud oli jo paikoillaan. Hetkisen vallitsi syvällinen hiljaisuus jolla välin molemmat nuoret miehet kumarsivat todistajilleen, sitte vastustajiensa todistajille ja vihdoin toisilleen. Herra de Chateau Renaud näytti olevan täydellisesti tottunut tällaisiin tapauksiin ja hän hymyili mailmanmiehen varmuudella itseksensä. Kenties hän tiesi että Louis de Franchilla ei ollut ikinä vielä ollut pistoolia kädessään. Louis oli kylmä ja tyyni. Hänen kaunis profiilinsa näytti olevan aivan kuin marmoriin veistetty. — Niinkuin näette, hyvät herrat, virkkoi herra Chateau Renaud, seisomme me valmiina ja odotamme. Louis katsahti minuun uudestaan ja käänsi sitte hymyillen silmänsä taivaaseen. — Oletteko valmiit, hyvät herrat? kysyi Chateaugrand. Sitte, lyöden kätensä yhteen, virkkoi: — Yksi! kaksi! kolme! Molemmat laukaukset kaikuivat vaan yhtenä pamahduksena. Samassa näin Louis de Franchin liikahtavan kahdesti ja lankeavan polvilleen. Chateau Renaud jäi seisomaan. Hänen takkinsa helmaan oli tullut reikä. Kiiruhdin Louisin luokse. — Oletko haavoitettu? kysyin. Hän yritti turhaan vastata; verinen vaahto kohosi hänen huulilleen. Samassa putosi pistooli hänen kädestään ja hän kohotti kätensä sydämmelleen. — Parooni, huudahdin, juoskaa kasarmille ja tuokaa tänne rykmentin haavalääkäri. Mutta de Franchi antoi merkin Giordanolle, että se oli turhaa. Herra de Chateau Renaud lähti heti pois, mutta hänen molemmat todistajansa lähestyivät meitä. Me avasimme hänen takkinsa ja paitansa. Kuula oli tunkeutunut oikealle puolelle kuudennen kylkiluun alitse ja tunkeutunut useampaan lantioon. Hän oli nähtävästi kuolemaisillaan. — Herra de Franchi, virkkoi kreivi de Chateaugrand, uskokaa meitä, me olemme syvästi surulliset tästä onnettomasta lopusta ja toivomme että ette ole vihastuksissa herra de Chateau Renaudille. — Annan hänelle anteeksi, kuiskasi haavoitettu; mutta antakaa hänen poistua. Kääntyen vaivalla puoleeni, virkkoi hän: — Muistakaa lupauksenne. — Vannon täyttäväni kaikessa pyyntönne. — Ja nyt, virkkoi hän hymyillen, katsokaa kelloanne. Sen sanottuaan huokasi hän syvään ja oikaisi itsensä. Se oli hänen viimmeinen huokauksensa. Katsahdin kellooni — se oli juuri kymmenen minuuttia yli yhdeksän; katsahdin Louisiin — hän oli kuollut! Saatoimme ruumiin takaisin Pariisiin, ja sillä välin kun parooni Giordano antoi tärkeitä selityksiä poliisikonttorissa, autoin Josefia kantamaan kuormamme ylös rappusia. Kyyneleet vuotivat miesparan silmistä. Vähän ajan perästä palasi Giordano poliisipäällikön kanssa sinetillä lukitsemaan ystäväni tavarat. Hän halusi sitte lähettää kirjeet kaikille de Franchin ystäville hänen kuolemastaan, mutta pyysin hänen ensin lukemaan kirjeen, jonka Louis oli jättänyt minulle ennen lähtöään. Tämä kirje sisälsi pyynnön että Lucianilta pidettäisiin salassa hänen kuolemansa, ja että hänen hautajaisensa tapahtuisivat mitä suurimmassa hiljaisuudessa. Parooni lupasi täyttää Louisin toiveet, ja minä riensin de Boissyn ja Chateaugrandin luokse pyytämään heitä tulemaan tähän viimmeiseen surulliseen toimitukseen ja myös kehoitin herra Chateau Renaudin lähtemään pois Pariisista edes vähäksi aikaa. He lupasivat tehdä mitä voivat ja minä kiiruhdin panemaan postiin kirjeen rouva de Franchille, että poikansa juuri oli kuollut aivokuumeeseen. XV LUKU. Tällaiset tapahtumat herättävät tavallisesti suurta huomiota, mutta tämä kaksintaistelu painui hiljaisuuteen. Myös kaikkein meluavimmat lehdet vaikenivat tyyten. Vaan muutamat ystävät saattoivat onnettoman nuorukaisen ruumiin Père Lachaiseen. Kuitenkin kieltäytyi herra Chateau de Renaud lähtemästä Pariisista. Viisi päivää kerrotun tapahtuman jälkeen istuin yhdentoista aikaan iltasella työhuoneessani; olin kirjoittanut pitkän aikaa ja tunsin itseni jokseenkin haluttomaksi, istuessani valkean ääressä. Äkkiä avautui ovi nopeasti, sulkeutuen yhtä kiireesti ja palvelijani sanoi kauhun sekaisella äänellä että herra de Franchi halusi puhua kanssani. Käännyin ja katsahdin häneen; hän oli hyvin kalpea. — Oletko hullu! virkoin; etkö tiedä että hän kuoli viisi päivää sitte? — Tiedän, herra. Siitä syystä olenkin niin poissa suunniltani. Joku soitti kelloa — olin etehisessä ja avasin oven; tunsin vieraan häneksi ja peräydyin. Hän astui sisään, kysyi jos olitte kotona ja minä olin niin kiihtynyt, että hätäpäissäni myönsin. Sitte sanoi hän: ‘sanokaa isännällenne että herra de Franchi haluaa puhua hänen kanssansa'. — Olet aivan päästä pilalla! toistin. Etehinen on pimeä ja et ole nähnyt oikein, olit varmaan unissasi etkä kuullut oikein; mene ja kysy uudestaan hänen nimensä. — Se on tarpeetonta, herra, vakuutan että en ole erehtynyt. — Käske hänen sitte astumaan sisään. Minuuttia myöhemmin näin omilla silmilläni herra de Franchin astuvan huoneeseeni. Kauhistuneena nousin tuoliltani ja peräydyin. — Anteeksi, että häiritsen teitä näin myöhään, virkkoi hän; mutta saavuin vasta kymmenen minuuttia sitte, enkä voinut odottaa huomispäivää. — Viktor, virkoin palvelijalle, joka yhä seisoi ällistyneenä, jätä meidät ja tule mieluummin takaisin jonkun neljännestunnin perästä ja tuo meille jotain syötävää; te syötte kanssani, Lucian, ja te jäätte nukkumaan luokseni, eikö totta? — Kernaasti; en ole syönyt mitään sitte kun läksin Auxerresta. Ja koska ei kukaan minua tuntenut, tahi paremmin, koska jokainen otaksui minun olevan veljeni, ei ovia avattu minulle, ja minä kiiruhdin veljeni talosta tänne suoraan, saadakseni puhua kanssanne. — Oi, rakas Lucian, huudahdin juosten hänen luokseen — tehän se olette! Vastoin tahtoani nousivat kyyneleet silmiini. — Minä se olen, vastasi hän. Laskin viimmeksi kuluneita päiviä; kirje ei olisi ehtinyt saapua Ajaccioon, vielä vähemmin Sullacaroon. — Te ette siis, huudahdin, tiedä vielä mistään. — Tiedän ihan kaikki, vastasi hän. — Ihan kaikki? — Niin. Tartuin Lucianin käteen ja vein hänet nojatuoliin istumaan, istuen itse hänen viereensä. Mutta, virkoin, enenevällä hämmästyksellä, olitteko jo matkalla kun saitte kuulla tämän surullisen uutisen? — Olin silloin vielä Sullacarossa. — Mahdotonta; veljenne kirje olisi tuskin vielä nytkään ehtinyt sinne saapua. — Olette unohtanut erään vanhan ballaadin, rakas Alexander; kuolleet lentävät nopeasti. Vavahdin. — Mitä tarkoitatte? —- Ettekö muista mitä kerroin perheemme jäsenten henkinäyistä? — Olette nähneet veljenne! huudahdin. — Olen. — Milloin? — Yöllä 16 ja 17 päivän välillä. — Ja hän kertoi teille kaikki? — Kaikki. — Hän kertoi että hän oli kuollut? — Hän kertoi olevansa tapettu; kuolleet eivät milloinkaan valehtele. — Kertoiko hän millä tavoin? — Kertoi; kaksintaistelussa herra de Chateau Renaudin kanssa. — Se on mahdotonta, virkoin; olette saaneet sen tietää jostain muualta. — Luuletteko siis että minua huvittaisi nyt laskea leikkiä? — Suokaa anteeksi, mutta se mitä nyt kerrotte on tosiaankin niin outoa, ja kaikki mitä tapahtuu teille ja veljellenne on niin tykkänään ulkopuolella luonnonlakia että — — — Että ette voi sitä uskoa, eikö totta? Sen käsitän, mutta katsokaa, virkkoi hän avatessansa paitansa rinnustan ja näyttäen minulle sinistä merkkiä ihossansa, juuri alapuolella kuudetta kylkiluuta. — Uskotteko tätä? — Mitä ihmettä, sehän on juuri paikka, johon veljeänne ammuttiin, huudahdin. — Ja kuula tuli tästä ulos, eikö totta? jatkoi Lucian, asettaen sormensa vasemmalle lanteelle. — Se on taikamaista. — Ja nyt, jatkoi hän, kerronko teille milloin hän kuoli? Hän kuoli kymmenen minuuttia yli yhdeksän. — Kertokaa minulle kaikki, Lucian; te peloitatte minua aavemaisilla vastauksillanne. Kertokaa kaikki järjestyksessä. Katsoen minuun terävästi, jatkoi Lucian: — Kertomukseni on hyvin yksinkertainen: aamulla, jolloin veljeni kuoli, olin mennyt ratsastaen metsään hakemaan paimentamme Carbonista. Olin ottanut kellon mukaan nähdäkseni ajan kulun ja olin pistämäisilläni sitä taskuuni kun sain äkkiä kovan tärähdyksen kylkeeni ja pyörryin. Avatessani silmäni makasin maassa Orlandin sylissä. Hevoseni oli pitkänään maassa muutaman jalan päässä minusta. — "Mitä teille on tapahtunut?" kysyi Orlandi. — "En tiedä", vastasin. "Ettekö kuulleet pyssyn laukausta?" — "En." — "Kysyn sentähden", jatkoin, "koska luulen olevani ammuttu", ja minä näytin hänelle paikan, jossa tunsin kipua. — "Ensinnäkin", virkkoi hän, "ei kukaan ole ampunut, ja toiseksi, takissanne ei ole reikää." — "Sitte", vastasin, "on veljeni tullut ammutuksi." — "Ah!" virkkoi hän, "se on toinen asia." — Avasin sitte takkini ja löysin merkin, jonka äsken teille näytin. Kun sen ensin näin, oli se aivan veripunainen. — Olin ensin niin kauheassa tuskassa, että olin kiusauksessa palata Sullacaroon, mutta äiti johtui mieleeni. Hän odotti minua vasta illalliselle. Minun olisi pitänyt keksiä joku syy, eikä minulla ollut mitään; enkä sitä paitse halunnut kertoa hänelle että veljeni oli kuollut, ennen kun olin siitä itsekään aivan varma. En palannut sentähden ennen kun kello kuusi. Äiti raukkani otti minut vastaan aivan tavallisuuden mukaan; selvästi näin ettei hän tiennyt mitään. — Heti kun illallinen oli ohitse, menin omaan huoneeseeni, mutta käytävässä puhalsi tuuli kynttiläni sammuksiin. — Olin menossa alakertaan hakemaan uutta kynttilää, kun äiti näki minut ja huusi peljästyksestä: "Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän, "miksi olet niin kalpea." — "Ei minua vaivaa mikään", vastasin, ja ottaen toisen kynttilän, menin uudelleen yläkertaan. Tällä kertaa ei kynttilä sammunut. Astuin veljeni huoneeseen; se oli tyhjä. Vahakynttilä oli hävinnyt; vuode näytti koskemattomalta. Lattialla oli ensimmäinen kynttiläni, jonka tuuli oli sammuttanut. — Huolimatta kaikesta olin nyt vakuutettu siitä että veljeni oli tullut ammutuksi aamulla kello kymmenen minuuttia yli yhdeksän. — Menin vuoteelleni hyvin kiihoittuneena. — Niin kun arvannette, kesti kauvan ennen kun pääsin uneen vaipumaan. Vihdoin nukuin kuitenkin ja unessa näin kuinka koko näytäntö oli tapahtunut. Näin miehen, joka hänet oli tappanut, kuulin hänen nimensä; hän on herra de Chateau Renaud. — Se on valitettavasti liian totta, virkoin, mutta miksi tulitte Pariisiin? — Olen tullut tappamaan miehen, joka tappoi veljeni. — Tappamaan hänet? — Niin aivan, mutta en korsikkalaiseen tapaan, pensaiden välitse tahi muurin takaa; ei, ei; tahdon tappaa hänet oikeaan ranskalaiseen malliin, hienoissa hansikkaissa ja hännystakissa. — Ja tietääkö rouva de Franchi että olette tulleet Pariisiin siinä tarkoituksessa? — Tietää. — Ja hän sallii sen tapahtua? — Hän suuteli minua otsalle ja sanoi: "Mene". Äitini on oikea korsikkalainen. — Mutta ennen kuolemaansa virkkoi veljenne, ettei hän halunnut tulla kostetuksi. — Vaikka kohta, virkkoi Lucian katkerasti hymyillen; hän on luultavasti sen jälkeen muuttanut mieltä. Samassa hetkessä toi palvelija sisälle illallisen. Lucian söi niin kuin ei mistään eriskummallisesta olisi ollut puhetta. Illallisen jälkeen saatoin hänet huoneeseensa. Hän kiitti minua, puristi kättäni ja toivotti minulle hyvää yötä. Hänen mielensä oli tyyntynyt järkähtämättömän päätöksensä painosta. Seuraavana aamuna tuli hän luokseni heti ylös noustuani. — Tahdotteko saattaa minut Vincenneen? kysyi hän. Se on pyhiinvaellusretkeni, jota en voi laiminlyödä. Jos te ette voi hukata aikaanne, menen yksin. — Yksin? toistin. Jos sen tekisitte, kuka näyttäisi teille paikan? — Löytäisin sen helposti. Enkö kertonut että näin sen unissani? Olin utelias näkemään kuinka pitkältä tätä ihmeellistä vaistoa riitti. — No, hyvä, minä seuraan teitä, virkoin. — Sillä välin kun pukeudutte, kirjoitan Giordanolle. Sallitteko palvelijanne viedä kirjeeni? — Tietysti. Kymmenen minuutin kuluttua palasi hän kirjeineen, jonka hän antoi palvelijalle. Olin käskenyt ajurin tulemaan. Hyppäsimme vaunuun ja ajoimme täyttä laukkaa Vincenneen. Kun saavuimme perille, pysähdytti nuori mies hevosen. — Olemme perillä, virkkoi hän. Ja tosiaankin olimme aivan samalla paikalla. Lucian astui metsään ilman pienintäkään arvelua, aivan kuin olisi ollut siellä kymmeniä kertoja ennen. Hän astui suoraan alas pienelle aukeamalle, katsahti ympärilleen ja saavuttuansa paikalle, johon veljensä oli kaatunut, polvistui hän veriselle paikalle, sanoen: — Tässä se on. Sitte kumartui hän verkalleen ja suuteli ruohoa. Noustuaan ylös meni hän sille paikalle, jossa herra Chateau Renaud oli seisonut. — Hän oli tässä, virkkoi hän potkaisten maata jalallaan, ja tässä tulette näkemään hänet huomenna viruvan maassa. — Mitä tarkoitatte? kysyin. — Tarkoitan että hänen pitää antaa huomenna minulle hyvitystä. — Mutta, rakas Lucian, sanoin, Ranskassa ei koskaan kaksintaistella muusta syystä. Herra de Chateau Renaud taisteli veljenne kanssa, jonka hän vaati kaksintaisteluun, mutta hänellä ei ole mitään tekemistä kanssanne. — Niinkö! vai sillä tavoin. Herra de Chateau Renaud oli oikeutettu vaatimaan veljeni taisteluun sen tähden että veljeni tarjosi suojelustansa naiselle, jota oli mitä syvimmin loukattu! Sanotte että hän oli oikeutettu vaatimaan hänet taisteluun; hän teki niin ja tappoi veljeni, joka ei ikinä ollut käsitellyt pistoolia, yhtä helposti kuin jos olisi ampunut tuota tunnotonta puuta tuossa, mutta minä en ole oikeutettu vaatimaan herra de Chateau Renaudia taisteluun. Mitä joutavaa puhetta se on? Katsoin maahan voimatta vastata. — Sitä paitse, jatkoi hän, ei teillä ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Kirjoitin Giordanolle tänä aamuna, ja kun palaamme Pariisiin, järjestetään kaikki asianomaisella tavalla. Ette suinkaan otaksune, että herra de Chateau Renaud hylkää vaatimukseni? — Onnettomuudeksi on hänellä liian itserakkaat ajatukset voidaksensa sen tehdä, vastasin. — Hyvä, palatkaamme Pariisiin, toivon ett? murkinoisitte kanssani tänä aamuna Café de Pariisissa. Siellähän veljeni tavallisesti aamiaisti, eikö totta? — Niin luulen. — Kaikessa tapauksessa tulen siellä kohtaamaan Giordanoa. — Siis Café de Pariisiin, vastasin. Puolta tuntia myöhemmin olimme ravintolan edustalla. XIV LUKU. Lucianin astuminen ravintolaan oli vaan uusi todistus hänen yhdennäköisyydestään veljensä kanssa. Sanoma Louisin kuolemasta oli kiertänyt ympäri kaupunkia, ei tosin yksityiskohtineen, mutta sellaisenaan kun se saatiin tietää, ja Lucianin ilmestyminen herätti yleistä hämmästystä. Tietäen että parooni Giordano tulisi yhtymään meihin, tilasin yksityishuoneen, jossa Lucian alkoi lukea sanomalehteä mitä suurimmalla kylmäverisyydellä. Kun aamiainen oli lopussa, saapui Giordano. Nuoret miehet eivät olleet nähneet toisiansa viiteen vuoteen, mutta yksinkertainen kädenpudistus oli heidän ainoa tervehdyksensä. — Kaikki on järjestetty, virkkoi Giordano. — Chateau Renaud vastaanotti vaatimukseni? — Kyllä, mutta sillä ehdolla, että kun hän on taistellut kanssanne, hänet on jätettävä yksin. — Hänen ei olisi tarvinnut vaivata päätänsä sillä ajatuksella. Minä olen viimeinen de Franchin sukua. — Näittekö Chateau Renaudin tahi hänen todistajansa? — Näin vaan Chateau Renaudin, mutta hän lupasi antaa tiedon sekä herra de Boissylie että herra de Chateaugrandille. Tulette käyttämään samoja aseita ja kohtaamaan toisenne samalla hetkellä ja samalla paikalla. Aamiaisen jälkeen pyysi Lucian että veisimme hänet taloon, jossa veljensä oli asunut, ja saattaisimme hänet talon isännän kanssa tuttavuuteen. Hän halusi viettää yön, joka eroitti hänet Louisin koston hetkestä, Louisin omassa huoneessa. Me suostuimme siihen ja tuntien että hän halusi olla yksin, jätimme hänet sinne ja palasimme pois. Olimme päättäneet yhtyä jälleen kello kahdeksan aamulla ja hän pyysi minun tuomaan samat pistoolit tullessani. Astuessani sisälle seuraavana aamuna tapasin hänet kirjoittamassa aivan samoin kuin veljensä olin tavannut. Vaikka hyvin kalpea, hymyili hän kuitenkin. — Hyvää huomenta, sanoi hän; olen kirjoittamassa äidilleni. — Toivon ettei kirje ole yhtä surullinen kuin se, jonka veljenne kirjoitti viikko sitte. — Kirjoitin äidilleni että Louis on kostettu. — Mutta kuinka voitte kirjoittaa sellaisella varmuudella? — Eikö veljeni ilmoittanut teille kuolemaansa edeltä päin? No hyvä, samoin nyt minä julistan teille edeltä päin herra de Chateau Renaudin kuoleman. Hän nousi ylös ja kosketti minua otsaan. — Kuulani tulee sattumaan tähän paikkaan. — Ja te? — Hänen kuulansa ei tule edes hipaisemaan minua. — Mutta odottakaa ainakin kunnes kaksintaistelu on tapahtunut, ennen kun lähetätte kirjeenne. — Se olisi vallan tarpeetonta. Hän soitti kelloa ja palvelija tuli sisään. — Josef, virkkoi hän, vie tämä kirje heti paikalla postiin. — Oletteko nähneet veljenne? kysyin. — Olen, vastasi hän. Samassa hetkessä saapui parooni Giordano; kello oli kahdeksan ja me läksimme paikalla. Lucian oli niin malttamaton että saavuimme paikalle kymmenen minuuttia liian aikaiseen. Juuri yhdeksän aikaan saapuivat vastustajamme. — Tässä olemme, hyvät herrat, sanoi herra de Chateaugrand, mutta te tiedätte ehtomme. Tämä kaksintaistelu pitää olla viimeinen; ja mitkä lienevätkin seuraukset, herra de Chateau Renaud ei tule olemaan edesvastauksessa mistään. — Se on päätetty, vastasi parooni. Lucian kumarsi. — Onko teillä pistoolit? kysyi kreivi. — On; aivan ne entiset. — Herra de Franchi ei ole tottunut niitä käsittelemään, eikö totta? — Paljon tottumattomampi kuin herra de Chateau Renaud, joka on jo käyttänyt niitä kerran, jota vastoin herra de Franchi ei ole niitä ennen edes nähnyt. — Vallan hyvä, hyvät herrat. Tulkaa, Chateau Renaud. Sen enempää puhumatta saavuimme metsään. Ei kukaan meistä ollut vielä oikein tointunut viimeisen kauhistuttavan tapauksen jälkeen samalla paikalla, ja me tunsimme että toinen yhtä kauhea näky tulisi olemaan taas tässä silmiemme edessä. Saavuimme pienelle aukeamalle. Herra de Chateau Renaud, joka oli täydellisesti varma itsestään, esiintyi kylmällä tyyneydellä, mutta ne, jotka olivat nähneet hänet vähää ennen, tiesivät ettei hän ollut aivan niin rauhallinen kuin miltä hän näytti. Kerta kerralta vilkasi hän Lucianiin päin epäluuloisesti. Kenties veljesten yhdennäköisyys hämmästytti häntä, ja hän näki Lucianissa varmaan Louisin kostavan haamun. Lucian, ollen tyyni ja kylmäverinen, näytti mieheltä, joka on varma koston saaliistaan. Ennen kun kukaan ehti sanoa hänelle missä paikassa hänen piti seisoa, asettui hän aivan samalle kohdalle, jossa veljensä oli seisonut ja pakoitti siten vastustajansa asettumaan entiselle paikalleen. Lucian otti vastaan pistoolinsa riemun hymyllä. Kun herra de Chateau Renaud sai omansa, muuttui hän kuolon kalpeaksi ja pisti kätensä kauluksensa väliin, aivan kuin olisi ollut tukehtumaisillaan. Mahdotonta olisi kuvailla kauhua, joka vasten tahtoani minut valtasi, katsellessani tätä nuorta miestä; kaunis, rikas ja hienostunut mies, joka vielä päivää ennen ajatteli, että pitkät ja onnelliset vuodet olivat hänen edessään, mutta joka nyt sydämmen tuskalla huomasi olevansa tuomittu kuolemaan. — Oletteko valmiit, hyvät herrat? kysyi herra de Chateaugrand. — Olemme, vastasi Lucian. Herra de Chateau Renaud teki myöntävän liikkeen. Tuntien että oli aivan mahdotonta heihin katsoa, käänsin pääni heistä pois. Kuulin kaksi pamahdusta ja kolmanneksi niiden kaiun. Katsahdin ympärilleni. Herra de Chateau Renaud makasi maassa pitkänään. Hän oli kuollut ilman huokausta, ilman liikahdusta. Uteliaisuuden ja kauhun valtaamana lähestyin kuollutta; kuula oli sattunut keskelle otsaa, aivan kuin Lucian oli sanonut. Juoksin Lucianin luokse; hän oli tyyni ja liikkumaton, mutta nähdessänsä minun lähestyvän, pudotti hän pistoolinsa ja heittäytyi syliini. — Oi veljeni! veli raukkani! huudahti hän purskahtaen itkuun. Ne olivat ensimmäiset kyyneleet, jotka hän elämässänsä oli vuodattanut. LOPPU. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KORSIKAN VELJEKSET *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.