Nummisuutarit

By Aleksis Kivi

The Project Gutenberg EBook of Nummisuutarit, by Aleksis Kivi

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Nummisuutarit

Author: Aleksis Kivi

Release Date: February 18, 2004 [EBook #11152]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NUMMISUUTARIT ***




Produced by Tapio Riikonen




NUMMISUUTARIT

Näytelmä viidessä näytöksessä


Kirj.

ALEKSIS KIVI


1919.




JÄSENET:

SEPETEUS, lukkari.
TOPIAS, suutarimestari.
MARTTA, hänen vaimonsa.
ESKO,    |  hänen poikansa.
IIVARI.  |
MIKKO VILKASTUS, puhemies.
NIKO, merimies.
JAANA, hänen tyttärensä, Topiaksen hoitolapsi.
KRISTO, nuori seppä.
KARRI, talonisäntä.
KREETA, kasvatteensa.
JAAKKO, puusuutari.
SAKERI, Martan veli, viralta pantu polisi.
ANTRES, kraatari ja klanetin-puhaltaja.
TEEMU, viulun-soittaja.
EERIKKI, lautamies.
LEENAN-KALLE.
TEEMUN isä.
ANNA-muori.
Eräs nainen Karrin talossa.
Häämiehiä ja kuokkavieraita.

Näytelmäpaikka Hämeessä.




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


(Topiaksen huone: perällä ovi ja akkuna, oikealla pöytä, vasemmalla
sivu-ovi ja enemmän edessä samalla sivulla rahi ja siinä suutarin
kaluja. Jaana istuu pöydän ääressä, kutoen sukkaa, Esko rahin vieressä,
neuloen).

ESKO. Jaana! Käskihän äitini, lähteissänsä kylään, että matkalle,
nimittäin hääretkelleni, itsiäni sonnustan, ja sulhais-vaatteisin
puettuna olen, koska hän takaisin palajaa?

JAANA. Ja käski sun ullakosta ottaa päälles isäs hännystakin, hatun,
punaisen västin ja polvipöksyt.

ESKO. (panee työnsä pois). Peijakas! Tästä rientää täytyy, sillä
askeleen otan, jota ei nauraa tule. (Menee perältä ulos).

JAANA. Ennen minua hän nai ja on hänellä siis oikeus periä viisisataa
riksiä, niinkuin määrää jälkeensäätös, ja minä paitsi jään. Mutta
riksit monet tuhannet eivät ole Kristoni verranvastaiset, kuin vaan
hänen kerran omakseni saan ja omaksensa joudun minä; ja nytpä, luulen,
kohta toivoni perille pääsen. (Kristo tulee). Kristo! Kuinka rohkenet
tulla tänne!

KRISTO. Onhan ämmä tiessään?

JAANA. Läksi kirkonkylään.

KRISTO. Ja Topias itse perunamaata perkaavan näkyy. Mutta missä ovat
poikansa, missä se harjastukkainen Esko?

JAANA. Hiljaa! Ullakossa hän parhaallaan pukee itsiänsä sulhaiseksi.

KRISTO. Sulhaiseksi?

JAANA. Hän paikalla lähtee häihinsä Mikko Vilkastuksen kanssa.

KRISTO. Asiasta tulee siis jotain?

JAANA. Tulee kaiketi. Nyt kiirehtivät, koska suutarille käskyn käräjiin
annoit, saadaksesi naimalupaa.

KRISTO. Ja sentään ala-ikäisenä naittavat poikansa; mynti on hän vasta
puolen vuoden päästä.

JAANA. Nytpä äitinsä on kutsumassa tänne lukkaria lupauskirjaa isän
puolesta tekemään.

KRISTO. Niin menee meiltä viisisataa riksiä. Nummisuutarin poika ne
riistää meiltä, ja sinä olet kuitenkin vanhempi häntä. Tuhat
tulimmaista! Se kaistapäinen korpraali, miksi teki hän näin kummallisen
jälkisäätöksen? »Kumpi heistä ennen naiduksi tulee», niin seisoo
säätös-kirjassa. Onko tämä järjellinen ehto, jolle hän perintö-oikeuden
perustaa! Kaikki yhdelle tai puolet kummallenkin määrätty, niin emmepä
tietäisi tästä sydäntä karvastelevasta kiusasta nyt. Vahingosta en
huoli, mutta se kiusa!--Olispa toisin toki, luulen minä, käynyt, jos ei
kova onni sulle suutaria edusmieheksi pannut olis, mutta tätä ehkä
äitisi kuollessa jo tarkoittivat ja ovat siis tarkoituksensa päässä nyt.
Rutto sen suutarin niskaan!

JAANA. Marttaa enemmin kuin Topiasta meidän moittia tulee; vaimonsapa
tässä vallitsee ja neuvot antaa, ja totella saa niin suutari kuin
poikansa ja minä. Minua on hän aina tuimasti kohdellut, etenkin siitä
asti, koska näkivät, ettei ollut heillä toivoa minusta tyhmän poikansa
vaimoksi, ja tätä varroit he kauvan.

KRISTO. Hän on se mainittu suutarin Martta.

JAANA. Olis nyt isäni tässä, mutta voi että taisi hän jättää vaimon ja
lapsen ja karata vieraille maille!

KRISTO. Hänestä olen jotain kuullut.

JAANA. Isästäni! Mitä olet kuullut?

KRISTO. Että löytyy hän Suomessa taas; Turussa hänen nähneet ovat,
niinkuin kerrotaan.

JAANA. Mutta rangaistus uhkaa häntä.

KRISTO. Muutaman vuorokauden vettä-leipää laki matruusille määrää,
joka laivastansa karkaa. Mutta hänen asiansa saa vielä helpomman muodon
siitä, että enemmin kuin puolet miehistöstä saman laivan jätit ja
samalla matkalla, joka näyttää päällysmiehissä olleen syyn.--Mutta
Martta tulee.

JAANA. Riennä tästä, Kristo!

KRISTO. Hän on jo portaalla.

JAANA. Meidän hukka perii.

KRISTO. Eipä hätää tässä. (Martta tulee).

MARTTA. Kristo huoneessani? Ulos! Tuossa on ovi edessäs.

KRISTO. Takanain se on, mutta edessäni on se kuuluisa suutarin Martta ja
tässä on ottotyttärensä sulhainen, Kristo, nuori ja uljas seppä.
Vävyksenne taidatte häntä kutsua.

MARTTA. Ulos tuvastani, lurjus!

JAANA. Lähe kiireesti, Kristo, ja elä kanssansa riitele!

KRISTO. Mutta ollaan tästälähin ystäviä, Marttani, koska en enään seiso
tiellänne viiteen sataan riksiin; ne kereitten niin vikkelästi
Eskollenne.

MARTTA. Sinä kirottu mies, etkö tahdo tästä lähteä?

JAANA. Tottele minua, Kristo!

KRISTO. Mutta saakeli sun perii vielä niiden viiden sadan tähden. Koko
pitäjämme ja vielä monen naapuripitäjänkin kohta kaikuman pitää
veisusta, jonka nimitän: »Suutarin Martta». (Menee. Martta heittää
haarun peräänsä).

MARTTA. Nokitonttu! (Eskon ääni ullakosta: »Mikä meteli siellä
alhaalla?») (Jaanalle). Sinä lunttu! Enkö ole sua kieltänyt
kanssakäymistä pitämästä kanssansa?

JAANA. Mitä taisin tehdä? Ei ollut hän tässä käskystäni.

MARTTA. Kitas kiinni ja sukankudin kynsistäsi pois!--Onko se edes
tuumaakaan tänään joutunut eteenpäin? Pois! ja laita itses
Nummikoppeliin perkaamaan ja käske Topias sisään. (Jaana menee). Mitä
teet sinä siellä ylhäällä? (Eskon ääni: »Hä' puen itseni häävaatteisin,
niinkuin sanottu oli»). Tee sitten joutua ja elä kuhnaile siellä,
kilpikonna! Kohta ovat lukkari ja Vilkastuksen Mikko tässä. (Eskon
ääni: »Hetken päästä olen valmis; isän housuja vedän parhaallaan
jalkaani»). (Martta itsekseen.) Mutta tästä hääreisustansa taasen, sen
varmaan tiedän, monta naurujuttua nousta pitää, sillä hän on aika
tolvana, itsepintainen kuin vanha sonni ja joka irvihampaan leikkikalu.
Kylläpä häntä kohtaan, sen tiekköön Jumal', parastani koettanut olen,
sekä neuvoilla että köydenpäällä, mutta turhaan kaikki: kannettu vesi ei
kaivossa pysy.--Mutta eipä näy vielä Iivaria kotona, ja eilän läksi hän
jo kylään, se noiduttu penikka; mutta tuleppas sieltä, niin pamppuni
selkäs taasen pehmittämän pitää, sen lupaan. Koettaa täytyy. Rikos
rangaistusta vaatii; joko se sitten auttaa tai kaataa, mutta rangaistus
tulkoon.--Niin on mulla kaksi poikaa, toinen ukulina tässä edessäni
töllöttelee, toinen, vallassa riettauden hengen, kylästä kylään
kekkaloittee. (Topias tulee).

TOPIAS. Johan olet kotona, Martta. Mitä sanoi kanttoori?

MARTTA. Niin, mitä sanoi hän. Näinpä maat ja mantereet juosta saan, ja
sinä istut kotona kuin pataässä, huolimatta mistään.

TOPIAS. No Martta, tämä oli oma tahtos.

MARTTA. Mitäs teen, koska olen ainoa asian-ajaja tässä huoneessa, te
toiset viheliäisiä nahjuja.

TOPIAS. Tuleekos kanttoori?

MARTTA. Miksi ei hän tule, kuin toimitetaan?

TOPIAS. Kuinka tuumailet siis Eskon matkasta?

MARTTA. Että haarapussi olalla hän tästä lähtee morsiustaloon Mikko
Vilkastuksen seurassa.

TOPIAS. Jos pistouvaisimme heille hevoisen.

MARTTA. Vasta häistä takaisin tultuansa nuoren-muorin kanssa, ottakoot
kyytihevoisen, mutta tästä sinnen jalkataneissa marssia saavat.

TOPIAS. Mutta näetkös, Martta, hän on mestarin poika ja itse kohta
samaan arvoon astuva, ja sentähden ehkä näyttäis tämä jalka-marssinsa
vähän sopimattomaksi ja kenties pistäis turmellun ihmisen sydämmelle
hieman häpeäksi.

MARTTA. Häpeäksi! Hyväpä jos ei häpeä suurempi tällä retkellä kohtais
häntä, mutta pelkään, että tusinoittain hän pilkkahistorjia peräänsä
jättää, sillä hän on tyhmää alkujuurta, näetkös.

TOPIAS. Eskoni tyhmä? Tämä on vale ja vihapuhe kateudesta nousnut.
»Olenko minä hullu, vaikka minä hulluksi huuttaan», lauletaan Sionissa.
--Eskoa et tyhmäksi maininne, yhtä viisas on hän aina kuin isänsäkin,
minä nimittäin; hän on ihan kaltaiseni, niin sielun kuin ruumiin
puolesta. Hän ei ole tyhmä, vaan vähän itsepäinen, ja sen taitaa
tukastansakin nähdä, joka on valkoinen ja harjaskankea, niinkuin ukolla
itse tässä. Sanalla sanoin: hän on oikea isän poika, hän on kuvani elävä.
(Esko tulee puettuna häävaatteisin).

MARTTA. Aika könsikkä. Mutta tässä ei auta kainostella; koska kosee asia
viittä sataa riksiä. Ja Jaanan hyväksi en niitä laske, en vaikka hame
pääni päälle säkkinä kiinni-sidottaisiin ja minä viskattaisiin
syvyyden kaivoon.

ESKO. Mitäs mamma nyt tykkää minusta?

TOPIAS. Heisaa, Esko! Oikein minun hatussani ja hännystakissani! samassa
hännystakissa, jossa minä vuosia takaisin kakskymmentä ja yksi seisoin
vihillä Martan rinnalla. Tuntuupa minulle kuin sinun muodossas tuossa
nyt itsiäni katselisin yksi ja kakskymmentä vuotta ajassa taaksepäin, ja
silloin olit sinä vasta nyrkin kokoinen, ja viisi kuukautta puuttui
vielä ennenkuin hengen sait. Mutta niin muuttuu mailma; silloin kuin
nyljetty orava, nyt mahdut hädintuskin tähän samaan hännystakkiin; niin
muuttuu mailma, Eskoni.

ESKO. Mitäs mamma nyt tykkää minusta?

MARTTA. (istuu pöydän ääressä ja kutoo sukkaa, jonka Jaana jätti). Niin;
mitä minä tykkään. Se vaatetus kelpaa, könsikkä.

ESKO. Kuinka istuu selkäpuoleni käydessäni tänne ovenpieltä kohden?
Katselkaa minua tarkasti taakse. (Käy ovelle).

TOPIAS. Oivallisesti! Sinä käyt komeasti kuin rakuunahevoinen.

ESKO. Mutta kysymys on, näkeekös pappa, kuinka hännystakki istuu
seljässäni.

MARTTA. Se istuu niinkuin se parhain ilman satulata taitaa, sinä
puuhevoinen.

TOPIAS. Hyvin istuu, hyvin!

ESKO. (kääntyen takaisin ja kiirehtii isän luoksi). Onkos papalla nyt
oikein tietoa ja käsitystä mihin minä lähden?

TOPIAS. Oojah! Onnea matkallesi, onnea! sanon minä. Sinä aina kukoistaa
mahdat ja kauvan elää! Jaa, kaiketi ehdit sinä korkean ijän, minä tiedän
sen, sillä ensimäinen sana, jonka lasna ulos suustasi sopersit, oli
»leipää».

ESKO. Pitää myös oleman viimeiseni, toivon.--Minä lähden häihini, pappa.

TOPIAS. Jumala olkoon kanssas, poikani, ja suokoon sulle menestystä! Me
mahdamme kaikki sinun edestäsi rukoilla, sinun, joka nyt käyt sisään
uuteen elämään. Tällä matkalla, johon nyt lähdet, sinua monta vaaraa
kohdata taitaa, kuolemakin tulla suittaa, ja muista, että sinäkin olet
suuri syntinen.

ESKO. Me olemme kaikki syntisiä, Jumala paratkoon.--Minä otan tärkeän
askeleen, pappa.

TOPIAS. Minä ymmärrän.

ESKO. En tarkoita tämmöistä konkari-askelta jaloillani, en.

TOPIAS. Minä ymmärrän. Sinä tarkoitat sitä suurta muutosta kuin sinulle
nyt tapahtuva on, koska aviosäätyyn rupeet; tämä on se tärkeä askel.

ESKO. Sitähän minä tarkoitan.

TOPIAS. Me ymmärrämme toinen toisemme tarkoitukset, ehkä välisti vähän
haastelemmekin esikuvain ja tunnusmerkkein kautta; emme ole niin tyhmiä.

ESKO. Tyhmyydelle minä olen vihainen ja äreä kuin rakkikoira; mutta
viisaus ei ole kaikille annettu.

TOPIAS. Oikein, poikani!--Kuules, niin tahdon sulle kertoa tapauksen
pipliasta: Oli eräs hurskas mies nimeltä Topias ja hänellä poika, jonka
tuli naimaan lähteä. Malta, Esko, että minäkin olen Topias ja on minulla
poikakin, jonka myös on lähteminen kosio-retkelle.

ESKO. Ihmeellinen yhtäpitäväisyys asiassa! Molemmat olit he suutaria
myös?

TOPIAS. Sitä en varmaan tiedä, mutta luulen toki, että niin oli
laita.--Mutta, niinkuin sanoin, he olit hurskaita miehiä; ja koska nyt
poika naista kosimaan läksi, jolla jo seitsemän sulhaista ollut oli,
mutt' perkele heidän kaikki surmannut, että oli rakkautensa tyttöä
kohtaan saastainen ...

ESKO. Mutta minun rakkauteni on puhdas, vaan ei lihan himo eikä silmäin
pyyntö.

TOPIAS. Luulenhan, että niin on laita, mutta saatana taitaa kuitenkin
surmakses tällä retkellä eteesi heittää verkkonsa ja paulansa.

ESKO. Mutta enemmin kuin saatanata verkkoinensa, pelkään puusuutaria
samassa kylässä, jossa Kreeta palvelee. Reppuryssältä, Timoteukselta,
olen kuullut, että on toukalla kerno silmä tyttöä kohtaan. Mutta onpa
hän vaan puusuutari, viheliäinen nakertaja, jolla ei koskaan ole toivoa
mestariksi, johon arvoon minä taidan astua jo ensimäisissä käräjissä.
Niin, hän on hangoittelijani, mutta luullakseni ei aivan vaarallinen.

TOPIAS. Oikein haasteltu ja viisaasti. Yhteen vetävät luontomme aina ja
joka tempussa. Kuraasi kasvaa sinussa, kasvaa!--Mutta missä katkaisin
kertomukseni?--Niin; riettauden henki niitä seitsemää kiusasi ja
sentähden he surmattiin.--Kuuntele hartaudella, Esko, minä haastelen
pipliasta.

ESKO. Minä vaikenen kuin muuri.

TOPIAS. Mutta koska nyt Topiaksen poika naimaan läksi, niin tulipa
Herran enkeli. Kuules, Esko!

ESKO. Niinkuin muuri.

TOPIAS. Enkeli taivaasta tuli ja tarjoi itsensä puhemieheksi nuorelle
Topiakselle, joka kernaasti suostui kauppaan; ja astelit he tapsuttelit
kahdenkesken kivistä tietä myöden, mutta koska ehdeit viimein erään
virran, niin huusi Topiaksen poika peloissaan korkealla äänellä, sillä
suuri kala ...

ESKO. (Martalle). Panikos mamma silakoita myös eväspussiini?

MARTTA. Te narrit, niin isä kuin poika. Lukkari tulee. (Eskolle). Sinun
silakoita leiviskä laukkuusi saaman pitää, koska tiedän, ettei vähät
sulle riitä. (Menee vasemmalle).

TOPIAS. (Katsellen ulos akkunasta). Totta sanoi Martta. Kanttoori tulee
nummella; minä otan ja käyn häntä vastaan. (Menee).

ESKO. (Yksin). »Niin muuttuu mailma», sanoi pappa. Varjele minua! Tärkeä
askel! Jaa, totisesti, jos sitä oikein sydämen pohjasta mietiskelee;
sillä tässä ei ole leikin sijaa, ei ole tässä leikin sijaa. Tunteet
erinomaiset tällä hetkellä pitkin ruumistani käyvät päästä kantapäähän
ylös alas. Tämä on hääilon esimakua. (Käy edestakasin). Haa! kuin
Nummisuutarin Esko vihitään, niin silloinpa mailma päällensä
mällistelee. Messuttaman ja laulettaman silloin pitää ja vihkimisen
päätettyä alotan minä itse virren »Koko mailma iloit' mahtaa». Minun,
täytyy itkeä. (Pyhkii silmiänsä). Mutta auttaisko itku, koska asia
kerran on näin pitkälle ehtinyt? Ei yhtään; sentähden itseni miehistää
tahdon ja laulaa sen hääveisun, jonka jo lapsena opin. Tämä veisu on
kaunis ja suloinen, sitä ei taida kieltää, mutta mielisinpä sitä
kuitenkin lisätä muutamalla peräkaneetilla antaen sillä kurilla nuotille
enemmin kiivautta ja voimaa. Mutta asiaan. (Laulaa).

    Häätoimis' kaikk' hyörii ja pyörii,
    Mut' murheissa neitonen käy;
      Hän itkee kotoo jättääksens',
      Mut' vartoo toki sulhaistans',
    Ja portilla pellon on sulhainen,
    Jo loistavat leimuvat lyhteet.

Niin. Mutta tähänpä tahtoisin lisätä tämän (Laulaa).
Tilulii, tilulii, tilulilu lilulii!

Toinen värssy sitten:

    Niin nousee nyt ankara pauhu
    Ja riemusta hääsali soi.
      Ei itke enään morsian,
      Ei muistel' menneit' päivii hän,
    Vaan väikkyvi tanssissa, kultasuu,
    Ja päässään on kunnian kruunu.
      Tilulii, tilulii,
      Tilulilu lilulii!

Kolmas värssy:

    Mut mennyt on ihana vuosi,
    On mennyt, kuin unien maas'.
      Ja morsian nyt laulelee
      Ja lapsellensa kertoilee
    Mis' löytyvi Onnela kaukainen,
    Mis' siintää sen korkeat vuoret.
      Tilulii, tilulii
      Tilulilu, lilulii!

ja sitten neljäs värssy ...

MARTTA. (Sivu-ovelta). Tahdotko pitää kitas kiinni sinä sammakko, taikka
tulenko taas ja tanssitan patukkaani seljässäs? Katso vaan itses hyvän
sään aikana. Vai sinä tässä keekoilemaan rupeet, könsikkä. (Kutoo).

ESKO. (Yksin). Kovin tunnen tällä hetkellä itseni liikutetuksi, ja
sydämeni on kuin palava pikipallo ja tämä on siitä, että mieltäni
polttaa Kreeta ja häät.--Kreeta! pääni pyörään käy, koska muistelen,
että kohta olen yhtä kanssas, eli toisin, minä tulen sinuksi ja sinä
minuksi, sanalla sanoen, Esko on Kreeta ja Kreeta on Esko; ja kutsukoot
meitä sitten joko Eskokreetaksi eli Kreetaeskoksi. Niin.--Ijäisen
uskollisuuden sua kohtaan vannon, Kreetani; ja jos se ilkeä saatana,
joka käy ja nuuskii ympärillämme aina tuomiopäivään asti, jos hän, sanon
minä, niin riiviöön mun saattais, että sokeudessani toista naista
suutelisin, niin lyö mua vast' kuonoa, lyö mua vast' kuonoa, Kreeta,
että hampaat kidassani kalisevat. Sillä hän, joka vapaasta tahdosta on
tehnyt pyhän uskollisuuden valan ja sen rikkonut, hän taivaalta ja
maalta kirottu olkoon ja päänsä survottakoon nuuskaksi; se on sanottu.
(Topias ja Sepeteus tulevat).

TOPIAS. (Avaten oven Sepeteukselle). Tehkäät niin hyvin, kanttoori!

SEPETEUS. Päivää, poika!

ESKO. Terve tuloa, kanttoori! Tärkeät ja kiireet asiat huutavat tällä
hetkellä taitoanne tänne, että kaikki laillisesti käytettäis. Minä olen
nyt--Jumala varjelkoon meitä nuoria!--ruvennut vähän hulluttelemaan,
minä kans', ja tuumailen matkaansaattaa Vilkastuksen Mikolle uuden
paidan.

TOPIAS. Kas kuinka kautta rantain poika ilmoittaa aikeensa. Hi hi hi!--
Mutta kanttoori tietää asian juuresta alkaen, hän tietää.

ESKO. Laita on tämä, näkeekö kanttoori.

SEPETEUS. Minä asian tunnen, sen olen kuullut isältäsi; niin, tunnen
ja olen sen visusti harkkinut ja tuumaillut, kuinka lupauskirjan
isältäsi kokoonpanen.

ESKO. Tässä on päätarkoitus se, että kaikki laillisesti käytetyksi
tulee.

SEPETEUS. Hyvin ymmärretty. Minä kirjoitan täkstin, isäsi pistää
puumerkkinsä alle, joka todistetaan.

ESKO. Hän pistää puumerkkinsä alle ja minä samoin.

SEPETEUS. Sinun puumerkkiäs siinä ei tarvita.

ESKO. Mutta minun tyhmän järkeni mukaan, täytyy se siinä löytyä
laillisuuden tähden.

SEPETEUS. Poika, tahdotko kinata vanhain ihmisten kanssa?

TOPIAS. Esko!

ESKO. Kinata en tahdo, mutta enpä saa sitä päähäni, ettei oman käteni
painamaa puumerkkiä tässä kirjassa tarvita. Minäpä tämän asian alku ja
juuri, ja sentähden täytyy nimeni seistä supliikissa myös.

SEPETEUS. Kaiketi sen siinä seistä täytyy, mutta täkstissä; alla on isäs
nimi ja puumerkki, sen rinnalla taasen todistajan nimi, ja alimaisena
kaikista seisoo: »Sepeteus, kanttoori».

TOPIAS. Nyt mahdat asian käsittää?

SEPETEUS. Niin tässä kirjallisesti menetettävä on. Mutta kenen panemme
todistajaksi?

TOPIAS. Mikko Vilkastus on siihen soveliain; hän on Eskon puhemies ja
seuraa häntä häihin myös. Puheen jälkeen pitäis hänen jo oleman tässä
varustettuna häihin. Esko, läheppäs vaan häntä kuulustelemaan.

SEPETEUS. Käy toimeen, poika.

ESKO. Minä riennän, sillä aikaa ei ole enään siekailla. (Menee).

SEPETEUS. Olitko kirkossa eilän?

TOPIAS. Enhän ollut, jumala paratkoon!

SEPETEUS. Vahinko, vahinko, suuri vahinko. Siellä Kurkelan Juho
saarnasi, että kajahtelit Herran temppelin seinät.

TOPIAS. Kurkelan Juho! Kas niinpä rikas lapsensa mieheksi saa; mutta
mitä auttaa täällä köyhän?--Vai jo mar Juho puusäkissä paukutteli? Hänen
tunsin jo pienestä nallikasta ja tuntui hän mielestäni aina vähän
tölhömäiseksi, mutta nyt on hän maisteri.

SEPETEUS. Kimnasisti, kimnasisti vasta; mutta siinä pojassa asuu Herran
henki. Jos olisit häntä katsellut saarnastuolissa ja sanansa kuullut,
niin takaanpa, että olis hän selkämunaskin vapisemaan pannut. Tosin oli
ensin nenänsä vähän kelmeä ja äänensä tärähteli hieman. Mutta pianpa
perehtyi poika, ja nyt hän punotti kuin tulinen muuri ja, ravistellen
päätänsä, hän kovasti huusi: »heräjä sinä, joka makaat, heräjä sinä,
joka makaat».--Kahteen osaan jakasi hän saarnansa, ensimäinen oli
helvetin vaivasta, toinen taivaan ilosta.--Oih, oih! sitä poikaa,
Herran enkeliksi hän tuntui, koska hän pohti, hikoili ja pohti ja
puhalteli innossansa. Mutta näitpä huudostansa vaikutuksen viimein:
kävipä äkisti ihana liikutuksen humaus yli naisväen puolen kirkkoa, ja
humauksen perään pientä ja kestävää pirinätä kuulit, niinkuin sanan
sattuessa tapahtuvan tiedämme.

TOPIAS. Entäs miehet?

SEPETEUS. He istuivat kauvan jäykkinä kuin kannot.

TOPIAS. Kas sen mä luulen. Vaimo on onnellinen täällä. Hän taipuvan
sydämensä tähden sielunsa viimein pelastaa; meitä, sen varmaan päättää
taidan, löytyy kuitenkin kaksi vertaa enemmin kuin akkoja kadotuksen
syvyydessä. Uskooko kanttoori sitä?

SEPETEUS. Valitettavasti kyllä mun se täytyy uskoa, koska jokapäiväiset
esimerkit todistavat sanas. Sen tästäkin näemme, että tuon nuoren
apulaisemme luona--totisesti herännyt mies--käy monet verrat naisia
enemmän kuin miehiä kokouksissa lauvantai-ehtoina; sinne akkoja
kirjavana liehtoo mennä, mutta harvoin miehen sinne könöttävän näet. He
ovat sitä paatunutta sukua, niin, paatunutta, mutta kas kuin kova tulee,
niin koiraskin poikii, sanoo sananlasku, ja niinpä kävi nytkin Juhon
saarnatessa. Kauvan hän naisia itketti ennenkuin sana pystyi miehiin,
mutta antoipas hän heille muutaman kiivaan silmän-mulkauksen ja huusi
kovasti, että »tästäkin saarnasta teidän kerran tulee tehdä ankara
tili», ja järähtipä, järähtipä muutaman ukon leuka ja siellä ja täällä
tutisi joku karhea tukka; ja koska hän nyt tuli saarnansa toiseen osaan
ja taivasta oikein eteemme maalailemaan rupesi, niin kohina raskas
kuului yli koko kirkon, kuin metsässä, koska rakeita sataa, ja ukkonen
pauhaa, herran voima korkeudessa jylisee; ja yksikään silmä ei kuivaksi
jäänyt. Tämän kaltainen eilinen kirkonmeno, jonka ihanuutta sinä,
Topias, et saanut maistaa.

TOPIAS. Kaiketi mun esti siitä perkele, se vanha juoniniekka. Mutta
kaikkivalta suojelkoon tätä poikaa, joka kerran ehkä kääntää puolen
mailmaa.--Kuinka suoritti hän itsensä kuulutuksissa?

SEPETEUS. Totta sanoen, niin saattoipa hänen suomentaminen kovaan
puuhaan, mutta eipä ihme vasta-alkavalta. Mutta kovissa kiipaleissa oli
poika, ja, ilman apuani, tiesi kuinka käynyt olis.

TOPIAS. Kuinka kävi häneltä Eskon naima-atestin kuuluttaminen?

SEPETEUS. Kävihän se.--Niin, sinä naimaan lähetät poikas, mutta
tahdonpa sinulta kysyä: oletko tarkkoja tietoja kiehtoillut tulevan
miniäs mielen-laadusta, luonnosta? Muista, että parempi tippuvan
räystään alla kuin yhteenliitettynä häijyn ämmän kanssa.

TOPIAS. Häntä sanotaan siveäksi tytöksi. Se on se Karrin Kreeta. Siveä
ja sävykäs neito; mutta ken olis asian luullut näin pitkälle käyvän? Se
ensin oli kuin kärpänen, mutta kasvoipa kuin härkänen, ja näin se
syntyi. Keväällä, tietäjissä käydessänsä Mikko Vilkastuksen kanssa,
kohtasi Esko tytön, koska oli heillä kortteeri samassa talossa,
vartoessaan tietäjätä kotiin. Mutta havaitsipa tällä ajalla Mikko
joitakuita silmäyksiä Eskon ja tytön välillä. Hän arvasi asian, tempasi
uljaasti sen päästä kiinni, rupesi puhemieheksi ja toimensa onnistui
oivallisesti.

SEPETEUS. Lepääkö siis kaikki tällä perustalla?

TOPIAS. Ei juuri sillä; vaan kesällä, pari viikkoa jälkeen juhanneksen
asia oikein vahvistettiin minun ja Karrin välillä. Ja tapahtui se
Puol'matkan krouvissa yhteenjoutuissamme kaupunki-tiellä. Mutta kas
siinäkös kättä puristeltiin ja harjakannuja tyhjennettiin ja olipa
armottoman lysti sinä päivänä ja vähän vielä toisenakin päivänä.
Hi hi hi!

SEPETEUS. Mutta kummaksi mainitsen tytön tässä valtuus-kirjassa, Karrin
piiaksi vai kasvatteeksi?

TOPIAS. Kasvatteen kannalla on häntä talossa pidetty, eikä kuulu hän
olevan juuri ilman kapioitakaan; luhtissaan sanotaan löytyvän yhtä ja
toista. Pari päivää jälkeen häitten, niinkuin on keskusteltu, ovat
kuormat tässä.--Tänään lähtevät tästä Esko ja Mikko Vilkastus, huomenna
ovat he morsiustalossa hyvin siksi, että ehtivät vielä tekemään
kuulutuskartan sunnuntaiksi, koska ensikerran kuulutetaan. Kuulutuksen
ajan häihin asti viettää Mikko sukulaistensa luona siellä ja Esko
morsius-talossa, suutaroiten; ja hauskaksi, luulen minä, pitää hänelle
tuntuman tämä aika.

SEPETEUS. Hauskaksi tuntui Jaakopille aika vartoessaan neitsykäistä
Raakkelia.--Mutta suo anteeksi, suutari! Tapani on puhua aatokseni aina
suoraan suustani ulos, katsoen siinä ei miehen mieltä, vaan asian
oikeata laitaa.--Minä tiedän, että muuan erinomainen säätös pakoittaa
sekä poikaasi, Eskoa, että hoitotytärtäsi, Jaanaa, rientämään naimisiin,
koska nimittäin sille, joka heistä ensin avioskäskyn täyttää, on
lankeeva viiden sadan riksin perintö. Näkyypä nyt kuin kävisi kaikki
poikasi onneksi, mutta malta, Topias: Esko on mies, hänellä on isä, äiti,
koto ja virka, ja tulevaisuutensa on siis joteskin luotettava; Jaana
taasen on orpo, turvaton tyttö, hänellä on »suo, siellä, vetelä täällä,
eikä kuivaa kussaan»; ja malta vielä, että hän on Eskoa vanhempi. Minä
en sano enempää. Sinä ymmärrät meininkini?

TOPIAS. Sen hyvin ymmärrän. Mutta jokainenpa tässä mailmassa, hyvä
kanttoori, jokapäiväistä leipää itsepuolestansa rukoilee. Ei auta; me
asumme nummella, kuivalla nummella, naskali-kynä kourassa. Mutta
suutaria löytyy tähän aikaan kuin kirjavia kissoja, valmiit repimään
silmät toinen toiseltansa, ja kiukkuinen nälkäpä tässä naukuis, jos ei
olisi mulla peruna-mukulaa pelto-muruistani ja heinän-karvaa kahdesta
niittu-plätystä, tuolla suon rannalla, että taidan elättää lehmä-mullin;
vaikka on siinä hyörimistä ja pyörimistä pensaissa ja kannistossa,
mutta saanpa siitä toki viimein maidon-tipan kippooni ja silloin tällöin
vielä voin-kirpunkin leipäsmurenani päälle. Jaa, hyvä kanttoori;
kynsineen ja hampaineen täytyy tässä köyhän elon syrjässä kinnustella.

SEPETEUS. Tosin ei ole köyhyys rikos eikä häpeä, mutta kuitenkin
kuorma raskas, ja rikas onneansa kiittäköön. Sentähdenpä, suutari,
rohkenen sanoa sinulle muutaman sanan, rohkenen nuhdella sinua
kiittämättömyydestä häntä kohtaan, jolta kaikki hyvyys tulee. Sillä
sinua taitaa kutsua varakkaaksi, vaan ei köyhäksi; leipä ei koskaan
sinulta puuttunut ole, sinulla on hevoinen ja lehmä ja aina joka syksy
jukuripää mullikka ja sikaporsas penkkiin lyötävä, niinkuin tiedän ja
tunnen; mutta kuitenkin kutsut sinä itseäs köyhäksi.

TOPIAS. Hi hi hi! Köyhyyttä ei saa syyttää, sitä ei saa syyttää; sillä
totta sanoen, niin leipä-kultaa ei koskaan ole puuttunut ja löytyypä
aina joku hopea-kolikkakin pussin pohjassa. Ja Jumalalle kiitos kaiken
tämän edestä!

SEPETEUS. Niinmuodoin, kuin varallinen mies, taidat sinä siis uhrata
puolestasi tämän kysymyksessä olevan perinnön onneksi köyhälle tytölle,
ja se tulee sinun tehdä eikä vääryydellä sitä puoleesi kietoa.

TOPIAS. Tämä on Martan asia; sillä temppuja löytyy, joissa annan vallan
hänen tehdä ja käytää itsensä, miten hän parhaaksi näkee, ja tämä on
yksi niistä. Silloinpa minä en asiaan kuurra enkä kaarra.

SEPETEUS. Sinäpä kirjoissa neitosen edusmies, vaan ei vaimosi, Martta.

TOPIAS. Kaikki on Martan vallassa ja minun täytyy tehdä niinkuin hän
tahtoo; ei auta. Ja siksi toiseksi, ken taitaa sanoa minun vääryydellä
perintöä puoleeni kietovan? Minä annan pojalleni naimalupauksen, koska
hän sitä nöyrästi anoo, ja naituansa ennen Jaanaa on perintö hänen,
niinkuin säätöskirjassa seisoo selvillä sanoilla. Minä kysyn kerran
vielä, onko tämä vääryys?

SEPETEUS. Sitä ei juuri sanoa taida, jos et hoito-tytärtäsi syyttä
estele naimiseen joutumasta ennenkuin oma poikas. Suo anteeksi! mutta
olenpa kuullut seppä Kriston rakastavan tyttöä ja tytön myös mielellään
suostuvan häneen, mutta että sinä kaikin voimin koet estellä tätä
yhdistystä.

TOPIAS. Tosi kyllä; mutta Jaanan omaksi onneksi ponnistelen tässä
asiassa vastaan. Seppä on kiero mies, suuri junkkari ja juonia täynnä,
paljaita juonia; ja ennustanpa kurjat päivät sille tytölle, jonka hän
aviosiipaksensa narraa. Uskokaat minua, hyvä kanttoori, hän on se
suurin kanalja pitäjässämme. Kuulkaatpas muutama hänen eljistänsä.
Kanttoori, esimerkiksi, istuu pajassa, hän tarjoo teille piipun, te
poltatte, poltatte hetken aikaa, yks' kaks' niin paukahtaapa nokkanne
edessä, ja te seisotte keskellä kruutisavua, ja kiittäkäät onneanne jos
pääsette ainoastaan karvastelevalla kuonolla ja poltetuilla
silmäkarvoilla. Mitäs teki hän Mahlamäen Maijalle, joka vähän oli
kannellut päällensä luku-kinkerillä? Hän viskasi Maija-raiskan omettaan
erään pienen pussin, jonka sisässä löytyi suoloja, maltaita, yksi
messinkinen sormus ja kolme hevoisen hammasta. Hän itse kyllä tiesi
tuommoisen välikappaleen ei mitään vaikuttavan, mutta hän tunsi myös
Maijan taika-uskon. Ja mitä teki Maija? Läksi pappilaan kuin tuulispää
noita-pussi kourassa; ja tahtoipa peijakas Kriston ottaa, kuin
provastimme kylään tuli.--Kas semmoinen se mies on.

SEPETEUS. Vakamielisyys ja totisuus on elon pylväs, ja minä vihaan
kevytmielisiä juonia, mutta niistä ei kuitenkaan saa päättää miestä
kelvottomaksi.

TOPIAS. Mutta minä tunnen hänen hyvin, enkä anna hänelle hoitolastani
vaimoksi, ennenkuin laki mun siihen pakoittaa, ja sitten syyttäköön
tyttö itsiänsä, koska minä olen koettanut parastansa. Mutta koska nyt
Jaanan asia näin juonittelee, tapahtuupa, että poikani saa kiivaan,
vastustamattoman halun naimiseen, ja minä en taida häntä estää
pääsemästä tähän juhlalliseen säätyyn.

SEPETEUS. Sen taidat, jos tahdot, kunnes poikas on täyttänyt
yksikolmatta.

TOPIAS. Tämä asia kuuluu Martalle ja minun täytyy myöntyä tahtoonsa, ei
auta. Ja meitä ei taida moittia, meitä ei taida moittia siitä, että
luvallisella tavalla omaa parastamme katsomme. Ja moittikoon nyt Jaana
itsiänsä, ettei hän suostunut sekä Eskon että minun ja Martan toivoon,
joka oli: saada hänestä miniä huoneesemme ja sitä, ken tiesi, tarkoitti
korpraalikin säätöksellään. Hän oli ihmeellinen mies, synkeämielinen ja
usein äkeä, kirjoitteli värsyjä ja sanoi itsensä aina onnettomimmaksi
mailmassa. Mutta hän piti paljon Eskosta ja Jaanasta, molemmat silloin
pienet paitaressut. Hän imehti Eskon ympyrjäisiä, vakaita silmiä ja
valkeata harjastukkaa, hän sanoi rakastuneensa Jaanan lempeään ja
viisaaseen katsantoon ja kirjoitteli niistä värsyjä.--Hän oli vähän
käynyt koulua nuoruudessaan.--Noh, mitäs tapahtui? Muutama viikko ennen
kuolemaansa määräsi hän lapset perillisiksensä, mutta erinomaisella
ehdolla. »Sen heistä--niin määräys kuuluu--joka ennen aviosäätyyn
joutuu, tulee periä viisi sataa riksiä». Tuommoisen tempun hän teki, ja
nähtävästi hän siinä tarkoitti jotain sukkeluutta; sillä miehellä oli
aina kova taipumus kaikkeen, mikä kummastutti muita. Niin teki tämä
korpraali. Ja mikä soveltuisi paremmin nyt kuin näiden molempain nuorten
naiminen? Esko puolestansa on parastansa koettanut, mutta Jaana on
hänelle aina kääntänyt nurjan sivun. Sentähden, Eskon naitua, käyn minä
hyvällä omalla-tunnolla provastin luoksi ja nostan häneltä riksit,
jotka meille laillisesti kuuluu.

SEPETEUS. Saatpa tehdä miten parhaaksi näet; minä olen sanonut
aatokseni, sanonut vasten naamaa, niinkuin tapani on. Suo minulle
anteeksi, suutari Topias, suo anteeksi!

TOPIAS. No noh, no noh!

SEPETEUS. Minä vaikenen nyt ja rupean toimeeni viipymättä. (Ottaa
taskuistansa kirjoitusaineita ja asettaa niitä pöydälle).

TOPIAS. Yksi sana ajallansa, herra kanttoori.

SEPETEUS. Mielinpä kuulla.

TOPIAS. Pieni kulaus ehkä panisi ajatuksenne oikein hyville teloille.
Tiehaaran Priita asuu tästä ainoastaan muutama sata askel, niinkuin
tiedätte.

SEPETEUS. Topias, leipä on luotu meille syötäväksi, vesi juotavaksi,
vaikka ihmissuku, tämä kurja ihmissuku, on kenties ijankaikkisesti
eksynyt luonnon tieltä.

TOPIAS. Ihminen on poiskadonnut lammas. Mutta yksi naukki, hyvä
kanttoori, ei tee pahaa, vaan antaapa meille uusia voimia.

SEPETEUS. Uusia voimia! Kuinka lyhytmielisesti haasteltu! Uusia
voimia!--Mutta eihän tule minun toki kovin tätä ihmetellä; sillä näinhän
haastelevat kaikki muutkin, muistamatta joka mullerruksen ruumiissamme,
veressämme ikivoimaa kuluttavan ja että tämä kulutus on palkitsematon.
Mahdamme alati mieleemme painaa tämän: jo äitin-kohdussa on jokaiselle
annettu ikivoimasta vissi määrä, ja tämän varan käytöksen mukaan ikämme
mitta myös asettuu, ja koska se tyhjennetty on, katkee elämän lanka.
Tämä on totuus, jonka havaitsen luonnossa ja johon vahvistuksen
kirjoissa löydän. Tämä muistoos pane ja harvemmin käsivartesi koukistuu.

TOPIAS. Hyvin meille, jos elämme sanan jälkeen! Mutta teemmekö niin?
Ihminen on kovakorvainen, niskuri ja tyhmä myös, tyhmä, koska ei ymmärrä
hän mitä rauhaansa tulee. Jaa, kanttoori; ihmissuvun tyhmyys on suuri ja
ympäri mailmaa mainittu asia. Sentähden tulee meidän ottaa esimerkistä
vaari.--Mutta tässä ovat Esko ja Mikko. (Esko ja Mikko Vilkastus
tulevat).

SEPETEUS. Kauvan heidän ei odottaa tarvitse. (Istuu kirjoittamaan).

TOPIAS. Kas Mikkoa vaan! Kaksi uljasta poikaa naimaan lähtee.

MIKKO. Viipymättä tulee meidän lähteä nyt.

TOPIAS. Paikalla, Mikko, paikalla.--Kaksi uljasta poikaa, jotka eivät
pelkää, vaikka kohtaisivat joukon nälkäisiä ryöväriä.

ESKO. Minä en pelkää koskaan, isä.

TOPIAS. Sen tiedän.--Mutta tahdonpa teille muistuttaa jotain. Hiljan,
niinkuin tiedätte, kävi kirkon kuulutus sen suuren varkaan perään, joka
eräältä ulkomaan kreiviltä varasti niin monta tuhatta; aatelkaas nyt,
jos kohtaisitte hänen tiellä, ottaisitte junkkarin kiinni ja saisitte
palkinnon kouraanne. Kuinka paljon luvattiin sille, joka käsittäisi
julmettuneen?

MIKKO. Seitsemän sataa riksiä.

TOPIAS. Seitsemän sataa riksiä! Minä sanon teille: teroittakaat
silmänne tarkasti jokaisen päälle, joka vastaanne tulee. Muistakaat myös
muotonsa: tiivisti keritty tukka, pieni piikkiparta ja muhea pilkku
lähellä vasempaa sierainta, niinkuin kuulutuksessa mainittiin.
Käykäätpäs myös kyselemään tietäjältä jotain, joka asuu samassa kylässä
kuin Eskon morsian. Ja tapaisitteko tämän varkaan--joka tosin olisi
erinomainen sattumus--niin tiedänpä, että taitaisitte hänen korjata, te
kaksi.

ESKO. Mies nuoriin vaan. Yksin hänen kiikkiin panisin, sitoisin hänen
koreasti kuin lapsen kapaloon. Vai luuletteko, että pelkään yhtä miestä?
Mikko, tunnustas tuota käsivartta, tunnustas tuota reittä, tunnustas
tuota polvea!

MIKKO (tunnustelee niinkuin Esko käskee). Ja-ah!

ESKO. Ja-ah, Mikko! Sillä polvella, ihan paljaalla polvella minä
vasaralla nahkaa kalkuttelen. Uskotko sitä?

MIKKO. Minä uskon sinun vahvaksi mieheksi.

TOPIAS. Vahva, vahva peijakas se on, minä tiedän sen.

ESKO. Katsos näitä poskia sitten; sillä sinä mahdat tietää, Mikko, tämä
kurkku ei ole viinan tippaa vielä tuntenut, minua ei ole krouvissa nähty
eikä yö-kyöpelinä kävelevän ja luhtien ovia kolkuttavan, niinkuin moni
muu, mutta ne kuuluvatkin siihen laumaan, jonka täytyy viimein seisoa
vasemmalla puolella, ne kuuluvat vuohi-pukkien laumaan.

TOPIAS. Totta, Esko, totta! Minä takaan sen.

MIKKO. Luulenpa, Esko, sinun vielä joku aika sitten olleen siinä
uskossa, että lapset löydetään saunan laattian alta.

ESKO. Juuri niin uskoinkin.

MIKKO. Ja ett'es vieläkään oikein tiedä, mitä tietä ihminen tähän
mailmaan tulee.

ESKO. Tähän syntiseen mailmaan. Juuri niin.--Mitä olet kuullut minusta
neulomusretkilläni pitäjällä?

MIKKO. Paljasta hyvää.

ESKO. Minä en varasta, en.

TOPIAS. Se ei tule kysymykseenkään, ei ensinkään.

ESKO. Minä en varasta. Jumal' avita! sitä en tee.

SEPETEUS. Hscht!

TOPIAS. Hiljaa, pojat! Kanttoori kirjoittaa.

ESKO. Sitä en tee.

SEPETEUS. Topias!

TOPIAS. Tarvitaanko puumerkkiä?

SEPETEUS. Tuohon piirrät sen. (Topias panee puumerkkinsä merkkinsä
valtuuskirjaan).

MIKKO (itsekseen). Mitä tästä hääretkestä viimein tulee, sitä en tiedä,
mutta että koko asia, sekä tytön että isäntänsä puolesta, oli puhdasta
pilaa, ehkä Eskon mielestä ankara totuus, sen tiedän varmaan.--Mutta
käyköön miten tahansa, minä seuraa teen ja sulhasmiehen matkarahaa
hoidan.

SEPETEUS. Se kelpaa.

TOPIAS. Se on vaan tuommoinen vuohen-sorkka, mutta piirtäköön sen siihen
joku toinen.

SEPETEUS. Kunnia pois!

TOPIAS. Kunnia pois ja kelmi mies! Tuima laki! Mutta kuka käski, kuka
käski toisen puumerkkiä väärin käyttämään? Se on vaan puumerkki,
esimerkiksi tuommoinen vuohen-sorkka, mutta sen merkitys on suuri.

SEPETEUS. Mikko Vilkastus!

TOPIAS. Mikko, tules panemaan puumerkkis. Sinä todistat, että minä annan
pojalleni naima-luvan.

MIKKO. Sen todistan ja, jos tarvitaan, valallani vahvistaa tahdon.
(Piirtää puumerkkinsä).

ESKO (itsekseen). Sinne minunki puumerkkini vielä tuleman pitää.

SEPETEUS. Lupauskirja on niinmuodoin valmis. (Topiakselle). Minä annan
tämän sinulle ja sinulla on sitten valta antaa se kelle mielit, se ei
koske enään minua.

TOPIAS. Minä annan sen Eskolle. (Antaa lupauskirjan Eskolle).

ESKO. Kanttoorin olisi pitänyt kirjoittaa, että minä otan tämän askeleen
omasta, vapaasta tahdostani.

SEPETEUS. Mitä minä kirjoitin sen minä kirjoitin.

TOPIAS. Kaikki hyvin; eikä puutu enään, kuin eväänne, ja se on valmis
paikalla.--Että saatte lähteä jalka-taneissa, ei ole minun syyni; mutta
tulettepa takaisin aika jyryllä, sen tiedän varmaan. Morsiustalosta
tänne teille kyllä annetaan hevoinen.

MIKKO. Minä luulen, että antavat meille sieltä hyvän kyydin.

TOPIAS. Ilman epäilystä, Mikko. Ja koska lähdette sieltä, niin lähtekäät
kuin tuulis' ja pilvis', että morsiamen kaulaliina liehuu kuin
sotalippu; se näyttää komealta, ylpeältä.

MIKKO. Lähdemmepä vauhdilla, ettei yhdenkään silmä morsiusparia
eroittaman pidä.

TOPIAS. Uljaasti lausuttu, poikani. (Esko on istunut pöydän ääreen ja
aikoo panna puumerkkinsä lupauskirjaan). Mitä tekee Esko?

ESKO. Puumerkkini täytyy löytyä kirjassa.

TOPIAS. Esko on villitty. (Tempaa kädestänsä valtuuskirjan).

SEPETEUS. Mikä rohkeus, mikä hävyttömyys!

TOPIAS. Sinä klöntti, lurjus, juutas! Onko tämä viisaan käytöstä? Sinä
pöllö!

ESKO. Jos et olisi isäni, niin löisin sinua, vasten kuonoa minä
antaisin; mutta että olet isäni, niin en suinkaan sitä tehdä tahdo.

SEPETEUS. Ynseys kova!

TOPIAS. Esko, minä sanon sinulle: katso, etten anna sinulle hääporsaita,
jaa-a minä sanon sen.

ESKO. Hääporsaita.--Vihani rupeaa vähitellen kiehumaan. (Ottaa tuolin ja
lyö sen permantoon). Tämä mies ei huoli mistään. (Menee ulos).

TOPIAS. Herran Kiesus sitä poikaa!

SEPETEUS. Hävytön ja uppiniskainen poika.

TOPIAS. Onpa lasten kanssa tekemistä. Sitä ei usko se, jolla ei heitä
ole.--Kiittäkäät onneanne, kanttoori, että olette jääneet naimattomaksi
mieheksi.

SEPETEUS. Se onkin minulle parasta, nimittäin siltä kannalta katsottu,
että minä olisin kova isä, ankaran kova.

TOPIAS. Kiivas isä on minunki nimeni. Mutta auttaako tässä kiivaus aina?
Se on luonto, joka vetää tikan poikaista puuhun. Ja puut metsässä, ehkä
kaikki yhden ja saman viisaan käsi-alaa, ovat toki yksi oikea, toinen
väärä.

SEPETEUS. Mutta paljon riippuu myös siinä kohdassa, kuinka puu vesasta
vääristyä saa.

TOPIAS. Oikein haasteltu ja viisaasti. Jaa, kanttoori, niin on laita
tässä mailmassa kuin sanon. Meitä vanhempia pitäisi jokaisen, jolla ei
lapsia ole, katkerasti valittaman ja kunniassa pitämän. Mutta kuinka
moni ajattelee sen päälle? (Esko tulee). Tuletko sisään vielä, juupeli?

ESKO (itsekseen). Mielisinpä osoittaa vihaani kauvemmin; mutta tämä
hetki on tärkeä.

MIKKO (erittäin Eskolle). Käy sovintoon, Esko!

ESKO. Koetanpa mieltäni murtaa. (Topiakselle) Antakaat minulle anteeksi
tämä tapaus, isä!

TOPIAS. Sinä pyydät sitä sydämestäs?

ESKO. Niin, minä pyydän sydämestäni sitä asiaa.

TOPIAS. Noh, minä en ole se, joka pistää jotain hampaan koloon ja
kävelee kuin lautapää härkä. Mutta pyydä myös anteeksi kanttoorilta.

ESKO. Antakaat minulle anteeksi, kanttoori, elkäät pistäkää mitään
hampaanne koloon ja elkäät kävelkää kuin lautapää härkä! Se tapa ei käy
kontoon tässä mailmassa. Sovinto ja ystävyys on paras. (Huokaavalla
äänellä). Heijuuh!

TOPIAS. Hän juttelee kuin poika. Mitä sanoo kanttoori hänestä nyt?

SEPETEUS. Minä en vihaa häntä, en ensinkään, mutta mielipiteeni
luontonsa laadusta on järkähtämätön.

Topias. Niin niin. Mutta äsköinen mutina on nyt unohdettu; ei sanaakaan
enään menneistä asioista, vaan kaikki olemme drastu-kamraatia taas. Ja
miksi pitäisi isän ja pojan vihamiehinä eroaman toinen toisestansa? Ja
eronhetkihän on tämä. Esko jättää isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa kiinni
liittyy. Mutta yhtä tahdon sinulta kysyä, tässä vierasmiesten kuullessa.
Mitä ajattelit Jaanasta ennen Kreetaa?

ESKO. Olisin nainut hänen, mutta pilkkaa teki hän vaan minusta, kutsui
minun tarhapöllöksi.

TOPIAS. Niin niin. Minä tiedän, että moni irvi-hammas tahtoisi antaa
sinulle nimen yksitotinen ja tyhmä, mutta tämä tapahtuu heidän
kiukustansa sinua kohtaan, jonka elämä on ollut siivo ja nuhteeton.
Mutta sinulla on tavallinen, terve järki, sen takaan minä.--Tutkikaat
häntä, kanttoori, koettakaat pistää häntä pussiin kysymyksillä ja
solmusanoilla; tehkäät se tässä meidän kuullessamme!

SEPETEUS. Mitä kyselisin häneltä?

TOPIAS. Esimerkiksi häistä ja niiden tarkoituksesta.

SEPETEUS. Vastaa minua, poika! Mikä on häitten tarkoitus?

ESKO. Sillä on monta tarkoitusta.

SEPETEUS. Sen päätarkoitus?

MIKKO (erittäin Eskolle). Että mies tulee vaimonsa pääksi.

ESKO. Että mies tulee vaimonsa pääksi.

SEPETEUS. Mutta sen taivaallinen, sen juhlallinen tarkoitus?

MIKKO (erittäin Eskolle). Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet.

ESKO. Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet aidan-seipäissä.

SEPETEUS. Poika! Punnitse sanasi!

TOPIAS. Esko!

ESKO (itseksensä ja heittäen epäilevän katsannon Mikkoa kohden). Hän
narraa minua, tai on hän tyhmä pässi koko mies. (Poistuu hänestä
matkan).

TOPIAS: Kyselkäätpäs häneltä mailman luomisesta, Aabramista ja
Iisakista.

SEPETEUS. Minä kysyn sinulta: mistä on mailma luotu?

ESKO. Se on, niinkuin Hannuksen ruoto-ukko sanoi, luotu saven palasta,
vaan ei tyhjästä.

SEPETEUS. Mutta mistä on sitten tämä saven pala luotu?

ESKO. No no, ei nyt sentähden niin pitkälle mennä!--Ja siksi toiseksi,
sitä ei taitaisi sanoa kukaan, vaikka olisi hän niin lukenut kuin pispat
ja kirjan painajat. Se on ylönluonnollinen asia, ja ihminen on sokea,
Jumala paratkoon!

TOPIAS. Sokea, sokea! (Martta tulee vasemmalta, kädessä haarapussi,
jonka molemmat puolet ovat täytetyt). Tuossa on eväänne, pojat; ja nyt
pitkin kruunun sarkaa.

ESKO. Minä kannan pussin. (Ottaa Martalta pussin ja panee sen
olallensa).

MARTTA. Tässä on teille kaksitoista riksiä matka- ja häärahoiksi.
(Eskolle). Mutta sinä älliökö rahaa osaisit lukea?

TOPIAS. Hän ei ole harjaantunut siihen. Rahan käytös tulkoon Mikon
toimeksi.

ESKO. Pitäköön Mikko rahat, minä kannan pussin.

MARTTA. Tässä, Mikko! Katsokaat, ettette niitä turhuuksiin menetä.
(Antaa Mikolle rahat).

MIKKO. Välttämättömiin tarpeisin ne panen. (Iivari tulee).

ESKO (itseks.) Tuossa tulee Iivari yökengältä.

MARTTA (ottaa pampun, joka rippuu seinässä). Sinä roisto, missä olet
taas kuleksinut ja kenen luvalla? Missä olet ollut?

IIVARI. En missään turmeluksen tiellä, äiti. Menin vaan Junttihuhtaan
koiranpenikkoja katsomaan, ja koska oli siellä sauna valmis, niin jäin
kylpömään ja makasin yöseen talossa.

MARTTA. Kyllä minä sinun penikoitsen ja kylvön. (Aikoo piestä häntä).

TOPIAS (estellen). Martta, annetaan hänelle anteeksi tämä kerta vielä.
Hän lupaa itsensä parantaa. Lupaatko sinä?

IIVARI. Lupaan.

MARTTA. Hänen lupauksistansa! Hän on kiusan-henkemme; kylästä kylään
hän lurvailee, meille häpeäksi ja vahingoksi.

ESKO. Ehkä on hän käynyt Junttihuhdassa koiran-penikkoja katsomassa.

IIVARI. Juuri niin kuin sanot. (Itsekseen). Peijakas kuinka viina
päässäni kivistelee. Siellä oli joteskin huikea elämä, siellä Anttilan
yli-luhtissa.

ESKO. Ehkä kylpöi hän myös samassa, ja sopihan se hyvinki.

IIVARI. Hyvin juuri ja hyvää löylyä olikin, vaikka sain vähän höyryä
päähäni.

MARTTA. Viinan höyryä. Sinä vintiö, miksi valehtelet edessäni? Mutta
minäpä sun selkäs lämmitän.

TOPIAS. Martta! Muista, että kanttoori on huoneessamme.

SEPETEUS. Minun läsnä-oloni ei tarvitse olla esteenä kohtuulliselle
kuritukselle, joka, koska se aikanansa tulee, on hyväksi ja kauniita
hedelmiä kantaa taitaa.

IIVARI. Lukkari tahtoisi nähdä kauniita, kirjavia kukkaisia selässäni;
mutta säästäkäät hartioitani vielä tämä kerta, muori; minä lupaan itseni
parantaa, niinkuin parhain taidan.

ESKO. Niin.--Mitä sanot sinä, Mikko?

MIKKO. Minä rukoilen Iivarin edestä.

ESKO. Minä rukoilen myös. Ei nyt mitään pahaa menoa tällä hetkellä, joka
on minun jäähyväishetkeni.

MARTTA. Lähtekäät sitten matkaanne. Mitä kuhnailette tässä enään?

MIKKO. Nyt lähdemme.

TOPIAS. Tulevasta tiistaista kolme viikkoa vartoomme teitä takaisin.
Siksi rakennamme tähän pienen tervetuliais-juhlan. Silloinpa vähän
loiskimmeki kraatari Antreksen klaneetin mukaan, ja jos ei tilaa
töllissämme, niin onpa väljyyttä nummella tässä.--Toivomme on myös, että
kanttoorikin meitä silloin läsnä-olollansa kunnioittaa.

SEPETEUS. Minä kiitän.

TOPIAS. Ja Iivari pääsee kaupunkiin, ostamaan pidoiksi yhtä ja toista.
Mutta näytä silloin, että olet vielä toimelias mies!

IIVARI. Parastani koettaa tahdon.

TOPIAS. Niin, kaikki hyvin! Ja nyt, pojat, matkalle.

ESKO. Sallikaat, että jäähyväisiksi luen edessänne muutaman
korpraali-vainaan sepittämän värsyn.

MARTTA. Ei yhtään jäähyväispuhetta, vaan lähe tiehes.

TOPIAS. Kuullaan, Martta, kuullaan! Ne ovat korpraalin tekemät, ja
meidän tulee muistollensa kiitollisuutta osoittaa.--Annappas paukkua,
Esko, joku rakkauden veisu!

ESKO. Sotalaulu tämä on:

    Jo sotatorvi pauhaa,
    Sieluni ei saa rauhaa;
    Vaan sotaan täytyy lähtee,
    Koska kapteeni käskee.

    Jo vihan tuli syttyy,
    Katsos kuolon rautapyttyy ...

Rautapytty, se on kanuuna... Näkikös kanttoori niitä mitaalikanuunia,
joita Ryssät kiskoivat ohitse kirkon menneellä viikolla? Mikä solina
ja kolina, mikä meteli ja pauhu siinä oli!

MARTTA. Kitasi kiinni, ja marsikaat matkaanne, sanon minä!

MIKKO. Nyt lähemme, Esko.

TOPIAS. Menkäät siunauksella!

ESKO. Nyt menemme, kuin saakeli peräänsoittais.--Onko kaikki muassani,
mitä tarvitsen? Jääkö jälkeeni mitään?

MARTTA. Ei mitään, vaan lähe tästä nyt tavallista vikkelämmin ja käske
Jaana sisään laiskottelemasta perunamurulla!

ESKO. Minä käsken.--Jaana sanoi minun tarha-pöllöksi.--Onko kaikki
tarpeelliset kappaleet muassani?

TOPIAS. Kaikki, kaikki, Esko. Hyvästi nyt vaan, poikani!

ESKO. Niin, hyvästi! Terveisiä! (Mikko ja Esko lähtevät).




TOINEN NÄYTÖS.


(Avara pirtti Karrin talossa, pirtissä hääväkeä sekä miehiä että naisia.
Jaakon ja Kreetan häitä vietetään. Esiripun noustessa tanssitaan
polskaa; Teemu pelaa. Pirtin ovi on auki ja tanssin aikana näkyy
porstuvassa Esko, pussi olalla, ja Mikko Vilkastus).

KARRI (tanssin herettyä). Kas niin! Nuoret, iloitkaat ja vanhat
hauskasti nuorten iloa katselkaat, tai, jos mieli tekee, niin olkoon
menneeksi, antakaat polvenne letkua myös. Tämä on Jaakon ja Kreetan
kunnianpäivä, tämä kirkas elokuun päivä. (Pari pyssyn paukausta kuuluu
ulkoa). Ampukaat, pojat, mutta ampukaat hiljaa. Ei! Ampukaat, että
huone jyskyy ja sydän rinnassa leiskahtelee! Ja katsokaat, tytöt, ettei
puutu pojilta olvi siellä ulkona. (Yksi naisista menee oikealle). No,
Jaakko, mille tuntuu sulle tämä päivä?

JAAKKO. Hääpäiväksi se tuntuu, isäntä; mieleni iloitsee.

KARRI. Ja aina toki sama vakaa mies. Mutta tunnenpa luontos. Tämän
karhean kamaran alla asuu toista kuin luulis. Mutta minä sanon sinulle:
syy on sinulla iloita, saatpa oivan vaimon.

JAAKKO. Minä toivon niin.--

KARRI. Oivan vaimon!--Tuleppas tänne, Kreeta. No, piikaseni, kuinka
tuntuu sinulle akkana olla?

KREETA. Käypä se laatuun vielä.

KARRI. Saa käydä tästä lähinkin; sillä nyt on asia päätetty, nyt istuu
se kiinni kuin piki ja terva, kuin kissa tuoreessa terressä.--
Muistakaat: tätä sidettä ei katkaista, ja onpa se oivallinen, ehkä
vähän peloittava asia. Mutta se liitolle arvon antaa, ja silloin vasta
ystävän omanani pitää taidan, koska ainoastaan kuolema hänen minusta
eroittaa voi, ja kestääpä se vielä kuolemanki jälkeen. Liisani kuoli,
kuoli varhain, mutta muistella häntä, se salainen iloni on, ja toiseen
silmäni ei enään iskeä mieli.--Mutta nyt on riemu-juhla, ja kaikki
murheelliset jutut pankaamme pois. Mutta juuri tämä juhla talostani
Kreetan vieroittaa, ja kauvan kaivataan sua tässä.

KREETA. Kaipauksella mä itse eroon, kaivaten jätän pienet, kiltit
lapsenne.

KARRI. Kuin oma äitinsä sinä heitä kohdellut olet ja hoitanut.

KREETA. Kuin oma kotoni on ollut tämä talo.

KARRI. Ja uskollisesti kuin talon oma tytär olet sinä palvellut. Mutta
koetanpa palkita kaiken tämän.--Jaakko, minä tiedän, ettei tämä
käsityösi, tämä toukan nakerrus sua oikein tyydytä, vaan mielisitpä
ennen möyriä soita ja kantoja väännellä.

JAAKKO. Enpä paljon pidä tästä virasta, johon mun lapsena määräsivät,
ja, niinkuin tiedätte, se kostaa miehensä kehnosti.

KARRI. Sentähden, heitä puupölkyt hiiteen ja kätees kuokka ja kirves!
Kaiken Koutinmäen taustan annan sulle alaksi. Sinne rakenna itsellesi
torppa, ja verotta nauttikaat sitä aina kuolinpäiväänne asti. Kauniken
ometastani saatte ja tallistani kakstalvias varsan, ja tahdonpa teitä
alkurakennossa autella sekä hevoisella että miesvoimalla, aina kuinka
aika myöntää.

JAAKKO. Oivallinen lupaus!

KARRI. Hääpäivänänne lupaan sen.

JAAKKO. Kaksinkertainen on syy meillä tänään iloita.

KREETA. Isäntäni, emmehän taida teitä kylliksi kiittää.

KARRI. Minä vaan maksan mitä olen velkaa. Mutta yhtä toki Jaakolta
vaadin. Pidä Kreetasta; oiva tyttö on hän, niinkuin sanoin, ja taitaa
myöskin olla pieni veitikka; sen näin, koska suutarin pojan pään hän
kovin pani pyörään, ja mies ehkä piti asian totenaki. Mutta luulenpa
toki, että hän viimein ymmärsi kaikki vaan leikiksi. (Tällä aikaa on
olvihaarikka käynyt ympäri vieraitten seassa). Oltta, Jaakko! Ja sinä,
Teemu, anna viulusi vinkua!

TEEMU. Se tietään, ettei Teemu säästä sompaansa. Mutta yhtä tahdon
teille sanoa, niin morsius-parille kuin isännälle ja kaikille vieraille
tässä. Kuulkaat minua koko häähuone! Asian laita on tämä. Minun
isäni--hän asuu tuossa mökissä toisella puolella kylää ja siellä asun
minä myös--isäni, sanon minä, vihaa kaikenlaista mailmallista musiikia
ja on minun kovin kieltänyt pelaamasta viulua, olkoon se missä
tilaisuudessa tahansa. Hän ei tiedä minulla viulua olevankaan; minä
säilyttelen sitä naapuri-Kallen piironkiloorassa. Mutta käydäänpäs
pää-asiaan taasen. Tulisi jo nyt tämä tieto hänen korviinsa, että minä
näissä häissä pelailen, niin peijakas minun perisi. Ilman armoa ottais
hän kohta pojasta kirjavan takin mittaa, peittois minun hyvän omaksi,
että jos näkisitte minun sen, saunoituksen perään, niin, peto vieköön!
luulisittepa minun mustalaisen puhalletuksi hevoiseksi. Semmoinen ukko
hän on. Mutta sentähden tahdon teitä varoittaa hänelle mitään
ilmoittamasta, että minä olin näiden häitten soittomiehenä. Jos hän nyt
kohtaisi jonkun teistä ja kysyisi: »kuka oli pelimannina häissä?» niin
vastatkaat, ettette tunteneet häntä, eli sanokaat, että se oli
Vilukselan Matti tai Viuvalan Eero. Mutta karttakaat itsenne tarkasti
haastelemasta ristiin.--Tämä oli asia, jonka tahdoin teille yhteisesti
ilmoittaa.

KARRI. Ole hyvässä rauhassa, Teemu, ja hellitäppä taasen viulustasi
iloinen polska!

TEEMU. Minä en säästele sompaani. (Pelaa).

ERÄS NAISISTA. Isäntä, kokki tahtoo ehtoollisen esiin.

KARRI. Me teemme niinkuin hän käskee. Siis atrioitsemme ensin ja sitten
tanssimme. (Teemu taukoo pelaamasta). Rakentakaat ehtoollispöytä.
(Pöytää rakennetaan). Mutta ketä vieraita näin tuolla porstuassa?
Käskekäät heitä sisään! (Yksi naisista menee ulos). Hää-talon ohitse ei
yksikään pääse kaulaa kastamatta; se on vanha tapa. (Mikko ja Esko
tulevat). Keväiset kortteerivieraamme! Astukaat sisään, astukaat sisään!

ESKO. Iloitse sinä häähuone!

KARRI. Terve miehiä!

MIKKO. Suokaat anteeksi!

ESKO. Me emme tahdo häiritä juhlaanne. Emmehän tienneet, että vietettiin
täällä häitä.

KARRI. Ei yhtään anteeksi pyytöä teiltä eikä pahaksi panemista meiltä.
Olkaa tervetulleet, painakaat puuta ja riemuitkaat kanssamme!--Oltta
vieraillemme, piikaset!--Me vietämme kasvate-tyttäreni, Kreetan, ja
puusuutari Jaakon häitä.

ESKO. Iloitse sinä, häähuone!--Mutta älkäät uskokaa, isäntä, meitä
tulleeksi tänne norkailemaan, ei, meillä on muita ja tärkeämpiä asioja.

KARRI. Sen tiedän kyllä. Mutta minä käsken teitä häihin, ja nyt olette
yhtä arvokkaita vieraita kuin muutkin tässä.

MIKKO. Me kiitämme.

ESKO. Kiitämme nöyrimmästi tämän kunnian edestä. (Oltta tuodaan).

KARRI. Jättäkäät kiitokset ja keventäkäät haarikkaamme hieman.

ESKO (katsahtaen salaa Kreetan päälle. Itseksensä). Hän on kaunis kuin
ruusu ja kukkainen. Ja kultakruunu päässä! Sydäntäni karvastelee vähän.
Minulle on tehty vähän petoskauppaa. Mutta enpä tahdo toki ruveta tässä
mekastamaan, en sanaakaan hiiskua tästä asiasta, jos eivät he minua
vihoita jollain tavalla. (Ottaen Mikolta haarikan). Mutta sille ei
kohtelemisensa meitä kohtaan näytä. Käskiväthän meitä häihinki. Minä
olen vait kuin ahvena kivellä. (Juo).

KARRI. Saanko luvan kysyä, mitkä asiat ovat saattaneet teitä matkalle?

ESKO. Meillä on yhtä ja toista toimitettavaa täällä.

KARRI. Kentiesi tavoitatte taasen meidän kylän kuuluisaa tietäjätä
kohden?

ESKO. Oikein arvattu.

KARRI. Teiltä on varastettu?

ESKO. Ei meiltä, mutta eräältä ulkomaan kreiviltä Tampereen kaupungissa
on varastettu monta kymmentä tuhatta. Eikö ole kuulutus vielä ehtinyt
teidän pitäjään?

KARRI. Nyt muistan; se on meilläkin jo kuulutettu.

ESKO. Juuri sentähden olemme lähteneet tähän jalkajuoneen, tutkimaan
tietäjältä, mikä mies tämä varas on ja missä hänen saavuttaisi.

MIKKO. Minulla on kuitenkin muuta asiaa sukulaisilleni täällä.

ESKO. Seitsemän sataa riksiä luvattiin palkinnoksi sille, joka
käsittäisi lurjuksen ja saattaisi hänen kruunun kouriin.

KARRI. Niinpä luvattiin.

ESKO. Tämä kreivi sanotaan äärettömän rikkaaksi.

KARRI. Sentähden antaa hän vielä mennä muutaman sadan riksin, kuin vaan
varasta kohtaa rangaistus. Ja minä toivon sinun toimessasi onnistuvan.
--Mutta pöytä vartoo meitä. Nyt atrialle kaikki astukaamme. (Kaikki
istuvat pöytään). Nyt, vieraani, elkäät säästäkää talon tammi-pöytyriä,
vaan ravitkaat itsenne, että seisoo vatsanne kuin papin säkki, viisto
ja pullea, edessänne!

MIKKO. Siinäpä säkissä sitten oiva tuki väsyneelle päälle.

KARRI. Juuri niin, Mikko Vilkastus.

ESKO. Sitten maata ja vatsa syliin, sanoo sanan-lasku. Mutta kun ei
kävisi meille kuin Korppilan Paavolle Peltolan häissä. Kaksi päivää
ennen pitoja paastoi hän kuin mies, ei suuruksen tomuakaan nauttinut.
Mutta tulipa hää-ilta, niin söi hän taas kuin mies, ja noustuaan viimein
pöydästä, tallusteli ales niitulle, kaivoi kuopan maahan, sovitti siihen
vatsansa, nukkui sikeästi ja makasi näin seuraavan yöseen ja päivän. Niin
teki Paavo.

KARRI. Samoin tehkäät tekin nyt; mutta maata ette pääse, vaan tanssi
alentakoon vatsan, ja vauhtia antakoon Teemun viulu.

ESKO. Koska lähestyimme taloa, niin kuulimmepa viulun vinkunan jo tuonne
riihimäelle ja kyselimme toinen toiseltamme: mikähän juhla Karrissa,
koska siellä näin soitto pauhaa ja riemu raikuu? Ja täällä oli häät ja
iloinen musiiki.

KARRI. Teemu on niitä ensimäisiä viuluniekkoja.

ESKO. Entäs Oinasmäen Jooseppi meidän kylässä. Virstan matkaa kuuluu
hänen pelinsä, se käy ytimiin ja munaskuihin, ja ihminen luulee
olevansa taivaan ilossa.

TEEMU. Taivaan ilossa! Kas se mar vasta mies on. Vahinko, ettes tuonut
häntä myötäs häihimme tänne, koska on hän niin ihmeellinen soittoniekka.

ESKO. Minä en tiennyt täällä vietettävän häitä, ja siksi toiseksi: se ei
ollut minun asiani toimittaa tänne viulun-soittajaa.

TEEMU. Mitäs sitten puhut?

ESKO. Henkirahan maksan minäkin edestäni.

TEEMU. Elä sinä mökötä, koska pääs on kuin vihalaispesä.

1:N HÄÄMIES. Tahdothan riitaa, Teemu?

2:N HÄÄMIES. Aina juonikas mies, kuin hänellä on vähän päässä.

TEEMU. Viisi ryyppiä on miehen päässä, ei enemmän.

KARRI. Enemmän sinun saaman pitää, jos tahdot.

TEEMU. Tarpeeksi olen saanut.--Mutta minä en kärsi tuota miestä.

KARRI. Saatpa luvan kärsiä häntä; hän on käsketty vieras niinkuin
sinäkin.

TEEMU. Hän mököttelee tyhmyyksiä.

KARRI. Sinäpä tässä itsesi tyhmästi käytät; se täytyy sinulle sanoa.

TEEMU. Oinasmäen Jooseppi ... taivaan ilossa. Kaikki tässä musiikista
juttelis', vaikk'ei ymmärrä konstin päälle enemmän kuin porsas
hopealuskan.

ESKO. Niin, herra tirehtööri.

TEEMU. Sinä olet kiero mies, Turkki, Isoturkki ja Kalmukki.

ESKO. Niin, herra tirehtööri.

KARRI (itsekseen). Molemmat yhtä yksinkertaiset.

JAAKKO. Minäkin mielisin sanoa sanan. Tämä on hääpöytäni, minulle
iloisin atria ijässäni, ja samoin, luulen minä, Kreetalle myös, ja
sydämestäni suon sen iloiseksi muillenki. Mutta pitääkö nyt sen hauskuus
hämmentymän turhasta, mitättömästä syystä, paljaan lorujutun kautta?
Pois se! Elkäät olkaa ämmäkkäitä, pojat, vaan jättäkäät tämä leukain
nalkutus ja syökäät ja juokaat kuin ystävät!

ESKO. Oikein, puusuutari! Sinä olet puusuutari ja minä olen
nahkasuutari, me vedätämme siis vähän virkaveljiksi.--Mutta yhden asian
tahdon hyväntahtoisesti sinulle sanoa. Vanhempasi tekivät vähän
tyhmästi pannessansa sinua puusuutarin oppiin ja ei nahkasuutarin. Usko
minua, puusuutarin virka ei lyö leiville tähän mailman aikaan, mutta
saappaita ja pieksuja nahasta tarvitaan aina tuomiopäivään asti.
Nahkasuutariksi olis sinun pitänyt ruveta.

TEEMU. Nahkasuutari! Mikä on nahkasuutari? Vihelijäinen pikikuono.

KARRI. Teemu!

ESKO. Sano mitä tahdot, Teemu, mutta nahkasuutareita ei kasva vaan
jokaisella oksalla.

TEEMU. Aina semmoisia kuin sinä. Sinä olet juuri se sama suutari, jonka
käsi-alasta minä olen kuullut hyvin huonoja juttuja.

ESKO. Sano suoraan, mitä kuullut olet.

TEEMU. Eräs mies, talonpoika, minä en sano kuka hän oli, mutta hänpä
kaupunkitiellä kertoi minulle, että koska hän ensi kerran otti jalkaansa
sinun tekemäsi saappaat, ja käytyänsä tuvasta tallin parsille havaitsipa
mies, että toisesta saappaastansa oli antura pois; se oli, näetkös,
jäänyt tielle tuvan ja tallin parsien välille.

ESKO. Se on vale ja väärä puhe, jyrkästi väärä. Enkeli taivaasta ei tee
parempaa saapasta kuin minä.--Sinä, Mikko, tunnet työni ja tekoni;
todista, mitä tiedät!

MIKKO. Suutariksi hyväksi sinun tiedän, ja sen myöntää koko pitäjämme,
mutta en takaa toki, että kiistan kestäisit, jos oikein pääsuutari
enkeleistä astuisi ales tänne kanssas kilvoittelemaan.

ESKO. Mutta siinä lujana pysyt, mitä todistit sekä itses että pitäjämme
puolesta?

MIKKO. Siinä pysyn.

ESKO. Noh.--Mutta jääköön tämä tähän. Minä olen aina kovin vastakynsinen
omaan kiitokseen; se, niinkuin tietään, haisee pahalle. Kuitenkin tulee
arvomiehen itsiänsä jalosti puolustaa, koska mailma häntä sortaa tahtoo.
--Mutta ihmetellä täytyy tuon miehen häijyä sisua. Kuin takkiainen hän
iski puheeseni kiinni, koska minä ihan hyvänsuosiosta tahdoin osoitella
tälle sulhaiselle, että nahkasuutarin virka olisi, kentiesi, ollut
hänelle hyödyllisempi kuin puusuutarin ammatti.

KARRI. Suutaroitsemisen niin nahassa kuin puussa heittää hän nyt
Helssinkiin ja rupeaa kuin myyri maita möyrimään. Se on päätöksensä
tänään.

ESKO. Se on ero asiassa.

KARRI (olvihaarikka kädessä). Jaakko, sinun maljas juon ja toivon, että
vuoden päästä jo huoneesi valmis on ja sinä isäntänä Koutinkorvessa
vallitset. Kuusisto ympäriltäs kaatukoon ja kontio maristen sijansa
muuttakoon vähän sinnemmäksi; siellä on tilaa teille molemmille. Ryskyen
kaskes palakoon ja nouskoon korkeuteen sakea sauhu, että ihmiset
taitavat sanoa: tuolla palaa Koutinkorven Jaakon kaski. Kymmenen vuoden
päästä olkoon huhdat pelloiksi muuttuneet, jossa vilja lainehtii, ja
siinä, missä nyt on harmaa suo ja kurjet pesiä tekee, seisköön silloin
heinäsuovat. Emäntäsi koivopäitä ja kyytöselkiä mäen syrjässä lypsäköön,
kivisellä tanterella leikitköön iloinen lapsiliutas ja Halli portilla
haukkukoon, koska sinä itse huoneesi portaalla viikatettas niot ja
aurinko länteen laskee. Ja päivä nouskoon taas ja laskekoon; niin
vuodet menköön, niin aika aina onnen suojassa kulukoon, kunnes viimein
päänne vaipuu rauhalliseen hautaan; ja kaipauksen kyynel silloin
kastakoon hautanne kummun.--Minä muistoksenne juon. (Juo).

ESKO (itseks.) Herrajesta! Pääni käy pyörään, koska aattelen, että,
ilman petoskauppaa, kaikki tämä onni olis langennut minulle.--Mutta
minä olen vaiti.

KARRI. Entistä totisemmaksi saattoi juttuni Jaakon. Heitä Hiiteen tämä
tuumaileva muoto, ja katso rohkeasti tulevaa aikaa vasten naamaa.

JAAKKO. Niin juuri, isäntä. Kerran käsiin käytyäni enpä taakseni katsoa
aio ja toivon, että otsani hiestä viimein palkinnon saan. Mutta en taida
toki unohtaa niitä vastuksia, jotka saattavat mua kohdata, ja hirvein
niistä on kesäinen halla-yö, joka parissa hetkessä voi tyhjäksi tehdä
vuotisen vaivan, hedelmöitsevän laihon lakastuneeksi korreksi muuttaa.

KARRI. Totta sanot, mutta malta, että toivo mielii aina haastella
koreata kieltä. Vastoinkäymisiä on meille alati tarjona, siitä ei
kysymystä; harmaa halla viljas menettää taitaa, mutta sekoita silloin
kaarnaa leipääsi ja raivaa vielä enemmän soita ja maita. Te'e työtä ja
säästä ja käytä itses aina kuin rehellinen mies, niin kaikki viimein
päättyy hyvin.

ESKO. Laittamattomasti haasteltu ja viisaasti, sen taidan vakuuttaa.
Kuin me vaan aina itsemme rehellisesti käytämme, sovintoa ja suosioa
rakennamme, emmekä koskaan pidä suden eikä lampaan puolta, niin
kukkuupa, kukkuupa viimein lähellä hautaamme kiviaidan turpeella
kunnian käki.

TEEMU. Kuku sinä siellä ja kuku sinä täällä.

ESKO. Minä en puhu sinulle.

TEEMU. Mutta minä puhun sinulle.

ESKO. Sinun ei tarvitse puhua minulle, sinä et saa, minä kiellän sen.

TEEMU. Taidatko kieltää suuni käymästä? Eikö ole minulla valta puhua?

ESKO. Sama valta kuin minullaki.

TEEMU. Sinä et saa puhua, kuin vanhempain ihmisten luvalla.

ESKO. Mistä syystä? Olenhan sanonut, että henki-rahan minäkin edestäni
maksan.

TEEMU. Sinä? Yksi esivallan pienemmistä; jonka taidan tappaa koska
hyväänsä, kuin vaan jätän viisi kopekkaa rintas päälle.

ESKO. Siihen taidan vastata Mooseksen laista näillä sanoilla: jos tapat
yhden näistä pienemmistä, niin myllynkivi sinun kaulaas ripustetaan ja
sinä upotetaan meren syvyyteen.

KARRI. Minä pidän sinusta, Esko; sinä olet vakaa ja pitkämielinen mies.

ESKO. Annetaan hänen olla rauhassa, isäntä. Hän ei tiedä laista eikä
sakramenteistä. Tässä oli puhe myllynkivestä, mutta juuri hänen
sydämensä on kova kuin alimainen myllynkivi. Hän on surkeasti
synteihinsä paatunut mies.

TEEMU. Sinä hunsvotti!

ESKO. Minäkö hunsvotti?

TEEMU. Sinä kenkäraja!

ESKO. Minäkö kenkäraja?

TEEMU. Sen sanoin.


ESKO. Kuulkaat, ihmiset!

KARRI. Olemmeko kaikki ravitut? (Hetki äänettömyyttä).

1:N HÄÄMIES. Tottahan jo mahdamme olla.

2:N HÄÄMIES. Koskas sitten, jos ei jo?

KARRI. Siunatkaamme sitten. (Siunaavat istuessaan, nousevat pöydästä).

ESKO. Kiitoksia vaan, isäntä!--Nämät ovat hauskat häät, ja hauskemmiksi
tuntuisivat vielä, jos ei soittomiehenne olisi niin äkeässä
mielenlaadussa.

KARRI. Me annamme hänelle anteeksi.

ESKO. Me annamme hänelle anteeksi. Mutta pahoin on hän minua haukkunut,
hävyttömästi koettanut kunniaani lokaan tuhria, ja rupeisinko retumaan
kanssansa käräjätuvan ovissa, (taputtaen hiljaa Teemua päähän, joka
istuu rahilla) niin kalliiksi, hyvin kalliiksi tulisi sinulle tämä
atria, mies.

TEEMU. Katsokaat päälle, hän tukistaa minua.

ESKO. En tukista, vaan taputan.

TEEMU (nousten rahilta). Taputat. Pidätkö minua poikanulkkina, kakarana,
koska taputtelet minua päähän? Katso, ettes makaa tuolla pöydän alla ja
kuultele mesiäisiä!

ESKO. Minä en pelkää sinua, minä en ole mikään jänis enkä oravakaan.
Olenpa Nummisuutarin poika ja kannan tynnörin ja kakskymmentä vakkaa
rukiita.

TEEMU. Minä kannan kaksi tynnöriä täyteensä.

ESKO. Sen kannan minäkin, jos oikein pahan pääni päälleni otan.

MIKKO. Oiva mies ei kerskaile, vaan näyttää voimansa, jos niin
tarvitaan.

ESKO. Tuokaat tänne kaksi tynnöriä.

MIKKO. Onhan muitakin keinoja, voimia osoitella. Menkäät painimaan!

ESKO. Tules painimaan!

TEEMU. Pelkäisinkö?

1:N HÄÄMIES. Iskekäät yhteen kuin kaksi karhua sammaleisella kalliolla.
Mutta olkoon se kunniallinen paini.

2:N HÄÄMIES. Ja tämä katkaiskoon hammasnuottanne. Heikompi olkoon sitten
äänetön kuin hiiri.

KARRI (erittäin Mikolle). Pelkäänpä tulevan tästä painistansa huonon
lopun; kädet ja koipeet taitavat he runtoa toinen toiseltansa. Ja
toveris ei tiedä Teemua pitäjämme vahvimmiksi miehiksi.

MIKKO. Ei yhtään vaaraa. Koettakoot voimiansa; tuleepa siitä jotain
lystiä katsella. (Eskolle ja Teemulle). No, mitä kyräilevät sonnit?

ESKO. Minä olen valmis.

TEEMU. Minä myös.

KARRI. Minua ei miellytä tämä temmellys, mutta jos en taida haluanne
pidättää, niin painikaat ja syyttäkäät itsiänne, vaikka selät taittuisi
ja sääret murtuisi. Kuitenkaan ei saa tämä tiimelys, niinkuin usein
tapahtuu, loppua tappeluksella ja verellä. Sentähden tahdon teille
ilmoittaa: joka painin riidaksi kääntää, hänen heitämme ulos tunkiolle.

1:N HÄÄMIES. Sen teemme.

TEEMU. Olkoon niin.--Tule nyt. (He käyvät toinen toisensa kaulukseen ja
painivat).

MIKKO. Seis' kannallasi, Esko!

1:N HÄÄMIES. Näytä Teemulle, ettei miestä, jolla ei vertaista!

MIKKO. Meidän kylän poika voittaa.

2:N HÄÄMIES. Ei, meidän kylän poika, sanon minä.

ESKO. Elä kurista minua! (Pidättävät paininsa).

MIKKO. Hiiteen tämä kaulusheitto. Pankaatpas oikein rakasta ristipainia.

ESKO. Sitähän minäkin tahtoisin.

TEEMU. Sitä sinun saaman pitää. (Painivat ristipainia).

MIKKO. Kas niin, Esko!

2:N HÄÄMIES. Teemu, elä häväise kyläämme.

MIKKO. Muista, Esko, että olet Nummisuutarin poika!

1:N HÄÄMIES. Tasavoimat, tasavoimat!

KARRI. Pojat, pojat! Kaikaleet permannostani heltivät. Noh, olkoon
menneeksi! Kuka voittaa? (Teemu heittää Eskon allensa).

MIKKO. Esko! Mitä täytyy minun nähdä! (Painiat nousevat ylös).

TEEMU. Minä olen Teemu.

2:N HÄÄMIES. Uljas poika!

TEEMU. Näitkös? minä likistin hänen laattiaan jo juuri niinkuin
talluksen.

ESKO. Niin, herra tirehtööri!

TEEMU. Kylläs sen tiedät, ettei meidänkään pitäjässä kaalia syödä.

ESKO. Niin, herra tirehtööri!

TEEMU. Kaksi Eskoa kuitenkin minä aina korjaan.

ESKO. Juuri niin, herra tirehtööri!

TEEMU. Kylläs sen tiedät!--Hyvät ystävät ja hää-miehet! näittekö
minun heittoani? Se meni vaan noin, juuri niinkuin leikin teossa. Niin
minä poikia opetan!

ESKO. Elä veli kulta puhu niin kopeasti, vaikka voitatkin!

TEEMU. Kiitä, ettäs kävelet vielä kahdella töppösellä!--Kylläs sen
tiedät.--Makasithan tuossa kinttaana vaan. Eikä miestä leikillä kumota,
ei vaankaan miestä leikillä kumota.

ESKO. Tules toinen kerta!

MIKKO. Niin, Esko, elä anna perään!

ESKO. Tules toinen kerta, mies!

TEEMU. Ei maksa se vaivaa.

ESKO. Hän ei uskalla enään!

TEEMU. Uskalla! (Käyvät kiivaasti painiin).

MIKKO. Nyt, Esko, ponnista takaisin miehuutesi arvo! (Teemun isä tulee,
käy poikansa kaulukseen ja kiskoo hänen ulos).

KARRI. Teemu parka!

MIKKO. Esko, nyt kadotit miehuutesi.

ESKO. Pahasti, että pääsi hän näin kynsistäni!--Oliko se isänsä?

KARRI. Isänsä; ja aika-mekosti, luulen minä, hän poikansa nyt sukii.

ESKO. Se ei haita hänelle!--Mutta onhan se sopimatonta näin peuhata
toisen häissä. Mitä sanoo morsian? Minä pyydän anteeksi!

KREETA. Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa!

ESKO. Sydämeni on kovin kipeä. Minä en voi ymmärtää, kuinka hän sai
minun allensa.

KARRI. Hän on vahva!

ESKO. Minä olen vahvempi. Mutta millä keinolla sai hän minun allensa?

MIKKO (erittäin Eskolle). Usko minua, jos tahdot, mutta se ei käynyt
rehellisellä tavalla. Hän kamppasi.

ESKO. Sitähän pelkään minäkin.--Sinä taidat sen todistaa?

MIKKO. Hän kamppasi.

ESKO. Jaa, hän kamppasi. Mutta minä hänen opetan.--Missä asuu se mies?

2:N HÄÄMIES (osoittaen akkunasta). Tuo pikkuinen tönö mäen syrjässä
tuolla, jonka ovella näet rehevän koivun, on hänen kotonsa.

ESKO. Nyt minä menen sinne ja opetan pojan kamppailemaan kunniallisessa
painissa. Lurjus! Tappeluksessa voitan hänen juuri vissiin.

MIKKO. Epäilemättä.

ESKO. Eikö ole hän ansainnut köniinsä?

MIKKO. Aika tavalla.

ESKO. Heitellä painissa vekarajalkaa! Silloin tarvittis niin kuranssia,
niin kuranssia.--Minä tulen pian takaisin.

KARRI. Esko, kuule varoitukseni: anna miehen olla! muutoin taitaa sinun
käydä pahoin.

ESKO. Häntä en pelkää. Tuonne mäen syrjään juoksen niinkuin ilves ja
haen ylös sen kavalan ketun luolastansa. Tahdonpa näyttää, mitä se
maksaa, että salakoukkuja tekee.--Minä tulen pian takaisin. (Menee).

KARRI. Enpä havainnut minä mitään kamppausta painissa. Pahoin meiltä,
jos yllytämme yksinkertaisia kumppania hurjiin käytöksiin.

MIKKO. Se ei vahingoita, isäntä. Hän on vimmatun itsepintainen ja
voimaansa aina luottava. Ei vahingoita, vaikka saisi hän pienen
muistutuksen.

KARRI. Luulenpa, että tarpeeksi hänen nyt höyhentävät. Mutta niitä
kaloja, joita ongimme, niitä saamme.

MIKKO. Suotteko minun kysyä yhtä asiaa?

KARRI. Mielellä.

MIKKO. Oletteko te tavannut Eskon isää, Nummisuutari Topiasta,
Puol'matkan krouvissa?

KARRI. Tapasinpa hänen tultuamme kaupungista.

MIKKO. Oliko tässä tilaisuudessa jotain keskustelemista välillänne
jostain naimakaupasta, koskeva Eskoa ja kasvate-tytärtänne Kreetaa? Ehkä
leikin vuoksi?

KARRI. Senkaltaista jotain siinä haasteltiin, ja lausuinpa silloin yhtä
ja toista, jota en tehnyt olisi ilman vähän häkää ylikammarissa tässä.
Totta sanoen, mua huvitti lyödä hieman leikkiä ukon kanssa, mutta jos
hän leikin otti todeksi ja sen mukaan on nyt työksennellyt, niin
paheksinpa tätä poikamaista käytöstäni krouvissa.

MIKKO. Ei vaaraa. Mutta ovatpa he molemmat, sekä isä että poika, kaksi
yksinkertaista kumppania, ja yksinkertainen, niinkuin tietään, pitää
usein leikin totena.

KARRI. Ja tästä syystä kenties olette nyt naima-teillä täällä?

MIKKO. Mutta asiassa ei ole tärkeyttä, ei yhtään. Te näette, ettei se
ensinkään käy sydämellensä. Hän syö ja juo ja painiskelee ja viimein
kiittää hän teitä koreasti lähteissänsä. Minä tunnen luontonsa ja
taidan teitä vakuuttaa, ettei hiisku hän sanaakaan koko asiasta, kuin
ette vaan häntä jollain tavalla loukkaa. Sammukoon se tähän, ja
kaikkein vähin katkaiskoon se hää-iloanne.

KARRI. Paras ilo on nyt tiessään, kuin vietiin meiltä musikantti.--
Jaakko, mistä saisimme toisen?

JAAKKO. Minun mielestäni on tarpeeksi jo tanssittu. Jotain muuta nyt
tahtoisin esitellä.

KARRI. Sanoppas!

JAAKKO. Tuossa seisoo niittunne odottaen viikatetta, tässä miehiä
tusinoittain; laskekaatpa heitä lakasemaan ennen katoomista
aamukasteen ja parissa hetkessä on heinä maassa.

1:N HÄÄMIES. Tehkäät niin, Karri.

KARRI. Minäkö häävieraani työhön panisin?

JAAKKO. Iloleikkiin, vaan ei työhön, sekä häävieraat että kuokat;
valmiit ovat he kaikki käymään käsiin, miehet edellä viikatteilla ja
naiset perässä harava kouras', ja atrian miestä kohtaan maksoi se
niittu.

2:N HÄÄMIES. Tästäpä nousee iloiset talkoot.

1:N HÄÄMIES. Nyt naapuritaloista viikatteita toimeen. (Osa häämiehiä
menee perältä ulos).

KARRI. Noh, jos mielitte, niin olkoon menneeksi. Käykäämme sitten
itsiämme varustamaan. (Karri, Jaakko, Kreeta ja m. menevät oikealle).

MIKKO (yksin). Esko viipyy vielä riitaretkellänsä. Onpa lysti nähdä
millä muodolla hän sieltä palaa.--Eroisinpa koko miehestä, jos ei
matkakassa meitä yhteenliittäisi. Mutta päivä päivältä se vähenee, sillä
enpä juuri kovin sitä säästele, ja koska se kerran on tyhjennetty,
silloin katoo Mikko Vilkastus. (Esko tulee kiivaasti hattu kädessä,
tukkansa on hajalla ja näyttää revitylle, ja silmänsä alla näkyy
punainen naarmu).

ESKO. Mikko, katsos näin olen minä nyt revitty! Mutta tästä nousee
hirmuinen prosessi.

MIKKO. Varjelkoon sinua Jumala, Esko! Miestä seuraa tänäpänä kiero onni,
näen minä.

ESKO. Olipa heitä kaksi yhtä vastaan, ja se ei ollut rehellinen
tappelus. Tosin annoin minäkin puolestani, annoin, että mäki tärähteli,
mutta taistelinhan ylivoiman kanssa.

MIKKO. Kuinka oli tapaus?

ESKO. Mökkiin juoksin niinkuin luoti ja näin selvästi, että poika oli
saanut isältänsä aika saunan, mutta kas kun karkasin minä pojan niskaan,
niin tulipa heistä molemmista toverit jälleen, ja nyt yhdessä peittomaan
minua.

MIKKO. Niin niin, yhteinen vihamies saattoi Heroodeksen ja Kaiphaan
ystäviksi.

ESKO. Kutsu heitä perkeleiksi, vaan ei Heroodekseksi ja Kaiphaaksi. He
olisit minun syöneet nahkoineni ja karvoineni, jos en olis pääsnyt
viimein käpälämäkeen kynsistänsä.

MIKKO. Ikävä asia vaan.

ESKO. Mutta olis Jusolan Aapo, minun paras ystäväni, ollut siinä, niin
eipä olis minua näin surkeasti hanssattu.--Kirkas leimaus, Mikko, tämä
viha on sammumaton. Ihminen, se saatana, on vihoissansa kuin nuijalla
tupattu säkki, jonka sisällä sappi se karvas kiehuu ja kuohuu, hörisee
ja pörisee, juuri niinkuin kiukkuinen ampiaispesä turpeen alla.--Ja
syytä on minulla vihaan kahdelta haaralta. Selkääni sain kuin mies
tuolla mökissä ja talossa tässä on minulle tehty hävytön petoskauppa.
Morsiameni, niin hyvä kuin kihlattu morsiameni, on annettu toiselle.
Kirous ja kauhistus! Minun ovat viheliäisesti pettäneet, ja tahdonpa
kysyä sen asian perään, tahdon kostaa.

MIKKO. Jos olet viisas, niin pidä suusi kiinni koko asiasta ja jätetään
talo ja mennään herraamme.

ESKO. Enpä helli tästä juuri niin. Aatteles, Mikko!--(Jaakko hiasillaan,
tulee oikealta). Jassoo, puusuutari! (Käy kiivaasti Jaakon eteen). »Yks
tuhat kahdeksan sataa, puusuutari poltti nahkansa edestä ja takaa».

JAAKKO. Mitä meinaat?

ESKO. »Yks tuhat kahdeksan sataa, puusuutari poltti nahkansa edestä ja
takaa». Ymmärrätkös yskää?

JAAKKO. Tämän lauseen olen kuullut, mutta siinä sanotaan hän vaan
suutariksi, joka nahkansa poltti.

ESKO. Hän poltti sekä maha- että selkänahkansa.

JAAKKO. Nahkasuutari.

ESKO. Puusuutari. Elä kopeile, mies! Tiedätkös, kuka tässä on laillinen
sulhanen?

JAAKKO. Sen mahdan minä parhain tietää.

ESKO. Tiedätkös, minkätähden minä olen tässä?

JAAKKO. Sen mahdat sinä parhain tietää.

ESKO. Teethän minun aina hullummaksi. Mutta elä huuda vielä: hoi, koska
oja on edessäsi, syvä suvanto on edessäs, ja katso, ettes joudu pahoihin
puliin, ennenkuin pääset sen ylitse.

MIKKO. Esko, kuule minua!

ESKO. Nyt en kuule sinua enkä paljon koskaan enään. Rupeanpa vähitellen
havaitsemaan, minä miehenä sinä käyt.--Minä pelkään, ettei Teemu
painissa kampannutkaan; olisinhan tuntenut sen itse. Mutta sinä olet
kettu, oikein aika kettu, ja sinulla on reisukassani hallussa; no no,
tuleepa siitä tilinteon päivä, tilinteon päivä tulee.

MIKKO. Mutta tässä on minulla ensin toinen asia suoritettavana.
(Kääntyen Jaakon puoleen). Jaa, arvaappas minkätähden minä olen tässä.

JAAKKO. Sitä ei tarvitse arvata, koska tunnen asian omasta
kertomuksestas. Olethan käynyt tänne tietäjätä kohden, saadaksesi
tietoja kreivin varkaasta ja voittaaksesi seitsemän sataa riksiä.

ESKO. Minä annan palttua kreiville ja hänen varkaallensa. Siitä syystä
en ole tässä, vaan asia on toinen ja ankarampi.

JAAKKO. Sinä olet siis valehtelija.

ESKO. Elä ylvästele, mies! Minä en ole valehtelija, mutta sinä olet
ryöväri. Morsiamen, melkein kihlatun morsiamen olet sinä ryövännyt
minulta, Kreetan ryöväsit minulta.

JAAKKO. Hän itse todistakoon, jos olen hänen ryövännyt.

ESKO. Hän taitaa valehdella niinkuin sinäkin.

JAAKKO. Jos hän valehtelee, niin miellyttipä häntä tämä ryöväys.

ESKO. Kas niin, nyt puhut itses kiikkiin koreasti. Kuules, Mikko
Vilkastus; sillä iskenpä kiinni joka koukkuun ja solmuun, jotka ovat
mulle tarjona tässä asiassa.--Sanoppas, missä asuu tämän kylän
lautamies!

JAAKKO. Tässä ei tarvita lautamiestä.

ESKO. Minä tarvitsen häntä.--Sanoppas koreasti, missä lautamies asuu!
Sillä näetpäs, poikani, tästä nousee keräjän juoksut; kruunun
rautakouran huudan minä avukseni, ja luulenpa, ettes juuri naureskele,
koska kontillaan edessäni ryömit lakituvan laattialla, rukoillen
rikostasi anteeksi minulta. Juuri niin sinua opetan, tansmestari!--Ettes
vähän häpee narrata itsellesi toisen kunniallista morsianta, sinä,
sonnivaska, puuhevoinen, tervattu kuusen juurikko! Vai sinä tässä minua
leukaani pyhkeilemään panisit, sonnivaska!

JAAKKO. Minäkö sonnivaska?

ESKO. Sonnivaska, sonnivaska, iso-sonni, sarveton, nuijapää Laukki,
valmis marsimaan Anianpellon markkinoille.--Mitä sanot siihen?

JAAKKO. Sinä etsit riitaa, minä taasen tahdon aina sitä kartella, ja
lapsikaspa olisin, jos huolisin sanoista tuommoisen miehen kuin sinä.

ESKO. Minkämoisen miehen? Sanoppas!

JAAKKO. Tuommoisen mettäksen pojan.

ESKO. Kuules taas, Mikko! Hän sanoi minun mettäksen pojaksi.

MIKKO. Sano sinä häntä vuorostasi taasen sonnivaskaksi.

ESKO (katsellen Mikkoa epäillen. Jaakolle). Enpä pidä lukua, miksi minun
kutsut. Minä olen mies, joka pysyn virassani, jonka kerran olen oppinut.
Ei tarvitse minun, työn puutteen tähden, ruveta pyllyilemään soissa ja
maissa, niinkuin erään toisen, jonka hyvin tunnen. Ja tässä taidamme
muistutella sananlaskua: viisi virkaa, kuusi nälkää.--Niin sanotaan.
Mutta asia on tämä: kukin seurakunta pitäköön kerjäläisistänsä murheen,
päästämättä heitä toisen pitäjän hartioille. Se on oikeus ja kohtuus;
sillä kerjäläinen on ruismato, jota ei löytyisi, jos vaan jokainen, joka
ottaa itsellensä ämmän ja laittelee lapsinulikkoja tähän mailmaan,
pitäisi virastansa vaarin eikä hyppelisi sinne ja tänne, niinkuin ketun
edessä nuori rengassilmäinen jänis. Hän tekee koukun oikealle, hän tekee
koukun vasemmalle, mutta kettu, keveä kuin pellavatutti ja täynnä
sukkeluutta, juoksee suoraan uhriansa kohden; molemmat katoovat he pian
silmistäsi, mutta äkisti kuulet pienen parauksen: jäniksen poika on
nypistetty.--Niin käy. Ja kettu on jänikselle sama kuin meille nälkä,
joka niin monta ihmisen lasta on saavuttanut ja viimein surmannut.
Mutta niinpä käy täällä sille, joka kevytmielisesti sinne ja tänne
tanssiilemaan rupeaa tässä murheen laaksossa.--Sentähden ei luovu
virastansa tämä mies, vaan naskali ja pikilanka kourassa hän viimein
kuoleekin lestinsä niskaan.

JAAKKO. Tapahtukoon hänelle niin, ja kuoltuansa tulkoon lesti vielä
arkkuunsakin.

ESKO. Ei sen arkuunsa sentähden tarvitse tulla. Katsos kiukkua, joka
sisälläsi kiehuu. Teethän minun kaistapääksi paljaan vihan vimman
kautta, joka povessani kihisee ja polttaa, puhkaisethan silmät päästäni
näillä pistopuheillasi, sinä vintiö, sinä hunsvotti. Mitä sinusta
sanoisin? Sinä... Tees minulle yksi pari puukenkiä!

JAAKKO. Miksi en, koska vaan hääni olen viettänyt.

ESKO. Jaa, tee minulle yksi pari puukenkiä, puusuutari. Minä maksan
enemmän kuin tahdotkaan.

JAAKKO. Tavallinen hinta, ei enemmän.

ESKO. Enemmän kuin tahdotkaan, kaksinkertaisesti maksan sinun, lurjus,
sarvijaakko.--Taivaan ukko, varjele minua! Hulluksihan tekee miehen tämä
päivä. (Puristaen nyrkkiä Jaakon edessä). Jaakko!

JAAKKO. Mitä tahdot?

ESKO Jaakko!

JAAKKO. Sinä riehut turhaan!

ESKO. Jaakko! Ukko varjelkoon meitä!

JAAKKO. Ole puristelematta nyrkkiäsi nokkani edessä. Mies! näköni
synkenee, nyt ole siivosti!

ESKO. Levittele vaan sieraimias; minä en pelkää sinua; nouskoon tästä
huimaava tappelus; minä en ensinkään pelkää sinua, sinä konna, tuhat
kertaa konna. (Karri, myös hiasillaan, tulee oikealta).

KARRI. Luulenpa poikain vähän kiivastuneiksi.--Jaakko, mikä vaivaa sua?
Seisothan kalveana kuin kyöpeli tuossa.

ESKO. Karri kulta, minua hierotaan tänään tulisissa tauloissa. Kirottu
olkoon tämä päivä! olenhan saanut selkääni, saanut oikein Porvoon
mitalla. Teemu ja hänen isänsä, juureva ukko, he minua peittosivat kuin
matoa.

KARRI. Oma syys, poikani. Miksi et totellut minua?

ESKO. Ollaanpa viisaita maalla vahingon kohdatessa merellä. Mutta
olisinpa tainnut niellä kaiken tämän ilman erästä toista asiaa, joka
tekee, etten vääjää ketään, vaan harjastaa minua vihan rohkeudella
aina päälaelta häntäluuhun asti.

KARRI. Mikä asia on tämä?

ESKO. Suoraan sanottu: petoskauppaa minua kohtaan tässä hierottu on, ja
morsiameni narrattu pois. Kreeta oli morsiameni, mutta tuo tuossa hänen
veivasi minulta.

KARRI. Sinä olet erehtynyt. Kaikki olikin vaan leikintekoa Kreetalta.

ESKO. Ja teiltä myös isäni kanssa Puol'matkan krouvissa, jossa
harjakannuja tyhjensitte, kättä ravistaen kaupan vahvitteeksi, mutta
kaikki tämä oli vaan leikintekoa?

KARRI. Sulaa leikkiä viinalasin ääressä, ja siksihän luulin isäskin
asian ymmärtävän.

ESKO. Mies vakaa hän on niinkuin poikansakin eikä turhaa leikkiä kärsi
enemmän kuin minäkään, ja ettemme olekkaan edessänne leikkikaluja, sen
tahdon teille näyttää!--Minä käsken teidän keräjiin, Karri, minä käsken
sinun keräjiin, Jaakko, ja samoin vaimosi Kreetan myös, ja tulkoot
yhteen iloon vielä Teemu ja isänsä, juureva ukko, jotka minua niin
hävyttömästi rusikoitsit. Kaikki summassa vaan, ja kamala prosessi siitä
nousee, oikein himphamppu syntyy siitä, josta ette vapaiksi käy, vaikka
multahirretkin menettäisitte. Jaa, nyt olette apajassa ja suola vartoo
teitä; sillä asia on vaikea, kovin vaikea. Jouduttepa piukkaan, hyvät
ystävät!

KARRI. Puheestasi kuuluu, ettes tunne vielä lakia ja sääntöjä.

ESKO. Tarpeeksi ne tunnen. Kylläpä opetan teidät, te ... Mikä tämän
kylän nimi taasen on?

KARRI. Tämä on Hätylän kylä!

ESKO. Jaa-ah, kyllä minä teidät opetan, te Hätylän koiran-penikat!

KARRI. Jos tunnet lait, niin mahdat myöskin tietää, mikä rangaistus on
sille määrätty, joka naapurinsa juhlan, niinkuin häät, ristiäiset tahi
peijaiset, hämmentää tahtoo. Minä olen rauhallinen mies ja juuri
sentähden lain arvossa pidän, ja tiedänpä sen voimaan vedota, jos joku
mun oikeuttani häiritä mielii.--Minä en sano enemmän, vaan varoitan
sinua rakentamasta tässä mitään närkästystä.--Tule, Jaakko! (Karri ja
Jaakko menevät).

ESKO. Mutta minä sanon niinkuin Koiranojan Matti, miesmurhan tehtyänsä:
me emme kuule lain uhkaavaa ääntä, koska sappemme paisuu ja koston
hunajakaste mielessämme palaa. Niin se on, ja se on se synnin sitkeä
juuri, joka istuu meissä, sen tunnustan, mutta en voi sitä auttaa enkä
kovin lukuakaan pidä; sillä eihän ole minun syyni, että Aatami lankesi.
--Kostaa tahdon tämän petoskaupan, tahdon tehdä tässä jonkun tuntuvan
päätösmerkin, oikein rossauksen, joka vähän keventäisi sydäntäni.--Mutta
tahdonpa vielä haastella morsiamen kanssa. (Lähenee sivu-ovea oikealle.)

MIKKO. Yksi sana, Esko!

ESKO. Ei yhtään sanaa, Mikko! Korppioonit tänään rikerakkoot.--Aatteles,
mikä päivä, mikä historia tämä! Vietänhän omia häitäni, mutta en
olekkaan sulhainen niissä häissä, morsiameni on kaunis, kaunis kuin
kukkainen niitulla, mutta kuitenkaan ei ole hän minun morsiameni;
puusuutarin oma hän on. Katsos, Mikko, se aatus taitaa polttaa.--Mutta
tahdonpa jutella kanssaan muutaman sanan. (Menee sivu-ovelle). Onko
morsian täällä? Tulkaas vähän tupaan tänne; minulla on teille jotain
sanottavaa. (Kreeta tulee). Tunnetkos minua?

KREETA. Olettehan Esko?

ESKO. Esko, Nummisuutarin poika, kunniallinen mies, vaan ei kenenkään
pilkka, vaikka yksi ja toinen tahtoisi häntä pilkkana pitää, mutta se ei
käy kontoon!

KREETA. Mikä on tarkoitus tällä puheellanne?

ESKO. Vaimo, sinä olet minun pettänyt ja täyttänyt poveni kyykärmeillä,
sisiliskoilla ja sammakoilla, kaikenlaisilla elävillä, jotka maassa
matelevat tahi loiskivat. Sinä kukoistavan peltoni ohdake-maaksi
muuttanut olet, vehnävellini tamppu-puuroksi tehnyt, ja koko mailman
edessä tähtesi nyt hävetä saan.--Mutta rikosta seuraa rangaistus, ja
omatuntos sinun rangaiskoon! Ei öitten lepoa sen rautanuija sinulle
suoman pidä. Ja minäpä olen se painajainen, se pikimusta perkele, joka
sinua öisillä likistelen ja nuijiilen, ei, naputtelen, naputtelen, noin
hiljaksiin kenenkään tietämättä. Jaa, piikaseni, tämä petoskauppa sinua
vielä hampaattomana, keukkaleukana ämmänäkin nakerteleman pitää. Sanani
muista.

KREETA. Minulla ei mitään tekemistä kanssanne, te hävytön mies!' (Menee
oikealle).

ESKO. Hävytön mies! Hän, joka oikeutta myöten pitäisi morsiameni oleman,
haukkuu minua nyt suut ja silmät täyteen. (Viskasee nuriin ruoka-pöydän).

MIKKO. Esko! Oletko mieletön? (Kreeta ja yksi naisista tulevat
oikealta).

NAINEN. Herra varjele! Tuollahan makaa nyt kaikki; siellä herneruoka ja
lihanpalat.

KREETA. Juokse kiireesti niitulle ja käske miehiä ylös! (Nainen menee).
Hänen pitää saaman kyytinsä!

ESKO. Teemun viulu! (Ottaa viulun ja lyö sen murskaksi seinään).

MIKKO. Malta mielesi, Esko! haethan onnettomuuttas.

ESKO. Akkunat säpäleiksi myös! (Ottaa laattialta rahin, jolla hän särkee
akkunan lasit). Kas noin, noin!

KREETA. Rientäkäät apuun, pian! Hän kukistaa koko huoneemme!

ESKO. Ja toinen akkuna sitten. (Särkee myös toisen akkunan).

MIKKO. Nyt saakeli sun perii kuitenkin. Katsos! Liikkeillä on koko
miesliuta! Tänne, näetkös, juoksevat kaikin voimin.--Sinä olet myyty!
(Esko panee kiireesti hatun päähänsä ja haarapussin olallensa).

ESKO. Tule peräs, Mikko! Minä menen nyt! (Juoksee pois, ja kohta
nähdään miehiä hiasillaan hyppäävän perässä ohitse pirtin oven,
huutaen ja menoten).




KOLMAS NÄYTÖS.


(Katu Hämeenlinnassa. Iivari pohmeloissa, istuu eräällä porttikivellä).

IIVARI. Mikä päivä lienee tänään? Luulen, maanantai, ja huomenna on Esko
vaimonensa kotona häistä, ja täältäpä pöhnää tuliais-kestiksi varrotaan,
mutta hukkaan. Kaikki on juotu, niin nauriskuorman hinta kuin sekä kodon
että kylän säntirahat, ei äyriä jälellä löydy. Tyhjä on kukkaro, mutta
täynnä on pää täynnä myrkkyä ja kirousta!--Nyt perkele on irti ja
helvetin porstuassa seison minä ja rautahaaruin kilinän kuulen sieltä
kuumasta tuvasta. Uh! Tämä ompi ilkeätä! Sentähden kaik' katseleminen ja
aatus pois, ja tahdonpa elää sen hyönteisen eloa, joka, tuskin syntynyt,
poikia tekee ja kuolee, huolimatta, kuinka on talossa toimi. Maata
silmäni katselkoon, katselkoon se tuota sannan-jyvää tuossa tuon toisen
sannanjyvän vieressä!--Ken tulee? Hyvä enoni, Sakeri, juomatoverini
tällä onnettomalla retkellä. Hän on paljon syypää siihen, että näin on
nyt miehen laita. (Sakeri' tulee).

SAKERI. Kuinka jaksat poika ja mitä arvelet tässä?

IIVARI. Arvelenpa selvän miehen elon tässä mailmassa parhaaksi! Nyt
koittaa mulle taase raittiuden päivä, mutta kauhistunpa nähdäkseni
kaiken viheliäisyyteni tämän päivän täydessä valossa. Peijakas! Olis
raittiuden liitto tässä, niin kohta pyhän lupauksen tekisin ja uutta
uskallusta saisin, pukea taasen päälleni ihmishaamun!

SAKERI. Olin minäkin kerran jäsen raittiuden liitossa, mutta paninpa
sisään apskeetin.

IIVARI. Olittepa kerran polisikin, mutta panitte myös sisään apskeetin!

SAKERI. Teinpä pienen, ihan viattoman sommauksen ja sen melkein ehdolla,
koska ei miellyttänyt minua polisin virka.

IIVARI. Minä tiedän asian.

SAKERI. Sanoppas, mitä tiedät!

IIVARI. Te vaan vähän ryypiskelitte luvattomasti pois otettua viinaa sen
miehen kanssa, joka viinan luvattomasti ottanut oli, ja jota junkkaria
juuri teidän oli määrä kiinnisaattaa.

SAKERI. Niinpä tapahtui leppyisän sydämeni tähden! Taisinko kiristää
kruunun hanskoilla häntä, joka mulle ystävällisesti ryypin tarjoi?

IIVARI. Ei kernaasti se, joka niin paljon ryypistä pitää!

SAKERI. En tehnyt sitä itse ryypin tähden, vaan sen ystävyyden, sen
hyväntahdon tähden, jota hänen tarjomuksensa osoitti.

IIVARI. Yhden ryypin ainoastaan saitte?

SAKERI. Sainpa, että olin aika tellukassa, sain vielä täytetyn matin
taskuunikin!

IIVARI. Mitä on se, että luvattomasti jotain pois-otetaan?

SAKERI. Varastamista!

IIVARI. Mikä on hän, joka jotain luvattomasti pois-ottaa?

SAKERI. Varas.

IIVARI. Mikä on hän, joka varkaan kanssa yhtä pitää?

SAKERI. Varas! Mutta tässä on perin toinen laita.

IIVARI. Yleinen totuus on tämä: joka varkaan kanssa yhtä pitää, hän on
varas! Mutta teidän asianne, niinkuin sanoitte, on perin toista laatua;
niinmuodoin näin: te varkaan kanssa yhtä piditte, sentähden ette ole
varas!

SAKERI. Sinä nokkaviisas nallikka, tiedä, että olen enos, että lepää
kiireelläni enemmän kuin viisikymmentä talvea, ja sinä tahdot toki
tutkistella minua, tahdot minua varkaaksi soimata. Mikä hävyttömyys!

IIVARI. Eno! Olemmehan olleet tähän asti oikein hyvät ystävät, ja
yhdessä juoneet kaikki rahani, ja yhdessä, kuin porsaat pahnoissa,
kieriskelleet ylisniskoin krouvin nurkissa. Pitäiskö siis nyt meistä
tuleman vihan veljet jonkun sopimattoman sanan kautta, pikaisuudessa
sanottu?

SAKERI. Sinä olet suuri kanalja; mutta minä en koskaan rakenna
eripuraisuutta.--Ystävät siis vielä eteenpäin!--Sano minulle vakaasti:
käskikö isäs minua Eskon tuliais-pitoihin?

IIVARI. Sen teki hän, mutta äiti kielsi.

SAKERI. Hyvä! Minä tulen kanssas, ja vietämmepä iloista tuliais-juhlaa
maakyläisessä majassanne siellä nummella!

IIVARI. Mutta jos äiti ajaa teidän maantielle?

SAKERI. Ole sinä surematta siitä! Me olemme veli ja sisar, ja vaikka
riitelemmekin, vaikka tappelisimme kuin koira ja kissa, niin olemme
kuitenkin veli ja sisar!--Minä tulen kanssas. Nyt riennämme matkalle
vaan. Missä on hevoises?

IIVARI. Porvari Nyylunnin kartanolla seisoo se luukasa, ruskea nahka
päällä.

SAKERI. Se seisoo kuitenkin vielä!

IIVARI. Seisoo ja liikahtaakin välillä, josta nähdään, että kurja elää.
Peijakas! sydäntä nipistelee, katsella eläintä korvat lotkassa ja
roikkuvalla alihuulellaan, jota ei ketun kauvan vartoa tarvitse.

SAKERI. Minä annan sille uutta vireyttä; heiniä ja kauroja sen saaman
pitää!

IIVARI. Onko teillä rahaa?

SAKERI. Vähän taisin itselleni toimittaa tuhansilla vaiheilla ja
koukuilla.

IIVARI. Sitten teemme ne tärkeimmät ostokset!

SAKERI. Ei yhtään varaa ostoksiin, ei yhtään! Näillä rahoilla saamme
vaan kaasia hevoiselle ja tuopin viinaa tiellä, jonka ostamme
Puol'matkan krouvissa.

IIVARI. Kaikki hyvin, mutta minun ei kotiin lähtemistä!

SAKERI. Miksi haastelet lapsikkaita? Vikkelä mies itsensä suorittaa
vaikeammastakin tempusta kuin tämä.

IIVARI. Mahdotonta tästä kiikistä päästä! Kuorman hinta on juotu, juotu
on säntirahat, ja tässä toimessa olette te olleet minulle hyvin avulias!

SAKERI. Ja olenpa avulias vieläkin sua päästämään tästä pulasta!

IIVARI. Taidatteko saattaa minulle kymmenen riksiä?

SAKERI. En äyriäkään, siinä keinossa olen perin voimaton!

IIVARI. Ja ainoastaan tämä keino minun pelastaa taitaa!

SAKERI. Yksi toinen on jälellä vielä.--Kuule minua! Kotimatkalla ryöstit
meidät ryövärit perin pohjin ja löit meitä pahoin, että täytyi meidän
viipyä jonkun päivän jossain metsätorpassa ja parannella haavojamme, ja
niitä lahjoja on, Jumalalle kiitos, molemmilla meillä tarpeeksi sekä
päässä että kasvoilla.

IIVARI. Sanokaat: viinalle kiitos!

SAKERI. Mutta mitä meinaat tuumastani?

IIVARI. Epäilenpä, että uskovat tämän historian.

SAKERI. Muuta eivät taida, kuin ohjat vielä leikkaamme poikki, ja
teemme veitsellä Ruskon reiteen pienen viilloksen, jonka sai hän
kärhämässä, koska tappelimme ryövärten kanssa. Kaikki tämä tekee asian
hyvin uskottavaksi, ja omat ruvettuneet arpemme lyövät viimein naulaa
kantaan, ole varma siitä!--Se on sanottu, ja hyvin kaikki onnistuu.
Vakaalla mielellä lähemme nyt matkaan kotoas kohden!

IIVARI. Olkoon menneeksi! Juoneen suostun, onnistukoon tahi ei. Hiiteen
menköön kaikki!--Eno, kuinka saisimme korttelin viinaa?

SAKERI. Ei enään pisaraakaan, ennen Puol'matkan krouvia!

IIVARI. Riennetäänpä sitte. Huikeasti, Eno! Mitä huolin minä!

SAKERI. Me lähemme, mutta muista, että käytät itses siivosti tiellä
matkustavia kohtaan. Sinulla on äitis kuraasi ja mielenlaatu; hyvä
kuraasi, mutta eipä hänen leveitä hartioitansa, voimaa ei enemmin kuin
kärpällä, ja vaaralliset ovat semmoisen miehen retket. Ei ketään, jota
hän ei päällensä ärrytä, ei ketään, joka pelkäisi päällensä karata eikä
ketään, jonka käsivartensa pitäisi matkan päässä; jaa, Iivari, sinun
seuras on vaarallinen!

IIVARI. Lupaanhan olla siivo kaiken tien!

SAKERI. Ole aina niin; usko minua, se on sinulta viisaimmasti!--Heikko
tekee kaarroksia, nielee monta karvasta marjaa, monta huutisanaa,
mitaten aina herjaukset vähäväkisyytensä mukaan, ja niin hän pujoo läpi
mailman ehjemmällä nahalla kuin jättiläs, joka voimaansa luotti.

IIVARI. Mutta kas kuin sappi karvastelee!

SAKERI. Heikolla sekä on että ei ole sappea. Hän vasta silloin sen
katkeruuden tuntee, koska hän tietysti on herra mielensä ylitse ja
silloin on hän perkele; eikä ihme, hän ottaa vahinkonsa takaisin.--Usko
mitä sanon: heikkous on onni, kuin vaan oikein sitä lahjaa käyttelemme.

IIVARI. Onni suurempi vielä, jos voima ja tarkkuus yhtä seuraisit.
Olisin vahva kuin kontio, siivo kuin lammas ja viisas ja varova kuin
kettu, pensaston tulisilmäinen heilahäntä, niin koskematta kuin noidan
vasama kulkisin halki tuhannet mailmat.

SAKERI. Niin monta hyvää ei kernaasti yhdelle jaeta; se on elon
laki!--Mutta tielle nyt, ja olkoon siunaus kanssamme! Vähän pelkään,
kuinka matkamme päättyy!

IIVARI. Saisimme vaan tytön korean rattaillemme!

SAKERI. Mitä vielä, sinä könsikkä! Kuin ei olisi meissä kahdessa jo
kuormaa hevoiskaakillesi. Ei yhtään narssua rattaillemme, poikani, ei
yhtään! Nyt menemme! (Menevät. Niko tulee vasemmalta, Eerikki oikealta).

NIKO. Terve, vanha toverini! Mitä uusia teidän kylästä?

EERIKKI. En tunne teitä!

NIKO. Vaikka yhdessä savikukkoja tehneet olemme varastelleet mäkimuijain
kananpesiä ja niinkuin suokukot toinentoisemme tukkaa kiskoneet,
tapelleet kuin aika pojat. Tunnenpa sinun, vanha kelmi.

EERIKKI. Kuka olen?

NIKO. Se suuri kanalja, Keihäskosken Eero!

EERIKKI. Kuka olet sitte sinä?

NIKO. Se vielä suurempi kanalja, Järvelän Niko, jos muistat häntä!

EERIKKI. No terve miestä!

NIKO. Tässä kopero, sinä mannermaan turvikko!

EERIKKI. Elä helkkonas likistä niin kovin!

NIKO. Nyt on maamyyrin kääppä merikravun saksissa. Jaa jaa, opetanpa
miestä tuntemaan entisiä ystäviä.

EERIKKI. Ken peijakas olis tainnut nähdä Nikon muotoa tuon partavihon
takaa?

NIKO. Tämä on vaan turha ripsu sen suhteen, jota pari vuotta sitten
kannoin, ja joka ulettui aina polvilleni ales. Se naiset hulluiksi tehdä
tahtoi; käydessäni kaupunkien kaduilla olipa heitä aina jälesssäni
ääretön liuta, niinkuin lukematon lauma pientä kalaa, valaskalan
pyörrevettä seuraa, koska meren jättiläs, kuin kumottu laiva, laineita
kyntelee. Olipa se parta, ja katkerasti kadun vielä, että niin
kevytmielisesti siitä erosin. Mutta mitä ei tehdä rahan tähden?

EERIKKI. Mitä teit sinä rahan tähden?

NIKO. Myin soman partani hatun-töyhdöksi Turkin sulttaanille, ja sataan
piastiin, mieletön, sen mennä annoin.

EERIKKI. Mutta toivothan sen kasvavan ja ehtivän saman mitan kerran
vielä?

NIKO. Ei kasva se enään tätä pidemmäksi, sen kauppa pilasi; sillä
lahja-kalua ei myydä saa, ja parta on pyhä lahja, jonka alku ja juuri on
ylhäällä; korkeudesta sen kasvanto riippuu, päinvastoin esimerkiksi
pilviä tuolla taivaan alla, joiden karttuminen riippuu siitä kohdasta,
kuinka paljon sumua, josta pilvi syntyy, nousee alhaalta ylös. Ei,
entistä partaani en takaisin enään saa; mutta lohdutanpa itsiäni toki
sillä kunnialla, jossa hän nyt heiluu. Tiedäthän mua ahneeksi kunnialle,
ja aatteles: miljoonittain päitä nyt kumartelee partaani, joka Turkin
keisarin kiireellä keikkuu!

EERIKKI. Sano minulle vakaasti, oletko ollut sinä Turkin maalla?

NIKO. Sen pääkaupungissa hummannut olen kuukausia kolme, ja iloinen,
peijakkaan iloinen oli se aika. Joka päivä siellä uhrijuhlaa
vietettiin, ja siinäpä kaikkia yltäkyllin; siinä sianlihaa, peloittavan
lihavaa, syötiin ja kalliita viiniä juotiin niin paljon kuin kutakin
miellytti. Öisiltä taasen naisten kanssa tanssittiin ja kaikenlaista
uisakkaa lyötiin, ja pulskeita ovat Turkin tytöt. Pää ja rinta on
heillä aina peitossa, mutta rinnasta polviin ovat he ihan paljaat.

EERIKKI. Paljaat?

NIKO. Alastomat juuri; mutta polvista alespäin alkaa taasen mustat
sukat, ja jaloissaan on heillä punaiset kengät.--Juuri niin, niin
eletään Turkin maalla, eletään, kuin vuohet huhdassa; ja ikäväksi pisti
sieltä seilata pois. Roomiin sieltä seilasimme, mannaa ja hunajaa
lastina, ja tultuamme tähän mailman-kaupunkiin meitä kohtasi kova
pauhina ja ryske. Tiedä, että vietettiin siellä paavin häitä, ja juuri
täksi juhlaksi oli manna- ja hunajalastimme tilattu itäisiltä mailta.
Sentähden olimmekin hyvin tervetultuja vieraita, paavi itse ja
morsiamensa kiitit meitä sydämellisesti ja käskit meitä kaikella muotoa
vaan pysäymään häihinsä. Otimmepa käskyn hyväksi ja hummasimmepa nytkin
aika tavalla, kunnes viimein taasen tuli meille aika purjehtia pois.
Täydessä tohussa jätimme Roomin ja kovin oli laivamme lastattu,
synti-kuiteilla ja sideavaimilla. Kirjeet tuli meidän jättää Hispanian
maahan, mutta avaimet viedä Englantiin. Niin teimme myös ja Englannista
purjehdimme taasen pohjaan, sen napaan kivihiili-tervaa kaatamaan; sillä
se on Englanti, joka maan akselin tervassa pitää. Laiva, jolla
seilasimme, mailman hirvein oli; sen kromeli, tervaa täynnä, kuin puinen
jättiläis-linna meressä uiskenteli ja maston kärjet pilviä
piirsit.--Mutta onni kova meitä kohtasi toki. Jäävuorten keskellä pohjan
synkeillä merillä eräs valas-kala, mailman hirvein, meitä tervehtimään
kävi ja hännällänsä laivamme kyljen auki löi, jotta rupesimme vaipumaan,
ja juuri tätä peto tavoittikin häntä-iskullansa, sillä vaipuessamme hän
miehistä yhden toisensa perään nielasi, mutta pelastuinpa minä. Ylös
mastoon kiipesin kuin orava--laiva oli herennyt vaipumasta, ehkä tervan
tähden--huipun ehdin viimein ja pilvien rajalla istuin, sallimustani
vartoen. Ja niin lähestyi mua musta ukon-pilvi, minä loiskasin sen
niskaan, ja jyristen ja tulta iskein se minun Englannin kliituvuorille
takaisin vei. Läksinpä sieltä kotimaahan taasen, ja tässä seison nyt!

EERIKKI. Mutta merimiestä, joka laivastansa karkaa, uhkaa kova
rangaistus!

NIKO. Sen olen kärsinyt; kymmenen päivää vettä-leipää Turun linnassa
söin.

EERIKKI. Se ei tyijä; kovemmat ovat asetukset siinä kohdassa!

NIKO. Mitä? Luulenpa, että olet tullut oikein lakimieheksi!

EERIKKI. Tunnenhan, mitä yleisesti lautamiehen tuntea tulee!

NIKO. Sinäkö lautamies? Suurin hulivili nuorna ollessamme, eikä
maa-lappua omaa jalkamme alla sinulla enemmin kuin minullakaan!

EERIKKI. Ystäväni, siitä asti, koska erosimme, on elämäni kertomus
lyhyesti tämä: Eräs tyttö, talon perillinen, korea ja nuori, taisi
ihastua minuun, hurjapäähän. Niinpä tapahtui. Minä nain hänen, unohdin
lasin, tein ja toimitin ja parhaaksi kääntyi kaikki. Arvoni pitäjässä
eneni päiväpäivältä, ja lautamieheksi määrättiin poika viimein, josta,
ymmärräthän, pöyhistyin kuin kalkkuuna-kukko!

NIKO. Sinulla on liian paljon järkeä kalkkuunaksi.--Siis tuli sinusta
mies, ja, niinkuin tuntuu, oiva. Hyvin sinulle! Minä myös yhtä ja toista
kokenut olen, olenpa monessa huhmarissa pehmitetty, josta kaikesta
pitäisi seurauksen oleman: perään-aatus, mutta Jumal' tiesi toki, missä
nahkani viimein naulitaan!--Kuitenkin, neuvot eivät ole kaikki vielä, se
muuttumaton, vakaa aika mittailevi vielä sylihini ijäisestä langastansa,
vielä nousee päivä toisen perään ja sydän raikkaasti rinnassa lyö;
kaikki taitaa hyvin päättyy vielä! Seisonhan taasen isänmaani kamaralla,
ja onneani kiitän tällä hinnalla päästyäni sen turvetta polkemaan vielä.

EERIKKI. Sitähän ihmettelen, ettäs pulasta itsesi niin helposti
suoritit.

NIKO. Tämä on asia: Tuli minun kertoa oikeuden edessä retkistäni ja
menoistani karkutiellä, ja kerroinpa tuomarille, ihan samoin kuin
äsken sinulle, matkani merellä, ja tämä ilautti ankarasti koko
oikeus-kuntaa, ja olenpa varma siitä, että juuri tämä juoni nahkani
pelasti; sillä panipa tuomari esiin kaikenlaisia lievittäviä kohtia
asiassani ja, niinkuin sanoin, kymmenen päivän vesileipään karkurin
tuomitsi vaan.

EERIKKI. Nytpä taidat sanoa sitäkin leipää syöneekses, ja likistipä,
luulen, nämät päivät vähän miehen kärsimystä.

NIKO. Ei yhtään hätää, Eero!

EERIKKI. Olethan harras tupakkimies!

NIKO. Siihenkin seikkaan neuvo pian keksittiin. Palanutta leivänkuorta
rikki jauhettiin, siihen puoliksi tuhkaa sekaan, ja nuuska oli valmis,
oiva vapsriikin nuuska. Talvista aikaa taasen ei ensinkään hätää sen,
joka mälliä pureksii; joutuupa sisään haapanen halko, sen kimppuun kohta
miehet niinkuin jänikset, ja pian on jokaisen poskessa aika märepala,
ja käypä se laatuun tupakin puutteissa. Sanalla sanoen, koko elämä
vesikoijussa käy laatuun, vaan että kaasi on joteskin tiukka. Olinpa
valmis toki kärsimään enemmän, paljon enemmän päästäkseni kurjan
tyttäreni luoksi, joka, niinkuin kuullut olen, on nyt suojaton, ilman
äitiä ja isää.

EERIKKI. Olet siis kuullut vaimos kuolon?

NIKO. Albionin rannalla sanoman sain, muistelin, mitä tehnyt olin, ja
kotimaahani kohta purjehdin.--Eerikki, sinä kaiketi tiedät, missä ja
kuinka tyttöni nyt elää!

EERIKKI. Äitinsä kuoltua, perintönsä, niin huone kuin irtain tavara,
myytiin huutokaupassa; suutari Topias, lähin naapuri, esimieheksensä
joutui, ja haltuunsa otti hän sekä tyttärenne että tyttären rahat.
Kuinka rahat ovat käytetyt, sitä ei tietä, mutta niinkuin orja on
tyttö raiska saanut työtä tehdä suutarin huoneessa.

NIKO. Tulenpa kohta ja sun pelastan ja suutarin tilintekoon vedän.
--Muistatko jotain kummallista jälkeensäätöstä siltä vanhalta
korpraalilta, säätöstä joko tyttären tahi suutarin pojan hyödyksi,
aina ken ensin heistä joutuisi naimisiin?

EERIKKI. Asian tiedän! Kaikki näyttää toki käyvän suutarin pojan
hyväksi. Hän on nyt parhaillaan naimaretkellänsä, jonne vanhempansa
kiivaasti joudutit häntä, estäin tytärtäsi saamasta Kristoa, eräs nuori
seppä, oiva mies. He tiesit, kuinka toimitit.

NIKO. Sen tiesit; mutta kulta on multa. Sinä Kristos saat; naittajas on
tässä. Sua himoon nähdä, Jaana-kynäsein.

EERIKKI. Seuraa minua, niin pääset kyydillä, mutta tiellä viivymme toki
kaksi tahi kolme päivää. Asiaini tähden täytyy mun koukku tehdä!

NIKO. Suoraan kotokylää kohden koukkuja tekemättä!--Nyt, toverini,
hyvästi!

EERIKKI. Pian taasen toinen toisemme kohdataan!

NIKO. Niiden tuttavien mäkien, kivien ja kantoin vaiheilla.--Hyvästi
jää! (Menevät kumpanenkin eri haaralle).


VÄLIVERHO.

(Puol'matkan krouvi. Kummallakin sivulla vähäinen pöytä. Oikealla istuu
Sakeri ja Iivari, viinaputelli ja lasit edessä; vasemmalla sivulla Niko
olvihaarikan ääressä).

NIKO (itsekseen, juotuansa haarikasta). Saakelin väsyksissä vaan; mutta
eihän ole merimiehen työ, mäkistä maantietä mittailla, tomussa ja
pöllyssä.--Peijakas! kangistuuhan miehen kintut kuin ajetun jäniksen,
enkäpä tiedä koska matkani päässä olen, ellen pääse jonkun maanmoukan
reteliin. Mutta meneepä tähän haarikkaan viimeinen äyrini, ja sitten on
puhdas hyvä.--Mutta hätää ei vielä, ei yhtään; aika neuvoja antaa.
(Juo). Mitä narriahan lienevät nuo kaksi tuossa pöydän ääressä?

IIVARI. Aatelkaas perään, eno Sakeri, tänä ehtoona, juuri tänä ehtoona
tulee Esko kotiin naimaretkeltänsä nuoren vaimonsa kanssa, mutta minä,
jonka, niinkuin tiedätte, piti tuoman höystettä jälkihäihin, olen tässä
kahdella tyhjällä kouralla. Kirkas tuli ja leimaus, eno Sakeri!

SAKERI. Kaikki käy hyvin, jos teemme niinkuin olen sanonut. Luota minuun
vaan, Iivari poika! Kaikki käy hyvin! (Iivari ryyppää).

NIKO (itseks.) Suutari Topiaksen nuorempi poika ja Martan veli; nyt
tunnen seuran!--Näyttää kuin ei olisi laitansa juuri niinkuin pitäis.
(Krouvari tulee).

IIVARI. Mitä sanot, krouvari, sinä hyväntahtoinen ihminen, niin avulias
kaikkia vastaan; mutta saatpa palkkas viimeisenä päivänä sinäkin, täyden
palkkas saat, sillä sinä pientä janoovata lähimmäistäs täällä juottanut
olet!

KROUVARI. Hi hi hi! sinä veitikka!--Mutta onpa minulla teille jotain
ilmoitettavaa.

IIVARI. Mitä? Eikö ole kaikki maksettu?

KROUVARI. Kaikki maksettu!

IIVARI. No, mitä mutiset sitten?

KROUVARI. Mutisenpa, että jos tahtoisi nyt onni, niin taitaispa hän
antaa meille aika potkauksen!

IIVARI. Jos hän potkaisis sinun helvettiin, niin olispa se meille
kaikille onni suuri!

SAKERI. Nyt olet päissäs, Iivari!

IIVARI. Siitä kiitän krouvaria, sitä Pelssepuupin tullimiestä!

SAKERI. Kitas kiinni, poika!

KROUVARI. Ei, hyvä vieras; sanavalta on tässä kaikilla ja lupa
leikin-laskuun! Ei mitään vaaraa, vieraani, ei yhtään!

SAKERI. Haastelittepa jotain onnen potkauksesta, mikä oli
tarkoituksenne?

KROUVARI. Asia on tämä: niinkuin kerrotaan, on näillä seuduilla ihan
äskettäin nähty se suuri varas, joka eräältä ulkomaan kreiviltä varasti
niin äärettömän summan, ja jonka kiinniottajalle luvattiin seitsemän
sataa riksiä.

SAKERI. Milliseksi kertoivat miehen muodon?

KROUVARI. Keritty, tumpuri tukka, pieni piikkiparta, ja musta pilkku
lähellä vasenta sierainta!

IIVARI. Niinkuin naulaan!

SAKERI. Sama mies!

KROUVARI. Pitäkäämme tarkka vahti; hän ehkä astuu huoneeseni pianki. Ja
jos saisimme pojan kiinni, niin eikö olisi se onnen potkaus?

SAKERI. Aika potkaus!

IIVARI. Joutuisi hän kynsiini vaan, niin nuoriin panisin miehen kohta,
istuttaisin hänen koreasti rattailleni ja riemuten kotoa kohden
karsisin rahakuormallani, ja sitten nimismiehelle hänen kanssaan!

NIKO (itseks.) Tuhat tulimmaista! Johtuupa mieleeni kuje, saakelin
lystikäs, ja taitaa minulle vielä antaa ilmatteeksi kyydin kotia, jos se
vaan onnistuu.--Koettaa kelpaa! Päin tuuleen vaan, Niko, ja ole yhtä
sukkela kuin ennenkin!--Krouvari auttakoon minua juonessa.
(Krouvarille). Kuulkaatpa, isäntä!

KROUVARI. Kernaasti.

NIKO (mennen erillensä krouvarin kanssa). Luullakseni, ette tunne minua?

KROUVARI. Näen teidän ensi kerran!

NIKO. Erehdys, isäntäni. Monta kannua olemme yhdessä tyhjentäneet!

KROUVARI. Sitä en muista. Sanokaa nimenne.

NIKO. Jos tempaisitte pois tämän parran, niin luulenpa, että löytäisitte
sen takaa entisen Järvelän Nikon kasvot.

KROUVARI. No koira vieköön! (Kättelevät).

NIKO. Mutta hiljaa, isäntä!--Minulla on mielessä vikkelä, viaton juoni,
johon pyydän teidän apuanne! Nyt käymme porstuakamariinne, ja minun
ajaessani tätä partaani, te keritsette tukkani ja annatte päälleni
toisen takin ja hatun. Leukapäähäni jätän piikkiparran ja teen pienen,
mustan pilkun nenäni viereen, ja se suuri varas on valmis. Minä astun
taasen sisään, nuot tuossa ottavat minun kiinni, ja sitokoot minun
nuoriinki, se ei tee mitään, mutta kotia pääsen vapaalla kyydillä. Ja
aatelkaas: se nauru ja riemumeteli sitten kaikelle tälle!

KROUVARI. Tuo taitaa olla saakelin vikkelätä, mutta katso, ettei saata
se sinua pitempiin kiusauksiin. Taidatko kohta ja varmaan toteennäyttää
kuka olet?

NIKO. Kuinka hyväänsä, mutta enpä ylen-anna tätä juonta jonkun pienen
kiusauksen tähden, ja toiseksi, niin varkauden tapahtuessa istuin minä
Turun linnassa, söin vettä-leipää ja Turkuun tulin suoraan Engelsmannin
laivalta.

KROUVARI. Hyvä! Me käymme käsiin!

NIKO. Malta! (Korkeammalla äänellä). Mitä olen velkaa?

KROUVARI. Kuusi kopekkaa, hyvä vieras!

NIKO (maksaa). Nyt hyvästi!

KROUVARI. Onnea matkalle! (Niko menee).

IIVARI. Mielisinpä tietää, mikä partaleiju tuo oli!

KROUVARI. Jos oikein muistan, niin on hän merimies. (Katsellen ulos
akkunasta). Sille näyttää käymisensä myös.

IIVARI. Hän näytti minusta kuin kelpaisi hänelle toisen miehen koni.

KROUVARI. Minä luulen hänen kunnialliseksi mieheksi. (Menee).

SAKERI. Mutta nyt lähemme, poikani!

IIVARI. Mitä kohden?

SAKERI. Kotoa kohden, tiedäthän!

IIVARI. Ei koskaan!

SAKERI. Mitä sanoit?

IIVARI. Ei koskaan, eno Sakeri, ei koskaan kotoa kohden!

SAKERI. Mihen sitten?

IIVARI. Hirteen!

SAKERI. Poika, pidä suusi, sanon minä, semmoisista puheista!--Hei!
olethan vielä nurrumielissä, vaikkas olet jo kumonnut usean ryypin!

IIVARI. Kaikki on nyt entistä toisin, kaikki edestakaisin, nurinniskoin,
niinkuin Jaakkolan muorin tallukka. Ei askelta, ei hiiren tolaakaan
enään menneitten päiväin muotoista. Ennen, nieltyäni kaksi, kolme
ryyppiä, olinpa iloinen ja kielevä kuin pääsky, mutta nyt, vaikka
kauhalla kitaani kaataisin, niin harmaiksi käyvät silmäni vaan, ja
entisen suloisen liehauksen sijaan tunnen nyt ainoastaan tuommoisen
humajavan sekamelskan päässäni, ja mieli on aina musta kuin viinapannun
kylki.

SAKERI. Hiiteen kaikki mielen mustuus, me ruoritamme itsemme tästä
retkestä kuin enkelit. Asiat käyvät hyvin, peijakkaan hyvin, eikä yhtään
syytä päätä kallistella!

IIVARI. Kaikki hyvin, jos toimitatte minulle kymmenen riksiä!

SAKERI. Ennen taidan kääntää auringon juoksun, kuin saada sinulle kokoon
kymmenen riksiä!

IIVARI. Mutta juuri sen summan tekee sekä kuorman hinta että kylän
säntirahat yhteiseen, jotka me yhdessä olemme juoneet kaikki viimeiseen
äyriin!--Pitihän minun ostaa Leenan-Kallelle kruutia ja haulia
linturahoillansa, Anna-muorille naulan nuuskaa munien edestä, Ali-talon
Maija-rukalle naula kahveeta--ja puoli sokeria, ja virolais-ukko
Hanssulle kaksi naulaa tupakkia ja kolme ryssän-limppua, ja monta muuta
säntiä vielä. Herra armahda minua! Minä olen hukassa!

SAKERI. Kaikki ottivat ryövärit, kaikki!

IIVARI. Se konsti ei kestä. Kerrottaisi minulle tämänkaltainen historia,
niin uumoisinpa kohta toista ja arvaisin pian asian oikean laadun; ja
tiedänhän löytyvän muita yhtä viisaita kuin minäkin. Ei, tämä vale ei
pelasta meitä. Hummaustamme Hämeenlinnassa, jonka niin moni todistaa
taitaa, ei voida salata, ei millään voimalla; se tulee tietyksi!

SAKERI. Mutta malta, että silloin on jo ajan vileä käsi ehtinyt tulla
väliin, asia jymisee heikeesti kuin kaukainen ukonilma, ja siksi on
kentiesi uusia neuvoja keksitty paranteeksi kaikelle; mutta jos me nyt
kohta sanoisimme alastoman totuuden, niin tiedä, että paukkuu, ja
karttakaamme vasamaa!

IIVARI. Se vasama on tervapamppu.

SAKERI. Mutta siitä ei yhtään pelkoa, jos vaan oikein käytämme sukkelan
neuvoni!

IIVARI. Huono neuvo! He ehkä tietävät jo kaikki.

SAKERI. Mahdotonta.--Tielle nyt vaan, poikani!

IIVARI. Ei!--Kymmenen riksiä tänne!

SAKERI. Sitä en taida!

IIVARI. Teidän täytyy, en päästä teitä muutoin. Te tähän hävitykseen mun
narranneet olette, teiltä tulkoon apu myös!--Kymmenen riksiä, eno!

SAKERI. Sula mahdottomuus! Ota niskani ennen!

IIVARI. Olkoon menneeksi! Niska maksakoon kaikki; juuri niin aattelen
minäkin, ja nyt seuraamme minun neuvoani, nyt lähemme koreasti hirteen
molemmat, yhdessä menemme, seuraa teemme aina kuolemaan asti!

SAKERI. Vaiti, Iivari, vaiti!

IIVARI. Sittenpä vaikenemme ja nukumme makeasti, ja suokoon Jumal',
että taidamme molemmat riippua samassa puussa; sentähden mennään nyt ja
etsitään joku väärä-oksainen, järeä, kaikin tavoin sopiva mänty. Itse
työssä, työssä viimeisessä, lupaan auttaa teitä, miestä vanhaa, ja
sitten vasta pidän huolta itsestäni, ja enpä tarvitse apua minä,
taidanpa silpoa kuin tikka.--Nyt mennään, eno!

SAKERI. Poika!

IIVARI. Te luulette mun lyövän leikkiä, että kuuluu puheeni hieman niin.
Nojah! taidanpa leikitä keskellä kuolon kurimusta, taidan nauraa
Manalaista vasten partaa; sillä niin on luontoni. Mutta onpa aikeeni
vakaa, järkähtämättömän vakaa. Kuoloon menen! Tunnin päästä mua taittaan
polttopuuna pistää kattilan alle.--Mustaan kuoloon. Mutta ensin pitää
teidän saaman hyvin ansaittu osanne! (Uhaten Sakeria). Tämän nyrkin
nimessä! Te olette ollut minulle perkele, kiusaava pimeyden enkeli!

SAKERI (käyden pelästyen ovea kohden). Älä, Iivari, älä! Minä huudan
krouvarin avuksi! (Niko, tukka keritty, piikkiparta leualla, pieni
pilkku lähellä vasempaa sierainta ja toinen hattu ja takki päällä, astuu
sisään. Sakeri katselee häntä suurilla silmillä).

SAKERI (itsekseen). Se on hän!

IIVARI (itsekseen). Seittemän sataa riksiä, jos vaan onnistuu!

SAKERI (itsekseen). Mailmani rupeaa valkenemaan!

IIVARI. Siinä on minulle pelastuksen kallio! (Sakeri ja Iivari tekevät
tärkeitä viittauksia toinen toisellensa. Iivari asettaa itsensä ovelle).

NIKO. Onko talossa viinaa?

SAKERI. Sepä kysymys. Tämä on krouvi, iloinen krouvi. (Itseks.) Hikoonpa
ankarasti. Jos nyt vaan kaikki kävis hyvin!

NIKO. Missä ovat tämän huoneen haltiat?

SAKERI. Krouvari tulee kohta; olkaa hyvä ja vartokaa!

NIKO. Aikani on tärkki!

SAKERI. Ei niin, ettette hetkeä levätä jouda.--(Itseks.) Se on hän!

NIKO. Meillä on kaunis ilma!

SAKERI (itseks.) Ko'okas mies. Minä tulen kovin levottomaksi!
(Ääneensä). Se käy laatuun, se ilma!

IIVARI (itseksensä ovella). Onnetar, sua rukoilen, näytä mulle etupuoles
kerran vielä, hetken aikaa sen loistaa anna! Näytä edes pieni vilaus,
minä rukoilen!--Kaikki käy hyvin!

SAKERI. Suokaat anteeksi: mistä kaukaa on vieras?

NIKO. Naantaalista!

SAKERI. Mihin kulkee tie?

NIKO. Naantaaliin!

SAKERI. Kotomatkalla siis!

NIKO. Kotomatkalla Käkisalmen kaupungista!

SAKERI. Arvattavasti ovat hyvin tärkeät asiat teitä pakoittaneet tälle
matkalle?

NIKO. Kuolihan multa täti siellä, ja luulin saavani periä ämmän, mutta,
saakeli soikoon! tulenpa takaisin tyhjempänä kuin mentyäni. Miehensä
sukulaiset veivät kaikki ja minun haukkuivat he hyvän omaksi; sillä
kaikkialla, hyvät ystävät, vääryys parastansa koettaa!

SAKERI. Kohtaloonne surkettelen. Ja käynyt olette kaiken tien?

NIKO. Käynyt kuin Jerusalemin suutari!

SAKERI. Ei konttia selässä eikä nyttyä kädessä?

NIKO. Köyhä saatana, köyhä saatana!

SAKERI (itseks.) Ei yhtään epäilystä enään! (Häristää nyrkkiinsä,
varoittaen Iivarille. Ääneensä). Lait ja oikeudet ovat kiivaat, hyvä
naapuri; näyttäkää minulle passinne!

NIKO. Mitä huolimme passista; olemmehan Suomalaisia kaikki!

SAKERI. Tosin haastat kieltämme, mutta ken taitaa vaan siitä sua vannoa
Suomalaiseksi? Ja luulenpa havaitsevani niinkuin jotain vierasta
murrosta puheesi laadussa.--Näytäppäs minulle passis, mies! (Niko
katsahtelee levottomasti ympärillensä). Passi!

NIKO. Sinä et taida sitä lukea!

SAKERI. Taidan, jos se vaan on äitimme kieltä!

NIKO. Se on ruotsia!

SAKERI. Näytä se kuitenkin! (Niko juoksee ovea kohden, Iivari ja Sakeri
karkaavat päällensä. Sakeri huutaa).

IIVARI. Seis, mies! (Kaikki kolme yhdessä kimpussa kiertoilevat
rynnistellen ympäri teateria).

SAKERI. Pidä kiinni kuin kuolema, Iivari, pidä kiinni! (Krouvari tulee).
Köysi tänne, krouvari! Jumalan tähden, köyttä ja nuoraa tänne!

KROUVARI. Paikalla paikalla! Elkäät laskekaa häntä! (Menee).

SAKERI. Iske häneen kyntesi, Iivari! Elä hellitä, elä hellitä!

IIVARI. En hellitä; en, vaikka lapani lähtis kylkiluita myöten. (Aina
tuimempi temmellys).

SAKERI (valittavalla äänellä). Hän pääsee meiltä karkuun, karkuun hän
meiltä pääsee. Rientäkäät apuun meitä kaikki ihmiset! (Krouvari tulee
nuoran kanssa).

KROUVARI. So, so, hiljaa, junkkari! (Ottelus pysäytyy). Sinä hukkaan
ponnistelet, mies parka!--Käpäleet koreasti tänne vaan!

IIVARI. Antakaas nuora minulle! (Sitoo Nikon kädet nuoriin).

KROUVARI. Vain niin, tässäkö on nyt lintumme, ja niin pahasti
takerrettuna paulaan? Ahaa, sinä veitikka! (Itseks.) Peijakas! kuinka
hän taitaa pitää vakavan suun!

NIKO. Elä sido niin kovasti!

KROUVARI. Eläpäs sentään kiristä pahoin kurjan saatanan käsiä!

SAKERI. Niin kuitenkin, että istuvat kiinni, kiinni kuin
kruuvi-penkissä!--Haa, onpa mies kädessämme kuitenkin ja seittemän
sataa riksiä!

IIVARI. Seittemän sataa riksiä! (Niko tekee äkkinäisen rynnistyksen
tavoittaen ovea kohden, Sakeri huutaa; kaikki karkaavat päällensä estäen
pakonsa).

IIVARI. Ei juuri niin, poikani!

SAKERI. Siivosti vaan! Saatpa muutoin korvillesi!

NIKO. Noh, olenpa siivo, siivo kuin lammas!--Olkoon menneeksi ja
tulkoon mitä tuleman pitää! Suru ja murhe ei luontooni kuulu.

SAKERI. Mielisitkö sanoa meille nimes?

NIKO. Nimi seisoo passissa!

SAKERI. Missä on passis?

NIKO. Povitaskussani!

SAKERI (ottaa taskusta passin). Hyvä hyvä! Tämä tulee sulle kalliiksi
passiksi; sillä hyvin tietysti on se oma kättes työ.--Se pistetään
talteen! (Panee passin omaan taskuunsa).

NIKO. Mutta mitä aivotte nyt parhaakseni?

IIVARI. Panen sinun koreasti rattaille ja kyyditän kotiani ja siitä
saatan sinun meidän pitäjän vallesmannin haltuun!

NIKO. Minkävuoksi hänen haltuunsa?

IIVARI. Miksi kysyt syytä, jonka tiesit ennen kuin me?

NIKO. En tiedä syytä; viaton olen kuin taivaan tähti!

KROUVARI. Ha ha ha!

SAKERI (itsekseen). Hävytön vintiö mieheksi. Tahdonpa hieman ilveillä
kanssaan. (Ääneensä). Minä kysyn sinulta, mies: tunnetko yhtään ulkomaan
rikasta herraa?

NIKO. Monta!

SAKERI. Tässä Suomessa?

NIKO. Monta!

SAKERI. Niin niin! Mutta yhdeltä varastettiin ankara rahasumma, ja
sentähden kysyn sinulta nyt jos tunnet yhtään suurta, suurta lurjusta?

NIKO. Yhden tunnen parhaasta sortista, ja hän ehkä hoitaa sitä
kadonnutta rahasummaa!

SAKERI. Miehen muoto?

NIKO. Pää on kiireeltä otsaan niinkuin kapin paljastama, alipuolella
otsaa kaksi pientä, punaista silmää killistelee, ja oikean alla on
parhaillaan joku keltasininen koristus; muutoin on kasvoillansa nauriin
haamu ja viinan karva. Se on miehen muoto, ja, sen takaan, suurimman
lurjuksen muoto maapallon päällä!

IIVARI. Enon kuva. Minä julmistun. Mitään lurjuksen elkeä ei ole laki
vielä koskaan tainnut oikein saada Sakerin päähän. Minä julmistun enoni
puolesta!

SAKERI (Nikolle). Sanoitko mun varkaaksi?

NIKO. Sanoinko sun varkaaksi?

SAKERI. Kysynpä sinulta: sanoitko mun varkaaksi?

NIKO. Kysynpä sinulta: sanoinko sun varkaaksi?

SAKERI. Sen teit, päävaras!

NIKO. Se todista, ja todista myös että olen päävaras!

IIVARI (itseks.) Enemmin tätä lajia, enemmin!

SAKERI (itseks.) Ryökäle!

IIVARI. Eno, me teemme tamppua tuosta häpeemättömästä miehestä!

SAKERI. Ei, Iivari! Miksi olisimme lapsekkaita ja saattaisimme tuhon
narrin puheista?--Mutta onpa hän hieman vikkeläkin. Hi hi hi! Totisesti,
hieman, ja saakoon hän ryypin siitä! Yksi ryyppi, krouvari, yksi ryyppi
miehelle! (Krouvari kaataa Nikon suuhun ryypin). Jokainen neron merkki,
vaikka pieni kuin saivar, pitää oikeutensa saaman; ei auta! Ja
sukkeluuspa tämäkin, ehkä joteskin laiha. Noh, se taitaa kuitenkin
ansaita ryypin!--Iivari! Onpa aika lähteä, ja riemuten nyt lähemme;
kotiasi, sen tiedän, nyt halaat päästä, ja äsken vielä pelkäsit
lähestyä sitä! Vilauksessa kaikki muuttui.

IIVARI. Äsken köyhä niinkuin rotta, nyt seittemän sadan riksin mies!
Pelkäisinkö kotoa nyt, vaikka olisin hävittänyt kymmenen kertaa
enemmän?

SAKERI. Me tulemme sinne kuin herrat!

IIVARI. He ottavat mun vastaan kuin patruunan!

SAKERI. Hyvin kaikki!--Mutta rientäkäämme!

KROUVARI (itseks.) Mielinpä vähän lisätä tämän leikin hulluutta.
(Ääneensä). Suokaat anteeksi; mutta malttakaat: mies otettiin kiinni
minun huoneessani, ja itse kiinniottamisessa teitä autoin myös;
pyydänpä sentähden tulla osalliseksi luvatun palkinnon kolmannesta
osasta.

IIVARI. Huuti, krouvari!

SAKERI. Tydy viiteen riksiin!

KROUVARI. Naapurini, muistakaat, mikä on oikeus ja kohtuus! Minä pyydän
kolmatta osaa, enkä ansaitsematta.

IIVARI. Mene hiiteen, krouvari! Tahdotko pilata onneni, sinä saatana
keskellä sinisiä liekkiä?

SAKERI. Hiljaa hänen huoneessansa! (Erittäin Iivarille). Annas kuin
minä kuittaan hänen! (Menee krouvarin kanssa sivulle). Neljän silmän
välillä taittaan sanoa ja tehdä mitä hyväänsä. Sen tiedätte?--
Kuulkaatpas: Minä olen mies, joka on kappaleiksi purrut hävyn pään ja
varoiksi parkinnut selkänahkani tuuman paksuksi, ja taidan siis tehdä
ihmeitä, jos tarvitaan.--Uskokaa, mitä sanon, ja kuulkaatpa vielä: jos
ette kohta luovu kaikista vaatimuksistanne tämän vangitun miehen kautta,
niin tuleen huoneenne leimahtaman pitää joku pimeä syksy-yö, olkaat
varma siitä.--Minä olen vimmatuilta kohtauksilta kiusattu mies!

KROUVARI (pelästyvinään). Suokaat anteiksi, jos olin nenäkäs! Minä
rukoilen!

SAKERI. Sinä et ensinkään tahdo sekautua tähän asiaan?

KROUVARI. En äyriäkään pyydä!

SAKERI. Kuule, Iivari, mitä hän ilmoittaa!

KROUVARI. En äyriäkään pyydä!

IIVARI. Se on häneltä viisaimmin tehty.

SAKERI.. Nyt on meitä vaan kaksi osamiestä!

IIVARI. Kaksi! Kutka ovat he?

SAKERI. Minä ja sinä, tietysti. Kuin veljekset me jakaamme
palkintosumman; kolme sataa viisikymmentä kummalleki tulee.

IIVARI. Minä julmistun uudestaan!

SAKERI. Sinä juonikas nallikka, emmekö häntä yhdessä ottaneet kiinni?

IIVARI. Minäpä hänen hallitsin ja minun hevoiseni ja rattaani saattaa
hänen kruunun korjuun!

SAKERI. Enkö auttanut sinua miten jaksoin?

IIVARI. Sentähden langetkoon teille viisikymmentä.

SAKERI. Puoli kummalleki, poika, puoli kummalleki.

IIVARI (käy Sakerin kaulukseen ja uhkaa häntä veitsellä). Kannu verta!

SAKERI. Iivari!

IIVARI. Tuli ja leimaus! Nyt en takaa, mitä veitsi tekee.

SAKERI (polvillansa). Minä rukoilen sinua, rukoilen.

IIVARI. Kannu verta! jos mielitte mutkistella.

SAKERI. Minä sataan tydyn.

IIVARI. Viiteenkymmeneen.

SAKERI. Olkoon menneeksi!

IIVARI. Hyvä! Nyt taidamme taasen jatkaa tiemme yhdessä.

SAKERI (itsekseen). Nielköön sinun perkel' kerran, sinä peikkoin sikiö!
--Mutta lain kautta kuitenkin sinulta osani vaadin.

IIVARI. Käy rattailleni, varas!

NIKO. Minä seuraan teitä, mutta muistakaat, että olen sidottu ja saakeli
teidän ottaa jos pahoin kanssani menettelette.

IIVARI. Kuin kuningasta sinua kuljetan; sillä olethan kallis aarteeni.

KROUVARI. Katsokaat vaan, ettei pääse hän teiltä karkuun. Aatelkaas:
seittemän sataa riksiä!

SAKERI. Seittemän sataa riksiä!

IIVARI. Seittemän sataa riksiä! (Menevät).




NELJÄS NÄYTÖS

(Metsänen seutu. Vasemmalla tienhaara ja siinä viitta-patsas. Sepeteus
ja Topias tulevat oikeata haaraa).

TOPIAS. Tämä tienhaara, hyvä kanttoori, on minulle merkillinen esikuva.
Tuo oikea, katsokaas, on kaitasempi vasempaa tuossa, ja tuolta vartoon
Eskoa ja häitä, mutta tuolta tulee meitä vastaan Iivari ja krouvien
helvetti. Se juutas on vielä kaupunkimatkalla, jonne hän lähti jo viikko
takaisin. Aatelkaas kiusausta, jonka hän saattoi meille. Häätavarain
ostoon hänen lähetimme kaupunkiin, ja vartosipa Martta aina eilänaamuun,
mutta silloin kävi muija liesuun, kaapasi kuin pyry naapurista naapuriin,
toimittain yhtä sieltä, toista täältä, ja valmiina seisoo nyt
harjallinen hääpöytä vieraitten tulemaksi. Toimikas eukko, se meidän
eukko, sitä ei taida kieltää.

SEPETEUS. Mutta tulkaamme takaisin siihen nuorempaan poikaas, joka,
murheellista kyllä, povestansa kaikki siveyden henget karkoittanut on.

TOPIAS. Hänen ylitsensä en ensinkään sure, koska tiedän, kuinka elämänsä
viimein kääntyy. Hän tulee setäänsä, joka myös nuorena villitysti klasia
kallisteli, mutta nyt kolmekymmentä vuotta takaisin ei pisarata
maistunut ole. Setäänsä hän tulee, sen näen kaikista kujeistansa, ja
sentähden toivon hänestä vielä paljon hyvää. Kuitenkin vartoo häntä nyt
kotiin tultuansa aika pieksiäiset, jaa-ah, saakoon hän oikein Sipin
saunan, ja sitten aatelkoon hän vähän asiaa. Mutta unohtakaamme se
kanalja ja muistelkaamme vanhempaa poikaani, Eskoa, joka saattaa meille
tänä ehtoona iloa ja riemua. Hän lähestyy kohta korean vaimonsa kanssa.
Tässä tienhaarassa lupasi kraatari Antres vartoa heitä, ja sitten pillin
pauhinalla nuoren parin nummitölliimme tuoda. Me riennämme valmiiksi
vastaanottamaan heitä. Te, kanttoori, veisaatte ruokavirren juhlan
korotteeksi poikani häissä.--Me menemme! (Menevät. Mikko ja Esko tulevat.
Eskon eväspussi on tyhjä. Mikko istuu kivelle).

MIKKO. Väsynyt kuin koira!

ESKO. Ja minä nälkänen kuin talvinen susi, mutta ennenkuin tiedänkään,
muistuu taasen mieleeni tämän hääretken monet kiusaukset, ja nälän kita
on hetkeksi tukittu.

MIKKO. Unohda menneet asiat ja kiitä, ettäs pääsit sillä hinnalla.
Olisivat sun saaneet kiinni Karrin kujalla, josta eivät juuri kaukana
olleet, niin luulenpa, ettes tassuttelis tässä nyt.

ESKO. Enpä kadu vielä mitä tein, koska hierottiin minua kohtaan siellä
niin hävytöntä petoskauppaa. Karrin kumottu ruokapöytä ja särjetyt
akkunat ja Teemun murskattu viulu, ne asiat eivät ensinkään tuntoani
soimaa; mutta olentoni käy synkeäksi, muistellessani kotoa, josta olen
ollut pois enemmin kuin kolme viikkoa.--Mikko! onpa mieleni melkein kuin
miestappajan. Juttele minulle jotain hauskaa, Mikko Vilkastus, ja
ilauta ihmissydäntä.

MIKKO. Tahdotko kuulla jotain herra Munkhausista ja hänen matkoistansa?

ESKO. Jutteleppas!--Ei, elä mistään juttele, nyt en siedä kuulla mitään,
vaan mykistän itseni äänettömäksi murhepatsaaksi tienviereen tähän,
nukun ijäksi enkä tiedä ihmisten naurusta tämän hääretken
ylitse.--Tuhannen sarvipäätä, Mikko! Olisin nyt mäkimökkiläinen jossain
vuoren vinkalossa Amerikan maassa.

MIKKO. Sinnenpä pian tultais, jos minulla vaan vielä olisi jälellä
parooni Munkhausin noitalinko. Sen omistaja olin muutama vuosi sitten ja
tein sillä monta lystireisua; sillä tiesinpä käyttää sitä vielä paremmin
kuin Munkhausi, minä linkoilin itseäni mihin tahdoin.

ESKO. Nyt valehtelet, ja tällä valheellasi on, niinkuin sananlasku
sanoo, hyvin lyhykäiset jäljet.

MIKKO. Ei yhtään jälkiä. Läpi ilman menin vinkuen kuin nuoli.--Olisi se
nyt tässä vaan, niin pianpa seisoisimme molemmat Amerikan mantereella.
Minä linkoisin itseni sinne ensin, sinä kohta perässäni.

ESKO. Maltas, poika: kuinka pääsisin perässäs, koska sinulla olis linko?

MIKKO. Sinä tulisit sen perään minulta ja linkoisit itses sitten tästä
Amerikkaan.

ESKO. Jos näin sinä haastelet vakaasta mielestäs, niin Jumal' järkeäsi
varjelkoon, mies! Mutta enhän ihmettele, jos oliskin aatuksen voimas
hieman hämmentynyt, koska en ole itsekään kaukana siitä, ja molemmat
olemme samassa puristimessa. Sinun tulee tili tehdä rahoista, ja minun
kaikesta muusta, ja nyt on kysymys, kuinka rohkenemme lähestyä kotoa.

MIKKO. Ketä pelkää mies?

ESKO. Sinä tiedät, että on minulla karhu äitiksi, jonka kanssa ei ole hyvä
leikitä.

MIKKO. Jaa-ah, naaraskarhu kaksi penikkaa hännässä, sen kanssa ei ole
juuri hyvä leikitä.

ESKO. Tiedänpä hänen kanssaan harvan miehen vertoja vetävän, mutta
tiedänpä toki, että voittaisin hänen minä, mutta enpä tahdo häntä kohden
kättäni nostaa; sillä olla äiti, se on pyhä ja korkea asianhaara.

MIKKO. Hänpä, luulen, teidän huoneen pitää kurituksessa ja Herran
nuhteessa.

ESKO. Yhden asian sinulle salaisuutena ilmoittaa tahdon.--Äitilläni on
patukka, tuon pituinen terva-pamppu, jota meidän kaikkein, niin isän
kuin poikien, syystä pelätä tulee; sillä totta sanoen, niin saammepa
silloin tällöin--milloin yksi tahi kaksi milloin koko nummisuutarin
huone--tuntea tämän pampun pienempää päätä. Ja aavistanpa siitä nousevan
taasen aika pampputanssin, ehdittyäni kerran kotiini vaan. Selkätauluni,
siitä olen varma, saa tämän onnettoman hääretken maksaa.

MIKKO. Mutta vanhempasi, niinkuin järjelliset ihmiset, muistakoot asiain
ei aina käyvän toivon mukaan. Luoti ei satu aina pilkkuun.

ESKO. Haasteletpa oikein. Luoti ei satu aina pilkkuun. Mutta kuinka
selitämme tämän kauvallisen viipymisemme, koska olisimme tainneet
kääntyä takaisin kohta, nähtyämme millä kannalla asiamme seisoit, ja
olla kotona kolmantena tahi neljäntenä päivänä, luettu siitä asti, koska
läksimme häihin? Aatteles, nyt olemme viipyneet kolme viikkoa ja juuri
sinun tähtes, Mikko. Niinkuin ruoto-ukko olet sinä kulkenut sukulaisista
sukulaisiin ja krouvista krouviin, ja minä, näethän, en ole tahtonut
jättää puhemiestäni.

MIKKO. Esko, minä sairastuin tiellä ja sentähden viivyimme.

ESKO. Mutta rahat, mihin sanottaisiin niiden menneiksi?

MIKKO. Sööterskalle.

ESKO. Mutta mitä olisin tehnyt minä sairauteni aikana?

MIKKO. Istuit vuoteeni ääressä ja itkit etkä tahtonut jättää uskollista
puhemiestäs.

ESKO. Se vale ei auta meitä kauvas, ja toiseksi, tiedäthän lupaukseni
pyhän, etten koskaan valheen kengillä kuljeskele.--Totta puhukaamme ja
olkaamme sitten valmiit ottamaan vastaan mitä annetaan.

MIKKO. Ota sinä; minä en ole äitisi pampun alaa.

ESKO. Et siis aio tulla kanssani kotia?

MIKKO. En selkääni saamaan. Mutta jos tulen, niin totta täytyy puhua
minun myös. Nyt kysytään minulta asian laitaa, minä kerron kaikki,
ja, valitettavasti kyllä, täytyy mun lopettaa kertomukseni sinun
ilkivaltaisuuksillasi Karrissa, täytyypä mainita siitä nuriin
viskatusta pöydästä, särjetystä viulusta ja akkunoista.

ESKO. Sitä sinun ei tarvitse, vaan sano, että läksimme Karrista vähän
ennen kuin minä ruokapöydän nuriin viskasin.

MIKKO. Ole sitten olevanas äitis ja kysy minulta milloin jätimme Karrin.

ESKO. Mikko Vilkastus, koska läksit poikani, Eskon, kanssa Karrista?

MIKKO. Me läksimme vähän ennen kuin Esko ruokapöydän nuriin viskasi.

ESKO. Mikko, tässä ei ole pilkan paikka.--Sano, että läksimme sieltä
silloin, koska talonväki heinään meni.

MIKKO. »Elä opeta minua valehtelemaan».

ESKO. Valetta pistänyt olet tuhannet kerrat ennen tätä, ja tämä on
viaton sana, ei vahingoksi kellenkään.

MIKKO. Sinä et tiedä lupauksestani pyhästä, jonka tein pari sekuntia
sitten, ja se kuuluu: etten koskaan valheen kengillä kulje.

ESKO. Asiaani et pahentaa saa, sitä et tehdä saa, vaan yhdessä käymme
isäni huoneesen nyt ja koetamme kaikki parhaaksi kääntää.--Mutta varro
minua tässä hetken aikaa; minä, näetkös, menen poimimaan pussiini
riisiä, joita tiedän löytyvän tuossa metsässä muutama syltä tiestä.

MIKKO. Mitä riisillä sinä?

ESKO. Niitä vien äitilleni, joka kenties taitaa vähän leppyä siitä
asiasta.

MIKKO. Mitä tekee äitisi niillä?

ESKO. Tahdonpa sinulle vielä toisen asian salaisuutena ilmoittaa. Sinä
tiedät isälläni olevan tavan välillä vähän ryypiskellä, ja synnin himo
tahtoo joskus saada kovankin vallan, mutta silloin juottaa hänelle äiti
riisivettä kaljan seassa, joka siemaus pian saattaa ukon sänkyyn, ja hän
hikoilee kuin saunanlöylyssä, puhkaa ja oksentaa ja mullistelee
silmiänsä kuin härkä teuraspenkissä. Kuitenkin kestää tämä ainoastaan
muutaman tunnin ja hän on raitis taas, mutta, usko minua, sen tempun
perään, ei siedä hän nähdä viinaa moneen kuukauteen. Mutta tottumus
tekee, että hän tarvitsee yhä voimallisemman annoksen jota vanhemmaksi
hän tulee, ja muorilta menee riisiä päivä päivältä aina enemmän, ja
sentähden juuri, luulen minä, on pussillinen tätä ainetta hänelle hyvin
terve-tullut. Minä ehkä olen keksinyt oivallisen hyvityksen.--Varro
tässä hieman! (Menee).

MIKKO (Yksin). Varronko sinua, vai pistänkö itseni koreasti sivulle nyt
ja omaan kotooni tavoitan? Mutta taitaapa se toki näyttää niinkuin vähän
varkaan kujeelta.--Minä varron sinua, mutta koska sieltä tulet, niin
rakennan välillemme pienen riidan. Syytä löytään aina. Riidan rakennan
ja sitten jätän sinun omalle onnelles. Nummisuutarin mökkiin en kanssas
tule, en askeltakaan sua seuraa enään. (Kristo tulee). Hei, Kristo! Mihen
kulkee ties?

KRISTO. Kuokkimaan Eskon häitä; perässä tulee nuoria muitakin.

MIKKO. Tässä on puhemies!

KRISTO. Missä sulhainen?

MIKKO. Metsässä tuossa!

KRISTO. Entäs nuori-muori, se entinen Karrin Kreeta?

MIKKO. Miehensä sylissä!

KRISTO. Soo-oh! He ovat rakkaita, tulisia. Ja sinä pidät vahtia tässä,
varrot, kunnes nuori pari käy metsästä ulos?

MIKKO. Ei yhtään paria, yksinään ja pariton on Esko, niinkuin
suora-lesti.--Tuolla hän istuu ja noukkii pussiinsa riisiä hyvitteiksi
äitilleen, jonka vihaa hän pelkää kovin, viivyttyään niin kauvan
hääretkellänsä, tuomatta toki nuorta-muoria huoneesen.

KRISTO. No peijakas! Kuinka ovat asiat? Eikö saanut hän Kreetaansa?

MIKKO. Puusuutari hänen kieppasi, ja heidän häitään vietettiin paraikaa,
koska tulimme Karrille, minä ja Esko, eväspussi selässä. Mutta sepä
lystikästä, että käskettiin meitä häihin vielä ja me tottelimme
kernaasti käskyä ja annoimme kaikki maistua hyvin.

KRISTO (nauraa). Oivallista, kaikki oivallista! Mitä sitten, Mikko?

MIKKO. Tähän asti olemme nyt viipyneet kotomatkallamme, muuttaen yhdestä
lysti-paikasta toiseen, häärahoja liotellen, mutta nyt on kassa kaikki,
aina viimeiseen ropoon.

KRISTO. Ryyppäsikö Esko myös?

MIKKO. Ei pisaraakaan, mutta seurasi minua toki uskollisesti kaikkialle;
sillä pitipä hän häpeänä sulhaiselle jättää puhemiestänsä tielle. Tosin
närkästyi hän usein päälleni, ja motkotteli kuin punainen kukko, mutta
enpä huolinut siitä, vaan hummasin miten jaksoin; ja nämät kolme viikkoa
ovat menneet kuin säkissä.--Siinä, Kristo, on Nummisuutarin Eskon
hääretki.

KRISTO. Niinpä jo alusta vähän arvelin asian käyvän, kuultuani
morsius-talosta yhtä ja toista, ja sentähden olen nyt kaikin voimin
koettanut jouduttaa naimistani Jaanan kanssa. Suutarin keräjiin vein, ja
kaksi kertaa olemme jo kuulutetut minä ja tyttö, mutta nyt provastimme,
virkansa toimessa turhan tarkka, vaatii vielä Topiakselta naimalupausta,
pidätellen kolmatta kuulutustamme.--Nyt ovat tosin Eskon häätuumat
käyneet aivan toivoni mukaan, mutta kaikki taitaa äkisti muuttua vielä.
Nyt tulee poika takaisin asiaansa toimittamatta, ja äiti, muistellen
kuinka lähellä viiden sadan perintöä minä olen, taitaa vimmassansa
naittaa Eskon jonkun viheliäisimmän naasikan kanssa. Ja tämä tapahtuu
provastin vartoessa tytön naimalupaa Topiakselta, ja minä jään viimein
kuitenkin kaikesta paitsi. Olis nyt neidon isä tässä, mahtavin
naittajansa, niin kaikki kävis hyvin. Tulevana sunnuntaina kuulutettais
kolmas kerta, ja samana päivänä häämme vietettäisiin myös.

MIKKO. Minä ennustan sun voittavan!

KRISTO. Jos totta ennustat, niin oletpa häitteni paras vieras!--

MIKKO. Niin toivon, ja »niinkuin sinä toivot, niin sinulle tapahtuu»,
sanoo Esko, selittäin raamattua muistonsa mukaan, se komea sulhainen,
jota tänään kotiinsa varrotaan täydessä kunnian kemussa.--Katsos,
Kristo, kuinka sukkelasti soveltui: samana päivänä, jona meitä varrotaan
nuoren emännän kanssa, me tulemme myös, mutta niinkuin sissit liassa ja
nälkäisinä, ja mitä naisväkeen kuuluu, niin on Esko vielä yhtä viaton
kuin mentyänsä.

KRISTO. Kaikki hyvin! Nouseepa tästä hauskat vehkeet ehdittyämme
suutarille. Minä käyn kanssanne, Mikko, lisäksi mustan ämmän kiukuille!

MIKKO. Parempi vielä, jos lähet edellä Eskon kotiin, ja ilmoitat hääväen
lähestyvän; sanot heidän pysäyneiksi levähtämään Peltolan pihalle.

KRISTO. Niinpä teen ja saatan heille aina pidemmän nokan ja oikeat
ukulin silmät.--Kiirehtikäät jälessäni vaan! (Menee).

MIKKO (yksin). Minua vartoa saat; sillä enpä juuri vähällä hinnalla nyt
tahtoisi liketä sitä kuuluisaa suutarin Marttaa. Totuuden tunnustaen,
häntä pelkää enemmin kuin paholaista. Ja ken ei tee sitä?--Ny omaan
pesääni vaan, ja Eskon, riisipussi selässä, lähetän sekä minun että
itsensä puolesta sen mustan traakin kitaan.--Hän viipyy vielä.
(Huutaen). Esko!

ESKO (metsästä). Tulen paikalla!

MIKKO. Kuin sieltä tulet, niin juotanpa sun täyteen kuin kiiliäisen, ja
nähkööt sitten kotonasi, etten yksin ole juonut rahoja ylös, minä!--
(Esko tulee; pussinsa toinen haara on täytetty).

ESKO. Siellä oli hyvä riisin saanti!

MIKKO (tarjoo Eskolle viinapulloa). Tässä, mies! Itse ryyppäsin vasta!

ESKO. Mikä on tarkoitukses?

MIKKO. Että otat hyvän kulauksen pullostani!

ESKO. Minä?

MIKKO. Sama mies!

ESKO. Sinä tiedät, ettei vielä koskaan mitään karvasta ole huulilleni
tullut tähän päivään asti.

MIKKO. Tänä päivänä tulkoon!

ESKO. Minäkö ryyppäisin? Ei!--Usko minua, Mikko Vilkastus, minä tuskin
tiedän mille viina maistuu.

MIKKO. Maista nyt, niin tiedät! Otappas, poika, tuosta kirkkaasta
pullosta!

ESKO. Minä vihaan viinapulloa kaikesta sydämestäni, sielustani ja
mielestäni!

MIKKO. Se tulee siitä, ettes paremmin tunne sen sisällistä luontoa.

ESKO. Nakkisten vanha-setä, koska hän juomisen pois-kielsi, kiroili
viinaa kauheasti. Hän kutsui sen myrkyksi syvyyden kaivosta.

MIKKO. Ole surutonna; koska taas hän alkaa juomisensa, kutsuu hän sen
hunajan-pisaraksi korkeuden kalliosta.

ESKO. Niin hän sitä kiroili. Ja viinapotellin nimitti hän
pirun-sarveksi.

MIKKO. Ole surutonna; koska taas hän alkaa juomisensa, hän
autuuden-sarveksi sen nimittää.

ESKO. Nyt haastelet tyhmästi, Mikko! Viina ei tarvitse puolusmiestä.

MIKKO. Ei yhtään, niinkuin ei mikään hyvä ja rehellinen asia.

ESKO. Kirottu asia, se viinan asia! Sanotaan erään lääkärin keksineeksi
konstin, polttaa viinaa. Olis se lääkäri tässä, miehen hirttäisin kohta!

MIKKO. Ja minä kohta edestänsä hirteen menisin; kuin vaan on päässäni
silloin pieni viinan huimaus, joka uskallusta antaa, vaikka kohtais
meitä suurin vaara; rallaten me käymme päälle vaan väkirynnäköllä.
Sinäpä nyt tuommoisen rohkeuden tarvitset tullessasi hirmuisen äitis
kasvoin eteen; sentähden juo!

ESKO. Olisko siitä apua?

MIKKO. Täysi apu.--Juo!

ESKO. En juo!

MIKKO. Sitten eroomme, enkä seuraa sinua kauvemmas. Jää hyvästi!
(Aikoo mennä).

ESKO. Seis, mies, seis! Ilman seuraas kotia!

MIKKO. Tahdotko juoda?

ESKO. Tuo tänne pullos! Olkoon se niin viimeinen, kuin on se ensimäinen
kerta. (Juo).

MIKKO (itseks.) Hyvä!

ESKO. Näitkös, että join?

MIKKO. Vielä muutama nielaus, koska on tämä ensimäinen ja viimeinen
kerta! (Esko juo. Itsekseen). Kas niin! Nyt pieni riita ja sitten ero.

ESKO. Enkös juonut?

MIKKO. Sen teit, ja olipa se kovin tarpeellista, nytpä otat vastaan
äitiltäsi löylytyksen, niinkuin mies; sillä selkääs saat, että roikaa,
ole vissi siitä!

ESKO. Mikko Vilkastus ei olekkaan tietäjä.

MIKKO. Eipä tarvitse olla tietäjä, ennustaissa sinulle tänäpänä aika
saunan. Mutta ei hätää, nyt on värkkiä päässäs; anna tulla vaan, kaikki
käy sievästi kuin öljy Libanoonissa.

ESKO. Sinä uskot siis, että täytyy minun välttämättömästi saada
selkääni tänä-ehtoona, sinä uskot sen?

MIKKO. Uskon ja luotan!

ESKO. Ja iloitset ja riemuitset?

MIKKO. Iloitsisko puhemies, koska sulhainen selkäänsä saa?

ESKO. Miksi puhut sitten näin?

MIKKO. Syvästä sydämeni katkeruudesta lörpöttelen; sillä asia on ikävä.

ESKO. Vain niin. Minä saan selkääni! Entäs sinä?

MIKKO. Täytyy katsella päälle vaan, ei auta!

ESKO. Vain niin! Mutta kuka meistä kahdesta on oikein syypää, minä vai
sinä?

MIKKO. En tiedä; sillä viaton olen minä.

ESKO. Viaton? Sinunpa syysi tähän pitkälliseen kotimatkaamme. Talosta
taloon olet kulkenut kuin mustalainen ja minä hännässä.

MIKKO. Mustalainen! Sinä koira; aatteles kuinka monet kerrat ja kuinka
hävyttömästi olet minua haukkunut tällä matkalla. Käypä se viimein
sydämelle. Kirkas tuli ja leimaus!

ESKO. Taidatko sanoa omantuntos nimessä, ettes ole syypää tähän
surkeuteen, jossa nyt oljentelemme?

MIKKO. Syypää! Minä yksin?

ESKO. Olethan menettänyt kaikki rahatkin!

MIKKO. Enin osa rahoista meni keskivarissa, jossa söimme päivällistä,
niinkuin suuret herrat, ja joimme putelin oltta päälle. Semmoinen atria,
sen tiedätkin, maksoi plootuja.--Mutta kenen oli syy, että jouduimme
keskivariin? Eikö sinun?

ESKO. Enpä tarkoittanut muuta kuin saada piirretyksi puumerkkini
lupauskirjaan, jonka täytyy siellä löytyä; mutta tehtyäni tämän, miksi
emme jatkaneet kohta taasen tietämme morsius-taloa kohden?

MIKKO. Kaikki tämä ei kuulu tänne; kysymys on, kenen oli syy, että
poikkesimme keskivariin?

ESKO. Kas kas, mikä ääni nyt on kellossa!

MIKKO. Kellossa! Onko ääneni kellon ääni, sinä juonikas ja takaviisas
suutarin poika, onko ääneni kellon ääni?

ESKO. Ääni on lahja Herralta, liioinkin laulun-ääni.--Mutta ymmärrä
vertaukseni oikein; sillä haastelenpa usein esikuvien ja tunnusmerkkien
kautta. Niinpä tahdoin nytkin lausua miten vaihtelee täällä ihmisten
mieli, niinkuin metsässä kuullaan sekä koleita että kileitä
karjan-kelloja.

MIKKO. Sinä tyhmä pässi, kuuleppas tätä kelloa!

(Lyö Eskoa korvalle ja juoksee pois. Esko rientää perässä.--Kraatari
Antres tulee klanetti kainalossa).

ANTRES (yksin). Tässä siis pitää minun vartoa hääväkeä, ja, koska
tulevat viimein, seurata heitä suutarin huoneesen; niin on ukon tahto.
Mutta pitääkö minun seisoman tässä vaikka puoleen yöhön asti, pilli
kourassa vartoen heitä?--Vaiti! Tuossa ovat; sulhainen kuitenkin.
Tahdonpa antaa hänelle pienen kunnia-töräyksen. (Esko tulee, Antres
puhaltaa hänelle pari jaksoa).

ESKO. Oletko nähnyt Mikko Vilkastusta?

ANTRES. Puhemiestänne? Eikö ole hän seurassanne?

ESKO. Hän jätti minun kuin susi poikansa, ja antoi minulle vielä
korvapuustin lähteissä.

ANTRES. Miksi erositte vihassa?

ESKO. Hän on lyhy-nokkanen mies, eikä salli syntejänsä soimata.--
Korvalleni sain häneltä. Hyvä!--Olisin ehtinyt hänen kiinni, niin
kasvujen kanssa olisin maksanut kaikki. Mutta vaaran tullessa on hän
aina nopea-jalkainen. Ei kanna hän turhaan nimeä: Vilkastus.

ANTRES. Uuspeili, koko mies!--Minä kutsuttiin häihinne puhaltajaksi, ja
käskyn mukaan kävin vartomaan teitä tähän. Nyt tapaan sinun, mutta en
morsiantas.

ESKO. Ei yhtään morsianta. Hän jätti minun jo ennen vihkimistä ja otti
itsellensä toisen. Ilkeä petos, tunnoton petos! Mutta asiasta nousee
tuima prosessi.

ANTRES. Kenen otti hän?

ESKO. Puusuutarin; olimmehan häissänsä.

ANTRES. Minä surkuttelen tappioos, joka on suuri sydämesi puolesta.

ESKO. Sanomaton!--Se peevelin Mikko, kuin piti pääsemän kynsistäni!
Minä olisin pannut hänen noin, noin! (Hän tulee päihinsä).

ANTRES. Suuri uuspeili!--Mitä siitä vaikkei tyttö ollut rikkaampia?
Veisussa laulamme: »kuin meil' vaan on rakkaut', kyl' Jumalal' on
rikkaut'». Niin se on. Uskotko sinä myös sen?

ESKO. Niin se kaiketi olla mahtaa.--Mikon käsken keräjiin myös. Ehkä
näit puitten välistä sinä hänen lyövän minua korvalle?

ANTRES. En nähnyt!

ESKO. Sano järkähtämätön totuus!

ANTRES. En minä nähnyt, en minä nähnyt!

ESKO. Aatteles, jos täytyy sun panna kaksi sormea kirjan päälle!

ANTRES. En nähnyt sittenkään.--Elä Herran tähden minua saata keräjiin;
lakitupaa kamoon niinkuin helvettiä.

ESKO. Asiaa tahdon tuumailla.--Mutta minä ehkä kuolen nyt!

ANTRES. Jumal' varjel' meitä! Miksi niin?

ESKO. Tuntuuhan kuin ruumiini ja sieluni sulaisivat yhteen ilman kanssa.

ANTRES. Oletpa vielä koossa!

ESKO. Minä siivet selkääni saan ja pyllyyni pitkän pyrstön, ja kohoon
korkeukiin ylös.

ANTRES. Tanterella seisot vielä niinkuin minäkin, syntinen ihminen.

ESKO. Ääntäsi en oikein kuule tänne ylös. Mitä sanoit?

ANTRES. Sinä tanterella seisot.

ESKO. Mutta henkeni taivaan navalla pyörii.

ANTRES. Sinä teet minun kovin murheelliseksi!

ESKO. Tämä on niin lystiä. Maa ja taivas lyövät kupperkeikkaa ja sinä,
kraatari Antres, pyörit silmissäni kuin apina markkinoilla ja kuitenkin
tahtoisin sinua hellästi suudella. Kyllä tämä on kuolema; ja minä saan
saatanan kuraasin. Hih! Nyt tappelisin legioonien kanssa.

ANTRES. Olethan ryypännyt, mies?

ESKO. Olenhan senkin tehnyt. Kaksi oivaa kulausta otin äsken juuri Mikon
taskumatista.--Mutta nyt on aika tullut, ja kerran meidän kaikkein
kuolla pitää; usko minua!

ANTRES. Esko, oletko koskaan ennen ollut humalassa?--

ESKO. Totta sanoen, en koskaan!

ANTRES. Nyt olet, naapurini!

ESKO. Olisko tämä humalaa?

ANTRES. Samaa sorttia, ole varma siitä!

ESKO. Näin ihanata, näin taivaallista, näin rautarohkeata! Olis koko
mailma sylissäni, niin suutelisinpa sitä kuin veljeä rakasta. Peijakas!
taitaisinpa loiskata tuon kuusen kärkeen tai tuon pilven köyrylle
istumaan ja sieltä taasen ales kuin ukon vasama aina maan tunkkasen
ytimeen. Elämä on iloleikki! Antres, mitä olemme me, mitä olentoja
täällä, että jumala meistä huolen pitää?--Hih! Tässä on aika poika
Kokkolasta. Eikös niin? Mitä sanot, kraatari?

ANTRES. En juuri mitään sano.

ESKO. Onko kraatari parempi mies kuin suutari?

ANTRES. Molemmat tarpeelliset tässä mailmassa!

ESKO. Sinulla on tapa moittia suutaria ja panna kraatarin pykälän
ylemmäs, mutta katsos, jos ei olis saappaita; niin eipä taitais olla
jalkojakaan. Siinä sinulle yksi piikkaus niin hyvä kuin kaksi.

ANTRES. Tahdotpa välillemme suukopua ja riitaa. Niin, niin, kyllä
ymmärrän; mutta minä en puhu mitään.

ESKO. Ei yhtään riitaa; sillä nyt on ilon päivä. (Saarnaavalla äänellä):

    »Ole, sielun', iloinen,
    Luota sinuas härjän pääl',
    Härkä vie sun mäen pääl'.»

Olinpa kovin lapsikas peljätessä mennäkseni kotiin, niinkuin tarvitsisi
minun se tehdä. Koto jääköön hiiteen! Mailma on avara ja leipää löytyy
joka haaralla.

ANTRES. Käy koreasti kotiis vaan, Esko, se on sulta paras!

ESKO. Ei tuumaakaan enään kotoa kohden, vaan tästä käännyn ympäri ja
vaellan kauvas, kauvemmas vielä kuin se etäinen kulta-nummi, jonka
pappilan mamsselli näki unissansa.--Vie sinä heille terveiseni, kiitä
heitä puolestani ylöskasvatuksen edestä, sano, että siunasin heitä
mennessäni ja olin iloinen kuin oinas. (Ylpeästi ja keikuttaen päätänsä).

    »Ole, sielun', iloinen,
    Luota sinuas härjän pääl',
    Härkä vie sun mäen pääl'.»

Hih, vaan! Karrin hyllyssä oli kymmenen ruoka-luskaa, minä luin
ne.--Antres, ollaanpas oikein iloisia!--Katsos, kuinka nopea minä olen
juoksemaan. (Juoksee kiivaasti pois).

ANTRES (yksin). Rupeanpa häntä pelkäämän. Kovin irstasluontoinen mies,
ja vahva, hirmuisen vahva. (Esko tulee juosten takaisin ilman hattua ja
toista kenkää).

ESKO. Herran Kiesus, Antres, juostaankos päämme mäntyyn?

ANTRES. Kuinka on laitas? Olethan ilman hattua ja toista kenkää!

ESKO. Olkoon niin!

ANTRES. Ne etsimme ylös.

ESKO. Ei, kraatari, metsä saantinsa pitäköön! Huolisinko yhdestä hatusta
ja kengästä? Peeveli! jos oikein vihastun, niin kaikki nutut päältäni
heitän ja myyn itseni Ryssälle. Sataan plootuun!

ANTRES. Ole siivosti, ystäväni, ja haastele niinkuin järjellisen tulee.
--Minä menen ja etsin ylös hattus.

ESKO. Elä tee sitä, meistä tulee muutoin vihan veljet.

ANTRES. Taitaisitko ihmisten näkyviin?

ESKO. Se tukka kelpaa, vaikka teit siitä kerran kovin pilkkaa, sinä. Sen
muistan aina.

ANTRES. Silloin olin vähän päissäni.

ESKO. Sinä naureskelit tätä pystyssä seisovaa töyhtöä päälaellani tässä.
Miehuuden ja kiivauden merkki. Myös pilkkasit silloin silmiäni, kutsuen
niitä ympyrjäisiksi maapässin silmiksi. Hyvä! Katseleppas niitä silmiä!

ANTRES. Ne olen nähnyt!

ESKO. Katsele minua hetki tarkasti ja äänetönnä vasten silmiä. Tee se
pian, muutoin ei käy sun hyvin, Antres!

ANTRES. Minä katselen. (Hetken aikaa äänettömyyttä, jona he katselevat
toinen toistaan vasten silmiä).

ESKO. Niin, semmoiset silmät ne ovat. Tunnustas myös tuota tupsua
päässäni!

ANTRES. Mitä vasten? näin tukka pystyssä käydä

ESKO. Se käy laatuun sitä tunnustaa. Tee se hyvän sään aikana.

ANTRES. Sinä olet erinomainen mies!

ESKO. Tämmöinen tupsupää. Pistä kouras tänne; siitä et saa kipeätä!

ANTRES. Mutta mitä se meriteeraa?

ESKO. En tiedä itsekkään. Mutta tee se kiireesti, jos selkäs syhyy.

ANTRES. Minä tunnustan! (Hän tunnustaa).

ESKO. Toinen kerta! (Antres tunnustaa). Niin. Entäs kolmas kerta!

ANTRES. Sinä hulluttelet, mies! Olenhan jo tunnustanut.

ESKO. Tunnustas vielä kolmas kerta!

ANTRES. Voi minua poloista miestä, mihin olen joutunut!

ESKO. Kolmas kerta.--Tunnustappas!

ANTRES. Minä tunnustan! (Tunnustaa).

ESKO. Niin, semmoinen tukka se on, ja itseppä sen kannan niinkuin
silmätkin.

ANTRES. Enpä olis luullut sinua näin kovaksi mieheksi!

ESKO. Kova ja kiivas luonnosta.

ANTRES. Enkä näin kiukkuiseksi ja juonikkaaksi.

ESKO. Tuhannen peeveliä! koko mailma on kuin noiduttu mua kohtaan.
(Ottaa kraataria kauluksesta kiinni). Minun Karri petti, oma morsiameni
minun petti, kutsuen minua hävyttömäksi mieheksi, ja kujalle minun
ajoivat kuin kylän koiran. Niin kanssani tehneet ovat, ja Mikko
Vilkastushan koko saatana oli. Rahat juotuans löi hän minua korvalle ja
juoksi tiehensä kuin peto. Ja meidän välillä, Antres, on jotain vanhaa
hapatusta myös.

ANTRES. Elä kiristä minua kurkusta!

ESKO. Herran Kiesus, kraatari! Mikko Vilkastus on täyttänyt sydämeni
niin. (Kiristää aina kovemmin Antresta, joka koettaa rynnistellä
vastaan).

ANTRES. Elä kiristä!

ESKO. Tierätkös, kraatari.

ANTRES. Tulkaat minua apuun!

ESKO. Noin minä miehiä panen; katsos! (Painaa kraatarin maahan, kraatari
pyörtyy ja jää makaamaan liikkumatonna). Kiusa kiusan päälle viimein
mieheltä järjen vie. (Katselee kraataria). Liikkumaton niin kuin kivi.
Aatteles jos... (Ravistaa häntä). Nouse ylös, Antres, ja ollaan ystävät
taas!--Hän ei hengitä enään. Se on tehty! Toinen laudoissa, toinen
raudoissa, niin tämä hääreisu päättyi. Kuollut on hän! Se on tehty!
(Iivari, Sakeri ja Niko tulevat ajaen, kaikki istuen rattailla). Tulkaat
ja nähkäät rikostani suurta.

SAKERI. Pysäytä! (Iivari pysäyttää). Mitä on tapahtunut tässä?

ESKO. Tulkaat katsomaan vihan ja synnin hedelmiä!

IIVARI. Veljeni, Esko! Mitä hirmutöitä?

ESKO. Se on tehty!

SAKERI. Ales rattailta kaikki! (Astuvat ales). Sido Rusko mäntyyn
tuolla. (Iivari ajaa pois hevoisen oikealle. Sakeri, taluttaen Nikoa
köydestä, joka on sidottu vangin jalkaan, lähestyy Eskoa). Esko, minun
sisareni poika, mitä olet tehnyt?

ESKO: Hyvää päivää!--Tekoni on tuossa. Siinä makaa kraatari niinkuin
vihani uhrilammas. Mutta tämä on minulle rangaistukseksi. (Iivari tulee).

IIVARI. Oletko tappanut kraatarin?

ESKO. Hyvää päivää! Vaikka ehtoo jo taitaakin olla.--Niin, Iivari; sinä
olet nuorempi, ota vaari minusta ja elä koskaan himoillesi valtaa
anna.--Minä miehen tapoin, ja tämä tapahtui minulle rangaistukseksi.
Mutta voi kraataria, jonka henkensä panna täytyi kuritukseksi minulle!
(Sakeri kuiskaa Eskoa korvaan, Esko lähtee juoksemaan, mutta kääntyy
jälleen kohta takaisin neljän viiden askeleen päästä). Ei, eno; en tahdo
karata. Tunnon vaivat lievii esivallan meitä rangaistessa. Siis tulkoon
kuuskorttelisia täysi kippu selälleni; sillä sen olen ansainnut. Ja
sitten: marssi sinne, missä pilvet maata lamaa ja peuroilla ajetaan.
Sinne, sinne kruunu omansa korjaa. Humala katoo päästäni, haihtuu kuin
tuhka tuulessa. Nyt olen ihan selvä. (Antres liikuttelee itsiänsä).
Kraatari elää vielä! Mun ystäväni, Antres!

ANTRES (nousee istumaan huoaten raskaasti). Olemmeko tässä vielä?

ESKO. Tässä, ystäväni! Mutta kiitos luojan, ettäs vielä hengen sait!
Minä pyydän sinulta anteiksi, kraatari, kaikesta sydämestäni!

ANTRES. Minä kaukaisilla mailmoilla käynyt olen, vieraita kieliä
haastellut ja paljon ihmeitä nähnyt.--Kuinka kauvan sitten, Esko, kuin
sinä minua kurkusta kruuvasit?

ESKO. Tuskin kolme minutia!

ANTRES. Sano kolmekymmentä vuotta kuitenkin!

ESKO. Ei yli kolmen minutin, usko mitä sanon!

Antres. Kas ihmettä taas!

ESKO. Nouseppa seisomaan, veljeni! (Auttaa Antresta seisomaan). Kuinka
jaksat nyt?

ANTRES. Minä olen terve ja raitis!

ESKO. Terve ja raitis! Mikä onnen hetki!--Mutta ottaispa mun peijakas,
jos rupeisit minua laillisesti hakemaan!

ANTRES. En minä rupee.

ESKO. Kiristää toista kurkusta, se on pedon tapaista, ja tarvitsisinpa
loittiini aika lailla. Ei haittaisi se yhtään. Mutta minä rukoilen sinua,
elä vie minua keräjiin tästä asiasta!

ANTRES. En minä vie, en minä vie.

ESKO. Sinä kunnon mies! Mitä maksan sinulle?

ANTRES. Et mitään, et tarvitse!

ESKO. Verraton mies! Ilmatteeksi sulle saappaita teen aina kuolemaan asti.

ANTRES. Jos niin tahdot!

ESKO. Sen teen minä!--Kas niin, eno ja nuorempi veljeni, Iivari,
sallimus auttoi minun tästä onnettomuudesta kuitenkin.--Mutta mistä
tulette ja kuka on tämä?

SAKERI. Kaupungista tullaan!

IIVARI. Ja tämä on ystävämme, joka meidät onnellisiksi tekee.

ESKO. Miksi eno häntä nuorasta hallitsee?

IIVARI. Ystävyyden liite, näetkös.

ESKO. Selittäkäät minulle asia.

IIVARI. Etkö huomaa lyhyttä tukkaansa, piikkipartaansa ja pilkkua
nenänsä vieressä?

ESKO. Se suuri varas.

SAKERI; Sama veitikka!

IIVARI. Hänenpä nypistimme koreasti Puol'matkan krouvissa.

ESKO. Mikä onni!

IIVARI. Seittemän sataa riksiä vaan.

ESKO (itseks.) Mikä onni! Tästä nousee isäni huoneesen ilo suuri, ja
minäkin olen pelastettu sillä samalla.

SAKERI. Mutta kuuleppa, mun sisareni poika, tänä päivänähän pitäisi
vietettämän jälkihäitäs?

IIVARI. Jaa peijakas! Mutta miksi seisot tässä?

ESKO. Ettäs sanot. Mutta minua on kohdannut kova vastoinkäyminen.
Morsiameni annettiin petollisesti toiselle ja minä sain kääntyä nuorena
miehenä takaisin; tähän asti olen viipynyt kotomatkallani ja juuri Mikko
Vilkastuksen tähden. Hän minun petti myös. Kaksitoista riksiä, jotka
äiti antoi minulle häärahoiksi, joi hän ylös, sitten löi hän minua
korvalle ja juoksi tiehensä, ja se tapahtui juuri tässä. Päätinpä,
etten enään lähtisi kotia, vaan vaeltaisin kaukamaille, mutta luulen
toki asiain kääntyvän nyt toisin.

IIVARI. Nyt ei yhtään hätää sinullakaan, ei yhtään! Me myös teimme
huonon retken, mutta tämä onnemme lintu tässä (osoittaen Nikoa) saattoi
kaikki parhaalle kannalle taas. Nyt en ensinkään pelkää tullakseni
kotia, sanonpa kohta suoraan, että kaikki joimme, mutta tässä on sen
sijaan seittemän sataa riksiä,--ja isämme mökissä ilosta hurrataan.

SAKERI. Elä sentähden ilmoita minun olleen seurassasi juomakengilläsi
kaupungissa!

IIVARI. En, vaan sanon, että kohtasin teidän vasta ihan tullipuun
alla, tullessani ulos kaupungista. Olkaat hyvässä turvassa, eno; minä
pelastan selkänne.

SAKERI. Minun selkäni?

IIVARI. Niin teidän kuin Eskon ja omani!

ESKO. Kas kas, mikä ihmeellinen käännös! Nyt himoomme päästä kotia kuin
voiton-sankarit sodasta. Tätä onnea emme olisi ansainneet. Mutta
kiittäkäämme sallimusta!

IIVARI. Kiittäkäämme sallimusta, se tämän miehen varkauteen veti,
pelastaaksensa meitä, kurjia.--Mutta minua kouristelee kiukkuinen nälkä.
Onko pussissasi ruokaa?

ESKO. Ei yhtään, vaan on siellä ainoastaan riisi-ruohoja.--Kovin nälkä
minunkin. Konna vieköön! taidanpa kuin paras lintukoira haistaa leivän
hajun matkamiesten eväspussissa, ja makean uutishajun olenkin tuntenut
kaiken tien. Totta, veljeni, näin kiivasta nälkää en muista vielä
koettaneeni. Mutta kärsikäämme hetki vielä, kohta antaa meille äitimme
ruokaa.

IIVARI. Voileipää hän antaa meille, niinkuin hyville lapsille.--Kotia
kuin Hiien pohtimessa! Minä päästän hevoisen. (Aikoo mennä oikealle).
Mutta katsokaat, ettette hukkaa kultapalloamme, eno; jos sen teette,
niin sitten kuitenkin ilman armoa me molemmat hirteen. (Menee).

SAKERI. Hänestä vaarin pidän kyllä!

NIKO (itseks.) Saakeli olkoon! tyhjentäisinpä minäkin kernaasti pöytyrin
hernevelliä, sillä olenpa tyhjä kuin vesikoijussa pari viikkoa sitten.
Mutta taidanhan nälän pahimman kauvaksi unohtaa vielä katsellessani
tässä lapsuuteni teitä ja polkuja.

ESKO (Nikolle). Vai sinäkö sama junkkari. Aatteles mikä kamala rikos,
luvattomasti ottaa toisen omaisuutta, pistää taskuunsa ja hiipistellä
tiehens'. Aatteles sitä, sinä kurja mies!

NIKO. Pidä kitasi sinä, kananvaras, mällistelevä huhkain siinä;
tempasenpa muutoin käteni nuorista, käyn sun tukkaas ja hajoitan sen
tuulenpesän ilmaan.

ESKO. Elä kopeile! Tunnenpa humalan tulevan päähäni takaisin, se kanalja
tulee, antaen uutta kuraasia.--Sinä lurjus! haukutko minua? Katso
etten iske kurkkuus! Mitäs tekisit? Kätes ovat kiinni.

SAKERI. Siivosti, Esko, ja muista, että on hän vankimme!

IIVARI (on peräyttänyt hevoisen rattaineen teaterille). Mitä torelee
Esko?

ESKO. Tuo hävytön mies kun rupesi minua haukkumaan siitä, että
kristillisellä tavalla nuhtelin häntä varkaudesta.

IIVARI. Hän ei kärsi yksinkertaisia, ja yksinkertaisiapa olemme, jos
häntä nuhtelemme siitä, josta meidän häntä kiittää tulee.--Nyt kaikki
rattaille; orhini levottomuudesta pyrskii ja raappii! (Kaikki istuvat
rattaille). Minä, ajajanne, istun nokalle tähän, eno, kultakukkomme
kanssa, istuu keskellemme, sitten Esko, ja sinä, pillinesi, sovita itses
tuonne taakse ja puhalla, että taivas repee!

ANTRES. Minä puhallan!

IIVARI. Mutta katso, ettes putoo sieltä, koska orhini nelisiin juoksee!

ANTRES. En minä putoo.

IIVARI. Missä on hattus, Esko?

ESKO. Tuonne metsään se jäi, mutta jääköön heitä vaikka kymmenen.

IIVARI. Niin juuri. Tästä lähin käymme silkki-hatussa.

ESKO. Ja kultakellossa. Ostammepa itsellemme kruunun puustellin tai
arenteeraamme jonkun herran kartanon.

IIVARI. Sen teen minä kohta.

ESKO. Minä tulen pehtoorikses, Iivari!

IIVARI. Sinun otan pehtooriksi, enon metsäviskaalikseni vannotan, isäni
panen voudiksi ja huushollerskamme olkoon voudin vaimo!

ESKO. Kuka voudin vaimo?

IIVARI. Äitimme, ymmärräthän?

ESKO. Niin niin, nyt äkkään!

IIVARI. Olkaat varolla, nyt isken. Katso vaan, ettes helli sieltä, sinä,
takapuhaltaja.

ANTRES. En minä helli, en minä helli!

IIVARI. Nyt mennään! Pois tieltä! tässä tulee rikasta väkeä.--Ilomarsi,
kraatari, ilomarsi! (Menevät; Antres puhaltaa porin-marsia, toiset
loilottavat.--Kaksi kuokkavierasta, tavoittaen Eskon häihin, tulee
vasemmalta).

1:N KUOKKA. Klanetti pauhaa, joutukaamme! (Mikon valitus-huuto kuuluu
metsästä). Kuka valittaa siellä?

2:N KUOKKA. Jotain kuulin minäkin.

1:N KUOKKA. Käydäänpäs katsomaan! (Kuokat menevät. Hetken perästä
tulevat he, kantaen Mikkoa, joka on taittanut jalkansa).

MIKKO. Minä olen taittanut jalkani, viekäät minua kanttoorin luoksi!

1:N KUOKKA. Kanttoori on häissä Nummisuutarilla. Sinne kannamme sinun!

MIKKO. Tuhannen tulimmaista, pitääkö minun sinne!

2:N KUOKKA. Hän on siellä, sen tiedämme varmaan.--Onko jalkasi pahoin
taittunut?

MIKKO. Onpa tässä kärsimystä.

1:N KUOKKA. Se onkin vaan murrettu. Mutta kuinka tapahtui se?

MIKKO. Juoksin, mieletön, naarasterren perässä, joka hyppäsi saakelin
vikkelästi, viekotellen sillä kurilla minua poika-parvestansa. Minä
kompastuin ja mursin jalkani. (Itseks.) Kirottu Esko, kuin hätäytit
minua ja matkaansaatoit kaiken tämän! Onni, ettei nähnyt hän
lankeemistani. (Ääneensä). Mutta tämä on vimmattua, jalkani kimoilee ja
polttaa kuin pahalaisen makkarakattilassa.

1:N KUOKKA. Sentähden riennämme kanssas Nummisuutarille!

MIKKO. Peikot ja perkeleet! en tahtoisi sinne!

1:N KUOKKA. Sinne kiireesti, jos parannusta toivot. Jalkas pitää
sidottaa lastoihin, mutta pienikin viivytys taitaa pahentaa kaikki,
tehdä sinusta ontuvan Huuperin äijän.--Ota kanssani kiinni hänestä sinä,
ja rientäkäämme! (Kuokat, kantaen Mikkoa, menevät).




VIIDES NÄYTÖS.


(Ulkopuolella Topiaksen huonetta, joka seisoo oikealla. Vasemmalla on
pöytä, siinä viinapotelli, kaksi lasia, vehnäleivän-pytkyjä ja sokeria.
Perällä näkyy honka-nummi.--Topias ja Sepeteus tulevat vasemmalta).

TOPIAS. Kas kas Marttaa vaan, kuin on rakentanut eri viinapöydän, ja
ulos pihalle sitten. Herrasväen konstia ja temppuja istuu hänessä vielä
nuoruuden päivistä, koska tyttö palveli Riutalan kartanossa, ja palveli
seittemän vuotta. Kapteenska piti hänestä paljon, samoin kapteeni itse,
vaikka saivat hekin pitää suunsa kiinni, koska Martta oikein
vihuripäänsä päällensä otti. Semmoinen likka hän oli. Silloinpa mekin,
minun käydessäni kartanossa neulomassa, tulimme keskenämme tuttavuuteen,
ja aina paremmiksi ja paremmiksi ystäviksi ja viimein pariskunnaksi, ja
sainpa, koira vieköön! maksaa tervarahaa Eskon tähden, kirkkoa tervata
sain. No, no! »Nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus», sanoo
sananlasku. Nuori mies, hän on kuin metsävuohi, hurjapäinen. Hän ryntää
päälle vaan, aattelematta perään, liioinkin tähän aikaan.

SEPETEUS. Ennen nyrkki pystyssä ja suu mytyssä himojamme vastaan sotaa
käytiin, ja rautaa kasvoi miehen mieleen, mutta tällä suvulla ei ole
tahdon voimaa, vaan tanssii se halujensa pillin mukaan.

TOPIAS. Niin niin.--Muistaakos kanttoori, kuinka Peltolan
hirsi-talkoossa sekä nuoret että vanhat tanssivat virolais-ukon,
Hanssun, säkkipillin mukaan?

SEPETEUS. Minä jouduin sinne virka-retkilläni.

TOPIAS. Tehtiinpä siellä yhtäkin konstia ja juonta. Siellähän seppä
minun silmäni noki, juuri talosta lähteissäni. Junkkari! Enkä tiennyt
asioistakaan, ennens kuin kotona sain Martan kimppuuni siitä
syystä.--Noh, ne ovat menneitä asioja, ja olkoot unohduksessa. Mutta
saapa tässä mies koetella yhtä ja toista, sekä leikkiä että totta, tässä
mailmassa, jonka oppineet sanovat ymmyrjäiseksi kuin minun pääni ja
pyörivän tyhjässä ilmassa. Mitä aattelee kanttoori siitä asiasta?

SEPETEUS. Minä kiinniriipun sanassa, jossa veisaamme: »ei patsast' eikä
napaa, vaan vahva virta vapaa».

TOPIAS. Niin uskon minäkin.--Vetten päällä se pyörii, suuri kuin
joulukaakku.--Niin on tämä mailma ymmyrjäinen ja soppia ja solia täynnä,
joissa pian masennetaan mies. (Täyttää molemmat lasit viinalla). Mutta
kas, kuin kaikki viimein ympäri käy, niin otammepa ryypin ja unohdamme
kaikki. Ryypin otamme ja nauramme ja itkemme yhtaikaa elinkautemme
retkille.--Kanttoori, olkaat niin hyvä! Elkäät hirttäkää Eskon häitä,
minä muutoin närkästyn poikani puolesta.

SEPETEUS. Maistaa tahdon!

TOPIAS. Lasi kumoon, kanttoori, kumoon!

SEPETEUS. Ei, Topias; maistan vaan!

TOPIAS. Niinkuin tahdotte, mutta Eskon muistoksi! (Ryyppäävät, Sepeteus
maistaen).

TOPIAS. Sokeria tahi vehnäleipää päälle; kumpaa vaan haluttaa; sillä
takakontoni, näettekö, ei ole juuri niin tyhjä kuin luulis, sieltä heruu
koska heruman pitää. Mikä on suutari Topiaksen eläessä? Hänen konstinsa
istuu päässä, sen käytös kourassa tässä; terve ruumis, silmät, korvat ja
kaikki muut jäsenet; uljas vaimo ja kaksi poikaa, ja omalla kannallansa
asuu hän tässä, tässä vapaalla, kaikuvalla honka-nummella.--Tässä on
ankara kaiku, herättäkääs se äänellänne, kanttoori.

SEPETEUS. Nyt ei veisaamiseen aika eikä paikka.

TOPIAS. Vähän vaan loilotusta, että kaiku kuuluu.

SEPETEUS. La la la laa! (Kaiku.)

TOPIAS La la la laa!
       (laulaen). »Mutta me Mänttälän pojat...»
Hih! (Viskasee lakkinsa ilmaan. Martta tulee huoneesta ja tukistaa häntä).

MARTTA. Pidätkö suus kiinni, sinä poutahaukka.--Mitä teette tässä
ulkona? Kanttoori on hyvä ja tulee sisään. (Menee huoneesen).

TOPIAS (ottaa ylös lakkinsa). Eskon iso-lippunen lakki; hän sai hattuni
häihin. (Ryyppää).

SEPETEUS. Mutta usko minua, pöllähdinpä tästä tapauksesta, tukistuksesta
nimittäin.

TOPIAS. Tuosta etu-tupsusta hän minua vähän nujusti, mutta annanpa
hänelle sen anteeksi; sillä onpa hän kovin kiivas ja kiukkuinen
häätoimien hyörinässä. Hän on kun tulen leimaus. Huomasitteko, kuinka
pikaisesti tämä temppu oli tehty häneltä? Kuin luoti oli hän tässä, kuin
luoti oli hän sekuntin päästä tuvassa jälleen, ja sillä aikaa ehti hän
tukistaa minua.

SEPETEUS. Nais-valtikka on murheellinen merkki; se maakuntain häviöö
ennustaa. Roomassa, koska tämä ankara valta lankeemukseensa kallistui,
hallitsit portot, narssut ja naasikat, ja mies vapisi vaimon edessä.
Mikä häpeä! Mutta kaikki hekuman ja huvituksen työ.--Topias! minä vaimon
arvossa pidän, mutta sanon, että mailman loppu, hävitys ja ikuinen
sekamelska meitä lähestyy, koska hän housut päällensä pukee ja rupeevi
meitä könistämään, meille korvapuusteja jakelee ja--(katsoen
merkillisesti Topiasta kohden) meitä tukistelee.

TOPIAS. Kuin oikein peräänaattelen, niin olipa se hävyttömästi tehty
Martalta. Peijakas! minä närkästyn. Tukistaa minua! Sinä mustalainen!
No no, otanpa sinun tästä koviin kouriin, kuin vaan tämä paha pääs on
ohitse mennyt. Nyt ei ole hyvä hiiskua asiasta mitään.--Mutta astukaat
sisään, kanttoori, astukaat sisään! (Avaa oven Sepeteukselle, joka menee
sisään). Minä tulen kohta perässä! (Menee ja ottaa ryypin, ja puree
sokerinpalasta päälle. Martta tulee). Minä tässä tirkistelen,
tirkistelen katsella pitkin tietä, vartoen häämiehiä kuin päivän nousua.

MARTTA. Heitä kentiesi vartoa saamme!

TOPIAS. Tänä ehtoona heidän täytyy tulla, niinkuin päätetty oli.

MARTTA. He saattavat tulla tänään tahi huomenna tahi koska niin
tapahtuu, mutta aatteles, jos tulisivat ilman morsianta!

TOPIAS. Ilman morsianta?

MARTTA. Tytön tahi kasvatusisänsä pää olisi tainnut kääntyä!

TOPIAS. Mahdotonta! Asia päätettiin kättä lyöden miehuullisesti.

MARTTA. Ei mikään mahdottomuus. Mutta tapahtuisi niin, niin onpa Jaana
paljon likempänä perintöä kuin poikamme, Esko; kolmas kuulutus vaan
puuttuu. Että hän ja seppä, se kirottu, meiltä kieppaisivat viisi sataa
riksiä pois, se aatus sydäntäni polttaa kuin helvetin tuli. Mutta
Jumal' avita! minä vannon, niin ei käymän pidä. Jos ei könsikkä
aviosiippaa muassaan tuo, niin tyytyköön siihen, jonka hänelle annan.
Minulla on hänelle varoina ystävä, joka ahneesti kuin nälkänen kotka
hänen vastaanottaman pitää. Naimiseen kohta, mutta siksi täytyy sinun
vielä juonitella provastin kanssa.

TOPIAS. Minä teen niinkuin tahdot. Mutta tämänkaltaisia hankkeita ei
meidän pelätä tarvitse; he tulevat kohta, ja morsian Eskon rinnalla
istuu, kaunis kuin Saaronin-kukkainen. He ovat vihitty pari, ijäisesti
yhdistetyt, muutoin eivät olisi viipyneet matkalla viikkoa kolme. Kohta
he tulevat pillin kirkunalla. Kraatari Antres, klanetti kourassa, vartoo
heitä tien-haaralla tuolla. Ja minä vannon, Martta, että tanssin tänä
ehtoona vielä polskaa kanssas tässä tasaisella tanterella.--Mutta mitä
aattelemme Iivarista, joka ei ole vieläkään tullut?

MARTTA. Että hän elää, sen tiedämme; ovathan nähneet hänen Hämeenlinnan
kaduilla, mutta kaakertelevan juovuksissa.

TOPIAS. Sinä kanalja pojaksi, nyt täytyy sinun saada pieni ryöpäys, ei
auta. Saatpa, saakeli vie! kuin sieltä vaan tulet kerran kotia.

MARTTA. Hänen suomin nipampulla, että makaa hän viikon päivät
jäsentäkään liikuttamatta.--Mutta mene sisään sinä seuraksi lukkarille.
Yhtä toki sinulle muistutan: elä juo itsiäsi tänään juovuksiin, jos et
mieli tulla teljetyksi sikapahnaan.

TOPIAS. Sikapahnaan? Elä, Marttani, haastele niin sikamaisesti tällä
juhlallisella hetkellä.

MARTTA. Mene sisään ja elä mököttele! (Topias menee. Martta yksin). Sinä
viivyt vielä, lunttu. Jos vilauksessa et ole tässä, niin niskas nuriin
kierrän; sillä tänään ei ole mieleni leikittävä.--(Jaana tulee). Mutta
tuossa hän tulee. Kiitä onneasi, ettes kauvemmin viipynyt!--Saitko
siirappia?

JAANA. Enpä saanut; hän sanoi itsellään ei olevan.

MARTTA. Sinä volpana, ethän taida koskaan mitään matkaansaattaa.

JAANA. Minä en saanut.

MARTTA. Sentähden, ettäs olet saamaton.

JAANA. Mitä taisin tehdä?

MARTTA. Ääneti! ja mene Priitan luoksi, muistuta häntä niistä kymmenestä
munasta, jotka hän on minulle velkaa, ja sano hänelle, jos ei hän anna
niin tulenpa ja reväisen silmän päästänsä kuin perkele Kittelän noidalta
ennen. (Jaana menee oikealle. Leenan-Kalle tulee).

LEENAN-KALLE. Iivari, luulen, ei ole vielä palannut kaupungista.

MARTTA. Ei vielä.

LEENAN-KALLE. Olenpa varma siitä, että hän on juonut ylös lintu-rahani
ja jään nyt ilman ampuvaroja.

MARTTA. Niin taitaa käydä!

LEENAN-KALLE. Mutta teidän tulee maksaa vahinkoni, jonka kärsin poikanne
kautta!

MARTTA. Sen saamme nähdä! (Anna-muori tulee).

ANNA-MUORI. Hyvää päivää, Nummisuutarin-muori! Onko kaupunkimiehestä
jo mitään kuultu? Minä pelkään, etten saa nuuskaa, enkä rahojani
takaisin enään!

MARTTA. Niin luulen minäkin tapahtuvan.

ANNA-MUORI. Se viheliäinen poika, missä mahtaanee hän, kaupungin vai
tievarren krouvissa, aikansa näin synnin humussa menettää?

MARTTA. Häntä käykäät etsimään, jos tahdotte tietoa siitä.

ANNA-MUORI. Se on ennen teitin tehtävänne, joka olette äitinsä.

MARTTA. Vaiti, ämmä! sun muutoin yhdellä potkauksella tästä mökkiisi
linkoon! (Kristo tulee vasemmalta). Mitä tahdot sinä?

KRISTO. Ei niin vihaisesti, Nummi-Martta; sillä tuonpa teille iloisen
sanoman. Esko lähestyy nuoren vaimonsa kanssa; kaunis tyttö, kuin
aamurusko punertavat poskensa ja silmät säteilee kuin kaksi aurinkoa.
Kohta ovat tässä. Peltolan pihalla Esko hevoistansa juotti.

MARTTA. Sinä valehtelet, mies!

KRISTO. Totta puhun! (Klanetin ääni kuuluu). Siinä ovat! (Itsekseen).
Kuulenpa ratasten jyrinän myös. Mitä aattelen tästä? Oliskohan Mikko
minua vietellyt? Sitten totta valehtelen tässä. (Topias ja Sepeteus
tulevat huoneesta, edellinen joteskin päissään).

TOPIAS. Klanetin äänen kuulin; he lähestyvät.

KRISTO. Paikalla ovat he tässä!

TOPIAS. Kuinka häitten tapaista! Mitä marssia puhaltaa kraatari?

SEPETEUS. Porilaista!

TOPIAS. Porilaista marssia! Ja nummi pauhaa kuin suden-ajossa!--Mutta
mikä loilotus siellä?

KRISTO. Juuri niinkuin suden-ajossa.

TOPIAS. Tämä loilotus?

KRISTO. Ilon ja surun huuto!

TOPIAS. Niin, seppä! »Iloitkaat ja riemuitkaat! nyt on meillä joulu!»
Ollaan ystävät taas, seppä! Nyt annan anteiksi kaikille, itse
saatanallekin, joka meitä kiusaa ja heijailee pitkin myötä-virtaa
alespäin.--Tässä on tassuni, seppä!

KRISTO. Tässä minun! (Kättelevät).

TOPIAS. Ystävät olemme aina!

KRISTO. Niinkauvan kuin kestää vaan!

TOPIAS. Niin, seppä!

SEPETEUS (itseks.) Ystävyys ja vesi, he ovat tähän aikaan yhtä.

TOPIAS. Eskon häät!

MARTTA. Sinä nauta, olethan juonut itses juovuksiin, vaikka kielsin
kovin?

TOPIAS. Nauta! Elä, Martta kulta, saata itsellesi tänä ehtoona sitä
häpeää, että vihoissani karkaan sinusta kuuksi päiväksi!

MARTTA. Marssi matkaan, jos mieles tekee!

TOPIAS. Mitä minun tarvitsee? Minä olen herra huoneessani. Sinua en
pelkää, meitä on monta nyt, sinun voitamme kyllä.--Nauta! Elä saata
sydäntäni kiehumaan!

MARTTA. Kitasi kiinni, sanon minä!

SEPETEUS. Malttakaat mielenne, mies ja vaimo! Nyt riita pois ja
kristillisellä tavalla ottakaamme vastaan ylkä ja morsian!

TOPIAS. Kristillisellä tavalla, palavat lamput kädessä. Ylkä tulee!--
Mutta mikä mustalaiskuorma tulee sieltä? (Iivari, Sakeri, Niko, Esko
ja Antres, kaikki istuen rattailla, tulevat loilottaen ja klanetin
pauhinalla. He pysäyvät perälle; Sakeri ja Antres nostavat lakkiansa).

MARTTA (itseks.) Jumal' avita! rupeanpa arvelemaan, ettei ole laita
oikein!

TOPIAS. Minä kysyn: mikä on tämä mustalaiskuorma?

IIVARI. Rahakuormahan tämä on.--Ales rattailta kaikki. Minä tahdon
päästä syömään! (Astuvat rattailta, Iivari vie hevoisen pois
teaterilta).

TOPIAS. Selittäkäät minulle tämä näkö, jos taidatte!

SAKERI (osoittaen Nikoa kohden). Katseles tätä kuvaa! Etkö huomaa jotain?

TOPIAS. Kaikki on unta! Miksi on hän sidottu, ja miksi hallitset häntä
jalasta?

SAKERI. Se on kallis kalu! (Iivari tulee takaisin). Ilmoita asia,
Iivari!

IIVARI. Kuulkaat, kuulkaat ilon sanomaa! Villitysti elänyt olen,
pahemmin kuin ennen tuhlaaja-poika. Tuhat tulimmaista! joinpa kaikki
ylös, kuorman, rahat ja säntit mennä annoin, mutta tässä on se, joka
täyttää kaikki lävet taas, tässä on seittemän sataa riksiä!

TOPIAS. Seittemän sataa! Minkätähden, minkätähden poikani, Iivari!

IIVARI. Hän on se ulkomaan kreivin varas, hänen otin kiinni Puol'matkan
krouvissa, ja luvattu palkinto on minun. Me tulemme rikkaiksi, isä!

TOPIAS. Keritty tukka, piikkiparta ja pilkku tuossa, juuri niinkuin
pitää. Nyt iske kirkasta tulta ja jysky, riemun päivä on tullut ja
ilosta silmäni mustenee! Koira vieköön! eipä paljon puutu, etten suutele
sinua ilosta, varas!--Seittemän sataa, ja viisi sataa siihen luoksi
vielä!

IIVARI. Me ostamme talon!

TOPIAS. Talon oivallisen!--Kas niin, Martta, minun kiltti Marttani, nyt
olemme onnen myyriä.

IIVARI. Isä ja äiti, teitä pyydän unohtamaan mitä rikkonut olen!

TOPIAS. Kaikki on unohdettu, sinä uljas poika. Nyt muistelemme tätä
onnen tempausta vaan!

IIVARI. Myös tahdon puhua Eskon puolesta. Asiansa kävi huonosti, hänen
pettivät ja annoit morsiamensa toiselle, mutta se ei ollut hänen syynsä
eikä sekään, että hän on viipynyt matkalla näin kauvan. Mikko oli
petollinen myös. juotuaan kaikki Eskon rahat, erosi hän kumppanistaan
kuin rosvo, annoi hänelle kaupanpäälliseksi vielä korvapuustin. Niin
teki hän!

TOPIAS. Tosin kuuluu tämä vähän kiusattavalta...

MARTTA. He olkoot kirotut, niin morsian kuin Mikko!

TOPIAS. Ikävätä; mutta kaikki olkoon unohdettu ja sovittu tällä ilon
hetkellä!

MARTTA (itsekseen). Jos asia on niinkuin se näyttää, niin pelastuu mar
todella sekä Iivarin että Eskon selkä! (Jaana tulee).

TOPIAS. Jaana piikaseni, tules kuulemaan, mikä onni on kohdannut meitä.
Tässä on se suuri varas kiikissä!

NIKO. Sinäkö Jaanani, pieni enkelini? Tule ja päästä isäs kädet, että
hän saa sinua halailla!

TOPIAS. Mitä hän sanoo?

JAANA. Te isäni?

NIKO. Merimies Niko, karkuri, mutta ei varas. Ole lohdutettu, tyttäreni!

ANNA-MUORI. No sinä suuri jumala! Totisesti Järvelän Niko, vaikka paljon
muuttunut.--Tunnetko minua vielä?

NIKO. Vanha Anna-muori, luulen!

ANNA-MUORI. Sama muori, joka kerran sinunki auttoi mailman valkeuteen
pääsemään!

TOPIAS. Tunnetko minua sitten?

NIKO. Sinua en koskaan ole unohtanut. Koska aavalla merellä ystäviäni
muistelen kotomaassani täällä, niin usein kaipauksen kyyneliä vuodatin.

TOPIAS. Mies parka! Minä surkuttelen sinua nytkin niinkuin ystävä.

NIKO. Kiitoksia vaan. Mutta koska sinua muistelin, sun tukkaas, totisia
silmiäs ja pikistä naamaas, niin itku nauruksi muuttui, nauroin, että
kojuni kajahteli.

TOPIAS. Vai niin, sinä vanha varas. Mutta etpä tunnekkaan minua. Kellen
kuuluu tämä pikinen naama?

NIKO. Nummisuutarin-Martan miehelle.

TOPIAS. Sen taidat arvata; kyseleppäs jotain elämäni vaiheista.

NIKO. Onko selkäs hiljan Martan pamppua maistanut?

TOPIAS. Aha haha; kuinka vihaa täynnä! Nyt tunnen sinun, entinen
naapurini. Löisitpä minua, mutta katsos kätes ovat koreasti sidotut.

NIKO. Minä en tahdo lyödä toisen vaimon miestä.--Mutta päästäkäät mua
siteistä.

JAANA (itsekseen). Isänikö näkisin, mutta varkaana? Minä kauhistun.

KRISTO (itsekseen). Minä onnea toivon ja pahinta pelkään toki.

NIKO. Mua päästäkäät, muutoin hävitystä ympärilleni saatan, kuin
juoksussaan kappaleiksi lentävä myllynkivi.--Päästäkäät!

SAKERI. Sinä olet vankimme.

NIKO. Miksi olette mun vanginneet?

SAKERI. Että olet varas.

NIKO. Varas! (Katkaisee siteensä). Sinä ryökäle! todista sanas, sitä
muutoin kadut, ja hellitä jalkani, mies. (Tempasee jalkanuorallaan
Sakerin nurin, Iivari ja Topias aikovat karata päällensä). Pysykäät
matkan päässä, jos mielitte säästää pääkallojanne!

KRISTO. Elkäät koskekaa häneen, vaan sanokaat syy, miksi olette sitoneet
hänen. Tässä seison minä ja tahdon häntä puolustaa.

SAKERI. Katsokaamme, ettei pääse hän pakoon.

TOPIAS. Hän ei pääse.

IIVARI. Hänen kyllä pitelemme.

NIKO. Kohta menen.--Mutta sinäkö tyttäreni? (Syleilee Jaanaa). Jaanani,
taidatko minulle anteeksi antaa?

JAANA. Kaikki kaikki, kuin ette vaan ole se, miksi nämät teitä syyttää.

NIKO. Kunniallinen olen, muusta rikoksesta en tiedä, kuin että kerran
laivastani karkasin ja siitäpä söin jo vettä-leipää Turun linnassa,
juuri silloin koska tapahtui tämä varkaus, jota nämät nyt tahtovat
saattaa päähäni. Siellä istuin silloin ja sinnen tulin suoraan
Engelsmannin laivalla. Kaikki todistaa taidan; tämä seisoo passissani
myös, jonka vaadin takaisin tuolta mieheltä.

SAKERI. Sen saat koska annan.

IIVARI (itsekseen). Liukuisiko kulta kädestäni vielä? Mutta sitä en
usko.

ESKO (joka seisoo ta'empana muita jäseniä. Itsekseen). Minä pelkään,
minä pelkään. (Lautamies Eerikki tulee).

TOPIAS. Tuossa lautamies kuin käsketty.--Minä manaan oikeuden nimessä
teitä ottamaan tarkan vaarin tästä miehestä, joka on se peräänkuulutettu
kreivin varas. Poikani, Iivari, otti hänen kiinni.

EERIKKI. Mitä turhia leksottelet? Se varas kiinni-otettiin eilän Vanajan
kirkolla, sen näin itse.

IIVARI (itsekseen). Tulinen helvetti! Nyt on soppa edessäni taas.

ESKO (itsekseen). Minä olen onneton!

NIKO. Mitä tuijottelet noin päälleni, ystävä Eerikki.

EERIKKI. Mitä konstia taas, Niko? Mihen on partas joutunut, sinä
kanalja? Missä on ryhevä partas, jota Hämeenlinnassa sun, pari päivää
sitten, näin kantavan?

NIKO. Kuule pieni kertomus, ja nämät toiset kuulkoot myös, jos se heitä
miellyttää. Näille kahdelle, jotka tulit kaupungista, tein pienen
keppoisen Puol'matkan krouvissa. Siinä haasteltiin eräästä varkaasta,
jonka sanottiin löytyvän niillä seuduilla ja jonka he toivoit saavansa
kouriinsa, ansaitakseen sen suuren luvatun palkinnon. Tuo mustahiuksinen
ystävä tuossa lupasi, jos hän käsittäisi varkaan, hänen kohta istuttaa
rattaillensa ja kyydittää hänen kotopitäjän nimismiehen luoksi. Minä
äkkäsin hänen olevan samasta pitäjästä kuin minä itse ja, koska olin
kovin väsyksissä, mielin päästä kyydillä kotiin; sentähdenpä kävin
salaliittoon krouvarin kanssa, saadakseni itseni oikein tämän mainitun
varkaan muotoiseksi. Kaikki kävi kuin tulta pohtaen. Krouvarin tukkaani
keritessä partani ajoin, ainoastaan tämän piikin jätin ja painoin tämän
pilkun nenäni viereen,--ja se kadokkoon taas! (Pyhkäisee pois
pilkun).--Toinen hattu ja takki vielä, jotka sain krouvista, ja se suuri
varas astui sisään krouvitupaan. Nämät kohta kuin kotkat niskaani,
sidoit minun, ja riemun metelillä, sillä luulivatpa käsittäneensä
kalliin aarteen, kyyditit he minun kotiin. Tässä seison nyt ja kiitän
kyydin edestä!

EERIKKI (nauraa). Sinä veitikka!

JAANA. Isäni, olkaat terve-tullut!

KRISTO. Terve tuloa. Ja tulittepa otolliseen aikaan. Oi onnen hetki!
Tässä on siis Jaanan isä, tytön oikea naittaja. (Lautamiehelle).
Lautamies, käykäät puhemiehekseni.

EERIKKI. Kernaasti. Tässä, Niko, seppä Kristo, oiva ja vikkelä mies,
rakastaa tytärtäsi; anna hänen saada se, hän on ansaitseva hyvän vaimon.

NIKO. Mitä sanot itse, Jaanani?

JAANA. Suorasti puhua tahdon. Oi! olettehan oma isäni, tukeni ja
turvani? Eihän tarvitse mun enään pelätä vieraan vihaa? Sydämeni
aatukset teille sanoa tahdon.--Tätä miestä kauvan rakastanut olen, hän
yöt ja päivät on ainoa aatukseni ollut, ja armahin toivoni on, joutua
vaimoksensa; mutta karmeasti on meitä estetty yhtymästä avioliittoon.
Oi, isäni! minä paljon kärsinyt olen.

NIKO. Sen uskon. Sun silmäs katse on kärsivän seraahvin.

JAANA. Mutta en toki kannella tahdo, en, sitä en tee. Onhan kaikki hyvin
taas.

SEPETEUS. Tosin on tyttö päiviä tuimia koettaa saanut; mutta ankara
sananlasku sanoo: »silakka ei pahene suolassa».

NIKO. Jaa, kanttoori, hän on kelpo tyttö, sen näen.--Ota ystävääsi
kädestä; minä kihlaan teidät, minä myös. (Kristo ja Jaana ottavat toinen
toistaan kädestä).

MARTTA (itseks.) Siis kaikki kadotettu. Kirous, kirous! Tätä en kestää
voi.

NIKO. Tulevana sunnuntaina käyköön kolmas kuulutus.

KRISTO. Silloin vietämme häämme myös ja sitten nostamme viisi sataa
riksiä. Se on nyt varma saaliimme, sillä eihän taida Esko enään
kanssamme kilvoitella. Jos päättäiskin hän itsensä kihlata paikalla,
niin on kuitenkin häihinsä viikkoja kolme, mutta meillä ainoastaan
viisi päivää. Voitto on meidän! Mutta mitä on kaikki tämä sinun suhteen,
tyttöni, jonka nyt vissisti omakseni tiedän.--Kuitenkin, voitto on
meidän!

SEPETEUS. Sallimuksen käsi, sallimuksen vilpitön käsi!--Totuuden kieltä
lausun. Tältä turvattomalta tytöltä koetettiin juonilla monikoukkuisilla
oikeutensa kietoa pois, estellen laillista liittoa, mutta kaikki toisin
kääntyi.--Te, jotka kiellätte löytyvän sallimuksen johtavaa perämelaa,
käykäät tänne, käykäät Nummisuutarin pihalle, näkemään esimerkkiä
edessänne, sen teitä sokeudella lyömän pitää kuin ukkosen sinertävä
salava.--Suuri ompi vääryyden voima, mutta oikeuden suurempi vielä. Ja
tämä on lohdutus!--Mutta mitä joulupukkia tuodaan tuolta? (Kuokat,
kantaen Mikkoa, tulevat vasemmalta).

ESKO. Olethan siinä, Mikko? (Asettavat Mikon istumaan maahan).

1:N KUOKKA. Kanttoorille sidottavaksi tuomme miehen; hän on murtanut
jalkansa.

ESKO. Vai niin, Mikko! Noh, enpä tahdo pititellä, sinä olet saanut
osas.

TOPIAS. Sinä juutas! Mutta olethan kaatunut vihamieheni, sentähden
istu rauhassa siinä.

SEPETEUS. Niin, tässä taasen välähtelee koston-enkelin miekka. Taivas,
sinua kiitän, ettäs rankaiset, muutoin vääryys, pilkka, riettaus ja
petos täällä röyhistyisit ylös pilvihin, anastaisit korkeuden
istuimen, ja hävityksen pimeys tulis meille perinnöksi ikuiseksi, mutta
tasapainon, o taivas! pitää täällä rankaiseva henkes.--Niin, Mikko
Vilkastus, tämä on niitto kylvöstä, pistelevä ohdakkeinen niitto, mutta
kylvä tästälähin viisaammin. (Katselee jalkaansa). Paha murros.
Seittemän viikon perästä sinä kenties vuoteesi jättää taidat, mutta ole
varma siitä, että hautaas saakka ykskolmatta astelet. Ontuvana kuolet,
mies.--Mutta kantakaa hän Tiehaaran Priitan luoksi; muijalla on
tavallisesti yhtä ja toista rohto-ainetta. Viekäät hän sinne; itse tulen
perässä kohta. (Kuokat menevät, kantaen Mikkoa).

EERIKKI. Minä teen, mitä virkaani kuuluu.--Esko, sinun Karri antaa
käskeä keräjiin, vastaamaan koirantöittesi edestä kasvate-tyttärensä
häissä. Keräjät alkaa kolmas päivä syyskuussa, Marttilan talossa Hätylän
kylässä.--Tästä vedät tuiman sakon, poikani.

TOPIAS. Mitä kuulen minä?

MARTTA (itseks.) Tämäkö vielä?

TOPIAS (Eskolle). Mutta sinua en taida uskoa pojakseni. Kuka olet sinä?

ESKO. Esko.

TOPIAS. Sano: Eskon haamu, hänen ennuksensa.--Ilman hattua ja toista
kenkää! Kuka olet, mies?

ESKO. Esko.

TOPIAS. Oletko lihaa, luuta ja verta? Tule, että saan sinua tunnustaa,
ennen en usko sinua Eskoksi.--Tule!

SEPETEUS. Tee niinkuin isäs käskee. (Esko lähestyy hitaasti isäänsä).

TOPIAS (Joltisesti päissään. Laskee tunnustellen molemmat kätensä Eskon
olkapäälle). Jaa, me olemme nyt eroitetut. Mene mene, ja elköön sinä
ilmoisna ikänä silmäni sinua nähkö enään! Mene!

SEPETEUS. Te'e niinkuin isäs käskee. (Esko poistuu muutaman askeleen
isästänsä).

TOPIAS. Ja ota myötäs, mitä sinulle kuuluu. Tässä on lakkis. (Viskasee
lakin päästään Eskon jalkoihin, Esko kääntyy ympäri, ottaa sen ylös ja
panee sen päähänsä). Sinustako naimisiin! Köntti!--Annappas takaisin
valtuuskirja; lupauskirjani tänne! (Esko antaa hänelle kirjan, Topias
katsoo siihen). Mikä on tämä variksen-jalka?--Ei vastausta. Tämä
variksen-jalka? kysyn minä.

ESKO. Kyllä se on minun puumerkkini. Sen luulin siinä tarvittavan
laillisuuden tähden.

SEPETEUS. Mikä kopea rohkeus!

TOPIAS (rikkirepii kirjan ja viskasee kappaleet Eskon silmille). Sinä
peeveli!

ESKO. Puhu puolestani, Iivari!

TOPIAS. Jaa, kas Iivari. Paras puolustajas.--(Iivarille). Otanpa
kynsiini sinun myös.--Missä on kuorman hinta?

ANNA-MUORI. Missä on minun nuuskanaulani?

LEENAN-KALLE. Ja minun ampuvarani, kruuti ja haulit?

IIVARI (itseks.) Nyt olen kiinni.--Koetanpa tehdä itseni hulluksi, se
kenties pelastaa selkäni. (Mullistelee silmiänsä).

TOPIAS. Te'e tili kuormasta ja ostoksista, mies sinä; sinä onneton mies
ja Esko samoin. Taivas varjelkoon minua teistä!

IIVARI (teeskennellen itsensä hulluksi). Taivaan-kierukka putosi pilvistä
alas, että mötkähti, ja jalka poikki.

TOPIAS. Kuka?

IIVARI. Taivaan-kierukka.

TOPIAS. Häh?

IIVARI. Tämä mailma on käynyt ylös-alas, niinkuin pyhä Pietari sanoo.

TOPIAS. Elä, elä poikani koe pettää meitä tänlaisilla konsteilla.

IIVARI. Päässäni krapisee paistettuja herneitä.

SEPETEUS. Suuri veijari, suuri kanalja!

ESKO. Ehkä on tässä täydet käsissä; sillä hänellä on tällä hetkellä
paljon surua niinkuin minullakin.

IIVARI. Suru pannaan säkkiin, säkki lättiin ja iso tynkö oven päälle.
--Mutta kuulekkos mitään täältä päästäni?

ESKO. En mitään.

IIVARI. Sieltä kuuluu jotain.

ESKO. Mitäs sieltä kuuluu?

IIVARI. Ei mitään liikoja.

ESKO. Elä mullistele silmiäs noin. Muotosi on hirveä.

IIVARI. Ja sinun muotos on punainen kuin turkin-lanka.--»Punainen mustaa
tuikkii», mikä on se arvoitus?

ESKO. Nyt ei huolita siitä.

IIVARI. Minä rukoilen sinua: selitä minulle se arvoitus, »punainen
mustaa tuikkii».

ESKO. Se on liekki, joka tuikkeilee mustaa pataa.--Mutta veli kulta,
sano minulle, oletko sinä totisesti hullu?

SEPETEUS. Hän hullu! Suuri veijari!

TOPIAS. Yhtä viisas kuin minäkin.

IIVARI (itseks.) Näkyy kuin ei auttais tämäkään.

TOPIAS. Kas tämmöisiä poikia minulla on, kanttoori! Kuritukseksi ovat
he minulle annetut.

SEPETEUS. »Kurita tääl', säästä siel'!»

TOPIAS. Niin veisaamme, mutta kova on tämä kuritus.--Millä maksan,
Iivari, puolestasi kylän sänti-rahat, jotka olet hävittänyt, millä
maksan sakkos, Esko? Te peijoonit! pampusta pitää teidän saaman, että
mökkimme huiskuu.--Esko, millä maksan sakkos?

EERIKKI. Häärauhan rikkominen sakottaa kovin.

ESKO. Sakosta ei niin paljon puhetta, lautamies. Minä en ole juuri vielä
täys-ikänen, siis taidan päästä koko asiasta pienellä pieksiäis-saunalla
lakituvan porstuassa, jos niin tahdon. Mutta tämä olis häpeä.--Minä
sanon toki: ei niin paljon kopeilemista sakosta.

EERIKKI. Siitä suorita itses miten parhain taidat. Minä olen tehnyt
tehtäväni.

SEPETEUS. Niin, tänäpänä ansio palkkansa saanut on ja rangaistuksensa
pahuus. Sinä oikeuden päivä!

TOPIAS. Kanttoori, minä käskin teidät poikani häihin; tosin kyllä
näyttää kuin ei nousis tästä mitään juhlaa, mutta minä käskin teidät
kuitenkin.

SEPETEUS. Siitä kiitän sinua! Mutta luulenpa itseni vieraaksi, jonka
puhetta ja käytöstä ei tarvitse sun hävetä. Minä totuuden kieltä puhun,
sanoen, että tämä tapaus on sinulle ja vielä muillekin kurittava
rangaistus ja varoitus, mutta tytölle tässä ansaittu onni.--Iloitse,
Jaana!

JAANA. On siis tullut ilon päivä, jota ennen kaukaisena valona
synkeästä laaksosta katselin, eikä mua lähestyä tahtonut. Se tullut on
ja vierastanpa sitä vielä, sen lempeässä paisteessa kainostelen kuin
pieni lapsi.--Nyt yht'aikaa ystäväni omakseni sain ja isän armaan
löysin. Isäni, teille kuolleen äitini terveykset saatan! Ei kironnut
hän teitä, ei, vaan siunasi ja sanoi: »jos sun isäs luoksesi palaa
vielä, niin sano hänelle terveiseni, sano: terve-tuloa mereltä
eksyttävältä!» Niin hän haasteli hetkeä ennen kuin silmä-kantensa
umpeen kävit.

NIKO (pyhkien kyyneliänsä). Sovinnon kihara-hiuksinen enkeli tänään
vallitsee. Liehutellen lumivalkeata viiriänsä, hän haakseni mereltä
myrskyiseltä johtaa rauhan satamaan, ja ympärilläni seisoo lapsuuteni
tienoot taas ja näyt, ahot, kankaat, pellot leikatut, aumat pelloilla ja
sauhuvat riihet, kaiken tämän näen ja korvissani kielen lempeän kuulen.
Päivää toista tämänkaltaista en elinkaudessani enään näe, sentähden sen
tahdon iloisesti viettää ja vihamiestä, onneni kadehtijaa ei silloin
oleman pidä.--Tämän huoneen asukkaat, teidän kaikkein kanssanne
sovintoon käydä tahdon. Silmämme vihainen isku ystävyyden loisteeksi
muuttukoon! Toverit ja kylänmiehet, tehkäämme niin!

SEPETEUS. Minä panen sanansa sydämellenne, sinä Nummisuutarin perhe!

TOPIAS (itseks.) Totisesti, niin eikö koske puheensa sydäntäni!

NIKO. Tämä on vielä Jaanan koto, suokaat, että on se myös minun kotoni
tänä ehtoona.--Jaanani, sinun kauttas elköön tässä närkästystä olko!
Sinä sanoit, ettes kantele, niin tahdon minä myös; sinä
elatus-vanhempias et moittia saa; sillä malta, heissäpä toki on ollut
tukes ja suojas, heidän kädestänsä elos ja vaattees saanut olet!

JAANA. Sentähden olen heille kiitollinen, kiitollinen kuolemaan asti!

TOPIAS (itsekseen). Kelpo tyttö, sen olen aina sanonut!

MARTTA. Jaana, eipä minun juuri edessäsi tiliä tehdä tarvitse, mutta
yhtä kysyn sinulta toki. Sinua puheella tuimalla ja kiukkuisella--sillä
äkeä on tuntoni--kohdellut olen, sen todistan, mutta olenko koskaan
kättäni päälles laskenut?

JAANA. Ette koskaan, elatus-äitini!

MARTTA. Toisen lasta en lyö, vaikka peittoisinki omiani kuin hallia, he
omiani ovat, ja löisinkö heidät vaikka rammoiksi, niin eipä kose se
muihin, heidän elätän itse!

JAANA. Teitä kiinteän kohtelemisen edestä kiitän ja myös! jos hempeyttä
mua kohtaan osoittaneet olisitte, mun sallineet heittäyä riettauden
helmaan, niin olisinpa kentiesi nyt tyttö kurja, ylenkatsetta ansaitseva
kaikilta. Mutta teitä kiitän, että näin vapaasti nyt isääni ja
sulhaistani kasvoihin katsoa taidan.

MARTTA (itseks.) Jumal' avita! puheensa mieltäni lämmittää!

NIKO. Sinä päivä soma! Hyminän kuulen honkien kruunuista nummella.
Soitto menneistä päivistä!--Naapurimme, huomaitkaat, että aurinko
laskuunsa likenee, siis heittäkäämme hiiteen kaikki viha ja vaino
ennenkuin päivän ruhtinas kasvonsa peittää. Sovintoa tahdon!

TOPIAS. Minä myös, entinen kasvukumppanini. Tässä on käteni!

NIKO. Terve, Topias, terve!

ESKO (itseks.) Myös minun kivikova sydämeni liikkuu, niinkuin kivikin
koska sitä liikutetaan. (Ääneensä). Sopikaamme kaikki!--Terve, Kristo,
terve!

KRISTO. Terve!

ESKO. Niin!--Entäs, Iivari?

IIVARI. Olkoon menneeksi! Terve, eno Sakeri! Kätelkäämme miehissä, niin
saamme juoda kättiäisiä.

SEPETEUS. Iivari! Tässä on totuus käsissä.

IIVARI. Suokaat anteiksi, vaikka löin vähän leikkiä. Sovintoa tahdon
todenteolla minäkin. Ennen ystävien kasvoja ympärillämme kuin
vihamiesten!

TOPIAS. Martta, sinä myös sydämesi lievetä anna! Sinä olet ääneti.

SEPETEUS. Topiaksen vaimo, sinulle sanasen lausun. Kaikkein povessa sinä
itsiäsi kohtaan pahuutta ja ilkeyttä löytyvän luulet ja tämä aatus
veresi lakkaamatta kuohinassa pitää; mutta käyppäs omaan povehes, vaimo,
ja alkusyyn mielesi kiukkuun ja vimmaan siellä sinun löytämän pitää.
Usko tämä!

TOPIAS. Martta, jos on sinulla korvat, niin kuule!

MARTTA. Eikö ole tämä kiusan ja murheen päivä? Poikamme viimein kotia
tulleet ovat, tuoden meille häpeän ja viimeisen häviön!

ESKO. Antakaat meille anteeksi!

MARTTA. Anteeksi teille! Ja olisko sillä kaikki parannettu? Ennenko
pahat elkenne näiltä retkiltänne maksaneet olemme, niin onpa kädessämme
kerjäläissauva! (Jaana kuiskaa isäänsä korvaan).

NIKO. Juuri niin, Jaanani! Kuulkaat mitä mulle tyttöni kuiskasi ja mitä
jo itsekkin mietiskelin.--Onhan ystäväin tapa, jakaa saalis tasan. Kahda
pankaamme voitto. Kaksi sataa viisikymmentä riksiä teille ja sama
meille! Mitä sanot, Kristo?

KRISTO. Olkoon niin!

NIKO. Siis suoriutte hyvin, Topias ja Martta, poikienne nuoruuden
hulluuksista. Ja elkööt tehkö enään niin!

TOPIAS. Niko, Niko! (Puristaa häntä kädestä). Sinä olet oivallisempi
kuin luulinkaan. Puolet voitosta!

NIKO. Sanassani pysyn, ja se on Jaanan tahto!

TOPIAS. Sinä kevät-illan kukkainen! annas kuin syleilen sinua.
Äijä-karru tahtoo sinua syleillä! (Syieilee Jaanaa).

MARTTA (itseks.) Sinä hyvä lapsi! Hyvyytes mua enemmin liikuttaa kuin
tämä raha-voitto.

EERIKKI. Parhain näin! Kaikki tulkoon hyville teloille taas! Käy, Esko,
koska aikaa saat, käy ja sovi Karri pois! Minä tunnen hänen; sovintoja
ei sinun maksaa tarvitse, ainoastaan, mitä hävittänyt olet. Mene ja tee
sovinto!

ESKO. Sen teen niin pian kuin mahdollista.

TOPIAS. ja teidän vahinkonne, Anna-muori ja Leenan-Kalle ja jonkun muun
vielä, teidän vahinkonne pitää palkituksi tuleman!--Mutta sinä, Iivari,
muista tästälähin!

IIVARI. Isä, minä häpeen! Tämä vaikuttaa enemmin kuin kuritus, tuhat
vertaa enemmin. Minä häpeen kuin koira muistellessani yhtä ja toista.--
Pois, entinen elämä!

SEPETEUS. Jaa, Iivari; nuori nallikka ja niin kiltisti klasia
kallistella! Poika, katso, ettes saa sauvastani!

IIVARI. Hyvästi antakaa!

SEPETEUS. Noh, näetpä, että kaivetaan vielä puun juuren ympärillä, mutta
näytä pian hyviä hedelmiä!

IIVARI. Minä jotain teen!

SEPETEUS. Tee ja te'e se niinkuin mies!

IIVARI. Minä merelle lähen, Niko!

NIKO. Oikein ja uljaasti päätetty, Iivari! Siellä sun leipäs, sen näen
luonteestasi!

IIVARI. Minä merelle lähen, ja koska sieltä palaan tervehtimään heimoani
täällä, niin olenpa merimies komea ja kultaa on kukkarossa; ja monen
profetan häpeälle saatan.

NIKO. Hyvä!

TOPIAS. Ha ha ha, sinä Iivari poikani!--Tee niin, te'e niin ja ole
terve-tullut takaisin!

IIVARI. Se on päätetty.

ESKO. Iivari lähteköön merelle, minä neuloskelen täällä isän kanssa,
enkä nai koskaan, en koskaan. Mitä vaimosta? Minä tunnen sen suvun nyt.
Petturia ovat he.

SEPETEUS. Sinä kentiesi harkitset myöskin parhain.

ESKO. En koskaan nai, en, se on päätetty.

MARTTA. Hääpöydän huoneesemme rakensin, mutta muuttukoon se nyt Kriston
ja Jaanan kihlauspöydäksi. Sinne käsken teitä kaikkia. Tehkäät hyvin ja
astukaat sisään! (Menee huoneesen, jättäen oven auki).

NIKO. Kaikki kaikki! Elköön yksikään jääkö seinän taa.--Te myös, vanha
Anna-muori, ja sinä, poika, sinua en tunne, sinä olet nuorempaa juurta.

LEENAN-KALLE. Minua kutsutaan Leenan-Kalleksi!

NIKO. Tule sisään, Leenan-Kalle! Kaikki sisään, ja ilon edestä
välttyköön ynseys ja murhe!

ESKO. Onpa tänä päivänä murhe ja ilo, epäilys ja toivo vaihdelleet.
Kirjava se on ollut kuin lammaslauma.

SEPETEUS. Sinä suuri päivä! Rangaistuksen leimauksia ja jyrinätä seurasi
sovinnon kirkas taivas. Muistakaamme tätä suurta päivää!

TOPIAS. Pöytään, ystävät!--Astu edellä, Antres, ja puhalla klanetias,
jälessäs tulee pestiäiskestin juhlakulku! (Kaikki menevät huoneesen,
kraatari edellä puhaltaen Porin-marssia).





End of the Project Gutenberg EBook of Nummisuutarit, by Aleksis Kivi

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NUMMISUUTARIT ***

***** This file should be named 11152-8.txt or 11152-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        https://www.gutenberg.org/1/1/1/5/11152/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
https://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at https://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]

Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit https://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Each eBook is in a subdirectory of the same number as the eBook's
eBook number, often in several formats including plain vanilla ASCII,
compressed (zipped), HTML and others.

Corrected EDITIONS of our eBooks replace the old file and take over
the old filename and etext number.  The replaced older file is renamed.
VERSIONS based on separate sources are treated as new eBooks receiving
new filenames and etext numbers.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     https://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

EBooks posted prior to November 2003, with eBook numbers BELOW #10000,
are filed in directories based on their release date.  If you want to
download any of these eBooks directly, rather than using the regular
search system you may utilize the following addresses and just
download by the etext year.

     https://www.gutenberg.org/etext06

    (Or /etext 05, 04, 03, 02, 01, 00, 99,
     98, 97, 96, 95, 94, 93, 92, 92, 91 or 90)

EBooks posted since November 2003, with etext numbers OVER #10000, are
filed in a different way.  The year of a release date is no longer part
of the directory path.  The path is based on the etext number (which is
identical to the filename).  The path to the file is made up of single
digits corresponding to all but the last digit in the filename.  For
example an eBook of filename 10234 would be found at:

     https://www.gutenberg.org/1/0/2/3/10234

or filename 24689 would be found at:
     https://www.gutenberg.org/2/4/6/8/24689

An alternative method of locating eBooks:
     https://www.gutenberg.org/GUTINDEX.ALL