Karrin lapset

By Aino Salo

The Project Gutenberg eBook of Karrin lapset
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Karrin lapset

Author: Aino Salo

Release date: December 31, 2025 [eBook #77589]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KARRIN LAPSET ***
language: Finnish




KARRIN LAPSET

Kirj.

Aino Salo





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1923.




SISÄLLYS:

Karrin lapset.
  1. Kaisa, Paavo, Pirkko ja Saara.
  2. Karri.
  3. Äidin syntymäpäivä.
  4. Marjamatka.
  5. Suuntalan torppa.
  6. Satu tontuista.
  7. Kesän viimeinen viikko.

Karrin lapset koulutöissä.
  8. Kouluvalmistuksia.
  9. Pirkon sisäänpääsytutkinto.
 10. Karrin lasten kaupunkiasunto.
 11. Koulussa.
 12. Turhamaisuutta.
 13. Kaksi kirjettä.
 14. Vielä vähän koulusta.

Karrin lasten joulu.
 15. Ennen joulua.
 16. Pirkon kyyneleet.
 17. Jouluksi kotiin.
 18. Jouluaatto Karrissa.






KARRIN LAPSET.




1. KAISA, PAAVO, PIRKKO JA SAARA.


Kaisa on 17-vuotias. Hän on käynyt tyttökoulun. Nyt hän on kotona.
Hän auttaa äitiä taloudessa, tekee käsitöitä sekä opettaa Pirkkoa ja
Saaraa. Hänellä on siniset silmät ja punaiset posket. Kaisan parhain
luonteenominaisuus on iloinen mieli. Äiti kutsuu Kaisaa välistä
tuittupääksi, mutta kelläpä meistä ei vikoja olisi. Saara ja Kaisa ovat
välistä keskenään sotakannalla. Silloin Saara sanoo Kaisaa ylpeäksi,
joka »luulee olevansa jotakin». Mutta tuskinpa Kaisa sen ylpeämpi
lienee kuin muutkaan hänen ikäisensä tytöt, joilla on nuorempia
sisaruksia. Tosin tuntuu juhlalliselta, kun välistä voi käskeä
nuorempia ja vaatia heiltä tottelevaisuutta vanhemman oikeudella, mutta
sehän on aivan ymmärrettävää.

Paavo täytti toukokuussa 14 vuotta. Hän on jo melkein Kaisan pituinen.
Hänellä on harmaansiniset silmät kuten Saarallakin. Posket ovat kai
myös punaiset, vaikka Kaisa väittää niiden melkein aina olevan enemmän
tai vähemmän likaiset. Paavo on koulupoika — neljäsluokkalainen, oikean
kaupungin oikean koulun oppilas, eikä kotikoululainen, niinkuin Pirkko
ja Saara. Paavo on kesällä kovasti innostunut onkimiseen. Talvella
on hänen lempityönsä metsästys, niinkuin hän itse sanoo. Hän sai
viime talvena kerran jäniksen ja senjälkeen ovat toisetkin alkaneet
kunnioittavammin puhua Paavon metsästyshommista. Paavolla on hyvä
ystävä, Ville, naapurissa.

Pirkko on 11-vuotias. Hän on perinyt isän ruskeat silmät ja tumman
tukan. Hänen suurin huvinsa on lammasten hoito. Jokaisen lampaan nimen
hän tietää, jokaista hän käy erikseen aamuisin tervehtimässä. Ne syövät
hänen kädestään, ja hän kertoo niille kaikki huolensa. Lehmät ja pienet
vasikat ovat myös mukavia, mutta mitkään eivät vedä vertoja lampaille.
Pirkko saattaa suuttua välistä tuimasti — ja sehän ei ole kaunista;
välistä hän itkee turhasta, etenkin silloin kun hän on suuttunut. Mutta
muuten hän on kiltti tyttö.

Saara ei ole vielä täyttänyt kymmentä vuotta, ja se onkin hänen suurin
murheensa. Hänellä on kaksi paksua, vaaleaa palmikkoa ja silmät, jotka
»aina nauravat — milloin ne eivät itke», niinkuin Paavo sanoo. Saara ei
ole vielä luopunut nukeistaan, vaikka Pirkon nuket ovat jo pari viikkoa
olleet vinnillä. Mutta leikkiihän Pirkkokin vielä paperinukeilla, ja
sehän on melkein sama. Saaran rakkain nukke on nimeltään Anna-Stiina;
sille hän on neulonut kolme pukua ja kaksi esiliinaa. Saara ei ole niin
kiivas kuin Pirkko, mutta vikansa on hänelläkin. Hän on välistä kovin
huolimaton, jättää tavaransa huiskin haiskin. Ja näkisittepä, mikä
järjestys hänen laatikoissaan on välistä.

Ja sitten kuuluu Karrin varsinaisiin asukkaihin vielä äiti ja isä,
Leena, Kuri ja Mirri. Leena on palvelustyttö, Kuri pystykorvakoira ja
Mirri kissa, niinkuin jokainen tietää.




2. KARRI.


Kaisan, Paavon, Pirkon ja Saaran kotitalon nimi on Karri. Jos sinun
pitäisi sinne matkustaa, ajaisit ensin junalla sellaiselle asemalle,
jossa on paljon hevosia junantuloa odottamassa. Kysyisit siellä Karrin
hevosta, jos et sattuisi vähäpuheista Iivari-renkiä ennalta tuntemaan.
Mielellään Iivari vieraita kyyditsee, vaikkei hän juuri paljoa osaa
jutuilla kyydittäväänsä huvittaa. Ajaisitte sitten kymmenkunta
kilometriä. Tie kulkee vuoroin metsässä, vuoroin ohi pienten kylien
ja talojen. Jo alkaa kirkontorni kaukaa näkyä. Iivari selittää, ettei
ole kirkolta enempää kuin hiukan toista kilometriä Karriin. Ajatte
ohi kirkon, postin ja kauppapuodin. Sitten kääntyy tie metsään. Tulee
eteen mäki ja mäen päällä pienoinen mökki. Mökistä kivenheiton matkan
päässä on veräjä, ja veräjältä näkyy jo Karrin rakennuksista pari,
riihi ja valkeaksi rapattu navetta. Vanhan puutarhan korkeat vaahterat
ja pihlajat estävät päärakennusta kauas näkymästä. Vähitellen alkaa sen
punainen seinä puiden välistä pilkottaa. Ei se ole suuri eikä kovin
komea, viihtyisältä ja kodikkaalta se sentään näyttää. Akkunaruudut
kimaltelevat auringon-paisteessa, pihalta kuuluu iloista puhelua.
Iivari ajaa suoraan portaiden eteen.

Toiselta puolen rakennusta johtaa tie rantaan. Laajat pellot molemmin
puolin tietä, punaiseksi maalattu sauna aivan lähellä rantaa.

Sellainen on Karri.




3. ÄIDIN SYNTYMÄPÄIVÄ.


Pirkko ja Saara olivat puutarhassa. Oli lauantaista ja auringonlaskun
aika. Ruokasalista kuului avoimen ikkunan läpi hiljaista laulua. Kaisa
siellä hyräili kattaessaan illallispöytää. Pirkko oli kyyristyneenä
aivan puutarhan perimmäiseen nurkkaan suuren viinimarjapensaan taakse.
Saara hääräili kukkapenkkien välillä pistäytyen hänkin aina silloin
tällöin Pirkon piilopaikan lähettyville. Joka kerta hän heitti aina
kimpun kukkia Pirkon helmaan. Pari hiljaista sanaa ja taas riensi Saara
penkkiensä ääreen.

Pirkon köynnös alkoi jo valmistua.

»Vähän tuhatkaunoja vielä», oli seuraava, hiljaisella äänellä lausuttu
pyyntö, kun Saara seuraavan kerran läheni kantamuksineen.

Pyyntö oli pian täytetty. Näppärät kädet kiinnittivät vielä viimeiset
kukat köynnökseen. Ja silmät riemua säteillen katselivat siskokset
kättensä työtä.

Kaisa-sisko kurkisti juuri ikkunasta. Tyttöset vilauttivat hänelle
köynnöstään, joka pian taas katosi näkyvistä. Kaksi loistavaa
silmäparia jäi vain katsomaan viinimarjapensaan yli.

Kaisasta tuntuivat nuo pienet siskot sillä hetkellä taas niin
sanomattoman rakkailta. Unohtui Saaran aamullinen tottelemattomuus,
uimaanmeno ennen ruokasalin permannon lakaisemista, unohtui Pirkon
äskeinen tuittupäinen vastaus: »Sinä olet aina niin olevinasi.» — Kaksi
pientä päätä nyökytteli sieltä niin iloisesti. Heille ei voinut olla
vihainen, ainakaan nyt.

Pari minuuttia senjälkeen astelivat Pirkko ja Saara kovin tärkeän
näköisinä sisälle. Äiti neuloi sänkykamarissa odotellessaan omiaan
illalliselle. Isä kuului jo kopistelevan eteisessä, hän palasi
pelloilta. Kaisa asetteli ruokia ruokasalin pöydälle. Paavo vain oli
poissa. Saara katsahti Pirkkoon ja Pirkko Saaraan. Kumpikin näytti
vähän levottomalta.

Käytiin pöytään. Isä katseli selvästi tyytymättömänä Paavon tyhjää
paikkaa. Saara yritti selittämään:

»Niin, isä, Paavo meni kauppapuotiin — vähän vain — —»

Mutta huomatessaan, ettei sellainen selitys näyttänyt oikein riittävän,
etenkään kun läheinen osuuskauppa oli ollut suljettuna jo puolitoista
tuntia, hän hämmentyi, punastui ja näytti kovin onnettomalta,
katsoessaan aivan kuin rukoillen Kaisaan.

»Minä tarvitsin vain vähän kardemummaa pikkuleipiin», alkoi Kaisa
puolestaan selitellä, »ja kun ei osuuskaupassa ollut, niin pyysin
Paavoa menemään aina Lahtisen kauppaan asti. Siellä pitäisi oleman.»

Selitys näytti tyydyttävän kaikkia.

Kun Paavo punakkana, pölyisenä ja hiukan pelokkaana astui ruokasaliin,
odotti häntä pari kummallista kysymystä ja joukko ihmeellisiä
silmäniskuja ja päänpudistuksia, niin että hän oli vähällä joutua aivan
pyörälle päästään.

Ensiksi kysyi äiti:

»Oliko kardemummaa Lehtisellä?»

Siihen Paavo Kaisan, Pirkon ja Saaran kiihkeiden päännyökkäysten
rohkaisemana vastasi myöntävästi.

Hetkisen kuluttua kysyi isä:

»Oliko kauppias itse puodissa?»

Mutta nyt alkoi Paavokin jo olla selvillä asiasta.

»Olihan se, terveisiä lähetti ja sanoi, että hän ehkä huomenna
pistäytyy kirkkokahville.»

Kaisa myhäili tyytyväisenä ja Pirkko nykäisi Paavoa kyynärpäällään.

Aterialta päästyä kiirehtivät Pirkko ja Saara kohta puutarhaan.

Paavo juoksi hakemaan Villeä, jonka kanssa hänkin kiiruhti puutarhan
nurkkaan. Lopuksi ilmestyi yhteen iloon Kaisakin, joka läheni
hiljaisin, hiipivin askelin, saaden äkkinäisellä ilmestymisellään
nurkassa olevat pelästymään. Olihan kysymyksessä suuri salaisuus.

»Kuinka te voittekaan niin rehellisellä naamalla narrata äitiä ja
isää?» kysyi Saara, kun Ville oli ensin kuullut koko tarinan.

»Mutta, hyvä lapsi, olisiko meidän pitänyt sanoa, että minä olin
metsässä hakkaamassa soreita koivuja huomista juhlapäivää varten ja
että Kaisa oli määrännyt minut samalla marssimaan aina Koivulaan asti
pyytämään Sandraa huomenna tänne vähän auttamaan. Mikä ilo olisi sitten
koko meidän puuhastamme, jos kaikki edeltäpäin olisi tuttua.»

»Niin minäkin arvelen, ettei narraaminen tällaisessa tapauksessa ole
syntiä», tuumi Kaisakin. »Mehän kerromme huomenna kaikki perinpohjin
äidille ja isälle ja pyydämme heiltä pienen petkutuksemme anteeksi.»

»Miten kävi metsässä, saitko koivuja?» kysyi Pirkko Paavolta.

»Kaasin minä viisi kaunista valkorunkoa, kannoin ne kaikki lähelle
Kujalan tienmutkaa, ja sieltä aiomme nyt Villen kanssa lähteä niitä
noutamaan.»

»Älkää tuoko varsin lähelle pihaa, ettei äiti näe», varotti Kaisa.

»Ei, me viemme ne ensin meidän liiteriin ja sieltä sitten illalla
kiikutamme ne tänne», vastasi Ville.

»Voi, kuinka hauskaa!» riemuitsivat Saara ja Pirkko. — »Kunhan ei
meidän seppeleemme vain pahasti lakastuisi huomiseen.»

Mutta Kaisa lohdutteli:

»Annamme sen olla koko yön täällä ulkona nurmella. Kostutamme sitä
hiukan nyt illalla, kyllä kaste lopusta huolen pitää. Saatte olla
varmat, että se on aamulla melkein yhtä kaunis kuin nyt illalla.»

»Sitten, jos teillä on halua», jatkoi Kaisa, »saatte tulla minua
auttamaan keittiöön tänä iltana sen jälkeen kun äiti on mennyt levolle.
Saara saa vispilöidä kakkutaikinaa, Pirkko leipoa piparkakkuja, Paavo
survoa kanelia ja Ville pitää huolta siitä, että uuni paistaa. Lupaan
teille jotakin hyvää palkkioksi.»

»Selvä on», virkkoi Ville, ja tarttui Paavoa käteen.

Yhdessä läksivät ystävykset koivuja hakemaan.

Sinä iltana oli Karrin keittiössä vilkas hyöriminen. Kesäisen illan
hämärä oli tunkeutunut sisällekin, mutta keittiön hellassa paloi
iloinen valkea, ja sen valossa oli hauska työskennellä.

Pirkko oli kaatanut koko taikinansa pöydälle ja sen ääressä hän sitten
leipoi pyöreitä ja pitkulaisia piparkakkuja. Saara oli puuhannut
kakunvispauksessa niin uutterasti, että pienet kädet alkoivat jo
väsyä. Silloin otti Kaisa hänen työnsä ja Saara sai opetella pellin
voitelemista. Paavo oli suurella kolinalla survonut hienoksi kanelia
ja neilikoita. Senjälkeen hän pyysi »miesten töitä» ja sai heti lähteä
kaivolle vettä hakemaan. Ville oli juossut keittiön ja halkovajan väliä
ja tuonut sisälle niin suuret kantamukset puita, tuohia ja lastuja,
että Saara arveli niiden riittävän seuraavaksikin päiväksi. Mieliala
oli hilpeä ja työt sujuivat mainiosti.

Mutta sitten tapahtui jotakin, joka hetkiseksi rikkoi tämän suloisen
rauhan.

Paavo oli jo useamman kerran lähestynyt Pirkkoa, tai paremmin Pirkon
taikinaa. Pirkko ei ollut sitä alussa huomannut, mutta vähitellen hän
alkoi kiinnittää huomiota Paavon ihmeelliseen vaiteliaisuuteen ja
tarkemmin katsoessaan hän näki Paavon suun hiljalleen liikkuvan.

Kului minutti tai pari. Jo läheni taas pöytää Paavo ja ojensi
varovaisesti kätensä taikinaa kohti. Mutta silloin kuului läimäys ja
vihastunut huuto:

»Siitä sait, senkin taikinavaras!»

Jos luulette, että Paavo tyytyväisenä otti vastaan korvapuustin, jonka
hän oli hyvin ansainnut, niin ette tunne hänen kiivasta luontoaan. Hän
sähätti kuin vihainen kissa ja yritti tarttua Pirkkoa palmikkoon. Mutta
Pirkko oli nopeampi. Yks' kaks' hän oli toisessa päässä keittiötä.
Paavo perässä. — Kaisan varotukset kaikuivat kuuroille korville.

Kolme kertaa olivat Pirkko ja Paavo kiertäneet keittiön, kun Pirkko
yht'äkkiä törmäsi vasten tuolia, jolla seisoi ämpäri täynnä Paavon
äsken tuomaa kylmää vettä. Kuului kova kolahdus ja heti senjälkeen
kauhistuneita huutoja. Tuoli ämpärineen oli kaatunut ja kylmä vesi
valeli riitatoverien paljaita jalkoja.

Noloina seisoivat Paavo ja Pirkko. Näytti aivan siltä, kuin olisi kylmä
vesi selvittänyt heidän ajatuksiaan, niin että he nyt huomasivat,
kuinka typerästi he olivat käyttäytyneet.

Kaiken hämmästyksen lisäksi kuului ruokasalin ja vierashuoneen välinen
ovi käyvän. Nopeat askeleet lähenivät, ovi aukeni ja kynnyksellä seisoi
isä hämmästyneen ja melkein vihaisen näköisenä.

»Lapset, mitä merkitsee tämä meteli keskellä yötä?»

Saara selveni ensimäisenä hämmästyksestä. Juosten isänsä luo hän
kurkotti kätensä tämän kaulaan ja sanoi:

»Rakas isä, älä ole meille vihainen, äläkä suinkaan kerro äidille!
Katsos, huomenna on äidin syntymäpäivä ja me sitä valmistamme.»

Isä näytti yhä enemmän hämmästyvän. Hän ei nähtävästi voinut käsittää,
kuinka vesiämpärin kaatamisella ja hirveällä kolinalla voitiin
valmistaa syntymäpäiviä.

Silloin puuttui Kaisa puheeseen. Hän kertoi, kuinka he todellakin
olivat syntymäpäivävalmistuksia tekemässä, mutta kuinka kesken
rauhallista yhteistoimintaa Pirkko ja Paavo olivat joutuneet tappeluun
toistensa kanssa, joka tappelu oli johtanut tähän surulliseen
tilanteeseen.

Pirkko oli koko ajan seisonut kuin tulisilla hiilillä valmiina
purskahtamaan itkuun. Mutta katsahdettuaan nyt isään, jonka kasvoilla
syvä hämmästys ja pahastuminen näytti olevan vaihtumaisillaan selvään
hymyilyyn, unohtui itku, ja tyttönen punastui painaessaan päänsä alas.

Paavo hypisteli nolona takkinsa lievettä tietämättä oikein mihin olisi
katsonut.

»Minusta näyttää melkein», alkoi isä, »kuin olisivat Paavo ja Pirkko
itsekin selvillä siitä, miten typerästi he ovat menetelleet saadessaan
aikaan tällaisen metelin hiljaisena sydänyönä. En olisi tosiaankaan
uskonut, että iso Paavo-poika on vielä niin ahne makeisille, ett'ei
raaka piparkakkutaikinakaan saa olla rauhassa hänen hyppysiltään.
Ja jos sinun mielesi todellakin niin kovin teki maistiaisia, niin
olisithan voinut pyytää Pirkolta tai Kaisalta. Luulen, että he olisivat
antaneet. Eikö niin?»

»Varmasti!» vakuutteli Kaisa.

»Melkein yhtä uskomattomalta tuntuu Pirkon menettely», jatkoi isä.
»Korvapuustin asemasta sinun olisi pitänyt vain yksinkertaisesti
varottaa Paavoa uudistamasta yritystään. — Mutta nyt ei enempää tästä
asiasta. Paavo ja Pirkko pyytävät kumpikin anteeksi toisiltaan. Kaisa
näyttää olevan aikeissa pyyhkiä permantoa. Minä sanon teille hyvää yötä
ja menen kertomaan äidille — —»

»Voi, rakas isä, älä kerro», pyysivät lapset yhteen ääneen.

Mutta isä jatkoi päättäväisenä:

»— — menen kertomaan äidille, että suuri hiiri oli juossut sisälle
lastenkamariin avoimesta ovesta herättäen lapset ja saaden aikaan
ennenkuulumattoman ajojahdin, joka päättyi vesiämpärin kaatamiseen
keittiössä.»

Viimeiset sanat hukkuivat valtaviin naurunpuuskiin. Isä painui hiljaa
oven kiinni huomauttaen mennessään:

»Mutta nyt on hiiri tapettu ja pienintäkään melua ei saa kuulua
sänkykamariin.»

Rauha oli taas palannut ja työt sujuivat mainiosti.

Kun kaikki paistokset olivat paistetut, otti Kaisa kaapista viisi
kuppiparia, jotka hän asetti keittiön pöydälle. Suuri hunajapurkki
asetettiin keskelle, ja yleisen ilon vallitessa juotiin teetä ja
maisteltiin lämpimäisiä.

       *       *       *       *       *

Kesäyön hiljainen hämärä vallitsi ulkona. Hiljainen tuuli värisytti
haavan lehtiä, mutta muuten oli hiljaista, aivan hiljaista. Ei kuulunut
edes laineiden lipatusta rannasta. Järvikin näytti nukkuvan. Koko Karri
nukkui. Puut ja pensaat puutarhassa nukkuivat, linnut nukkuivat. Ei
pienintäkään liikettä missään.

Kalpea kuu kohosi hiljalleen metsänreunasta. Se hymyili nukkuvalle
Karrille.

Mutta mikä liikkuu tuolla! Kaksi olentoa lähenee Karria hiljaisin
askelin. Lienevätkö peikkoja vai kummituksia? Vai ovatko aaveita, jotka
ennustavat jotakin?

Eivät ole kummituksia, eivät aaveita. Ovat vain kaksi poikaa, jotka
kantavat koivuja.

       *       *       *       *       *

Aurinko ei ollut vielä ennättänyt korkealle, kun jo Kaisa hiljaisin
askelin kulki vuoteelta vuoteelle herätellen nukkuvia. Pirkko ja
Saara olivat jo ensimäisestä nykäisystä hereillä, alussa tosin hyvin
kummastuneen ja unisen näköisinä, mutta Paavon uni oli raskaampaa.
Ensimäisten herättelyjen tuloksena oli epäselvää mutinaa ja kääntyminen
toiselle kyljelle. Mutta vihdoin tunkeutuivat unimaailmaan sanat:
»Nouse pian laulamaan äidille», ja ne sanat karistivat unen.

Keittiössä kiehui kahvi; sen tuoksu tunkeutui nenään. Leena oli
ruokasalissa kattamassa kahvipöytää. Kaisa meni myös sinne jättäen
lapset pukeutumaan.

Kun jokainen oli saanut ylleen, kokoonnuttiin yhteiseen neuvotteluun.
Paavon tehtäväksi tuli lähteä herättelemään Villeä ja tämän pientä
siskoa, Kerttua, joka oli pyytänyt ja saanut luvan olla mukana
laulamassa. Pirkko ja Saara läksivät puutarhaan katsomaan seppelettään
ja hakemaan kukkia. Kaisa alotti syntymäpäiväpöydän koristamisen.

Keskelle pöytää oli varattu paikka suurelle kukkivalle ruusulle,
mutta sitä ei voitu asettaa paikoilleen ennenkuin pöytä oli kannettu
sänkykamarin oven eteen. Ruusun ympärillä oli lasten pienten lahjain
paikka. Siinä oli tarjotinliina Kaisalta, leipälauta Paavolta,
patalappu Pirkolta ja piirustus Saaralta. Aivan etualalle muodosti
Kaisa vasta auenneista orjanruusun kukista luvun 39, äidin vuosien
määrän. Saaran ja Pirkon seppele asetettiin kiertämään pöytää, kimppu
kukkia pantiin joka nurkalle — ja kokonaisvaikutus oli erittäin
miellyttävä.

Juuri kun lapset olivat aikeissa lähteä kantamaan pöytää, ilmestyi
huoneeseen isä, kädessään salaperäisen näköinen paketti, jonka hän
pyysi saada panna toisten lahjain joukkoon. Samalla hän kysyi,
otetaanko hänet myös laulukuoroon.

Molempiin pyyntöihin suostuttiin mielihyvällä, ja kun Leena samassa
ilmoitti nostaneensa jo kahvipannun pois tulelta, päätettiin
vitkastelematta marssia sänkykamarin oven taakse.

Paavo ja Ville kantoivat pöytää, Kaisa kulki jäljessä kantaen ruusua ja
varottaen poikia liiaksi kolistelemasta. Isä talutti Kerttua ja heidän
jäljessään hiipivät Pirkko ja Saara hiljaa supatellen keskenään. Seuran
täydensi Leena, joka punakkana, suuri valkea esiliina edessä ja Kaisan
asettama punainen ruusu rinnassa seisoi toisten takana.

Laulu ei ollut uusi eikä kovin komeakaan. Sitä oli Karrissa laulettu
varmaan satoja kertoja. Mutta pääasia oli, että jokainen osasi sen.

Ja kukapa tietää, vaikka joskus, vuosien kuluttua, kun lapsuus ja
lapsuuskodin valoisat muistot jo alkavat mielestä haihtua, tuo laulu
yhäti mielessä säilyy, ja ken tietää, vaikka joskus kyynel silmään
kiertyy, kun keskellä elämän suuria kokemuksia ja ristiriitoja mieleen
muistuvat nuo sanat:

    »Nouse aurinkoinen,
    nouse hiljaa vaan,
    heitä säde toinen
    äidin ikkunaan.
    Terveiset vie hälle
    meiltä kaikilta,
    kerro ystävälle
    rakkaudesta.»

Heleinä kaikuivat lasten äänet. Punottivat posket, loistivat silmät.

Mitä ajatteli äiti herätessään noihin kirkkaihin säveliin? Kuinka
rajattoman onnelliseksi hän tunsikaan itsensä. Kummallinen, ihana
hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän laulun loputtua raotti ovea
kiittääkseen laulajia. Näytti melkein siltä, kuin hänen silmänsä
olisivat olleet kyynelistä kosteat — onnen kyynelistä.

»Äiti kulta, pane pian päällesi. Kahvipöytä on jo katettu», ilmoitti
Kaisa.

Ei kestänyt kauan, kun jo koko joukko oli keräytynyt ruokasalin pöydän
ympärille.

Leena piti huolta siitä, ett'ei mitään puuttunut.

Kakku ja piparkakut osoittautuivat erinomaisiksi. Juhlallinen mieliala
vallitsi.




4. MARJAMATKA.


Oli herttainen heinäkuun aamu. Aurinko paistoi täydellä terällään,
linnut visertelivät ja kukat kukkivat kedoilla.

Karrin nuoriväki oli matkalla marjaan.

Pojat, Paavo ja Ville, marssivat edellä. He kantoivat yhdessä suurta
koria, jonka Kaisa oli täyttänyt kupeilla, voileivillä, piirakoilla
ja korpuilla. Kahvipannu, vasta kirkkaaksi kiillotettu, oli Kaisan
kannettavana. Hän ei ollut uskonut sitä poikain huostaan, vaikka
nämä sitä pyytelivätkin. Pirkolla ja Saaralla oli kori kummallakin
mustikoita varten. Korissa heillä oli suuri joukko vanhoja kenkiä siltä
varalta, että metsässä liikaa pisteleisi.

Marjamiehet kulkivat ensin pellon reunaa, saapuivat sitten kapeahkolle
metsätielle, joka vei takamaalle, sinne, missä tiedettiin mustikoita
runsaasti olevan.

Koko seurue oli mitä parhaimmalla tuulella. Saara tosin alussa
pelkäsi muurahaisten tarttuvan hänen paljaisiin jalkoihinsa, mutta
pian hän huomasi pelkonsa turhaksi. Astuttiin niin nopeasti, etteivät
muurahaiset ennättäneet muuta kuin ihmettelemään maan outoa töminää.

Kaisa ehdotti laulua. Siihen kaikki suostuivat. Kun yksi laulu
oli loppunut, ulotettiin toinen, ja niin laulettiin melkein koko
lauluvarasto loppuun.

Takamaan aita oli jo edessä. Kyllä helposti huomasi, ettei tämä joukko
ensimäistä kertaa aidan yli kiivennyt. Sukkelasti se kävi.

Nyt oltiin synkässä metsässä, missä korkeat männyt näyttivät
aivan taivasta tavottelevan. Täytyi jo turvautua kenkiin. Ja
sitten lähdettiin kulkemaan itään päin, millä suunnalla tiedettiin
kauniin metsäjärven olevan. Sen rannoilla oltiin ennenkin oleiltu
marjamatkoilla, jolloin Kaisakin oli pari kertaa ollut mukana.
Pojat olivat myös joskus käyneet näillä mailla ja ristineet järven
»Itämereksi», mutta Pirkko ja Saara olivat ensikertalaisia.

Mustikoita, näkyi olevan runsaasti. Poimittiin ohi kulkiessa, mutta
suuhun, astioita ei vielä jouduttu ajattelemaan.

Jo näkyi puiden lomitse kappale »Itämerta». Pojat päästivät julman
intiaanihuudon ja läksivät juoksemaan. Ja kun Kaisa, Pirkko ja Saara
hetkistä myöhemmin saapuivat rannalle, olivat pojat jo pulikoimassa
»Itämeren» viileissä aalloissa. Tytöt noudattivat esimerkkiä ja kohta
kuului sellainen molskina, huuto ja nauru, että varmasti kaikki tontut,
keijukaiset ja näkit kauheasti pelästyneinä luulivat maailman lopun
olevan tulossa.

Järveltä noustua puettiin nopeasti päälle ja ryhdyttiin syömähommiin.
Lapset olivat kotoa lähtiessään syöneet oikein vankan aterian, mutta
silti alkoi jo »nälkä kalvaa sydänalaa», niin että voileivät oli pian
otettava esille. Ja Pirkkokin, joka ei suinkaan tavallisissa oloissa
ollut suolakalan erikoinen ystävä, pyysi voileipää, missä oli särkeä
päällä. Kannussa oli maitoa. Suurin osa tasattiin. Kahvimaidoksi piti
sentään jättää vähäisen. Jotta se pysyisi kylmempänä eikä pääsisi
happanemaan, asetti Kaisa kannun järveen kahden kiven väliin, pannen
vielä pari pienempää kiveä tueksi.

Tällä aamiaisaterialla ei syöty muuta kuin voileipiä. Kaikki muut
herkut päätettiin tasata vasta päivällisellä. Kahvinkeitto jätettiin
myös siksi.

Syötyä asetettiin kaikki ruokaneuvot takaisin koriin ja kori kätkettiin
pensaikkoon, niin että vierasten olisi ollut mahdotonta sitä löytää.

Hetkistä myöhemmin oltiin jo täydessä työssä. Ensin kuului iloista
puheensorinaa, sillä lapset poimivat lähekkäin, mutta vähitellen alkoi
jokainen etsiä omia marikkoja ja pyrkiä omalle suunnalleen. Puhe
lakkasi itsestään. Kaisa poimiessaan hyräili »Lampaan polskaa». Toiset
olivat vaiti, mahdollisesti senkin vuoksi, että suuri osa marjoista
joutui suuhun. Silloin tällöin kuului reipasta huhuilemista, jos joku
oli joutunut pois näkyvistä.

Saara oli löytänyt erittäin hyvän marikon. Hän oli polvillaan kauan
aikaa samalla paikalla poimien niin ahkerasti, ettei muistanut
edes syödä. Pieni koppa, jommoinen jokaisella oli ja joka täyteen
tultuaan aina tyhjennettiin Kaisan suureen koriin, oli pian täynnä.
Riemastuneena hän läksi sinne päin, missä näki Pirkon sinisen hameen
loistavan oksien välistä.

»Katsos, Pirkko, minun koppani on jo täynnä.»

Mutta Pirkon koppa oli vasta puolillaan. Hän oli muistanut syödäkin ja
mahdollisesti hän ei ollut osunut yhtä hyvään marjapaikkaankaan kuin
Saara. Senvuoksi oli hänen vastauksensa vähän nenäkäs:

»Mikäs ihme tuo on! Olisi minullakin jo kaksi tuollaista koppaa, jos
en olisi syönyt. Olen varmasti syönyt toista litraa. Ei sinun tarvitse
ollenkaan ylpeillä siitä, että olisit muka nopeampi poimija kuin minä.»

»Enhän minä ylpeilekään.»

Ja hiukan pahastuneena läksi Saara tyhjentämään koppaansa Kaisan koriin.

»No, mitäs tyttäret kinastelivat?» kysyi Kaisa, sillä hän oli kuullut
jotakin.

Mutta Saara muisti äidin usein sanoneen, että kanteleminen oli rumaa,
ja hän päätti olla vaiti ja antaa sydämessään anteeksi Pirkolle.

Hetkistä myöhemmin hän taas läheni Pirkkoa ollenkaan muistamatta
äskeistä pientä riitaa.

Mutta tämä tuntui yhä vielä olevan äreällä tuulella:

»Sanon sinulle suoraan, että on paras, kun etsit itsellesi oman
marjapaikan etkä tuppaudu siihen, minkä minä vastikään olen löytänyt.»

»Totta kai minä saan tässä poimia, ei tämä ole lähelläkään sinun
varsiasi», alkoi Saara pitää puoliaan.

Ei auttanut muu, kuin antaa Saaran olla rauhassa, sillä Pirkko kyllä
sydämessään tunsi, ettei toinen ollut tuppautunut hänen alueelleen.

Mutta häntä harmitti, harmitti niin tavattomasti. Hän kuuli, kuinka
marjat rapisivat Saaran koriin. Hänestä tuntui, kuin hänen kätensä
olisivat äkkiä tulleet niin kankeiksi, mustikat menivät rikki, kun hän
yritti ottaa useampia kerrallaan. Saaran levollinen poimiminen häntä
suorastaan vimmastutti. Ja kuinka olikaan, eivätkö varret Saaran luona
olleet aivan mustina mustikoista, kun hänen ympärillään oli vain joku
marja siellä täällä.

— Kade ei saa kaloja — välähti yhtäkkiä hänen mieleensä. Oliko hän
kateellinen, siksikö hän ei saanut marjoja niinkuin Saara?

Hän nousi ylös, siirtyi vähän kauemmas. Minne ihmeeseen olivat mustikat
joutuneet. Pari marjaa varressa, ei niitä viitsinyt edes poimia,
senvertaisia.

»Menenpä tuonne kallion luo, siellä on varmaan enemmän», ajatteli
hän itsekseen ja läksi astelemaan sinne päin. — Kummallista, kuinka
mielessä aina oli tuo sananlasku: Kade ei saa kaloja. Eihän hän
mielestään ollut kateellinen, eikä nyt ollut puhetta kaloista vaan
marjoista, mutta sittenkin. Siitä ajatuksesta hän ei voinut päästä.

Pirkko rukka. Hän oli tosiaankin kateellinen ja senvuoksi hän katseli
asioita toisin silmin kuin alussa. Kyllä marjoja oli hänen ympärillään
yhtä runsaasti nytkin, mutta hän ei niitä nähnyt. Jos hän olisi
pysähtynyt yhteen paikkaan ja alkanut siinä ahkerasti ja rauhallisesti
poimia, olisi hän ajatellut samoin kuin alussakin: »Kuinka paljon
marjoja!» Mutta nyt hän kulki levotonna paikasta toiseen, nyppi marjan
sieltä, toisen täältä ja joutui yhä kauemmas metsään.

Mitä tekivät pojat tällä välin? He poimivat mustikoita. Mutta ei sillä
hyvä. Heillä oli seikkailunsa, heilläkin.

Paavo oli juuri poimimassa erään korkean männyn juurella, kun hän ylös
katsahtaessaan näki männyssä omituisen, risuista tehdyn linnunpesän.

»Heipä hei, Ville! Tule pian tänne, niin saat nähdä jotakin.»

Ville juoksujalkaa paikalle.

Yhdessä tarkastettiin pesää joka puolelta, mutta se oli niin korkealla,
ettei siitä näkynyt muuta kuin pohja ja vähän laitoja.

»Se taitaa olla haukan pesä», arveli Ville.

»Mitähän siellä on sisällä?» tuumi Paavo. »Onkohan siellä jo poikasia
ja osaavatkohan ne lentää?»

»Koetetaanpa!» innostui Ville. Hän otti maasta oksankappaleen ja
heitti sen pesää kohti. Se sattui pohjaan, risut vähän rasahtelivat.
Ei pienintäkään ääntä kuulunut pesästä. Sitten yritti Paavo — yhtä
huonolla menestyksellä.

»Mutta meidän täytyy saada tietää, mitä siellä on», sanoi Paavo.
»Autahan minua vähän alkuun, niin lähden kiipeämään.»

Ville kyyristyi vähän. Paavo kapusi hänen olkapäälleen. Jo ulottui käsi
oksantynkään. Ja vikkelästi kuin orava hän kiipesi yhä ylemmäksi.

Ville katseli vähän haikealla mielellä. Olisi tehnyt mieli mukaan.

»Annappas, kun minäkin yritän», ajatteli hän.

Alhaalla ei ollut mitään, mihin tarttua, ja runko oli kovin paksu,
mutta vieressä kasvoi toinen mänty niin lähellä, että molempien puiden
oksat olivat aivan toisissaan kiinni, ja siihen mäntyyn hän kyllä
pääsi. Vaikeinta oli siirtyä toisesta puusta toiseen, oksat painuivat
kovasti ja hän pelkäsi niiden taittuvan. Mutta onnistui sekin. Ja kun
Paavo riemuissaan nosti linnunpoikasta pesästä, huomasi hän ihmeekseen
Villen olevan aivan jalkainsa alla. Ville kurkotti kättään ja sai
silittää linnun sinervää, pehmeää untuvapukua. Pesässä oli neljä
poikasta ja jokainen sai tehdä saman pienen matkan. Pelkäsivät, raukat,
kovasti, tuntuivat aivan vapisevan.

»Huu-uuu!» Kaisa siellä huuteli. Pojat näkivät puusta, kuinka
Kaisa seisoi korkealla kivellä kori käsivarrella ja katseli hyvin
kummastuneena ympärilleen. Saara poimi vähän matkan päässä Kaisasta.

»Huudetaanpa yhdessä», sanoi Paavo, »huudetaan kaikin voimin». Ja
pian kajahti ilmoille sellainen huuto, että Kaisa oli vähällä pudota
istualleen, etenkin kun hän ei voinut ymmärtää alussa, mistä huuto
tuli. Pian hän kuitenkin keksi puussa olijat ja nauraen hän lähestyi
poikia.

»Mitä kummaa te siellä puussa teette?»

»Kapua sinäkin tänne ylös, niin saat nähdä jotakin oikein mukavaa.»

»Mutta millä tavalla te olette sinne puuhun päässeet? En minä sinne
pääsisi, vaikka kuinka yrittäisin.»

»Mehän olemme mestareita hyppäämään korkeutta. Kyllähän tällaisen
pienen matkan helposti hyppää», vastasi Ville.

»Älä viisastele! — Mikä pesä se on, onko siellä poikasia?»

»Onpa niinkin. Ja niin somia ja pehmoisia. Katsoppas.» Ja Paavo näytti
pieniä pesän asukkaita Kaisallekin.

»Mutta tiedättekö, se on varmasti haukan pesä», arveli Kaisa.

»Niin mekin olemme tuumineet.»

»Mutta silloinhan on vaarallista olla puussa. Sanotaanhan, että haukka
on repinyt silmät päästä sellaisilta, jotka ovat hätyyttäneet sen pesää
ja poikasia. Voi, tulkaa pois, pojat! Olisi kauheaa, jos haukka tulisi.
Tulkaa pian alas!»

»Tokkopa se nyt sentään niin kauheaa olisi», sanoi Ville. — »Kuuleppas
Paavo, me taitaisimme saada muutaman markan tapporahaa noista
poikasista.»

»Jättäkää jo tapporahat ja tulkaa alas», hätäili Kaisa.

»No, sisko kulta. Tulemmehan me, kunhan ehdimme», sanoi Paavo,
alkaessaan laskeutua alaspäin. Ja muutaman sekunnin kuluttua hyppäsivät
pojat maahan.

Ville päätti pysyä pesän lähettyvillä siksi, kunnes haukka palaisi
pesään, nähdäkseen, huomaisiko se, että pesään oli koskettu, ja
näyttikö se yhtään levottomalta. Mutta kun haukka viipyi, unohti Ville
pian koko asian.

Poimittiin taas rauhassa vähän aikaa. Hetkisen kuluttua Kaisa muisti,
ettei hän ollut nähnyt Pirkkoa pitkään aikaan. Hän katseli ympärilleen
ja huusi Saaralle, joka oli kauempana:

»Saara, näetkö Pirkkoa?»

Saara puolestaan tähyilemään ympärilleen.

»En näe. Siitä on jo pitkä aika, kun hän läksi kulkemaan tuonne
kalliolle päin, ja senjälkeen en ole häntä nähnyt.»

»Kunpa tyttö vaan ei olisi eksynyt», mietti Kaisa. Sitten hän huusi
pojille:

»Kuulkaa! Pirkko on kadonnut näkyvistä. Minun täytyy huutaa häntä.
Olkaa kaikki aivan hiljaa.»

»Huu-uuu!»

Ei vastausta. Männyt hiljaa kohisivat ja joku pikkulintu sirkutti
kirkkaalla äänellä, muuten oli aivan hiljaista.

»Huudetaan nyt kaikki yhdessä», komensi Kaisa.

Voimakas huuto kajahti, sitten kaikki kuuntelivat. Ei nytkään mitään
vastausta.

»Ehkä hän kuuli meidän huutomme, mutta on siksi kaukana, ettei hänen
vastauksensa kuulu tänne asti», sanoi Ville. »Siinä tapauksessa hän
tietysti lähtee kulkemaan ääntä kohti.»

Mutta Saara oli kovin onneton. Hän oli tullut Kaisan luo ja heittäytyi
hänen syliinsä.

»Voi, Kaisa! Minä menin liian lähelle hänen marjapaikkaansa. Hän käski
pois, enkä minä totellut. Silloin hän suuttui ja läksi kulkemaan
kauemmas. Jos hän nyt eksyy ja kuolee metsään, niin se on minun syyni.»
Ja Saara purskahti katkeraan itkuun.

Kaisa oli myös kovin levoton, mutta hän tunsi, että hänen täytyi Saaran
tähden pysyä rauhallisena. Hän silitti hiljaa Saaran hiuksia ja sanoi:

»Älä nyt ole niin pahoillasi, pikku sisko. Kyllä Pirkko varmasti
löytyy. Meidän täytyy lähteä häntä etsimään.»

Paavo oli vaiti. Hänkin tunsi kalvavaa levottomuutta. Hän muisti isän
kertoneen, että tänne takamaille oli kerran eräs tyttö eksynyt, ja kun
hänet kolmen päivän kuluttua löydettiin, oli hän pelosta kadottanut
järkensä. Tätä hän ei kuitenkaan toisille kertonut, hän huomasi, että
näiden pelko oli ilmankin suuri.

Ainoa, joka edes jossakin määrin pysyi maltillisena, oli Ville. Hänen
äänensä oli varma ja katseensa rauhallinen, kun hän puhui toisille:

»En usko, että Pirkko on näin lyhyessä ajassa voinut eksyä niin
syvälle metsään, ettemme häntä löytäisi. Lähdemme nyt kulkemaan siihen
suuntaan, minne Saara näki hänen katoavan. Paavolla on kompassi, joten
meidän ei tarvitse pelätä eksyvämme, vaikka aurinkokin peittyisi
pilveen. Meidän on vain kaikkien neljän pysyttävä lähekkäin, niin että
aina näemme toisemme.»

Kaisa tarttui Saaraa käteen:

»Me kuljemme käsikkäin, eikö totta? Silloin emme eksy.»

Ja niin lähdettiin Pirkkoa etsimään.

— Tällä hetkellä istui Pirkko erään kallion juurella mättäällä ja itki
katkerasti. Hän oli kulkenut pitkän matkaa etsien hyviä marjapaikkoja,
ennenkuin huomasi joutuneensa toisista erilleen. Hän alkoi huhuilla,
ensin hiljaisemmin, sitten niin kovasti, että jonkun ajan kuluttua
huomasi äänensä sortuvan, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Silloin
hän pelästyi ja läksi juoksemaan siihen suuntaan, mistä muisti
tulleensa. Pian hän hengästyi ja hänen täytyi pysähtyä lepäämään.
Silloin tuli hänen mieleensä äidin neuvo, että eksyneen ei pitäisi
koskaan juosta, vaan pysytellä samalla paikalla tarkasti kuunnellen ja
odottaen. Hän ponnisti vielä viimeiset voimansa ja huusi niin paljon
kuin jaksoi. Kaiku vastasi, muuta ei kuulunut. Silloinhan, väsyneenä
juoksusta ja huutamisesta ja sitäpaitsi pelosta ja kauhusta aivan
lamaantuneena, vaipui istumaan mättäälle ja purskahti katkeraan itkuun.

Kuinka kauan hän siinä itki, sitä hän ei tiennyt.

Tuhannet syyttävät ajatukset tulivat mieleen:

»Olen ollut niin paha, niin itsekäs ja ilkeä, siksi Jumala minua näin
rankaisee. Täytyykö minun kuolla tänne metsään, enkö koskaan enää näe
omaisiani? Voi, jospa Jumala auttaisi tämän ainoan kerran!»

Ja hän rupesi rukoilemaan. Hän rukoili hartaammin ja palavammin kuin
koskaan ennen. Se rauhoitti vähän. Hänen itkunsa taukosi vähitellen ja
hän vaipui väsyneenä jonkunmoiseen horrostilaan.

Yht'äkkiä hän säpsähti. Hiljainen, kaukainen huuto oli kuulunut hänen
korviinsa. Hän kuunteli henkeä pidättäen. Taasen huuto, tällä kertaa
kuuluvampi. Hän yritti vastata, mutta ei saanut ääntä.

»Hyvä Jumala, neuvo heitä tulemaan tänne», rukoili hän, »minä en jaksa
heitä kutsua».

Huudot kuuluivat yhä selvemmin, ja vihdoin hän näki kaukana Kaisan ja
Saaran, jotka näkyivät kulkevan käsikkäin. Ponnistaen voimiaan hän
nousi seisomaan ja kohotti kätensä ylös.

Samassa Saara huomasi hänet.

»Pirkko!» huusi hän riemastuneena. »Tuolla on Pirkko!» Voi sitä riemua,
mikä siitä syntyi. Kauneimmatkin sanat ovat liian köyhiä sitä kuvaamaan.

»Parasta on, että alamme pikamarssissa kulkea kohti »Itämerta», sanoi
Kaisa, kun riemu oli vähän hiljennyt. »Minun on ainakin nälkä, ja
oikein kova nälkä onkin.»

»Niin minunkin», vahvistivat kaikki kuorossa.

»Mutta jaksaako Pirkko kävellä?» tiedusteli Kaisa.

»Matka on vähän pitkänpuoleinen.»

»Varmasti jaksan. Äsken olin niin väsynyt, että tuskin jaksoin kättäni
liikuttaa, nyt luulisin jaksavani melkein mitä vaan.»

»Ja jos et jaksa kävellä, niin kyllä me, Paavo ja minä, kannamme sinua
»kuningastuolissa», sanoi Ville.

Mutta Pirkko käveli reippaasti koko matkan ja pian oltiin »Itämeren»
rannalla.

»Nyt ei auta muu kuin voileipä jokaiselle», sanoi Paavo. »Emme
mitenkään jaksa odottaa siksi kunnes kahvi on kiehunut.»

»Mielelläni annan teille yhden voileivän», vastasi Kaisa. »Mutta
enempää ette saa nyt pyytää. Sitten kun kahvi on valmista, asetamme
kaikki ruuat sievästi tähän nurmelle, ja sitten saatte syödä niin
paljon kuin jaksatte.»

»Jos se on määränä, niin lupaan, että saatte nähdä ihmeitä», tuumi
Ville. »Kyllä minä ainakin syön niinkuin hevonen ja samaa uskallan
vakuuttaa Paavonkin puolesta.»

Lähellä rantaa oli pieni kiviröykkiö, jonka mustuneet kivet todistivat,
että sitä ennenkin oli käytetty kahvinkeittoon. Paavo oli koonnut
kuivia risuja ja oksia, joita hän asetteli »nuotioon», millä
juhlallisella nimellä lapset kutsuivat yksinkertaista tulisijaansa.
Kaisa toi juuri pannullaan vettä ja puheli tullessaan:

»On sentään hyvä, ettei tämä meidän »Itämeremme» ole joka suhteessa
suuren kaimansa kaltainen. Mistä nytkään olisimme vettä ottaneet, jos
tämä olisi suolaista. Minä en ainakaan usko lähdettä olevan näillä
mailla.»

Paavo oli saanut puut mieleiseensä asentoon ja pistänyt tuohen käppyrän
niiden väliin.

»Annappas tänne tulitikkuja», sanoi hän Kaisalle.

»Saatte nähdä, kuinka se syttyy.»

»Tulitikkuja», sanoi Kaisa. »Pelkäänpä pahoin, ettei minulla niitä ole.»

Varmuuden vuoksi hän kuitenkin meni korin luo ja tutki sen tarkasti.
Toiset seisoivat ympärillä hyvin odottavan näköisinä, mutta tikkuja ei
löytynyt.

»Niin, ihme se tosiaankin olisi, jos tästä korista tulitikkulaatikko
löytyisi», tuumi Kaisa hyväntuulisena vastoinkäymisestä huolimatta. »En
minä ainakaan sinne semmoista pannut ja tuskinpa kukaan muukaan.»

Kaikki näyttivät hyvin huvitetuilta.

»Mitäs nyt tehdään?»

»Kuinkahan olisi, jos me yrittäisimme saada tulta hieromalla kahta
puuta vastakkain», sanoi Paavo. »Historiassa kerrotaan, että, ihmiset
ennen vanhaan aina tekivät niin, kun tarvitsivat tulta.»

Ville ja Paavo ryhtyivät toimeen. He kävivät istumaan vastakkain erään
kaatuneen puun rungolle, ottivat paksun seipään käteensä ja alkoivat
vetää sitä edestakaisin välissään olevaa runkoa pitkin.

»Nyt Kaisa, ota sinä paperipala käteesi ja ole valmiina, kun puut
alkavat syttyä», sanoi Paavo.

Kaisa täytti pyynnön, tosin vähän epäilevän ja leikkisän näköisenä.

Pojat hankasivat kaikin voimin. Hiki valui virtanaan pitkin otsaa ja
poskia, mutta puut eivät vielä osoittaneet palamisen merkkejä.

»On parasta, että otamme pois kuoren puista», sanoi Ville.

Se tehtiin. Ja sitten taas jatkettiin hankaamista.

»Luulen melkein, että Ville ja Paavo syttyvät itse palamaan, jos tuota
menoa jatkuu», sanoi Kaisa. »Lakatkaa hankaamasta, minä olen keksinyt
toisen keinon».

»Kyllä tästäkin vielä olisi hyvä tullut», sanoi Paavo näyttäen puita,
jotka tosiaankin olivat jo vähän mustuneet. »Mutta jos sinä tiedät
toisen keinon, niin voimmehan jättää tämän. Onhan nyt vähän liian
hiostava ilma.»

»Luulen», sanoi Kaisa, »ettei tästä ole Suuntalan torppaan enempää kuin
puoli kilometriä. Kävin siellä toissakesänä äidin kanssa ja muistelen
siitä, että sen pitäisi olla aivan tuon niemen takana. Jos se siellä
on, niin lupaan tuoda teille tikkuja kymmenessä minuutissa.»

»Sillä aikaa me uimme», ehdotti Ville.

»Uikaa vaan!» sanoi Kaisa. »Mutta pyydän teitä olemaan varovaisia, niin
ettette mene liian syvälle ettekä muutenkaan vedessä liikaa urheile.
Tämän päivän osalle jo seikkailut riittävät.»

Kun Kaisa neljännestunnin kuluttua palasi, olivat lapset jo pukeneet
ylleen ja istuivat nurmella häntä odotellen.

»Löysitkö Suuntalan? Saitko tulitikkuja?» huudettiin hänelle.

»Sainpa niinkin, ja sitäpaitsi on minulla teille pieni tarina
kerrottavana. Mutta odottakaa siksi, kunnes saamme tulen syttymään.
Odottaessamme kahvin kiehumista kerron teille.»

Pian oli tuli syttynyt ja liekit nuolivat kirkkaan kahvipannun kylkiä
noeten ne pian aivan mustiksi.

»Tuota minä jo ajattelinkin, kun näin sinun kiillottavan pannuasi»,
sanoi Paavo. »Turha oli ainakin se työ, vaikka näyttihän pannu koko
komealta kulkiessamme kylän läpi. — Mutta kerrohan nyt!»

»No niin», alkoi Kaisa. »Olin päässyt tuonne niemen nenään, kun näin
Suuntalan lahden toisella puolella. Kiersin lahden ja tulin pihaan.
Pihalla kasvoi pari komeata auringonkukkaa ja kaksi kanaa kävellä
tepasteli portaiden edessä. Tuvan ovi oli auki. Astuin sisään. Torpan
omistaa Iita, se pesijäeukko, joka meilläkin vielä pari vuotta
sitten kävi pyykillä. Hän istui ikkunan ääressä ja kehräsi. Tupa oli
tavattoman likaisen ja pimeän näköinen. Yhdessä nurkassa oli vuode,
jolla näkyi joku kuihtunut olento lepäävän. Silloin vasta muistin, että
se oli Iitan tyttö, Hanna, joka oli ollut sairaana sydäntaudissa aina
siitä asti, kun hänen isänsä toissa talvena hukkui. Tänne Suuntalan
torppaanhan äitikin aina on jotakin hyvää ihmisten mukana lähettänyt,
kun hänen on käynyt sääliksi ihmisparkojen kova kohtalo.

Ette usko, kuinka eukko ihastui nähdessään minut: »Hyvänen aika! Karrin
Kaisa-neiti! Voi, hyväinen aika, miten hauskaa!» Hän pyysi istumaan
ja olisi tahtonut keittää kahvia, mutta minä kerroin teidän odottavan
täällä ja lupasin tulla Pirkon ja Saaran kanssa uudelleen lähipäivinä.
Oikein minua hävetti, kun ei ollut mitään viemisiä mukanani, mutta
huomenna tulemme uudelleen ja silloin viemme heille paljon hyvää.
Sitäpaitsi ajattelin, että voisimme panna toimeen suursiivouksen
tuvassa. Iita-muori ei varmasti siitä pahastuisi. Hän on ennen aina
pitänyt huoneensa ja vaatteensa kovin siistinä, mutta nyt sanoi, ettei
luuvaloisilta jäseniltään enää paljoakaan saa aikaan. Saatteli minua
keppiinsä nojaten pitkän matkaa ja pyyteli moneen kertaan anteeksi,
että tuvassa oli niin likaista. — Mitä arvelette, Pirkko ja Saara,
menemmekö huomenna?»

»Tietysti», sanoivat tytöt yhteen ääneen ja Saara lisäsi:

»On hyvä, että mekin kerran saamme tehdä jotain oikein hyödyllistä.»

»Kyllähän mekin mielellämme tulisimme», sanoi Ville, »mutta taitaisi
mummo paha kovasti pelästyä niin suurta joukkoa. Taitaa senvuoksi olla
parasta, että tytöt menevät kolmisin.»

»Kahvi menee maahan!» kiljasi Paavo.

»Ei se toistaiseksi ole muuta kuin vettä», huomautti Kaisa rientäessään
apuun.

Kaisa pani kahvijauhoja pannuun, Saara kattoi »pöydän», toisin sanoen
nurmikon, ja Pirkko läksi hakemaan maitokannua järvestä. Tultuaan
lähemmäksi hän huomasi, että kannu oli vähän kallistunut, niin että
aallot löivät sen toisen reunan yli. Kansi oli tosin päällä, mutta
mahtoiko se olla niin tiukka, ettei reunoista vesi päässyt kannuun?
Pahaa aavistaen hän nosti kannun ylös. Se tuntui arveluttavan
painavalta. Hän kohotti kantta, joka helposti nousi. »Maitoa» oli
suunnilleen kaksi kertaa se määrä, mikä aamulla jäi kannuun, ja se
näytti ihmeen ohuelta ja siniseltä.

Juoksujalkaa Pirkko kiiruhti kannuineen toisten luo.

»Ette arvaa, mikä vahinko on taas käynyt!» hän huusi. »Saamme kahvin
kanssa vesimaitoa.»

»Ihanko totta», surkuttelivat toiset.

Pirkko kertoi sitten, miten vesi oli joutanut kannuun, mutta lopetti
kertomuksensa lohduttaen:

»Eihän se nyt niin kauheaa ole, jos saamme kahviimme vetistä maitoa,
juovathan monet kahvinsa mustana.»

Kaikki olivat samaa mieltä.

Sitten ryhdyttiin syömään, ja kyllä ruoka maistui. Kori tyhjeni
ihmeteltävän nopeasti. Pari korppua vain jäi jälelle ja ne syötiin
kotimatkalla. Kahvi maistui myös mainiolta.

Syötyä pesivät lapset astiat ja asettivat ne koriin. Sitten mentiin
vielä hetkiseksi metsänreunaan, jossa poimittiin pari pientä koppaa
täyteen mustikoita.

»Eihän näitä marjoja niin kovin paljon ole, mutta luulisin näistä
sentään tulevan yhteensä vähän toistakymmentä litraa», arveli Kaisa
kotimatkalla.

Siihen vastasi Paavo:

»Kyllä niitä tarpeeksi paljon on. Ja sen minä vaan sanon, että tämä
marjamatka oli hyvin hauska!»




5. SUUNTALAN TORPPA.


Seuraavana päivänä oli myös kaunis ilma. Saara heräsi jo kello 1/2 6
ja hänestä tuntui, että jokin työ odotti häntä. Hän hieroi silmiään
ja tarkasteli tapetin vaaleanpunaisia kukkia, joita auringonsäteet
kirkkaasti valaisivat. — Niin, eilenhän he olivat takamaalla
marjastamassa. Hymy hiipi hänen huulilleen. Sitten muistui mieleen
Pirkon eksyminen ja vieläkin kouristi sydäntä niin kummallisesti.
Samassa pisti tunkeileva auringonsäde häntä suoraan silmiin. Hän nousi
istumaan ja näki Kaisan nukkuvan rauhallisesti toinen käsi pään alla.

»Ai, meidänhän piti tänään mennä Suuntalaan», välähti äkkiä hänen
mieleensä.

Hän hypähti lattialle ja riensi Kaisaa herättämään:

»Kaisa kulta! Kello on jo pian kuusi. Mehän menemme tänään Suuntalaan,
eikö jo olisi aika nousta ylös?»

Kaisa hymyili vähän unisena:

»Mutta sinähän vasta aikainen olet tänä aamuna. Ja minä kun juuri näin
unta, että lakasin ison tuvan lattiaa.»

»Mitähän se sellainen uni merkitsee?» sanoi Saara.

»Jos olisi unikirja, niin katsoisimme.»

»Se merkitsee sitä, että tänään lakasen Suuntalan tuvan lattiaa, eikä
mitään muuta», sanoi Kaisa nousten ja ryhtyen pukemaan päälleen. »Mutta
käypäs nyt nykäisemässä Pirkkokin hereille», lisäsi hän sitten. »Hän
myös varmasti ryhtyy mielellään varustautumaan matkaa varten.»

Kohta olivat tytöt pukeutuneet.

Silloin sanoi Pirkko: »Äiti taitaa vielä nukkua, kuinka tiedämme mitä
hyvää saamme ottaa koreihimme?»

»Puhuin eilen äidin kanssa», sanoi Kaisa, »joten tiedän, mitä ainakin
aluksi saamme ottaa».

Tytöt menivät aittaan.

»Voita ja maitoa he eivät tarvitse», sanoi Kaisa, »sillä Iitalla on
lehmä, tosin kovin laiha ja huonolypsyinen, mutta sentään — kertoi Iita
— se lypsää sen verran, että hän joka viikko voi kirnuta kimpaleen
voita. Leipää oli pieni kannikka pöydällä ja se näytti kovin kuivalta.
Ja kukapa heillä leipoisikaan, kun Iitakin on tullut niin jäykäksi
jäseniltään. Äiti sanoi, että veisimme nyt aluksi pari rieskaleipää ja
vain puolen hapanta, etteivät leivät turhaa kuivu. Saamme sitten jonkun
ajan kuluttua viedä uudelleen leipää. Sitten otamme vähän palvattua
lihaa ja puurojauhoja. Äiti sanoi myös, että veisimme vähän puolukoita,
joista keittäisimme siellä lientä. Sellainen liemi olisi Hannalle
paljon terveellisempää kuin järvivesi, jota hän tähän asti on saanut
juoda.»

Samassa ilmestyi äiti aitan ovelle:

»Onpa hauska katsella, kun tyttöseni ovat toimessa näin varhain
aamulla. Mitä olette saaneet koriinne?»

Kaisa näytti puoleksi täytettyä koria ja kysyi sitten: »Saammeko ottaa
tämän pienen lasipurkin? Panisin siihen hillottuja puolukoita, joista
keittäisimme lientä.»

»Se purkki on niin turhan pieni», sanoi äiti. »Ottakaa ennen tämä
vähän isompi. Eihän teidän tarvitse kaikkia tänään keittää. — Luulen,
ettette muuta viemistä täältä aitasta löydäkään. Mutta tulkaa kanssani
keittiöön. Siellä minä olen ottanut esille yhtä ja toista, jonka saatte
koriinne.»

»Ja me luulimme, että äiti nukkuisi vielä!» huudahti Saara.

Vastaukseksi äiti vain hymyili herttaisesti.

Joukolla lähdettiin sitten keittiöön. Pöydällä oli joukko pieniä
paperipusseja. Kaikkien sisältö tarkastettiin. Yhdessä oli paahdettuja
kahvipapuja, toisessa vähän sokeria, kolmannessa piparkakkuja. Yksi
vähän suurempi pussi oli täynnä maukkaita korppuja, joita äiti
edellisenä päivänä oli leiponut kotivehnästä. Sitäpaitsi oli pöydällä
kermapullo.

»Tätähän emme kai tarvitse, sillä Suuntalassa on lehmä», sanoi Kaisa.

»Luulen, että sentään otatte senkin», vastasi äiti. »En usko, että
Iita on pitkään aikaan saanut kahviinsa kermaa; hyvä kun aina
saavat voita leivälleen, sillä lehmä lypsää huonosti. — Sitten olen
ajatellut, että ottaisitte myös pari lakanaa, jotka saisitte levittää
sairaan vuoteeseen. Kun kerran menette tekemään suursiivousta, on
välttämätöntä, että sairaan vuodekin tulee puhdistetuksi. Huonoja ja
kuluneita nämä lakanat ovat, mutta puhtaushan on pääasia.»

»Kaikkea äiti ennättääkin ajatella!» huudahti Pirkko. »Ei koko
maailmassa ole sellaista äitiä kuin meillä!»

»Tulkaa nyt syömään», kehotti äiti. »Sitten saatte pian lähteä. Olen
pyytänyt Leenaa kattamaan teille kolmelle jo näin aikaisin, ettei
teidän tarvitse aamiaista odotella.»

Kyllä juttu luisti ruokapöydässäkin. Leipä korissa hupeni ihmeteltävän
nopeasti ja piimälasi toisensa jälkeen tyhjeni ja taas täytettiin.

»Vieläkö Leenalla on puuroakin; emme me mitenkään jaksa syödä enää»,
sanoi Pirkko, kun Leena suuri puurovati kädessä ilmestyi ovelle.

»Syökää nyt vaan», sanoi äiti. »On ikävä, jos teille Suuntalassa tulee
kova nälkä, syötte silloin puolet viemisistänne.»

»En minä ainakaan siellä syö muuta kuin yhden korpun kahvin kanssa, se
on varma», sanoi Saara.

»Senvuoksi onkin parasta, että nyt syötte sitä runsaammin», huomautti
äiti.

Hetken päästä olivat tytöt taipaleella. He olivat niin iloisen ja
onnellisen näköisiä, että kaikki vastaantulijatkin tulivat hyvälle
tuulelle heidät nähdessään.

Iita oli lakaisemassa portaita. Hän nähtävästi odotteli tyttöjä ja oli
siksi pukenut ylleen puhtaan pumpulisen hameensa. Hän puhkesi iloisiin
huudahduksiin nähdessään tytöt:

»Tervetuloa! Voi, kuinka hauskaa! Ovatpa Saara ja Pirkko-neiti
kasvaneet sitte viime näkemän. En olisi tuntenut, jos olisin tiellä
tavannut. Jo minä ajattelinkin, että taitaa tulla tänään jotain
hyvää, kun elohiiri on koko aamun hypännyt oikeassa silmässäni. Ja
vasenta kättäni on niin syyhynyt. Taitaapa olla korissa jotain hyvää.
Sanotaanhan: vasen vastaanottaa, oikea ojentaa.»

Tytöt eivät tahtoneet saada suunvuoroa, niin innostunut oli eukko
juttelemaan.

He astuivat tupaan ja alkoivat purkaa koristaan tavaroita pöydälle ja
Iitan käsiin.

Olisittepa nähneet Iitan! Hänen ryppyinen otsansa näytti silenevän.
Hänen silmänsä loistivat ja suu hymyili. Jokaisesta lahjasta hän
erikseen kiitti. Ensi kerran elämässään tytöt tunsivat antamisen iloa.

»Ja nyt työhöni» sanoi Kaisa, kun kori oli tyhjennetty.

Ensimäiseksi työksi vietiin pihalle varjoisaan paikkaan penkki ja pari
tuolia ja niille tehtiin väliaikainen vuode Hannalle. Toiselle puolelle
pihaa kannettiin kaikki muut huonekalut ja sänkyvaatteet. Pirkko ja
Saara rupesivat niitä puhdistamaan. He hakivat pari tukevaa keppiä
ja hakkasivat niillä voimiensa takaa tyynyjä, patjoja ja peittoja.
Sitten he pesivät pöydän ja pyyhkivät tuolit ja astiahyllyn kostealla
rievulla. Tämän tehtyään he menivät katsomaan, kuinka pitkälle Kaisa
oli ehtinyt puuhissaan tuvassa.

Kaisa oli ensin seipään nenään sidotulla luudalla nuohkonut seinät ja
katon ja senjälkeen lakaissut lattian. Sitten oli tullut ikkunan vuoro,
joka oli sekä ulkoa- että sisältäpäin joutunut niin perinpohjaisen
käsittelyn alaiseksi, että nyt suorastaan kiilsi puhtauttaan. Kun
Pirkko ja Saara tulivat tupaan, oli Kaisa jo uunin kimpussa ja pesi
hellaa tulisella kiireellä.

»Joko sinä kohta käyt lattiaa luuttuamaan? Emmekö me saa auttaa sinua
siinä?»

»Älkää, hyvät neidit, ruvetko minun lattiaani luuttuamaan», hätäili
Iita. »Menkää tuonne nurmelle istumaan, kyllä minä sillä aikaa pesen
lattian.»

»Mitäs siivoojia me sitten olisimme, jos pelkäisimme lattian
luuttuamista», sanoi Kaisa. »Iita saa nähdä, että me osaamme.»

Sanko pantiin puolilleen lämmintä vettä, Saara haki kopalla rannasta
hiekkaa ja Iita etsi joistakin vanhoista varastoista lattiaharjan
ja suuren rievun. Sitten käytiin työhön. Saara riputteli hiekkaa
lattialle, Pirkko käytteli harjaa ja Kaisa vettä ja lattiariepua, eikä
kestänyt kauankaan, kun jo koko lattia oli puhdas. Yhteen kyytiin
pestiin eteisen lattia ja portaat.

Samassa Iita muisti, että hänellä oli vinnillä arkussa puhtaat
akkunaverhot ja pöytäliina, joita hän ei ollut käyttänyt pariin
vuoteen. Hän kapusi niitä hakemaan ja sillä välin tytöt kantoivat
huonekalut sisälle. Sitte Kaisa rupesi panemaan verhoja akkunoihin ja
Pirkko ja Saara läksivät hakemaan päivänkakkaroita, jotka päätettiin
panna porsliiniseen, korvattomaan maitokannuun.

Kun sitten Hanna, puoli tuntia tämän jälkeen, talutettiin sisälle
tupaan, ei hän ollut uskoa silmiään. Häntä odotti siellä pölyytetty,
puhtailla lakanoilla varustettu vuode. Lattia oli puhdas kuin
maitopytty. Pöydällä, jota peitti valkoinen liina, oli punakukkaisessa
kannussa joukko iloisia päivänkakkaroita. Valkoiset verhot riippuivat
molempien ikkunain edessä ja toisen ikkunan laudalla oli äidin
punakukkainen pelargooni puhtaampana kuin koskaan ennen. Kahvipannu
porisi iloisesti hellalla. Vanha kasarikin oli otettu käytäntöön.
Siinä kiehui jotain punaista, jota Kaisa paraillaan hämmenteli. Pirkko
asetteli kahvikuppeja pöydälle ja Saara pani pussista lautaselle
herkullisen näköisiä korppuja. Mutta iloisin yllätys odotti häntä
vuoteensa luona. Sen yläpuolella riippui seinällä kaunis pieni taulu,
joka esitti lasta ja suojelusenkeliä.

»Se on sinun, aivan sinun omasi», huusi Saara nähdessään Hannan iloisen
hämmästyksen.

Se oli tosiaankin Saaran lahja Hannalle. Vähää ennen kotoa lähtöä hän
oli hiipinyt äidin luo, ja vetäen esiliinansa alta taulun, kysynyt:
»Äiti, saanko viedä tämän Hannalle, minullahan on monta?» Ja saatuaan
myöntävän vastauksen oli hän sitonut taulun kaulaansa esiliinan alle,
niin etteivät Pirkko ja Kaisa olleet koko matkalla mitään huomanneet.

Hanna asettui vuoteelleen lepäämään. Hän oli niin iloisen ja onnellisen
näköinen, että Kaisalle tulivat kyyneleet silmiin. Niin vähästä osasi
iloita hän, jonka koko lyhyt elämä oli ollut taistelua puutetta,
köyhyyttä ja sairautta vastaan. Ja he, jotka olivat saaneet paljon
enemmän, olivat usein tyytymättömiä ja onnettomia pienimmänkin
vastoinkäymisen sattuessa. — Saara keskeytti hänen mietteensä:

»Tiedätkö, olen niin nälissäni, että voisin syödä yksin kaikki nuo
korput. Mutta saatpa nähdä, etten syö enempää kuin yhden, niinkuin puhe
oli.»

Kun kahvi oli juotu, sanoivat lapset hyvästi Hannalle ja lähtivät Iitan
saattamina kulkemaan kotiin päin. Tultuaan niemen nenään he katsoivat
taakseen ja näkivät Hannan seisovan portailla ja vilkuttavan heille
kädellään. Iita sanoi jäähyväiset kiittäen moneen kertaan kyyneleet
silmissä.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut viikko edellä kerrotusta. Oli lauantai-iltapäivä. Pirkko ja
Saara pölyyttivät mattoja pihalla.

»Kukahan tuolla tulee?» sanoi Pirkko nähdessään, että tietä pitkin joku
olento tuli Karria kohti. »Kylläpä hän kulkee hitaasti.»

Kulkija lähestyi tosiaankin hitaasti. Kun hän oli tullut lähemmäksi,
tunsivat lapset hänet Suuntalan Iitaksi.

»Mennään häntä vastaan», sanoi Saara, »hänen korinsa taitaa olla hyvin
painava».

Jätettiin matot nurmelle ja lähdettiin Iitaa vastaan. Mutta suuresti he
hämmästyivät, kun Iita ensi tervehdykseksi nyyhkyttäen virkkoi:

»Pois on päässyt Hanna taivaalliseen kotiin, ei ole minulla tytärtä
enää.»

Heistä tuntui, kuin olisi alussa ollut mahdotonta käsittää sitä
sanomaa. Kumpikin vaikeni, sydäntä kouristi niin kummallisesti. Ääneti
lähestyttiin Karria, hiljaa noustiin keittiön portaita ylös, hiljaa
käytiin äitiä kutsumassa.

Iitan kertomus oli lyhyt ja koruton:

»Siitä asti kun pikku neidit läksivät meiltä, hän eli kuin toisissa
maailmoissa. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hän puhui kummallisia
asioita: — Kohta enkeli tulee minua hakemaan. Tiedän, minkälainen se
enkeli on. Se on melkein kuin enkeli tuossa kuvassa, mutta sillä on
vielä suuremmat siivet. Olen monta kertaa kuullut sen siipien suhinan.
Kohta enkeli tulee, ottaa minut syliinsä ja vie suoraan Jesuksen
syliin ja sanoo: »Tässä on pieni, väsynyt tyttö, jonka minä löysin
maailmasta.» Ja Jesus silittää minun hiuksiani ja urut soivat ja
enkelit laulavat. Ja kohta on minullakin kaksi valkoista, lumivalkoista
siipeä ja sairaus on loppunut ja minä olen niin onnellinen. Ja sitten
tulet sinä, äiti. Ja Saara ja ne toiset tytöt tulevat myös, kun he
ensiksi ovat väsyneet maailmassa. —

Sitten viimeistä edellisenä päivänä hän yhtäkkiä virkkoi iloisesti: —
Olen keksinyt jotain. Laitan Kaisalle, Pirkolle ja Saaralle muistoksi
sellaiset pienet paperiset korit, joita vallesmannin Lyyli neuvoi
tekemään. Ota, äiti, se sininen paperi pöytälaatikosta. — Otin paperin
ja leikkasin sen liuskoiksi, joista hän sitten laitteli sieviä
neliskulmaisia kappaleita. Yhdessä ne sitten liitimme yhteen koriksi.

Voimat olivat jo melkein lopussa, vähä väliä täytyi hänen heittäytyä
selälleen ja levätä, mutta kohta taas hän yritti uudelleen. Koko ajan
hän puheli iloisesti ja näytti kuin kirkastetulta. Iltaan mennessä
saatiin yksi kori valmiiksi. Aamulla piti vielä jatkettaman. Mutta
Jumala oli toisin määrännyt.

— Annetaan tuo yksi kori kaikille yhteisesti. Enkeli on jo niin
lähellä, — hän sanoi heti herättyään. Sitten hän taasen näytti
nukahtavan. Seisoin hänen vuoteensa vieressä ja katsoin, kuinka rinta
hiljalleen kohosi ja laski. Äkkiä hän aukaisi silmänsä. En koskaan ole
nähnyt ketään niin kirkastetun näköisenä. — Sano terveisiä heille,
heille — hän katsahti koriin, joka oli hyllyllä — sano, että he olivat
niin hyviä... ja että minä menin Jumalan luo...

Ja enkeli tuli.»

Iita oli lopettanut. Hän otti kopastaan pienen sinisen korin ja pani
sen pöydälle. Ei yhtään silmää ollut vedetönnä.




6. SATU TONTUISTA.


»Äiti, kerro meille satu», pyysi Pirkko, kun he kaikki eräänä iltana
istuivat pienessä, somassa lehtimajassa Karrin puutarhassa teetä
juomassa.

Kaikki kannattivat tätä ehdotusta.

Äiti mietti vähän aikaa ja sanoi sitten: »Taidanpa kertoa teille
tonttusadun, tontuthan ovat teidänkin ystäviänne. Tällä sadulla on
sitäpaitsi se hyvä ominaisuus, että se on aivan tosi.»

»Mutta miksi se sitten on satu?» kysyi Saara.

Sen saatte itse päättää», vastasi äiti ja alkoi:

»— Olipa kerran eräässä talossa kaksi pientä tytöntylleröä, joita
voimme kutsua vaikkapa Annaksi ja Sannaksi. Iloisia ja vilkkaita he
olivat ja he pitivät tavattomasti tontuista, joita siinä talossa
liikkui kaikkialla. Niitä asui vinnillä ja lattian alla, jokaisessa
sopessa ja uuninsolassa. Kysytte, näkivätkö tytöt niitä koskaan? Kyllä
he näkivät. Välistä vilahti vain punainen tonttulakin tupsu, kun
tonttu itse pujahti piiloon, toisinaan näkyi vain vähän kantapäätä,
kun tontulle tuli kiire uuninsolaan. Kerran eräs tonttu pudotti siinä
kiireessä tossunsa, jonka lapset sitten löysivät ja jota he monta
vuotta säilyttivät muistonaan. Mutta hauskinta kaikesta oli se, että
Sanna ja Anna olivat kirjeenvaihdossa tonttujen kanssa. Älkää ollenkaan
naurako, se on totta.

Ensimäinen kirje, jonka tytöt tontuille kirjoittivat, kuului
seuraavasti:

»Hyvät tontut! Jos te todella olette olemassa, niinkuin äiti sanoo,
niin olkaa hyvät ja vastatkaa tähän kirjeeseen! Sitä pyytävät ystävänne
Anna ja Sanna.»

He sulkivat kirjeen, kirjoittivat päällekirjoitukseksi parin
senttimetrin korkuisilla kirjaimilla: »Tontuille», ja panivat kirjeen
uuninsolaan. Jännityksellä he seuraavana aamuna kurkistivat sinne.
Kirje oli poissa. Mitähän se merkitsi? Olivatko tontut sen ottaneet?
Vai oliko sisäkkö Hilma sen huomannut ja hävittänyt?

Mutta samana iltapäivänä saatiin vastaus. Solasta pisti esille jotakin
harmaata, ja kun lapset sen vetivät esille, oli se suuri kirjekuori,
jonka päällekirjoituksena oli: »Annalle ja Sannalle tontuilta.»

Äärettömällä uteliaisuudella se avattiin. Yhdessä luettiin seuraavat
rivit:

»Kyllä me olemme olemassa. Lähetämme monet tuhannet terveiset.
Hieronymus, Vilhelmiina, Abraham, Kasper, Sipri, Unto ja Liisa.»

Anna ja Sanna tuijottivat kirjeeseen. He melkein luulivat näkevänsä
unta. Sitten he katsahtivat toisiinsa.

»Mitäs sanot tästä?» kysyi Sanna.

»Mitä sinä sanot?»

»Ajatteles, miten hauskaa! Nyt me tiedämme heidän nimensäkin.»

Ja heistä tuntui yhtäkkiä niin hauskalta, että heidän täytyi aivan
hyppiä ilosta. Sitten he taas tutkivat kirjettä.

»Miksi nuo nimet näyttävät niin omituisesti kirjoitetuilta», tuumi
Anna. »Hei, nyt minä tiedän! He ovat varmasti jokainen omalla kädellään
kirjoittaneet nimensä. Katsoppas noita ensimäisiä nimiä, Hieronymus ja
Vilhelmiina. Ne ovat varmasti tonttuisä ja tonttuäiti. Tonttuisä on
oikein jyry vanha vaari, koska painaa kirjaimetkin noin paksuiksi.»

»Ja», jatkoi Sanna, »tonttuäiti on pikkuinen, lempeä muori. Aivan
tuntuu siltä kuin näkisin hänet tuossa edessäni. Kasvot pyöreät kuin
kuu, suu leveässä hymyssä, punainen tonttulakki hiukan kallellaan
päässä ja sen lakin alla näkyy vähän harmaita hiuksia.»

»Lapset ovat varmasti kirjoittaneet nimensä vanhimmasta nuorimpaan»,
sanoi Anna tarkkaavaisesti kirjettä tutkittuaan. »Tuo Abraham on
varmaankin jo tavallisen vanha, koska hänellä on niin vanhanaikainen
nimikin. Kasper ja Sipri ovat vielä lapsellisempia. Mutta katsos tuota
Untoa. Hän ei osaa kirjoittaa yhtään paremmin kuin mekään.»

»Tuo Liisa sitten vasta on hullunkurisesti kirjoitettu», ehätti Sanna
puolestaan selittämään. »Siinä on varmasti Vilhelmiina-äiti ohjannut
pienen Liisansa kättä. Ainoastaan tuon harakanvarpaan on Liisa ilman
apua piirtänyt.»

»Mitä me nyt teemme?» sanoi Anna. »Jos kirjoittaisimme uuden kirjeen.»

Sanna riensi hakemaan äidin pöytälaatikosta paperia ja kirjekuoren. Ja
sitten alotettiin kirjoittaa. Tällä kertaa oli työ vielä vaikeampaa
kuin ensimäisellä kerralla. Kolme kirjeenalkua revittiin ja vasta
neljäs hyväksyttiin. Se sisälsi monet kiitokset kirjeestä, kysymyksen,
olivatko Hieronymus ja Vilhelmiina tonttuisä ja -äiti, sekä pyynnön,
että tonttuherrasväki joskus tulisi vieraisille Sannan ja Annan luo.
Kirje suljettiin taas kuoreen ja pantiin uuninsolaan.

Sitten seurasi kolme päivää, jotka lasten mielestä olivat tavattoman
pitkiä. Heidän kirjeensä oli tosin hävinnyt uuninsolasta, mutta
vastausta ei näkynyt eikä kuulunut. Tuhannet ajatukset pyörivät
aina Annan ja Sannan mielessä ja äitiä ahdistettiin lakkaamatta
kysymyksillä, jotka koskivat tonttujen elämää.

Mutta sitten neljäntenä yönä tapahtui jotain odottamatonta. Anna valvoi
vuoteellaan ajatellen tonttuja ja odottaen unta. Sanna oli nukkunut ja
hengitti syvään.

Silloin kuuli Anna yhtäkkiä hiljaisen kuiskauksen. Hän ei oikein
ymmärtänyt, mistä se tuli, mutta selvästi hän kuuli sanat: »Yksinkö
valveilla?»

Hän nousi istualleen vuoteellaan. Kuu paistoi suoraan sisälle
ikkunasta. Hän tunsi sydämensä sykkivän kiivaasti, mutta häntä ei
pelottanut.

Taas kuului kuiskaus: »Kumpi valvoo, Sanna vai Anna?» Tällä kertaa
kuului ääni uuninsolasta.

Vaivalla hän sai äänen kurkustaan: »Anna valvoo.»

Se kuului niin omituiselta, että hän melkein pelästyi omaa ääntään.

Mutta samassa pujahti kaksi pientä olentoa uuninsolasta. Ne olivat
tonttuja!

Anna aikoi juuri herättää Sannan, mutta toinen tonttu tarttui hiljaa
hänen ojennettuun käteensä.

»Älä herätä Sannaa! Etkö tiedä, että me tontut emme koskaan saa
näyttäytyä kahdelle ihmiselle yht'aikaa, se olisi meidän turmiomme. Jos
te molemmat olisitte olleet hereillä, ei tapaamisestamme olisi tullut
mitään. Paina nyt tarkasti mieleesi mitä näet. Sitten aamulla kerrot
kaiken Sannalle, niin ei hänelläkään ole paha mieli.»

Tontun ääni oli hyvin ystävällinen, niin että Anna kadotti kaiken
arkuutensa ja uskalsi tarkastaa ukkoa kiireestä kantapäähän. Tämä oli
pöydän korkuinen, hiukan tuiman, — mutta — kumina kyllä — samalla myös
leikillisen näköinen.

Tonttu kumarteli hänelle kohteliaasti ja jatkoi puhettaan:

»Olen Hieronymus ja, kuten oikein arvasitte, tonttuperheemme isä.»

Sitten hän viittasi kädellään toiselle tontulle, joka, oli pysähtynyt
vähän kauemmaksi: »Tässä on vaimoni Vilhelmiina.»

Tonttu-äiti lähestyi Annaa, joka ei voinut olla hymyilemättä nähdessään
pienen pyylevän olennon niiaavan hänelle.

»Juuri niinkuin ajattelimmekin», mietti hän itsekseen tarkastaessaan
tonttu-äitiä, »pyöreät posket ja iloiset silmät».

»Jos sinua haluttaa», jatkoi tonttuisä, »niin esitän sinulle koko
perheeni. Yhden erehdyksen olette tehneet. Abraham ei ole meidän vanhin
poikamme, vaan hän on tämän minun muorini veli. Hän on toista vuotta
asunut meillä. Kuitenkin hän aivan kohta muuttaa pois, sillä hän on
kihloissa erään herttaisen tonttuneidon kanssa. Ensi Samulinpäivänä
he menevät naimisiin ja muuttavat asumaan tuohon naapuritaloon. —
Poikamme ovat koko reippaita tonttulapsia, kuten itse pian näet. Sinä,
Vilhelmiina, saat itse puhua Liisa-tytöstämme.»

»No, eihän hänessä nyt vielä paljoa kehumista ole, hän on vielä niin
pieni», sanoi tonttuäiti. Hän puhui hyvin nopeasti ja räpytteli silloin
tällöin silmiään.

Sitten menivät he molemmat jälleen lähelle uuninsolaa. Tonttuisä löi
kuusi kertaa käsiään yhteen ja kohta astuivat esille Abraham, Kasper,
Sipri, Unto, Liisa ja — kissa.

»Mitä kummaa, sehän on kuin meidän Mikki», ajatteli Anna, kun näki
kissan. Mutta hän oli niin hämmästynyt kaikesta tästä, että ei saanut
sanaa suustaan.

Vuoron perään astui jokainen esille, kumarsi syvään ja lausui nimensä.
Liisa oli niin pieni, että Annaa aivan nauratti, mutta osasi hänkin
niiata.

Viimeisenä tuli Mikki, joka koukisti selkänsä ja naukaisi lyhyesti.

»Tämä taitaakin olla jo entuudestaan tuttu», sanoi Abraham-eno, jolla
oli tavattoman iloiset silmät. »Ei kai pikku neiti ole pahoillaan
siitä, että kissa kuuluu meidän perheeseemme. Hyvänä me sitä
pidämme. Kun lapset ovat olleet pieniä, on se niitä välistä kehdossa
soudattanut. Toisinaan se on auttanut sisartani kehräämisessä. Mutta
kyllä sillä sentään on vapaa-aikojakin, jolloin se pyydystää talon
hiiriä.»

»Nyt lapset piiriin!» komensi tonttu-isä.

Mutta voi onnettomuutta! Taisi komentaa vähän liian kovalla äänellä,
koska Sanna samassa alkoi kääntyä vuoteellaan.

Silloin yks' kaks' oli huone aivan tyhjä. Kuu vain paistoi huoneeseen,
kuten äskenkin, ja Anna istui vuoteellaan hehkuvin poskin.

»Miksi et nuku?» kysyi Sanna hyvin unisella äänellä.

»Siksi, että olen nähnyt ihmeitä. Olen nähnyt tontut!»

»Mitä!» huudahti Sanna, ja heti oli uni silmistä karissut.

Ja Anna kertoi. Hänen kuumeinen innostuksensa tarttui Sannaankin, joka
aivan henkeään pidättäen kuunteli.

»Kuule, rakas Anna! Käy sinä nyt nukkumaan. Minä valvon ja odotan
tonttuja, jos ne vielä tulisivat», sanoi Sanna, kun Anna oli lopettanut.

He yrittivät niin, mutta kun kuu puoli tuntia senjälkeen, oltuaan
hetkisen erään tumman pilven peitossa, kurkisti huoneeseen, nukkuivat
molemmat tytöt hymyillen unissaan. Mutta lattialla pyöri tonttujen
piiri, se pyöri huimaa vauhtia. Hiukan syrjässä seisoi tonttuisä,
kohottaen aina silloin tällöin sormen huulilleen: »Älkää herättäkö
lapsia!»

       *       *       *       *       *

Satu oli lopussa. Äiti katsoi hymyillen vuorotellen kuhunkin lapseen.
Pirkko ja Saara olivat innostuneet niin, että heistä oli suorastaan
käsittämätöntä, kuinka äidin satu voi loppua sellaiseen paikkaan. He
pyysivät hartaasti jatkoa, mutta äiti sanoi:

»En tosiaankaan tiedä enempää. Anna ja Sanna eivät nähneet enää
milloinkaan tonttuja. Mutta syntymä- ja nimipäiviensä aamuina he
tavallisesti löysivät uuninsolasta tonttujen onnittelut. Siitä he
päättivät, että tontut edelleenkin elivät ja olivat terveinä. Mikkiä
lapset kohtelivat aina mitä parhaiten, koska he tiesivät sen olevan
tonttujen palveluksessa.»

»Äiti», sanoi Paavo, »nyt sinä tietysti myönnät, että Anna olet sinä
ja Sanna on meidän Lyyli-tätimme, ja että kaikki tämä, mitä kerroit,
tapahtui silloin kun te olitte lapsia».

»Pitänee se myöntää», sanoi äiti.

»Ihanko totta sinä näit silloin yöllä tonttuja?» kysyi Pirkko.

»Kaikki mitä kerroin, on totta. Ainoastaan se, mitä sanoin kuun nähneen
silloin yöllä, kun lapset jo nukkuivat, on arvelua, sillä enhän voinut
olla kuussa», sanoi äiti nauraen.

Mutta Kaisakin näytti hyvin miettivältä:

»Yhtä paikkaa en ymmärrä», sanoi hän. »Sanoit, että lapset kerran
löysivät tontun tossun. Oliko silloin jo joskus tapana pukea lapsia
tonttupukuihin ja esittää tonttunäytelmiä?»

»Olipa niinkin. Ja sekin tossu, jonka lapset löysivät, muistutti
suuresti niitä tossuja, joita mummonne juuri samoihin aikoihin valmisti
kuvaelmaa varten.»

»Silloin on kaikki selvää!» huudahti Kaisa.

Isä oli istunut koko ajan ääneti, hänkin hyvin tarkkaavaisesti seuraten
kertomusta. Nyt hän käänsi kaikkien ajatukset toisaalle sanomalla:

»Luulen melkein, että posti on jo tullut. Menehän, Paavo, katsomaan.»

Paavo läksi ja palasi pian.

»Sanomalehti, isälle kirje ja Kaisalle jotakin. Kumman käden otat?»
kysyi hän pitäen käsiään selän takana.

»Oikean tietysti.»

»Etpäs arvannut», sanoi Paavo ojentaen vasemmalla kädellään Kaisalle
postikortin.

Tuskin oli Kaisa lukenut pari riviä, kun hän jo riemuiten ilmoitti:

»Elsa kysyy, saako hän tulla meille muutamaksi päiväksi nyt ennenkuin
koulu alkaa.»

»No, entäs Pekka?» kiirehti Paavo kysymään.

»Pekka haluaisi myös päästä Paavon luo. Ehkä otan hänet mukaan», luki
Kaisa kortista.

Vai »ehkä», sanoi Paavo. »Ne isot sisaret ovat sellaisia ilkimyksiä.»

»No, no, Paavo», varotti äiti. »Isot sisaret ovat usein hyvin
kallisarvoisia aarteita. — Meillä on tilaa sekä Elsalle että Pekalle.
He ovat molemmat tervetulleita.»




7. KESÄN VIIMEINEN VIIKKO.


Elsa ja Pekka olivat kaupungin lapsia. Elsa oli aikoinaan ollut
Kaisan luokkatoveri ja hyvä ystävä. Sitten olivat heidän tiensä
eronneet. Elsa oli jatkanut lukujaan, päämääränä valkolakki. Kaisa
taas oli tyytynyt vähempään viisauteen ja tullut kotiin perehtyäkseen
käytännöllisen elämän salaisuuksiin. Kuitenkin he olivat silloin
tällöin kirjoitelleet, ja Kaisa oli aina kaupungissa käydessään käynyt
Elsaa tervehtimässä. Elsa sitävastoin ei ollut vielä nähnyt Kaisan
kotia. — Pekka oli Paavon luokkatoveri.

Näitä kahta sisarusta siis odotettiin Karriin viettämään »kesän
viimeistä viikkoa», toisin sanoen viimeistä vapaata viikkoa ennen
koulun alkua.

Kukapa ei tietäisi, miten hauska on valmistautua vieraita
vastaanottamaan. Jokainen soisi, että hänen kotinsa näyttäisi
mahdollisimman sievältä ja siistiltä silloin, kun vieras sinne saapuu.

Niin ajattelivat Karrin lapsetkin. Tuskinpa olisi enää muutoin näin
syksyllä tullut kukkapenkkejä kitketyksi, tuskinpa olisi tullut
uimahuonetta pestyksi ja leikkitupaa »Toimelaa» siistityksi. Mutta nyt,
kun odotettiin vieraita, tehtiin kaikki nämä työt sekä paljon muuta
lisäksi.

Pirkko tahtoi välttämättä siistiä lammasnavetankin oikein puhtaaksi,
vaikka Kaisa vakuutteli, että Elsa korkeintaan kerran pistäytyy
lampaita katsomassa.

»Niin, mutta sillä kerrallahan hän juuri näkee, missä kunnossa lampaani
ovat», tuumi hän vain.

Mitä tulee Saaran laatikkoon, jossa tavallisesti aina vallitsi
suuri epäjärjestys, siistittiin sekin päivää ennen vieraiden
saapumista. Kaisan neuvon mukaan järjesti Saara laatikkonsa oikein
johdonmukaisesti. Alimaiseksi ja takaosaan pantiin kaikki sellaiset
esineet, joita ei tarvittu usein, etuosaan taasen sijoitettiin
sellaiset, joita useammin liikuteltiin. Mutta kun Saara seuraavana
päivänä, pari tuntia ennen vieraiden saapumista, päätti panna
palmikkoonsa punaisen silkkinauhan, eikä hän oikein muistanut,
kuuluiko se laatikon ylä- vai alakerran asukkaihin, ennätti hän sotkea
koko laatikkonsa sikin sokin, sillä nauha oli onnettomuudeksi aivan
alimaisena erään kirjan välissä.

Paavo olisi välttämättä tahtonut lähteä hevosella asemalle vieraita
vastaan, mutta kun matka oli pitkä, katsoi isä parhaaksi lähettää
Iivari-rengin.

Se aika, jolloin tulijain jo tiedettiin istuvan rattailla, tuntui
lapsista tavattoman pitkältä. Kaisa tosin puuhasi keittiössä ja Pirkko
ja Saara kattoivat päivällispöytää, mutta selvästi huomasi heidän
ajatustensa olevan muualla. Paavo ei muuta tehnytkään kuin kulki
huoneesta huoneeseen, ikkunasta ikkunaan ja lupaili: »Kyllä ne kohta
tulevat.»

Vihdoin kuului rattaiden kolinaa. Suoraa päätä hyökkäsivät lapset
pihalle ja raikuvin huudoin otettiin vieraat vastaan.

Molemminpuoliset tervehdykset vaihdettiin. Puhuttiin siitä, kuinka
kukin oli ulkomuodolta muuttunut. Kaisa ihaili vieraansa kahta komeaa
palmikkoa, jotka olivat hänen mielestään sitte viime näkemän vielä
tuntuvasti kasvaneet. Elsa taasen ylisti Kaisan päivettynyttä ja
terveyttä uhkuvaa ulkomuotoa.

Paavo ja Pekkakin olivat ensin koettaneet tarkastella toisiaan, mutta
sitten Paavo kohta esitti Pekalle, että tämä lähtisi katsomaan hänen
postimerkkikirjaansa, ja niin olivat pojat heti kadonneet.

Mutta miltä tuntui Pirkosta ja Saarasta? Sitä on vähän vaikea kuvata.
He tunsivat itsensä jonkunverran syrjäytetyiksi ja pian olisi kai
pettymyksen tunnekin päässyt valtaan, jollei Elsa olisi huomannut tuota
vähän alakuloista ilmettä pikku tyttösten kasvoissa. Reippaasti hän
ojensi heille kätensä, toisen Pirkolle ja toisen Saaralle. Kaisa otti
kantaakseen Elsan matka-rasian ja niin astuttiin sisälle.

Äiti ja isä olivat eteisessä toivottamassa vieraan tervetulleeksi.

Hetkistä myöhemmin avasi Elsa rasiansa. Kaisa, Pirkko ja Saara
seisoivat ympärillä.

»Katsokaas, tällaisen valkean puvun minä sain juhannukseksi.»

»Voi, miten sievä!» ihailivat ympärillä seisovat.

»Ja tässä on kaulanauha, jonka setäni toi minulle Tukholmasta.»

Kaulanauha sai kiertää kädestä käteen ja kaikkien kolmen arvostelu
kuului, että se oli ihana.

Sitten tuli esille paketti, jonka Elsa kävi viemässä ruokasaliin
äidille; se sisälsi »vähän kaupungin tuliaisia». Paketin koosta ja
muodosta sekä siitä hyvästä tuoksusta, joka siitä lähti, voi arvata,
että se sisälsi leivoksia. Sitten tuli esille käärö, joka sisälsi
valkeat kengät ja sukat. Alimaisena oli Pekan puku ja eräs kirja, joka
oli lahja Kaisalle.

Kaisa oli katsonut vähän miettiväisenä Elsan valkeaa pukua ja
nähdessään hänen valkeat kenkänsä oli hän hymähtänyt.

»Rakas Elsa», sanoi hän sitten. »Eikö sinulla ole mukana yhtään paria
mustia kenkiä eikä mitään tummempaa hametta. Nuo ruskeat kenkäsi ja
vaalea puku, jotka sinulla on yllä, ovat kovin epäkäytännölliset näin
maalla, valkeista puhumattakaan.»

Elsa vastasi: »Kyllä minä tulen näillä toimeen. Osaan olla hyvin
varovainen.»

Samassa tuli äiti pyytämään päivälliselle. Syödessä kyselivät äiti ja
isä kaupungin kuulumisia sekä miten matka oli onnistunut.

Elsa kertoi, kuinka junassa oli ollut paljon matkustajia, niin että
hekin olivat saaneet seisoa kolme asemanväliä.

Vierailla oli hyvä ruokahalu, se oli kai suureksi osaksi hevosmatkan
ansio.

Kun päivällinen oli syöty, pujahtivat Pekka ja Paavo paikalla tiehensä.
He menivät hakemaan Villeä ja yhdessä piti poikain sitten lähteä
tutkimaan seutua.

Kaisa näytti vähän onnettomalta. Selvästi voi huomata, että hän olisi
halunnut olla Elsan kanssa kahdenkesken ja että Pirkon ja Saaran
odottava ilme häntä harmitti.

Äiti huomasi tämän ja sanoi: »Nyt kun Elsa ja Kaisa ovat pitkästä
aikaa tavanneet toisensa, annamme me kai heidän olla tämän illan
kahdenkesken, niin että he voivat rauhassa jutella. Huomenna pyytävät
Pirkko ja Saarakin päästä mukaan.»

Kaisa lähetti äidilleen kiitollisen katseen palkaksi, tarttui
Elsaa käsikoukkuun ja viiden minutin kuluttua istuivat he eräällä
rantakalliolla jutellen innokkaasti.

Seuraavana aamuna aamiaispöydässä piti laadittaman ohjelma edessä
olevien päivien varalle.

Kaisa sanoi: »Ajattelin, että nyt aamupäivällä soutaisimme koko
joukolla tuohon Kahisaareen. Viettäisimme siellä muutaman tunnin
oikein luonnon helmassa. Voileipiä täytyy ehdottomasti ottaa mukaan. —
Iltapäivällä aion lähteä näyttämään vierastani Saima Virralle. Onhan
sinne tosin vähän pitkä matka, mutta kyllä me jaksamme kävellä.

»Ja Ville on pyytänyt Pekkaa ja minua tänä iltana luokseen», ilmoitti
Paavo.

»Ja me saamme viettää iltamme niin hyvin kuin osaamme», sanoi Pirkko
alistuvaisesti.

»Huomenna on saunapäivä», jatkoi Kaisa ohjelman laatimista. Muutenkin
on lauantaisin aina tavallista enemmän touhua, niin että tuskin mitään
varmaa määräämme sen päivän ohjelmaan.»

»Muistakin, Kaisa», sanoi Elsa, »että annat minun auttaa sinua
kaikessa, mihin vain suinkin pystyn. Luulen, että siitä tulee silloin
hyvin hauska lauantai.»

»Sunnuntaina menemme varmaankin oikein joukolla kirkkoon», sanoi äiti.

»Ja maanantaina tai tiistaina lähdemme koko päiväksi saareen poimimaan
puolukoita ja sieniä», sanoi Kaisa.

»Ja keskiviikkona on koko lysti loppunut ja me ajaa körryytämme kohti
asemaa», sanoi Pekka.

»Eihän toki vielä keskiviikkona», vastustivat kaikki ja Paavo lisäsi:

»Perjantainahan vasta koulukin alkaa. Tietysti te voitte olla
torstaihin. Matkustamme sitten yhdessä.»

Mutta Elsa vastasi: »Lupasimme vanhemmillemme, että tulemme
keskiviikko-iltana kotiin. Sitäpaitsi ovat Pekan kasvit vielä monen
tunnin työtä vailla ja minullakin on vähän valmistettavaa.»

Retki Kahisaareen onnistui oikein hyvin. Mitään erikoista ei
tapahtunut. Tämä puolestaan todistaa sitä, että Karrin lapsille, niin
seikkailevaa väkeä kuin he olivatkin, ei ehdottomasti tarvinnut joka
retkellä jotain odottamatonta tapahtua.

Päivällisen jälkeen läksivät Pekka ja Paavo Villen luo ja Elsa ja Kaisa
läksivät tervehtimään Saima Virtaa, joka oli heidän ikäisensä tyttö ja
asui 6 kilometrin päässä.

Saima tuli hyvin iloiseksi saadessaan aivan odottamatta vieraita. Hän
kestitsi heitä ohukaisilla ja marjamehulla, läksipä vielä saattamaankin
vähän matkaa.

Menomatkalla olivat tytöt kulkeneet pitkin maantietä. Kotimatkalla
Saimasta erottua kysyi Kaisa:

»Osaatko kiivetä aidan yli? Voisimme sillä tavoin oikaista toista
kilometriä.»

»Kyllä osaan, jos aita ei ole kovin korkea.»

»Kyllä se on verrattain korkea», sanoi Kaisa. »Se on sitä Osakeyhtiö
Sahan aitaa, tiedäthän, sellaista korkeaa, teräväpäistä. Toiselta
puolen on aivan mahdotonta päästä yli, mutta tältä puolen, jolla
poikkipuut ovat, on helppo kiivetä aidan päälle. Sieltä sitten pitää
laskeutua käsistä riippumaan ja pudottautua alas.»

Elsa oli hieman väsynyt pitkästä kävelyretkestä. Siksi hän sanoi:

»Kyllä luulen pääseväni aidan yli, kunhan sinä ensin näytät, kuinka se
käy. Mennään vain sitä tietä.»

He läksivät kulkemaan kapeaa polkua ja jonkun ajan kuluttua oli aita
edessä.

»Eihän tuo niin kovin korkea ole», tuumi Elsa. »Mene sinä vain edellä,
kyllä minä seuraan.»

Kaisa ei ollut ensimäistä kertaa siinä toimessa. Hän kiipesi ensin
ylemmälle poikkipuulle, kääntyi siellä varovaisesti, sijoittaen
jalkansa toiselta puolelta samalle poikkipuulle, antoi sitten
jalkojensa hitaasti liukua alas riippuen käsillään kiinni aidassa, ja
pudottautui sitten kevyesti maahan.

Elsasta näytti kaikki hyvin helpolta.

Nyt tuli hänen vuoronsa. Ilman suurempaa vaivaa hänkin pääsi ylemmälle
poikkipuulle. Mutta siihen hän pysähtyi.

»Tämä on niin kauhean korkealla. Minä en voi täällä kääntyä. Päätäni
aivan huimaa.»

Kaisa hätääntyi: »Kunpa vain saisit jalkasi tälle puolen. Kyllä minä
ottaisin täällä vastaan, niin ettet loukkaantuisi hypätessäsi alas.»

Elsa yritti vielä kerran kääntyä siellä yläilmoissa, mutta sanoi sitten:

»Ei, minä en uskalla. Tiedätkö, se on aivan mahdotonta.»

Hän katsoi vähän aikaa onnettoman näköisenä Kaisaan ja alkoi laskeutua
alas samaa tietä, mitä oli tullutkin.

Niin seisoivat ystävykset neuvottomina kumpainenkin omalla puolellaan
aitaa.

»Minä en pääse sinne», sanoi Elsa, »etkä sinä pääse enää tänne. Mitä
teemme?»

»Voi, kuinka olin tyhmä», huokasi Kaisa. »Olisihan minun pitänyt
ymmärtää, ettet sinä pääse noin korkean aidan yli.»

»Niin, minä olen sellainen arka raukka», sanoi Elsa ja kyyneleet eivät
olleet kaukana.

»Eikö mitä. Sinä et ole mikään raukka. Minun on syy, olen hullu
huimapää. — Niin, mitä teemme? En uskalla antaa sinun mennä takaisin
polkua pitkin etsimään maantietä, voisit vielä eksyä, sillä aikaahan jo
hämärtää. Ei siis ole muuta neuvoa, kuin että kuljemme kumpikin aidan
viertä, siksi kunnes tulemme portille.»

»Kuinka pitkä matka sinne on?»

»Eiköhän liene parin kilometrin verran. Sääli sinun ruskeita kenkiäsi.
Niinkuin näet, ei meillä ole kunnon tietä. Mutta onhan meillä aita,
joten emme ainakaan pääse eksymään. Se kuitenkin on pääasia», virkkoi
Kaisa rohkaisevasti.

Vaivaloista oli kulku. Kaisan puolella oli jonkunmoinen pieni
poluntapainen, jota hän saattoi kulkea, mutta Elsalla ei ollut
sitäkään. Katajapensaita kasvoi verrattain tiheässä ja kun hän
koetti niitä kiertää, ilmestyi eteen laajoja kuralätäkköjä, sateisen
alkuviikon muodostamia.

Kaisa koetti kyllä puhella, mutta Elsa oli niin masentunut, ettei
keskustelu tahtonut sujua. Hämäräkin alkoi käydä yhä tummemmaksi.
Vihdoin päättyi sentään tämä ikävä vaellus. Portti päästi Elsan
ystävänsä luo.

Loppumatka kuljettiin tietä pitkin ja niin nopeassa tahdissa, ettei
olisi luullut heidän väsyneiden jalkojensa voivan niin vikkelästi
liikkua.

Kotona heitä jo odotettiin. Ihmeteltiin, kuinka tytöt niin kauan
viipyivät. Kukaan ei vielä sentään osannut olla huolissaan. — Ei
kotiväki osannut ajatella, mikä seikkailu tytöillä oli ollut ja missä
kunnossa olivat Elsan vaalea hame ja ruskeat kengät, kengät, jotka
paraillaan kopisivat maantiellä väsyneiden jalkojen verhona.

Lauantai-aamuna sai Elsa ylleen Kaisan tummansinisen hameen ja mustat
puolikengät. Saaran ja Pirkon iloksi ei Kaisa kertaakaan koko päivänä
karannut Elsan kanssa »haaveilemaan», niinkuin pikkutytöt heidän
yhdessäoloaan nimittivät. Yhdessä tehtiin työtä ja yhdessä välillä
iloittiin.

Sunnuntai-aamuna puki Elsa itsensä valkeaan. Puku oli ohutta kangasta,
koristettu kauniisti helmillä ja pitseillä. Päivä oli lämmin ja kaunis,
niin että Kaisakin päätti valita valkean pukunsa. Se oli tosin paljon
yksinkertaisempi kuin Elsan puku, eikä hän malttanut olla äidilleen
siitä huomauttamatta:

»Olisi ihanaa omistaa sellaisia pukuja kuin Elsallakin on. Luuletko,
äiti, että minäkin joskus saan tuollaisen puvun?»

Äiti vastasi: »Jos se on tarpeellista, niin koetamme ensi kerralla
pukua sinulle teetettäessä katsoa, että siitä tulee mieleisesi. Muuten
toivoisin sinun huomaavan, että Elsa on melkein liian hienosti puettu
ollakseen vain koulutyttö. Mielestäni on yksinkertainen pukusi aivan
yhtä sievä kuin Elsan komea puku.»

Elsan puku oli tosiaankin niin komea, että kirkossa useimmat ihmiset
katselivat sitä. Nämä maalaisseudun ihmiset eivät olleet tottuneet
sellaisiin hienouksiin. Kaisasta tuntui melkein vaikealta nähdä, mitä
huomiota hänen ystävättärensä herätti puvullaan. Hän ajatteli, ettei
hän koskaan voisi esiintyä kovin »hienona» kotikylässään. »Suuressa
maailmassa ehkä, mutta ei täällä, jossa kaikki on niin yksinkertaista,
niin tuttua», ajatteli hän.

Sitten astui pappi saarnatuoliin, vanha rovasti, Kaisan rippi-isä. Hän
puhui niin vakuuttavasti, kehotti jokaista uskolla kääntymän Jesuksen
puoleen synteineen.

Auringon säteet valaisivat samassa kirkkoa, harras hiljaisuus vallitsi
kuuntelevien ihmisten keskuudessa ja entistä selvemmin Kaisa käsitti
äitinsä usein lausumat sanat: »Käyn kirkossa siksi, että se on Jumalan
huone.» Niin turhanpäiväisiltä tuntuivat hänestä ne ajatukset, joille
hän koko aamupäivänsä oli omistanut. Hän rukoili palavasti Jumalalta
vahvaa uskoa ja nöyrää mieltä.

Maanantai-aamuna satoi taivaan täydeltä. Pettymyksen tunne valtasi
jokaisen, sillä oltiinhan aiottu lähteä saareen. Katseltiin taivaalle
ja odoteltiin sen kirkastumista, mutta turhaan. Olihan tosin vielä
huominen päivä jälellä, mutta entä jos silloinkin sataisi?

Paavo oli kaikkein valoisimmalla tuulella.

»Uskokaa pois! Huomenna on auringonpaiste ja lämmin ja silloinkos me
sieniä ajamme.»

Kun ilma ei näyttänyt selviävän, täytyi tyytyä kohtaloon ja koettaa
tehdä päivä mahdollisimman hauskaksi. Kävisi pitkäksi luetella kaikkea,
mitä jokainen sinä sateisena päivänä toimi. Pääasia on, että päivä
kului nopeasti ja nukkumaan käytiin hartaasti toivoen, että aamulla
sade olisi lakannut ja aurinko paistaisi.

Ja niin kävikin! Aamulla paistoi aurinko kirkkaasti.

Pian olivat kaikki valmiina: kopat, korit, voileivät ja kahvipannu, ja
niin lähdettiin.

Tälläkin retkellä tapahtui jotakin, joka ansaitsee tulla kerrotuksi.

Vaikka saari oli pieni, olivat kopat ja korit täyttyneet ihmeteltävän
nopeasti. Alkoi jo olla nälkä ja senvuoksi läksivät Kaisa ja Elsa
keittohommiin rantakalliolle. Mutta puut ja risut olivat kaikki
eilisestä sateesta kastuneet, niin että tuli ei tahtonut palaa. Silloin
Kaisa muisti, että Paavo ja hän olivat pari viikkoa sitten kätkeneet
erään kallion suojaan joukon kuivia puita syksyisiä sieniretkiä varten.
Nyt niitä juuri tarvittiin ja siksi hän pyysikin Elsaa lähtemään niitä
hänen kanssaan venheellä hakemaan. Pian oli retki tehty ja vene läheni
taas kalliota, kokassa suuri määrä puita. Elsa oli perämiehenä ja
Kaisa sousi. He laskivat veneen aivan kallion kupeelle ja siitä Kaisa
heitteli puut kalliolle. Sitten hän sanoi Elsalle:

»Pidä melomalla venettä paikallaan, minä hyppään tästä kalliolle.»

Hän piti käsillään kiinni kokasta ja hyppäsi. Mutta Elsa ei osannut
pitää venettä paikoillaan. Ennenkuin Kaisa ennätti päästä seisomaan
kalliolle, oli venhe luisunut irti kalliosta. Kädet yhä kiinni venheen
kokassa riippui hän hyvin omituisessa asennossa vähän vedenrajan
yläpuolella koettaen varpaillaan, jotka olivat jossakin kallion
kolossa, vetää venettä ja itseään kalliolle. Mutta se ei onnistunut.

»Koeta, hyvä ystävä, meloa vähän rantaan päin», pyysi hän neuvotonna.

Mutta Elsa oli niin pelästynyt, ettei hän osannut mitään tehdä.

Ja niin ei Kaisalla ollut muuta neuvoa kuin heittäytyä veteen.

Mutta hän oli hyvä uimari ja ilma oli lämmin, niin ettei koko
onnettomuudesta ollut muuta vahinkoa, kuin että vaatteet kastuivat
läpimäriksi. Koti oli kuitenkin lähellä, joten sekin asia saatiin pian
autetuksi.

Ilolla muisteltiin vielä kauan jälkeenkinpäin tätä tapausta, jolloin
»Elsa yritti olla perämiehenä, mutta laiva oli tottelematon».

Seuraavana aamuna kello 10 seisoivat Karrin nuoret pihalla katselemassa
Elsan ja Pekan lähtöä. Haikealta tuntui mieli. Huomenna samaan aikaan
lähtisi Paavo. Kesä kaikkine iloineen oli lopussa.






KARRIN LAPSET KOULUTÖISSÄ.




8. KOULUVALMISTUKSIA.

f Elokuun viimeinen päivä oli käsillä. Paavo ajatteli haikeudella sitä,
että kesäinen vapaus oli nyt lopussa. Mutta Pirkko ja Saara, joille
koulunkäynti oli tähän asti ollut melkein leikkiä, näkivät asiassa vain
sen valoisan puolen.

»Voi, voi sentään», valitteli Paavo asetellessaan koulukirjoja koriin,
»tekisin mitä vain, jollei pitäisi mennä kouluun. Luulen, että ennen
melkein parsisin sukkia.»

Paavo oli pari kertaa saanut kokeilla sukanparsimista, revittyään
suuret reiät uusiin sukkiinsa, eikä hän tuntenut toista niin
vaivalloista työtä.

»Mutta Paavo», sanoi Pirkko, »ennenhän sinä aina kehuit koulua ja
tovereitasi ja vakuuttelit meille, ettei meillä, kotikoululaisilla,
ollut pienintäkään aavistusta siitä, miten hauska paikka koulu on».

»No, onhan se niinkin», myönteli Paavo, »ja eihän minulla oikeastaan
koulua vastaan ole muuta muistuttamista, kuin että meille
ylempiluokkalaisille...»

»Neljäsluokkalaisille, tarkoitat», pisti Pirkko väliin.

»... annetaan niin paljon läksyjä, ettei ennätä oikeastaan mitään
muuta. Mutta katsokaas, minun olisi pitänyt tänä kesänä kerätä 100
uutta kasvia. Ja oikeastaan luulin, että minulla olisi yli määrän,
sillä olenhan niitä kerännyt tuon tuostakin, mutta kun tänään laskin,
en saanut kuin 78.»

»Vai niin», hymähti Kaisa.

»Ja ajatelkaa vielä, Korpi sanoi keväällä, että hän ottaa kasvistot
heti ensimäisenä päivänä, ja se, jolla ei ole täyttä määrää, saa
keväällä ehdot.»

Kaisa tuumi: »Siis yhdet ehdot tiedossa, vai miten?»

»Niin. Mutta Kaisa, olen ajatellut pyytää sinulta jotakin. Etkö voisi
lainata minulle pariakymmentä kasvia täksi lukuvuodeksi? Keväällä
saisit ne takaisin, ja ensi kesänä keräisin oikein uutterasti.»

»Ei, kasvejani en lainaa!»

»Nyt tekeydyt taas pyhäksi, vaikka kyllä tiedät, miten yleistä kasvion
lainaaminen, vieläpä ostaminenkin on.»

»Yleistä tai harvinaista, samapa se. Minä en ole lainannut enkä ostanut
ainoatakaan, enkä koskaan myös toisille lainaa enkä myy. Sinulla on
ollut koko kesä aikaa. Jos olet laiminlyönyt tehtäväsi, on sinun myös
rohkeasti kärsittävä seuraukset.»

Paavo näytti masentuneelta. Kaisakin tunsi jonkunlaista syyllisyyden
tunnetta. Oliko hän liian ankara? — Mutta hän oli liian rehellinen
suostuakseen ehdotukseen. Pian hänen katseensa kirkastui:

»Mutta Paavo, ehkäpä ei vieläkään ole liian myöhäistä. Ripeästi vain
toimeen! Lähden kanssasi niitä hakemaan. Kuljemme hevoshaan ohitse
Kellosuolle ja palaamme oikopolkua takaisin. Olen varma, että löydämme
nuo puuttuvat 22 kasvia.»

»Unohdat aivan, että minun pitää huomenna lähteä kaupunkiin. En voi
käsittää, kuinka voi saada kasvit kuiviksi huomiseksi. Tai ehkäpä
sinulla on tiedossa joku salaperäinen tonttuvaari, joka voi saada
sellaisiakin ihmeitä aikaan.»

»Luulen, että sinä itse olet sellainen tonttuvaari, että osaat kuivata
kasvisi siksi kun niitä tarvitset. Jollei maisteri Korpi ole aivan
ihmeesti muuttunut, niin en usko hänen kysyvän kasvejanne ennenkuin
viikon tai parin perästä, ja silloin ne ovat kuivat. Jos taas niin
ikävästi kävisi, että niitä tarvittaisiin jo ennemmin, niin silloin on
parasta, että menet opettajasi luo ja ilmoitat hänelle osan kasveistasi
olevan vielä kosteita.»

»Ei, silloin käytän silitysrautaa, se on varma se!»

       *       *       *       *       *

»Kyllä sinä oikeastaan olet koko mukava sisko», sanoi Paavo, kun
he yhdessä kulkivat kohti Kellosuota.» Vaikka minun mielestäni me
molemmat olisimme päässeet paljoa vähemmällä, jollet olisi ollut niin
ahdasmielinen.»

»Siitä voidaan olla eri mieltä», tuumi Kaisa. »Minun mielestäni on
tällainen pieni kävelymatka erittäin virkistävä, ja mitä sinuun tulee,
niin luulisin ensi keväänä tuntuvan verrattain hauskalta ajatella,
ettei mitään ole rästissä. Mutta katsos, tuossa on heti pari kasvia,
joita ei kasvistossasi varmaankaan ole.»

Paavo otti ne varovaisesti juurineen ja sitten kuljettiin taas edelleen.

»Katso, miten komea kärpässieni!» sanoi Paavo.

»Hei», huudahti Kaisa, »nytpä sain oivallisen ajatuksen! Kotimatkalla
kierrämme Lepistön kautta, lainaamme sieltä pari koria ja sitten
menemme suureen hakaan katsomaan, löydämmekö sieltä sieniä.»

Sanottu ja tehty. Kellosuon laidan kasvirunsaus oli pian tutkittu.
Neljätoista uutta kasvia sieltä löytyi, ja molemmat olivat yksimielisiä
siitä, että se oli koko paljon.

Ja sitten sienimetsään. Se, joka ei ole koskaan käynyt sienestämässä,
ei osaa kuvitella, miten hauskaa se on. Syksyinen tuuli kohisee
puiden latvoissa. Koivut loistavat kellertävinä. Koko metsä tuoksuu
niin raikkaan syksyiseltä. Tuossa aivan lähellä nakuttaa tikka puuta.
Kauempaa kuuluu metsäpuron lorina ja vielä kauempana kulkee karja
kilistellen kellojaan. Pilvet taivaalla ajavat toisiaan takaa. Tumma
möhkäle tunkee auringon eteen peittäen sen kokonaan, mutta kohta se on
taas liukunut syrjään ja aurinko paistaa kirkkaasti.

Maa on osaksi pudonneiden lehtien peitossa. Ne rapisevat somasti
kulkiessa. Ja siellä täällä kohoaa jonkun puun juurella keskellä
kellastuneita ja ruskeita lehtiä ryhmä punertavia karvalaukkuja tai
ruskeita haapasieniä.

Karvalaukut olivat Kaisan sieniä. Paavo poimi mieluimmin mustia
rouskuja. Niitä sai ottaa suuriakin, eivätkä ne silti olleet matoisia.
Korit täyttyivät ihmeteltävän nopeasti, vaikkapa kaikki vähänkin
matoiset sienet hyljättiin.

Taasen peittyi aurinko pilveen, juuri kun Kaisa ja Paavo olivat saaneet
korinsa täyteen. Eikä aikaakaan, kun vettä alkoi sataa, ensin hitaasti,
sitten yhä rankemmin.

Jos luulette, että sienestäjämme valitellen etsivät suojaa tuuheiden
puiden juurelta, niin ette tunne Karrin lapsia.

Kaisa tempasi liinan päästään ja huudahti: »Tämä on sitä kaikkein
parhainta tukkavoidetta!» Sitten hän jatkoi: »Tiedätkö, miksi ihmiset
yleensä niin kovin pelkäävät kesäistä sadetta? Siksi, yksinomaan
siksi, että heidän vaatteensa eivät sitä siedä. — Kuinka me olemmekaan
onnelliset, kun tiedämme, etteivät meidän pukumme siitä yhtään
pilaannu. Me voimme suorastaan nauttia siitä, että nuo pehmeät ja
lämpimät sadepisarat huuhtovat kasvojamme ja vaatteitamme. Eikö totta,
Paavo?»

Paavo hymyili. »Sinähän olet oikein kaunopuheinen tänään, iso sisko.»

Nuo kaksi viimeistä sanaa lausuttiin hiljaa ja hiukan arasti. »Iso
sisko» oli jonkunlainen hyväilynimi, jota Paavo joskus käytti.

Kotimatkalla löydettiin vielä 8 kasvia, joten tulos, 22 kasvia, oli
sangen hyvä.

       *       *       *       *       *

Sinä iltana oli Karrissa touhua. Aamulla varhain piti Paavon lähteä,
joten kaikki oli pakattava jo illalla. Äiti paistoi Leenan kanssa
eväsleipää, Kaisa parsi Paavon sukkia ja Saara kattoi illallispöytää.
Pirkko ainoastaan oli hieman nyreissään istuutunut nojatuoliin ja oli
lukevinaan. Hän olisi kovin mielellään auttanut Paavoa pakkauksessa,
erittäinkin kun hänen mielestään Paavon kirjat, vaatteet ja eväät
olisivat kaivanneet vähän huolellisempaa järjestelyä. Mutta hänen
kerran yritettyään antaa apuaan oli Paavo sen torjunut jotenkin
ylimielisesti ja silloin hän oli vetäytynyt syrjään. Hetkisen kuluttua
hän kuuli Paavon sanovan:

»Voisit panna uudet paperit minun maantietoni päälle, Pirkko.
Sinullahan ei näy olevan mitään erikoista tehtävää.»

Se oli jonkunlainen sovinnontarjous Paavon puolelta, mutta nyt päätti
Pirkko puolestaan olla mahtava.

»Näethän, että luen.»

Paavo mutisi jotain itsekseen ja Pirkko katsahti ovelle nähdäkseen,
oliko äiti kuullut heidän pienen kinansa. Kyllä hän sen oli kuullut,
sen näki heti. Siinä hän seisoi, pitkävartinen leivinlapio kädessä,
ja pani uuniin leipiä, jotka Leena aina asetti lapiolle. Mutta hänen
huulillaan oli niin merkillinen hymy, aivan kuin hän olisi ollut
huvitettu lasten kinasta.

»Ihmeellinen tuo äiti», mietti Pirkko. »Ei hän juuri koskaan puutu
riitoihimme, hymyilee vain ja odottaa sovintoa.»

Samassa äiti katsahti ruokasaliin. Pirkko painoi päänsä alas ja
sydämessä tuntui niin kummalliselta.

Äkkiä hän nousi, meni isän kamariin ja toi sieltä suuren rullan
ruskeata pinkopaperia, jota lapset saivat käyttää kirjojensa
kansipaperiksi. Sanaakaan sanomatta hän otti maantiedon, jonka
Paavo oli pannut tuolille, ja hetken perästä se oli saanut siistit
kansipaperit.

»Eikö sinulla ole mitään muita kirjoja, jotka olisivat kansipapereja
vailla?»

Tyytyväisenä mutta samalla myös hiukan hämillään ojensi Paavo pöydän
yli pari kirjaa.

Pirkko vilkaisi keittiön ovelle. Äiti seisoi taas uunin edessä ja
katsoi uuniin niin tarkkaavaisena, ikäänkuin ei kuulisi eikä näkisi
mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui. Mutta hymy leikki huulilla
ja silmät katsoivat jonnekin kauas, kauemmaksi paljon kuin uunin
takaseinään. Silloin Pirkko hiipi hiljaa äidin luo, kurkotti kätensä
hänen kaulaansa ja puristi lujasti.

»Minun oma Pirkkoni», sanoi äiti. — — —

Saara oli saanut pöydän katetuksi. Hiukan tavallista enemmän siitä
oli ollut puuhaa, mutta oli se myös tavallista kauniimpi. Hän oli
kiillottanut veitset ja kahvelit sekä pyytänyt äidiltä puhtaan
pöytäliinan. Maljakollinen astereita seisoi keskellä pöytää. Pieni
orvokkikimppu oli äidin lautasen vieressä, Pekka-sedän kirje isän lasia
vasten nojallaan ja Paavon lautasella toinen lautanen, jolla oli —
kermavaahtoa ja mansikkahilloa!

»Sen saat syödä alle tai päälle tai miten vain haluat!» Saara riemuiten
ilmoitti Paavolle.

Samassa tuli isä sisään.

»Ulkona sataa ja tuulee. Oikein tuntui hauskalta päästä sisään. Täällä
on niin lämmintä ja kodikasta, ja kaikki ovat niin ahkerassa työssä.»

Hän istuutui paikalleen pöydän päähän.

»Ja kirjekin vielä! — Etkö ollut yhtään utelias näkemään, mitä Pekka
kirjoittaa?» kysyi hän äidiltä, joka paraillaan toi teekannuja sisään.

»Olinpa kyllä», vastasi äiti. »Mutta siitä huolimatta urhoollisena
kestin kiusauksen. Tiedänhän, ettei avattu ja luettu kirje koskaan
tunnu niin hauskalta kuin avaamaton.»

Isä avasi kirjeen ja alkoi lukea. Äiti katseli häneen hyvin
tarkkaavaisena, aivankuin ensin hänen kasvoistaan lukeakseen kirjeen
sisällön. Hän näki, että kirje sisälsi jotakin tavallisuudesta
poikkeavaa, sillä isä näytti hiukan hämmästyneeltä ja samalla melkeinpä
levottomalta.

»Niin, mitä sinä asiasta arvelet?» sanoi hän ojentaessaan kirjeen
äidille.

Lapsetkin olivat huomanneet kirjeen sisältävän jotakin erikoista ja
katsoivat senvuoksi tarkkaavaisina äitiä, joka alkoi lukea kirjettä.
Heistä näytti, niinkuin äiti olisi aivan säpsähtänyt. Hän katsahti
Kaisaan, sitten kirjeeseen. Äkkiä kihosivat kyyneleet hänen silmiinsä,
ja painaen päänsä käsiinsä hän alkoi hiljaa nyyhkyttää.

Silloin lapset säikähtivät.

»Mitä on tapahtunut?» »Mitä äiti itkee?» kuului jokaisen suusta.

Isä puolestaan koetti rauhoittaa äitiä:

»Eihän meidän tarvitse suostua ehdotukseen, jos se on sinusta vaikeaa.»

Ja kun äiti nosti silmänsä, näki hän ympärillään kaikki rakkaansa
hätääntyneinä, osaaottavina ja rakastavina. Hän pyyhki kyyneleet
silmistään ja koetti hymyillä.

»Nyt taas näette, miten itsekäs olen. Ymmärrän kyllä, että Pekka-setä
tarkoittaa Kaisan parasta. — Mutta se tuli niin odottamatta.»

Ja taas alkoivat kyyneleet nousta silmiin.

Isä näki, että lapset jännityksellä odottivat tarkempaa selkoa asiasta.
Hän otti kirjeen uudelleen käteensä ja luki ääneen:

»Rakas veljeni!

Muistat kai, että kesällä täällä käydessäsi paljon keskustelimme
Kaisa-tyttärenne tulevaisuudesta. Olimme molemmat sitä mieltä, että
pelkkä kotona-olo ei ole hänelle oikein terveellistä, vaan että hänen
pitäisi myös päästä muutamiksi vuosiksi maailmalle tutkimaan elämää,
sellaisena kuin se esiintyy Karrin aidan ulkopuolella. Muistan sinun
maininneen niinkin, että hän viime talven kuluessa oli taipuvainen
liikaan mietiskelyyn ja että hän välistä valitti yksinäisyyttään ja
seuran puutetta...»

Isä ei katsahtanutkaan Kaisaan tätä lukiessaan, mutta siitä huolimatta
Kaisa tunsi poskiensa kuumenevan. —; Isä jatkoi:

»Eikä se ole ihmekään. Kouluaikana täällä kaupungissa hänen elämänsä
oli vilkasta. Hänellä oli paljon tovereita ja aina iloista seuraa.
Siellä ei ole juuri muita kuin äiti, isä ja pikku siskot. — Kaikki
tuo muistui tänään mieleeni, kun vanhin konttoristini tuli minulle
kertomaan, että he lisääntyneiden töiden takia mielellään ottaisivat
hiukan apua. Mitä asiasta arvelette? Uskoisitteko Kaisan minun
hoivaani? Koettaisin kyllä järjestää niin, ettei hänellä alussa olisi
kovin vaikeaa. Kuukauden päästä hän jo osaa kaiken, mitä pitääkin, ja
silloin voin maksaa hänelle täyden palkan, nyt alussa hän saa vähemmän.
Koska asia on hiukan kiireellinen pyydän teitä tekemään ripeän
päätöksen ja ilmoittamaan kohta minulle. — Olen tiedustellut niitä
lautoja — — —»

»No niin, sehän ei kuulu enää asiaan. Siinä se suuri uutinen oli.»

Äiti jo hymyili: »Minun on luonnollisestikin oltava iloinen, kun iso
tyttöseni on saanut hyvän toimen. Mutta tuntuu niin kummalliselta
ajatella, että nyt lähdet pois kotoa, aivankuin lakkaat kuulumasta
meille, ja alat ansaita elatustasi vieraassa ympäristössä omin voimin.»

»Ajattelet siis, että suostumme?» kysyi isä.

»Kyllä kai, jollei Kaisa itse ole vastaan.»

»Minäkö vastaan!» huudahti Kaisa innoissaan. »Menen niin mielelläni!»

Mutta katsahdettuaan äidin vieläkin kyyneleisiin silmiin hän lisäsi
hiljaa:

»Mutta kyllä minulle tulee ikävä kotia, tätä rakasta Karria.»

Pirkko ja Saara näyttivät kumpikin niin hämmästyneiltä, aivan kuin
heidän olisi ollut mahdotonta käsittää koko asiaa. Hehän olivat jo
mielessään kuvitelleet talvea ja »koulunkäyntiä», kuinka Kaisa-sisko
puoleksi opettajana, puoleksi sisarena pitäisi heille koulua — ja nyt
aikoi »opettajasisko» heidät jättää!

»Mutta miten käy meidän opetuksemme?» kysyi Pirkko.

Isä katsahti äitiin ikäänkuin kysyäkseen hänen mieltään:

Äiti sanoi huoaten:

»Pirkko on kai myös lähetettävä kaupunkiin kouluun. Mutta — lisäsi hän
sitten reippaasti — Saaraa minä en vielä tänä vuonna päästä. Luulen
muistavani vielä yhtä ja toista kouluajoiltani ja jollei muu auta, niin
pidämme koulua kahden kesken. Muutenkin Saara on vielä aivan liian
nuori oppikouluun.»

»Kuulkaahan», innostui isäkin suunnittelemaan. »Mitenkä olisi, jos
vuokraisimme kaupungista pienen huoneiston. Siellä saisivat asunnon
molemmat koululaiset Paavo ja Pirkko sekä tämä meidän konttorineitimme.»

»Ja Leena lähetetään heille emännöimään», lisäsi äiti. »Häneen voi
luottaa, hän pitää lapsista hyvän huolen. Ja minä tulen kyllä toimeen
jonkun tottumattomankin kanssa.»

»Mutta tänään olisi Pirkon jo pitänyt olla sisäänpääsytutkinnossa»,
huomautti isä.

»Pirkko ja minä lähdemme huomenna Paavon mukana», sanoi äiti. »Kaisa
voinee vielä olla muutaman päivän kotona.»

Sinä yönä eivät Karrissa muut kunnolla nukkuneet kuin Saara, Kuri ja
Mirri.




9. PIRKON SISÄÄNPÄÄSYTUTKINTO.


Oli kaunis aamu ja kello oli 9, kun Pirkko äidin saattamana
pamppailevin sydämin lähestyi koulua, tuota suurta, juhlallista
rakennusta, josta hän oli kuullut Kaisan niin paljon kertovan.

He olivat eilen tulleet kaupunkiin, äiti, Paavo ja Pirkko, ja äiti
oli kohta käynyt keskustelemassa koulun johtajattaren kanssa, joka
hyväntahtoisesti oli luvannut, että Pirkko saisi tänään suorittaa
tutkinnon, josta nähtäisiin, voidaanko hänet hyväksyä II luokalle.

Oli välitunti ja koko koulun piha oli täynnä lapsia. Pienemmät
juoksivat — lieneekö ollut viimeistä paria vai mitä — —, jollakin näkyi
olleen pallo, jota heitteli. Toiset, suuremmat, seisoivat ryhmissä
keskustellen ja nauraen. Kaikkein suurimmat tytöt kulkivat pitkässä
rivissä keskellä pihaa. Pirkko huomasi, että useimmilla heistä oli jo
tukka nutturalla.

Pirkko tunsi itsensä niin tavattoman turvattomaksi. Hän ajatteli
huomista päivää, jolloin hänen mahdollisesti piti yksin saapua keskelle
näitä tutkivakatseisia ja supattelevia koulutyttöjä. Kyyneleet olivat
jo nousemaisillaan silmiin.

Mutta onneksi he olivat jo ovella. Äiti avasi sen ja he tulivat suureen
käytävään, jossa oli monta ovea. Suuren käytävän läpi kuljettuaan
he tulivat toiseen pienempään. Samassa Pirkko huomasi, että sen
käytävän päässä oli ovi, jonka yläpuolella oli juhlallinen nimilaatta:
»Opettajien huone.»

Silloin Pirkko pysähtyi.

»Äiti, minä on uskalla tulla.»

Mutta äiti vain hymyili rauhoittavasti ja tarttuen tyttöstään käteen
hän kuiskasi: »Minun pikku Pirkkoni.»

He astuivat huoneeseen. Pirkko näki kuin usvan läpi, että huoneessa
oli paljon tavattoman viisaan näköisiä ihmisiä. Eräs hyvin ryhdikäs ja
ankaran näköinen nainen, jolla oli silmälasit ja valkea kova kaulus,
nousi kohta tuolilta, jolla oli istunut, ja tuli heidän luokseen.
Samassa kuului kello soivan jossain kaukana, sitä seurasi kova töminä
ja hälinä, niin että Pirkko aivan säpsähti.

»Oppilaat tulevat välitunnilta», sanoi johtajatar aivan ystävällisesti,
ja Pirkko huomasi, ettei hän läheltä katsoen näyttänyt niin kovin
ankaralta.

Johtajatar pyysi heitä istumaan. Pirkko istuutui hyvin lähelle äitiä ja
hänen teki mieli ottaa äitiä kädestä, mutta sitten hän arveli, ettei se
mahdollisesti ollut sopivaa.

Johtajatar ja äiti keskustelivat hyvin rauhallisesti, mutta Pirkko ei
oikein jaksanut seurata heidän keskusteluaan.

Opettajista olivat jotkut poistuneet huoneesta.

»He ovat varmaankin menneet 'valvomaan'», ajatteli Pirkko, tuntien
pientä tyytyväisyyttä sen johdosta, että hänkin jo tiesi tuollaisia
koulukielessä esiintyviä sanoja.

Huoneessa oli enää eräs harmaatukkainen herra, joka kirjoitti jotakin
suureen kirjaan, eräs toinen herra, joka luki sanomalehteä, ja kaksi
neitiä, jotka keskustelivat keskenään.

Samassa soi taas kello. Luokista kuuluva hälinä hiljeni huomattavasti.
Sitten kuului joku opettaja huutavan: »Toinen soitto!» ja silloin tuli
aivan hiljaista.

»No, mitä tämä oppilas itse siitä asiasta sanoo?» kuuli Pirkko samassa
johtajattaren kysyvän.

Kysymys oli tehty hänelle, sen hän tunsi, mutta onnettomuudeksi hän ei
ollut vähääkään seurannut johtajattaren ja äidin keskustelua, joten hän
ei ymmärtänyt, mitä piti vastata. Sen hän kuitenkin tajusi, että hänen
oli noustava seisomaan, kun häntä puhuteltiin.

Siinä seisoi Karrin Pirkko tulipunaisena kasvoiltaan johtajattaren
edessä ja tuijotti kenkiensä kärkiin. Jos hän olisi katsonut
johtajattareen, olisi hän nähnyt tämän hymyilevän. Mutta kengät eivät
hymyilleet, äidin hameen helmat eivät hymyilleet ja lattian raot
näyttivät suorastaan irvistävän.

Onneksi äiti, tuo rakas, kallis, kultainen äiti tuli avuksi.

»Niin, Pirkko, luulisitko sinä itse olevasi niin viisas, että kelpaat
toiselle luokalle?»

Oi, sekö se kysymys vain olikin! Koko äskeinen tuska oli tipotiessään.
Hän katsoi johtajatarta suoraan silmiin ja sanoi varmasti:

»Kyllä minä luulen.»

»Kyllä minäkin melkein luulen», sanoi johtajatar hymyillen ja meni
niiden kahden neidin luo. Keskusteltuaan hetkisen heidän kanssaan hän
sanoi: »Neiti Airolla ja minulla on kummallakin tämä tunti vapaa.
Ehkäpä siis ensin otatte maantiedon ja minä tutkin lopputunnilla
ruotsin. Sitten klo 10:n jälkeen, kun kaikki opettajat ovat täällä,
järjestämme muun.»

»Onhan äiti täällä niin kauan?» kuiskasi Pirkko lähtiessään elämänsä
ensimäiseen tutkintoon.

       *       *       *       *       *

Kuulustelut sujuivat verrattain hyvin — ainakin Pirkon mielestä.

Maantieteessä tekivät hiukan kiusaa väli-ilmansuunnat: hän puhui
koillis-Suomesta, vaikka tarkoitti lounais-Suomea — mutta ei kai se
ollut niin vaarallista.

Kuudesta laskusta hän laski viisi — lienevätkö kaikki tulleet oikein
— mutta kuudes oli niin merkillinen. Hän ei ollut koskaan nähnyt
sellaista laskua. »Kuinka suuri ala on 1 aari?» Jos siinä olisi
kysytty, kuinka monta neliömetriä tai -millimetriä on 1 aari tai jos
se olisi pitänyt kertoa tai jakaa jollakin luvulla, niin hän olisi
tietysti osannut, mutta »kuinka suuri ala?»

»Kyllä se on jotenkin suuri», hän tuumi, »mutta kuinka suuri?» — ja
niin se lasku jäi laskematta.

Eläin- ja kasvioppia tutkimassa oli sama vanha herra, jonka hän
oli nähnyt jo opettajainhuoneessa. Pirkko arvasi, että hän oli se
»Faari», josta Kaisa oli kertonut niin paljon hauskaa. Faari oli nim.
oikein hyvä ja kiltti, oikein etevä opettaja, mutta hiukan liian
hyväluontoinen, niin että tytöt välistä olivat vallattomia hänen
tunnillaan.

»Mainitsehan nyt joku kasvi, jolla on parilehtinen, päätöparinen lehti.»

Pirkko seisoo ja punottaa. Ei vain muistu mieleen yhtään sellaista
kasvia.

»Faari» aikoo auttaa hiukan: »Eiköhän se sinunkin äitisi siellä kotona
sellaista akkunalla kasvattane?»

»Verenpisara!»

»No, ei aivan sentään, ei aivan sentään, hm —. Ruusuahan minä
tarkoitin, mutta ei taida teillä ruusuja kasvaakaan — hm.»

»Kyllä meillä niitäkin kasvaa, mutta verenpisaroita on enemmän ja siksi
minä erehdyin», tunnusti Pirkko alakuloisena.

Mutta sitten hän osasi selittää oikein hyvin ihmisen verenkierron ja
senvuoksi hän toivoi, että »Faari» kokonaisen verenkierron vuoksi
unohtaisi pienen verenpisaran. — Ja niin kävikin.

Suomen kielioppi oli kaikkein vaikeinta. Sanaluokat ja lauseenjäsenet
olivat jotakuinkin selvillä. Mutta sijat, ne kauheat sijat! Adessiivi
ja abessiivi, minkävuoksi ne olivatkaan niin samanlaiset, ja miksei
elatiivi voinut yhtähyvin olla ellatiivi, koska illatiivikin oli oikea
illatiivi eikä mikään ilatiivi. — Ja kuulustelemassakin oli sellainen
tavattoman vakava neiti, joka ei yhtään hymyillyt. — Mutta onneksi
siinä kappaleessa oli niin monta translatiivia ja ne hän sentään heti
tunsi.

Karrin Pirkko pääsi toiselle luokalle.




10. KARRIN LASTEN KAUPUNKIASUNTO.


Kun Kaisa saapui kaupunkiin, oli Paavo yksin häntä vastassa asemalla.

»Toiset eivät ennättäneet tulla», hän selitti, »minut vain lähetettiin
kantajaksi. Kas tänä aamuna varhain saapuivat huonekalut Karrista, etkä
usko, miten kiirettä meillä on ollut.»

»No, miltä näyttää asuntomme?» kysyi Kaisa.

»Kyllä siitä komea tulee», vakuutteli Paavo. »Kaksi huonetta ja
keittiö, niinkuin tiedät. Toinen huone suuri, kaksi-ikkunainen. Sen
saatte te, tytöt. Se on samalla »sali», sanoi äiti. Minun huoneeni on
pieni, niin pieni, ettei sinne sovi muuta kuin sänky, pöytä ja pari
tuolia. Olen ristinyt sen »murjuksi» ja sinne ei teillä kellään, ei
edes Leenalla, saa olla asiaa.»

»Niin», tuumi Kaisa, »voimmehan sopia niin, että me pysymme poissa
»murjusta» ja sinä »salista».

Paavo oli vähän hämillään. »Niin, oikeastaan minä ajattelin, että
teillä tuskin olisi halua istua pimeässä ja ahtaassa huoneessa.»

»Ja minä ajattelin, että sinulla tuskin olisi halua istua valoisassa ja
hauskassa huoneessa.»

»Kuules Kaisa, on oikeastaan kummallista, että sinulla, joka olet
noinkin selväjärkinen, on matematiikassa vain 6», sanoi Paavo hiukan
pisteliäästi.

Mutta silloin suuttui Kaisakin. »Anna minun matematiikkani olla
rauhassa, vai haluatko, että huudan ääneen, mitä sinulla oli viime
keväänä saksankirjoituksessa.»

Kuljettiin kymmenisen metriä aivan hiljaa, sitten sanoi Kaisa:

»Sinulle sattui tuo painavampi kori, anna minä autan.»

»Kyllä minä itsekin jaksan», murahti Paavo.

Samassa ilmestyi kadulle Pirkko.

»Minä näin akkunasta teidän tulevan ja tulin vastaan.» Hän aikoi ottaa
Kaisan korin, mutta Kaisa sanoi: »Paavolla on paljon painavampi, auta
sinä häntä.» Paavo murisi jotakin, mutta antoi sentään Pirkon tarttua
koriin.

»Mitä Karriin kuuluu, onko Saaralla ikävä?» kyseli Pirkko. Hän
ei kuitenkaan odottanut vastausta, vaan alkoi kertoa: »Et usko,
miten hauskannäköinen meidän huoneemme on. Punertavat tapetit ja
punaraitaiset akkunaverhot. Toisen akkunan edessä on sinun pöytäsi ja
toisen edessä minun. Äiti olisi tahtonut panna minun pöytäni aivan
suoraan, mutta minun mielestäni on paljon hauskempi, kun se on vähän
vinossa.»

»Niinkuin sinä itsekin», sanoi Paavo.

Muksis, siinä makasi kori kadulla ja Pirkko hyökkäsi Paavon kimppuun
lyöden häntä kaikin voimin.

»Mutta rakkaat lapset», kuului samassa äidin ääni akkunasta. »Lakatkaa
paikalla. Ettekö ymmärrä, ettei kaupungin kadulla saa tapella.»

Tappelijat vähän rauhoittuivat ja Kaisa sai työnnettyä heidät sisälle
portista. Pihalle päästyään purskahti Pirkko katkeraan itkuun.

Kaisa nosti korit portista sisälle, komensi Paavon ottamaan toisen,
otti itse toisen ja talutti toisella kädellä nyyhkyttävän Pirkon
sisälle äidin luo, joka tuli ovelle heitä vastaan oikein ankaran
näköisenä.

»Mitä ihmettä te oikein ajattelitte ruvetessanne tappelemaan keskellä
katua? Onpa siinäkin järkeä! Lyseon IV:s-luokkalainen ja tyttökoulun II
luokan oppilas tappelemassa kaupungin kadulla. Johan sille nauraa koko
kaupunki. Olisinpa tosiaankin odottanut teillä olevan enemmän järkeä. —
Karrissa saatte välistä tapella, jos teitä haluttaa, kunhan vain ette
perästäpäin tule minulle kantelemaan, sen olen teille sanonut, mutta
kaupungissa teidän täytyy osata käyttäytyä kunnolla. Jos minä vielä
kerran saan kuulla teidän tapelleen, niin silloin saa Pirkko tulla
kotiin Karriin.»

»Mutta kun Paavo sanoi minua vinoksi», nyyhkytti Pirkko.

Asianlaita oli niin, että vinous oli tosiaan Pirkon arka kohta.
Viime talvena oli Pirkko kerran lääkärissä ja tämä oli sanonut, että
Pirkko oli hieman vino, sekä kehottanut häntä istumaan suorana ja
voimistelemaan.

»Mitäs Kaisa huusi koko maailmalle, että minä sain viitosen
saksankirjoituksessa viime keväänä», sanoi Paavo.

»Enhän minä ollenkaan huutanut», puolusti Kaisa itseään. »Paljon
kovemmalla äänellähän sinä puhuit minun matematiikastani.»

»Äiti, eikö ollutkin väärin Paavolta kutsua minua vinoksi vain
sentähden, että hän oli riidellyt Kaisan kanssa numeroista? Ja minä
kun autoin häntä korinkin kantamisessa», puhui Pirkko yhä edelleen
nyyhkyttäen.

»Ei sanaakaan enää, lapset», sanoi äiti. »Minä en halua kuulla
kanteluja. Te olette olleet kyllin tyhmiä riidelläksenne turhista
asioista ja senvuoksi saatte sopia keskenänne ja pyytää anteeksi.
Mutta jos te kerrankin vielä rupeatte tappelemaan, niin silloin saatte
ehdottomasti rangaistuksen.»

— Nyt vasta Kaisa ennätti katsella ympärilleen. Äiti, Paavo ja Pirkko
olivat ahkerasti puuhanneet, sen näki kaikesta. »Sali» oli jo melkein
kunnossa. Akkunaverhot olivat akkunoissa, huonekalut paikoillaan ja
muutamia tauluja seinillä.

»Tosiaankin täällä on hyvin sievää!» huudahti Kaisa. »Kun me vielä
saamme pöytämme kuntoon, kirjat sievästi kirjahyllylle ja matot
lattialle, niin tämä huone on suurenmoinen!»

Kovin suuret eivät olleet Karrin lasten vaatimukset. Huonekalut
olivat jo vähän kuluneet ja lisäksi eriväriset. Sängyt nim. olivat
valkeat, piironki ja kirjahylly tummanruskeat ja pöydät ja tuolit
vaaleanruskeat. Lisäksi oli huoneen lattia vähän kulunut ja tapetit
vaalenneet, niin että entisten huonekalujen ja taulujen paikat selvästi
saattoi huomata.

Mutta se kaikki ei merkinnyt mitään. Heillä oli oma kaupunkihuoneisto
ja se oli jotakin, se!

Samassa astui huoneeseen eräs mies, kantaen kädessään pitkää ruskeaa
hyllyä. Hän pani hyllyn pöydälle ja alkoi jutella:

»Täss' tää nyt olis'. Taisin tulla liian myöhään, koska nuori
fröökynäkin jo on tullu. Mutt' kun toi maali on sellasta kummaa, ettei
tahtonu ollenkas kuivua. — Mutt' kyll' se nyt vaan pitäs hyvä kans'
olla. Kahteen kertaan mnää sen maalasin ja ihan se on niiren mittojen
mukaan tehty, niin ettei pitäs' olla sentinkään puutett' millään
puolen.»

»Kyllä kai se hyvä on», tuumi äiti naureskellen ja meni miehen jäljessä
keittiöön, varmaankin maksaakseen hänelle siellä.

»Mutta mikä hylly tuo sitten oikeastaan on?» kysyi Kaisa Paavolta.
»Emmehän me kai tuollaista tarvitse, en minä ainakaan.»

»Odotahan hetkinen», sanoi Paavo. »Se oli tarkoitettu sinulle
yllätykseksi, mutta äijä parka myöhästyi.» Hän meni keittiöön ja toi
sieltä penkin.

»Vanhan Karrin tuvan pikkupenkki, mutta niin kummasti muuttuneena!»
huudahti Kaisa ja meni oikein läheltä katsomaan.

Samassa tuli äitikin ja alkoi selittää: »Katsos Kaisa, me olemme
harjoittaneet verhoilijan ammattia ja sangen hyvillä tuloksilla. Tämä
vanha penkki on muuttumaisillaan oikein »topatuksi». Toppauksen näet
tässä. Se on suurimmaksi osaksi Paavon ansiota. Päällinen enää puuttuu.
Siksi luulisin kelpaavan sen raanun, jota säilytimme vinnillä sinisessä
arkussa ja josta sinä niin paljon pidät.»

»Sinä olet suurenmoinen, äiti!» riemuitsi Kaisa. »Nyt minä ymmärrän!
Penkki sijoitetaan seinän viereen, tuo hylly kiinnitetään sen
yläpuolelle seinään, noihin hyllyn alareunassa oleviin pieniin
nauloihin ripustetaan raanu ja »sohva» on valmis! — Äiti kulta, kuinka
kummassa sinä aina jaksat keksiä kaikkea uutta?»

»Tämä keksintö ei ole yksinomaan minun. Näytin isälle raanua ja sanoin
aikovani antaa sen teille penkit peitoksi. Isä kohta innostui asiaan.
Hän meni heti etsimään sopivaa penkkiä. Löydettyään tämän hän mittaili
sen tarkasti ja laati sitten piirustukset hyllyä varten. Katsokaahan
vain, miten hauskannäköinen se on. Melkein pieni taideteos. — Tuon
nelikulmaisen pöydän asetatte kai penkin eteen ja muutamia tuoleja
ympärille. Siitä tulee oikein hauskannäköinen ryhmä. Siinä voitte
sitten myös syödä.»

»Eihän toki, äiti rakas», sanoi Kaisa. »Mehän syömme niin mielellämme
keittiössä. Keittiönhän Leena pitää siistinä kuin ruokasalin ainakin.
Siellä on oikein hauska syödä. Ja »salimme» säilyy siten paljon
siistimpänä. Eikö niin, Pirkko ja Paavo?»

Pirkko oli täydellisesti samaa mieltä. Paavon mielipiteestä ei
oikein voinut päästä selville, jonkunlainen »hmnyy» se oli ja senhän
voi käsittää sekä myöntämiseksi että kielloksi. Myöntämiseksi se
käsitettiin ja Kaisa jatkoi:

»Mutta sitten kun meillä on vieraita, taikka kun muuten haluamme
juhlia, silloin juomme kahvia salin pöydän ympärillä.»

Seuraavana aamuna lähti äiti Karriin. Kaisan ja Paavon puolesta hän ei
ollut levoton. Hehän olivat jo »vanhoja kaupunkilaisia», kuten Paavo
vakavana selitti. Mutta Pirkko, hänen kiivas ja tulinen Pirkkonsa,
joka näihin asti oli saanut kasvaa äidin ja isän valvonnan alla Karrin
hiljaisissa oloissa, kuinka mukautuisi hän koulu- ja kaupunkielämään?

Junan vieriessä asemalta istui äiti kostein silmin penkillään
sydämessään hartaasti rukoillen niiden kolmen puolesta, jotka hänen
täytyi jättää kaupunkiin.

Samalla hevosella, joka tuli äitiä vastaan, oli Leena tullut asemalle.
He saivat hetkisen puhella ennen junan lähtöä. Ja kun aina reipas
Leena toimekkaana ja varmana vakuutteli pitävänsä hyvää huolta
»lapsukaisistaan», tunsi äitikin mielensä paljon kevyemmäksi.




11. KOULUSSA.


Oli kolmas koulupäivä. Pirkko tuli koulun portista sisään.

Hän oli lähtenyt kotoa tavallista aikaisemmin, toivoen olevansa
ensimäisiä pihalla, sillä eilen saapuessaan hän oli joutunut yleisen
tarkastuksen esineeksi. Useat pienemmät tytöt olivat supatelleet,
toiset olivat nauraa tirskuneet, ja hän oli tuntenut itsensä niin
sanomattoman onnettomaksi. Arvasiko hän syyn? — Ei, mutta hän aavisti
hiukan. — Välitunnit hän oli onneksi saanut olla sisällä, koska oli
kohta ensi viikolla joutunut järjestäjäksi vierustoverinsa Mirjan
kanssa.

Pirkko saapui siis tavallista aikaisemmin kouluun, katsahti pelokkaana
pihalle ja näki siellä oven edessä ryhmän tyttöjä, jotka — niin hänestä
näytti — katsahtivat, hänet nähtyään, hyvin merkitsevästi toisiinsa.

Ensin hän aikoi peräytyä jälleen kadulle, rohkaisi kuitenkin itsensä
ja kulki toisten ohi pää tavallista pystympänä. Taisivat olla kaikki
II B-luokan tyttöjä, kaksi ainakin oli, sen hän tiesi. Hän meni
vähän kauemmaksi, istuutui aidan viereen ruohikkoon ja alkoi solmia
arpaheinää, toivoen saavansa hiukan selvää tyttöjen keskustelusta.

»— — Niin, aivan keskellä katua, näin sen selvästi. — —»

Pirkko tunsi aivan kangistuvansa.

»— — — hän hyökkäsi veljensä päälle nyrkit suorana — — —»

Ei ollut epäilystäkään, he puhuivat hänestä!

Samassa pari tytöistä vilkaisi häneen.

Hän tunsi punan kohoavan poskilleen ja sydän alkoi lyödä kuuluvasti.
Tämähän oli kauheaa! — Ei, hän ei voinut jäädä tähän. Hänen täytyi
päästä pois, pois, pois!

Hän sieppasi kirjalaukkunsa ja läksi juoksemaan. Ensin portille ja
kadulle, siitä yhä edelleen pitkin katua, posket palavina, itku
kurkussa ja suuri tuska ja häpeä kintereillä.

Kaisa oli vielä kotona ja hän säikähti pahanpäiväisesti.

»Pirkko, mitä sinulle on tapahtunut?» hän melkein kiljasi.

Mutta Pirkko ei kyennyt selittämään. Hän heittäytyi vuoteelle ja itki,
itki niin, että pieni sydän oli pakahtumaisillaan.

Kaisa haki kylmää vettä ja pakotti Pirkon juomaan kupillisen. Sitten
hän hyväili ja silitteli häntä, koettaen kaikin tavoin tyynnyttää.
Viimein Pirkko tyyntyikin niin paljon, että jaksoi selittää.

Hajanaisesti ja epäselvästi hän kertoi, nyyhkytysten tavantakaa
keskeyttäessä. Kaisa kuunteli tarkkaavaisena. — Voi, kuinka häneenkin
koski tuo kertomus! Hän ymmärsi niin hyvin Pirkon lohduttoman surun.

Kun Pirkko oli lopettanut, silitti Kaisa hiljaa hänen päätään ja koetti
puhua mahdollisimman rauhallisella äänellä:

»Niin, Pirkkoseni, onhan se ikävää, mutta kyllä kaikki pian tulee
hyväksi jälleen. Kyllä me keksimme keinon.»

»Mutta minä en voi koskaan en koskaan enää mennä kouluun!» Ja taasen
uusi itkunpurskahdus, yhtä ankara kuin äskenkin.

Kaisa tunsi itsensä neuvottomaksi. Hän tunsi itkun kohoavan omaankin
kurkkuunsa, hän ei voinut käsittää, mitä pitäisi tehdä tai sanoa.
Kellokin oli pian yhdeksän, hänen piti lähteä toimeensa.

Hän meni keittiöön Leenan luo, kertoi hänelle muutamin sanoin asian ja
pyysi häntä toimimaan parhaansa mukaan; ja Leena lupasi.

Voi kuinka raskas olikaan hänen sydämensä matkalla toimistoon! Ensi
kerran elämässään hän tunsi vastuunalaisuuden tunnetta toisen puolesta.
Hänen oli saatava Pirkko kouluun, sen hän ymmärsi, mutta miten?
Houkutukset eivät auttaneet, uhkaukset eivät myöskään, sen hän tiesi
vanhastaan. Ja kuinka hän voisi edes pakottaa Pirkkoa kaiken tämän
jälkeen!

Jos hän menisi puhumaan Pirkon tovereille ja pyytäisi heitä olemaan
puhumatta asiasta. — Ei, sekään ei auttaisi. Koulussa oli paljon
oppilaita. Jos hän puhuisi kymmenelle, olisi siellä vielä tarpeeksi
paljon pilkkaajia jäljellä. Mitä hänen piti tehdä? — —

Juuri samaan aikaan kurkisti Leena ovesta ja näki Pirkon nukkuvan
vuoteellaan. Selvät kyynelten jäljet näkyivät poskilla ja hiljainen
nyyhkytys väräytti vieläkin tavantakaa ruumista. Mutta hän nukkui ja se
oli hyvä.

Leena meni keittiöön jättäen oven jäljessään vähän raolleen; siellä
hän pani kahvipannun tulelle ja rupesi jauhamaan kahvia. Hänen
kokemustensa mukaan oli kahvi aivan erinomaista lääkettä, mitä
mielen alakuloisuuteen tuli. Sitten hän otti tarjottimen, pani sille
kuppiparin, mutta hetkisen tuumailtuaan hän itsekseen myhäillen otti
vielä toisen kaapista ja pani senkin tarjottimelle. Sokeria kaapista,
kermaa kellarista ja piparkakkuja läkkilaatikosta. Kahvipannu oli jo
hellan laidalla selviämässä.

Sitten hän taas kurkisti ovesta ja näki Pirkon kääntelevän vuoteellaan.

»Taitaa jo herätä», sanoi hän puoliääneen, kaasi nopeasti kahvia
molempiin kuppeihin ja astui tarjottimineen hyvin iloisen näköisenä
Pirkon vuoteen viereen.

Pirkko raotti silmiään eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään tuon
juhlallisen kahvintarjoilun.

»Tässä olisi vähän hyvänmielenlääkettä. Ei kai Pirkko tykkää pahaa, jos
minä juon tässä seurana?»

Tällä välin oli kuitenkin Pirkolle jälleen muistunut murheensa mieleen.
Syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan ja hän painoi kasvonsa käsiin.

Silloin alkoi Leena oikein vakuuttavasti puhua:

»Sitä minä olen tässä miettinyt, että ei olisi pitänyt Pirkon niin
ottaa sydämelleen niitä tyttöjen puheita. Olisi pitänyt vaan mennä luo
ja sanoa: 'Ihan oikein, olen minäkin sitä tappelua jo vähän ihmetellyt.
Mutta kun olen vähän kiivasluontoinen, niin en tullut silloin
ajatelleeksi. Mutta kyllä minä olen sitä perästäpäin katunut, enkä enää
ikinä tappele!' — Kyllä olisivat tytöt jääneet noloiksi, eivätkä olisi
enää perästäpäin supatelleet. — Eikä se ole myöhäistä vieläkään. Kun
nyt Pirkko iltapäivällä menee kouluun, niin pitää vaan olla rohkea ja
iloinen ja puhua niille asiat suoraan.»

Kuullessaan viimeisen lauseen Pirkko suorastaan tyrmistyi. Leena
piti siis aivan luonnollisena asiana, että hän menisi kouluun, ja jo
iltapäivällä! Ja hän oli jo ehtinyt kuvitella, miten hän kirjoittaisi
kotiin ja pyytäisi saada erota koulusta ja palata Karriin.

»Niin, Pirkko ottaa nyt vaan kahvia ja pesee silmänsä, ettei Paavo
huomaa mitään, kun tulee kotiin. Mitä niistä murheista Paavolle turhaa
selittelemään.»

Se oli ainakin viisas neuvo! Pirkko hörppäsi kahvinsa ja pesi sitten
huolellisesti kasvonsa.

Sillä aikaa Leena yksityiskohtaisesti kertoi, miten hänkin oli ollut
kerran samanlaisessa asemassa. Hän oli ollut seuratalolla iltamissa ja
silloin oli pari tyttöä seisonut hänen takanaan ja nauraa tirskunut.
Hän oli näet samana päivänä saanut rouvan vanhat korkeakorkoiset
lakeerikengät ja ne olivat hänellä jalassaan. Hän ei ollut ensin
ymmärtänyt, mistä oli kysymys, mutta sitten hän oli yhtäkkiä tajunnut,
että ne nauroivat hänelle, tai oikeastaan hänen kengilleen.

»Kyllä se tuntui alussa pahalta, oikein sydäntä viilsi, mutta sitten
minä käännyin ja sanoin heille, jotta he olivat aivan oikeassa.
Eiväthän ne tanssikengät passaa sarssihameeseen. Sanoin, että oikein
minua itseänikin hävetti, kun olin ollut niin hassu.»

»No, mitä tytöt sanoivat?» kysyi Pirkko huvitettuna kertomuksesta.

»Mitäs ne. Punottivat kumpikin ja alkoivat kysellä, mistä olin ostanut
niin kaunista puserokangasta.»

Pirkko ei voinut olla nauramatta, samalla kun hän sydämessään tunsi
Leenan olevan oikeassa.

Kun Paavo tuli kotiin, huomasi hän, että Pirkon silmät olivat vähän
punaiset.

»Oletko sinä itkenyt?» hän kysyi.

Pirkko tunsi tulevansa hämilleen, hänestä oli vaikeata kertoa asiasta,
ainakin vielä. Senvuoksi hän olikin oikein hyvillään, kun Leena sanoi:

»Mikä lienee rikka lentänyt toiseen silmään kotimatkalla.»

Ei Paavo oikeastaan uskonut sitä, mutta ei hän enempää kysellyt.

       *       *       *       *       *

Kun Pirkko aamulla oli hätääntyneenä lähtenyt juoksemaan, olivat tytöt
hämmästyneet. He olivat katsahtaneet toisiinsa ja koettaneet ensin
nauraa, mutta jääneet sitten sanattomiksi. Silloin alkoi eräs tytöistä,
hento ja kirkassilmäinen Leila puhua:

»Me olimme julmia äsken. Ajatelkaahan, miltä hänestä tuntui
kuunnellessaan meidän keskusteluamme. Voi, miten onnettomalta hän
näyttikään!»

Briitta sanoi: »Minun veljeni en samalla luokalla kuin tuon Pirkon
veli ja hän sanoi, että Paavo — se veli — on aina niin ylpeä ja
itsetietoinen. Minä luulen, että Pirkko teki ihan oikein lyödessään
häntä.»

»Niin, hän on varmaan hyvin rohkea tyttö», sanoi Eeva, »ajatelkaas, kun
minä näin, ettei hän ollenkaan pelännyt hyökätä veljensä päälle, vaikka
veli on niin paljon suurempi».

Muutamassa minuutissa olivat mielipiteet kokonaan muuttuneet. Nyt oli
Pirkko jo rohkea ja uljas sankaritar!

Samassa tuli pihaan muutamia II A-luokan tyttöjä, jotka olivat tulleet
Pirkkoa vastaan, vaikkei Pirkko ollut tuskassaan heitä edes huomannut.
He keskustelivat keskenään:

»Mikähän sillä Pirkolla oli?» — »Hän juoksi kuin vimmattu.»

Silloin astui Eeva heidän luokseen ja sanoi: »Pirkko tuli
huonovointiseksi ja lähti kotiin. Jos opettajat kysyvät, niin sanokaa
niin.»

»Kyllä hän oli sairaan näköinenkin, ihan tulipunainen kasvoiltaan.
Ajatelkaa, jos hänessä on tulirokko!»

       *       *       *       *       *

Kaikista Leenan rohkaisuista ja hyvistä neuvoista huolimatta Pirkko
tunsi itsensä oikein onnettomaksi lähestyessään koulua.

Hän sanoo, niinkuin Leena on neuvonut, mutta jos he rupeavatkin
pilkkaamaan ja nauramaan. — Hän tunsi, että hänen piti oikein rukoilla
Jumalaa, että hän ei antaisi heidän pilkata eikä nauraa. Mutta hän ei
tahtonut, että kukaan näkisi hänen panevan kätensä ristiin ja senvuoksi
hän pujotti molemmat kätensä koululaukkuun ja risti ne siellä.

Kukapa ei olisi joskus tuntenut suurta tuskaa, joka sitten aivan
ihmeellisellä tavalla häviää, jättäen jälkeensä vain rauhan ja
ihmeellisen riemun tunteen. Niin kävi Pirkonkin.

Leila oli ollut koko väliajan kuin tulisilla hiilillä. Hän oli jo
aikonut lähteä Pirkon luo pyytämään omasta ja toveriensa puolesta
anteeksi. Mutta hän ei ollut uskaltanut. Kun Pirkko nyt hitain askelin
läheni koulua, näki hänet ensiksi Leila, joka seisoi portin pielessä
odottamassa. Juoksujalassa hän lähti vastaan.

Pirkon sydän sykähti niin kummasti, kun hän näki Leilan tulevan.
Vaistomaisesti hän tunsi, ettei Leilalla voinut olla mitään pahaa
sanottavaa.

»Voi, Pirkko, olen niin pahoillani siitä mitä puhuimme aamulla. Voitko
antaa sen anteeksi? — Minun nimeni on Leila. Tahtoisin niin mielelläni
olla sinun ystäväsi.» Voiko se olla totta! — Pirkko tunsi niin suurta
huojennusta, että hän ei edes jaksanut kohta puhua. Hän vain tarttui
Leilan käteen ja pudisti sitä kyyneleet silmissä.

Samassa olivat myös paikalla Eeva ja Briitta.

»Kyllä me olimme noloja aamulla», puheli Eeva tavalliseen touhukkaaseen
tapaansa. »Pahoitimme sillä tavalla sinun mielesi. Ja nyt olemmekin
saaneet selville, että teit aivan oikein lyödessäsi veljeäsi. Hänhän on
sellainen ylpeä ja,— — ja — — —»

»Ylimielinen», täydensi Briitta.

»Paavoko? Ei, mutta mitä te oikein tarkoitatte?»

Pirkko näytti niin hämmästyneeltä, että Leilaa aivan nauratti.
Vähitellen alkoi kuitenkin selvitä, mitä Eeva ja Briitta tarkoittivat.
Mutta samalla kun hän tunsi pientä iloa siitä, että hänet oli huomattu
syyttömäksi, hän ei voinut olla tuntematta syvää harmia niiden sanojen
johdosta, jotka oli lausuttu hänen veljestään.

»En ole niin syytön kuin luulette, ja Paavo taas on oikein hyvä veli,
ei vähääkään ylpeä eikä itsetietoinen. Totta on, että hän loukkasi
minua kutsumalla minua — — — no sehän ei kuulu asiaan — mutta eihän
minun olisi pitänyt siitä niin suuttua. Ja vaikka olisin suuttunutkin,
niin en olisi ainakaan saanut ruveta tappelemaan. Äiti torui meitä ja
minä olen ollut oikein pahoillani.»

— Niin oli rauha jälleen rakennettu, eikä Pirkon enää koskaan tarvinnut
itkeä sen asian tähden.

       *       *       *       *       *

Kaisa oli ollut koko päivän kovin levoton ja juoksujalassa hän kiiruhti
kotiin kello 4, jolloin työ toimistossa lopetettiin. Hän arveli
Pirkon joko itkevän tai murjottavan ja hämmästyi senvuoksi suuresti,
kun Pirkko paraillaan sangen vilkkaasti kertoi Paavolle jotakin
koulutapausta. Vielä suuremmaksi muuttui hänen hämmästyksensä, kun
Leena hänelle kuiskasi:

»Oli jo iltapäivällä koulussa. Kaikki hyvin.»

— Pirkko sai kertoa kaiken alusta alkaen. Leenan suureksi iloksi hän
muisti kertoa yksityiskohtaisesti kaikki Leenan neuvot ja lohdutukset
unohtamatta edes tarinaa lakeerikengistä.

»Vai sellainen rikka sinun silmässäsi olikin», sanoi Paavo, kun
Pirkko oli lopettanut. — »Mutta yhden seikan minä tahtoisin tietää:
Keksivätkö tytöt vain sinun hyvitykseksesi sen, että minä olen ylpeä ja
itsetietoinen, vai ovatko he sen kuulleet jostakin?»

       *       *       *       *       *

Paavo oli suunnilleen samanlainen koulupoika kuin lukemattomat muut
hänen ikäisensä.

Hän ei ollut juuri kunnianhimoinen eikä senvuoksi aivan »eturivin
miehiä» kuten hänellä oli tapana sanoa. Kuitenkin tuli aika, jolloin
hänen kunnianhimonsa heräsi. Se tapahtui VI:lla luokalla ja silloin
hänestä omaistensa suureksi hämmästykseksi tuli priimus.

Mutta koska hän nyt vasta on IV:llä luokalla, täytynee meidän
toistaiseksi pitää häntä vähemmän nerokkaana ja vähemmän ahkerana
koulupoikana, jonka todistukset häilyvät keskinkertaisen molemmin
puolin.

Koulu oli alkanut aivan tavallisesti, mutta jo muutaman päivän kuluttua
tapahtui IV:llä luokalla jotakin, joka sai koko luokan kuohuksiin.
Tapahtuma oli lyhykäisyydessään seuraava:

Alaluokkien vakituinen maantiedon opettaja oli sairastunut ja hänen
sijaisekseen oli tullut eräs neiti Ahonen, ylioppilas, hiljainen ja
hiukan aran näköinen. Ensimäiset päivät kuluivat jotenkin hyvin,
pojat lukivat ja viittasivat kuten ennenkin ja opettaja näytti olevan
tyytyväinen. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Muutamien päivien kuluttua
alettiin IV:llä luokalla pitää pientä hälinää maantietotunnilla.
Opettajatar näytti tuskastuneelta. Hän koetti olla ystävällinen ja
ankara, mutta kumpikaan ei auttanut. Hälinä jatkui yhä edelleen.

Sitten eräänä päivänä liikkui neljännellä luokalla huhu, että neiti
Ahonen oli saanut rehtorilta nuhteita siitä syystä, ettei hän kohta
ensimäisen vallattomuuden sattuessa IV:llä luokalla ollut ryhtynyt
tarmokkaampiin toimenpiteisiin. »Nyt teidän on vaikea saada kuria
palautetuksi. Teidän olisi pitänyt kohta alussa ilmoittaa minulle.»
Niin kerrottiin rehtorin sanoneen, lieneekö sitten ollut totta. Selvä
oli kuitenkin, että neiti Ahonen ilmestyi tunnille vielä alakuloisemman
näköisenä. Se ei kuitenkaan estänyt poikia peuhaamasta, vieläpä siinä
määrin, että opettajatar useita kertoja kiellettyään lopuksi sanoi,
että hänen on ilmoitettava rehtorille.

Seuraavana aamuna tuli rehtori luokkaan, piti jyrisevän puheen siitä,
kuinka opettajaa — oli se sitten kuka tahansa — on ehdottomasti
toteltava. Lopuksi hän kysyi, ketkä olivat puhelleet maantietotunnilla.

Etukäteen olivat pojat sopineet siitä, että jos sellainen kysymys
tehtäisiin, jokaisen olisi noustava.

Koko IV luokka nousi siis seisomaan ja koko luokka sai tunnin
jälki-istuntoa.

— Halpamaisesti tehty Ahoselta, kun meni kantelemaan rehtorille,
miehekkäästi tehty pojilta, koska ottivat miehissä jälki-istunnon — se
oli yleinen mielipide.

Niin ajatteli Paavo ja niin ajatteli Kaisakin, kun hän kuuli asiasta.
Paavo kirjoitti kotiinkin ja kertoi asian samalla mainiten, että »puoli
koulua» oli heitä vastassa, kun he pääsivät jälki-istunnosta.

Mutta isä ei ajatellut samoin. Hän kirjoitti pitkän kirjeen, pitkän ja
vakavan.

»En moiti, enkä edes ihmettele, että nyt ajattelet asiasta niinkuin
kirjoitit. Minä ajattelin sinun iässäsi kai aivan samoin. Mutta siitä
huolimatta toivoisin, että sinä nyt jo oppisit ajattelemaan asioita
puolueettomasti. Luuletko mahdollisesti, että tuo opettajatar on
tuntenut tyytyväisyyttä voidessaan »kannella» rehtorille ja että hän
on ollut iloinen tuosta teidän jälki-istunnostanne? — Usko minua, hän
on siitä paljon onnettomampi kuin teistä kukaan. Miksi hän sen sitten
teki? — Hän ei voinut muutakaan. Sanot itse, että hän on näyttänyt
tunnillanne aralta ja hätääntyneeltä. Mitäpä hän olisi voinut muuta!
Hän on koettanut kaikkensa opettaakseen teitä tunnollisesti ja
pitääkseen teitä kurissa. Miksi ette ole sitten totelleet häntä? Siksi,
yksinomaan siksi, että ette ole _peljänneet_ häntä. Nyt, poikani,
asetan sinulle vakavan kysymyksen: Onko mielestäsi oikein kunnioittaa
ja totella vain sitä, joka herättää pelkoa? Sinä vastaat kieltävästi,
minä tiedän sen. — Niin, meidän tulee totella esivaltaamme,
opettajiamme, vanhempiamme ja esimiehiämme — oi siksi että me heitä
pelkäämme, — vaan siksi, että se on _velvollisuutemme_. Toivon, että
olet ymmärtänyt minua.»

Paavo luki moneen kertaan isän kirjeen, Kaisakin sen luki, ja heidän
täytyi myöntää isän olevan oikeassa.

Joku päivä senjälkeen tapahtui maantietotunnilla taas jotakin, joka
oli omiaan yhä selventämään Paavon käsitystä opettajan ja oppilaan
keskinäisestä suhteesta.

Edellisen viikon jälki-istunnosta oli tosiaankin ollut se seuraus, että
järjestys tunnilla oli suuresti parantunut. Opettajatar näytti paljon
iloisemmalta, pingoittunut piirre hänen suunsa ympäriltä oli melkein
kadonnut ja hän selitti paraillaan innokkaasti jotakin.

Samassa rupesi aivan edessä istuva Väinö Vaara juttelemaan puoliääneen
jotakin takana istuvalle toverilleen.

»Vaara _ei saa_ jutella», huomautti neiti Ahonen.

Se auttoi hetkiseksi, mutta ei aikaakaan, kun Vaara jälleen jatkoi
puheluaan.

»Vaara ei saa puhella!» sanoi opettajatar jälleen, ja pingoittunut
ilme ilmestyi suun ympärille. — Hetkinen senjälkeen hän kysyi jotakin
Vaaralta.

Ehkäpä Vaara ei tiennyt tai ei hän muuten halunnut vastata, pääasia
kuitenkin oli, ettei hän noussut edes ylös.

»Vaara, minä puhuttelen teitä», huomautti opettajatar tyynesti.

Vaara kohautti olkapäitään ja jäi istumaan. Luokasta kuului ihmettelyä:
Rohkea poika tuo Vaara. Paavo tunsi jonkunlaista kiusallista
levottomuutta. Samassa sanoi opettajatar:

»Vaara tuo päiväkirjansa tänne!»

Poika ei hievahtanutkaan. — Neiti Ahonen katsahti ikäänkuin avutonna
ja neuvotonna luokkaan, avasi sitten luokan päiväkirjan ja kirjoitti
siihen jotakin. — Sitten jälleen jatkui opetus, mutta ilmassa tuntui
olevan ukkosta. Suureksi helpotukseksi kilahti kuitenkin pian
sähkökello. Tunti oli lopussa.

Neiti Ahonen viittasi luokkaa poistumaan ja astui itse aivan
Vaaran eteen. Mutta jokaisella näytti olevan pulpetissaan jotakin
järjestettävää ja niin jäi koko luokka kuuntelemaan keskustelua.

»On parasta, että heti annatte päiväkirjanne minulle.» »Siellähän se on
pulpetissa, kyllähän sen sieltä saa.» Neiti Ahonen tuli aivan kalpeaksi
ja poistui sanaakaan sanomatta luokasta.

Joukolla rynnättiin tarkastamaan, mitä luokan päiväkirjaan oli
kirjoitettu. »Väinö Vaara saa tunnin jälki-istuntoa sopimattomasta
käytöksestä. — Ahonen.»

»Kyllä sinun käytöksesi vähän sopimaton olikin», sanoi samassa luokan
priimus.

Paavo ajatteli samoin, mutta kun hän näki, minkä myrskyn nuo sanat
osassa luokkaa nostivat, ei hän uskaltanut sanoa mitään.

Seuraavana aamuna tuli taas rehtori.

»Taaskin on Ahonen kannellut», kuiskasi joku.

Rehtori astui suoraan Vaaran eteen ja piti pitkän puheen. »Anna
tänne päiväkirjasi. Saat kaksi tuntia jälki-istuntoa ja käytöksen
alennuksen», sanoi hän lopuksi.

Silloin Vaara sieppasi päiväkirjansa, paiskasi sen lattialle ja alkoi
kävellä ovea kohti.

»Seis! Mihin matka?»

»Kotiin.»

»Vai kotiin! Ei askeltakaan!» huusi rehtori. »Ensin päiväkirja ylös
lattialta — —»

Vaara totteli koneellisesti.

»— — ja sitten kuusi tuntia karsseria ja käytöksessä 8.»

Melkein koko koulu oli kuohuksissaan. Useat ihailivat Vaaran rohkeutta,
toisten mielestä hän oli mennyt sentään vähän liian pitkälle.

Maanantai-aamuna oli koko IV luokka jakaantuneena kahteen puolueeseen.
Toiset kannattivat ja ihailivat Väinö Vaaraa, toiset puolustivat neiti
Ahosta. Kun Paavo astui luokkaan, oli priimus paraillaan pitämässä
jyrisevää puhetta:

»Ajatelkaa hiukan! Miten hänen sitten olisi pitänyt tehdä? Antaa Vaaran
istua alallaan ja uhmata hänen kehotustaan. Niin, sen hän olisi voinut
tehdä, mutta olisiko hän sillä voittanut meidän arvonantomme? Ei,
totisesti ei! Vai olisiko hänen pitänyt kumartua etsimään pulpetista
päiväkirjaa, silloin kun Vaara häntä siihen kehotti? Sitä emme toki
voine häneltä vaatia. Minun mielestäni ei enää jää jäljelle muuta
mahdollisuutta kuin se, minkä hän teki, siis ilmoitus rehtorille. Ja
se, että Vaara sitten käyttäytyi sopimattomasti rehtorinkin edessä, se
mielestäni vain pahentaa asiaa.»

»Olen aivan samaa mieltä», uskalsi Paavokin ilmoittaa.

»Kas vain Karria, joko hänkin on jotakin mieltä», ilkkui samassa Ville
Bruun, Briitta Bruunin veli. »Tekisit viisaimmin, jos vain tappelisit
pikkutyttöjen kanssa kadulla, mokomakin herra Itsetietoisuus!»

Mutta silloin suuttui Paavo. Kädet nyrkissä ja silmät säkenöivinä hän
astui Villen eteen.

»Oletko sinä sitten mielestäsi tehnyt kauniisti levittäessäsi ympäri
kaupunkia tuota mitätöntä juttua, jonka siskoltasi kuulit, samalla
selittäen, kuinka ylpeä ja itsetietoinen minä olen.» Hänen äänensä
aivan vapisi vihasta, samalla kun hän tunsi melkein rajatonta halua
lyödä toveriaan vasten kasvoja. Samassa tulivat mieleen isän usein
lausumat sanat: Se on mies, joka hillitsee itsensä. Hänen kiukkunsa
lauhtui hiukan ja hän tunsi voivansa puhua maltillisemmin.

»Pahoitin silloin sisareni mieltä, se ei ollut kauniisti tehty, myönnän
sen. Hän puolestaan kiivastui ja löi minua. Siinä koko tappelu.»

»Mitä melua täältä kuuluu?» kuului samassa opettajan ääni ovelta.
»Kello on soinut. Paikoilleen jokainen!»




12. TURHAMAISUUTTA.


Kaisa oli jo pari kertaa kadulla tavannut Elsan, viimekesäisen
vieraansa, ja hartaasti pyytänyt häntä tulemaan katsomaan heidän »omaa
somaa huoneistoaan». Elsa oli luvannut tulla, ja eräänä sunnuntaiaamuna
Pirkko näkikin hänen hienossa syystakissaan ja uudessa hatussaan
tulevan kadun yli.

»Pane, Kaisa kiltti, pian parempi liina pöydälle, Elsa tulee!» huudahti
Pirkko niin kovasti, että Kaisa pelkäsi Elsan kuulevan kadulle asti.

Kun Kaisa ei kuitenkaan näyttänyt huolivan kehotuksesta, vaan riensi
keittiöön vierastaan vastaan, sieppasi Pirkko pian entisen liinan
pöydältä ja levitti toisen, kaikkein parhaimman tilalle.

»Tuolla Elsalla on aina niin arvostelevat silmät», puheli hän
itsekseen, muuttaessaan itselleenkin parempaa esiliinaa eteen.

Elsa ja Kaisa istuutuivat rinnakkain.

»Ole hyvä ja käy peremmälle», kehotti Kaisa vierastaan. »Oli oikein
hauskaa kun tulit. — Tämä on nyt meidän salimme.»

»Koko hauskannäköinen huone», sanoi Elsa hiukan kuivahkosti.

Elsa ja Kaisa istuutuivat sitten rinnakkain »sohvalle», kuten raanun
peittämää penkkiä nimitettiin, ja juttelivat innokkaasti. Elsa kertoi
koulusta — hän oli nyt viimeisellä luokalla. — Kaisa puolestaan jutteli
siitä, minkälaista hänellä oli toimessaan.

»Olisiko Pirkko hyvä ja tulisi tänne», sanoi Leena ovelta.

»Kutsuuko tuo teidän palvelijattarenne siskoasi vielä Pirkoksi?» kysyi
Elsa.

»Niin hän kutsuu, mutta Pirkkohan onkin vielä lapsi ja Leena on meidän
vanha palvelijamme. Minuakin hän on vasta täällä kaupungissa ruvennut
kutsumaan Kaisa-neidiksi.»

»Mutta kuulehan Kaisa, minun mielestäni sinä voisit aivan hyvin
huomauttaa hänelle, että hän kutsuisi Pirkkoa myös neidiksi. Tuntuu
niin oudolta vieraasta, kun palvelijatar puhuttelee nimeltä noin suurta
tyttöä, se on ikäänkuin liian läheistä.»

Kaisa ei oikein tiennyt mitä vastata. »Voinhan puhua äidille asiasta»,
sanoi hän viimein. »Hän saa sitten sanoa Leenalle. En minä voi sanoa,
en vaikka mikä olisi.»

»Mutta asiasta toiseen», sanoi Elsa. »Minua on alettu kotona ja osaksi
myös koulussa kutsua Elseksi. Eikö se sinunkin mielestäsi ole paljon
kauniimpi kuin Elsa?»

»On, se on kauniimpi. Else — — — Else neito, se on ikäänkuin
runollisempi.»

»Minä eräänä iltana lukiessani ranskan kielioppia ajattelin kaikkia
tuttaviani tyttöjä ja koetin keksiä heille uusia ja hauskempia nimiä.
Sinäkin sait uuden nimen. Kaisa onkin — sanoisinko — kovin populääri
nimi, luulisi melkein tarkoitettavan vanhaa mummoa. — Älä sentään pane
pahaksesi», sanoi hän sitten nähdessään, että Kaisa oli punastunut,
»onhan se samalla niin kovin mukava nimi».

»Eihän minun nimeni oikeastaan olekaan Kaisa, vaan Kaarina, mutta kun
Kaarina on vähän pitkä lausua, niin siitä on vähitellen tullut Kaisa»,
sanoi Kaisa hiukan loukkaantuneena.

»Niin, Kaarina onkin oikein kaunis nimi, ikävä vain, että se on niin
pitkä. — Koetahan arvata, minkä nimen minä sinulle annoin. — Karin, ja
yhdellä a:lla. Se on niin hieno ruotsalainen nimi. Kun sanoo Karin,
voi aivan nähdä edessään sellaisen nuoren, solakan ja hienonnäköisen
neidin. Se nimi sopisi sinulle hyvin.»

»Tarkoitatko, että minä olen solakka ja hienonnäköinen?» sanoi Kaisa
nauraen. »Onpa sinusta tullut aika imartelija! — Niin, Karin ei
todellakaan ole hullumpi nimi.»

»Mutta se on ehdottomasti kirjoitettava yhdellä a:lla», muistutti Elsa
vielä kerran.

»Et ole vielä sanonut rehellisesti, mitä pidät asunnostamme», sanoi
Kaisa sitten, muuttaen puheenaihetta.

»Johan kai sanoin, että tämä on aika hauskannäköinen huone. — Mutta
helposti sen saisi vieläkin paljon hauskemmannäköiseksi. Meillä
maalattiin koko sänkykamarin huonekalusto melkein valkoiseksi,
sellaiseksi luunväriseksi, tiedäthän. Se ei tullut paljoakaan maksamaan
ja kaunis siitä tuli. Huonekaluista tuli aivankuin uudet. Ajattelehan,
miten hauskannäköinen tämäkin huone olisi, jos kaikki huonekalut
olisivat samanväriset, esim. ruskeat, kuten tämä hylly.»

»Mutta kyllä se sentään maksaisi paljon», arveli Kaisa, »kyllä meidän
täytynee tyytyä niihin vain sellaisenaan».

»Usko minua, ei se niinkään paljoa maksa», vakuutteli Elsa.

Kun Elsa oli lähtenyt, huomasi Kaisa olevansa melkeinpä huonolla
tuulella. Huonekalujen erivärisyys pisti niin pahasti silmään.
Seinäpaperit näyttivät haalistuneemmilta kuin koskaan ennen, lattian
kuluneisuus suorastaan kiukutti.

»Emmehän toki niin köyhiä liene», tuumi hän viimein, »ettemme edes saa
näitä huonekaluja samanvärisiksi. Minä kirjoitan kotiin.»

Hän otti eteensä arkin paperia ja alotti kirjeen. Ensin alkuun jotakin
yleistä. Sitten asiaan. »Olen niin paljon ajatellut sitä, että nämä
meidän huonekalumme olisivat paljon hauskemman näköiset, jos ne kaikki
olisivat samanväriset...»

»Eräs neiti kysyy Kaisa-neitiä», tuli Leena samassa ilmoittamaan.

Se oli eräs hänen uusista tovereistaan, Aura Valli, hiljainen ja
vaatimaton neitonen.

»Tulin katsomaan, etkö lähtisi ulos kävelemään, on niin herttainen
ilma.»

Herttainen ilma — sitä ei Kaisa ollut huomannut.

»Tulehan nyt sentään hetkiseksi sisään, niin muutan toiset kengät. —
Täällä meillä on kyllä niin ikävän näköistä, ettei paljon viitsisi
kutsua vieraita, kaikki huonekalut eriväriset, tapetit haalistuneet ja
paljon muuta.»

»Kaikkea sinä puhut!» huudahti Aura. »Tämähän on hauskin huone, mitä
pitkään aikaan olen nähnyt. Niin valoisa ja tilava. Ja tuommoinen
ihana ryijy seinällä — vai onko se raanu — enhän minä, kaupunkilainen,
sellaisia asioita ymmärrä. — Näkisitpä, minkälainen nurkka minulla on.
Vain oma pöytä ja tuoli tädin huoneessa, ja siihenkin on tyydyttävä.»

Sinä hetkenä Kaisa päätti, ettei hän kirjoitakaan mitään huonekalujen
maalaamisesta.

Kun he sitten kulkivat metsään päin, joka oli kaupungin lähellä ja
jonne he olivat päättäneet mennä, sanoi Kaisa:

»Tässä maailmassa näyttää kaikki hyvyys ja huonous vain riippuvan
siitä, mihin me vertaamme. Meidän asuntomme on huono verrattuna Elsan —
Elsen — kotiin, mutta sinun nurkkaasi verrattuna se on hyvä.»

»Ja minun nurkkani on huono sinun huoneeseesi verrattuna, mutta
verrattuna esimerkiksi tuohon hökkeliin, on sekin hyvä», lisäsi Aura
iloisesti.

»Kunpa vain aina voisimme tietää, mihin meidän on verrattava», sanoi
Kaisa miettiväisenä.

Kun he sitten istuivat metsässä suurella kivellä ja puhelivat kumpikin
omasta kodistaan, päätti Kaisa koettaa vapautua siitä toisestakin
huolesta, joka häntä painoi. Siksi hän kysyi:

»Onko sinusta Kaisa kovin vanhanaikainen ja ruma muunnos Kaarinasta?»

»Eihän toki», vastasi Aura. »Minusta se on juuri sinun nimesi, niin
reipas ja iloinen. En tiedä, miten se muille sopii, mutta sinulle se
ainakin sopii. Minä kiinnyin sinuun ensiksi juuri tuon Kaisa-nimen
vuoksi, minusta se on juuri yhtä iloinen kuin sinun katseesi ja yhtä
rehellinen kuin sinä koko tyttö.»




13. KAKSI KIRJETTÄ.


  Rakas Saara!

  Tuhannet kiitokset kirjeestäsi, joka toi minulle sen iloisen uutisen,
  että Muru-lampaan jalka on parantunut. Et usko, miten huolissani
  olin, kun ensin kirjoitit, että se oli loukannut jalkansa. Pelkäsin
  niin, että se pitäisi tappaa. Olisin varmasti itkenyt, jos se olisi
  tapettu, olenhan sitä hoitanut aivan pienestä asti. Koulussa on
  oikein hauska. Minun parhain ystäväni on Leila (en muista hänen
  sukunimeään, se on ruotsalainen). Hän on oikein hyvä tyttö. Se on
  vaan ikävää, kun hän on B-osastolla. Mutta ensi vuonna pyydämme
  päästä samalle osastolle.

  Mitä Sinulle kuuluu? Me saimme toissa päivänä arvostelut. Minun
  numeroni olivat muuten hyvät, mutta aritmetiikassa oli 6. Minä itkin
  vähän sitä, mutta Kaisa sanoi, ettei se maksanut vaivaa. Aritmetiikan
  opettajaa kutsutaan Jyryksi. Minä pidin hänestä ensin, mutta en enää,
  koska hän antoi minulle kuutosen. Sano terveiset kaikille. Minulla on
  välistä oikein ikävä Karria.

                                          Siskosi Pirkko.

       *       *       *       *       *

  Rakas Pirkko!

  Tulin juuri saunasta ja siksi nukuttaa. En jaksaisi oikein
  kirjoittaa. Mutta huomenna menemme kylään Tuomolaan, enkä silloin
  ennätä. Muru on nyt ihan terve. Annoin sille tänään leipää ja sanoin
  terveisiä sinulta. Se katsoi niin ymmärtäväisesti. Minä neuloin
  eilen Anna-Stiinalle uuden puvun. Niistä tilkuista, joita jäi meidän
  kesäpuvuistamme. Anna-Stiina on nyt niin hieno. Ai, nyt vasta
  muistan, ettet sinä enää pidäkään nukeista. Neiti Tuominen käy 3
  kertaa viikossa minua opettamassa, nim. maanantaina, keskiviikkona ja
  perjantaina. Kirjoita pian. Minua nukuttaa. Sano terveisiä Kaisalle,
  Paavolle, Leenalle ja Leilalle.

  Toivoo

                                               siskosi Saara.

  Nyt minä menen nukkumaan.

  Jälkikirjoitus. Minun piti kirjoittaa Sinä suurella kirjaimella,
  mutta en muistanut. Anna anteeksi.




14. VIELÄ VÄHÄN KOULUSTA.


Karrin lasten koulunkäynti sujui ilman suurempia vaikeuksia. Vähän
harmia sentään silloin tällöin oli, kuten esim. silloin, kun Pirkko sai
muistutuksen. Se muistutus toi levottoman mielen pitkäksi aikaa Karrin
lasten muutoin niin rauhalliseen kaupunki-asuntoon. Asia oli seuraava:

Aritmetiikan opettaja »Jyry» oli valvomassa ja II A-luokassa oltiin
vähän levottomia. Hän meni ovelle ja näki Karrin Pirkon olevan
kääntyneenä takana istuvan toverinsa puoleen ja supisevan ankarasti.

»Pirkon pitää istua kunnolla ja kaikkien on oltava hiljaa!» hän komensi.

Hän lähti pois ovelta, mutta yhä kuului vain puhetta II A-luokasta.
Mentyään ovelle hän näki Pirkon istuvan kuten äskenkin ja puhelevan.

»Pirkko tuo päiväkirjansa!»

Se oli Pirkolle kauhistuksen hetki! Vapisevin käsin hän etsi
päiväkirjan pulpetista, vapisevin polvin vei sen opettajalle ja
vapisevalla äänellä sanoi:

»Puhelivathan muutkin.»

Mutta se ei auttanut. Opettaja avasi kirjan ja kirjoitti: »Oppilasta
muistutetaan puhelemisesta toisen soiton jälkeen.»

Pirkko itki puolen kotimatkaa, mutta tuli sitten kovin kapinoivalle
tuulelle: »Toisetkin puhuivat ja minua yksin rangaistiin», hän ajatteli
ja kulki toisen puolen matkaa hyvin synkkänä ja murjottavana.

Kaisa ja Paavo eivät oikein tienneet, mitä heidän piti sanoa Pirkolle,
joka katkerana vakuutti saaneensa viattomasti ja syyttä koko luokalle
kuuluvan rangaistuksen. Leenakaan ei tässä asiassa kyennyt antamaan
neuvoa. Vihdoin päätettiin kirjoittaa kotiin.

Pian saatiin äidiltä vastaus, puoleksi leikkisä ja puoleksi vakava.
Äiti selitti siinä, kuinka useinkin koulussa, kun käy vaikeaksi
rangaista kaikkia oppilaita, rangaistaan vain yhtä tai muutamia, jotka
ovat enimmin syylliset. »Pirkko itse tunnustaa puhelleensa ja siis
ansainneensa rangaistuksen, enpä olisi uskonut pientä Pirkkoani niin
kateelliseksi, ettei hän voi suoda toisille sitä iloa, että he sillä
kertaa pääsivät rangaistuksesta. — Muuten uskon, ettei Pirkkoa enää
toista kertaa tarvitse muistuttaa puhelemisesta toisen soiton jälkeen».

Äiti oli oikeassa.

       *       *       *       *       *

Syyslukukausi läheni loppuaan. Eräänä marraskuun päivänä, kun Kaisa
palasi toimestaan, huomasi hän Pirkon taas olevan vähän kummallisella
tuulella. Kohta hänet nähtyään hän nim. sanoi:

»Tiedätkö Kaisa, mitä minä olen päättänyt. Minä en jätäkään koulua
viidenneltä luokalta, niinkuin alussa aioin, vaan luen ylioppilaaksi ja
sitten matematiikan maisteriksi.»

»Mikä sinut on saanut tekemään sellaisia päätöksiä?» kyseli Kaisa
huvitettuna.

»Meillä oli tänään niin kauhean vaikeat laskukokeet.»

»Ja sinä haluat siis kerrankin päästä oikein selville matematiikasta»,
yritti Kaisa arvata.

»Eikö mitä! Mutta tulee olemaan suloista antaa Jyryn lastenlapsille
yhtä vaikeita laskuja, kuin hän nyt antaa meille, ja vielä vähän
vaikeampiakin.»

»Sinä siis suunnittelet kostoa», nauroi Kaisa, eikä Pirkkokaan voinut
olla nauramatta.

Totuuden vuoksi on kuitenkin mainittava, ettei Pirkosta tule
matematiikan maisteria.






KARRIN LASTEN JOULU.




15. ENNEN JOULUA.


Joulukuu oli käsissä ja Karrin lasten kaupunkiasunnossa oli elämä
tavallista vilkkaampaa. Joululahjoja piti suunnitella ja alottaa,
Kaisalla oli tavallista enemmän työtä toimistossaan vuoden lopun
lähestyessä ja Paavo ja Pirkko koettivat parastaan saadakseen
joulutodistuksensa edes »siedettäviksi», kuten Paavo varsin
vaatimattomasti selitti.

Kun joululahjoista oli ensimäisen kerran puhuttu, oli Paavo Kaisalle
sanonut:

»Sanon sinulle jotain etukäteen, Kaisa. Älä koetakaan saada minua
tekemään äidille leipälautaa ja isälle viskainta, en voi sietää
sellaisia veistotöitä enää.»

»Tarkoitat siis, että olet jo niin korkea-arvoinen herra, etteivät
sellaiset veistotyöt enää arvollesi sovellu», sanoi Kaisa vähän
pisteliäästi.

»Vaikkapa niinkin. — Minä aion ansaita rahaa ja ostaa teille jokaiselle
oikein säädylliset joululahjat.»

»Ansaita!» huudahti Pirkko. »Millä tavalla sinä ansaitset?»

»Se on toistaiseksi salaisuus.»

       *       *       *       *       *

Kaisa mietti ja mietti. Hän olisi halunnut antaa vanhemmilleen oikein
arvokkaat joululahjat, sillä olihan hänellä nyt omaa rahaa, eikä
tarvinnut sitäkään pelätä, että äiti tai isä jo etukäteen saisivat
nähdä, mitä oli tekeillä, kuten viime vuonna. Mutta omatöiset niiden
ehdottomasti tuli olla, ja aikaa oli vähän niukanpuoleisesti, jotta ei
uskaltanut ryhtyä mihinkään oikein suuritöiseen. Viimein hän päätti
virkata äidille lämpöisen villaisen liinan ja kutoa isälle parin
paksuja villasukkia.

»Tietysti olisi paljon mielenkiintoisempaa ommella isälle
kirjoitusmatto tai sohvatyyny, kuten tavallisesti herroille ommellaan»,
selitti Kaisa Pirkolle. »Mutta äidin ompelema kirjoitusmatto on
ihan hyvä, eikä isä pidä vähääkään sohvatyynyistä eikä muistakaan
hienouksista, joten en tällä kertaa keksi mitään muuta kuin sukat.»

»Olen aivan varma siitä, että isä äärettömästi ihastuu sukista, melkein
yhtä paljon kuin Saaran antamasta suuresta kiiltokuvasta viime vuonna»,
vakuutti Pirkko.

Kaisa purskahti nauruun. Hänkin muisti varsin hyvin sen hilpeyden,
minkä suuri enkelinpäätä esittävä kiiltokuva oli synnyttänyt, kun isä
varsin vakavana purki sen kääröstä. Se oli sitten koko kevättalven
ollut isän kamarin seinällä — Saaran suureksi iloksi. Vasta kerran
keväällä, kun isälle oli tulossa muutamia vieraita, oli Saara
ottanut sen pois seinältä arvellen, että se sentään taisi olla liian
lapsellinen.

Pirkolle aikoi Kaisa ommella käsityöpussin, mutta sitä ei voinut
alottaa, ennenkuin Pirkko oli mennyt kotiin joululomalle. Kaisa pääsi
nimittäin Karriin vasta päivää ennen jouluaattoa, joten hän sai olla
viikon päivät yksin kaupungissa.

Oli keskiviikkoilta joulukuun alkupuolella. Paavo ja Pirkko olivat
tulleet koulusta kello 3 ja päivällinen oli syöty kello 1/2 5 Kaisan
palattua kotiin toimestaan. Kaisa istui käsitöineen oman pöytänsä
ääressä. Paavo ja Pirkko lukivat läksyjään suuren pöydän ääressä.
Paavon mielestä tuntui »murju» näin iltapäivisin välistä vähän
ikävältä, joten hänkin usein mielellään oleskeli »salissa.»

Kellon lyötyä puoli kuusi nousi Paavo.

»Joko sinä taas lähdet?» kysyi Kaisa vähän harmistuneella äänellä.
»Minä juuri ajattelin, että olisimme menneet kolmisin vähän kävelemään
ja pyytäneet Leenaa sillä aikaa valmistamaan meille jotakin hyvää.
Sitten olisimme tulleet kotiin ja viettäneet oikein hauskan illan
yhdessä.»

»En voi sille mitään, lupasin Erkille», sanoi Paavo, ja samassa hän jo
oli poissa.

»En oikein pidä siitä, että Paavo on alkanut olla kaikki illat poissa
kotoa», tuumi Kaisa. »Jos tätä menoa jatkuu, niin luulenpa melkein,
että minun on kirjoitettava kotiin ja kysyttävä neuvoa, millä saisimme
hänen viihtymään hieman kotosallakin.»

Pirkko paukautti maantietonsa kiinni ja haukotteli makeasti. »Luulenpa
melkein, että tänään seuraan Paavon esimerkkiä ja lähden jonnekin.
Maantietoa en enää jaksa lukea ja muut läksyt osaan. Etkä sinäkään ole
tänään vähääkään intressantti.»

»Vai intressantti!» Kaisan sisu kuohahti. Tahtoisinpa nähdä, kuinka
intressantti sinä olisit, jos saisit joka päivä laskea ja kirjoittaa
kello 9—4 ja senlisäksi vielä pitää huolta veljestä, joka lentää kaiket
illat, ja neiti sisaresta, jota aina pitäisi huvittaa. Vai pitäisi
tässä vielä olla intressantti! Suurkiitoksia!»

»No, älähän nyt sentään suutu. Enhän minä nyt juuri sitä tarkoittanut.
— Oikeastaan ajattelin, että sinä nyt viimeinkin voisit täyttää
lupauksesi ja viedä minut eläviin kuviin. Siitähän on ollut monta
kertaa puhetta ja nyt olisi hyvin sopiva ilta. Ajattelehan, että minä
en ole koskaan, en koskaan ennen ollut elävissä kuvissa. Sehän on
melkein aukko sivistyksessä.»

»Vai niin», sanoi Kaisa vähän lauhtuneena. »Vai eläviin kuviin sinä
pyrit. Siinä tapauksessa minun täytyy sinulle huomauttaa, että pyyntösi
ei ollut ensinkään valtioviisaasti esitetty.»

»Voi, rakas armas kallis Kaisa! Enhän minä osaa koskaan etukäteen
harkita sellaisia asioita. Mutta sinä olisit maailman intressantein
sisar ja mielenkiintoisin ihminen — älä ensinkään naura — jos veisit
minut eläviin kuviin tänä iltana.»

»Olkoon menneeksi!» sanoi Kaisa. Pue nopeasti takki yllesi, ehdimme kai
vielä alkuun.»

Kymmenen minuuttia myöhemmin seisoi Kaisa pilettiluukulla ja pyysi
kahta lippua.

»Viiden markanko?» kuului luukusta ääni.

Tuli ja leimaus! Ääni kuulosti tutulta ja kasvot, jotka luukusta
pilkistivät, olivat vielä tutummat.

»Paavo!»

Enempää ei Pirkko saanut hämmästykseltään sanotuksi. Kaisa seisoi aivan
sanatonna.

»Olkaa hyvät ja käykää sisään», ilmoitti ovenvartija, »esitys alkaa
heti».

Varsin sekavin tuntein astuivat Kaisa ja Pirkko sisään. Valot olivat jo
sammutetut ja Pirkko tunsi melkeinpä pelonsekaista jännitystä Kaisan
häntä ohjatessa lähimmälle tyhjälle tuolille istumaan.

Ja sitten se alkoi. Kuvat valkealla seinällä alkoivat liikkua. Siinä
oli komeita, loistavasti puettuja ihmisiä, jotka kulkivat ihmeen
ihanassa puutarhassa. Siinä oli loistavasti kalustettuja huoneita,
käytäviä ja saleja. Ja sitten noihin ihmeellisiin huoneisiin ilmestyi
nuori, köyhännäköisesti puettu tyttö. Hän sai paremmat vaatteet ylleen
ja luvan tutkia mielinmäärin kirjastossa olevia ihmeellisiä kirjoja,
mutta voi, kuinka ikävä hänellä sentään oli noissa upeissa suojissa.
Pirkko ymmärsi niin ihmeen hyvin hänen tunteensa. Pari kertaa sai Kaisa
nipistää häntä käsivarresta, sillä Pirkko oli lausumaisillaan ääneen
osanottonsa, niin kokonaan hän oli unohtanut ympäristönsä.

Sitten tuli väliaika. Valot syttyivät ja Pirkko katseli uteliaana
ympärilleen. — Kas vain, tuolla istui Liisa Vuorela ja nyökytteli
hänelle ystävällisesti päätään.

»Eikö se ole kauheaa?» kuiskasi samassa Kaisa.

»Ei ensinkään, minusta tämä on ihanaa», vastasi Pirkko.

»Minä tarkoitan Paavoa.»

»Paavoako?» toisti Pirkko hieman ihmeissään. Hän oli melkeinpä
unohtanut äskeisen yllätyksen pilettiluukulla.

Kaisa jatkoi: »Voitko käsittää, että hän on salaa ottanut vastaan
tämmöisen toimen, että hän on siis joka ilta täällä ansaitsemassa
rahaa! Se on minusta säädytöntä, aivan sopimatonta koululaiselle.»

Samassa valo taas sammui ja kuvat seinällä alkoivat liikkua. Pirkko
syventyi taas huokaillen seuraamaan sankarittarensa vaiheita, mutta
Kaisa voi vain puoleksi nauttia näkemästään. Tunne siitä, että hän
oli edesvastuussa nuorempien sisarustensa vaiheista ja että hänen oli
siis oikein ymmärrettävä ja selitettävä tämäkin kiusallinen tapahtuma,
painosti häntä. — — —

»Odottakaahan hetkinen, tytöt!» huusi Paavo, kun he olivat menossa
pois. »Minä tulen mukaan.»

Kolmisin lähdettiin astelemaan kotiinpäin.

»Mitä piditte filmistä?» kysyi Paavo mahdollisimman huolettomasti,
mutta äänestä saattoi päättää, että hän oli hieman levoton.

Pirkko ehätti selittämään, että hän puolestaan piti hyvin paljon.

Sitten ei kuulunut vähään aikaan muuta, kuin kenkäin kopsetta
katukäytävää vasten. — Viimein Kaisa katkaisi hiljaisuuden, joka oli
alkanut tuntua painostavalta, sanomalla:

»Olihan se aikamoinen yllätys, jonka olit meille valmistanut.»

Paavo rykäsi.

»Mutta oikeastaan olen sitä mieltä, että olisit varsin hyvin voinut
kertoa meille aikeestasi. Ja jos sinun nyt ehdottomasti on ansaittava
rahaa, niin olisimme ehkä keksineet sinulle jonkun hieman sopivamman
toimen. Mielestäni on tämä toimesi koululaiselle sopimaton.»

»Mutta onhan Erkkikin koululainen, ja siitä huolimatta hän on ollut
jo pitkän aikaa samassa kassassa. Silloin kun hän alkoi, puhui hän
rehtorille, ja rehtori lupasi, että hän saa ottaa toimen vastaan,
kunhan hän vain pitää huolta siitä, etteivät läksyt kärsi. Alussa hän
oli koko ajan, kello yhdeksään asti, hänellä oli koulukirjoja mukanaan
ja hän lueskeli silloin, kun ketään ei ollut luukulla. Mutta sitten hän
kerran sai saksantunnilla muistutuksen siitä, ettei ollut kirjoittanut
kotikirjoitustaan. Ja silloin hänen äitinsä sanoi, ettei hän saa enää
istua siellä koko iltaa. Silloin Erkki puhui minulle, ja me sovimme
siitä, että minä olen joka ilta kello 6 — 1/2 8 ja hän 1/2 8 — 9. Me
saamme kumpikin 5 markkaa tunnilta, siis 7 mk. 50 p. joka ilta, ja
sunnuntaisin, jolloin olemme 3 tuntia kumpikin, saamme siis 15 markkaa.
Viikossa ansaitsemme siis 60 markkaa kumpikin. — Jollei Erkki olisi
saanut ketään vuorottelemaan kanssaan, olisi hänen täytynyt luopua koko
toimesta, ja se olisi ollut oikein ikävää, sillä hänen äidillään on
kovin vähän varoja.»

»Minä puolestani luulen, että jollet sinä olisi halunnut Erkkiä auttaa»
— Kaisa lausui viimeisen sanan hieman pilkallisesti — niin olisi
koulussanne ollut vähintäin tusina poikia, jotka olisivat olleet siihen
valmiit. Ja heidän joukossaan olisi varmasti sellaisiakin, joille tuo
60 markan viikottainen ansio olisi paljon tärkeämpi kuin sinulle. — Ja
sitäpaitsi», lopetti hän hyvin pontevasti, »elävien kuvien kassa on
mielestäni paikka, joka ei ensinkään sovi koululaisille».

»Mutta elävät kuvat sopivat varsin hyvin sekä sinulle että Pirkolle.
Huomaan, että periaatteesi ovat suuresti ristiriitaisia.»

»Onhan siinä sentään hieman eroa», sanoi Kaisa nopeasti, mutta vähän
epävarmasti.

»Ehkäpä on parasta kirjoittaa tänä iltana kotiin», tuumi Paavo. »Siten
se asia parhaiten selvenee. Kirjoitamme kumpikin omat mielipiteemme ja
pyydämme isää selittämään, kumpi on oikeassa.»

       *       *       *       *       *

Samana iltana putosi paksu ja painava kirje Mariankadun postilaatikkoon
ja kaksi päivää myöhemmin saapui isän vastaus Karrin lasten
kaupunkiasuntoon:

»Rakkaat lapseni!

Sain kirjeenne tänään ja ryhdyn kohta vastaamaan, koska tiedän teidän
odottavan pikaista vastausta.

Vai sellaisiin hommiin sinä, Paavo poikani, olet ryhtynyt — vieläpä
aivan omin päin!

Enpä oikein tiedä, pitäisikö minun sinua moittia vai kiittää. Taidatpa
ansaita vähän kumpaakin. — Sinä halusit ansaita rahaa ja yllättää
meidät kaikki arvokkailla joululahjoilla. No niin — yritteliäisyyshän
on hyvä ominaisuus, josta ei suinkaan sovi moittia, varsinkin kun
päämääränä on, kuten sinulla, toisten ilahduttaminen. Mutta sittenkin,
kun oli kysymys tällaisesta asiasta, olisin toivonut, että olisit
neuvotellut Kaisan kanssa tai kirjoittanut kotiin.

Sinä, Paavo, olet nyt neljännellä luokalla ja sinulla on välistä,
omien sanojesi mukaan, aika paljon työtä. Oletko varma siitä, etteivät
läksysi ole tuosta iltapäivätyöstä yhtään kärsineet? Sinulla oli viime
arvostelussasi saksankirjoituksessa viitonen. Se on vaarallinen numero.
Jos se on joulutodistuksessasi alentunut neloseksi, on se meistä,
sekä äidistä että minusta, kovin ikävää. Ja sinä arvaat, ettei mikään
kallisarvoinen lahjakaan voi tuntua meistä mieluisalta, sillä onhan se
ikäänkuin tuon nelosen hinta. — Sinä et ole mikään lahjaton etkä typerä
oppilas, mutta sinä olet vähän laiska. Siitä syystä Sinusta onkin
hauskempaa ansaita rahaa kuin lukea läksyjä, mutta se ei ole oikea
mielipide. Jos sinä joskus — mitä pikemmin sitä parempi — pääsisit niin
pitkälle, ettei päämääränäsi olisi »siedettävä» vaan _hyvä_ todistus,
silloin vasta olisin sinuun oikein tyytyväinen, mutta silloin sinun
luultavasti on jätettävä kaikki ansaitsemishommat syrjään.

Se, että Paavo on juuri _elävien kuvien_ kassassa, näyttää sinusta,
Kaisa, olevan kaikkein kauheinta, suorastaan sopimatonta. Siksikö,
että Paavon ansaitsemishommat ovat näinollen kaikkien elävissä kuvissa
kävijäin tiedossa vai siksikö, että elävät kuvat ovat mielestäsi jotain
pahaa? Jälkimäisessä tapauksessa ovat mielipiteesi tosiaankin hieman
ristiriitaisia, kuten Paavokin väittää.

Kysytte, onko mielestäni väärin käydä elävissä kuvissa. Siihen
kysymykseen ei voi vastata yhdellä sanalla. Enhän toki ole niin
vanhoillinen, että pitäisin elävissä kuvissa käymistä suorastaan
syntinä. Eihän toki. Päinvastoin saa valkealla kankaalla useinkin nähdä
paljon katsomisen arvoista, vaikkakaan ei aina. Mutta eri kysymys on
se, ovatko ja missä määrin elävät kuvat _koululaisille_ ja lapsille
terveellisiä. Olen kuullut, että muutamat oppilaat käyvät katsomassa
jokaista uutta ohjelmaa ja viettävät siis vähäiset lepohetkensä sisällä
kuumassa ja usein huonossa ilmassa, sensijaan että liikkuisivat ulkona,
urheilisivat tai lepäisivät. — Yhtä ikävää on se, että koululaiset
kiusaavat usein vähävaraisilta vanhemmiltaan rahaa »kuviin», eivätkä
nämä henno kieltää, koska »kaikki muutkin pääsevät». Varakkaille
vanhemmille ei muutama markka merkitse paljoa, mutta varattomille
sensijaan kyllä.

En suinkaan tahdo moittia sitä, että Kaisa ja Pirkko kerran
pistäytyivät elävissä kuvissa — päinvastoin suon mielelläni teille
saman ilon toisenkin kerran — mutta minä toivon, ettei se tule teille
tottumukseksi ja että sinä, Kaisa, vanhempana pidät huolta siitä, että
filmi, jota te menette katsomaan, on katsomisen arvoinen.

Koska sinä, Paavo, olet luvannut olla toimessasi tämän lukukauden
loppuun eikä aikaa ole enää kuin muutamia päiviä, en tahdo sitä sinulta
kieltää. — Mutta kevätlukukaudella en toivo sinun ottavan vastaan
minkäänlaisia toimia. Kaikki huomio koulutoimiin!

Tästä on tullut pitkä ja kuiva kirje, vai mitä, lapset? — Karriin ei
kuulu mitään uutta. Äiti pyytää ilmoittamaan, että hän tulee Saaran
kanssa muutaman päivän perästä teitä tervehtimään ja samalla hakemaan
koululaisia kotiin.

Monet sydämelliset terveiset meiltä kaikilta.

Isä.»

»Ei ensinkään kuiva kirje», tuumi Paavo miettiväisenä.

»Äiti ja Saara tulevat!» riemuitsi Pirkko.

Kaisa istui ääneti tuolillaan. »Kuinka onnellista onkaan, kun on koti,
vaikkapa kaukanakin, ja vanhemmat, joille voi huolensa kertoa, joilta
neuvoa pyytää», mietti hän.




16. PIRKON KYYNELEET.


Muistellessaan ensimäistä lukukauttaan kaupungin koulussa on Pirkolla
tapana sanoa, että se alkoi ja loppui kyynelin. Niin olikin. Lukukauden
alussa vuodatetuista kyynelistä on jo aikaisemmin ollut puhetta,
loppukyynelten historia on seuraava:

Oli tiistai, joulukuun 16 päivä. Kello läheni kahtatoista, ja Pirkko
kulki hiljalleen koulua kohti. Äkkiä hän pysähtyi, hänen mieleensä oli
muistunut jotakin. Ensimäisellä tunnilla oli suomen kielioppia, ja hän
oli jo kerran aikaisemmin unohtanut pienen kielioppivihkonsa kotiin,
saaden siitä ankaran muistutuksen. Nyt se oli taas unohtunut.

Jos oikein juoksisi, niin ehkäpä ennättäisi!

Pirkko pani parastaan, eikä aikaakaan, kun hän jo oli omalla portilla.
Suoraa päätä pihaan ja portaita ylös. Mutta voi kauhistusta! Ovi oli
lukittu ulkoapäin, Leena oli siis mennyt ostoksille.

Tämä oli — Pirkon omain sanain mukaan — kauheimpia hetkiä hänen
elämässään. Mennäkö kouluun vai jäädäkö odottamaan Leenaa. Molemmissa
tapauksissa oli muistutus tiedossa, edellisessä huolimattomuudesta,
jälkimäisessä myöhästymisestä. Kumpiko oli valittava? Mutta
voisihan käydä niinkin, että hän ei ehtisi sittenkään, vaikka heti
lähtisi juoksemaan; siinä tapauksessa voisi tulla muistutus sekä
huolimattomuudesta että myöhästymisestä. Parasta siis sittenkin jäädä
odottamaan, — myöhästymisen uhallakin!

Minuutteja, pitkiä kuin ijäisyys, kului. Pirkko istui portailla, odotti
ja itki...

Vihdoin ilmestyi Leenan rauhallinen olemus portille.

»Avaa pian ovi!» huusi Pirkko kuin kuoleman hädässä, ja ennenkuin Leena
edes ymmärsi, mistä oli kysymys, oli Pirkko hyökännyt sisään, siepannut
vihkonsa ja törmännyt samaa kyytiä ulos.

Tällä välin oli tunti jo alkanut, ja Pirkko oli merkitty
poissaolevaksi. Joku oppilaista luki parhaillaan. Silloin ovi avautui
ja Pirkko astui sisään.

Tuskin olivat toverit nähneet hänet, kun he päästivät oikein
intiaanihuudon. Opettaja koetti hillitä heitä, mutta hänkään ei voinut
olla hymyilemättä.

Ovensuussa seisova Pirkko oli tosiaankin naurettava näky. Silmät olivat
itkusta turvonneet, ja siniset käsineet, joilla kyyneliä oli pyyhitty,
olivat värittäneet poskille kummallisia pitkiä juovia, jotka ulottuivat
kaulaan asti.

Pirkko tunsi, että jotain oli hullusti, mutta mitä? Kaikkien tovereiden
naurava naama oli kääntyneenä häneen päin, ja hän olisi tahtonut vajota
maan alle, niin onneton hän oli.

Kyyneleet alkoivat taas vieriä pitkin sinijuovaisia poskia, ja se
tietysti vain lisäsi yleistä iloa.

»Voi tyttö raukka, jospa sinä itse näkisit, miten hullunkurisen
näköinen olet», sanoi samassa opettaja, joka oli tullut seisomaan hänen
eteensä. »Sinulla on tainnut olla siniset kintaat, lisäsi hän nauraen.
»Meneppä nyt paikalla hieman peseytymään.»

Pirkko oli opettajan puhuessa vilkaissut käsiinsä, jotka nekin olivat
aivan siniset. Hän alkoi aavistaa, ymmärtää ja punastui samassa korvia
myöten. (Eräs vallaton toveri hänelle myöhemmin kyllä selitti, ettei
tuota punastumista muusta huomannutkaan kuin korvista, posket nimittäin
olivat niin siniset.)

»No, mene nyt!» toisti opettaja.

Silloin vasta Pirkko tajusi, että hän sai lähteä.

Seuraavat kolme minuuttia Pirkko pesi, hieroi ja hankasi kasvojaan
ja käsiään kuumeisella innolla. Ja kun hän sitten palasi luokkaansa,
olivat hänen poskensa hehkuvan punaiset.

»Taidatpa muistaa tämän myöhästymisen ilman muistutustakin», sanoi
opettaja.

»Kyllä varmasti!» kuiskasi Pirkko, eikä itku taaskaan ollut kaukana.

Kun Pirkko palasi koulusta, odotti häntä iloinen yllätys: äiti ja Saara
olivat tulleet.




17. JOULUKSI KOTIIN.


Sitten seurasi muutamia oikein hauskoja päiviä. Pirkko kulki Saaran
kanssa »näyttämässä kaupunkia» ja äidin kanssa ostoksilla. Ja kun
koululaiset tulivat koulusta ja Kaisa toimestaan, odotti heitä, ei
ainoastaan Leena, joka tosin nytkin hääräili yhtä tyytyväisen näköisenä
patoineen ja pannuineen, vaan myöskin oma rakas äiti, jolle kohta sai
kertoa kaikki päivän tapahtumat, ja pikku sisko, joka oli »äärettömän
huvitettu kouluasioista», kuten itse selitti.

Sitten tuli Paavon ja Pirkon koulujen lopettajaisjuhlat. Ikävä kyllä,
ne sattuivat olemaan samana päivänä ja samaan aikaan, niin ettei Saara
päässyt molempiin. Pitkän harkinnan perästä päätettiin, että Saara
menee Kaisan kanssa Pirkon juhlaan ja äiti Paavon.

Kävisi pitkäksi kuvata kaikkea, mitä Saara tuossa juhlassa näki. Se on
kumminkin mainittava, että hän oli hyvin iloinen, kun sai kerrankin
olla »oikean koulun oikeassa joulujuhlassa», ja että hän alkoi
hartaasti odottaa seuraavaa joulua, jolloin hänkin jo kuuluisi koulun
iloiseen oppilasjoukkoon.

Sitten alkoi joululoma ja koululaiset pääsivät kotiin. Mutta nyt
kävikin niin ikävästi, että äiti ei päässytkään vielä lähtemään
kaupungista, joten Paavo, Pirkko ja Saara saivat lähteä kolmisin.

Juna lähti kello 12 ja äiti oli asemalla saattamassa.

Paavo tapasi kohta vaunuun tultuaan erään koulutoverinsa. He alkoivat
jutella keskenään, ja matka sujui nopeasti.

Pirkko ja Saara olivat sijoittuneet rinnakkain eräälle tyhjälle
penkille. Vastapäätä istui eräs iloisen ja ystävällisen näköinen
keski-ikäinen rouva.

Pirkko ei malttanut olla siskolleen kuiskaamatta: »Rouva Hymyilevä.»

Samassa »Rouva Hymyilevä» alotti keskustelun. Hän kysyi, minne tyttöset
olivat matkalla, mitä koulua he kävivät, minkälaiset todistukset he
olivat saaneet, kuinka monta sisarta ja veljeä heillä oli y.m.

Alussa Pirkko koetti vastata kohteliaasti, mutta pian hänestä tuntui,
että rouva oli ihan liian puhelias. Hän otti esille kirjan, jonka oli
varannut matkalukemiseksi, ja syventyi siihen.

Nyt yritti Saara puolestaan vastailla, mutta pian hänkin seurasi Pirkon
esimerkkiä.

»Rouva Hymyilevä» katseli edessään istuvia tyttösiä ja — hymyili.

Kuljettiin muutamia asemanvälejä ja tyttöset lukivat — tai ainakin
olivat lukevinaan — ahkerasti.

Vihdoin juna taas hiljensi vauhtia.

Pirkko ja Saara litistivät kumpikin nenänsä ikkunaruutua vasten
koettaessaan talvisen iltapäivän puolihämärässä nähdä kotoisia kuvia.

Asemarakennuksen vieressä hiukan taampana seisoi 5—6 hevosta.

»Toinen oikealta on meidän »Salamamme» selitti Saara innoissaan.

»Ei ole, sillä on liian vaalea harja», väitti Pirkko vastaan.

Samassa juna pysähtyi ja siitä johtuvasta nytkähdyksestä oli Pirkko
kaatua »Rouva Hymyilevän» syliin. Hän sopersi hämillään anteeksipyynnön
ja otti kiireesti korinsa ja askinsa.

»Saanko tarjota teille hieman makeisia hevosmatkalla purtavaksi», sanoi
»Rouva Hymyilevä» ystävällisesti.

Saara niiasi ja, pistäen kätensä pussiin, otti siitä muutaman
karamellin, jotka pisti taskuunsa.

Pirkko näytti melkeinpä hermostuneelta. Juna seisoi jo, hänen kätensä
olivat täynnä, ja nyt tuo ihminen vielä tyrkytti karamellejään.
Paavokin oli jo lähtenyt vaunusta.

Hän aikoi lähteä vaunusta, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan rouvan
ystävällistä tarjousta.

»Saanko panna muutaman taskuunne, pikku ystävä?» sanoi samassa rouva,
pistäen koko kourallisen karamellejä Pirkon taskuun.

Pirkko kääntyi hämillään ja niiasi.

»Pidän niin paljon nuorista. Minusta on ollut kovin mieluista nähdä
kahdet nuoret kasvot ja kaksi kirkasta silmäparia vastassani. En olisi
kuitenkaan tahtonut häiritä...»

Pirkko ja Saara seisoivat asemasillalla ja juna lähti puhkuen jatkamaan
matkaansa.

»Voi, kuinka minua hävettää!» sanoi Pirkko.

»Niin minuakin.»

»Otithan sinä sentään karamellejä, kun hän tarjosi, minä onneton olin
niin äärettömän tyhmä.»

»Tervetuloa, rakkaat tyttöseni», kuului samassa isän ystävällinen ääni.
»Missä Paavo on?»

»Paavo taitaa olla jo Salamaa tervehtimässä. — Mutta tiedätkö mitä,
isä, sinun tyttäresi, varsinkin minä, ovat käyttäytyneet junassa
äärettömän tyhmästi, suorastaan ennenkuulumattoman nolosti.»

»Joko taas on tehty tyhmyyksiä?» kysyi isä hieman levottomana.

Pirkko selitti tapahtuman tarkalleen.

»Niin, niin. Oppia ikä kaikki. Ehkäpä tyttöseni ensi kerralla osaavat
olla kohteliaampia», sanoi isä puoleksi vakavana, puoleksi hymyillen.

»Älä viitsi kertoa Paavolle tätä, rakas isä, hän taas nauraisi meille»,
pyysi Pirkko.

»Mitä minulle ei saa kertoa?» kysyi samassa Paavo, joka oli tullut
toisten luo.

»Joulusalaisuuksia, poikani», vastasi isä nauraen. — »Mutta ethän ole
edes tervehtinyt isääsi, nuori mies!»

Ihana oli matka läpi lumisten metsien Karria kohti. Ilmakin oli niin
leuto, ettei yhtään palellut. Päivä oli jo hämärtynyt illaksi, ja valot
talojen ja tupien ikkunoista vilkuttivat ystävällisesti.

Salama juoksi virkusti, kuten aina kotiinpäin.

Viimein tulivat myös näkyviin Karrin valot, ja pian reki pyörähti
pihalle. Iivari-renki seisoi jo siinä hevosta vastaanottamassa ja Kuri
juoksi iloisesti haukkuen reen ympärillä.

Vähän kankein jaloin noustiin reestä ja riennettiin sisälle.

Eteisessä seisoi Siiri, palvelustyttö, joka oli tullut Karriin Leenan
muutettua lasten kanssa kaupunkiin. Hän oli kattanut pöydän, ja tulijat
saivat kohta istuutua syömään.

Hyvältä maistui taas kotoinen ruoka, mutta siitä huolimatta malttoivat
Paavo ja Pirkko tuskin syödä kunnollisesti. Paavon piti rientää
tervehtimään naapurin Villeä ja Pirkon navetassa asuvia ystäviään,
lampaita.




18. JOULUAATTO KARRISSA.


Oli jouluaaton aamupäivä. Suursiivous oli jo tehty paria päivää
aikaisemmin. Eilen oli leivottu ja paistettu kuumeisella kiireellä. Nyt
oli jo juhlan tuntu kaikkialla.

Kaisa hääräili vielä keittiössä. Hän oli saapunut vasta edellisenä
iltana ja tahtoi vielä välttämättä leipoa »suurenmoisen hyviä
pikkuleipiä», joiden valmistusohjeen hän oli saanut Elseltä.

Paavo oli hakenut metsästä joulukuusen, jonka isä oli varustanut
jalalla. Pirkko ja Saara olivat paraillaan äidin kanssa ruokasalissa
kuusta koristamassa.

Mitä pitemmälle päivä kului, sitä juhlallisemmalta alkoi tuntua. Kuusi
oli koristettu ja pikkuleivät paistettu. Isä kävi keittiönpuolella
kyselemässä valkeata tai ruskeaa käärepaperia ja narua ja vetäytyi
ne saatuaan hyvin salaperäisen näköisenä omaan kamariinsa. Muissakin
huoneissa käärittiin lahjoja paperiin, lakattiin paketteja ja
varustettiin ne omistuskirjoituksilla sekä pienillä runonpätkillä.
Varsinkin Kaisa oli mestari sepittämään runoja, ja häneltä kysyttiinkin
usein neuvoa.

Kello viisi kokoontuivat kaikki Karrin asukkaat loistavan joulukuusen
ympärille. Vanhan tavan mukaan ottivat myös palkolliset: Leena, Siiri,
Iivari ja karjakko-Sandra, osaa yhteiseen joulunviettoon. Kaikki olivat
pukeutuneet parhaimpiinsa, eikä puhelu alussa ottanut oikein sujuakseen.

Mutta sitten toi Kaisa äidin viittauksesta suuren kahvipannun sisälle,
ja äiti alkoi tarjota kahvia. Ja lieneekö ollut kahvin ansio se, että
vähitellen katosi kaikki jäykkyys ja iloinen puheensorina täytti
huoneen.

Kun kahvi oli juotu, laulettiin muutamia joululauluja ja muisteltiin
entisiä jouluja.

Tällävälin oli Pirkko jo ruvennut kattamaan pöytää, ja Kaisa ja Siiri
olivat menneet keittiöön viimeistelemään ruokia.

Leena oli myös noussut mennäkseen keittiöön hänkin, mutta äiti oli
sanonut:

»Antaa vain nuorten hommata, kyllä he osaavat.»

»Niin, Leenan pitää tänään leikkiä »frouvaa», oli Pirkko siihen
lisännyt nauraen.

Pian oli pöytä katettu ja käytiin aterialle. Syötiin lipeäkalaa,
lihalientä ja joulukinkkua. Sitten tuotiin pöydälle vati, jossa oli
kauniin ruskeaksi paistettu joulupuuro.

»Joulupuuro, rusinapuuro!» huudahti Saara.

»Olkaapa nyt kaikki hiljaa kuin hiiret, minä pidän puuropuheen», sanoi
isä. Sitten hän korotti ääntään ja koetti olla oikein juhlallinen
puhuessaan seuraavasti:

»Nyt on joulu ja edessämme on joulupuuro. Joulupuurossa on paljon
rusinoita ja yksi ainoa manteli, sen me entuudesta tiedämme. Oi,
onnellinen hän, ken sen mantelin saa! Hänen hartain toiveensa toteutuu,
ja koko ensi vuosi on hänelle onnellinen, hyvin onnellinen. — Viime
vuonna otettiin puuroa vanhimmasta nuorimpaan, ja Pirkko ja Saara
selittivät, etteivät he tietenkään voineet saada mantelia, koska äiti
oli sen jo saanut. Ehdotan, että tänään otamme nuorimmasta alkaen.
Siis, Saara-tyttäreni, ole niin hyvä ja ala, mutta muistakin ottaa
juuri siitä laidasta, missä manteli on.»

»Niin, jospa sen tietäisikin, missä se on», huokasi Saara ottaessaan
lautaselleen aimo annoksen maukasta puuroa.

»Haluatko maitoa vai marjalientä kastikkeeksi?» Tietysti Saara halusi
marjalientä, sehän oli itsestään selvää. Samoin muutkin lapset.

Saara koputteli hartaasti lusikallaan rusinoita toivoen, että yksi
niistä olisi manteli, mutta eikö mitä, ne olivat kaikki vain rusinoita.

Hän katsahti ympärilleen. Pirkkokin näytti tyytymättömältä, hän oli
nähtävästi tehnyt saman havainnon.

»Onko siellä vielä puuroa?» kysyi vähän ajan kuluttua Paavo.

»Ei tässä vadissa enää, mutta kyllä keittiössä on toinen», vastasi äiti.

»Kiitos, en minä sentään enää haluakaan.»

»Paavo olisi vain ahnehtinut mantelia», nauroi Kaisa. »Ei sinulla siis,
veli veikkonen, ollut sen parempaa onnea kuin minullakaan.»

»Mutta kenellä se onni sitten oikein on ollut?» kysyi äiti.

»Ei ole tainnut koko vadissa ollakaan mantelia, äiti on vain narrannut
meitä», sanoi isä nauraen.

»Oli varmasti», vakuutti äiti.

»Leena on varmaan nielaissut sen huomaamatta», arveli Paavo.

»Enhän minä toki sellainen höperö ole.»

»Olisiko tuo sitten ollut sellainen kova, minkä minä söin», murahti
Iivari.

Sehän se tietysti oli!

»Voi tuota Iivaria», päivitteli Paavo. »Ei ole tietävinäänkään moisesta
onnesta.»

»Eläköön Iivari!» huudahti Pirkko. »Nyt Iivari ensi vuonna varmaan
menee naimisiin.»

»Vielä vai, olisipa sekin olevinaan onni», myhäili Iivari. »Ehei!» —
»Mitäpä muusta onnesta, kunhan vain terveyttä piisaisi.»

Noustiin pöydästä. Tyttöset tyhjensivät nopeasti pöydän ja veivät
astiat keittiöön, missä ne sitten myöhemmin illalla yhteisvoimin
pestiin.

       *       *       *       *       *

Jälleen istuttiin säteilevän joulukuusen ympärillä.

Paavo ja Iivari hakivat eteisestä pari koria ja sitten alkoi
joululahjojen jako, jouluaattoillan suurin huvi.

Jokaiselle oli jotain varattu, pääasiassa tarpeellisia ja hyödyllisiä
esineitä ja vaatetavaraa. Mutta kuinka hauskalta tuntuikaan, kun sai ne
säteilevän kuusen valossa omin käsin ottaa esille paketista, joka oli
varustettu juhlallisella nimikirjoituksella ja mahdollisesti runollakin.

    »On Saara väliin oiva sottapekko,
    niin että rumaks likautuupi mekko,
    siks esiliina tarpeen hälle on».

luki isä paketin päältä, jonka sitten ojensi Saaralle.

Toisen paketin päällä seisoi seuraava juhlallinen omistuskirjoitus:

»Karrin lasten kaupunkiasunnon ylitirehtöörille, mainiolle
emännöitsijälle ja uskolliselle ja luotettavalle neuvonantajalle

    Leena Simontytär Mäkiselle
           Kaisalta, Paavolta ja Pirkolta.»

»Voi hyvät ihmiset, mitä ne lapset turhaan ovat menneet tuhlaamaan
rahojaan», päivitteli Leena.

»Leena avaa nyt pian», että mekin saamme nähdä», sanoi äiti.

»Voi hyvät ihmiset, voi hyvät ihmiset», hoki Leena yhä edelleen
avatessaan pakettia. »Eikö olekin villaröijy, ihan paksu, lämmin
villaröijy. Kylläpä minun nyt kelpaa herrastella! Voi hyvät ihmiset...»

»Täällä on myös runolla varustettu paketti Pirkolle», sanoi isä.
»Päällä seisoo:

    Älä nyt vaan lahjast' tästä
    kovin ylpeeks tule.
    Älä myöskään kenokauloin
    täänkään jälkeen kule!»

»Se on tietysti Paavolta», sanoi Pirkko, »kukaan muu ei osaa runoilla
yhtä ilkeästi». — Mutta kun hän oli avannut paketin ja huomannut, että
se sisälsi kauniit valkeat helmet, meni hän Paavon luo ja sanoi:

»Kyllä sinä sentään — ilkeydestäsi huolimatta — olet maailman paras
veli.»

»Paavo on ollut kovin runollisella tuulella, sanoi isä. »Tässä on taas
hänen käsialaansa:

    Kaisalle.

    Tuoksua ja tunnetta
    huokuu tämä lahja.»

»Tietysti hajuvesipullo», arvaili Kaisa, ja aivan oikein.

Entäpä Paavon arvokas lahja isälle ja äidille. Se oli oikein
komea valokuva-albumi, jollaista Karrissa kyllä tarvittiinkin,
koska entinen jo oli aivan täysi. Sisällä oli kirje, jossa
Paavo pyysi, että vanhemmat eivät enää olisi pahoillaan hänen
ansaitsemishommistaan, olihan hän saanut koko hyvän todistuksen,
vieläpä saksankirjoituksessakin kuutosen.

Paketin, jossa äidin villahuivi oli, oli Kaisa varustanut seuraavalla
runolla:

    »Niin paljon paljon enemmän
    ma tahtoisin äidille antaa.
    Kaikki maailman kauneimmat aartehet,
    ne tahtoisin hänelle kantaa.
    Mutta tahtoa vaikkakin paljon on,
    niin sittenkään pysty en paljohon.»

»Sydämellinen kiitos, rakas tyttöseni», sanoi äiti melkeinpä kyyneleet
silmissä. Isä oli myös hyvin iloinen sukista, jotka hänen mielestään
olivat paremmat kuin kaikki »kaiken maailman rihkamat.»

Viimeisessä paketissa korin pohjalla oli seuraava osotekirjoitus:

       Saaralta Pirkolle.

    Hei Pirkko, käärössä tässä näät
    sä vanhan ystävän hymyilevän,
    mut vanhaa muuta en kuin poskipäät
    ja nenän luule sun löytänevän.
    Sill' äiti vinniltä Ellan kantoi
    ja puvun hänelle leikkasi,
    senjälkeen siskosi ahkerasti
    kaikk' vaatteet yhtehen ompeli.

Huom! Kaisa on tätä runoa vähän auttanut.»

»Mutta totisesti, minun oma entinen Ellani», huudahti Pirkko, »mutta
niin hienona ja komeana!»

»Kyllähän minä tiesin, ettet enää pidä nukista, mutta en keksinyt
mitään muutakaan. Ja sitten ajattelin, että ehkäpä sydämesi heltyisi,
etkä enää jättäisi nukkeraukkaasi yksin vinnille, kunhan se vain saisi
vähän paremman puvun.»

»Olet oikeassa, Saara. Olen ollut paha Ellalle, mutta saatpa nähdä,
että nyt otan sen mukaani kaupunkiin.»

»Enempää ei joulu-ukon kontissa taida tänä vuonna ollakaan», sanoi isä,
kun kaikki lahjat oli jaettu.

»Mutta kuulkaapas rouva, missä se yksi paketti on, joka tuli tänä
aamuna postissa?» sanoi Leena.

»Ai tosiaankin, se oli aivan unohtua. Mene sinä, Saara, isän kamariin.
Siellä on kirjakaapin ylimmällä hyllyllä kirjanmuotoinen paketti. Tuo
se tänne.»

Saara palasi hetken kuluttua.

»Tämä on Kaisalle. Kuinka juhlallinen käsiala!»

Tuskin oli Kaisa vilkaissut osotteeseen, joka tosiaankin oli
kirjoitettu miehekkään varmalla käsialalla, kun hän tuli hehkuvan
punaiseksi.

Hän sopersi jotakin ja samassa hän jo oli poissa huoneesta.

»Se manteli taisi sittenkin erehtyä, kyllä kai se oikeastaan tänä
jouluna olisi kuulunutkin Kaisa-neidille», tuumi Leena.

»Jahaa, tämä kai on olevinaan jonkunlaista romaanin alkua Kaisan
elämässä», sanoi Paavo vähän pilkallisesti. »Onneksi olkoon!»

»Se saattaa yhtähyvin olla ihan tavallista ystävyyttä», sanoi isä
vakavasti. »Ehkäpä me emme kiusottele Kaisaa tällä lahjalla, hän on
ilmankin vähän arka ja suljettu.»

Kun äiti hetkisen kuluttua meni tyttösten kamariin Kaisan luo, istui
tämä pää käsien varassa. Kuultuaan äidin askeleet hän nousi ylös ja
tuli punottavin poskin äitiä vastaan.

»Uskothan, äiti, ettei se merkitse yhtään mitään, ei mitään», puhui
hän hätäisesti. »Hän on meidän väliaikainen konttoripäällikkömme. Pari
kertaa hän on jutellut kanssani muutaman sanan ja ennen kotiin lähtöäni
hän kysyi osotettani. Ja nyt hän lähettää minulle Koskenniemen Kootut
runot. Sisällä on nimikortti ja siinä »Hauskaa joulua». — Mutta eihän
sen tarvitse merkitä mitään, eihän?»

»Toivottavasti se merkitsee sitä, että hän pitää sinua kilttinä
tyttönä, jota hän tahtoo ilahduttaa pienellä joululahjalla. Etkö
sinäkin sitä toivo?»

»Kyllä, äiti», kuiskasi Kaisa.

       *       *       *       *       *

On hiljainen, juhlallinen jouluyö. Lumiset puut seisovat vakavina
Karrin ympärillä. Tähdet tuikkivat taivaalla. Kapea kuunsirppi painuu
juuri metsänreunan taa.

Karrissa ovat valot sammutetut.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KARRIN LAPSET ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.