Korsikan veljekset

By Alexandre Dumas

The Project Gutenberg eBook of Korsikan veljekset
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Korsikan veljekset

Author: Alexandre Dumas

Translator: Hanna Blomqvist

Release date: September 30, 2025 [eBook #76959]

Language: Finnish

Original publication: Brooklyn: Siirtolaisen Kirjapaino, 1901

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KORSIKAN VELJEKSET ***

language: Finnish




KORSIKAN VELJEKSET

Kirj.

Alexandre Dumas


Suomentanut

Hanna Blomqvist





Brooklynissa,
Siirtolaisen Kirjapainossa,
1901.




I LUKU.


Maaliskuun alkupuolella vuonna 1841 olin matkalla Korsikaan.

Matka oli yhtä omituinen kuin miellyttävä.

Toulonista lähdettyä voi saapua Ajaccioon kahdessakymmenessä tunnissa
tahi Bastiaan kahdessakymmenessä neljässä tunnissa.

Kerran sinne saavuttua saa vuokrata hevosen viidellä frangilla
päivässä, tai ostetuksi viidelläkymmenellä, ja tämä hevonen, huolimatta
hinnan halpuudesta, on kuuluisa kaskonilainen tamma, joka hyppää
yhdellä harppauksella Pont Neufiita Seineen, ja on paljon hyödyllisempi
kuin ranskalainen rotuhevonen.

Siltojen ylitse, joissa Auriol olisi tarvinnut tasapainopalkin ja
niistä Bolman olisi hypännyt koukkujen varassa, hyppää se ilman
apukeinoja vahingoittumatta.

Ettei pelottaisi, ei matkustaja tarvitse muuta kuin sulkea silmänsä
ja antaa eläimen seurata omaa hyvää tahtoaan; hevosen tehtävänä on
olla varovainen, eikä hänen. Tällainen hevonen kykenee sitä paitsi
muuhunkin, ei ainoastaan hyppimiseen ja kiipeilyyn, se saattaa juosta
huoleti viisitoista peninkulmaa päivässä, kaipaamatta mitään ruokaa
tahi juomaa.

Aika ajottain, kun matkustaja pysähtyy ihantelemaan jotakin tarumaista
vanhaa linnaa tahi piirtämään romantillisia raunioita, syöpi hevonen
hitusen ruohoa, kalvaa puuta tahi jyystää sammalpeitteistä kiveä, ja on
täydellisesti tyytyväinen.

Asunnon hankkiminen on yhtä yksinkertainen. Matkustaja saapuu kylään,
ratsastaa pitkin pääkatua, valitsee talon, joka hänestä näyttää
mukavimmalta ja kolkuttaa ovelle. Paikalla tulee isäntä tai emäntä
näkyviin, tarjoaa vierasvaraisesti puolet illallisestaan ja kokonaisen
vuoteen, ja saattelee seuraavana päivänä vierastaan kiitellen häntä
siitä, että on poikennut hänen majaansa.

Ei mitään maksua voi tulla kysymykseenkään — isäntä pitäisi sellaisen
tarjouksen solvauksena. Jos talon palvelija on tyttö, voi matkailija
antaa hänelle, jos haluaa, jonkun silkkiliinan, jonka hän on uudistava
lähimpänä juhlapäivänä; jos palvelija on mies, ottaa hän kenties
mielellään lahjaksi tikarin, jolla tappaa, jos sattuu kohtaamaan,
vihamiehensä.

Rosvoja ei löydy, vaikka pahantekijöitä löytyy, mutta nämä molemmat
luokat ovat kokonaan erilaiset.

Satulassa saattaa olla riippumassa kukkaro täynnä kultaa ja matkustaja
voipi kulkea saaren halki sen toisesta päästä toiseen ilman vähintäkään
pelkoa; mutta jos joku vihamiehensä olisi julistanut koston, vendetan,
häntä vastaan, en voisi taata paria peninkulmaa hänen matkastaan. Olin
siis, niin kuin jo sanoin, Korsikassa maaliskuun alkupuolella. Olin
siellä aivan yksin, sillä Jadin oli jäänyt Roomaan. Olin purjehtinut
Bastiaan ja ostanut sieltä hevosen edellä mainitulla hinnalla. Olin jo
käynyt sekä Kortessa ja Ajacciossa, ja kertomukseni alussa olin juuri
vaeltamassa Sartenen maakunnan läpitse matkalla Sullacaroon.

Matka oli lyhyt — kenties kaksitoista peninkulmaa; mutta minulla oli
opas, sillä pelkäsin että teiden koukuroiset käänteet pitkin mäkien
syrjiä eksyttäisivät minut tieltä.

Arviolta viiden aikaan saavuimme mäen kukkulalle, josta oli näköala
sekä Olmetolle että Sullacarolle.

Viivähtäessämme siellä hetkisen, kysäsi opas:

— Mihin haluatte, teidän jalosukuisuutenne, majoittua?

Katsahdin kylän katuihin jalkojeni juuressa; ne näyttivät melkein
autioilta. Muutamia naisia vaan juosta pyrähteli kadulla, vilkaisten
aina taaksensa.

Vieraanvaraisen tavan mukaan, josta jo olen kertonut, oli minulla vara
valita ainakin sadasta talosta kylässä mieleiseni, ja mietiskellessäni
mikä niistä näyttäisi tarjoavan eniten mukavuuksia, valitsin viimein
pienen palatsin kuosiin rakennetun talon puistikon laidassa, ikkunat ja
ovet varustettuina suojustavalla rautaristikolla. Näin nyt vasta ensi
kerran yhden tällaisia linnoituksen tapaisia kyliä ja samalla juolahti
mieleeni että Sartene oli klassillinen vendetan maa, jossa kosto oli
jokapäiväistä.

— Oh! — huudahti opas, jonka silmä oli seurannut käteni viittausta, —
teidän jalosukuisuutenne ei ole tehnyt huonoa valintaa; tämän talon
omistaa rouva Savilia de Franchi. — Sallikaa minun tässä huomauttaa,
että Korsikassa kaikkialla puhutaan italian kieltä.

— Mutta — kysyin — eikö ole sopimatonta pyytää vierasvaraisuutta
naiselta?

— Mitä sopimatonta siinä voisi olla? — kysyi opas hyvin kummastuneen
näköisenä.

— Jos nainen on nuori — jatkoin — ja jos hänessä on parisilaista
itserakkautta, eikö hän loukkautuisi vierailustani?

— Loukkautuisi! — matki opas, koettaen saada selville sanaini sisältöä,
selitettyäni ranskalaisen kaikella taidolla niin selvästi kuin
mahdollista.

— Niin juuri — huudahdin — nainen on leski?

— On, teidän ylhäisyytenne.

— No hyvä, huoliiko hän siis siinä tapauksessa nuorta miestä vieraakseen?

Vuonna 1841 olin yli 30 vuotta vanha, mutta kuitenkin kutsuin itseäni
nuoreksi mieheksi.

— Josko hän huolii nuoresta miehestä! — matki opas — mikä ero siinä
sitte on, jos olette nuori tahi vanha?

— Kuinka vanha madame Savilia on? kysyin.

— Noin neljänkymmenen vuotias.

— Ah! oikein hyvä. Hänellä on lapsia kaiketi?

— Kaksi poikaa; kaksi nuorta veljestä.

— Saanko minä heidät nähdä?

— Saatte nähdä yhden, joka asuu kotona äitinsä kanssa.

— Entä toinen?

— Toinen on Pariisissa.

— Kuinka vanhat he ovat?

— Kahdenkymmenen yhden.

— Molemmat?

— Niin, he ovat kaksoiset.

— Mikä ura heillä on?

— Hänestä, joka on Pariisissa, tulee lakimies.

— Ja toinen?

— Toisesta tulee korsikalainen.

Tämä kuvaava vastaus lausuttiin mitä luonnollisimmalla tavalla.

Kymmenen minuuttia myöhemmin saavuimme kylään. Silloin huomasin
että jokainen talo oli linnoitettu, ei tosin samalla tavoin, kuin
rouva Savilian kartano, sillä niiden omistajien köyhyys ei myöntänyt
sellaista ylellisyyttä, mutta puhtaasti ja yksinkertaisesti
rautaristikoilla ja luukuilla varustettuina, joissa kuitenkin oli
pieniä koloja pyssynpiippuja varten.

Muutamat ikkunat olivat varustetut luukuilla.

Kysyin oppaaltani miksi noita luukkuja nimitettiin. Hän vastasi
että niitä kutsuttiin "archeres", josta tulin siihen käsitykseen
että Korsikan vendetta oli ollut olemassa jo ammoisia aikoja ennen
ampuma-aseiden keksintöä.

Lähestyessämme kylää näytti se muuttuneen ikään kuin autioksi
asujamista.

Useat talot näyttivät olleen piiritystilassa ja niiden seinissä näkyi
luodin reikiä.

Pienistä luukuista tähysteli silmä meitä tuon tuostakin, mutta emme
voineet eroittaa oliko kurkistajat miehiä vai naisia.

Vihdoin saavuimme valitsemani talon kohdalle; se oli isoin koko kylässä.

Yksi asia minua kuitenkin kummastutti; mikä minusta ensin loitommalla
oli näyttänyt rautavarustukselta, olikin vaan puuluukkuja; koko
talo oli muutoin aivan suojaton ja ikkunat eivät olleet suojustetut
erityisesti.

Luukuissa näkyi kuitenkin luodin merkkejä, mutta ne olivat varmaan
olleet jo monta vuotta.

Kun oppaani kolkutti ovelle, avattiin se selki seljälleen ilman
pienintäkään epäröimistä ja eräs miehinen henkilö näyttäytyi.

Hänellä oli päällään samettiliivi, housut samasta aineesta ja
nahkasäärykset. Silkkinen vyö oli sidottu hänen vyötärystänsä ympäri,
josta välähteli espanjalaisen tikarin kahva.

— Sanokaa minulle — virkoin — onko sopimatonta, outo kun olen, pyytää
vieraanvaraisuutta emännältänne?

— Ei suinkaan, teidän ylhäisyytenne — vastasi hän — vieras kunnioittaa
sitä taloa, mihin hän näkee hyväksi sijoittua. Maria — jatkoi hän,
kääntyen palvelustyttöön päin, joka seisoi hänen takanansa — kerro
rouva Savilialle että ranskalainen matkailija on hänellä vieraana.

Samassa astui hän kahdeksan askelta ja tarttui hevoseni suitsiin
viedäksensä sen talliin.

— Kaikki on valmiina palvelukseksenne, teidän ylhäisyytenne — virkkoi
hän sitte — tehkää hyvin ja astukaa sisälle.




II LUKU.


Astuin sisälle ja tapasin siellä pitkän mustiin puetun naisen.

Tämä nainen, joka vielä oli kaunis, oli rouva Savilia.

— Suokaa minulle anteeksi, madame — virkoin — tämä uhkarohkeuteni,
jonka kuitenkin maan tavat sallivat.

— Olette tervetullut — vastasi hän — ja poikani, joka on tuleva tuossa
paikassa, on toivottava teidät tervetulleeksi. Tästä hetkestä, herra,
on talomme oleva teidän; käyttäkää sitä sen tähden niin kuin omaanne.

— Pyydän vieraanvaraisuutta vaan yhdeksi yöksi, madame; varhain huomen
aamulla jatkan matkaani.

— Teillä on valta tehdä niin kuin haluatte; mutta toivon että muutatte
vielä mielenne ja että saamme kunnian pitää teitä luonamme jonkun ajan.
Maria — jatkoi hän kääntyen palvelijan puoleen — näytä tälle herralle
Louisin huone, sytytä valkea ja varusta kuumaa vettä — ja sitte,
kääntyen puoleeni, virkkoi hän: — Olkaa hyvä ja seuratkaa tätä tyttöä,
herra, ja pyytäkää häneltä mitä muuta tarvitsette. Illallinen on oleva
pöydässä tunnin kuluttua, ja niin pian kun poikani on palannut kotiin,
on hän luvallanne pyytävä teitä tavata.

— Suotteko anteeksi matkapukuni, rouva?

— Tietenkin — vastasi hän hymyillen — ehdolla, että suotte anteeksi
yksinkertaisen vastaanottonne.

Kumartaen käännyin ja seurasin palvelijaa.

Huone oli ensimmäisessä kerroksessa, näköala pihamaalle. Huonekalusto
oli kokonaan muodikas — harvinaisen ylellisyyden ilmiö saarella, joka
oli loitolla sivistyneestä mailmasta — sisältäen vuoteen, patjarahin,
neljä nojatuolia, ison kirjakaapin ja piirongin. Patjarahit ja tuolit
olivat päällystetyt pumpulikankaalla, ja ikkunoiden sekä vuoteensa
edessä riippui uutimet samasta aineesta.

Kirjakaappi sisälsi kokoelman parasta ranskalaista runous- ja
siveysopillista sekä historiallista kirjallisuutta, joiden joukosta
löysin jonkunmoisella ylpeyden tunteella oman "Matkamuistelmani".

Piirongin laatikoissa kiilui avaimet; avasin yhden laatikon ja löysin
sieltä otteita Korsikan historiasta, tarkoituksessa saada vendettaa
poistetuksi, muutamia ranskalaisia runoja, italialaisia sonetteja;
kaikki olivat käsikirjoituksina — ja seuraamatta tutkimuksiani sen
kauvemmaksi oli minun helppo kuvitella että herra Louis de Franchi oli
nuori ylevätunteinen ylioppilas.

Sitte aloin valmistautua illalliselle ja olin juuri saanut itseni
siistityksi, kun ovi avattiin ja miespalvelija astui sisään. Hän sanoi
että herra Lucian de Franchi, joka juuri oli palannut, halusi tietää
saisiko hän tulla toivottamaan minut tervetulleeksi.

Vastasin että olin kokonaan herra Lucian de Franchin palvelukseksi,
ja hetkisen päästä astui hän huoneeseen. Hän oli, niin kuin oppaani
oli sanonut, nuori kahdenkymmenen yhden vuoden vanha, mustatukkainen
ja tummasilmäinen, iho auringon paahtama, pikemmin lyhyt kuin pitkä
nuorukainen, mutta vartalonsa oli erinomaisen hyvin kehittynyt.

Kiiruhtaessansa niin pian kuin mahdollista lausumaan minulle
tervehdyksensä, oli hän vielä ratsastuspuvussa, saappaissa ja
kannuksissa.

Vyöstä riippui pistooli ja kädessänsä piti hän englantilaista
haulikkoa. Huolimatta isäntäni nuoruudesta, jonka ylähuulessa oli vasta
hienoa höytyä, hämmästytti minua hänen vapaa ja päättävä käytöksensä,
joka leimasi koko hänen olentonsa.

— Anteeksi, jos häiritsen teitä — virkkoi hän. — Tulin kysymään onko
teillä kaikki mitä tarvitsette. Maamme on niin vailla sivistystä, että
pelokkaina rohkenemme tarjota ranskalaiselle vierasvaraisuutta.

— Pelkonne on turhaa, hyvä herra — vastasin — ei kukaan voisi paremmin
pitää huolta vieraittansa tarpeista kuin rouva de Franchi, ja jollen
näkisi viehättävän ihanaa näköalaa ikkunastani, voisin helposti
kuvailla olevani Pariisissa Chaussée d'Andin kadun varrella.

— Niin — vastasi nuori mies — se oli veljeni päähänpisto; hän halusi
elää ranskalaisten tapojen mukaan, mutta pelkään että kun hän jättää
Pariisin, tämä pieni parodia sivistyneestä mailmasta ei tule häntä enää
palattuansa tyydyttämään niin kuin ennen.

— Onko hän ollut kauvan poissa? kysyin.

— Kymmenen kuukautta, herra.

— Mutta hän palajaa piakkoin, eikö totta?

— Oh! ei ainakaan ennen kun kolmen, neljän vuoden perästä.

— Ero on pitkä kahdelle veljekselle.

— Niin on, varsinkin kun pitävät toisistansa niin kuin me.

— Mutta ennen kun tutkintonsa ovat lopussa, käy hän varmaan teitä
tervehtimässä?

— Arvattavasti; hän lupasi käydä.

— Joka tapauksessa teitä ei mikään estä vastaamasta hänen vierailuansa.

— Se ei käy laatuun; en jätä koskaan Korsikkaa.

Vastauksessansa ilmeni selvästi kodin rakkaus, joka on niin
inhimillistä. Minä hymyilin.

— Se tuntuu teistä oudolta, eikö totta? jatkoi hän myös hymyillen —
että kuka tahansa ei jättäisi mielellänsä onnetonta maatamme, mutta
elämäni on koskissa ja metsissä; minulla täytyy olla vapautta; jos
minun pitäisi elää kaupungissa, luulen että kuolisin.

— Mutta kuinka on mahdollista että luonteillanne voi olla niin suuri
ero?

— Siksikö se teitä ihmetyttää, kun olemme muutoin niin yhden näköiset?
Tunnetteko hänet?

— Oletteko siis yhden näköiset?

— Olemme niin suuressa määrin, että kun olimme lapsia, vanhempamme
panivat erityisiä merkkejä vaatteihimme eroittaaksensa meidät
toisistamme.

— Entä sittemmin, kun kasvoitte isommiksi? kysyin.

— Kasvaessamme alkoi ulkomuotomme erota toisistaan, sillä veljeni
muuttui kalpeaksi istuessansa kirjojensa ääressä, mutta minä muutuin
tummemmaksi päivän paahtamaksi oleskellessani ulkoilmassa.

— Toivon, että jos annatte minulle tilaisuuden viedä tervehdyksen
veljellenne, tulen omin silmin näkemään ja arvostelemaan eroavaisuuden
välillänne.

— Olette sangen ystävällinen, ja minä tulen ilolla sen tekemään. Mutta,
suokaa anteeksi, huomaan ettei pukuni ole niin kunnossa kuin teidän.
Neljännestunnin kuluttua on illallisemme oleva valmis ja sen loputtua
minulla on jotain tekemistä.

— Menettekö ulos? kysyin.

— Menen, vastasi hän; minulla on kohtaus erään henkilön kanssa.

Minä hymyilin.

— Oh! ei sellainen, jommoista te ajattelette. Minulla ei ole vaimoa,
eikä koskaan tule olemaan. Jos veljeni menee naimisiin ja saa lapsia,
minulla ei niitä tule olemaan; mutta jos hän ei tule menemään
naimisiin, täytyy minun mennä, ettei sukumme loppuisi. Mutta jo olen
löpissyt tarpeeksi. Jos haluatte tulla huoneeseeni siksi aikaa kun
pukeudun, tulen näyttämään teille kokoelmani, joista muutamilla on
historiallista arvoa.




III LUKU.


Otin mielelläni vastaan tämän tarjouksen, joka oli aivan oman toivoni
mukainen.

Seurasin sen vuoksi isäntääni, joka avaten oven omaan
asuinkerrokseensa, kulki edelläni tietä näyttäen.

Huone, johon saavuin, oli oikea museo.

Huonekalusto oli viidenneltätoista tahi kuudenneltatoista vuosisadalta.

Vuode seisoi neljällä kauniilla jalustalla ja oli verhottuna
viheriäisellä damaskilla, johon kultaisia kukkia oli kudottu.
Ikkunaverhot olivat samaa ainetta; seinät olivat peitetyt
espanjalaisilla nahoilla ja muu huonekalusto itämaista, gotilaista ja
nykyaikaista.

Päivän selvää oli että Lucianin ympäristö oli yhtä sotaista kuin
veljensä rauhallista.

— Katsokaa, virkkoi hän, poiketessaan pukeutumahuoneeseen; olette
tässä ympäröitynä kolmella vuosisadalla. Minun täytyy nyt pukeutua
vuoristolaiseen tapaan, sillä niin kuin jo sanoin, minun täytyy mennä
heti illallisen jälkeen ulos.

— Mutta mikä, kysyin, kaikista näistä miekoista ja tikareista on
historiallisesti kuuluisa?

— Niitä on kolme; katsokaa ensin tuota tikaria sängyn pään luona, jonka
kahva muodostaa sinetin.

— Näen sen.

— Tämä tikari on kuulunut Sampierolle.

— Mitä, kuuluisalle Sampierolle, Vaninan teloittajalle?

— Ei teloittajalle, mutta murhaajalle.

— Sehän on lopultakin sama asia.

— Kenties muualla mailmassa, mutta ei Korsikassa.

— Mutta kuinka se on joutunut teidän omaksenne?

— Se on ollut perheemme omaisuutena kolmesataa vuotta. Sen antoi
Napoleon de Franchille Sampiero itse.

— Ja mitä näistä miekoista, kysyin, jotka riippuvat vuoteen
jalkopuolella?

— Yhden antoi eräälle esi-isistäni Paoli ja toisen antoi Bonaparte
taistelussa Pyramidien luona.

Tarkastellessani näitä merkillisyyksiä, ilmestyi miespalvelija ovelle.

— Teidän ylhäisyytenne, virkkoi hän kääntyen Lucianin puoleen,
illallispöytä on katettu.

— Hyvä on, Griffo, vastasi nuori mies; sano äidilleni että tulemme alas
heti paikalla.

Muutaman minuutin kuluttua tuli hän ulos pukemahuoneestaan puettuna
täydelliseen vuoristolaispukuun — samettitakkiin, polvipöksyihin ja
sääryksiin.

Hän löysi minut tarkastelemasta kahta pyssyä, jotka riippuivat
vierekkäin seinällä, molemmissa sama kirjoitus: — "Syyskuun 21 p. 1819
— kello 11 aamupäivällä."

— Ja ovatko nämä pyssyt myös historiallisia?

— Ovat, vastasi hän, ainakin meille; yksi niistä oli isäni.

— Ja toinen? kysyin.

— Ja toinen, virkkoi hän nauraen; toinen on äitini; mutta menkäämme
alas, äiti odottaa.

Lucianin huomautus äitinsä pyssystä antoi minulle paljon miettimisen
aihetta, ja minä katsahdin madame de Franchiin suuremmalla huomiolla
kuin ensin. Poika tervehti häntä suudellen kunnioittavasti hänen
kättänsä, huomaavaisuus, jonka hän vastaanotti kuningattaren kaikella
arvokkuudella.

— Suo anteeksi, äiti, virkkoi hän, jos olen antanut odottaa.

— Et lainkaan, vastasi hän, tulin juuri nyt alas itsekin; kuitenkin
halusin kernaasti sinua tavata kysyäkseni uutisia veljeltäsi.

— Onko poikanne kipeä? kysyin madame de Franchilta.

— Lucian pelkää sitä, vastasi hän.

— Oletteko saaneet sen tietää häneltä itseltään?

— Emme, vastasi hän, ja se tekee minut levottomaksi.

— Mutta, kysyin Lucianilta, kuinka tiedätte että hän on kipeä?

— Koska en itse voi hyvin.

— Mutta se tuskin todistaa — —

— Ettekö tienneet että olimme kaksoiset?

— Tiesin; opas kertoi minulle.

— Eikö hän kertonut teille myöskin että olimme syntyessämme yhdistetyt
siteillä?

— Ei, sitä en ole kuullut.

— Tietysti meidät leikattiin erilleen; mutta vaikka olemmekin
eroitetut, kuulumme yhäti samaan ruumiiseen, ja jokainen vaikutus,
ruumiillinen tahi sielullinen, jonka toinen meistä tuntee, vaikuttaa
myös toiseen meistä, ja koska minä näinä viime päivinä olen ilman
minkäänlaista syytä tuntenut itseni pahoinvoivaksi ja surulliseksi,
olen varmasti vakuutettu että veljeni kärsii syvästi jollakin tavoin.

Tämä erinomainen selitys, jonka nuori mies antoi mitä luonnollisimmalla
tavalla ja äänellä, hämmästytti minua suuresti.

Madame de Franchi hymyili surumielisesti ja sanoi:

— Olet kuitenkin varma että hän on hengissä?

— Jos hän olisi kuollut, virkkoi Lucian levollisesti, olisin nähnyt
hänet.

— Ja olisit kertonut siitä minulle, eikö niin?

— Tietysti äiti, aivan samassa hetkessä, sen vakuutan.

— Hyvä on. Suokaa anteeksi, herra, jatkoi hän kääntyen puoleeni, että
näin huonosti kykenen peittämään levottomuuteni hänen suhteensa; mutta
Lucian ja Louis eivät ole ainoastaan minun poikiani, vaan he ovat
viimeiset, jotka kantavat sukunimeämme. Pyydän, ottakaa paikka oikealla
puolellani. Lucian, istu tähän.

Me istuimme ison pöydän äärimmäiseen päähän, jonka toiseen päähän oli
asetettu kuusi lautasta perhettä varten — nimittäin henkilöille, jotka
isossa talossa ovat isäntäväen ja palvelijain välillä.

Illallinen oli runsas ja ylellinen.

Vaikka olin niin nälissäni, en ollut joutunut sitä muistamaan, sillä
astuttuani talon kynnyksen ylitse, olin tullut ikään kuin toiseen
mailmaan ja elin kuin unissani.

Kuka oli tämä nainen, jolla oli oma pyssynsä?

Kuka oli tämä nuori mies, joka tunsi samaa tuskaa kuin veljensä, joka
oli kolmen sadan peninkulman päässä?

Kuka oli tämä äiti, joka otti pojaltansa lupauksen, että ilmoittaisi
hänelle heti jos näkisi veljensä kuolleena?

Kaikki antoi paljon aihetta miettimiseen.

Kuitenkin tunsin että äänettömyyteni näyttää epäkohteliaalta; katsoin
sentähden ylös, poistaen mielestäni tarmoni takaa kaikki nämä ajatukset.

— No niin, virkkoi Lucian, ikään kuin jatkoksi katkaistuun
keskusteluun, ja teille juolahti siis mieleen nähdä Korsikka?

— Niin, jo monta vuotta teki mieleni tänne.

— Olipa hyvä, ettette kauvemmin viivytelleet, sillä ranskalaiset tavat
ja kuosit ovat nopeasti muuttamaisillaan meidän maamme, ja ne, jotka
muutaman vuoden kuluttua haluavat nähdä Korsikan, eivät löydä siitä
enää mitään.

— Kaikessa tapauksessa, vastasin, tulee vanha kansallishenki hakemaan
itsellensä turvapaikan sivistyksen voittokulkua vastaan, ja se on
löytävä sen Sardinessa sekä Tavoran laaksoissa.

— Niinkö luulette, virkkoi nuori mies hymyillen.

— Aivan varmaan; sillä eikö minulla ole tässä aivan silmieni edessä
kaunis ja arvokas näyte Korsihan tavoista?

— Niin kyllä; mutta huolimatta äidistäni ja itsestäni, edessämme
neljänsadan vuoden vanhat tavat, tässä talossa vanhoine huonekaluineen
ja omine kehyksineen, tuli Ranska, löysi veljeni ja kiidätti hänet
pois, vieden hänet Pariisiin, josta hän on palajava asianajajana. Hän
tulee elämään Ajacciossa, eikä täällä, esi-isiensä talossa. Jos hänellä
on lahjoja, tulee hän kenties kuuluisaksi, kenties kuninkaan uskotuksi,
ja sitte tulee hän vainoomaan kaikkia ahdistettuja otuksia tässä
maassa; hän tulee sekoittamaan käsitteet teloituksesta ja murhasta;
lain nimessä tulee hän vaatimaan niiden päitä, jotka ovat täyttäneet
sellaisia velvollisuuksia, joiden laiminlyömistä esi-isämme olisivat
pitäneet mitä häpeällisimpinä; hän tulee pitämään ihmisten tuomiota
Jumalan tuomiona, ja kun hän on yön aikaan laskenut jonkun pään
pyövelin piilun alle, uskoo hän tehneensä hyvän palveluksen maalleen
sekä kohottaneensa yhden sivistyksen kulmakiven paikoilleen.

Ja nuori mies kohotti silmiänsä aivan kuin Hannibal mahtoi tehdä Zamon
taistelun jälkeen.

— Mutta, vastasin, huomatkaa minkä tasapainon kohtalo itse on
asettanut; sillä, jos veljenne tulee olemaan uusien aatteiden
toteuttaja, olette te vanhojen tapojen puoltaja.

— Oh! minä teen paljon sellaista, joka on arvotonta de Franchille.

— Te! huudahdin hämmästyneenä.

— Niin, minä! Haluatteko että sanon teille mitä varten te
tulitte maatamme katselemaan? Olette tulleet tänne mailmanmiehen
uteliaisuudella, joko taiteilijana tahi runoilijana. En tiedä kuka te
olette, enkä halua sitä kysyä. Voitte virkkaa, jos haluatte, milloin
aijotte meidät jättää; jos viivähdätte, pidämme teitä vieraanamme,
ja se riittää. No niin, te olette tulleet tänne toivossa saada nähdä
vendetan kylän sekä tullaksenne yhteentörmäykseen jonkun roiston
kanssa, niin kuin Prosper Merimée kuvaa Columbassa.

— Se ei tosiaankaan ole hyvin kaukana toiveistani. Talonne, luulen, on
ainoa talo kylässä, joka ei ole linnoitettu.

— Aivan niin; ja se vaan todistaa että minä myös luisun alaspäin.
Isäni, isoisäni sekä kuka muu hyvänsä esi-isistäni olisi yhdistänyt
voimansa yhteen tai toiseen puolueeseen, joihin kylämme on ollut
jakautunut kymmenen vuotta. Ja tiedättekö mitä minä olen heidän,
keskellään, keskellä pyssyn pauketta ja miekan kalsketta? Minä,
luvallanne, olen rauhantuomari. Olette tulleet tänne nähdäksenne
roistoja, eikö niin? No, hyvä, tulkaa kanssani tänä iltana, niin saatte
nähdä yhden.

— Sallitteko tosiaankin minun teitä seurata?

— Tietysti, jos siitä on teille hauskuutta.

— Otan vastaan tarjoamaksenne mitä suurimmalla mielihyvällä; mutta
kertokaa minulle, mikä oli varsinaisena syynä tähän riitaan, jota
teidän on kaikesta päättäen pyydetty ratkaisemaan?

— Oh! vastasi Lucian, riidan syyllä ei ole mitään tekemistä sen kanssa;
se on vaan seuraus. Jos yhteen tai toiseen suuntaan putoaminen on
aiheuttanut miehen kuolemaan, ei hän siltä ole vähemmän kuollut.

Hän ei näyttänyt tahtovan kertoa tämän hirvittävän sodan syytä, joka
viimeisenä kymmenenä vuotena oli häirinnyt Sullacaron kylän rauhaa; ja
hänen epäröimisensä saattoi minut yhä vaan uteliaammaksi.

— Mutta, sanoin, onko riidan syy salaisuus?

— Oh! ei suinkaan; se alkoi Orlandin ja Kolonnan välillä.

— Millä tavalla?

— Yksinkertaisesti näin: Yksi Orlandin kananpojista juoksi Colonnan
takapihaan, ja kun orlandilaiset riensivät sitä hakemaan pois,
väittivät kolonnalaiset sen kuuluvan heille. Orlandilaiset uhkasivat
viedä heidät rauhantuomarin eteen, ja silloin äiti, joka piteli
kananpoikasta sylissään, väänsi siltä niskat nurin, paiskasi sen päin
naapurinsa naamaan ja sanoi hänelle:

— "No, hyvä, koska se on teidän, syökää se!" Silloin yksi
orlandilaisista otti ylös kananpojan ja oli vähällä lyödä vanhaa
vaimoa, joka oli heittänyt kananpojan hänen sisartansa kohti, kun
onnettomuudeksi samassa hetkessä eräs kolonnalainen laukasi latingissa
olevan pyssynsä, tappaen miehen paikalla.

— Ja kuinka monta elämää on tämä riita maksanut?

— Yhdeksän on murhattu.

— Ja kaikki yhdestä kananpojasta, joka ei ole viittäkymmentä penniä
kalliimpi?

— Niin; mutta niin kuin jo kerroin, syyllä ei ole asian kanssa enää
mitään tekemistä; meidän tulee katsoa seurauksia.

— Mutta koska yhdeksän henkilöä on tullut murhatuksi, pitääkö kymmenen
välttämättömästi seurata?

— Ei suinkaan, sitte kun minut valittiin välittäjäksi.

— Heidän omasta pyynnöstään?

— Oi, ei suinkaan, vaan veljeni pyynnöstä. Hän puhui siitä Pariisin
viranomaisten kautta, enkä ymmärrä kuinka he välittävät laisinkaan
siitä, mitä tapahtuu eräässä onnettomassa Korsikan kylässä. Sen
toimitti varmaan aluksi maaherramme, joka sanoi kenties että minun
yksi ainoa sanani saisi koko riidan lauhtumaan ja hajoamaan kuin tuhka
tuuleen. Ja he puhuivat asiasta veljelleni, joka antoi äänensä minulle.
Oh! he eivät kykene koskaan sanomaan, että veli antoi sanansa veljelle,
joka ei kunnioittanut tehtäväänsä.

— Siis on kaikki toimitettu?

— Niin luulen.

— Ja tänä iltana menemme tervehtimään toisen näiden puolueiden
päälliköitä, arvaan?

— Aivan niin; viime yönä olin käymässä toisen puolueen luona.

— Menemmekö nyt kolonualaista tahi orlandilaista tervehtimään?

— Orlandilaista.

— Onko kohtaamispaikka kaukana täältä?

— Kahden peninkulman päässä, Vincentellon linnan raunioiden luona;
mutta ehkä haluatte lopettaa illallisenne rauhassa ja sitte polttaa
sikarinne jalkojanne lämmitellessä.

— Ei, ei! huudahdin; olette luvanneet näyttää minulle roiston, ja minun
täytyy saada nähdä hänet.

— No hyvä, ottakaamme pyssymme ja lähtekäämme.

Lucian suuteli äitinsä kättä, kumartaessani hänelle kunnioittavasti, ja
me läksimme huoneesta Griffon seuraamana.

Valmistuksemme eivät kestäneet kauvan.

Otin vyötäisilleni vyön, jonka olin teettänyt itselleni Pariisissa, ja
jossa oli luotia toisessa päässä ja ruutia toisessa.

Lucian ilmaantui pyssyineen ja piippolakkineen, joka oli oikea
koruompeluksen mestariteos, ja varmaankin lahja joltakin Sullacaron
pohatalta.

— Griffo, virkkoi Lucian, päästä Timantti koirankoppelosta ja sano
kyläläisille, että jos he kuulevat kylään pyssyn laukauksia, ne ovat
minun laukaisemat.

— Kyllä, teidän ylhäisyytenne.

— Ilman tätä varoitusta, selitti Lucian, luulisivat he, että
vihamielisyydet ovat alkaneet uudelleen, ja meidän ampumiseemme
vastattaisiin joka kylän kadulta.




IV LUKU.


Vaikka oli vasta maaliskuun alkupuoli, oli ilma ihmeen ihana ja olisi
sitä voinut kutsua lämpöiseksi, ellei suloinen tuulenhenki olisi
puhaltanut vilvoittavasti mereltä.

Kuu nousi pilvettömänä ja kirkkaana Mont de Cagnan takaa ja hopeoitsi
valollaan metsäpurot putouksinensa, jotka eroittavat Korsihan
kahteen eri osaan, joten tämän jaon kautta saari jakaantuu kahteen
säännölliseen osaan, jotka ovat aina sodassa keskenään.

Astuessamme ylös vuoren rinnettä, peittyivät Tavarron laskusuut yön
pimeyteen, jotta silmän oli mahdotonta eroittaa, jota vastoin Välimeri
välkkyi edessämme peilin kirkkaana.

Vihdoin saavuimme erääseen tienhaaraan ja Lucian pysähtyi.

— Onko teillä, kysyi hän, vuorenkiipeilijän jalat?

— On jalat kyllä, mutta ei silmää.

— Vaivaako teitä pyörrytys?

— Kyllä, se kohtaa minua joskus kiusoittavasti.

— Menkäämme siis tätä tietä, joka karttaa kaikkia äkkijyrkkäyksiä.

Ja Lucian johti kulkunsa havumetsään, johon häntä seurasin.

Timantti, Lucianin koira, juoksi edes takaisin puiden lomissa,
liekuttaen iloisesti häntäänsä, ikään kuin vakuudeksi, ettemme
tarvinneet mitään peljätä, vaan seurasimme levollisesti hänen vainuamaa
tietä. Selvästi näkyi, että hänet oli harjoitettu pyydystämään sekä
nelijalkaisia että kaksijalkaisia otuksia — roistoja ja villikissoja
— ja etten näyttäisi aivan tietämättömälle Korsikan tavoista, kysyin
Lucianilta eikö tekemäni huomiot olleet oikeita.

— Ei, olette väärässä, virkkoi hän; toden totta on, että Timantti
pyydystää sekä petoja että ihmisiä, mutta mies, jota hän hakee,
ei kuulu roistoihin; hän vainuskelee santarmeja, poliiseja ja
vapaaehtoisia.

— Onko Timantti siis roistojen koira?

— On; se kuuluu eräälle orlandilaiselle, jolle tapanani oli lähettää
leipää, ruutia, kuulia ja muita mitä roisto saattoi tarvita. Eräs
kolonnalainen tappoi hänet ja seuraavana päivänä tuotiin koira minulle.

— Mutta enkö nähnyt toista koiraa myös ikkunastani?

— Kyllä; se oli Brusco. Hän seuraa samoja jälkiä kuin tämäkin, mutta
sain sen eräältä kolonnalaiselta, jonka eräs orlandilainen tappoi; sen
vuoksi kun menen kohtaamaan orlandilaista, otan Timantin kanssani.
Jos heidät päästettäisiin vapaiksi yhtaikaa, repisivät he toisensa
palasiksi; ja siitä näette, että vaikka miehet viimein sopivat
riitansa, koirat eivät missään tapauksessa koskaan suostu syömään
samasta astiasta.

Samassa hetkessä kuulin valitushuudon niin surullisen, niin uikuttavan
ulisevan, että pysähdyin äkkiä ja asetin käteni nuoren saattajani
käsivarrelle.

— Mitä tämä on? kysyin.

— Timantti huutaa vaan mucchiolla.

— Mikä on mucchio?

— Mucchio on hänen mestarinsa hauta. Hautapatsas on tehty kivistä
ja oksista, joita ohikulkijat ovat heittäneet miehen haudalle, joka
oli tullut teloitetuksi, ja jonka vuoksi hauta, sen sijaan että
laskeutuisi, yhä kohoaa ajan vieriessä. Se on koston symbooli, joka
seuraa uhria, ja kasvaa päivä päivältä lähimmäistensä kautta.

Kuulin taas uuden ulvonnan ja tällä kertaa niin läheltä, että vaikka
tunsin äänen, säpsähdin itsekseni. Seuraavassa hetkessä näin vähän
matkan päässä kivistä ladotun kasan, neljän viiden jalan korkuisen. Se
oli murhatun hautakumpu.

Tämän omituisen patsaan juurella istui Timantti kita auki ja niska
ojona. Lucian otti kiven maasta ja lähestyi kivirauniota hattu kädessä.

Minä otin myös kiven ja tein aivan kuin hän.

Saavuttuamme pyramidin juurelle taittoi hän oksan puusta ja heitti
patsasta kohti ensin oksan ja sitte kiven, tehden sitte peukalollaan
ristin merkki.

Minä tein samoin, ja sitte jatkoimme matkaamme äänettöminä ja hiljaa.




V LUKU.


Askel askeleelta muuttui polku yhä vaivaloisemmaksi.

Heitin pyssyn olkani ylitse, sillä huomasin pian tarvitsevani käyttää
käsivarsiani, vaikka Lucian yhä kulki yhtä helposti kuin ennenkin, eikä
näyttänyt lainkaan huomaavan vaikeuksia, jotka haittasivat kulkuani.

Kiivettyämme muutamia minuutteja vuoren louhujen ylitse, pidellen
kiinni viiniköynnöksistä sekä pensaista, saavuimme jonkunmoiselle
lakealle paikalle, johon muurin seinämä oli romahtanut alas. Siinä
kaikki mitä oli jälellä Vincentello d'Istrian linnasta.

Kiivettyämme uudelleen vielä vaarallisemman ja jyrkemmän rinteen yli
kuin äsken, ojensi Lucian, joka kulki edeltä, kätensä minulle avuksi.

— Hyvin tehty! virkkoi hän, eikä ollenkaan hulluimmin, vaikka olette
pariisilainen.

— Mutta ainoastaan siitä syystä, että pariisilainen, jota juuri
autoitte, on ollut ennen tilaisuudessa tekemään muutamia tällaisia
retkiä.

— Niin, tosiaan! vastasi Lucian nauraen, eikö Pariisin lähellä ole
vuori, jota kutsutaan Montmartreksi?

— Ompa kyllä; mutta paitsi Montmartrea olen kiivennyt muita vuoria,
sellaisia kuin Righi, Faulhorn, Vesuvius, Stromboli ja Etna.

— Ah! no sitte käsitän että Monte Rotondo ei teitä haittaa. Mutta tässä
on matkamme määrä. Neljä vuosisataa sitte olisi joku esi-isistäni
avannut oven ja sanonut: "Tervetuloa linnaamme." Tänä päivänä hänen
jälkeläisensä osoittaa raunioita ja sanoo: "Tervetuloa raunioillemme!"

— Kuuluiko tämä linna perheellenne Vincenello d'Istrian kuoleman
jälkeen?

— Ei, mutta ennen hänen syntymistään se oli esi-äitimme koti, kuuluisan
Savilian, Lucian de Franchin lesken koti.

— Eikö Fillipinin historiassa ole hirmuinen tarina hänestä?

— On, päiväiseen aikaan voitte nähdä tältä paikalta Castle of Vallen
rauniot, jossa signor de Guidice eli ja oli yhtä suuresti vihattu kuin
esi-äitimme rakastettu, yhtä ruma kuin hän oli kaunis. Hän rakastui
häneen, mutta kun ei Savilia vastannut hänen rakkauteensa, sanoi hän
hänelle että jos hän ei määrätyn ajan kuluttua suostuisi ottamaan
häntä puolisoksensa, ryöstäisi hän hänet väkisten. Raivostuneena hänen
aikeestaan, kutsui Savilia hänet päivälliselle luokseen, ja Guidice,
luullen ihastuksissaan hänen taipuvan aikeisiinsa, vastaanotti hänen
kutsunsa, saapuen linnaan ainoastaan muutamain seuralaisten kanssa. Ovi
sulkeutui heidän jälkeensä ja muutaman minuutin kuluttua oli Guidice
vankina maanalaisessa holvissa.

Olimme nyt saapuneet jonkunmoiselle linnan pihalle.

Kuu valaisi oksien välistä aukean paikan. Muu osa jäi muurin
varjostamana pimeyteen.

Lucian katsahti kelloonsa.

— Ah, virkkoi hän, olemme kaksikymmentä minuuttia liian aikaiset.
Istahtakaamme tähän.

Istahdimme, tahi paremmin, laskeuduimme pitkällemme pehmoiselle
ruoholle kallion pielustalla.

— Mutta, jatkoin, ette ole lopettaneet kertomustanne.

— No niin, jatkoi Lucian, joka aamu ja joka ilta Savilia meni holviin,
jossa Guidice istui vankina, ja seisoen avatun oven edessä, saattoi
hän nähdä vankinsa ja kysyä kuinka noin inhoittava olento, kuin hän,
saattoi koskaan toivoa pääsevänsä hänenlaisensa kaunottaren puolisoksi.
Ajan kuluessa kuitenkin Guidice onnistui lahjomaan yhden vartijoistansa
ja pääsi pakenemaan. Hän palasi vasalliensa kanssa, jotka olivat paljon
lukuisammat kuin Savilian palvelijat, valloitti linnan ja otti hänen
vangikseen. Vieden hänet eräälle tienristeykselle metsään, hän sulki
hänet rautahäkkiin, jättäen avaimen jokaisen ohikulkijan haltuun, joka
himosi hänen kauneuttansa. Kolme päivää sen jälkeen Savilia kuoli.

— Minusta näyttää, virkoin, että esi-isänne käsittivät koston
tarkoituksen mainion hyvin, ja että heidän jälkeläisensä, pistoolinensa
ja miekkoinensa ovat jokseenkin taantuneet.

— Aivan niin; ja sellainen aika on pian tuleva, jolloin he eivät enää
ollenkaan tapa toisiansa. Mutta, jatkoi nuori mies, meidän perheemme on
aina ollut erilainen. Savilian kaksi poikaa, jotka asuivat Ajacciossa,
saivat kasvatuksensa oikein korsikkalaiseen tapaan ja jatkoivat vainoa
Guidicen poikia vastaan. Kosto juoksi neljän vuosisadan halki, ja
loppui vasta, niin kuin näitte merkityn isäni ja äitini pyssyissä,
"syyskuun 21 päivä 1811, kello 11 aamupäivällä".

— Niin muistan kyliä kirjoituksen, mutta minulla ei ollut tilaisuutta
kysellä niitä tarkemmin.

— Niinpä tietäkää, että vuonna 1809 kaksi veljestä oli vaan jälellä
Guidiceista, ja Franchilaisista oli jälellä vaan isäni, joka oli nainut
serkkunsa.

Kolme kuukautta heidän naimisensa jälkeen päätti Guidicet tehdä heistä
lopun. Yhden veljistä piti ampua isäni, joka oli mennyt Sarteniin
ja oli paluumatkalla kotiin, jolla välin toisen piti hänen poissa
ollessaan rynnätä taloon. Onneksi sai isä tiedon heidän aikeistaan.
Hän sanoi äidille, että kokoaisi kaikki vartijat kotiin, jotta
vihollinen otettaisiin vastaan lämpimästi. Isä ampui toisen Guidicen
vuoristossa ja äiti ampui toisen ikkunasta. Kun isäni näki vihollisensa
kaatuvan, katsahti hän kelloonsa, se oli yksitoista. Kun äiti oli
ampunut oman uhrinsa, katsahti hän kelloonsa; se oli juuri yksitoista.
Heidän vihollisensa olivat ammutut samalla hetkellä. Guidicet olivat
hävinneet, de Franchit voittaneet. Savilia oli kostettu!

— Muutaman kuukauden kuluttua synnytti äitini kaksoset, joista yksi on
nöyrin palvelijanne Lucian korsikkalainen, ja toinen hänen veljensä,
Louis hyväntekijä.

Samassa hetkessä näin miehen lähestyvän koirinensa kuuvalossa. Hän oli
orlandilainen roisto ystävämme Timantin seurassa.

Samassa hetkessä kaikui yhdeksän kellon lyöntiä.

Mestari Orlandi tuli niin minuutilleen kuin olisi ollut kuningas
Ludvig XV:ta vastaanotto, ja varmaan kukaan ei olisi voinut olla
säännöllisempi saapumaan kuin tämä metsien kuningas, jolle Louis oli
määrännyt yhdeksän lyönnin yhtymäajaksi.

Kun hän lähestyi, nousimme kumpikin ylös.




VI LUKU.


— Ette ole yksin, herra Lucian, virkkoi roisto.

— Älkää välittäkö siitä, Orlandi. Tämä herra on ystäväni, joka on
kuullut teistä puhuttavan, ja hän halusi teitä nähdä.

— Tämä herra on tervetullut, virkkoi roisto kumartaen.

Vastasin hänen tervehdykseensä mitä suurimmalla kohteliaisuudella.

— Olette varmaan olleet täällä jo jonkun aikaa? jatkoi Orlandi.

— Noin parikymmentä minuuttia.

— Tiesin sen; kuulin Timantin ulvovan mucchiolla.

— Mutta koska kerran tiesitte herra Lucianin olevan täällä, miksi ette
tulleet aikaisemmin?

— Koska yhtymisemme oli tapahtuva yhdeksältä, ja se on aivan yhtä
huolimatonta, jos saapuu neljännestä ennen tahi jälkeen.

— Onko tuo syytös minua kohtaan? virkkoi Lucian nauraen.

— Ei millään muotoa, herra; te saavuitte aikaisemmin varmaan tämän
herran tähden, sillä te olette itse säännöllisyys.

— Niinpä niin, virkkoi Lucian, mutta eikö meillä pitänyt olla jotain
puhumista keskenämme?

— Ompa kyllä; ja jos tahdotte seurata minua —

Lucian kääntyi puoleeni.

— Suotteko minulle anteeksi?

— Luonnollisesti.

Molemmat kiipesivät kallionlohkareelle, jonka poikki Orlandi oli
tullut, ja sillä välin kun he seisoivat siellä kuun valossa,
kuvastuivat heidän tummat varjonsa hopealle kimaltelevan puron pintaan.

Silloin olin ensi kerran tilaisuudessa tarkastelemaan Orlandia
huomiolla.

Hän oli kookasvartaloinen mies, pitkäpartainen, ja oli puettu samaan
kuosiin, kuin nuori de Franchi, paitsi että pukunsa osoitti jälkiä
kulkurielämästä, täytyessänsä usein lentää putouksien ylitse ja viettää
yönsä paljaalla maan kamaralla.

En kuullut mitä he puhuivat, sillä he olivat vähän matkan päässä
minusta, ja sitäpaitse he puhuivat Korsikan murretta, mutta huomasin
selvästi heidän liikkeistään että he keskustelivat seikoista, joita
nuori mies koetti selittää sellaisella tyyneydellä, joka oli kunniaksi
hänelle puolueettomana ollen.

Viimein muuttuivat Orlandin liikkeet vähemmän varmoiksi ja
lauhkeimmiksi, hänen äänensä tuntui lauhtuvan ja vihdoin katsoi hän
alas, ojentaen vaitiolon jälkeen kätensä nuorelle miehelle.

Kokous oli nähtävästi lopussa, sillä he läksivät tulemaan minua kohti.

— Rakas vieraani, virkkoi nuori mies, Orlandi haluaa teitä kiittää.
Olen luvannut että tulette yhdeksi todistajaksi hänelle.

— Kernaasti vastasin, ja ojensin käteni roistolle, joka kunnioitti
minua koskettamalla sormenpäitäni.

— Saatte siten, jatkoi Lucian, tilaisuuden kertoa veljelleni että
kaikki on järjestetty täällä hänen toivonsa mukaan, ja että te myös
olette sitoumuksen allekirjoittaneet.

— Tuleeko siis häät tapahtumaan?

— Ei, ei vielä, mutta kenties ajan oloon.

Roisto nauroi ylenkatseellisesti.

— Rauha, virkkoi hän, koska sitä haluatte mutta ei mitään liittymistä,
se ei kuulu kontrahtiin.

— Ei vielä, vastasi Lucian, mutta se tulee varmaan tapahtumaan
tulevaisuudessa. Mutta puhukaamme nyt jostakin muusta. Kuulitteko
mitään sill'aikaa kun puhelin Orlandin kanssa?

— Tarkoitatteko, josko kuulin teidän puhettanne?

— Eikä, mutta mitä fasaani lauloi äsken tässä jossakin?

— Kyllä, minusta kuului ääni ikään kuin itkulta.

— Olette oikeassa, virkkoi roisto, tuossa istuu yksi pähkinäpuussa.

— Hyvä on, virkkoi Lucian iloisesti, se täytyy syödä huomenna
herkkupaloiksi.

— Olisin jo ampunut sen, virkkoi Orlandi, mutta pelkäsin heidän
luulevan kylässä että minulla olisi ollut jotain muuta mielessä.

— Olen varoittanut heitä, virkkoi Lucian, — mutta, lisäsi hän, kääntyen
puoleeni ja heittäen pyssyn olalleen, vaikka oli juuri ollut aikeissa
laukaista, — kunnia on teidän.

— En ole varma että tulen osumaan, mutta tahtoisin olla varma
fasaanista, vastasin, ampukaa sentähden itse.

— Unohdin, virkkoi Lucian, ettette ole tottuneet ampumaan pimeässä;
ampuisitte kenties liian matalalle — mutta huomenna, jos haluatte,
panemme toimeen hauskan jahdin.




VII LUKU.


Läksimme pois raunioilta päinvastaisesta paikasta kuin mistä olimme
tulleet.

Saapuessamme pensaikkoon, äänsi fasaani toisen kerran. Se oli arviolta
kahdeksan kymmenen jalan päässä pähkinäpuun oksalla, jonka juurella oli
tiheä pensaikko.

— Miten aijotte sen pyydystää?

— Odottakaa, virkkoi Orlandi, joka sitte alkoi matkia fasaanin
kuherrusta.

Samassa huomasimme liikettä puun oksilla; fasaani nousi korkeammalle ja
korkeammalle, vastaukseksi Orlandin lähestymiseen, ja asettui viimein
yhdelle latvaa lähimmälle oksalle, jossa se selvästi kuvastui taivaan
tummaa taustaa vasten. Orlandi oli vaiti ja fasaani liikkumaton.

Seuraavassa hetkessä kohotti Lucian pyssynsä, tähtäsi ja laukasi.

Fasaani putosi maahan niin kuin pallo.

Timantti hyppäsi pensaikkoon ja palasi pian takaisin lintu hampaissa.

Se oli ammuttu aivan läpi ruumiin.

— Tarkasti osattu, virkoin, ja vielä paremmin, koska pyssynne on
kaksipiippuinen — jo haulikollakin ammuttuna olisi se ollut hyvin
osattu.

— Oh, joutavia! virkkoi Orlandi; haulikolla osaa herra Lucian ampua
viiden francin rahan kolmen sadan jalan päästä.

— Oletteko yhtä tarkka tähtäämään pistoolilla kuin pyssyllä?

— Melkein, virkkoi Lucian. Voin ampua kuusi kuulaa pois kahdestatoista,
jotka ovat asetetut veitsen terälle kolmenkymmenenviiden jalan päähän.

Otin hatun päästäni ja kumarsin hänelle.

— Onko veljenne käsi yhtä tarkka? kysyin.

— Louis parka, vastasi hän; hän ei ole koskaan ottanut käteensä enemmän
pyssyä kuin pistoolia, ja syystä pelkään, että jos hän joutuisi
johonkin vaaraan Pariisissa, ei hän kykenisi puollustamaan itseänsä,
vaan tulisi tapetuksi.

Ja Lucian pisti fasaanin valkeaan laukkuunsa.

— Ja nyt, rakas Orlandini, virkkoi hän, huomiseen aamuun asti.

— Huomiseen aamuun, herra Lucian.

— Tunnen täsmällisyytenne; siis kello kymmenen aikaan; te, ystävänne ja
omaisenne tulette olemaan kadun toisessa päässä, jota vastoin vuoren
puolella, samalla kellon lyönnillä ja kadun toisessa päässä, on Colonna
silloin oleva ystävineen ja perheineen — jota vastoin me tulemme
olemaan kirkon puolella.

— Aivan tahtonne mukaan, herra Lucian; kiitän teitä vaivoistanne; ja
te, herra, jatkoi Orlandi, kääntyen kumartaen puoleeni, kiitän teitä
kunniasta, jonka olette minulle suoneet.

Näiden kohteliaisuuksien jaeltua erosimme. Orlandi katosi pensaikkoon
ja me seurasimme polkua kylää kohti.

Kuljettuamme kotvasen alotin taas tavalliset kyselemiseni.

— Rauha on siis solmittu? virkoin.

— Niin on; mutta niin kuin näitte, suurella vaivalla. Saatoin
hänet ymmärtämään että kaikki lähenteleminen oli alkanut Colonnan
puolelta. Heidän puoleltaan on kaatunut viisi miestä, meiltä vaan
neljä; kolonnalaiset suostuivat eilen rauhantarjoukseen, jota vastoin
orlandilaiset vasta tänään. Vihdoin viimein ovat kolonnalaiset
suostuneet tarjoomaan elävän kananpojan julkisesti orlandilaisille, ja
ovat siis tämän tekonsa kautta myöntäneet olleensa väärässä.

— Ja huomenna siis tapahtuu tämä juhlallinen sovinnon solmiaminen?

— Huomen aamuna kello kymmenen aikaan. Näette nyt, että teitä seurasi
onni matkallanne, vaikka kohta toivoittekin näkevänne vendetan.

Ja Lucian nauroi katkerasti.

— Oh! jatkoi hän; vendetta on niin tavallista, niin jokapäiväistä,
sillä neljänsadan vuoden kuluessa ei täällä ole muusta puhuttu, mutta
sovintoa ei tapahdu joka päivä.

Minä aloin nauraa.

— Siinä nähdään, virkkoi hän, te nauratte meille, ja te olette
oikeassa; me olemme sangen omituisia, sitä ei voi kieltää.

— Ei, virkoin, en nauranut teidän tavoillenne; nauroin vaan teidän
innostuksellenne menestyksenne johdosta.

— Ah, vai niin; ja jospa olisitte kuulleet minun puhuvan, olisitte
varmaan ihaillen ihmetelleet älyäni.

— Olette erinomainen lakimies.

— En lainkaan; olen vaan yksinkertaisesti rauhantuomari, ja niin kuin
helposti saatatte käsittää, yhdistäminen merkitsee sovittamista. Jos
kutsumukseni olisi olla välittäjänä Jumalan ja paholaisen välillä,
tekisin parastani saadakseni heidän välinsä hyväksi, vaikka olisinkin
vakuutettu siitä että Jumala tekisi väärin seuratessansa neuvoani.

Lopun matkaa kuljimme äänettöminä ja vaihtamatta enää sanaakaan
saavuimme kotiin.




VILI LUKU.


Griffo seisoi ovessa.

Isäntänsä pisti kätensä laukkuun ja ennen kun lausuin sanaakaan, veti
hän sieltä ylös fasaanin.

Griffo oli kuullut ja tuntenut laukauksen. Rouva de Franchi oli
vetäytynyt omaan huoneeseensa, mutta jättänyt sanan että hänen poikansa
tulisi hänen puheillensa heti kun olisi palannut kotiin.

Nuori mies kysyi minulta jos tarvitsin mitään, ja vastatessani
kieltävästi, pyysi saada täyttää äitinsä tahdon. Tietysti ei minulla
ollut mitään sitä vastaan, ja vetäydyin siis omaan huoneeseeni.

Astuin sinne jonkummoisella ylpeydellä. Olin mielissäni voituani jo
edeltä päin määritellä Louisin luonteen, ihan niin kuin jos Lucian
olisi sen minulle selittänyt.

Riisuuduin hitaasti ja ottaessani tulevan lakimiehen kirjakaapista
Victor Hugon kirjoittaman "Les Orientals", menin vuoteelleni täysin
tyytyväisenä itseeni.

Olin juuri sadannetta kertaa lukemaisillani lausetta "taivaan tuli",
kun kuulin rappusissa askelten kaikua, jotka pysähtyivät oveni
kohdalle. Otaksuen sen olevan isäntäni, joka tulisi toivottamaan
minulle hyvää yötä, laskin kirjan kädestäni ja huusin:

— Astukaa sisään!

Ovi avautui ja Lucian astui sisään.

— Pelkään, sanoi hän, että olin vähän huonolla tuulella erotessamme;
tulin siis pyytämään anteeksi ja tarjoomaan itseäni palvelukseksenne,
jos te vielä haluaisitte jotain kysellä.

— Monet kiitokset, vastasin; ystävällisyytenne avulla olen saanut
kuulla kaikesta mitä olen mielinyt oppia tuntemaan. Löytyy vaan yksi
asia enää, mutta olen päättänyt etten sitä kysele.

— Miksi niin?

— Koska se on kokonaan liian yksityistä laatua; mutta älkää vaan minua
pakoittako, sillä jos sen teette, en voi taata itseäni.

Nuorta miestä alkoi naurattaa.

— Teette minut jo yhtä uteliaaksi kuin itsenne, virkkoi hän; kas niin,
antakaappa kuulua kysymyksenne.

— Olkoon menneeksi. Olette olleet niin erinomainen että olette
selittäneet minulle kaikki mitä en ole voinut ymmärtää, paitsi yhden
asian: näytitte minulle historiallisesti kuuluisat aseenne, jotka
haluaisin vielä kerran nähdä ennen kun menen. Olette kertoneet minulle,
yhteydessä syntymisenne kanssa, että tunnette aina samoja tunteita kuin
veljenne; mutta kun äitinne kysyi josko hän yhä eli, vastasitte te:
"Kyllä, sillä jos hän olisi kuollut, olisin nähnyt hänet".

— Niin, muistan kyllä, että niin sanoin.

— No niin, jos luulette minun olevan kyllin ansiollinen kuulemaan,
pyydän, selittäkää se minulle.

Nuoren miehen kasvot olivat muuttuneet sillä välin niin vakaviksi, että
lausuin epäröiden viimmeiset sanani.

— Huomaan olleeni liian tunkeileva, sanoin; älkäämme mainitko enää koko
asiaa.

— Ei sen vuoksi, vastasi hän; vaan te olette mailmanmies, ja sellaisena
luonnollisesti epäuskoinen, ja minä pelkään että luulette minun
uskottelevan teille vanhoja taruja, jotka ovat säilyneet perheessämme
neljäsataa vuotta.

— Kuulkaa, virkoin; ei kukaan usko niin varmalla vakuutuksella
vanhoja legendoja ja taruja kuin minä, ja mitä siihen tulee, että
sanoitte minua uskottomaksi, voin vakuuttaa teille että uskon kaikkia
ylenluonnollisia asioita.

— Uskotteko henkinäkyjä?

— Kerronko teille, mitä minulle on tapahtunut?

— Kertokaa; se tulee rohkasemaan minua.

— Isäni kuoli vuonna 1807, jolloin olin kolmen ja puolen vuoden vanha
Koska lääkäri oli ilmoittanut isäni lopun lähestyvän, oli minut viety
tätini luo, joka asui rakennuksessa pihan ja takapihan välillä.

— Tavalliseen aikaan asetettiin minut nukkumaan tätini huoneeseen, ja
huolimatta onnettomuudesta, joka oli minua kohdannut ja josta olin
kokonaan tiedoton, nukahdin pian syvään uneen. Äkkiä kolkutti joku
kolmasti ovelle. Nousin ylös, kömmin alas vuoteeltani ja menin ovea
kohti.

— Mihin olet menossa? kysyi tätini.

Koska ulko-ovi oli lukossa, ei kukaan voinut olla kolkuttamassa kamarin
ovelle, jonka vuoksi täti oli hyvin peloissaan.

— Olen menossa avaamaan ovea isälle, joka on tullut hyvästille,
vastasin.

Silloin tätini nousi vuoteeltansa ja pakoitti minut menemään takaisin
vuoteelleni. Mutta minä yhä itkin:

— Isä on ovella; haluaisin nähdä hänet ennen kun hän menee pois.

— Ja palasiko henkinäky sitte milloinkaan? kysyi Lucian.

— Ei, vaikka usein olen kutsunut sitä luokseni; mutta kenties Jumala
suopi lapselle etuoikeuksia puhtautensa tähden, joita hän kieltää
täysi-ikäiseltä mieheltä.

— No niin, virkkoi Lucian hymyillen, meidän perheemme on ollut
siinä suhteessa teitä onnellisempi, sillä kun jotain erinomaista on
tapahtumaisillaan, vanhempamme ilmestyvät meille.

— Ja mistä tämä etuoikeus on teille suotu?

— Jo ammoisista ajoista. Muistattehan kertoneeni teille että Savilia
kuoli jättäen kaksi poikaa; no niin, nämät kaksi poikaa kasvoivat
isoiksi, kohdellen toinen toistansa kaikella kunnioituksella ja
hellyydellä, mitä vanhemmiltansa olivat oppineet. He tunsivat ettei
mikään, eipä edes kuolema voisi heitä eroittaa toisistaan, ja
voimakkaiden salaperäisten noitumistemppujen jälkeen allekirjoittivat
he verellänsä sopimuksen, jonka mukaan se heistä, joka ensin
kuolisi, ei ainoastaan näyttäytyisi heti kun jotain elämän muutosta
olisi tulossa halki koko elämän. Kolmen kuukauden kuluttua ampui
salamurhaaja yhden veljeksistä takaapäin, samalla hetkellä kun toinen
veljes oli sulkemaisillaan sinetillä kirjettä hänelle; mutta kun hän
oli pistämäisillään sinettinsä kuumaan vahaan, kuuli hän huokauksen
takanansa ja vaikkei hän ollut tuntenut mitään, kääntyi hän ja näki
veljensä seisovan luonaan ja koskettavan kädellään hänen olkapäätänsä.
Hän ojensi hänelle kirjoittamansa kirjeen; toinen otti sen ja hävisi.

Päivää ennen omaa kuolemaansa näki hän hänet myös. Veljekset
eivät olleet tehneet sitoumusta ainoastaan keskuudessansa, mutta
kaikille jälkeläisillensä, sillä aina siitä saakka on sukumme nähnyt
henkinäkyjä, ei ainoastaan kuoleman lähestyessä, mutta jokaisen elämän
muutoksen edellä.

— Ja oletteko te koskaan nähneet ilmestyksiä?

— En; mutta koska isäni sai yönä ennen kuolemaansa varoituksen
lähenevästä kuolemastansa, otaksun että veljelleni ja minulle suodaan
sama etuoikeus.

— Ja seuraako tämä etuoikeus ainoastaan sukunne miespuolisia jäseniä?

— Heitä ainoastaan.

Katsahdin nuoreen mieheen, joka kylmänä, vakavana ja tyynenä kertoi
ihmeellistä tarinaansa, ja minä kertasin Hamletin lauselmia:

    "There are more things in heaven and earth, Horateo,
    Than are dreamt of in your philosophy."

Pariisissa olisin pitänyt miestä pilapuhujana, mutta Korsikan
sydämmessä en saattanut pitää häntä mielipuolena enkä onnenonkijana.

— Ja nyt, kysyi hän, olenko kertonut teille kaikki mitä halusitte
tietää?

— Olette todellakin, vastasin; ja minä olen hyvin liikutettu
luottamuksestanne.

Näin sanoen nousi hän ylös, toivotti minulle hyvää yötä ja lähti
huoneesta. Vaikka olin hyvin väsyksissä, kului kauvan ennen kun sain
unta silmiini, ja kun vihdoin nukahdin, näin rauhattomia unia kaikista
henkilöistä, joita olin kohdannut edellisenä päivänä. Vasta päivän
koittaessa pääsin rauhallisempaan lepoon, mutta heräsin myöhemmin
kellon soitosta, joka kuului helisevän aivan korvissani.

Pian sen jälkeen koputti Griffo ovelle, tuoden kuumaa vettä; hän sanoi
kellon olevan puoli kymmenen ja että Lucian halusi nähdä minua.

— Sano herra Lucianille, vastasin, että olen tuleva iloiseksi
saadessani hänet nähdä.

Nuori mies astui pian sen jälkeen huoneeseen.

Tällä kertaa oli hän pukeutunut hienoon pariisilaiseen pukuun. Hänellä
oli päällänsä musta takki, värillinen västi ja valkoiset housut.
Huomatessansa että katselin häntä ihmeissäni, virkkoi hän:

— Ettekö ihaile pukuani? se vaan todistaa että alan sivistyä.

— Niinpä, tosiaankin, vastasin; tunnustan että hämmästykseni ei ole
niin vähäinen huomatessani että Ajacciossa löytyy ensi luokan räätäli.
Samettitakissani näytän teidän rinnallanne pariisilaiselta palvelijalta.

— Pukuni, vastasi hän, tulee suorastaan Pariisista. Koska veljeni ja
minä olemme aivan yhtä mittaiset, tuntui hänestä hauskalta lähettää
minulle koko puku, mutta jota minä käytän vaan mitä harvinaisimmissa
tilaisuuksissa, niin kuin silloin kun kenraali ylipäällikkö pistäytyy
luonamme tahi kun onnistumme saamaan niin harvinaisen vieraan kuin te
esimerkiksi ja vielä lisäksi yhteydessä näin harvinaisen juhlallisuuden
kanssa.

Kaikki mitä Lucian sanoi oli täynnä ivan sekaista nerokkaisuutta, ja
vaikka se joskus saattoi minut melkein pahoinvoivaksi, oli se aina
täynnä mitä etsityintä kohteliaisuutta.

Sen vuoksi tyydyin yksinkertaiseen kumarrukseen, jolla välin hän alkoi
suurimmalla tottumuksella vetää kellertäviä hansikkaita käsiinsä.

Olin sillä välin päättänyt pukemiseni. Kello oli jo neljännestä vailla
kymmenen.

— Tulkaa, virkkoi hän, jos haluatte nähdä näytelmää, täytyy meidän heti
kiirehtää matkalle, mutta aamiainen on myös valmis ja kenties teette
viisaammin jos jäätte ruualle.

— Ei, kiitos, vastasin; nautin aamiaista harvoin ennen kahtatoista.

Otin hattuni ja läksimme yhdessä.




IX LUKU.


Menimme ylimmälle kuistille isäntäni linnamaisessa asunnossa ja
katselimme sieltä torille.

Päin vastoin kuin edellisenä iltana oli tori nyt täynnä naisia ja
lapsia; mutta ei yhtään miestä näkynyt.

Kirkon edessä seisoi juhlapukuun puettu henkilö, kädessään kolmivärinen
sauva — hän oli maaherra. Portin vieressä oli toinen juhlallisen
näköinen, mustiin puettu henkilö istumassa pöydän ääressä asiakirja
edessään. Hän oli notarius; asiakirja sisälsi uudet sovintosäännöt.

Menimme alas ja minä asetuin yhdelle puolelle pöytää Orlandin
sukulaisten kanssa; pöydän toisella puolen olivat Kolonnan koko suku.
Lucian, joka oli yhtä paljon kummallakin puolella, seisoi notariuksen
takana.

Kirkon perällä seisoi pappi alttarin luona, valmiina lukemaan messua.

Kello löi kymmenen.

Samassa hetkessä kääntyivät kaikkien silmät katsomaan kadun
kumpaiseenkin päähän päin.

Orlandi ilmestyi nyt vuoriston puolelta ja Kolonna virran puolelta.
Molempia seurasivat omat puoluelaisensa, mutta sopimuksen mukaan ei
kukaan kantanut aseita. Molemmat päälliköt olivat ulkomuotonsa puolesta
täydelliset vastakohdat toisilleen.

Niin kuin jo olen kertonut, oli Orlandi pitkä ja tumma, Kolonna sitä
vastoin oli lyhyt ja punatukkainen.

Kummallakin oli kädessään öljypuun oksa rauhan merkkinä, joka nyt oli
solmittava. Tämä oli runollisen maaherran määräys.

Kolonna riiputti sitä paitsi kädessään kananpoikaa, jonka hänen nyt
piti antaa sen kananpojan edestä, joka kymmenen vuotta sitte oli
sytyttänyt koston näiden sukujen välille.

Kananpoika oli elävä.

Tätä pykälää oli pohdittu ankarasti, sillä Kolonnan mielestä oli
äärettömän nöyryyttävää kun hänen piti antaa nyt kananpoika elävänä,
siitä hyvästä että hänen tätinsä oli kerran kuolleen kananpojan
heittänyt Orlaudin sisaren silmille.

Kuitenkin oli Lucian viisaiden selityksiensä avulla onnistunut saamaan
Kolonnan antamaan kananpojan, ja periaatteiden nojalla oli hän saanut
Orlandin suostumaan sen vastaanottamaan.

Samalla kuu molemmat viholliset tulivat näkyviin, alkoivat kellot,
jotka tähän asti olivat olleet hiljaa, äkkiä iloisesti soida
pomisemaan. Kun he saapuivat kirkon oven kohdalle, pysähtyivät Orlandi
ja Kolonna muutaman jalan päähän toisistaan.

Jos nämä miehet olisivat seisseet kolme päivää sitte sadan jalan päässä
toisistaan, olisi toinen heistä ehdottomasti laukaissut pyssynsä.

Seuraavan viiden minuutin kuluessa olivat nämä kaksi ryhmää sekä myös
muu kansa juhlallisessa äänettömyydessä.

— No niin, Kolonna, virkkoi maaherra; teidän on puhuttava ensiksi.

Suurella vaikeudella mutisi Kolonna muutamia sanoja Korsikan murteella.
Sen verran mitä saatoin ymmärtää, sanoi hän olevansa pahoillaan että
vendetta oli kestänyt kokonaista kymmenen vuotta hänen sekä hyvän
naapurinsa Orlandin välillä, ja asiaa korvataksensa tarjosi hän nyt
tämän kananpojan sovinnoksi.

Kun hän oli kokonaan vaijennut, vastasi Orlandi muutamin sanoin
Korsihan murteella, että kaikki muu tulisi unohtumaan paitsi tämä
juhlallinen sovinto, joka tapahtui maaherran tahdosta Lucianin
välityksellä ja notarion laatiman sitoumuksen mukaan.

Molemmat olivat sitte ääneti.

— Hyvin tehty, kunnon miehet, virkkoi maaherra, ja sopimuksen mukaan
pitäisi teidän nyt paiskata kättä.

Vaistomaisesti vetäsivät molemmat viholliset paikalla kätensä selkänsä
taakse.

Maaherra nousi paikalta, jossa oli tähän asti istunut, otti Kolonnan
oikean käden hänen selkänsä takaa, kääntyi etsimään Orlandin kättä, ja
onnistui vihdoin hymyillen yhdistämään heidän kätensä.

Maaherran yhä pidellessä heidän käsiänsä yhdistettyinä, nousi notarius
ylös ja luki asiakirjan ääneen:

— Meidän, Giuseppi Antonio Sarrolan edessä, joka olemme kuninkaallinen
notario Sullacarossa, Sarteinen maakunnassa,

 — Julkisella torilla, kirkon edustalla, arvokkaan maaherran
 läsnäollessa, ja kaiken kansan edessä, Gaetano Orso Orlandi, jota
 Orlandiksi kutsutaan,

 — Sekä Marco Vincenzo Kolonna, Schiopponeksi kutsuttu,

 — Ovat juhlallisesti päättäneet seuraavaa:

 — Tästä päivästä, maaliskuun 4 päivästä lähtien, 1841, julistetaan
 kymmenen vuotta kestänyt vendetta heidän välillään loppuneeksi.

 — Ja että nyt tämän jälkeen heidän on elettävä niin kuin hyvät
 naapurukset ainakin, niin kuin heidän vanhempansakin elivät ennen kun
 onneton tapahtuma kylvi eripuraisuuden perheenjäsenten sekä naapurien
 välille. Tämän tähden he ovat suostuneet rauhalliseen sovintoon kylän
 kirkon porttikäytävällä Paolo Arborin, maaherran ja herra Lucian de
 Franchin, sovintotuomarin kanssa, molempien puolueiden sukulaisten ja
 seurakuntalaisten edessä sekä meidän, notarion.

 — Sullacarossa, tänä maaliskuun 4 päivänä, 1841.

Huomasin ihastuksella, että notario oli hienotunteisuudesta ja
varovaisuudesta jättänyt mainitsematta koko kananpojan.

Kolonnan koko olemus muuttui sen tähden ystävällisemmäksi ja iloiseksi,
jota vastoin Orlandin naama muuttui nolommaksi ja nolommaksi, ja
Orlandi vihdoin katsahti kananpoikaan, ikään kuin olisi tuntenut
äkillistä kiihkoa paiskata kananpojan Kolonnan päähän. Maaherra huomasi
sentähden, että aikaa ei saanut hukata, ja pitäen kiinni molempain
asianomaisten käsistä, otti hän kynän, allekirjoitti kontrahdin, jonka
Orlandia hyvittääkseen siirsi heti hänen eteensä. Orlandi allekirjoitti
sen ja siirsi vuorostaan Lucianille, joka allekirjoitettuaan antoi
kontrahdin Kolonnalle, joka myös pani siihen niménsä.

Soitto alkoi nyt kirkossa ja se muistutti suuresti "Te Deumia", jota
soitetaan voiton jälkeen.

Kontrahti oli siis jokaisen allekirjoittama, ilman minkäänmoista
säätyeroitusta, ja molemmat sankarit astuivat kirkkoon, jossa
polvistuivat alttarin edessä.

Tämän hetken jälkeen muuttui Lucian kokonaan tyyneeksi: kaikki oli
nyt ohitse, sillä sovinto oli nyt vannottu sekä Jumalan että ihmisten
edessä.

Kun messu oli toimitettu, menivät Orlandi ja Kolonna sukulaistensa
ja ystäviensä seuraamina kynnyksien ylitse, joiden ylitse eivät
vuosikausiin olleet astuneet, jota vastoin Lucian ja minä, jotka emme
vielä olleet aivan valmiit astumaan aamiaiselle, ohjasimme askeleemme
madame de Franchin luokse.

Oli aivan selvää, että Lucian oli lukenut nimeni allekirjoittaissani
kontrahdin, ja että se oli tuntunut hänestä tutulta.

Olin jo aamulla sanonut lähteväni matkalle heti päivällisen jälkeen,
ja koska läsnäoloni oli välttämättömän tarpeellinen Pariisissa erään
näytelmäkappaleeni harjoittamista varten, täytyi minun, huolimatta
isäntäni innokkaista pyynnöistä, pysyä päätöksessäni.

Lucian pyysi saada käyttää tilaisuutta hyväksensä ja eilisen lupaukseni
nojalla kirjoittaa kirjeen veljellensä; ja madame de Franchi, joka
urhokkaan mielensä ohella oli hellä äiti, otti minulta lupauksen jättää
kirje hänen poikansa omiin käsiin.

Pyysin saada käydä viimeisen kerran Lucianin huoneessa, pyyntö, johon
kernaasti suostuttiin.

— Tiedättehän, virkkoi hän, jos teillä on jotain tässä talossa, josta
välitätte, ottakaa muistoksi.

Otin käteeni pienen floretin, jonka löysin nurkasta ja jolla
ei nähtävästi ollut mitään arvoa, ja koska Lucian oli ihaillut
jahtivyötäni, pyysin hänen sen omistamaan.

Samassa hetkessä ilmaantui Griffo ovelle ilmoittaen että hevoseni ja
oppaani olivat oven edessä.

Annoin Griffolle metsästyspuukon, jonka tupessa löytyi myös pieni
pistooli.

En ollut ennen elämässäni nähnyt sellaista riemua.

Alimmalla portaalla seisten toivotti rouva de Franchi minulle
onnellista matkaa, aivan samalla tavoin kuin oli toivottanut minut
tervetulleeksi. Suutelin hänen kättänsä, sillä tunsin suurta
kunnioitusta tätä naista kohtaan, joka samalla kertaa oli niin
luonnollinen ja niin arvokas.

Lucian katsoi ovelta jälkeeni.

Tänä yönä nukuin Albitecciossa. Seuraavana päivänä saavuin Ajaccioon.

Viikon kuluttua olin Pariisissa.




X LUKU.


Samana päivänä kun saavuin Pariisiin, menin tervehtimään Louis de
Franchia. Hän ei ollut kotona.

Jätin korttini, johon kirjoitin että olin vastikään palannut
Sullacarosta ja että minulla oli kirje hänelle veljeltänsä, jonka olin
luvannut jättää hänen omaan käteensä.

Lausuessani aikomukseni kirjoittaa kortille, kuljetti palvelija minua
arkihuoneen läpi isäntänsä huoneeseen. Katselin ympärilleni uteliaana,
ja huomasin kaikessa saman maun kuin hänen huoneissaan Sullacarossa,
mutta sillä eroituksella, että täällä vallitsi kaikkialla pariisilainen
loisto ja komeus. Herra Louis de Franchilla näytti olevan oikein
viehättävä nuoren miehen asunto.

Seuraavana aamuna, arviolta yhdentoista aikaan, ollessani juuri
pukeutumassa, ilmoitti palvelija herra Louis de Franchin. Käskin
palvelijan neuvomaan hänet vierashuoneeseen ja sanoin tulevani muutaman
minuutin kuluttua.

Kun vähän ajan päästä astuin huoneeseen, oli Louis de Franchi,
luultavasti kohteliaisuuden takia, lukemassa erästä kertomustani,
joka paraikaa oli eräässä Pariisin aamulehdistä. Huoneeseen tultuani
katsahti hän ylös.

Seisoin aivan hämmästyneenä hänen tavattomasta yhtäläisyydestään
veljensä kanssa.

— Herra, virkkoi hän, noustessansa ylös istuimeltansa. Saatoin tuskin
uskoa silmiäni löytäessäni eilen nimikorttinne, jonka hyväntahtoisesti
olitte jättäneet minulle, ja innossani kiittää teitä ja saada kuulla
uutisia kotoani, olen kenties tullut liian aikaisin.

— Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, virkoin, jos en heti
kiirehtinyt vastaamaan teidän ystävälliseen tervehdykseenne; mutta
minä ihmettelen, puhelenko herra Lucianin tahi herra Louis de Franchin
kanssa.

— Sen saatan käsittää, sillä yhdennäköisyytemme on suuri, eikö totta?
virkkoi hän nauraen. Kun olin Sullacarossa, oli veljeni ja minä ainoat,
jotka emme erehtyneet toisistamme; kuitenkin, jos ei veljeni ole
lähtöni jälkeen hyljännyt kokonaan korsikkalaisia tapojansa, huomaatte
ainakin puvuissamme suuren eroituksen.

— Jospa niin olisi ollut, vastasin, mutta samana päivänä kun lähdin
sieltä, oli koko hänen pukunsa, paitsi valkoisia housuja, jotka täällä
tähän vuoden aikaan ovat liian aikaiset, aivan samanlainen kuin teidän,
joten näette ettei edes hänen pukunsa erilaisuus eroita häntä teistä.
Mutta, jatkoin, vetäen kirjeen kirjesalkusta, tiedän että olette
halukas kuulemaan omaisistanne, ja olisin jo eilen jättänyt tämän
kirjeen huostaanne, ellen olisi luvannut antaa sen teille omakätisesti.

— Kaikki voivat he hyvin, toivoakseni?

— Kyllä, vaikkei aivan hyvin; mutta lukekaa kirje sillaikaa kuin minä
teen itselleni paperossin.

Yhtäläisyys molempien veljesten välillä oli yhtä hämmästyttävä kuin
ensin, vaikka, niinkuin Lucian oli sanonut, Louis oli kalpeampi,
ja myös huomasin että hänen ranskan ääntämisensä oli kirjallisesti
puhtaampi. Kun hän oli lopettanut kirjeen lukemisen, tarjosin hänelle
paperossin, jonka hän sytytti omastani.

— Kas niin, sanoin, luulen perheenne olleen levottoman tähtenne, mutta
iloitsen nähdessäni ettei siihen ole ollut mitään aihetta.

— Eipä ilmankaan, virkkoi hän surullisesti; en ole tosin ollut kipeä,
se on totta, mutta olen ollut hyvin onneton, ja onnettomuuteni on
kasvanut vielä suuremmaksi tietäessäni veljeni ehdottomasti kärsivän
yhdessä kanssani.

— Saanko sentähden kysyä, en uteliaisuudesta, vaan todellisesta
osanotosta, onko onnettomuutenne' nyt poistunut?

— Tiedättehän, virkkoi hän, että aika on suuri lohduttaja ja parantaa
syvimmätkin haavat, ja toivon että tulipa mitä tahansa, saan
voimia kaikki kestämään. Sallikaa minun sillä välin teitä kiittää
ystävyydestänne ja sallikaa minun maksaa vierailunne vierailulla ja
tulla puhelemaan kanssanne Sullacarosta.

— Kernaasti, vastasin, mutta miksi ette tule nyt aamiaistamaan
kanssani? Silloin saisimme vapaasti ja mukavasti keskustella.

— Ikävä kyllä, en voi sitä tehdä, sillä sain eilen kutsun eräältä
ylhäiseltä viranomaiselta tulla tänään aamiaiselle hänen luokseen, ja
sen vuoksi käsittänette etten saata antaa hänen odottaa minua turhaan.

— Ah! virkoin, hän haluaa varmaan puhella kanssanne Orlandista ja
Kolonnasta?

— Niin luulen, ja koska veljeni sanoo minulle että riita on nyt lopussa
niin — —

— Niin on, vieläpä on sovinto vahvistettu notarion edessä;
allekirjoitin itse kontrahdin.

— Niin kertoo myös veljeni, mutta, jatkoi hän, katsahtaessansa
kelloonsa, lähden paikalla äsken mainitun korkean viranomaisen luokse
kertomaan että riita on loppunut; sanokaa minulle sen vuoksi, milloin
saan teidät nähdä?

— Sitä on minun vaikea sanoa, sillä näinä muutamina seuraavina päivinä
on minulla paljon tekemistä, teidän täytyy siis sanoa missä saan teidät
kohdata.

— Kuulkaa; huomenna on Mi-Careme juhla ja minun täytyy mennä silloin
oopperatanssijaisiin, haluatteko kohdata minut siellä?

— Oh, virkoin nauraen, näen tosiaankin että aika on hyvä parantaja.

— Erehdytte kokonaan, virkkoi hän; luulen että tulen tuntemaan uutta
tuskaa siellä, ja kuitenkin minun täytyy mennä. Tiedän ettei se paranna
paljon asiaa ja kuitenkin minun täytyy mennä.

— No hyvä, huomenna tavataan siis oopperassa; mutta mihin aikaan?

— Kello puoli yksi.

— Missä paikassa?

— Lämpiössä; kello yhden aikaan.

Puristimme toistemme käsiä ja erkanimme.

Seuraavana yönä kello puoli yksi olin oopperassa. En löytänyt Louisea
heti paikalla; hän oli seurannut erästä naamaria, jonka hän luuli
tuntevansa, mutta joka sekaantuneena joukon sekaan oli hävinnyt.

Halusin puhua hänen kanssaan Korsikasta, mutta hän oli liian
hajamielinen voidaksensa syventyä tähän keskusteluaineeseen. Hänen
silmänsä riippuivat yhä kellossa. Äkkiä hän huudahti:

— Ah! tuossa on orvokkikimppuni, ja hän tunkeusi väkijoukon läpitse
naisen luokse, jolla oli suuri kimppu näitä kukkasia.

Jokaisella ohikulkijalla oli kukkakimppuja mitä erilaisimmista
kukkasista, ja pian ojensi joku naamioittu henkilö minulle kimpun
kamelioita, toivottaen samalla minut tervetulleeksi Pariisiin.

Kameliakimppua seurasi kimppu punasia ruusuja.

Sitä seurasi valkoinen ruusukimppu.

Ja toden perään minä seisoin siinä viisi kukkaskimppua kädessäni kun
kohtasin D—n.

— Ah! virkkoi hän, olen iloinen teidät nähdessäni. Tulittepa tänne
juuri oikealla hetkellä; illallistamme tänä yönä kotonani niin ja niin,
niiden ja niiden tuttujen kanssa; hän mainitsi kolme tai neljä paraita
ystäviämme; ja me haluamme teidät mukaamme.

— Suuri kiitos, vastasin; ottaisin kutsunne vastaan ilolla, mutta en
saata, sillä olen täällä erään henkilön seurassa.

— Mutta käsittänette, että jokainen meistä on oikeutettu tuomaan
muassaan oman mielittynsä, ja pöydällä tulee olemaan kuusi maljaa
täynnä raikasta vettä, jotka tulevat säilyttämään kukkaset virkeinä.

— Olette nyt aivan erehdyksissä, vanha veikko, vastasin. Minulla ei ole
mitään kukkasia teidän maljojenne varalta; olen täällä ystäväni kanssa.

— No hyvä, mutta tunnettehan sananpartemme "ystäviemme ystävät".

— Mutta tällä kertaa hän on nuori mies, joka on kokonaan teille
tuntematon.

— Sitä parempi, saamme siten tilaisuuden tutustua häneen.

— Tahdon kysyä häneltä, jos häntä haluttaa tulla.

— Tehkää niin, ja jos hän kieltää, tuokaa hänet väkisten.

— Parastani tahdon koettaa; milloin on illallinen?

— Kello kolmesta viiteen, joten teillä on kyllin aikaa tuumailla.

— Sepä hyvä.

Nainen orkidekimppuinensa, joka varmaan oli kuullut viimmeisen osan
keskusteluamme, otti D—tä käsivarresta ja vei hänet pois.

Muutaman minuutin perästä kohtasin Louisin, joka epäilemättä oli jo
eronnut orvokkikimpustaan.

— No niin, virkoin, oletteko saanee# tietää sen mitä halusitte?

— Sain tosin, mutta tiedättehän että naamiohuveissa saa kuulla
tavallisesti asioita, joita olisi parempi olla kuulematta.

— Rakas ystäväni, virkoin hänelle, suokaa anteeksi, jos olen liian
rohkea, mutta minusta tuntuu että kun tunnen veljenne, tunnen teidät
myös. Sanokaa minulle, oletteko onneton tai ette? Kuinka on laitanne?

— Oh, ei se ole mitään, josta maksaisi vaivaa kertoa.

Huomasin ettei hän halunnut antaa minulle luottamustansa, enkä siis
kysellyt enää sen enempää.

Kuljimme vähän aikaa sinne tänne, minä välinpitämättömänä, sillä
en toivonut ketään näkeväni; mutta hän seuraten mitä suurimmalla
tarkkuudella jokaista ohikulkevaa dominoa.

— Tiedättekö mitä teidän pitäisi tehdä? virkoin.

Hän kavahti aivan kuin unesta heräävä valveille.

— Minä! en! — mitä sanotte?

— Minulla on eräs hyvin hauska ehdoitus, joka arveluni mukaan tekisi
teille hyvää.

— Mikä se on?

— Tulkaa illallistamaan kanssani erään ystäväni luokse.

— Oh, en mitenkään. Tulisin olemaan liian ikävä vieras.

— Joutavia, saatte kuulla siellä joukon hauskoja sukkeluuksia, jotka
tulevat saattamaan mielenne taas iloiseksi.

— Onko minua pyydetty?

— Tietysti!

— Isäntänne on kovin ystävällinen; mutta kunniani kautta, en voi nyt
tulla.

Samassa kohtasimme D—n, joka näytti olevan sangen hauskassa
keskustelussa orkideavihkoa kantavan kaunottaren kanssa.

Siitä huolimatta hän huomasi minut.

— Se on siis päätetty, eikö totta? Kello kolmen aikaan siis.

— Jättäkää koko tuuma sikseen. Nyt en mitenkään voi tulla.

— Mene hiiteen sitte.

Ja hän kiiruhti pois.

— Kuka on tuo herra? kysyi Louis silmin nähtävästi vaan sanoaksensa
jotakin.

— Hän on D—, minun vanha hyvä ystäväni, mainio veikko kerrassaan,
vaikka hän on sanomalehden toimittaja.

— Mitä, D—! Hänenkö luokseen olisitte vieneet minut illalliselle?

— Niin juuri.

— Siinä tapauksessa se on minulle aivan yhdentekevää. Minä suostun,
suostun suurimmalla ilolla; vaikka, jatkoi hän surullisesti hymyillen,
kenties minun ei pitäisi mennä, mutta minä olen sallimuksen vallassa.
Minun ei olisi pitänyt tulla tänne ollenkaan tänä iltana, ja kuitenkin
olen täällä.

Silloin kohtasimme D—n uudelleen.

— Rakas veikko, virkoin, olen muuttanut mieltäni.

— Ah! te tulette siis, niinkö? Bravo! Kuitenkin täytyy minun varoittaa
teitä yhdestä asiasta: se, joka syö kanssamme tänä iltana, täytyy syödä
kanssamme myös huomenna.

— Ja mistä pakosta?

— Vedon johdosta, jonka löimme Chateau Renaudin kanssa.

Tunsin kuinka Louis, jonka käsivarsi lepäsi käsivarrellani, vapisi
kovasti.

Katsahdin häneen ja vaikka hän oli kalpeampi kuin koskaan, ei hän
virkannut mitään.

— Ja mikä on tämä veto? kysyin D—ltä.

— Oh! tulisi liian pitkälliseksi kertoa siitä tässä. Sitä paitse kuuluu
eräs henkilö tähän vetoon, ja voisi kenties kumota sen kokonaan, jos
sattuisi kuulemaan siitä jotain.

— No hyvä, siis kello kolme.

Erosimme uudestaan. Katsahdin kelloon; se oli puoli kolme.

— Tunnetteko herra Chateau Renaudin? kysyi Louis koettaen turhaan
peittää mielenliikutustaan.

— Ainoastaan ulkomuodolta.

— Olen hyvilläni siitä, virkkoi Louis.

— Miksi niin? Tunnetteko hänet?

— Ainoasti kautta rantain.

Huolimatta hänen peittelevästä vastauksestaan oli minun helppo huomata,
että herra de Franchin ja herra de Chateau Renaudin välillä oli
olemassa salaperäinen suhde jonkun naisen tähden.

Sisäinen tunne varoitti minua että kenties olisi toverilleni parempi
mennä omaan kotiinsa.

— Mielestäni on parempi ettemme mene ollenkaan koko kestiin, virkoin.

— Miksi emme menisi? Muutama minuutti sitte olitte hyvin innokas
saamaan minut mukaanne — mikä on siis saattanut teidät muuttamaan
mielenne?

— Tulemme kenties kohtaamaan herra de Chateau Renaudin siellä.

— Sitä parempi. Olen kuullut hänen olevan hyvin miellyttävän ja saanen
siellä tilaisuuden tutustua häneen lähemmin.

— Sitä parempi. Menkäämme siis, koska te sitä toivotte, vastasin.

D— asui aivan muutaman askeleen päässä oopperasta, ja toivossa että
raitis yöilma selvittäisi toverini sekavia aatoksia, ehdotin että
menisimme jalkasin.




XI LUKU.


Salongissa tapasimme useita ystäviäni, tavallisia oopperassa kävijöitä,
sekä myös kaksi tai kolme dominoa, nyt naamiot poissa silmiltä,
pidellen kukkaisvihkoja käsissään ja odotellen vaan sopivaa tilaisuutta
pannaksensa ne maljoihin pöydälle.

Esitin Louis de Franchin ystävilleni, jotka, tarpeetonta mainita,
ottivat hänet hyvin ystävällisesti vastaan.

Muutaman minuutin perästä ilmaantui D— taluttaen käsivarressaan
orkideavihkoa, joka nyt oli ilman naamiota ja esiintyi kaikella
kepeydellä ja taitavuudella niin kuin ainakin nainen, joka on tottunut
olemaan tällaisissa tilaisuuksissa läsnä.

Esitin herra de Franchin E—lle.

— Nyt, virkkoi de B—, koska me kaikki kerran jo tunnemme toisemme,
mitähän jos istuisimme illalliselle.

— Emme ole vielä kaikki koolla, vastasi D—. Chateau Renaud ei ole vielä
tullut.

— Eikös veto ole lyöty sen johdosta? kysäsi joku.

— On kyllä; illallinen kahdelletoista hengelle, jollei hän onnistu
saamaan erästä naista mukanaan.

— Ja kuka on tämä nainen? kysyi orkideavihko, joka on niin hyveitä
täynnä että sellainen veto on voitu lyödä hänestä.

Katsahdin de Franchiin. Vaikka näköjänsä tyyni, oli hän kuitenkin
kalpea kuin kuolema.

— Niin, vastasi D—, en usko menetteleväni väärin vaikka kerronkin sen
teille; en luule sitä paitsi että kukaan teistä hänet tuntee — hän on
madame —.

Louis kosketti D—tä käsivarteen.

— Herra, virkkoi hän, tahdotteko tehdä minulle suuren palveluksen?

— Mikä se olisi?

— Älkää mainitko naisen nimeä, joka tulee tänne herra de Chateau
Renaudin seurassa. Niin kuin tiedätte, on hän nainut nainen.

— Niin on; mutta miehensä on matkalla Smyrnassa, intiassa ja Mexicossa
— enkä tiedä missä kaikessa; ja kuu mies kerran on niin kaukomatkoilla,
on se aivan sama kuin jos ei olisi miestä ollenkaan.

— Tunnen hänen miehensä; hän palajaa kotiin muutaman päivän päästä
ja tahtoisin säästää häneltä tuskat kuulla väärennettyjä kertomuksia
vaimostansa.

— Siinä tapauksessa suonette minulle anteeksi, virkkoi D—. En tiennyt
että tunsitte tuon naisen. En tiennyt myös varmuudella, oliko hän
naimisissa vai ei, mutta koska olette persoonallisesti tuttava sekä
hänen että miehensä kanssa, on kaikki pysyvä suurimpana salaisuutena.
Hyvät naiset ja herrat, jos Chateau Renaud tulee yksin tahi naisen
kanssa — jos hän voittaa tahi häviää — pyydän teitä pitämään koko
seikkailu salaisuutena.

Lupaus annettiin yksimielisesti, ei niin paljon kenties itse asian
tähden, vaan koska jokainen oli nälissään ja halukas syömään.

— Kiitän teitä, herra, virkkoi de Franchi D—lle, jolle hän ojensi
kätensä; olette menetelleet niin kuin mailmanmies ainakin.

Astuimme nyt ruokasaliin, jossa jokainen otti paikkansa. Kaksi paikkaa
jäi tyhjäksi. Palvelija oli aikeessa korjata pois tyhjät tuolit, kun
isäntänsä pidätti häntä.

— Chateau Renaudia varten säilytetään paikat kello neljään saakka.
Silloin saatte korjata tuolit pois, sillä silloin on hän hävinnyt.

Näin herra de Franchin katsovan kelloa, joka oli juuri kaksikymmentä
minuuttia vailla neljä.

— Onko kellonne oikeassa? kysyi Louis kylmästi.

— Se on aivan yhdentekevää, vastasi D— nauraen. Annoin Chateau Renaudin
asettaa sen oman kellonsa mukaan, niin ettei hän tarvitsisi tehdä
mitään anteeksipyyntöjä viipymisestä.

Lasit täytettiin nyt samppanjalla, mutta minä huomasin että Louis ei
koskettanut lasiinsa.

— Miksi ette juo? kysyin. Ettekö jo näe ettei hän tulekaan?

— Ei puutu enää kuin neljännestunti, vastasi hän.

Sanat vaihdoimme matalalla äänellä, ja äänet ympärillämme alkoivat
muuttua yhä meluavimmiksi. Aina vähän päästä katsahtivat D— sekä Louis
kelloon, joka huolimatta heidän hätiköimisistään jatkoi tasaisesti
tyyntä kulkuaan.

Viittä minuuttia vaille neljä käännyin Louisin puoleen.

— Juokaamme malja terveydeksenne, virkoin.

Hymyillen kohotti hän lasinsa huulilleen, kunnes äkkiä kuulimme kellon
soivan ja Lucian käänsi päätänsä kalpeampana kuin koskaan.

— Se on hän! virkkoi hän.

— Niin on, mutta, kenties on hän tullut yksin, vastasin.

Kellon helinä oli vetänyt puoleensa jokaisen huomion, ja mitä suurin
hiljaisuus syntyi yleisen hälinän jälkeen.

Etehisestä kuului ääniä.

D— meni ovelle.

Louis puristi käsivarttani hermostuneesti ja lujasti.

— Tunsin hänen äänensä, virkkoi hän.

— Tulkaa tuntoihinne, olkaa kuin mies! vastasin. On aivan selvää, että
jos hän tulee illallistamaan tuntemattoman miehen taloon, on hän vaan
hyvin vähän parempi kuin mitä hänen pitäisi olla ja varmaan ei hän
ansaitse silloin kunnollisen miehen luottamusta.

— Mutta pyydän teitä, rouva, astumaan sisään, virkkoi D— etehisessä.
Voin teille vakuuttaa että tulette tapaamaan täällä vaan ystäviä.

— Tulkaa sisään, rakas Emilia, virkkoi Chateau Renaud; ette tarvitse
poistaa naamaria ellette tahdo.

— Konna! mutisi Louis.

Samassa hetkessä astui esiin nainen, jota pikemmin laahasi kuin talutti
käsivarresta D—, joka arveli vaan täyttävänsä isännän velvollisuuttansa.

— Kolme minuuttia vailla neljä, sanoi Chateau Renaud matalalla äänellä
D—lie.

— Aivan oikein, rakas veljeni; olette voittaneet vedon.

— Ette vielä, herra, virkkoi nuori nainen, oikaisten vartalonsa
täyteen pituuteensa ja kääntyen Chateau Renaudin puoleen, sillä nyt
vasta käsitän kiihkeät pyyntönne. Te sanoitte tuovanne minut tänne
illalliselle, eikö niin?

Chateau Renaud ei virkkanut mitään. Hän kääntyi D—n puoleen.

— Koska tämä herra ei virka mitään, täytyy teidän nyt vastata. Eikö hän
ole lyönyt vetoa että hän tuo minut tänne illalliselle?

— En voi kieltää, rouva, että herra de Chateau Renaud mairitteli minua
tällä toivolla.

— No hyvä, hän on menettänyt vetonsa, sillä minä en tiennyt, minne hän
minut veisi. Luulin että hän vie minut jonnekin omien ystävieni luokse,
ja koska en ole tullut tänne mielelläni, täytynee herra de Chateau
Renaudin huomata että hän on menettänyt vetonsa.

— Mutta nyt kun kerta olette täällä, kallis Emilia, virkkoi Chateau
Renaud, tulette viipymään täällä, eikö totta? Katsokaa ympärillenne:
eivätkö nämä kaikki ole hienoja herroja ja eivätkö naiset ole iloisia?

— Koska kerran olen täällä, virkkoi naamioittu, tahdon kiittää tätä
herraa, jonka arvaan olevan isännän, hänen ystävällisestä kutsustaan;
mutta koska en voi ottaa sitä vastaan, pyydän herra Louis de Franchin
tarjoomaan minulle käsivartensa ja saattamaan minun kotiin.

Samassa silmänräpäyksessä oli Louis de Franchi naamion ja Chateau
Renaudin välissä.

— Teidän pitäisi muistaa, rouva, virkkoi viimemainittu, purren hammasta
vihasta, että koska minä teidät tänne toin, minun asiani on myös viedä
teidät täältä pois.

— Arvoisat herrat, virkkoi naamio, teitä on täällä viisi, ja minä
asetan itseni teidän suojeluksenne alaiseksi; ette varmaan salline
herra de Chateau Renaudin käyttää väkivaltaa minua kohtaan.

Chateau Renaud kääntyi puoleemme kun me kaikki nousimme ylös
istuimiltamme.

-— Olkoon niin, rouva, virkkoi hän; olette vapaa, mutta minä tiedän
kenen puoleen minun on kääntyminen.

— Teidän tulee kääntyä minun puoleeni, herra, virkkoi Louis de Franchi,
katsannolla ja ryhdillä sellaisella, jota on mahdoton kuvata; löydätte
minut millä hetkellä tahansa asunnossani Rue de Helder N:o 7.

— Vallan hyvä; kenties en voi saada kunniaa tulla sinne itse, mutta
omasta edestäni pyydän teidän vastaanottamaan kaksi ystävääni.

— Te oikein loistatte, herra, tehdessänne naisen edessä sellaisen
tarjouksen, virkkoi Louis de Franchi hartioitansa kohottaen. Tulkaa,
rouva, jatkoi hän, tarjoten käsivartensa naamioidulle naiselle, kiitän
teitä sydämmeni pohjasta kunniasta, minkä olette minulle suoneet.

— Mitäpä tuosta, hyvät herrat! virkkoi Chateau Renaud, kun ovi
oli sulkeutunut heidän jälkeensä. Olen hävinnyt ja siinä on koko
lorun loppu. Huomen illaksi kutsun teidät kaikki illalliselle
Frères Provencauchon.

Hän istuutui yhdelle tyhjistä paikoista ja ojensi lasinsa D—lle, joka
täytti sen laitoja myöten.

Mutta huolimatta Chateau Renaudin hilpeistä sukkeluuksista pysyi seura
loppuosan ateriaa jokseenkin nolomielisenä.




XII LUKU.


Seuraavana päivänä eli paremmin sanoen samana aamuna olin Louis de
Franchin ovella kello kymmenen aikaan.

Astuessani ylös rappusia kohtasin kaksi nuorta miestä, jotka olivat
tulossa alas; toinen heistä oli siviilivirkamies ja toinen sotilas,
kunnialegioonan risti rinnallaan.

Arvelin että nämä herrasmiehet olivat juuri lähteneet Louis de Franchin
luota, ja seurasin heitä silmilläni aina rapun alimmalle pirteelle
saakka. Sitte jatkoin nousuani ja kolkutin ovelle.

Louisin palvelija avasi oven, ja minä astuin hänen isäntänsä
työhuoneeseen. Hän oli paraikaa istumassa ja kirjoittamassa työpöytänsä
ääressä.

— Ah, virkkoi hän; olin juuri lähettämäisilläni teille sanaa.
Kohtasitte kaksi herraa käytävässä, eikö totta? He olivat Chateau
Renaudin todistajat; he pyysivät minun lähettämään todistajani heidän
luokseen ja samassa hetkessä muistuitte te mieleeni.

— Siis siitä tuli ikävä tosiasia, vastasin. Todellakin, lisäsin, olen
valmis palvelukseenne, missä vaan voin, mutta enhän voi mennä yksin
noiden herrojen luokse.

— Olen kutsunut yhden hyvän ystäväni, patooni Giordone Martellin
aamiaiselle luokseni — hän on oleva täällä kello yksitoista. Me syömme
yhdessä ja kahdentoista aikaan pyydän teidän hyväntahtoisesti tekemään
vierailun yhdessä näiden herrojen luokse; tässä ovat heidän korttinsa.

Yhdessä kortissa oli nimi kreivi René de Chateaugrand ja toisessa nimi
Adrian de Boissy; ensinmainittu asui Rue de la Paix N:o 12 ja toinen,
joka oli luutnantti armeijassa, asui Rue de Lille N:o 29.

Kääntelin korttia kädessäni.

— Sanokaa minulle, virkoin viimmein, pidättekö tosiaankin tätä asiaa
vakavana? Tiedättehän että meidän toimintamme riippuu kokonaan teidän
mielipiteestänne.

— Tietysti pidän asian sangen vakavana. Tarjosinhan itseni Chateau
Renaudin käytettäväksi, ja hän on nyt lähettänyt luokseni todistajansa;
asioiden täytyy kulkea luonnollista kulkuansa.

— Niin, käsitän kyllä kaiken tuon, vastasin; mutta sen ohella täytyy
teillä olla joku syy taisteluun: kaksi miestä eivät voi katkaista
toistensa kauloja tyhjän vuoksi.

— Sallikaa minun siis kertoa teille riidan aihe. Saavuttuani Pariisiin
esitti tuttavani, eräs meriupseeri, minulle vaimonsa. Tämä oli nuori ja
kaunis ja hänen viehättävä olentonsa vaikutti minuun niin voimakkaasti
että pelkäsin rakastuvani häneen ja noudatin sentähden harvoin heidän
kutsuansa. Ystäväni valitti huolimattomuuttani ja minä kerroin hänelle
koko totuuden; hän nauroi, pudisti kättäni ja ehdotti että söisin
päivällistä hänen kanssansa vielä samana päivänä.

— Rakas Louis, virkkoi hän minulle jälkiruokaa syödessä, lähden kolmen
viikon matkalle Meksikkoon; tulen olemaan poissa kolme kuukautta,
kuusi kuukautta, kenties kauvemminkin, sillä merimiehet tietävät kyllä
lähtöpäivänsä, mutta eivät tiedä milloin palaavat kotiin. Poissaoloni
ajaksi uskon Emilian teidän huolenpitoonne. Emilia, pyydän sinun
pitämään Louisia veljenäsi!

— Vaimonsa hymyili ja tarjosi minulle kätensä. Olin aivan tyhmistynyt;
en tiennyt miten vastata, ja tulevan siskoni edessä näytin varmaan
hyvin nololta. Kolme viikkoa myöhemmin matkusti ystäväni. Näinä kolmena
viikkona pyysi hän minun päivällistämään heidän kanssansa ainakin
kerran viikossa. Emilia jäi kotiin äitinsä kanssa ja turhaa on kertoa
että miehensä luottamus teki hänet melkein pyhäksi olennoksi minulle,
ja vaikka rakastin häntä kenties enemmän kuin siskoa, en koskaan
lakannut kohtelemasta häntä kuin siskoa.

— Emilia jatkoi ystäviensä ja tuttaviensa vastaanottoa, mutia koska
äitinsä oli aina läsnä, oli kenenkään mahdotonta löytää siinä mitään
virhettä.

— Kolme kuukautta sitte esitettiin herra de Chateau Renaud.

— Heti ensi hetkestä, kun hänet näin, vihasin häntä. Minulla ei ollut
pienintäkään syytä siihen, paitsi että hänelle oli käynyt samoin kuin
minulle, hän oli rakastunut häneen ensi hetkestä.

— Minusta näytti että Emilia keimaili hänen edessään sietämättömästi;
kenties olin erehtynyt, mutta koska yhäti rakastin häntä, tulin
lemmenkateeksi.

—- Seuraavana vastaanottoiltana en siis kadottanut Chateau Renaudia
hetkeksikään silmistäni; kenties huomasi hän että tarkastelin häntä,
sillä puhuessansa matalalla äänellä Emilian kanssa, koetti hän saattaa
tarkastelemistani naurettavaksi.

— Jos olisin menetellyt ensimmäisen mielijohteni mukaan, olisin
synnyttänyt riidan hänen kanssaan vielä samana iltana, mutta huomasin
että se olisi ollut sopimatonta, ja päätin sen vuoksi odottaa. Pian
huomasin etten minä ollut ainoa, joka huomasin Emilian mieltymyksen
häneen. Se kasvoi niin nopeasti ja niin huomattavalla tavalla, että
eräänä päivänä Giordano, joka myös kävi talossa ahkeraan, huomautti
siitä minulle.

— Päätin silloin puhua siitä Emilialle. Olin varmasti vakuutettu, ettei
hän tahallaan kykenisi väärintekoon, että yksi ainoa sana riittäisi
hänen oikaisemiseensa, mutta suureksi hämmästyksekseni käänsi Emilia
kaikki vaan leikiksi, sanoi minun olevan ilkeän, ja kun väitin vastaan,
sanoi hän että koska minä olin häneen rakastunut, olin kokonaan jäävi
häntä arvostelemaan.

— Miehensä oli kertonut hänelle kaikki.

— Tästä hetkestä saakka, esiintyen onnettoman rakastajan surkeassa
valossa, oli asemani sekä naurettava että surkuteltava. Lakkasin
sentähden käymästä hänen vastaanotoissaan — mutta vaikka en käynyt
hänen luonaan, kuulin hänestä hyvin usein; Chateau Renaudin käytöksen
olivat kaikki huomanneet. Kerran kirjoitin hänelle pyytäen hänen poissa
olevan miehensä tähden että pitäisi vaaria käytöksestänsä. Kirjeesen
ei tullut koskaan vastausta. Häväistysjuttu kasvoi; epäilin pahempaa
kuin mitä saatoin kuvailla, ja silloin juuri tunsin että veljelläni oli
tunteet surustani.

— Vähän myöhemmin tulitte te. Samana päivänä, jolloin te saavuitte,
vastaanotin nimettömän kirjeen, jossa minua pyydettiin saapumaan
oopperatanssijaisiin, jos suinkin mahdollista, saadakseni siellä täyden
selvyyden Emiliasta. Tulisin hänet tuntemaan orvokkikimpusta.

— Olin siellä, niinkuin tiedätte, ja tapasin dominon. Olin varmasti
vakuutettu että kaikki puheet Emiliasta ja Chateau Renaudista olivat
tosia, ja näyttääksensä että se oli totta — niin minulle kerrottiin —
oli hän lyönyt vedon että saisi hänet kanssansa illalliselle D—n luokse.

— Te satuitte tuntemaan D—n, hän kutsui teidät myös ja pyysi teidän
tuomaan minut muassanne.

—- Lopun tiedätte.

— Voisinko siis vitkastella millään tavalla?

Siihen ei minulla ollut mitään sanomista.

— Mutta, huudahdin äkkinäisen pelon valtaamana, muistelen veljenne
kertoneen, ettette koskaan ollut käyttänyt enemmän miekkaa kuin
pistoolia.

— Se on kyllä totta; en ole ikinä käyttänyt kumpaakaan.

— Mutta sitte joudutte aivan tuon miehen armoille!

— Tiedän sen. Voin luottaa vain Jumalan apuun.




XIII LUKU.


Samassa hetkessä ilmoitettiin parooni Giordano Martellin tulo.

Hän oli, samoin kuin Louis, nuori korsikkalainen, Sartenen maakunnasta.

— Niin, virkkoi hän, kumarrettuansa minulle, päättäen siitä mitä olette
kirjoittaneet, näen että kaikki on niinkuin ollakin pitää, ja hetkisen
päästä luulen Chateau Renaudin todistajien olevan täällä.

— He ovat olleet jo täällä, vastasi Louis, tässä ovat heidän korttinsa.

— Sitä parempi, ruvetkaamme siis ruualle ja menkäämme heti aamiaisen
jälkeen vastaamaan heidän vierailuunsa.

Koko ruokailuaikana ei mainittu mitään lähenevästä miekkailusta. Louis
kyseli matkastani Sullacarossa ja pakoitti minun kertomaan ihan joka
sanan, jonka äitinsä ja veljensä olivat lausuneet. Tietäen että hänen
huomenna piti taistella herra de Chateau Renaudin kanssa, halusi hän
kuulla ihan kaikesta mikä koski hänen maataan ja kotiaan.

Kahdentoista aikaan nousimme lähtemään.

— Mitä aseita te haluatte käyttää, kysyin, miekkaa tahi pistoolia?

— Se on aivan yhdentekevää, vastasi hän; antaa herra de Chateau
Renaudin valita.

— Helppo on teidän niin sanoa, rakas veljeni, mutta muistakaa että
elämänne on kysymyksessä ja te jätätte meille kaiken vastuunalaisuuden
oman perheenne edessä, tapahtuipa sitte mitä tahansa.

— Mitä siihen tulee, ette tarvitse suotta huolehtia. Tunnen äitini
ja veljeni. He tulevat teiltä kysymään: Menettelikö Louis niin kuin
urhoollinen mies? ja jos vastaatte: kyllä! eivät he virka sen enempää.
Uskokaa minua, jatkoi hän, mitä huomenna tulee tapahtumaan on jo
kirjoitettu ylös elämänkirjaan, ja kaikki ponnistelemisemme eivät voi
sitä muuttaa.

Pudistimme kättä ja erosimme. Menimme paroonin kanssa ensin herra de
Chateaugrandin luokse, joka asui aivan lähellä.

Löysimme hänet kotonaan ja herra de Boissy oli hänen luonaan.

Koska aseiden valitseminen oli aivan yhdentekevää heille, päätettiin
vetää arpaa.

Seuraukset olivat pistoolit. Päätettiin että kaksintaistelu
tulisi tapahtumaan seuraavana aamuna Vincennen metsässä, että
kaksintaistelijat asettuisivat kahdenkymmenen jalan päähän toisistaan
ja että merkki annettaisiin kättenlyönnillä.

Palasin tämän vastauksen kanssa de Franchin luokse.

Saavuttuani kotiin samana iltana, löysin herra de Chateaugrandin ja
herra de Boissyn kortit pöydältäni.

Seuraavana aamuna kello seitsemän olin uudelleen de Franchin ovella.

Hän istui työhuoneessaan kirjoittamassa.

Hän oli hyvin kalpea.

— Suokaa minulle anteeksi, virkkoi hän; olen juuri lopettamassa
kirjettä äidilleni; istukaa siksi aikaa, aamulehdet ovat pöydällä.

Istuessani en voinut olla huomaamatta vastakohtaa hänen äänensä
välillä, joka oli tyyni ja vakava ja hänen kasvonsa, jotka olivat
melkein kuolonkalpeat.

Kun hän oli lopettanut kirjeensä, soitti hän kelloa.

— Josef, sanoi hän; en ole tänään kotona kenellekään. Jos Giordano
tulee, pyydä hänet sisälle salonkiin.

Ja kääntyen puoleeni, virkkoi hän:

— Rakas Alexander, Giordano on korsikkalainen; hänellä on
korsikkalaiset mielipiteet kaikessa; en voi siis, häneen luottaen,
tehdä kaikessa mitä haluan; hän säilyttää kyllä salaisuuden, mutta
siinä kaikki; mutta teidän laitanne on aivan toinen, ja sen vuoksi
pyydän teidän lupaamaan minulle että teette aivan niin kuin haluan.

— Tietysti; sehän on todistajan velvollisuus.

— Ja vielä suurempi velvollisuus, koska se tulee kenties pelastamaan
perheeni toisesta onnettomuudesta.

— Toisesta onnettomuudesta? kysäsin hämmästyneenä.

— Kas tässä, virkkoi hän, lukekaa tämä kirje, jonka olen kirjoittanut
äidilleni.

Kirjeen sisältö oli seuraava:

— Hyvä äitini! Jos en tietäisi teidän olevan urhokkaan kuin
spartalaisen ja omistavan samalla kristityn nöyrän mielen, valmistaisin
teitä voimieni mukaan kauhistuttavaa tapausta varten, joka on tulossa.
Kun saatte tämän kirjeen, ei teillä ole kuin yksi poika enää.

— Lucian, hyvä veljeni, rakastaa äitiäni meidän molempain edestä.

— Toissa päivänä kohtasi minua aivokuume. En välittänyt paljon
ensimmäisistä oireista; ja lääkäri tuli liian myöhään. Jollen odota
ihmettä tapahtuvaksi, on loppuni lähellä. Kirjoitin teille valoisana
hetkenä; jos kuolen, lähetetään tämä kirje täältä neljännestunti
kuolemani jälkeen, sillä rakkauteni itsekkäisyydessä teihin haluan
sanoa nyt teille, että kuolen kaipaamatta mitään muuta tässä mailmassa
kuin teidän ja veljeni hellyyttä.

— Hyvästi, rakas äiti!

— Älkää itkekö minua — rakastin teitä sielullani, enkä ruumiillani ja
sieluni rakkaus on kestävä ikuisesti.

— Hyvästi Lucian!

— Älä jätä koskaan äitiämme; muista, sinä olet hänen ainokaisensa!

Louis de Franchi.

Näissä viimeisissä sanoissa käännyin hänen puoleensa, joka oli ne
kirjoittanut.

— Sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee?

— Se merkitsee että tulen tapetuksi kymmenen minuuttia yli yhdeksän.

— Olette varmaan mielenhäiriössä; en ole koskaan kuullut näin joutavaa
puhetta.

— En ole mielenhäiriössä, rakas ystävä; olen saanut varoituksen.

— Varoituksen? Keneltä?

— Eikö veljeni kertonut teille, virkkoi hän hymyillen, että sukumme
miehisillä jäsenillä on eräs etuoikeus?

— Kertoi kyllä, vastasin, vavisten hieman mielessäni; hän puhui näyistä.

— Aivan niin, isäni näyttäytyi minulle viime yönä; siinä on syy
kalpeuteeni.

Katsahdin häneen hämmästyksellä, melkeinpä pelolla.

— Sanoitte että näitte isänne viime yönä?

— Niin.

— Ja hän puhui teille?

— Hän ilmoitti minulle kuolemani!

— Se oli vaan pahaa unta.

— Se oli kauhistavinta totta.

— Olitteko nukuksissa?

— Enkä; olin aivan istuallani. Ettekö usko että isä voi ilmaantua
pojalle?

Katsahdin alas, sillä sydämmeni sanoi minulle että uskoin niin olevan.

— Kuinka hän ilmestyi? kysyin.

— Oh, mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Olin juuri lukemassa, odotellen
hänen tuloaan, sillä tiesin että jos olisin jossakin vaarassa, tulisi
hän luokseni. Äkkiä himmeni lamppu, ovi avattiin hiljaa ja isäni astui
huoneeseen.

— Minkä näköiseltä hän näytti? kysyin.

— Saman näköiseltä kuin eläessään, tavallisessa puvussaan, hän oli vaan
kalpeampi ja silmänsä himmeät.

— Se on kauheaa!

— Kun hän lähestyi minua, virkoin:

— Tervetuloa, isäni!

— Hän katseli minua tarkasti ja näytti niin kuin hänen elottomat
silmänsä olisivat äkkiä näyttäneet isällistä hellyyttä.

— Kuinka kauheata!

— Sitte alkoivat hänen huulensa liikkua, ja niin uskottomalta kuin se
tuntuukin, vaikkei hänen huuliltaan lähtenyt yhtään ääntä, tunsin hänen
sanojensa selvän kaiun värähtelevän mielessäni, selvään ja kuuluvasti.

— Ja mitä hän sanoi?

— Ajattele Jumalaa, poikaseni!

— Tulenko siis tapetuksi tässä kaksintaistelussa? kysyin.

— Näin kaksi kyynelettä kohoavan kalpean vieraan himmeisiin silmiin. Ja
mihin aikaan? kysyin. Hän näytti kelloa; se oli kymmenen minuuttia yli
yhdeksän.

— Tapahtukoon Jumalan tahto, vastasin. Jätän tosin äitini, se on totta;
mutta saan teidät kohdata. —

— Hän hymyili surullisesti ja hyvästiksi viitaten, katosi.

Tämä kohta oli kerrottu niin yksinkertaisesti ja koruttomasti, että
täytyi uskoa kaiken tosiaankin niin tapahtuneen, tahi oli hän nähnyt
näköhäiriön, jonka hän otaksui todeksi ja joka itse asiassa oli yhtä
kauhistuttava.

Kuivasin hikeä otsaltani.

— Nyt, jatkoi Louis, tunnette minkälainen mies veljeni on, eikö totta?

— Tunnen.

— Mitä siis otaksutte hänen tekevän saatuaan tietää että olen saanut
surmani kaksintaistelussa?

— Hän lähtee samassa hetkessä Sullacarosta taistellaksensa miehen
kanssa, joka on teidät murhannut.

— Juuri niin; ja jos hän myös tulee tapetuksi, on äitini jäävä
kolmenkertaisesti leskeksi — leskeksi miehestään ja leskeksi molemmista
pojistaan.

— Se on totta; käsitän kaikki. Se on julmaa.

— Se on välttämättömästi estettävä, ja siksi olen kirjoittanut tämän
kirjeen. Luullen kuolleeni aivokuumeeseen, ei veljeni voi tehdä mitään
ja äitini rauhoittuu paljon pikemmin, pitäen kuolemaani Jumalan työnä,
jota hän ei ajattelisi, jos tietäisi jonkun henkilön minut tappaneen.

Samassa hetkessä avautui ovi.

— Rakas de Franchini, virkkoi parooni de Giordano, olen noudattanut
toiveitanne niin paljon kuin olen voinut, mutta kello on nyt kahdeksan
ja meillä on neljä, viisi virstaa kuljettavana. Lähtekäämme.

— Olen valmis, virkkoi Louis; olen sanonut kaikki mikä on ollut
tarpeellista.

Hän katsahti minuun ja kohotti sormen huulilleen.

— Ja mitä teihin tulee, ystäväiseni, virkkoi hän, kaikki määräykseni
ovat tässä kirjeessä; jos jotakin tapahtuu minulle, menetelkää sen
mukaan. Onko teillä pistoolit?

— On, vastasin; mutta huomasin toisen pistoolin pidäkkeen olevan
epäkunnossa.

— Sivuuttaessamme Devismen, ostan toisen parin.

Louis ojensi minulle kätensä hymyillen. Hän käsitti etten halunnut
hänen tulevan ammutuksi omilla pistooleillani.

— Lähtekäämme, virkkoi Louis.

Ovella seisoi Josef valjakon vieressä.

— Tulenko mukananne, herra? kysyi hän.

— Ei, Josef, vastasi Louis; en tarvitse teitä. Ja pistäen kultakäärön
hänen kouraansa, sanoi hän: jos joskus olen ollut ärtyinen ja pahalla
tuulella, anna se minulle anteeksi.

— Oi, herra, huudahti Josef, kyynelten kiehuessa hänen silmiinsä; mitä
mahtanette tarkoittaa?

Mutta Louis oli jo vaunuissa.

— Hän on hyvä palvelija, virkkoi hän, katsoen taaksensa. Jos jompikumpi
teistä tarvitsee häntä, tulen olemaan kiitollinen.

-— Oletteko eroittanut hänet palveluksestanne? kysyi parooni.

— En, sanoi Louis; tulen hänet jättämään, siinä kaikki.

Pysähdyimme Devismellessä siksi kunnes kerkesimme saada toiset
pistoolit ja sitte läksimme eteenpäin täyttä laukkaa.




XIV LUKU.


Saavuimme Vincenneen viisi minuuttia vailla yhdeksän.

Samassa lähestyi myös toinen vaunu, jossa herra de Chateau Renaud
saapui todistajinensa.

Lähenimme metsää eri puolilta ja saavutimme muutaman minuutin päästä
määräpaikan.

— Muistakaa, herrat, virkkoi Louis; sovinto on mahdoton.

— Mutta, vastustin.

— Oh, rakas ystäväni! kaiken sen jälkeen mitä teille olen kertonut, ei
teillä ole oikeutta ehdoittaa tahi ottaa vastaan mitään myönnytyksiä.

Pitemmät puheet olivat tarpeettomat ja me jätimme Louisin vielä
vaunuihin ja kiiruhdimme tervehtimään herra de Boissyä sekä herra de
Chateaugrandia.

— Hyvät herrat, sanoi purooni de Giordano, tällaisissa tapauksissa ovat
lyhimmät kohteliaisuudet parhaimmat, sillä saatamme joka hetki tulla
häirityksi. Tässä ovat pistoolit. Olkaa hyvä ja tutkikaa ne; niissä ei
ole mitään petosta, eikä herra de Franchi ole niitä edes nähnyt.

— Vakuutuksenne on tarpeeton, herra, vastasi de Chateaugrand; tiedämme
kenen kanssa olemme tekemisissä.

— Ja nyt, jatkoi parooni, koska me toimme pistoolit, on teidän
tehtävänänne ladata ne.

Molemmat nuoret miehet ottivat kukin pistoolin ja latasivat ne mitä
suurimmalla huolella.

Tämän tapahtuessa, johon en olisi tahtonut ottaa osaa, lähestyin
Louisia, joka kohtasi minut hymyhuulin.

— Ettehän unohda mitä teiltä pyysin, mitä? virkkoi hän. Ja pyytäkää
Giordanon lupaamaan ettei hän kerro mitään äidilleni eikä veljelleni;
ja kaikella muotoa, pitäkää huoli siitä, ettei uutinen tästä pääse
mihinkään sanomalehtiin; jos heidän välttämättömästi pitää saada siitä
mainita, katsokaa ettei nimet pääse julkisuuteen.

— Uskotteko siis yhä että tämä taistelu päättyy teille onnettomasti?
kysyin.

— Nyt varmemmin kuin koskaan; mutta ainakin teette minulle niin paljon
oikeutta, että todistatte minun menneen kuolemaan oikean korsikkalaisen
tavoin?

— Teidän tyyneytenne, rakas de Franchi, on niin suuri, että se saattaa
minut toivomaan ettette ole vielä kokonaan voitettu.

Louis katsahti kelloon.

— Vielä on minulla seitsemän minuuttia elettävänä, virkkoi hän. Tässä,
ottakaa kelloni, ja pitäkää se muistona minulta. Se on yksi Brequestin
paraimmista taskukelloista.

Otin kellon ja puristin hänen kättänsä.

— Kahdeksan minuutin kuluttua, virkoin, toivon saavani antaa sen teille
takaisin.

— Älkäämme mainitko asiasta sen enempää, vastasi hän, tässä tulee
molemmat todistajat.

— Hyvät herrat, sanoi kreivi de Chateaugrand, tästä hieman vasempaan
päin on pieni aukeama, jonka keksin viimme vuonna; luuletteko että
voisimme olla siellä paremmin rauhassa kuin tässä, josta meidät voidaan
huomata ja meitä häiritä?

— Näyttäkää meille tietä, herra, virkkoi purooni; me seuraamme teitä.

Kreivi näytti tietä ja me seurasimme häntä kahdessa osassa.

Laskeuduttuamme erään jyrkänteen syrjää, saavuimme avonaiselle
paikalle, joka varmaan oli ennen ollut lammikko. Vesi oli kokonaan
hävinnyt ja pensaikot ympäröivät paikkaa joka puolelta. Se oli aivan
kuin luotu tällaista teaatterimaista tapahtumaa varten.

— Herra de Martelli, virkkoi kreivi, tahdotteko mitata maan kanssani?

Parooni läksi heti liikkeelle ja sillä välin kun hän ja herra de
Chateaugrand olivat mittaamassa kahtakymmentä jalkaa, seisoin minä
muutaman sekunnin de Franchin vieressä.

— Haluan sanoa teille, virkkoi hän, että tulette löytämään viimmeisen
tahtoni määräykset työhuoneeni pöydältä.

— Hyvä on, virkoin; tahdon tarkastaa kaikki.

— Oletteko valmiit, hyvät herrat, virkkoi kreivi de Chateaugrand

— Jääkää hyvästi, rakas ystävä, virkkoi Louis; kiitän teitä kaikesta
mitä minulle olette tehneet, ja kaikesta muusta myös, lisäsi hän
surullisesti hymyillen, jota vielä tulette tekemään.

Otin hänen kätensä. Se oli kylmä, mutta aivan värähtämätön.

— Tulkaa, sanoin, unohtakaa viimme öinen näkynne ja rohkaiskaa mielenne.

— Muistatteko "Noita-ampujia"?

— Muistan kyllä.

— Silloin tiedätte myös että joka kuulalla on oma määräyksensä. Jääkää
hyvästi.

Kulkiessansa paikoilleen, joka oli merkitty nenäliinalla, kohtasi
hän parooni Giordanon, joka piteli pistoolia kädessään. Hän otti sen
melkein koneellisesti.

Herra de Chateau Renaud oli jo paikoillaan.

Hetkisen vallitsi syvällinen hiljaisuus jolla välin molemmat nuoret
miehet kumarsivat todistajilleen, sitte vastustajiensa todistajille ja
vihdoin toisilleen.

Herra de Chateau Renaud näytti olevan täydellisesti tottunut tällaisiin
tapauksiin ja hän hymyili mailmanmiehen varmuudella itseksensä.

Kenties hän tiesi että Louis de Franchilla ei ollut ikinä vielä ollut
pistoolia kädessään.

Louis oli kylmä ja tyyni. Hänen kaunis profiilinsa näytti olevan aivan
kuin marmoriin veistetty.

— Niinkuin näette, hyvät herrat, virkkoi herra Chateau Renaud, seisomme
me valmiina ja odotamme.

Louis katsahti minuun uudestaan ja käänsi sitte hymyillen silmänsä
taivaaseen.

— Oletteko valmiit, hyvät herrat? kysyi Chateaugrand.

Sitte, lyöden kätensä yhteen, virkkoi:

— Yksi! kaksi! kolme!

Molemmat laukaukset kaikuivat vaan yhtenä pamahduksena.

Samassa näin Louis de Franchin liikahtavan kahdesti ja lankeavan
polvilleen.

Chateau Renaud jäi seisomaan. Hänen takkinsa helmaan oli tullut reikä.

Kiiruhdin Louisin luokse.

— Oletko haavoitettu? kysyin.

Hän yritti turhaan vastata; verinen vaahto kohosi hänen huulilleen.

Samassa putosi pistooli hänen kädestään ja hän kohotti kätensä
sydämmelleen.

— Parooni, huudahdin, juoskaa kasarmille ja tuokaa tänne rykmentin
haavalääkäri.

Mutta de Franchi antoi merkin Giordanolle, että se oli turhaa.

Herra de Chateau Renaud lähti heti pois, mutta hänen molemmat
todistajansa lähestyivät meitä.

Me avasimme hänen takkinsa ja paitansa.

Kuula oli tunkeutunut oikealle puolelle kuudennen kylkiluun alitse ja
tunkeutunut useampaan lantioon.

Hän oli nähtävästi kuolemaisillaan.

— Herra de Franchi, virkkoi kreivi de Chateaugrand, uskokaa meitä, me
olemme syvästi surulliset tästä onnettomasta lopusta ja toivomme että
ette ole vihastuksissa herra de Chateau Renaudille.

— Annan hänelle anteeksi, kuiskasi haavoitettu; mutta antakaa hänen
poistua.

Kääntyen vaivalla puoleeni, virkkoi hän:

— Muistakaa lupauksenne.

— Vannon täyttäväni kaikessa pyyntönne.

— Ja nyt, virkkoi hän hymyillen, katsokaa kelloanne.

Sen sanottuaan huokasi hän syvään ja oikaisi itsensä.

Se oli hänen viimmeinen huokauksensa.

Katsahdin kellooni — se oli juuri kymmenen minuuttia yli yhdeksän;
katsahdin Louisiin — hän oli kuollut!

Saatoimme ruumiin takaisin Pariisiin, ja sillä välin kun parooni
Giordano antoi tärkeitä selityksiä poliisikonttorissa, autoin Josefia
kantamaan kuormamme ylös rappusia.

Kyyneleet vuotivat miesparan silmistä.

Vähän ajan perästä palasi Giordano poliisipäällikön kanssa sinetillä
lukitsemaan ystäväni tavarat.

Hän halusi sitte lähettää kirjeet kaikille de Franchin ystäville hänen
kuolemastaan, mutta pyysin hänen ensin lukemaan kirjeen, jonka Louis
oli jättänyt minulle ennen lähtöään.

Tämä kirje sisälsi pyynnön että Lucianilta pidettäisiin salassa hänen
kuolemansa, ja että hänen hautajaisensa tapahtuisivat mitä suurimmassa
hiljaisuudessa.

Parooni lupasi täyttää Louisin toiveet, ja minä riensin de Boissyn
ja Chateaugrandin luokse pyytämään heitä tulemaan tähän viimmeiseen
surulliseen toimitukseen ja myös kehoitin herra Chateau Renaudin
lähtemään pois Pariisista edes vähäksi aikaa.

He lupasivat tehdä mitä voivat ja minä kiiruhdin panemaan postiin
kirjeen rouva de Franchille, että poikansa juuri oli kuollut
aivokuumeeseen.




XV LUKU.


Tällaiset tapahtumat herättävät tavallisesti suurta huomiota, mutta
tämä kaksintaistelu painui hiljaisuuteen. Myös kaikkein meluavimmat
lehdet vaikenivat tyyten.

Vaan muutamat ystävät saattoivat onnettoman nuorukaisen ruumiin Père
Lachaiseen.

Kuitenkin kieltäytyi herra Chateau de Renaud lähtemästä Pariisista.

Viisi päivää kerrotun tapahtuman jälkeen istuin yhdentoista aikaan
iltasella työhuoneessani; olin kirjoittanut pitkän aikaa ja tunsin
itseni jokseenkin haluttomaksi, istuessani valkean ääressä. Äkkiä
avautui ovi nopeasti, sulkeutuen yhtä kiireesti ja palvelijani sanoi
kauhun sekaisella äänellä että herra de Franchi halusi puhua kanssani.

Käännyin ja katsahdin häneen; hän oli hyvin kalpea.

— Oletko hullu! virkoin; etkö tiedä että hän kuoli viisi päivää sitte?

— Tiedän, herra. Siitä syystä olenkin niin poissa suunniltani. Joku
soitti kelloa — olin etehisessä ja avasin oven; tunsin vieraan häneksi
ja peräydyin. Hän astui sisään, kysyi jos olitte kotona ja minä olin
niin kiihtynyt, että hätäpäissäni myönsin. Sitte sanoi hän: ‘sanokaa
isännällenne että herra de Franchi haluaa puhua hänen kanssansa'.

— Olet aivan päästä pilalla! toistin. Etehinen on pimeä ja et ole
nähnyt oikein, olit varmaan unissasi etkä kuullut oikein; mene ja kysy
uudestaan hänen nimensä.

— Se on tarpeetonta, herra, vakuutan että en ole erehtynyt.

— Käske hänen sitte astumaan sisään.

Minuuttia myöhemmin näin omilla silmilläni herra de Franchin astuvan
huoneeseeni.

Kauhistuneena nousin tuoliltani ja peräydyin.

— Anteeksi, että häiritsen teitä näin myöhään, virkkoi hän; mutta
saavuin vasta kymmenen minuuttia sitte, enkä voinut odottaa
huomispäivää.

— Viktor, virkoin palvelijalle, joka yhä seisoi ällistyneenä, jätä
meidät ja tule mieluummin takaisin jonkun neljännestunnin perästä ja
tuo meille jotain syötävää; te syötte kanssani, Lucian, ja te jäätte
nukkumaan luokseni, eikö totta?

— Kernaasti; en ole syönyt mitään sitte kun läksin Auxerresta. Ja koska
ei kukaan minua tuntenut, tahi paremmin, koska jokainen otaksui minun
olevan veljeni, ei ovia avattu minulle, ja minä kiiruhdin veljeni
talosta tänne suoraan, saadakseni puhua kanssanne.

— Oi, rakas Lucian, huudahdin juosten hänen luokseen — tehän se olette!
Vastoin tahtoani nousivat kyyneleet silmiini.

— Minä se olen, vastasi hän.

Laskin viimmeksi kuluneita päiviä; kirje ei olisi ehtinyt saapua
Ajaccioon, vielä vähemmin Sullacaroon.

— Te ette siis, huudahdin, tiedä vielä mistään.

— Tiedän ihan kaikki, vastasi hän.

— Ihan kaikki?

— Niin.

Tartuin Lucianin käteen ja vein hänet nojatuoliin istumaan, istuen itse
hänen viereensä. Mutta, virkoin, enenevällä hämmästyksellä, olitteko jo
matkalla kun saitte kuulla tämän surullisen uutisen?

— Olin silloin vielä Sullacarossa.

— Mahdotonta; veljenne kirje olisi tuskin vielä nytkään ehtinyt sinne
saapua.

— Olette unohtanut erään vanhan ballaadin, rakas Alexander; kuolleet
lentävät nopeasti.

Vavahdin.

— Mitä tarkoitatte?

—- Ettekö muista mitä kerroin perheemme jäsenten henkinäyistä?

— Olette nähneet veljenne! huudahdin.

— Olen.

— Milloin?

— Yöllä 16 ja 17 päivän välillä.

— Ja hän kertoi teille kaikki?

— Kaikki.

— Hän kertoi että hän oli kuollut?

— Hän kertoi olevansa tapettu; kuolleet eivät milloinkaan valehtele.

— Kertoiko hän millä tavoin?

— Kertoi; kaksintaistelussa herra de Chateau Renaudin kanssa.

— Se on mahdotonta, virkoin; olette saaneet sen tietää jostain muualta.

— Luuletteko siis että minua huvittaisi nyt laskea leikkiä?

— Suokaa anteeksi, mutta se mitä nyt kerrotte on tosiaankin niin
outoa, ja kaikki mitä tapahtuu teille ja veljellenne on niin tykkänään
ulkopuolella luonnonlakia että — —

— Että ette voi sitä uskoa, eikö totta? Sen käsitän, mutta katsokaa,
virkkoi hän avatessansa paitansa rinnustan ja näyttäen minulle sinistä
merkkiä ihossansa, juuri alapuolella kuudetta kylkiluuta. — Uskotteko
tätä?

— Mitä ihmettä, sehän on juuri paikka, johon veljeänne ammuttiin,
huudahdin.

— Ja kuula tuli tästä ulos, eikö totta? jatkoi Lucian, asettaen
sormensa vasemmalle lanteelle.

— Se on taikamaista.

— Ja nyt, jatkoi hän, kerronko teille milloin hän kuoli? Hän kuoli
kymmenen minuuttia yli yhdeksän.

— Kertokaa minulle kaikki, Lucian; te peloitatte minua aavemaisilla
vastauksillanne. Kertokaa kaikki järjestyksessä.

Katsoen minuun terävästi, jatkoi Lucian:

— Kertomukseni on hyvin yksinkertainen: aamulla, jolloin veljeni kuoli,
olin mennyt ratsastaen metsään hakemaan paimentamme Carbonista. Olin
ottanut kellon mukaan nähdäkseni ajan kulun ja olin pistämäisilläni
sitä taskuuni kun sain äkkiä kovan tärähdyksen kylkeeni ja pyörryin.
Avatessani silmäni makasin maassa Orlandin sylissä. Hevoseni oli
pitkänään maassa muutaman jalan päässä minusta.

— "Mitä teille on tapahtunut?" kysyi Orlandi.

— "En tiedä", vastasin. "Ettekö kuulleet pyssyn laukausta?"

— "En."

— "Kysyn sentähden", jatkoin, "koska luulen olevani ammuttu", ja minä
näytin hänelle paikan, jossa tunsin kipua.

— "Ensinnäkin", virkkoi hän, "ei kukaan ole ampunut, ja toiseksi,
takissanne ei ole reikää."

— "Sitte", vastasin, "on veljeni tullut ammutuksi."

— "Ah!" virkkoi hän, "se on toinen asia."

— Avasin sitte takkini ja löysin merkin, jonka äsken teille näytin. Kun
sen ensin näin, oli se aivan veripunainen.

— Olin ensin niin kauheassa tuskassa, että olin kiusauksessa palata
Sullacaroon, mutta äiti johtui mieleeni. Hän odotti minua vasta
illalliselle. Minun olisi pitänyt keksiä joku syy, eikä minulla
ollut mitään; enkä sitä paitse halunnut kertoa hänelle että veljeni
oli kuollut, ennen kun olin siitä itsekään aivan varma. En palannut
sentähden ennen kun kello kuusi. Äiti raukkani otti minut vastaan aivan
tavallisuuden mukaan; selvästi näin ettei hän tiennyt mitään.

— Heti kun illallinen oli ohitse, menin omaan huoneeseeni, mutta
käytävässä puhalsi tuuli kynttiläni sammuksiin.

— Olin menossa alakertaan hakemaan uutta kynttilää, kun äiti näki minut
ja huusi peljästyksestä: "Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän, "miksi olet
niin kalpea."

— "Ei minua vaivaa mikään", vastasin, ja ottaen toisen kynttilän, menin
uudelleen yläkertaan. Tällä kertaa ei kynttilä sammunut. Astuin veljeni
huoneeseen; se oli tyhjä. Vahakynttilä oli hävinnyt; vuode näytti
koskemattomalta. Lattialla oli ensimmäinen kynttiläni, jonka tuuli oli
sammuttanut.

— Huolimatta kaikesta olin nyt vakuutettu siitä että veljeni oli tullut
ammutuksi aamulla kello kymmenen minuuttia yli yhdeksän.

— Menin vuoteelleni hyvin kiihoittuneena.

— Niin kun arvannette, kesti kauvan ennen kun pääsin uneen vaipumaan.
Vihdoin nukuin kuitenkin ja unessa näin kuinka koko näytäntö oli
tapahtunut. Näin miehen, joka hänet oli tappanut, kuulin hänen nimensä;
hän on herra de Chateau Renaud.

— Se on valitettavasti liian totta, virkoin, mutta miksi tulitte
Pariisiin?

— Olen tullut tappamaan miehen, joka tappoi veljeni.

— Tappamaan hänet?

— Niin aivan, mutta en korsikkalaiseen tapaan, pensaiden välitse
tahi muurin takaa; ei, ei; tahdon tappaa hänet oikeaan ranskalaiseen
malliin, hienoissa hansikkaissa ja hännystakissa.

— Ja tietääkö rouva de Franchi että olette tulleet Pariisiin siinä
tarkoituksessa?

— Tietää.

— Ja hän sallii sen tapahtua?

— Hän suuteli minua otsalle ja sanoi: "Mene". Äitini on oikea
korsikkalainen.

— Mutta ennen kuolemaansa virkkoi veljenne, ettei hän halunnut tulla
kostetuksi.

— Vaikka kohta, virkkoi Lucian katkerasti hymyillen; hän on luultavasti
sen jälkeen muuttanut mieltä.

Samassa hetkessä toi palvelija sisälle illallisen.

Lucian söi niin kuin ei mistään eriskummallisesta olisi ollut puhetta.

Illallisen jälkeen saatoin hänet huoneeseensa. Hän kiitti minua,
puristi kättäni ja toivotti minulle hyvää yötä.

Hänen mielensä oli tyyntynyt järkähtämättömän päätöksensä painosta.

Seuraavana aamuna tuli hän luokseni heti ylös noustuani.

— Tahdotteko saattaa minut Vincenneen? kysyi hän. Se on
pyhiinvaellusretkeni, jota en voi laiminlyödä. Jos te ette voi hukata
aikaanne, menen yksin.

— Yksin? toistin. Jos sen tekisitte, kuka näyttäisi teille paikan?

— Löytäisin sen helposti. Enkö kertonut että näin sen unissani?

Olin utelias näkemään kuinka pitkältä tätä ihmeellistä vaistoa riitti.

— No, hyvä, minä seuraan teitä, virkoin.

— Sillä välin kun pukeudutte, kirjoitan Giordanolle. Sallitteko
palvelijanne viedä kirjeeni?

— Tietysti.

Kymmenen minuutin kuluttua palasi hän kirjeineen, jonka hän antoi
palvelijalle. Olin käskenyt ajurin tulemaan. Hyppäsimme vaunuun ja
ajoimme täyttä laukkaa Vincenneen.

Kun saavuimme perille, pysähdytti nuori mies hevosen.

— Olemme perillä, virkkoi hän.

Ja tosiaankin olimme aivan samalla paikalla.

Lucian astui metsään ilman pienintäkään arvelua, aivan kuin olisi
ollut siellä kymmeniä kertoja ennen. Hän astui suoraan alas pienelle
aukeamalle, katsahti ympärilleen ja saavuttuansa paikalle, johon
veljensä oli kaatunut, polvistui hän veriselle paikalle, sanoen:

— Tässä se on.

Sitte kumartui hän verkalleen ja suuteli ruohoa.

Noustuaan ylös meni hän sille paikalle, jossa herra Chateau Renaud oli
seisonut.

— Hän oli tässä, virkkoi hän potkaisten maata jalallaan, ja tässä
tulette näkemään hänet huomenna viruvan maassa.

— Mitä tarkoitatte? kysyin.

— Tarkoitan että hänen pitää antaa huomenna minulle hyvitystä.

— Mutta, rakas Lucian, sanoin, Ranskassa ei koskaan kaksintaistella
muusta syystä. Herra de Chateau Renaud taisteli veljenne kanssa, jonka
hän vaati kaksintaisteluun, mutta hänellä ei ole mitään tekemistä
kanssanne.

— Niinkö! vai sillä tavoin. Herra de Chateau Renaud oli oikeutettu
vaatimaan veljeni taisteluun sen tähden että veljeni tarjosi
suojelustansa naiselle, jota oli mitä syvimmin loukattu! Sanotte että
hän oli oikeutettu vaatimaan hänet taisteluun; hän teki niin ja tappoi
veljeni, joka ei ikinä ollut käsitellyt pistoolia, yhtä helposti
kuin jos olisi ampunut tuota tunnotonta puuta tuossa, mutta minä en
ole oikeutettu vaatimaan herra de Chateau Renaudia taisteluun. Mitä
joutavaa puhetta se on?

Katsoin maahan voimatta vastata.

— Sitä paitse, jatkoi hän, ei teillä ole mitään tekemistä tämän asian
kanssa. Kirjoitin Giordanolle tänä aamuna, ja kun palaamme Pariisiin,
järjestetään kaikki asianomaisella tavalla. Ette suinkaan otaksune,
että herra de Chateau Renaud hylkää vaatimukseni?

— Onnettomuudeksi on hänellä liian itserakkaat ajatukset voidaksensa
sen tehdä, vastasin.

— Hyvä, palatkaamme Pariisiin, toivon ett? murkinoisitte kanssani tänä
aamuna Café de Pariisissa. Siellähän veljeni tavallisesti aamiaisti,
eikö totta?

— Niin luulen.

— Kaikessa tapauksessa tulen siellä kohtaamaan Giordanoa.

— Siis Café de Pariisiin, vastasin.

Puolta tuntia myöhemmin olimme ravintolan edustalla.




XIV LUKU.


Lucianin astuminen ravintolaan oli vaan uusi todistus hänen
yhdennäköisyydestään veljensä kanssa.

Sanoma Louisin kuolemasta oli kiertänyt ympäri kaupunkia, ei tosin
yksityiskohtineen, mutta sellaisenaan kun se saatiin tietää, ja
Lucianin ilmestyminen herätti yleistä hämmästystä.

Tietäen että parooni Giordano tulisi yhtymään meihin, tilasin
yksityishuoneen, jossa Lucian alkoi lukea sanomalehteä mitä suurimmalla
kylmäverisyydellä.

Kun aamiainen oli lopussa, saapui Giordano.

Nuoret miehet eivät olleet nähneet toisiansa viiteen vuoteen, mutta
yksinkertainen kädenpudistus oli heidän ainoa tervehdyksensä.

— Kaikki on järjestetty, virkkoi Giordano.

— Chateau Renaud vastaanotti vaatimukseni?

— Kyllä, mutta sillä ehdolla, että kun hän on taistellut kanssanne,
hänet on jätettävä yksin.

— Hänen ei olisi tarvinnut vaivata päätänsä sillä ajatuksella. Minä
olen viimeinen de Franchin sukua.

— Näittekö Chateau Renaudin tahi hänen todistajansa?

— Näin vaan Chateau Renaudin, mutta hän lupasi antaa tiedon sekä herra
de Boissylie että herra de Chateaugrandille. Tulette käyttämään samoja
aseita ja kohtaamaan toisenne samalla hetkellä ja samalla paikalla.

Aamiaisen jälkeen pyysi Lucian että veisimme hänet taloon, jossa
veljensä oli asunut, ja saattaisimme hänet talon isännän kanssa
tuttavuuteen. Hän halusi viettää yön, joka eroitti hänet Louisin koston
hetkestä, Louisin omassa huoneessa. Me suostuimme siihen ja tuntien
että hän halusi olla yksin, jätimme hänet sinne ja palasimme pois.

Olimme päättäneet yhtyä jälleen kello kahdeksan aamulla ja hän pyysi
minun tuomaan samat pistoolit tullessani.

Astuessani sisälle seuraavana aamuna tapasin hänet kirjoittamassa aivan
samoin kuin veljensä olin tavannut. Vaikka hyvin kalpea, hymyili hän
kuitenkin.

— Hyvää huomenta, sanoi hän; olen kirjoittamassa äidilleni.

— Toivon ettei kirje ole yhtä surullinen kuin se, jonka veljenne
kirjoitti viikko sitte.

— Kirjoitin äidilleni että Louis on kostettu.

— Mutta kuinka voitte kirjoittaa sellaisella varmuudella?

— Eikö veljeni ilmoittanut teille kuolemaansa edeltä päin? No hyvä,
samoin nyt minä julistan teille edeltä päin herra de Chateau Renaudin
kuoleman.

Hän nousi ylös ja kosketti minua otsaan.

— Kuulani tulee sattumaan tähän paikkaan.

— Ja te?

— Hänen kuulansa ei tule edes hipaisemaan minua.

— Mutta odottakaa ainakin kunnes kaksintaistelu on tapahtunut, ennen
kun lähetätte kirjeenne.

— Se olisi vallan tarpeetonta.

Hän soitti kelloa ja palvelija tuli sisään.

— Josef, virkkoi hän, vie tämä kirje heti paikalla postiin.

— Oletteko nähneet veljenne? kysyin.

— Olen, vastasi hän.

Samassa hetkessä saapui parooni Giordano; kello oli kahdeksan ja me
läksimme paikalla.

Lucian oli niin malttamaton että saavuimme paikalle kymmenen minuuttia
liian aikaiseen.

Juuri yhdeksän aikaan saapuivat vastustajamme.

— Tässä olemme, hyvät herrat, sanoi herra de Chateaugrand, mutta te
tiedätte ehtomme. Tämä kaksintaistelu pitää olla viimeinen; ja mitkä
lienevätkin seuraukset, herra de Chateau Renaud ei tule olemaan
edesvastauksessa mistään.

— Se on päätetty, vastasi parooni.

Lucian kumarsi.

— Onko teillä pistoolit? kysyi kreivi.

— On; aivan ne entiset.

— Herra de Franchi ei ole tottunut niitä käsittelemään, eikö totta?

— Paljon tottumattomampi kuin herra de Chateau Renaud, joka on jo
käyttänyt niitä kerran, jota vastoin herra de Franchi ei ole niitä
ennen edes nähnyt.

— Vallan hyvä, hyvät herrat. Tulkaa, Chateau Renaud.

Sen enempää puhumatta saavuimme metsään. Ei kukaan meistä ollut vielä
oikein tointunut viimeisen kauhistuttavan tapauksen jälkeen samalla
paikalla, ja me tunsimme että toinen yhtä kauhea näky tulisi olemaan
taas tässä silmiemme edessä.

Saavuimme pienelle aukeamalle. Herra de Chateau Renaud, joka oli
täydellisesti varma itsestään, esiintyi kylmällä tyyneydellä, mutta ne,
jotka olivat nähneet hänet vähää ennen, tiesivät ettei hän ollut aivan
niin rauhallinen kuin miltä hän näytti. Kerta kerralta vilkasi hän
Lucianiin päin epäluuloisesti.

Kenties veljesten yhdennäköisyys hämmästytti häntä, ja hän näki
Lucianissa varmaan Louisin kostavan haamun.

Lucian, ollen tyyni ja kylmäverinen, näytti mieheltä, joka on varma
koston saaliistaan.

Ennen kun kukaan ehti sanoa hänelle missä paikassa hänen piti seisoa,
asettui hän aivan samalle kohdalle, jossa veljensä oli seisonut ja
pakoitti siten vastustajansa asettumaan entiselle paikalleen.

Lucian otti vastaan pistoolinsa riemun hymyllä. Kun herra de Chateau
Renaud sai omansa, muuttui hän kuolon kalpeaksi ja pisti kätensä
kauluksensa väliin, aivan kuin olisi ollut tukehtumaisillaan.

Mahdotonta olisi kuvailla kauhua, joka vasten tahtoani minut valtasi,
katsellessani tätä nuorta miestä; kaunis, rikas ja hienostunut mies,
joka vielä päivää ennen ajatteli, että pitkät ja onnelliset vuodet
olivat hänen edessään, mutta joka nyt sydämmen tuskalla huomasi
olevansa tuomittu kuolemaan.

— Oletteko valmiit, hyvät herrat? kysyi herra de Chateaugrand.

— Olemme, vastasi Lucian. Herra de Chateau Renaud teki myöntävän
liikkeen.

Tuntien että oli aivan mahdotonta heihin katsoa, käänsin pääni heistä
pois.

Kuulin kaksi pamahdusta ja kolmanneksi niiden kaiun.

Katsahdin ympärilleni.

Herra de Chateau Renaud makasi maassa pitkänään. Hän oli kuollut ilman
huokausta, ilman liikahdusta.

Uteliaisuuden ja kauhun valtaamana lähestyin kuollutta; kuula oli
sattunut keskelle otsaa, aivan kuin Lucian oli sanonut.

Juoksin Lucianin luokse; hän oli tyyni ja liikkumaton, mutta
nähdessänsä minun lähestyvän, pudotti hän pistoolinsa ja heittäytyi
syliini.

— Oi veljeni! veli raukkani! huudahti hän purskahtaen itkuun. Ne olivat
ensimmäiset kyyneleet, jotka hän elämässänsä oli vuodattanut.

LOPPU.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KORSIKAN VELJEKSET ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.