Jaakoppi

By Alexander Lange Kielland

The Project Gutenberg EBook of Jaakoppi, by Alexander L. Kielland

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license


Title: Jaakoppi

Author: Alexander L. Kielland

Translator: Juhani Aho

Release Date: March 17, 2012 [EBook #39182]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JAAKOPPI ***




Produced by Tapio Riikonen






JAAKOPPI

Kirj.

Alexander L. Kielland


Suomentanut Juhani Aho


Päivälehden novellikokoelma 1.


Helsingissä,
Helsingin Sentraali-Kirjapainossa,
1891.




I.


Pari peninkulmaa järvestä, missä maa hitaasti alkoi nousta tunturia
kohden, olivat nuo pienet talot autioina ja hajallaan; ja alavat suot
levenivät mustina ja rapakoisina hiukan ylempänä olevien kankaiden
välissä, missä lyhyttä kanervaa kasvoi isojen kivien ympärillä.

Tie oli yksi ainoa huolellinen kärrynjälki, joka luikerteli kivien ja
mättäiden lomia, ja se kulki nyt samaa suuntaa kuin oli kulettanut sen
ensimmäisen ajajan hevonen; eikä yhdenkään hevosen -- vielä vähemmin
yhdenkään ajajan päähän ollut pistänyt lähteä viemään rattaita toisille
väylille, ulos tästä huolellisesta kärrynjälestä.

Tietä myöten laskeutui alas isokasvuinen, tanakka talonpoikaispoika,
tukka vaaleanpunanen ja naama kesakoissa. Hän kulki, kasvot, nuo isot
ja untuvapartaiset kasvot käännettyinä luodetta kohti, merta kohti,
kaupunkia kohti, ilta-auringon kultaista ruskoa kohti joka punotti
kanervikossa ja veti pitkän juovan veden rajaan saakka, tulvi leveänä
juovana alavalle länsi rannalle ja kimalteli kaitaisena juovana aina
meren ulapalle, näköpiirin perille saakka.

Auringon kulta heloitti hänen vaaleansinisissä, myhäilevissä
silmissään. Ja hänen mielensä se oli täynnä kultaa sekin. Hän ei muuta
ajatellut, ei muuta nähnyt, hän vaan kulki niinkuin olisi jo porkannut
polviaan myöten kullassa -- kulki pohjoiseen päin, kaupunkiin, tuohon
kaupunkiin, joka oli täynnä kulta kolikoita, kulta kolikoita ja
tyttöjä!

Ja kuitenkaan ei Törres Snörtevold ollut nähnyt paljon oikeata kultaa
eläessään; muutamia kullatuita kehyksiä pappilan salissa, siinä kaikki.
Vaan eilen oli hän saanut kaksi oikeata kultarahaa eläinkauppiaalta,
joka osteli sikoja englantilaisille.

Törres vei kultapalat yksikseen luhtiin, puristi niitä kourassaan,
helisti niitä varovasti rautanaulaan, haisteli ja purasi hiukan toista
laitaan; ja koko yön oli hänellä ne mukanaan vuoteella, hän pani
poskensa alle taikka hieroi niitä vastakkain puoli horroksissa,
kuullakseen olivatko ne siinä molemmat.

Seuraavana päivänä oli hän kuin uudesta syntynyt. Hän tahtoi
hetipaikalla päästä kaupunkiin, ja yksin.

Hän joka aina puheli kaupungista, mutta ei koskaan uskaltanut tulla
mukaan, kun muut menivät markkinoille; hän, joka aina oli säästänyt
rahaa kaupunkimatkan varalle, mutta ei koskaan saanut tarpeeksi, hän
oli nyt kerralla valmis, eikä pidättämisestä puhettakaan. Kaikki
rahansa pistettyinä pienissä kääryissä sinne tänne vaatteihin ruumiin
ympärille astui hän nyt alas tietä pitkin iltapäivän paistaessa ja
läheni rantaa, josta toivoi pääsevänsä venheellä yli rautatieasemalle
toisella puolen veden.

Matkalipun hinnan kaupunkiin tiesi hän; se oli suuri; mutta mahdotonta
oli hänen tässä kiihkossaan lähteä kiertämäänkään ja kulkea puolitoista
päivää jalkasin. Venhekyydin oli hän arvellut maksavan 25 äyriä. Mutta
kun hän joutui niin pitkälle, että näki isot kivet veden rajassa, missä
tiesi venheen olevan, pisti hänen päähänsä, ett'ei sen omistaja Anders
ehkä olekaan saatavissa. Silloin voisi hän ottaa venheen ja soutaa itse
itsensä toiselle puolelle; se ei tulisi mitään maksamaan, sillä tänne
hän ei enää koskaan tule takaisin.

Kotona eivät olleet puhuneet juuri mitään Törresille, kun hän sanoi
lähtevänsä. Hän oli aina yksin eikä suuresti muista välittänyt. Talo
oli aina lapsia täynnä ja vaivaishoidon portaalla. Törres ei ollut
vanhin poika, mutta teki työtä taloon ja hoiti omia asioitaan siinä
sivussa.

Jo ihan nuoresta alkaen oli hänellä ollut tavaton onni sikakaupoissa.
Aina saivat hänen sikansa enimmät porsaat ja jos niitä katosi metsiin,
ei hänen porsaansa olleet koskaan kadonneiden joukossa. Mutta ei hän
kuitenkaan ollut tyytyväinen; hän kulki ja valitti, ett'ei tästä tule
mitään. Ja vaikka hän olisi myynyt kuinka hyvään hintaan tahansa, ei
kukaan voinut huomata, että hänellä oli rahoja. Hiljaa ja murjottaen
oleskeli hän siellä missä muutkin ja kasvoi hitaasti.

Mutta kun hän nyt laskeutui alas viimeistä mäkeä kultaisen auringon
kimaltaessa edessään veden pinnalla, tulvahti tuossa nuoressa
talonpoikaispojassa ennen tuntematon voima. Hänellä ei ollut laukkua
eikä matkasauvaa; mutta hänen piti saada jotakin käteensä ja niin otti
hän kaksi pyöreätä kiveä tiepuolesta -- toisen toiseen käteensä. Niitä
iski hän vastakkain niin kovasti kuin voi ja lauleli: Kultia ja
tyttöjä, ja tyttöjä ja kultia, -- hän lauloi ääneensä ja löi tahtia
jalalla. Vaikkei hän osannutkaan laulaa.

Hänestä oli niinkuin olisi hän musertanut jotain toista, samalla kuin
hän itse kasvoi, kasvoi ohi kahdenkymmenen vuotensa, kasvoi niin
suureksi, että hänen täytyi avata leveähampainen suunsa, -- ikäänkuin
nielläksensä oma ääretön himonsa.

Ja kun hän näki venheen kiven kupeella eikä yhtään ihmistä saapuvilla,
pani hän hyppelemällä viimeisen matkan, nauraen ja riemuten, ja
hyökkäsi venheen kimppuun sysätäkseen sen vesille.

Mutta hänen askeleensa irtonaisilla rantakivillä herättivät miehen
kiven takana, josta pää pisti esille. Se oli Andersin pää, ja hän kysyi
kiivaasti:

"Mitä sinä teet minun venheelläni?"

Törres'in sydänalassa pani pahasti ja pettyneenä irroitti hän kätensä
venheen kokasta; mutta sanoi rauhallisesti, niinkuin oikeata asiaa:

"Voitko soutaa minut yli asemalle -- Anders?"

"En"

"Vai niin? -- mutta minä maksan!"

"Venhe on vuokrattu", vastasi Anders ja sylkäsi, kääntyen rauhallisesti
pois ja piiloutuen kiven taa.

Sieltä kuului muitakin ääniä, ne nauroivat ja puhelivat kiven takana.
Törres seisoi silmänräpäyksen hämillään ja kokosi ajatuksiaan. Ja hänen
verensä olivat sellaisessa menon vauhdissa ja hänen koko mielensä oli
niin täynnä kultaisia unelmia, että hän huusi ääneensä -- tahallaan
sitä varten, että kiven takana olijatkin kuulisivat: "Saat 50 äyriä
kyydistä asemalle".

Mutta sieltä kiven suojasta kajahti tyynille vesille nauru, jonka
vertaista Törres ei vielä eläissään ollut kuullut, sillä se oli
kaupunkilais naurua -- ärsyttävää, herrasmaista ja vapaata. Ja sieltä
huudettiin: "Käy esiin! Käy esiin sinä viidenkymmenen äyrin mies! --
hoi, missä se on se kultalintu?"

Pari iloista punertavaa naamaa pilkisti sieltä häntä nähdäkseen ja kun
Törres vähän muuttautui, sai hän nähdä kolme kaupungin herraa, jotka
kalastus kapineineen olivat asettuneet tuon suuren kiven suojaan.
Heillä oli valkea liina keskellään nurmikolla ja pulloja oli kokonainen
kehä yhdestä toiseen; siellä oli laseja täynnä punaista ja keltaista,
voita lasi astioissa, hienoa kaupunkilais-leipää, avattuja läkki
astioita, paperiin käärittyä kanan paistia, -- Törres näki tuon kaikki
yhdellä ainoalla silmäyksellä käsittämättä muuta kuin että se oli
kaikki tuo äärettömän kallista, ja hän luuhistui kokoon mielen
masennuksesta.

"Tule poika tänne! ja juo lasi janoosi!" huusi heistä vanhin joka oli
paksu ja punapäinen.

Mutta Törres seisoi synkkänä ja vastasi vaan:

"Minun pitäisi päästä veden yli -- minun."

"Mene sitten vaikka helvettiin", huusi tuo paksu ja tyhjensi itse
lasinsa; "tiedä sinä, että venhe on nyt meidän".

"Olisiko siellä vielä sijaa?" kysyi heistä muuan.

"Onhan siellä aina sijaa", vastasi Anders.

"Ei, ei", huusi tuo lihava päättäväisesti, "me emme tahdo mukaan. Minä
en siedä näitä lahosia venheitä -- en ainakaan lastissa."

Ja niinkuin ei Törresiä olisi ollut koko maailmassa, alkoivat he syödä
ja syödessään jutella kaikista niistä huonoista venheistä, joita oli
pakotettu käyttämään vesillä ja virroilla ja joita aina piti soutaa,
menipä sitten kalaan tai tahtoi päästä rannalta toiselle.

Törres peräytyi pysytellen niin, että kivi oli siinä hänen ja noiden
toisten välillä, kunnes löysi syvennyksen rannassa, johon voi kokonaan
piiloutua, kun laskeutui vatsalleen maahan. Tässä hän loikoi kiroillen
ja hiekkaa raapien.

Ne olivat nuo nauraneet hänen suurelle tarjoukselleen ja pakoittaneet
kiertämään maata myöten. Nyt hän ei enää ehtisi iltajunaan, hänen
pitäisi yöpyä vieraihin paikkoihin ja kenties maksaa yösijasta; ja
sitten ei hän enää ehtisi tänä iltana kaupunkiin -- ei saisi nähdä
tuota valaistua, ihmeellistä kaupunkia, johonka oli juoksujalassa
rientänyt.

Jonkun ajan päästä nousivat miehet kiven takaa jaloilleen, täyteläisinä
ja tyytyväisinä, sikarit ja piiput hampaissa höyryten, samalla kun
Anders, joka oli ollut ennenkin herroja kyydissä, keräsi tähteet
vakkaan ja vei ne venheesen. Kun he olivat päässeet vesille, nauraen ja
meluten, ymmärsi Törres heidän puheestaan, että joku oli maininnut
hänet; sillä se lihava, joka oli istuutunut perään, huusi: "me annamme
Andersille yhden kruunun juomarahaa päästäksemme kultalinnusta, niin
voittaa hän kuitenkin 50 äyriä".

Venhe lähti soutamaan pois ja nuo kolme herraa laittoivat siimansa
reilaan, uistellakseen yli mentäessä. Törres jäi yksin rannalle ja
katseli heidän jälkeensä kiukusta hehkuvin silmin.

Sitten hiipi hän kiven luo, jonka juurella oli muutamia korkkeja ja
voihin tahratuita papereita. Hän pui nyrkkiä poistuvalle venheelle ja
joutui hillitsemättömään raivoon ajatellessaan noita ihmisiä --
varsinkin tuota paksua. Hän syöksi olkapäänsä kiven kylkeen, painoi
sitä ja pinnisti maasta jaloillaan. Mutta tuo liikahtamaton möhkäle
jäähdytti hänet. Kiukun kohtaus meni ohitse ja hän katseli venheen
jälkeen, joka nyt oli liukunut vastaisen maan mustaan varjoon; samalla
hän vannoi sydämmessään, että tätä ei tulla unohtamaan.

Sitten lähti hän kärsivällisesti kiertämään rantaa; olihan oikeastaan
50 äyriä säästetty; kun nyt vaan saisi yösijan halvalla.

Mutta nyt ei ollut enää kultaa auringossa eikä mitään typeriä haaveita
Törresin päässä. Hän tunnusteli kaikkia rahakääröjään, luki ne ja laski
yhteen; tähän saakka ei ollut vielä mennyt äyriäkään.




II.


Se kaupunki, mihin hän tuli seuraavana aamuna, oli niin suuri, että
Törres jäi seisomaan sanatonna ja huumautuneena, astuessaan ulos
asemahuoneesta.

Sellaista korkeiden ja kalliiden huoneiden paljoutta ei hän ollut
osannut aavistaakaan, vaikka olikin kuullut niistä puhuttavan ja niitä
mielessään kuvitellut.

Välittämättä muutamista poikasista, jotka kysyivät olisiko hänellä
mitään kantamista -- eihän hänellä ollut mitään, lähti hän tunkeutumaan
kaupunkiin, osoittamatta ainoallakaan kasvojen liikkeellä, kuinka
mahtavasti tämä häneen vaikutti.

Mutta yhtäkkiä tuli häntä vastaan jotain aivan erinomaista. Se oli
nuori, hieno nainen -- kurottu ja keikistetty, jalassa hienokärkiset
kengät ja suuri hattu poikittain päässä. Ennenkun itsekään tiesi,
sivalsi hän lakin päästään niinkuin papin edessä, ja nainen punastui,
vaikka ei voinutkaan olla tyytyväisenä hymyilemättä.

Ei hän hänen kauneuttaan, -- sillä Törres oli tuskin nähnyt hänen
kasvonsa, eikä myöskään puvun kalleutta, mutta se somuus! -- että
nainen voi näyttää noin somalta, se oli hänen mielestään
yliluonnollisen mestarillista. Törres oli nähnyt naisia ennenkin --
sekä vaatteissa että ilman; mutta moista ei hän ollut koskaan
aavistanut. Ja joka kerta kuin hän tuli naista vastaan, niin vavahti
hän ja jäi tuijottamaan jälkeen; mutta ei kukaan ollut sellainen kuin
tuo ensimmäinen, eikä hän enää ottanut lakkia päästään.

Puolille päivin oli Törres jo sen verran tutustunut kaupunkiin, että
hän tiesi, missä ihmiset eniten oleskelivat. Pienet ja ahtaat kadut hän
pian hylkäsi; mutta pääkadut, missä huoneet olivat kivestä -- ja
äärettömän suuret ikkunat yhdestä ainoasta lasista, joka oli niin
läpikuultavaa kuin kirkas ilma, ja joissa kuitenkin oli niin hyvä
katsella kuvaansa -- niitä myöten kuljeskeli hän tuntikausia.

Kaupungin komeimman puodin nimi oli Brandt; se oli naisten puoti, johon
kuului koetushuoneet ja ompeluhuone. Mutta vanhalta muistilta myytiin
siellä myöskin kahvia, teetä ja sikareita, joita oli näytteillä
erityisessä uutimilla verhotussa ikkunassa.

Kaupungin vilkas-liikkeisin katu levisi juuri Brandtin puodin
edustalla, jossa paitse kolmea ikkunaa oli vielä lasiovikin. Tässä
käyskenteli Törres koko päivän edestakaisin ja tutkiskeli. Hän koetteli
arvata tavarain hintaa; mutta harvoihin tavaroihin olivat hinnat
merkityt eikä niitäkään ymmärtänyt.

Brandtin lähin naapuri oli Cornelius Knudsen, jonka talo oli seinäkkäin
Brandtin kanssa, mutta Knudsenilla oli vaan yksi ikkuna pää-kadulle,
muu osa tätä laajaa rakennusta antoi ahtaalle sivukadulle ja päättyi
alhaalla meren rannassa rantamakasiineihin ja tavaratontteihin.

Tätä liikettä johti Cornelius Knudsenin nuori leski, jota vastoin
Brandtin suurta ja rikasta kauppahuonetta hoiti vanhan Brandtin
vävypoika Gustaf Kröger.

Cornelius Knudsenin yhdessä katu-ikkunassa oli kaikkea sitä mitä oli
Brandtillakin ja hiukan vielä lisääkin. Törres näki heti, ettei mikään
täällä ollut niin kallista ja hienoa; mutta sitten oli tällä puodilla
kolme jotenkin pölyistä sivukadulle antavaa ikkunaa, jotka olivat
täynnä tavaroita, tervasta aina laivaköysiin saakka.

Näitä kahta naapuria tarkasteli Törres koko päivän, kunnes huomasi,
että hänellä oli ankara nälkä. Eräästä leipurista osti hän nisuleivän
ja siirappikakun ja nautti nämä ensimmäisinä kaupunkimaistiaisinaan.

Voimistuneena ja hyvällä tuulella jatkoi hän kulkuaan, hän tahtoi
hetipaikalla ansaita jotakin; mutta mistäpäin hän alkaisi? kultasepän
ja kellosepän ikkunat vetävät häntä vahvasti puoleensa. Täällä oli
kulta puhdasta ja hohtavaa.

Mutta kun hän siinä seisoi, katseli sisään ja näki siellä työmiehen,
joka lasi silmän edessä perkkaili kellon sisustaa ja väänteli pienen
pieniä pyöriä ja karoja, niin käsitti hän samassa ett'ei tämä ollut
häntä varten; tuo työ, se ei ollut suinkaan kullan arvoista, vaikka
ikkunat olivat täynnä kultakaluja.

Istua yhdessä kohden, olla vaiti ja tehdä työtä aamusta iltaan, -- ei
-- niin tyhmä en minä ole, ajatteli Törres ja naurahti itsekseen. Yhtä
hyvin olisin voinut jäädä kotiin maata muokkaamaan.

Nyt selvisi hänessä se päätös, että missä oli sakeimassa väkeä --
siellä tahtoo hänkin olla; eikä hän huoli äkäytyä työn ääreen tuolla
tavalla; sinne hän tahtoo mennä missä myydään, missä rahat nousevat
lihavista kukkaroista, ja pyyhkäistä ne laatikkoon niin että kilahtaa.

Oli hänestä kuitenkin liika hienoa pääkaduilla -- vielä; hän loittoni
sentähden laitakaupunkiin päin ja kun näki vanhanpuoleisen miehen
yksinään rihkamapuodissaan, astui hän sisään ja kysäsi ilman pitempiä
mutkia, olisiko täällä paikkaa tämän näköiselle pojalle?

"Ei", vastasi mies ja katsahti ylös sanomalehdestään. Mutta kun Törres
näyttämättä vähintäkään pettyneen näköiseltä aikoi mennä, alkoi
kauppamies tiedustella:

"Taidat olla maalta? -- vastikään tullut kaupunkiin? Oletko väkevä?"

"Kyllä kai -- senpähän näkisi", vastasi Törres vältellen; hän oli
kuitenkin jo katsellut ympärilleen, ja ymmärsi, että väkevän pojan
tehtävä tällaisessa kaupassa olisi silli- ja tervatynnörien
vieritteleminen alhaalla rantamakasiinissa; ja siihen ei hänen tehnyt
mielensä.

Kauppias sitävastoin alkoi mieltyä poikaan.

"Minulla ei kyllä ihan paikalla ole pojan tarvista", sanoi hän.

"Niin, mutta minun olisi tarvis päästä paikalla", sanoi Törres.

"Ohoh", -- huudahti vanha mies -- "niin ne aina ajattelevat ne
talonpojat, että kussa tulevat kaupunkiin, niin on puurokuppi voisilmän
kanssa jo odottamassa."

Mutta Törres naurahti: "Tottahan täällä lie toki työtä tekevälle näin
suuressa kylässä."

Tuo varmuus vaikutti toiseen; tuossa pojassa on jotain, jota ei ole
jokaisessa.

"Sinä -- sinä voisit koitella' -- alkoi hän.

"Paljoko maksetaan puoti pojalle palkkaa?"

"Palkkaako! -- Saat olla aluksi tyytyväinen huoneesen, ruokaan ja
vähään vaatteita", arveli vanhus.

Törres astui ovea kohden, josta samassa tuli pari tyttöä kauppaa
tekemään.

"Niin no, saadaanhan sitten huomenna puhella", sanoi kauppias, jonka
täytyi mennä vastatulleita palvelemaan, "mutta lupaa minulle, että
tulet huomenna takaisin", huusi hän vielä kerran, sillä hänen oli
alkanut tehdä mieli poikaa.

"Kyllä, kyllä", vastasi Törres, mutta kun hän astui ulos hämärästä
rihkamapuodista, päätti hän, että tänne ei hän enää koskaan astu
jalallaan.

Nyt tahtoi hän mennä suoraan -- joko Brandt'ille taikka Knudsenille;
hän oli jo huomannut hyvinkin kelpaavansa pikkukauppiaalle ja vähempää
kuin ruokaa ja asuntoa eivät suinkaan nämäkään voisi hänelle tarjota;
kunhan vaan pääsisi ovesta sisään; kyllä hän sitten aina siitä
selviäisi.

Tuossa tuokiossa oli hän takaisin keskikaupungilla, mutta kun hän tuli
Brandtin nurkkaan, oli kaikki muuttunut. Kaasu oli sytytetty ja
suurista ikkunoista tuli valovirta, jollaista Törres ei koskaan ollut
voinut ajatella mahdolliseksi edes taivaassakaan. Valkosten, loistavain
ja keveiden puotitavarain välistä näki hän muutamia onnellisia
olennoita, jotka käyskentelivät puoti pöytien takana tai kiiveskelivät
portaita myöten ottamaan hyllyiltä tavaroita -- aivan niinkuin enkelit
Jaakopin unessa.

Katsahtamatta Cornelius Knudsenin ikkunaan, joka ei vielä ollut
valaistu, astui hän urhoollisesti, vaikkakin tykyttävin sydämmin.
suoraan tuohon kimmeltävään puotiin.

Hän kysäsi "kauppamiestä itseään", ja eräs nainen, joka parhaallaan
palveli ostajia, avasi hänelle puoti pöydän sulun; nähtävästi luultiin
häntä joksikin lähetiksi. Törres meni osoitettua tietä -- hurmautuneena
kaikesta minkä näki, hajusta ja valosta tässä maailmassa, josta hän
aina oli uneksinut.

Konttoorin ovi oli auki. Törres astui sisään. Paksu mies luki hattu
päässä jotain kirjettä kaasulampun alla. Törres rykäsi ja kysyi eikö
täällä tarvittaisi poikaa?

Vihastuneena pyörähti mies ympäri: mutta kun hän näki Törresin, levitti
hän käsiään ja huudahti:

"Sitä on pirun poika! -- tuleeko se nyt tännekin tuo!"

Törres kiiruhti samassa ulos ovesta; se oli tuo eilinen paksu -- hänen
vihamiehensä; ja ulos puodista kiiruhti hän eikä saanut henkeään
vedetyksi, ennenkun oli kapealla kadulla Cornelius Knudsenin ikkunain
alla, jossa oli yksinäistä ja pimeää.

Nyt oli hänen rohkeutensa melkein lopussa ja päivä oli myöskin kohta
lopussa. Ei millään muotoa olisi hän tahtonut lähteä hakemaan yösijaa
rahan edestä kalliissa kaupungissa. Hänen täytyi keinolla millä hyvänsä
saada jotain tointa vaikka kuinkakin vähäpätöistä.

Olisiko palata rihkamakauppiaan luo?

Pari kertaa käveli hän edestakaisin kadulla, ja ajatteli tuota paksua
miestä, joka siis oli se rikas Brandt; kauvan tulisi kestämään,
ennenkun saisi sellaiselle miehelle kostetuksi, ja sillä välin katsoa
tuijotti hän Knudsenin ikkunoihin.

Yhtäkkiä rohkasi hän mielensä, nousi rappusia ja astui sisään.

Knudsenin pitkässä puodissa ei ollut niin valoisaa eikä myöskään niin
paljon väkeä kun Brandtilla. Törres aikoi uskoa asiansa pienelle,
suloiselle naiselle, joka istui puotipöydän takana; mutta samassa tuli
sieltä esille pieni, soma mies, joka varmaankin oli talon isäntä. Hän
oli puettu ruudukkaisiin ja juovikkaisiin vaatteihin, kaulus oli
korkea, parta musta ja hieno tukka silitettynä alas otsalle.

Törres tarkasteli häntä kunnioituksella ja uudisti ulkomuistista
sanottavansa, että eikö täällä tarvittaisi poikaa.

"Minkälaista poikaa?" kysyi tuo hieno herra.

"Puoti poikaa" -- vastasi Törres.

"Näyttää pikemmin makasiinirengiltä", sanoi tuo hieno herra häntä
kierrellessään ja katsellessaan. Tuo pieni nainen oli kovalla
naurutuulella.

Mutta Törres tarkasteli samalla aikaa puotia ja kaikkia tavaroita;
mitenhän paljon siinä oli rahaa kiinni tuossa?

Hieno herra jatkoi yhä tarkastustaan -- etupäässä naisia huvittaakseen.

"Mikä on nimenne?" -- kysyi hän nostaen lasit nenälleen.

"Törres Snörtevold."

Nuorta naista huvitti se niin että hänen täytyi paeta nurkkaan,
peittämään nauruaan.

"Kauniisti kaikuva nimi", sanoi hieno herra, "ja millä alalla tahdotte
te mieluimmin työskennellä?"

Sitä ei Törres oikein ymmärtänyt; mutta hän vastasi kuitenkin: "Minä
tahdon myydä."

"Myydä -- vai niin, siinähän sitä juuri taitoa tarvitaankin", sanoi
hieno herra puoli ääneen. "Te voitte odottaa täällä hetkisen."

Herra Anton Jessen oli kauppahuoneen ensimmäinen mies ja johti sitä
ikäänkuin leskirouva Knudsenin puolesta; kaupungissa kuiskattiinkin
että niistä noista varmaankin tulee pari. Hän kiipesi nyt ylös niitä
rappuja, jotka veivät kontooriin, missä rouva Knudsen itse istui
pulpettinsa ääressä nyt niinkuin oli istunut miesvainajansakin aikana.
Hra Jessen pyysi häntä tulemaan alas puotiin ja tarkastamaan muutamaa
nuorta miestä, jonka kuului tekevän mieli puotipojaksi.

Rouva Knudsen tuli alas ja vaikka oli muuta tekevinään, tarkasteli hän
koko ajan salaa Törresiä. Tämä töllisteli yhä ympärilleen ja oli aivan
haihduksissa omiin tuumiinsa aavistamatta kuka tuo nainen oli joka
kulki hänen ohitsensa; ja rouvasta näytti että se on tuo tavallinen
typerä maalaispoika. Ei se oikeastaan ollut hänen mieleensä ja hän meni
sanomaan sitä herra Jessenille.

Mutta kun hän toisen kerran meni ohi, tuli Törres häntä katsastaneeksi
ja ymmärsi heti, että tässä on tärkeä henkilö, jolle täytyy tupata
kättä.

Rouva Knudsen hymyili vasten tahtoaankin; ja tuli ojentaneeksi kätensä,
kun he olivat näin likellä toisiaan. Törres, joka ei ollut koskaan
koetellut muuta kuin kovia työmiehen kouria, ihastui tuosta pehmosesta
kätösestä niin, että hän kohotti sen ylös sitä tarkastaakseen. "Ei
mutta tuollaistapa minä en ole ennen nähnyt milloinkaan", huudahti hän
ihmetellen, ja katsoi häntä suoraan silmään.

Rouva Knudsen punastui ja veti kätensä pois; mutta hän ei voinut
suuttua tähän hyväluontoiseen talonpoikaispoikaan.

"Luuletteko, että hän kelpaa mihinkään -- herra Jessen?"

"Voineehan tuota johonkin koulita."

"Ainakin on se hyvänluontoinen poika", arveli rouva.

"Voipipa olla" -- sanoi hra Jessen hymyillen.

Ja niin otettiin Törres toistaiseksi puotirengiksi -- olemaan apuna
puodissa tai makasiineissa -- miten milloinkin parhaiten soveltui.




III.


Gustaf Kröger oli nuorena kandidaattina tullut kaupunkiin apulaiseksi
pormestarille; mutta sen sijaan että olisi jatkanut omalla alallaan,
oli hän mennyt paraisiin naimisiin, mihin kaupungissa voi mennä; hän
oli kihlannut ja nainut rikkaan Brandtin tyttären.

Hän oli lahjakas ja iloinen nuori mies, jonka oli ollut hyvin helppo
rakastua hiljaiseen ja epävarmaan pikkukaupungin neitiin, jolla oli
niin paljon rahoja. Eikä hän epäillyt hetkeäkään luopuessaan kaikista
muista tuumistaan kun vanha Brandt ehdotti että hän tulisi apumieheksi
liikkeesen. Ei hän ollut kuulevinaan ystäväinsä varoituksiakaan, jotka
ennustivat, ett'ei hän tulisi viihtymään tuossa pikkukaupungissa.
Gustaf Kröger vaan arveli, että hän puhaltaisi uutta henkeä
ummehtuneihin oloihin ja kohottaisi sen asukkaat hiukan vapaampiin
mielipiteihin ja vapaampaan seurustelutapaan.

Tätä tarkoitusta varten oli hän taistellut enemmän kuin kaksikymmentä
vuotta ja joutunut tappiosta tappioon, kunnes hänenkin luontonsa oli
laimentunut ja hän itse jokapäiväisen elämän hyörinässä katkeroitunut
niin, että hänkin nyt jotakuinkin sopi tähän pieneen katkeraan
kaupunkiin.

Sillä hänen vaimonsa oli ollut puhdasta rotua; hän oli rikkaan miehen
tytär, joka jo oli olentonsa pienimmälläkin juurella kasvanut kiinni
tuohon happameen maaperään ja joka hiljaisesti ja hurskaasti vastusti
miehessään kaikkea sitä, mikä haiskahti vieraalle ilolle ja vieraalle
viisaudelle. Tuo taipuisa olento, jonka Gustaf Kröger oli kihlannut,
oli vaan yhdessä ainoassa asiassa osoittanut heikkoutta, siinä että
rakastui kauniisen, maailmallismieliseen varatuomariin. Mutta niin pian
kuin hän oli saanut hänet, teki hän ankaran parannuksen eikä säästänyt
vaivojaan saada toisenkin mukaansa.

Avioliitto oli sentähden alussa hiukan epätasaista; kunnes se vuosien
kuluessa vähitellen muuttui siksi, että herra oleskeli klubbissa ja
huvittelihe seuraelämässä, sill'aikaa kuin rouva istui kotona,
hoidellen sielunsa tilaa ja monia muita heikkouksiaan.

Sentähden olivat monen vuoden kuluessa uutimet olleet alhaalla Brandtin
isoissa ikkunoissa ja pöly laskeutui paksuksi kerrokseksi kynttilä
kruunujen ja vanhojen mustien mahonki huonekalujen päälle, kunnes rouva
pari vuotta sitten kuoli ja haudattiin harvinaisen juhlallisilla
menoilla.

Heidän ainoa tyttärensä Julia oli äidin kuollessa täysikasvuinen neiti
-- kalpea ja hieno, heikkoverinen ja punatukkainen. Kasvunsa aikana
liittäytyi hän enimmäkseen äitiinsä, jonka huolet ja uskonnollinen
raskasmielisyys sopivat koulun yksitoikkoisuuteen, nuoren tytön
alakuloiseen mieleen rippikoulun aikana sekä alkaneen ruumiillisen
kehityksen kipuihin.

Mutta sittemmin rupesi näyttämään siltä kuin isän luonto olisi
voittanut. Hän tuli kotiin ulkomaisesta kasvatuslaitoksesta
naurusuisena ja reippaana nuorena neitinä -- suureksi suruksi äidin
lukuisille ystäville, jotka olivat niin paljon toivoneet tuosta
hapannaamaisesta pikku Juliasta, joka niin nuorena jo osoitti
taipuvaisuutta totisuuteen.

Siihen tuli lisäksi vielä se, että Julia sai ystäväkseen erään nuoren
rouvan, joka samaan aikaan oli tullut kaupunkiin ja joka heti eroitti
hänet noista huolestuneista naisista.

Rouva Steiner oli aivan nuorena joutunut naimisiin rikkaan
tukkukauppiaan kanssa Kristianiassa -- mutta kun hän hetipaikalla
huomasi, että hänen miehensä tiesi asioita, joista hän itse ei ollut
oikein selvillä, niin ymmärsi hän olevansa petetty ja päätti uhrata
itsensä kostaakseen loukatun naisellisuutensa, että edes joku mies
tulisi rangaistuksi miesten epäsiveellisyydestä.

Elettyään vuoden ajan alituisessa itsensä uhraamisen tilassa saattoi
hän miehensä vihdoin siihen, että tämä mielellään suostui avioeroon, ja
nyt eli hän, nauttien runsasta eläkettä -- taiteensa vuoksi; tuli näet
ilmi, että hänellä oli suuret lahjat maalaamiseen, -- samalla kuin hän
-- kiirettä pitämättä -- odotti siveellistä miestä mennäkseen hänen
kanssaan naimisiin ja joka mies, mieluimmin saisi olla -- taiteilija.

Kun Julia Kröger palasi ulkomaalta, huomasi hän hetikohta rouva
Steinerin, joka oli hänen mielestään ainoa eurooppalainen nainen koko
kaupungissa; he tutustuivat ja heistä tuli eroittamattomat ystävät.
Julia alkoi opetella maalausta rouva Steinerin johdolla -- sillä
Juliallakin oli taipumusta taiteilijaksi vaikkei niin paljon kuin rouva
Steinerillä, ja palkkioksi avautuivat Krögerin talon ovet tuolle
kauniille pääkaupunkilaisrouvalle, joka kaikkien muiden mielestä oli
ilmeiseksi pahennukseksi koko kaupungille.

Mutta Gustaf Kröger otti hänet nyt ilolla vastaan, kun hän kerran
vaimonsa kuoleman jälkeen taas oli saanut avata ovet ja ikkunat. Rouva
Steiner oli juuri nainen hänen mielensä mukaan, iloinen ja vapaa,
nainen, jonka kanssa voi puhella kaikenlaisista asioista, hän oli
viehättävä ja samalla varma käytöksessään miehiä kohtaan, niinkuin on
se, joka on kaikellaista kokenut ja on selvillä kaikesta.

Ainoastaan täti Sofia, Krögerin vanhempi sisar, ei voinut sietää tuota
kaunista, miehestään eronnutta rouvaa. "En minä sentähden", sanoi täti
Sofia, "että hän on noin vapaa ja aina tahtoo puhua kaikkein rumimmista
asioista --".

"Niin mutta, eikö hän teidän mielestänne kuitenkin mene liika
pitkälle?" kysyi rouva Knudsen varovaisesti ja punastui -- ja hän
punastui hyvin vähästä.

"Ei ollenkaan, ei ollenkaan!" huudahti täti Sofia ja ojensi täyteläistä
ylä ruumistaan, "se on päinvastoin hyvä, että asioista keskustellaan;
siitä on hyötyä kaikille ja enin kaikista nuorille neitosille."

"Luuletteko todellakin että siitä on Julialle hyötyä, että --"

"Sen asian vuoksi voi hän kernaasti seurustella rouva Steinerin kanssa,
mutta se, mikä minua suututtaa", sanoi täti Sofia ja kumartui työnsä
yli, "se on, että hän on olevinaan, niinkuin hän ymmärtäisi kaikki
rakkauden ja aviosäädyn salaisuudet --"

"Niin mutta olihan hän naimisissa."

"Pyh!" -- Täti Sofia puhalsi hyvin ylenkatseellisesti, -- "siitä ei
kannata puhua. Hän naimisissa! -- Ei -- sellainen nainen kuin te,
vaikka teidän miehenne olikin paljo vanhempi --"

Rouva Knudsen alkoi taas punastua; mutta onneksi ilmaantui piika ovelle
ja pyysi neiti Sofiaa tulemaan kyökkiin.

Salissa olivat lamppu ja kynttilät sytytetyt, niinkuin olisi odotettu
lisää vieraita; rouva Knudsen istui rauhallisena ja totisena käsityönsä
ääressä, -- hän oli niinkuin kotonaan Krögerin perheessä. Näiden kahden
kauppahuoneen välillä ei ollut koskaan ollut mitään kilpailua, vaikka
he vähitellen tulivat käyneeksi kauppaa samoilla tavaroilla. Mutta
Cornelius Knudsen oli alkanut kauppauransa vanhan Brandtin luona ja
avannut liikkeensä hänen avullaan, kun Brandtin kauppa enemmän kääntyi
muoti- ja korutavaroihin. Ja monta vuotta työtä tehtyään oli
kummallakin kauppahuoneella oma yleisönsä; Brandt oli tuo vanha hieno
liike, ja Cornelius Knudsen möi kaikellaista sekatavaraa
vähävaraisemmille.

Sentähden olikin Gustaf Kröger järjestänyt kaikki nuorelle leskelle,
kun Knudsen kuoli; hän kirjoitti edelleenkin toisen vekseleihin ja
papereihin ja auttoi joka vuosi tilin päätössä. Ne, jotka olivat
uskoneet, ettei rouva Knudsen huolisi pienestä herra Jessenistä, olivat
vakuutetut siitä, että hän pyrki rouva Krögeriksi; sillä kaikki olivat
vakuutetut siitä, että noin kaunis ja hyvissä varoissa oleva leski ei
voi olla menemättä uusiin naimisiin.

Ja kun Gustaf Kröger tuli sisään ja näki hänen istuvan niin kodikkaasti
lampun valossa hänen oman pöytänsä ääressä, sanoi hän ajattelematta --
niinkuin hänen tapansa oli:

"Mutta tuo päättyy sillä, että te tulette istumaan siinä koko ikänne,
rouva! -- Te ette voi arvata, kuinka hyvin te sovitte siihen."

Hän ei tiennyt, minnekkä hän saisi piilotetuksi kasvonsa, kun hän
ilmoitti, että täti Sofia juuri oli mennyt ulos --; ja Krögerinkin
korvat hiukan kuumenivat; mutta hän löi yhtäkkiä leikiksi, niinkuin
hänen tapansa oli nuorta leskeä puhutellessa; ja he istuutuivat
puhelemaan vapaasti keskenään, kunnes Julia tuli kotiin ystävänsä rouva
Steinerin kanssa -- ja Jolla Blomin, jonka he harmikseen olivat
kohdanneet kadulla.

Kohta tuli myöskin yliopettaja Hamre pelaamaan shakkia Krögerin kanssa;
mutta siitä ei tullut mitään, sillä pian oli koko seura keskustelemassa
siitä, mikä tätä nykyä oli päivän polttava kysymys.

"Se on todistettu", huudahti rouva Steiner, nojaten Jersey liiviin
puetun yläruumiinsa nojatuolin selustimeen, "se on todistettu, että
miesten uskottomuus vahingoittaa kaikista enin heitä itseään."

"Vai niin?" -- vastasi yliopettaja ja näytti käyvän hyvin arvelevan
näköiseksi. Hän oli pieni, kummallisen näköinen herra, jonka suurista
silmistä ei kukaan saanut oikeata selkoa.

"Se on aivan varma että miesten elämä vie heidät ennen pitkää
täydelliseen perikatoon!"

Hän puhui Kristianian murretta ja tuolla varmalla
pääkaupunkilaistavallaan, joka teki jokaisesta sanasta vastaan
sanomattoman totuuden.

"Kuka on sen todistanut -- rouva?"

"Tilastotiede!"

"Ohoo! --" sanoi yliopettaja ja siveli tukkaansa; "se on huono
auktoriteetti."

"Mutta on täällä kunnon miehiä toisellakin puolella", arveli Gustaf
Kröger; "kun vaimo kieltää, niin tulee palveluspiian vuoro -- sanoo
Lutherus."

Toiset nauroivat; mutta Jolla Blom, joka pinnisti korvansa kuullakseen
joka sanan, sanoi puoliääneensä Julialle:

"Ei se oikea, -- se ei ole se oikea."

"On, neiti!" vastasi Kröger, "se oikea Martti Lutherus, joka lepää
Saksinmaassa haudattuna."

"Lutherus!" sanoi yliopettaja huoaten helpoituksesta ja hieroen
käsiään; "hän on ainakin hyvä auktoriteetti."

Rouva Knudsen katsoi alas kutimeensa; mutta täti Sofia, joka oli tullut
sisään, virkkoi: "Kyllä niitä on naisia, jotka eivät sen parempaa
ansaitsekaan".

"Ei, kuulkaa te!" huudahti rouva Steiner ja lakkasi samassa nauramasta,
"sitä ei voi sanoa kukaan joka tuntee miehet."

"Tuntee miehet -- he! -- tuntee miehet --" sanoi täti Sofia
pistelijäästi; mutta ei voinut keksiä tällä kertaa mitään niin purevaa
jatkoa kuin olisi tahtonut.

"Rakkautta ei saa halventaa", sanoi Julia painavasti; mutta sävähti
samassa tuli punaiseksi.

"Rakkautta! --" vastasi hänen isänsä. "Tarkoitat kai avioliittoa,
lapseni."

"Niin, niin, sitä juuri --" hän tahtoi sanoa että se oli sama asia,
mutta takertui ja hämmentyi yhä enemmän.

Mutta rouva Steiner tuli hetipaikalla hänelle avuksi: "Kuka halventaa
rakkautta, enemmän kuin miehet?"

"Vaimot" -- vastasi Gustaf Kröger, ja kaikki muut nauroivat, vaikka hän
väitti totta tarkoittavansa.

Mutta kun samassa mentiin ruokapöytään niin pilstoutui keskustelu
kahden ja kahden väliseksi puheluksi.

"Vai vaimot!" -- huudahti yhtäkkiä rouva Steiner ja purskahti
nauramaan, "kun te nyt kerrankaan puhuisitte totisesti -- herra
Kröger!"

"Se on täyttä totta, rouva!"

"Te ette kuitenkaan tahtone väittää, että naisten uskottomuus --"

"Me puhuimme rakkauden halventamisesta, ja sitä tekevät monet vaimot,
jotka eivät edes viitsi olla uskottomia."

"Vai -- niinkö?" kysyi yliopettaja.

"Naisille käy", sanoi Kröger, "niinkuin käy lapsille sokurileipurin
ikkunassa; he tulevat vakuutetuiksi siitä, että jos he vaan saisivat
luvan, he söisivät suuhunsa kaikki makeiset, jos vaan --"

"Nyt te ette pääse pitkälle", huusi rouva Steiner ja pui hänelle pieniä
valkosia nyrkkejään; "on todistettu -- kaikki lääkärit ovat
yksimielisiä siitä -- herra yliopettaja! että nämä asiat ovat aivan
samanlaiset miehelle kuin naiselle, samat koiraalle kuin naaraalle."

"Niin, ensi alussa; mutta vaistojen kehityksessä on mies paljoa
etevämpi."

"Etevämpi!" huudahti rouva Steiner. "Te kutsutte hänen
haureellisuuttaan, jota täytyy hillitä --"

"No, nyt on keskustelu oikealla uralla!" huudahti Kröger loistaen
tyytyväisyydestä, samalla kuin rouva Knudsen kumartui lautasensa yli ja
Jolla Blom istui silmät pyöreinä ja suu auki oikein ahmiakseen tuota
pahaa, jota hän ei kuitenkaan käsittänyt; "alussa olemme me kyllä aivan
samanlaiset; mutta sitten ilmaantuu erilaisuuksia ja hetikohta ovat
naiset selvillä siitä, että miehissä on vika, joka on korjattava.
Molemmat ovat he yhtä kiihkoisia tullakseen yhteen, mutta hetken
kuluttua sysää nainen hänet luotaan: mies on liika 'lihallinen'
kelvatakseen hänelle."

"Ja syystä kyllä", alkoi rouva Steiner taas rohkeasti: mutta Kröger oli
niin innoissaan, että keskeytti hänet:

"Toinen taikka toinen, rouva! Joko on rakkaus jotain sairaloisuutta,
joka on leikattava pois kuta pikemmin sen parempi; tai on se meidän
paras elinvoimamme. Mutta jos rakkaus on sitä -- ja niinhän me ainakin
vielä tätä nykyä uskomme -- mitä järkeä siinä sitten on, että toinen
sanoo toiselleen: Sinulla on enemmän tuota kaikista parasta kuin
minulla; siis olet sinä porsas, ja nyt mene tiehesi!"

"Te laskettelette Kröger!" nauroi rouva Steiner. "Te tiedätte aivan
hyvin, että olette väärässä!"

"Niin, niin, kun vaan tietäisi, kuka on oikeassa", alkoi yliopettaja
miettiväisenä.

"Usko vaan minua, yliopettaja!" -- huudahti Kröger, "jos naiset
pitäisivät enemmän huolta siitä, mikä on riemukkainta rakkaudessa,
eivätkä päästäisi tottumusta ja jokapäiväisyyttä tähän suhteesen --"

"Minä osaan ulkoa kaiken tuon, nainen elköön koskaan väsykö
koristelemasta itseään alinomaa viehättääkseen tätä pashaansa uudella
keikailulla ja uusilla keksinnöillä; -- sitä te vaaditte uupuneelta,
kuluneelta äidiltä, jolla ei kenties ole varoja edes --"

"Kokemus puhuu teitä vastaan, hyvä rouva! nuo jurot ja vastahakoiset
rouvat, jotka koettavat tekemällä tehdä miehistään siveitä, niitä
löytyy ainoastaan herrasväessä. Mutta työmiesten ja talonpoikain vaimot
pitävät tuollaisen rakkauden paljoa suuremmassa arvossa, se kun on
ainoa, millä he voivat kiinnittää ja palkita miestä, joka kuluttaa
itseään perheensä hyväksi."

Rouva Steineristä ei ollut tämä käänne mieleen, varsinkin kun hän tunsi
täti Sofian terävät silmät; hän kääntyi nopeasti yliopettajan puoleen:
"Oletteko tekin miesten puolella petettyjä vaimoparkoja vastaan?"

"Jumala varjelkoon minua olemasta kenenkään puolella"; vastasi
yliopettaja, "minähän en tiedä tuota enkä tätä, mutta mitä sanoo täti
Sofia noille petetyille?"

Rouva Steiner kuiskasi puoliääneen Julialle: "Onko meidän nyt otettava
oppia vanhoilta piioilta?"

Täti Sofia ymmärsi kyllä ja alkoi sentähden -- pudistaen vähän päätään,
joka oli merkki siitä, että hän antautui taisteluun:

"Minä sanon kaikille niille naisille, jotka tulevat ja valittavat
miesten uskottomuutta, niinkuin Salomo sanoi tuolle miehelle, joka
kysyi, mitä hänen pitäisi tekemän, että rakastetuksi tulisi. Salomo
vastasi yhdellä ainoalla sanalla: 'Rakasta'!"

"Ja koska nyt kaikki olemme saaneet tarpeeksemme ruokaa ja
viisautta --" sanoi isäntä ja nousi pöydästä.

"Ruokaa oli tarpeeksi, mutta varjelkoon meitä Herra siitä viisaudesta",
sanoi yliopettaja ja katseli yhdestä toiseen; hänen erityinen huvinsa
oli pitää tällaisia keskusteluja vireillä, "onhan tuo historia
Salomosta oikein historiallisesti tosi?"

Mutta täti Sofia oli jo mennyt kyökkiin -- hyvin tyytyväisenä itseensä;
ja nuoret naiset sopattelivat toisilleen, otsat yhdessä; nuo kaksi
nauroivat Jolla Blomille, jonka olisi pitänyt saada lisäselityksiä.
Rouva Knudsen istuutui työnsä ääreen ja herrat alkoivat pelata shakkia
uunin edessä.




IV.


Jo ensi päivänä kuin Törres palveli Cornelius Knudsenilla, varasti hän
rahalaatikosta.

Ensi kerralla ei hän pistänyt taskuunsa enempää kuin 10 äyriä ja se
tapahtui iltapäivällä silloin kuin herra Jessen sytytti kaasua
puodissa.

Koko päivä oli kulunut työhön ja opetuksen saantiin ja useita kertoja
oli hänet lähetetty vaihtamaan setelirahaa laatikosta. Ja siellä oli
hän nähnyt hopearahoja ja toisen toistaan suurempia seteleitä.

Joka kerta kuin hän näki nämä rikkaudet tunsi hän kipua rinnassaan. Ja
kun tuo nuori nainen taikka herra Jessen itse kaivelivat käsineen
kassassa, heittelivät vaihdetut rahat pitkin tiskiä ja nakkasivat nuo
kallisarvoiset setelit noin huolettomasti alas laatikkoon, samalla kuin
he juttelivat ostajien kanssa, -- silloin seisoi Törres kuin kuumilla
kivillä; kuinka helposti voisivat he tulla antamaan liika paljon
takaisin tai kadottamaan rahoista jotain, tai -- ja se oli kaikista
vaikeinta kärsiä: jos herra Jessen ja neiti Thorsen mahdollisesti
ottaisivat jotain itselleen?

Herra Jessen teki koko aamupäivän alituista pilaa tuosta vastatulleesta
talonpoikaispojasta -- suureksi hauskuudeksi neiti Thorsenille ja
juoksupoika Reinertille. Mutta Törres ei ollut siitä tietävinäänkään,
hänen tiedon halunsa ja se nopeus, millä hän käsitti kaikki mitä
hänelle opetettiin, ei antanut pitemmältä aihetta ivaan, ja sitä paitse
oli puodissa kiire.

Kun tuli paljon väkeä, veti herra Jessen pientä kellon nuoraa ja rouva
Knudsen tuli alas konttoorista auttamaan. Törres pysyttelihe heti hänen
läheisyydessään ja vaikka hänen kohteliaisuutensa olikin kömpelöä, oli
se kuitenkin rouvan mieleen. Herra Jessen luuli taas edistävänsä
tarkoituksiaan parhaiten siten että hän käyttäytyi niin kuin olisi
hänen suhteensa rouva Knudseniin jo ollut sellainen, ett'ei hänen
tarvinnut sitä peitellä.

Koko päivän kuluessa koetti Törres olla rouvalle niin suureksi avuksi
kuin hän voi ottaessaan tavaroita hyllyltä ja pannessaan niitä taas
kokoon, jossa työssä rouva häntä mielellään neuvoi.

Talon tapa oli se, että herra Jessen söi ateriansa äitinsä luona; kun
hän tuli takaisin, söi neiti Thorsen rouvan kanssa, ja viimeksi sai
Törres mennä kyökkiin.

Törres, joka käytti jokaista tilaisuutta oppiakseen, kyseli neiti
Thorsenilta, sillaikaa kuin herra Jessen oli poissa, kaikellaisia
asioita; ja neiti Thorsen oli hänelle aina ystävällinen. He olivat näet
heti, hän ja herra Jessen, tulleet selville siitä, että tämä uusi
talonpoikaispoika ei oikein sopinut seisomaan isomman ikkunan tienoilla
pitsien ja hienojen naistavarain keskessä. Hän sopi sitävastoin
erittäin hyvin punnitsemaan kahvia ja sokuria alapäässä puotia, jossa
oli hämärämpää ja likaisempaa. Täällä neiti Thorsen häntä sentähden
enimmäkseen opasteli.

Törres ei väittänyt vastaan; hän oli toimessaan ja hyvällä tuulella. Ja
vaikkakin hänen tapansa koettaa olla mieliksi olikin liika kömpelöä
tälle hienolle kaupunkilaisneitille, niin oli hänen maalta peritty
tapansa olla tyttöjen kanssa niin varma, että neiti Thorsenista oli
hauskaa olla hänen läheisyydessään, kun hän näytteli hänelle hyllyjä ja
laatikoita, opetti hinnat ja neuvoi häntä mittaamaan ja punnitsemaan.
Neiti Thorsen rakasti kaikessa hiljaisuudessa herra Jesseniä, joka
puolestaan kohteli häntä arvokkaan ylimielisesti. Hän näki hyvin kyllä
sen, mistä koko kaupunkikin puhui, kuinka helposti saattaisi tapahtua
että herra Jessen menisi naimisiin lesken kanssa; hän kärsi
hiljaisuudessa mutta toivoi sentään yhä. Hymyily, pieni hyväily
ohimennessä taikka vaan silmäys voivat elähyttää hänen toiveitaan
pitkäksi aikaa ja hän kuristi ja koristi pienen viehättävän vartalonsa
niin herra Jessenin maun mukaisesti kuin suinkin voi sen arvata. Ei
yhdelläkään naisella koko kaupungissa ollut sellaista vartaloa kuin
hänellä, siitä olivat kaikki hänen ystävättärensä samaa mieltä.

Vaikkakin pieni ja lyhyt jäseninen, olivat hänen olkapäänsä ja rintansa
niin kauniisti pyöristetyt ja sen lisäksi oli selkä niin solakka ja
nuoren näköinen, että Törres heti luuli, että tämä oli se nainen, jonka
hän oli kohdannut rautatieasemalta tultuaan. Neiti Thorsenin kasvot
olivat puoti-ilmassa valjenneet, mutta säännöllisen kauniit ne olivat
ja oli hänellä vaalea käherretty otsatukka ja auliit silmät niinkuin
kiiltokuvissa.

Törres ei ollut monta tuntia ollut yhdessä hänen kanssaan, ennenkun hän
halusi omistaa tämän hienon ja heikon leikkikalun.

Mutta kun hänen vuoronsa tuli mennä kyökkiin syömään, kohtasi hän
siellä aivan toisellaisen tytön. Suuri sileätukkainen kyökkipiika
Bertha oli niitä naisia, joita hän paremmin tunsi; ja niinpiankuin he
olivat sanoneet hyvän päivän toisilleen, tiesivät he molemmat, että he
kuuluivat yhteen tässä vieraassa paikassa, -- he olivat kumpainenkin
maalta tulleet samaa tarkoitusta varten: rahaa varten.

Tyttö oli eteläisemmistä pitäjistä kotoisin kuin hän, mutta ei
kuitenkaan niin kaukaa, että he eivät olisi tunteneet toistensa
pappeja; ja syödessään löysivät he yhä useampia yhteisiä tuttavia.

Bertha loisti tyytyväisyydestä ja vesi kiehui silmässä; sillä hän
halusi ulos tästä kyökistä, joka antoi takapihaan päin. Hänen herkkä
sydämmensä, joka kenenkään käsittämättömänä oli saanut sykkiä tässä
vieraassa kylmässä kaupungissa, lensi selkoselälleen tuon pulskan,
suuren pojan edessä, josta vielä haiskahti maalaisilmaa; ja ennenkun
hän oli lopettanut ateriansa, joka hänen mielestään oli vallan mainio,
tiesi Törres että täällä oli hänellä lämmin ja varma turvapaikka,
niinpiankuin hän vaan tahtoi ottaa sen haltuunsa.

Niin oli häneltä ensimmäinen päivä kulunut työn teossa ja
tyytyväisyydessä; ainoa, joka häntä vaivasi, oli rahalaatikko. Hän
pelkäsi, ettei kaikki tulisi rouva Knudsenille, että jotain tippuisi
tielle; sillä jos jotain katoaisi, voisi se kadota hänelle.

Vihdoinkin tuli sinne illan hämärässä pieni tyttö tahtomaan puolta
naulaa kahvia. Törres punnitsi sen heti; neiti Thorsen teki kauppaa
muutamain naisten kanssa, jotka tulivat juuri samassa ja ketterä herra
Jessen juoksi sytyttämään kaasua.

Silloin otti Törres ensimmäisen kymmenäyrisen tytön antamista
pikkurahoista, ja antoi tähteen kilahtaa alas laatikkoon, niinkuin oli
nähnyt herra Jessenin tekevän; sulki sitten laatikon kuulevasti ja
kääntyi siitä pois.

Mutta samassa valtasi hänet sanomaton kauhu. Hän seisoi siinä lantti
sormien välissä, ja kun yhtäkkiä oli tullut ihan valoisa, ei hän
mitenkään uskaltanut pistää sitä taskuunsa. Ei hän myöskään uskaltanut
mennä puodin pimeään päähän; se voisi näyttää epäiltävältä; sentähden
meni hän vasten tahtoaankin muutamia askelia lähemmä, kasvot
tulipunaisina ja aivan vapisten. Jos joku olisi silloin sanonut hänelle
sanankaan, olisi hän päästänyt lantin lattialle ja tunnustanut. Parin
sekunnin kuluessa oli hän hädästä melkein tiedotonna; mutta ei kukaan
huomannut häntä ja vähitellen tointui hän; hän pisti molemmat kätensä
housun taskuihin, niinkuin oli hänen tapansa.

Samassa olivat naisetkin ostaneet ostettavansa ja kun ei ketään ollut
puodissa, huusi herra Jessen terävästi: "Pois taskuista kädet!"

Törres päästi lantin syvään, turvalliseen housuntaskuunsa; mutta hän
säikähti kuitenkin niin, että hän vapisi eikä tiennyt, minnekä katsoa.

Ne nauroivat -- nuo molemmat muut; ja kun samassa rouva Knudsen
laskeutui alas konttoorista, kysyi herra Jessen:

"Eikö niin -- rouva? että tuon pitää totuttautua seisomasta kädet
taskuissa."

"Sen herra Vold varmaankin on pian itsekin ymmärtävä", vastasi rouva
katsomatta kumpaiseenkaan.

Törres unohti tuossa tuokiossa kokonaan tuon kurjan kymmenen äyriä.
Rouva oli suorastaan ottanut häntä puolustaakseen, vieläpä muuttanut
hänen nimensäkin -- joka ei koskaan olisi pistänyt Törresin itsensä
päähän. Mutta hän huomasi hetipaikalla, kuinka paljoa hienompaa olisi
olla Vold kuin Snörtevold. Kuinka hän oli kiitollinen tuolle rouvalle;
hän kyllä vartioisi rahalaatikkoa hänen puolestaan.

Mutta herra Jesseniltä repesivät silmät suureksi ja hän suvaitsi
alentaa itsensä irvistämään pilkallisesti neiti Thorsenin nähden.

Vielä oli Törresillä yksi liikutuksen hetki tänä pitkänä ja
merkillisenä päivänä. Se oli silloin kuin rouva Knudsen pieni
raharasiansa kainalossaan tuli alas konttoorista hakemaan päivän
kuluessa kokoontuneita rahoja. Mutta kun häh oli nähnyt, miten se
tapahtui, ei hän enää ollenkaan hätäillyt noista kymmenestä äyristään;
ei niitä laskettu eikä niitä kyselty; -- ja mitäpä se olisi
hyödyttänytkään? ajatteli hän. Jo ensi päivästä alkaen oli Törres
selvillä siitä, että laatikosta voitaisiin joka päivä näpistää vähäsen,
kunhan vaan otettiin vähän kerrallaan, ja kun ainoastaan _hän_ otti.

Ja taas katseli hän epäluulolla tuota hienoa herra Jesseniä, joka veti
ylleen uuden kevätpalttoonsa ja sytytti sikarin, lähtiessään ulos
puodista. Hansikkaat oli sillä myös; ne maksoivat yli 2 kruunua, sen
tiesi Törres jo. Ei kuuna päivänä tässä olleet asiat oikein.

Kun kaikki oli valmiina puodissa, joi neiti Thorsen nopeasti teensä
rouvan luona ja kiiruhti kaupungille tapaamaan tuttaviaan.

Törres sitä vastoin söi julmalla ruokahalulla ne makuisat voileivät,
jotka Bertha oli valmistanut hänelle ja kun hän ahmi niitä, istui
toinen vieressä kyökin penkillä ja riemuitsi sydämmensä pohjasta.

Rouvalla oli ollut paljon pään vaivaa, mihin hän sijoittaisi Törresin,
kertoi Bertha; ensin oli hän ajatellut pientä kammarikommakkoa
rantamakasiinissa, jossa hän oli maannut ensi yönsä. Mutta Bertha oli
toimittanut niin, että rouva kannatti sängyn yläsillalle pieneen
huoneesen, jossa Knudsen vainajalla, joka joutohetkinään ahkerasti
nikkaroi, oli ollut jonkunlainen työhuone.

Kun Törres oli aivan voivuksissa väsymyksestä, tahtoi hän heti syötyään
päästä levolle; ja Bertha näytti hänelle tietä tulen kanssa.

Yläsillalle nousivat portaat melkein keskeltä rakennusta ja siitä meni
käytävä huoneen molempiin päätyihin. Tuon vanhanaikuisen avaran
vesikaton alla oli kahden puolen käytävää useita vaatesuojia ja pieniä
yliskammareita ja yhden niistä sai Törres asuakseen. Bertha vei hänet
sinne ja lupasi kantaa pois höyläpenkin sekä siivota roskat nurkista.
Törres oli ylen tyytyväinen: valkonen vuode, tuoli, pöytä ja pesulaitos
-- se oli toki aivan toista kuin luhdilla siellä kotona pimeässä
kolkassa muiden poikien kanssa.

Sytytettyään kynttilän, otti Bertha tavaransa ja meni ovesta ulos.

"Tuolla on minun kammarini", sanoi hän ja osoitti pieniä rappuja
käytävän päässä, jotka veivät rouva Knudsenin huoneisin, ja siinä ihan
vieressä oli Berthan kammarin ovi.

Törres ymmärsi että hänen pitäisi olla kohtelias ja sanoi:

"Eipä ole kaukana." Bertha uhkasi häntä kädellään, hymyillen lempeästi.

"Mutta kukas asuu tuolla?" kysyi Törres ja osoitti toiseen päähän,
josta myöskin näkyi valkonen ovi.

"Sielläkö!" vastasi Bertha pilkallisesti; "siellä asuu vaan neitsyt
Thorsen; vaan se on ulkona suurimman osan yöstä sulhasiensa kanssa."

"Sulhasiensa?"

"Niin --- sinä et vielä tunne näitä kaupungin tyttöjä, mutta ole
varuillasi", ja sen sanottuaan meni hän omalle puolelleen.

Vaikka olikin ihan väsyksissä, otti Törres kuitenkin rahansa esille,
kun oli ensin tarkastanut, ettei ollut ketään käytävässä rakojen läpi
tirkistämässä.

Erityisellä hellyydellä silmäili hän tuota kymmen äyristä, jonka hän
oli ottanut kassasta; ja hän alkoi laskea, kuinka ne voisivat
lisääntyä, kuinka paljon hän uskaltaisi ottaa, mihin voisi sijoittaa
pääomansa, -- mutta nyt oli hän niin peräti väsynyt, että tuskin sai
rahansa piiloon ja vaatteet päältään, kun vaipui sikeään uneen. --




V.


Päivät kuluivat; ja Törres teki työtä niin, että makasiini renki Simo
Varhoug sanoi hyvälle ystävälleen Halvor Röidevaagille:

"Siinä on piru tuossa nuoressa miehessä. Tuskin on päänsä sängystä
nostanut, niin on hän kaikkialla. En saa nenääni niistää, niin on hän
jo niskassani. Ja koko rantamakasiinin osasi se peijakas ulkoa jo
kolmantena päivänä, -- joka tynnörin, joka köyden pään, ja olenpa
varma, piru vieköön, että hän tuntee nimeltään joka rotankin."

Samassa huudettiin Simoa ylhäältä päin ja hän kiiruhti tiehensä jättäen
makasiinin oven auki jälkeensä. Alhaalle jäi Halvor Röidevaag
odottamaan; hänellä olisi ollut Simolle jotain sanottavaa.

Etelätuuli puhalteli vuonoa pitkin raskaasti huokaillen; ja syyssade
kasteli lakkaamatta puolipimeää kaupunkia. Halvor Röidevaagilla oli
hyvää aikaa, sillä hän oli venhemies; hän istui venheessään ja katseli
rouva Knudsenin suurta rantamakasiinia ja sitten tarkasteli hän
Brandtin rantamakasiinia; mutta kun hän pisti tulta piippuunsa, vei
tuuli venettä; ja kun hän vihdoinkin sai sen palamaan tuulesta ja
sateesta huolimatta, oli siellä juuri muuan konttoristi sillalla, joka
huusi häntä soutamaan itseään tullikammarille 10 äyristä. --

-- Vaikka Törres oli uneksinut rohkeita unelmia ja kuvaillut voivansa
yhdellä askeleella hypätä koko siihen komeuteen, oli hän alussa ihan
huumautunut tuosta suuresta liikkeestä.

Hän keksi pian, että oli olemassa eräs hiljainen aitaus, jonka herra
Jessen ja neiti Thorsen olivat tehneet keskelle puotia ja jonka yli
hänen ei ollut lupa nousta; mutta hän oli olevinaan niin kuin olisi
ollut aivan luonnollinen asia, että hän piti huonomman osan puotia
itseään varten, kunnes hän olisi oikein perehtynyt kaikkiin asioihin.

Silloin sai hän uudet vaatteensa. Ne olivat maksaneet niin äärettömän
paljon, että hänen ikäänkuin pahan oman tunnon pakoituksesta täytyi
kierrellä rahalaatikon ympärillä, kunnes koko summa oli saatu takaisin.

Mutta jo ensimmäisenä päivänä kun hänellä oli kaupunkilaisvaatteet
yllään, oli mahdotonta ylläpitää tuota näkymätöntä aitausta puodissa.
Ei voinut pistää kenenkään päähän lähettää noin hienoa miestä alas
makasiiniin noutamaan jauhosäkkiä, -- sen huomasi heti herra Jessenkin,
kun hän pilkallisesti tarkasteli uutta pukua ja löysi sen täynnä vikoja
ja poimuja.

Neiti Thorsen ei uskaltanut tunnustaa itselleen mitä hän tunsi; mutta
hän sanoi ystävilleen, että sellaista muutosta ei hän olisi voinut
luulla mahdolliseksi. Oikeissa vaatteissa oli herra Vold oikein
huomattavan, melkein erikoisen näköinen! Hän oli leikkuuttanut tukkansa
ja ajattanut pois tuon tyhmän näköisen untuvaparran, niin että jälellä
oli vaan vaaleat viikset.

Rouva Knudsen itse hämmästyi ja punastui, kun näki hänet ja ihmiset
alkoivat huomata tuota uutta puotilaista, -- niin, herra Jessen teki
vielä senkin huomion, että vieraat ja pikkulapset ehdottomasti
kääntyivät Törresin puoleen, niinkuin olisi hän ollut ensimmäinen mies
puodissa.

Itse oli Törres onnellisempi kuin koskaan ennen. Joka kerta kuin hän
kuuli hopearahain helisevän laatikossa ja setelien ratisevan, kun niitä
oiottiin, kävi kuin iloinen virtaus hänen läpitsensä. Hän oli
alituisessa toimessa aamusta iltaan eikä tarvinnut enää kysellä
keneltäkään mitään.

Tämän nuoren miehen vilkkaus elähytti pian muitakin, niitä, jotka
tulivat, ja niitä, jotka menivät, koko liikettä. Ihmisten tuli halu
ostaa tästä puodista, jossa oli niin vilkasta, jossa ostajat aina
olivat hyvällä tuulella ja palvelijat tuiskuna lentivät tiskin ja
hyllyjen väliä.

"Uudet luudat lakasevat parhaiten", sanoi herra Jessen; "mutta ajan
ollen pysyy paras yleisö puodissa kuitenkin siksi, että liikettä on
johtamassa todellisesti sivistynyt henkilö."

Neiti Thorsen nyökäytti hyväksyvästi päätään, mutta Törres, joka oli
kuullut huomautuksen -- ja se olikin sen tarkoitus -- laskeutui heti
muutamia asteita.

Ollen köyhä mäkitupalaisen poika tiesi hän hyvin kyllä, missä
säätyrajoitus oli olemassa talonpoikain kesken. Mutta se suuri aukko,
joka eroitti maalaiset kaupunkilaisista, se saattoi hänet epävarmaksi
ja araksi.

Eivät olleet nuo suuret totiset voimat: uskonto ja laki, sen enemmän
kaupunkilaisten puolella kuin muidenkaan; sen verran oli hän jo
nuoruudessaan nähnyt, että niin hyvin käräjäkujeita ja konnankoukkuja
kuin tekopyhyyttä osasivat talonpojat yhtä hyvin kuin herratkin.

Mutta kaikki tuo vilkkaus ja kevytmielisyys, tuo tuhlaavaisuus, joka
ilmaantui esim. suurissa peililaseilla varustetuissa huoneissa,
hienoissa vaatteissa ja kalliissa huveissa, nuo rahat, jotka kulkivat
yhtämittaa kädestä käteen, tuo ilo ja tuo nauru -- niissä oli ero
suuri, ja etenkin oli ero tuossa naurussa.

Törres ei ollut lapsuudessaan kuullut totisten ihmisten nauravan; ei
muistanut äitinsä nauraneen muuta kuin pilkalla, silloinkuin jotain oli
sattunut käymään hullusti. Muuton nauroivat pojat ja tytöt vaan
keskenään, kun olivat syrjässä, -- ja mieluimmin iltahämärissä. Mutta
hymyilyä ja tasaista naurua ilman mitään syytä, niinkuin kaupungissa --
sitä ei hän ollut kotonaan kuullut.

Sentähden näytti hänestä alussa, että kaikki kaupunkilaiset olivat niin
kovin leikillisiä, ja hän laski leikkiä heidän kanssaan. Mutta häntä
rupesi pian arveluttamaan.

Tapahtui näet, että, kun hän parhaallaan oli kauppaa tekemässä
ja joku sanoi leikillisen sanan ja hän räjähti meluavaan
talonpoikaisnauruunsa, niin nuo hienot naiset ikäänkuin vetäytyivät
takaisin itseensä ja heittivät tiskille levitetyt tavarat sikseen.
Turhaan koetti hän panna liikkeelle kaikki viehätysvoimansa, ne menivät
pois.

Hän tunsi, että tuossa se oli nyt se aukko; ja häntä poltteli, kun hän
kuuli Jessenin käyttävän sanaa: sivistynyt.

Hän alkoi kuulostaa, mitenkä sitten herra Jessen nauraa; se oli meikein
äänetöntä sisällistä; mutta aina hän vaan hymyili ja laski leikkiä ja
sai aina ostajatkin nauramaan.

Neiti Thorsen sanoi vaan "tji -- tji -- tji!" -- kun hän nauroi --
melkein niinkuin kissa, joka aivastaa.

Mutta iltasilla opetteli hän kammarissaan peilin edessä; ja hän itsekin
aivan säikähti, kun löi suunsa oikein selälleen ja näki kaikki leveät
hampaansa ja paksut ikenensä, -- niinkuin _hän_ oli tottunut nauramaan.
Ei ollut kummakaan, jos nuo hienot naiset säikähtävät tällaisia
leukapieliä; ja samassa muisti hän, että kotona maalla tulivat ihmiset
rumiksi, kun nauroivat -- eivät sentään tytöt; mutta oli se sittenkin
paljoa suloisempaa, kun neiti Thorsen pani "tji -- tji -- tji!"

Muutamia päiviä harjoitteli Törres itseään hiljaiseen nauruun
räjähtämättä omaan isoääniseensä; mutta vasten tahtoaankin tuli hän
panneeksi "tji -- tji -- tji!" ja kun se ensi kerran kuultiin puodissa,
syntyi siitä yleinen ilo. Herra Jessen tarkasteli häntä lasiensa läpi;
ja kun myöskin neiti Thorsen alkoi nauraa, kääntyi Törres heistä pois
niin ylenkatseellisesti kuin olisi hän tahtonut jättää heidät oman
onnensa nojaan.

Herra Anton Jessen söi ja asui äitinsä luona, joka oli koulunopettajan
leski. Hän oli tehnyt työtä ja puuhannut yötä päivää pitääkseen pienen
Antoninsa niin hienona ja puhtaana kuin nuken, ja se oli hänelle
onnistunut. Poikasena ne häntä pilkkasivat mammanpojaksi, mutta nyt oli
hän kieltämättä kaikista somin nuori mies puotialalla.

Hänen elämänsä oli tähän saakka kulunut tasaisesti ja ilman vastuksia.
Äiti tasoitti taitonsa mukaan kaikki kivet hänen tieltään; ja kun hän
itse oli mallikelpoisen ahkera ja näppärä, pääsi hän pian rouva
Knudsenin liikkeen ensimmäiseksi mieheksi.

Rouva Jessen oli joutunut hyvin nuorena naimisiin. Ja kun hänen
miehensä oli kalpea, laimeasilmäinen ja pitkätukkainen koulupoika, oli
hän jo ollut kihlattu morsiamensa ja niinpian kuin sulhanen oli
suorittanut jumaluusopillisen tutkintonsa, menivät he naimisiin.

Mutta ennenkun pieni vaimo vielä oli ehtinyt synnyttää ensimäisen
lapsensa, kuoli heikko mies aivan tavalliseen vilustukseen, joka tuota
pikaa hävitti hänen keuhkonsa.

Surullisen lapsivuoteensa aikana kuuli rouva Jessen vanhan tohtorin
sanovan eräälle miesvainajansa sukulaiselle: "Niin", sanoi lääkäri,
"sehän oli hulluutta, että hän meni naimisiin; hän ei olisi sitä
ollenkaan kestänyt, -- se oli oikeastaan se, joka vei miehen hautaan."

Sitä ei rouva Jessen voinut koskaan unohtaa. Itse avioliitostakaan ei
hän ollut suuresti selvillä. Hänen miehensä heikkous, joka yhtäkkiä
tuli häneen ihan kuolettavana uupumuksena, -- juuri kuin näytti siltä,
että he olivat onnensa kukkulalla; hänen yhtäkkiä leimahtava kiihkoisa
rakkautensa, -- vasta myöhemmin ymmärsi hän paremmin tämän kaiken ja
tunsi häpeää, jota ei voinut voittaa.

Niin lyhyen aikaa olivat hänen aistinsa olleet hereillä, että pelon
alainen kainous, vielä arempi kuin tyttönä ollessa, valtasi hänet heti
miehen kuoltua. Hän melkein pelkäsi itseään ja sukupuoltaan ja kun hän
soudatti pikku Antoniaan kätkyessä, ajatteli hän vaan, kuinka hän voisi
suojella häntä.

Ei ollut varoja antaa pojan ruveta lukumieheksi, eikä olisi rouva
Jessen uskaltanutkaan päästää häntä tuossa vaarallisimmassa ijässä
Kristianiaan kevytmielisten ylioppilasten pariin; sentähden jäi hän
kotikaupunkiinsa ja joutui kauppa-alalle. Äiti saa pitää hänet kotonaan
ja hoitaa häntä kädestä pitäen. Hän teki hänet niin avuttomaksi kuin
suinkin ja ajatteli edeltäpäin kaikki hänen pienimmät tarpeensa. Poika
pysyi yhä lapsena, jonka oli mahdoton itse päättää, olisiko hänen
otettava sateenvarjo vai keppi, joka joutui suurimpaan häiriöön, kun
äiti oli pistänyt nenäliinan väärään taskuun ja jolle ei kelvannut muu
ruoka kuin minkä äiti oli valmistanut.

Koulussa ne pitelivät pahanlaisesti tätä mammanpoikaa ja tahrasivat
hänen ujoutensa parhaansa mukaan, niin että hän palasi puhtaan äitinsä
luoksi yhä arempana ja epävarmempana, ja hänen luonteensa, jonka olisi
pitänyt kehittyä, kutistui epäluonnollisuuteen.

Mutta kun hän kasvoi ja sai pienosen mustan viiksen ylähuuleensa, alkoi
hän olla hyvin huvitettu nuorista tytöistä, joita hänelle oli tarjona
viisi joka sormeen, sillä hän oli niin hieno ja siivo.

Hän joutuikin pian noin niinkuin puolikihloihin; hänestä oli se niin
hauskaa; mieluummin kahden -- kolmen kanssa yht'aikaa, ja silloin tunsi
hän itsensä ikäänkuin varmemmaksi. Sillä niinpiankuin hän todenteolla
ajatteli häitä ja noita tuollaisia asioita, tuli hän pahalle tuulelle
ja häpesi; kuinka voisi hän jättää äitinsä ja rauhallisen
makuukammarinsa äidin huoneen vieressä.

Mutta välistä tuli rouva Jessenin korviin, mitä puhuttiin hänen
Antonistaan ja tämän urotöistä puotineitien seurassa; ja silloin tuli
hänelle huutava hätä. Ainoastaan varovaisilla viittauksilla uskalsi hän
tutkia poikaansa ja antaa hänelle neuvoja, ja Anton, joka ne hyvin
ymmärsi, oli mielissään; ja vähitellen alkoi hän kehuskella ja koetti
saada äitinsä siihen luulon, että hän oli oikea velikulta. Hän tekeytyi
hirveän salaperäiseksi, kun meni ulos kävelylle; kysyi ankaralla
naamalla, oliko hänelle tullut kirjeitä; ja jos oli tullut niin meni
hän sitä ulos taas lukemaan ja oli sitten niin ajatuksissaan, ja
huokaili niin, että äidin sydän vapisi.

Tavallisesti kertoi hän äidilleen kaikki, mitä hänelle oli päivän
kuluessa tapahtunut, mutta omalla tavallaan; niin että rouva Jessen ei
aina huomannut todellisuutta yhtäpitäväksi rakkaan Antoninsa
kertomusten kanssa. Niinpä sanoi rouva Jessen muutamia päiviä sen
jälkeen kuin Törres Vold oli esiintynyt uusissa vaatteissaan:

"Ei mutta, kuuleshan Anton! -- kuka se oli se kaunis nuori mies, jonka
näin tänä päivänä puodissa luonasi?"

"Kaunis? -- oliko se sinun mielestäsi todellakin kaunis?"

"Mutta, herra jumala! -- eihän se suinkaan ollut hän -- tuo
maalaispoika?"

"Se se oli!"

"Hän! -- se punatukkainen poikaparka, jonka sinä olet ottanut
suojelukseesi --?"

"Ja jota minä nyt olen siistinyt", sanoi Anton ja nauroi lyhyesti.

"Ei mutta! nyt olen minä ihan hämmästynyt!" -- huudahti äiti; "hänhän
on kaunis nuori mies."

"No ei juuri! - hän näyttää kuitenkin niin kömpelöltä ja raalta."

"Tietysti", myönsi äiti ja kiiruhti peräytymään; eihän hän tietysti
ollut niin kuin hänen Antoninsa; näkihän sen heti eron.

Pitkään aikaan ei ollut herra Jessen huomaavinaan, kuinka Törres
kasvoi. Hän kohteli häntä aina niinkuin käskyläistään. Kuin esim. herra
Jessen, joka oli tunnettu siitä, että hän asettaa esille naisten
koristeita, laitteli niitä suureen pääkadun puoleiseen ikkunaan, antoi
hän Törresin juosta edestakaisin puodissa ja hakea käsiinsä tarvittavia
värejä ja tavaroita; ja kun Törres nurkumatta teki sen, mitä hänellä
teetettiin ja uteliain silmin seurasi joka esinettä ja pani mieleensä
joka tempun, nojasi herra Jessen taapäin ja katseli silmät soikeina,
minkä vaikutuksen tavarat tekisivät ikkunassa. Mutta neiti Thorsenin
sydämmessä alkoi tuntua niin omituiselta. Oli niinkuin olisi se
tahtonut jakautua kahtia.

Tietysti ihaili ja rakasti hän herra Jesseniä ylitse kaiken ja
ikuisesti. Mutta siinä oli nyt ensiksikin se: että hän oli niin
kummallinen ja epätapainen. Yhtenä päivänä voi hän katsella niin
lempeästi ja lämpimästi ja hivellä niin pehmosesti hänen olkapäitään
ohi mennessään; mutta seuraavana päivänä sanoi hän: Neiti Thorsen! --
niin jääkylmästi, ja näkyi aivan tahallaan vetäytyvän pois hänestä.

Ja sitten oli siinä tuo herra Vold. Kun piti olla tuon suuren,
voimakkaan miehen läheisyydessä koko päivä -- ja sitten oli se hänen
oppilaansa, jota hänen piti neuvoa. Yhtämittaa piti heidän pistää
päänsä yhteen, tai täytyi hänen kuiskata hänelle jonkun tavaran hinta
korvaan, kun oli kiire ja puodissa ostajia.

Eikäpä ollut paljon muutenkaan, ettei Törres lähennellyt -- ja jotenkin
rohkeasti hän sen vielä teki. Hän puristi hänen kättään, kun sai siitä
kiinni; ja tapahtui sekin, että hän aivan tarpeettomasti antoi kätensä
hipua häneen, kun he kulkivat toistensa ohitse; -- hän oli totta
tosiaan paljon uskaliaampi kuin tuo herra Jessen, mutta ei läheskään
niin sivistynyt.

Törres puolestaan osoitti tätä hellyyttään osaksi tietämättään, sillä
jo kotonaan oli hän tottunut tyttöjä viehättelemään.

Sitäpaitse oli hän heti huomannut, millainen sanaton suhde oli neidin
ja herra Jessenin välillä, niin ett'ei maksaisi vaivaa pistäytyä
väliin; -- ja sitäpaitse oli hän jo kiinni toisella taholla.

Ensi aikoina, kun hän teki työtä, minkä suinkin jaksoi sekä aivoillaan
että ruumiillaan, oli hän aina iltaisin niin uupunut, että heittäytyi
heti kohta levolle kun oli syönyt ja lukenut rahansa.

Mutta parin kuukauden kuluttua tapahtui eräänä lauvantaina, että tuo
iso Bertha, joka jokapäivä antoi hänelle tuota hyvää ruokaa kyökin
penkillä, huusi hänelle, kun hän oli menossa takaisin puotiin.

Törres seisattui ovessa ja kysyi: "Sanoitko jotain?"

"En! -- enpä häntä juuri niin mitään."

"Mitäs sitten sanoit?"

"Sitä vaan -- että eikö teidän puolessa ole tapana, että pojat menevät
tyttöjen tykö lauvantai-iltoina?"

"On --" vastasi Törres ja katsoi Berthaa suoraan silmiin.

"Vai on!" vastasi Bertha ja kääntyi pois, alkaen hangata pataa niin
että noki pölisi.

Noin ystävällistä kutsua ei Törres ollut voinut vastustaa.




VI.


Joka kerta kuin Gustaf Kröger tuli rouva Knudsenin konttooriin, -- ja
hän tuli sinne jotenkin usein, joko vaan juttelemaan taikka silloin
kuin sattui olemaan vekseleitä allekirjoitettavana; mutta joka kerta
sanoi hän:

"Kavahtakaa itseänne tuosta pojasta! -- se on vaarallinen ihminen!"

Se oli niin Krögerin näköistä, ettei hän voinut sietää ihmistä, jolle
oli tehnyt vääryyttä, ja hän myönsi kernaasti että olisi hän voinut
ottaa sen venheesen jo silloin.

Se oli kuitenkin nyt niin pieni ja vähäpätöinen asia, että hän olisi
pian sen unohtanut, jos ei tuo sama kirottu punatukkainen poika olisi
ollut lentää suoraan hänen suuhunsa seuraavana päivänä.

Mutta siitä päivästä oli Gustaf Kröger varma siitä, että tuota poikaa
ei hän voinut kärsiä, se oli epäilemättä salavihainen ja hyvin
vaarallinen henkilö.

Oli se hauska tuo Cornelius Knudsenin vanha konttoori, jossa kaunis
leski istui matalan pulpettinsa ääressä ikkunan luona, jota vastoin
Kröger tavallisesti nousi korkealle tuolille, joka ennen oli ollut
vanhan Knudsenin ja nyt oli herra Jessenin paikka.

Heidän välillään oli nyt kerran muodostunut sellainen suhde, että
kaikki oli puolta leikkiä. Sentähden saattoi hän sanoa hänelle mitä
hänen päähänsä pisti ja tehdä pilaa hänen hämilleen joutumisesta, kun
puna -- rouvan suureksi harmiksi -- kohosi hänen kasvoilleen.

Muun muassa kuului näihin aamupäiväkeskusteluihin se, että hän usein
viittaili näiden molempien naapuriliikkeiden yhteen sulattamisesta.

Niinpä voi hän sanoa totisimmalla naamallaan:

"Eikö se ole niin, rouva? -- se on siis päätetty, että me hakkaamme
reijän seinään puotien välille, sitten tehdään korkea, kaareva ovi
uutimien ja pilarien kanssa, ja niin meille tulee puoti, jonka veroista
ei ole pääkaupungissakaan? Tietysti -- niin! -- kyllä minä näen, mitä
te aijotte sanoa: Silloin täytyy meidän muutenkin jättäytyä yhteen? --
eikö niin?" --

Mutta sittenkun Törres oli tullut taloon, alkoi keskustelu aina
hänestä.

"Merkillistä, ett'ette voi nähdä, millainen pirullinen veitikka hän
on?"

"Ei, mutta nyt te erehdytte, Kröger! hän, joka on avosydämmisin mies
maailmassa; hän sanoo kaikki, mikä hänen päähänsä pistää."

"Te pidätte hänestä?"

"Hän on tavattoman näppärä ja luotettava --"

"Hän? -- luotettava!"

"Mutta sanokaa, _tiedättekö_ mitään?"

"En niin mitään", vastasi Kröger avonaisesti! "mutta ei sitä
tarvitakaan, minä voin päättää kaikki hänen hampaistaan."

"Niin mutta, ne juuri ovat mainiot", sanoi rouva Knudsen nauraen.

"Juuri niin! -- hän voisi purra pieniä kiviä -- tuo roisto! ja hänellä
olisi leukapieliä syödä meidät kaikki suuhunsa."

Rouva nauroi ja pyysi häntä vaikenemaan, voisi kuulua puotiin.

"Ja oli miten oli", sanoi Kröger ja astui alas tuolilta; "siihen se
päättyy että te menette naimisiin."

"No joko taas alamme puhua siitä", sanoi rouva Knudsen; "parasta on
että annetaan mennä niinkuin on menty tähänkin saakka."

"Kauppa kyllä menee, sillä se on vanha; mutta te olette nuori, rouva!"

"Se vika paranee vuosi vuodelta."

"Ei se näy niinkään paranevan!" sanoi Kröger ja ruopi korvallistaan --
"kun ei vaan tuo Jessen olisi sellainen --"

"Ei, ei -- antakaa minun nyt olla rauhassa", pyysi rouva ja punastui
korviaan myöten.

"Niin, mutta luvatkaa minulle ainakin se, että kysytte neuvoa ensiksi
minulta."

"Ainahan minä kysyn teiltä neuvoa", sanoi hän hymyillen.

"Niin, luvatkaa minulle se", uudisti Kröger mennessään kotiinsa --
hyvin miettiväisen näköisenä.

-- Ei Törres Voldkaan puolestaan voinut sietää tuota paksua miestä, --
ja se vastenmielisyys oli hänellä kuin verissä. Joka kerta kuin Gustaf
Kröger kulki puodin kautta, kuohahti Törres: kun olisi voinut jotenkin
kostaa?

Mutta hän tunsi hetipaikalla, että oli aivan toisellainen aukko, joka
eroitti hänet tästä miehestä, kuin se -- nyt jo pian täyttymäisillään
oleva aukko, joka oli hänen itsensä ja neiti Thorsenin -- jopa hänen ja
herra Jesseninkin välillä.

Samoinkuin oli eroitus vanhain talonpoikaissukujen ja tavallisten
mäkitupalaisten, samoin oli kaupunkilaisten välillä aukkoja, jotka hän
vasta vähitellen huomasi ja jotka eivät perustuneet ainoastaan
rikkauteen, mutta myöskin tuohon salaperäiseen, jota herra Jessen
kutsui sivistykseksi. Ja Törresille selvisi sekin, että kun herra
Jessen puhui sivistyksestä, niin oli se jotain, jota ei hänellä
itsellään aivan ollut; se oli kai tuota kirjoista saatua oppia.

Koulussa ja papin edessä oli Törres ollut keskinkertaisia. Hän kyllä
oppi pian, kun vaan tahtoi. Mutta suurin osa siitä, mitä hänelle
opetettiin, huvitti häntä vaan puoleksi, sillä hän ei ollut koskaan
varma, oliko se totta vai valetta. Ja jos se ei ollut totta, niin ei
kukaan saisi petetyksi häntä uskomaan, että on käärmeitä, jotka
puhuvat, tai lehmiä, jotka syövät toisiaan.

Yhden ainoan kertomuksen raamatun historiasta osasi hän; mutta sen
osasikin hän alusta loppuun; ja se oli kertomus Jaakopista, joka teki
niin paljon viekkautta eläessään ja pääsi patriarkaksi taivaasen.

Kristillinen kouluopetus oli suojellut Törres Snörtevoldin lapsuutta ja
nuoruutta kaikista muista juttukirjoista kuin raamatunhistoriasta. Hän
yhtävähän kuin toverinsakaan eivät koskaan saaneet maallisia uroita
haaveksittavikseen sellaisia kuin Robinson ja Tordenskiöld; muuan
pojista, joka oli opettajan suosikki, alkoi ihailla Jooseppia, joka
pääsi niin suureen suosioon Faaraon tykönä; voimakkaat pojat
sitävastoin purivat tupakkia ja ajattelivat Simsonia; mutta Jaakoppi!
-- hän oli oikea esikuva, hän, joka ymmärsi sekä elukoita että ihmisiä.

Ja kaikki onnistui hänelle ja kaikki oli hänelle luvallista, ja ei
koskaan Jumala tehnyt Jaakopille mitään pahaa paitse silloin kuin
lamautti hänen jalkansa. Mutta sitä ei ollut Törres koskaan oikein
ymmärtänyt, sentähden hän ei siitä välittänyt; siinä oli jotain
epäselvää tuossa unessa ja noissa portaissa. Tuon paikan hän mieluummin
sivuutti, kun luki Jaakopista ja säilytti siitä vaan sen kuvan, että
ilmassa seisoivat pitkät portaat pystyssä -- ilman mitään turvaa ja
siitä putosi Jaakoppi alas ja taittoi jalkansa, joka oli Törresin
mielestä hyvinkin luonnollista, kun portaat olivat irrallaan ja kun ne
jo ennestäänkin olivat täynnä enkeleitä, jotka kiipeilivät siinä edes
ja takaisin.

Mutta muuten ihaili hän rajattomasti Iisakin poikaa. Kuinka hän petti
tyhmän Esaun mieliruualla, sitä oli Törres monta kertaa ajatellut, kun
hän viekoitteli pikkuveljiltään mitä heillä sattui olemaan.

Ja että hän oli uskaltanut mennä vanhan Iisakin luo, joka oli oikea
patriarkka, ja sillä tavalla vetää häntä nenästä!

Rebekkahan tosin oli auttanut häntä. Mutta Jaakoppi itse keksi mainita
Jumalan nimen, silloinkuin tuli oikea tiukka eteen. Kun vanhus alkoi
epäilemään ja kummastelemaan, että mies oli niin pian joutunut metsältä
takaisin, niin vastasi Jaakoppi hetikohta, että Jumala oli lähettänyt
otuksen hänen tiellensä!

Niin, siitä oli Törres monta kertaa sydämmessään iloinnut.

Ja sitten se Esau! -- tuo suuri karvanen tyhmeliini -- kun hän tuli
ruokineen! Aatteles, miltä mahtoi tuntua Jaakopista, kun näki hänen
hikoilevan ja puuhaavan saadakseen oikein makeata keittoa ukolle, joka
jo oli syönyt mahansa täyteen -- bää! siinä se sitten seisoi ruokineen!

Törres nauroi niin että sisukset hyppi, kun ajatteli tätä ilveilyä.

Ja sitten täytyi kaikkien taipua Jaakopin tahdon alle. Hän petti heidät
jokikisen. Itse Labaninkin, joka muuten oli niin viekas, että petti
Jaakopin kerta toisensa perästä -- niin, kymmenen kertaa! --- mutta
yhdennellätoista kerralla otti Jaakoppi koko porsaan.

Ja Raakel, joka varasti isänsä jumalankuvat ja istui niiden päällä --
kaikkea tätä ihmetteli Törres; sillä hän ei tyytynyt raamatunhistorian
otteihin; hän luki raamattua itseään niin pitkälle kuin siinä
kerrottiin Jaakopista.

Ja hän näki hänen keräävän tiluksia ja paljon lihavata karjaa; hän näki
hänen kulkevan tilalta tilalle vaimojen ja tyttöjen keskessä; hän näki
joukon lisääntyvän; -- ja aina oli Jumala Jaakopin kanssa, hänelle oli
kaikki luvallista -- niin miesten kuin naistenkin joukossa.

Ja kun Törres lapsuudessaan ajatteli että kuu hän pääsee taivaasen ja
saa istua samaan pöytään kuin Abraham, Iisakki ja Jaakoppi, niin
pakkautuu siksi kunnes pääsee istumaan ihan Jaakopin viereen.

Sillä yhdestä asiasta olisi hän niin mielellään tahtonut päästä
selville, tuosta mainiosta kepposesta noiden kirjavien keppien kanssa.

Kuinka usein oli hän metsissä kulkiessaan tehnyt kirjokeppejä ja
mietiskellyt mitenkä niitä olisi käytettävä. Mutta ei koskaan nähnyt
hän sikojensa juovan -- vielä vähemmin, että olisi voinut kerätä heitä
vesialtaiden ympärille.

Hän olisi niin kernaasti tahtonut tietää tämän salaisuuden, jota hän
oli koettanut ratkaista kasvavana ollessaan. Sillä jos Jaakoppi oli
saanut siat ja lampaat synnyttämään kirjavia perillisiä, niin oli hän
niin taitava eläinhoidossa, että se melkein oli yliluonnollista.

Mutta nykyaikaan opittiin sitä kirjoista kaikkea tuollaista; kun vaan
olisi saanut käsiinsä ne oikeat kirjat; mutta tässä hän nyt seisoi
avuttomana tuon mahdottomuuden edessä ja mistä hän alkaisi? Tässä oli
se juopa, joka aina tulisi eroittamaan hänet Krögeristä ja siitä
maailmasta, mihin tämä kuului.

Sunnuntaisin tutustui hän useihin nuoriin puotilaisiin, jotka
opettelivat kirjanpitoa iltahetkinä. Törres yhtyi hetikohta heihin.

Ensimmäisinä tunteina oli hän aivan typerä; varovaisesti kirjoitti hän
paperille kaikki ymmärtämättä siitä pienintäkään ja piti suunsa visusti
kiinni. Mutta vähitellen alkoivat numerot hänen edessään elää. Hän
ryhtyi ratkaisemaan niitä esimerkkejä tutuista kauppaliikkeistä, joita
opettaja antoi heidän harjoitella, oikein todellisella liikemiehen
innolla, möi ja osti ja sijoitteli; eikä kestänyt kauvan ennenkun nuori
Vold hämmästytti opettajaa nopeudellaan ja tarkkuudellaan tulojen ja
menojen laskemisessa.

Mutta enin kaikesta liikutti Törresiä korko ja koronlasku.
Lapsuudestaan asti oli hän kuullut puhuttavan "rahoista, jotka kasvavat
korkoa", jonkunlaisella pyhyyden kunnioituksella. Ja kun hän nyt oppi
näkemään, kuinka tuo korko syntyi, kuinka nuo siunatut rahat tekivät
yötä päivää muurahaisen ahkerata työtään, kuinka paljon ne voivat
lisääntyä jo ainoastaan 1/4 korolla, ja kuinka pienetkin summat tekivät
työtään ja munivat pienoisia korkomunia -- niin vaikutti kaikki tämä
valtavasti hänen sieluunsa. Ja kohta hän ei muuta tehnyt kuin laski
päässään korkoa kaikista niistä rahasummista, joita kuuli mainittavan
tai jotka itsestään johtuivat hänen mieleensä.

Sen jälkeen kuin hän oli ottanut nuo ensimmäiset kymmenen äyriä
rahalaatikosta, oli hän säännöllisesti mutta hitaasti lisännyt
salaisia päästöjään. Se oli hänestä niin helppoa ja luonnollista,
ett'ei hän voinut muuta ajatella kuin että nuo molemmat muut tekivät
samalla tavalla. Hän kuvaili aina että hän vartioi rahalaatikkoa
rouva Knudsenin puolesta ja tuosta palveluksesta sai hän ottaa
pikkupalkkansa. Sentähden harhaili hän alinomaa rahalaatikon ympärillä,
kunnes tapahtui eräänä päivänä, että herra Jessen sanoi ankaralla
äänellä:

"Mitä se merkitsee että te aina nuuskitte rahalaatikon ympärillä? --
eikö teillä ole muuta vartioimista?"

"Hyvä on, että joku sitäkin vartioi", vastasi Törres, ja he katsoivat
toisiaan silmiin räpähyttämättä. Neiti Thorsen vapisi.

Mutta olihan herra Jessenillä enempikin hallussaan, hänellä olivat
kirjat; hän teki ostoksia ja kirjoitti laskuja; ja kun Törres varovasti
kokosi hopearahoja, saattoi tuo toinen milloin tahansa solahuttaa
setelin taskuunsa.

Tuo se kiusasi Törresiä; hänen huolenpitonsa rouva Knudsenista ei
suuresti hyödyttäisi niin pian kuin herra Jessenillä oli ohjakset; eikä
Törres päässyt koskaan kirjoihin käsiksi; vielä sittenkin kuin hän oli
oppinut kirjanpidon, ei hän koskaan saanut viedä mitään kirjoihin,
ell'ei herra Jessen itse seisonut vieressä sanelemassa niinkuin ei
hänestä koskaan voisi tulla muu kuin alaikäinen maalaispoika.

Jos neiti Thorsen joskus ottikin vähän koristuksiinsa ja semmoiseen,
niin se nyt ei ollut niin vaarallista; Törres soi sen hänelle niin
mielellään, kun hän oli niin sievä ja suloinen; ja alkoi yhä enemmän
haluta omakseen tuota leikkikalua.

Näin kului Törres Voldin ensi vuosi kaupungissa. Kun taas tuli syksy ja
pitkät illat, alkoi hän opetella kaksinkertaista kirjanpitoa.

Hänen pääomansa oli nyt kasvanut niin, että hän uskalsi lainata pari
sataa kruunua hyvää korkoa vastaan pienille torikauppiaille, jotka
maksoivat korkoa viikottain. Se oli tuottava liike, mutta sitä piti
harjoittaa salaa sunnuntaisin, kun hän oli vapaa. Pankkeihin ei hän
uskaltanut sijoittaa rahojaan, ett'ei herättäisi epäluuloa.

Mutta muuten ei hän ollut suuresti edistynyt. Vaikka hänestä oli hyvän
myyjän maine, jolta naiset mielellään ostivat, ja vaikka rouva Knudsen
oli korottanut hänen palkkaansa, ei hän koskaan päässyt häntä sen
lähemmä. Hän oli hienoin nainen, minkä Törres tunsi, -- ei tuollainen
nukke kuin neiti Thorsen, mutta sisällisesti hieno -- hiljainen ja
arvokas. Mutta herra Jessen hoiti aarteita ja kirjoja. Tunne siitä,
että tuo talonpoikaispoika kenties sittenkin voisi tulla hänelle
vaaralliseksi, alkoi häiritä herra Jessenin varmuutta; ja hän valvoi
yhä tarkemmin, ett'ei Törres nousisi astettakaan korkeammalle kuin
minkä hän salli.

Sentähden oli herra Jessen myöskin ystävällisempi neiti Thorsenille;
sillä sinnekin näytti Törres jo pääsevän tunkemaan. Ja niin ei neiti
Thorsenin sydän parka päässyt koskaan oikein paranemaan, mutta
revittiin sitä molemmille puolille niin että kirpeloi.

Yhden täydellisen voiton oli Törres kuitenkin voittanut, voittaessaan
tuon suurikasvuisen Berthan. Se nopeus jolla tuo talonpoikaispoika,
joka oli alkanut hänen vertaisenaan ja siitä ylennyt hienoksi herraksi,
joka nyt söi herrasväen kanssa, oli aivan häikäissyt hänet.

Mutta Törresistä itsestään alkoi tuntua, ett'ei hän liikahtanut
paikaltaan. Niinpian kuin hän ei päässyt Jessenin sivu, ei ollut mitään
saavutettu. Ja Jessen oli niin näppärä ja täsmällinen, ett'ei Törres
koskaan löytänyt hänessä mitään vikaa, johon olisi voinut takertua.
Näytti vaan siltä kuin herra Jessen yhä enemmän juurtuisi liikkeesen;
ja kaupunkilaiset olivat varmemmat kuin koskaan ennen, että hän menee
naimisiin lesken kanssa.

Oli myöhä yö kun Törres erään kerran palasi kotiinsa korttia pelaamasta
muutaman toverinsa luota; hän oli kuumunut totista ja tupakasta
pienessä kammarissa ja kulki uhkamielisenä tuulta vasten kotiinsa.
Toverit olivat taaskin puhuneet Jessenistä ja rouva Knudsenista; Törres
puri hammasta ja kiroili että nyt sitä koetellaan.

Mitä hän tulisi tekemään, sitä hän ei niin tarkkaan tietänyt; mutta
huomispäivänä saisi Jessen jo nähdä ettei hän anna nujertaa itseään.
Tuollaisia raivopuuskia tuli hänelle joskus muulloinkin, mutta silloin
puri hän hampaansa yhteen niin että järisi, ja kohtaus meni ohitse.

Hän riisui saappaansa alhaalla -- niinkuin hänen tapansa oli kun hän
tuli näin myöhään, ja hiipi varovaisesti pimeitä rappuja myöten ylös.
Mutta kun hän alkoi kopeloimaan itseään omaan kammariinsa, pysähtyi hän
yhtäkkiä ja salamana iski hänen päähänsä muuan ajatus.

Tuolla -- vasemmalle makasi Jessenin rakastettu -- tai mikä hän nyt
lienee ollut; ainakin oli hän Jessenin puolella; siitä päästä olisi
hänen alkaminen!

Monena iltana oli hän näin ajatellut neiti Thorsenia kulkiessaan noin
lähi hänen oveaan. Mutta aina hän oli ollut järkevä ja pelännyt
skandaalia; Bertha saattaisi kuulla, -- ja rouva Knudsen alakerrassa.

Mutta tänä iltana oli hänellä rohkeutta vaikka mihin tahansa ja
sukkasillaan hiipi hän ovelle.

Neiti Thorsen oli lukinnut ovensa joka ilta, kun tuo mies alkoi maata
yläsillalla, mutta sitten oli hän rauhoittunut. Törres liukui aivan
hiljaa sisään ja haparoi sängyn luo. Neiti Thorsen hypähti unissaan
istualleen; mutta Törres sai hänen käsistään kiinni ja kuiskasi, että
hän olisi aivan rauhallinen, ei tässä ole mitään hätää.

"Onko täällä tulipalo?" kysyi hän ja riuhtasi itsensä irti.

"Ei, se olen vaan minä -- Vold, minä tulin vaan puhelemaan pari sanaa
teidän kansanne, neiti!"

"Hyi, kuinka minä pelästyin", huokasi neiti Thorsen ja paneutui
takaisin vuoteelleen: vasta nyt hän oikein heräsi; ja samassa vetäytyi
hän seinään ja kysyi uudelleen hätääntyneenä, mitä hänellä oli täällä
tekemistä?

Ei muuta kuin tahtoisi vähän puhella hänen kanssaan.

Hänen pitää mennä heti, heti -- sanoi neiti ja alkoi vapista, mitä hän
tahtoo, hehän ovat yhdessä koko päivän.

Se on juuri se, että he ovat yhdessä koko päivän eivätkä kuitenkaan saa
puhella rauhassa, hän on niin yksin, ei kukaan välitä hänestä
vähääkään. --

Neiti Thorsen lepäsi silmät auki pimeässä ja kuunteli hänen sanojaan,
jotka hän kuiskaili surullisella ja kunnioittavalla äänellä. Hän voi
kuulla, että Törres oli laskeutunut polvilleen hänen vuoteensa viereen;
mutta kun ei Törres siitä näkynyt aikovan tulla lähemmäksi, makasi hän
rauhallisesti ja kuunteli häntä vapisematta.

Neiti oli aina ollut niin hyvä ja ystävällinen hänelle, aina siitä
saakka kuin hän tuli; mutta juuri siitä syystä ei hän enää voi kestää
kauemmin --

Mitä hän ei kestä? -- kuiskasi neiti Thorsen vastaan.

Niin -- kyllä neiti tietää sen, mitä hän tarkottaa.

Ei, totta tosiaan ei hän tiedä mitään.

Että neiti vielä voi kieltää! -- niinkuin ei hän olisi nähnyt, mitä on
hänen ja herra Jessenin välillä!

Törres kuuli, että neiti Thorsen liikahti tiukasti vuoteellaan ja sanoi
päättävästi:

"Minä en ole kihloissa herra Jessenin kanssa".

"Kutsukaa sitä miksi tahdotte", sanoi Törres loukkautuneella äänellä.

Mutta nyt huokasi hän vuoteellaan ja sanoi kiivaasti:

"Minulla ei ole kerrassa mitään herra Jessenin kanssa ja sen minä vaan
tahdon sanoa: ei koskaan ole kukaan mies ollut minua niin likellä kuin
te tänä iltana; mutta nyt täytyy teidän mennä -- heti, heti!"

Törres kielsi häntä puhumasta niin kovaa ja kiitti häntä itse
kuiskaavalla äänellä tuosta vakuutuksesta, joka teki hänet niin
iloiseksi, vaikka kohta --

Ei, hänen pitää uskoa: neiti oli taas painanut päänsä tyynyyn, ja kun
hän pyysi häntä uskomaan niin sattui hänen pieni lämpönen kätösensä
Törresin käteen.

Törres tarttui siihen ja hänen päätänsä huimasi niin kummasti, kun hän
sitä piteli. Mutta tottunut kuin hän oli jo maalla tällaisiin yöllisiin
vierailuihin, ja tiesi ettei pidä pelästyttää tyttöjä ensi kerralla,
niin ei hän muuta kuin puhui rauhallisesti kuiskaamalla ja pyysi, ettei
hän suuttuisi kun hän tuli.

Ei, ei hän ole suuttunut; mutta nyt pitää hänen mennä, ja hänen täytyy
uskoa.

Kyllä, kyllä, ja hän kertoo hänelle --

Ei, nyt täytyy hänen ihan todella mennä, ja neiti veti pois kätensä.

Törres nousi ylös ja sanoi nöyrästi: "Kun te käskette, niin minun
täytyy totella."

Mutta ovella mennessään hän kuiskasi:

"Enkös minä ollut kiltti, että menin, kun te pyysitte?"

"Olitte -- kiitoksia!" kuiskasi neiti pimeässä vastaan: "hyvästi!"

Neiti Thorsen kuunteli, kunnes ei enää kuulunut risahdustakaan ja tunsi
itsensä niin äärettömän iloiseksi, että Törres oli niin kiltti ja meni,
kun hän sitä pyysi. Ja tuota luuli hän ajattelevansa tunnin tuntinsa
perästä, vaikka jo oli aikoja sitten nukkunut; ja aamulla ei hän ollut
varma siitä, eikö kaikki ollutkin vaan unta.




VII.


Oli syöty päivällinen; Gustaf Kröger istui nojatuoliinsa vaipuneena ja
luki vähän, ennenkun nukkui; ei kestänytkään kauvan, ennenkun valo
katosi lyhyenä syyspäivänä.

Täti Sofia kutoi sukkaa ja Julia loikoi keinutuolissa lukien
sanomalehteä ja kuunnellen muiden puhetta; mutta itse ei hän virkkanut
mitään.

"Minkätähden sinä potkit vastaan -- Sofia?" kysyi Kröger.

"En minä potki vastaan, mutta minä tahtoisin vaan tietää: millä
aijotaan saada tanssiaiset toimeen?"

"Julian tekee mieli."

"Kaksi talonpoikaisluutnanttia, puolitoista ylioppilasta ja loput
puotipoikia! -- voiko niistä mitään tehdä?"

"Mutta ethän sinä tule hyppimään, Sofia?"

"En -- Jumalan kiitos!"

Hetken perästä sanoi Kröger -- yhäkin nostamatta silmiään kirjasta:

"Minä luulen, että se on siinä, ett'et sinä kärsi nähdä rouva Steineriä
kaikkien hänen ihailijainsa ympäröimänä."

Mutta nyt piti täti Sofian nauraa oikein ylenkatseellinen nauru, --
olipa ne koko ihailijoita -- esimerkiksi maisteri Jansen, joka lisäksi
vielä on nainut.

"Niin, se on nyt kerran niin, etteivät vanhat piiat kärsi --"

"Vanhat piiat! --" sanoi täti Sofia; "tuon sanan on _hän_ tuonut
perheesen, sinä et käyttänyt sitä ennen, Gustaf."

"Niin, mutta ethän sinä voi kieltää, että olet vanha ja -- ja
naimaton?"

"Sitä en kiellä."

"Niin. no," Kröger haukotteli vähän, pani kirjansa pois ja sulki
silmänsä, "muutahan minä en ole sanonutkaan".

Hetken kuluttua hän kuorsasi tasaisessa tahdissa, täti Sofian
sukkapuikot laskeutuivat levolle nekin ja Julia antoi sanomalehden
liukua lattialle; itse hän vaipui unelmiinsa. Sitten kun hän oli
palannut ulkomaanmatkaltaan Dresdenistä ja varsinkin nyt kun hänestä ja
rouva Steineristä oli tullut ystävät, oli kaupunki ja kaikki ihmiset
alkaneet tuntua hänestä niin vierailta. Kaikki naiset -- niinkuin esim.
pankinjohtaja Christensenin rouva ja monet muut, jotka hän tunsi
äitinsä ajoilta, ne katsoivat häntä niin kummallisilla silmillä -- niin
ainakin hänestä näytti.

Ensi päivänä olivat ne kaikki häärineet hänen ympärillään ja kutsuneet
häntä luokseen; ja hän oli kertonut ja aina uudelleen kertonut olostaan
ulkomailla - kaikki, mitä oli kokenut, nähnyt ja syönyt.

Mutta jonkun ajan kuluttua katsoi hänen ystävänsä Jolla Blom
velvollisuudekseen sanoa Julialle, että hän koko kaupungin mielestä oli
naurettava tuon ulkomaan matkansa kanssa, josta hän kertoi kaikkialla
Niitähän oli niin monta muuta, jotka olivat matkustaneet -- esimerkiksi
rouva Christensen, joka oli miehensä kanssa käynyt Pariisissakin, ja
sitäpaitse konsuli With -- hän ainakin oli matkustellut! -- ja hän oli
sanonut, että Dresden on ikävä luola.

"Mutta, hyvä ystävä," väitti Julia vastaan, "nehän kysyivät kaikki ja
tahtoivat tietää --"

"Ja sitäpaitse, eihän kaikilla ole varaa matkustaa," jatkoi Jolla Blom,
jolla oli sydän täynnä, "ja silti ne arvelevat, ett'ei siinä nyt ole
mitään ylpeiltävää -- niin ne sanovat -- ja että on täällä yhtä hyvä
täällä kotonakin, -- koskapahan niin moni muu tulee täällä toimeen."

"Hyvä ystävä! -- enhän minä ole muuta sanonutkaan!"

"Eikä se ole niin erinomaistakaan -- kaikki se, jota löytyy ulkomailla;
sillä esimerkiksi se lihasalaatti, jota opetit rouva Ludvigsenille --"

"Mutta sehän itse pyysi --"

"Anna anteeksi, mutta se oli ihan mahdotonta syödä; sillä minä olin
itse siellä sinä iltana; ja piika, joka sai tähteet, antoi ylen koko
yön."

Sen päivän perästä varoi Julia puolella sanallakaan mainitsemasta
ulkomaata tai muuta semmoista; mutta hän näki hyvin, että se jo oli
myöhäistä; hän oli loukannut heitä kaikkia; ja vielä pahemmiksi
muuttuivat asiat, kun rouva Steiner tuli kaupunkiin ja otti Julian
haltuunsa.

Sillä rouva Steiner "jäätyi kiinni" heti paikalla, niinkuin hän itse
sanoi; ja jos eivät kaikki miehet olisi hakeneet hänen seuraansa, olisi
hänet kokonaan suljettu pois seuraelämästä. Naisista ei saanut muuta
likempää tuttavaa kuin Julia Krögerin, jonka vuoksi hän ottikin hänet
täydellisesti omaan haltuunsa.

Äidin vanha seurapiiri ei kuitenkaan vielä tahtonut jättää Juliaa oman
onnensa nojaan; he kutsuivat häntä luokseen sellaisella innolla, että
Julia huomasi sen yritykseksi pelastaa hänet vaarallisen vaikutuksen
alta.

Ja niin suuttui hän ja yhtyi nuoreen rouvaan; hän puki itsensä komeasti
ja pani toimeen pieniä päivällisiä kevytmielisen isänsä suureksi
iloksi.

Mutta hänellä oli synkätkin hetkensä kun rohkeus alkoi pettää; niinkuin
nytkin, kun hän loikoi ja odotti ystäväänsä. Julialla oli siksi paljon
äitinsä verta suonissaan ja hän tunsi ympäristönsä niin hyvin, ett'ei
yksikään kasvojen piirre tai äänen vivahdus jäänyt huomaamatta. Kaikki
nuo terävät piikit, joihin jokainen oli ikäänkuin käärittynä -- ne
sattuivat häneen; ja hän tunsi, että ainoa pelastus olisi olla yhtä
katkera ja piikkinen muita kohtaan kuin muut olivat häntä.

Pienuudestaan pitäen oli hän häilynyt kahden vaalin välillä. Jos hän
riippui isänsä kaulassa -- iloisena ja vilkkaana, tuntui hänelle pieni
pistos omassatunnossa. Mutta kun hän taas järkevänä ja hiljaisena istui
äidin ystävien keskessä ja kuuli puhelun kulkevan talosta taloon,
surusta suruun, pahasta pahaan, niin silloin hän kärsi, sillä hän
ikävöi päästäkseen ulos.

Äidin kuoleman ja ulkomaan matkan jälkeen oli hän tullut hiukan
varmemmaksi; mutta uusia epäilyksiä iti hänessä hänen suhteestaan rouva
Steineriin.

Miehistä ja yhä vaan miehistä sai hän nyt kuulla puhuttavan. Julian
eteen aukeni kehnouden ja epäpuhtauden kuiluja; vaikkei hän kaikkea
ymmärtänytkään, niin sai hän kuitenkin niin perinpohjaisen opetuksen,
että hän joutui hämmilleen oman isänsäkin tähden.

Sillä hänen ystävänsä oli nauraen sanonut senkin: ettei hänen isänsä
ollut hiuskarvan vertaakaan parempi kuin muutkaan miehet.

Mutta että kukaan voisi sille nauraa! -- ja vielä Lulli, joka oli
kokenut tuon kauhean asian: olla naimisissa sellaisen miehen
kanssa, ja että samanen, joka niin uljaasti oli puhtautta puolustanut
ja niin kalliisti ostanut kokemuksensa miesten pohjattomasta
epäsiveellisyydestä, kuitenkin voi alinomaa liehakoida noiden miesten
ympärillä -- tai ainakin antaa heidän liehakoida itsensä ympärillä!

Eikä sillä, että hän ei olisi puhunut suutaan puhtaaksi; ne kyllä
saivat kuulla kunniansa; hän tunsi heidät pohjaa myöten ja sen kyllä
saivat tietää.

Mutta ne vaan nauroivat ja tulivat yhä uhemmin takaisin. Ne parveilivat
hänen ympärillään, niinkuin olisivat oikein tahtoneet tulla
ruoskituiksi ja saada kuulla kaiken kurjuutensa maailmalle
julistettuna.

Hupaista se oli, se on vaan varma; mutta Julian pää joutui siitä
pyörälle; hän halusi päästä Lullin atelieriin, istuessaan siinä ja
ollessaan pahalla tuulella, kun ei häntä kuulunut tulevaksi.

Sillä rouva Steiner oli muuttanut asuntonsa uudenaikaiseksi
atelieriksi. Ja se vaikutti kaikkiin, joiden oli lupa tulla sinne: nuo
hämärät huoneet, joihin yhtäkkiä tuli heleätä valoa muutamin paikoin;
kaikkialla mattoja ja uutimia ja varjostimia; rohkeita alastomia
piirustuksia; rouvan omat maalaukset, joiden vapaiden värien edessä
kaikkien auktoriteettien täytyi väistyä; nuo tuolit, joissa ei ollut
mahdollista kenenkään istua; matalat divaanit, -- kaikki tämä tuon
kauniin elävän miehen lesken ympärillä teki asiantuntevaan sen
vaikutuksen, että tässä oltiin juuri sillä linjalla, joka erottaa ylen
määrin hienontuneen siitä, joka jo on epäsiveellistä.

Täällä pidettiin pieniä hienon hienoja päivällisiä, joissa tarjottiin
viiniä yllin kyllin, sikareja ja peittelemätöntä puhetta. Mutta
seuraavana päivänä kävi väristys koko kaupungin läpi, niinkuin olisivat
helvetin portit hetkeksi auenneet.

Mutta kaikista enin huvittivat Juliaa nuo pitkät hämyhetket, kun hän ja
rouva Lulli loikoivat divaanilla poltellen paperossia ja likööriä
maistellen; silloin oli Julian oppitunti. -- Soitettiin etehisessä;
mutta Julia ei mennyt avaamaan, vaikka hän oli melkein varma siitä,
että se oli hänen ystävänsä, joka tuli. Hän rakasti ja ihaili Lullia,
mutta hänestä tuntui kuitenkin usein -- niinkuin esim. tänä iltana --
että oli jotain, joka odotti häntä, niinkuin joku tuomio, jonka ohitse
hän ei voinut päästä.

Kun rouva Steiner tuli saliin, joka nyt oli melkein pimeä, heräsivät
vanhukset ja alkoivat vilkkaasti puhella, niinkuin eivät he olisi
nukkuneetkaan, ja Julia nousi hitaasti ystäväänsä tervehtimään.

"Tahdotteko tehdä meille sen kunnian että avaatte meidän
joulutanssiaisemme?" kysyi Kröger häneltä keikaillen.

"Täällä aiotaan siis tanssia? -- mainiota! Sinä et ollut siitä vielä
aivan varma, Julia."

"Julian mielestä on kaupunki tietysti köyhä tanssivista herroista",
sanoi täti Sofia.

"Me saamme ottaa kaikki mukaan sekä kivet että kannot", arveli rouva
Steiner hymyillen.

"Kelpaanko siis minäkin?" kysyi Kröger.

"Josko te kelpaatte?"

"Minä vanha ilkeä ukko?"

"Kunpa meillä vaan olisi enemmän teidän laisianne -- herra Kröger!
mutta sinä et ole oikein tyytyväinen, Julia?"

"Minä olen samaa mieltä kuin täti Sofia --"

"Hyvä ystävä, me otamme koko karjamme ja siihen lisäksi vielä metsän
villit pedotkin; me tutkistelemme tulli-, posti-, telegraafi- ja
koululaitoksen ja käännämme lopulta nurin kaikki kauppapuodit, kutsumme
tuon pienen sievän Jessenin Knudsenilta -- hän voi kyllä mennä mukina."

"On sitä paitse vanha tapa, että Knudsenin väki kutsutaan", sanoi
Kröger.

"Mainiota!" huudahti rouva Steiner, "silloinhan sinä saat ystäväsikin
-- Julia! hänet, tuon punatukkaisen."

"Minä pyydän", sanoi Julia hiukan terävästi, "se olet sinä itse, joka
olet ihastunut!"

"Sinäpähän sen ensiksi keksit."

"Kenestä naiset puhuvat?" kysyi Kröger.

"Tuosta suuresta, uudesta rouva Knudsenilla --"

"Tuosta! tuosta moukasta, hirviöstä! --" huusi Kröger ja hypähti
seisaalleen, "ei, se on tietysti vaan leikkiä, jolla te tahdotte
suututtaa minua.

"Ei ollenkaan, herra Kröger! Julian mielestä hän on aivan erinomainen."

"Nyt sinä keksit kaikki, Lulli!"

"Joudu, Sofia! -- täällä on niin pimeä, ett'en voi nähdä, pitävätkö ne
minua pilkkanaan vai mitä ne" -- sanoi Gustaf Kröger kärtyisesti. Mutta
kun täti Sofia vihdoinkin sai tulen kattolamppuun ja kun rouva Steiner
edelleenkin vakuutti että herra Vold sekä hänen että Julian mielestä
oli pulska poika, niin joutui hän ihan raivoihinsa ja vannoi, ett'ei se
mies saisi koskaan astua jalallaan hänen kynnyksensä yli.

Mutta kun nuori rouva Steiner, joka oli tottunut hänen kiivauteensa,
vaan nauroi, niin tempasi Kröger lakkinsa ja kiiruhti konttooriinsa.

Lampun sytytettyään alkoi täti Sofia sytyttää uunia ja kolisteli siinä
niin kauvan hiililapiota ja tulitankoa, että nuoret naiset eivät
päässeet puhumaan. Rouva Lulli vei Julian mukanaan, he menisivät hänen
luokseen tutkiakseen ketä nyt sitten oikeastaan voisi kutsua noihin
tanssiaisiin.

Mutta kadulla pysähtyivät he rouva Knudsenin suuren ikkunan ääreen,
jossa Törres juuri parhaallaan palveli joitakuita nuoria naisia, jotka
hymyilivät.

"Se ei ole ollenkaan niin hullu tuo", sanoi rouva Steiner. "Se oli
pahasti tehty sinulta, Lulli, että uskottelit isää, että minä -- että
hän --"

"Mutta, hyvä ystävä, totta kai sinä ymmärrät, että isäsi käsitti sen
leikiksi, -- eli olisitko todellakin --?"

"Hyi -- Lulli! tänään olet sinä ilkeä."

Rouva Steiner puristi hänen kätensä kainaloonsa ja vei hänet mukanaan.

-- Illalla tuli yliopettaja Hamre Krögerin luo, hän tuli tavallisesti
pari kertaa viikossa; ja kun he olivat pelanneet shakkia ja juoneet
pari lasia totia, niin istuivat he mielellään vielä myöhään yöhön
jutellen syvämielisistä asioista.

Vaikkakin oli suuren liikkeen omistaja ei Gustaf Kröger kuitenkaan
koskaan oikein kotiutunut tähän pieneen kaupunkiin, ja samoin oli
yliopettaja Hamrekin täällä yksinään. Heistä molemmista levisi
ympäristöön se kylmyys, että he pitivät itseään muita viisaampina.
Koulussa pidettiin yliopettajaa tarkasti silmällä, opettaisiko hän
mitään vaarallista, ja kunnalliseen elämään ei Krögeriä päästetty
osalliseksi. Kun koko kaupunki näin käänsi piikkinsä heitä vastaan,
tulivat he hyvin toimeen toistensa seurassa. Mutta vaikka he alussa
kulkivatkin paljon edellä muista, eivät he itsekään huomanneet, että
pikku kaupunki vuosien kuluessa sai heidätkin haltuunsa, ja että hekin
alkoivat lennellä yhä pienemmissä kierroksissa samojen ajatusten ja
samojen totilasien ympärillä.

Kröger sanoi Hamrelle: "Kuinka pitkälle olet joutunut?" ja sitten
kertoi yliopettaja siitä kirjastaan, joka hänen oli aikomus kirjoittaa
kansakoulusta.

Se tulisi alkamaan näin: Kun sinä astut ulos kadulle, tunnet jalkojesi
alla kivillä lasketun maan; -- kuka on sen tehnyt? -- ja kuka on
maksanut työn?

Tuolla tavalla alettua selitettäisiin sitten lapsille koko
yhteiskuntaelämä, niin että he alhaalta ylös saakka oppisivat tuntemaan
kaikkien laitoksien ja virkakuntien yhteyden ja synnyn; ja että kansa
jo lapsuudestaan pitäen voisi oppia ymmärtämään oman ylivaltansa eikä
eläisi niissä ennakkoluuloissa, että oikeuslaitos, verot, poliisit ja
papit vaan ovat olemassa rikkaiden aseina köyhiä vastaan.

Mutta tämä suuri kirjan keskiosa ei tahtonut oikein valmistua,
jotavastoin tekijä pani suuren arvon loppuosaan missä sanottiin: Ylinnä
kaikista seisoo kuningas niinkuin suuri kultanuppu ilman mitään
edesvastausta.

Taikka sanoi Hamre Krögerille:

"Etkö vielä ole valinnut tonttia?" -- ja sitten puhuivat he siitä
soppakeittolaitoksesta, johon Kröger monen vuoden kuluessa oli varoja
säästänyt.

Hän näet kuvitteli kirkkaaksi poleerattuja kuparikattiloita, joista
kiehuvan kuumaa soppaa ajettaisiin kouluihin kello puoli kaksitoista;
kaikki koululapset söisivät siitä suuren annoksen leivän kanssa, niin
että talvikuukausina tulisivat lämpiminä ja ravittuina köyhiin
koteihinsa; sitten olisi siellä enemmän muille antamista ja sitten
saisivat he vähän herkutella hekin sunnuntaisin ja sitten -- ja sitten
avautui näiden molempien eteen pitkät näköpiirit heidän laatiessaan
suunnitelmia tulevaisuuden varalle.

Ja kun he vihdoinkin aamupuoleen yötä heittivät hyvästinsä, niin
puristivat he lämpimästi toinen toisensa kättä; he olivat varmat siitä,
että sittenkin tulisivat heidän aatteensa voitolle ja että nuo
"piikkisiat" saisivat väistyä, ja niin nukkuivat he sitten onnellisiin
unelmiinsa.

Mutta seuraavana päivänä välttivät he mieluummin tapaamasta
toisiaan. --




VIII.


Jok'ainoa aamu oli neiti Thorsen tervehtinyt herra Jesseniä hänen
tullessaan puotiin katseella, joka -- vaikkakaan herra Jessen ei usein
siitä suuresti välittänyt -- kuitenkin vakuutti häntä siitä, että hän
niin hyvin täällä kuin kotonaankin äidin luona oli hemmoteltu suosikki.

Mutta seuraavana päivänä, kun Törres yöllä oli ollut hänen luonaan,
sanoi neiti Thorsen: hyvää huomenta! katsahtamatta Jesseniin kun tämä
tuli puotiin.

Ja samassa silmänräpäyksessä näytti hänestä että salainen liiton kipinä
lensi noiden kahden toisen välillä; se oli ainoastaan pikainen värähdys
Törresin kasvoissa, kun tämä seisoi puodin pimeämmässä osassa ja teki
kauppaa muutamien maalaisten kanssa.

Ja kuta enemmän päivä kului, sitä varmemmin tunsi herra Jessen, että
tässä oli jotain kätkettynä. Ei koskaan ollut hän ollut puoleksikaan
niin ystävällinen kuin nyt. Mutta kun hän ennen yhdellä ainoalla silmän
luonnilla tai käden hivelyllä oli saanut hänet punastumaan ja onnesta
loistamaan, niin ei se näyttänyt tänä päivänä ollenkaan häntä
ymmärtävän.

Lopuksi -- vähää ennen kuin kaasu sytytettiin iltapäivällä -- uskalsi
hän melkein epätoivoissaan neiti Thorsenin kylmyydestä mennä pidemmälle
kuin koskaan ennen, ja aikoi suudella häntä takaapäin poskelle.

Mutta silloin kääntyi neiti Thorsen päin ja sanoi loukatun
neitseellisyytensä ankaralla äänellä: "Mutta herra Jessen! -- oletteko
te tullut hulluksi?"

Jessen'in polvinivelet vapisivat ja hän tunsi kylmiä hikipisaroita
silmäinsä alla. Eilen, toispäivänä ja kaikkina muina päivinä oli
hänellä ollut tyttö hallussaan -- ja nyt se oli yhtäkkiä pujahtanut
tiehensä. Mutta juuri se, että hän sisällisesti oli vakuutettu siitä,
että hänellä ei ennen olisi ollut rohkeutta ottamaan häntä, se
vuodatti hänen suruunsa sietämätöntä katkeruutta, jonka kivut häntä
sanomattomasti kirvelivät, sillaikaa kuin tuo suuri viekas talonpojan
tallukka siinä iloitsi ja riemuitsi.

Ja neiti Thorsen, joka ei voinut selittää hänen rohkeuttaan tänä
päivänä, oli pahasti hämillään. Jos se olisi tapahtunut eilen, olisi
hänen sydämmensä ollut kokonaan herra Jessenin oma; mutta tänäpäivänä
oli todistettava herra Törres Voldille, että hän oli puhunut totta
sanoessaan ett'ei hänen ja herra Jessenin välillä ollut mitään salaista
liittoa.

-- Kun hänen poikansa illalla tuli kotiin hajamielisenä ja
hermostuneena ja teki hämäriä viittauksia, ei rouva Jessen enää voinut
pidättäytyä sanomasta:

"Sinun pitäisi varoa itseäsi, Anton! se saattaa tulla sinulle liika
rasittavaksi -- tuo naisseura."

"Mitä tarkoitat?" kysyi hän, saattaakseen hänet hämmilleen.

Hän sekautuikin aivan, eikä saanut sanotuksi muuta kuin että häneltä
kului siinä aikaa niin paljon.

"Oh -- jos ei siinä muuta kuluisi kuin aikaa", vastasi poika uupuneella
äänellä ja kosketti kädellään takaraivoaan.

"Onko sinulla nyt taaskin pää kipeä, Anton?"

"Ei kuin vähän veltto -- äiti! vähän veltto."

Rouva Jessenin huulet vapisivat, kun hän kokosi kaikki rohkeutensa:

"Sinä -- olet kai sinä vaan -- varovainen, Anton?"

"Hm -- äiti -- sinä kyllä tiedät: nuori mies -- minun asemassani --"
hän kiersi pienet viiksensä ylös ilmaan ja hyräili jotain, jonka oli
tarkoitus kuulua hyvin kevytmieliseltä.

Tuo vahvisti häntä koko lailla tänä päivänä kärsityn nöyryytyksen
jälkeen, että hän oli saanut äitinsä näin pelästymään; ja vähitellen
kun oli syönyt hyvää ruokaa ja juonut lasin hienoa konjakkia, jota hän
äidin mielestä välttämättömästi tarvitsi, kasvoi hän taas omissa
silmissään niin korkealle, että neiti Thorsen oikeastaan oli liika
halpa hänelle.

Hän meni huoneesensa ja otti kasvot ankaroina hänen kuvansa
albumistaan, jossa se oli ollut heti äidin kuvan vieressä ja muutti sen
kauvaksi loppulehdille ostettujen näyttelijättärien ja alastomien
naiskuvien joukkoon.

Mutta tuolle tyhjälle paikalle asetti hän rouva Knudsenin, ja kun hän
hetken aikaa oli katsellut tämän hienoja, totisia piirteitä ja tuota
mustaa tukkaa, niin häntä melkein hävetti, että tuolla pienellä
pörriäisellä neiti Thorsenilla oli koskaan ollut hänelle mitään
merkitystä.

Mutta äiti lepäsi kauvan valveillaan ja hautoi huoliaan Antonista, joka
siis kaikista huolimatta oli joutunut tuohon suureen vaaraan. Ja kun
hän ajatteli poikansa kauheata elämää, niin tuli hän ajatelleeksi,
etteiköhän sittenkin olisi parasta, että hän menisi naimisiin, vaikka
olikin niin nuori.

Ennen oli hän aina pannut vastaan, kun joku viittaili Antonin suhteesta
rouva Knudseniin. Mutta nyt alkoi se näyttää hänestä pelastukselta.
Rouva Knudsen oli ollut ennen naimisissa -- ja vielä vanhan miehen
kanssa; hän kyllä ymmärtäisi, ja hänen kanssaan voisi äiti puhua;
molemmat he yhdessä pitäisivät huolta hänen Antonistaan ja tekisivät
hänet onnelliseksi.

Mutta seuraava päivä oli vielä vaikeampi herra Jessenille. Sillä
tänäkin yönä oli Törres hiipinyt neiti Thorsenin luo, joka kyllä oli
aikonut lukita oven, mutta joku oli ottanut avaimen pois ja häntä
hävetti mennä sitä kyselemään.

Hän oli muuten ollut yhtä rauhallinen ja tottelevainen kuin eilenkin,
mutta leikillisempi, niin että neiti Thorsenin oli pitänyt nauraakin
pari kertaa, vaikka pelkäsi kovasti.

Hän tulee -- oli hän sanonut -- pyytämään anteeksi ilkeää epäluuloaan,
ja tuo oli kauniisti tehty.

Ja sentähden oli heidän välillään tänäpäivänä tuollainen rauhallinen
sopu, joka kiusasi herra Jesseniä enemmän kuin avonaisin pilkka. Hän
poistui konttoriin ja alkoi työskennellä kirjain kanssa; mutta hän oli
niin hajamielisen näköinen, että rouva Knudsen hyvin osanottavaisesti
ja ystävällisesti kysyi, oliko hän sairas.

Nykyisessä mielentilassaan liikutti tämä ystävällisyys häntä niin, että
hän katsoi rouva Knudsenia lämpimästi silmiin; ja rouva Knudsen
punastui.

Ei ollut muuten ensi kerta kuin hänen ensimmäinen puotilaisensa uskalsi
katsoa häntä tuolla tavalla; eikä hän siitä ehkä nytkään olisi sen
enempää välittänyt. Mutta sittenkun hän oli tullut leskeksi, niin
viittaili koko maailma tähän asiaan -- Kröger myöskin. Jos olisi saanut
elää rauhassa, ei hänen mieleensä kenties olisi johtunutkaan mennä
uusiin naimisiin. Vanha Cornelius Knudsen oli ottanut hänet silloin
kuin hän oli hänellä puotinaisena; oli helpoitus, kun hän kuoli, ja
häneen jäi siitä jonkunlainen vastenmielisyys miehiä kohtaan.

Mutta nyt ne suhisivat lakkaamatta hänen korvissaan, aina oli hänellä
nämä miehet kintereillään, ensiksi herra Jessen lämpimine silmineen,
sitten Gustaf Krögerin avosydäminen leikinteko --, ja kaikki tuo
saattoi hänet epävarmaksi, niinkuin olisi se ollut jotain ihan
välttämätöntä.

Mennessään sisähuoneisinsa, joihin vei ovi konttoorista, sanoi hän niin
kylmästi kuin suinkin voi:

"Jos ette ole oikein terve, herra Jessen, voitte aivan hyvin olla
kotonanne pari päivää."

Jessen kiitti ja aikoi sanoa enemmän; mutta rouva sulki oven jälkeensä.

Niinpiankuin Törres sai kuulla, että herra Jessen oli sairas, alkoivat
kaikki hänen aikomuksensa kuohua hänen aivoissaan.

Jo kauvan oli hänestä tuntunut että kauppa ei käynyt niin reippaasti
kuin olisi pitänyt. Hän huomasi, että hyvät ostajat eivät useinkaan
joutaneet viipymään niin kauvan, että hyllyiltä ja laatikoista olisi
ehditty saada esille kaikkia mitä oli olemassa noista pyydetyistä
tavaroista. Ja päinvastoin tapahtui usein, että jotkut hienot naiset
parhaina kaupankäyntitunteina edeltä puolen päivän vedättivät alas
tiskille loppumattomat pakat kankaita, joita vaan sitten katselivat.

Sen lisäksi oli Cornelius Knudsenin tavaravarasto vanhastaan niin
moninainen, että siinä olisi pitänyt olla ostamista puolta suuremmalle
yleisölle. Mutta nyt oli niin kuin olisi yksi tavaralaji ollut toisensa
jaloissa eikä yksikään oikein viihtynyt.

Tuo pitkä vanhanaikuinen puoti, johon mahtui kaikellaista tavaraa
paperikukkaisista aina tervaan ja suolaan saakka, ei ollut sen paremmin
järjestetty kuin että hienommat tavarat olivat suuressa katuikkunassa;
jota vastoin karkeammat löytyivät rantamakasiinien puoleisesta päästä.

Törres oli usein miettinyt, mikä olisi viisaampaa, sekö että
luovuttaisiin muutamista tavaroista ja pidettäisiin vaan erityisiä
kaupaksi? vaiko että yhdestä puodista tehtäisiin kaksi?

Lopuksi oli hän tullut siihen päätökseen, ettei kumpaakaan tarvittaisi.
Koko konsti on siinä, että samallaiset tavarat kootaan samaan paikkaan
ja että jos mahdollista kaikki asetetaan esille, niin että yleisö heti
saa sen käsityksen, että täältä voi saada mitä tahansa.

Ja tuo vanha järjestys, että hienot tavarat olivat yhdessä päässä ja
karkeat toisessa -- se olisi välttämättä muutettava. Se oli hullua se,
että naiset valtasivat valoisan ikkunan, josta he ikäänkuin peloittivat
pois huonomman väen ja palveluspiiat, jotka eivät aina voineet olla
niin hyvin puettuina juostessaan ostamaan jotakin kiireellistä.

Ostajat olisivat sekoitettavat. Heihin olisi saatava se että tässä
sattuvat kaikki tiet yhteen ja että täällä voivat kaikki toisiaan
tavata. Kaikki pitäisi olla avonaisesti näytteillä, niin että ostajat
viipyisivät kauvan puodissa ja täyttäisivät sen aamusta iltaan.

Näitä aatteitaan esitteli Törres rouva Knudsenille, kun oli ruualla
hänen kanssaan, -- niin pitkälle oli hän jo edistynyt. Hän tuli nyt yhä
vilkkaammaksi, puhui sujuvasti ja sattuvasti, niin että rouva kuunteli
häntä hämmästyksellä. Tämä talonpoikaispoika ei ollut ainoastaan
näppärä ja väkevä; hänellä oli myöskin ajatuksia ja se kuului
järkevältä, mitä hän sanoi.

"Minun haluttaisi hyvin puhua Gustaf Krögerille tästä", sanoi hän.

"Krögerillekö, rouva?" huudahti Törres pelästyen.

"Miksei?"

"Meidän pahimmalle kilpailijallemme!"

"Tässä ei ole koskaan ollut kysymystä mistään kilpailusta meidän
välillämme", vastasi rouva Knudsen.

Törres hymyili kierosti: "Kröger sanoisi tietysti että se on typerätä
kaikki tyyni, ja sitten hän tekisi sen itse."

Rouva Knudsen näki tuon ilkeän piirteen hänen kasvoissaan ja ajatteli
Krögerin varoitusta; mutta kun Törres pyysi saadakseen hiukan järjestää
puotia herra Jessenin poissa ollessa, niin ei hän voinut kieltää;
ikäänkuin ei oikein uskaltanut.

Tulisella kiireellä selitti Törres neiti Thorsenille, mitä hän aikoi
tehdä; hän kumartui aivan lähelle häntä ja neiti Thorsen katsoi häntä
silmiin uskollisesti ja ihaillen; nyt oli hänen sydämmensä taas ehyt,
se oli Törresin, kokonaan Törresin, hän olisi voinut ehdottaa, että
sytytettäisiin puoti tuleen ja neiti Thorsenista olisi se ollut niin
mainio keksintö, että hän itse olisi sitä varten raapaissut tulta
tikkuun.

Sitten ajoi Törres makasiinirengin ja juoksupojan liikkeelle, he saivat
vielä vaiteliaan Halvor Röidevaaginkin avukseen, ja itse tarttui hän
tähän käsiksi heränneen intonsa koko voimalla. Koko iltapäivä jo
laiteltiin, vaikka ihmisiä tuli ja meni; mutta vasta illalla, kun puoti
oli suljettu ja luukut ikkunain edessä, alkoi muutos näyttäytyä mitä
kauneimpana epäjärjestyksenä.

Makasiinirenki Simon Varhoug mutisi hikoillessaan: piru sitä riivaa
tuota. Sillä kaikki vanhat laarit ja suolatynnörit, jotka olivat olleet
puodissa siitä alkaen kuin se avattiin, ne olivat nyt lyötävät irti ja
muutettavat rantamakasiiniin. Ja tuolla makasiinissa, missä Simon oli
tottunut nuuskimaan pienen lyhdyn kanssa, sinne tuli nyt mies kaasu
laitoksesta ja laittoi kaksi liekkiä, jotka valaisivat niin että
makasiini näytti oikealta puodilta.

Halvor Röidevaag olisi myöskin sanonut jotain, mutta hän oli niin
hämmästyksissään ett'ei muuta kuin pudisteli päätään.

Kuta kauvemmaksi ilta kului sitä rohkeammaksi tuli Törres ja keksi aina
jotain uutta. Kaikista karkeammista makasiini-tavaroista keräsi hän
näytteitä ja suuret köysirullat, jotka haisivat tervalle, muutatti
hän makasiiniin. Sitävastoin laittoi hän kokonaisen koristeen
verkkorihmoista, koukuista, nauloista, tupakista ja pulloihin pannuista
jyvä-, suola-, kahvi- ja hernenäytteistä. Kaikki hänelle kelpasi ja
kaikkea osasi hän käyttää. Hän ei pitänyt mitään lukua väreistä ja
suhteista; hänen ainoa tarkoituksensa oli saada kaikki niin runsaasti
esille, että silmä kaikkialla näki mitä erilaisimpia tavaroita, mutta
että samankaltaiset tavarat kuitenkin olisivat jotakuinkin koolla.

Vasta kun kello oli yli puoliyön, saivat apumiehet mennä; alapää puotia
oli jo puhdistettu; ja neiti Thorsen ja Törres alkoivat nyt järjestää
kaikkea hänen suunnitelmansa mukaan.

Rouva Knudsen oli mennyt tyytymätönnä levolle; hän toivoi vaan, että
herra Jessen tulisi huomenna ja panisi taas kaikki paikoilleen.

Oli tullut kaksi vaimoa puhdistamaan puotia kaikista niistä papereista
ja roskista, joita sinne oli kokoontunut, sekä pölyyttämään ja pesemään
lattiata.

"Mutta tiski!" huudahti yhtäkkiä neiti Thorsen ja löi kätensä yhteen.

Koko tuo pitkä, kiiltävä tiski oli ihan täynnä kaiken maailman
tavaroita. Siellä oli pinottain hamevaatteita, silkkiä, flanellia,
harsoja, saippuata, korutavaroita -- kaikki siinä tilassa jossa ne oli
hyllyltä nostettu.

"Ne saavat olla niinkuin ne ovat -- kaikki tyyni!" sanoi Törres
nauraen.

Ensi kerran katsahti neiti Thorsen häntä epäillen.

"Niin -- tietysti täytyy niitä vähän järjestää, jos ette ole ihan
uuvuksissa?"

Ei hän ollut ollenkaan uuvuksissa ja hän tarttui hetipaikalla työhön
käsiksi pienillä näppärillä käsillään. Mutta silloin otti Törres hänen
valkosen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä huulille. Tyttö
tarttui häntä kalvosiin ja katsoi säikähtyneenä pesuvaimojen puoleen;
mutta kun ne eivät voineet mitään nähdä, päästi hän hänet ja jatkoi
työtään pää kumarassa.

Törresin tarkoitus oli, että tiskikin olisi suuri näyttely ja järjestys
oli etupäässä siinä, että vaatteet levitettäisiin niin, että ne
näkyisivät edullisissa poimuissa ja laskoksissa; ja kun he nyt
vihdoinkin olivat saaneet tämän valmiiksi, sanoi Törres hänelle
kiitokset tästä päivästä ja että hän kyllä itse järjestäisi ikkunat.

Törres seurasi häntä pimeään porstuaan rappujen edessä, johon puotiväki
ripusti vaatteensa; täällä tarttui hän häneen kiinni, nosti hänet ylös
lattiasta ja kuiskasi: saanko tulla tänä iltana?

Toinen ei vastannut mitään; Törres kysyi uudelleen; mutta ei sittenkään
sanonut hän mitään, pujahti vaan hiljaa ja vikkelästi ylös rappusista.
Hän oli niin onnellinen ja samalla tuntui kummallinen ahdistus.

Millainen päivä tämä oli ollut! --

Kuinka hän oli ollut kaunis tuo poika -- ja niin väkevä -- ajatteli
hän, avatessaan vapisevalla kädellä korsettiaan.

Kun Törres tuli takaisin puotiin, aikoi hän hetikohta ruveta
laittelemaan ikkunoita; mutta hän jäi seisomaan ja vaipui ajatuksiinsa
tämän ylellisyyden edessä, joka ennen oli ollut rauhallisesti
suljettuna hyllyihin ja laatikoihin ja jonka hän nyt yhdellä käden
käänteellä oli lyönyt levälleen.

Oikeastaan oli tämä teko vastoin hänen varovaista
talonpoikaisluonnettaan. Mutta hänen mielessään kuvitteli jotain
samanlaista kuin nuo kirjavat kepit, joita hän nuoruudessaan oli niin
paljon ajatellut, kunnes sitten yhtäkkiä oli hänet vallannut se, että
näin juuri pitää laittaa kaupunkilaisille, noille hulluille ihmisille,
joilla on rahaa kuin roskaa ja jotka ostavat kaikkea, mitä näkevät.

Mutta kun hän aikoi ryhtyä uudelleen työhön, tunsi hän, ett'ei hän nyt
enää onnistuisi, kun tuo tyttö ei ollut läsnä. Ainoastaan hänen
silmäinsä alla sai hän kätensä tottelemaan.

Häneen tuli kirpeloiva kaipaus koko ruumiisen; hän ei voinut kestää
kauvemmin. Sammutettuaan liiat kaasuliekit ja kehoitettuaan pesuvaimoja
hyvin lämmittämään isoa uunia, että lattia olisi huomenna kuiva, veti
hän saappaat jalastaan ja hiipi ylisille.




IX.


Törres oli varmasti laskenut saavansa auringon paistetta tuoksi
suureksi päiväkseen; sentähden tuli hän hiukan alakuloiseksi, kun
aamulla varhain haparoi puolipimeän puotinsa läpi ottaakseen luukut
pois ikkunoista: ulkona oli raaka, kylmä ja pilvinen syyssää.

Hän alkoi työskennellä ikkunoissa; mutta kaikki oli muuttunut toiseksi,
kuin eilen illalla iloisen kaasun valaistessa; tuo kylmä harmaa valo,
joka imi pois heleyden kaikista väreistä, vei häneltä rohkeuden.

Hän seisahtui ja alkoi epäillä omaa itseään. Tokkohan tämä mihinkään
kelpaisi? Eiköhän kaikki ollut ihan hullua?

Mutta sitten kuuli hän neiti Thorsenin keveät askeleet ylhäällä
rapuissa. Hän juoksi häntä vastaan tuohon pimeään porstuaan; he
syleilivät toisiaan -- onnellisina kuin vastanaineet ja kaikki epäilys
oli samassa kuin pois puhallettu.

Mutta valoisassa puodissa ujostutti neiti Thorsenia, hän punastui ja
änkytti, kun Törres hyvin totisesti sanoi: "Tahdotteko auttaa minua --
neiti?"

Tämä oli sellaista ilveilyä; he olivat loistavan onnellisia, eikä
kukaan tiennyt siitä mitään.

Tuli sana herra Jesseniltä, ett'ei hän voi tulla vielä tänään; ja nyt
odottivat he jännityksellä rouva Knudsenia.

Hän seisahtui konttoorin ovelle -- aivan huumautuneena. Ensimmäinen
tunne, joka hänet valtasi, oli huoli kaikista noista tavaroista, jotka
olivat hänen ja jotka piti saada myydyiksi ja maksetuiksi.

"Mutta Herra Jumala tätä saippuan paljoutta!" huudahti hän ja seisattui
korkean kirjavan saippuatornin eteen, jonka Törres oli rakentanut
keskelle tiskiä; "meillä on aivan liika paljon saippuata!"

Törres näytti hänelle hymyillen, että torni oli ontto.

"Mutta varastossa!" -- sanoi rouva.

"Ei ole enempää kuin tämä", nauroi Törres.

"Te olette panneet kaikki esille?" -- hän ei ollut koskaan voinut
ajatella, että esillä pidettäisiin muuta kuin pikkunen näyte; "mutta
käykö tämä päinsä?"

Törres otti -- yhäkin hymyillen -- suuren paperirasian hyllyltä, jossa
oli koko rivi samanlaisia rasioita, avasi sen ja näytti rouvalle, että
se oli aivan tyhjä.

"Katsokaa -- rouva! Ihmisiin on saatava se luulo, että Cornelius
Knudsenin puoti on niin täpösen täynnä kaiken maailman mainioita
tavaroita, että ne ihan vuotavat yli omaa yltäkylläisyyttään."

Päivä alkoi ja rouva jäi puotiin. Häntä huvitti nähdä noita
hämmästyneitä kasvoja ja kuulla mitä ihmiset sanoivat, kun tulivat
sisään ja saivat nähdä muutoksen. Kaikki luulivat, että puotia oli
isonnettu, kun siinä katosta lattiaan oli vaan silmään pistäviä värejä
ja valkeita vaatteita.

Ja tuo uusi näytteille pano ikkunoissa, jonka Törres oli keksinyt, veti
väkeä puotiin; niitä lisäytyi vaan päivän kuluessa; mutta vasta
iltapäivällä, kun kaasu oli sytytetty, näyttäytyi puoti uutuutensa koko
komeudessa.

Yläpäässä, missä ennen oli ollut vaan hienompia naisten koristeita, oli
nyt näytteillä villalankoja ja valmiita villavaatteita yli koko tiskin
ja ylhäällä hyllyillä, jotka näyttivät olevan täynnä kaiken karvaista
ja kaiken hienoista villatavaraa.

Mutta suurin muutos oli kuitenkin tapahtunut alapäässä puotia, joka
ennen oli ollut puolipimeä. Siellä loisti nyt uusia kaasuliekkejä ja
koko osasto oli laesta lattiaan häikäsevän valkonen. Tänne olivat
Törres ja neiti Thorsen koonneet kaikki valkoset tavarat.

Hyllyiltä, jotka olivat täynnä serviettejä, riippui isoissa
laskoksissa leveitä damaskihuiveja aivan lattiaan saakka -- niinkuin
jäävirtoja; teehuiveja suurine kukkineen ja leveine reunuksineen,
rimsuniekkaserviettejä, jotka olivat silkkinauhoilla kiinni
sidotut; tiski oli peitetty hehkuvan valkosilla naisten ja lasten
alusvaatteilla; paitapitsejä, virkkauksia; nenäliinoja, valkeita
paitoja, -- yksi ainoa puhallus oli muuttanut tämän takanurkan mitä
mieluisimmaksi olopaikaksi naisille; ja puodin vanha kahtiajako oli
yhdellä ainoalla iskulla poistettu.

Siitä syntyi kieltämättä hiukan hämmennystä; mutta se oli Törresistä
mieleen; hän tahtoi juuri sitä, että ihmiset vähän aikaa
pyörästelisivät toistensa keskessä, ennenkun löytäisivät sitä, mitä
hakisivat; ja vähitellen tulikin yleisö lämpöseksi ja hyvälle tuulelle,
nuoret tytöt nauroivat ja juttelivat ääneensä, samalla kuin totiset
miehet, joiden piti ostaa totisia tavaroita, seisoivat naisten
ympäröiminä eivätkä oikein näyttäneet tietävän, hyväksyisivätkö vai ei.

Mutta olihan täällä Simon Varhoug -- niinkuin ennenkin; ja näytteitä
kaikesta, mitä halusivat, voivat he löytää edestään tiskiltä, valoisaa
oli täällä myös, niin että kyllähän tämä menetteli; oli vaan vähän
outoa liikkua täällä noiden hienojen naisten keskessä.

Rouva Knudsenin täytyi seisoa rahalaatikon ääressä koko kiireinen päivä
ja ottaa vastaan onnitteluja tuttavilta; ja illalla olivat sekä hän
että hänen palvelijansa aivan uupuneita.

Törres näytti hänelle riemuiten saippuatornin rauniot. "Mutta mitähän
herra Jessen on sanova?" arveli yhtäkkiä rouva Knudsen.

Pieni neiti Thorsen tuli yhtäkkiä totiseksi ja katsahti Törresiin,
mutta tämä vastasi aivan rauhallisesti:

"Minä soisin että Jessen tulisi huomenna, täällä tulee kyllä olemaan
tekemistä."

Kun päivä kului tällä tavalla Cornelius Knudsenin kaupassa, oli seinän
takana, Brandtin suuressa puodissa, hyvin hiljaista ja rauhallista.
Kauppapalvelijat joutivat juoksemaan kadulle tai tekivät he asiata
saadakseen katsoa naapurin uusia laitoksia ja väen tungosta siellä.

Mutta Gustaf Kröger itse ei huomannut mitään, ja kun Julia
päivällispöydässä rupesi kertomaan, että hän ja rouva Steiner olivat
käyneet katsomassa herra Voldin tekemiä muutoksia, katkasi hän puheen
eikä tahtonut kuulla enempää.

Kun hän sitten kuitenkin ruokalevon nukuttuaan laskeusi alas puotiinsa,
hämmästyi hän siitä, että oli näin vähän väkeä.

"Ilkeä ilma tänään; ihmiset pysytteleivät kotonaan", sanoi hän
sivumennen ensimäiselle konttoristilleen.

"Ihmiset kulkevat toista tietä tänään", vastasi tämä.

Kröger otti hattunsa ja meni ulos.

Näytteille pano ikkunoissa oli hänen mielestään kauhean ruma; mutta kun
hän aikoi mennä sisään tervehtimään rouvaa, näki hän lasiovesta, että
puoti oli täynnä väkeä ja että rouva itse oli siellä punakkana ja
tyytyväisenä rahalaatikkonsa ääressä. Hän päästi oven rivan ja meni
kotiinsa jälleen.

Mutta kun hän taas astui suureen ja hyvin järjestettyyn
kauppapuotiinsa, jossa ei ollut yhtä ainoata ihmistä, tuli hänen
mieleensä väkisinkin ajatus siitä, että tässä nyt alkaa kilpailu
elämästä ja kuolemasta; ja hän tiesi kyllä, kenen on syy siihen. --

-- Anton Jessen oli saanut tietää suuresta mullistuksesta puodissa
ystäviltä, jotka olivat käyneet hänen luonaan iltasilla. Hän tuli
sentähden seuraavana aamuna hyvin varustettuna saapuville, aikoi
kohdella tuota uudistusta hyvin ylenkatseellisesti ja oli varma
saavansa rouvan vakuutetuksi siitä, että tuollainen typerä tapa
sirottaa kaikki ympäri puotia, on hienon kauppaliikkeen häviö.

Hänen periaatteensa oli päinvastoin se, että rasiat ja tavarapakat ovat
otettavat alas hyllyltä sellaisella katseella, että myyjä tällä kertaa
tekee erityisen kunnian ostajalle näyttäessään hänelle tavarata, joka
on jotain aivan erikoista. Tuolla tavalla oli hän voittanut monta
voittoa Brandtistakin, jonka tavaroista muuten oli se maine, että ne
ovat mitä hienoimpia.

Hän tuli niin varhain puotiin, että kauppa ei vielä ollut oikein
alkanut; mutta Törresillä ja muilla oli täysi työ järjestäessään
eilisen liikkeen tuottamaa sekasortoa.

Keskelle puotia jäi hän seisomaan hattu päässään, ja katseli
pilkallisesti pitkää tiskiä pitkin: sitten sanoi hän äänenpainolla,
johon oli jo harjoitellut matkalla:

"Pankaa paikoilleen kaikki; -- tiski puhtaaksi!"

Neiti Thorsen oli saanut ikäänkuin lyönnin rintaansa, kun hän tuli
sisään; hra Jessenillä oli vielä suuri vaikutus häneen ja hän seisoi
nyt kalpeana ja liikahtamatta paikaltaan; eivät muutkaan näyttäneet
aikovan totella.

Herra Jessen'in kasvot alkoivat värähdellä ja suupielet vapisivat; hän
nosti pienen hienon keppinsä ilmaan ja löi sillä tiskiin:

"Täällä on siivottava, sanon minä. Kuka täällä käskee -- te vai minä?"
hän katsoi Törresiä suoraan silmiin.

Mutta Vold tekeytyi ihan rauhalliseksi ja hymyili pilkallisesti:

"Minä luulen, ett'ei meistä täällä käske kumpainenkaan."

"Sepähän nähdään!" huusi herra Jessen ja juoksi konttooriin. Puotiin
tuli väkeä ja kauppa kävi; mutta joka kerta kuin kuului ääniä
konttoorista, katsahti neiti Thorsen Voldiin; hän tunsi, että nämä
hetket ratkaisisivat hänen kohtalonsa; mutta ei hän voinut mitään
arvata Voldin kasvoista; hän teki työtä iloisesti ja reippaasti,
niinkuin ei olisi mitään tulossa.

-- Niinpiankun herra Jessen tapasi rouvan, alkoi hän puhua nopeasti ja
kiivaasti, silmät kiihkeinä.

Rouva Knudsen keskeytti hänet:

"Niin, se oli hullusti -- herra Jessen! minä myönnän, että minun olisi
pitänyt puhua teidän kanssanne, ennenkun minä --"

"Ei -- se ei ole kaikista pahinta -- rouva! mutta" --

-- "Mutta" -- jatkoi rouva -- "minä en itsekään aavistanut, että
muutos --"

"En minä nyt puhu muutoksesta, minä tahtoisin puhua ---" sanoi hän
synkästi.

"Mutta minun täytyy kuitenkin myöntää", sanoi taas rouva, "että se
tähän saakka näkyy menevän" --

"Minä olen puhunut paljon äitini kanssa -- viime aikoina --
tulevaisuudestani --"

Rouva Knudsen koetti vielä torjua sitä, jonka hän tunsi olevan tulossa;
mutta toisen sisällinen mielen kuohu tulvasi nyt yli reunojensa. Herra
Jessen unohti arkuutensa tuntiessaan ainoastaan sen, että kaikki
riippui nyt vaan tästä hetkestä ja että hänen täytyi voittaa. Ja kun
nyt kaikki asianhaarat pakoittivat saavuttamaan häntä, kuvasi hän
vapisevalla kiihkolla, kuinka kaikki hänen unelmansa aina olivat
harhailleet rouvan ympärillään, kuinka hän rakasti häntä, ja kuinka
hänen vanha äitinsä siunaisi sitä päivää, jolloin hän tällä tavalla
tekisi hänen poikansa onnelliseksi.

Rouva Knudsen oli monta kertaa ajatellut, kuinka hänen kävisi, jos hän
vielä tapaisi miehen, joka huumaisi hänet rakkautensa koko kiihkolla;
mutta vaikka tämän sanoissa olikin intohimoa, tunsi rouva kuitenkin --
melkein omaksi ihmeekseen, että hän yhä enemmin kylmeni kuta enemmän
toinen puhui.

Loukattu itserakkaus ja hiukan sairas mielensä antoivat herra Jessenin
sanoille väärän soinnun; se oli kovaa kuohua, se oli palavaa rukousta;
mutta se ei ollut tuo rakastunut mies, -- jonka rouva Knudsen huomasi
melkein mieliharmikseen.

Hän nousi pulpettinsa äärestä, meni sisähuoneen ovelle ja sanoi
kuivasti ja arvokkaasti:

"Herra Jessen! minä kiellän teitä puhumasta minulle tällä tavalla --
muuten täytyy meidän erota."

"Hyvä!" huudahti tämä yhtäkkiä jonkunlaisella naurulla, "erotaan sitten
heti, -- jos te sallitte."

"Olkaamme nyt järkeviä -- herra Jessen!"

Mutta nyt oli Jessen yhtäkkiä muuttunut tuoksi hemmotelluksi lapseksi,
joka kuolemakseenkin tahtoo ajaa kaikki äärimmäiseen huippuunsa; hän
tahtoo olla tuo hyljätty ja pilkattu; hän tahtoo sälyttää selkäänsä
kaikki -- kuta enempi sen parempi; kerran koittaa kai sekin päivä,
jolloin huomataan, mihin Anton Jessenkin kelpaa!

Ja samassa syöksyi hän ulos konttoorista, läpi puodin, tervehtimättä ja
hyvästiä sanomatta, äidin luo, saamaan lohdutusta suruunsa. --

-- Muutaman ajan kuluttua istui pankinjohtaja Christensen johtokunnan
peremmässä huoneessa ja hieroi isoa paksua nenäänsä odottaessaan
erästä, jota hän oli lähettänyt kutsumaan luokseen.

Kun nyt Törres tuli sisään, katsoi Christensen häntä kätensä alta ja
merkitsi mieleensä, että tuo nuori mies oli kalpea ja hänen katseensa
epävarma. Sitten osoitti hän Törresille paikan lähellä omaa
nojatuoliaan; mutta Törres istuutui vähän pelonalaisesti hymyillen
ovensuutuolin äärimmäiselle huipulle.

"Olen usein nähnyt teidän käyvän pankissa -- herra Törres Vold!
varsinkin viime aikoina --"

"Niin, meillähän on useita papereita täällä kulkemassa --"

"Minä en nyt puhu Cornelius Knudsenin papereista", keskeytti
pankinjohtaja kuivasti, "olen seurannut teidän omia sisäänpanojanne
suurella mielihyvällä."

"Ne ovat -- herra pankinjohtaja! -- ne ovat kovin vähäpätöisiä",
vastasi Törres ja vääntelihe tuolillaan.

"Jaa, ei ne ole niinkään vähäisiä summia, joita kauttanne on pantu
pankkiin viimeisten --"

"Mutta ne eivät ole minun rahojani", alkoi Törres innokkaasti ja pyyhki
hikeä otsaltaan.

-- "Viimeisten kuukausien kuluessa", jatkoi pankinjohtaja
rauhallisesti.

"Mutta ne eivät ole minun rahojani -- herra pankinjohtaja!" huudahti
Törres, "minä olen vaan muiden asiamies" --

"Tietysti ne eivät ole teidän rahojanne -- kaikki", sanoi Christensen,
ikäänkuin olisi hän kummastellut tuota intoa, "minähän kyllä ymmärrän,
että nuori mies teidän asemassanne ei ole voinut koota niin paljoa,
vaikka hän olisi kuinkakin -- hm! -- kuinkakin säästäväinen."

Taas hieroi hän nenäänsä, samalla kuin salaa tarkasteli Törresiä
kätensä alta.

Törresin sisuksissa nytkähti; tuo mies tietää kaikki ja minä olen
kokonaan hänen vallassaan.

Oli näet käynyt siten, että hän sittenkun oli tullut ensimmäiseksi
mieheksi puodissa, oli pääomaansa kartuttaakseen sijoittanut koko
joukon pikkusummia Christensenin pankkiin ja keksityille nimille. Hän
valitsi kernaimmin kotipaikkansa Snörtevoldin läheiset talot ja laittoi
omasta päästään etunimiä, joita siellä ei löytynyt. Siten oli hänellä
jo monet vastakirjat pankissa, vaikka hänen omaa nimeään ei näkynyt
missään.

Mutta pankinjohtajan nenä oli kyllä jo haistanut, mistä laatikosta ne
nuo rahat tulivat, se selvisi Törresille samassa, -- hän istui tuolin
äärimmäisellä huipulla -- valmiina juoksemaan tiehensä tai
heittäytymään maahan ja pyytämään armoa, -- hän ei itsekään tiennyt
mitä tekisi.

"Teillä lienee hyvä nimi kotipuolessanne, kun niin monet eri henkilöt
uskovat säästönsä teidän haltuunne", sanoi johtaja hetken
äänettömyyden kuluttua.

Törres ei saanut sanaa suustaan vastaukseksi.

"Se on aina hyvä merkki, kun nuori mies nauttii omaistensa luottamusta.
Minä harrastan hyvin nuorten voimain kehittymistä kaupungissamme."

Ei koskaan elämässään ollut Törres ollut niin epävarma. Leikkiikö se
tuo suuri mies hänen kanssaan ennenkun musertaa? -- eli mitä ihmettä
hän tarkoittaa?

"Minä näen", sanoi pankinjohtaja hymyillen, "että istutte siinä ja
ajattelette, mitä tarkoitusta varten olen kutsunut teidät tänne
yksityiseen huoneeseni -- vai kuinka? -- Te olette epävarma?"

Tätä kidutusta ei Törres voinut kauvemmin kestää; tuo hieno verkko,
johon hän tunsi olevansa kiedottu, suututti häntä, hänen luontoperäinen
uhkamielisyytensä puhkesi esiin ja asettuessaan päättäväisesti tuolin
koko istuimelle, kysäsi hän pankinjohtajalta vasten naamaa:

"Onko teillä ehkä jotain epäilystä?"

"Epäilystä! --" huudahti pankinjohtaja ja hypähti vähän tuolillaan;
"minä en ymmärrä mitä tarkoitatte? -- epäilystä minkä johdosta? -- vai
niin! te ajattelette noita vekseleitä; mutta minä vakuutan teille, minä
uskon, että Cornelius Knudsenin liike on aivan varma, varsinkin kuin se
on yhteydessä G. Krögerin endossementin kanssa; mutta kun olette
ensimmäinen mies leskirouva Knudsenin luona, pitäisi olla teidänkin
etunne saada tuo velka vähenemään; se on suuri kyllä; mutta minulla ei
suinkaan ole mitään pelkoa -- tai epäilystä -- niinkuin te sanoitte."

Puhuessaan oli pankinjohtaja noussut ja mennyt ikkunan luo. Mitään noin
kömpelöä ei hän ollut koskaan tavannut, ja hän sai paljoa huonommat
ajatukset tuosta "nuoresta voimasta". Hänen tapansa oli muutoin se,
että kun hän näki jonkun nuoren miehen edistyvän, tuli hän sille avuksi
neuvoillaan, joista hän sittemmin otti moninkertaisen maksun, mutta
niiden piti toki olla viisaampia kuin tuo tuossa.

Törres taas käytti sitä aikaa kuin tuo toinen katsoi ulos kadulle
kootakseen ajatuksiaan. Hänhän oli ollut ihan perikatonsa partaalla,
yksi sana lisäksi ja hän olisi paljastanut sekä itsensä että
salaisuutensa. Niin hullusti ei kuitenkaan ollut käynyt; tiesipä taikka
aavisti pankinjohtaja kuinka paljon tahansa, ei hän ainakaan tahtonut
häntä tilille siitä, mistä hän oli saanut nuo rahansa. Ja kaikkeen
muuhun oli Törres kyllä valmis vastaamaan.

"Ei -- katsokaas! miksi olen teidät kutsuttanut tänne", alkoi nyt
pankinjohtaja uudelleen ystävällisellä äänellä, "minä näet -- niinkuin
jo sanoin -- harrastan nuorien voimien edistymistä kaupungissamme; ja
kun teillä jo on niin suuri luottamus omaistenne kesken, niin saatte
varmaankin tulevaisuudessa yhä enemmän varoja käytettäväksenne."

"Minä toivon sen -- herra pankinjohtaja."

"Ja sentähden tahtoisin tarjota teille apuani ja neuvojani."

"Minä en voi kyllin kiittää --"

"Ei, ei -- minä hyvin mielelläni autan eteenpäin nuoria voimia", sanoi
pankinjohtaja, istuutui taas nojatuoliin ja selitti herra Voldille,
kuinka säästöön pano kyllä saattaa olla hyvä keino vanhoille
piioille, mutta että nuorten voimain, jotka tahtovat vaikuttaa
kaupungin kohottamiseen, tulisi panna pääomansa myöskin kaupungin
kauppayrityksiin, laivoihin, teollisuuslaitoksiin ynnä muihin
semmoisiin.

Nyt oli Törres kokonaan mukana ja huokasi helpoituksesta. Hän tunsi
hyvin kyllä pankinjohtajan vanhan kepposen: houkutella kokemattomia
ystäviä ostamaan epäedullisia laivain osuuksia ja arveluttavia
osakkeita. Hän oli valmistunut olemaan varuillaan tämän vaarallisen
miehen houkutuksia vastaan, joka nähtävästi oli arvannut noiden
keksittyjen nimien oikean laidan ja aavisti hänen salaisuutensa; mutta
hän pitäisi kyllä varansa.

Sentähden oli hän olevinaan hyvin halukas ja taipuvainen ja kiitti
lupauksesta saada rahansa hyvin sijoitetuiksi; mutta hän ei tarttunut
mihinkään varmaan tarjoukseen, kun hän yhäkin väitti ettei hänellä
itsellään ole mitään pääomaa; mutta jos hän saisi rahoja käsiinsä, ei
hän suinkaan olisi jättävä käyttämättä pankinjohtajan ystävällistä
avuntarjousta. Sillä puheella erosivat he toisistaan tällä kertaa.

Pankinjohtaja istui hetkisen ja mietti. Hän oli huomannut, kuinka
viekkaasti tuo nuori mies sijoitti rahansa, mistä hän oli ne saanut,
sitä ei Christensen'in tarvinnut kauvan tuumia; olihan hän itsekin
kohonnut tyhjästä. Sentähden oli hän hämmästynyt Törresin kömpelyyttä,
jota oli ollut melkein mahdoton olla ymmärtämättä. Tuo "nuori voima"
voisi mahdollisesti tulla rikkaaksi; mutta ei hän koskaan tulisi
kohoamaan niille kukkuloille, joilla pankinjohtaja oli ja hallitsi.

Mutta Törres Voldille oli tämä kohtaus tärkeä tapaus, joka kohotti
hänet yhdellä kertaa monta askelta entistään ylemmäksi. Että hänet oli
kutsuttu yksityiseen keskusteluun kaupungin ensimmäisen rahamiehen
kanssa, se oli äärettömän suuri kunnia hänenlaiselleen puotipojalle; ja
se vahvisti ensiksikin hänen asemansa Knudsenilla.

Hän oli kyllä herra Jessenin yhtäkkiä erottua tullut liikkeen
johtajaksi, kun ei ollut muitakaan saatavana. Mutta rouva ei ollut
ollenkaan varma, että hän täysin kykenisi tähän tehtäväänsä. Siihen
tuli lisäksi, että Gustaf Krögerillä aina oli jotain pahaa sanottavaa
Törresistä.

Ainoastaan harvoin pistäytyi Kröger enää hänen konttoorissaan; ja kun
hän viimeisen kerran oli siellä, oli hän ilmoittanut, että Jessen oli
otettu Brandtille, -- hän ei ollut voinut tehdä muuten -- sanoi Kröger,
näinä aikoina, kun kaikki näkyy muuttuvan kilpailuksi.

Sen rouva Knudsen kyllä näki, että Törres Vold oli mainio myymään, ja
tavarain vaihto lisääntyikin suuresti syksypuoleen; mutta käsittäisikö
hän noita kirjoja? ja kaikkia noita vekseleitä, joita rouva ei koskaan
ymmärtänyt muuten kuin että hän aina epäili, olisiko tehtävä niin
taikka näin? ja silloin ei hän tullut avutta toimeen.

Mutta keskustelu pankinjohtajan ja Törresin välillä, niinkuin tämä sen
kertoi, rauhoitti häntä suuresti. Tuo suuri mieshän oli neuvotellut
hänen kauppapalvelijansa kanssa niinkuin nuoremman liikemiehen kanssa,
jonka mielipiteille hän pani arvoa.

Myöskin muut ihmiset alkoivat jonkunlaisella uteliaisuudella katsella
nuorta Voldia. Ne, jotka tunsivat hänet, ja jotka tähän saakka olivat
pitäneet häntä vaan tavallisen näppäränä talonpoikaispoikana, ne
rupesivat nyt arvelemaan, eikö hänessä kuitenkin olisi jotain
merkillistä, koska suuri pankinjohtajakin oli suvainnut hänet huomata.

Ja vähitellen alkoi tuo nuori mies syrjäisessä asemassaan tulla
tunnetuksi; hänen nimeään mainittiin, ja niin kuin aavistuksena
keräytyi tämän uuden nimen ympärille jotain siitä kunnioituksesta, joka
kasvaa ihailuksi, ja päättyy nöyrimpään palvelukseen, kun tuollainen
n.s. omatekoinen mies nousee tyhjästä ja yhtäkkiä näyttää nuo kaksi
tyhjää kättä, joilla hän tietenkin oli aloittanut, täynnä
käsittämättömällä tavalla hankittua kultaa.

Kaikki tämä taas puolestaan vaikutti vapauttavasti Törres Voldin tähän
saakka vähäiseen toimintaan. Nyt ei hänen enää tarvinnut niin
huolellisesti salata rahojaan kuin ennen ja sijoittaa niitä
epävarmoihin yrityksiin; hän voi laajentaa lainausliikettään ja turvata
asemansa joka taholta, kun hän aina esiintyi muiden asiamiehenä.

Sillä kadottaa rahoja, sitä hän ei voinut, s.o. hän tuli aivan
sairaaksi siitä. Oli tapahtunut pari kertaa, että hän ei voinut saada
takaisin omiaan; ja silloin tuli hän aivan epätoivoihinsa, ei käynyt
syönti eikä saanut unta silmiinsä. Vasta sitten kun hän oli aivan varma
siitä, ettei hän enää saisi penniäkään velkamieheltään, rauhoittui hän
jotakuinkin; mutta hän pani tappiot tarkasti mieleensä ja laski niitä
usein päässään yhteen pitääkseen varovaisuuttaan valveilla.

Kun nyt jotkut -- ja niitä oli merkillisen monta -- tarvitsivat pari
sataa kruunua, niin voi Törres Vold epäluuloa herättämättä hankkia
rahat kolmen kuukauden vekseliä vastaan, samalla kuin molemmin puolin
oletettiin, että nämä rahat oli hän saanut hoitaakseen joltain kaukana
asuvalta tuttavalta.

Silloin tällöin saattoivat kuitenkin jotkut toverit, joiden kesken
tällaiset salaisuudet eivät olleet niin salaisia, totipöydän ääressä
viitata rouva Knudsenin rahalaatikkoon.

Mutta Törres nauroi itse muiden mukana; hän tiesi, ettei täällä ollut
ketään, joka todenteolla olisi uskaltanut heittää ensimmäisen kiven.
Mutta muualla ei kuulunut minkäänlaista epäilystä; ja jos joku
ymmärtämätön perheen emäntä kysyikin mieheltään: "Mutta mistä ihmeestä
saa tuollainen puotipoika rahoja?" -- niin vastattiin viranomaisella
äänellä:

"Nuori T. Vold on tavattoman teräväpäinen, pankinjohtajakin suosii
häntä."

-- Sitäpaitse ei Törres ollut yhtenäkään päivänä laiminlyönyt
kastelemasta kättään rahalaatikossa. Hän ymmärsi, että kaikista
varminta on ottaa aina ja yhtä tasaisesti; ja kun hän eroitti pois oman
osansa, otti hän aina lukuun sen päivän menekin ja mukautui sen mukaan.

Mutta tuon suuren voiton jälkeen ei hän ainoastaan ottanut omaa osaansa
mutta pidätti myöskin sen määrän, minkä hän laski herra Jessenin
entiseksi osaksi ja siten syntynyt summa lisääntyneen kaupan aikana,
jonka hän luki omaksi ansiokseen, ei ollut niinkään pieni.

Hän työskenteli innokkaammin kuin koskaan ennen ja melkein
huumautuneena omasta onnestaan kaikilla tahoilla. Kaikki, mitä hän oli
uneksinut, hän saavutti; hänellä ei ollut enää juuri mitään aikomuksia,
sillä kaikki kävi niin nopeasti; hänen rahansa kasvoivat joka päivä ja
hän oli ihastuksissaan sievästä leikkikalustaan. Myöskin neiti Thorsen,
joka loisti onnesta, veti väkeä puotiin; täytyi lisätä palvelusväkeä ja
tilata uusia tavaroita.

Kilpailu Voldin ja Knudsenin välillä huvitti pian koko pitäjää; ja
naiset väittelivät missä vaan tulivat yhteen, näistä kahdesta
liikkeestä.

Tuosta kömpelöstä talonpoikaispojasta, joka oli tullut kaupunkiin kaksi
vuotta sitten, ei nyt ollut muuta jälellä kuin leveä ja voimakas
vartalo ja leveä maalaismurre. Elämä oli nyt auki hänen edessään,
kaupunki oli jo kuin puoleksi valloitettu ja kaikki se menestys, joka
hänellä oli ollut, huimasi hänen päätään; eikä hän uskonut enää
oleviksi niitä aukkoja, jotka erottavat ihmiset toisistaan.

Törres Vold antoi tänä syksynä ehdottaa itsensä klubbinkin jäseneksi ja
tulikin valituksi Gustaf Krögerin suureksi harmiksi.

Pelotti häntä kuitenkin hiukan, kun hän ilmaantui ensimmäisiin klubbin
toimeen panemiin tanssiaisiin. Hän oli kyllä käynyt tanssikoulun ja
kunnostanut itsensä loppiaisissa. Mutta naisia oli siellä vaan neiti
Thorsen ja hänen laisiaan.

Mutta täällä esitettiin hänet yhtäkkiä vanhalle piispanrouva
Hagerupille, jonka hän tähän saakka oli nähnyt ajavan omassa vaunussaan
hienoihin turkiksiin käärittynä; ja toinen emännistä oli itse kuuro,
tuomarin rouva, jonka irtohampaisiin piti olla tottunut jos mieli pysyä
totisena. Siellä oli pormestari ja sotakomisarius univormussaan;
luutnantit tarkastivat häntä kiireestä kantapäähän ja ylioppilaat
painoivat vaaleat päänsä yhteen kuiskaillen pilkallisesti!

Törres alkoi taas uskoa aukkoja oleviksi; mutta hän liikkui taitavasti
juuri rajalla, pysyttelihe alussa aivan syrjässä ja tanssi ainoastaan
niiden kanssa, joita muut eivät tanssittaneet. Vanhat naiset antoivat
hänestä sen arvolauseen, että oli hän aika somannäköinen
talonpoikaispojaksi.

"Herra Vold -- rouva Steiner" -- eräs isännistä esitti heidät
toisilleen.

"Minä olen päättämällä päättänyt, että minun täytyy saada tutustua
teihin", sanoi rouva ja tarjosi Törresille kätensä.

Törres ei voinut muuta kuin hymyillä ja kumartaa.

"Tule tänne -- Julia! -- salli minun esitellä, minä olen tunkeutunut
herra Voldin tuttavuuteen."

Julia Kröger lähestyi -- kauniimpana kuin miksi hän luuli hänen voivan
tulla -- punottavana ja ystävällinen hymyily noilla vähän kuivahkoilla
kasvoilla. Jolla Blomkin yhtyi seuraan; ja Törres oli yhtäkkiä
kaupungin hienoimpien naisten keskessä: Tulla Arentzin, Dalia Within,
Assen ja Brassen ja Trutta Maribon sekä Dada ja Didi Brunin; rouva
Steiner esitteli hänet heille kaikille; nimittäen häntä:

"Minun löytöni -- herra Vold!"

Soitettiin franseesiin ja herrat juoksivat noutamaan naisiaan.

"Onko teillä naista, herra Vold? -- Eikö? -- Mainiota! Kas tässä,
Julia! Korvaukseksi onnettomasta luutnantistasi" ja tuossa tuokiossa sai
rouva Steiner heidät käsikäteen, samalla kuin hän itse asettui
vastapäätä oman kavaljeerinsa luutnantti Filtvadtin kanssa. Tämän
eroittamaton ystävä ja sotatoveri luutnantti Toftema oli juuri määrätty
saattamaan sotakomisariusta kotiansa, joka aina oli nuorimman
luutnantin tehtävä.

Kun he seisoivat paikoillaan, sanoi Törres hyvin hämillään: "Suokaa
anteeksi -- neiti Kröger! -- minulla ei olisi koskaan ollut rohkeutta
tulla teitä pyytämään".

"Olenko minä sitten niin peloittava teidän mielestänne?" vastasi Julia.

"Ei, mutta minä olen semmoinen kömpelö", sanoi Törres.

"Senpähän saamme nähdä", vastasi hän hymyillen ja tanssi alkoi.

"Sehän menee hyvin", sanoi Julia ystävällisesti; hän ei voinut sietää
sitä, että hänen ystävättärensä kohteli herra Voldia noin
ylenkatseellisesti -- niinkuin hän nytkin teki tuolla pilkkaa
luutnanttinsa kanssa.

"Hän on varmaankin kaunis teidänkin mielestänne?" kysäsi Julia hetken
kuluttua.

"Kuka?" kysyi Törres varovaisesti ja käänsi silmänsä toisaanne.

"Minä luulin, että te tarkastelitte ystävääni -- rouva Steineriä.
Kaikki herrathan ovat häneen rakastuneita", sanoi Julia lyhyesti.

Mutta Törres oli liika viisas mennäksensä ansaan; hän vastasi
huolettomasti:

"Niin no -- jokaisella on oma makunsa! -- olen minä nähnyt muitakin
yhtä kauniita naisia."

Julia ihaili itse ystävätärtään, niin ett'ei hän sietänyt -- niin, hän
melkein vaati, että kaikki herrat olisivat ihastuneet nuoreen rouvaan.
Kuitenkaan ei hänellä ollut nyt mitään sitä vastaan, että tämä nuori,
pulska poika, jota Lulli noin olkansa takaisesti kutsui löydökseen, ei
ollut sen enempää hurmautunut.

Tanssin kuluessa antautui hän sentähden vilkkaampaan keskusteluun, sai
hänet puhumaan ja kertomaan ja kun he erosivat, olivat he jo hyviä
ystäviä.

"Sinä näyt tahtovan viedä minulta minun keksintöni -- mutta varo
itseäsi!" uhkasi Lulli hymyillen.

-- Mutta Törres meni yöllä kotiinsa aivan huumautuneena, ei siitä, mitä
oli juonut, vaan siitä, mitä oli kokenut. Rouva Steiner oli hänen
mielestään ihmeolento; loistavampaa naista ei hän olisi voinut
ajatella.

Mutta hänellä oli järkeä tarpeeksi, ettei kuitenkaan pyrkisi noin
korkealla. Julia Krögerkin oli jo huimaavalla huipulla. Kaikki oli
tähän saakka onnistunut hänelle; hyvää apua sai hän kaikkialta; ehkä
hän tällä tavalla saisi kostetuksi Krögerille.




X.


Krögerin pidot joulun ja uudenvuoden välillä olivat niin vanhat, että
niitä yhäkin vielä kutsuttiin Brandtin joulupidoiksi. Entisinä aikoina
oli kaupunki ollut iloinen ja Brandtin varakkaassa talossa olivat
virkamiehet ja porvarit laulaneet vanhoja lauluja ja pyöritelleet
paljas kaulaisia naisia -- somasti, hauskasti ja ilman turhaa
kainoutta.

Julian äiti oli oikeastaan ollut ainoa tässä suvussa, johon tarttui tuo
raskas uskonnollisuus, mikä viime vuosina oli tunkenut paikkakuntaan;
ja niin kauan kuin hän eli, oli vanhoissa joulupidoissa vallinnut
raskas mieliala.

Mutta nyt tahtoi Gustaf Kröger korvausta tästä ja monesta muusta, ja
viime vuoden pidot olivat olleet suureksi suruksi ja harmiksi kaikille
niille, joita ei oltu sinne kutsuttu. Ilo kesti myöhään yöhön ja se oli
belzebubin juhla kaikille hengellisesti vaivatuille.

Jo valmistukset pitoihin huvittivat Krögeriä. Hän tahtoi yllä pitää
vanhoja traditsiooneja. Mutta niinkauan kuin rouva eli, oli tämä pannut
vastaan kaikkea, mitä toisen teki mieli, ja joka taholla koettanut
vähentä juhlallisuutta. Nyt nautti hän oikein siitä, että sai tehdä
kaikki suuremmoiseksi ja komeaksi hienon illallisen ja vanhojen viinien
kanssa.

Tämä oli yksi niitä harvoja tilaisuuksia, jolloin Gustaf Kröger
aivan unohti sen, mitä hän muuten alakuloisina hetkinään kutsui
epäonnistuneeksi elämäkseen. Kun tuo vanha, arvokas talo oli täynnä
valoa ja vieraita, kuvaili hän että sekä hän itse kuin myöskin kaikki
muu oli oikella paikallaan; hän kuvaili, että naiset olivat _comme il
faut_ sekä pukuihin että käytökseen nähden, että nuoret herrat olivat
sukkelia, että vanhat herrat korttipöytäin ääressä olivat mainioita
miehiä, jotka virkistivät itseään hienossa seurassa.

Itse kulki hän tässä mainiossa seurassa iloisena isäntänä. Ja nyt, kun
hän oli varma siitä, ettei hän missään, ei sisähuoneissa eikä kyökissä,
kohtaisi vaimonsa hapanta naamaa, niin oli hän niin onnellinen kuin se,
jonka on suotu tehdä kaikki nämä kunnon ihmiset iloisiksi ja
tyytyväisiksi.

Mutta sen hän kernaasti tahtoi, että kaikki kävisi hienosti. Hän ei
rakastanut tänä iltana kuulla ystävänsä yliopettajan huomautuksia.
Eikä hän myöskään ollut huomaavinaan noita kauheita paikkakunnan
synnynnäisiä nuorukaisia, joita täytyi kutsua mukaan saadakseen tanssia
käymään. Kun hän ensi kerran huomasi Törres Voldin, jota hän ei ollut
saanut pois jätetyksi, kääntyi hän hänestä inholla pois; mutta tällä
kertaa harmitti häntä oikeastaan se, että tuo vastenmielinen mies ei
näyttänyt pahemmalta kuin näytti.

Sittenkun hän juhlallisella poloneesilla tuomarin rouvan kanssa oli
alkanut tanssin, ei Kröger enää juuri näyttäytynyt tanssisalissa; se
asia kulki itsestään, kunhan vaan ei soitto lakannut janon tähden tai
liiasta juomisesta, -- tasapainon pito tässä se oli yksi hänen
tehtäviään.

Hän käyskenteli yhtä mittaa ympäri ollen apuna kaikkialla, alkoi
kyökistä, jossa hän joi portviinissä vanhan hehkuvan kyökkipiian
maljan, joka yhtämittaa vakuutti hänelle, että herra oli ainoa koko
kaupungissa ymmärtämään oikeita ruokia. Senjälkeen teki hän kierroksen
kaikissa huoneissa -- kaikkialla huomaten loppuun palaneet kynttilät ja
tyhjät pullot; milloin lähetti hän palvelijan kellariin, milloin
maistoi jonkun kanssa, joka hänen mielestään kaipasi kehoitusta, taikka
kohotti hän lasinsa kortinpelaajain yhteiseksi maljaksi, jotka nousivat
seisaalleen ja maistoivat totiaan.

Niin kuluivat pidot kuin voideltuina ja niin niiden Gustaf Krögerin
mielestä piti kuluakin, että nuo ihmiset, murjottivatpahan kuinka
murjottivatkin jokapäiväisessä elämässään, edes kerran vuodessa
heräisivät huvittelemaan sydämmensä pohjasta ja hyvällä omalla
tunnolla.

Mutta samalla oli hän hyvin tarkka siinä, ett'ei ilo menisi liika
pitkälle. Hänen juhlatuulensa meni samassa pilalle, jos tapahtui jotain
hullua, -- jos esimerkiksi joku nuori mies rohkaistuna isännän
vieraanvaraisuudesta tuli juoneeksi liika paljon ja alkoi meluta tai
tehdä skandaalia tanssisalissa; silloin oli Kröger ihan onneton kunnes
häiritsijä saattiin pois. Hän ei sietänyt sitä, että hänen untaan
häirittiin, tuota unta, että tässä oli valittu seura varmoja,
sivistyneitä ihmisiä, jotka osasivat huvitella perin pohjin -- mutta
maltillisesti.

-- Viime aikain menestys oli antanut Törres Voldille rohkeutta ja
itseluottamusta, jota hyvin olisi voinut luulla varmuudeksikin. Ei hän
kuitenkaan läheskään tuntenut itseään sisällisesti varmaksi, kun hän
muutamien muiden puotilaisten seurassa tuli näihin vanhoihin saleihin,
joista kaupungissa niin suurella kunnioituksella puhuttiin.

Hän ei uskaltanut mennä tanssisaliin, mutta asettui erääsen
sisähuoneista, jossa hän -- yhdessä useiden muiden nuorempien ja yhtä
rohkeiden herrain kanssa rohkasi sieluaan kaikenlaisilla
juomatavaroilla.

Mutta juuri kun hän seisoi sikari suussa piirin keskessä ja puheli
kaupungin pankkiliikkeestä sellaisen miehen varmuudella, jolla jo on
jotain ja jota suuret jo ovat ottaneet suosiakseen -- näkyi hänen
edessään yhtäkkiä savupilven läpi: rouva Steiner -- rinta ja olkapäät
paljaina, hehkuvan valkoisena, posket tanssista punoittaen ja kiiluvin
silmin.

Hänellä oli sileä liivi valkoisesta atlasvaatteesta, vaalean punaiset
ruusut olkapäillä ja korallikäädyt kaulassa; helmat olivat hyvin lyhyet
ja reunustetut samanlaisista ruusuista tehdyillä kukkaiskimpuilla,
kengät olivat silkistä, kannat korkeat ja punaiset. Hän oli pukeutunut
erään sevresporsliinista tehdyn paimentytön mukaan, jonka oli löytänyt
Julian kammarista. Mutta hän oli pistänyt ruusun oksan tukkaan
paimenhatun sijasta.

"Kas tuolla seisoo tuo pitkä ihminen ja savuaa kuin lamppu", huusi
rouva Steiner ja ajoi pois savua esiliinallaan; "Eikö teillä ole
vähääkään omaatuntoa? -- Franseesi alkaa!"

Törres ei osannut muuta kuin tuijottaa häneen, kunnes rouva Steiner
kääntyi pois; silloin syöksi hän jälkeen ja toverit jäivät katsomaan
toisiinsa yksimielisellä kateudella.

Herätti yleistä huomiota salissa, että tämä nuori poika, jolta milloin
tahansa voi ostaa 20 äyrin edestä rihmaa, että hänet täällä, missä oli
kaupungin valikoiduin seura, oli huomannut kaupungin ensimmäinen
nainen. Kateus iski alas luutnanttien ja ylioppilasten sydämmiin; mutta
kunnioitusta heräsi tätä herra Voldia kohtaan niissä, joilla oli
vähänkään järkeä ja jotka näkivät vähän tuonnemmaksi. Yksin vanhain
herrainkin pöydässä häntä kortin lyönnin lomalla mainittiin, ja
pankinjohtaja Christensen sanoi niin että kaikki sen kuulivat, että T.
Vold on yksi kaupungin toivorikkaimpia nuoria voimia.

Törresin itsensä mielestä kävi nyt kaikki hyvin. Hän tuli yhtäkkiä
tanssisalin häikäsevään valoon, väkevän punssin vahvistamana, ja
hetkellä jolloin alkujäykkyys jo oli poissa ja mielet enemmän
taipuvaisia huvittelemaan kuin arvostelemaan.

Rouva Steinerin suojelemana tarttui hän hetikohta ujostelematta
tanssiin kiinni ja pyöriskeli hänen kanssaan niin vapaasti kuin
ei hän koskaan olisi koskenut muihin naisiin kuin näihin hienoihin,
puoli-alastomiin olennoihin, jotka lentivät kädestä käteen.

Ei kukaan tiennyt hänen suhteestaan isoon Berthaan eikä noihin muihin;
itseään neiti Thorseniakin alkoi hän hiukan hävetä. Hänen hän oli määrä
kohota paljoa korkeammalle.

Noiden klubbitanssiaisten jälkeen ei hän ollut saanut Julia Krögeriä
mielestään. Jos hän voittaisi tyttären "ukosta" huolimatta! -- silloin
tarttuisi hän Brandtin liikkeesen, rouva Knudsen joutuisi pian
häviölle, Gustaf Krögerin täytyisi taipua, ja hän näki jo nimen T. Vold
suurilla kirjaimilla paistavan molempien kilpailevien kauppapuotien
oven päällä!

Kaikista naisista asetti hän etusijaan rouva Steinerin. Häntä viehitti
tämän kiihoittava kauneus, hänen vaihtelevainen luonteensa: milloin
pysyttelihe hän kaukana niinkuin joku äärettömän hieno ulkomaalainen,
milloin tuli hän luo niinkuin läheisin toveri; ja sitten: että hän,
joka huomasi kaikki miehet ja hallitsi kaikkia naisia, että hän oli
yksi noita erotettuja! hän oli jonkunlainen puolinainen leski, jonka
mies oli elossa ja kummitteli kaikkialla; hän oli ikäänkuin merkitty
raamatun tuomiolla, ja kuitenkin parveilivat kaikki miehet hänen
ympärilleen. Kauan oli Törresille ollut käsittämätöntä, että vaimo
voisi vapaaehtoisesti lähteä miehensä luota, joka omisti talon ja
irtaimen. Mutta kun hän sai tietää, että hänellä oli mieheltään useita
tuhansia vuodessa -- vaikk'ei tehnyt työtä hänelle eikä ollut hänen
vaimonsa, silloin muuttui tämä ihminen hänelle arvoitukseksi, jota
hänen täytyi sokeasti ihailla.

Mutta hän ei kuluttanut aikaansa haaveksimalla kauvemmaksi kuin sinne
missä, lukuun ottaen hyvää onnea ja viisaita laskuja, aina tuntuisi
varma pohja jalkaan. Vetelille vesille ei hänen tehnyt mieli lähteä.

Sen hän kuitenkin heti oivalsi, kuinka suurta hyötyä hänellä tulisi
olemaan rouva Steineristä Julian ystävänä; ja että hän tällä tavalla
tuli näin pitkälle häntä vastaan se oli taas yksi rengas tuossa onnen
kultaköydessä, joka niin lyhyessä ajassa oli hinannut hänet niistä
ahtaista salmista, jotka vievät elämän aavalle ulapalle, missä kaikilla
tahoilla ilmaantuu tuhansia mahdollisuuksia ja missä ei ole muita
rajoja kuin taivas, johon purjehdus kerran on päättyvä.

Niin vankka uskossaan ei Törres Vold ollut koskaan ennen ollut, --
uskossaan itseensä ja onneensa.

Rouva Steiner oli saanut päähänsä, että he tanssisivat franseesinsa
niin, että hän tanssisi Voldin kanssa vastapäätä Juliaa ja luutnantti
Filtveldiä.

Rouva Steiner ajatteli, että kun hän kerran oli "löytänyt" Törresin,
hän samalla myöskin omisti hänet -- niinkuin omisti kaikki muutkin
herrat, jos vaan viitsi. Samaa mieltä oli Juliakin ollut tähän saakka.
Ainoastaan leikin vuoksi rouva Steiner sentähden oli sanonut, että uusi
löytö mahdollisesti voisi antaa aihetta mustasukkaisuuteen heidän
välillään. Mutta jäi siitä kuitenkin jotain kangertamaan Julian
mielessä. Hän oli jo tullut siitä syystä pitämään nuoren miehen puolta,
että isä tuolla liioitetulla tavallaan puhui niin paljon pahaa hänestä.
Ja sitten arveli hän että hänen ystävättärensä kernaasti leikitelköön
luutnanttien ja muiden kanssa, jotka ovat tottuneet keikaileviin
naisiin. Mutta hän ei voinut suvaita, että tuota nuorta, herkkäuskoista
maalaispoikaa pidettäisiin narrina.

Rouva Steiner oli heti tuntenut tuulahduksen tästä mielentilasta, ja se
oli hänen mielestään jotakin uhkarohkeaa, että tuo pikkunen
pikkukaupungin neitinen, jota hän kunnioitti ystävyydellään, että tämä,
-- vaikkei toisekseen Törres Voldkaan! -- ei se toden totta ollut
mikään kadehdittava voitto --

Mietittyään sinne ja tänne oli hän saanut päähänsä että oli hupaista
uskotella tuolle itserakkaalle talonpoikaiskavaljeerille, että neiti
Kröger oli rakastunut häneen ja että hän vaan odotti; -- siten saisi
Juliakin rangaistuksensa ja oppisi olemaan varuillaan tuota naurettavaa
ihailua vastaan; -- hän kyllä pitäisi huolen siitä, että se tulisi
naurettavaksi.

"Te ette ole ollenkaan tanssineet tänä iltana, herra Vold."

"Ei, minun on pitänyt jutella kauppa-asioista useiden kanssa."

"Ja te luulette, että se on tärkeämpää kuin tanssiminen."

Niin, hän luuli, että se oli tärkeämpää -- ja nauroi.

"Te luulette voivanne tulla eteenpäin maailmassa ilman meitä --?" kysyi
rouva ja katsoi ivallisesti Törresin silmiin.

Mutta Törres ei oikein ymmärtänyt ja katseli vaan naista tuolla
vastapäätä, samalla kuin uusi vuoro alkoi.

Kuin he taas pääsivät paikoilleen, sanoi rouva:

"Oletteko nähneet miehen milloinkaan tulevan toimeen ilman naisen
apua?"

Nyt ymmärsi Törres ja vastasi vakavasti:

"Minä olen tuntenut miehen, joka nai suuren talon; mutta hänestä ei
tullut koskaan muuta kuin vanha akka. Se riippuu siitä nähkääs --"

"Oh! -- Te käsitätte kaikki niin raasti", huudahti rouva; "tiedättekö
sitten mitään, joka olisi mahtavampi kuin nainen?"

"Tiedän -- mies, jolla on paljon rahaa", vastasi Törres ja nauroi, niin
että kiiluivat hänen voimakkaat kellanvaaleat talonpoikaishampaansa.

Yhtäkkiä tuntui hän ihan peloittavalta tuo raakavoimainen mies, joka
kulki täällä kuin susi lammasten vaatteissa näiden ajattelemattomien
tyttösien, luutnanttien ja kukkaisten keskessä. Jumala varjelkoon häntä
tästä löydöstä, Julia sai hyvin kernaasti ottaa hänet.

"Te ette ymmärrä naisia", sanoi hän kuivasti.

"Mutta te, rouva, te ymmärrätte miehiä."

Hänen äänessään ja katseessaan oli vilpitöntä ihailua.

"Tahdotteko, että annan teille hyvän neuvon?" kysyi rouva hiukan
lauhtuneena.

"Jos tahdotte alentaa itsenne sitä tekemään."

"Tahdon kyllä alentaa itseni", vastasi hän nauraen; "mutta sanokaa
minulle ensiksi, eivätkö talonpojat ole hirveän hitaita rakkauteen."

"Millä lailla hitaita?"

"Niin, että eivätkö mieti kauan, ennenkun --?"

"Tytötkö?"

"Kumpaisetkin."

"Mitäs ne pojat kauvan miettisivät?" huudahti Törres ja nauroi taas.

Rouva huomasi hänen katseensa, joka himokkaasti näytti ikäänkuin
kiemurtautuvan hänen ympärilleen kiireestä kantapäähän, ja hän ymmärsi,
että tämän miehen kanssa oli vaarallisempaa puhua näistä tällaisista
asioista kuin luutnanttien.

Hän vastasi kuivasti:

"Minä luulin, että avioliitot maalla rakennettaisiin vasta
molemmanpuolisen pitkän miettimisen jälkeen."

"Niin, avioliitot!" vastasi Törres ja laittautui heti totiseksi;
"tarkoititteko sitä?"

"Mutta niin ei käy meidän kesken", sanoi rouva Steiner ja heitti nopean
katseen Julian ja luutnantin puoleen, jotka juuri näkyivät puhelevan
innokkaasti keskenään; "meidän kesken täytyy olla rohkea ja nopea
tuumissaan, osata tehdä kaikki aikanaan! -- -- muuten --"

"Muuten?"

"Muuten tulee joku toinen väliin", vastasi hän ja alotti kuudennen
vuoron.

Törresin silmät eivät eronneet Juliasta, ikäänkuin olisi hän pelännyt,
että joku jo tämän tanssin aikana hänet vie.

Ei jäänyt sen enemmän aikaa keskusteluun. Törres seurasi naistaan
pieneen kammariin, jossa rouva tahtoi levähtää. Törres olisi niin
mielellään tahtonut kysyä; mutta hän seisoi vaan ja änkytti:

"Tahdottekos sitten neuvoa mi-- minua --"

"Onni on aina rohkean puolella", sanoi rouva hymyillen ja meni.

Kello oli jo liki kaksitoista ja tanssi kuumimmillaan, ei mitään
jäykkyyttä mutta ei uupumusta eikä lioitteluakaan. Kaikki huvittelivat
yhdessä; samalla kuin jokaisella oli omat pienet vehkeensä, toiveensa
ja pettymyksensä. Vaarallinen, hurmaava virtaus rakkautta ja viiniä
tulvi edes takaisin salien ja huoneiden läpi.

Törres käyskenteli merkillisessä sisällisessä liikutuksessa ja mielen
kuohussa, haluten kiihkeästi ryhtyä johonkin. Ei koskaan ollut hän
ennen huomannut kuinka kaunis Julia voi olla. Tuo pieni pää oli niin
hienosti pitkän kaulan päässä, hänen kaulansa ja olkapäänsä olivat
paljaat, mutta kaulusta oli reunustettu kalliilla pitseillä, jotka
hänen isänsä oli tuonut ulkomaalta, mutta joita hän ei koskaan saanut
vaimoaan käyttämään.

Sen lisäksi punotti hän tanssista ja oli iloinen, ajattelematta nyt
ollenkaan noita happamia ja piikkisiä -- joita oli sekä täällä nurkissa
että ulkona kaupungissa.

Ainoastaan ensimmäisen franseesin aikana oli Julia ollut hiukan pahalla
tuulella. Sillä ensiksi oli hänen kavaljeerinsa luutnantti Filtveld
koko ajan puhunut hänelle toivottomasta rakkaudestaan rouva Steineriin.
Ja sitten oli hän tanssin kuluessa pitänyt silmällä vastapäätä seisovaa
paria. Oli hävytöntä -- Julian mielestä -- että hänen ystävättärensä
tuolla tavalla keikaili herra Voldin edessä, kun hän kuitenkin vaan
piti häntä narrinaan; siihen oli tämä todellakin toki liika hyvä.

Täti Sofia oli vähäksi aikaa vapautunut monista puuhistaan ja pistäytyi
tanssisaliin katsoakseen nuorisoa: ja hän oli tuntijan silmällä
selittänyt, että herra Vold on ainoa mies koko salissa. Julia ei ollut
aivan samaa mieltä; mutta ei hän ainakaan ollut mikään pilkan esine.
Kun heidän tanssinsa tulisi, olisi hän ihan varmaan suora ja
ystävällinen hänelle; kenties myöskin varoittaisi häntä vähäsen
Lullista.

Franseesin jälkeen ei Törres aikonut tanssia ennen kuin tulisi Julian
valssi. Hän teki sentähden vaan lyhyen kierroksen pankinjohtaja
Christensenin tyttären kanssa, joka kankeana ja happamena antoi
pyörittää itseään, tietäen, hän itse yhtä hyvin kuin kaikki muutkin,
että tämä tanssi oli kaikkien nuorukaisten tanssittava, jos he kerran
tahtoivat kuulua kaupungin "nuorien voimien" joukkoon.

Sen jälkeen kiiruhti hän herrain puolelle -- ajatellen vaan itseään ja
onneaan -- tuota onneaan, joka hänellä jo mielestään oli kädessään.
Olihan rouva Steiner ihan selvästi viitannut, että Julia vaan odottaa
rohkeaa askelta. Sitä ei tarvitse kauan odottaa -- ja sitten! sitten
olisi hän yhdellä hypyllä ohjaksissa!

Eräässä sohvassa istui herra Jessen ja tekeytyi taloon kuuluvaksi.
Törres oli nyt niin korkealla yläilmoissa, että hän huusi hänelle
sivumennen:

"No, Jessen! etkö sinä tanssi?"

Tuo hävyttömyys ei ehtinyt kohota päähän; sillä yliopettaja Hamre, joka
koko illan oli huvitellut tutkimalla nuoria miehiä, istuutui viereen ja
alkoi puhella.

Tuota pikaa oli herra Jessen uskonut ystävälliselle vanhalle herralle,
että hän oli kyllästynyt kaikkeen, -- varsinkin oli elämä opettanut
häntä äärettömästi halveksimaan naista. Tuo oli vanhan herran mielestä
niin peräti luonnollista, vaikkakin surullista. Hän sanoi ottavansa
osaa ja lausui sen toivomuksen, että aika ehkä voisi parantaa; mutta
herra Jessen vastasi uupuneella katseella, että kaikki toivo oli
kuollut. Kun tätä puhelua oli kestänyt hetken aikaa, sanoi yliopettaja
yhtäkkiä:

"Mutta, herra Jessen! Te olette varmaankin lahjakas!"

"Minä? -- En -- kuinka niin?"

"Eikö teillä ole paljon sukulaisia?"

"On -- kyllä", vastasi herra Jessen hämmillään, "minun äitini suku on
hyvin suuri -- alkujaan tanskalainen!"

"Ahaa!" huudahti yliopettaja; "ja eikö suvussa ole yhtään lahjakasta
miestä?"

"Ei -- ei ainakaan sen verran kuin minä tiedän."

"Varsin kummallista", sanoi tuo vanha ystävällinen herra ja katseli
herra Jesseniä hyvin uteliaasti.

"Minun äitini soittaa vähä", sanoi herra Jessen arasti.

"Sitähän minä jo aavistin; mutta nähkääs: kussakin suuremmassa
perheessä on aina joku lahjakas -- maalari tai ainakin kirjailija; eikä
teidän suvussanne ole ainoatakaan?"

"E -- en -- minä luule."

"Sepä on hyvin kummallista", sanoi yliopettaja totisesti; "mutta seis!
jospa te itse olisitte!"

Jessen sähähti aivan kuumaksi.

"Tietysti tietämättänne -- niin! usein käy sillä tavalla --" sanoi
vanha herra ja nousi; "täällä sitä kulkee muiden joukossa aivan
tavallisena ihmisenä lahjoistaan tietämättä, kunnes eräänä kauniina
päivänä --!" hän kosketti salaperäisesti herra Jesseniä otsaan ja lähti
jatkamaan tarkastustaan.

Aivan huumautuneena istui herra Jessen sohvassa ja unhotti tanssin
melun miettiessään tuota uutta ja odottamatonta seikkaa, että hän
mahdollisesti olisi lahjakas. Ja kuta kauemmin hän sitä ajatteli, sitä
todenmukaisemmalta se alkoi tuntua.

Eivätkö ne olleet hänen lahjansa, jotka pyrkivät esille, kun hän aina
tunsi haluavansa johonkin korkeampaan; eivätkö ne juuri olleet niitä
lahjoja, joita ei näkynyt?

Kaiken tuon oli tuo viisas vanha herra huomannut; kun hän nyt vaan itse
voisi päästä selville siitä, mitä ne hänen lahjansa olisivat.

Seuraava, jonka yliopettaja kohtasi, oli Törres Vold; vanha herra
tervehti häntä ystävällisesti; hän tunsi hänet noin puolittain ja
kysyi, oliko hänellä hauska?

"Tuhannet kiitokset -- hyvin hauska!" vastasi Törres ihastuneena, ja
tarttui toisen käteen, joka ei suinkaan ollut tarkoitus. Yliopettaja
meni edelleen ja myönsi, että Kröger oli oikeassa: se ei ole mikään
miellyttävä poika tuo.

Kun Törres tällä tavalla käyskenteli ja odotti tanssiaan Julian kanssa,
jonka hän tunsi tulevan käännekohdaksi elämässään, vahvisti hän itseään
parilla lasilla Krögerin kotona tehtyä kuuluisata joulupunssia. Väkevä
juoma ei noussut hänen päähänsä muutoin kuin että se teki hänet
iloisemmaksi ja karkoitti vähän sitä varovaisuutta, joka hänellä muuten
oli verissä.

Eräs hänen ystävistään esitteli hänet uudelle papille.

"Me olemme saman paikkakuntalaisia -- melkein!" sanoi pappi
ystävällisesti, "minun isäni oli huonemies ja otti nimensä talosta --
Opstadista -- te kai tunnette? --

"En", vastasi Törres lyhyesti; ei nyt ollut aikaa ajatella
Snörtevoldia!

Pappi, joka oli vastatullut ja varovainen, väistyi; mutta Törres
tyhjensi vielä yhden lasin ja kiiruhti tanssisaliin. Valssi oli juuri
alkamassa.




XI.


Koko edellisen tanssin kuluessa oli Julia ollut omassa kammarissaan
Jolla Blomin kanssa. Hän oli uuvuksissa ja halusi jutella jonkun
kanssa. Oli aikoja siitä, kun Jolla Blom näin oli valittu uskotuksi.

"Mitä sinä sanot hänestä -- Jolla? sano nyt oikein suoraan!"

"Oletko sinä todellakin rakastunut häneen Julia?" kysyi Jolla Blom
vuorostaan.

"En tiedä."

"Silloin sinä olet."

"Ei, en ollenkaan! Mutta minä en voi sietää, että hänestä tehdään
pilkkaa."

"Rouva Steiner tekee pilkkaa kaikista, -- yksin parhaista
ystävistäänkin -- sanotaan."

"Koettakoompas vaan."

"Jos sinä vaan tietäisit kaikki, mitä ne sanovat hänestä."

Tavallisesti kielsi Julia hänet puhumasta, kun alkoi tulla kaikkia
noita juoruja; mutta tänä iltana salli hän Jolla Blomin keventää
sydäntään.

"Ajatteles, että ne sanovat sitäkin, että hänellä on Kristianiassa yksi
tuommoinen -- oikea."

"Niin, hänen miehensä --"

"Ei, ei, vaan toinenkin, yksi semmoinen, sinä tiedät."

"Ole nyt! -- Jolla!"

"Niin, ja ne sanovat myöskin", jatkoi hän innoissaan, "että hän on
liitossa Voldinkin kanssa, vaikka hän on tekevinään hänestä pilkkaa
ett'ei kukaan ymmärtäisi."

"Kuka on sen sanonut?" huusi Julia kiivaasti.

"Niin ne vaan minulle ovat sanoneet; enkä minä tiedä sen enempää",
vastasi Jolla viattomasti.

Kun he tulivat saliin, oli juuri se valssi alkamaisillaan, jonka Julia
oli luvannut Törresille, ja hän seisoi jo ovella ja etsi häntä
silmillään.-- päätään pitempänä kaikkia muita.

Kun he olivat tanssineet yhden kerran, istuutuivat he pienelle sohvalle
salissa; ja Törres tunsi sydämmensä tykyttävän toivossa siitä, mitä oli
tuleva; mutta hän ei voinut keksiä, mistä alottaisi.

Julia sanoi ensiksi:

"Teillä oli hauska franseesi?"

"Olihan se!"

"Hän on hurmaava?"

"Rouva Steinerkö? -- hm -- kullakin on oma makunsa" sanoi Törres ja
katsoi häntä suoraan silmiin.

Julia punehtui ja siirrähti sivummalle.

"Hän on kovin vaarallinen --"

"Ei kaikille" -- vastasi Törres.

Julia nousi ylös, ja he tanssivat. Törres vei häntä keveästi ja
varmasti, ja häntä melkein nauratti: hän oli jo luullut että Lulli
olisi kietonut hänet kokonaan pauloihinsa -- ja siitä vakuutettu oli
kai Lulli itsekin! -- ja nythän olikin kysymys aivan toisesta: hänestä
itsestään. Voldhan kävi kosimatuumat kurkussa; mutta siitä ei Julia
tahtonut kuulla puhuttavan millään muotoa -- ei ainakaan nyt vielä.

Turhaan koetti Törres päästä eteenpäin; Julia pidätteli häntä ja
väisteli, niin ettei keskustelu päässyt hauskoja pikkuasioita edemmä,
joille he yhdessä nauroivat.

Tanssin loputtua ei Törres, joka oli levoton ja hermostunut, tahtonut
millään tavalla päästää häntä. Julia sanoi pitävänsä mennä täti Sofian
luo kyökkiin. Törres seurasi mukana; Julia ei päässyt hänestä erilleen
ennenkun kyökin ovella, hän hymyili yhäkin, mutta pelkäsi puoleksi.

"Kas tässä me erotaan!" sanoi hän ja ojensi kätensä.

"Mutta -- mehän olemme yksimieliset?" sai Törres vihdoinkin sanotuksi.

"Tietysti olemme!" vastasi Julia hymyillen ja katosi kyökkiin.

Törres haki hetikohta rouva Steinerin, ja aivan loistavana onnestaan,
huusi hän:

"Ajatelkaas! Hän luuli, että se koski teitä!"

Rouva ymmärsi hänet ja katsoi häneen katseella, jota Törres ei nyt
innoissaan ymmärtänyt. Mutta nyt oli rouvan mitta jo täysi; tuosta
pöllöstä täytyi päästä erilleen.

"Ettekö kerran sanonee, että te tahdotte seurata minua neuvojani?"

"Enkös ole sitten seurannut? -- ja ajatelkaas --"

Rouva Steiner keskeytti: "Mutta uskallattekos yhä edelleenkin?"

"Minä uskallan mitä tahansa", vastasi hän.

"Katsokaas, hyvä herra Vold, niinkuin te nyt hyökkäätte eteenpäin, niin
voitte turmella kaikki. Meidän laisten ihmisten kesken ei rynnätä --"

"Mutta tehän neuvoitte juuri tarttumaan kiinni, ja sen vakuutan minä
teille --"

"Niin kyllä -- katsokaas, mutta --" hän oli itsekin vähän hämillään;
mutta sitten selvisi hän; "niin nähkääs, meidän kesken on tavallista,
että ensin otetaan selko -- otetaan selko perheen suostumuksesta."

Tuo oli aivan Voldin käsitysten mukaista, että ensin kysytään
vanhemmilta; hän sanoi sentähden hiukan huolestuneena:

"Te arvelette, että minä ensin kysyisin ukolta?"

"Minä en luule, että hän pitäisi siitä", sanoi rouva Steiner; asia meni
jo hänenkin mielestään liika pitkälle, ja hän kohosi mennäkseen.

"Elkää luulko, että minä pelkään", huusi Törres; "odottakaa vähän, niin
minä näytän!"

Hän hypähti ylös; tänä iltana oli hänellä rohkeutta vaikka mihin ja
Juliasta oli hän varma; sillä lailla voi käyttäytyä ainoastaan se, joka
oli suostuvainen. Iloisena ja onnellisena meni hän tapaamaan tulevaa
appiukkoaan.

Rouva Steiner olisi tahtonut pidättää häntä, tästä tuli liika hullua,
mutta hän karkasi käsistä, ja sitäpaitse -- mitä voi hän siihen, jos
tämä itserakas ihminen tekee tyhmyyksiä; kaikki ihmisethän ovat
hemmotelleet häntä ja saaneet hänet luulemaan itsestään; mutta sehän
nyt olisi pitänyt huomata, että suuri narri hän on.

Mutta kuinka oli oikeastaan Julian laita? Jokohan se hanhenpoika
kuvaili voittaneensa voiton, joka oli jonkin arvoinen?

Ja yhtäkkiä tuli hän keskellä tanssin hyörinää alakuloiseksi tämä
kaunis rouva; hän näki suuren eron entisyytensä ja nykyisyytensä
välillä: ennen pääkaupungin hienoimpia naisia ja loistava ympäristö,
nyt taisteli hän pienen pikkukaupungin neitosen kanssa maalta tulleesta
puotipojasta -- hän puristi nenäliinan kouraansa, viittasi luutnantit
Filtvedin ja Tuftemon luokseen, toisen toiselle kupeelleen ja lähti
etsimään Juliata ollakseen samalla varoillaan sitä vastaan, mitä oli
tulossa.

Sillä välin etsi Törres uupumatta appiukkoaan kaikista huoneista. Hän
oli humaltunut omasta menestyksestään. Ja sentähden oli hänellä vaan
tämä yksi ajatus: He saavat vielä nähdä! -- he saavat vielä nähdä --
jok'ikinen.

Hän oli kuin toinen ihminen, joka ei ollut enää tuo varovainen
talonpoika ja tuli vaan valosia kuvia mieleen: pankinjohtaja, toisten
kasvava kunnioitus, rahat, Julia ja hänen ystävällisyytensä -- he
saavat vielä nähdä! -- kunnes hän yhtäkkiä näki isännän juttelemassa
konsuli Within ja muutamien muiden herrain kanssa konttorin ovella.

Hän säpsähti ehdottomasti nähdessään nyt tuon miehen, jota hän niin
omituisella tavalla oli alkanut vihata jo ensi näkemästä; mutta hän
lähestyi kuitenkin tarttuakseen sopivaan tilaisuuteen ja puhellakseen
Krögerin kanssa konttorissa, jonka ovi oli sattumalta auki ilman
vaihtoa varten.

Konsuli Withiä kutsuttiin korttipöytään, ryhmä hajosi ja isäntä meni
konttoriin noutamaan sikareja.

Törres meni mukana. Konttorissa ei ollut valkeaa; ikkuna oli auki
merelle päin; siellä oli viileää ja hiljaista, tanssin melu kuului vaan
kaukaa.

Kylmän jären puuskahdus huhtasi kiihoittunutta nuorta miestä ja hän
aikoi jo peräytyä, kun Kröger keksi hänet takanaan ja käännähti:

"Kuka helvetti --! -- Huh! tekö siinä?"

Nyt ei enää voinut peräytyä; Törres kokosi voimansa:

"Te tulette varmaankin hämmästymään, herra Kröger", alkoi hän hiukan
epävarmasti; "minulla olisi hyvin tärkeä asia teille ilmoitettavana --
pyydettävänä --"

"Asiat huomiseksi!" sanoi Kröger ja hujautti kädellään; hän seisoi
tuolilla korkean kaapin luona ja haki sikarejaan.

"Minä en oikeastaan asioista; se on yksityistä -- aivan yksityistä!" --
sanoi Törres rohkeammin.

"Hm!" antoi Kröger vastaukseksi ja astui vaivaloisesti alas tuolilta.

Törres hikoili; mutta hän ei ollut se mies, joka antautuisi:

"Minä tahtoisin puhua kanssanne, herra Kröger! koska hyvä tapa vaatii,
että pyydetään vanhempain suostumus."

"Häh" sanoi Kröger ja ajatteli: "se on päissään -- tuo sika!"

"Teidän tyttärenne suostumus minulla jo melkein on!"

"Tietysti, tietysti", sanoi Kröger ja koetti päästä niin pian kuin
mahdollista tuon humalaisen miehen ohitse.

"Ei, ei, elkää menkö! Nyt teidän täytyy kuunnella minua!" sanoi Törres
terävästi ja piti häntä kiinni nutun liepeestä: "minä olen melkein
kihloissa teidän tyttärenne Julian kanssa."

Gustaf Kröger vaan murahti jotain ja tuijotti peloissaan tuohon
mieheen. Valo ovesta sattui suoraan Törresin kasvoihin. Ne eivät olleet
humalaisen miehen kasvot nuo; niissä oli sellainen kiinteä lujuus,
sellainen järkähtämättömän tahdon ilmaus, että tuo miesparka ei osannut
muuta kuin riuhtaista itsensä irti ja juosta, juosta ulos huutaen:
"Julia! -- missä on Julia!" -- kortinlyöjäin suureksi kummastukseksi.

Ja seuraavassa huoneessa tapasi hän tyttärensä rouva Steinerin ja
useiden muiden seurassa.

"Tuolla on isä! -- me tulemme lähetystönä pyytämään sinua tanssimaan
kotiljongia, -- mutta isä! mikä sinua vaivaa?"

Hän ei voinut vastata, mutta tarttui häntä kalvoseen ja veti mukanaan.
Törres Vold seisoi konttorin avonaisessa ovessa; hänen vaalea päänsä ja
hänen kasvonsa, jotka olivat nyt vieläkin vaaleammat, ja tuo suuri
valkea avorinta näkyivät tavallista selvemmin pimeää huonetta vastaan
hänen takanaan. Kaikkien silmät olivat häneen päin kääntyneet, samassa
kun Kröger hengästyneenä huusi: "Vastaa -- Julia! onko totta että olet
kihloissa tämän -- tämän --"

"Ei! mutta isä! --" huusi Julia sävähtäen tulipunaiseksi.

"Oletko vai et?" hän oli aivan raivoissaan.

"En, en! tässä on erehdys! Miksi teit tämän -- isä!" Julia heittäytyi
hänen rintaansa vasten ja purskahti itkuun.

Siinä hiljaisuudessa, joka seurasi, kuului pieni huudahdus rouva
Steinerin suusta, ja hän peräytyi ehdottomasti askeleen herrojen taa,
sillä hän oli nähnyt Törres Voldin käsien puristautuvan nyrkkiin ja
hänen koko ruumiinsa värähtävän. Mutta muut näkivät vaan sen, että hän
yhtäkkiä syöksyi tiehensä, kalman kalpeana, läpi huoneiden -- kaikki
väistyivät -- ulos -- pois -- ja ei minuuttiakaan kulunut, kun hän jo
oli kadulla.

Kröger vei Julian mukanaan pimeään konttoriin ja sulki oven; mutta
skandaali levisi miehestä mieheen niinkuin läpitunkeva haju, jonka
kaikki saivat sisäänsä, kolmessa -- neljässä henkäyksessä.

Herra Jessen heräsi unelmistaan ja alkoi koota pilkan ja naurun tulisia
hiiliä kaatuneen kilpailijansa pään ympärille. Luutnantit riemuitsivat
ja pian näyttäytyi, että kaikki herrat olivat vihoissaan tälle
talonpoikaiskeikarille; jota vastoin naiset ensimmäkseen ajattelivat
Juliaa, joka oli saanut ansaitun rangaistuksensa keikailustaan tuon
tomppelin edessä, joka ei mitään ymmärtänyt.

Ja kun ensi hämmästys oli mennyt ohitse, ja musiikki taas pääsi
soimaan, alkoi kotiljonki reippaasti niinkuin maalaisjuhla, joka puhkee
uuteen eloon, sittenkun ukkosen pilvi on poistunut.

Gustaf Kröger näyttäytyi taas pian vierailleen. Vaikka häntä oikeastaan
suututti ja hävetti oma kömpelyytensä, ei hän kuitenkaan antanut juhlan
mennä myttyyn.

Vanhat herrat pelasivat taas korttia savuun kiedottuina; nuoret salissa
huvittelivat niin kuin ei mitään olisi tapahtunut ja Kröger piti
huolta siitä, että ruuvan ja juoman tarjoominen kävi loistolla loppuun
saakka. Sitä ei kuitenkaan saatu peitetyksi, että juhla oli saanut
kolahduksen, josta se ei voinut tointua.

Julia makasi vuoteellaan ja itki; rouva Steiner hävisi hyvästiä
heittämättä, ja yksi ja toinen vanhemmista naisvieraista poistui
vastahakoisten tyttäriensä kanssa; mieliala laimeni, ja pidot
päättyivät itsestään -- aikaisemmin kuin tavallista.

Kun pankinjohtaja Christensen tuli kadulle, seisattui hän hetkeksi
avonaiselle paikalle Brandtin edustalla, käännähti ja katasti noihin
valaistuihin ikkunoihin, samalla kun hän miettiväisen näköisenä
hieroskeli isoa nenäänsä. Jo kauan oli hänestä tuntunut että Brandtin
liike hajahti vähän oudolle; siihen lisäksi nämä suuret, ylpeät pidot,
jotka päättyivät loukkauksella erästä kaupungin nuorta voimaa kohtaan!
-- pikku neiti Julia saisi ehkä vielä maksaa kipurahat tästä
illasta! --

-- Törres Vold loikoi vuotellaan ja tuijoitti silmät auki mustaan
pimeään.

Tuo hetkellinen raivon kohtaus, jolloin hänen korvissaan suhisi ja se
ajatus iski hänen aivojensa läpi, että hän ajaa puhtaaksi koko huoneen
ja panee pirstoiksi kaikki, -- se oli vaan salama, joka hävisi pimeään;
mitä sen jälkeen oli tapahtunut, sitä hän ei muistanut eikä tiennyt,
kuinka hän oli tullut kotiinsa ja vuoteelleen.

Mutta kun hän nyt peitteensä alle kyyristyneenä tuijotti eteensä,
näyttäytyi se hänelle uudelleen kaikkityyni ja hän tunsi kuin kauhua
jotain -- niinkuin hänelle olisi tapahtunut jotain kamalata ja
salaperäistä; hän oli koko ajan ollut kuin toinen mies, hän oli
kulkenut ulkopuolella itseään -- tuota oikeata Törres Voldia --
narrina, koko kaupungin narrina.

Hän tutki itseään, oliko hän päissään. Mutta ei mikään pyörinnyt hänen
silmissään; kaikki oli selvää, selvempää kuin koskaan ennen. Se oli
paljon pahempaa: hän oli hullu; hän vapisi vuoteellaan ja kuulosti
henkeään vetämättä, tulivatko ne hänen jälessään; hän oli varmaankin
menettänyt järkensä.

Kuinka olisi muuten ollut mahdollista, että hän, joka oli niin
tarkkasilmäinen, koko illan oli vaeltanut ihmisten seurassa, jotka
ilmeisesti pitivät häntä narrinaan? Nehän eivät olleetkaan hymyilleet
hänelle, mutta ne olivat nauraneet häntä vasten naamaa -- kaikki tyyni!
Herrat, jotka antoivat hänen puhua pankkiasioista! -- ja naiset! -- hän
porasi päänsä tyynyyn ja tunsi, ett'ei hän enää koskaan uskaltaisi
näyttäytyä ihmisten ilmoissa.

Hän oli ja pysyi moukkana, joka ei osaa avata suutaan puhumatta heti
paikalla tyhmyyksiä ja raakuuksia; sana sanaltaan muistui hänen
mieleensä, mitä hän oli sanonut tanssiaisissa -- kunnes hän näki
itsensä seisomassa hienon Gustaf Krögerin edessä ja sanomassa, että hän
oli kihloissa -- hän valitti tuskasta eikä tahtonut enää muistella;
mutta se tuli uudelleen ja aina uudelleen takaisin, yhtämittaa joutui
hän tuohon puolipimeään konttooriin, josta hänet oli ajettu ulos kuin
hullu koira.

Hän oli tyhmyydessään luottanut vähiin rahoihinsa ja unohtanut aukon,
joka oli välillä; nyt loikoi hän kuilun pohjalla voimatta koskaan enää
kohota. Ei koskaan voisi hän saavuttaa sitä maailmaa, jossa oli
valoisaa ja hienoa, jossa ei kukaan ollut raaka eikä tyhmä, jossa
uskalsi olla iloinen, ja jossa oli naisia, joita kannatti omistaa.

Neiti Thorsenkin oli liika hieno hänen laiselleen; ei, Bertha -- tuo
paksu Bertha oli juuri omansa semmoiselle pölkylle kuin hän. Ei koskaan
pääse hän perille; jos hän ei olisi itse pudonnut, olisi pankinjohtaja
piankin musertanut hänet; hänellä on vaan vihamiehiä.

Näin vaipui ja vaipui hän yhä syvemmällä itseensä, omaan luontonsa,
tuli varovaiseksi talonpoikaispojaksi, joka kyllä selviäisi pulasta;
mutta jonka päähän ei pistäisi ruveta kulkemaan tyhjässä ilmassa.

Ja yhtäkkiä näki hän edessään vanhan lapsuutensa kuvan Jaakopista, joka
putosi portailta ja loukkasi kylkensä.

Niin oli hänkin pudonnut; mutta paljoa pahemmin. Ja tyhjässä ilmassa
oli hänkin tahtonut kulkea -- yhtä hullusti kuin Jaakoppikin, niin,
vielä hullummin.

Mutta tämä vertailu soi hänelle kuitenkin jotain rauhaa; se vei hänet
unelmien ja mielikuvituksien maailmasta järkevien laskujen vakavalle
pohjalle, joka ei petä.

Hänen lankeemuksensa oli luonnollinen; ei yksikään ihminen -- ei edes
tuo suuri patriarkkakaan voi kävellä tyhjän päällä. Sentähden olkoon
tämä päivä niinkuin Jaakopinkin uni, varoitus ja merkki, joka,
vaikkakin oli ollut kiusallinen kärsiä, voi antaa hyviä toiveita
tulevaisuudesta. Ja näihin mietteihinsä hän vihdoinkin nukkui.




XII.


Niinä vuosina, joina Törres Vold rikastui rikastumistaan, vallitsi koko
maassa yleinen velttous. Niinkuin raskasta, pilaantunutta ilmaa
hengittivät ihmiset vielä vanhoja ajatuksia, ja uusia kahlehti vaitiolo
ja teeskentely.

Ei pitkään aikaan ollut papistolla ollut niin suurta valtaa kuin nyt;
kaikkialla olivat mustatakit mukana -- ei ainoastaan kouluissa ja
kodeissa, mutta kaikkialla julkisessakin elämässä; politiikassakin oli
joka puolueella oma pappinsa, ja tekopyhyys tunki joka paikkaan,
ylentäen sitä, mikä oli alhaista, ja kutistaen kokoon sitä, mikä oli
tuoresta ja tervettä.

Tiede mateli hiljalleen eteenpäin varovaisine, pienine tiedonantoineen;
kaikki korkeampi henkinen elämä saatettiin epäluulon alaiseksi;
kirjallisuutta ja taidetta pilkattiin, siksi että ne olivat uusia, ja
kaikki järjestettiin "kansalle" valmiiksi.

Sentähden laimeni elämän ilo, ja ajatusten ja elämän kansanvaltaisuus
maatui maatumistaan. Sillä kun ihmisjärjen ja ihmishengen jalointa
työtä ei pidetty minkään veroisena tyhjänpäiväisen "tunnustuksen"
rinnalla, niin mitäpä hänestä sitten välittääkään, ja niin tapahtui,
että alhaisimmat ja sivistymättömimmät määräsivät koko kansan henkisen
suunnan.

Se oli tuo vanha niin kutsuttu inttelligenssi, joka oli saanut tämän
aikaan. Pappien ja sanomalehtien kautta oli se levittänyt sellaista
ylenkatsetta uudenaikaiseen kulttuuriin ja henkielämään, että se sopi
aivan hyvin yhteen talonpojissa vallitsevan uskonnollisen orjallisuuden
kanssa. Yhteiseksi ei kuitenkaan jäänyt muuta kuin virallinen
uskonnollisuus, jossa kaikkien täytyi olla mukana taikka erota.

Niin oli yhteiskunta avoinna alhaisimmille voimille. Kaikki henkinen
arvo, ulkopuolella "tunnustusta", alennettiin mitättömiin, ja niin ei
ollut kuin rahat jälellä. Ja tätä päämaalia kohti: rahaa taskussa ja
tunnustus kielellä -- pyrittiin sekä ylhäältä että alhaalta päin.

-- Sittenkun Brandtin suurista joulupidoista ja niihin kuuluvasta
skandaalista oli lausuttu lukemattomia eri mielipiteitä, arvosteluja ja
selityksiä, päättyi julkisen moraalin tuomio johtopäätökseen, jota
alussa ei olisi voinut aavistaakaan.

Kaikki ne, jotka olivat kiivastelleet puotipoikaa kohtaan, jotka olivat
surkutelleet neiti Krögeriä ja jotka eivät kylläkseen voineet kiitellä
Gustaf Krögeriä hänen päättäväisestä käytöksestään, -- kaikki ne äänet
vaikenivat vähitellen. Ja kolme kuukautta senjälkeen oli yleinen tuomio
kuin naulattu ja se oli tämä: että oli oikeastaan hyvin naurettavaa,
kun nämä Krögerit tahtoivat pysytelläidä noin ylhäällä; mitäs pahaa
siinä olisi, jos kauppiaan tytär menisi naimisiin kauppapalvelijan
kanssa? olisi tainnut olla paljoa parempi, jos vanha ukko Brandt
aikoinaan olisi valinnut tyttärelleen miehen omalta ammattialaltaan sen
sijaan kuin tuon Krögerin, jonka n.k. sivistys lopussa kuitenkaan ei
ollut muuta kuin että hän oli vapaa-ajattelija ja rakasti elää humussa
ja ylellisyydessä.

Nuori Vold oli herkkäuskoinen kansan lapsi, jota nuo hienoiset olivat
hävyttömästi kohdelleet Se päivä voipi piankin valjeta -- ja oli
semmoista nähty ennenkin -- jolloin neiti Kröger mielelläänkin ottaisi
vastaan tällaisen kosijan.

Pankinjohtaja Christensen hieroi nenäänsä -- niinkuin taputetaan hyvää
metsäkoiraa ja ehdotti pankin osakkaiden kokouksessa että herra T. Vold
valittaisiin johtokuntaan. Ehdotukseen suostuttiin melkein
yksimielisesti.

Tämä vaali hämmästytti Törresiä äärettömästi. Noiden pitojen jälkeen
oli hän tuskin uskaltanut katsoa ihmisiä silmiin. Hän oli hetikohta
muuttanut rouva Knudsenin luota erääsen lähitaloon. Mutta koko päivän
teki hän työtä tämän liikkeessä uutterammin kuin koskaan ennen. Niin
paljo kuin mahdollista karttoi hän kuitenkin seisomasta tiskin ääressä
-- varsinkin pelkäsi hän naisia.

Simon Varhoug'in täytyi taas valittaa ystävälleen Halvor Röidevaagille,
ettei ollut rauhaa talossa. Sillä nuori Vold täytti kaikki huoneet
sellaisilla kaiken maailman tavaroilla, jotka tulivat ja menivät, että
siitä saattoi tulla ihan hulluksi.

Törres itse, kuinka hän vähitellen taas alkoi sulaa siihen kaavaan,
josta hän oli pudonnut pois rangaistukseksi ylpeydestään ja
itserakkaudestaan. Tuo kiusallinen tunne että hänessä oli kaksi
henkilöä, hävisi, ja hän sai taas takaisin synnynnäisen ja juurtuneen
luottamuksensa rahoihin, -- ainoastaan nehän ne kuitenkin jotain
merkitsivät. Mutta niitä pitäisi olla paljon, paljon enemmän kuin niitä
hänellä oli, ennenkun voisi yrittää aukon yli!

Mutta ensimmäisen lankeemuksensa jälkeen järjesti hän kulkunsa toisella
tavalla. Nopeasti, vielä nopeammin kuin tähän saakka oli kuljettava,
mutta pimeässä. Tosin ei hän uskonut enää, että hän koskaan voisi
päästä kotiutumaan iloisten ja varmojen ihmisten joukossa; mutta niin
korkealle hän nyt ehkä kuitenkin voisi kiivetä että niiltä loppuisi
tanssiminen noilta, yhdeltä niinkuin toiseltakin. Ja silloin tahtoisi
Törres Vold itse alkaa omat tanssiaisensa, -- ja uskaltaisikohan kukaan
silloin nauraa?

Mutta rahaa siihen tarvittaisiin, paljo enemmän rahaa, ja Törres
keräili ja kätki. Kotona uudessa asunnossaan otti hän vastaan lainan
hakijoita taikka niiden asiamiehiä ruokatunneilla ja illalla myöhään.
Sunnuntai oli kuitenkin hänen paras liikepäivänsä. Hänen huoneensa
muuttui oikeaksi konttooriksi; hän uskalsi jo ostaa tulenpitävän
kaapinkin ja alkoi kerätä osakkeita ja pieniä laivan osuuksia, oli
yleisesti tunnettu asia, että Törres Voldilla oli rahoja -- se oli
käsittämätöntä, mutta totta se oli.

Rouva Knudsenilla ei ollut mitään valittamista. Tuo tasainen
järjestetty tapa, millä Törres aina otti osansa, ei näkynyt missään.
Sitäpaitse syntyi lisääntyneestä menekistä, joka oli hänen ansionsa,
enemmän liikettä ja suurempia tuloja. Nyt olivat kirjatkin hänen
hallussaan; ei mikään silmä voinut keksiä sitä, mitä hän tahtoi
peittää.

"Mutta emmekö me nyt", kysyi rouva eräänä päivänä, "voisi koettaa tulla
toimeen ilman kaikkia noita vekseleitä?"

"Ne ovat kauppavekseleitä, rouva!" vastasi Törres tuolla pankkimiehen
äänellä, jota hän aina käytti silloin kuin tahtoi sanoa rouvalle,
ett'ei hän oikein ymmärrä näitä asioita; ja rouvasta tuntui kuin ei hän
koskaan voisi tunkea noihin miesväen salaisimpiin vehkeihin.

"Te tiedätte, että vekselit ovat minun kauhuni", sanoi hän.

"Me voisimme kieltäytyä tunnustamasta G. Krögerin papereita", vastasi
Törres.

"Ei sitä voi, se on vanha sitoumus; minä olen sen avun hänelle velkaa;
ja apuhan on molemmin puolinen."

"Niin", vastasi Törres, "mutta voisihan tapahtua, ett'emme sitä kauemmin
tarvitseisi."

"Me kirjoitamme G. Krögerin papereihin -- niinkuin ennenkin", sanoi
rouva vähän kiivaasti.

"Niinkuin tahdotte -- rouva."

Rouva Knudsen ei ollut mennyt joulupitoihin, sillä hän ei rakastanut
suuria seuroja. Mutta kun skandaali seuraavana päivänä kerrottiin
hänelle, asettui hän heti Törresin puolelle. Hän tiesi tämän sukkelaksi
pojaksi, josta tavattoman lyhyessä ajassa oli tullut taitava kauppias.
Mutta ei ollut ollenkaan ihmeellistä, että hän oli joutunut tappiolle
niin taitavien naisten käsissä kuin olivat rouva Steiner ja neiti
Kröger.

Sentähden piti hän aivan rauhallisesti Törres Voldin puolta, kun Kröger
seuraavana päivänä tuli tyhjentämään sappeaan. He erosivat kummallisen
kylmäkiskoisesti ja Kröger tunsi, että nyt oli tuo mies tunkeutunut
hänen ja hänen parhaan ystävänsä väliinkin.

Törresille ei rouva virkkanut sanaakaan, eikä ollut tietävinäänkään
koko asiasta.

-- Niin oli hänestä taas tullut kauppias, joka ei ajatellut muuta kuin
asioitaan.

Kun sitä ei voinut välttää, palveli hän naisia tiskintakaa, mutta
vältti katsomasta heitä silmiin -- ei nöyrästi, mutta väjyen. Ei
koskaan nauranut hän enää muiden läsnäollessa; mutta tapahtui joskus,
varsinkin kun hän oli yksin, että hän purskahti lyhyeen nauruun -- vaan
lakkasi samassa ja katseli ympärilleen huoneessa.

Hän oli hyljännyt ystävänsä ja ystävättärensä, ja vietti itse asiassa
aivan yksinäistä elämää, vaikka hän aamusta iltaan liikkui ihmisten
joukossa ja hänen tuttavapiirinsä sitäpaitsi laajeni samassa määrässä
kuin raha-asiat kasvoivat.

Mutta hän tiesi kumminkin, että häntä takana pilkattiin ja koetti
itsekin harjaantua ylenkatsomaan, sekä kartuttamaan salaista voimaansa,
kunnes kerran voisi nousta kauhuksi vihollisilleen.

Sentähden hämmästyi hän ja melkeinpä pelästyikin, kun hän eräänä iltana
luki sanomalehdestä, että hän oli tullut valituksi Christensenin pankin
johtokuntaan. Hän ei ollut uskaltanut lähteä kokoukseen, jossa niin
monta silmää oli katsomassa. Hän tuijotti tuohon vaaliin, eikä voinut
käsittää, oliko se pilkkaa sanomalehdeltä.

Samassa kuuli hän nakutuksen ovellaan. Siinä luulossa, että siellä
taaskin oli joku nöyrä lainan pyytäjä, ei hän viitsinyt heti mennä
avaamaan.

"Hyvää iltaa herra Vold. Suokaa anteeksi että tulin näin myöhään, mutta
olen kuullut että teidät paraiten tapaa tällä ajalla", -- sanoi mies
sisään astuessaan; ja Törres tunsi hänet samaksi papiksi, joka hänelle
esitettiin tanssiaisissa.

Hän joutui kovasti hämilleen; ja muisti ensimmäisen kohtauksensa papin
kanssa, jolloin hänen ylpeytensä ja naurettavaisuutensa oli
korkeimmillaan.

Ja tapansa mukaisesti, kun hän tunsi itsensä enin vaivatuksi, kysyi hän
jyrkästi:

"Mitä te minusta tahdotte?"

"Minä toivotan teitä tervetulleeksi", -- vastasi pappi ja meni edellä
aivan levollisena valaistuun huoneesen -- "tervetulleeksi seurakuntaan,
minun seurakuntaani."

Törres ei ollut ajatellut, että hän muuttaessaan rouva Knudsenin luota,
oli tullut sen kadun yli, joka eroitti molemmat kaupungin seurakunnat
toisistaan. Hän kiitti sentähden jotenkin väliäpitämättömästi,
vakuutettuna siitä, että tällä käynnillä oli joku muu tarkoitus.

"Se on minun tapani" -- jatkoi pappi istuutuen -- "sitä en tee
tunkeutuakseni, vaan tarjotakseni apuani jokaiselle erityiselle
seurakunnan jäsenelle, joka minua tarvitsee."

Törres lausui taaskin jotakin kiitokseksi ja odotti uteliaisuudella
mitä tuleman piti.

"Mutta teitä oli minulla erityinen halu hakea" -- jatkoi pappi
kehoittavasti hymyillen. -- "Olemmehan me molemmat talonpojan poikia,
kotoisin miltei samasta paikasta, ja siten melkeinpä sukua toisillemme,
täällä näiden kaupunkilaisten keskessä."

Törres vastasi vaan -- niin -- tahi -- niinhän se on, -- ja vaikeni
jälleen ollakseen varoillaan. Siten tuli keskustelu heidän välillään
kankeaksi kuin talonpoikain, jotka tahtovat toisiaan tutkia. Vähän ajan
perästä nousi pappi hiukan pettyneenä ylös.

"Niin, toivotan teille hyvää yötä, hyvä herra Vold, minua ilahduttaisi,
jos tiemme useammin yhtyisivät. Me asumme niin lähellä toisiamme;
tiedättehän, että asun..."

Törres tiesi missä pappi asui ja niin erosivat he. Mutta Törres istui
ja tuumi kauvan aikaa, mitä tämä käynti mahtoi tarkoittaa.

Hän oli käynyt niin epäluuloiseksi ja tämä epäluuloisuus ilmaantui niin
hänen käytöksessään, että hän ikäänkuin levitti pelkoa ympäristöönsä.
Ei kukaan yritellyt pilkkamaan häntä, mutta useimmat alkoivat Törres'in
itsensä sitä huomaamatta kohdella häntä suuremmalla kunnioituksella ja
huomaavaisuudella.

Pikku neiti Thorsen oli ollut tulisessa tuskassa tähän aikaan. Kun hän
sai kuulla Törres'in uskottomuudesta Brandtin joulukemuissa, joihin ei
häntä oltu pyydetty, koska naisia löytyi aina yltäkyllin, hän ensiksi
melkein nautti hänen suuresta tappiostaan.

Mutta ajanpitkään ei hän kestänyt nähdä Törres'iä niin muuttuneena kuin
hän etenkin ensi päivinä oli. Tosin oli neiti Thorsen vahvasti
päättänyt antaa Törresin kärsiä uskottomuudestaan, mutta hän tahtoi
kumminkin antaa lepyttää itsensä ja sitten tahtoi hän rohkaista häntä,
vaikkapa kaikki muut hänet hylkäisivätkin.

Mutta illat kuluivat, ja turhaan hänen kuunteleva korvansa odotti noita
tuttuja ääniä, kun Törres tarttui lukkoon, tahi tuli hiiviskellen
yläsiltaa pitkin. Häntä ei enään kuulunut ja muuttipa hän vielä
asuntonsakin virkkamatta sanaakaan neiti Thorsenille. Puodissa taas
näytti hän niin jäykältä, ettei hän uskaltanut katsahtaakaan häneen.

Oikein Törres häntä pelotti. Hänestä oli omituista, että Törres voisi
olla tuollainen -- ikäänkuin satujen sankari, joka yön pimeässä
lähestyi kuin kaunis prinssi prinssessan leiriä, mutta päivän aikana ei
ole muuta kuin ruma musta karhu.

Sitä vastoin oli tuo suuri Bertha jo kauvan aikaa sitten rauhoittunut.
Hän näki, että Törres oli liian korkea ja hieno hänelle. Mutta
sunnuntaisin, vapaina hetkinään, kävi hän Törres'in luona hänen uudessa
asunnossaan ja uskoi säästörahansa hänen huostaansa.

Julia Krögerin ja rouva Steinerin ystävällinen väli ei tullut
rikotuksi.

Se mieliala, johon rouva oli vaipunut jo tanssiaisten aikana, sai yhä
enemmän valtaa, kun juhla oli niin ikävästi loppunut. Hänestä oli nyt
tämä pikkukaupungin seura kerrassaan naurettava, eikä sen tähden
kannattaisi luopua sekä omasta itsestään että taiteesta. --

Yhteen aikaan oli hän tosin selittänyt mieluummin tahtovansa asua meren
saaressa, kuin olla vaarassa kaikkialla kohdata vastenmielistä
miestään. Mutta nyt oli toisin. Ikävöidessään pääkaupunkia ja iloista
elämää taiteilijain ja nuorten eteväin miesten keskuudessa, johonka he
miehensä kanssa olivat niin perehtyneet, tuntui hänestä nyt kerrassaan
ahdasmieliseltä vältellä mahdollista kohtausta miehen kanssa, jonka
kanssa ei hänellä ollut muuta tekemistä, -- kuin että hän ylläpiti
häntä.

Hän tahtoi yhä edelleenkin elää mukana maailmassa. Juuri tuota
harvinaista asemaansa -- että hän oli nainen, joka perusteellisesti
tunsi kaikki miehet, tahtoi hän käyttää hyväkseen. Täällä
pikkukaupungissa oli hän usein huomannut, että miehet kohtelivat häntä
naisena, joka muka oli päättänyt toimensa elämässä, ja että he
ikäänkuin odottivat hänen jäävän siihen seisomaan jonkunlaisena
siveellisyyden riemupatsaana!

Jos hän esimerkiksi olisi pienenä Julia neitinä, joka ei ymmärtänyt
miehiä sen paremmin kuin kissanpoikanen, niin koettelisi hän itseään.
Mutta ei, se ei ollut tarkoitus. Jo oli aika lopettaa tämä
pikkukaupungin elämä.

Hän oli oma herransa ja pani paikalla palvelustyttönsä sullomaan kokoon
vaatteita, mutta atelierinsä ja muut huoneet jätti hän vastaiseksi
koskematta.

Ainoastaan yksi asia teki hänet levottomaksi: jäähyväiset Krögeriltä.
Kirjoittaa kirje ja kadota olisi ollut äärettömän mukavata. Mutta
sitten hänet paikalla sotkettaisiin juhlan skandaaliin, ja siitä tahtoi
hän tykkönään päästä. Julian kömpelö yritys voittaa vielä kömpelömpi
ihailija, oli kaikkeen syynä. Niin taitamattomassa pelissä ei rouva
Steiner tahtonut olla osallisena.

Siksi ilmaantui hän komeana ja iloisena ja mitä viattomimman näköisenä
pari päivää juhlan jälkeen Krögerille. Salongissa tapasi hän ainoastaan
Krögerin, joka vastoin tavallisuutta joutui hämilleen, ja samassa tuli
Sofia täti kyökistä tavalla, joka saattoi rouva Steinerin levottomaksi.

"Pikku Julia on maannut aina tanssijaisista asti", -- sanoi Sofia täti
istuutuen sohvaan.

"Sepä on ikävä; olisin niin mielelläni tahtonut nähdä häntä."

"Julia ei tahdo tavata ketään, ei edes teitäkään; sen on hän suoraan
sanonut."

Gustaf Krögerin täytyi nyt puuttua keskusteluun; hän tiesi että Sofia
tätillä oli paljon sydämmellään.

"Katsokaas, siihen menee pitkä aika, ennenkun suuri talo saadaan
kuntoon jälleen", -- sanoi hän.

"Sehän on luonnollista", -- vastasi rouva Steiner ystävällisesti,
kääntyen hänen puoleensa.

"Talo on totta tosiaan jo kauvan sitten järjestyksessä, kunhan vaan
olisi yhtä helppo saada ihmiset kuntoon", -- vastasi Sofia täti
tuimasti.

"Te näytätte yhtä iloiselta kuin ainakin, rouva Steiner", -- sanoi tuo
kohtelias Kröger.

"Se onkin hauska kyllä, kun täytyy matkustaa."

"Aijotteko matkustaa?"

"Kyllä, matkustan huomena Kristiaaniaan; ... olen saanut kirjeen..."

Hän joutui hämilleen.

"Ainiaaksiko?" -- kysyi Sofia täti niin silmiinpistävällä ilolla,
että Krögerin täytyi kiiruhtaa puhumaan matkasta, matka-ilmasta
ja matkakapineista. Tulipa hän maininneeksi eräitä oivallisia
matkapeitteitäkin, joita hänellä oli puodissaan, vaikk'ei hän ylipäänsä
mielellään puhunut puodistaan salongissaan ja seuraelämässä.

"Käsken heti paikalla lähettämään muutamia teille valittaviksi", --
sanoi hän ja nousi ylös. "En sano vielä jäähyväisiä, sillä tapaammehan
me vielä ennen lähtöänne?"

"Sen varmaan teemme", -- vastasi rouva ja he tunsivat molemmat
helpotuksen.

Rouva Steiner tahtoi nyt niinpian kuin mahdollista päästä Sofia
tätistä, mutta tämä ojensihe ja sanoi aivan suoraan:

"En ole pahoillani siitä, että matkustatte."

"Kas, kas!" vastasi rouva Steiner ja korjasi sormikkaitaan. Hän koitti
hymyillä, mutta ei tuntenut itseänsä oikein varmaksi.

"En luule, että teidän vaikutuksenne Juliaan on ollut hyvä."

"Hänet tahdotaan varmaankin kasvattaa vanhaksipiiaksi?"

"Ei, päinvastoin tulee hän menemään naimisiin, mutta kunnollisesti --
pysyväisesti."

"Olenko minä ehkäissyt teidän tuumanne?" -- kysyi rouva Steiner
vaaleten.

"Te olette opettanut hänelle niin paljon tyhmyyksiä miehistä, ettei hän
enään uskalla luottaa kehenkään."

Rouva Steiner, joka jo oli ovella menossa, sanoi jyrkästi:

"Viimeisen kerran sanon teille, neiti Kröger, että en puhu miehistä
vanhojen piikojen kanssa!"

Mutta nyt ei neiti Kröger enään voinut hillitä itseään, vaan nousi
sohvasta ja sanoi:

"Niin, vanha minä kyllä olen; mutta vanhapiika, sitä en ole enämmän
kuin tekään rouva Steiner!"

He katsoivat hetkisen hämmästyneinä toisiaan. Sofia täti läksi kyökkiin
ja rouva Steiner ulos etehiseen. Hän koetti nauraa, mutta ei voinut.

Seuraavana päivänä matkusti hän.

Julia oli tyytyväinen, että pääsi näkemästä ystävätärtään, jonka
uskottomuutta hän aavisti. Herra Vold, tuo kunnon mies ei olisi koskaan
käyttäytynyt sillä tavalla, ellei joku toinen olisi häntä siihen
yllyttänyt.

Ja se oli Lulli, joka ensin oli omasta puolestaan tahtonut leikitellä
hänen kanssaan, ja sitten kun ei se onnistunut kostoksi pannut toimeen
tuon kauhean kohtauksen.

Eikä hän koskaan voinut unhottaa sitä silmänräpäystä, jolloin Törres
seisoi siinä hyljättynä, ja kun hänen isänsä oli aivan vimmoissaan ja
hän -- hänkin oli Törresin kieltänyt kaikkien hänen vihollisten
kuullen. Hän ei voinut toisin menetellä, sillä eiväthän he olleet
kihloissa; -- mutta kuitenkin. --

Sitten tuli Jolla Blom ilmoittamaan kaikkia, mitä ajateltiin ja
sanottiin kaupungilla. Hän puhui yhteen henkäykseen, jännitetyn
näköisenä, kulmakarvat kohollaan, ettei olisi hypännyt yhdenkään sanan
yli, jotka tulvivat ulos, ikäänkuin olisivat päästetyt painimen alta.

Ja niin otti kaupunki Julia Krögerin suosioonsa. Hän häpesi itse rouva
Steinerin kevytmielistä seuraa. Se ei sopinut hänelle. Ja nuo
huolestuneet ystävät äidin ajoilta saivat taas uutta toivoa pikku
Juliasta.




XIII.


Turhaan tuumittuaan mitä pappi oli tarkoittanut käynnillään, meni
Törres vuorostaan hänen luokseen, -- myöskin iltasella.

Pappi pyysi hänet illalliselle, jonka oli lähettänyt hakemaan, sillä
hän oli naimaton.

Tällä kertaa sujui keskustelu paremmin, ja Törres alkoi jo unhoittaa
epäilyksensä. Olivathan he toisiaan niin lähellä, puhuivat samaa
kieltä, ja olivat molemmat päässeet jotenkin pitkälle uudessa
maailmassaan, kumpikin omaa tietänsä, ja pappi pitemmälle kun Törres.

Kerran, heidän puhuessaan tästä, sanoi pappi hymyillen: "Te olette
omituinen ihminen; ette pelkää mitään, mutta kumminkin on teitä helppo
pelottaa."

"Jokainen on mies puolestaan, mutta joka kuuseen kurkottaa, se katajaan
kapsahtaa."

Pastori Opstad nauroi, mutta silmälasien ja tuuhean parran takaa oli
vaikea huomata ilmettä hänen kasvoissaan. Törres luuli nyt papin
nauraneen hänelle.

"Nauran sentähden että huomaan kuinka paljon vielä uskotte sivistykseen
ja noihin hienoihin ihmisiin!" -- sanoi pappi.

Törres katseli epävarmasti häneen, mutta pappi ryyppäsi kulauksen
lasistaan, -- heidän oli tapanaan juoda totia yhdessä -- ojensihe ja
sanoi:

"Kuulkaas nyt, mitenkä minun on käynyt, mitä olen saanut oppia
tyhmyydestäni, joka meihin talonpoikiin on niin juurtunut ja joka tekee
tuon suuren eron meidän ja niin kutsuttujen sivistyneiden välille. Minä
pääsin vaivalla seminaariin; sai nöyrästi madella kaikkien edessä,
erittäinkin sivistyneiden -- sivistys ja oppi olivat näettekös
korkeinta -- hm!" -- sanoi pappi ja alkoi taas puhua aivan toisella
äänellä, -- "tietysti uskonnon jälkeen".

"Luonnollisesti", -- vastasi Törres yhtä totisesti, jonka jälkeen pappi
huokasi ja jatkoi taas omaan tapaansa, välttämättä talonpoikaisia
puhetapoja.

"Jouduin sitten kotiopettajaksi erään tuomarin perheesen, heillä oli
paljon naapureita, ja minä sain oppilaakseni kaikki virkamiesten
lapset, jotka olivat tavattoman pahantapaisia. Mutta täysikasvaneet
olivat sittenkin paljon pahempia, herrat joutuivat yhteen, tahi naiset
kyökkiin piikojen kanssa!... Kas se -- haha, ha! -- se se vasta
sivistystä oli!"

Törres katseli pappia, joka nähtävästi oli liikutettu omista
sanoistaan.

"En tahdo puhua millä raakuudella vouti ja kirjuri ja koko seura
kiroilivat niin että säkenöitsi korttien lomassa, kun he kertoivat mitä
sikamaisimpia juttuja. Ja jopa silloinkin, kun he puhelivat totisesti
naisten kanssa, puhuivat he sellaista, joka oli omansa alasrepimään
kaikkea, mitä ennen olin katsonut todelliseen sivistykseen kuuluvaksi."

"Vai niin?" -- sanoi Törres epäillen.

"Ei löytynyt sitä asiaa, jota eivät nämä ihmiset olisi pilkanneet ja
tuominneet. Olipa puhe taiteesta, tahi kirjallisuudesta, niin oli se
vaan epäsiveellistä; jos keskusteltiin tieteestä, niin oli se jotakin
aivan epämääräistä, jota ainoastaan ani harvat valitut uskalsivat
käsitellä joutumatta harhaan. Kaikki tämä pahe tuli ulkomailta, jossa
ei kukaan heistä ollut käynyt; kirjat, kuvat, ajatukset, aatteet --
kaikki oli vaarallista, koko ajan henki -- jopa itse ilmakin!

"Joka kerta kun aurinko nousi, pelästyivät he uutta valoa ja
piiloutuivat uunin nurkkaan."

Törres'in oli vaikea seurata innostunutta pappia, mutta kumminkin
kuunteli hän tarkkaan joka ainoaa sanaa.

"Olin itse siihen aikaan hyvin uskonnollinen" -- jatkoi Opstad, mutta
pysähtyi äkkiä -- "eipä siltä, että sitä nyt olisin vähemmin, mutta
toisella tavalla, ymmärrättehän?"

Törres ymmärsi sen hyvin, ja toinen jatkoi:

"Sentähden vaivasikin pappi minua enin."

"Oliko hänkin mukana?"

"Oli kyllä, hän oli pahin kaikista, sillä hän kiihoitti itseänsä ja
muita, niin että naiset tulivat miltei hulluiksi, levittivät hänen
oppiansa yltympäri, tuomitsivat kirjoja ja ihmisiä, joita tunsivat
ainoastaan nimeltä. Minä en sanonut koskaan sanaakaan, mutta kerran
nousin ylös ja läksin huoneesta ulos. Siinä oli kylläksi; minä tulin
erotetuksi epäilyksen alaisena, ja jouduin sitten Kristianiaan, jossa
sain nälässä ja nöyryydessä valmistella itseäni papintutkintoon."

"Mutta tarvittiinhan siihen oppia" -- sanoi Törres hymyillen.

"Oppia?" huudahti Opstad ja nousi innostuneena ylös. "Pakkoa ja
pimitystä! se on: Jumalan sanaa saimme toki puhtaana ja
sekoittamattomana oppia -- puhtaana ja sekoittamattomana."

Näissä nopeissa käänteissä oli hän harjaantunut kuin sirkushevonen,
joka muuttaa kulkuansa mitään käskyä saamatta, ainoastaan musiikin
tahdin vaihtuessa ja Törres puolestaan koetti olla luonnollisen
näkönen, joka kerta kun "pappi" pisti esille. He olivat ikäänkuin
äänettömästi sopineet siitä, että kaikesta mikä uskontoa koskee oltiin
heidän kesken selvillä. Mikä heitä enintäin toisiinsa sitoi, oli sama
alkuperä ja molemmin puolinen kunnioitus toistensa ammattiin.

"Sinun pitäisi lukea", -- sanoi pappi kerran kun he olivat jo lähemmin
toisiinsa tutustuneet. Törres teki kärsimättömän liikkeen.

"En tarkoita kirjoja, mutta sanomalehtiä ja senkaltaista. Siitä tulisit
näkemään, kuinka vähäsen nuo sivistyneet itse kunnioittavat
sivistystä."

Törres sai pastori Opstad'ilta pääkaupungin lehtiä ja uskonnollisia
aikakauskirjoja, ja kun hän oli tottunut niitä lukemaan, huomasi hän,
kuinka oikeassa pappi oli ollut. Kaikkialla taisteltiin sitä vastaan
mitä Törres oli ennen pitänyt itse juopana.

Kuinka tyhmä hän oli ollut nöyryydessään!

Olihan tuo kaikki, mitä ihmiset olivat tietävinään, ainoastaan
arveluita; kaikki nuo suuret puheet itsenäisestä ja vapaasta
ajattelemisesta oli vaan petosta; ijankaikkinen totuus oli lapsuuden
uskossa, eivätkä mitkään maailman viisaudet vetäneet vertoja pienelle
katkismukselle, ja senhän hän osasi. -- Ha, ha, ha! Oikein täytyy
nauraa omalle itselleen. Ja hän kun oli tähän asti kunnioituksella
kuunnellut Gustaf Krögeriä, yliopettaja Hamrea ja muita, jotka
olivat lukeneet kaikki mitä kirjoissa seisoi, -- olivathan he vaan
vapaa-ajattelioita, joidenka tie viepi helvettiin ja joille ei
oikeastaan olisi luvallista kulkea vapaina ympäri.

Entäs papit sitten, joita hän ennen oli pitänyt oikeina velhoina ja
joidenka vallasta ei kukaan voisi vetäytyä! Olivathan he elinkeinon
harjoittajia niinkuin hänkin.

He saarnasivat ja varoittivat noista vaarallisista vieraista
tavaroista, ja pysyttelivät uhrilaumaa ympärillään lupauksilla ja
uhkauksillaan.

Törres uskoi helvetin olemassa oloa mahdolliseksi; mutta hän näki
selvään, että jos kansan sallittaisi epäillä sitä, niin menisi tuo
suuri hyvä pappien ajama asia helvettiin päin.

Tähän aikaan alkoi Törresin elämä saada senmoisen luonteen, jota hän
piti varmimpana ja luotettavimpana ja jota voipi seurata syöksemättä
alas tahi pysähtymättä syvänteiden eteen. Hän viitoitti nyt elämänsä
tien lukuun ottamatta muuta kuin rahoja ja omaa tahtoansa.

Sillä välin hoiti hän laimentumattomalla innolla rouva Knudsenin
asioita, hänen vaikutuksensa häneen kasvoi yhä enemmän, samalla kun hän
hiljaisuudessa valmisteli suunnitelmaansa; ja vähitellen alkoi yleinen
mielipide pitää häntä tulevaisuuden miehenä.

Kilpailu kahden naapuripuodin välillä tuli yhä suuremmaksi, vaikka
ystävällistä suhdetta muodollisesti vielä säilytettiin. Törres alkoi
taaskin seurustella Jessenin kanssa, kutsui hänet luokseen, niin kuin
ei mitään olisi tapahtunut, ja sattuipa niinkin, että herra Jessen ja
neiti Thorsen olivat eräänä iltana yhtaikaa iltakutsumuksilla Törres
Vold'in luona.

Hänellä oli nyt semmoinen vauhti ja voima olennossaan ettei kukaan
voinut häntä estää ja ennenkuin nämä molemmat mitään aavistivatkaan,
oli isäntä asettanut heidät vieretysten illallispöytään.

Neiti Thorsenilla ei enään pitkään aikaan ollut toivoa että Törres
palaisi takaisin hänen luokseen, vaan sittenkin tunsi hän olevansa
kokonaan hänen vallassaan. Ja huomattuaan Törres'in aikovan palauttaa
Jesseniä hänen luokseen, tuntui se kerrassaan mahdottomalta. Sen oli
hän sanova Törres'ille -- huomispäivänä.

Mutta koko seuraavan päivän ja useampinakin päivinä koetti hän turhaan
rohkaista mieltänsä; Törres huomasi hänen aikeensa, väistyi aina
syrjään ja sysäsi hänet edellään sinne minne tahtoi.

Tämä oli kauheata aikaa neiti Thorsenille, sillä herra Jessen
epävarmana ja kuumeentapaisena alkoi taas vanhat hellyyden
osoituksensa. Olisihan hänen pitänyt tietää kaikki! Eiväthän he olleet
vaivanneet itseään edes sen verran, että olisivat salanneet sitä
häneltä. Ja nyt tulee hän, joka tietää kaikki, ja saapa vielä
Törres'iltä apua. Hän oli taaskin avuttomana noiden molempain miesten
käsissä, tällä kertaa enemmän kuin koskaan ennen.

Herra Jesseniä kohtaan esiintyi Törres totisena virkaveljenä; puhui
siitä kuin ikävätä oli, että he, ainoat kaupungissa, jotka ymmärtävät
kauppa-asioita, olivat pakoitetut kuluttamaan parhaat voimansa
mitättömään kilpailuun. Yhtä vähän Brandt kuin Corneliuskaan kelpasivat
mihinkään; sitä pitäisi ryhtyä johonkin erikoiskauppaan, sanoi Törres.

"Entäs nuo suuret makasiinit" --

"Ne eivät sovi meille", -- vastasi Törres lyhyesti ja varmasti.

Mutta herra Jessen oli varovainen mies, mitä rahoihin tulee. Hän oli
säästellyt jonkun määrän -- hänkin; mutta suuren silkki-, sametti-,
huonekalukangas- ja matto-kaupan alkaminen, johon Törres häntä kehotti,
tuntui hänestä aivan liiaksi rohkealta.

Mutta Törres ei tyytynyt neuvoihin ja kehoituksiin; hän sai
pankinjohtajankin kääntämään huomionsa tähän uuteen voimaan.
Pankinjohtajalla oli nimittäin talossaan vuokrattavana puoti, joka oli
juuri sopiva herra Jessenille.

Pankki oli siis avoinna alkavalle krediitille. Törres lupasi kyllä
hankkia lainan ja niin pian kuin Jessen alkoi taipua tähän, kokoontui
hänen ympärilleen joukko kauppa-asioitsijoita, jotka toivottivat
hänelle onnea ja tarjosivat hänelle kaikkea tavaraa, mitä hän vaan
tahtoi.

"Kun sinä nyt perustat kauppasi, niin tulee sinun kosinnastasi varmaan
täyttä totta", -- sanoi Törres eräänä päivänä.

Anton Jessen hypähti ja katsoi pitkään Törresiin, eikä voinut käsittää
oliko se totta vai leikkiä. Mutta Törres jatkoi aivan viattomasti:

"Neiti Thorsen on epäilemättä ensimmäisiä alallaan tässä kaupungissa."

"En minä juuri mielelläni toivoisi, että rouvani kaupittelisi
puodissani."

"Pariisissa kaupittelevat kaikki kauppiaitten rouvat, jos vaan ovat
kauniita", -- sanoi Törres, joka huomasi nyt, että hänen tuumansa
alkoivat toteutua.

"Silloin loppuisivat myöskin nuo tyhjät puheet", -- lisäsi Törres ja
nousi ylös, mennäkseen avaamaan etehisen ovea, jossa samassa
soitettiin.

"Mitä sinä tarkoitat? -- kysyi Jessen neuvottomana.

"Olethan sinäkin tietysti kuullut, mitä neiti Thorsen'ista ja
minusta puhutaan; kun samassa puodissa kaupittelee, niin pianhan sitä
kerrotaan ... mutta se on vaan puhetta..."

Törres meni avaamaan. Anton Jessen oli aivan hämillään. Hän tiesi, että
Törres valehteli, mutta minkätähden ei hän voinut lyödä nyrkkiään
pöytään ja sanoa hänelle suoraan että hän sen teki? Minkä tähden täytyi
hänen taipua, ottaa osaa ilveilyyn ja olla uskovinaan tuota
valehteliaa, joka esiintyi niin rohkeana ja voimakkaana? Minkä tähden
ei hän voinut koskaan tehdä niinkuin tahtoi?

Lähetettyään pois vieraan, tuli Törres takaisin ja sanoi
väliäpitämättömästi:

"Mistä me taas puhuimmekaan? Jaa, sinun naimisistasi; se olisi
viisainta mitä voi tehdä, sitten kun kerran oman kaupan on saanut."

Kaikki nämä kehoitukset olivat liikaa Anton Jessenille; tuo salainen
usko esiin pyrkiviin lahjoihin; ja sen lisäksi kaikki se, mikä
viekoitti häntä oman hienon puodin avaamiseen; toivo saada omistaa
neiti Thorsen, jota hän oli tottunut haaveksimaan omakseen -- kaikki
tämä nousi hänen päähänsä ja antoi hänelle enemmän selkäpiitä, kuin
hänellä koskaan tähän asti oli ollut. Hän otti eron Brandtin puodista,
vuokrasi Christensenin puodin, teki ostokset kauppaansa ja kosi
rohkeasti neiti Thorsenia.

Neiti Thorsenin sydän, joka jonkun aikaa oli ollut kokonaan Törresin
oma, alkoi taas jakautua. Mutta samalla kun hänen vanha rakkautensa
tuohon sievään herra Jesseniin alkoi syttyä, oli sen ohella aina musta
varjo, joka veti häntä puoleensa, vastustamaton antautuminen; niinpian
kun hän antoi viittauksen, -- hän jolla oli valta.

Mutta Törres ei häirinnyt häntä ainoallakaan katseella. Hän johti hänet
tuon toisen luo, tasotti heidän tiensä ja niin pian kuin kihlaus oli
tapahtunut, näytti hän iloisemmalta ja koitti innokkaammin kuin koskaan
ennen järjestää heidän kauppa-asiansa kuntoon. Ainoastaan jonkun
kerran, kun he olivat kolmisin, saattoi tuo yhteinen tieto kesken
leikkipuheita ja ystävyyden osotuksia hiipiä heidän keskeensä kylmänä,
ikäänkuin aave, jonka he kaikki näkivät. --

-- Eräänä torstai-iltana aikaiseen keväällä oli suuri naisjoukko
kokoutunut kirkon edustalle, ja väkijoukko lisääntyi yhä ohikulkevista,
jotka seisahtuivat katselemaan hienoja häitä.

Ne olivat Antoa Jessenin häät, jotka olivat monessa suhteessa
herättäneet kaupunkilaisten uteliaisuutta. Vaikkei morsiusparilla ollut
mitään sukulaisia eivätkä he liioin kuuluneet kaupungin hienoimpaan
seurapiiriinkään, oli herra Jessenin uusi loistava kauppaliike,
yhteydessä suuremmoisten juhlavalmistusten kanssa, kuitenkin saanut
mielet liikkeesen.

Kaikki tiesivät mitä morsiamelle oli Hampurista tilattu ja että pikku
rouva Jessen oli saanut pojaltaan suoraan Pariisista valmiin harmaasta
vanhan ajan moirée'sta tehdyn silkki leningin.

Tämä herätti katkeruutta ja yleistä kummastusta. Erittäinkin puhui
pankinjohtaja Christensenin rouva paljon tuhlaavaisuudesta, joka oli
ominaista tuollaisille henkilöille. Mutta hänkin vaikeni, kun tuli itse
kutsutuksi häihin, ja kun kuuli, että itse Christensenkin oli aikonut
lähteä kirkkoon. Herra Jessen oli yksi kaupungin "nuoria voimia" ja oli
sitä paitsi vuokrannut heidän suuren puotinsa.

Pikku rouva Jessen kulki virran mukana niinkuin irtitemmattu huonekalu
vedentulvassa. Aina siitä illasta asti, jolloin hänen poikansa oli
kertonut hänelle naimapuuhistaan, oli hän joutunut pois tasapainostaan,
eikä voinut sitä saavuttaa levottomana aikana häiden edellä.

Anton Jessen oli eronnut isännästään kaikessa ystävyydessä. Gustaf
Kröger oli tosin ennustanut hänen joutuvan häviöön kolmen vuoden
kuluessa, mutta Kröger tunsi liian hyvin kuinka tuo kuumeentapainen
halu päästä omaksi herrakseen, vastustamattomasti herää nuorissa
miehissä vissillä ijällä. Olipa hän vielä kylläksi hyväntahtoinen,
antaakseen nimensä takaukseen, jonka Cornelius Knudsen ja pankinjohtaja
Christensen olivat jo allekirjoittaneet.

Tämän oli Törres saanut aikaan, samoin kuin senkin, että löytyi rahaa
ja vielä lisäksi krediitti; ja sentähden odotettiin ylpeydellä ja
ikävöimisellä sitä suurta päivää ja juhlallista hetkeä, jolloin
pankinjohtaja Christensen, kuin hyvästi opetettu elefantti, talutti
pientä rouva Jesseniä harmaassa silkkileningissä yli kirkon lattian.

Morsian oli viehättävä, hiukan vaalea, arvelivat naiset, mutta kaikki
miehet, jotka näkivät tuon täyteläisen, hoikan ja pehmeän olennon,
sileässä leningissä ja pitkässä hunnussa, arvelivat että hän oli
helkkarin kaunis.

Törres vältti tahallaan katsomasta morsiameen, vaikka oli hääjoukossa
mukana.

Ei hän myöskään huomannut mitä huomiota ihmisten joukossa herätti se
seikka, että hänellä oli naisena rouva Knudsen. Hän ei ajatellut
ollenkaan mitä sukkeluuksia sanottiin hänestä ja morsiamesta ja mitä
ennustuksia hänestä ja rouva Knudsenista. Hän oli yksipäisesti ja
kestävästi toteuttanut ensimmäisen osan suunnitelmastaan, sen enempää
ajattelematta. Vasta siinä silmänräpäyksessä, kun hän kulki yli
kirkonlattian, ja näki edessään häämöittävän myrttiseppeleen, valkean
hunnun ja nuo hienot kähärät valkeassa niskassa, vasta silloin tuntui
hänestä, kuin olisi hän kulkenut unessa, josta ei koskaan voisi herätä.

Pappi toisti niin monta kertaa sanat: "Teidän pitää tuleman yhdeksi
lihaksi" että morsiustyttöparat, jotka istuivat seurakuntaan päin,
eivät lopulla tienneet minnepäin katsoa.

Mutta kun Törres kuuli että nuo kaksi nyt olivat peruuttamattomasti
toisiinsa liitetyt, hypähti hän ikäänkuin olisi tahtonut huutaa jotakin
papille, mutia se meni ohitse ja kaikki tulivat ehyvinä häätaloon.

Sulhanen oli käyttäytynyt mallikelpoisesti kirkossa, vaikka hän oli
ollut hyvin vaalea. Ja yleinen mielipide oli se, että hän oli sievä
kiireestä kantapäähän, uudessa hännystakissaan, pienissä rosetilla
varustetuissa kiiltonahka kengissään, korkeassa englantilaisessa
kravatissaan, tukka kammattuna viimeisen muodin mukaan, ikäänkuin olisi
päälaki siveltynä tumman ruskealla öljyvärillä.

Mutta kotiin tultuaan täytyi hänen panna pitkälleen sängylle jonnekka
äitinsä toi hänelle lihalientä ja munaa. Sillä aikaa otti nuori rouva
vastaan onnentoivotuksia.

Törres ei häntä lähestynyt, vaan meni ravintolaan jossa hääpäivällistä
valmistettiin ja jossa hän oli ollut Jessenin apuna suuremmoisissa
valmistuksissa.

Niinpian kun vieraat olivat kokoutuneet ja sulhanen jälleen
virkistynyt, istuutuivat he pöytään suuressa ruokasalissa.

Pöydässä oli jotenkin jäykkää. Törres oli hiljainen, ei oikeastaan
sentähden että hän olisi ollut levoton, sillä hän oli jo saavuttanut
suureksi osaksi entisen varmuutensa ja sitä paitsi oli hän nyt
vertaistensa keskuudessa. Nuoret puotitytöt nauroivat katketakseen
jokakerta kun Törres vaan avasi suunsa ja koko seurue hänen ympärillään
kumarsi häntä, mutta tuo kaunis morsian Jessenin rinnalla hurmasi häntä
yhä enemmän.

Tungoksessa päivällisen jälkeen, joutui Törres naisensa kanssa lähelle
vastanaineita, ja ennenkuin hän aavistikaan seisoi morsian suoraan
hänen edessään, lämpimänä aterian jälkeen, iloisesti hymyillen
vieraille ja ystävilleen.

Mutta samassa hänen kasvonsa ikäänkuin kivettyivät, sillä kun tuo mies
loi häneen katseensa, ilmaantui sen silmiin raju hehku, samallainen
kuin silloin, kun hän oli ollut kaikista enin rakastunut, ja hänestä
tuntui, että hän voimakkailla käsillään nostaisi hänet ylös
ihmisjoukosta. Morsian tarttui yht'äkkiä häntä molempiin kalvosiin ja
pakoitti itsensä hymyilemään.

"Kiittäkäämme Voldia kaikesta hänen avustaan, Anton!" -- sanoi hän.

Törres huokasi syvään, ikäänkuin olisi unesta herännyt, puristi
sulhasen kättä ja raivasi itselleen tien tupakkahuoneeseen, jossa oli
ainoastaan kahvia, tupakkaa ja miehiä.

Juhlallisten vieraitten poistuttua alkoivat morsiusparin ystävät
ja ystävättäret iloisesti tanssia; ja tästä syntyi nuorille
kauppasäätyläisille ja heidän naisilleen oikein hupaiset tanssiaiset,
jonnekka muista ainoastaan konsuli With jäi huvitteleimaan.

Koska ei mitään häämatkaa ollut edessä, niin oli omaisten kesken tehty
se sopimus, että morsiuspari katoaisi kaikessa hiljaisuudessa, ja
lähtisi kotiin keskeyttämättä iloista juhlaa. Mutta mitä pitemmälle
ilta kului, sitä levottomammaksi tuli Törres, joka tanssi kumminkin
innokkaammin kuin kukaan muu. Mutta itse asiassa laski hän joka
minuutin, ja tiesi aina missä morsian oli, vaikka ei tanssinut hänen
kanssaan.

Morsian puolestaan oli niin säikähtynyt siitä kiihotetusta
mielentilasta, jossa hän oli Törresin nähnyt, että hän jo tuntia ennen
määräaikaa pyysi miestänsä hakemaan vaunuja. Tällä kertaa pelkäsi hän
vähemmän olla ensimäistä kertaa kahdenkesken miehensä kanssa kuin
Törresin kanssa tässä suuressa seurassa.

Hänen miehensä oli myöskin rohkaissut mielensä niin täydellisesti että
hän hymyili silmät tirrallaan ja sopertaen viekkaan näköisenä kankealla
kielellään huusi lakkaamatta:

"Hips! hyvät naiset! kaikki on maksettu!"

Eikä hän muuta pienelle vaimolleenkaan puhunut. Vaunut olivat nyt
tulleet ja rouva hiipi salista kenenkään huomaamatta.

Mutta Törres tiesi sen, ja hänen levottomuutensa kasvoi yhä, sillaikaa
kun nuori rouva oli ylhäällä pukeutumassa. Hän oli puoleksi sisällä
salissa, puoleksi ulkona etehisessä, johon ovet olivat avatut kuumuuden
tähden. Hän johti paraikaa yhtä kotiljongi vuoroa ja naiset kilpailivat
nähtävästi hänestä; mutta nähtyään rappukäytävissä pienet valkeat
silkkikengät kadotti hän kokonaan tajunsa.

Ovella seisoi muutamia nuoria herroja ja Anton Jessen keskusteli
etehisessä äitinsä kanssa, joka tahtoi vielä viimeisessä
silmänräpäyksessä puhua poikansa kanssa, mutta tämä vastasi hänelle
vaan viekkaasti: "Hips! äiti kulta! kaikki on maksettu!"

Mutta nähtyään morsiamen tulevan alas, tunkeutui Törres rapuille, ja
ennenkuin tämä ennätti vastustaakaan, nosti hän hänet ylös ja kantoi
käsivarrellaan ulos, läpi valaistun etehisen, jossa vieraat ja
ravintolan palvelijat heitä hymyillen väistivät. Hänellä ei ollut muuta
ajatusta päässä, kuin istuutua vaunuihin tytön viereen, ja ajaa
tiehensä, huolimatta kenestäkään mitään.

Tyttö ymmärsi hänet ja kuiskasi suurimmassa hädässä:

"Ei, ei Törres! ... oletko sinä hullu? ... jälestäpäin ... rakas
Törres! ... jälestäpäin..."

Samassa tuli Jessen juoksujalassa kadulle. Toiset olivat hänet
lykänneet. Hän kompastui ja oli pudota Törres'in päälle, joka juuri oli
asettanut morsiamen vaunuihin.

"Hips! hyvät naiset!" huusi sulhanen tyytyväisenä.

Mutta Törres hillitsi vielä kerran itsensä, otti pienen sulhasen ja
työnsi hänet vaunuihin tavalla, joka saattoi herra Jessenin heti
muuttamaan käytöstään ja kohteliaasti, mutta kylmästi tahtoi hän
huomauttaa kauppapalvelija Voldille, että kaikki oli maksettu.

Törres löi oven kiinni ja huusi raivoissaan kuskille: "Anna mennä!"

Ja ikään kuin hänen intonsa olisi mennyt hevosiin, puhalsivat ne
menemään, ja morsiusparin vaunut poistuivat äänettöminä pehmeillä
notkuvilla vietereillä.

Mutta Törres riensi sisään, antoi uutta vauhtia tanssille, riehui ja
joi valoisaan aamuun asti.




XIV.


Kun Törres seuraavana aamuna heräsi, muisteli hän vastenmielisyydellä
eilistä iltaa, jolloin hän taaskin oli paljastaa itsensä uudella
skandaalilla.

Mutta kun yön usvat olivat vähitellen hälventyneet, ja asiat alkoivat
esiintyä oikeassa valossaan huomasi hän suureksi ilokseen ettei mitään
vaarallista ollut tapahtunut, ei ainakaan sen pahempaa kuin että koko
tapaus pian unohdettaisiin vallattomana kujeena.

Mutta hän vapisi ajatellessaan, kuinka vähällä hän oli ollut nousta
morsiusvaunuihin. Hän istui sängyssään ajatellen kauvan aikaa, ja tuli
lopulta siihen päätökseen että vaarallisinta naisissa on se että he
ovat välttämättömiä. Heidän ollessa mukana ei mikään lasku ole varma ja
mukana täytyy heidän olla.

Nyt oli hänellä suunnitelmansa niin selvänä edessään ja niin varmaan
päätetty. Monen kuukauden kestäväisyyden ja harkitsemisen kautta oli
hän solminut ensimäisen solmun, hän oli saanut aikaan Jessenin
kauppaliikkeen ja naimisen, eikä hän itse ollut sittenkään sen
pitemmälle päässyt kuin että oli vähällä pilata kaikki.

Ja tämä kaikki naisen tähden, johonka hän itse asiassa oli jo
kyllästynyt, ja joka oli ja tuli olemaan hänen, milloin vaan tahtoi.
Mutta häveten muisteli hän Jaakoppia, joka oli nurisematta palvellut
seitsemän vuotta Rakelin vuoksi.

Tänäpäivänä, ajatellessaan näitä kaikkia, näki hän asiat aivan samassa
valossa kuin ennen eilistä päivää ja koko aikana puuhatessaan Jessenin
kanssa, nimittäin että oli hyvin mukava saada Katja Thorsen naimisiin
tuollaisen vähäpätöisen miehen kanssa.

Hän ajatteli melkein säälillä Julia Krögeriä; ja senhän saattoi hän nyt
levollisesti tehdä. Mutta tuo toinen, tuo kaunis eroitettu?... Niin,
jospa hän koskaan voisi tulla kostetuksi.

Törres pukeutui, ja yhä enemmän tunsi hän kiitollisuutta Jumalaa
kohtaan, joka oli viimeisessä silmänräpäyksessä estänyt häntä
syöksemästä perikatoon. Sitten otti hän esille kirjansa ja paperinsa,
merkitsi vekseleitä ja lainoja, joiden piti piakkoin lankeeman, ja
kirjoitti ylös velkojat, joita hänen asioitsijansa päivän kuluessa piti
käydä karhuamassa.

Hän tutki kauvan aikaa yhtä kirjoistaan, johonka oli merkitty Cornelius
Knudsenin vekseleitä, niin hyvin hänen omiaan kuin yhteisiä Brandtin ja
Jessenin kanssa. Paitsi takaussitoumuksia Anton Jessenille oli siellä
vielä pari pientä vekseliä, jotka rouva Knudsen oli allekirjoittanut
auttaakseen entistä kauppapalvelijaansa.

Hän tuli totiseksi, söi aamiaisensa ja vaipui ajattelemaan laskujaan ja
papereitaan. Se saattoi kyllä kestää kauvan, mutta hän ajatteli
Jaakoppia ja seitsemää vuotta; _niin kauvan_ ei se missään tapauksessa
voisi kestää!

Nyt hän saapui rouva Knudsenin luo vasta pankki aikaan. Puotiin oli
tullut neiti Thorsenin serkku, myöskin neiti Thorsen, sitä paitsi eräs
toinen nuori nainen ja juoksupoika Reinert'istä oli kehittynyt
pumaadatukkainen puotipoika. Kauppaliike oli suurentunut niin että
konttoorissa oli aina tehtävää ja Törres oli vähitellen anastanut
siellä koko työn, vaikka rouva Knudsen yhä vielä säilytti
johtajapaikkansa pulpetin ääressä.

Mutta Törres'in työkyky ja nuoruus tekivät rouvaan yhä paremman
vaikutuksen. Hän saattoi joka päivä lähteä konttoori paikalleen
levollisena ja kylmänä niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta
kumminkin heräsi hänessä hermollista levottomuutta, nähdessään tuon
voimakkaan miehen puuhailevan aina läheisyydessään, työskentelevän
edestään kuin palvelija, ja tottelevan hänen käskyjään, vaikka hän itse
asiassa tunsi olevansa hänen valtansa alla.

Rouva oli nyt joutunut erilleen vanhasta ystävästään ja
neuvonantajastaan Gustaf Kröger'istä, tietämättä itse siihen muuta
syytä, kuin että se oli tapahtunut Törres'in tähden. Heistä ei ollut
tullut vihollisia; eivät he koskaan olleet sanoneet toisilleen pahaa
sanaa, mutta he eivät voineet saavuttaa enään tuota toverillista väliä.
Kröger oli sitä koettanut, mutta se ei onnistunut; he tunsivat molemmat
että siinä oli jotakin käyrää, että heidän välilleen oli tullut
jotakin, joka rikkoi suhteen.

Nyt ei enään koskaan tapahtunut että Kröger olisi juossut paljain päin
heidän puolelleen juttelemaan, tahi pyytämään allekirjoitusta
papereihinsa. Nyt lähetettiin juoksupoika vekseleitä tuomaan ja tämä
oli aina kiusallinen hetki, sillä Vold merkitsi ne aina täsmällisen
tarkkaan vekselikirjaan, vaikka ne olivat ainoastaan endossementtiä;
hän vertaili summia kerta kerralta ja kyseli säännöllisesti joka
paperista, oliko se allekirjoitettava.

Ja sen teki hän tavalla, joka loukkasi ja huolestutti rouva Knudsenia.
Kerran sanoi hän: noita Brandt'in vekseleitä lisääntyy yhä. Rouva
Knudsen säpsähti; hän oli itsekin huomannut tuon alituisen selailemisen
vekselipakoissa ja juoksun pankeissa, jota ei hänen miehensä aikana
ollut tapahtunut. Mutta herra Vold'illa mahtoi olla oikein, sanoessaan,
että niin oli tapana tähän aikaan, ja että Krögerkin teki samoin. Jospa
hän kuitenkin olisi kysynyt neuvoa Krögeriltä.

Monasti tähän taloon tultuaan, oli Törres Vold palavalla ihastuksella
katsellut tuota hienoa rouva Knudsenia, joka niin suuresti erosi neiti
Thorsenista ja hänen toisista naistuttavistaan. Ja olipa aika, jolloin
hänen elämänsä päämääränä oli päästä naimisiin rouva Knudsenin kanssa
ja hoitaa hänen asioitaan siksi kunnes Brandt oli kukistettu ja kosto
täytetty.

Mutta nyt ulottuivat hänen aikeensa paljon pitemmälle, eikä hän voinut
antaa naisten itseänsä häiritä. Hän tunsi itsensä levolliseksi ja
kylmäksi joka aamu hänkin, mutta myöhemmin päivällä valtasi hänet
joskus semmoinen levottomuus, ettei hän voinut löytää muuta keinoa kun
mennä alas rantapuotiin kiusaamaan Simon Varhougia hengiltä uusilla
muutoksillaan.

Istuessaan pulpettinsa ääressä nojautuneena, niin että saattoi nähdä
ainoastaan tuon puhtaan otsan, kiiltävän mustan tukan, tuuheat
kulmakarvat ja pehmeät silmäluomet kaareilevain suurien silmien päällä,
heräsi hänessä huimaava halu hypätä alas tuoliltaan, ja ottaa rouvan
syliinsä. Ja heidän laskiessaan ja järjestäessään uusia tavaroita
myöhään iltaan asti, tuntui hänestä yhä vaikeammalta ottaa lakkinsa,
sanoa aivan kylmästi hyvää yötä, ja lähteä yksin kotiin valoisana
raittiina kevät iltana.

Hädissään keksi hän tuoda ystävänsä pastori Opstadin taloon. Tämä oli
siinä suhteessa onnellista että nyt, kun heitä oli kolme, oppi rouva
Knudsen tuntemaan ensimäisen puotipalveliansa iloisemmalta ja
leikillisemmältä puolelta, kuin mitä tähän asti oli tullut esiin
totisissa kauppa-asioissa; sillä tavalla tuli ilma heidän ympärillään
keveämmäksi, samalla kuin aika kului ja kauppa laajeni yhä.

Krögerin talossa taaskin elettiin hiljaista elämää. Julialle olivat
joulutanssiaiset olleet käännöskohtana vielä suuremmassa määrässä kuin
Törres'ille. Hänen ystävättärensä, joka oli johdattanut häntä vapaasen
elämään ja rohkeihin mielipiteisiin jotka ainoastaan puolittain
soveltuivat hänelle, oli poissa, ja hänen sijaansa oli astunut Jolla
Blom tuoden mukanaan sen uutisen, että koko kaupunki oli noussut Juliaa
ja hänen isäänsä vastaan.

Sofie täti huomasi, kuinka Julia alkoi tulla yhä kalpeammaksi ja
laihemmaksi, että hän veti esille yksinkertaisimmat vaatteensa ja alkoi
hakea äitinsä ystävättärien seuraa heidän hyväntekeväisyys-kokouksissaan
ja teeiltamissaan.

"Sinä alat kuihtua, Julia..."

"En ole ensinkään sairas, minä vakuutan täti."

"Kyllä sinä olet sairas, ja tiedän hyvin mikä on syynä siihen", sanoi
Sofie täti varmasti.

Julia koetti sekoittaa pois puhetta, sillä hän tiesi minnekkä se
johtui.

Mutta Sofie täti ei ollut hienotunteinen, vaan sanoi hetikohta
avonaisesti:

"Etkö sinä voi unhoittaa häntä?

"Ketä?" -- kysyi Julia vavisten.

"Voi! ... että sinä viitsit teeskennellä minun edessäni! Sinä petit
häntä hädän hetkellä", sanoi Sofie täti lämpimästi.

Julia kääntyi pois. Samaa oli Jolla Blom sanonut ja samaa oli hän
ajatellut monta kertaa itsekin yksinäisyydessä.

"Mutta voipihan kaikki vielä käydä hyvin", -- arveli Sofie täti. --
"Voittehan te vielä tavata toisenne ja selittää asian."

"Ei koskaan, täti!" -- Ja Julia pakeni huoneesensa.

"Kyllä, joko sinä itse tahi joku muu", -- sanoi Sofie täti itsekseen.

Hänen elämänsä kokemus oli se, että rakkaus oli nuoruuteen kuuluvaa,
eikä hän voinut sietää, että kaksi nuorta ihmistä katkeroittivat
toistensa elämän, ainoastaan sillä, ettei toinen heistä tahtonut
ensimäiseksi sanoa ystävällistä sanaa.

Gustaf Kröger itse oli myöskin menettänyt hyväntuulensa. Hän astui
raskaasti rappuja puodin ja asuinhuoneiden välillä, eikä häntä enään
huvittanut kenenkään muun seura kuin yliopettajan, jonka kansa heillä
oli tapana pelata shakkia totilasin ääressä.

Mutta nämäkin illat olivat paljon muuttuneet. Kröger kuunteli
haluttomasti yliopettajan kertomuksia kirjansa edistymisestä ja niin
pian kun tämä mainitsi soppakeittolaitosta kansakouluja varten, käänsi
Kröger puheen muualle ja alkoi hämmennellä totilasiansa.

Mutta eräänä iltana jotenkin myöhään, kun he lopetettuaan pelinsä,
istuivat vielä lämpimiä totilasiaan tyhjentämässä, sanoi yliopettaja
suoraan:

"Tämä ei käy laatuun, sinun täytyy kertoa minulle mikä sinua vaivaa,
Kröger! Sinua painaa joku asia... Et koskaan enään puhu aikeistasi,
rahastostasi."

"Rahastosta?" -- sanoi Kröger epämääräisesti hymyillen; josta
yliopettaja tuli siihen käsitykseen, että toti oli ollut liian väkevätä
tänä iltana.

Mutta Kröger nousi ylös ja kulki ympäri huonetta ikäänkuin olisi
hakenut jotakin huonekalujen takaa, kuunteli ovella ja katseli
ikkunasta ulos pimeyteen; yliopettaja tuli yhä levottomammaksi.

"Niin, ei sitä koskaan tiedä missä hän on", sanoi Kröger. -- "Hän
saattaa piillä mahdottomimmissakin paikoissa."

"Kuka? -- Ketä sinä tarkoitat?" -- kysyi yliopettaja.

"Hän ... talonpoikaispoika -- verenimijä!" -- huusi Kröger.

"Joutavia", sanoi toinen hymyillen, -- "tuo mieshän on sinut aivan
riivannut."

"Niin onkin. Katsos kuinka pitkälle hän on minut vienyt. Täällä
kotonamme on hän aikaansaanut skandaalin, jota Julia ei koskaan tule
unohtamaan"...

"Sinä liioittelet, Kröger!"

"Jota hän ei koskaan tule unohtamaan. Rouva Knudsenista on hän minut
erottanut ja tehnyt tyhjäksi meidän vanhan ystävyytemme. Hän on
pakottanut meidät kilpailuun, joka tuottaa häviön meille kummallekin.
Hän pakoitti minut ottamaan Jessenin turvakseni, ja nyt otti hän hänet
pois, sitä pikemmin viedäkseen meidät kaikki teurastuspenkkiin --"

"Sinä olet hullu, Kröger! Tuo yksi ainoa mies --"

Mutta Kröger jatkoi kovasti liikutettuna:

"Ja pääoma, josta mainitsin, se on menetetty viimeiseen penniin asti.
Minä olen ollut pakoitettu haalimaan kokoon sieltä täältä,
ylläpitääkseni kauppaliikettä, ja sittenkin menee se alespäin
huimaavalla vauhdilla. Jos hänen onnistuu saada rouva Knudsen
kieltämään minulta endossementtiä, niin olen minä samassa häviöllä."

"Herra Jumala, onko se totta?" -- huudahti yliopettaja, joka samassa
tuli totiseksi.

"Ja minä kuin toivoin tällä liikkeelläni hankkivani rikkautta Julialle
ja apua monelle muulle", sanoi Kröger, pudoten raskaasti tuolilleen
istumaan.

"Nyt toteutuu varmaankin vaimoni katkera ennustus että minä tulen
hävittämään kaikki. Hän tulee olemaan oikeassa, samoin kuin kaikki
muutkin -- hän ja koko kaupunki."

Hän lyyhistyi tuoliinsa ja yliopettaja istui äänettömänä, unohtaen
sikarinsa. Kaikki hiljeni tuossa vanhassa talossa; kadulta ei kuulunut
hiiskaustakaan eikä huoneesta muuta kuin silloin tällöin Krögerin
raskas huokaus, haihtuen korkean katon alla, josta vanha enkelinpää
kummastellen tuijotti häntä.

Sillä välin oli kaupungilla paljon tekemistä Anton Jessenin ja hänen
komean puotinsa kanssa, jonka vertaista ei koskaan ennen oltu nähty, ja
joka muistutti pikemmin sivuhuoneilla varustettua salonkia, missä nuori
rouva ja kaksi muuta nuorta naista palvelivat yleisöä, ja herra Jessen
kulki edestakasin antaen ainoastaan käskyjä ja neuvoja.

Anton Jessen ja hänen rouvansa olivat komea pari ja sopivat hyvin
toisilleen. Jessen oli tumman verinen ja kylläksi pitkä näyttääkseen
kauniilta pienen vaaleaverisen rouvansa rinnalla, jonka sievä vartalo
mustassa silkkileningissä esiintyi erinomaisen edullisena kirkkaassa
valaistuksessa kalliitten loistava väristen kankaitten keskessä. Hän
punastui helposti ja hänen katseessaan oli aina jotakin varovaisesti
hyväilevää.

Hänen oli jo tullut tavakseen hoitaa miestänsä ja estää häntä
rasittamasta itseään, sillä sitä ei hän kärsinyt. Jo häitten
jälkeisestä päivästä oli vanha rouva Jessen saanut suuret ajatukset
miniästään, tavatessaan hänet täysinpukeutuneena kodissaan, sillä aikaa
kuin Anton parka, joka oli tottumaton suuriin kemuihin, makasi
vuoteellaan päätaudissa nauttien kauravelliä.

Jesseniä tyydytti hänen rauhallinen hellyytensä ja rouva puolestaan oli
kiitollinen miehelleen, ettei tämä vaivannut häntä kysymyksillä. Jessen
oli taas hänen nuoruutensa unelma: tuo sievä nukkepoika; tuo toinen oli
kuin synti, musta ja vastustamaton.

Törres Vold oli pannut toimeen koko liikkeen ja järjestänyt kaikki oman
suunnitelmansa mukaan. Herra Jessen oli päättänyt uhrata aikansa
kauppatoimille ja lahjojensa viljelemiseen, joita hän nyt varmuudella
luuli omistavansa kirjallisella alalla. Hänen tarkoituksensa oli nyt
ääneensä lukemalla rouvalleen hyviä ja arvokkaita runoja, kehittää
aistiansa ja korvaansa, sekä siten viljellä lahjojansa, jotka niin
kauvaksi aikaa olivat saaneet jäädä käyttämättömiksi.

Mutta ennenkuin hän huomasikaan, oli hänen pieni kotinsa muuttunut
iloiselle nuorisolle kokouspaikaksi, jossa kyllä paljon huviteltiin,
mutta kirjallisuudesta ei mitään välitetty, ja joka ei suinkaan ollut
sopiva maanala henkisten lahjojen viljelemiseen.

Hän valitteli tästä rouvalleen ja pari päivää sen jälkeen sanoi Törres
Vold sattumalta:

"Tiedätkö Jessen, minua kummastuttaa että sinä, jolla on niin paljon
korkeampia harrastuksia, voit tyytyä seuraan, jossa ainoastaan syödään
ja nauretaan."

"Kuka on sanonut että siihen tyydyn?" -- vastasi herra Jessen
katkerasti, otsaansa pyyhkien.

"Mutta hyvä veli, sinunhan tulee määrätä tapa talossa. Sinun pitäisi
keksiä jotakin joka meitä muitakin kohottaisi."

"Anton lukee niin kauniisti", -- sanoi rouva Jessen katsomatta ylös
työstään.

"Lukee? Mitä sitten?" -- kysyi Törres hämmästyneenä.

"Varsinkin runoja."

"Ah, mitä sinä nyt siitä puhut?" tiuskasi Jessen.

Mutta Törres ei jättänyt häntä rauhaan ennenkuin sai hänet lukemaan
pienen näytteen. Ja vielä samana iltana täytyi Jessenin lukea koko
"Terje Vigen" ihailevalle kuulijakunnalle. Siitä hetkestä alkaen käytti
herra Jessen kaiken vapaan aikansa yhä uusien runojen oppimiseen; ja
niinpiankun joku vaan ehdotteli että kokoonnuttaisiin hänen tahi jonkun
muun luo, oli hän heti valmis. Äitinsä oli ihastuksissaan hänen
lahjoistaan.

Tällä tavalla kului kevät ilossa ja päivänpaisteessa, ja yhtä varmaan
kuin kuukaudet seurasivat toisiaan, yhtä säntillisesti tuotiin vekselit
lunastettaviksi, uudistettaviksi tahi muutettaviksi lukemattoman
monella tavalla.

Mutta herra Jesseniltä ei puuttunut koskaan keinoja. Ensimäinen
rahatulva kaupassa ei täyttänyt ainoastaan hänen kirjojaan, vaan siitä
jäi myöskin säästö, joka riitti sekä kalliiseen talouteen, että
ensimäisiin vekseleihin. Hän oli varustanut huoneensa täyteen syksyä ja
talvea ajattelematta.

Kului kuusi kuukautta ja kaksitoistakin ja vielä kolme lisäksi, vaikka
jo vähän vaivaloisemmin. Kauppamatkustajain naamat venyivät. Mutta
niitä oli niin paljon. Ainahan sitä sai mitä halusi ja luotto tuli sitä
sitkeämmäksi mitä enemmän sitä kiskoi, siksi kunnes pankinjohtaja
Christensen eräänä lauvantai iltapäivänä kutsui pankin johtokunnan
kokoukseen lukittujen ovien taakse.




XV.


Edellisenä päivänä -- perjantaina -- oli Törres Vold lähtenyt aikaiseen
kotiinsa puodista. Rouva Knudsen oli kutsunut hänet illalliselle
pastori Opstadin kanssa. Hän oli kiittänyt ajatuksiinsa vaipuneena ja
lähtenyt kotiin.

Nyt istui hän suuren paperikasan keskessä joita kosketellessaan hänen
kätensä vapisivat; kuullessaan koputuksen ovelle säpsähti hän ja
vaaleni.

Mutta ennenkuin hän avasi oven, koetti hän peilin edessä rauhoittaa
kasvojansa ja sanoi puoliääneen itsekseen:

"Arvasinhan sen ettei se seitsemää vuotta kestäisi!"

Anton Jessen seisoi ovella vaaleana ja liikutettuna. Hän heittäytyi
sohvalle ja huusi epätoivoissaan.

"Tätä en voi kauvemmin kestää."

Törres ei tästä kummastunut, vaan katseli kylmästi vierastansa,
tekemättä mitään kysymyksiä.

"Luotin sinuun niin varmasti" -- sanoi Jessen luoden katseensa maahan.

Törres kohotti olkapäitään ja alkoi taas selailla papereitaan. Anton
Jessen joutui ristiriitaisten tunteiden valtaan. Hänestä tuntui kuin
olisi Törres ollut velvollinen auttamaan häntä, vaan ei tietänyt syytä
siihen; hän tiesi, ettei hänellä ollut mitään pantiksi eli varmuudeksi
annettavaa, mutta sittenkin tuntui hänestä kuin hän voisi antaa jotain
korvausta avusta, ei voinut sanoa mitä se oli. Vanhat ja uudet vihat
kuohuivat hänessä, kun hän lakkaamatta katseli tuota suurta kookasta
miestä lampun valossa, kirottujen papereiden keskessä.

"Etkö sinä tahdo auttaa meitä?" -- kysyi hän äkkiä.

"Kyllä, jälestäpäin" -- vastasi Törres levollisesti.

"Jälestäpäin! ... jälestäpäin! ... kiitos paljon!" mutisi Jessen
hermostuneena kävellen edestakaisin huoneessa. Hän ajatteli häviötä,
häpeää ja pientä rouvaansa, joka tiesi missä hän nyt oli ja mikä oli
kysymyksessä, ja odotti nyt häntä vavistuksella kotiin.

"Toisilla ovat asiat vielä pahemmin kuin sinulla, Jessen" -- sanoi
Törres.

"Tässä nyt ovat ensiksi takaussitoumukset."

"Jotka sinä olet saanut. Sinun asiasi ovat nyt varmat -- luulisin
minä."

"Toivon sen", -- vastasi Törres. --- "Mutta eihän sitä tiedä mitenkä
käy, kun vararikot alkavat."

"Tuleeko niitä monta?" -- kysyi Jessen innostuneena.

"En tiedä voimmeko me, voiko rouva Knudsen suoriutua."

"Mutta hyvä veli, summathan ovat vähäiset." --

"Jaa, vähä sinne, vähä tänne! ... jos pankit pelästyvät ensin yhdestä
vararikosta, niin -- Sitäpaitsi tulevat kaikki Brandtin vekselit joiden
takana me seisomme."

"Gustaf Krögerkö myös?" huudahti Jessen melkein ihastuksissaan.

"En voi tietää mitään, mutta minusta näyttää kuin"...

Mutta Anton Jessen ei kuunnellut häntä, hänen ajatuksensa olivat jo
muualla. Hänen häviönsä näytti nyt ihan toiselta, kun se tapahtui
yhteydessä suurien arvokkaitten kauppahuoneitten kanssa. Hänen pienet
rahasummansa häviäisivät suuriin ja noiden suurten yleisten
vararikkojen suojassa hoitaisi hän omaansa ja pääsisi ehkä helposti
kaikesta.

"Mutta niitähän on koko joukko" -- sanoi hän.

"Tämä on pula, tämä", vastasi Törres pankinjohtajan äänellä.

"Pula! -- Niin, pula se on", huusi Anton Jessen melkein iloisesti, ja
kiiruhti kotiinsa pienen rouvansa luo, viemään tuota ilosanomaa, joka
oli melkein parempi kuin apu.

Törres istui vielä hetkisen papereittensa ääressä, ennenkun lähti rouva
Knudsenin luo ja saatuaan jo päällystakkinsa ylleen, täytyi hänen
palata takaisin kaapistaan ottamaan suuren konjakkiryypyn. Koko tuossa
pitkässä suunnitelmassa, jonka ratkaisu nyt oli tulossa, oli yksi
ainoa ikävä kohta. Kaikesta muusta saattoi hän iloita, mutta rouva
Knudsen --!

Jouduttuaan näin pitkälle ajatuksissaan, oli hänen tapana kuvailla,
kuinka hän sitten, kun oli kaiken muun järjestänyt mielensä mukaan,
menisi rouva Knudsenin luo ja tekisi jotain hänen hyväkseen tavalla tai
toisella. Naimista hänen kanssaan ei hän voinut ajatellakkaan enään
konkurssin jälkeen, rahallista apua ei hän myöskään olisi voinut
tarjota, sillä se olisi herättänyt ainoastaan epäluuloa ja joutavia
puheita. Mutta hän aikoi kumminkin aina tehdä jotakin.

Sillä aikaa kun hän lähestyi hitaasti rouva Knudsenin taloa istui
pastori Opstad innokkaassa keskustelussa nuoren lesken kanssa; ja kun
hän sisään astuessaan näki heidät yhdessä juolahti hänen mieleensä,
että hänen jo ennen olisi pitänyt saattaa heidät yhteen. Nyt oli jo
liian myöhäistä, siksi hyvin tunsi hän ystävänsä.

"Yhäkö Jessenin asiat käyvät hyvin?" kysyi pappi keskustelua jatkaen.

"Kyllä minä luulen," vastasi rouva Knudsen; "ainakin toivon sen."

"Ja kumminkin on hän kilpailijanne?"

"Me olemme kaikki kilpailijoita ja kumminkin hyviä ystäviä, eikö totta
herra Vold? Me autamme pikku herra Jesseniä kilpailemaan niin hyvin
kuin voimme."

"Ei pidä auttaa toista enemmän kuin voi, vaikkapa se olisikin
kilpailija", vastasi Törres.

"Te olette oikeassa", vastasi rouva Knudsen ja meni ruokasaliin. He
olivat vaan odottaneet Törres'iä.

Hän oli hetkisen epätietoisena. Olisiko hänen pitänyt todistajan
kuullen esiintyä neuvonantajana, joka aina varoitti? Sehän olisi ollut
naurettavaa näin myöhään, sillä huomenna olivat jo Anton Jessenin
vekselit protesteerattavat ja maanantaina olisi jo vararikko yleisesti
tunnettu.

Sitten käänsi hän kaikki leikiksi ja nauratti toisia koko illan.

Mutta illalla maata pannessaan tunsi hän omituisen ahdistuksen
rinnassaan; hän ei voinut saada mielestään pois ensimäistä yötä
Knudsenin talossa, jolloin oli varastanut nuo ensimäiset kymmenen
äyriä. --

Varsinaiseen pankin johtokuntaan, joka kantoi palkan Christensenin
pankista, kuului kolme herraa: Christensen itse, joka oli koko pankin
päällikkö, konsuli With, joka, kadotettuaan vaimonsa omaisuuden Carsten
Löfdalin vararikossa, oli hyvien ystäviensä avulla saanut tämän paikan,
ja Törres Vold, joka, oltuaan kauvan aikaa varajäsenenä, oli äskettäin
kohonnut varsinaiseksi.

Tällä lyhyellä ajalla oli pankinjohtaja Christensen tullut yhä enemmän
vakuutetuksi tuon "nuoren voiman" kykeneväisyydestä pikku asioissa.
Mutta suurempia ja tärkeämpiä asioita käsiteltäessä oli hänen
mielestään yhtä helppo taivuttaa Törres Vold'ia kuin konsuli With'iä,
joka sai kiittää häntä paikastaan ja joka sitä paitsi oli jo
murrettu mies. Hän antoi sentähden virkaveljensä odottaa hetkisen
kokoushuoneessa, ennenkuin astui sisään, vekselipakka kädessä.

"Niinkuin herrat ehkä tietävät, ovat Anton Jessenin asiat
arveluttavalla kannalla."

"Hänen vekselinsä ovat varmaan tänä päivänä protesteeratut?" -- kysyi
Törres.

"Ei, eivät ne ole; niissähän oli vaan niin pieniä summia; -- tässä ne
ovat; -- olen koko ajan odottanut sanaa Jesseniltä."

"Aurinkohan on jo laskenut", -- sanoi konsuli With, katsoen kelloansa.
Pankinpäälikkö naurahti konsuli paralle, jonka tahtoi aina esiintyä
mahtavana.

"Minä en ota edesvastaukselleni sitä, että vekselit jätetään
maanantaihin asti" -- sanoi Törres Vold.

Pankinpäälikkö nyrpisti nenäänsä ikäänkuin olisi tahtonut tutkia ilmaa.

"Pankin ei ole tapana menetellä kiireisesti ja hätäisesti vanhojen
asiamiestensä kanssa", -- sanoi hän. -- "Antamalla heille vähän
aikaa --"

Törres Vold keskeytti hänet, tarkastaen omia muistiinpanojaan.

"Paitsi pankkia, on tässä kaupungissa kaksi kauppahuonetta, jotka ovat
yhteydessä Anton Jessenin kanssa."

"Brandt ja C. Knudsen", -- sanoi konsuli With. Pankinpäällikkö katsahti
häneen ja pani sitten rillit nenälleen tarkastellakseen muistoon
panoja, jotka Törres hänelle ojensi,

"Sitä suuremmalla syyllä pitää pankin, meidän tapojemme mukaan, osottaa
kärsivällisyyttä, kun on suurempia vaikeuksia tulossa."

Toiset vaikenivat; nyt oltiin itse asiassa. Yleisesti tunnettua oli
nimittäin, että pankinjohtaja Christensenillä oli myöskin pieni
lainaliike osallaan, joka kumminkin aina kun hullusti kävi, näkyi
lankeevan pankin osalle; ainakin siirrettiin tappio yhtä tai toista
kiertotietä pankkikirjoihin, ennen kuin se oli liian myöhäistä.

Noiden kolmen kauppahuoneen kautta ei hän olisi niinkään vähän
kadottanut.

Jo kauvan aikaa oli hän aikonut pelastaa itsensä, mutta aina tähän
hetkeen asti arveli hän vielä olevan aikaa siihen.

"Luonnollisesti olen minä jo kauvan aikaa tuntenut nämä asianhaarat",
-- sanoi hän mahtavasti, "mutta luulen niinkuin aina ennenkin olen
luullut, että ennen kaikkea on koettaminen voittaa aikaa -- eikä
menetellä liian hätäisesti, -- vaan koittaa järjestää --"

Hänen suureksi kummastukseksi päästi Törres Vold kuivan naurun ja
sanoi:

"Minä vaadin että vekselit protesteerataan viimeistään maanantaina."

Pankinpäällikkö ojensihe. Olisi jo aika masentaa hiukan tuota nuorta
voimaa.

"Tämä on kaikissa tapauksissa johtokunnan asia, joka on ratkaistava
tavalliseen tapaansa. Mikä on teidän mielipiteenne, konsuli With?"

Pankinpäällikkö ei edes katsonut häneen, niin varma oli hän
vastauksesta.

"Minä yhdyn täydellisesti herra Vold'iin", -- sanoi konsuli With
epävarmasti.

Pankinpäällikkö säpsähti. Hän ei tietänyt että konsuli With, jonka
tulot eivät suinkaan riittäneet, oli aikoja sitten joutunut Törres
Vold'in kynsiin, ja että tämä nyt ensi kertaa käytti valtaansa.
Christensenin katse kulki konsulista tuohon nuoreen voimaan, jonka hän
itse oli vetänyt esille. Ja hän tunsi ettei koko hänen ryhtinsä ja
mahtavuutensa tulisi tekemään mitään vaikutusta tuohon varmaan
talonpoikaan, joka luotti rahoihinsa, mitään muuta ajattelematta.

Hän alkoi puhua ja surkutella onnettomia oloja, kaupunkia ja yksityisiä
henkilöitä, mutta Törres, joka ei välittänyt kuunnella tuota pitkää
esitystä, kääntyi konsuli Within puoleen, joka kirjoitti pöytäkirjaa.

"Siis hyväksytään minun ehdotukseni."

"Yksimielisesti", vastasi pankinjohtaja Christensen totisesti. --

Sunnuntai aamupäivällä keskusteli rouva Knudsen kirkossa erään naisen
kanssa, joka kertoi että Anton Jessen tulisi varmaan tekemään
vararikon. Hänen miehensä oli sen itse kuullut konsuli With'iltä
edellisenä iltana klubissa.

Rouva Knudsen meni kirkosta suoraan Voldin asuntoon jossa hän ei
koskaan ennen ollut käynyt. Mutta paksu Bertha, joka nyt palveli
täällä, ilmoitti että herra Vold oli poissa, eikä tulisi
päivälliseksikään kotiin, tuskimpa ennen iltastakaan.

Rouva Knudsen istui yksin päivällispöydässä tänään. Mutta hän ei syönyt
mitään; istui vaan ja ajatteli eli käveli edestakaisin huoneessa ja
odotti. Jos jotain sellaista oli tekeillä, niin olisihan Vold'in
pitänyt tietää siitä, ja siinä tapauksessa tulla hänen luokseen yhdessä
keskustelemaan mitä olisi tehtävä.

Mitenkähän asiat nyt oikeastaan ovat? -- Ja kuinka pitkälle on hän
joutunut Jessenin papereissa? Ikävällä muisteli hän kuinka hänen
miehensä, joka aina oli häntä kiittänyt, kumminkin sanoi, ett'ei
hänestä koskaan hyvää kauppamiestä tulisi. Mutta siihen aikaan kun
Kröger oli vielä hänen neuvonantajansa, oli hän sentään ollut paljon
rauhallisempi; nyt ei hän tietänyt kerrassaan mitään.

Hän ei epäillyt vielä mitään pahaa Törres Voldista, vaan selitti hänen
käytöstänsä siten, että kun hänen ystävällensä, jota hän oli aina
auttanut, kävi näin hullusti, häpesi hän sitä ettei ollut tästä ennen
ilmoittanut, eikä sentähden tullut.

Mutta tämä oli hänen mielestään heikkoutta. Ja mitä pitemmälle aika
kului sitä vähemmin näytti se hänen luonteensa mukaiselta. Tällainen
kolaus olisi hänen pitänyt ottaa miehekkäästi niin kuin yhteisenä
onnettomuutena, joka heidät yhdisti; -- siten voitaisiin paljon
parantaa ja kaikki kantaa.

Mutta että hän jätti hänet näin yksin koko päiväksi, se masensi häntä
tunti tunnilta yhä enemmän, kunnes palvelustyttö tuli sytyttämään
lamppua.

Rouva Knudsen katsahti taaksensa ja sanoi: ei kiitoksia! Hän käveli
edestakasin ikkunan ohi. Sade pieksi ikkunan ruutuja ja kaasuliekit,
jotka juuri olivat sytytetyt, häämöttivät epävarmasti likasilla
kaduilla.

Krögerin luo ei hän voinut mennä. Heidän väliinsä oli tullut niin
paljon. Ja hän tiesi hyvin mitenkä Kröger ottaisi hänet vastaan, hän,
joka ensi hetkestä oli varottanut häntä Voldista. Hän tunsi ettei voisi
vastustaa sitä epäluuloa, joka kaikesta huolimatta kasvoi yhä ja väijyi
pimeydessä häntä joka nurkasta sillä aikaa kun aika yhä kului, eikä
kukaan soittanut etehisen kelloa.

Hän nousi äkkiä ylös, meni konttooriin ja sytytti kaasun. Siksi taitava
kauppamies oli hänkin, että saattoi tehdä yleiskatsauksen asemaansa,
jos vaan tahtoi.

Mutta saatuaan raskaat kirjat valkeata pitävästä kaapista alas
pulpetille, vaipui hän hermottomana niiden päälle, ikään kuin miehet
olisivat jättäneet hänet oman onnensa nojaan asioissa, joita ei hän
ymmärtänyt.

Aikaiseen maanantai aamuna istui hän yhä vaaleana ja levottomana
konttoorissa. Hän ei ollut maannut koko yönä. Edessään oli hänellä
kokeita järjestettyyn yleiskatsaukseen liikkeen asemasta, mutta hau ei
voinut saada mitään selkoa kokonaisuudesta, näki vaan numeroiden
kasvavan summiksi, joista ei hänellä ollut aavistustakaan.

Törres Vold tuli myöskin aikaiseen puotiin. Kuultuaan hänen askeleensa
puodista, olisi rouva Knudsen tahtonut paeta omaan huoneeseensa. Hän ei
uskaltanut olla kahdenkesken tuon miehen kanssa; hän ei uskaltanut
katsella häntä silmiin, sillä hän pelkäsi keksivänsä jotain kauheata.
Mutta hän jäi kumminkin istumaan kuin kiinni kasvettunut paikalleen,
kirjojensa yli kumartuneena. Törres oli toivonut saavansa olla yksinään
konttoorissa hetkisen, mutta kun hän näki rouva Knudsenin niin vaaleana
ja liikutettuna, sanoi hän:

"Huomaan että tiedätte kaikki, rouva Knudsen."

Hän oudoksui itse ääntänsä, sillä hän oli aikonut sanoa jotakin aivan
toista, mutta rouva Knudsen, joka huomasi heti hänen epävarmuutensa,
aavisti silmänräpäyksessä koko petoksen, ja avuttomuudessaan sanoi hän
hiljaan, katsomatta ylös:

"Tahdotteko mennä kutsumaan herra Krögeriä luokseni?"

Törres oli iloinen päästessään ulos jälleen. Lähteä Gustaf Krögerin luo
näin hyvin varustettuna, -- nyt oli koittanut tilin päivä ja voitto
saavutettu. Koston suuri päivä, jonka tähden hän vuosikausia oli
työskennellyt, oli nyt käsissä.

Kröger istui yksin konttoorissaan, vanhana ja väsyneenä, Hänen
punertavat kasvonsa olivat nyt vaaleat ja veltot.

Hänkin oli jo kuullut Anton Jessenin vararikosta, ja vaikka ei hänellä
ollut muuta yhteyttä Anton Jessenin kanssa kuin tuo allekirjoittamansa
takauskirja, oli hän kumminkin tänä aamuna aivan masentunut. Sillä hän
tiesi että Cornelius Knudsen seisoi paljon lähempänä Jesseniä ja jos
Knudsenin luotto tulisi siitä kärsimään, olisi Brandtin liike lopussa;
kehenkään muuhun ei hän voinut turvautua. Ulkomaalaiset kauppahuoneet
olivat vähitellen vetäytyneet pois ja C. Knudsen oli ainoa nimi hänen
vekseleissään.

Mutta pahinta kaikista oli, että tuo kirottu poika oli syypää kaikkeen
ja samassa kun Kröger löi nyrkkiään pöytään ja kirosi häntä, seisoi hän
ovella ilmi elävänä hänen edessään.

Kröger hillitsi itseään ja vastasi ainoastaan mutisten vieraan
tervehdykseen.

Törres pani pois hattunsa ja keppinsä, niinkuin maltillinen liikemies
ainakin, istuutui pöydän ääreen ja veti esille ylöspanokirjasensa, joka
oli täynnä papereita.

"Tiedätte varmaankin että Anton Jessen on lakkauttanut maksunsa."

Kröger nyökäytti päätänsä.

"Mutta ette varmaankaan tiedä, että tämä vararikko tulee olemaan kova
isku yhteiselle ystävättärellemme, rouva Knudsenille."

Yhteiselle ystävättärellemme! Vai niinkö pitkälle se jo oli mennyt,
että hänen entinen rakastettunsa oli nyt yhteinen ystävätär hänelle ja
tuolle -- hm -- hm. -- Hän pysyi levollisena, mutta hänen sisunsa
kiehui.

Törres huomasi sen, ja mielihyvällä, jota ei edes viitsinyt peittää,
otti hän levollisena paperinsa esille. Tämä silmänräpäys, ja tämä
tapaus samassa huoneessa, mistä hänet kerran ajettiin ulos kuin koira,
oli tuo kauvan ajateltu kosto, josta hän nyt nautti täydestä
sydämestään.

"Mielellämme tahtoisimme tietää mitä apua voimme tässä tapauksessa
teiltä odottaa?"

Kröger viittasi käsillään; eihän hän voinut ketään auttaa; jos voisi
itsekään pysyä pystyssä niin --

"Sillä ilman pikaista apua, olemme me pakoitetut lakkauttamaan maksumme
jo iltapäivällä."

Kröger hypähti ylös tuoliltaan:

"Iltapäivällä?"

"Jos panette paljon arvoa päivälle, niin voin minä pankinjohtajana
myöhästyttää sen huomiseksi", sanoi Törres hymyillen.

"Se on teidän syynne, te -- te!"

"Mutta ilman suoranaista apua, ilman käteisiä rahoja emme
voi vararikkoa välttää. Niinkuin näette, sisältää meidän
takaussitoumuksemme Jessenille melkoisen summan, joka on lisäytynyt
huomattavasti viime aikoina." -- Törres työnsi paperin Krögerille,
mutta ainoastaan summaan katsahdettuaan tuli tämä jo tulipunaseksi ja
purki vielä kerran vihaansa:

"Te olette saattaneet häviöön hänet ja meidät kaikki, te olette
varastanut, riistänyt, ryövännyt"...

"Minä voin kyllä vastata teoistani", -- vastasi Törres, katsoen häntä
ärsyttävästi silmiin. -- "Ajatelkaa vaan kuinka itse suoriudutte."

Kröger lyhmistyi paikalleen. Mitä hyötyä oli kiivastumisesta? Kaikki
oli kadotettu, kaikki lopussa. Hän muisti tuskin kuka hänen edessään
oli.

"Julia parka!" -- huokasi hän, kääntyen poispäin.

Mutta Törres'illä oli vielä yksi paperi kädessään. Hän aikoi antaa sen
Krögerille, mutta hän säästi sitä ikäänkuin lapsi, joka tahtoo ensin
syödä liemen ja sitten luumut. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään
niin iloiseksi ja voimakkaaksi. Ja kuultuaan Krögerin mainitsevan
Julian nimen, johtui onnellinen ajatus hänen päähänsä.

"Niin, ei sitä koskaan tiedä edeltäpäin mitä hylkää", -- sanoi hän
hiljaa, ikäänkuin koetteeksi.

Kröger peitti kädellä silmänsä. Hänessä oli sama ajatus herännyt.
Julianhan rahat ja tulevaisuuden hän oli hävittänyt.

Hän oli kerran ennenkin samassa huoneessa määrännyt Julian kohtalon,
tavalla, josta ei kukaan häntä kiittänyt.

Mutta itse oli hän tähän hetkeen asti ylistänyt omaa onneansa, kun oli
päässyt tuonlaisesta vävypojasta.

Nyt muutti hän mielensä parissa minuutissa; sillä tuolla nuorella
miehellä oli sekä rahaa että kykyä johtamaan liikettä. Mistä hän oli
nuo saanut, ei tietänyt kukaan, mutta kelläpä nyt oli aikaa ajatella
semmoista? Ja ehkäpä se olikin juuri sama mies, jota Julia ajatteli ja
jonka tähden hän vähitellen riutui.

Tämä tulisi maksamaan hänelle kovia ponnistuksia, mutta oliko hänellä
oikeutta vielä kerran uhrata tyttärensä kohtalo, erittäinkin koska koko
hänen omaisuutensa oli menossa, ja koska tuo mies oli ainoa pelastus
heille kaikille.

Törres antoi hänen tarkoin punnita ja sanoi hiljaan, melkein itsekseen:

"On paljon asioita, joita mielellään tahtoisi päättää uudestaan."

"Niin, se on totta", mutisi Gustaf Kröger, -- "jollei se ole jo liian
myöhäistä."

"Viisaus ja oikea menettely ei ole koskaan liian myöhäistä", -- sanoi
Törres varovaisesti ja hänen sydämmensä löi rajusti.

"Niin" -- sanoi Kröger, ja vääntelihe tuolissaan, ohimennen katsahtaen
Törres'iin -- "se ei olisi ehkä mahdotonta, jos molemmin puolin
tahdottaisiin ymmärtää toisiansa oikein".

"Ai, nyt minä ymmärrän", -- sanoi Törres ja huokasi syvään. Hän oli
päässyt niin pitkälle kun oli toivonut. "Te tarkotatte tytärtänne, ja
niin kuin näette, on siihen suuntaan jo tehty yrityksiä". -- Hän antoi
paperinsa Krögerille. "Mutta minä tarkotin jotakin, aivan toista" --
lisäsi hän nauttien omista sanoistaan.

Mutta Gustaf Kröger huudahti ja tuijotti paperiin. Se oli kirje
T. Voldille täti Sofielta -- hän tunsi käsialan. --

Kirjaimet hyppivät hänen silmissään; hän näki ainoastaan sanat:
"selittäkää mahdolliset väärin ymmärrykset" -- "molemmin puolin
lähestyminen", ja hän ymmärsi, että päämaali oli saavutettu,
nöyrtyminen tapahtunut. He tarjosivat hänen tytärtänsä, ... hänen omaa
lastansa! Ja tämä mies polki heidät kaikki jalkojensa alle!

Törres tarkasteli häntä ikäänkuin olisi pelännyt että pieninkään piirre
menisi hukkaan. Samassa avautui ovi ja katsottuaan taaksensa, näki hän
rouva Knudsenin tulevan sisään vaaleana ja jäykkänä, ikäänkuin olisi
unissaan käynyt.

Hän meni Törresin ohitse katsomatta häneen, kumartui Krögeriä kohden ja
kuiskasi:

"Antakaa minulle anteeksi! Kaikki on minun syyni."

Kröger istui liikkumattomana pöytää vasten kyyristyneenä, ja rutisti
kirjettä kädessään. Rouva Knudsen laski kätensä hänen päänsä päälle ja
kuiskasi hänelle kauniita sanoja vanhan ystävyytensä ajoilta.

Nähdessään rouva Knudsenin tuossa tilassa tuli Törres häirityksi
voittoriemussaan. Mutta koska rouva Knudsen täten meni hänen
vihollisensa puolta, ei hänen mielestään tarvinnut siitä sen enempää
välittää.

Ja hyräillen otti hän hattunsa ja keppinsä, ja lähti tiehensä.




XVI.


Kaupungissa ei oltu koskaan ennen nähty niin pikaisesti tehtyjä
pesäntila-laskuja ja niin nopeata varojen rahaksi muuttoa, kun Anton
Jessenin, Cornelius Knudsenin ja vanhan Brandtin vararikoissa. Ja
yleisesti puhuttiin tuosta tavattomasta taidosta, jolla pankinjohtaja
T. Vold oli toimittanut nämä asiat. Näyttipä melkein siltä kuin hänellä
olisi ollut kaikki selvillä edeltäpäin, arvelivat muutamat.

Hän oli itsestään määrätty uskotuksi mieheksi ensiksi sentähden, että
hän tunsi pesät ja niiden keskinäiset asiat ja toiseksi, että hänellä
heti pankkien jälkeen oli enin saamisia. Mutta jälestäpäin tuli ilmi
että hänen velkansa olivat niin varmaan taatut ettei hänen osalleen
mitään tappiota tullut. Kiinteässä omaisuudessa oli hänellä suuria
pantteja, joita ei kukaan aavistanut, ja muuten oli hän niin hyvin
takauksilla varustettu, että omisti kaikki Jessenin tavarat ja sitä
paitsi oli Knudsenilla ja Krögerillä suuria velkoja hänelle.

Ensimäisessä huutokaupassa osti hän jo molemmat talot, sekä Brandtin
vanhan komean rakennuksen että Cornelius Knudsenin suuret
rakennusryhmät alas rantaan asti; siitä tuli melkein koko kortteli.

Sitten tarjoutui hän ottamaan nuo kolme tavara varastoa, ja toimitti
niin, että hän ne sai, ja sitten ei huutokaupalla tullut muuta myydyksi
kuin huonekalut ja irtain omaisuus. Sieltä osti hän suurimman osan
Brandtin arvokkaista kapineista, jotka siis saivat jäädä paikoilleen.
Krögerin perhe ja rouva Knudsen saivat muuttaa ja uusi omistaja ryhtyi
järjestämään kaikkia oman päänsä mukaan.

Törres Vold oli nyt täysikasvuinen mahtava mies, jolla ei ollut toisia
ihmisiä kohtaan muuta tunnetta kuin että ne olivat heikompia häntä. Hän
oli tullut rotevaksi ja vahvaksi ja oli nyt paljon kauniimpi kuin
nuoruutensa ensi aikoina. Kesakot olivat hävinneet ja punanen parta oli
huolellisesti leikattu suippupäiseksi. Hänen vilkas terävä katseensa
teki hänen ulkomuotonsa huomattavaksi ja talonpojasta näkyi enään
harvoja jälkiä.

Hän toteutti nyt Krögerin vanhan aikeen yhdistämällä molemmat puodit
suurella ovella; rouva Knudsen'in yksityisen huoneen käytti hän
konttooriksi, ja itse asettui hän Brandtin huoneisiin. Hänen mielessään
olivat aina nuo pariisilaiset makasiinit, joita hän ei ollut nähnyt.
Mutta hän saattoi tulla toimeen muutenkin, sillä hän oli aivan selvillä
siitä, mikä hänen kaupungilleen sopi.

Jo aikaisin keväällä sai hän puotinsa avatuksi, ja koko kaupunki riensi
nyt sinne.

Täällä oli hän noudattanut samaa järjestelmää kuin ennen rouva
Knudsenin puodissa kun he yhdessä neiti Thorsenin kanssa käänsivät koko
puodin nurin yhtenä yönä. Rouva Jessen oli nytkin ollut hänen apunaan.

Nyt istui rouva Jessen pääkassassa, hienon kalterin takana, kuin
harvinainen lintu häkissä. Hän hymyili vienosti ja katseli ylös
lempeillä silmillään, ja nyökäytti silloin tällöin päätään pienelle
miehelleen, joka oli myöskin saanut siellä tuottavan paikan ensimäisenä
puotipalvelijana. Kotona oli hänellä oiva poika, jonka kehdosta
kaupungilla tiedettiin kertoa yhtä monta sukkeluutta, kuin pojalla oli
punasta hiuskarvaa päässä.

Mutta pankinjohtaja T. Vold'ista ei enään sanottu mitään kokkapuheita.
Perin typeränä pidettiin sitä, joka vielä viittasi "rouva Knudsenin
kassaan". Paljon suuremmoisemmin olisi sen pitänyt tapahtua, tuollaisen
rikkauden hankkimista varten. Syytä oli ihailla tuollaista omatekoista
miestä ja Jumalan siunausta.

Tässä asemassaan saattoi hän tuottaa pienelle yhteiskunnalleen kaikkea
sitä vahinkoa, joka syntyy kun ahnas rahamies lukua pitämättä mistään
hallitsee pankkia ja krediittiä. Hänen silmänsä olivat kaikkialla, ja
missä äyrikin oli saatavissa, siihen iski hän kyntensä, ryöstäen
köyhemmiltä kaiken ansion. Jos joku pieni kauppaliike alkoi kukoistaa,
pani hän heti esteen krediitille, panetteli sen omistajaa
ulkomaalaisille, joiden kanssa hän sitten itse teki sitoumuksia,
karkoittaen siten entisen liikemiehen. Hän oli kaikkialla mukana,
kaukana ulkopuolella omaa varsinaista kauppaliikettä, merikaupassa ja
kaiken laatuisissa kauppayrityksissä. Hän ei ylenkatsonut kahta
kruunua, kun sai sen ottaa toiselta.

Sentähden palveltiin häntä kuin Moloch'ia, vielä suuremmassa määrässä
kuin pankinpäällikköä, sillä Vold'in kaltainen ei hän kumminkaan
koskaan ollut. Kaikki kauppiaat kumartelivat häntä, hiipivät piiloon
pienine lihapaloineen ja uskalsivat tuskin sanomalehdissä ilmottaa
peläten että tuo suuri mies, aavistaen heillä olevan jotakin menekkiä,
ryöstäisi heiltä leivän.

Sentähden tulikin hän valituksi kaikenmoisiin kunnallisiin toimiin,
seuroihin ja yhdistyksiin.

Ilman hänen nimeänsä olisi paras liike joutunut häviöön. Jos joku häntä
loukkasi, voi yhtä hyvin heti mennä pormestarin luo kirjoineen.

Kun hän sentähden parin vuoden kuluessa oli tyhjentänyt kaupungista
kaikki mitä sieltä lähti ja käyttänyt hyväkseen kaikki mahdolliset edut
ja elinkeinot, pisti hänen päähänsä, että nyt kun hän oli jo yli
kolmenkymmenen vuoden vanha pitäisi hänen päästä valtiopäiville.

Kaupungissa oli tapana, että jos joku oli rikastunut, hän pistäysi
valtiopäivillä.

Oikeistolle ei hän hiiskunut mitään; mutta ystävänsä pastori vilkutti
ainoastaan merkitsevästi silmäänsä hänelle, puoltaessaan häntä.
Vasemmistolle huomautti hän olevansa itsenäinen mies, joka oli noussut
kansan syvistä riveistä, ynnä muuta senkaltaista, jota he pitivät
tärkeänä. Hän ei sitäpaitsi ollut vaarallisesti sivistynyt ja oli rikas
mies, joka kävi kirkossa.

Ainoastaan "Työväen yhdistys" ei tahtonut valita häntä. Heidän
puheenjohtajanaan oli Simon Varhoug, joka varoitti heitä Törres
Voldista. Mutta silloin meni Törres alas ranta-aittaan ja sanoi
kaikkien kuullen: No Simon, kun olet sosialista...

Kauhistuneena rupesi viisas Simon vastustelemaan; mutta sana
levisi kaupungille; jopa sanomalehdessäkin kirjoitettiin, että
vahvoja sosialistisia virtauksia on ruvennut liikkumaan "Työväen
yhdistyksessä"; ja kun Simon Varhoug tuli aivan liikutettuna erääseen
satunnaiseen kokoukseen puhdistamaan itseänsä ja tovereitansa noista
hirveistä syytöksistä, täytyi hänen ystävänsä ja toverinsa Halvor
Röidevaagin ilmoittaa hänelle, että joka ainoa yhdistyksen jäsen oli
eronnut työväenyhdistyksestä, jonka tähden sali oli tyhjänä. Ja
seuraavana päivänä ei tuosta uhkeasta yhdistyksestä ollut muita jälellä
kuin nuo kaksi jalokiveä: Simon Varhoug ja Halvor Röidevaag, kertoi
samainen lehti.

Niin tuli Törres Vold valituksi suurella enemmistöllä.

Alussa hän katui, eikä viihtynyt ensinkään valtiopäivillä. Hän luuli
kauvan aikaa, että hänestä tehtiin pilaa.

Saman tapainen tunne jonka hän tunsi ennen nuorena seisoessaan tuon
juovan edessä, joka eroitti hänet korkeammasta yhteiskuntaluokasta,
saattoi hänet nytkin levottomaksi tuossa totisten miesten keskessä,
jotka keskustelivat pöytäkirjakomitean ehdotuksista ja monesta muusta
asiasta, jota ei hän ymmärtänyt.

Mutta jälestäpäin hankittuaan tietoja noista miehistä, jotka puhuivat
niin mahtavasti ja näyttivät niin rohkeilta, sai hän tietää että he
olivat köyhiä, toinen köyhempi toistaan, ... ha! ... tuikiköyhiä
kaikki! Ha, ha, ha! Mitä välitti hän heidän terävistä r--r'istä ja
paksuista niskoistaan! Siellä oli pari rikasta miestä, joidenka seuraan
hän liittyi, teki tuttavuutta monen muun rikkaan kaupunkilaisen kanssa,
ja pääsi pitkälle seuraelämässä kukistumatta.

Itse kokouksissa oli hänellä tavattoman ikävä; mutta käytävillä ja
portailla, aina kellarikerroksesta ylös lehterille, oli hänestä hauska
kuleksia. Iltapäivällä kun kaikki huoneet olivat valaistut, ja koko
rakennus lämmitetty, vaelteli hän kuulumattomasti pehmeillä matoilla,
käytävältä käytävälle, ohi kumartelevien vahtimestarien, poikkesi
ravintola-huoneesen, istui siellä hetkisen mukavassa nojatuolissa
nauttien virvoitusjuomia, ja näyttäydyttyään milloin missäkin paikassa
lähti uudestaan liikkeelle; ja kun hän vielä lisäksi tästä kaikesta
tiesi saavansa maksun, niin sekös oli hänen mieleensä.

Ja kuinka hyvin hän käsitti, että nuo talonpojat, joita hän täällä
tapasi, vaan joista hän kaupungin tukkukauppiaana pysytteli erillään ja
joiden kotielämän ja ahtaat olot hän tunsi -- olisivat kernaammin
myöneet sielunsa autuuden, kuin luopuneet mukavasta elämästään tuossa
palatsissa.

Hän tunsi itsensä levolliseksi erittäinkin puheensa jälkeen.

Ajatuksen siihen oli hän saanut pastori Opstadilta ja odotti nyt
ainoastaan sopivaa tilaisuutta sen esittämiseen. Eräänä aamu-päivänä,
kun sali ja lehteri olivat täynnä kuulijoita ja keskustelu-aineena oli
joku koulukysymys, nousi hän ylös puhumaan, ilmoittaen puolestaan
seisovansa kokonaan lapsuuden uskon pohjalla. Hän tiesi kyllä että
nykyaikaan ei semmoista pitäisi sanoa, jos mieli kantaa sivistyneen ja
eteenpäin pyrkivän miehen nimeä; mutta hän oli yksinkertainen suora
mies, joka oli lähtenyt kansan syvistä riveistä. Niin, hänestä tuntui
rakkaalta saada tässä salissa tunnustaa, ettei hän ollut joutunut
kauvemmaksi kuin lapsuuden uskon vahvalle pohjalle ja hän tahtoi
rukoilla Jumalaa, ettei hän koskaan joutuisikaan sen kauvemmaksi.

Tämä puhe herätti huomiota ja yleisesti kummasteltiin, kuinka tuo nuori
mies, samalla kun hän vähässä ajassa oli koonnut itselleen omaisuuden,
ennätti ottaa osaa uskonnollisiin kysymyksiin. Ja vaikkei hän koskaan
enään lausunut mitään, pidettiin häntä tämän jälkeen paraimpina kykynä
valtaistuimen ja kirkon puolella.

Hänen kotikaupungissaan iskivät oikeiston miehet silmäänsä pastori
Opstadille ja puristivat lämpimästi hänen kättänsä.

Vasemmisto jäi siihen tavallisuuden mukaan ottamaan mittaa omista
pitkistä nenistään ja kiroilemaan siitä että siis oli hänkin heidät
pettänyt.

Mutta Simon Varhoug kuiskasi ystävälleen:

-- "Sanoinhan sen? -- Siinä on piru tuossa miehessä."

Mutta suurinta huomiota herätti kuitenkin se, kun pääkaupungin lehdissä
kerrottiin virallisesti ja varmasti, että herra valtiopäivämies,
tukkukauppias ja pankinjohtaja T. Vold nimitetään pyhän Olavin
ritarikunnan jäseneksi, -- tiedonanto teki aivan valtavan vaikutuksen.

Nekin jotka olivat tottuneet paikkailemaan mokomia koristuksia
vaipuivat ajatuksiin; naiset silmäilivät syrjittään miehiänsä ja
aprikoivat: sellaista et sinä saa milloinkaan; niin -- pikku porvarit
ja yhteiskunnan vähäpätöisimmätkin -- ne istuutuivat yksinään ja
ryhmittäin, isä ja äiti lasten sängyn vieressä, istuivat siinä ja
tuijottivat, yhä punniten sitä, että tämä mies, joka kaikkein tieten ei
ollut muuta tehnyt kuin toisia vahingoittanut, että tämä mies oli
löydetty ja että häntä oli ennen muita kunnioitettu.

Että tämä kaukaisen paikkakunnan kaikella vääryydellä koottu rahaläjä,
että haju siitä oli voinut levitä aina Tukholmaan saakka! -- Se heitä
hämmästytti ja se sai heidät ajatuksiinsa vaipumaan. Eikö ollut
oikeastaan heidän puolestaan kurjaa ja lapsia kohtaan ihan väärin että
heitä kasvatettiin siihen, että se on rehellisyys joka maan perii.
Sillä eihän se ollut ollenkaan totta. Ja ryöstettiinhän heiltä siten
yksi mahdollisuus toimeen tuloon tässä maassa, kun heitä pakotettiin
lukemaan ja oppimaan ja kun heissä herätettiin kunnioitusta tietoihin
samalla kun heiltä salattiin, että tie yhteiskunnan juuripuolilta sen
latvaan oli tehty ainoastaan niitä voitonhimoisia varten, jotka eivät
koskaan mistään hävenneet, niitä teeskentelijöitä varten, jotka eivät
koskaan silmiänsä räpäyttäneet.

Mutta tuon suuren miehen edessä kääntyivät kaikki terävät piikit maata
kohden, ja koko kaupunki mateli hänen edessään, kun hän kesällä palani
valtiopäiviltä. Kaikki liikemiehet, jotka sillä välin olivat löytäneet
jonkun luun järsittäväkseen, piilottivat huolellisesti saaliinsa ja
ilmestyivät luikerrellen suuriin kansalaispäivällisiin, jotka pidettiin
klubbilla, kotiin tulleen herra Voldin kunniaksi.

Juhlapäivällisiin piti naistenkin ottaman osaa ja siellä saisi Törres
tavata kauniin rouva Steinerin, joka muutama kuukausi sitten oli tullut
kaupunkiin.

Pukeutuessaan ja ajatellessaan kaikkia vastaus-puheitaan, hiipi ajatus
rouva Steineristä vastustamattomasti sanojen väliin häiriten häntä. Hän
oli kuullut että rouva Steiner oli tullut kaupunkiin luovuttamaan
atelier'insä, joka näinä vuosina oli seisonut tyhjänä häntä varten,
sekä myymään kaikki tavaransa lähteäkseen heti taas takasin. Sen hän
piti jotenkin uskottavana, sillä pääkaupungista kerrottiin, että hänen
miehensä oli joutunut häviölle, eikä luultavasti enään voisi häntä
kustantaa.

Hän tunsi, että vaikka olisi kuinka itseään varustanut, riippui kaikki
kuitenkin siitä tavasta, jolla rouva Steiner ottaisi hänet vastaan.
Vielä tässä silmänräpäyksessä muistellessaan entisiä vaiheitaan, tuntui
hänestä kuin tämä nainen olisi ollut hänen viimeinen koetuksensa.

Rouva Steiner oli pitänyt häntä narrinaan; kulettanut hymyillen hänet
syvänteen reunalle saakka. Olisikohan hänellä vielä valta? -- tahi
olisiko tässä kosto mahdollinen?

Tuon suuren miehen ympärille pöydän ääressä oli kokoutunut niin suuri
ihmisjoukko, että hän saattoi ainoastaan vilahdukselta nähdä rouva
Steineriä eräässä naisparvessa. Mutta samassa silmänräpäyksessä tunsi
hän lämpimän nytkähdyksen sydämmessään, ikäänkuin hänen henkäyksensä
olisi pysähtynyt tuon naisen eteen, joka ennen oli hänet vallannut ja
jonka valta tuntui vieläkin olevan sama.

Sitten alkoivat puheet joissa tuota suurta miestä siveltiin
lihavimmilla sanoilla mitä saattoi löytää. Ensin puhui pankinpäällikkö
Christensen nuorille kyvyille, jotka vähitellen astuvat toisten sijaan,
ryhtyvät työhön ja niin edespäin.

Senjälkeen lausui asian-ajaja Dreyer tervehdyksen yhteiskunnan
heikoimpain puolesta, joille Törres oli ollut isänä ja hyväntekijänä.

Sitten astui esille eräs valtiopäivämies maaseudulta; hän puhui tuolle
itsenäiselle miehelle, joka oli kohonnut kansan riveistä ja niin
edespäin. Mutta pastori Opstad puhui paraiten.

Hän ei tahtonut että liiaksi ylistettäisiin n.k. omatakeista miestä...
Sillä itsestään ei ihminen mahda mitään; eikä kukaan sitä paremmin
tiennyt kuin hänen ystävänsä T. Vold.

Aina oli hän tunnustanut sen, että siunaus tulee ylhäältä päin ilman
omaa ansiota; köyhien ja vähäpätöisten piiristä oli hän kohonnut ja
sentähden oli Jumala lihottanut hänen laumansa ja suonut hänelle tätä
maallista hyvää. Ja ylhäältä saatuna antina oli hän sitä vastedeskin
hoitava ... siitä oli pappi varma. Törres oli vastannut tähän hyvin
arvokkaalla tavalla; olihan hän käynyt pankinjohtajan koulua ja
sittemmin kehittynyt suurkäräjissä, niin että hän voi lausu tyhjän
päiväisimpiä sanoja ja imelintä mielittelyä niin totisesti ja
vakuuttavasti kuin puhuu se, joka puhuu sydämmestään.

Rouva Steiner istui pöydän alapäässä erään vanhan ihailijansa vieressä;
hän voi nähdä kunniavieraan, joka kerta kun tämä nousi puhumaan, hän
kuuli kaikki mitä muut sanoivat hänelle. Ja tuoko oli siis se
puotipoika, joka kerran oli ollut hänen käytettävänään ja jota hän niin
oli ivannut!

Siitä pitäin oli hänellä ollut paljon vastoinkäymisiä. Pääkaupunki oli
jo suuresti muuttunut, kun hän palasi sinne. Tuskin kukaan enään
muistikaan skandaali ja avioero juttuja; mutta sijaan oli tullut uusia
ja paljon pahempia juttuja. Hän kyllä huomasi, että häntä katseltiin
jonkinmoisella uteliaisuudella, mutta häntä katseltiin kuitenkin
niinkuin sellaista, joka oli suorittanut elämänsä urotyön ja kun vielä
lisäksi hänen miehensä, joka ei ollut ollenkaan parantunut entisestään,
ei enään sanonut varainsa kannattavan kustantaa kahta, vaimoa ja
jalkavaimoa --, niin oli hänen täytynyt palata takasin tuohon pieneen
kaupunkiin -- puoleksi epätoivoisena, ja aivan neuvotonna
tulevaisuudestaan.

Kaunis oli hän yhä vieläkin ja paremmin puettuna kuin kukaan muu tässä
salissa ja kuta pitemmälle tuo suuremmoinen kansallisjuhla eteni ja
kaikki ihailun maljat tyhjennettiin tämän yhden ainoan pään päälle,
sitä enemmän alkoivat rouva Steinerin silmät kimmeltää, ja hän kysyi
itsellään, eikö tässä mahdollisesti olisi saavutettava sitä, mitä hän
tarvitsi, huoletonta rikkautta ja miestä.

Hänessä piili vielä pelko tuon miehen raakuutta, mutta koko maailma oli
hänen jalkojensa juuressa, ja kuka ties oli hän muuttunutkin. Kaikista
pahinta oli, jos hän oli ymmärtänyt -- ja aivan varmaan oli hän sen
jälestäpäin ymmärtänyt, kuinka paljon siinä oli hänen syytään tuossa
tapahtumassa sinä iltana; olikohan hän antanut sen anteeksi? --
voisikohan häntä saada sitä unohtamaan? -- ja epävarmoina molemmin
puolin tapasivat he toisensa illemmalla; ja ikäänkuin salaisen
sopimuksen kautta pisti rouva Steiner kätensä herra Voldin kainaloon ja
he poistuivat erääseen tyhjään syrjähuoneeseen.

Törresin sydän tykytti niinkuin hänen nuoruudessaan kun he istuivat; he
hiukan naurahtivat molemmat.

"Te olette tosiaan paljon muuttunut herra Vold."

"Mutta te ette ole muuttuneet ollenkaan, ette vähintäkään", sanoi tämä
ja katsoi häntä silmiin, tarkastellen hänen olkapäitään, tuolla
ahnaalla katseella, jonka hän tunsi niin hyvin ja jota hän niin
pelkäsi.

"Me emme koskaan tavanneet toisiamme Kristiaaniassa", sanoi rouva
Steiner.

"Mutta minä kuitenkin kyselin teitä kaikista hienoimmista paikoista,
mutta siellä ei ollut yhtä elävätä sielua, joka olisi tuntenut teidät."

Sama epähieno talonpoika oli hän yhä vieläkin ja rouva Steiner muutti
puheen ainetta;

"Kuinkas te viihdyitte suurkäräjillä Kristiaaniassa?"

"Vallan mainiosti", vastasi Törres.

"Mutta eikö ollut hiukan vaikeata tuolla tavalla noin päästä
kaikkialle."

"Mitäs tyhjää, minä en ujostellut, olinhan minä rikkaampi kuin kaikki
nuo yhteensä", sanoi hän ja nauroi noilla suurilla vahvoilla
hampaillaan häntä vasten kasvoja, että rouva Steiner taas hiukan
peräytyi.

Mutta kun Törres Vold nyt kerran oli antautunut liukumaan, niin kertoi
hän niinkuin vanhalle uskolliselle ystävälleen kaikki, mitä hän näitten
vuosien kuluessa oli toimittanut.

Sen hän heti näki, ettei nyt voinut olla puhetta ivaamisesta, nyt oli
asiat sillä kannalla, että menneisyys oli unohdettava ja että tuo
nainen oli otettava mukaan, sillä nyt hän itse seisoi kunniassa
kukkuloilla, tuo toinen turvatonna.

Ja yht'äkkiä tunsi hän koko luontonsa kohoavan, ajatellessaan että
hänen nuoruutensa kaikista mahdottomin unelma oli toteutumaisillaan.
Tuo nainen, joka oli ollut ja oli vieläkin yksi noita kaikkein
hurmaavampia, ja joka oli ollut niin huimaavan korkealla, hänet oli nyt
mahdollista valloittaa; hän tahtoi suudella hänen valkoista niskaansa
ja taivuttaa sitä samalla. Ja samalla kun hänessä rakkaus leimahti ilmi
tuleen, samassa oli siihen sekaantunut kostonkin tunnetta, juuri
niinkuin hän naista tahtoikin rakastaa.

Rouva Steiner oli unohtanut laskunsa ja tunsi itsensä aseettomaksi. Tuo
alkuperäinen raaka voima, jota hän jo ennen oli talonpoikaispojassa
ihaillut valloitti hänet yhtäkkiä, hän kalpeni kalpenemistaan,
kuullessaan toisen puhuvan, hän oli aikonut punnita ja miettiä, mutta
nyt tunsi hän kaikki päättyvän sillä että tuo toinen otti hänet
puoleksi väkisin.

Useita kertoja olivat muutamat juhlatoimikunnan herrat huolestuneina
etsineet kunniavierasta ja samassa aina hienotunteisuudesta vetäytyneet
takaisin.

Törres Vold tarttui hänen käteensä ja sanoi: nyt minulla on kaikki,
paitsi yksi kaikkein korkein, sallikaa minun nyt viedä teidät niihin
huoneisiin, joista te kerran karkoititte minut ulos, niin olemme kuitit
-- ja kahden kertaisesti onnelliset. Rouva Steineriä puistutti, mutta
samassa lähestyi heitä varovasti pankinjohtaja Christensen.

"On vaikea tulla yksimielisyyteen?" -- kysyi hän hienosti.

"Ei -- nyt olemme me yksimieliset" -- huudahti Törres Vold, ilosta
loistaen; -- "eikö totta -- rouva!" -- Rouva oli kohonnut seisaalleen,
he seisoivat käsikädessä, hymyilevän pankinjohtajan edessä. Rouva
Steiner käänsi päänsä Törres Voldin voimakasta olkapäätä vastaan ja
kuiskasi: "Niin olkaamme yksimieliset" --.

Kun hän myöhään yöllä kulki kotiinsa juhlasta, joka oli muodostunut
myrskyiseksi kihlajaisjuhlaksi, teki Törres kierroksen, sittenkun oli
seurannut morsiantaan hänen asuntonsa ovelle.

Hiljaisessa tyynessä kesä yössä harhailivat tuoksut niityiltä ja
kanervikko kankailta kaupunkiin. Törres seisahtui muutamaan kulmaan ja
hengitti syvästi ilmaa keuhkoihinsa, ja tuon tutun maaseutu ilman
mukana muistuivat hänen mieleensä lapsuuden ja nuoruuden päivät -- ne
oli aikoja ne, joita hän ei ollut joutanut viimeisten kiireisten
vuosien aikana muistelemaan. Ei hän ollut ajatellut sukulaisiakaan, ja
jos joku heistä tuli kaupunkiin, oli hänellä ensimmäisenä huolenaan
päästä heistä erilleen.

Mutta tänään koutuivat muistotkin hänen mielialaansa, joka oli niin
viehkeä ja onnea täysi, ja hän ymmärsi oikeiksi papin sanat, että
Jumala oli hänen työtänsä siunannut. Olihan hänen pitkin matkaa käynyt
niinkuin Jaakopin! -- Ja olihan hän nyt noiden seitsemän vuoden
kuluttua saanut Raakelinsa, saanut ihanimman Raakelin, minkä yksikään
mies voi toivoa omaksensa.

Huoneensa edustalle seisahtui hän, tarkasteli tuota kultakirjamilla
kirjoitettua omatekoista nimeänsä, mutta ylhäällä suurissa saleissa ja
makuuhuoneessa palasivat hänen ajatuksensa takasin tuohon ihanaan
naiseen, noihin ihmetteleviin vieraihin ja hänen omaan kaikkia
hallitsevaan voimaansa.

Ja kun hän oli riisuutunut ja mennyt levolle, alkoi hän ajatella
lapsiansa ja hän alkoi miettimään mikä olisi pantava esikois pojan
nimeksi.

Yhtäkkiä ikäänkuin ilmestyksen kautta sattui se hänen mieleensä ja hän
mainitsi sen puoliääneen pimeässä, ikäänkuin kiitollisuudesta.

Jaakoppi -- on nimi. -- Jaakoppi on se nimi, jota hänen poikansa tulisi
kantamaan ja itse opettaisi hän poikaansa tätä nimeä kunnialla
kantamaan.

_Loppu_.








End of the Project Gutenberg EBook of Jaakoppi, by Alexander L. Kielland

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JAAKOPPI ***

***** This file should be named 39182-8.txt or 39182-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/3/9/1/8/39182/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.