Hiiliä

By Aku Päiviö

The Project Gutenberg eBook of Hiiliä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Hiiliä

Author: Aku Päiviö

Release date: November 30, 2024 [eBook #74820]

Language: Finnish

Original publication: Port Arthur, Ont: Työkansan Kustannusyhtiö

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HIILIÄ ***

language: Finnish




HIILIÄ

Kirj.

Aku Päiviö





Port Arthur. Ont.,
Työkansan Kustannusyhtiö,
1914.




SISÄLLYS:

Kulkuri ja hänen huilunsa.
Kun tähdet sammuvat.
Pyhä huntu.
Rakastetun haudalla.
Mitä ne ajattelivat?
Lähellä kuninkaan linnaa.
Painajainen.
Maalaajan taivas.
Viimeinen leipä.
Omatunto.
Tuomas ja härät.
Kiusaus.
Myrsky-yön runoa.
Hiiliä.




KULKURI JA HÄNEN HUILUNSA.


Maailma on täynnä soittoniekkoja, on kulkurisoittajia ja on
palatsimusikantteja. Toiset hopeatorvin, ebenpuuhuiluin ja
kultakielisin kitarein maineen kultaisista laakereista helkyttelevät
valituin sävelin valitulle väelle ja toiset omin veistämin kantelein
ja pajuvesahuiluin soittelevat sydämmensä kyllyydestä mieron
taivaltajille ja kylän rahvaalle. Toiset riemuista, toiset suruista,
toiset päivästä, toiset yöstä. Soinnut ovat monet, ja soittajat, ja
soiton tarkoitus. Kenpä oikea soittaja lienee. Sekö oikea soittaja
lienee, joka soraäänettömin soinnuin kauniisti korvaan kaiuttelee, vai
sekö, joka helkyttelee sydämmestä sydämmeen ja antaa soida soraäänen,
tuskankielenkin kirahdella...

Näin ajatteli kulkurisoittaja ja näin puhkesi huilullensa puhelemaan,
kun oli väsynyt, tien ohessa, kun jumalan aurinko pään päällä paistoi:

Oi huiluni! Muistatko, kun minä sinut rannan vetreästä vesasta
vuoleskelin tuolla kaukana, kaukana sinisten vetten takana salolla,
helopäivinä ja suloisesti hämärtyvinä iltoina, rannalla, alla
kotikoivun, pyhän puuni, joka siinä oli sukupolvien iän suojaavia
lehviänsä lasten leikkien yllä suvituulissa leyhytellyt. Muistatko,
kuinka suvanto päilyi ja helmeili koski, kuinka tuomi kukki ja
pihlaja, ranta ja törmä, vainiot ja niityt, ja kuinka ne tuoksuivat!
Vuosikaudet, oi huiluni, minä sinua salaa vuoleskelin ja soittelin
itselleni iloksi, hetkinä, jotka nyt vain kultaisina muistoina
mustenneessa mielessäni väikkyvät. Ja sinä soit, soit vienosti ja
somasti, soit luonnon kielien kanssa sopusointuisesti, etkä väsynyt.
Kuuliko sitä kukaan, jospa sitä ei kukaan kuullut, tai jospa sen kuuli
vaan koti ja naapuri korkeintaan, niin minulle se riitti kun minut se
lumosi. Usein sinun tenhostasi, oi huiluni, ylenin minä puhtaisiin
maailmoihin, joissa ei ollut suruja eikä rumuutta, ja suruisimmat
silloiset sointusikin heläjävät nyt muistojeni kaukaisista mailmoista
riemunsävelinä.

Ja kenties sinä olisit soinut niin, kenties yhä vieläkin soisit,
jos olisimme tuolla kotikoivun juurella, salon puhtaassa sylissä
pysyneet. Mutta mierolle meidät kohtalo käski, sauvan käteen antoi
ja tien osotti. Sinut, oi huiluni, painoin minä silloin povelleni,
vasta kun olimme kotiveräjän ulkopuolella nostin minä sinut huulilleni
hyvästijältöhymnin soitellakseni — ja niin me läksimme, kiiluva kyynel
silmänurkassa, ja niin me sille olemme yhä vaeltaneet.

Silloin sinä, oi huiluni, ensi kerran oudosti sorahdit ja siitä asti on
aina joku äänesi särkyneenä särissyt ja vienommat tyyten vaienneetkin.

Ja usein minä sinut sitten, oi huiluni, väsyneenä, tuskien turtamana ja
vihani raivossa jalkoihini heitin ja lokaan tallasin — ja taas siellä
kyynelsilmin ylös nostin, kokoilin, puhdistin ja hellemmin hoivailin,
sillä enhän minä sinusta luopua voinut, oi sairas, särkynyt ystäväni.
Anna anteeksi, huiluni, sillä heikko minä olen! Eihän se ollut sinun
syysi, eikä minun, että me mieron tielle jouduimme, että mieron tie oli
niin raaka ja ruma ja että se piinasi, ärsytti ja repi. Muistatko, mitä
kaikkea me koimmekaan. Muistatko, kuinka me kylän raittia
vilusta värjöttäen kiertelimme ja kolkutimme oville, joita
ei avattu, kuinka me tien oheen nälkäisenä nukahdimme, vaikka rypäleitä
oli aidan toisella puolen, ja kuinka meitä pilkattiin, kun me niin
vaelsimme, minua, kun minä sinulla soittelin ja sinua, kun sinä siten
soit. Multa me soitimme sittenkin, sillä elämä on hurjaa leikkiä!...

Niin, huiluni, me olemme nähneet maailman, ja saaneet sen verikasteen.
Sen toisen maailman, joka oli totta myöskin, vaikka toisenlaista totta
kuin me silloin kuvittelimmekaan. Ja silläkin on omat sointunsa, omat
onnen kielensä suurten soraäänien alla. Ne soimaan kun saisit, oi
huiluni, ne voimaan kun saisit ja salamoimaan!...

Särkynyt, ikuinen ystäväni. Ethän sinä voi minulle niin soida kuin
ennen. Ethän sinä niin jaksa minua lokaiselta markkinatantereelta
puhtaisiin ilmapiireihin kevyenä ylentää kuin ennen. Mutta voithan sinä
rämähdellä maailman rumuutta, voithan vongahdella sorretun vihaa. Oi
huiluni, herätä poljetun uhmaa! Ja koeta, oi huiluni, verta tihkuvien
haavojen vuoksi maailman murjomissa, virittää vielä nekin vienommat
kielesi, joista toivon lämpöinen henkäily helisee!...

Ja kulkurisoittaja nosti huilun huulilleen ja lähti eteenpäin suoraa
leveätä tietä, jossa ei päätä näkynyt. Meni, ja liepeet tuulessa
hulmusivat.




KUN TÄHDET SAMMUVAT.


Ilta hämärtää. Suurena ja punertavana kohoaa kuu tumman metsänreunan
yli. Tuhannet tähdet kirkkaana tuikkaa.

Kaksi vanhusta istuu tupansa kynnyksellä liki toisiansa. Kohottavat
kasvonsa kuin jotakin katsoakseen.

— Ilta tämä lienee, onkohan taivaalla tähtiä?

— Onkohan?...

— Mitä?... Katsohan, onko taivaalla tähtiä.

— En minä näe.

— Et!... etkö sinäkään enää näe... etkö ehtootähteäkään?

— Annahan kun koetan. Missäs päin sen pitikään olla?

— Tämä tupa on etelään ja pohjoiseen,
sen pitäisi siis olla tuolla... Annahan kätesi tänne... tuolla noin...
Koetahan nyt katsoa sinne päin, tarkasti; se oli ennen suuri ja
kirkas... Etkö näe?

— En, mitään en näe... Taikka näenhän minä moniakin, tuhansia minä
näen; ne pyörivät ja tanssivat hirmuisessa pimeydessä aina kun
katsoakseni katsahdan, — ne ovat minun tähtiäni...

Vanhusten päät vaipuvat alas ja tutisevat kädet puristavat toisiansa.
Syvä huokaus kohoaa vaikenevaan avaruuteen...

— Jos ei olisikaan tähtiä taivaalla?...

— Niin, jos ei olisi, — jos olisivat jo sammuneet...

Hetken huojuttelevat he äänetönnä vanhoja ruumiitansa edestakaisin.
Sirkat sirittävät pihanurmikossa, haavan kalseat lehdet lipattavat,
kylätieltä kajahtelee nuorten naurua. Mutta vanhukset ovat vajonneet
itseensä.

— Pimeä, ettei näe, hiljaisuus, ettei kuule. Mennäänpäs rantaan, jos
siellä laine lipattaisi...

— Mennään...

Ja he menevät. Pitävät toisiansa kädestä ja toisella ohjaavat
tunnustelusauvaa.

— Väistähän, väistähän muori-kulta, siinä on puu.

— Kivipä tuossakin...

— Puu...

— Kivi... ka, rantakivihän se jo on, tunnen sen hyvin — niinkuin
sinäkin sen tunnet. Istutaanpas ja kuunnellaan... lempeästi humisee
leppeä metsä ja leikkisästi lipattaa lammen pienet laineet rantakiviä
vasten.

— Kuuletko?...

— Kuulen!

Niin, se on tuttua! Kun me olimme nuoria, niin...

— Elä puhu siitä. Mutta muistatko miltä näytti tämä lampi ennen —
aamusilla, kun päivä kiipesi tuolta metsän yli ja kuusten latvat
säihkyivät kuin sula metalli — Ja iltasilla, kun rusko ripotteli
kultiansa...

— Miltähän se nyt näyttäisi?

— Jokohan mustalta

— Niin, jokohan olisi mustaksi muuttunut...

He kuuntelevat ja muistelevat ja kuvat kulkevat heidän silmäinsä ohi
niin elävinä, että he luulevat ne todellisuudessa näkevänsä. Vasta kun
kukko kiekuu puolta yötä havahtuvat he ja huoaten lähtevät majaansa
kohden haparoimaan.

— Sanoitko sinä jotakin?

En, mutta minä ajattelin sanoa, että
minä olen näkevinäni silmäini edessä jotakin hyvin kirkasta.

— Niin minäkin!

— Jos se on kuu.

— Emmepä sitä ole ennen nähneet. Aurinko tuo lienee.

— Aurinko, sydänyöllä!... huperoita me jo olemme!...

Valkoisina, punaisina kielinä nuolee ahnas tuli tuvan kuivaa seinää, jo
kohoaa roihuavana tulipatsaana ylös korkeuteen.

— Mutta se lämmittää kuin aurinko!

— Niin, kättäkin, jos ojentaa sitä kohti.

Jos lienee se sittenkin...

— Mutta kuunteleppa!...

— Voi! voi!...

Kuuluu roihuntaa, rätinää ja ryskettä. Liekit kuumentaa jo vanhusten
kasvoja. Kompastuen ja nousten ryntäävät he sitä kohden ja levällä
sylin syöksyvät palavaan seinään, kimpoavat siitä kytevälle
pihanurmikolle, taas seinään, taas nurmikolle... Etsivät portaat ja
oven, ne ovat tulessa; kiertävät ympäri, kaikki on tulessa.

Harmaita hiuksiaan repien kiljuu mies kuin mielipuoli. Ryntää sitä
kohden, missä luulee olevan pajan, jonka ahjossa hän on silmänsä
sokeiksi kuumentanut. Se ei pala. Hän repii oven kappaleiksi ja syöksyy
sisään. Etsii suurimman vasaransa, ja alasimen, ja alkaa takoa. Takoo,
iskee yhä hurjemmin, — ja alasin helisee kuin ennen nuorena — ei,
hurjemmin se helisee, kaameana se kaikuu äänettömässä yössä.

Mutta kytevää pihatannerta syleillen huutaa yhä sortunein äänin vaimo:

— Tähdet ovat sammuneet, mutta aurinko paistaa, aurinko paistaa!...

Päivä valkenee. Aurinko lähettää riemukkaat säteensä kukkivain
tannerten ja välkkyväin vetten yli. Sirkat heräävät heinikossa, metsä
lauluun helkähtää.

Mutta yhä hurjemmin helisee alasin...

Eilen vielä puhtaana ja rauhallisena kyyhöttävän majan sijalla on
mustia kekäleitä ja tuhkaa, josta sinerviä savulankoja suikertaa
kuulakkata taivasta kohden.

Mutta pois päin kytevästä majasta leveätä valtatietä myöten vaeltaa
vanha vaimo, harmajat hiussuortuvat hajallaan, mustiksi kärventyneet
kädet ilmaan kohotettuina, elottomat silmät suurina eteensä katsoen...

— Aurinko on sammunut ja kuu!... sammunut!... sammunut!... mutta tähdet
tippuvat alas kekäleinä... kekäleinä!...

       *       *       *       *       *

Mutta miehen, joka omistaa talon ja torpan, ja monta taloa ja
monta torppaa, paljon maata ja muonaa, karjaa ja kultaa, juhtia ja
palvelijoita, ja kiskoo veroa ja kiristää korkoa — tämän miehen ovelle
kolkutetaan kovasti.

— Kuka siellä?

— Minä

— Kukas sinä olet?

— Etkös tunne; — tehtiin sopimus kerran.

— En muista. Mitä sinä tahdot?

— Palkkani, sillä nyt se on täytetty.

— Mikä täytetty?

— Se sopimus, jonka silloin teimme.

— S—na! Nytkö sinä sen vasta täytit?

— Nyt, sillä silloin en uskaltanut kun he vielä näkivät, kun toinenkin
vielä näki. Nyt se on täytetty, tuhkana on. Palkkani olen ansainnut.

— Ansainnut... hyi, kirottu! Mene!... Ei ole enää millään mitään
rajoja!...

Mies irvisti ja lähti.

Mutta portille kolkutetaan taas, ja yhä kovemmin, ja kaikuu
vaikenematon huuto:

— Aurinko on sammunut ja kuu... sammunut... mutta tähdet tippuvat alas
kekäleinä!...




PYHÄ HUNTU.


Hurskaat antajat olivat kylmentyneet, tulot almulippailla ehtyneet
Vanhemmat laupeuden sisaret olivat murheellisia, syyttivät itseään
ja rukoilivat. Mutta asia ei korjaantunut. Abbedissa itse oli aivan
kärtyinen ja helisteli tuimasti avainnippuansa. Vihdoin päätti hän
lähettää matkaan sisarista nuorimman ja kauneimman.

— Pieni hairahduskaan pyhän asian eteen ei ole synti! kuiskasi hän
tälle korvaan, antoi siunauksensa ja työnsi lempeästi matkalle.

Ja nuori laupeudensisar lähti, puhtaana kuin itse Neitsy-Maria kuvissa.
Ei ollut tahrapilkkua lumivalkeassa otsahunnussa, eikä hienohipiäisillä
kasvoilla, eikä vaaleansinisissä silmissä.

Pieni hairahduskaan!... Se oli niin epämääräinen ja salaperäinen, niin
höllentävä ja vapauttava, melkein kuin käsky. Mitä se oikein suoraan
tarkoitti, sitä ei hän ymmärtänyt, mutta hän ikäänkuin tunsi sen
veressään ja se synnytti heleämmän punan hänen poskipäilleen.

Oli hetkiä, jolloin tuntui nautinnolta olla yksin kammiossaan tai
polvistuneena jonkun pyhän kuvan eteen, kiduttaen itseänsä, kuvitellen
itsellensä olemattomia syntejä ja valkaisten sieluansa yhä uudistuvilla
rukouksilla ja kyynelillä, tullaksensa otolliseksi sinne missä häntäkin
oli odottamassa hohtavan valkoiset siivet ja iäinen riemu. Silloin oli
hänelle kauhistus jokainen lihallinen ajatus ja viattomin inhimillinen
ilokin ilman tätä pyhyyttä, ja silloin tunsi hän olevansa niin vahva
että voisi kestää hirveimmätkin kidutukset pyhän asiansa, vakaumuksensa
puolesta. Mutta taas oli hetkiä, ja ne tulivat aivan välittömästi ja
vastustamattomasti, jolloin koko olemuksen valtasi sanomaton ikävä ja
jolloin hänen yksinäinen kammionsa tuntui kolkolta vankikopilta, josta
teki mieli pakenemaan — maailmaan, sen elämään, sen rientoihin ja
riemuihin. Ja ah kuinka suloiselta silloin tuntui jokin pieni synti,
hairahtuminenkin!... Nytkö voisi hän nuo molemmat tunteensa yhdistää:
palvella pyhää asiaa, jolle hän sentään tahtoi uskollinen olla,
uhraamalla jotakin puhtaudestansa, hairahtumalla... niin, jos hyvä työ
olisi esimerkiksi kymmenen kertaa suurempi rikosta?...

Ja kun hänen silmiinsä aukeni alaalla edessänsä olevan kaupungin
tuhannet kirkkaat tulet ja kuului sen kiihkeä elämän hurma, niin hänen
olemuksensa tuntui kuin räjähtelevän ja leimahtelevan ja hänet tempasi
epämääräinen hurmaannus.

— Minä tulen täyttämään lippaan kullalla ja ojennan sen hurskaalle
äidille kynttilän ja Pyhän Marian kuvan edessä! mumisi hän ja joudutti
askeleitansa, jotka olivat kevyet kuin synti.

Pyhän Antoniuksen kirkon edustalla hän epäröiden pysähtyi, asettui
siinä puolihämärään ja ojensi lipastansa paremmin puetuille
sisäänkävijöille. Mutta niiden selän taitse kurkotti köyhemmät pieniä
rahojansa ja hurskaan tyytyväisinä pudottivat ne kilahtavaan rasiaan.
Hän ei ollut oikein tyytyväinen. Lähellä loimotti yksi kadun kulmaus
upeasti valaistuna. Sinne ohjasi hän askeleensa. Epäillen pysähtyi
hän sen edustalle, sillä kaikesta päättäen se oli varakkaamman
nautitsijaväen kapakka, jonka sisällys hänelle oli synnillisesti
kauhistava salaisuus. Mutta tarkoitus viekotteli, ja hänelle muistui
mieleen taas abbedissan sanat. Hän puisti ruumistansa, astui rohkeana
sisään ja loi nopean yleissilmäyksen. Ensimäiseen hän vaan hurskaasti
katsahti ja ojensi lipasta: putosi pieni hopearaha. Toiselle hän hiukan
hymyili: helähti suurempi raha. Kolmanteen hän loi suuret kirkkaat
silmänsä, antoi niiden hymyillä, antoi sen väreillä kasvoissakin:
helähti kaksi hopeata. Neljännelle hän antoi jo huultensakin
hymyillä, että kirkkaan valkeat hampaat välkkyivät punaisten huulten
takaa: helähti lippaaseen kultaraha. Hän punastui ja hymyili vielä
kiitokseksikin.

Nyt oli hän keksinyt salaisuuden, joka innosti ja hurmasi, ja teki yhä
rohkeammaksi. Ja niin hän jatkoi ovi ovelta paikoissa jotka hän valitsi.

Eräässä kilvessä seisoi: »Iloisten Veikkojen Klupi.» Se ikäänkuin
kutsui häntä, sillä hänkin tunsi haluavansa olla iloinen. Täällä hänen
lippaaseensa varistettiin kultaa, että se nyt oli aivan täysi, sillä
hän hymyili niin, että se miellytti »iloisia veikkoja». Ja täällä hän
viivähti, tänne hän aivan unohtui, koska ystävälliset »iloiset veikot»
niin tahtoivat...

Aamupuolella hän löysi itsensä paluutieltä.
Kaikkialla tuntui olevan sakeata sumua, hänen ulkopuolellansa
ja hänen sisällänsä. Hänen aivonsa epäsivät ajattelemasta, hänen
tunteensa olivat sekaisin ja jalkansa eivät tahtoneet kannattaa.
Horjuen hän eteni ja puristi suonenvedon tapaisesti hopealla ja
kullalla täytettyä lipasta sekä hunnun kulmaa johon ylijäämä oli
kätkettynä.

— Pieni hairahduskaan pyhän asian eteen ei ole synti... hän sopersi.
Nyt oli hän uhrannut sen eteen kaikki!

Mutta kun hän tuli luostarin muurin eteen ja kolkutti sen raskaalle
portille, rupesi häntä itkettämään.

— Mitä? Etkö onnistunutkaan? sähisi vanha ovenvartija.

Hän ei vastannut, mutta lipas helähti täysinäisen raskaana ja vartija
ehätti:

— Ka, olethan onnistunut! Mitä sinä joutavia! Mene kammioosi ja nuku.

Nuori nunna syöksyi abbedissan kammion ovelle. Hurskas äiti oli häntä
vastassa kynttilä kädessä, hiukset hajallaan ja jännittyneenä.

— Lapsikulta, olen valvonut ja odottanut...

Mutta nuori laupeudensisar varisti saaliinsa nopeasti niinkuin se olisi
häntä polttanut abbedissan jalkain juureen, vaipui maahan ja tyrskähti
äänekkääseen voivotukseen:

— Minä olen hairahtunut!...

— Sst! keskeytti hänet abbedissa lujasti, puoleksi äidillisesti,
puoleksi käskevästi: Rukous puhdistaa, rukous puhdistaa, lapseni.
Polvistu kappeliin ja tyhjennä sydämesi, mene sitte kammioosi ja
rukoile kunnes olet väsynyt, nuku sitte pyhän Äitimme nimeen. Minä
annan siunaukseni. Mene!...

Nuori nunna nousi ja lähti, kumarassa ja horjuen.




RAKASTETUN HAUDALLA.


He olivat vielä nuoria. Muutamia vuosia sitte olivat he sitoneet
kohtalonsa yhteen ja se side oli lujittunut parilla kauniita lapsia.
Mutta onnellisia he eivät olleet, sillä elämä oli näyttänyt heille
vain ankaran arkipuolensa, joka sisälsi huolia ja kärsimystä. Syy
oli ehkä miehen, joka oli taloudellisesti epäkäytännöllinen: ei
osannut antaa hopeapyörylöille niille kuuluvaa arvoa ja kunniaa,
ei osannut pienillä tuloillansa pitää yllä »onnellista kotia»,
eipä edes asioitansa vakavassa tasapainossa, säästämisen ihanasta
taidosta puhumattakaan. Mutta hän oli epäkäytännöllinen tänajan
eläjäksi vielä toisellakin tavalla ja siinä ehkä olikin varsinainen
syy: hän antoi arvoa ihmistunteille, omillensa ja muiden, ja pyrki
asettautumaan niiden mukaan. Niinpä valitsi hän työalansakin. Hänelle
näet oli »laulun lahjoja» suotu ja niinpä hän tahtoi ne käyttää hyvän
palvelukseen: niillä herätellä ja kohottaa, kehotella ja kiihottaa
henkisesti nukutettuja, uupumukseen asti työllä vaivattuja ja murheella
raskautettuja ihmisiä, ja siten ansaita jokapäiväisen leipänsä. Se oli
erehdys hänelle, se oli merkki hänen epäkäytännöllisyydestänsä, sillä
jos sitä mielisi, täytyisi laulaa toisenlaisessa äänilajissa ja vielä
ennen sitä saada lauluillensa hyväksymisleima, patentti yhteiskuntaa
hallitsevan luokan patenttivirastosta. Siihen hänessä ei ollut miestä.

He olivat muuttaneet asuntokaupunkia, uusin elämäntoivein tietysti,
mutta tässä uudessa joutuneet vuokrakasarmiin, jonka ympäristö oli
saastutettu epäsiistien asujanten, juutalaisten, turkkilaisten ja
sensemmoisten lialla.

Oli kesä, lämmin, ihana kesä. Oli aurinkoista ja viileyttä — muualla,
jossakin etempänä, mutta tässä, johon he olivat kuin sidotut, ainaista
hämärää, likaista, haisevaa ja rumaa. Se oli surullinen koti, ja
surullinen kesä. Mutta pahinta ei ollut se, vaan se, että siellä painoi
aamusta iltaan ja päivästä toiseen kiduttava toimeentulon huoli, senkin
kurjuuden kammottava uhka.

Turhaan istui mies pöytänsä ääreen. Tuhannet ajatukset saivat
tulla ja mennä, paperille ei syntynyt mitään ehjää, sillä häneltä
puuttui mielenrauha. Ympäristö, huutava elämänhuoli ja kokemus —
ensin hämmästyttävä ja yhäkin katkeroittava kokemus — ettei ollut
toveria jonka auttavaan käteen voisi hädässä turvautua, oli vienyt
mielenrauhan siihen asteeseen. Turhaan etsi kalpea mies sitä
kaupungin kaduilta; loiston ja kylläisten laiskurien näkeminen
herätti hänessä vaan repelevää katkeruutta. Turhaan etsi hän sitä
puistoista ja luonnonhelmasta, missä puut humisivat, ruoho vihersi ja
vedet välkkyivät: siellä oli liian voimakas muistuttaja luonnollisen
ihmiselämän onnesta ja vapaudesta, että hän sieltä aina palasi tyhjin
toimin ja onnettomampana kuin sinne mennyt oli. Järjellisesti hän kyllä
tajusi tämän sairaloisen, luonnottoman tilansa, vaan ei voinut siitä
itseänsä irti riuhtaista; hän oli kuin verkossa, johon sitä lujempaan
kietoutui mitä enemmän siitä pois potki. Ja kurjuus lepäsi povessa kuin
raskas kivi.

Heillä oli kaksi kaunista lasta, kuten sanottu, poika ja tyttö, pieniä
vielä molemmat. Jokainen rakastaa lastansa ja useampi niin, että
siihen keskittyy koko hänen elämänsä tarkoitus. Se on luonnon pyhä
vietti ja jatkuvan kehityksen ehto. Niinpä hekin rakastivat, äiti
kaikki uhraavalla äidinrakkaudellaan ja isä tavallaan. Hän, isä, näki
lapsissansa oman elämänsä, ihanteittensa, pyrkimystensä jatkon, näki
heissä itsensä korkeammalle kohonneena, näki heissä onnellisempia
ihmisiä onnellisemmassa tulevassa ajassa, jolloin elämä on muutakin
kuin pelkkää kärsimyksillä täytettyä taistelua. Siksi hänellä olisi
pitänyt olla niille paljon antaa, jo nyt, ja siksi tunsi hän häpeätä ja
tuskaa että niiden piti tällaisessa kurjuudessa kaunis elämänsä alkaa.
Aina kun hän näki ne käsitysten tai leikin temmellyksessä inhottavalla
kadulla, jonne ne sentään täytyi joskus laskea »raitista ilmaa» samaan,
vihlasi hänen sydäntänsä raju syyttävä tunne, joka huusi: huono mies!
kurja isä! Mutta taas toisin hetkin, kun hän katseli niiden kirkkaisiin
silmiin, terveisiin hymyileviin kasvoihin, ja erittäinkin lempipoikansa
— koska hän oli mies — viisasleikkiseen ilmeeseen, korkeaan otsaan ja
jykevään runkoon, kirkastuivat hänenkin silmänsä ja povessa kuohahti
uhmainen elämänluottamus. Silloin hänen kätensä jännittyivät nyrkkiin
ja hän vannoi itsellensä: tämän kohtalon täytyy muuttua, tämä täytyy
voittaa, teidän tähtenne!

Mutta pelko, jokin paha aavistus lasien suhteen oli heti tähän paikkaan
tullessa iskenyt ja sitä ei saanut poistumaan. — Tästä ympäristöstä ei
hyvä seuraa, toistelivat he usein. Ja niin se kävikin, ja se tapahtui
äkkiä.

Eräänä aamuna herätti heidät unestansa outo äännähdys, ja kun siihen
syy selveni, niin huomattiin toisen lapsista, luon lempipojan olevan
taudin kourissa tunnottomana. Vaikka jotain sellaista oli kuin odotettu
— tai juuriko siksi — löi tapaus niin musertavalla iskulla että se
oli hätäännyttää tolkuttomaksi. Lähin käsillä oleva lääkäri siihen
kuitenkin kohta saatiin ja hän sai hiukan hirveintä kouristusta
vaimennetuksi, mutta sen enempää ei ymmärtänyt eikä voinut. Kun hän sen
tunnusti, kutsuttiin toinen ja yhdessä he nyt katsoivat, neuvottelivat
ja koettivat jotakin tehdäkin, kunnes vihdoin tunnustivat etteivät he
ymmärrä, etteivät he voi mitään. Ei mitään! Ja koko sen ajan, minuutin
minuutin perään, tunnin toisensa jälkeen oli isä seisonut vuoteen
vierellä toivoen tieteen apua, seisonut ja voimattomana katsellut
lapsensa hirveätä kamppailua: pienen sydämmen hätäistä jyskytystä,
jonka saattoi korvin kuulla, äsken vielä ilakoineiden huulten tuskaista
liikutusta ja silmien ilmettä, jotka olivat joskus luotuna häneen kuin
rukoillen: auta isä! Miksi isä ei auta?... Silloin oli hänen kädet
ojentuneet lapsen yli ja hänen sielunsa huutanut: tuskat, tulkaa minun
ruumiiseeni, tulkaa vaikka tuhatkertaisena kun vain jätätte hänet! Se
huuto, se tunne oli voimassaan hirmuinen ja kuitenkin niin kerrassaan
voimaton.

Miehen koko tarmo kohdistui nyt lapsensa pelastamiseen. Ei tullut
kysymykseen se, ettei ollut varoja, ettei ollut rahoja, vaan se,
löytyikö mitään mahtia joka nyt auttaisi.

— Jos lääkäritaito voipi ihmishengen, eilen vielä voimakkaan, noin
nuoren, noin kauniin ja ehdottomasti elämään tarkoitetun ihmishengen
pelastaa, niin teidän, lääkärit, on nyt tehtävä se. Taikka jos te
olette varmat että tuo elämä ei ole enää pelastettavissa, niin
viipymättä lopettakaa nuo hänen hirvittävät kärsimyksensä, vapauttakaa
hänet, sen te kuitenkin voitte tehdä, mies tiukasti pyysi ja vaati.

Lääkärit eivät edellistä voineet ja jälkimäistä he eivät tahtoneet,
olivat neuvottomia ja toinen heistä ilmaisi kuin jotakin hätäilemistä.

— Ettekö mitään voi tehdä, tuossako hän silmäinne alla saapi avuttomana
tuskansa riehua, kunnes katkeaa? Mies jännitti vaatimustaan.

Silloin, heidän neuvostansa, kutsuttiin kolmas lääkäri. Ja hänkin tuli,
hiukan silmäili sairasta ja sitte he kolmen tollottivat. Hän näki,
ettei viimeinen ollut edellisiä kummempi, vai eikö tahtonut. — Noinko
mitättömiä, hän ajatteli, te ammattimiehet olettekin; noinko tyhjiin
raukeaa, mykistyy kerrassaan nykyaikainen kehuttu lääkäritaito heti kun
todellinen kysymys on edessä? — Ja häntä rupesi tuskastuttamaan.

— No, mitä nyt? Onko mitään toivoa? hän vihdoin kysyi.

— Hyvin sairas. Emme oikein ymmärrä, ei ole instrumentteja. Mutta jos
tuotte hänet sairaalaan, niin tehdään koneellinen tutkimus. Täytyy ehkä
leikata, avata, selitti viimeksi tullut ja alkoi poistua.

Leikata, avata — repiä! Tuo tuntui miehestä luonnottomalta ja
ilkeältä. Se oli hänen mielestänsä uusi todistus noiden lääkärien
kyvyttömyydestä, sillä mitään leikkelemisen syytä hän ei nähnyt, ei
uskonut olevan, ja sitäpaitsi olihan lapsi jo aivan kuoleman ovella.
Mitä tehdä? Eiköhän olisi parempi olla viemättä häntä luota pois? —
He neuvottelivat ja heistä tuntui ensin siltä. Vaan ei sekään suonut
rauhaa. Täytyihän koettaa jotakin tehdä ja mihinkäpä muuhunkaan
osasi luottaa kuin lääkäriin, vaikka se nyt näytti turhalta jopa
turmiolliseltakin. Päätettiin siis viedä, kun sairaalakin oli aivan
siinä vierellä.

Niin, sairaala oli aivan vierellä. Pariin heidän ikkunaansa näkyi
sen päärakennus ja hyvin hoidettu edusta kadun toiselta puolen. Sitä
oli siitä usein ihailtu, sillä se oli ainoa silmää viehättävä ja
kesäistä vihreyttä muistuttava paikka tässä ympäristössä, samalla kun
sen luonne, sieltä usein silmiin pistävät sairas- ja ruumisvaunut,
sairaanhoitajattaret ja sairaat, vaikutti omituisesti heidän
mielialaansa, ikäänkuin liittyi siihen, täydentämään sen synkkää
tunnelmataustaa.

Hellävaroin käärittiin pienokainen peitteeseen ja isä otti sen käsiensä
päälle. Nyt, kun pienokaisen vuode oli tyhjä, nyt, kun hänet piti viedä
pois — hyvin luultavasti iäksi, tyrskähti äiti kauan pidätettyyn itkuun
ja heittäytyi kädet levitettyinä pienokaisen vuodetta vasten, kuin
sitä syleilemään. Samalla toisessa lapsessa, sairaan siskossa, heräsi
hirmuinen hätä.

— Miksi isä vie veikon?... Miksi isä vie... Veikko on sairas!... Miksi,
miksi?... Minun velimieheni!... Ei saa, ei saa!... Isän _ei_ saa viedä!
Voi, voi!... huusi tyttönen kuin raivossa, pyrki perään ja taisteli
pidättämään tointunutta äitiänsä vastaan kuin mielipuoli.

Isä kuuli tuon raivokkaan tuskanhuudon perässänsä, nieli kurkkuunsa
kohoavaa palaa, vakaannutti vapisevia jäseniänsä ja koetti kiirehtiä.
Kerran hän jo pysähtyi kääntyäksensä ympäri, sillä hänestä tuntui kuin
olisi hän tekemässä raakaa rikosta, mutta ponnisti taas eteenpäin.
Sairaalan edustalla tuuli irroitti liinan lievettä lapsen kasvoilta
ja hän näki sen suusta kohoilevan verikuplasia, jotka särkyivät ja
valahtivat valkealle liinalle. Häntä vihlasi raivokas syyttävä ajatus:

— Ne puoskarit rikkoivat minun lapseni sisuselimiä ja tulivat
neuvottomiksi miten sen korjata ja miten tekonsa peittää! murhamiehet!

Se ajatus iski häneen kuin salama ja selveni todistamattomaksi
varmuudeksi.

— Lapsi on hyvin, hyvin sairas! virkkoi osanottavalla äänellä
ylisairaanhoitajatar, joka tuli lasta vastaanottamaan. Isä luki niiden
sanojen merkitsevän: kyllä otamme vastaan lapsiraukan, mutta mitään
toivoa ei enää ole! Ja hän luopuikin lapsestansa täysin toivotonna,
tunteissansa viimehyvästit kuiskaten.

Lapsi laskettiin hiljaisille vaunuille ja vietiin pois. Isän silmät
kostuivat. Hetken perästä tuotiin hänelle ne vaatteet, jotka olivat
lapsen yllä olleet ja liina, joka oli vereen tahraantunut. Ja nyt sai
hän lähteä.

Väkinäisesti jalat tottelivat. Edustalla hänen täytyi epäröiden
pysähtyä ja ponnistaa tahdonvoimaansa voidakseen jatkaa malkaa, sillä
häneen entistä ankarammin iski tuo syyttävä tunne.

— Ovathan nämä laitokset sairaita varten, parantoloita. Että sinne
sairaan lapseni vein, sehän oli luonnollista, koetti hän itsellensä
selvittää, mutta toinen, melkein sitä voimakkaampi tunne epäsi: Enkö
sittenkin menetellyt väärin, raakamaisesti; aivan kuin hylkäisin hänet,
jota niin kovin rakastin. Enköhän todellakin tehnyt rikosta — niin,
ihmistunteita kohtaan — luopumalla hänestä tällä hetkellä, jättämällä
hänet kylmiin, vieraisiin käsiin varmana siitä että hän kuolee
kuitenkin. Eikö minun pitäisi palata, ottaa hänet vielä käsieni päälle
ja hellävaroin kantaa hänet omaan rakkaaseen sänkyynsä, jossa hän,
meidän kaikkien ympäröimänä, saisi kamppailunsa kamppailla ja silmänsä
ummistaa?...

Tuo tunne hänet valtasi, siksi hän epäröiden pysähtyi ja siksi hänen
täytyi tahdonvoimaansa ponnistaa jatkaaksensa paluutietä.

Kotona oli koetettu rauhottua, vallitsi synkkä äänettömyys. Hän
hervahti istumaan ja huomaamattaan koleasti lausahti:

— Sinne minä Osmon vein, hänen vaatteensa minä kotia toin!

Hänen vaimonsa käänsi päänsä toisaalle ja pakeni sänkyhuoneeseen,
josta kuului pidätetty nyyhkytys. Mutta tyttönen seisoi paikallaan ja
katseli häneen, ja nyt vasta hän huomasi että siitä katseesta salamoi
selittämätöntä vihaa — lapsen silmistä, joka ei ollut vielä täyttänyt
kolmea vuotta, hänen lapsensa silmistä häntä, kurjaa isää kohtaan!
Samalla kun se häntä hämmästytti, vihlasi se kipeästi ja hänen silmänsä
täyttyivät kyynelillä. Mutta silloin tyttönen yhtäkkiä juoksi hänen
luoksensa, painoi päänsä hänen polviansa vasten ja tyrskähti itkemään.
Kummin tuntein otti isä lapsen syliinsä ja painoi rintaansa vasten.

Nyt alkoi pitkät ja jännittävät odotuksen hetket. Koetettiin herätellä
toivoa, uskotella toisiaan, vaikka ei itsekään uskottu. Pysyteltiin
niiden akkunain edessä joista saattoi nähdä sairaalan. Muisteltiin,
kuinka Osmo oli leikkinyt tuossa ja tuossa, kuinka se oli joskus
livistänyt tuonne sairaalan nurmikolle, josta se saatiin juosta pois
noutamaan ja kuinka hän juuri muutamia päiviä sitte oli tarttunut
siellä piikkipensaaseen, ettei päässyt siitä omin apunsa pois; kun itku
kuultiin, niin mentiin häntä katsomaan, jolloin nähtiin että siellä
mies vangittuna maassa maata vötkötti, palavasta punaisena, toinen
jalka paljaana, sukka oksassa, kenkä toisessa, mielellä ylen apealla;
multa kun siitä vapautettiin, päästi leveän hymyn ja lähti juosta
taapertamaan. Koetettiin muistella tuota vaan hauskana tapauksena,
mutta se luiskahtikin surulliseksi.

— Kyllä se sinne piikkipensaaseen Osmo jääpikin!... huokasi äiti.

— No, no, pelastettiinhan se siitä... lähtihän se juosta taapertamaan...
voipihan se olla vertauskuva juuri siitä, koetti mies vakuutella ja
löytää uusia mahdollisuuksia asian ratkaisuun sitä tietä.

Niin kului ilta ja alkoi yö. Oli pyydetty että sairaalasta annetaan
heti tieto jos jotakin »odottamatonta» tapahtuu, tai nähdään tulevan
tapahtumaan, ja se oli luvattu. Oltiin sen tiedon vuoksi vähän
rauhallisempia, kun ei mitään kuulunut. Koetettiin nukkua.

Mutta uni ei tullut. Miehen silmäin edessä
väikkyi poikansa kärsivä kuva ja hänen korviinsa oli avatun
ikkunan kautta kuuluvinaan tuskainen liikutus. Hänen täytyi lähteä
ulos, sairashuoneen lähettyville ja edelleen hiipien kiertää
rakennuksia, koettaa nähdä niiden sisäpuolelle ja vähä väliä pysähtyä
henkeänsä pidättäen kuuntelemaan eikö sieltä kuuluisi tuttua
liikutusta, joka olisi ainakin merkki siitä että hän vielä eli ja
siis oli jälellä toivon hituinen. Sisäpuolelle hän ei nähnyt, mutta
liikutusta hän oli kuulevinaan joka ikkunan luona.

— Entisellään, saatiin seuraavana aamuna kuulla; ja vasta iltapuolella
päästiin häntä katsomaan.

Kalvennut oli Osmo, pienentynyt, kutistunut, ainoastaan poskipäät
olivat heleänpunaiset. Näytti, että hänet oli hetkeksi rauhotettu ja
virkistetty. Ensin ei hän heitä huomannut, vaan kun he tulivat aivan
vuoteen vierelle, huomasi hän, tunsi, koetti ojentaa kättään ja alkoi
kovasti hätäilemään. Silloin sairaanhoitajatar pyysi heidän nopeasti
poistumaan. Vielä ovelta katsoi mies jälkeensä ja voi sitä ilmettä, voi
niitä silmiä jotka sinne täytyi jättää! Ei Osmo varmaan enää isää eikä
äitiä eikä pikku siskoansa ymmärtänyt; miksi niistä oli tullut niin
kylmiä, miksi ne hänet niin hyljäsivät, niin yksin jättivät, nyt juuri
kun hän olisi heidän apuansa ja hellyyttänsä kaivannut!?...

— Olihan se Osmo nyt vähän parempi, tunsi edes! Ehkäpä hän sentään
paranee.

— Ehkäpä, sanoi mies, mutta sisimmässään tunsi toista.

Ja seuraavana yönä kello kahden aikaan annettiin heille sairaalasta
telefoonin kautta tieto, että jos tahtoivat niin tulisivat nyt
nopeasti. He olivat heti valmiit, sillä he olivat siltä varalta olleet
riisuutumatta. Mutta kun he ennättivät lapsensa vuoteen vierelle, veti
hän juuri viimeisen henkäyksensä. Osmoa ei enää ollut...

Isän kasvot eivät värähtäneetkään, sillä hän oli kaiken jo kärsinyt ja
tämä oli vaan vapauttava päätös, ja äitikin, vaikka kyynellähteensä
vielä vuotivat, otti sen vastaan pitkällä huokauksella:

— Niinhän sen piti käydä!...

Ja selväähän tämä oli: tuo vielä tolkuton lapsukainen, joka ei
ymmärtänyt missä vyöryi ja mitä suuhunsa pani, oli saanut tuosta
saastaisesta ympäristöstä tartunnan, myrkytyksen, josta seurasi
odottamattoman nopea ja raju sairastuminen. Luo kutsutut lääkärit,
nuo alemman köyhälistön puoskarit, vähätietoiset ja kyvyttömät, eivät
osanneet antaa apua aikanaan, kunnes se oli jo myöhäistä, niin,
ja taitamattomuudessaan turmelivat vielä lapsen hentoja elimiä,
josta yksin olisi ollut kuolema seurauksena, — seikka, joka selveni
varmuudeksi kun sairaalasta ilmoiteltiin tutkimuksen perusteella
kuoleman syy.

Mies oli nyt näennäisesti tyyni, mutta synkempi entistään, sillä hänen
kärsimyksiinsä oli liittynyt synkeä viha, joka puhkesi esiin vasta
seuraavana aamuna, kun tuli kysymys lapsen hautaamisesta: kykenikö sen
»kunniallisten» ihmisten tavalla toimittamaan, vai pitikö se jättää
kaupungin tehtäväksi. Silloin hän puhkesi melkein raivoon.

— Tuhannet ja tuhannet tämän maan pinnalla korttakaan ristiin panematta
ja ainuttakaan hyödyllistä viirua vetämättä koko elämänsä aikana
ovat ylenkylläiset aina, huomenesta huolettomat aina, työnä nautinto
aina. Ja tuhannet kaikenlaiset komeljantit ja humpuukimestarit,
silmänkääntäjät ja vatsaansapuhujat, nimiloistajat ja narrit, kurkkunsa
kiruttajat ja balettitanssijat ja kaikenlaiset tuhertajat ja töhertäjät
vetävät taiteellansa satumaisia summia ja elävät ruhtinaallisesti.
Mutta minä, työväen alkava kirjailija, joka tahdon uhrata kykyni
oikean ja suuren asia palvelukseen, joka pyrin siinä kehittymään
edelleen ja jonka kynänpiirtoja ovat jo ehkä kymmenet tuhannet
lukeneet, minä en saa leipää perheelleni, en asuntoa, joka vastaisi
edes alhaisempiakaan vaatimuksia, en elämän takuuta sen vertaa
että saisin mielenrauhaa työtäni jatkamaan ja vihdoin viimein, kun
kurjat olosuhteet tappavat rakastetun lapseni, en minä häntä kykene
ihmistunnetta omaavan isän ja _ihmisen_ tavalla hautaan saattamaan!
Kirottu olkoon koko maailma!...

Mutta kun hän oli katkerimman kuohunsa purkanut ja hetken aikaa ulos
tuijottaen miettinyt, virkkoi hän tyyntyneenä:

— Niin, mitäs minä turhaa. Minähän olen vain yksi, meitä on miljoonia,
millä oikeudella minä itselleni erikoisasemaa vaatisin!...

— Mutta tuntuu niin kovin pahalta ettemme kykenisi omaa lastamme
hautaamaan, että joku toinen — että vaivaishoitolaitos sen tekisi,
vaikeroi vaimo.

— Niin tuntuu, pahalta, katkeralta, häpeälliseltä, tunteita se
loukkaa, sillä olemmehan me nuoria terveitä ihmisiä ja — ihmisiä.
Kunniantunnettamme se loukkaa, ihmisyystunnettamme se loukkaa ja vielä
yhtä: isän ja äidin tunnetta se loukkaa. Tekee sen vielä sittenkin
vaikka ajattelemme ja tiedämme että kuollut on kuollut,
ruumis on ruumis, maa on maata; että on yhden tekevää kuka sen hautaa,
mihin se haudataan ja miten se haudataan — eihän se siitä mitään tiedä,
ei se siitä sure eikä se siitä lohdutetuksi tule. Mutta me tiedämme,
meidän tunteemme rakastettua lastamme kohtaan, sen muistoa kohtaan,
jonka lähin välikappale tämä ruumis on ... tämä ruumis, osa omasta
itsestämme, joka elämän täyttämänä ja kaunistamana meissä ne tunteet
synnytti...

Ja he päättivät säästää tunteitansa — oikeastaan pettää niitä. —
Ehkäpä ei heti tarvitse puhua rahasta mitään, voipihan sitte sovitella
ja maksaa vähin erin, he tuumivat. Ja kutsuttiin hautaantoimittaja.

Tuntui rauhoittavan hyvältä se tapa, jolla tuo synkän ammatin edustaja
esiintyi, se hiljainen, tunteita ymmärtävä kohteliaisuus, jota hän
kaikessa osoitti niin pettävästi että sitä huomaamatta rupesi pitämään
todellisena osanottavaisuutena. Ja arkku tilattiin ja kaikki sovittiin,
eikä rahasta puhuttu mitään. Yhtä osanottavaisena mustiin puettu
asiamies poistui kuin oli tullutkin.

Tuohan oli _ihminen_, tämähän sentään näyttää käyvänkin hyvin,
puhelivat he, hyvillään edes tuosta.

Ja kello kolme saapui umpivaunut, johon he kolmen astuivat, ottaaksensa
sinne neljänneksi rakkaan Osmonsa ja saattaaksensa hänet viimeiseen
majaansa.

Sairaalan ruumishuoneessa, ennen lähtöä, katsoivat he vainajaa.
Kylmä oli Osmo ja muuttunut. Mutta siinä pisti heidän silmiinsä,
että hän oli myöskin puettu parsittuihin, vanhoihin, vaikka muuten
pestyihin ja silitettyihin ryysyihin. Tuokin tuntui pahalta, ilkeältä
kosketukselta. Mitään siitä ei puhuttu, mutta selvästi mies huomasi
että äiti itki sen jälkeen katkerammin eikä tahtonut lakata ja että
hänen omaa poveansa kaiveli sanoiksi puhkeamaisillaan oleva tunne: —
Hautaan asti sinä poikani, oi poikani, ryysyjä ylläsi kannat — toisten
ryysyjä, et edes omiasi!...

Isä otti arkun polviensa päälle ja vaunut lähtivät äänettöminä
vierimään. Pujottelivat ensin somia puistokatuja, joilla oli kesäisen
kaunista ja hiljaista, tulivat valtakadulle, jossa oli liikettä ja
räminää, erkaantuivat taas siitä ja pujottelivat ulos kaupungista;
hetkinen vielä tietä ja oltiin hautausmaan portin sisäpuolella, oltiin
haudan vierellä.

Hautaantoimittaja oli yhä osanottavaisen kohtelias, palveli, ohjaili ja
odotti mitä tahdotaan, miten tahdotaan, aivan kuin punniten jokaisen
liikkeensä ettei vaan häiritsisi eikä loukkaisi tunteita.

— Tapahtuuko mitään seremooneja? kysyi hän hiljaisesti.

Mies pudisti päätänsä, tarttui kantohihnoihin ja laski arkun hautaan;
antoi nyyhkyttävän äidin ja pienen tyttösen sinne vielä katsahtaa,
tarttui sitte lapioon ja loi haudan umpeen.

— Sinne peitin sinut, pehmeään multaan. Jos et elämää nauttiakaan
saanut niin ei maailman myrskytkään sinua repineet — eivätkä revi!...

Ja he kääntyivät pois lähteäkseen, noustakseen vaunuihin joilla
tulleetkin olivat. Silloin hautaan toimittaja ojensi paperin, se oli
lasku. Mies hiukan hämmästyn ja sopersi:

— Eihän minulla nyt juuri ole, mutta kyllä minä tästä huolehdin, kyllä
minä sen suoritan...

— Kuinka? Teillä ei ole?...

— Niin, ei ole — nyt, mutta...

— Kyllä lasku on suoritettava nyt heti sanoi hautaantoimittaja ja ääni
oli nyt kylmä ja aivan toisenlainen kuin juuri äsken.

Mies tunsi joutuneensa kummaan asemaan. Hikikarpalot otsalla vakuutti
hän vielä kerran melkein nöyrästi, ettei hän todellakaan voi nyt sitä
tehdä, että se on mahdotonta, mutta hän koettaa hankkia rahat sen
suorituksen mahdollisimman pian.

— Eikö teillä ole kahdeksaakaan dollaria, se on haudan hinta? Ellei,
niin me nostamme arkun ylös ja panemme sen tuonne säilytyskellariin,
kaupunki saa sitte tehdä sen kanssa mitä tahtoo.

Se sanottiin jo tylyllä, raa'an uhkaavalla äänellä.

Vaimo, joka oli nojannut miehen käsivarteen, lysähti hänen jalkainsa
juureen multaan. Pää alas vaipuneena kamppaili kalpea mies muutamia
silmänräpäyksiä ristiriitaisesti repivien tunteittensa kanssa, kohotti
sitten ylpeänä päänsä, iski halveksivat silmänsä uhkaajaan ja lausui:

— Tehkää se!

Riuhtasi ylös maahan vaipuneen toverinsa, ravisti häntä ja kuiskasi:

— Ole ihminen!

Käsikädessä, pystyin päin, taakseen katsahtamatta astelivat he kolmen
kalmiston portin ulkopuolelle, ja niin yhä edelleen, äänettöminä,
kunnes olivat synkän asuntonsa ovella.

— Kirjota runo! sanoi silloin vaimo.

Se oli katkeraa elämän ivaa. Mutta mies aikoi sen todellakin tehdä.
Tekemättä se häneltä kuitenkin jäi silloin kun »aihe» olisi ollut
selvin ja voimakkain — ja ehkäpä juuri siksi — tähän hetkeen asti.




MITÄ NE AJATTELIVAT?


Ne tulivat työstä, likaisina ja väsyneinä, rauennein ryhdin ja kelmein
kasvoin, vavahtelevin polvin ja epävarmoin askelin. Ne tulivat kuin
raskasta ristiänsä kantaen... vanhat, harmain hiuksin ja kurttuisin
kulmin, alaspainunein päin ja sammuvin katsein...

Mitä ne ajattelivat?...

Ja samaa tietä tuli toisia — nuoria miehiä ja naisia, vielä voimakkain
askelin, mutta jo jäykistynein jäsenin ja lysähtänein ryntäin, nokisina
ja väsyneinä, yksitellen ja ryhmissä, vakavina niinkuin vanhat, tahikka
laskien karkeata, katkerata pilaa. Ne tulivat... soluivat mustana
virtana alas asuntokasarmeihinsa, ohi »Merry Gardenin,» josta raikui
musiikin säveleet ja tuoksui hyvänhajuisten herkkujen höyryt...

Mitä ne ajattelivat?...

Ja samaa tietä tuli vielä ja vielä... lapsukaisia, likaisina ja
ryysyisinä, pikkuvanhoina, kuihtunein ruumiin ja kalpein kasvoin. Ne
tulivat — työstä, parittain ja pienissä ryhmissä, korejansa heilutellen
ja vihellellen, rupatellen ja rykien... ja ne soluivat vasemmalle,
yhä vasemmalle, alas laaksoon päin, ahtaille kujille, missä tie oli
lokaista ja ilma sameaa...

Mitä ne ajattelivat?...

Ja kaikki ne — ne vanhat, ne nuoret ja ne lapset — kaikki ne menivät
»kotia» — »kotia» ne menivät!... Mitä ne ajattelivat?... Mitä, kun ne
lysähtivät jakkaralle ja levähtivät, kun ne katselivat sanattomina
toisiinsa, kun ne tuijottivat alas maahan, ja kun ne siitä äkkiä
itsensä riuhtasivat, kirosivat ja heittäytyivät pahnalleen. Mitä ne
ajattelivat?

Mutta heikkoudesta horjuvat äidit valvoivat ja tyynnyttelivät
puutteesta sairaita lapsiansa... valvoivat, kun väsynyt mies
kuorsasi... valvoivat ja katselivat ympärilleen, jossa kaikki oli
kaatuvan kurjaa, ryysyistä ja rumaa...

Mitä ne ajattelivat?...

Oli jo myöhä. Mutta niitä harhaili kaduilla — miehiä, joilla ei
näyttänyt olevan päämäärää, ja naisia... Ne seisoskelivat, ikäänkuin
jotakin odotellen, ja vilkuilivat, ikäänkuin jotakin etsien... Niin ne
olivat tehneet monta tuntia, niin eilen ja niin huomenna, ylihuomenna
ja kenties aina — aina!...

Mitä ne ajattelivat?...

Ja niitä nojasi kapakan tiskiä vasten olutlasiinsa tuijottaen... Mitä
ne ajattelivat?...

Oli jo myöhä Mutta yhä soitti sokea vanhus kadun reunalla
käsiharmonikkaansa hartaasti, kallella päin — tuulessa, joka haivensi
hänen haituviansa, tuiskussa, joka ripotteli lumihiutaleita hänen
päälaellensa ... yhä soitti, ja lakissa oli kolme kuparirahaa... Mutta
vähän matkan päässä hänestä, ryömyllään katukäytävällä, ojensi jalaton
mies myöskin tyhjää lakkiansa... Ja vähän matkaa hänestä kauppasi
kädetön mies kengännauhoja... Mutta ihmiset kulkivat heidän ohitsensa
kahisevin pukimin ja väistivät...

Mitä ne ajattelivat?...

Oli jo myöhä, mutta oli valoisata, sillä sadattuhannet tulet
loimottivat. Mutta kapeilla kujilla lainehti loasta kohoava usva
sakeana kuin savu eikä tulia tuikkanut. Mutta pimeämpätä oli
mustien muurien takapuolella, kopeissa, joissa sadat kuuntelivat
vartijain yksitoikkoista astuntaa käytävillä ja tuulen humahtelua
ristikkoikkunain ulkopuolella.

Mitä ne ajattelivat?...

Oli jo myöhä Mutta äiti, eräskin, jolta kone oli ruhjonut miehen, ei
ollut saanut unta, vaan oli lukinnut lapsensa hökkeliin ja hiipinyt
ihmisten pihoilla löytyville roskatynnyreille... kuin varkain, sillä
häntä hävetti — hävetti, että tunsi olevansa tulipunainen, vaikka oli
pimeä — mutta hän penkoi kuitenkin ja kevyempänä palasi kuin meni.
Mutta lapsukainen oli herännyt ja nuoleskeli ahnaasti astiaa, jossa oli
jolloinkin ollut maitoa... Ja äiti ojensi palasen leipää ja lapsukaisen
silmät välähtivät... Mutta viereisestä hökkelistä kuului vaimon
voivotus, jolta oli kuollut lapsi...

Mitä ne ajattelivat?

Se oli rikas kaupunki, valoisa kaupunki, iloinen ja onnellinen
kaupunki, maan ylpeys ja mahtavuuden kyltti. Oli jo myöhä, ylin
ilotulitus sammunut, kiihkoisa katuelämä vaiennut ja neljä viidennestä
jo nukkui. Mutta »Merry Gardenissa», ja sadoissa samanlaisissa, ja
tuhansissa yksityispalatseissa yhä vielä ilotulitus jatkui ja
elämän kiihko kuohui, oli ehkä vasta ylimmillään. Ne olivat iloisia ja
hyvinvoipia, ne olivat »onnellisia» ihmisiä — ja niin väsymättömiä...
kuinka ne niin jaksoivatkaan!... Ja mitä ne ajattelivat?...

Mutta vihdoin nekin sammahtivat, ja kaupunki oli hetken kuin kuollut.
Mutta vaan hetken — taas alkoi liike, ensin uninen ja väsynyt, nariseva
ja kolahteleva. Se alkoi laitavieriltä ja laaksoista, missä kujat ovat
kapeat ja ilma ainiaan sumusta samea. Ja se alkoi yhden näköisenä —
ryysyisenä ja rumana. Nokinaamainen, raaka, ruma, ruhjova työ heräsi.
Se kohotti päänsä satoina mustina savupatsaina aamusarastuksessa
avartuvaan ilmaan ja satoina yht'aikaisina ja toinen toistaan
seuraavina hirveinä vihellyksinä, joitten ääni upposi värisyttäen
luihin ja ytimiin ja jonka voimasta olisi luullut kuolleenkin
haudassansa heräävän... Mutta »Merry Garden» ei herännyt, eivätkä
toiset samanlaiset, eivätkä palatsit; niitä nukutti vielä, sillä ne
olivat kovin väsyneet; ainoastaan piharengit ilmestyivät luutineen ja
lapioineen käytäville... Ja likaiset, ryysyiset työnorjat kiiruhtivat
kolisevine kenkineen, yksitellen ja kaksitellen, mutta yhä jatkuvana
virtana, autioina kajahtelevia katuja pilkin savupatsaita kohden...

Mitä ne ajattelivat?...




LÄHELLÄ KUNINKAAN LINNAA.


Räikeän syysiltaruskon hohteessa välkkyy Itämeren ulappa kuin veressä.
Purevan kylmä, luihin asti tunkeutuva itä-pohjainen puhaltaa ja
ärjähtelevinä roiskuvat laineet vasten laituria. Ilta hämärtyy,
jäätävänä hämärtyy ja kuu kohottaa kylmät kasvonsa yli ryöppyisen meren
selän. Yhtäkkiä loimahtaa pääkaupunki loistavaan iltavalaistukseensa
ja silmäimme eteen aukenee sen ihmisvirrasta vilisevät kadut. Käymme
yhdelle niistä saamiemme ohjeiden mukaan. Astelemme ohi linnan, jonka
loistavista saleista soiton säveleet himmeinä helähtelee. Se on
kuninkaan linna, jonka muinoinen viisas omistaja lausui, kun kuuli
maatansa kohdanneen kadon ja kansansa olevan hädässä: »Tyhmä
talonpoika, kun ei keitä kauroista puuroa, vaan enemmin kuolee
nälkään!» Mielikuvituksemme hetkisen kiidellessä loiston loihtivissa
pyörteissä olemme käyneet sen ohi. Käännymme oikeaan ja vielä oikeaan.

Olemme mustaksi savustuneen rakennuksen edessä, jonka pimeiden ikkunain
takana tuntuu vallitsevan kuolon hiljaisuus. Niin ensin, mutta kun
korviamme tarkistamme kuuluu sieltä outoa, epäselvää sorinaa, ääntä,
josta emme voi päättää onko se ihmisten vai eläinten.

Astumme ensimäisestä ovesta sisään, sorina on jo valtavampaa. Nousemme
toiseen kerrokseen, ja vielä kolmanteen. Avaamme ensimäisen oven mikä
eteemme sattuu.

Inhottavin löyhkä, sekaisin savua, kosteata huurua, hien, lian, mädän
ja kaiken saastan hajua tulvahtaa silmillemme, ettemme ensin näe
mitään. Kun näköhermomme tottuvat, erotamme suuren mustan huoneen
täytettynä ihmisolennoilla — niin, niitä ne todellakin ovat, vaikka
sitä aistimme ensin epäilevät. Siinä on miehiä ja naisia, vanhoja ja
nuoria, sikin sokin, mitä kurjimmissa ja erilaisemmissa asennoissa,
ilman sukupuolieroitusta ja ilman tavan valintaa. Toiset makaavat
pitkissä lauttureissa permannolla, toiset ovat polvillaan, toiset
ryömyllään, toiset seisovat ja liikkuvat. Toiset ovat osaksi alastomia,
toisten yllä on vaateriekaleita.

Puistattaa. Mutta siirrämme silmiämme paikasta toiseen yksityiskohdissa
viipyen. Tuolla nurkassa nuorehko rantahetara kuivailee hiuksillaan
silmiensä kyyneleitä. Siinä vierellänsä vanhempi hivuttelee
silmäkkeisiä pohkeitansa koukkuisilla sormillaan ja voihkaa. Tuossa
nuori, kuihtunut ja kurjistunut, mutta vielä voimakas mies, pörröinen
tukka silmille valahtaneena, polviinsa nojaten ja nyrkkiään puristellen
tuijottaa maahan. Tuossa vanha nainen, likainen, rääsyinen, kädet ja
kasvot läpi näkymättömän lian peittämänä, ahnaasti jyrsiskelee kuivaa
leivänkappaletta ja paineeksi imeskelee suolasta sillin palasta,
monet himokkaat silmät ja sylkeä valuttavat suut ympärillä seuraten
hänen nautinnollista puuhaansa. Tuossa muuan repii tukkaansa ja
kiroilee, toinen hankaa selkäänsä seinää vasten ja irvistelee. Tuossa
kainalosauvainen ukko kompuroipi maassa retkottavien yli yhden luota
toisen luo pyydelleen tupakkaa. Tuossa muuan nuori, hurja mies tanssii
kyynärän laajuisella tilalla kahden polttelevan vanhan hetaran edessä
kamalin liikkein ja toinen hataroistakin nousee, kohottaa riekaleiset
liepeensä korkealle ja yhtyy inhottavaan ilveilyyn. Vierellä jotkut
murahtelevat, toiset osottavat suosiotansa. Tästä kaikesta välittämättä
siinä vierellä yksijalkainen mies, kyyristyneenä yhteen sykkyrään,
puujalkaansa syleillen nukkuu rauhallista unta.

Viimein etsivät kaikki paikkansa lattialla ja koettavat nukkua.
Hetken perästä syntyy pieni välinäytös, joka ei sentään herätä paljon
mielenkiintoa eikä häiritse toisien rauhaa. Huoneeseen astuu pari
virkapukuista miestä ja melkein ilman valintaa tarttuvat kahteen
kurjaan, puoli alastomaan olentoon ja raahaavat ne mukanansa. Taas on
rauhallista.

Yö kuluu, kamala yö. Kurkkujen korina, vihlova hengitys ja vatsojen
kurina, kirouksen sähinä ja rukouksen hyminä, voihkeet ja huokaukset
kohoaa loppumattomana lainehtivana surinana. Toiset kierittelevät
ruumistansa kuin tuskassa, toiset makaavat värähtämättöminä kuin
muumiot...

Tämä on yömaja niitä varten joilla ei ole missään koko tässä suuressa
ja loistavassa kuninkaan kaupungissa eikä koko avarassa onnellisessa
maailmassa paikkaa mihin päänsä kallistaisivat.

Ja vihdoin vaikenee aamu, joka avaa silmäimme eteen kamalan
todellisuuden selväpiirteisempänä ja alastompana. Yöllinen kuvasto
alkaa valkenevan päivän valossa liikehtiä. Ne nousevat kuin haamut,
horjuen ja jäseniänsä kokeillen. Toiset riisuvat päältänsä viimeisetkin
vaateriekaleet ja hankaavat ruumistansa seiniin tai käsin kaapivat. Ne
pyyhkivät ja kaapivat alaspäin, ne puistelevat käsiänsä niinkuin niihin
olisi jotakin tarttunut, ja useamman kasvot ilmaisevat hetkellistä
elämännautintoa. Maassa, heidän jalkaansa juuressa, syntyy vilkas
pienoiseläjäin kilpajuoksu, pako ja piilopaikkojen etsiminen.

Ken joutuu ja kykenee, se aina horjuu ulos, päivän tiellensä, mikä se
lieneekin. Mutta ennen kuin huone tyhjenee, tapahtuu näytös, ehkä ei
tavallinen täälläkään, joka saa veremme jähmettymään.

Se sama nuori mies, joka yöllä leikki vanhain hetarain kanssa, liikkuu
kuin tiikeri paikasta toiseen, silmät mielipuolen hurjassa liekissä
palaen, kasvot kammottavassa hymyssä väännehtien. Kouristaa yhtä
käsivarresta, kierasee toista nenästä, kolmatta lyö korvalle ja nauraa
kolkkoa nauruaan. Koko huone kuohuu pakokauhun vallassa. Ovenpieleen
pysähtyy eräskin horjuva, kuolonkalpea nainen, jonka eteen hurjimus käy.

— Mikä sinun on, kurja?

— Nälkä, sopertaa onneton tuskin kuuluvasti.

Hurjimus työntää yhden sormistansa suuhunsa ja purasee. Se jää suuhun
ja veri purskahtaa. Hän ottaa verisen sormen ja kolkosti nauraen
ojentaa sen vaimolle:

— Syö!...

Poistumme. Kuin juopuneet hoipertelemille alas kadulle, jossa alamme
ahnaasti lietsoa sisäämme raitista ilmaa. Mutta kamalat kuvat väikkyvät
yhä silmiemme edessä ja seuraavat meitä kadulle, jossa päivän loisto
päätänsä kohottaa, ohi palatsien ja ohi kuninkaan linnan, joiden
loistavissa torneissa ja ikkunoissa aamuauringon lämmittävät säteet
pitävät värileikkiä, rantaan, missä kimaltelevat laineet vapaina
soutelevat ja silmäimme eteen avartuu päilyvä ulappa, jonka takana on
yhä uusia maita ja kaupunkeja, yhä uusia, ehkä samanlaisia kuvia!




PAINAJAINEN.


Maailmankaupungin loistavimman kadun keskuksena oli ollut tänä yönä
Powerin palatsi, se oli loistanut kirkkaimmin ja viimeisenä, sillä
siellä oli vietetty omistajansa viisikymmenvuotispäiviä. Mutta nyt
alkoi sekin himmetä. Sen sadoista ikkunoista yksi toisensa perästä
sammahti, sen kuudestakymmenestäneljästä huoneesta yksi toisensa
perästä pimeni, kunnes aina iloisella bulevardilla loimotti vaan
tavalliset yötulet.

Miljoonain omistajan palatsissa oli ollut iloinen ilta,
ylitsevuotavainen yö. Ei ollut puuttunut mitään. Oli ollut viiniä ja
oli ollut naisia, oli ollut herroja ja oli ollut tupakkaa, soittoa
jouhilla ja musiikkia metallitorvilla, oli syöty ja juotu, oli
tanssattu ja pelattu, ja oli keksitty taas joku uusi huvitusmuoto,
jonka toistaiseksi tiesi vaan tämä suljettu seura, tämä ylin kerma.

Vieraat olivat poistuneet ja vieneet mukanansa sisällyksen, oli jäänyt
vaan kuori: kuusikymmentäneljä tyhjää huonetta. Niin, aivan kuin
tyhjää, sillä palvelijain lauma oli hävinnyt heille kuuluvaan etäiseen
soppeensa ja palatsin haltijat, kaksi kylläistä, toisiinsa väsynyttä
ihmistä sulkeutuneet huoneisiinsa toinen toiseen päähän marmorimuuria.

Powerin aivot olivat vielä kiihtyneet, mutta ruumis oli ylen väsynyt.
Hän antoi riisua itsensä ja heittäytyi hyllyvälle vuoteelle kuin
pakattu säkki. Ja tahtoi nukkua. Mutta aivot olivat hermostuneesti
kiihtyneet, ei tullut unta. Niissä myllersi arkipäiväinen todellisuus
ja yöilojen yliluonnollinen kiihko yhtenä sekavana paadoksena, joka ei
suonut lepoa. Ja alkoi yökylpy: hikoileminen ja selittämätön ahdistus,
jota hän oli oppinut pelkäämään, ei, vaan suorastaan kammoamaan.
Se alkoi tuollaisena epämääräisenä pahana tunteena, jota ei saanut
haihtumaan, ajatuksina, jotka painoivat vaikka kuin olisi koettanut
niitä toisilla ajatuksilla kumota, ja vihdoin jonkinlaisena pelkona,
jolle ei löytänyt todellista syytä, mutta joka kuitenkin piinasi.
Se olikin ainoa Powerin onnettomuus ja sitä varten oli hänellä aina
lääkärinsä määräämää lääkettä vuoteen vierelle asetettuna. Hän otti
kapselin ja painoi silmänsä kiinni: Nyt!

Mutta hetken perästä oli hän ajattelemassa:

Seisonko minä vankalla pohjalla? Kestänkö minä? Onko se sittenkään niin
varmaa?...

Ja hän laski ja punnitsi. Hän koetti johtaa mieleensä asiaintilan
semmoisena kuin hän oli sen viimeksi kuullut konttorikirjojen ja
luuli sen yksityisten, salaisten muistiinpanojensa perusteella
olevan. Ja numerot puhuivat varmasta seisomisesta, vieläpä miljoonain
kaksinkertaistumisesta. Eikä mitään ollut epävarman sattuman varassa,
vaan kaikki oli laskettuna tukevalle tuottopohjalle. Miksi siis mitään
rauhattomuutta... tuo mitätön muutamien vaivaisten tuhansien menetyskö
tänä merkkipäivänä merkitseisi jotakin? Ei, ei suinkaan! Eikä mitään
muutakaan syytä ollut, todellista syytä, sillä kaikki oli parhain päin.
Huoleti siis saattoi nukkua.

Hän otti toisen kapselin ja käänsi kylkeä, painoi silmänsä lujasti
kiinni ja koetti hengittää rauhallisesti. Ja hengitti kuin hevonen.

Mutta hetken perästä hän oli ajattelemassa:

Kuusikymmentäneljä huonetta, melkein kaikki tyhjinä... Tyhjinäkö?
Entäpä niissä olisikin hiiviksijöitä... piruja! Entäpäs ne siellä
laseja kilistivät ja tanssivat, löivät kortteja, iskivät silmää ja
puhelivat rahamaailman »nikseistä»...

Ja häntä rupesi kammottamaan. Hän otti kolmannen kapseliin. Mutta
hetken perästä oli hän ajattelemassa:

— Miksikä näin yksin? Olisihan soma olemassa läheisyydessä joku toinen
ihminen, luotettu toveri, ystävä... Tuolla monien huoneiden takana,
palatsin toisessa päässä on kyllä sellainen, onhan siellä minun oma
vaimoni... Vaimoniko? Ei, vaan jokin... virallinen liiketoverini,
vieras, korska olento, joka ei halua lähestyä minua enkä minä häntä.
Ja siksihän sitä sovittiinkin näin, eletään kuin erillään, kumpikin
omassa huoneustossaan ja omine salaisuuksineen. Julkisuudessa,
muodon, tavan ja oikeastaan vaan sen vuoksi että meidän molempien
miljoonat säilyisivät yhdessä koossa ja yhtenä mahtina, meitä molempia
kohottamassa, näytellään rakastavain aviopuolisoitten osaa... Ja mitä
varten oikeastaan? Eihän ole perillistä eikä edes sen toivoa enää...
Ja kumpikin elämme sivulla toista rakkauselämää, elämää, jossa on
sisältöä, jossa on sitä hurjuuteen, iljettäväisyyteen asti...

Nyt alkoivat ne muistot, ajatukset ja kuvat temmeltää. Jos ne olisivat
pysyneet siinä, missä niitä elävöitti nautinto ja kirkasti hekuma,
olisi hän antanut niiden mielinmäärin temmeltää vieläpä kiihottanutkin.
Mutta nyt ne eivät jaksaneet pysyä siinä, vaan painuivat johonkin
iljettävään, sameaan ja rumaan, toivat eteen syyttäviä silmäpareja ja
kaikkea muuta sikin sokin, kunnes hän oli kuin jonkin ahdistavan painon
alla, jossakin liejussa.

— Ei, tästä on päästävä! mörisi hän ja ponnistautui ottamaan vielä
yhden kapsellin. Lääkäri oli tosin kieltänyt ottamasta niitä kolmea
enempää, koska se voisi olla arveluttavaa sydämelle; parempi siinä
tapauksessa olisi ottaa kylpy, oli hän sanonut. Mutta sitäpä hän ei nyt
jaksanut; hänen täytyi saada rauhotusta ja lepoa, unta, maksoi mitä
tahansa. Ja hän nielasi heti kaksi samalla kertaa.

Hetken aikaa tuntui hänen päässään humisevan ja kohisevan, takovaan
ja myllertävän, ja sänky pyöri ja keinui. Sitten oli tuokio ettei
hän tuntenut mitään. Mutta sille — tapahtui jotain kamalaa. Hänen
kaupungissa omistamansa kivimuurit rupesivat sortumaan, hänen
rahoillansa käytettävät tehtaat kävivät nurin puolin, rautatien, jossa
hän oli suurin osakas, kiskot nousivat paikoiltaan ja viskautuivat
hujan hajan ja kaivanto, jonka hän omisti yksinään, räjähti tuleen,
puhalsi kidastansa patsaan savua ja tuhkaa ja vajosi syvyyteen; sijalle
syöksähti musta vesipyörre, jonka keskellä, kuin jossakin hirmuisessa
kiehuvassa kattilassa, vilisi ihmisruumiiden osia, päitä, jalkoja ja
käsivarsia. Ja sen partaalle ilmestyi kammottava olento, toiselta
puolen musta ja toiselta punanen, joka kahdella pitkällä sorkallaan
osoitti toisella pyörteeseen ja toisella häneen, Poweriin, ja nauroi
kamalasti...

Power heräsi hiestä märkänä ja kauhun valtaamana, vapisevilla
käsillänsä etsi hän soittonappulan ja painoi minkä jaksoi — hänen
mielestänsä minuutin, kaksi, kolme, viisi minuuttia, kymmenen minuuttia
— kunnes hätääntynyt palvelija syöksyi sisään, kädet ojennettuna
kaikkeen mahdolliseen palvelukseen.

— Onko teillä ase? Power mörähti.

Palvelija ei heti ymmärtänyt, vaan hämillään haparoi jotakin sanoakseen.

— Aasi! Onko teillä mukananne ase, pyssy tarkoitan?

— On, mutta...

— Onko se ladingissa?

— On, mutta...

— Onko teillä kaksi asetta?

— On... määräyksestänne.

— No, varustakaa ne käsiinne, toinen toiseen, ja asettukaa tuohon oven
toiselle puolelle.

Palvelija viivähti hetken epäröiden ja kysyi:

— Eikö saisi kutsua lääkäriä?

— Mitä?... Mars! Tuohon oven toiselle puolen, toinen ase toisessa
kädessä ja valvokaa, aina valmiina; muistakaa: silmiänne ette saa
hetkeksikään ummistaa. Ymmärrättekö?

Palvelija kumarsi ja hypähti lähtöön. — Ei vielä. Täällä ei ole ilmaa,
tämä on kuin palvauslaitos. Laittakaa että sitä tänne tulee ilman
vetoa. Ja täysi valaistus. Ymmärrättekö?

Palvelija kumarsi ja ryhtyi täyttämään saamansa käskyt, nopeasti
ja notkeasti, ja sen tehtyänsä asettautui aseet käsissä määrätylle
paikalleen, hänkin jo varuillaan ja jännitettynä mahdollista uhkaavaa
vaaraa vastaan, jonka laatua hän ei ensinkään aavistanut.

Katseltuansa yli huoneen, jossa nyt äskeisen hämäryyden sijasta oli
täysi, hiukan väritetty valaistus, ja kuultuansa että palvelija oli
määrätyllä paikallansa oviverhojen toisella puolen, vieläpä vakuudeksi
nähtyänsä siellä hänen rintansa ja ojossa riippuvan pistoolin piipun,
tunsi Power itsensä rauhotetuksi.

Mutta uni vaan ei tullut. Yhä uudelleen täytyi hänen muistella äsken
näkemänsä kuvat ja aina jäivät ajatukset sen viimeiseen kohtaan.
Silloin hänen myöskin täytyi hetkinen pidättää hengitystänsä ja
kuunnella, etteihän vaan tyhjissä huoneissa joku liikkunut ja että
vahti oli paikallaan. Vihdoin vapautui hän niistä ajatuksista, kun
hänen mieleensä johtui edellisenä päivänä lukemansa sanomalehtiuutiset,
joissa oli ylen paljon kamaloita tapauksia: tulipaloja, junien
yhteentörmäyksiä, kaivosräjähdyksiä, rakennusten sortumisia ynnä
kaikenlaisia muita, joissa ihmisiä oli satamäärin kuollut ja
ruhjoutunut. Tuo hänen unensa sekottui niiden kanssa yhteen, niin ettei
oikein eroittanut kumpi oli unta ja kumpi totta...

Viimein hänen paksut silmäluomensa tupsahtivat alas ja hän hengitti
kuin hevonen.

       *       *       *       *       *

Tyhjistä huoneista alkoi kuulua liikettä. Ensin hiipiviä askeleita
huoneesta toiseen, sitte tanssin hipsutusta ja pianon kielien
kosketusta, vihdoin lasien kilinää ja naurua. Sen jälkeen kuului
nopeata ja raskasta käyntiä suoraan Powerin makuuhuoneen ovea kohti,
mutta sen edessä se — pysähtyi, teki käänteen oikealle ja kiersi
toisten huoneiden kautta sille ovelle missä vahti seisoi ja astui siitä
sisään.

Powerin oli vallannut jähmetyttävä kauhu, mutta nyt näki hän hienon,
mustiin puetun herrasmiehen kohteliaasti kumarrellen lähestyvän häntä.
Ainoa, mitä hän siinä erikoisuutta saattoi huomata, oli käden sormien
pituus, käden, joka oli hänelle ojennettuna.

— Terve, veli! Tulin minäkin onnittelemaan, kun ei siihen ennemmin
ollut tilaisuutta.

Powerin täytyi koskettaa ojennettua kättä, ja hänestä todellakin tuntui
että hän oli tuon herrasmiehen jolloinkin nähnyt, hänen kemuissaanko
tai muualla, sitä hän ei muistanut.

Kohtelias vieras istahti vuoteen vierelle ja katsoi häneen, katsoi ja
hymyili, hymyili ja naurahti. Siinä oli jotakin joka kammotti.

Kuinkas terveys?

Powerin teki mieli vastata, vaan sanat takertuivat kurkkuun.

— Ohi menevää, toivokaamme, sanoi vieras ja naurahti, jolloin Power
näki hänellä olevan yhden hampaan paljon pitemmän toisia ja törröttävän
sivulle päin. — Ei miljoneeri jouda sairastamaan, sen täytyy valvoa
pörssiä ja viettää iloisia juhlia! vieras jatkoi ja taas naurahti.

— Jaa, mitenkäs ne asiat nyt oikein hurisee, raha-asiat nimittäin, olen
hiukan utelias?

Power koetti ponnistaa itseänsä jotakin sanoakseen, mutta se oli turhaa.

— Olet lihonut aikatavalla ja se on merkki, että raha-asiat ovat
nyt varmalla kannalla, että olet nyt päässyt siihen päämäärään
jonka jo isäsi vannoi alkaessaan romujen ja rääsyjen kerääjästä
panttilainaajaksi. Tosin sanottiin että hän oli hävyttömän ahnas,
armoton ja tunnoton niitä kohtaan jotka hädässään hänen kynsiinsä
joutuivat, mutta välipä tuolla, hän kuitenkin kykeni kokoamaan ja
kohoamaan, niin että hän kuollessaan oli jo pikku pankkiiri ja asui ja
söikin kuin ihmiset. Sanottiin häntä tosin vielä silloinkin kerrassaan
tunnottomaksi koronkiskuriksi, mutta sekään ei merkitse mitään, sillä
hän oli sentään saanut kokoon vajaan miljoonan. Ja sinusta on tullut
isäsi poika, olet kyennyt hänen uraansa kunnialla jatkamaan. — Niin,
olet lihonut. Tavallisesti lihotaan kun ei ole mitään raskaampia huolia
eikä ruumista rasittavaa työtä, kun saadaan olla laiskana ja täyttää
vatsaa kaikella herkulla mitä suinkin kurkusta alas menee — nimittäin
kun on säilynyt vielä vatsa joka sulattaa, kuten esimerkiksi sinulla,
veli. Jos nyt hiukan vaivaa, niin eipä ihmekään, sillä se oli sentään
rasvainen juhla. Hahhahhaa!

Poweria puistatti.

— Mutta asiaan. Sinä olet siis nyt varmalla pohjalla. Kivimuurisi
tuottavat hyvin, niin, onhan niihin kiinnitetyn omaisuuden arvo
sekä luonnollisen että keinotekoisen kohonnan kautta noussut
kaksikymmenkertaiseksi. Jaa, se on melkein satumaista, mutta totta,
sillä kaikki oli vielä siihen aikaan halpaa, halvalla ne tuli
rakennetuksi. Mutta muistatkos kuinka se oikein kävi?

Power koetti avata suutansa, mutta kieli oli kangistunut.

— On voinut unohtua. Kas näin se kävi! Vieras ojensi hirveän pitkän
sormensa Poweria kohti ja käänsi sitä sitte vasemmalle. — Katsohan!

Power käänsi päätänsä kuin raskasta
kivimöhkälettä sormen viittaamaan suuntaan ja näki muuriensa
rakennustyöt. Se alkoi perustuksien kaivamisesta. Laumat likaisia
työmiehiä siinä iski, väänsi, kaivoi ja työnsi väkivoimin minkä
ennätti, kuin henkensä edestä, märkänä hiestä, likaisena loasta,
saamatta henkäyksenkään hetkeä, sillä työvoudit liehuivat ympärillä
kuin sudet, paikasta toiseen ja miehestä miehelle, huitoen, huutaen
ja kiroten. Muutamat uupuivat, ne sysättiin tieltä pois; toiset
ruhjoutuivat reunoilta vyöryvien ja nostokoneesta putoilevien
möhkäleiden alle, ne sysättiin myöskin verisenä tieltä pois ja vierellä
kärkkyvästä, ryysyisestä ja nälkiintyneestä työn kerjäläislaumasta
nykästiin aina uusi mies syrjään sysätyn tilalle. Samaa jatkuen
alkoivat sitte muurit kohota alaalta maakuopasta korkealle ilmaan.
Miehiä putoili alas telineiltä raskaine taakkoineen ja murskautuivat,
ne sysättiin syrjään ja tilalle oteltiin aina täyte odottavien
armeijasta. Mutta sitte putosi alas hirmuinen siderauta ja vei
mukanansa telineet ja niiden mukana kolmekymmentäseitsemän miestä,
jotka maahan päästyään olivat yhtä liha- ja verimassaa, jota juuri
alettiin kantamaan Powerin eteen. Silloin kuva katosi.

— Näin se kävi. Mutta välipä tuolle,
sillä muurit sentään uljaasti kohosivat etkä sinä, veli, joutunut
sentinkään vahinkoon kenenkään päästä tai kädestä, niin, eikä sinun
tarvinnut edes sormenpäätäsi tahria koko rakennustouhussa — kaikki on
niin mukavasti järjestettynä tässä ihanassa maailmassa! Telineiden
sortumisesta sinä tosin synkästi kirosit, sillä se oli sinulle
muutamien lanttien vahinko, mutta kestithän sinä sen. Jaa, ja nyt sinä
olisit jo painava mies yksin noilla kivimuureillasi, mutta ethän sinä
siihen pysähtynyt. Onnellinen mies!...

Vieras vaikeni hetkeksi ja katseli Poweria kuin jotakin leikkikalua,
toinen silmä pienenä, suu nauruun rämähtämäisillään. Power ei
yrittänytkään liikahtamaan, sillä hän tunsi jäseniensä olevan jähmeänä
ja kielensä puhumasta epäävän. Häntä pelotti.

— Sinähän olet myöskin osakas kahdessa suuressa tehtaassa, niin,
oikeastaanhan ne ovatkin sinun, vaikka muodon vuoksi on niiden
leimoihin merkitty »Company». Kuinkas, paljon ne tuottivatkaan viime
vuonna puhtaaksi? Eikös se ollut täyteen 58 prosenttia? — Se oli nätti
voitto, eikö? Hykersit käsiäsi kun sen kuulit, ja kannattikin, sillä
perin vähän siitä oli sinulle itsellesi vaivaa ollut, tuskin olit
käynyt kertaakaan koko tehtaissa sinä aikana ja konttoreissakin vain
vuositilien päättyessä. Et siis tiedä kuinka tuo 58 prosenttia syntyi,
mutta lienet huvitettu sitäkin näkemään.

Ja taas hän ojensi tuon yhä pitemmältä näyttävän taikasormensa, jossa
Power nyt huomasi hirmuisen pitkän käyrän kynnen, jonka nokassa
kirpoili sähkökipinät. Samalla Powerin eteen aukeni suuri suunnaton
tehdas täydessä käynnissään. Vaikenematon kurina ja tykytys, räminä ja
jytke, remmien vilinä ja pyörien surina, vipujen kieputus ja hammasten
jurske, vongunta ja taonta. Ja niiden uhkaavissa lomissa liikkui
ihmisiä, miehiä ja naisia, kalpeina ja väsyneinä, lakkaamattomassa
jännityksessä kuin itse koneet, sillä jokainen unhotettu hetki tai
harhaliike voisi tuottaa tapaturman, tai kuoleman. Ja kuitenkin
siellä katkeili sormia ja käsiä, silpoutui jäseniä, niin että veri
roiskahteli kattoon ja yltäympäri. Jotkut kietasi kone mukaansa
kokonaan, kädestä, vaatteen liepeestä, hiuksista tai minkä mistäkin,
ne haukkiloi kappaleiksi, tai litisti, kääri, tai ilmassa kieputteli,
ja kun ne siitä irrotettiin oli jälellä enää muodoton verinen möhkäle.
Mutta vielä ehjien, vielä koneensa mukana toimivien ei auttanut siitä
välittäminen, eikä työtänsä keskeyttäminen, sillä kylmät koneet
yhä toimivat samalla matemaattisella varmuudellaan. Mutta nyt
Power huomasi, että niiden lomissa luikerteli pieni verijuova, joka
alkoi suureta suurenemistaan, kunnes siitä tuli puronen, joka kuljetti
mukanaan ruhjoutuneiden ruumiinosia ja muodottomia lihamöhkäleitä,
suuntautuen suoraan häntä kohti ja alkaen siihen kasaantua. Häntä
kauhistutti ja hän koetti päästä vyörymällä sitä pakenemaan. Silloin
vaihtui kuva. Eteen ilmestyi tehtaan toinen osa, muuten suunnilleen
samanlainen ja samanlaisilla seurauksilla, mutta sen työväen
muodostivat etupäässä lapset, niin kovin pienet, kalpeat ja rihaiset,
ja monet niistä yhtenään nykivät ja sylkivät värikästä näljää, ja niitä
kannettiin pois särkyneinä ja verisinä...

— Tiedätkös, kuuli hän vieraansa sanovan että juuri nuo ovat koonneet
tuntuvan osan prosenteistasi, niistä 58:sta?... Sääliäkö? Mitä vielä!
Ensi vuonna voit saada kokoon 68. Hahhahhaa! Mutta eteenpäin...

Powerin eteen ilmestyi toinen tehdas, joka ensi silmäyksellä oli
kuin kirkon kuvaama helvetti. Suuret tulipunaiset, säihyvät raudat,
kanget ja möhkäleet, liikkuivat tavattomalla nopeudella ja hirvittävän
uhkaavina ristiin rastiin ja niiden keskellä liikkui tulisessa
kiireessä puolialastomia ihmisolennoita, kuin itse paholaisia. Maa
jytki ja vavahteli suunnattomain vasarain iskuista ja säkenet sädehtien
sinkoilivat kuin salamat yltympäri. Mutta sielläkin tuhoutui ihmisiä,
noita henkensä uhalla ponnistelevia kelmeitä olennoita, ja toisia
kaatui yhtenään kuumuudesta ja liikarasituksesta pyörtyneinä. Ja kaikki
ne kannettiin ja kasattiin Powerin eteen suureksi, mustaksi röykkiöksi,
jossa ne hetken perästä rupesivat kiemurtelemaan kuin käärmeet ja
päällimmäiset ryömivät Powerin eteen... Samalla vaihtui näky. Ilmestyi
valimo, jonka katossa olevasta kääntövivusta riippui suunnattoman suuri
kauha, josta juuri ruvettiin kaatamaan sulaa rautaa maahan muovailtuun
muottiin. Sen ympärillä olevain miesten silmät, kasvot, jokainen
lihas heidän käsivarsissaan ja koko olennossaan oli äärimmilleen
jännittynyt. Mutta juuri tärkeimmällä hetkellä jokin paikka petti ja
hirvittävä sisällys hulvahti kauhealla voimalla ympäriinsä, niin että
samalla silmänräpäyksellä lähimmät miehet sulivat näkymättömiin kuin
rasvapisarat ja koko rakennus oli yhtenä tulimerenä...

— Niinhän se kävi viime vuonna. Menihän siinä muutamia kymmeniä
työjuhtia, mutta välipä sille. Valimo oli vanha, sinä sait siitä
viisinkertaisen hinnan palovakuutuksena ja rakennutit hämmästyttävän
nopeasti sijalle suuremman ja uudenaikaisemman tarvitsematta käyttää
kuin puolet saamistasi rahoista. Surmautuneiden työmiesten lesket ja
lapset pyrkivät hiukan osille, mutta sinä olit tarpeeksi kova etkä
luovuttanut lanttiakaan, — koska sinulla on etevä lakimies. Aina sinä
veli pelaat hyvin! Hahhahhaa!...

Ja tuo hirvittävä vieras nauroi kamalasti, Power selvästi näki hänen
tavattoman suuren punaisen kitalakensa. Mutta Power oli tuntevinaan
että hänen otsalleen oli pirskahtanut kiehuvaa rautaa, joka poltti
siihen syvän silmän, jota yhä kirpelöi. Se sai hänet hetkeksi
unohtamaan kaiken muun. Mutta sitte häntä rupesi kauhistuttamaan.

— Kammottaako hiukan? Turhaa, sillä siten vain syntyy voittoprosentit!
— Kuinkas monta niitä olikaan nyt noissa tehtaissasi työläisiä, orjia;
eikös niitä ollut 4,800 paikoille. Niin, ja sinä sait 58 prosenttia ja
nuo 4,800 saivat kaikkien käyttökustannusten kanssa yhteensä tuon 42
prosenttia. Se oli sievää peliä, veli, eikö!

Ja taas hän nauroi hirvittävästi, että Powerin täytyi sulkea silmänsä ja
koettaa vetää päätänsä olkapäiden sisään.

— Mutta silmätkäämmepä noiden sinun työläistesi asunnoihin, huvin
vuoksi vain, vieras jatkoi, ja ojensi taas taikasormensa, jonka pitkän
käyrän kynnen päässä kipenöitsi, ja samalla Powerin silmäin eteen
aukeni kurjia vuokrakasarmeja ja hökkeleitä inhottavan likaisten
katujen vierillä ja niissä kurja, ryysyinen elämä semmoisenaan. Siellä
ne jäytivät hämmästyttävän kurjia ja vähäisiä ravintomureniansa,
jakoivat niitä keskenään, jos joltakin kokonaan puuttui, ja jakoivat
niitä nälkäisille lapsilleen, jotka eivät tyydytetyiksi tulleet. Siellä
ne vaikeroivat ja rukoilivat, tahi tylsinä tuijottivat. Siellä niitä
virui raajarikkoina ja kaikenlaisten tautien kanssa kamppailevina.
Siellä niitä alastomuuteen syntyi ja kurjuuteen kuoli. Ja ainaisessa
varjossa ne olivat. Aurinko tosin paistoi, mutta sen esti etäämpänä
olevat huikean korkeat muurit, joista useat Power tunsi omikseen, sekä
musta niiden yllä lepäävä lavanne, joka muodostui loasta kohoavasta
usvasta ja sadoista siihen kokoontuvista savupilvistä.

— Niin ne elävät. Mutta katsohan minkä vaikutuksen tämä saa aikaan,
sanoi vieras ja pyöräytti sormeansa.

Lokaista katua pitkin lähti vyörymään leipä. Vieriessään se tahraantui
yltäympäriinsä. Mutta kadulla ryömijät, kaiken ikäiset ja kaiken
kaltaiset se herätti kuin kuolluksista. Ne ryntäsivät kilvan tuon
vierivän leivän perään ja muodostivat suuren, toinen toisensa yli
ryömivän lauman. Joka ei päässyt jaloin, se konttasi, ja jolla oli vain
toinen jalka, se hyppi sillä yhdellä, toiset sauvojensa avulla, toiset
ryömien ja vihdoin viimeiset vyöryen. Ja kun yksi tavotettavan tavotti,
koki toinen sen ryöstää häneltä, kunnes syntyi tappelu, jossa toiset
nousivat toistensa harteille polkien, rampaten niin että kaikki olivat
viimein yhdessä selvittämättömässä kasassa ja leipä hukkui kokonaan
lokaan...

— Se on kaikessa hassunkurisuudessaan hiukan surullista tuo, eikö
totta. Mutta elä välitä, sillä ellei noin olisi, ei syntyisikään
voittoprosentteja etkä sinä olisi miljoneeri. Sillä katsos, jos nuo sinun
työläisesi saisivat niin, jos ne edes ymmärtäisivät vaatia todellisen
osuuden työstänsä, niin ei sinulle veli jäisi mitään. Mutta nyt ne
eivät sitä tee, sinä saat 58 prosenttia ja olet onnellinen, tietysti.
Hahhahhaa!...

Taas hän nauroi, että Power tutisi kuin myrskyn puistamana. Kauhistutti
sanomattomasti ja hän tahtoi huutaa: päästä minut, mutta ei voinut
edes kieltänsä liikuttaa, sillä leukaluut olivat kuin kivettyneet ja
ammolleen jääneen suun täytti tunnottomaksi lihamöhkäleeksi pöhöttynyt
kieli, joka valui hänen leualleen pitkänä ja raskaana.

— Jaa, mitenkäs olikaan rautatieosinkojesi laita, oletkos tyytyväinen
tuloksiin — muistaaksenihan käärit 46 prosenttia puhtaaksi? Tyytyväinen
luultavasti. Mutta katsotaanpas vilahdukselta sinnekin, huvin vuoksi
vain, sillä onhan soma muistutella niitä aloja mistä voittosi
kokoontuu, näin viidentenäkymmenentenä syntymäpäivänä semminkin,
hehheh!

Ja kiusaaja viittasi taas sormellaan. Nyt siinä edessä vilisi
rautatietouhut täydellisenä, asteettain. Työt ratarakennuksella, kone-
ja vaunupajoissa, vaunuissa, asemilla ja ratapihoilla. Ja se oli yhä
tuota samaa, ylenmäärin rasittavaa, nokista, ja sitäkin vaarallisempaa
työtä. Niitä ruhjoutui vaunujen väliin ja vaunujen alle, niitä suistui
kiitävien junien katoilta, niitä räjähteli höyrypannujen mukana,
niitä ruhjoutui suistuvien ja yhteen törmäävien junien mukana, ja yhä
edelleen lukemattomin eri tavoin. Ja sitte alkoi vilistä ohitse junia,
tuli ja meni: iloisia palatsivaunuja, jotka upeilivat loistossa päältä
ja sisällä, semminkin sisältä, varustettuna kaikilla mahdollisilla
mukavuuksilla elämää ja hupaista matkatusta varten, syömistä ja
juomista varten, lepäilemistä varten, nukkumista varten, seurustelua
varten; ja nautiskelevina niiden asukkaat pehmeillä nojatuoleillaan
lekottelivatkin. Täyteen ahdettuja ihmisvaunuja, joissa tuskin oli
tilaa kaikkien istua ja joissa ilma oli niin paksua, että sen saattoi
nähdä. Ruokottomia eläin- ja tavarajunia, joitten akseleiden päältä,
katoilta ja kaikista mahdollisista piilopaikoista vilahteli esiin vielä
yksi laji matkustajia...

— Ne ovat tämän radan entisiä rakentajia ja sinun äskettäin erottamiasi
työläisiä, joilla ei ollut varaa ostaa pilettiä, mutta joiden täytyy
kuitenkin päästä kulkemaan toisille seuduille leipää etsimään.
Kuluttavathan ne hiukan höyryvoimaa, mutta minkäs niille mahdat.
Hahhahhaa!...

Ja Power kuuli taas tuon kamalan naurun, joka kävi yhä kovemmaksi ja
pirullisemmaksi.

Mutta junia kiiti toistensa ohi yhä vinhemmin. Niiden lämmittäjät
loivat hiiliä ja horjahtelivat ja koneenkäyttäjät ponnistivat voimiansa
pysyttääkseen silmänsä avoinna. Mutta joka kerta kun juna meni vierähti
radalta murskautuneiden ihmisten päitä ja kaikkia ruumiin osia, joita
kokoiltiin suurella kiireellä ja kannettiin hänen vierellensä,
jossa niitä jo ennestäänkin oli suuri suunnaton röykkiö ja josta ne
alkoivat vyöryä hänen päällensä. Samalla näki hän radalla syntyvän
kauhean sekamelskan: junat ryntäsivät toisiaan vasten, vaunut toistensa
yli ja ylösalaisin, rämisten, rytisten ja räjähdellen. Oli vaan yhtä
hirveätä särkyvien esineiden ryskettä, höyryä, savua ja tuhkaa,
kekäleitä, säpäleitä ja soraa ja niiden seassa vielä elämän kanssa
kamppailevia tai jo kuolleita ihmisiä tai niiden osia, loppumattomiin...

Power tunsi menevänsä tainnoksiin, kuolevansa. Mutta hänen vieraansa
nauroi ja puheli:

— Onhan se vähän kamalaa, veli, mutta sekin kuuluu asiaan, sekin on
noiden sinun voittoprosenttiesi yhteydessä yksi välttämättömyys. Mutta
mitäs siitä, sinun oma nahkasi kyllä säilyy, sillä kun sinä matkustat,
niin rata puhdistetaan ja erityisiin varokeinoihin ryhdytään. Sinä
olet aina turvattu, sinun kallis ruppisi... hahhahhaa!... Jaa, mutta
se sinun kaivantosi, jonka sait niin hauskalla tempulla itseäsi
tyhmemmältä ja pieneen pulaan joutuneelta liikekumppaniltasi ja
jonka nyt siis omistat yksinäsi — mitenkäs sen laita olikaan? Eikös
se tuottanut viime vuonna lähes sata prosenttia, niin että sen
salaamiseksi täytyi palveluskuntasikin erityisesti vannottaa?... Jaa,
siitä sinä veli vasta sadon niitit! Huvittanee siis vähän sinnekin
silmätä, näin merkkihetkellä, tutustua omaisuuteensa näetkös.
Hahhahhaa!...

Ja Power huomasi edessänsä pimeän kaivosaukon, johon miesjoukko
toisensa perästä katosi kuin mihinkin hornan kitaan.

— Seuratkaamme noita, sanoi vieras ja veti mukanansa Poweria, joka
samassa tunsi maan allansa vajoavan ja hän putosi vihlovan huimaavaa
vauhtia alas pimeään syvyyteen. Siellä täällä näkyi holveja, joiden
perillä tuikki pieniä liikkuvia tulia. Powerin silmissä ne muuttuivat
silmiksi, jotka näyttivät olevan noiden liikkuvien olennoiden otsassa
yksi kullakin, ja hän luuli olevansa manalassa paholaisten ympäröimänä.
Mutta hänen toverinsa nauroi ja virkahti:

— Erehdys. Työmiehiäsi ne vain ovat; kaivavat sinulle kultaa...

Ja he pysähtyivät yhdelle tasanteelle, niissä työ oli täydessä
käynnissä ja holvi kolkosti kumahteli.

— No, tartuhan vasaraan ja murskaa kiveä, kultakiveä, veliseni! Ja
Powerin täytyi totella.

Mutta nuija oli liian raskas, tuskin jaksoi hän sitä ylös kohottaa.

— Iske, iske, veliseni! Iske niin että kivet säpäleinä sinkoilevat. Niin
pitää tehdä.

Power tahtoi sanoa jotakin, pyytää, rukoilla, mutta kieli ei totellut,
eikä hän saanut edes käsiänsä moukarin varresta irroitetuksi.

— Iske vaan! kuuli hän kehoituksen.

Ja hän koetti. Hiki valui pitkin hänen ruumistansa kuin kaadettu vesi
ja ilkeä savu tunkeutui hänen silmiinsä, sieramiinsa ja kurkkuunsa,
että hän oli tukehtumaisillaan.

— Hahhahhaa! Lujassa on kulta, et sinä itse sitä irti saisi; toista
se on noiden, jotka tuottivat lähes sata prosenttia putisen puhtaaksi
sinun holveihisi... Mutta otahan ja tartu kiviin ja täytä kuorma —
kultakuorma veliseni!

Power tarttui kiviin ja sai niistä muutamia nokareita nostetuksi
vaunuihin, mutta isommat eivät kohonneetkaan, vaikka hän kuinka yritti
ja hikoili.

— Kulta on raskasta kun se on kivessä! Sinun käsivartesi, veli, ovat
väsyneet... hahhahhaa!

Hikeä pyyhkien ja läähättäen Power katseli kuinka porakoneet
jyskyttivät, moukarit, lapiot ja käsivarret heiluivat, ja vaunut
täyttyivät ja lähtivät vierimään ratojaan myöten nostoaukolle.

— Sinä et siis jaksa, veli, katsella on helpompi ja mukavampi.
Eikähän sinun tarvitsekaan muuta kuin sanoa omistavasi tuon kullan.
Noiden täytyy, muka, koska eivät muuten usko elävänsä; ja ankarimmasti
täytyy, sillä sinä tahdot lähes sata prosenttia itsellesi...
Katselkaamme siis vain, se on hauskaa...

Mutta samalla alkoi laesta tippumaan kiviä ja niiden alle murskaantui
työnsä ääressä hikoilevia miehiä, ja samalla myöskin tuntui hirveä,
maata tärisyttävä räjähdys ja kaikki meni sekaisin...

Power löysi itsensä kaivosukolta, josta kannettiin murskaantuneita
raatoja, jotka viskattiin hänen eteensä että hyytynyt veri roiskahteli.
Hän olisi tahtonut paeta, mutta jalkoihin oli kiinnitetty niin suuret
kultamöhkäleet ettei hän voinut niitä liikuttaa. Ja yhä kannettiin
aukosta ilmestyviä raatoja, milloin jotenkin koossa pysyvinä ja
kokonaisina, milloin kappaleina ja osina. Mutta Power huomasi, että
toista tietä laskettiin pimeään aukkoon sama määrä vielä terveitä ja
vahvoja miehiä.

— Niin, väki ei saa vähetä, se on sinun tahtosi. Ja kuten sanoit, kun
varokeinoista puhuttiin: »Antaa mennä, miehet ei maksa mitään, mutta
timperit ovat kalliita!» niin veli onkin asian laita. Katsohan tuota
päätöntä armeijaa, joka pyrkii timperien tilalle!... Ei pelkoa, veli...
hahahhaa!...

Power vilkasi siihen. Mutta hänen silmänsä kiintyivät vaimo ja
lapsilaumaan, joka yhä suureten piiritti kaivosaukkoa ja ojennetuin
käsin tahtoi lähestyä sitä veristä läjää, jota Powerin eteen kasattiin,
mutta vahtipoliisit estivät sen. Syntyi hirveä itku ja parku ja
hammasten kiristys, että Powerin selkäpiitä karmi, mutta samalla kaikki
katosi ja Power päästi helpotuksen huokauksen.

— Hiukan surullista, niinkö? Mutta elä välitä, sillä siten vaan syntyy
miljoonat. Kuinkas paljon niitä sinulla veli nyt onkaan?...

Power koetti muistella, sillä hänen täytyisi vastata. Hänen silmäinsä
edessä alkoi tanssia numeroita, suuria punaisia, verellä piirretyitä
numeroita sikin sokin, ylösalasin ja pitkinä riveinä, mutta hän ei voinut
niitä koota, sillä ne yhä liikkuivat ja tulivat lukuisammiksi. Hän
kuuli vieraansa ivanaurun.

— On hauskaa leikkiä noiden kanssa, eikö? Ja niin turvallista!

Power näki edelleenkin vaan numeroita. Mutta nyt ne alkoivat häntä niin
ahdistamaan, että hänen täytyi ruveta tyrkkimään niitä pois luotansa.
Siitä se kiihtyi ankaraksi kamppailuksi, jossa hän sai hikoilleen ja
läähättäen taistella niin paljon kuin ennätti, kunnes hän kuuli kamalan
pilkkanaurun ja numerot katosivat.

— Hauskaa, varsin hauskaa veli! Mutta on olemassa eräitä velkojia,
tosin vaarattomia, koska niillä ei ole mitään lakituvassa merkitseviä
papereita, mutta muuten ikäviä jos ne vaan pääsisivät lähestymään.
Haluat ehkä niihinkin hiukan tutustua.

Sanoi ja ojensi kätensä, jonka jokaisen sormen pitkän kynnen päässä
säteili ja räsähteli kuin salamoita iskien, ja samalla ilmestyi kuin
jostakin epämääräisestä aukosta, kaivannosta, rautatietunnelista tai
tehtaan ovesta, loppumaton ihmisjono, joka lähestyi häntä kuin kaamea
hautaussaatto. Vähemmän niissä näytti olevan terveitä, useammat olivat
kääreissä mikä mistäkin, ja viallisia, sokeita, silmäpuolia, käsi- ja
jalkapoikkeimia, lyyhäten, ryömien tai sauvojen varassa kulkien. Ja
kaikki ne alkoivat kiertyä hänen ympärilleen ja ojensivat häneen päin
käsiänsä ja käden tynkiänsä, kainalosauvojansa ja tyhjiä hihojansa,
surusta itkevin tai vihasta kiiluvin silmin, vanhoja ja nuoria miehiä
ja naisia ja lapsia. Ja niiden joukko kasvoi lukemattomaksi ja tiheäksi
kuin viitakko, ja ne kurkottautuivat toinen toisensa ylitse ja toinen
toisiaan työntäen häntä kohden, kunnes lähimmäiset kädet, käden tyngät
kainalosauvat ja tyhjät hiat alkoivat jo häneen koskettaa ja koko ilman
täyttävä huuto, rukous, itku voivotus ja kirous kohotti Powerin hiukset
kauhusta pystyyn. Hän koetti tukkia korvansa, mutta niihin tunkeutui
sittenkin hirvittäviä ääniä:

... Verenimijä!... ryövääjä!... murhaaja!... Anna minulle
silmät päästäsi!... anna minulle käsi!... minulle jalka... Anna minun
osani!!... Anna minun lasteni osa!... Kirottu!

Power muisti kultahelaisen raamattunsa, jonka sisälle hän ei ollut
milloinkaan katsonut, mutta jonka tiedot ja taiat hänelle oli
jolloinkin opetettu, ja hän koetti panna kätensä ristiin ja huutaa:
auta minua, sillä olenhan minä kristitty ihminen!

— Joo, sinä olet kristitty ja oikein puleerattu ja patenteerattu!
nauroi vieras että Power taas näki hänen pitkät torahampaansa ja
punaisena ammottavan kitalakensa.

— Joo, sinä olet kristitty ja kannatat vahvasti kirkkoa, veli.
Sinähän melkein yksin rakennutit tuonkin yhden tuonne kurjimpien
vuokrakasarmiesi läheisyyteen, missä suurin osa kaupunki työväkeäsi
asustaa, ja myöskin valitsit sinne papin, mieleisimpäsi niistä
sadastaneljästäkymmenestä jotka kävivät kumartamassa. Ja hyvän valinnan
teitkin, se on totta. Ei ole joutanut taivas mustumaan eikä helvetti
jäähtymään. Niin, ja kannatathan sinä vahvasti myöskin teikäläisten
ylpeätä kirkkoa ja olit valitsemassa siihen seremonimestaria, joka
osaa laulaa hieman toisessa äänilajissa kuin luo toinen, niin että jos
joskus niinkuin omaatuntoa roukkisi, menee vaan sinne niin se ottaa ja
tyyntyy. Hahhahhaa! ... Sinä olet johdonmukainen mies, veli; kaikessa
johdonmukainen. Hahhahhaa!

Se nauru oli kamalaa. Power hytki kuin myrskyn puistamana. Ja nyt vasta
hän huomasi että vieraansa otsassa oli sarven tynkä. Power vapisi kuin
vilutautinen ja lysähti hervonneena levälleen kuin lankavyhti. Mutta
vieraansa, joka ei voinut olla muu kuin itse pääperkele, kuuli hän
nousevan ja puhelevan:

— Olenpa jo viipynyt liikaa, pitää ehtiä vielä toisiakin veljiä
tervehtimään. Hyvästi siis!

Ja tarttui Powerin käteen, jota hän ei
voinut pois vetää, vaikka tunsi että sitä poltti ja paleli, pisteli ja
pakotti yhtaikaa. Ja puheli vielä:

— Siis viideskymmenes syntymäpäivä ... onnittelen! Hyvin se on mennyt,
hyvin olet asiasi osannut hoitaa ja olet niin varmalla kannalla...
Kun vaan ei olisi tautia ja kuolemaa... mustaa... hahhahhaa!... haa!
hahhahhaa!...

Astui ovelle ja kumarsi:

— Näkemiin... hahhahhaa!...

Power aukasi jähmettyneen suunsa ja ponnisti kaikki voimansa. Vuoteen
vierelle syöksyi hätääntynyt vahtipalvelija aseet molemmissa käsissä.
Mutta Power, märkänä hiestä, vapisevana, silmät pyöreinä ja ulos
pullistuvina tuijotti paikkaan mistä paholainen oli lähtenyt. Siinä
riippui hänen oma yönuttunsa tuolin selkänojalle heitettynä.

Power tunsi sydämensä lyövän epäsäännöllisillä, vihlovilla jytkäyksillä
ja retkahti tyynyilleen.

— Lääkärini! örähti hän käheästi.

Palvelija katosi kuin pyyhkäistynä ja muutaman tuokion perästä ilmestyi
siihen lääkäri. Mutta hetken perästä tuli niitä kaksi lisää. Ja taas
muutaman hetken perästä kaksi. Ja kokonainen armeija sairaanhoitajia.

Ja Powerin palatsissa liikuttiin niin hiljaa ettei askelten ääntä
kuulunut.




MAALAAJAN TAIVAS.


Hän oli taiteilija ja hänellä oli sen tuskat. Hänen poveansa poltti
lakkaamaton kaiho ja luomishalu, ja hän olisi tahtonut tehdä jotakin
suurta — kuolematonta. Mutta maailma ei tarjonnut kyllin korkeita
aiheita, sillä se oli niin jokapäiväinen, niin lemmetön ja tyly,
niin rauhaton ja ruma. Hän ikävöitsi niiden vastakohtia ja hänen
kevytsiipinen mielikuvituksensa lennätteli häntä usein siellä —
mailmoissa, joita ei ollut olemassa. Hän palavoitsi kauan ja vihdoin
keksi ratkaisun: hän tahtoi maalata taivaan.

Hänen rintansa täyttyi pyhästä innostuksesta ja hän täytti palettinsa
ihanimmilla väreillä, levitti eteensä suurimman kangaskappaleen
ruusuisella pohjalla ja rupesi piirtelemään muotojen ääriviivoja —
maalasi ja pyyhki, maalasi ja pyyhki, sillä ääriviivat vaihtuivat ja
muodot haihtuivat eikä kokonaisuutta tahtonut syntyä.

Mutta viimein se syntyi; juuri kun hänen lihansa oli väsynyt
ja mielikuvituksen lintu oli lennähtämäisillään alas siipiänsä
lepuuttamaan. Silloin se oli syntynyt. Hän oli maalannut taivaan —
autuaitten lehdon, jossa ruusut eivät lakastuneet eikä myrsky veden
kirkasta kalvoa himmentänyt, jossa jumalan lempeä silmä päivänä paistoi
ja hänen henkäilynsä viihdyttävänä tuulosena leyhyi, jossa ilma soi
ijäistä ihaninta symfoniaa ja yrttitarhojen mystilliset siimekset
olivat ehtymättömien uinailujen tyyssijoja niille onnellisille jotka
siellä toisensa kohtasivat häiritsemättömin lemmensyleilyksin ja
ijankaikkisuuteen jatkuvin nautinnon hetkin.

Se oli nyt se, jota hän oli ikävöinyt, ja hän tahtoi uinahtaa sinne
armaansa syleilyyn.

Mutta keskellä ihaninta ilmojen symfoniaa ja yrttitarhojen lumoa
pilkisti sieltä itse pahanhimon ilkeä silmä ja irvisti itse rumuuden
raateleluhampaat — ja kaikki oli saastutettu.

— Ei! Niille on luotava oma maailmansa — helvetti, pimeä ja ruma.

Ja hän täytti palettinsa rumimmilla väreillä, otti suurimman
kangaskappaleen lokamustalla pohjalla ja maalasi, pyyhki ja maalasi,
sillä hän ei tahtonut löytää muotoja eikä ääriviivoja kylliksi mustia
ja kylliksi rumia.

Mutta vihdoin se oli syntynyt. Hän oli maalannut kaameimman louhikon,
jossa ei mikään kukoistanut, ärjyvään yöhön, jossa ei hetkenkään rauhaa
ollut, jonka ylitse itse belzebub siipensä levitti ja yhden silmänsä
valoksi ylensi. Sinne katkerimmista kyynelkarpaloista vedet murhan
myrkkyvaahdossa kohisemaan, tuskista polttavat tuulet, vääryyden
vihloista viimat ja itkuista ikuinen symfonia. Sinne alastomat himot
hirveimpään piiritanssiin itse belzebubin ympärille. Sinne portaat
rujoista ja rammoista, orvoista ja leskistä, kaikista joita rumuuden
enkelit olivat kaikkina aikoina niittäneet ja niitä myöten raskaine
kultaristineen loppumattomaan kiipeämiseen ne, joille se oli ihanne...

Se oli nyt se — helvetti, jonka vuoksi hän oli kärsinyt ja tuntenut
miljoonien kärsivän. Hän tahtoi paeta jälleen taivaaseensa ja
uinahtaa...

Mutta ihmiset kulkivat hänen ikkunansa ohitse, tulivat ja menivät,
kukin arki päiväisillä asioillansa; ja heidän äänensä sorisivat milloin
iloa, milloin surua, milloin leikkiä ja milloin totisuutta, ja kaikki
yhtyi yhdeksi sekavaksi kuoroksi.

Hän katsahti maalaamiinsa ja ne olivat aivan epätodellisia; ne olivat
liian valoisia ja liian mustia.

— Ei, mutta maalaappas elämä, todellinen elämä todellisin mutta
taiteellisin värein!

Hän täytti taas palettinsa väreillä, levitti eteensä kangaskappaleen ja
alkoi piirtelemään muotoja ja ääriviivoja...

— Mahdotonta!

Hänen eteensä aukeni huimaavia näköaloja, jotka sisälsivät itseensä
taivaat ja helvetit lukemattomine tavanvaihteineen; ääretön värien
ja muotojen, sointujen ja epäsointujen sotku, johon hän upposi kuin
hyttynen avaruuteen.

— Mahdotonta! Se on puristettava kokoon, se on puristettava niinkuin
sydän puristaa joskus tunteen yhteen ainoaan pisaraan...

       *       *       *       *       *

— Mitä sinä mietit, poikani? — Se oli hänen äitinsä lempeä ääni.

— Olen maalannut taivaan ja helvetin, nyt tahtoisin maalata elämän.

— Yhdistä ne... ei, maalaa taivas uudelleen, kunnes siitä on tullut
todellinen ihanne sinulle tänäpäivänä, se on paras taulusi! Ja äiti
poistui hymyillen.

— Niinkö!

Maalaaja otti taas palettinsa, sevotteli värejä ja mietiskeli. Nopeasti
sivalsi hän pienen pikkaraisen kangaskappaleen vaaleansinervällä
pohjalla ja maalasi siihen muutamilla siveltimen vedoilla palan
puhdasta luontoa, sinne oman majansa ja sen pyhättöön lemmittynsä kuvan.

-Nyt!

Ja riemuiten vei hän sen äidillensä.

Äiti katsahti siihen vaan kerran ja suuri, kirkas kyynelkarpalo
vierähti hänen kalpealle poskellensa.

— Se on hyvin kaunis, poikani! Mutta eikö mitään ole siitä unohtunut —
eikö todellakaan mitään?...

Oli unohtunut. Maalaaja muisti sen ja vavahti. Oli unohtunut se, joka
olisi pitänyt ensimäisenä maalata hänen majansa pyhättöön.

Nöyränä palasi hän ja korjasi erehdyksensä; lämmöstä täyttyvin rinnoin
maalasi hän sen, joka oli unohtunut — äidin sydämmen.




VIIMEINEN LEIPÄ.


Sinä tiedät, Hannu, että tässä on viimeinen leipämme?...

Sen lausui kalpea nuori vaimo. Ääni oli hellän arka, melkein
kuiskaava. Mutta Hannu ei virkkanut mitään, hän vaan tuijotti
pienestä ikkunaruudusta kapealle likaiselle kadulle, joka juuri oli
peittymäisillään valkoiseen lumivaippaan. Siinä oli hän jo kauan
tuijottanut näkemättä mitään, taikka katsellut, kuinka suuret, pehmeät
lumihiutaleet kuin valkeat perhoset lentää lepottelivat alas maahan ja
ikkunaruutua vasten, josta siipirikkoina putosivat alas kynnykselle.
Sitä mukaa kun maa valkeni ja loka peittyi tuntui hänenkin mielensä
valkenevan, sielläkin tuntui jotakin peittyvän, pehmenevän ja
lämpenevän, sillä hän oli unohtamaisillaan todellisuuden.
Mutta yht'äkkiä kaikki musteni.

— Viimeinen leipä!... Josko hän sen tiesi?... Kyllä, kyllä hän sen
tiesi, hän _tunsi_ sen ja siksi se muistutus vihlasi kuin puukolla. —
Viimeinen... viimeinen... jo kolmannen kerran »viimeinen!»... Kunpa
olisivat nuo lumihiutaleet leipiä, suuria valkoisia leipiä, ja nuo
pienemmät voinokareita, sokerin paloja ja suolan rakeita!...

— Kuulitko sinä, Hannu, mitä minä sanoin?...

Josko hän sen kuuli? Herra jumala! Vaikka hän olisi ollut sadan
peninkulman päässä, ei hän olisi voinut olla sitä kuulematta — tuota
ääntä! Hänen teki mieli vastata: en, mutta ei saattanut, ja kun hän
aikoi vastata: kyllä kuulin, rakas toverini; niin tuntui että kyyneleet
tulivat hänen silmiinsä ja sitä hän ei tahtonut näyttää, siksi jäi
hän liikkumattomana paikalleen. Hän kuuli, kuinka vaimonsa salaten
huokasi ja kuinka lasten hampaat narskuivat kuivia paloja järsiessään,
ja edelleen kuuli hän, kuinka vaimonsa kokoili puun kappaleita ja
heitti ne uuniin.

— Rakas Hannu, ne olivat myöskin viimeiset!...

Hannu tiesi sen, tiesi liiankin hyvin ja
siksi hän vavahti kun kuuli ne heitettävän uuniin. Hän olisi tahtonut
mennä niiden mukana ja palaa kekäleeksi. Mutta hän vaan yhä tuijotti,
— ei, hän vaan oli tuijottavinaan, sillä hän ei voinut siitä pois
kääntyä. Hänen polvensa vavahtelivat, mutta jalat eivät totelleet.
Ja hän kuuli edelleen kuinka vaimonsa salaa nyyhkytti ja pyyhkeili
kasvoilleen vierivät kyyneleet.

— Martan kädet ovat aivan tummansiniset, pitäisi tukkia se ikkunan
rikkein, sillä sieltä tuulee ja tuiskuaa...

Lapset rupesivat ihmetellen katselemaan vuoroin isään ja vuoroin
äitiin, niin että leipäpalat unohtuivat avattuun suuhun. Ja vaimo
jatkoi, vielä aremmin ja hellemmin:

— Rakas Hannu! Et taida enää nähdä mitään keinoa, mitään mahdollisuutta
Ja sinua taitaa kovin rasittaa... Mitähän jos minä lähtisin
koettamaan?...

— Ei! Et sinä lähde, vaan minä, minä lähden! Olkaa te vaan rauhalliset
ja odottakaa hetkinen — ehkä tunti — ehkä kaksi — ehkä kolmekin, mutta
minä tuon leipää ja puita myöskin...

Ja nopeasti kuin riuhtaisten itsensä syöksyi hän ulos, jossa vasta
muisti ikkunan rikkeimen, mutta näki jo vaimonsa siihen asettelevan
jotakin tuketta, samalla nyökäyttäen hänelle päätänsä rohkaisevasti
hymyillen. Ei, niissä silmissä oli vielä enemmän, niissä oli niin syvä
osanottavaisuuden ja toivon, rukouksen ilme että Hannu tunsi kaiken
kurjuuden ja katkeruudenkin ohella rintansa täyttävän selittämättömän
lämpöisestä, onnena väreilevästä tunteesta.

— Ihmeellistä, mutisi hän itselleen, kuinka tällaisessa hirveässä
olotilassa ihminen tulee saamattomaksi, niin, aivan tolkuttomaksi.
Lieneekö sittenkään kaikki niin auttamattoman toivotonta todellisuuden
pakosta, eikö vain liene vika minussa?... Eiköhän sitä voisi korjata,
kun koettaisi, ponnistaisi?...

Näissä ajatuksissa oli hän huomaamattansa risteillyt katuja kovassa
vauhdissa. Hänet huomautti vasta vilu, joka värisytti hänen huonosti
puettua ruumistansa, sillä tuuli oli kiihtynyt ja käynyt jäätävän
kylmäksi, ryöpyttäen kevyttä nuorta lunta kadut täyttävänä tuiskuna.

— Minnekäs minä oikein menen?...

Hän väistyi seinän suojaan, nojasi olkapäänsä lähimpään nurkkaloveen,
työnsi kätensä taskujen pohjaan ja jäi miettimään. Mutta sen sijaan
että hänen olisi pitänyt miettiä keinoja ja etsiä mahdollisuuksia,
kiersi ajatus aina toivottomuuteen, — tuonne hökkeliin,
missä enää oli vaan armosta suojaa, mutta tiedotonta kuinka kauan,
viimeisiin puihin, jotka oli pantu uuniin, rikkinäiseen ikkunaan, jota
hän tolkuttomuudessaan ei ollut korjannut, mutta johon hänen vaimonsa
oli tukkinut resua, lapsiin, jotka järsivät viimeisiä leivänpaloja,
Marttaan, jonka kädet olivat tummansiniset ja vaimoon... sellaiseen
vaimoon!...

— Viimeinen leipä! mutisi hän. Jo kolmannen kerran viimeinen!... Ensi
kerralla oli hän pelastunut niin ja toisella kerralla niin, mutta
nyt?...

Kuusi kuukautta oli hän kierrellyt ympäri kaupunkia ja lähiseutuja
maallakin työtä etsien, mutta turhaan, sillä laumottain kierteli toisia
hänen laistansa samoilla teillä, yhtä turhaan ja yhtä toivottomina.
Kuusi kuukautta oli hän miettinyt yhtä ainoata asiaa, nimittäin
perheensä elämän kysymystä, voimatta sitä ratkaista. Kuusi kuukautta
oli hän koettanut sen eteen kaikki keksimänsä kunnialliset keinot,
kaikki mitä hänen järkensä oli voinut pudistaa, ja ihmeellistä, kuinka
vähäisiä siltikin olivat tulokset olleet! Ennen ei hän ollut sitä
uskonut, kun oli ollut säännöllistä työtä eikä ollut tuntuvampaa hätää;
päinvastoin oli hän ollut varma, että kaikissa tiloissa voipi
hänenlaisensa, vielä nuori ja terve mies elämän kohtalonsa ohjata niin
ettei kurjuus pääse kynsiänsä iskemään. Nyt oli hän sen kokenut ja
masentunut; saanut tunteen voimattomuudestansa torjumaan kurjuutta,
johon hän oli sidottu kuin muuriin. Viimeinen hänen hätäkeinonsa
oli ollut omituista laatua. Hän oli ryhtynyt kuin työhön, ahkerasti
ja sinnikkäästi, kiertelemään katuja etsien eikö joku olisi jotakin
arvokasta pudottanut josta voisi saada »löytäjäisiä». Se oli tietysti
ollut turhaa, sillä harvoin rikkaat pudottavat arvoesineitään ja
köyhillä ei ole mistä pudottaisivat. Nyt ei ollut enää nähtävissä
mitään keinoa, ei korttakaan, johon olisi toivonsa kiinnittänyt. Olisi
sentään vielä ollut yksi, se viimeinen, nimittäin suora kerjuu, mutta
se tuntui hänestä niin häpeällisen alentavalta, ettei hän siihen
tuntenut voivansa vieläkään ryhtyä, sitäpaitsi olihan sekin ilman
erityistä lupaa rangaistuksen alaista...

— Mitä? Entäpä varastaisin?... välähti hänen mieleensä, ja nyt vakavana
kysymyksenä, eikä vaan sellaisena mahdollisuuden vertailuna kuin ennen
joskus. — Olisihan se oikeastaan kerjuuta kunniallisempi ja eiköhän
viime lopussa oikeutettukin, sillä »ei hädällä ole lakia». Ja niinköpä
eivät sitä muut, monetkin tekisi ilman hätääkin, aivan kunniallisena
vieläpä kunnioitettuna ihmisenä, vaikka se tapahtuu jonkin, mikä se
milloinkin lienee, pettävässä ja peittävässä varjossa. Vai mitenkä
olisi selitettävissä nuo kasaantuvat rikkaudet käsiin jotka eivät
niitä missään muodossa synnytä, tuolle hirvittävän suurelle laiskuri
ja elostelijalaumalle yhteensä, erityisesti sen muutamille? Eiköhän
ne vaan ylimalkaan kasaannu vieläkin rumemmilla keinoilla kuin
varkaudella: petoksella, viekkaalla peitetyllä petoksella ja julkealla
lainsuojaamalla petoksella... Jos minä siis tässä tilassa, perheeni
vuoksi, lasteni vuoksi, heitä turvatakseni nälkään kuolemasta varastan,
niin teenköpä siinä väärin? Ja jos sitte joudunkin niitä varten
varattuun tyrmään, välipä tuolle, onni sekin, ehkäpä sitte paremmin
armahtavat noita turvattomiksi jääneitä...

Ennen oli hän nuo ajatukset torjunut, vaan nyt ne kiersivät joka
puolelta eteen ainoana keinona ja vihdoin jäi vain kysymykseksi se,
miten varastaa, miten se kävisi laatuun. _Miten?_ Siinä olikin enemmän
kuin ratkaistavaa...

Mutta vielä kerran jätti hän sen ajatuksen, sillä hänen mieleensä
johtui roskakasat, joihin paremmassa asemassa olevat ihmiset heittivät
kaikenlaiset jätteensä; voisihan niitä hämärissä kenenkään huomaamatta
penkoa ja mahdollisesti löytää jotakin kunnollista...

Illan jo pimettyä asteli Hannu asuntoansa kohden, hitain askelin, pää
rintaan painuneena, puunkappaleita kainalossa. Kuta lähemmäksi »kotia»
hän tuli, sitä hitaammiksi ja epävarmemmaksi kävivät askeleet. Ikkunan
kohdalla hän pysähtyi, vapisi ja kuunteli...

— Nyt ne siellä hiljaa odottavat, että isä tuo ruokaa ja puita! Ne ovat
jännitettyjä siinä odotuksessaan, mutta varmoja, sillä varmastihan minä
lupasin! Jos eivät jo liene vilusta jähmettyneet?...

Hän hiipi oven edustalle, hiljaa kuin varas.

— Ei! Minä en voi mennä sisään, minä heittää kolahutan nämä puut oven
edustalle, josta vaimoni ne tulee ottamaan, ja juoksen takaisin, sillä
minun täytyy heille viedä myöskin ruokaa!...

Ja niin hän teki. Rinnassaan kakkasi kuin vasaroilla kun hän jälleen
kadulla pysähtyi.

— Sanotaan, että »kun on hätä sulia suurin, avun antaapi jumala». Nyt
on minulla hätä. Sinä jumala, jos olet olemassa, tiedät sen — tai jos et
vielä tiedä, niin katso minun sydämeeni ja katso minun rakkaimpieni
sydämeen! Katso, ja ojenna kätesi, minä käyskentelen ja annan sinun
ohjata itseäni!...

Ja hän käyskenteli ilman määrää, mutta tuloksetta, edessä ja ympärillä
oli aina samaa. Hän kulki täysinäisten ikkunain, ruokatavaroilla
lastattujen näytepöytien ja ruan hajua tuoksuavien ravintolain ohi,
mutta hänelle ei niistä ollut mitään hyötyä, päinvastoin yhä kovemmin
vatsassa ellosteli ja rinnassa viilteli.

— Jumalani, sinähän lupaat auttaa ja vakuutat voivasi sen tehdä, tee
nyt ihme! Pane nyt tuolta hanhi lentämään vaimoni pataan ja tuolta
leipä vierimään lasteni syliin! — Ei niinkään, näytä vaan joku
yksinkertainen mahdollisuus, jonka avulla minä tulen pelastetuksi!...

Mutta jumala ei kuullut. Hetken perästä huomasi hän taas olevansa
paluutiellä — tyhjin käsin.

— Ei, se ei saa tapahtua! virkahti hän ääneensä ja hampaat jarskahtivat
toisiansa vasten.

Oli jo myöhä, lähellä puolta yötä. Katuliike oli vaiennut, valaistus
himmentynyt. Hannu tunsi jalkainsa juurelta tuoksahtavan tuoreen
leivän hajun, niin voimakkaan, että se tuntui melkein ravitsevan. Hän
kurkisti raollaan olevasta ikkunasta sisään ja huomasi että se oli
leipurintupa. Siellä torkkui muutamia miehiä, toiset puoliunessa, toiset
täydellisesti nukuksissa. Ja siinä hänen allansa, niin lähellä että
melkein olisi ylettänyt kädellä koskettamaan, oli suuri kasa leipiä,
pulleita, punaposkisia leipiä!

Yht'äkkiä selvisi hänelle siinä käytäntöönpanoon asti varma ajatus
ja samalla hän myöskin muisti puunkappaleen, jonka päässä oli ollut
rautanaula.

Ennenkuin hän huomasikaan oli hän siinä taas takaisin naulapäinen
puukappale vapisevassa kädessään. Ja kas kuinka helposti se leivän
noppaaminen kävikin, aivan kuin vanhalta oppineelta!

Juoksujalassa, taakseen ja ympärilleen vilkuillen harppaili hän
asuntoonsa, otti kainaloonsa äsken tuomansa puut, joita ei vaimo
ollutkaan siitä korjannut, ja työntyi vapisevin polvin ja hurjasti
hakkaavin sydämmin varovasti sisään. Huoneessa oli pimeä ja vastaan
löyhähti kostea kylmyys. Lapset rykivät, muuten oli hiljaista. Mutta
kun puut kolahtivat lattiaan kavahtivat lapset.

— Isä tuli!... Isä kulta!... Hyvä isä! huusivat ne: Missäs leipää?...

— Täällä, lapset! vastasi isä ja koetti saada äänensä sopivaksi, vaikka
se tahtoi värähdellä. Ja hän silpoi leivästä kappaleen kullekin. Hänen
laitellessa tulta uuniin riemuitsivat lapset palasineen. Pian loimotti
tuli ja lauhdutti pienen hökkelin ilmaa.

— Sait kuitenkin! Mistä? äännähti vaimo, melkein kuin iloisena hänkin,
ja lisäsi: Otanpa pienen palasen minäkin.

Hannu tunsi otsansa punastuvan, kaiken veren syöksyvän hänen päähänsä
ja kasvoihinsa, niin voimakas häpeä ja kurjuuden tunne vihlasi häntä.
Mutta hän puri tuntoansa ja koetti olla luonnollinen ja varma.

— Syökää te vaan, huomenna tulee lisää ja enemmän.

Vaimo ei kysynyt enempää. Mutta Hannusta tuntui että hän tiesi asian
todellisen laidan, ja häntä alkoi epäilyttää että tiesivät sen muutkin.
Kuka sen tietää vaikka joku, vaikka juuri poliisi olisi jossakin
nurkan takana vaaninut häntä, nähnyt kaikki ja sitte seurannut hänen
jälkiänsä. Ja nyt hänestä tuntui että joku hiiviskeli ikkunan ja oven
edustalla...

Vihdoin asetuttiin levolle, liha lihaan,
toinen toistaan lämmittämään. Mutta Hannu ei saanut unta. Aina kun hän
ummisti silmänsä, ilmestyi hänen eteensä naulapäinen puukappale ja
leipä, ja joku vaanimassa nurkan takana ja seuraamassa hänen jälkiänsä.
Ja taas hänen täytyi tarkistaa korviansa, eikö vaan joku hiiviskellyt
seinän lakana, eikö vaan kalahtanut oven lakana raudat...

— Teinkö minä oikein vai väärin? Eikö sittekin olisi ollut parempi
kerjätä? Sillä eikö ole yhtä suuri häpeä miehen varastaa yhtä leipää
kuin kerjätäkin?... Ja eiköhän vaan olisi löytynyt joku muu keino,
kun olisi ollut hiukan enemmän järkeä, hiukan enemmän tarmoa, hiukan
enemmän miettinyt?... On häpeä olla perheensä edessä tällainen!...

Ajatukset ajoivat toisiaan, multa mitään selvää ei tullut. Ja kaiken
lopuksi ilmestyi silmäin eteen aina tuo leipä.

Viimein oli hän nukahtanut. Ja hän oli Olovinaan suuressa hädässä,
jonka laatua hän ei selittää taitanut, ja harhailevinaan eksyksissä
pimeätä ja mutkaista tietä. Mutta ylhäältä korkeudesta oli katsovinaan
suuri kirkas silmä, jumalan silmä. Se katsoi suoraan häneen ja seurasi
häntä, mutta sen ilme oli selittämätön. — Näytä minulle mihin minun
on mentävä ja mitä tehtävä! oli hän huutavinaan ja ojentavinaan
käsiänsä sen puoleen. Mutta silmä katsoi vaan. — Viittaa minulle tie,
se oikea tie! oli hän huutavinaan uudelleen. Mutta silmä vain katsoi.
— Auta minua, sillä minä olen hirveässä hädässä! oli hän vielä kerran
huutavinaan niin lujasti kuin jaksoi. Mutta silmä ei värähtänytkään,
katsoi vain, eikä näyttänyt välittävän hänestä enempää kuin muistakaan.
Silloin oli hän vaipuvinaan synkkään epätoivoon ja menettävinään kaiken
tarmonsa... Mutta sitte oli siihen ilmestyvinään hirveän suuri leipä,
jota ympäröi käsiraudoista, poliisikypäreistä, patukoista, pyssyistä,
miekoista, pistimistä ja kaikenlaisista murha-aseista kokoonpantu aita.
Mutta hänellä oli olevinaan hirveä nälkä ja hän oli syöksyvinään aidan
läpi, ottavinaan leivän harteillensa ja lähtevinään sen kanssa pakoon
juoksemaan. Mutta samalla olivat myöskin raudat, kypärit, patukat,
pyssyt ja pistimet liikahtavinaan ja lähtevinään hänen peräänsä. Ja
leipä oli hirveän raskas, ne saavuttivat hänet. Silloin hän hirmuisessa
hädässä, leipä sylissään, oli polvistuvinaan jumalan silmän alle, joka
yhä katsoi, ja huutavinaan: jumala, auta tämä ainut kerta!

Silloin oli hän löytävinään itsensä omalta vuoteeltansa ja tuntui kuin
savupiipun kautta olisi jylissyt ääni:

Tomppeli! Syö sinä lastesi kanssa hyvällä omallatunnolla se leipä,
jonka varastanut olet, sillä rakkaudesta sinä sen varastanut olet.
Ja katso, sinä olet työtä tehnyt ja ollut raskautettu, ei sinulta
koskaan leivän puuttuman pitäisi, eikä sitä varastaa tarvitsisi, jos
oikein olisi. Niin että jos sinä alati ahkerien ja ijäti säästäneiden
veljiesi kanssa vaatisit kaiken osasi ja kaiken omasi niiltä, jotka
nyt ylenkylläisyyteen ja rikkauksiin hukkumassa ovat, niin ei niille
jäisi leivän murenta ravinnoksi eikä langan solmua ruumiinsa verhoksi,
vaan te olisitte ylenkylläiset ja rikkaat. Ettäs sen nyt tiedät ja
toisillekin opetat!




OMATUNTO.


Nuori pappi Pehmeä ei ollut onnellinen, vaikka oli vasta saanut
vakinaisen paikan ja nätin pappilan sekä kevennyt iskeä silmänsä
rikkaan makkarakauppiaan tyttäreen. Pehmeä oli onneton, ja oikeastaan
perin pienen seikan vuoksi. Kyllästyneenä kohtaloonsa, joka näytti
hänelle olevan vain ohdakkeista epäonnistumisen tietä, muisteli hän
mennyttä taivaltansa.

Pehmeä oli ollut aikanansa tyypillinen papin poika, laiska, mihinkään
kelpaamaton hulttio, jolle koulu oli kauhistus ja koti, kaikesta sen
lihavuudesta huolimatta, kuritushuonevankila; mutta kylän raitit
piikain luhtineen ja kaupungin kadut kapakoineen, ne olivat jotakin
joiden vuoksi maksoi vaivan elää. Senpä vuoksi sanot niin, ja
näyttikin, että hänestä voi tulla mikä muu tahansa, vallesmannista
markkinahuijariin, viinakauppiaaseen ja maantierosvoon asti, vaan ei
suinkaan pappi, kuten esimerkiksi hänen isänsä, joka, vaikka olikin
armoton ja ahnas, oli sentään ankara hengenmies ja saarnasi niin että
kirkon akkunat helisivät ja herkkämielisempien mielet raukesivat itkuun
ja voivotukseen.

Ja siltä se näyttikin.

Kun pappa kuoli — joka tapahtui äkkiä, liiasta lihavuudesta, kuten
sanottiin — ja tavalliset virkavuodet olivat ohi, loppui pappilan
lihavat päivät; nuoremmat saivat jäädä perintöpaloille ja hänet
työnnettiin hankkimaan itse leipänsä. Mutta kaikissa hommissa, joihin
hän yritti, hän epäonnistui jostakin syystä jota hän ei ymmärtänyt.
Vaikka hän koetti vakaantua ja sellaisena yritti, niin kuitenkin hän
epäonnistui, ja elämä semmoisenaan, aivan jokapäiväisen leivänkin
kannalta, näytti ylen ankaralta. Se oli ihmeellistä!

Kun hän tuota seikkaa pysähtyi oikein tosissaan miettimään, selveni
hänelle äkkiä, että hänen oikea kutsumuksensa olisikin ehkä papiksi,
pappavainajan uralle. Ja kun hän rupesi sitä ajatusta kehittämään, niin
näytti hänestä, että mitään sen helpompaa toimialaa ei löydy ja että
saarnata voi kuinka voimakkaasti ja kuinka paljon tahansa. Niinpä hän
rupesi mukaannuttamaan elämäänsä kristilliseen henkeen ja sai pian
virallisen voitelun papiksi. Se tapahtui hänestäkin ihmeteltävän
huokeasti ja nopeasti, niin, että oikeastaan hän ei tuntenut vielä
ehtineensä sisällisesti ollenkaan siihen muutokseen kasvaa. Ja
vakinainen paikka oli tarjolla heti, tässä uudessa maassa, ilman mitään
vaalisaarnoja tai muita ehdollisia vaikeuksia.

Mutta tätä uutta uraansa varten, jonka hän päätti johtaa loistavaan
lopputulokseen, teki hän muutamia vakavia suunnitelmia, uudistavia
suunnitelmia, ankaroita häneen itseensä nähden. Ensinnäkin hänen piti
asettua tanakasti kristillisen moraalin kannalle, se on, ainakin
ulkonaisesti näyttää nuhteettomuuden esimerkkiä: hillitä lihan himot
ja maailman koreuden halut, olla yksinkertainen, kärsivällinen,
lempeä, sovukas ja niin edespäin. Ja koska hänen isäänsä, jonka nimi
on ollut Sträng — ankara, kova — oli sanottu nimensä mukaiseksi sen
pahassa merkityksessä, päätti hän ikäänkuin vakavaksi mielenosotukseksi
muuttaa nimensä sen vastakohdaksi: Mjuk, ödmjuk, tai jotain semmoista,
kunnes siitä lopulta tulikin samalla aitosuomalainen: Pehmeä. Ja
koska hän oli huomannut luonteensa taipuisaksi erimielisyyteen ynnä
muuhun sen tapaiseen, joka seikka oli näyttäytynyt haitalliseksi
hänen pyrkimyksissään, niin päätti hän nyt täst'edes varoa sitä,
menetellä kaikkien mielen mukaan ja olla sovussa, ettei suinkaan siitä
kompastuskiveä tulisi.

Näin varustautuneena uudelle urallensa astui hän paikkaansa valoisalla
mielellä. Ja ensimäinen hänen saarnansa täydelle kirkolle oli
onnistunut loppupuolelle asti hyvin, kunnes hänen silmänsä olivat
sattuneet erääseen ihanaan neitokaiseen lihavan herrasmiehen rinnalla;
silloin oli tullut pieni hämminki, joka kuitenkaan ei tuottanut sen
suurempaa haittaa, sillä se tapahtui aivan amenen edellä. Se seuraus
siitä vaan oli, että hän joutui ottamaan selvän tuosta neitokaisesta ja
se oli viedä hänet heti epäkristilliselle polulle. Toinen saarna meni
myöskin muuten hyvin, mutta sen loputtua tuli eräs vaimoihminen häntä
ikäänkuin kiittelemään, samalla kuitenkin antaen viittauksen, että
pitäisi vast'edes vähän ankarammin sieluja kouristella.

Kiitollisena otti hän huomautuksen onkeensa ja aprikoi menettelytapaa.
Ei siis auttanutkaan se, että noin vain ylimalkaisesti ja keveällä
kädellä auttoi kristillistä maailmanjärjestystä eteenpäin, piti repästä
ja iskeä. No, koska hän tahtoi tällä urallansa edistyä ja voittaa,
koska hän tahtoi olla »hyvä pappi» ja koska siitä luultavasti riippui
myöskin hänen lopullinen suhteensa rikkaan makkarakauppiaan tyttäreen,
niin tahtoi hän tehdä sen ja käydä käsiksi ihmisten pääsynteihin. Ja
heti ensimäisellä kerralla alkoi hän jyrisevän saarnan ylpeydestä
ja maailmankoreudesta. Mutta kun hän oli juuri pahimmoilleen alkuun
päässyt, pisti hänen silmiinsä rivi mitä korskeimpia naisten hattuja,
hiuslaitteita ja rintoja, niiden joukossa makkarakauppiaan ihana
tytärkin, sekä naamoja ja ryntäitä miesten, joiden hän tiesi kävelevän
päätänsä korkeampana kaikkea muuta kansaa, kaikkien silmät iskettynä
häneen ikäänkuin kysyen: poika, mitäs tämä nyt on? niin oli hän vähällä
takertua siihen paikkaan. Nopeasti päätti hän muuttaa sanontatapaa ja
käänsi kasvonsa toiselle puolen kirkkoa, jossa näkyi ryhmittyneenä
toisenlaista väkeä. Mutta nyt sieltä pisti hänen silmiinsä huonosti
puettu, kuihtunut mies, joka kaula pitkällä, syvälle painuneet silmät
jännittyneesti häneen kiinnitettynä näytti sanovan: mitä, mitäs tämä
on? Mitäs ylpeilemistä ja koreilemista tässä olisi? Silloin hän
hämmästyi, koko saarna meni »plöröksi» ja hänen täytyi kiireimmiten
sanoa amen.

Nyt häntä hävetti. Kiireimmiten puikki hän takatietä asuntoonsa ja
sulkeutui sinne. Ja oli onneton. — Nyt luulevat ne, hän ajatteli, ettei
hän olekaan »hyvä pappi», ettei hän siihen kykenekään! Mutta hän tahtoi
vielä sen näyttää! — Ja seuraavan kerran päätti hän saarnata ahneudesta
ja omanvoitonpyynnöstä, ankarasti tahtoi hän iskeä siihen paheeseen.

Loistavasti pääsi hän taas alkuun ja oli jo hyvässä matkassa menossa,
kun hänestä alkoi tuntua, että sanankuulijain joukossa, joihin
hän oli päättänyt olla lähemmin katsomatta, oli joku joka tähtäsi
lakkaamatta häneen ja oli laukeamaisillaan julkiseen syytökseen häntä
vastaan. Päästäkseen tuosta tunteesta iski hän katseensa allansa
oleviin ihmisryhmiin, juuri kun oli lausumassa ankaran jumalan tuomion
kaikille ahneille ja omanvoiton pyytäjille, mutta hämmästyksekseen
sattui hänen katseensa mieheen, jonka hän tunsi, jolta hänen isänsä
oli ryöstänyt ainoan lehmän ja lampaan ja josta oli ollut seurauksena
että synnytystilassa oleva vaimo oli tullut mielenhäiriöön ja hypännyt
kaivoon ja samaan menoon nuorin lapsista kuollut. Tuo mies, joka näytti
nyt istuvan ylempänä muita, näytti todellakin katsovan häneen ikäänkuin
rupeamaisillaan kiroamaan: mitäs sinä siinä pauhaat? Meneppäs sukuusi,
muistappas isääsi ja meneppäs omaan itseesi, etkö vain ole samoilla
teillä sinäkin? — Ja taas hän hämmästyi ja täytyi kiirehtiä sanomaan
amen.

Siitäkin saarnasta oli siis tullut huono näytös hänestä pappina, hyvä
alku oli mennyt pilalle ja seurakunta siis lopultakin luullenee ettei
hän kykene muuta kun loistavasti alkamaan. Mutta viikon varrella hän
taas kannusti itseänsä ja valitsi seuraavaksi saarnansa aiheeksi —
oikeastaan virallista tekstiä noutaen — huoruuden ja salavuoteuden. Ja
siinä hän nyt uskoi kunnialla selviytyvänsä, sillä se oli oikeastaan
ainoa ala mistä hän tiesi, tavallaan, puhua omien kokemuksiensakin
pohjalta. Nyt oli hän siis varma sekä itsestänsä että aineestansa,
sillä asia ei ainakaan koskenut Suoperän Jooseppiin, jolta hänen
isänsä oli lehmän ryöstänyt, vaikkapa hän nyt olisikin sanankuulijain
joukossa. Heti alussa hän siis rohkeni luoda katseensa alas seurakunnan
puoleen, kasvoista niin kasvoihin. Mutta mitä? Hän hämmästyi ja
punastui. Siinä aivan etupenkissä istua nyypötti heidän entinen piika,
Leena Pietikäinen, jonka hän oli monta kertaa viekotellut
juuri saarnan tekstin alaiseen rikokseen ja syntiin. Siinä se
katsoi häneen surumielisin silmin, värähtelevin kalpein kasvoin, ja jo
kätki kasvot liinaansa ja pillahti itkemään. Hän tunsi kalpenevansa
ja sanat takertuivat kurkkuun. Mutta kun tyttöriepu nyyhkytti kovin
kuuluvasti, täytyi hänen korottaa äänensä sitä hämmentääkseen ja
pauhata. Ja niin pauhasi hän, suuret hikikarpalot otsalta vyöryillen,
juuri nimeksikään muistamatta ennen ajateltua ja osaksi merkittyä
saarnaansa, kunnes arveli kylliksi pauhanneensa voidakseen sanoa
amenen. Painunein päin ja punottavin niskoin työntyi hän sakastiin,
jossa aikoi ensi töikseen ottaa aimo kulauksen rippiviiniä kuohuvan
mielensä tyynnyttämiseksi, — aije, joka ei hänen mieleensä ollut vielä
ennen tullut. — Mutta samalla työntyi sinne se sama vaimo, joka hänelle
oli antanut huomautuksen, että sana saisi olla ankarampaa, ja alkoi
kiittää heläyttämään:

— Kas sillä lailla, hyvä pastori! Se vasta oli saarna! Enpä ole moista
sitte kuullut kun pastori Williamsonin täällä käydessä, vuosia sitte.
Ja semmoista sen pitää olla, sen ne ruojat tarvitsevat ja se niille
vasta tepsii. Jatkakaa vain pastori sillä tavalla, niin ette hiekalle
rakenna eikä lankea siemen kivistöön. Kiitoksia nyt vain oikein paljo.

Ja eukko tahtoi kiitellä kädestä pitäen.

Pehmeä, joka ei muistanut koko pauhinastaan mitään, joutui aivan
hölmistyksiin tuosta odottamattomasta käänteestä. Mutta tyytyväinen
hän ei saattanut olla. Viinilasin hän tosin nyt jätti ottamatta,
mutta päästyänsä huoneeseensa, kaikelta rauhaan, tunsi hän itsensä
ylen onnettomaksi. Ja hän rupesi perinpohjin miettimään mikä siihen
oli syynä ettei hän näyttänyt tälläkään ja semminkään tällä uralla
menestyvän, vaikka tunsi siihen muuten henkisten kykyjensä riittävän.

Omatuntohan se oli, mikäs muu! selvisi hänelle vihdoin. Mokomatkin.
Se oli varmaan perintö äidiltä, sillä isällä sitä kaikesta päättäen
ei ollut. Jokohan lopultakin sitte olisi niin, että »hyvä pappi» ei
voi olla se jolla on omatunto. Jokohan pitikin olla povi kuin kivi,
luonto häikäilemätön, häpy pois. Siltä se vähän näytti. Ja kun oikein
syvemmältä asiaa ajatteli, niin saattoikohan omantunnon kanssa kaikkea
sitä opettaa ja saarnata mitä kirkon käsikirja ja »sana» vaati, eikö
kymmentä kertaa ennemmin voisi pettää lähimmäisensä hevoskaupassa
kuinka hävyttömästi tahansa tai lasketella vannottuina tosina
kaiken maailman merimiesjutut. Sillä eihän silloin ainakaan
tulisi koettaneeksi toisen omaatuntoa tappaa ja sielua pimittää siinä
merkityksessä kuin sen tulee tehneeksi pappina. Tahi pitääkö »hyvän
papin» ja ylimalkaan papin, miehen, joka tahtoo sen viran pitää, olla
niin tyhmän, ettei hän todellakaan erota kouraan tuntuvia tosiasioita
ja taruja toisistaan, eikä väärästä oikeata... Kummin päin tahansa,
niin tuskinpa hän voi tätä virkaa jatkaa, sillä kaikeksi ikävyydeksi
— niin, oikeastaan ikävyydeksi — oli hänellä vieläkin jälellä hiukan
omaatuntoa ja häpyä, tahi toisessa tapauksessa järkeä, ettei hän voinut
siihen valheiden ja teeskentelyn sekasotkuun sopusointuisesti sulautua
edes niin, että kykenisi muodollisesti paikkansa pitämään...

Näitä hän mietiskeli ja hänestä tuntui yhä selvemmin siltä, että hän
nyt vasta alkoi kääntymään siihen herätykseen joka olisi pitänyt
tapahtua ennen tähän virkaan vihkimistä. Ja kun hän muisti, kuinka
suuri oli tuo hänen virkavelilaumansa, ja kun hän vertaili, minkä
verran nekin voisivat hyödyttää yhteiskuntaa jos muuttuisivat sen
hyödyttöminä olevista syöpäläisistä hyödyllisen työn tekijöiksi,
tuli hänen eteensä kysymys: mihin niitä sitten voisi käyttää, mihin
ne kykenisivät? Ja hänestä tuntui, että enemmistö heistä, huolimatta
heidän koulutiedoistaan, olivat mihinkään todella hyödylliseen
henkiseen työhön kykenemättömiä, olivat siihen joko liian tylsiä, liian
laiskoja, tahi moralisesti ala-arvoisia. Millään käytännöllisellä
ammattialalla ei heitä myöskään tarvittaisi, niihin oli ihmisiä
liikaakin, eivätkä kykenisikään, sillä useammissa niissä tarvitaan
terävää järkeä ja tarmoa. Muuhun, raskaamman ruumiillisen työn
raadantaan ei heistä myöskään olisi, sillä pitkällinen ja mahdollisesti
perinnöllinen laiskurielämä on heidät siihen määrään turmellut että
se tulisi heille liian suureksi kurjuudeksi. Mihinkä sitten? Täytyisi
keksiä aivan erikoinen työala heitä varten, ehkä uusi, mutta sen
keksimiseen tuntui häneltä puuttuvan edellytyksiä. Silloin hänelle
muistui mieleen eräs kirjotus, juuri pappismiehen itsensä tekemä,
jonka hän oli äskettäin jostakin lukenut, jossa esitettiin papeille
suora kehotus ryhtyä mehiläisten hoitoon, ryhtyä siihen joutilasta
aikaansa kuluttaakseen ja näyttääkseen esimerkkiä. Mikä oiva aate,
kun sitä tarkemmin ajatteli! Juuri siinä olisi heille sopiva työala,
se ei kysyisi suurta neroa, ei olisi liian raskasta, olisi hauskaa ja
tavallaan hyödyllistäkin, sillä tarvittiinhan maailmassa simaakin,
muutkin, jos eivät itse kaikkia nauttia jaksaisi. Niin, ja jos
saarnaamisen halu tulisi... hm, siinä oli kaikki hyvät puolet ja
humoriakin! Esitys oli tosin tarkottanut että tästä tulisi vaan sivu-
ja huvityö, mutta miksei sitä voisi ottaa varsinaiseksi. Jos siihen
vielä yhdistäisi kananhoidon ja pavun kasvatuksen, niin saisi siitä jos
kuinka laajan ja yhteiskuntataloudellisesti hyödyllisen työalan, niin
että he, papit, voisivat varsin komeasti elättää itsensä ja perheensä,
vaikkakaan ehkä eivät voisi nykyisiä rovastin tuloja saavuttaa.

Tuo aate innostutti häntä siihen määrään että hänen täytyi nousta
kävellä vihmomaan, ja siinä kävellessään hän yhä kehitti sitä ajatusta.

— Miksen minä voisi ryhtyä uran aukasijaksi? hän kysyi itseltään.
Ja miksei hän voisi, hän tulisi tekemään sen. Ja sitte hän laatisi
julkisen esityksen papeille, perusteellisen, jossa heitä aatteellisesti
innostaisi, vetoaisi heidän siveelliseen tunteeseensa, kiihottaisi,
kehottaisi, vaatisi heitä jättämään epäinhimillisen laiskurielämänsä
pimitettyjen kanssaihmisten kustannuksella ja ryhtymään tälle
uudelle työalalle, jonka huvin ja hyödyn hän heille näyttäisi sekä
kuvannollisesti että numeroilla...

Nämä innostavat suunnitelmat katkaisi eräs asiamies, joka tuli
pyytämään pastoria kastamaan hänen lapsensa. Pehmeä ei ensin tahtonut
tajuta niistä oikein oli kysymyskään, mutta sitte hän käsiänsä huitoen
huusi:

— Menkää herran nimessä ja kastakaa hänet itse, kastakaa hänet kuinka
monta kertaa tahansa ja kuinka paljon tahansa, upottakaa hänet vaikka
veden sisään ja pankaa hänelle vaikka sata nimeä...

Asiamies peräytyi selkä edellä ja silmät pyöreänä ovelle, ja edelleen
siitä ulkopuolelle, mutisten jotakin jota Pehmeä ei joutanut
kuuntelemaan.

Seuraavana sunnuntaina ei pastori Pehmeätä kuulunut kirkkoon, sillä hän
oli matkalla länteen päin.




TUOMAS JA HÄRÄT.


Ei ainoastaan pelkän huvin, mutta myöskin käytännöllisen hyödyn vuoksi
monelle, kannattaisi perusteellisesti tutustua mieheen sellaiseen kuin
Tomi — tämä Tuomas Iisakinpoika ennen ja tämä Tomi Aisakson nykyään.

Tomi oli syntynyt Suomen maassa, tietysti, ja tullut tänne rikastumaan,
kuten muutkin. Sillä hän oli aivan erityisesti kotoisin sieltä,
missä petäjän kyljestä leipää leikataan kun halla vie tähkäpäät,
joka tapahtuu sangen usein. Se seikka lieneekin merkittävä suureksi
tekijäksi Tomin alkuperäisessä kehityksessä.

Jo kolmatta kymmentä vuotta sitte oli hän tähän vieraaseen maahan
saapunut, mutta vieläkään ei sen kovin oudosta kielestä
ollut hänen päähänsä tarttunut kuin pikkuruisen, juuri sen
verran ettei hän sitä ollenkaan ymmärtänyt, mutta ei ollut aivan
ymmärtämättäkään. Se oli semmoisenaan ikävä juttu, mutta aivan
auttamaton, kuten Tomi uskoi. Ja kuitenkin tuo kieli oli häneen
nähden saanut aikaan tavattoman muutoksen, se oli näet tehnyt Tuomas
Iisakinpojasta Tomi Aisaksonin, joista ainoastaan jälkimäiset hän tunsi
ja omisti. Alkujaan oli tuon Iisakinpojan perässä ollut vielä jotakin,
vaan se oli kokonaan hävinnyt ja unohtunut, jäänyt vaan tämä, jolla
hänet tunnettiin ei ainoastaan heimolaistensa piirissä, mutta myöskin
niissä kirjoissa missä se kysymykseen tuli, nimittäin Buttemanin
tehtaan miesluettelossa ja muonakauppias Viilpäkin kirjoissa, jatkuvana
velkatilaajana tietysti. Mutta työpaikalla tunnettiin hänet myöskin,
ja etupäässä, nimellä »Ahkera Tomi», joka lienee johtunut eräistä
erikoisista ja sanoisimmeko hyvistä luonteen ominaisuuksista jotka hän
omasi, nimittäin hätäilemättömyydestä ja laiskuudesta sekä niiden
vastapainona sitkeydestä olla joka päivä määrätyllä paikallansa ja
aina asian touhussa käsinä.

Hänen erikoisesta luonnonlaadustansa johtui myöskin se, ettei hän
muutellut työpaikkaa. Mihin hän kerran oli käsiksi päässyt ja
niinsanoaksemme kotiutunut, siitä ei ollut helppo saada häntä pois,
jaa, se oli melkein mahdotonta. Niinpä hän saattoi olla ylpeä siitä,
että oli nykyisessäkin paikassaan, nim. Buttemanin konetehtaalla,
ollut viisitoista vuotta päivääkään menettämättä. Sellainen oli Tomi.
Ensin oli häntä koetettu pitää valurin apurina, s.o. lapioimassa
multaa muottikoreihin j.n.e. Mutta kun hän perin hätäilemättömän
luonnonlaatunsa vuoksi näyttäytyi tuohonkin, muuten hänelle sopivalta
näyttävään toimeen mahdottomaksi, niin siirrettiin häntä koetellen
työstä toiseen, kunnes oli selvillä että hän sopi kaikkeen sellaiseen
kuin esim. tehtaan härät ja semmoiset. Joku olisi voinut moisesta
kokeilusta pahastua, semminkin kun se tapahtui asianomaisten puheiden
ja mielenosotuksen yhteydessä, mutta Tomille oli aivan yhdentekevää
missä hän oli ja mitä hän teki, kun vaan jossakin oli ja jotakin
teki ja päivä merkittiin täytenä kirjoihin. Saattoivatpa ne Tomille,
käskijät nimittäin, silmittömästi suuttua ja oikein nyrkin kanssa
töyttiä, mutta ei Tomi siitäkään ottanut suuttuakseen kun ei se hänen
järeään ruhoonsa kovin kipeästi koskenut.

Sellainen oli Tomi. Mutta meidän täytyy vielä häneen lähemmin tutustua,
ja merkitä yksi hänen hätäilemättömyytensä todistus. Erään kerran oli
hänelle niin suututtu, niin perin kyllästytty, että oli käsketty
pois koko työpaikasta. Tomi oli sen kyllä ymmärtänyt, mutta oli
vaan jatkanut puuhailuaan esilläolevassa työssä. Ja niin oli päivä
kulunut iltaan, kuten muutkin päivät. Seuraavana aamuna oli hän
ollut paikallaan, ja niin oli sekin päivä kulunut iltaan. Ja niin
sitä seuraava päivä ja niin yhä edelleen, kunnes oli kasvanut se
vakaumus että Tomi kuului eroittamattomasti Buttemanin alhaisempaan
työkoneistoon. Siitä oli Tomille tosin jotakin hyötyä ja olisi ollut
enemmänkin jos hän olisi osannut sen hyväkseen käyttää, mutta oli
siitä se vahinkokin, ettei palkka kohonnut palvelusvuosien mukana,
kuten toisille sentään, vaikka mitättömän vähänkin, vaan pysyi
järkähtämättömästi siinä mihin se alussa oli jäänyt. Mutta sehän oli
seikka, johon Tomi ei nähnyt olevan itsellään sananvaltaa.

Kaikella on oma kehityksensä ja niinpä Tomikin lukemattomien vaiheiden
läpi kuljettuaan joutui viimein virkaatekeväksi härkien ajajaksi. Niin,
oikeastaan vaan koetteelle, mutta kun hän tässä vaalissa ihmeellisesti
läpäsi, niin sai hän siitä vakinaisen viran. Ja sanottakoon mitä
tahansa, Tomi tunsi nyt löytäneensä oman kutsumuksensa. Juuri niin,
sillä tässä toimessa ei tarvinnut hätäillä eikä hikoilla ja työ sujui
sentään suuremmassa mittakaavassa ja niin hävyttömän vakavasti ja
varmasti. Kovin työ oli ikeen niskoille nostaminen, ja se olikin
aina aikanansa kovaa, mutta sitähän kesti vaan hetkinen päivästä.
Ja jouti ajattelemaankin. Tomi ei näet oikeastaan ollut niitä jotka
eivät mitään ajattele vaikka paljon puhuvat ja huitelevat, ainoastaan
se kävi Tomilta niin hidasluontoisesti, ettei hän yhdessä päivässä
pitkälle ehtinyt. — Näillä härillä vedätettiin tehtaaseen ja sieltä
pois sellaisia kappaleita joiden liikuttamiseen ilman rautatietä ei
riittänyt muu kuin yhden tai kahden hirmuisen härkäparin voimat.
Sellaisten voimain ohjaajana oli nyt Tomi Aisakson mahtavan Amerikan
mantereella.

Kaikenlaiset koiranleuat, joita Tomi piti kaikkien
joutavanpäiväisimpinä olentoina maailmassa, pakkautuivat ivailemaan
hänen virallansa; aivan yleinen sukkeluus heillä oli se, että kunhan
hän, Tomi, on määrätyn ajan härkien ajajana, niin tulee hänestä
tohtori — lääkäri nimittäin, jonkalaisia kuuluvat amerikalaiset
lääkärit enimmäkseen olevan — ja yhtä ja toista sellaista. Tomi
sieti ne tavallisesti salaisella halveksumisella sydämessänsä, mutta
kuinkapa olikaan, eräänä päivällisaikana tunsi hän niistä pahanlaisesti
ärsyyntyvänsä, jopa siihen määrään, että jos ruokatunti olisi ollut
vähän pitempi, olisi se varmaan puhjennut ilmi ja tavalla joka olisi
voinut ivailut vastaisuudessa lopettaa. Eikä se ärsyyntyminen häntä
vielä sittekään jättänyt, vaan jäi ärtelemään ja kihelmöimään, ulos
puhkuilemaan. Härille oli hän aina ollut laupias, eikä hänellä ollut
härkienkään puolelta nurkumista, joten heidän välinsä olivat säilyneet
rikkomattoman hyvinä vieläpä enemmänkin: vakaantuneet vilpittömäksi
ystävyydeksi, huolimatta siitä ettei sen ilmaisemiseksi mitään
hyväilysanoja käytetty. Mutta mitenkä olikaan, nyt tuntuivat nekin
rupeavan oikuttelemaan ja epäröimään, vintturoivat vasemmalle ja
jurrailivat oikealle, kyljin ja toisin, eikä kuorma, tosin hirmuisen
suuri koneen runko, tahtonut nimeksikään liikkua eteenpäin. Tomi oli
nyt vihassa ja rupesi käyttämään valtikkaansa, läimi ruoskalla ja
pisteli piikillä, jopa aivan ilman sääliä ja jopa voimansa takaakin.
Mutta kova tuli kovaa vastaan. Härät olivat myöskin suuttuneet,
silmät olivat nurin päässä ja vaahto pursui suupielistä, vintturoivat
yhä pahemmin, yrittivät vapautua ikeestänsä ja kun ei se onnistunut
niin heittäytyivät äkämystyneenä pitkäkseen. Tomi ähki ja puhki,
vihasena ja punasena, läimi ja pisteli, mutta turhaahan se oli; härät
tosin ähkivät ja puhkivat myöskin, mutta vaan makasivat. Tomi oli
masentunut ja neuvoton, ja kun hän huomasi että katukäytäville oli
kokoontunut sankat parvet uteliasta väkeä, rupesi häntä ilettämään ja
hävettämään, melkeinpä teki mieli lähteä siitä pakoon juoksemaan. Hänen
huomaamattaan oli siihen myöskin saapunut yksi tehtaan pomoista ja
salavihkaa lyödä sukasi häntä vasten kasvoja, kerraten tavallisuuden
mukaan hänelle kuuluvat haukkumasanat. Tomin ärtymys kun oli jo ohi
mennyt, vieläpä sijalle tullut hätääntyminen, häpeä ja syyllisyyden
tunne, niin sieti hän sen ja olisi sietänyt enemmänkin jos olisi
annettu. Mutta väkijoukosta huusi hänelle joku jotakin ja kaikki
rähähtivät nauramaan, ja nauroivat yhä hajaantuessaan eri haaroille.
Tomista ei ollut milloinkaan tuntunut mikään niin ilkeältä kuin nyt
tuo nauru. Hän tunsi otsansa ja korvalehtensä punastuvan ja sydämmessä
kaiveli. Mutta kaikelle tälle ei mitään voinut.

Ajan kanssa ja vakailla sovinnollisilla tuumilla sai Tomi härät
liikkeelle ja kuorma alkoi solua parin mailin päässä olevaa
määräpaikkaansa kohden.

Allapäin astuskellessaan härkien edellä, vielä vaimennellen aivan
tavatonta, hänelle ennen tapahtumatonta mielen myrskyä, ryhtyi Tomi nyt
järjestelemään kokonaan mullin mallin menneitä aivojansa ja miettimään,
mitä mahtoi merkitä se huuto jonka vuoksi väkijoukko rähähti nauramaan.
Ja kun hän visusti korvansa takaa kokoili ne äänet ja aprikoi, niin
muodostui niistä viimein lause, jonka hän otaksui omalla kielellänsä
merkitsevän: »Sinä olet tyhmempi kuin nuo härät».

Noin ensi silmäyksellä tuntui se olevan pahasti sanottu ja Tomi
takertui siihen kuin kärpänen tervaan. Hän rupesi asiaa perinpohjin
aprikoimaan, vertailemaan itseänsä härkiin ja päinvastoin nähdäksensä
oliko noissa sanoissa nimeksikään perää.

Siitä oli hän heti selvillä että he olivat aivan erilaisia
ruumiinrakennuksensa puolesta, vaikka saattaisi joku koiranleuka olla
näkevinään siinäkin yhtymäkohtia. Mutta muuten, heidän olemuksessansa,
heidän tavoissansa, heidän asemassansa, kuinka sen puolen laita
mahtoi oikein olla?... Ja Tomille johtui siinä yht'äkkiä ajatus, että
mahtoikohan härällä olla sielua. Ennen ei hän ollut sitä uskonut, sillä
niinhän se oli hänelle vakavasti opetettu, vaan nyt se alkoi häntä
epäilyttää ja hänestä tuntui siltä, että jos kerran hänellä on sielu,
miksei se voisi olla härälläkin. Ja Tomi jatkoi johtopäätelmiään:

— Härkä on mahtavin, komein ja voimakkain kaikista jumalan luomista
kappaleista maanpäällä, se on totinen tosi! Jaa'a, härkä on mahtavampi
kuin minä!... Mutta härkä syö heiniä, minä en, siis erotus sentään on
suuri, minä olen siis härän _yläpuolella_, olen häntä viisaampi... Vai
voipiko sitä oikeastaan pitää viisauden merkkinä, sillä sanotaanhan
että »herrat syö heiniä» ja ne kuitenkin ovat ei ainoastaan härkiä,
mutta minuakin viisaampia...

— Härkä makaa tallin parressa kytkettynä, minä en; siis taaskin suuri
eroitus.

— Härän niskalle pannaan ies, ja julma ies, minun ei... jaa, en minä
miten ole härän lainen, sillä minähän sen siihen asetan; siis minä olen
mahtavampi kuin härkä.

— Ja härkä vetää — jaa, se vetää niin paljo kuin sen perään iletään
panna, se vetää niska köyryssä ja kierossa, silmät muljollaan,
ähkäen ja luhkaen. Vedänkös minä, hä? Enhän minä mitä vedä, minä
vain läimäyttelen ruoskaa ja härät vetävät, Mitäs ne vetävätkään,
esimerkiksi nämä? Hirveitä rautakojeita, koneita, höyrypannuja,
vauhtipyöriä... Mikä ne kaikki muistaakaan. Ne valmistetaan tai
korjataan Buttemanin tehtaassa ja sitte viedään paikoilleen, mikä
minnekin. Ja ne rupeavat toimimaan, puhkamaan ja pyörimään, takomaan
ja sorvaamaan, kehräämään ja kutomaan... Ja syntyy uusia koneita, ja
tavaraa... lankaa ja vaatteita, kenkiä ja kengännauhoja... huonekaluja
ja pakkauslaatikoita... rautanauloja ja hevosen kenkiä... ja paperia,
oikein hienoa ja sileätä paperia... ja mitä tulleneekaan... Ja ihmiset
käyttävät niitä, puettavat ja kalustavat, komeilevat ja ovat ylpeitä...
painavat suuria aviiseja ja kirjoja ja rahaseteleitä... ja kirjottavat
hirveästi — noita laskuja esimerkiksi, ruokalaskuja. Miten, kas, härät
ovat vetäneet niitä koneita? Eikös niissä kaikissa, siinä rikkaudessa
ja komeudessa, siis oikeastaan ole härälläkin osaa, eikös siihen ole
liittynyt hänenkin hikeä ja voimaa? Jaa, sitä saattaisi olla missä
vaan, esimerkiksi noiden komeiden ihmisten pukimisissa, niin että
niihin voisi hyvällä syyllä panna johonkin paikkaan härän kuvan...

— Siis härkä on ei ainoastaan komea ja mahtava, mutta myöskin
hyödyllinen eläin, melkeinpä välttämätön — nimittäin oikea työhärkä
eikä mikään karjan kaunistus, niinkuin esimerkiksi nämä, joita minä
ajan — ja siitä pitäisi antaa heille kuuluva kunnia ja kohtelu kaikin
päin...

— Minäkö ajan? Mitä minä ajan, omia härkiänikö? Buttemanin härkiä minä
ajan, ja hänelle siis ensi kädessä tulee se hyöty mitä nämä härät
vetävät, mitä ne hiellään tuottavat... Mutta mitä varten minä niitä
ajan, mitä hittoja varten minä ajan Buttemanin härkiä? Miksei hän itse
aja härkiänsä? Ja vielä niitä ruoskalla läimin ja piikillä pistelen.
Onko siinä järkeä? Enköhän vaan ole minäkin härkä ja eiköhän vaan ole
niskallani ies, joka aamulla siihen pannaan ja illalla otetaan pois —
tai ei sitä ensinkään pois oteta, se on vielä siinä kun minä menen
talliini, parteeni, kun minä menen Hällmanin kellariin, rotan loukkuun,
syön Viilpäkin pilautuneesta pehkusta vaimoni valmistamaa apetta ja
heittäydyn pahnalleni — jaa, se on siinä silloinkin, ja se on aamulla
kun siitä herään ja se on iankaikkisesti...

— Multa minähän saan palkan kaikesta, Butteman maksaa palkan ja senhän
pitäisi riittää. Pitäisi, pitäisi! Mutta mitenkäs sen laita onkaan?...
Kun minä ne lantit saan, niin minä ne ja'an tarkasti Viilpäkin kanssa,
jonka pehkua minä syön ja Hällmanin kanssa, jonka tallissa niinä asun,
ja tulos on aina sama: ei jää pukimiin eikä muihin tarpeisiin mitään,
ei riitä, vaikka kuin kiristäisi. Ja niinpä minun takapuoleni vilkkaa,
ja vaimoni ja lasteni vilkkua...

— Kyllä minä olenkin härkä. Puuttuu vaan härän nahkaa, ettei palelisi
ja härän sarvia... Härkä suuttuu, kun sillä on ylen suuri kuorma
ja sitä ruoskalla läimitään ja piikillä pistellään, — suuttuu ja
äkääntyy eikä lähde mihinkään. Multa suutunkos minä, äkäännynkös minä?
Mitä vielä, minä olen lauhkea kuin lammas joka keritsijänsä edessä
vaikenee... Minä siis olen tyhmempi kuin härkä, totisesti minä se
olen ja se oli oikeassa joka sen sanoi!

— Entä nuo toiset, jotka tuolla tehtaassa näitä koneita valavat ja
valmistaman kuin härät, suuttuvatko ne, äkääntyvät, sorvaavat ja
silittävät, ja joitten voimaa ja hikeä liittyy siis näihin vielä
enemmän, puskevatko? Mitä vielä! Union Jäkki vaan joskus vähän
hankailee sarven tynkiään tehtaan takaoven kynnykseen ja salavihkaa
mörähtelee, siinä kaikki. Siis nekin ovat tyhmempiä kuin härkä. Ja kun
oikein ajattelen, niin me kaikki olemmekin vaan Buttemanin härkiä,
joilla on ajaja, ja ajajan ajaja, ja ajajan ajajan ajaja,
kunnes vihdoin tullaan itse Buttemaniin joka kuskaa kaikkia...

— Multa mikä on tuo Butteman, joka tarvitsee niin paljo härkiä?
Vain tavallinen ihminen, mies mokoma, joka käy joskus tehtaansa
konttorissa, vaan aniharvoin itse tehtaassa ja silloinkin voutien
opastamana ja taluttamana, sillä itse hän ei tiedä eikä ymmärrä koko
meiningeistä mitään. Mies, joka ei tee mitään mutta kuitenkin kaiken
tämän omistaa... Kuinkas tämä on ymmärrettävissä? Härät sanokaapas te,
kuinka tämä on ymmärrettävissä?...

Tomi kääntyi sinne päin, mutta härkiä ei näkynyt ei kuullut. Hänelle
yritti jo tulla hätä käteen, mutta kun hän tarkisti silmiänsä, niin
huomasi hän niiden jääneen kauas jälelle päin seistä jököttämään. Hän
tallusteli siis takaisin.

— Tännekös te jäittekin, jokerit! Taaskin minä olin tyhmempi kuin
te, sillä minä mennä touhusin kun te levähditte. No, levähtäkää
vain, mitäpä me kiirehtimään, kunhan saataisiin vaan tuo rautahirviö
paperitehtaalle ennen iltaa...

Tomi viittasi kädellään sinne päin tullaksensa paremmin ymmärretyksi
ja rupesi sitte raaputtelemaan härkien niskaa osottaakseen parhainta
ystävyyttänsä.

— Kuulkaahan veljet! Sanokaas nyt
te, kuinka se on ymmärrettävissä että Butteman, joka ei tee mitään,
omistaa tehtaat, koneet ja miehet, niin — Union Jäkit ja helpparit,
teidät, minut ja meidän kaikkien työn tuotteet? Sanokaas jos
ymmärrätte?...

Toinen häristä myrähti jotakin ikäänkuin vastaukseksi Tomin puheluun.

— Jaa, jaa. Merkitsikös se sitä, että me kielellä ja kätevämmillä
ominaisuuksilla varustetut olemme tyhmempiä kuin te; joka voipi totta
olla ja syy on siis siinä. Mutta eiköhän taas soluta, hiljalleen vain,
soromnoo! »Ei oo mittää hättää, kunhan aikaa jättää.»

— Te olette härkiä, niin olen minäkin, ja teillä on niskalla ies,
niin on minullakin, mutta te olette poikamiehiä... onni, että olette
poikamiehiä; toista se on minun ja monen muun. Niin että voisitte
olla suhteellisesti tyytyväisempiä elämänosaanne, ilman kadehtimatta,
kuin minä ja me muut. Sillä nähkääs, teistä sentään täytyy paremmin
huolehtia, teidän hyvästä kunnostanne, sillä te olette kalliimpia kuin
me eikä ole niin vaan saatavissakaan...

Ajatuksissaan Tomi sentään jatkoi salaa, sillä hän ei tahtonut loukata
hyvien tovereittensa tunnetta:

— Mutta kun te tulette kykenemättömiksi, myy Butteman teidät
makkaratehtailijalle ja hyötyy teistä siis vielä senkin jälkeen. Ja
makkaratehtailija myy teidät kolminkertaisella hinnalla Viilpäkille ja
minä taas ostan teidät kaksinkertaisella hinnalla häneltä ja syön...
syön omat toverini, veljeni!...

Kuta enemmän Tomi mietti ja teki johtopäätöksiä, sitä enemmän rupesi
häntä inhottamaan ja kauhistuttamaan hänen oma sekä heidän kaikkien
kohtalo ja kummallinen, kurja asiain kulku. Ja kun hän illalla pudotti
ikeen härkien niskalta ja johti ne talliinsa, heltyi hän melkein
kyyneliin, kävi niitä syleilemään ja puheli:

— Voi veljet! Me olemme kaikki tyhmiä ja kurjia, mutta kun te tähän
asti olette olleet viisaampia kuin minä, niin antakaa te minun
tyhmyyteni anteeksi ja minä vakuutan, että jos minä teitä vielä
piikillä pistelen, niin pistelen minä samalla omaa itseäni, ja jos
Buttemanin käskynhaltijat tulevat meille niin tekemään, niin saakoot
he samalla mitalla vieläpä koron kanssa takaisin. Sillä tämä päivä, oi
veljet, on ollut merkillinen uudestasyntymisen päivä!...




KIUSAUS.


Vuosikaudet oli Rautakulman kaivostyöväen keskuudessa vallinnut
katkera tyytymättömyys. Isännistön puolelta sitä ei koetettukaan
millään tosi-keinoilla poistaa, vaikka se sekä sen syyt olivat heille
tunnetut, sillä niistä oli tehty vakavia suoranaisia huomautuksia.
Ja se syy oli tuo hyvin yleinen ja tavallinen: perin alhaiset
palkat ja kurjat työolot, sekä vihoviimein tuo isännistön röyhkeys
olla ottamatta kuuleviin korviinsa mitään korjausvaatimuksia edes
työoloissa itse kaivannoissa. Elantokustannusten viimeaikoina huimasti
kohottua ei palkka tahtonut enää mitenkään riittää useampihenkisen
perheen elantokustannuksiin ja huonosti suojatut kaivokset veivät
yhä hirvittävämmässä määrässä työläisuhreja, joiden jälkeläiset
jäivät toisten, jo ilmankin puutteen partaalla olevien työläisten
hoivattaviksi, sillä mistään tapaturmista ei yhtiö suostunut
mielisuosiolla maksamaan muuta kuin uhrin hautauskulut; jos joku
sitä yritti oikeuden kautta, teki sen aina omaksi vahingokseen ja
katkeruudekseen, sillä ovelien lakimiestensä kautta yhtiö taisteli ne
yritykset heti nurin tahi toisessa tapauksessa venytti juttua niin että
köyhä oikeuden hakija uupui.

Enemmistönä näissä kaivoksissa oli suomalainen kansallisuus,
jota oli erityisesti suosittu itseään säälimättömän ahkeruuden
ja yksivakaisen tyytyväisyyden vuoksi, avujen, joilla he olivat
niittäneet oikein kansallisen maineen. Yhtiö ilmaisikin sen suosimalla
suomalaisia pappeja ja kirkkopuuhia, jopa niin että sieltä pistettiin
tuon tuostakin pieni almu — oikeastaan kirkkotoimien aineelliseksi
kannatukseksi. Vastaavalta taholta taas, vastapalvelukseksi, kiitettiin
yhtiötä erinomaisena, Herralle otollisena työnantajana ja kehotettiin
työväkeä kiitollisuuteen, ahkeruuteen ja nöyryyteen. Ja siemen oli
aikansa langennut hyvään maahan: suomalaiset olivat säilyttäneet hyvän
maineensa, heihin oli opittu täysin luottamaan ja silti ei välitetty
vaikka joku muu kansallisuus olisikin napissut ja riehahdellut. Siksipä
kaivosten ylijohtaja Wolf aina kohdatessaan taputtikin pastori Lällälää
olkapäälle ja lausui:

— Pastori Lällälä saapi olla ylpeä seurakunnastaan ja
kansallisuudestaan!

Pastorille, joka oli ennen ollut myöskin vaan tavallinen »raskaan työn
raataja», mutta saanut sittemmin yht'äkkiä tuon tittelin — jumalalta,
kuten hän itse sanoi — oli puhe tuollainen kuin simaa. Hän lipasi
huultansa, pullisti paisahtunutta vatsaansa ja käveli kaivoskaupungin
katuja kuin ruhtinas.

Mutta viimein oli katkeruus vallannut kaikki ja loppui
aitosuomalainenkin kärsivällisyys. Syyt kouraantuntuvat kotona ja
lisäksi uudet, kiihottavat tuulet ulkoa, jotka eivät olleet väistäneet
Rautakulmankaan tarkasti vartioitua aluetta, saivat sen aikaan. Ja
seuraus oli yhteinen kokous, jossa päätettiin jyrkästi lakata työstä,
koska ei muuten saatu vaatimuksille mitään voimaa.

Kun tämä päätös oli saatu syntymään ja vasaran paukahduksella naulattu,
puikahtihe kokoushuoneesta nopeasti ulos Andry Liponen, kaivantomies
hänkin ja yksi kiihkeimmistä lakon saarnaajista ennen, ja painalsi
juoksujalassa Wolfin palatsimaista asuntoa kohden. — Kukaan ei arvannut
Andry Liposta epäillä, jos ei häneen erityisesti luottaakaan, sillä
hän oli mukana joka paikassa, aina touhuten ja tohisten, ja puhuen
suomea ja puhuen engelskaa, kumpaa kulloinkin muisti ja tarvittiin.
Mutta kukaan ei myöskään tiennyt kuinka hartaasti hän unelmoi, toivoi
ja tavotti yhtä asiaa, nimittäin jonkinlaisen päällysmiehen paikkaa
Rautakulman kaivannoilla. Sen eteen hän olisi ollut valmis tekemään
melkein mitä tahansa, ja siinä ainoastaan oli nytkin syy hänen
kiireeseensä.

Liponen pyrki sisään ja pääsi, kun palvelija oli kotvan hänellä
odotuttanut. Täällä hän oli ensi kertaa, vaikka konttorissa hän oli
kyllä joskus käynyt saman luontoisilla asioilla ja tavannut itseään
Wolfia.

Ylijohtaja Wolf, ankara herra, katsoi ensin pitkään notkeaniskaista
miestä edessään ja näytti muistelevan. Vetäysi sitte suunsa hymyyn ja
hän virkahti:

— Ahaa, mr. Lipunen. Kuinka voitte?

— Well, — se oli Liposen ensi sana aina, — oikein mainiosti.

Liponen oli vähän hengästynyt ja hätäinen, jonka näytti hänen
herransakin huomanneen, kehotti häntä istumaan ja tarjosi sikaarin.
Ja Liponen istua rehotti pehmeässä, hirveän suuressa tuolissa kuin
sammakko heinälappoossa ja vielä sinisiä haikuja. Vastapäätä istui
itse ylijohtaja Wolf.

— No, Mr. Lipunen. Mitäs nyt... any news?

— Yes sir. Asiat ovat menossa aivan hullusti päin... bad... wrong...

— Mitä? Kuinka? sähähti Wolf ja kiinnitti huomiotansa.

— Tulen juurikään kokouksesta, jossa päättivät lakon... strike...
big strike... niin juuri, toimitti Liponen ja tunsi nyt sydämensä
keventyneen.

— Lakkoon! Suomalaisetkin... finlanderitkin! Onko se totta?

Wolf kohosi tuimasti seisaalleen.

— Sure... absolutely... Yes, yes... minä en koskaan valehtele,
vakuutti Liponen, käsi ylhäällä kuin valaa tehden, ja kertoi sitten
seikkaperäisesti ja kaunopuheliaasti kuinka kaikki oli käynyt ja että
oikeastaan oli syy ollut erään vieraan miehen, joka äsken oli käynyt
täällä ihmisiä kiihottamassa, josta hän, Liponen, oli jo silloin käynyt
Mr. Wolfille kertomassa.

Wolf, kiivaasti astuskellen, kiroili hetken aikaa, mutta pidättäytyi
taas ja jäi äänetönnä miettimään.

— Sanokaapas mr. Lipunen, luulisillekö pastori Lällälän voivan
vaikuttaa asiassa, se tahtoo sanoa: voisiko hän saada koko puuhan
raukeamaan?

Well... I don't know... Mutta kyllä minä sentään luulen ettei hän
voisi mitään, sillä ne nyt ylimalkaan eivät enää luota kirkkoon eikä
häneenkään, semminkään ne jotka ovat nyt etukynnessä.

Entäs mr. Kukkunen? — Sanokaa aivan rehellinen mielipiteenne.

— Ei hänkään, voisi kiihottaa vaan samoin kuin pastorikin.

Tämä mr. Kukkonen oli yksi paikkakunnan pomomiehiä, pikku kapitalisti,
kirkon pylväs ja raittiussankari, mies, joka ennen aina oli kaikissa
tärkeimmissä ja vähemmän tärkeissäkin tilaisuuksissa loistanut
suomalaisten etikettinä ja jolla oli ollut sanan määräävä valta melkein
kaikissa asioissa, mutta nyt viime aikoina suuruutensa menettänyt ja
koko mahti alkanut rapista olemattomiin, jopa niin, että enemmistö
kansalaisistaan katseli häntä epäluuloisin ja vihamielisin silmin.
Liponen oli siis sanonut totta.

— No, eikö mr. Lipunen tahdo ottaa urakkaa, vaikuttaa asiassa?
Teillähän on hyvä puhekykyjä olette teräväpäinen mies.

Liponen punastui.

— Kyllähän minä tahtoisin... tietysti... täydestä sydämmestäni... mutta
miten, millä tavalla ylijohtaja tarkottaa?

— Minä tarkotan että Lipunen menisi nyt heti kokoukseen, sillä eihän se
vielä liene hajonnut, ja puhuisi siellä tulisesti ja pontevasti, minä
antaisin joitakin ohjeita, pointeja.

Liponen pelkäsi jo joutuvansa satimeen ja tuli hämilleen, sillä noin
pitkälle ei hän sentään halunnut eikä tohtinut nahkansa pelosta.

— Kyllähän minä muuten... ja yksityisesti... mutta minulla kun ei ole
ollenkaan kokemusta julkisena puhujana ja niin edespäin... sopersi
Liponen.

Wolf näytti ymmärtävän miestänsä. Hymähti ja kysäsi taas:

— Ettekö ketään tunne sellaista henkilöä, sellaista jonka luulisitte
todellakin voivan vaikuttaa? Miettikäähän nyt niinkuin omaa asiaanne ja
vastatkaa kenen puoleen te kääntyisitte.

Liponen mietti hetken ja vastasi:

— Yhden minä luulen sellaisen olevan, jos hänen saisi siihen taipumaan.
Hänen nimensä on Tahvo Kallio. Mutta hänen kanssansa pitäisi menetellä
erittäin varovasti.

Wolf kertaili nimeä useaan kertaan ja kirjotti sen sitte muistiin,
osotteen myöskin Liponen kertoi vielä tarkemmin hänestä hänen
luonteestansa ja niin edespäin ja myöskin ilmoitti samalla että
huomenaamuna olisi vielä yleinen kokous, jos ei tänään ehtisi.

Wolf kiitteli, lupasi muistaa ja Liponen sai lähteä. Hyvälle tuoksuva
sikaari hampaissa ja mieli täynnä toivoa että nyt oli tehnyt
palveluksen joka johtaisi hänet päämääräänsä, pujahti Liponen ulos
ovesta ja teki heti käänteen kaarroskadulle. Taakseen silmätessään
huomasi hän pappi Lällälän työntyvän kovalla kiireellä Wolfin ovelle.

— Ahaa, ennätinpä ennen sinua, mutisi Liponen hyvillään ja kuvitteli
kuinka Lällälä tuntee itsensä nolatuksi.

Mikä oli tuo Tahvo Kallio, väliuhri, jonka Liponen oli Wolfille
esittänyt? Vain tavallinen kaivostyöläinen, vakava, harvasanainen,
pinnalta ja eturähinästä pois pysyttelevä mies. Mutta kumminkin yksi
niitä harvoja, joita aina jonkun kustakin joukosta löytää, jotka
tahtomattaan herättävät luottamusta ja arvonantoa siinä määrässä että
heitä useampi salaisesti pitää ihailtavina malleina ihmisestä ja
miehestä. Ne ovat luonteita, joita hallitsee harkitseva järki, johon
sopusointuisesti liittyy järkähtämätön oikeudentunto. Yksi tällainen
oli Tahvo Kallio. Sanansa hän aina punnitsi ja niinpä oli opittu
tuntemaan, että milloin hän suunsa avasi, niin sieltä ei tullut
tyhmyyksiä, vaan päinvastoin juuri sitä mitä useampi oli syvimmällä
päässänsä aprikoinut vaan ei saanut sitä sieltä ulos. Hän myöskin
viljeli ahkerasti kirjallisuutta ja oli sieltä ammentanut melkoisen
tietomäärän, joka sopusuhtaisen luonteen rinnalla kohotti hänen
etevämmyytensä hyvinkin huomatuksi ja olisi varmaan kohottanut hänet
»ainoaksi kukoksi tunkiolla», ellei hän olisi niin itsepintaisesti
painautunut sinne »keskustaan». Hänellä oli näin ollen melkein
jakamaton suosio ja luottamus kansalaistensa keskuudessa.

Mutta Kallio oli nyt joutunut taloudellisesti ahtaaseen ja
tunnekohtaisesti surulliseen asemaan. Hänellä oli hoivattavana
suuri perhe, paljon lapsia, ja iäkkäät vanhemmat, jotka hän oli
synnyinseudultaan mieron jaloista tänne turviinsa toimittanut.
Säännöllisissä oloissakin se vaati koko hänen järjestelemiskykynsä
ja tarmonsa, ja oli mahdollisia vaan sen kautta että hänellä
säilyi rautainen terveys kestää heltiämättömästi raskaassa ja
epäterveellisessä työssänsä, johon häntä kannusti rakkaus ja
velvollisuus hoivattaviansa kohtaan. Mutta nyt oli yksi hänen
lapsistansa arveluttavasti sairastunut ja sitäpaitsi makasi
vuoteenomana hänen vanha äitinsä, tuo, jonka hellyyksiä ja ihmeteltävää
uhrautuvaisuutta hän aina heltyen muisteli, tuo, joka oli häntä suurten
kato-vuosien aikana käsivarsillaan kannellut satoja peninkulmia
pitkän kerjuutien ja ihmeteltävällä tarmolla pelastanut sekä hänet
että itsensä. Nyt olisi siis tarvittu tavallista enemmän varoja,
mutta säästössä ei ollut mitään, ei voinut olla, ja nyt kohosi tuo
lakkokysymys, yht'äkkiä. Kalliosta tuntui nyt katkeavan se ainoa lanka
minkä varassa heidän elämisensä, ja hänelle rakas velvollisuutensa
täyttäminen oli riippunut ja kaikki suistuvan katkeraan, kurjaan
tuhoon. Tavallista suurempi synkkyys, suru, jonka hän tarkasti kuorensa
alle vaiensi, kuvastui nyt hänen kasvoiltansa eikä hän tahtonut löytää
ristiriitaisille tunteillensa tasapainoa, ei voida määrätä selvää
suhtautumistansa tähän heränneeseen kysymykseen, joka tuntui sattuneen
kaikista sopimattomimmalla ajalla mitä olla saattoi. Mutta viimein
hän teki päätöksensä: hän ei kyennyt sanomaan sanaakaan sitä vastaan,
vaan päinvastoin hänen täytyi asettua sitä vakavasti puolustamaan ja
lujittamaan, kaikki sen yhteisen tunteen vuoksi joka tässä oli ydin,
vaikka jokainen siten lausuttu sana oli kuin murskaava isku hänen
omille tunteillensa. Hän näki kurjuuden, jo huomenna tai ylihuomenna
kyyhäävän hänen asuntoonsa lastensa, vanhempainsa ja sairaitten
ympärille, näki siellä sen kaatavan yhä useampia tautivuoteelle ja
toisilta jäytävän poikki elämänlangan. Ja vaikka piankin tuo kerran
puhkeava lakko päättyisi, edullisestikin, niin jälkeä jättämättä ei se
häneen nähden voisi sittenkään tapahtua. Mutta toisin hän ei voinut
tehdä, hän asettui järkähtämättömästi rintamaan ja samalla tiesi että
hänen on siinä myöskin viimeisenä seisottava kävi miten kävi.

Kallio oli juuri väliaikaisen lakkokomitean kokouksessa, johon hän
oli tullut valituksi, kun hänelle tuotiin kutsu saapua telefooniin.
Hän säpsähti, sillä hän arveli sen olevan kotoisten asiainsa kanssa
yhteydessä. Mutta kun hän tuli paikalle, kuuli hän, että häntä
tahdottiin tulemaan ylijohtaja Wolfin puheille. Ensin aikoi hän
vastata, että jos herra Wolfilla oli jotain asiaa hänelle, niin sopi
tulla häntä tapaamaan: muutti kuitenkin mielensä ja vastasi, että jos
asia ei olisi erittäin tärkeä, nila hän soisi sen jätettäväksi huomen
aamuun. Asia kuului olevan tärkeä ja tulevan pian toimitetuksi kun hän
vaan tulee paikalla käväsemään. Muutaman silmänräpäyksen epäröityään
vastasi Kallio tulevansa heti.

Mitä ihmettä varten häntä sinne vaivataan, minkälainen voisi olla se
asia, joka noin kuului hänelle, jota ei yksityisesti oltu koskaan
Wolfin puheille eipä edes konttoriinkaan käsketty ja jonka nimeä ilman
jotain erikoista seikkaa tuskin siellä tiettiinkään? Sen täytyi kai olla
lakkopuuhan vuoksi, mutta miksi sittenkin hän joutui siinä kysymykseen?
— Näitä aprikoi hän mielessään koko välin, kunnes seisoi silmä silmää
vasten tuon miehen kanssa joka oli kuin keisari tuhansien ihmisten
silmissä tässä Rautakulman tienoilla.

Wolf oli arvokkaasti kohtelias, pyysi hänen istumaan.

— Minä, alkoi Wolf tyynesti, olen työnjohtajien! kautta kuullut teistä
Mr. Kallio, ja oikeastaan heidän suosituksestaan johduinkin nyt
kutsumaan teidät puheilleni, sillä minä lähden huomen aamuna jonkun
päivän kestävälle matkalle. Seikka on sellainen, että kaivoksissamme on
suunniteltu toimeenpantavaksi monenlaisia järjestelmällisiä muutoksia,
parannuksia ja laajennuksia. Niiden lopullinen käytäntöönpano
tietysti riippuu yhtiömme presidentistä, jota odotetaan piakkoin
Europamatkaltaan palaavaksi, mutta hyvin luultavasti hän tulee ne
semmoisenaan hyväksymään. Sen mukaan tultaisiin esimerkiksi yleisesti
kohottamaan työpalkkoja, joka näyttää olevan olosuhteitten vaatimus,
varustamaan kaivantoja paremmilla terveys- ja suojalaitoksilla,
jotka myöskin ovat tarpeen vaatimia, sekä laajentamaan töitä, joten
puolestamme tulisimme vähentämään sitä työttömäin armeijaa mikä tänä
aikana näkyy kasaantuvan.

Wolf lopetti äkkiä, nousi ja kohteliaasti huomautti:

— Anteeksi, yksi minuutti! — ja niin sanoen hän meni nopeasti toiseen
huoneeseen, jonkun tärkeän asian muistaen, kuten näytti.

Kallio oli kuin puulla päähän lyöty. Ensinnäkin hänen käsityksensä
tuosta pelätystä »Rautakulman keisarista» muuttuivat toiseksi kuin
mitä ne olivat vielä hetki takaperin olleet ja sitte nuo asiat, joista
hän kuuli, hämmästyttivät häntä. Oliko todellakin oltu liian hätäisiä
tuon lakkopäätöksen teossa, oliko tehty tyhmyys, joka jatkettuna
alettua tietä tulisi mahdollisesti omaksi vahingoksi, sillä sillähän
voitaisiin ärsyttää tuo nyt omasta tahdostaan taipuisa hirmuinen mahti
vastataisteluun, taipumattomuuteen ja kaikkien jo suunnittelemainsa
parannusten peruuttamiseen?... Eiköhän olisi sittenkin paras koettaa
kaikessa hiljaisuudessa perääntyä siitä mihin jo oli ehditty... ja
sehän nyt olisi oikeastaan hänelle itselleenkin kuin sallimuksen
ojentama pelastus...

Näitä ehti Kallion päässä pyörimään kun Wolf taas astui huoneeseen ja
istahti tyynesti paikalleen.

— Niin, alkoi hän, mainitsin, että töitä tultaisiin laajentamaan, se
siis tahtoo sanoa: ottamaan enemmän työväkeä, josta taas vuorostaan
johtuu että tarvitaan enemmän peräänkatsojia, työnjohtajia. Yhdeksi
sellaisista on teitä erityisesti minulle suositeltu ja minä siis päätin
tarjota teille sen paikan tuntuvasti kohotetulla palkalla, ellei teillä
ole mitään sitä vastaan.

Nyt Kallio joutui vasta ymmälle. Kaikkia muita mahdollisuuksia oli hän
koettanut tämän »visiitin» syyksi arvailla, mutta tuota ei suinkaan. Ja
tuo esitys tuntui niin luonnolliselta kuin se konsanaan saattaakaan,
mutta kuitenkin siinä oli jotain omituisesti epäilyttävää. Joutamatta
nyt mitään sellaista punnitsemaan, muisti hän vallitsevan aseman ja
vastasi empimättä:

— Niin hyvä kuin tarjouksenne onkin, en voi sitä ottaa vastaan.

— Te ette voi! Minä ihmettelen sitä. Saisinko kysyä syytä?

— Voi olla seikkoja ellen voi noin yht'äkkiä vastata, ja eihän sillä
kaiketi ole niin väliäkään.

— Olen pahoillani ettemme saaneet teistä työnjohtajaa, virkkoi Wolf yhä
näennäisesti tyynenä, mutta hänen kasvoillaan elehti selvä suuttumus.

— Kyllähän miehiä on, ja minua edullisempia varmaan, jos niitä
vaan todella tarvitaan, lausui Kallio ja nousi lähteäkseen,
vieläkin epätietoisena kysyisikö jotakin kuulemistansa muutos- ja
parannushommista vai jättäisikö kaiken silleen, mutta Wolf pysähdytti
hänet.

— Yksi asia, jonka muistin tuossa ja Mr. Kallio kai siihen voipi
vastata. Minulle on lennätetty huhu tai juoru, miksi sitä sanoisin,
että työväkemme puuhailevat lakkoa tai jotain sellaista, eihän tuossa
kuitenkaan liene mitään perää?

Kallio olisi suonut ettei tuota kysymystä olisi herätetty, sillä hän
tunsi jonkinlaista edesvastuullista vaikeutta sen vastaamisessa, mutta
kun se nyt noin tehtiin, niin katsoi hän parhaaksi vastata suoraan.

— Kyllä siinä juorussa perää, mutta sen enempää en katso olevani
valtuutettu ainakaan nyt vielä niistä asioista selostamaan.

— Mitä? Se on siis totta! Juuri kun
me suunnittelemme suurisuuntaisia parannuksia, parhaimmassa
tarkoituksessa, ryhdytään puuhaamaan lakkoa. Ovatko ne hulluja vai
tapahtuuko se suorasta ilkeämielisyydestä?

Wolf näytti olevan sekä kovasti hämmästynyt että kiivastunut.

— Ei kumpaakaan, vastasi Kallio tyynesti. Meitä on ollut siihen
pakottamassa kyllin painavat, tahtoisinpa sanoa kyllin räikeät,
katkerat, veriset syyt. Jos noita parannuspuuhia on todellakin
olemassa, niin niistä ei ole tiedetty mitään, sillä — Mr. Wolf on ehkä
unohtanut — muutamia päiviä sitte saimme yhteisiin pyyntöihimme tai
vaatimuksiimme, kummiksi ne sanottaneekin, itsensä herra ylijohtaja
Wolfin nimessä vastauksen joka ei jättänyt toivon sijaa ja oli
sitäpaitsi muodoltaan sellainen että se vain lisäsi katkeruutta.

Wolfin otsa hiukan punastui ja sitä enemmän kun huomasi Kallion suoran
katseen olevan hänen silmiinsä kiinnitettynä.

— Ni-niin, toimenpide on mahdollisesti syntynyt sen jälkeen, koetti
Wolf selittää — Ja milloin tuo lakko pitäisi alettaman?

— Siihen en ole valtuutettu vastaamaan.

— Ettekö siihenkään, onko tuo päätös nyt peruuttamaton?

— En siihenkään, mutta uskallan sentään sanoa oman luuloni, että ellei
miehistö saa noista parannuspuuhistanne täyttä varmuutta, niin lakko
tulee taisteltavaksi.

Wolf mietti muutaman silmänräpäyksen.

— Te myöntänette, jos asiaa tarkemmin ajattelette, että lakko tällä
hetkellä olisi kaikissa tapauksissa tyhmyys, se tuottaisi tavattomassa
määrässä kurjuutta ja onnettomuutta, sillä eihän sitä varten ole
tietääkseni, ainakaan pitempää aikaa, varustauduttu, ja sitä paitsi
tulisi se lopultakin nujerretuksi ja kaikki se mitä sillä koetettiin
pakottaa jäisi saamatta. Siis palkaksi vaan kaikki siitä syntynyt
vahinko, kurjuus ja kärsimykset.

— Mutta hätääntyneiden, kiusattujen ja pakotettujen ei auta sitä
mahdollisuutta katsominen, kun ei muuta keinoa ole valittavana, vastasi
Kallio.

Wolf mietti hetken ja näytti olevan epävarma jatkaisiko enää vai
antaisiko vieraansa mennä. Lähestyi sitten Kalliota.

— Teen vielä yhden kysymyksen eli ehdotuksen. Koska te, Mr. Kallio,
olette järkevä, ymmärtäväinen mies, kuten minulle on kerrottu ja kuten
nyt itse huomaan, ja koska te nyt huomannette että tämä työväestön aije
tuottaisi ehdottomasti onnettomuutta teidän kansalaisillekin, joiden
edut kai teillekin ovat vähän läheisemmät kuin joidenkin toisten,
niin, ja onhan teillä itsellännekin perhe, jota tietysti rakastatte ja
jota ette suinkaan tahtoisi kurjuuteen suistaa, niin ettekö tahtoisi,
ettekö lupautuisi vaikuttamaan siten että tuo tyhmä, onnettomuutta
ennustava yritys nyt raukeaisi, jos... jos teidät siitä hyvästä työstä
palkittaisiin?...

Ilman tuota loppua olisi Kallion vastaus ehkä ollut hiukan
toisenlainen, hiukan lievempi tai muuta sellaista, mutta tuo isku
vaikutti häneen kuin jotakin lokaa olisi hänen silmilleen viskattu ja
samassa hetkessä hänelle selvisi kaiken tämän alla oleva tarkoitus.
Wolfkin näytti huomaavan erehdyksensä ja koetti sitä jollakin
soperruksella korjata, mutta Kallio kohotti ylpeänä päätänsä, iski
varman katseensa Wolfin silmiin ja lausui painavasti:

— En!

Puristaen huulensa yhteen ja kääntäen kumartamatta selkänsä asteli
Kallio ulos ovesta. Edustalla kohtasi hän Liposen, joka säpsähti hänet
nähtyään.

— Mitä hiiviskelet? Puske vain sisään, kyllä siellä nyt on
päällysmiehen paikka tarjolla! mörähti Kallio purevasti, painoi lakin
syvemmälle päähänsä ja lähti järeästi astelemaan kokouspaikkaa kohden.
Mutta tuskin oli hän ensimmäiseen kulmaukseen ehtinyt kun vastaan
puski kiireellä vauhdilla prominentti Kukkonen, joka näytti myöskin
säpsähtävän. Hymähtäen, mutta kasvojaankaan kääntämättä paineli Kallio
ohi varmoin askelin.

— Kylläpäs nyt korpeille ja ketuille tuli kiire, oikein kilpahyppy.
Punokaa vaan yhteen, ei tee mitään, kun _me_ vain olemme asiastamme
selvillä...




MYRSKY-YÖN RUNOA.


Ilmassa on outoa hämäryyttä, kuin raskasta odotusta, pidättäytymistä,
jännitystä. Vihdoin tuntuu pelokkaita värähdyksiä. Ja kohta senjälkeen
uhkaavaenteinen humahdus. Se on myrskyn viestin tuoja. Merkiksi
kaamasee se sylintäyden kalseita syyslehtiä ja lennättää ne ilmaan. Jo
välähtää salama ja räjähtää. Taas on hetken henkeäpidättävää odotusta,
kunnes kuuluu kaukainen valtava kohina, joka lähenee ja paisuu. Jo
pauhaa läheinen metsikkö kuin hädässä, puut kumartavat syvään kuin
seurakunta messussa, kuin hallitsijan alammainen kansa. Jo ehtii kylän
laiteelle, kaataa aitoja, kattoja repii, puita piiskaa — ja niin yhä
edelleen pauhaten, ärjähdellen ja roskaa ryöpyttäen ihmisasunnoille.
Tutisuttaa seiniä, tärisyttää ikkunoita, ulvoo ja viheltelee. Puistelee
ihmisten suojattipuita, oksia repii, juuria ratkoo. Syöksähtää siitä
alas rantaan, ryöpsähtää levein sylin mustaan veteen, käärii sitä kuin
luokoa, ja yhä edellään työntäen, vyöryttäen ja vaahdoksi vatvoen,
tyrskien ja pauhaten, ärjyen ja ilakoiden etenee ulapalle....

       *       *       *       *       *

Kalastajan vene pyrkii rantaan, taistelee ja pyrkii — myrsky työntää
sen takaperin. Läähättäen ja hammasta purren ponnistelee vanha
kalastaja — myrsky viskaa takaperin. Veri tihkuu soutajan kynsien alta,
jänteet ratisee — meri on väkevämpi. Katkeaa soutajan airo, kaatuu
kalastajan vene — myrsky laulaa lauluaan.

— Jumalani! kiljasee kalastajavanhus, mutta suolanen vesi lyö vasten
kasvoja.

— Jumalani! Jumalani!... Auta! Auta!... huutaa hän kähisevin äänin,
mutta voimakkaammin ärjähtelee meri.

Hän ei ole monta kertaa huutanut jumalaa eikä häneltä apua rukoillut,
sillä hän on aina selviytynyt kylmän järkensä ja voimakkaiden
käsivarsiansa avulla, mutta nyt hän huutaa ja rukoilee, sillä meri on
hänet voittanut.

Verisin sormin kouristaa hän veneen laidasta ja huutaa. Mutta ääni
sortuu sortumistaan ja vaikenee vaikenemistaan, kunnes sammuu
kokonaan. — Jumala, meri vaan pauhaa...

       *       *       *       *       *

Tietä, joka johtaa ihmiskeskustaan, ponnistelee eteenpäin ihminen,
rynnistelee vasten myrskyä vaimo, liepeillään suojaten ja rintaansa
vasten painaen lasta, jonka ainoa turva on hän, jolla ei itsellään
turvaa ole, ympärillä on läpinäkymätön pimeys, yö. Ympärillä pauhaa ja
ryskää, taittuu puita, oksia sinkoilee, vasten lyö vettä ja rakeita.
Horjahtelevilla jaloillansa täytyy hänen tunnustella tietä, ettei oheen
horjahtaisi.

Itsestään ei hän välitä, hänet saisi myrsky vaikka repiä, mutta tuo,
jota hän rintaansa vasten puristaa, pakottaa ponnistamaan, kestämään;
sen tahtoo hän myrskyltä suojata.

Suojaan, suojaan! Eikö jo joku valo tuikkaisi?...

Ei tuika vielä. Eteenpäin vaan, eteenpäin!...

Maailma on avara, hän tuntee, avara ja ankara. Sen voimat jokapuolella
ylen armottomat. Ja maailma on täynnä koteja, hän yksin, jolla ei ole
kuhunka päänsä kallistaisi, hän yksin, jolla ei ole yhtään ystävää...
ei yhtään koko avarassa maailmassa!...

Selittämättömän tuskan täyttämänä lyyhistyy hän polvillensa lapsensa
yli ja rinnasta tulvii huuto: — Oi Jumalani! Oi Jumalani!... Mutia
rakeet putoavat kovina hänen päälaellensa ja kylmä vesi valuu hänen
lämmintä ruumistansa pilkin.

Eteenpäin, eteenpäin!...

Jo tuikahtaa tien vierestä tuli. Läpi sateen ja myrskyn, läpi silmillä
riepovien hiussuortuvain ja läpi kyynelien näkee hän sen ja rientää
sitä kohden.

— Lapseni, nyt tapaamme ihmisiä, nyt pääsemme suojaan!

Mutta sen vierelle päästyä hän pysähtyy ja epäilee, sillä rakennus on
ylen loistava — hänelle. Ponnistaa kuitenkin itseänsä ja vapisevin
polvin kohoaa rapulle — toiselle — kolmannelle — ja kolkuttaa ovelle,
varovasti, hyvin varovasti, sitte kovemmin ja kovemmin.

— Kuka siellä?...

— Ihminen, äiti, jolla on lapsi povellaan ja rukoilee päästä hetkeksi
suojaan — hetkeksi vain.

Ovea raotetaan varovasti ja kirkkaan valon annetaan langeta hänen
kasvoillensa, mutta suljetaan samalla nopeasti. Hän jää pimeään ja
odottaa, odottaa hetken, odottaa toisen, yhä odottaa, sillä hän ei
ymmärrä mitä tehdä ja mitä hänelle tarkoitetaan. Viimein hän kolkuttaa
uudelleen — varovasti — kovemmin, kunnes oven takaa kuuluu ääni:

— Menkää! Ei meillä ole suojaa — teille!

Hän vaan yhä katsoo oveen eikä tahdo ymmärtää, ei tahdo uskoa, sillä
sekin oli nainen ja äidin ääni...

Jo ymmärtää hän sen, ja povessa käy hirveä vihlaus. Kuin myrskyn
viskaamana ryntää hän tielle.

       *       *       *       *       *

— Miksi mamma ei laskenut häntä sisään?

— Hän oli niin... niin...

— Rumako?

— Niin märkä ja kauhean näköinen ja...

— Paha, niinkö mamma?

— Ehkä niin... ehkä ei.... ei mamma tiedä... Multa eihän sinun
lapsikulta tarvitse sitä kysellä.

Lapsi on hetken vaiti ja näyttää ajattelevan.

— Mamma, eikö rumia ja märkiä ihmisiä saa ottaa huoneeseen?

— Voi, elä lapsikulta kysele, mamma on väsynyt.

— Miksi mamma on väsynyt?

— Mamma on hermostunut.

— Miksi mamma on hermostunut?

— Lähde jo nukkumaan lapseni, on jo aika ohi.

— Huu, minua niin pelottaa!

— Miksi, lapseni?

— En tiedä, pelottaa vain... tuolla ulkona on niin pimeä ja ruma,
siellä ulvoo ja pauhaa.

— Tuuli se on vain joka myllertää. Ei ole mitään pelkäämistä, rakkaani,
me olemme hyvässä turvassa — niin hyvä, lämmin ja kaunis koti!

— Niin, mamma, oikein kaunis! Mutta... entäs se joka kävi pyrkimässä
sisään, eikö hänellä ole kotia?

— Ehkä ei... ei hänellä ole.

— Miksi hänellä ei ole?

— Hän on köyhä.

— Miksi hän on niin köyhä?

— Voi, elä kysele turhia, lapseni!

Lapsi on taas hetken vaiti ja katselee miettiväisenä ympärilleen.

— Mamma, kuka on rakentanut tämän meidän kauniin kodin ja kaikki tyyni,
pappako?

— Ei, vaan työmiehet.

— Pappa ei ole työmies? —

— Ei.

— Niillä, työmiehillä varmaan on paljon kauniita koteja... onko
mamma?

— Ei, lapseni, ei niin kauniita kuin sinulla.

— Miksi ei?

— Ne ovat köyhiä.

— Miksi ne ovat köyhiä?

       *       *       *       *       *

— Miksi ne ovat köyhiä, mamma?

— Voi voi! Nyt sinun on lähdettävä nukkumaan, muuten sinä teet mamman
sairaaksi!

— Mutta eipä pappakaan ole vielä tullut. Miksi pappa viipyy aina kauan?

— Papalla on paljo työtä; hän, on varmaan Kansanvalistusseuran
kokouksessa nytkin.

— Mikä se valistusseura on?

       *       *       *       *       *

Ulohtaalla katureunasta, upean aidan ja puiston ympäröimänä, on talo,
jonka olemassaolo on julkinen salaisuus, — talo, joka päivin on kuin
kuollut, mutta öisin herää räiskyvään elämään. Silloin se on iloinen
talo. Mitä rumempi ja pimeämpi on yö, sitä iloisempi on se.

Sen ikkunat ovat tarkasti verhotut ja peittävät sisäänsä kaiken mitä
siellä on: hyvin kunnioitettavat vieraat, jotka siellä vapautuvat
kaikista ahtaista elämänkaavoista, ja iloiset talon asujamet, jotka
elävät ja pukeutuvat vaan sitä yötä ja sitä seuraa varten.

Alla myrskyn pauhinan ja sateen roiskinan, alla kaikkien surujen ja
murheiden on se kuin rauhan satama, jossa unhotetaan ne. Niinpä nytkin.
Kiireesti pujahtavat umpivaunut ovat sinne tuoneet seuran, joka tahtoo
vapautua raskaista velvollisuuksista ja kaavoista — ja myöskin osaa
tehdä sen, sillä heitä avustaa siinä iloinen naisparvi, valittu iän,
näön ja vaikutusmaun mukaan kaiken maailman suunnilta ja kouluutettu
tehtäväänsä kokeneella aistilla.

Seura on päässyt jo ensi asteen ohi, elementit ovat jo vapautuneet,
virallisen nutun ja siveellisen kuoren alta on jo astunut esiin
nautintoa etsivä elostelija. Kansanvalistusseuran esimies
on innostunut johtamaan kööriä:

    Hei maljat kaatakaamme,
    jää huolet arkiset,
    nuoruutta, voimaa saamme
    ja aukee sydämet.
    Hurei, hurei, huraa!

Kippis!... ja lasit tyhjentyy, ja paussin ajalla polvilla keinuvat
neitoset jakavat hyväilyjä. Mutta nytpä tuomari tahtoo laulaa:

    On naiset vain ja viini
    mi mielen ylentää,
    se ompi tyhmeliini
    ken osattomaksi jää.
    Hurei, hurei, huraa!

Nyt innostuu jo poliisimestarikin:

    Jos myrsky on tai tyyni,
    jos päiv' on, yö on, tai —
    unhota kaikkityyni
    ja syö ja juo ja nai.
    Hurei, hurei, huraa!

Kansanvalistusseuran esimies tahtoo päättää:

    Siis maljat nopeasti —
    tää malja neitosten —
    ja ilo aamuun asti,
    tää lyhyt hetkinen.
    Hurei, hurei, huraa!

Lasit kilahtelee, ilo kasvaa. Mutta panimomestarilla on vielä laulun
vuoro:

    Tuo ompi oiva tuuma,
    ma näin siis päätän sen:
    mull' on niin hiton kuuma,
    ma napit aukaisen —
    Hurei, hurei, huraa!

Remu kiihtyy, häly kasvaa. Tuolit kaatuu ja pullot putoilee, napit
laukee ja vaatekappaleet valahtavat lattialle. Yleinen riemu ottaa
yksityiset muotonsa.

Mutta viimein väsytään, — on soma väsyä täällä — ilman paikan ja tavan
valintaa. Pöydällä tököttävät pullot, tyhjät ja täysinäiset, saavat
ihailla täytelyydessänsä puhkuilevia vatsakumpuja. — Poliisimestarin
on onnistunut kaatua sohvalle, kainalossaan naisen kenkä. Tuomari on
pudonnut tuoliltansa lattialle, kainalossaan kokonainen naisen jalka.
Ja niin ne muut, jotka väsyivät ennenkuin vuoteelle ehtivät. Mutta
Kansanvalistusseuran esimies luulee silkkihattuansa yöastiaksi...

Ulkona on myrsky.

       *       *       *       *       *

Raskaasti ryskyen saapuu asemalle pitkä tavarajuna. Sen vaunujen alta
ryömii ilmoille likaisia ja kohmettuneita ihmisolentoja — miehiä,
jotka tulevat pitkältä matkalta. Kiirehtien koettavat he ohjata
jäykistyneitä jalkojansa pimeään katveeseen, missä voisi yhtyä ja tehdä
suunnitelmia. Karkea kirous kalisevien hampaitten takaa on ensimäinen
jolla he voivat toisiansa tervehtää — kirous kylmää ja satunnaista
epämukavuutta vastaan, ei muuten, sillä matka on onnistunut. Suojaan!
Se on ensimäinen kysymys, mutta kaupunki on outo.

— Mihin?

— Niin, mihin, sanoppas se. Meitä pelkää jokainen kristitty tässä
kaupungissa.

— Poliisiasemalle?...

— Vieköön hitto sinne luunsa vapaaehtoisesti!

— Ei siis muuta kun etsimään.

Väristen, nutturähjäin kaulukset vedettynä niin ylös kuin ne
suinkin ylettyvät ja kädet työnnettynä taskujen pohjaan, lähtevät
he niskakyyryssä varovasti etenemään kaupungin pimeätä seutua,
sen takapihoja noutaen. Jokainen sovelias soppi tutkitaan ja ovia
koetellaan. Kaikki ovat lukitut.

— Täällä näyttää ihmiset olevan varsin varovaisia, murisee yksi
joukosta.

— Omaisuus on pyhää, lisää toinen.

— Joo, lantansakin he lukitsevat...

— Eipäs, sanoo Andreas, edellä ollut, jonka käsiin on kopeutunut joku
aukeava oven tapainen. — Jo nyt otti ja avun antoi, työntykää pojat
vaan sisään — tänne!

— Mutta sehän on lantasäiliö!

— Juuri niin, ilmielävää lantaa siellä on, vaan siksipä se onkin oiva
paikka meille — lämmin ja pehmeä.

— Oikein, hevoslantaahan tuo vaan on, sanoo Siimon ja työntyy
eellimäisenä sisään.

— Kas niin, enkö minä sitä sanonut, niin suloinen lämmin hivelee
kasvojamme ja tunkeutuu nuttujemme alle! — iloitsee Andreas.

— Mutta haisee...

— Koko maailma haisee — ja pahemmalle kuin tämä; tämähän on
rehellistä ja puhdasta hajua yhdestä ainoasta aineesta... Mutta kenellä
on kuivaa tulitikkua?

Siimonin kainalon alta löytyy sellainen; sen valossa tarkastetaan asema
ja katsotaan leposija.

— Mitäs muuta tuohon lämpimän pehmeän lannan päälle vain, kyllä se
huomenna pois varisee, kyllä sen päivä taas valkasee.655

— Niin, vielä meille päiväkin koittaa! huokasee Vilkku, jolla on
runollinen mieli.

Ja miehet, mieron matkalla toisensa tavanneet, laskeutuivat levolle
kuin veljet. Kylki kylkeä lämmittää yhteinen ymmärrys ja leikki
lieventää mielen katkeruutta.

— Tämähän on ruhtinaallinen yömaja...

— Niin — työmiehelle...

— Mutta ei tekisi pahaa vaikka olisi vatsassakin jotakin. — Andreas,
sinullahan piti olla sitä makkaraa vai oletko jo omaan suuhusi sen
pistänyt?

— Tallell' on tavara, täsmälleen kuusi tuumaa pitkästi, kaksi kullekin.
Jako tapahtuu purasemalla siitä mihin minä sormeni merkiksi asetan.

— Saat kiitoksen Andreas rehellisyydestäsi.

— Eipä ansaitse — jäin näemmä vaan itse vähän pienemmälle osalle.

       *       *       *       *       *

— Ihanata on elämä täällä maailmassa! huokasee Vilkku. — Täällä ihminen
rualla ravitaan, vaatteilla verhotaan ja huoneella suojataan myrskyä
vastaan!

— Niin, työmies...

Emmepä ole kahteen kuukauteen siihen kättämme pulittaneet ja katso me
kuitenkin kaiken tämän hyvyyden saamme.

— Niin, me olemme kuin kukkaiset kedolla ja taivaan linnut, jotka eivät
työtä tee eikä kehrää...

       *       *       *       *       *

Mutta Vilkku, sinullahan oli lemmitty täällä, häntähän sinä niin
kiihkeästi tapaamaan kiirehditkin, kuinka sinä tänne jäit vielä?

— Sitäpä tässä juuri mietin. Ihanasti tämä kaikki sydämmeni tunteisiin
sointuu: rumuus rakkauteen, kurjuus onneen. Oi veljet! Mutta — vielä
meille päiväkin koittaa!

       *       *       *       *       *

Äänetönnä nyt kukin kuuntelee oman povensa ääniä, kunnes vaipuvat unten
maille ihmeellisille, jossa ei mikään ole mahdotonta. Vilkku yksin
ratkaisee onnensa kummaa kysymystä polte povessaan, hiki otsallaan.

Seinän takana ryntäilee myrsky, lakkaa päryyttää yhtä laudan sälöä
ja soittelee oksanreiällä.

       *       *       *       *       *

Tikintikin — tikintikin — tikintikin...

    — Missä, oi, kultani kuljetkaan,
    tyttösi on niin yksin —
    vai joko jouduin ma unholaan? —
    Oi, tule jo tervehdyksin!

Tikintikin — tikintikin... Hääleninkiä neiti Onnelliselle — kaunista
hääleninkiä... tikintikin... jonka pitää valmistua huomenna...
tikintikin — tikintikin... Missäs on minun hääleninkini?

Tikintikin — tikintikin — tikintikin...

    Tulisit armaani mierolta pois.
    tyttösi on ikävässä,
    kahdenhan helpompi surrakin ois —
    yksin nyt kalpenen tässä!

Tikintikin... Näin minä yli yöt valvon ja neulon hääleningeitä...
tikintikin... nuorille kauniille morsiamille... Neulon... tikintikin...
onneako?... Ja itse kuihdun ja odotan...

Kuihdunko minä? Miltähän minä näyttäisin jos hän nyt tulisi?... Voi,
kuinka minä olen kalpea, ei edes poskipäillä punaa!... Ja tummat
ympyrät tuossa noin — ja eiköhän jo ryppyjäkin, tuommoisia pieniä
kureita!.... Voi kuinka minä olen väsynyt — väsynyt!...

Mutta mitä minä tässä hupisen... tikintikin... tämän pitää olla
huomenna valmis... tikintikin... ja vuokrakin on maksettava...
tikintikin — tikintikin — tikintikin...

       *       *       *       *       *

— Mitä on enää elämällä arvoa — tällaisella elämällä! Ihmisten hylkynä
ja itselleen vaivana vaeltaa ja vaeltaa — repaleisena, vilussa,
nälässä... Jos miten mittaan, on kärsimys suurempi nautintoa. Haa,
nautintoa! — en muista sitä enää, siitä on niin kauan... nautintoa
on minulle vaan myrkky, jonka hirveät mainingit vielä veressäni
kiertävät...

— Riehu sinä myrsky vaan, lyö! Jospa sinä voisitkin repiä minut
kappaleiksi, niin minä siunaisin sinua.... Tuttu sinä olet minulle,
sinun soittosi, sinun raivosi sinut minä olen omassa povessani tuntenut
kauan, kauan, kunnes nyt sekin, tuo ainoa kaiku elämästä, on väsynyt,
vaiennut... jälelle on jäänyt vain yksi jota kaipaan, kaiken unhotus,
kaiken loppu — rauha!...

Hän selvittelee taitavasti nuoran kappaleen ja solmeaa sen päähän
silmukan — ja yhtä varmasti kiinnittää sen ylös oksaan.

— Ärjy sinä, meri, vaan en minä sinne tule. Minä tahdon ripustaa itseni
ylös että ihmiset näkevät ja joku sydän särähtää...

— On häpeä lähteä maailmasta näin kurjana, mutta...

Hän pujottaa silmukan kaulaansa. Hampaat kalahtaa ja syvä synkkä
huokaus kohoaa rinnasta, aivan kuin puhaltaisi sieltä ulos kaiken mitä
siellä on sisällä ollut... Mutta samassa musta haamu, kuin myrskyn
enkeli, ryntää siitä ohi niin lähitse että liepeet häneen koskettavat
ja syöksyy rannalle. Siellä hän irrottaa poveltansa jonkun jota
tulisesti syleilee ja suutelee — ja sitten ne molemmat katoavat.

Nopeasti tempasee mies silmukan kaulastansa ja ryntää rantaan —
pelastamaan.

Se on jo myöhäistä. Myrsky laulaa lauluaan.




HIILIÄ.


Joka aamu nähtiin hiilenkäsittelypaikkojen läheisyyteen ilmestyvän
vanhan harmaahiuksisen naisen, joka keräili koriinsa tielle varisseita
hiiliä.. Sitä tehdessään ei hänen tarvinnut paljon kumartaa, sillä
elämän taakka oli jo hänen vartalonsa siihen asentoon taivuttanut.
Mutta joka kerta, kun hän oli hetken aikaa etsinyt ja poiminut,
rupesivat hänen silmänsä vuodattamaan kyyneleitä, jotka kostuttivat
koriin kasaantuvia hiilen murenelta, kunnes hän kantamuksineen lyyhäsi
pois.

Siihen oli ollut ennen lupa, mutta nyt oli tullut kielto ja uhka;
sakkotauluja oli sitä varten asetettu radan varrelle lukuisasti.
Sitä ei tiennyt harmaahapsinen hiilenkerääjä, vaan ilmestyi paikalle
tapansa mukaan. Mutta ei ehtinyt pitkälle, kun hänen eteensä ilmestyi
virkapukuinen mies ja puhui. Ja kun ei hän ymmärtänyt mitä hänelle
puhuttiin, vaikka ääni kyllä oli vaativa ja ankara, sysättiin hänet
menemään. Ja hän meni, kyynelten tippuessa tyhjään koriin.

Sen päivän ja sitä seuraavan yön hän huojutteli kumaraa ruumistansa
kylmän uunin vierellä, mutta seuraavana aamuna taas, tosin arkana ja
kysyvänä, lyyhäsi hän koreilleen radalle. Nyt tuli virkapukuinen, otti
häntä käsipuolesta ja vei mukanansa...

       *       *       *       *       *

Elämä saattaa kulkea pitkät ajat tyyntä, jokapäiväistä, ehkä onnellista
latuansa, mutta yhtäkkiä iskee onnettomuus kuin salama kirkkaalta
taivaalta, antamatta sitä edeltä aavistaa tai nähdä siihen syytä, —
Ja sitä seuraa toinen ja kolmas — kokonainen sarja onnettomuuksia,
kunnes koko elämä on muuttunut muutamissa hetkissä aivan toiseksi:
sopusoinnusta sekasorroksi, päiväsiä yöksi.

Sellainen oli ollut Antonio Guerrinin kohtalo. Vielä muutama kuukausi
takaperin oli hän ollut onnellinen ja iloinen mies, terve ja voimakas
mies, nyt oli hän lyöty ja onneton, tutiseva raajarikko. Vielä muutama
kuukausi takaperin oli hänen ympärillänsä illoin helkkynyt hurmaava
soiton sävel ja lämmin elämänilo, nyt oli hiljaista, autiota ja kylmää.
Eikä onnettomuuksien synkeä sarja näyttänyt vieläkään loppuneen, —
milloin, mihin se loppuukaan?....

Antonio Guerri katseli ympärilleen. Rikkinäisiltä näyttävät ikkunat
olivat umpijäässä, ovenpielukset olivat valkeassa huurteessa, seinät
näyttivät likaisilta ja koko huone oli kolkko ja tyhjä, aivankuin
kaikki elämä olisi sen sisältä viety pois niin tyyten ettei sitä siinä
koskaan voisi kohotakaan. Häntä puistatti kammo ja värisytti vilu.
Vaistomaisesti kurkotti hän kätensä — sen ainoan, mikä hänellä vielä
oli, toisessa riippui vaan tyhjä hiha — uunin oviluukkuun ja vetäsi sen
auki... siellä oli vaan muutamia sammuneita hiiliä. Käsi hervahti
alas, tyhjä hiha putosi polvien päälle ja koko ruumis lysähti kokoon.
Hän jäi tuijottamaan sammuneisiin hiiliin.

Hänen ajatuksensa lensivät nopeasti läpi vuosien taipalen kauvas
kotimaahan, ihanaan Italiaan. Tyrrhenian kauniille rantamille.
ikuisesti vihreiden ruusujen, laakerien ja sypressien — kukkien
maahan, laulun ja soiton maahan, jossa ihmiset sinisen taivaan alla
osasivat iloita ja elämälle sykkäillä, tuntea ja nauttia, vaikka
oli niukemmin elämäntarpeitakin. Sieltä löysi hän harmaahiuksisen
äidin, joka sitoi halpoja hautaseppeleitä köyhille, ja aina iloisen
Rosan, joka myyskenteli kukkia rikkaille... Sieltä hän hehkuvana
nuorukaisena astui laivaan, jonka piti tuoda hänet maahan, jossa kulta
virtasi köyhän Italian pojankin hyppysiin, kun ponnisti. Siinä oli
pettymystä enemmän kuin toinen puoli, mutta hän ponnisteli kuitenkin,
oli ahkera ja vaatimaton, kieltäytyi ja säästi, silmämääränänsä vaan
yksi ainoa: saada perustetuksi pieni sievä koti ja sinne tuoduksi tuo
harmaahiuksinen äiti, joka aamusta iltaan kumarassa sitoi halpoja
hautaseppeleitä köyhille, ja tuo aina iloinen Rosa, joka myyskenteli
kukkia Neappelin rikkaille. Ja hän oli siinä onnistunut, hän oli saanut
kalustetuksi pienen huoneuston, jossa oli muutamia somuuksiakin,
ostetuksi sormuksen, jossa kimalteli pieni jalokivi, ja tuoduksi
luoksensa ne kaksi, joita hän tässä maailmassa kaipasi ja rakasti. Ja
sitte olivat jatkuneet ne illat, jolloin soitto helkkyi ja elämänilo
raiahteli... Ja sitte syntyi pikku Olivio — ja kahta onnellisempina
jatkuivat ne illat... ne illat, jolloin hän otti kiharatukkaisen
Olivion olkapäällensä ja tanssi Rosan kanssa harmaahiuksisen äidin
hymyillessä...

Mutta sitte iskivät ne onnettomuudet —
se ensimäinen, joka vei pikku Olivion maan multaan ja harmaahiuksinen
äiti sai sitoa seppeleen, ja se toinen, että hänellä loppui työ, ja
se kolmas, että Rosa kaatui sairas vuoteelle ja harmaahiuksinen
äiti sai sitoa hänellekin hautaseppeleen. Ja niiden mukana kulkivat
somat huonekalut ja kaikki pienet kalleudet, viimeiseksi hänen rakas
viulunsa ovesta ulos, kunnes kaikki oli riistetty ja huoneet olivat
tyhjät... Silloin sai hän työn, mutta ennen iltaa vietiin hänet
kädetönnä sairashuoneelle... Ja nyt, kun hänet sieltä potkastiin pois,
muka »terveenä kotia» — terveenä kotia!... tuodaan häntä vastaan
harmaahiuksista äitiä hiilen varkaana!... Saatana!...

       *       *       *       *       *

Antonio huomasi pienen huuliharpun, tempasi sen nopeasti ja puhalsi.
Mutta sen kielet särähtivät kamalasti ja hän heitti sen uuniin, jossa
oli muutamia sammuneita hiiliä...

Hiiliä!... Hiiliä!...

Hän tuijotti niihin hetken, tarttui ainoalla kädellä tukkaansa, veti
pään polviensa päälle ja itki kuin lapsi...








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HIILIÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.