Reigin pappi

By Aino Kallas

The Project Gutenberg eBook of Reigin pappi
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Reigin pappi

Author: Aino Kallas

Release date: August 1, 2025 [eBook #76614]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1995

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK REIGIN PAPPI ***

language: Finnish




REIGIN PAPPI

Hiidenmaalainen tarina

Kirj.

Aino Kallas





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1926.




Tämä on tarina Reigin papista Hiidenmaalla, Paavali Lempeliuksesta,
nimitetty myös Lempelensis, hänen itsensä kirjaan panema, jonka
Jumala, niinkuin ennen muinoin Usin hurskaan miehen Jobin, riisui
alastomaksi, riistäen häneltä hänen maallisen kunniansa, lapset, jotka
hän siittänyt, ja vaimon, kuin hän valinnut oli, kuitenkin lopulta
aukaisten hänen silmäinsä luomet näkemään Luojan armon ja viisauden.
Muistakoot tämän kaikki, jotka menestyksessä ylpistyvät ja öykkäreiksi
muuttuvat.

Sillä ihminen ja hänen elämänsä on, niinkuin jo kuuluisa pakana
Pindaros laulaa: 'Σκτας οναρ' joka merkitsee yhtä kuin Varjon uni, ja
hänen kohtalonsa Korkeimman käsissä niinkuin mesipuun vaha.

Kirjoitettu Reigissä, Hiidenmaalla, Ruotsin valtakunnassa, Kaikkein
Armollisimman Kuninkaamme Carolus XI:n kolmantena hallitusvuonna, Anno
Domini 1662.




I


Minä, Reigin pappi, Paavali Anteronpoika Lempelius elikkä Lempelensis,
olen syntynyt Anno 1592 Lempäälän pitäjässä Suomessa, kussa autuas
isäni Antero Pietarinpoika oli kirkkoherrana, kunnes hän pitkän ja
toimellisen vaelluksensa jälkeen sai levon Kristuksen P. haavoissa.
Horoskooppini osoittaa minun syntyneen hetkellä, koska Aurinko asusti
Skorpionin merkeissä kahdeksannessa huoneessa, kuin kutsutaan Kuoleman
huone ja tietää kuoleman valtaa, ja Mars vallitsi Eläinrataa, josta
seuraa tosin vihaa, vimmaa ja kiivautta. Mutta minun kohtalontähteni
Saturnus, perin vaarallisessa _aspect'issa_ Aurinkoon, seisoi neljännen
huoneen kärjessä, mikä on yksinäisyyden ynnä autiuden tunnusmerkki.
Näin ovat taivaan tähdet alusta alkaen minut tuskan ja kuoleman
lapseksi tienneet, ja Skorpioni on minun merkkini ollut.

Mutta edesmenneeltä isältäni Antero Pietarinpojalta olen minä saanut
perinnökseni vastaanottaa en tosin maallisia rikkauksia, vaan sensijaan
terveen ja laittamattoman ruumiin ja voimalliset jäsenet, joita ei
lapsena luunvika, eikä myöhemmin leini ole jäytänyt. En ole tosin
myöskään väärinkäyttänyt tätä kallista lahjaa, en mässäyksellä enkä
muulla irstailulla, vaan pitänyt kunniassa sieluni tomumajan ja
vielä lisännyt voimiani ahkeralla metsänkäynnillä ja riistanajolla
nuoruudestani alkaen. Niin ei minun ole vielä tähän saakka tarvinnut
tautivuoteella virua, eivätkä puoskarit eivätkä rohtoin tekijät ole
minun kukkarostani killinkiäkään hyötyneet.

Niinkuin autuas isäni, niin olen minäkin kasvanut pituutta, kunnes
mittani oli kolme kyynärätä ja kämmenen leveys. Tämä iso ruhoni
on minulle usein pikemminkin vaivaksi ollut ja työläs kantaa,
sillä peräti harvassa ovat ne ovien kamanat, kuhunka minä en olisi
päälakeani kolahduttanut, elikkä ihmisten lavitsat, joita en olisi
joskus painollani ruhtonut. Myös oli käsissäni, koska vielä miehuuden
mahlat verissäni vierivät, peloittava voima, niin että taisin
paljaitten sormieni välissä taittaa hopiaisen riikintalarin elikkä
myös parahultaisen hevosenkengän, kuten teiniaikoinani usein toverieni
mielenratoksi tein.

Vaikka siis näin maallinen muotoni, jolle tosin ihminen ei mitään
mahda, oli paremminkin sotilaan kuin hiljaisen Herran työntekijän,
ja luontoni samoin ylön kiivasteleva ja vereni äkkipikainen, niin
rupesin kuitenkin papiksi isäni säädyn ja hänen viimeisen tahtonsa
jälkeen. Niin olen tutkinut theologiaa kuin myös latinaa, kreikkaa ja
hepreaa ensin Upsalassa ja sitten Rostockin Akatemiassa Saksanmaalla,
ettei Turun Akatemiata vielä tähän aikaan ollut, ja taidan kaikessa
nöyryydessä sekä itseäni ylentämättä sanoa, että olen kristillisessä
tiedossa koeteltu ja painavaksi löytty. Ei ole sitä kirkkoisää eikä
uudempata elikkä vanhempata hengellistä kirjamiestä, ettenkö minä
olisi mettä hänen kennoistansa kerännyt. Mutta en ole myöskään samalla
laiminlyönyt ahkerasti tutkistella viisaita pakanoita ja niitä
jumalallisen totuuden muruja, kuin heille itsekullekin on suotu.

Tapahtui sitten, koska juuri olin papiksi vihitty, että sain kutsun
Tallinnan kaupunkiin Tuomiokoulun _collega'n_ viran päälle. Mutta
Tallinnan kaupunki ynnä Toompään-linnan kanssa sekä myös koko pohjoinen
Vironmaa oli jo tähän aikaan heitetty Ruotsin väkevän valtikan alle, ei
kauvan sitten, kaikille sen asukkaille siunaukseksi ja pelastukseksi.

Minä olin nuori ja luonnostani edesottavainen, ja vieraat maat sekä
kaupungit olivat minun mieltäni myöten, ja niin minä otin juuri halusta
vastaan toimen, kuin minulle tarittiin.

Mutta minun tullessani Tallinnaan oli Viron- sekä Liivinmaalla käyty
sotia lähes seitsemänkymmentä ajastaikaa lakkaamatta, ja koko maa
oli niinkuin olisivat Pyhän Ilmestyskirjan orhit sen kavioillansa
kuopineet. Kirkot oli poltettu elikkä muuten häväisty, koska
jumalattomat koirankuonolaiset sotaratsujansa itse alttariaituuksissa
lepuuttivat. Pappilat olivat raunioina, ja kussa seinät vielä pystyssä
pysyivät, tunki katosta tuuli ja sade, niin että pappiparat paikoin
säilyttivät ruokavarojansa itse Herran huoneessa, näin puolestansa
sen pyhyyttä suolakalan löyhkällä ja jauhonpölyllä saastuttaen. Eipä
ollut usein papeissakaan muuta parempata pappeutta kuin musta kaapunsa.
Heidän seassansa oli montakin koiraa, joilla ei ollut kieltä suussansa
haukkuaksensa ajan viheliäisyyttä ja ihmisten inhuutta, ja monetkaan
heistä eivät opastaneet syntisiä Kristuksen tykö, niinkuin opetuslapset
kerran aasintamman, vaan suoraan Saatanan tykö. Häpiä sanoa! löyhäsuu
parranajajakin elikkä kiertävä kisälli kelpasi tässä maassa papiksi ja
jakeli vihkimättömin käsin Pyhiä Sakramentteja.

Niin että saatettiin pilkaten laulaa ja sanoa, niinkuin Tallinnan
turulla tehtiin:

    »Papeille verot ja velat on viedä,
    Sanast' ja Jumalast' tosin en tiedä.»

Vain Saatana, se Helvetin Vanha Nuottamies, kulki ympärinsä ja veti
verkkojansa veden sameudessa, mesi mielessä. Tosin noitaroviot
roihusivat pitkin maata ja polttivat ohdakkeita ja rikkaruohoja,
niin että käry suitsusi, mutta uusia hurmanhenkiä tuli kuin Helvetin
säkin suusta, sillä Perkele näkyi päättäneen, ettei Vironmaan pitänyt
autuaaksi tuleman.

Alussa minä en kuitenkaan hänen apajaansa sattunut. Vaan minulla oli
päinvastoin kaikkinainen siunaus, ajallinen ja hengellinen mukanani,
niinkuin olisi hurskaan isäni Antero Pietarinpojan esirukoukset taivaan
korkeudessa kuultu, ja kaikki, mitä minä edesotin, olkoon se tämän
maailman askarrusta elikkä korkiamman ja näkymättömän maailman, kasvoi
ja menestyi, niinkuin otollisella ajalla kylvetty siemen.

Niin minut, koska olin lähes viisi ajastaikaa _collega'n_ virkaa
pitänyt, nuoresta ijästäni ja moniaitten vanhempien _collega'in_
ansioista ja vastustelusta huolimatta, koroitettiin Tuomiokoulun
_Rector'iksi_, koska viran entinen haltija koottiin isäinsä tykö.
Tämän erinomaisen arvon ja kunnian minä otin vastaan tosin epäröiden
(sillä minä tiesin kokemusteni vähyyden), mutta parhain aivoituksin ja
vyöttäen kupeeni nöyryydellä.

Näin nyt näytti siltä, kuin olisi Tallinnan kaupungista tullut
alinomainen asuinsijani, ja minä ostin oman talon Pitkän Jalan
varrella Toompäällä. Tämä talo ei tosin ollut suurensuuri, kuten
minun säädylleni sopiikin, mutta se oli kauneimpia koko Toompäällä
oman laatunsa jälkeen. Siinä oli kaksi kerrosta, ja kummassakin
lämmin asuintupa, ja vielä kaksi kylmää kamaria makuuhuoneiksi. Sen
kapia pääty oli kadulle päin, ja siinä holviovi ja kiviportaat,
joilla suviehtoona sopi istuskella, ja sen alakerroksen akkunoissa
rautaristikot, mutta yläkerroksen akkunoissa viheriäiset luukut. Mutta
sen katto oli korkia ja kalteva, parhaista punaisista hollantilaisista
tiiliskivistä, ja tuuliviiri hänen harjallansa, ja se paistoi kilpaa
Toompään muurien ja tornien kanssa. Ja selkiällä ilmalla taisi
silmä joskus selittää Suomen mantereen lahden takaa niinkuin meren
kangastuksen.

Näihin aikoihin minä myöskin astuin aviosäätyyn ja otin
aviopuolisokseni neitsyt Catharina Erikintytär Wyckenin, Turun
kaupungista Suomesta, kunniallisesta ja hyvämaineisesta suvusta, Turun
kaupunginvoudin Erik Wyckenin ainokaisen tyttären, joka oli minua
toistakymmentä ajastaikaa ijässä nuorempi.

Tämä vaimoni Catharina oli nuoruutensa kukoistuksessa hempiä,
kasvultansa keskikokoinen ja pikemminkin hento, niinkuin olisi Luojansa
hänet luonut hienomman muotin mukaan. Hänen hipiänsä oli puhdas ja
kuin valkaistu, niinkuin rantakivet, jotka kauvan ovat veden rajassa
viruneet ja ovat siliät käden koskettaa, ja hänen kaulansa ja povensa
pehmeys sulkkuinen, kuten niitulla suovilla. Vaan silmät olivat hänellä
arat ja vierastelevat, alati untanäkeväiset, vesiharmajat väriltänsä,
ja hänen leukansa pieni ja heikkoluinen niinkuin lapsella. Niin
muutenkin hän lintua muistutti, niin säihkyväinen ja poispakeneva oli
hänen katsantonsa, ja hänen käyntinsä kepiä ja liukuva kuin linnun
uinti. Niin minä näin hänet ensi kertaa, juuri koska joutsenjahdilta
Turun saaristosta palasin, ja heti hätkähdin tätä hänen linnun- elikkä
joutsenenkaltaisuuttaan enkä senjälkeen enää hänen elinaikanansa
yhtäkään joutsenlintua ampunut, vaikka tosin joutsenjahti oli
himoruokaa verilleni niinkuin kielelleni kennohunaja.

Mutta vaikka hänen suunsa oli kaunis, ja hänen huulensa
pursuvanpunaiset, niin ne harvoin aukenivat, sillä hän ei ollut niitä
naisia, jotka juoruavat turulla elikkä istuvat talonsa portailla
niinkuin kyyhkyset räystäällä kuulopuheita kuhertaen. Vaan hän
tiesi, että vaitiolo on siviän vaimon kaunistus. Niin vaitelias ja
vähäpuheinen hän oli, että minä toisinansa sydämessäni toivotin hänet
lavertelevaksi ja lörppösuuksi. Sillä monasti olen minä sydänyön
hetkenä kesken kuuminta sylinantoa itseltäni kysynyt, ketä helmassani
pitelin, ja pimeyden halki hänen katsantoansa tähystellyt, niinkuin
pelvossa, että hän huomenena olisi haihtunut viereltäni, ja vain tyhjän
sijan jälkeensä jättänyt.

Päältä nähden ei tosin Catharina Wyckenissä ollut mitään, mikä olisi
ollut verelle vaarallista, elikkä tainnut ylön karkiata, lihallista
himoa herättää ja näin miehen ja hänen mielensä sokaista. Huolimatta
hänen kukoistuksensa hempeydestä olisi kuka tahansa erehtynyt häntä
koskemattomaksi neitseeksi luulemaan, niin kapiat olivat nuoruudessa
hänen uumansa, ja hänen vyötärönsä hento, vielä senkin jälkeen, koska
hän oli jo synnyttänyt kaksi lasta, poika Anteron ja tytär Heblan.

Tainkaltainen oli minun vaimoni Catharina, puhdas ja ilman virhiä. Vaan
minun vertani on vetänyt väkevästi hänen puoleensa, ja kaikki muut
vaimonpuolet ovat näkyneet minulle hänen rinnallansa niinkuin maalilla
sivutut laudat elikkä heinäsuovat, ja minun kuolematon, kalliisti
lunastettu sieluni on ollut menemäisillänsä ijankaikkiseen kadotukseen
hänen takiansa.

Mutta näinä aikoina, kuin nyt kirjoitan, olin minä vielä maailman
silmissä ja tuntoni tuomion edessä onnellinen mies, äveriäs, armoitettu
tämän maailman antimilla, kademielisiltä kadehdittu, ja viisailta ynnä
mahtavilta kunnioittu. Minulla oli kaunis ja kuuliainen vaimo, joka
palveli minua siveydessä, niinkuin vaimon sopii, ja minun lapseni
olivat terveitä ja punaverisiä kuin karpalot suolla.

Minulla oli korkia ja kunnioitettu virka ja siinä ylempäini ja
alempaini mielisuosio, ja vaikka en ollut vielä kuin viisneljättä
ajastaikaa, kulki jo kuulopuheita, etten suinkaan retkeäni Tuomiokoulun
_rector'ina_ päättäisi, vaan Vironmaan Superintendenttinä elikkä
vaikka itse Piispankin istuimella. Minun sieluni oli tyven ja pahaa
aavistamaton niinkuin meren ulappa, joka ei tiedä rajusäästä, mistä
pilven kohtu on raskas.

Enköstä ollutkin minä kuten Usin mies Job, jolle, niinkuin Sanassa
luemme, oli siunaantunut seitsemäntuhatta lammasta, kolmetuhatta
kamelia, viisisataa paria härkiä ja viisisataa aasia, ja myös sangen
paljon perhettä, ja jonka tavara oli levitetty maassa?

Mutta minun alennukseni oli lähellä, ja Helvetin Vanha Kaarne koikkui
jo kuusessa nokkiaksensa minun sydäntäni ja maksaani.




II


Totisesti, niinkuin olisi Jumala hyljännyt minun raadollisen ruumiini
ja sieluni Saatanan ja hänen riettaitten henkiensä riepoittaa, niin
tulivat hädät ja onnettomuudet toinen toisensa jäljestä minun ja minun
huoneeni ylitse.

Niinkuin minä jo tähänkin kirjoittanut olen, ja niinkuin myös
horoskoopistanikin näkyy, olen minä aina ollut äkkipikainen ja tuima
luonnostani, enkä sille tosin mitään mahda. Sillä vaikka hamasta
lapsuudestani olen koettanut tätä luontoani lannistaa kurituksen
ja rukouksen avulla, niin on se aina kuitenkin äkisti ylöskarannut
takajaloillensa kuten äksy orhi. Niin oli se myös lankeemustani
edesauttava.

Tapahtui nimittäin yhtenä päivänä, koska koulussa parhaillaan
tutkittiin _Erasmi libellus de civilitate morum_, että muuan
tuomiokoululainen, suurta ja mahtavaa maa-aatelia suvultansa, mutta
muuten ylimmäinen hulttio ja koiranleuka, tuikkasi edessänsä istujata
poikasta puukollansa selkään, lapaluitten kohdalle, näin pilkaten
Erasmuksen siveitä opetuksia.

Tästä rikkomuksesta (vaikka tosin haava oli tuiki turhanpäiväinen!)
pääsi paha parku ynnä meteli, ja itse _Rector_ kutsuttiin paikalle.
Niin jäin minä kahden kesken syyllisen kanssa, eikä muita
silminnäkijöitä läsnä ollut.

Ja vaikka minun olisi taas uudellensa kestettävä kaikki, mitä sieluni
ja ruumiini on kärsinyt, ja minun pitäisi palaman kiirastulessa, en
sittenkään taitaisi muuta näillä katoovaisilla huulillani julkihuutaa
kuin totuuden, niinkuin sen myös Korkian Oikeuden edessä tein.

Ja tämä on totuus, että sen jälkeentulevaiset tietäkööt, koska he minun
tuomitsevat:

Koska minä poikaselle aloin lakia lukea, niin hänpä vilpillisesti
virnistelemään rupesi, ilman hävyn tuntoa, suuren sukunsa suojassa
muka. Silloin äkisti veri sakosi päässäni, ja silmäni kiivaudesta
samentuivat, etten enää saattanut selkiästi eteeni nähdä. Niin minä
kohotin pikavihassa kämmeneni läimäyttääkseni uhittelevaista poikasta
korvalle. Mutta ennenkuin iskuni läjähtää ennätti, loikkasi aatelisvesa
sivullen ynnä hänen korvansa kanssa, ja isku sattui tyhjään ilmaan.
Vaan että minun kohtaloni sekä Jumalan aivoitus täytettäisiin, niin
puski syyllinen kiivaassa vauhdissansa ohimonsa penkin teräväiseen
syrjään ja käpertyi kuoliaaksi siihen jalkainsa sijalle.

Itsekukin taitaa tästä tähdellensä nähdä, olinko minä vikapää poikasen
kuolemaan vai enkö, sekä myöskin minun helmasyntini, kuin on kiivaus.

Mutta koska hän siihen permannolle liikkumattomaksi kupertui, niin minä
kauhulla tunsin, kuinka voima valui jäsenistäni, ja oli kuin sappirakko
olisi vereeni puhjennut ja sen myrkyttänyt, sillä minä tiesin, että
maailman silmissä olin minä pojan murhamies.

Niin olen minä istunut kaksi päivää ja kaksi yötä tutkintovankeudessa
Bodeljessa, Raatihuoneen Turun varrella, sill'aikaa kuin minun
kunniallinen nimeni kynittiin Toompäällä ja alakaupungissa sekä
porvarien että ritarien käsin putipuhtaaksi, niin että hyveet lentivät
kuin höyhenet. Sillä ihmisillä on aina ollut suuri ilo nähdä niiden
lankeemusta, jotka heistä ylempänä ovat.

Ja Tuomiokoulussa oli muuan _collega_, tohtori Heinricius Bartholini
nimeltänsä, joka oli vilpillinen ja kavala mies ja juonia täynnänsä
ja oli jo kauvan minun virkaani himoinnut ja minua karsastellut. Niin
hän nyt päästi paljon kuulopuheita valloillensa, niinkuin olisi häkin
täyden häijyjä lintuja lentoon laskenut, niin että ne pimittivät ilman
ihmisiltä, etteivät he tienneet mitä uskoa.

Ja oli pakkasaika, ja minä palelin, koska minä makasin mädänneillä ja
löyhkäävillä oljilla niinkuin pahantekijä, ja rotat juoksivat minun
raajojeni ylitse. Mutta minun ruumiini vaiva oli vähä minun henkeni
vaivaan verrattuna, sillä minä tunsin tuhoni tulleen, ja niinkuin
muinoin vakaa Job istui tuhvassa ja kaapei itseänsä savikruukun
kappaleilla, niin minun henkeni oli kuin täynnä pahoja paisumia ja
vihaa niitä kohtaan, jotka minua syyttä vainosivat. Vaan enemmän kuin
itseni murehdin minä vaimoni Catharinan takia, sillä minä tiesin hänen
henkensä herkäksi ja haavoittuvaksi, ja pelkäsin ihmisten pahuutta.

Kolmantena päivänä minut vietiin Korkian Oikeuden eteen tekemään tiliä
ja syytettiin julkisesti murhasta. Niin minä jyrkästi ja totisesti
tämän kielsin ja tarjouduin vapaasta tahdostani kestämään joko vesi-
elikkä myös tulikokeen elikkä molemmatkin sanojeni vakuudeksi. Niin
varma minä olin viattomuudestani ja siitä, että P. Enkelit hätäni
hetkellä tukisivat minua. Mutta vastapuoli, poikasen vanhemmat
ja heidän sukunsa, eivät tähän tyytyneet, vaan vaativat minulle
rangaistusta miestaposta.

Silloin yksi Raatiherroista sanoi: »Tuokaat toki vainaja tänne ja
asettakaa hänet vastatusten syytetyn kanssa, että mitämaks veri alkaa
tiukkua haavasta, jos hänet murhamieheksi löyttäisiin.»

Sillä niinkuin jo Vincentius sanoo, tartuttaa murhamiehen henki haavan,
niin että se itseensä ilmaa imee. Mutta koska samainen murhamies ohitse
kulkee, niin vedetään tartutettu ilma ulos haavasta yhdessä veren
kanssa. Ja tämä veri on niinkuin murhatun huuto maan alta, jolla hän
murhamiestänsä syyttää.

Tämä neuvo kelpasi Korkialle Oikeudelle, ja niin tuotiin kuolleen pojan
ruumis Oikeuden huoneeseen ja asetettiin paareilla minun eteeni.

Ja niin oli hiljaista salissa, että olisi taitanut kuulla
tomuhiukkasten tanssin.

Vaikka minulla on luja luonto, niin sydäntäni alkoi kuitenkin niinkuin
ellottaa, ja jalkojani veti koukkuun. Mutta minä purin hampaani
kiriästi yhteen ja kuljin kolmasti ympäri paarien, joilla ruumis
lepäsi, ja koko tämän ajan minä rukoilin ja hoin, vaikka sitä ei
kukaan kuullut: »Herra, Herra, minä olen syytöin, armahda minua!» Ja
senjälkeen minä vielä julkisesti puhdistusvalan vannoin, ruumiin käteen
tarttuen, mutta haavasta ei tiukkunut tilkkaakaan verta.

Tämän jälkeen minut julkisesti julistettiin syyttömäksi, ja minä sain
mennä vielä samana päivänä Bodeljesta.

Niin minä varroin ehtoota ja vasta sitten hiivein niinkuin ryöväri
elikkä maankiertäjä varas pitkin takateitä hämärissä Toompäälle,
ennenkuin portti pantiin kiinni yöksi. Kun minä saavuin talooni
Pitkän Jalan varrella, niin minä äkkäsin akkunaluukut suljetuiksi, ja
minun vaimoni Catharina oli lymynnyt kolmatta yötä ja päivää pimiässä
suljettujen luukkujen takana, lämmittämättömässä huoneessa, ilman
särvintä, eikä ollut laskenut edes lapsia tykönsä.

Niin minä sanoin hänelle:

»Catharina, totisesti, minä olen syytön.»

Vaan hän silloin loittoni minusta, niin kauvas kuin seinältä pääsi, ja
sanoi, enkä minä ikinä unhoita kammon kaikua hänen äänessänsä:

»Älä kajoo minuun, — sillä pyöveli on sinuun ruvennut.»

(Mutta tämä ei ollut totta, sillä pyöveli ei ollut minua käsin
kajonnut, koska minua oli kuulusteltu ilman kidutusta.)

Ja vaikka minä sen hänelle selkiäksi tein, niin kuitenkin tänä ehtoona
minä ensimmäistä kertaa tunsin, että minä vieraannuin vaimostani, ja
hän minusta.

Mutta tästä lähtien sain minä ylönpalttisesti kokea vanhan ja viisaan
sananparren totuuden:

    »Herrain hyvyys ja ruusuinlehdet,
    Katoo, ennenkuin kääntyä ehdit!»

Sillä vaikka Oikeuden olikin ollut Pilatuksen sanoin tunnustaminen: »en
minä löydä yhtäkään vikaa tässä ihmisessä», niin olin minä yhtäkaikki
maailman silmissä merkitty mies, ja tämän jutun _Continuatio_ elikkä
jatko oli ylön murheellinen minulle.

Minun ystäväni, jotka ennen kilvan seuranpitoani etseivät, vakuuttaen,
että minun naljani olivat nasevimmat, ja minun _Malvasier'ni_ makein,
alkoivat katsoa minua karsaasti ja kaihtaa taloni ovea. Sensijaan
vihamieheni, joista en tähän asti paljoa tiennyt, uskalsivat ulos
loukoistansa niinkuin lepakot, koska yö on läsnä. Haavoitu, putoa
korkeudestasi ja katso! maan muurahaiset ja toukat ovat ylläsi
kuten haaskan ja tunkeutuvat silmiisi ja suuhusi. En tainnut minä
enää rauhassa edes alakaupunkiin mennä, turulle elikkä Pyhän Hengen
kirkkoon, etteikö roskaväki minua sormillansa osoitellut, niinkuin
pahantekijätä elikkä pitaalista. Ja olisin minä tämän kuorman itse
vielä kantanut, mutta minun sydäntäni vihlaisi sangen kipiästi, kun
minä näin vaimoni Catharinan kalpenevan ohikulkijain herjauksista.

Uusikuu ei ollut ehtinyt vielä täyteen mittaansa, ennenkuin minä
jo sain erokirjan Tuomiokoulun _Rector'in_ toimesta, Tallinnan
Herra Superintendentti Nicholaus Gazalta ynnä Tohtori Heinricus
Bartholinilta, josta tuli minun seuraajani virassa. Niin tässä
erokirjassa ei ole edestuotu yhtäkään syytä, minkätähden minä en olisi
enää kelvolliseksi katsottu, ja totisesti, se on annettu _sine omni
justa causa_.

Niin olin minä, Paavali Lempelius, nyt virkaheitto ja kelvottomaksi
löytty mies. Minä olin niinkuin haaksirikkoinen, joka laivahylyn
pirstoista yrittää pelastavata lauttaa laittaa, yksinjätetty ja
toisilta hyljätty. Kaksi ajastaikaa minä turhaan etsein työtä ja
toimeentuloa, elättäen hengenpitimeksi perhettäni kirjatöillä,
kirjoittaen henkikirjureille ja oikeudenpalvelijoille, koska minulla
oli selkiä kirjoitus ja hyvä ulosanto. Minun taloni Toompäällä
myytiin velkamiesteni vaatimuksesta enimmän tarjoavalle, ja minä
muutin vaimoineni, lapsineni Kakamaien kaupunginosaan, kussa köyhä
rahvas ja epäsaksalaiset asuvat. Minun vaimoni Catharina sai myydä
kaikki koristeensa, hopiaiset vyönsä ja solkensa sekä saksankankaiset
vaatteensa, yksin ne kuurinmaalaiset merenkultakäädytkin, jotka minä
olin hänelle ylkämiehenä kihlajaisiksi lahjoittanut, ja samoin kaikki
meidän tinaiset pullomme, lautasemme ja kulhomme, niin ettei meille
jäänyt kuin yksi tinapikari ja puuvateja.

Mutta koska ristin ruoska näin selkäämme ruhtoo, niin ovat moniaat
lujat uskossa, niinkuin Stephanus ja Paavali, mutta moniaat taas
heikot, niinkuin Kristuksen opetuslapset haahdessa. Niin minä en tästä
kaikesta olisi vielä ylön pahasti napissut, sillä minä tiesin tuntoni
puhtaaksi ja tunsin täyden miehenvoiman verissäni.

Mutta niinkuin sade- elikkä rajusää, koska hän kerran sisuansa purkaa
ja riehua alkaa, ei hevillä herkiä, vaan yhä tuopi uuden kuuron, niin
oli myöskin minun koettelemusteni laita.

Yhtenä päivänä molemmat lapsukaiseni, poika Antero ja tytär Hebla,
joitten ikä oli seitsemän ja kuusi ajastaikaa, ylitseastuen kieltoni
ja varoitukseni, juoksivat saunoittajan tykö, jonka anoppi äsken oli
kuollut ruttoon.

Ja jo seuraavana huomenena nämä kaksi tervettä ja kaunokaista lasta,
liikkuvaisia kuin rantalinnut, makasivat kankeina ja kuolleina. Ihmisiä
kuoli ylön paljon näihin aikoihin, eikä kirkon lattian alle enää ollut
lupaa haudata ketään. Niin heidät pantiin yhteiseen köyhäinhautaan,
kuin myös ruttohaudaksi kutsutaan, ulkopuolelle kaupungin muurin,
lähellä Jerusalemin mäkeä elikkä kurjain syntisten mestauspaikkaa,
kussa myös on hevosten nylkykenttä, koska meiltä puuttui rahaa heille
parempata haudansijaa hankkiaksemme.

Mutta minun vaimoni Catharina muuttui tästälähtein kivulliseksi,
niin että sen kaikki äkkäsivät, ja häneen tuli outo levottomuus ja
hengenpalo, niin ettei hän enää tahtonut paikoillansa pysyä, ja suuri
kärsimättömyys, jota minä rukouksella ja pitkämielisyydellä kantaa
koetin, vaikka tosin oma sydämenikin valjusti vaikeroi perillisteni
menetystä. Ja minä olen nähnyt hänen istuvan monta tiimaa ja
huojuttavan tyhjää helmaansa, niinkuin vaimot, jotka lasta sylissänsä
liekuttavat, niin että jo syrjäistenkin tuli häntä surku.

Mutta kolmannen ajastajan alussa minun virasta luopumisestani tapahtui,
että Vesteråsin Herra Piispa Johannes Rudbeckius tuli Tallinnan
kaupunkiin katsastamaan Herran viinamäkeä Vironmaalla ja äkkäsi maan
marroksi ja työntekijät perin kelvottomiksi, niinkuin minä jo tähän
kirjoittanut olen.

Koska siis piispa Rudbeckius alkoi perata Vironmaata Taivaallisen
Majesteetin ja Ruotsin kuninkaan Gustavus Adolphuksen nimessä, niin
tapahtui, ettei hän mielikarvaudeksensa saanut yhtäkään pappia
lähtemään Reigin vastaperustettuun seurakuntaan Hiidenmaalla, joka oli
juuri lohkaistu Käinan emäseurakunnasta, sillä kaikki kaihtivat näin
kaukaista paikkaa.

Mutta kun hän kyllin kauvan turhaan oli etsiskellyt, muisti hän minut,
virkaheiton ja murhasta syytetyn miehen, ja niin vihittiin minut Reigin
ensimmäiseksi papiksi sinä Syyskuun seitsemäntenä päivänä, Anno 1627.




III


Niin siis tapahtui, että minä jouduin Reigiin yhdessä vaimoni
Catharinan kanssa, että täytettäisiin, mitä Jumala tutkimattomassa
neuvossansa oli päättänyt.

Mutta oli niinkuin entinen elämäni olisi mennyt lukkoon takanani, ja
kaikki, mitä hänessä oli, häpiätä, erhetystä ja murhetta, mutta myöskin
riemun rahtua. Niin en minä enää alinomaa muistellut ihmisten vääryyttä
ja kiittämättömyyttä enkä myöskään, kuinka korkialle minun elämäni
kaari vielä olisi kohota tainnut. Vaan minä päätin tyytyä osaani ja
katselin ympärilleni ja näin sanoin itselleni:

_Haec est domus tua, Paule Lempeli_, — tässä on sinun nyt elettävä,
tähän myös todenperään kerran kuoltava, ja tuossa vähässä kirkkomaassa
luittesi valjettava hamaan siihen saakka, kuin arkkienkeli Mikael
Tuomiopäivänä pasuunaansa toitottaa. Mitäs siis enää turhia pyristelet?»

Mutta koska minä omin silmin näin nämä Reigin rannat, niin en minä
totisesti enää hämmästellyt, ettei Piispa Rudbeckius ollut saanut
tänne parempata sielunpaimenta kuin kuolemantuottamuksesta syypenkissä
seisoneen miehen. Sillä näitten rantojen autius on ankara ja ahdistaa
mielen, eikä yksinäisempätä alaa liene monta Vironmaalla eikä
Svean valtakunnassa, ja yhtä hyvin olisi minut taidettu lähettää
_exilium'iin_ elikkä maanpakoon Suomen elikkä Ruotsin Lappiin.

Mutta koko Hiidenmaa ynnä Reigin kanssa kuului tähän aikaan
korkialle Herralle ja Valtamarskille Jacobus de la Gardielle,
rahvaalta Laiska-Jaakoksi kutsuttu, joka oli ostanut sen
kolmestakymmenestätuhannesta hopiatalarista, senjälkeen kuin hän oli
ottanut avioksensa kuninkaan entisen lemmityisen, Ebba Brahen.

Vaan kartalla on Hiidenmaa niitten neliskulmaisten _timpsaiojen_ elikkä
sarvivehnäisten kaltainen, joita Tallinnan turulla kaupitellaan.
Reigin kohdalla puskee ranta kahden puolen kauvas mereen kaksi sarvea,
jotka ovat Kõpun ynnä Tahkunan niemet. Niin näitten sarvien välissä on
synkiä korpisaari, niinkuin härjän otsassa kyhmy, kuin on nimeltänsä
Kõrgessaare. Ja vielä siitäkin ulompana on hietaselkiä, meren luotoisia
ja kareja, kussa norpat ja hallit elokuussa avioidessansa asustavat,
ja joutsenparvet joka kevät levähtävät, koska he matkaavat pohjoista
kohden suurille, suolattomille vesille.

Sillä totisesti, helpompi on näillä seuduin hylkeitten asustaa kuin
ihmisen lasten. Maa nielee vettä janoonsa ja nousee meren pohjasta
niinkuin luomisen päivinä, ja saaret muuttavat heitänsä niemiksi,
salmet joiksi, mutta lahdenperukat järviksi, niin että _Genesis_ ja
luomisen ihmeet ovat alati silmäimme edessä. Vaan meri yhä alenee,
jättäen jälkeensä autiota karjanummea, jolla ei viihdy puu eikä pensas,
vain vesikivet. Niin minä vahvasti epäilen, eiköstä tämä Reigin lahti
kerran kuivu.

Mutta kaksi peninkuormaa Reigin kirkolta, keskellä meren selkää,
käypi lakkaamaton pärske ja lainemurto, niinkuin sata hallia siellä
purstoillansa piehtaroisi, ja talvisin ajautuu ahtojää korkeiksi
röykkiöiksi. Niin maarahvas nimittää tätä kurimusta _Suureksi Rahuksi_,
mutta ruotsalaiset _Näckmansgrund'iksi_, ja monet Hansalaivat kuin
kulkevat Tallinnan ja Visbyn ja Bremenin väliä, ovat siellä juuri
surkiasti haaksirikon tehneet ja hukkuneet ynnä laivamiestensä kanssa.
Niin on päivänselkiätä, ettei kaikki tämä käy päinsä luonnollisin
keinoin, vaan Saatanalla täytyy olla omat vehkeensä pelissä, ja hänen
valtansa suuri tämän seudun ylitse.

Myös oli pappilani kurjassa kunnossa, ikkunalasit kaikki ratki
rikkoimina, ja seinät sisältäpäin nokimustat.

Mutta minun sieluni oli kaupungeista ja heidän valleistansa ja
torneistansa, heidän väenvilinästänsä ja turhuuden markkinoistansa
yltäkyllänsä saanut eikä tosin erämaata eikä yksinäisyyttä säikkynyt,
vaan sen tervetulleeksi toivotti. Koska minä uuden asuinsijani
tarkastanut olin ja myös uudet seurakuntalaiseni tervehtinyt, niin
tuli sydämeeni rauha ja lepo, jonka kaltaista en ollut maistanut siitä
asti kuin koettelemukseni päivät alkoivat. Niin minä pyhästi lupasin
Luojalleni ja itselleni, että elämäni tästä lähtein pyhittäisin
alhaisen ja oppimattoman rahvaan hyväksi, joka oli laumakseni annettu
(sillä Reigin asukkaat olivat miltei järjestänsä hylkeenpyytäjiä ja
kalamiehiä, maarahvasta sekä ruotsalaisia sekaisin), ja tämän Reigin
eteen, kuhun kohtalo oli minut tuonut.

Niin minä ryhdyin työhöni Reigissä parhain aivoituksin, niinkuin
silloinkin, koska Jumala oli hyväksi nähnyt panna minut paljon päälle.
Ja alussa näytti tosin siltä, niinkuin Herra olisi ajaksi kytkenyt
kahleisiin kaikki Helvetin hurtat ja ajokoirat, jotka olivat minua kuin
otusta takaa-ajaneet, ja näin suonut minulle hengityshetken.

Sillä vaikka minun työni oli raskas ja vaivalloinen, ja minä olin
aluksi yksin suuressa seurakunnassani, ja tämä rahvas yhä syvällä
taikauskon ja noituuden pimeydessä, niin siunasi Herra kuitenkin
ponnisteluni. Kun minä olin Sanan ruoskaa kuin myös kaakin- ja
jalkapuuta ynnä häpiäpenkkiä ahkerasti viljellyt ja vielä kaksi pahinta
noitaa maallisen oikeuden käsiin jättänyt, toisen poltettavaksi, toisen
seivästettäväksi, niin eivät rakkaat reigiläiseni enää rohjenneet
ripustella nauhansuikaleita eikä muita kirjavia hepeniä tammiin elikkä
pihlajoihin elikkä myöskin kipuvitsapensaisiin kirkon tykönä, kuten
heidän pakanallinen ja jumalatoin tapansa oli. Sillä nämä sieluparat
uskoivat puissa asustavan väkeviä henkiä, jotka paransivat heidän
karjansa ja raavastensa taudit ja heidän omatkin kipunsa. Eivätkä he
myöskään enää alati juosseet lausujoitten, suolanpuhujien ynnä muitten
Pirun puoskarien tykö apua saamaan, vaan tulivat juomaan niinkuin
janoinen lauma elävästä lähteestä, joka on Jesus Kristus, meidän
Vapahtajamme.

Mutta kun minä hengelliseltä työltä ja toimeltani pääsin, niin minä
reigiläisten kanssa kävin kalassa elikkä myös hylkeenpyynnillä, sillä
minä olen jo hamasta nuoruudestani asti ollut kiivas metsänkävijä ja
kyttä niinkuin autuas Nimrod. Niin on minun sydämeni himo alati olla
oleilla metsissä ja vesillä, viritellä rihmoja ja panna tähdelle metsän
merkkejä, kuin on teeren kukertelua, tarhakärmetten ja multalierojen
oloa ja haarapääskyn lentoa.

Niin minä näillä retkilläni luovuin papillisesta vaatetuksestani ja
vaatetin itseni niinkuin yksi heistä, ja tämä tuli minulle tavaksi ja
toiseksi luonnoksi, niin että minä lopulta vain pyhä- ja juhlapäivinä
asuani muutin. Ja samalla minä myöskin — olkoon tämä sanottu! — aloin
muutenkin laiminlyödä ulkonaista muotoani ja mitämaks unhoittaa
hiukseni sukimatta ja leikkaamatta.

Niin ei olisi kenkään, ei edes oma vaimoni, taitanut minua
reigiläisestä kalamiehestä eroittaa, koska minä talvella Luuvalon
päivänä muitten mukana köysikimppu olalla ja lammasnahkaturkit ylläni,
mutta jalvoissani polvenkorkuiset vesisaappaat, tuuralla jään vahvuutta
edessäni askel askeleelta koettelin, matkalla ajojäälle.

Kävi parahultainen pohjoistuuli, joka on tuulista terveellisin, koska
se ruumiin karkaiseepi ja puristaa kokoon ihmisen huonot nesteet,
etteivät ne leviämään pääse.

Mutta hylkeet olivat heidän häitänsä viettäneet, niinkuin tämän
luontokappaleen tapa on, elokuisilla luodoilla Kootsaaren, Külalaidin
ynnä Helmerahun luona, ja meren jäätyessä siirtyneet suurelle merelle
Gotlandia kohden, jota maarahvas Ojumaaksi kutsuu. Vaan Paavalinpäivän
tienoissa syntyivät emoistansa jäällä valkiat, pitkäkarvaiset poikaset,
muuttuen moniaassa viikossa heliäntäplikkäiksi.

Niin koska me jääaukion reunalle ennätimme, niin kelletteli siinä
mahallansa keväisessä auringonkiillossa kuusiviikkoinen hallinpoikanen,
hylje-emon pyydystäessä hänelle murkinata jään alta.

Ja tämä hallinpoika ärhenteli ja urisi kuin äkäinen koiranpentu, ja
kävi hampaat irvissä tuuraan kiinni.

_Nota et observa!_ tämä oli minun ensimmäinen talvinen hylkeenpyyntini,
ja minä tunsin vereni kiertävän vetriämmin tästä näystä.

Sillä tuskin oli poikanen äännähtänyt, kun jo emohylje hädässänsä
syvyydestä sukelsi, poikasellensa avuksi muka, koska järjettömiä
luontokappaleitakin näin veri vetää.

Mutta hylkeet ynnä muut alemmat luodut on suotu kristitylle ajanratoksi
sekä soveliaaksi ruumiin ravinnoksi. Koska siis emohylje hänen
ymmyrkäisen päänsä vedestä koroitti, niin kävi köyden viuhaus, ja
keihäs upposi hänen niskahansa.

Vaan nyt alkoi kamppaus niinkuin elämästä ynnä kuolemasta, sillä
emohylje äkisti umpisukkeloon sukelsi, niskassansa vääntyvä väkä, ja
köyttä jään alle lappaen, niinkuin iso lohi koskessa siimaa lappaa.

Näin minäkin, Reigin pappi, muitten mukana pingoittuvata köyttä
pitelin, polvillani tuuran päällä, koska avannossa verinen vaahti
kuplina kuohui, niinkuin ei olisi milloinkaan Tuomiokoulua,
Isiocratesta ja Hesiodosta elikkä Bodeljea ja Bartholinia, sitä
öljysilmää ja länkäsäärtä, ollut. Mutta tämä oli tulista menoa,
miehiselle miehelle ja hänen verillensä sangen soveliasta, ja minä
tunsin voimieni kaksinkertaisiksi kasvavan.

Vaan koska hylje hetkeksi vauhtiansa hellitti ja pulpahti pinnalle,
henkeä vetääksensä muka, niin kävi tuura, ja halli, kuoliniskun
saatuansa, jäi kellettämään avantoon. Niin me pyydystimme samana
ehtoopäivänä ajojäältä vielä yksitoistakymmentä hyljettä, halleja ynnä
norppia.

Ja minä opin sangen nopiasti hyljekeihään heiton ja kaiken, mikä
hylkeenpyyntiin tulee, niinkuin en olisi ikänäni muuta tehnytkään,
ja minun oli mieleni hyvä, koska seurakuntalaiseni minua kiittivät.
Lumesta ja jäästä kuin myös tämän leikin vaarasta valui sieluuni rauhaa
ja unhoitusta, niinkuin lasista kallista ja parantavaista voidetta.

Koska me yövyimme jäälle, laittaen makuussamme tapettujen hylkeitten
väliin, näin pakkasessa lämpiminä pysyäksemme, niin minä valvoin vielä
tovin aikaa toisten jo nukkuessa ja katselin hehkuvaisia hiiliä, jotka
olivat jääneet kytemään nuotiosta jääröykkiön varjoon.

(Sillä me olimme ehtoolla aterioineet ja keittäneet padassa
hylkeenlihaa, joka maistuu makialta niinkuin nuoren hirven paisti.)

Ruumiini läpitse kulki niinkuin vilun värinä, vaikka makasinkin kahden
hylkeen välissä.

Niin minä nousin ja iskin tuluksilla taulaan tulta ja panin palavaisen
taulan heinätukkoon, mutta heinätukon vähäisten halkojen alle.

Ja kun lieska kirkkaasti jäätä valaisi, niin minä istuin yksin nuotion
ääressä. Mutta minun ajatukseni olivat makiat, ja minä ajattelin siinä
jäällä istuessani:

»Hyvin teit, Herra, ettäs minut tänne toit, pois ihmisten turhuudesta,
juonista ja kateudesta, joilla ei lepoa eikä loppua ole. Eikö ole
onnellisempi oloni täällä jään autiudessa ja alhaisen rahvaan parissa,
kuin se oli maailman turulla, kirjanoppineitten seassa ja kunnian
kukkuloilla? Minun vihamieheni ovat kaukana eivätkä tänne astikka
minuun rupia. Onhan minulla siviä vaimo, joka on jalo Jumalan lahja ja
tulee Herralta, joka kahdesta tekee yhden lihan, Syr. 26: 3.»

Vaan koska minä näin ajattelin, en minä aavistanut, kuinka lyhyt minun
sieluni lepo oli oleva, ja korkialla minun pääni päällä tuikki minun
kylmä ja kuiva kohtalontähteni Saturnus.

Mutta kun me kolme yötä ja päivää näin olimme pyydystäneet ajojäällä,
niin oli meidän yhteinen saaliimme kolme kolmattakymmentä hyljettä.
Niin me läksimme paluumatkalle Reigiä kohden, hylkeet liukuen
seljällänsä pitkin lumista jäätä, miesten vetäminä niinkuin kelkat,
köysi kautta lävistettyjen etukäpälien, ja suussa rauta.

Ja koko Reigin- ynnä Rootsikylän vaimonpuolet olivat meitä vastassa
rannalla, ja kylissä alkoi kohta suuri hylkeenihran ynnä lihojen keitto
ja suolaanpano sekä nahkanparkinta, ennenkuin ne vietiin Haapsalun ja
Tallinnan markkinoille.

Mutta koska minä oman osuuteni kanssa, joka oli kaksi mahtavata hallia,
Reigin pappilahan astuin, kuin oli vähän matkaa kirkolta maantien
ja kujan takana, niin minun vaimoni Catharina peräytyi minua aivan
kuten sinä ehtoona, koska kerran Bodeljesta tulin. Eikä hän tahtonut
kättänsä hylkeeseen satuttaa eikä myös sen lihaa elikkä ihraa, vaikka
se olisi ollut kuinka valkiata, kielellensä panna eikä sen löyhkää
sieraimissansa sietää, niin se oli vastoin hänen luontoansa. Vaan
palkkapiikain oli tehtävä tämä kaikki hänen edestänsä, ja hän käski
vielä viruttaa uudellensa avannossa koko pyykin, joka oli ollut
saunassa, koska hylkeet pihaan tuotiin, ettei mitämaks siihen hajun
haikua jäisi.

Ja vaikka hän ei sitä tosin sanoin sanonut, niin minä kuitenkin tajusin
hengessäni, että hän sydämessänsä salaisesti nureksi ja katsoi ylön
minun talonpoikaista vaateparttani ja ajanvietettäni Reigissä.




IV


O, minun vaimoni Catharina Wycken, syvälle sydänveriini sinä mahdoit
mennä, koska en sinusta irti pääse, vaikka eläisin vanhaksi kuin
rautakivet elikkä kuten Methusalah, jonka ikä oli yhdeksänsataa ja
yhdeksänseitsemättäkymmentä ajastaikaa. Ja kipiät sekä kirveleväiset
olivat ne haavat, jotka sinä minuun löit, koska kolmenkymmenen
ajastajan päästä ne vielä niinkuin vanhat sota-arvet pahojen ilmojen
edellä kirvelevät.

Sillä vaikka minä itse päivien mennen Reigissä rauhani löysin, ja tämä
erämaan elämä oli lohdutusta loukatulle mielelleni, niin ei näin minun
vaimoni Catharina.

Vaan se hengellinen muutos, joka oli äkisti julkitullut hänessä,
senperästä kun minä olin istunut pyövelin vankina Bodeljessa, ja
lapset pantu ruttohautaan, kesti ja kehkesi yhä Reigissä. Ei niin,
että hän olisi kitunut elikkä ruumiin raihnautta potenut elikkä
muuten kalpistunut. Ei, sillä meren tuuli poltti hänen poskensa
terveenvereviksi, ja hänen muotonsa ja vartensa, jotka tähän saakka
olivat olleet paremmin laihat niinkuin koskemattoman neitseen elikkä
lapsettoman vaimon, paisuivat ja vetristyivät, niinkuin nuoren naisen
tulee, ja hän oli kauniimpi entistänsä.

Mutta vaikka hän nyt vasta näin kauneutensa kukoistuksen saavutti ja
ruumiillisesti varttui, niin ei hänen sielunsa ollut entisellänsä.
Hänen silmissänsä, jotka tähän saakka olivat olleet niinkuin
untanäkeväiset kesken kirkasta päivää, oli toinen ja polttavampi palo
kuin ennen, ja vaikka hän yhä edellensä oli sanoistansa saita, niin
oli niinkuin hän vaiteliaisuutensa varjosta olisi korvan kuulematta
kysymistänsä kysynyt ja hämmästellyt. Niin hän oli kuin lyhty, jossa
jokainen taitaa nähdä kynttiläisen tulen lasin läpitse.

Jos Herra armossansa olisi siunannut uudellensa hänen kohtunsa
hedelmän, niin olisi monikin asia autettu ollut, ja kaikki nämä
mitämaks tulematta jääneet, ja myös tämä tarina tosin kirjoittamatta
pysynyt. Mutta Herra sulki umpeen hänen uumiensa tiet, niin ettei
hänellä enää lapsia ollut. Eikä vaimoni Catharina myöskään, niinkuin
muut huoneen emännät, etsinyt mielensä tyydytystä kotiaskareissa,
senkaltaisissa kuin vaimonpuolet tavallisesti aikaansa viettävät. Hän
ei ollut luonnostansa puuhakas eikä käsistänsä virkku, vaan teki usein
kaikki takaperoisesti, niin että palkollisetkin sen äkkäsivät, eikä
Reigin pappilassa koskaan ollut oikiata järjestystä, ei pyykinpesussa,
ei kaljanpanossa eikä suurissa syysteurastuksissa.

Niin minun vaimoni Catharina rupesi ruokkimaan sielussansa ikävätä,
joka on kaiken synnin alku ja juuri, vaikka se ei olisi aluksi sinapin
siementä isompi. Mitä ikänä hän silmin näki elikkä korvin kuuli, oli
vain niinkuin lisää särvintä kaipaukselle hänen rinnassansa, ja hän
ruokki sitä hartaasti niinkuin elättikäärmettä kynnyksen alla. Mutta se
isosi lakkaamatta eikä saanut kylläksensä.

Näin oli sielun vihollisella Saatanalla, joka himoitsee meitä niinkuin
nisua seuloaksensa, ja hänen trengeillänsä, joitten luku on yhteensä
yli seitsemän miljoonata, kepiätä aloittaa työnsä tässä nuoressa
sydämessä, joka oli suojatoin ja noituudelle ynnä villitykselle altis.

Niin tämä minun ihanainen vaimoni Catharina, josko hän sitten
rukillansa kehräsi elikkä myös kampeloita rihmaan kuivamaan pujoitteli,
kaiken aikaa ajatteli omaa onnettomuuttansa ja napisi Herran tahtoa
vastaan, joka oli tuonut meidät Reigiin.

Ja tämän kaiken minä tiesin sangen hyvin, vaikka hän sitä minulle ei
julkisanonut.

Niin minä kerrankin näin hänen menevän syksyllä yrttitarhaan ja
korjaavan vyöliinaansa tuulen puhdistamia omenoita ja nakertelevan
kovaa omenanraakilaa tovin aikaa, niinkuin sen happamuutta suussansa
hyväillen, ja sitten viskaavan sen kostiaan ruohoon. Ja senjälkeen hän
vei vyöliinassansa loput omenoista sioille ja katseli aidan takana,
kuinka he söivät, tonkien ja työntäen omenoita ympyrkäisellä ja
ruusunkarvaisella kärsällänsä. Mutta sen tehtyänsä vaimoni Catharina
pillahti itkuun ja kätki kasvonsa multaiseen vyöliinaansa.

Niin minä hänelle näin sanoin, nuhdellen:

»Catharina, mitäs itket, eikös ole olosi hyvä?»

Niin hän vastasi, ja se oli ensimmäinen kerta, että hän näistä puhui:

»Minä kauhistun tätä yksinäistä elämätä ja koko Reigin rantaa, ja se
maistuu suussani kuin omenan raakila, jonka ruohoon syljin.»

Niin minä sanoin:

»Vaimo, vaimo, varjelekin sielus noituudelta, sillä sinusta puhuu
kiittämättömyyden henki. Etkös ole vaatetettu, eikö ole sinulla ruoka
ja särvin, koskas isoot? Enkös minä sinua rakasta ja kunniassa pidä?
Eikös ole sinulla Jumalan Sana?»

Tähän ei hän enää mitään vastannut.

Vaan eikös olekin niin, että kaunis muoto vaatii myös kauniita
vaatteita, mutta kauniit vaatteet taas heidän katselijoitansa? Niin
Catharina Wyckenin paikka olisi tosin ollut Tukholmissa, koristamassa
Armollisen Drotninkimme Maria Eleonoran hovia, eikä Reigin maanpaossa,
kussa häntä katselivat vain kalalokit.

Mutta toisen kerran yhtenä talvipäivänä minä saavuin kirkon törmän
alta, kädessäni kahta haukikalaa kantaen, jotka olivat jäätyneet Reigin
matalaan lahteen, ja minä ne sieltä paljain käsin jään alta pyydystänyt.

Niin koska minä kalat pirtin pöydälle panin, ei saanut vaimoni
Catharina niistä silmiänsä irti, vaan tuijotteli lakkaamatta.

Niin minä vihdoin kysyin:

»Mikäs mieltäsi kaivaa, vaimo?»

Niin hän vastasi:

»Enköstä ole minäkin niinkuin nuo hauet, jotka henkensä uhalla jään
alla uiskentelevat, kunnekka jäätyvät kiinni? Minun lapseni ovat
kuolleet, ja minun uumeneni tyhjät, ja Reigi tukahduttaa minut,
niinkuin jäätyvä vesi kalat.»

Niin minä tähän sanoin:

»Catharina, sinun sielusi on sairas. Mutta kavahda Saatanata, sillä
hänellä on monta trenkiä.»

Niin hän vain vastasi:

»Oletkos kuullut vedenkarjasta, joka öisin Näckmansgrundista nousee
ja syö saraheinää aamunkoittoon asti. Niin rantataloihin kuuluu
jääneen siitä jokunen harmaa hieho. Mutta veteen takaisin on heidän
pyrkimyksensä, ja näin on minunkin, että minä sinne pyrin, kussa ei
minua ole.»

Tähän minä vastasin aivan ankarasti:

»Taistelenko minä turhaan täällä Reigissä vasten taikuutta ja Belialia
sekä Behemotia, kun vaimonikin haastelee pakanain ja taikauskoisten
suulla?»

Mutta minun sydäntäni raskautti murhe, sillä rakkauteni tähän vaimoon
oli sangen väkevä.

Niin minä itsekseni päätin, että koska seuraavalla kerralla siunaisin
meren, minä myöskin samalla siunaisin hänet ja rukoilisin salassa hänen
puolestansa. Ja tämä päätös huojensi sydäntäni.

Jürinpäivän tienoilla minä läksin rannalle Reigin satamaan,
niinkuin tapa oli, koska kalamiehet hankkivat lähteäksensä suurelle
silakka-apajalle Pärnun alle ja Tauksin matalikolle Muhun saaren ja
Haapsalun välillä. Mutta tämän he tekevät joka kevät, vanhan tapansa
jälkeen.

Rahvasta saapui Lillbystä, Leigrestä kuin myös Rootsikylästä,
lähtijöitä ja saattajoita. Meri oli väriltänsä niinkuin miekanterä ja
täynnänsä viriä niinkuin särjensuomusta, ja ilmassa tuoreen tervan
tuoksu.

Niin myös minun vaimoni Catharina oli mukana, minun erikoisesta
pyynnöstäni, ja hänen harteillensa oli heitetty isokukkainen ja
ruohonpäinen huivi.

Kalavenheitä oli kahdeksan luvultansa, kussakin tilaa kuudelle miehelle
ynnä kokille. Mutta talvipuhteina kudotut uudet silakkaverkot ynnä
suolasäkit kuin myös tynnyrit olivat kaikki paikoillansa venheitten
pohjalla.

Koska kaikki kokoontuneet olivat, niin minä nousin rantakivelle ja
siunasin lähtijöitä (sillä näin on tehty jo Paavin ajoista asti), ja
rahvas oli rannalla polvillansa. Minä siunasin heidän menonsa sekä
paluunsa, ettei heitä ehättäisi merellä myrskyt eikä myöskään usvat
eikä muut merihädät. Ja minä vielä vakavasti varoitin, etteivät he
kaatelisi viinojansa ja olviansa näkeille ja vedenemolle, niinkuin he
väkisinkin pyrkivät tekemään.

Senjälkeen minä siunasin meren ja kaikki hänen syvyytensä ja
kutuhautansa, mutta myöskin matalikot ja luotojen liepeet. Vielä
lisäksi minä siunasin silakat ja kampelat, ankeriaiset sekä siikakalat,
että he lisääntyisivät ja täyttäisivät meren ja verkkoihin tarttuisivat
ja näin Luojan tarkoitusta täyttäisivät, niin että reigiläisten
kalansaalis äveriäs ja ylenpalttinen olisi.

Niin tätä tehdessäni minä katsahdin vaimoni Catharinan puoleen, koska
hän muun rahvaan mukana rannalla polvistui. Minun sydäntäni pisti
kuin makiasta ja kirpiästä kivusta, eikä hän ollut kauvaan aikaan
niin ihanana minulle näkynyt, sillä hänen poskiensa sileys oli imenyt
hienoista ruskoitusta ahavasta ja auringosta, mutta hänen povensa
ruohonpäisen huivin varjosta paistoi valkiana kuin valjennut merilevä
rannalla.

Ja minä ajattelin äkisti, mieleni kirkkaudessa:

»Kuka tietää? Herra siunasi Saarankin, joka oli jo ijällinen, ja hän
synnytti miehellensä Abrahamille pojan Isakin, josta oli tuleva paljon
rahvasta ja kuninkaita, ja vielä siunattu Siemenkin. Vaan Catharina,
minun vaimoni, on vielä nuori ja kukoistuksensa kukkulalla.»

Niin minä rukoilin palavasti hänen puolestansa ja siunasin hänet,
niinkuin olin siunannut äsken meren ja hänen asukkaansa, ja myös
hiljaa lausuin: _»Jesus, Nazarenus, Rex Judaeorum»,_ mitkä sanat ovat
osoittaneet heitänsä erinomattain voimallisiksi varjelemaan sekä karjaa
että ihmisiä.

Ja koska me yhdessä kotia menimme, niin meri tuoksui, ja me näimme
purjeitten kokoavan heitänsä täyteen tuulta ja katoavan Tahkunaan päin,
ja lokkeja ja variksia istuskeli pelloilla, ja ojat olivat tulvillansa
lumivettä, sillä kevät oli läsnä.

Mutta niinkuin hurskaan Jobin kirjassa luetaan:

»Vaan ihminen syntyy onnettomuuteen, niinkuin kuumain hiilten kipunat
sinkoilevat ylöskäsin.»

Niin olin myös tosin minä syntynyt onnettomuuteen, ja Catharina Wycken
ynnä minun kanssani, ja Skorpioni on minun horoskooppiani hallinnut
eivätkä Leijona elikkä Kaksoiset.




V


Vaan minun lukijani, joka pitkämielisyydellä minun murheellista
tarinatani seuraat, älä ota siitä sydämeesi häijyä levottomuutta,
jos nuori lienet, äläkä sopimattomia haluja, jos lienet ijällinen,
vaikka minun nyt onkin kirjaan pantava itsensä Saatanan metkuja, ja
taitaa näyttää, kuin keikkuisi vakaan hanhensulkani päässä Belzebubin
pitkäkyntinen sormi.

Sillä niinkuin Maa oli ennen täynnänsä Herran tuntoa, kuten meri
vedellä peitetty, katso profeetta Jesaias, se 11 luku, 9 värssy, niin
on maailma nyt, koska hän kadotustansa kohti kulkee, piripinnallansa
kaikenlaista saastaa ja myös Daimoneja.

Niin ei ehtinyt tosin vielä viikkoa kulua umpeen tästä Jürinpäivästä,
jolloin minä olin siunannut Reigin meren ja myös vaimoni Catharinan,
usko ja toivo sydämessäni, kun tapahtui, että Herra Superintendentti
Nicholaus Gaza minulle kirjeellä tiettäväksi teki, että Korkia
_Consistorium_ oli määrännyt minulle _Diaconukseksi_ Jonas Nicholaus
Kempen elikkä Kempiuksen, syntyisin Smålandista, Ruotsista ja tätä
ennen ordineerattu Tukholmin P. Claran seurakuntaan.

Ja tämä tapahtui minun oman toivomukseni jälkeen (katso! näin tosin
kiiruhtavi ihminen itse tietämättänsä kohtaloansa, Korkeimman käskyjä
edesauttaen!), sillä Reigin lauma ja sen laidun lyöttiin liian laviaksi
yhden paimenen kaita. Niin _Diaconuksen_ tehtäviä tässä seurakunnassa
oli siunata ruumiita vuoronperään esimiehensä kanssa, — kuitenkin
niin, että pääpapin osalle tulisivat äveriäämmät! — oppia sairaita
ja kuolevia, nuhdella noitia kuin myös kurjia syntisiä ynnä kerran
kuussa saarnata Sant-Andruksen kappelissa Kõpussa. Tästä kaikesta
hän oli saapa kaksitoista riikintalaria vuodessa ja vapaan ylöspidon
esimiehensä tykönä.

Mutta kun minä menin vaimoni Catharinan tykö ja hänelle Herra
_Diaconuksen_ tulon tiettäväksi tein, kuin myös Herra Superintendentti
Gazan kirjeen näytin, niin hän sanoi, ylön yrmiästi:

»Tuleeko mitään hyvää tälle huoneelle Nicholaus Gazan kautta? Pois
se! Minä sitä nimeä en siedä, enemmän kuin rienausta elikkä ruttoa.
Se Jesuitain sikiö, joka juoksee Puolan ja Paavin asioita, ja sinulta
virkas ynnä kunniallisen nimen vei, kurkoittaa vielä tänne asti sinua
lyödäksensä. Tiedätkös sinä elikkä tiedänkös minä, kenenkä hän tänne
vielä kiusoiksesi lähettääpi?»

Niin minä hämmästyin hänen kiihkoansa, sillä hän oli lauhkia ja lempiä
luonnostansa ja ratki harvoin toisesta pahan sanan lausui. Ja minä
sanoin, häntä vaimentaen:

»Vaimo, jollen minä näistä vaikerra, vaan visusti vaikenen, miksis siis
sinä niitä muistelisit ja näin vanhaa kaunaa esiinkaivaisit? Tämä on
ollut vaikiata aikanansa, sillä tosin on meidän vaelluksemme kuluessa
paljon kestettävä Perkeleeltä, maailmalta ja vilpillisiltä veljiltä.
Vaan eikös ole meidän jo aika antaa anteeksi heidän, kuin ovat meitä
vastaan rikkoneet?»

Vaan hän sanoi, ja hänen kaunis muotonsa vapisi kiivautta:

»Totisesti, minä vihaan Gazaa ja sitä toista, sitä vääräsäärtä,
sitä Tohtori Heinricius Bartholinia, joka nyt virkaasi Toompäällä
pitää. Eikös parkunut hänen esikoisensa jo kastemaljassa, koska hän
häitään vietti? Ja onkos kukaan nähnyt sitä valtakirjaa, kuin hänelle
tohtoriuden takaa? Miksi olisi tämä mies ilman virhiä maailman
silmissä, ja sinä vikapää?»

Niin minä sanoin:

»Nämä ovat vanhoja asioita eivätkä tähän kuulu, Catharina.»

Vaan hän vain kääntyi minuun ja yhä tiukkasi:

»Niin sanos, minkä rikkomuksen on Herra _Diaconus_ tehnyt, että hänen
Reigiin tuleman pitää?»

Niin minä sanoin:

»Catharina, Catharina, mitäs henkes harhaa? Minkä rikkomuksen?»

Niin hän vastasi, ja katkeruus soi hänen äänestänsä:

»_Exilium_ on tosin sinun nimes oleva, Reigi, elikkä maanpako- ja
rangaistuspaikka monelle, — etkös tätä tiedä, Paavali Lempelius, Reigin
pappi, vaikka itse elinikäsi täällä syntejäsi sovitat! Ja jos sinä
luulet, että yksi nuori mies tänne vapaasta tahdostansa Tukholmista
tulee haukia tuulastamaan ja hylkeitä pyytämään, niin sinä perin
erhetyt. Miksikäs hän jättäis maailman, koska se vielä hänellen avoinna
on niinkuin autuuden portit! Vaan sinä katso tyystin etees, ettes
toista murhamiestä kattos alle saa.»

Niin nämä olivat kovia sanoja, ja minä sanoin:

»_Sine omni justa causa,_ — muista se, Catharina! — Ja jos meidän nuori
veljemme on hairahtunut ja erhetyksen tehnyt, niin koettakaamme häntä
ojentaa yhteisesti.»

Niin Catharina, minun vaimoni, sanoi mietteissänsä:

»Joko hän on kerettiläinen ja harhaoppinen, elikkä hän on alttariviinan
ehtoolliskalkista maahan kaatanut elikkä myös kirkon vaivaispenningit
varastanut. Elikkä ei hän tiedä saarnaamisesta enempätä kuin tuon
kirkkomaan veräjän tolppa ja Pyhä Pietari kirkon nurkassa.»

Niin emme sen enempätä tästä asiasta puhuneet.

Mutta vaikka vaimoni Catharinan sanat näin olivat kirpiät, niin panin
minä kuitenkin sangen pian tähdelle, että hän alkoi tehdä valmistuksia
vastaanottaaksensa uutta Herra _Diaconus'ta_. Sillä tainkaltainen on
yhden vaimonpuolen luonto, että se yhtä sanoo ja toista tekee ja monta
eripuraista Elementtiä häneensä kätkee. Niin minä olin jo tottunut
vaimoni Catharinan vaihteluihin ja _observeerasin_ hänen mielensä
merkkejä, niinkuin merimies elikkä ranta-asukas tarkkaapi taivaalta sään
enteitä. Sillä tämä vaimo oli minulle minun taivaani ja minun ilmani,
minun pilveni ja minun merenpeilini, ja minä olin, — häpiä tunnustaa, —
asettanut autuuteni ankkurin häneen enkä ijankaikkisen elämän toivoon.

Niin oli minun mieleni hyvä nähdessäni, kuinka hän levitteli
vierastuvan lavitsoille nahkoja ja kirjavia verhoja ja vielä nokisille
seinillekin kankaita ripusteli, niinkuin olisi itse Herra Piispa
Rudbeckiusta odotettu. Mutta minkäs mahdat huoneelle, jonka akkunalasit
ovat häränkalvolla paikatut!

Niin vaimoni Catharina samoin tilasi Tallinnasta saakka kaikenlaisia
kryytejä, kuin on kaneelia, kardemummaa, inkivääriä, safrania, muskotia
ja kryytineilikoita ja vielä sokeriakin, näitä kaikkia taikinaan
sekoittaaksensa, ja hän myös pani herrainolutta, joka oli niinkuin
parasta rostockilaista elikkä vismarilaista, honkatynnyrin täydeltä.
Vielä hän valmisti erinäisiä ruokia kuin Tallinnassa oli minun
aikanani yksissä suurissa piispankatsojaisissa käytetty, niinkuin
kapakalaa öljyn ja rusinain kanssa ja hamppupuuroa safranin, pippurin,
kuminoitten ja hunajan keralla.

Niin minä mielisuosiolla hänen askartaa sallein, että hänen luontonsa
levottomuus lauhdutuksensa saisi.

Mutta kun minä näin hänen polvistuvan kirstunsa edessä ja kaivavan
esiin mitä hänelle oli mahtanut jäljelle jäädä meidän äveriytemme
ajoilta olkahuiveja ja kirjavia nauhoja, niin minun tuli häntä ja hänen
kauneuttansa surku, ja minä huokasin juuri syvästi ja sanoin itsekseni:

»Kuinka ihana olisi saksankangas elikkä vaikkapa damasti tämän vaimon
olkapäillä, sillä hän kantaisi sen niinkuin ruhtinatar! Ja kuitenkin on
halvin kedon kukkainen hänen rinnallansa kuin sininen safiiri elikkä
jaloin meren päärly.»

Mutta hänelle itsellensä minä visusti varoin näitä ilmisanomasta, etten
hänen mielensä haikeutta herättäisi.

Vaan ääneen minä hänelle sanoin:

»Catharina, kun sinä minulle palat, on Reigi minulle rakkaampi kuin
itse _Castrum magnum_ Tallinnan Toompäällä ja koko kristikunnan kiitos!»

Niin hän nousi niinkuin unesta kavahdettuna ja kietoi käsivartensa
minun kaulaani ja minua halasi, niinkuin ei ollut tehnyt ei pitkään
aikaan. Ja hänen suunannossansa oli suloisempata hekumata kuin
konsanansa tähän asti, niinkuin olisivat hänen verensä äkisti
syttyneet, vaikka hän yhä oli kaino ja häveliäs, niinkuin siviän
vaimon sopii. Niin minä join hänen huuliltansa niinkuin sulaa
mettä, juopumukseen asti, sillä minä tätä vaimoa janosin suurella
ja sammumattomalla janolla, niinkuin en olisi ikänä hänestä tainnut
kylläkseni saada.

Mutta tuskin oli hän suunannostani irtautunut, kun hän sanoi:

»Minäpä unhoitin panna uuden säämiskäisen korvatyynyn Herra
_Diaconukselle_! Panenkos minä hänen vuoteellensa suden elikkä
karhunvällyt?»

Ja tämä tapahtui ehtoolla ennen Jonas Kempen, sen uuden Herra
_Diaconuksen_ tuloa Reigiin.




VI


Koska minun siis nyt olisi otettava Jonas Kempen nimi suuhuni, niin
minä tunnen sieluni siitä yhä närkästyvän ja ratki _rebelleeraavan_,
vaikka hän on jo ammoin rangaistuksensa saanut, ja Herra minun sydämeni
niinkuin kuivan merenruovon murtanut. Sillä tosin minä olen vihannut
tätä miestä vihalla katkeralla kuin koiruoho elikkä Kuolleen Meren
suolasilakka, ja olisin tainnut hänen kärsimyksiänsä päältäkatsoa
hamaan ijankaikkisuuteen ja vielä näillä minun karhunkourillani
puusylyksen hänen kattilansa alle kantaa ja hihkua:

»Pala ja kärvenny, niin ettei sinusta kaviota eikä sarvea jäljelle jää!»

Näin on minun luontoni vihassansa hirmuinen, koska häntä härsytetään ja
härnätään.

Sillä totisesti on tämän miehen hahmossa _Satanas_ ja _Asmodeus_
kynnykseni yli astunut, ja minun kärsimykseni alkanut itää, niinkuin
kylvetty siemen sateella.

Niin jo ensimmäisenä ehtoona, sen uuden Herra _Diaconuksen_ tulon
jälkeen, koska me kaikin ehtoollispöydässä aterioitsimme, minä, Reigin
pappi, Paavali Lempelius ynnä vaimoni Catharinan kanssa, ja kolmantena
Herra Jonas Kempe Smålandista, se _Diaconus_, alkoi jo tämän Pirun peli
ja Daimonien tanssi minun vakaassa huoneessani.

Sillä kuinka sanoo jo kallis Kirkon Valo, P. Augustinus:

»Tämä Daimonien rutto hiipii sisään aistimiemme oviaukoista, lymyää
väreihin, sitoo hänensä soiton säveleihin, kätkeytyy katkuihin ja
tunkee sisälle tuoksuin kanssa.»

Niin alkoi tämäkin ehtoo niinkuin parhain pitopäivä, ylön riemullisesti
ja rattoa täynnä, kuin kristitylle luvallista on. Ja minä toin sen
uuden _Diaconuksen_ kunniaksi pöytään kaksi pullollista vanhaa
_Claret'ia_. — näin häntä arvon mukaan _trakteeratakseni_ — kuin
Valtamarski Jacobus de la Gardie itse oli minulle armollisesti
lahjoittanut omasta kellaristansa Suuremõisassa, sen jälkeen kuin minä
olin käynyt Pühalepassa saarnaamassa hänen kutsustansa.

(Vaan, totta puhuen, olin minä aivoitellut säästääkseni tämän
_Claret'in_ poikani ristiäisiin!)

Niin me söimme sangen vahvasti ja joimme herrain oltta ja näin
nauteimme Luojan antimista, kuin hän tällekin Reigin kaukaiselle
kolkalle on suonut.

Niin minä kaadoin _Claret'ia_ vieraalle siihen meidän ainokaiseen
tinapikariimme, mutta itselleni ja vaimolleni Catharinalle
puukuppeihin, ja se loisti, niinkuin olisi tuhat punaista rubiinia
juomaksi sulatettu, niinkuin viekas Cleopatra kerran helmen sulatti.

Ja me joimme Armollisen Kuninkaamme Hänen Majesteettinsa Gustavus
Adolphuksen ynnä myös Armollisen Drotninkimme Maria Eleonoran maljan,
ja minä sanoin:

»Hopia- elikkä kultapikari olisi tähän maljaan soveltunut elikkä myös
Böhmin kristallilasit, mutta sydämemme on silti vilpitöin ja alamaista
suitsutusta täynnä! Ja jääköön tämä kauvan kiusattu Vironmaa ainaiseksi
Ruotsin valtikan alle, kussa hänellä on hyvä turva!»

Senjälkeen minä taas koroitin ääneni ja puukuppini ja näin sanoin:

»Ruotsin voittoisain sotalaumojen malja, jotka sotivat Saksanmaalla
Keisarin, sen kadotuksen lapsen valtaa vastaan!»

Niin me joimme myös tämän maljan, mutta Catharina, minun siviä vaimoni,
vain vähän maisteli huultensa huipuilla.

Ja vielä kolmatta ja viimeistä kertaa minä huusin:

»Herra Jonas Kempen, sen Reigin uuden _Diaconuksen_, malja, että tämä
katto kaartuisi hänen päänsä päällitse niinkuin kunnian portti!»

Mutta koska minä ylitse pitkän pöydän uutta _Diaconus'tani_ katsoin,
niin näkyi hän minulle sangen kauniiksi katsannoltansa. Hänen ikänsä
oli mitämaks seitsemänkolmatta ajastaikaa, ja hän oli varreltansa
kaitaluinen ja hartioiltansa kapia, mutta kaula oli hänellä tosin pitkä
niinkuin kurjella, ja siinä kurkunsolmussa iso Adamin omena, joka
liikkui hänen juodessansa. Vaan nenä oli hänellä kyömy ja muuhun kasvon
muotoon verraten iso, ja samoin sieraimet suuret ja liikkuvaiset, ja
hänen silmissänsä alinomainen palo, niinkuin yhden levottoman hengen
hehku, joka hänen sisuksiansa niinkuin lieska poltti.

Mutta hänen vaatekertansa oli viimeistä kuosia ja kallista ainesta
ynnä tekoa, ja paremminkin yhden tukholmilaisen hoviteikarin elikkä
rahakkaan kauppamiehen kuin yhden köyhän ja kaukaisen seurakunnan
_Diaconuksen_, joka oli saapa kaksitoista riikintalaria vuodessa.
Ja hänen samettikauhtanassansa oli kalliit nahkapäärmeet ruskeasta
näädännahkasta ylt'ympärinsä, ja hänen hattunsa ylön iso ja leviä
lieriltänsä niinkuin ukonsieni, ja siinä heiluvainen sulkatöyhtö.

Niin tämä mies näkyi minulle kuin kirsimarja elikkä kriikunainen,
johonka lintu noukallansa kolon hakkaa, mutta joka kuitenkin kypsyy ja
on muita makiampi kielelle ja sentään piloilla.

Ja minä hämmästelin hänen vaatepartensa prameutta ja näin itsekseni
ajattelin:

»Totisesti, Catharina Wycken on oikiassa. Ei mahda tämä mies vapaasta
tahdostansa Tukholmia Reigiin vaihtaa.»

Mutta koska _Claret_ kerkesi kirvoittamaan Herra _Diaconuksen_ kielen,
niin hän alkoi meidän ja varsinkin vaimoni Catharinan mielenratoksi
laulaa kaikenkaltaisia tuiki maallisia viisuja, ruotsin sekä franskan
kielillä. Ja hän näytti, että hän oli tottunut kaikkiin kauniisiin
taitoihin ja niissä mestari oli.

Niin niitten joukossa oli tainkaltainen viisu:

    The creatur, foglar och diur,
    äro ey frij för hans tortur.
    Een lithen luur, then godhe Amor,
    öfwergåår den högsta muur
    medh sin figur till the jungfruur,
    som ära dock som ängla puur,

    Rätzlig han kan som een tyran
    plåga bådhe qwinna och man.
    David, som wan Goliath försan,
    till kierleek han ingen rådh fan,
    hans macht förswan, hans sinne bortran,
    kierlecken bleff hans öfwerman.

    Dröfflige såår mången man fåår
    för kierleek skull, at han gierna gåår
    fiortan åhr medh träldom swår
    i ödemarck och wacktar fåår.
    För hwijta låår och krusat håår
    legges mång cavaleer på båhr.

Niin minunkin nuoruuden vereni rynnistivät riehakasti päähäni, ja
kaikki teiniaikuiset temput ja mellastukset näytettiin minulle. Sillä
vaikka minä en ole milloinkaan mässääjä ollut, en minä ole myöskään
nurkissa torkkunut, eikä edes Isä Lutherus maallista ilonpitoa kiellä.

Niin minä huusin:

»Catharina, — lisää herrain oltta!»

Ja minä sieppasin kaikkein suurimman puukulhon, joka veti mitämaks
vajaan kannun verran, ja sen yhdellä siemauksella tyhjensin, ilman
henkeä välillä vetämättä.

Ja minä huusin ja lauloin kumiasti:

    »Remua, riemuitse ja vatsaas täytä,
    Parempata pesää et sentään löydä.»

Ja vielä minä virttäkin veisasin:

    »Der Teufel ist der ärgste Feind,
    Er reist
    Und treibt viel böser Tücken,
    In Gleisnerey
    So mancherly
    Er sich verbirget
    Viel Volcks erwürget,
    Wenn ers von dir thut zücken.»

Niin senjälkeen minä käskin tuoda pöytään yhden ison hevosenkengän ja
taitoin sen kahdeksi kappaleeksi sormieni välissä, niin että rusahti,
näin näyttäen, etten ollut unhoittanut Akatemian aikojani. Ja minä
kerskuin voimillani ja kehuin taittavani vaikka Portugalilaisen elikkä
kultatukaatinkin, sillä pääni höyrysi olvesta ja viinistä niinkuin
saunan kiuvas.

Ja että minä päihtynyt olin, niin minä etsein riitaa Herra Diaconuksen
kanssa ja aloin häntä hammastella ja sanoin:

»Onkos papit ja Herran paimenetkin Svean pääkaupungissa puetut niinkuin
liukkaat hoviherrat, jotka keimailevat ja pokkuroivat suosiota etsien?»

Niin Jonas Kempe, se uusi _Diaconus_, vastasi säyseästi, sillä hänen
päänsä oli vielä sangen selvä:

»Tosin käyskentelevät Tukholmissa papin vaimot ja tyttäretkin,
niinkuin aatelisarmot kilpikankaisissa huiveissa, leveissä hihoissa,
laahustimissa ynnä kultahytyröissä, ja sormukset heidän sormissansa.
Eiköstä siis papitkin?»

Niin minä yhä pyöritin päätä ja riitaa haastoin, perin unhoittaen, että
minun äsken oli ollut vaimoani Catharinaa surku hänen köyhyytensä takia:

»Ei näin ollut tosin Patriarkkain elikkä Midianin papin ja Philippus
Evankelistan tyttärillä! Pois se!»

Mutta minä näin vaimoni Catharinan aran ja säikkyväisen silmänluonnin
loistavan Jonas Kempeä vastaan, ja hänen hiljaisen ja kauniin suunsa
avautuvan niinkuin aurankukkaisen, koska hän sen _Diaconuksen_ sanoja
kuunteli.

Niin kiihko, kuin ei ollut vain viinan humalata, kipinöitsi verissäni,
ja minä huusin:

»Miksis siis Tukholmin jätit, kussa kraatari on pappeinkin herra ja
mestari? Mitäs tänne Reigiin tulit, kuin on _Finis Terrae_ elikkä
Maailman Loppu?»

Niin Herra Diaconus tummeni katsannoltansa, koska minä nämä sanat
sanoin.

Mutta Catharina, minun vaimoni, oli kahden synkiän miehen välissä
niinkuin kahden ukkospilven välillä kaunis taivaankaari, joka kimmeltää
hänen seitsemän värinsä kanssa, ja minä taisin nähdä, että hänen
sydämensä lepatti niinkuin linnun.

Vaan Jonas Kempe, _Diaconus_, sanoi kysymystäni vältellen:

»Jos Reigi tosin on Maailman Loppu, niin on täällä kuitenkin
kristikunnan kaunein kukkainen, joka on suloinen kuin Sulamith ja
kauniimpi kuuttakymmentä drotninkia ja kahdeksaakymmentä vaimoa ja
epälukuisia neitseitä.»

Ja hän katsoi kiinteästi vaimoni Catharinan puoleen ja sanoi:

»Catharina Wyckenin malja! Niin minä sinua katsoen, Catharina Wycken,
niinkuin harhaan joutunutta huoneen päätyä.»

Vaan tähän vaimoni Catharina, silmät permantopalkeissa:

»Mitäs sanot? En ymmärrä sinun puhettas, enkä mitä siinä piilee.»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, näin jatkoi:

»Harhaan joutunut pääty sinä tosin täällä Reigissä olet, Catharina
Wycken parka, — vieraitten talojen keskelle, oudolle kadullen,
tuntemattomaan kaupunkihin. Kaukana ovat ne huoneet, jotka kaltaisesi
ovat!»

Niin minun vaimoni Catharina nousi, niinkuin hämmingissä, meille
hyvänyön toivotti ja poistui pirtistä, sillä oli jo myöhä.

Mutta minä tunsin, että hän kätki Jonas Kempen, sen _Diaconuksen_,
sanat visusti sydämeensä, kussa ne itivät niinkuin otollisessa
mullassa. Sillä ne sattuivat hänessä verekseen ja kipiään paikkaan,
niinkuin salaiseen haavaan, josta hän apeutensa ja mielikarvautensa jo
kauvan oli ammentanut ja kaikki hänen kärsimyksensä Reigissä.

Vaan me Herra _Diaconuksen_ kanssa jatkoimme juominkeja, niin kauvan
kuin oltta piisasi, näin hänen tulijaisiansa viettääksemme, ja minä
vastoin tapojani join sangen vahvasti ja Herra _Diaconus'takin_ juomaan
yllytin, niinkuin olisin jotakin olvella poishuuhtoa halunnut, emmekä
me ennen lopettaneet, ennenkuin olimme oltta täynnä niinkuin iiliäiset.




VII


Näin tapahtui siis, että Herra Jonas Kempe tuli minun huonekuntaani.
Mutta niinkuin esi-isämme Adamin huoneessa ei ollut enempätä kuin neljä
henkeä, ja yksi heistä oli veljenmurhaaja Kain, niin ei meitäkään tosin
ollut Reigin pappilassa kuin kolme, ja yksi niistä oli Kiusaaja.

Sillä emmekös tiedä P. Kirjasta, ynnä siitä, mitä monikahdat noidat
ovat kidutuspenkillä ynnä vesi- sekä tulikokeessa julkitunnustaneet,
että Saatanalla ja hänen apureillansa on mahti mennä elävään ihmiseen
ja käskeä hänen jäseniänsä, niinkuin ne hänen omansa olisivat, ja näin
vaeltaa ihmisen hahmossa maan päällä? Emmekös näe tätä myös riivatuista?

Niin on myös minun uskoni luja, että Jonas Kempessä asusti yksi
langenneista Enkeleistä, joka hänen kauttansa turmelusta maan päälle
kylvi, ja Herra sallei sen tapahtua, estämättä.

Mutta alussa näkyi minullekin, että uuden Herra _Diaconuksen_ kanssa
oli uusi elämä Reigin pappilassa alkanut, ja kaikki vanhat uudeksi
tulleet.

Sillä Reigin pappilassa, kuin oli tähän saakka ollut yksi
murheenalainen ja hiljainen paikka, alkoi tosin tämän perästä toinen
meno ja komento, niin että minä toisinansa epäilin, tokko minä olin
enää Hiidenmaalla vaiko keskellä Tukholmia elikkä myös Tallinnan hälyä.

Niin vaikka tämä uusi Herra _Diaconus_ ei laiminlyönyt, mitä hän
virallensa velvollinen oli, niin piisasi häneltä kuitenkin ylön paljon
aikaa kaikkinaiseen maailmalliseen himphamppuun, jota ei tosin tainnut
suorastansa synniksikään sanoa, vaan pikemminkin _Adiaphora_ oli.

Niin eivät joutaneet enää pappilan hevoset pilttuunsa seiniä
pureskelemaan, vaan niillä oli yhtämittainen ajo, sillä Herra
_Diaconus_ halusi tutkiskella tämän Hiidensaaren, niinkuin pivossansa
pitäen. Niin hän kävi vuoronsa perää Kõpun majakat ja Ristnan ja
Tahkunan kärjet, mutta myös Pühalepat, Emastet ja Suuremõisatkin,
vaikka tosin Valtamarski ja hänen kreivittärensä olivat matkoilla,
ja pian saatettiin sanoa, että hän tunsi tämän saaren paremmin kuin
moni mies, joka ikänsä kaiken oli sillä elänyt. Ja vielä hän souti
Kõrgessaareenkin ja meren luodoille, ja yhtenä päivänä purjehti Sihvri
Aadun kanssa itse Näckmansgrundillekin elikkä Suurelle Rahulle,
jonne tosin tulee Reigin rannasta kaksi meripeninkuormaa. Ja on hän
sen soutanut ristiin rastiin ja vielä antanut Sihvrin Aadun manata
merenkoiraa ja vedenemoa, josta minä tosin häntä sangen vakavasti
nuhtelin.

Mutta koska hän ei pitemmille retkille ennättänyt, niin hän vaelteli
joka Jumalan ehtoo tulukset ja taulapala taskussansa kyläntakaisella
karjanummella ja sytytteli katajapehkoja tuleen, usein monta yht'aikaa,
niin että ne näkyivät niinkuin palavat tulisoihdut, ja lehmät kiitivät
pakoon ynnä lampaitten kanssa, ja kyläläiset kävivät minullen
valittamassa.

Vaan Herra _Diaconukselle_ itsellensä tämä näkyi suureksi ratoksi,
ja tällä hän on selkiästi osoittanut, että kaikista Elementeistä,
joittenka puoleen itsekutakin vedetään (sen mukaan kuinka veremme on
sekoitettu), olkoon se Vesi ja hänen kosteutensa elikkä Tuli ja hänen
lämpönsä elikkä Maa ja hänen kuivuutensa elikkä vihdoin Ilma ja hänen
kylmyytensä, häntä vedettiin juuri väkevästi tulen puoleen, joka oli
hänen Elementtinsä.

Mutta ehtoot, jotka alati olivat minun aikanani Reigin pappilassa
olleet pitkät ja sangen yksivakaiset, olivat nyt ylön rattoisat ja
naljaa sekä naurua täynnä, niin että palkollisetkin panivat tähdelle
tämän muutoksen. Sillä Herra Jonas Kempe, se Reigin uusi _Diaconus_,
oli taitava sanoistansa, ja hänen kaskuillansa ei ollut loppua enempätä
kuin Sareptan lesken öljyllä hänen kruukustansa. Niin hän näkyi
tietävän tähdellensä kaikki, mitä kuulumisia oli hovissa kuin myös
korkeitten kirkonmiesten ynnä ritarien ja vielä porvarienkin parissa.
Ja hän tiesi myös paljon tarinoita kaikenlaisista kaukaisista maista
ja vaelluksista ja muista ihmeellisistä asioista maalla ja merellä.
Eikä hänen _Historia'nsa_, vaikka niissä tosin oli viljalta kryytiä
sekä kruutia, olleet koskaan vallan säädyttömiä, vaan osasi hän sanansa
sovittaa, niin että kaino naiskorvakin niitä vahingotta kuunnella taisi.

Niin minä ja Herra _Diaconus_ usiasti keskenämme _disputeerasimme_,
varsinkin hengellisistä asioista. Vaan näin minä tahallani tein,
sillä minä ehdoin tahdoin yritin Herra _Diaconus'ta_ sanoissa solmia
ja eritoten hänen oikiaoppisuuttansa tutkistella, tokko siinä
kerettiläisyyden hapatusta olisi. Sillä minä kaikessa hiljaisuudessa
epäilin häntä harhaoppisuudesta, ja että hän sentähden oli lähetetty
Tukholmista Reigiin. Mutta vaikka minä kuinka taitavasti kysymykseni
ansat asetin, ei hän niihin langennut, eikä hänen saarnoissansa
myöskään ollut mitään Jesuitain elikkä Paavin opeista.

Ainoastaan kerran, koska meidän välillämme kiristyi kiivas väittely
Salomonin Korkiasta Veisusta, niin Herra _Diaconuksen opinio_ näkyi
minulle ratki kerettiläiseksi, etten sanoisi pakanalliseksi.

Ja tämä tapahtui yhtenä suviehtoona Juhannuksen aikaan, koska yöt
vielä olivat valkiat niinkuin päivä, ja Catharina Wycken istui meidän
kanssamme.

Niin minä sanoin, niinkuin kirkko tosin opettaa, että Korkia Veisu on
yksi vertauskuvallinen puhe Kristuksen ja Seurakunnan välillä, niinkuin
Yljän ja Morsiamen, kussa Morsian kiitetään, ja Kristuksen rakkaus
julkituodaan.

Vaan silloin Jonas Kempe, se _Diaconus_, tähän sanoi:

»Ei näin, Paavali Lempelius, vaan se on maallisen Rakkauden ylistys,
koska kaksi rakastavaista toisiansa ikävöiden halajavat ja rakkautensa
ihanasta vaivasta sairaat ovat.»

Ja vielä hän sanoi:

»Ei laske aurinko tänä ehtoona, ennenkuin jo uuden aamun koitto on
läsnä. Niin istu vielä, Catharina Wycken, äläkä lähde pois, sillä
ei ole enempätä kuin kolme näin valkiata yötä vuoden ympärinsä. Ja
kuulkaat tätä, ja kuule sinäkin, papin muori, ja sitten sanokaa, mitä
tainkaltainen on!»

Niin Jonas Kempe, se Reigin _Diaconus_, alkoi ulkomuistista lukea
Korkiata Veisua:

»Minun ystäväni vastaa ja sanoo minulle: nouse, minun armaani, minun
ihanaiseni ja tule!

»Sillä katso, talvi on kulunut ja mennyt pois.

»Kukkaiset ovat puhjenneet ulos kedolla, kevät on tullut, ja
toukomettisen ääni kuuluu meidän maassamme.

»Ottakaat meille ketut kiinni, ne vähät ketut, jotka turmelevat
viinamäet, sillä meidän viinamäkemme ovat röhkäleillä.

»Minun ystäväni on minun, ja minä hänen, joka kaitsee kukkaisten
keskellä.

»Siihen asti, että päivä jäähtyy, ja varjot kulkevat pois. Palaja,
ole niinkuin metsävuohi, minun ystäväni, elikkä niinkuin nuori peura
Eroitusvuorilla.»

Ja hän sanoi, ja minulle näkyi, että hänen hengityksensä oli lyhyt ja
kiivas hänen rinnassansa:

»Miltäs tämä teillen kuuluu?»

Niin minä sanoin:

»Minä kuulen siinä Kristuksen ja hänen hengellisen morsiamensa elikkä
kristillisen seurakunnan keskustelun ja Kristuksen rakkauden tätä
morsiantansa kohtaan, ja siinä kaikki, Jonas Kempe.»

Vaan Jonas Kempe, se _Diaconus_, silloin kääntyi minun vaimoni
Catharinan puoleen, joka ei vielä ollut yhtään sanaa virkkanut, ja
kysyi:

»Ja mitäs sinä kuulet näissä sanoissa, Catharina Wycken?»

Niin Catharina Wycken hiljaa sanoi:

»Minä kuulen siinä sen minkä sinäkin, herra Jonas Kempe.»

Niin minä työlästyin heidän uppiniskaisuuteensa ja sanoin, sangen
ankarasti:

»Lakatkaa jo jumalattomista puheista tässä kristillisessä huoneessa, ja
sinä, Jonas Kempe, kavahda kerettiläisyyttä, sillä se sinua väijyy.»

Mutta minä panin tähdelle tänä ehtoona, minkä minä jo muutenkin
tähdelle pannut olin, että vaimoni Catharina piti alati sen Herra
_Diaconuksen_ puolta, ja he puheissansa sangen hyvin yhteen sopivat.
Sillä jos yksi heistä ylisti Tukholmia, niin toinen jo heti mitämaks
Reigiä solvasi, ja näin kaikkinaisissa asioissa, niin että toinen vain
kuin toista säesti.

Ja he olivat myös molemmat nuoria ja heidän ikänsä yksi, ja he
olivat kaunokaisia katsoa silmälle, niinkuin kaksi kallista sormusta
timanttein ja päärlyin kanssa, jotka samaan sormeen soveltuvat ja
ovat tehdyt yhden mitan jälkeen ja saman kultasepän kädellä. Niin
minä itseni perin usiasti ijälliseksi ja ylön yksivakaiseksi heidän
rinnallansa tunsin, vaikka minä tosin olin vielä parhaassa miehuuteni
ijässä.

Vaan koska minä elämästäni Jumalan johtolankaa etsin, sitä piskuista
ja ohukaista rihmaista, millä Hän vastahakoista syntistä perässänsä
pelastukseen vetää, niin minä hämmästyin omaa sokeuttani, jolla minun
silmäni olivat lyödyt juuri kauvan aikaa. Sillä minä en hevillä
äkännyt, mikä tuli se oli, kussa Herra _Diaconus_ oli kotonansa
niinkuin Salamanteri, enkä että Saatanan tuliset nuolet jo tietämättäni
pääni päällitse viuhuivat.




VIII


Mutta näinä aikoina minä aloin taas tarkkailla vaimoani Catharinaa,
että minä houkkuudessani luulin rukoukseni Jürinpäivänä Reigin rannalla
kuulluksi tulleen, ja hänen minulle sydämensä alla lasta kantavan.

Sillä monet merkit näyttivät sinnekäsin, ja minä näin hänen usein
kaivelevan ruokaa lautasellansa, niinkuin nirso ja sitä vierovan,
ja hänen näköpäässänsä oli verenvaihdos ylön nopia, niin että hän
toisena hetkenä hehkui kuin tuliheinä, mutta taas toisena sammui sangen
kelmiäksi niinkuin lehdossa illakko.

Vaan tämä ajatus oli minun sielulleni rakas ratki, sillä minä tiesin,
että lapsi on vaimon oikia vaimennus, ja minä olin tätä rukoellut
perillistemme menetyksestä saakka ja uskoin, että se meidän elämämme
hyvään päin kääntäisi.

Niin minä etsein hetkeä puhuakseni vaimoni Catharinan kanssa, ja koska
me kerran kahden jäimme, niin minä sanoin:

»Catharina, kallis vaimo, kuinkas on laitas? Erhetynkös minä, vai
oletkos raskaana minulle? Onko Herra kuullut rukoukseni?»

Niin hän katsoi minua pitkään niinkuin muukalaista ja sanoi:

»Paavali Lempelius, minun on sinua surku, vaan älä turhia toivo, ettes
pettyisi! Ei ole tämä syli enää koskaan lasta liekuttava, vaan marto on
Catharina Wycken.»

Ja koska hän nämä sanat sanoi, niin hän kirstulle kumollensa heittihe
ja siinä kipiästi nyyhki. Mutta kun minä häntä halata tahdoin, niin hän
torjui minut tyköänsä, enkä minä häntä lohduttaa tainnut, sillä minä en
tiennyt hänen murheensa oikiata syytä.

Mutta ehtoolla olivat hänen kyyneltensä lähteet ehtyneet, ja hänen
harmaat silmänsä loistivat niinkuin virran kalvo, enkä minä ole häntä
ennen niin riemullisena ja nauravaisena nähnyt. Eikä hänen kujeillansa
ollut mitään rajaa, ja niin he ilakoivat sen Herra _Diaconuksen_ kanssa
niinkuin kaksi vallatonta lasta, ja Catharina Wycken sallei Herra
_Diaconuksen_ opettaa itsellensä uusimpia viisuja, joita he sitten
yhdessä lauleskelivat, sillä Catharina Wyckenillä oli heliä laulunääni.

Vaan minun mielessäni alkoi viritä niinkuin hienoista levottomuutta,
niinkuin viinamarjan mahlassa, koska se astioihin kootaan ja kannen
alle seisomaan pannaan. Näin alkoi minunkin mieleni hiljaksensa käydä,
niinkuin syvyydessä olisi salaa kuplinut ja poreillut, vaikka ei vielä
päältäpäin mitään näkynyt.

Mutta tämä oli minun tuskani viina, kuin nyt käydä alkoi minun sydämeni
astioissa.

Niin tapahtui yhtenä heinäkuun ehtoona uuden kuun aikana, että minä
lähdin Reigin lahdelle tuulastamaan yhdessä Herra _Diaconuksen_ kanssa.

Kivikkovedet olivat vakaat ja hämärtyväiset, ja ehtoo tuulastuleen
sovelias, sillä pimeys oli pehmiä matalan lahden yllä, niinkuin silkin
kuidut.

Niin minä hoidin ahingasta, mutta Jonas Kempe, se _Diaconus_, kohenteli
tulta, joka paloi ruuhen kokassa tervaisissa männyn juurikkaissa
rautaisen ristikon päällä.

Ja tämä tuulastaminen oli Herra _Diaconukselle_ iso ilo ja
ajanvietteistä rakkain, eikä hän koskaan siitä kyltynyt, sillä siinä
hän sai olla Elementtinsä kanssa.

Vaan kivien kätköissä lymyilivät hauet ja muljottelivat liikkuvata
tulenpaistetta, joka ei ollut niinkuin päivän kuvajainen, vaan ei
myöskään niinkuin kuun kajo.

Niin minä nostin ahinkaallani tosin monta haukikalaa ja ankeriasta ja
aivoittelin tästä sunnuntaisen saarnanaiheen saavani, sillä minä näin
tulessa ja kaloissa yhden _Metaphora'n_ elikkä vertauksen.

Ja yö oli niin hiljainen, että olisi luullut virvatulen pitkin vesiä
hyppelevän, ja laakapohjainen ruuhi lipui vaiti niinkuin pilven varjo,
koska hän kuun ylitse kulkee.

Eikä meillä ollut Herra _Diaconuksen_ kanssa paljoa puhumista
keskenämme.

Mutta koska me kalasaaliimme kanssa pappilan pirttiin ennätimme, niin
istui vaimoni Catharina yhä meitä odottamassa, vaikka oli jo sydänyön
hetki, ja hänen edessänsä pitkällä pöydällä oli puinen kaljahaarikka.

Niin pirtti oli hämärä, ja minä jäin akkunan alle kalasaaliini kanssa
askartamaan.

Silloin minä kuulin Jonas Kempen, sen _Diaconuksen_, äkisti sanovan:

»Ellet enää juo, niin kurkoita haarikka tänne, papin muori.»

Mutta Catharina, minun vaimoni, vastasi, ja hänen äänensä oli sula ja
hunajainen niinkuin kuhertavan metsäkyyhkyisen:

»Minä siitä jo tosin join, Jonas Kempe.»

Niin minä näin Jonas Kempen, sen _Diaconuksen_, sangen nopiasti kaksin
käsin haarikkaan tarttuvan ja siitä ratki ahnaasti kuin janoon nääntyvä
juovan, niinkuin Herra Tristan lemmenjuoman.

Ja hän sanoi, tosin niin hiljaa, että henki tuskin kulki hänen
kulkussansa, mutta Herran tahto oli, että minä sen kuitenkin kuulin,
toiselle puolen pirttiä:

»Suloinen on sinun suusi sija, ja haarikka, kuhunka huulesi ovat
kajonneet, papin muori. Nyt juo sinäkin vuorostasi, Catharina Wycken.»

Niin minun vaimoni Catharina otti vuoronsa perään hitaasti haarikan ja
sen huulillensa nosti.

Niin Jonas Kempe sanoi:

»Nyt me olemme siis samasta haarikasta huulillemme juoneet, ettäs sen
muistat, Catharina Wycken, sinä Saronin ruusu.»

Mutta niin totisesti kuin autuutta toivon, eikös heittänyt Herra
_Diaconus_ hetkenä, koska hän haarikkata piteli, siihen yhden
taikakalun elikkä sen yli synnillistä lukua lukenut, niin että tämä
juoma oli polttava heidän sisuksiansa niinkuin hullukaalin elikkä myös
keison juuri ja rakkauden päihtymyksellä heidät päihdyttänyt hamaan
hulluuteen asti?

Sillä nämä kaksi kadotettua sielua kurkoittivat jo nyt kohti toisiansa
ja synnin virvaa, niinkuin kalat Reigin lahdella tuulastulta, ja kohti
sitä Helvetin lieskaa, joka oli heidät nielevä, kuten niin monta kurjaa
sielua ennen heitä.

_Exempla sunt_, läheltä ja kaukaa: Israelin kuningas David ja
Bath-Seba, Urian, sen Hethiläisen emäntä, myös Herra Tristan ja Isolde
Heljähius, ynnä Liivimnaalta kirjuri Franz Bonnius ynnä jalosyntyinen
neitsyt Barbara von Tisenhusen, kuin upotettiin surkiasti hänen
lihallisilta veljiltänsä luvattoman rakkautensa takia.




IX


Mutta nyt on näin, että niinkuin savu ajaa poies mettiläiset
mesikennoista, niin myös Epäluulo ajaa poies ihmisten sydämestä P.
Hengen ja kaikki P. Enkelit.

Niin minullen myös näkyi tästä ehtoosta saakka, ettei Reigi eikä Reigin
pappila enää entisellänsä ollut, eikä myöskään minun oma viheliäinen
sydämeni.

Sillä vaikka minä tosin en mitään varmaa tiennyt, ja kaikki vain
minun omia ajatuksiani oli, niin ei kestänyt enää kauvan, ennenkuin
Epäilyksen kyykäärme ennätti poveeni pesiä ja siellä seitsemän
poikaansa siittää, kuin ovat nimeltänsä Epäluulo, Luulevaisuus,
Mustankipeys, Mielikarvaus, Viha, Epätoivo ja Murhanhimo. Ja tämä
viimeinen, ehkä heistä kyllä nuorin, on myös heistä väkevin. Vaan
kaikki nämä seitsemän kyykäärmeen sikiötä heräsivät henkiin, ja
itsekullakin oli myrkkyhampaansa, josta hän veriini myrkkyä vuodatti.

Niin minä aloin salaa vartioida vaimoani Catharinaa ja _Diaconus'ta_
Jonas Kempeä, vaikka minä tosin visusti varoin katsannossani
epäluuloani ulosnäyttämästä. Ja tästä koitui minulle paljon ruumiin
sekä sielun levottomuutta, sillä Luoja on luonut minun luontoni
yksivakaiseksi, niin että se kyllä päälle käydä ja ankarasti iskeä
taitaa, niinkuin Hakkapeliitta, ja myös vihan puserruksen tuntea, vaan
ei hevillä salaväijytykseen taivu.

Mutta en minä tainnut nähdä mitään sen eriskummallisempaa heidän
välillänsä, vaan he paremminkin toisiansa välttivät ja perin harvoin
keskenänsä haastelivat.

Vaan eräänä ehtoona minä näin vaimoni Catharinan hämärissä kirkolle
päin menevän ja vyöliinansa alle jotain kätkevän. Ja koska minä
salaisesti häntä seurasin, niin minä äkkäsin hänen askartavan sen
pihlajan tykönä, jota maarahvas pyhäksi kutsuu ja sen oksille
pakanallisia hepeniänsä ripustelee.

Niin hänen mentyänsä minä kiiruhdin pihlajan tykö ja katso! multaa
oli juuri äsken pöyhitty, ja siinä kirkkaita Ruotsin hopiarahoja.
Ja _horribile dictu!_ pihlajan oksalla keikkui vähäinen vahasydän,
jonka vaimoni Catharina sinne oli ripustanut, näin pakanoitten ja
epäsaksalaisten taikauskoisia menoja seuraten.

Niin minun sydämeni täytettiin tästä häpiällä ja murheella, sillä
miehen on tosin vastattava vaimonsa, sen vajavamman astian,
hengellisestä tilasta.

Ja silloin minä sanoin vaimolleni Catharinalle, koska ehtoolla
aviovuoteessamme lepäsimme:

»Catharina, miksis näin teit? Miksis kannat uhria pakanoitten
jumalille, vaikkas hengelliseen säätyyn kuulut ja olet yhden
kristillisen papin vaimo?»

Niin minä tunsin hänen ruumiinsa loittonevan minusta, ja hän sanoi:

»Minulla on ollut vaiva sydämessäni, ja se kipiästi tykyttää. Niin minä
olen tästä rukouksessa Herralle puhunut, eikä siitä ole lievitystä
ollut. Niin minä ajattelin, että ehkä maarahvaan jumalat minua
avittaisivat.»

Niin minä sanoin:

»Catharina, sinä puhut niinkuin yksi vaimonpuoli elikkä typerä lapsi!
Ota paremmin yksi villainen vaate, kasta se viinaan ja aseta sydämesi
kohdalle, vaan älä sieluasi vaaraan pane!»

Mutta minä kuulin hänen valvovan kauvan ja vääntelehtivän vuoteellansa,
ja kun minä huomenena heräsin, olivat hänen silmänsä raukiat, ja varjot
niitten ympärillä.

Mutta joutsenet ja harmaat hanhet lentivät tänä syksynä sangen varhain
Kõrgessaareen ja Reigin ylitse, ja lumi myös tuli varhain elikkä jo
lokakuussa, niin kuin maarahvas sanoo:

    »Hanhet lähtee, halla panevi,
    Joutsen lähtee, lumi tulevi.»

Niin Näckmansgrund elikkä Suur-Rahu oli ahnas tänä syksynä, ja kuului
kuin koiran ulvontaa syysmyrskyjen aikana ulapalta, ja laivoja sekä
ihmisiä hukkui paljon, vaikka reigiläiset minun kieltoni ylitse
astuen uhrasivat viinaa ja oltta veden jumalille. Joulun alla ajoi
kaksi Reigin miestä sulaan Heltermaan ja Haapsalun välillä ja samoin
hukkuivat surkiasti ynnä hevostensa kanssa. Ja Pärnusta tiedettiin,
että aallot olivat ajaneet rannalle yhden Valaskalan, joka tosin kuuluu
Valtameren luomakuntaan eikä meidän meressämme mitään hyvää ennusta.

Mutta kaikki tämä vain lisäsi minun mieleni levottomuutta.

Niin yhtenä ehtoopäivänä joulun alla minun oli sangen kiireellisesti
lähteminen Luitjan kylään yhtä heikkoa sairasta oppimaan ja hänelle
ruumiin sekä sielun lohtua viemään, ja vaimoni Catharina jäi kotiin
kahden kesken Jonas Kempen kanssa.

Vaan tuskin olin minä sairaalle jäähdyttävän juoman antanut, hänen
sielunsa edestä rukoillut ja myös Pyhän Sakramentin jakanut, kun
minua jo väkevästi vedettiin kotiani kohti. Ja tämä veto oli niin
voimallinen, etten minä enää malttanut viipyä, vaikka kuolevan omaiset
minua jäämään anoivat.

Vaan minun oli kotia lähteminen, niinkuin minua olisi vedetty sinne
härkäparilla, vaikka sairas olisi henkensä heittänyt silmieni edessä.
Sillä näin oli minulle tämä vaimonpuoli tärkiämpi kuin itse Jumala ja
hänen pyhät käskynsä. Niin minä ajoin suoraa päätä takaisin Reigin
kirkolle kuin henkeni edestä ja hevostani hoputtaen.

Vaan en minä tosin olisi tainnut edes itselleni selkiäksi tehdä, miksi
minä näin ylöttömästi kiiruhdin.

Koska minä siis koputtamatta pirttiin astuin (ja minun oli syvälle
kumartuminen, sillä oven kamana oli perin matala) ja oven suussa
vaatteistani loppuja lumia pudistelin, niin minä näin vaimoni
Catharinan ja Jonas Kempen, sen _Diaconuksen_, istuvan kahden
lavitsalla talikynttelin valossa, ja vaimoni Catharina niisti kynttelin
saksilla talikynttiläistä.

Ja vaikka he eivät likitysten istuneet, eivätkä heidän syntiset
jäsenensä toisiinsa kajonneet, niin tajusin minä kuitenkin kirkkaasti
hengessäni, niinkuin ihminen joskus taitaa salattujakin asioita tajuta,
että ilma oli rakkaudesta raskas heidän ympärillänsä, ja heidän
huulensa äsken vaienneet rakkauden sanoista.

Sillä nämä sanat, kuin he äsken toisillensa kuiskanneet olivat, yhä
lentelivät ilmassa niinkuin polttavainen kipinäparvi elikkä niinkuin
kukkaislehdet, koska puu kukoistuksensa karistaapi.

Niin minun kurkkuani kuristi, niinkuin en minä olisi heidän syntisen
rakkautensa ilmaa keuhkoihini hengittää tainnut.

Ja minä sanoin vihdoin synkiästi:

»Mistäs puhuitten?»

Vaan ei heistä kumpikaan vastannut tähän minun kysymykseeni.

Niin minun vihani yltyi, ja minä sanoin vielä kerran:

»Mistäs puhuitten? Luittekos ehkä yhdessä Jumalan sanaa?»

Ja minä otin Postillan, kuin heidän edessänsä pöydällä oli, ja avasin
sen umpimähkään ja luin ääneen heille ja itselleni, kuin näin kuuluu:

»Näin sanoo Lutherus: mikäs ihminen on? _Respondit_: ihminen on
vähämielinen ja hullu _usque ad annum_ 40 elikkä neljäänkymmeneen
ikävuoteensa asti. Jonka jälkeen hänelle selväksi käypi, että hän on
narrien narri, mutta silloin on hänen Elämänsä jo ohitse.»

Niin minä naurun päästin ja Postillan pöydälle laskin ja sanoin:

»Viisas mies on tosin Lutherus, se kallis Herran soturi! Mutta meistä
on vain yksi yli neljänkymmenen, eikä hänkään ole hulluuttansa tähän
asti älynnyt.»

Niin minä näin talikynttiläisen varjojen tanssivan vaimoni Catharinan
kasvoilla.

Vaan tänä hetkenä putosivat minun silmäini suomukset, että minä
näkeväksi tulisin. Ja minä näin, niinkuin rajuilma olisi ollut
puhkeemaisillansa heidän päänsä päälle, niin nämä kaksi kurjaa
syntistä paloivat rakkaudesta. Sillä lemmenjuoma, jonka he yhdessä
olivat nauttineet, muutti heidän verensä polttavaksi tuleksi ja heitä
synnilliseen sylinantoon veti.

Mutta tänä yönä en minä koskenut vaimooni Catharinaan, vaikka minä
hänen vierellänsä lepäsin, vaan sydänyön hetkenä minä nousin ja hiivein
lukukammiooni ja siellä tutkiskelin itseäni rukouksessa ja näin Jehovan
puoleen huusin:

»Kuinkasta taitaapi tainkaltaista tapahtua? Enkös ole minä rakastanut
tätä vaimoa, jonkas minulle annoit ja kylkiluustani teit, niin että
ilolla olisin antanut henkeni enkä sitä paljoksi pannut, jos sillä
olisin hänen elämänsä lunastaa tainnut! Minä olen palvellut häntä
kymmenen vuotta ja olisin valmis kantamaan häntä käsilläni hamaan
vanhuuteen saakka, vaikka hänen hiuksensa olisivat harmaat niinkuin
kalliojäkälä, ja nyt hän kääntyy sen puoleen, joka on ollut hänen
silmäinsä edessä kuusi kuunkiertoa.»

Niin tämä oli minun mielestäni suuri vääryys Herralta, sillä minä olin
jo oman mittani jälkeen kyllin vääryyttä tässä elämässä kärsinyt. Ja
minä sangen pahasti napisin, vaikka minä nöyryydellä ja nurisematta
olin sallinut maallisen varani ja virkani ynnä kanssaihmisten suosion
itseltäni riistää.

Mutta tätä viimeistä, kuin minulle kallein oli, en minä olisi antanut,
sillä Catharina Wycken oli luu minun luustani, liha minun lihastani ja
sielu minun sielustani.




X


Mutta seuraava päivä oli lauantaipäivä, ja pappilan pirtissä oli
makkaran teko parhaillansa, sillä kalliit Joulujuhlat lähestyivät
kristikunnassa ja myöskin Reigin pappilassa, ja raavaat ja siat oli jo
teurastettu.

Vaan Jonas Kempe, se _Diaconus_, oli jo huomenella lähtenyt
Sant-Andruksen kappeliin, kussa hänen saarnaaman piti.

Niin minä pirtissä lieden luona istuin ja kuuntelin aikani kuluksi
trenkien ynnä palkkapiikaisten pakinoita, koska he itsekukin
askareellansa olivat.

Mutta minun mieleni oli synkiä ratki, ja minun mietteeni muualla, ja
murhanhimo poltti minun sydäntäni.

Ja minä katsoin vaimoani Catharinaa, kun hän verta sekoitti yhdessä
isossa puukulhossa, helmat sonnustettuina ja hihat ylöskäärittyinä.

Ja minä olisin autuuteni antanut, että olisin taitanut katseellani
tunkea sen piskuisen luulaattaisen läpitse, jonka takana hänen
aivoituksensa lymysivät, niinkuin seitsemän sinetin takana.

Mutta hänen otsansa oli puhdas ja selkiä, eikä sillä ollut yhtään vakoa
elikkä ryppyä vielä.

Niin minä kuulin palkollisten puhuvan Valtamarskista, Korkiasta
Herrasta Jacobus de la Gardiesta, Hiidenmaan valtiaasta, joka myös
Suomen ynnä maarahvaalta kutsutaan Laiska-Jaakko.

(Sillä tämä on alhaisen rahvaan mielenratto, että he saavat
ylemmistänsä rupatella.)

Ja jokainen sana tästä puheesta kuului korviini, josko minä tahdoin
elikkä en.

Niin yksi trengeistä sanoi:

»Niin on asiat, että Laiska-Jaakko otti avioksensa kuninkaan porton.»

Vaan tähän yksi vaimonpuolista vastasi, nuhdellen:

»Pidätkös, katala, suusi, sillä kuninkailla ei ole tosin porttoja, vaan
lemmityisiä.»

Niin taas tähän sanoi trenki, ilkamoiden:

»Samapa tuo lie virka kummallakin.»

Mutta nyt vanha kerjäläiseukko oven suusta tähän sanoa vätysteli
hampaattomalla suullansa:

»Pilkkaa, pilkkaa, pakana, itse Valtamarskia ja Ruotsin Majesteettia.»

Tämä puhe pisti sydäntäni, ja minä katsahdin taas salaisesti vaimoni
Catharinan puoleen. Hänen nuoret kasvonsa paloivat tulen paisteessa
punaisina, ja hänen käsivartensa olivat yltä yleensä verissä, koska
hän makkarapuikkoa ylön kiivaasti hypitteli. Makkarat puukulhossa
pullistuivat ymmyrkäisiksi ja kauniin kiiltäviksi, ja vaimoni Catharina
sitaisi ne nuoranpätkällä kiinni, niinkuin ei hän mitään kuullut olisi.

Mutta trengit taas juttujansa jatkoivat:

»Jos maarahvas elikkä vaikkapa kaupungin porvarikin tavoitetaan
avionrikkomuksesta, niin totisesti, toinen on rangaistus. Näin on
laki: syylliset mestattakoon miekalla Tukholmissa elikkä Tallinnassa
Jerusalemin mäellä.»

Niin vähä piikainen kysyi kimiällä äänellänsä:

»Missä se on, Jerusalemin mäki?»

Ja vanhin trenki vastasi:

»Sielläpä se on, siellä kaupungin portin ulkopuolella, kussa hevosiakin
nyljetään. Ja katu, kuin sinne vie, on Suuren Rukousnauhan katu, koska
Paavin aikaan kurjat syntiset ennättivät kerran heidän rukousnauhansa
lukea, kun teilattaviksi vietiin.»

Vaan nyt sanoi sama vanha vaimo vaikertaen:

»Voi jumalattomia, voi jumalattomia! Ennen maailman aikaan, koska
maarahvas vielä tässä maassa vallitsi, kaivettiin avionrikkojat pellon
vakoon, ja pää auralla härkäin kanssa puhki kynnettiin, — niin tehtiin.
Sillä salavuoteisilla pitää oleman osa siinä järvessä, joka tulesta ja
tulikivestä palaa.»

Ja vielä sanoi sama trenki, karkiasti kiroten:

»Tulityötä, — tulityötä se on haureus.»

Ja vanha vaimo:

»Puhkaiskaa, puhkaiskaa silmänne, etteivät ne täynnä himoa olisi!
Ottakaat oppia Hannalta, ettette vieraaseen ja muukalaiseen takerru!»

Mutta äkisti minä näin veren juuri korkialle kulhosta roiskahtavan,
jota vaimoni Catharina sekoitti, ja pirskuvan hänen valkialle
kaulallensa, kussa se paistoi niinkuin punainen viiru.

Niin minun vaimoni Catharina heitti nopiasti makkarapuikot
palkkapiialle, niinkuin hänen olisi äkisti paha elämä tullut, ja lähti
pirtistä. Mutta hänen katsannossansa oli hämmennys, ja minä näin hänen
pyhkivän verta kaulaltansa.

Niin minä huusin hänen jälkeensä:

»Catharina, kuhunkas menet?»

Vaan hän vastasi pirtin kynnyksellä, ympärinsä kääntymättä:

»Menen aittaan vilvoittelemaan, sillä minun on ylön kuuma.»

Mutta minun sydäntäni purivat epäluulo ja mustankipeys, niinkuin olisin
elävätä kärmettä pidellyt.

Ja koska minä taas yöni yksin lukukammiossa lepäsin, niin runteli minua
painajainen mustan orhin muodossa, jolla oli tuliset sieraimet, ja se
korskui ja kuopi kovasti, niin että minä havasin unestani likomärkänä
hiestä ja suuresta ahdistuksesta.




XI


Eikä minun tarvinnutkaan ylön kauvan odottaa, ennenkuin kaikki Herramme
Kaikkivaltiaan tahdon jälkeen laukesi niinkuin solmu, joka aukaistaan,
vaikka tämä köysi oli minulle paremminkin kuin hirttonuora.

Sillä tuskin olivat kalliit Joulunpyhät ohitse, kun minun Kolmen
Kuninkaan päivänä oli lähteminen Kärdlaan Jonas Kempen, sen
_Diaconuksen_, kanssa.

Mutta taivas oli tuiskuttanut kuivaa lunta niinkuin haljennut
jauholaari viikon verran.

Koska minä siis huomenella varhain oven aukaisin, niin vihlaisi
korviini kujan kulman takaa vihainen vinkaus, ja lumi sokaisi
silmännäköni, niinkuin olisi hiekkaa kouralla heitetty.

Niin minä sanoin _Diaconukselleni_, enkä minä häneen katsahtanut:

»Eipä taida tosin lähdöstämme tänäpänä mitään tulla, sillä tie on
tukossa, ja tuiskuttaa taivaasta sekä maasta.»

Ja nämä olivat ensimmäiset sanat, kuin minä olin Jonas Kempelle sanonut
tuosta ehtoosta saakka, paitsi kaikkein tarpeellisimpia.

Vaan Jonas Kempe oli jo vaatteissa, ja hylkeennahkaiset saappaat hänen
jaloissansa. Ja koska hän ei mitään vastannut, niin minä sallein
valjastaa hevosen.

Niin me pääsimme miten kuten Kärdlaan, jonne on Reigistä puolitoista
peninkuormaa, osaksi metsä-, mutta osaksi kylätietä, ja oli jo kuudes
tiima läsnä ja pimiä meidän paluumatkalle kääntyessämme.

Mutta pyry oli yltynyt väkevyydessä, ja tuulen voima ylön tuima.

Niin minä tunsin hetken tulleen, että minun puhuman piti, ja minä
sanoin Jonas Kempelle:

»Jonas Kempe, — minulla on sinulle tähdellistä puhuttavata, — josta en
enää vaieta taida. Kuuletkos siis ääntäni tämän Herran ilman läpi, joka
juuri ankarasti pauhaa?»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, vastasi:

»Ettäs sinä minua puhuaksesi tavoitit, Paavali Lempelius, sen minä
hengessäni tiesin. Niin puhu siis, mitä sinun puhuman pitää.»

Niin minä etsein soveliaita sanoja ja näin lausuin (sillä minä en heti
saanut niitä sanoja huuliltani, kuin kielelläni kipinöitsivät):

»Jonas Kempe, kuinkasta on laitas? Miksis Reigiin tulit? Oletkos syyhyn
vikapää?»

Niin Jonas Kempe vastasi, tuulen halki:

»Tätäkö sinä minulle puhua aivoit, Reigin pappi? Vaan turha oli sinun
tätä Herran ilmaa odottaa näitä kysyäksesi, sillä en minä olisi siitä
salaisuutta tehnyt. Eiköstä Gaaz sinullen tietää antanut, koska hän
minut Reigiin _ordineerasi_? Minun esimieheni emäntä Tukholmissa,
ehkä jo ijällinen, katsoi minun puoleeni ylön armollisesti, niinkuin
Potipharin, sen hovinhaltian, emäntä Josephia Egyptissä. Nyt sen
tiedät, Paavali Lempelius.»

Niin viha täytti ruumiini suonet niinkuin kiehuva vesi, enkä minä enää
vaieta tainnut, vaan huusin:

»Niinpä sinä nyt, Jonas Kempe, itse katsot toisen miehen vaimon
puoleen, häntä himoitaksesi! Vastaa, onkos näin?»

Ja vaikka minun vihani oli kuuma, oli minun pääni kuitenkin kylmä,
niinkuin rauta pakkasessa.

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, vastaa:

»Nyt sinä vasta kysymyksesi kysyit, Reigin pappi.»

Vaan minä ohjia tiukasti pitelin, eikä minun silmäni selittänyt muuta
kuin hevosen pään, sillä ilma oli täynnänsä polttavia ja pyöriviä
hiukkasia, joita tuuli piiskasi.

Niin minä sanoin:

»Jos meidän tähän lumituiskuun hukkuman pitäis, niin tahdon minä
totuuden, vaikka minun pitäisi se sinun luittesi ytimestä noutaa.»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, vastasi:

»Mistäs tiedät, Paavali Lempelius, etteikös Catharina Wycken itse
minullen pala?»

Vaan minä sanoin:

»Varokin sanojasi. Saatana, koskas herjaat, etten satuta sinuun kättäni
ja lyö simia latuskaiseksi niinkuin kampeljaista, Herran kirottua.»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, sanoi:

»En minä herjaa, vaan tämä on totinen tosi. Ja jollet sinä minun
sanojani usko, niin kysy Catharina Wyckeniltä, ja sinä olet vastauksen
saapa.»

Niin minä tunsin ensi kertaa, että tästä miehestä uhosi voimaa, joka ei
tosin ollut ruumiin eikä jäntereitten väkevyyttä, vaan yhden palavan
hengen.

Niin minä sanoin:

»Meitä on kaksi, Reigin pappi ja hänen _Diaconuksensa_, ja Catharina
Wycken on vain yksi. Kenenkä meistä kahdesta kuoleman pitää?»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, sanoi:

»Tämän minä sanon sinulle, Paavali Lempelius, autuuteni nimessä.
Totisesti on Catharina Wycken oleva minun, niin totta kuin Jumala
elää, sillä myöskin minä rakastan tätä vaimoa, ja hänen on valittava
välillämme.»

Vaan minä hänen Jumalan pilkkaansa kauhistuin, että hän tohti
Korkeimman nimen syntiseen suuhunsa ottaa, ja näin sitä herjata.

Niin minä huusin:

»Anna Jumalan ja Hänen P. Enkeleittensä pysyä heidän korkeuksissansa
äläkä heitä Helvetin juoniin sekoita, sillä sinä olet Saatanasta, eikä
sinulla ole oleva muuta autuutta kuin ijankaikkinen tuli.»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, sanoi:

»Aivotkos minut tähän paikkaan tappaa, Reigin pappi, niinkuin kerran
sen poikasen tapoit?»

Niin tämä sana selvitti äkisti kiihkoni ja minä sanoin:

»En ole tosin minä sitä poikaista tappanut, vaan se on väärä syytös.
_Sine omni justa causa._ Kristus, elävä Jumala, on todistajani. Enkä
minä sinun henkesi perään tavoita, vaan yhtä minä vaadin: ettäs
Reigistä lähdet ja juuri pian, Jonas Kempe.»

Niin me vaikenimme tähän, eikä kumpainenkaan meistä puhunut, vaan
itsekukin aivoituksiansa hautoi, niin että kuului vain hevosen huohotus
ja tuulten pauhua.

Niin tuli vihdoin Ketasten kylän kuja.

Mutta tie oli jo ammoin hankeen uponnut, niin että vain aidanseipäitten
kärjet kahden puolen hangista paistoivat.

Niin hevonen pysähtyi hädässänsä, vaaraa vainuten, mutta minä hammasta
purren sen lumeen pakoitin, sillä vereni oli kiivas tällä hetkellä, ja
silmissäni lenteli niinkuin mustia lintuja.

Niin se ensin mahaansa myöten kinokseen upposi, mutta sitten selän
näkymättömäksi, ja lopulta vain luokka ja korvat lumesta vilahtelivat.

Vaan reki kaiken aikaa huppelehti huimaavalla hangella niinkuin alus
aallokossa, etupuoli pystyssä, mutta perä pahasti painuen.

Niin minä huusin Jonas Kempelle, voimaini takaa, sillä tuisku tukki
ääneni:

»Jonas Kempe, otakin ohjat, sillä nyt minä astun reestä!»

Niin Jonas Kempe, sanaa sanomatta, tarttui ohjiin vuorostansa.

Mutta minä reestä kinoksehen astuin, hevosen kuormaa helpoittaakseni.
Eivätkä minun jalkani aluksi pohjanneet, vaan tienkamara väistyi
altani, niinkuin viekas ja kavala muta, ja lumi tunki sisään
saappaistani paljaalle iholleni purevaisen kuumana.

Niin minä lumessa rehkein uumiini saakka, ja minun jalannousuni oli
työläs niinkuin olisin lyijyharkkoja liikutellut, ja rukoukset, mutta
— häpiä sanoa! — myöskin kiroukset tunkivat huulilleni. Ja kaiken
aikaa uhosi kinoksista viekoitteleva väsymys, niinkuin höyhenisistä
patjoista, mutta kasvoni paloivat kuten suolavedellä priiskoitettuina.

Niin kuja oli miltei loppupäässä, kun minä äkisti kuulin Jonas Kempen,
sen _Diaconuksen_, oudosti ja niinkuin henkihieverissä korahtavan, ja
minä näin hänen päänsä vaipuvan yli reen laidan ja siihen hervottomana
jäävän.

Niin minä kysyin, tuulen halki:

»Mikäs on, Jonas Kempe?»

Mutta tähän ei tullut vastausta.

Niin minä vielä kerran kysyin:

»Mikäs on, Jonas Kempe, Kristuksen nimessä? Kuuletkos ääntäni?»

Mutta minä juuri nopiasti ajattelin:

»Herra, jos se lie Sinun pyhä tahtosi, että tämän miehen kuoleman
pitää, niin se tapahtukoon!»

Ja samalla Helvetin Vanha Kaarne koikkui niinkuin hevosen luokan päältä:

»Anna hänen kuolla, Paavali Lempelius, — Saatanan apurin, joka rikkoo
huonees rauhaa. Mitäs turhia haikailet? Nyt on hetkes läsnä! Tapa hänet
tähän paikkaan!»

Ja minä tunsin vihani hirmuisuuden, ja että minä hänen sydänvertansa
katsoa tahdoin. Ja minä sanoin itselleni: »Tosin ne miehet, jotka sinut
kerran murhasta tuomita tahtoivat, tunsivat sinut paremmin kuin sinä
itse.»

Sillä minun jäsenissäni oli suuri vavistus, ja minun mielessäni
sekasorto, eikä yhtäkään selkiätä ajatusta enää, ja vain viholliseni
veri olisi minut rauhoittaa tainnut.

Ja jos minun käteeni olisi sattunut puukko elikkä muu murha-ase, niin
en minä tiedä, kuinka olisi käynyt.

Mutta jo toisena tuokiona minä Kiusaajan ja hänen kuiskutuksensa voitin
ja sanoin:

»Kuinkas lyöt aseetonta miestä, joka ei itseänsä puolustaa taida?»

Niin minä kahmaisin kämmenelläni lunta reen sivusta ja tukin Jonas
Kempen suuhun, että hän virkoaisi, ja toisella kädelläni tuin häntä,
koska toisella ohjia hoitelin.




XII


Sillä joskin Jonas Kempen oli kuoltava väkivaltaisella ja
ennenaikaisella kuolemalla, niin ei sen kuitenkaan pitänyt tapahtuman
minun kätteni kautta.

Mutta yö oli jo läsnä, koska me vihdoin Reigin pappilaan ennätimme, ja
minä autoin Jonas Kempen pirttiin, sillä hän ei ollut vielä täysissä
tajuissansa.

Vaan koska minä hänet peräsänkyyn laskemaisillani olin, niin juoksi
toisesta tuvasta vaimoni Catharina kimiästi kirkaisten vastaani,
niinkuin unenhorroksesta säikytettynä.

Niin minä sanoin sangen lyhyeen ja mitään selvittämättä (sillä aika oli
täpärällä):

»Tuo lunta, vaimo, ja minkäs teet, tee nopiasti!»

Vaan silloin minun vaimoni Catharina tykkänään unhoitti itsensä ja
heittäytyi vuoteen jalkopäähän ja hoki, niinkuin hän olisi ollut
menehtymäisillänsä ja hengenlähdössä:

»O, auta Jesu! O, auta Jesu!»

Ja sillä välillä hän huuteli:

»Ethän kuole, — o minun armaani, o minun ystäväni, ethän kuole!»

Ja tainkaltaisena en minä ollut ennen ikänänsä häntä nähnyt enkä näin
suureen rakkauteen häntä mahdollisena pitänyt.

Vaan kuhunkas rakkauden panet, o ihminen ja vaimosta syntynyt, koska
hän herraudessansa tulee? Taidatkos sulkea hänet simpukan kuoreen ja
vajoittaa merten vahvuuteen?

Niin oli tämäkin syntinen vaimonpuoli, joka kerran oli vihitty
kristilliseksi aviovaimokseni, siinä lattialla niinkuin alasti riisuttu
silmäini edessä, ja kaikki hänen sielunsa salaisuudet ja hänen
rakkautensa, jonka hän minulta juuri visusti kätkenyt oli.

Ja minä näin, että hän tätä miestä sangen paljon rakasti.

Niin minä vain sanoin uudellensa:

»Tuo lunta, — ei hänellä mitään hätää ole, Catharina.»

Silloin hän katsoi minua peljästyneenä kuin paulaan sattunut lintu
niillä säikkyväisillä linnunsilmillänsä, niinkuin hän olisi äkännyt
sielunsa alastomuuden. Eikä hänellä ollut edes viikunanlehteä
verhoksensa, niinkuin esiäidillämme Evalla syntiinlankeemuksen
jälkeen Paratiisissa. Vaan hän ymmärsi kaiken ilmitulleen ja nousi
hoiperrellen, otti kiuluisen ja toi sillä lunta pirttiin.

Ja sill'aikaa, koska minä riisuin Jonas Kempen ja hieroin hänen
kangistuneita jäseniänsä lumella ja viinalla, niin vaimoni Catharina
kuumensi liedellä oltta ja sekoitti siihen hunajata ja rintaruohoja,
minun käskyni jälkeen.

Niin minä annoin kaikki minun käskyni yhtä lyhyesti, ja hän ne yhtä
nopiasti ja ääneti täytti. Mutta hän varoi puuttumasta Jonas Kempeen
eikä myöskään häneen katsahtanut.

Niin minä kaasin kuumaa oltta Jonas Kempen kurkkuun, niin että hän
alkoi rykiä, ja hänen jäätynyt verensä uudelleen virrata, ja minä myös
voitelin hänen jalkopohjiansa sulalla hanhenrasvalla, kunnes hän alkoi
virota. Ja kaikessa tässä oli vaimoni Catharina apunani, mutta niin
pian kuin Jonas Kempe silmänsä avasi, meni hän sanaa lausumatta toiseen
tupaan.

Niin hän istui siellä aviovuoteemme laidalla, sudenvällyillä, kun minä
astuin sisään, vaan ei sanonut yhtään sanaa.

Ja hänen suunsa oli taas kiinni ja vaitelias, ja hänen kaunis otsansa
puhdas ja siliä, niinkuin aina, ja koko hänen sielunsa lukossa. Mutta
hänen kätensä olivat niin kiintiästi ristiin liitetyt, että rystyiset
olivat valkiat.

Ja jollen minä olisi äsken nähnyt häntä permannolla polvillansa ja omin
korvin kuullut hänen vaikerrustansa, niin totisesti en minä olisi tästä
vaimosta mitään tiennyt vaan uskonut unennäyn nähneeni, sillä hän on
ollut minulle arvoitus hamaan loppuun saakka.

Mutta minä tunsin kieleni siteitten kirpoavan, ja minä sanoin:

»Ei nyt enää auta, vaimo, vaikka sinä siliästä jäästä itsellesi
suojuksen laittaisit, sillä minä olen nähnyt sielusi lieskan. Mutta
parempi olisi tosin ollut tämän huoneen rauhalle ja sinullekin,
Catharina Wycken, jollei Jonas Kempe koskaan olisi astunut tämän Reigin
pappilan kynnyksen ylitse, vaan hevonen hänet portinpieleen kuoliaaksi
ruhjonut, koska hän kujasta sisään kääntyi!»

Mutta kun ei hän tähän mitään vastannut, vaan yhä vain sormensa
kiinteämmin risti, niin minä jatkoin:

»Tosin on Jonas Kempen tästä talosta lähteminen, niin pian kuin päivä
valkenee. Ja minä tahdon syyttää häntä Korkian Oikeuden ja myös
_Consistorium'in_. edessä mustasta noituudesta ja liitosta Perkeleen
kanssa, ja hänet vielä roviolle saattaa, niin totta kuin minä olen
Reigin pappi!»

Niin minä kuulin vaimoni Catharinan heikosti parahtavan, mutta se vain
ärsytti vihaani, ja minä huusin:

»Mitäs sinun on Jonas Kempen kanssa tekeminen? Mitäs sinun häneen
tulee, vaimo?»

Ja minä tartuin häntä ranteista ja puristin sormillani, jotka taisivat
hevoskengän ja riikintalarin kahtia taittaa, ja yhä huusin:

»Miksis et vastaa? Palatkos hänelle, Catharina? Miksis et vastaa,
portto?»

Ja sillä välillä minä kuin mieletön hoeskelin:

»O, Catharina, Catharina, kuinkasta minä olen sinua rakastanut!»

Niin silloin minun vainioni Catharina, heikkona kivusta, äänteli, ja
hänen äänestänsä oli heleys haihtunut, niinkuin lasista, kuhunka on
tullut särö:

»O, auta Jesu, rakas Emanuel!»

Niin minä hänen siihen permannolle jätin, kuhunka hän oli kyykähtänyt,
ja menin talliin ja siellä puuskuttelin kauvan aikaa, hevosia lauteille
taputtelin ja heidän lämpimien ruumiittensa huurua hengitin, että
rauhoittuisin.

Ja luontokappalten mykkyys oli minun mieltäni myöten tällä erää, että
he vain minua tutkiskellen tuijottivat kiiltäväisillä silmäkalvoillansa
ja tavan takaa minun olkaani kostialla turvallansa nyhjäisivät, näin
osanottonsa julkituoden, vaan eivät tainneet kysyä eivätkä turhia puhua.

Vaan koska minä näin pari tuntia olin tallissa hevosten parissa
lymynnyt ja kiivauttani lauhduttanut, niin minä menin porstuaan
ottamaan sieltä lammasnahkaturkit ja kuivat hylkeennahat.

Niin minä kuulin vaimoni Catharinan hiljallensa kamarissa sinne tänne
liikuskelevan, niinkuin hän jotakin askarrellut olisi. Ja minun
käteni oli jo oven rivassa, ja jokin ääni minun sisässäni kiivaasti
kehoitti minua aukaisemaan oven. Mutta minä paadutin korvani ja sanoin:
»Kylliksi olet sinä jo tämän hameen helmassa riippunut, Paavali
Lempelius, niin että kunniasi ja vieläpä kuolematon sielusikin ovat
vaarassa olleet.»

Mutta tämä oli minun kohtaloni, etten minä ovea aukaissut.

Vaan minä menin pellolle, kussa pyry oli tauonnut, ja suoja käsissä.
Niin minä yhteen suureen olkiaumaan sijani laitoin ja siinä yöni
makasin, ja Kristuksen kärsimys oli minun silmäini edessä ynnä haava
hänen kyljessänsä, josta maailman pelastus on vuotanut.

Plinius, Plinius, totta sinä puhuit (vaikka tosin pakanana synnyit ja
myös kuolit), koskas sanoit:

»_Cum hominem dixeris, omnes miserias dixeris_.»




XIII


Vaan koska minä vihdoin uneen vaivuin, niin oli uneni ylön sikiä
ja raskas, niin että minä havasin vasta myöhään, ja minun kylkeäni
kylmäsi. Niin minä suureksi hämmästyksekseni äkkäsin talvisen päivän jo
matalaisen kiertonsa alkaneen ja tiesin nukkuneeni kauvan.

Niin minä muistin, mitä eilen tapahtunut oli, ja nousin sijaltani
olkiaumasta niinkuin mies, joka tietää päivätyön hänen eteensä pannun,
että hän kuormansa hartioillensa sälyttäisi, vaikka se raskaskin olisi.

Mutta jo pihamaalla minä hämmästelin hiljaisuutta, eikä yhtään
trenkiä näkynyt. Niin minä kuljin koko pappilan läpitse, väenpirtistä
vierastupaan, sieltä lukukammiooni ja vihdoin kamariin, kussa meidän
aviovuoteemme oli. Mutta minä äkkäsin vuoteen ynnä sen sudenvällyt ja
säämiskäiset korvatyynyt koskemattomiksi, niinkuin ei kukaan olisi
siinä yöllä maannut, eikä myöskään Catharina Wyckenin vaatekertoja
ollut seinillä. Niin Jonas Kempen vuode vieraspirtissä oli samoin
tyhjä, eikä häntä itseänsä eikä Catharina Wyckeniä missään näkynyt.

Niin tämä _observatio_ tunki sieluuni kipiästi niinkuin vaaja, joka
puun sydämen puhkaisee, ja minä riensin pihamaalle ja sieltä talliin ja
navettaan, paha aivoitus mielessä.

Niin minä näin kaikkien hevosten olevan poissa paitsi yhtä laukkia,
ja kolme palkkapiikaista seisoskeli lammaskarsinan ovella, niinkuin
lampaat pelvoissansa.

Niin minä heidän puoleensa tiukasti käännyin ja kysyin:

»Mitäs tämä tietää? Kussa on papin muori, ja Herra Jonas Kempe, se
_Diaconus_?»

Niin yksi vähä palkkapiika rupesi polviani halailemaan, suuressa
hädässä, niinkuin maarahvaan tapa on, ja nyyhki:

»Herra, emme me ole tähän vikapäät. Vaan meidän maatessamme he ovat
paenneet, ja me etseimme sinua emmekä löytäneet.»

Niin minä:

»Voi teitä, ettette emäntäänne vartioineet, niinkuin toimellisten
palkollisten tulee! Missäs trengit?»

Ja palkkapiika:

»Pakenijoita tavoittamassa, herra!»

Niin minä huusin:

»Ylentäköön Jumala sielukultaa ja alentakoon syntiä! Tänäpänä on Herran
tuulispää sysännyt tätä huonetta, että se luhistuisi, niinkuin Jobin
huone!»

Ja minä työntäisin vapisevan palkkapiikaisen jaloistani, kiiruhdin
talliin ja hevosen selkään nousin.

Ja minä olen ratsastanut niinkuin kuolonratsastusta kirkolta Kärdlaan
ja hätyyttänyt joka talon, niinkuin muinoin, koska sotakapula kyliä
kiersi.

Niin jotkut päivittelivät ja huokasivat ulkokultaisesti niinkuin
Phariseukset:

»Kukas olisi tainkaltaista uskonut? Eikös hän näkynyt niinkuin
kyyhkyläinen ja aina itsensä siveydessä muita parempana pitänyt?»

Ja toiset taas sadattelivat, mitämaks, minun mielikseni:

»Enköstä minä tätä aina ennustellut? Totisesti minä tämän jo edesnäin
hänen hameensa jumalattomasta heilunnasta.»

Mutta minä pakenin heidän sadattelujansa ja heidän säälinsä sanoja,
niinkuin ne olisivat tulikiveä ja palavata tervaa olleet.

Niin puolimatkassa Kärdlan tietä Ristimäen kohdalla tuli minua
vastaan minun kaksi trenkiäni, ja heidän mukanansa reki ynnä hevonen,
jolla pakenijat olivat taipaleelle lähteneet, sillä se oli tavattu
tyhjiltänsä Kärdlan tiellä. Mutta pakenijat itse olivat niinkuin
kinokseen kadonneet, eikä heistä ollut mitään tietoa.

Vaan koska minä olin trenkini visusti kuulustellut, niin minä käskin
heidän ajaa Kõpuun ja Ristnaan käsin sanaa viemään, mutta itse minä
jatkoin matkaani Kärdlaan. Näin meni minulta koko päivä, ennenkuin olin
palkannut sanansaattajan Tallinnaan ja samoin kuulutukset kaikkiin
Hiidenmaan kirkkoihin lähettänyt, ja oli jo myöhä ehtoo, koska minä
lopen uupuneena kotiani Reigiin palasin.

Mutta päivän vaivat ja askarrukset olivat mieleni turruttaneet, ja
vasta koska minä nyt yksin jäin murheeni kanssa, tuli ahdistus suurella
voimalla päälleni, niinkuin väijyksistä hyökäten.

Niin minä nyt vasta tajusin, mitä minullen tapahtunut oli, ja että minä
olin yksin jäänyt. Ja huoneitten autius painoi minun mieltäni alaskäsin
niinkuin suuri paino.

Niin minä ehtoolla tyhjissä huoneissa ympärinsä kuljeskelin ja etsein,
olisiko hänestä, jota minä rakastin ja vaimokseni nimittänyt olin,
jotakin jälkeen jäänyt. Sillä minun sydämessäni oli kipiä ikävä ja
vaiva, joka oli vihaanikin väkevämpi.

Ja minä pysähdyin aviovuoteeni eteen, ja minä sen tyhjyyttä kauhistuin
ja näin sanoin, mieleni haikeudessa:

»O vuode, joka viheriöitsit minulle niinkuin autuuden niittu, — nyt
olet sinä orjantappuroista ja skorpioneista koottu, eikä sinun patjasi
suo minulle enää unen unhoitusta, vaan häijyjä painajaisia!»

Niin minä pelkäsin tähän vuoteeseen yksin käydä.

Vaan kamarista minä löysin Catharina Wyckenin päähuivin ja vyöliinan,
kussa oli vielä hänen hiustensa ja ruumiinsa tuoksu tallella, joka oli
niinkuin orvokinjuuren, ei väkevä, vaan makia ja suloinen, niinkuin
maan yrtit. Niin hulluudessani ja rakkaudessani minä peitin tämän
päähuivin ja vyöliinan pielukseni alle, että edes mitämaks hänen
tuoksunsa olisi tykönäni tyhjässä vuoteessani. Mutta jo huomenella minä
kauhistuin lihani heikkoutta ja petetyn rakkauteni häpiätä.

Niin minä tartuin siihen vyöliinaan ynnä päähuiviin, ja ne niinkuin
saastan vihassani suoraan palavaan pesään lennätin enkä tyytynyt,
ennenkuin olin nähnyt niitten kärventyvän ja niitten makian tuoksun
kitkeräksi käryksi vaihtuvan.

Ja koska niistä oli vain tuhkaa jäljellä, niin minä sanoin itsekseni:

»Niinkuin palava vaate, vaikka hän mirrhaa olisi tuoksunut, tulessa,
käryää, niin uskoton vaimokin sinulle sydänhaavaksi muuttuu, vaikka hän
olisi ollut sula ja makia sielullesi niinkuin niinipuun hunaja.»

Mutta vaikka minä täten tosin päähuivin ja vyöliinan tulessa polttaa
taisin, en minä kuitenkaan tuskaani poies polttaa taitanut.




XIV


Niin minä siis olen etsiskellyt, ja monet muut minun kanssani, tämän
Dagön, kuin maarahvas Hiiumaaksi kutsuu, ristiin rastiin Kassarista
Ristnan kärkeen, ja minä olen sen ristinyt Natt-ö, se on: yön ja
surkiuden saari. Mutta tällä saarella on ihmisten asutus harva ja
ainoastaan niinkuin pähkinäisen kuori hänen ympärillänsä, ja hänen
sydämensä suota, hiekkaa ja korpimaata. Niin on tämä etsiskely tosin
ollut yksi suuri edesottaminen ja vaiva.

Ja samoin on minun toimestani tutkisteltu kaikki saaret ja luodot
Haapsalun ja Heltermaan välillä, niin myös Worms ja Nuckö, ja kaikki
saaret Muhun salmessa ja myös Saarenmaa, mitään löytämättä.

Niin myös sanansaattaja lähti Tallinnaan minun käskystäni, ja
näitä kahta kurjaa syntistä on peräänkuulutettu kaikissa kirkoissa
ja kappeleissa, saarilla ja ylämaalla ja myös Suomessa ja Svean
valtakunnassa ja luvattu iso palkinto heidän kiinniottajallensa elikkä
sille, joka heistä tähdellisiä tietoja toisi.

Ja Tallinnan Raatihuoneen Turulla on Pyöveli, niinkuin Kuninkaallinen
laki käskee, kadun kulmassa yhteiselle kansalle julkilukenut
kuulutuksen kolme kertaa, ja näin julistanut Catharina Wyckenin ja
Jonas Kempen henkipatoiksi ja suojaa vaille sadaksi ajastajaksi ynnä
yhdeksi päiväksi.

Niin on tämä sama kuulutus myös ollut naulittuna sangen kauvan aikaa
monen ritarin ja porvarin oven päälle Toompäällä ja alakaupungissa,
niin että itsekukin on puustaveilla lukea tainnut, ettei näillä
kurjilla syntisillä pitänyt enää maan päällä rauhaa oleman, ei vesillä
eikä maalla, ei niituilla eikä karjalaitumilla, ei kirkoissa eikä
rukouskammioissa, ei saunoissa eikä omilla vuoteillansa.

Mutta kaikesta tästä ei ole mitään apua ollut, ja se on kaikki perin
turhaksi näkynyt.

Sillä vaikka näin sekä kirkon että lain koura pakenijoita kohden
kurkoitti, ei heistä mitään kuulunut, eikä kukaan ollut heitä
ruumiillisin silmin nähnyt, senjälkeen koska he yön selkään Reigin
pappilasta lähtivät. Niin oli niitä, jotka arvailivat heidän yrittäneen
hevosella jään poikki Haapsaluun, mutta pyryn peittäneen jäljet. Vaan
toiset kiven kovaan väittivät heidän yhä lymyilevän Hiidenmaalla
avovettä ja kevääntuloa odottaen, meren ylitse Ruotsiin päästäksensä.
Ja oli niitäkin ja näitä oli monta! — kutka uskoivat näitten kurjien
syntisten mustaa noituutta käyttäneen ja itse Pimeyden Ruhtinaan
siivillä läpi ilmojen lentäneen niinkuin noita-akat Valpurinyönä
luudanvarrella.

Mutta minun seuranani oli öisin Diabolus, Belzebub, Leviathan, Behemot,
Asmodeus, Belial, Satanas, Defluens ynnä heidän heimonsa.

Sillä vaikka minä päivän aikaan tavalliset askareeni tein, niinkuin
ei olisi mitään tapahtunut, niin että minä lapset kastoin, avioparit
vihin ja sunnuntaina saarnasin, ja vielä metsänhakkuustakin ja muista
talvitöistä huolehdin, niin alkoi minun vaivani niin pian kuin minä
kammioni oven suljin ja yön kanssa silmä silmää vastaan yksin seisoin.

Niin Kiusaaja valvotti minua ja näytti minulle kuvia, joista pääni
hiukset pystyyn nousivat, niinkuin kerran Pyhälle Antoniukselle, ja
minun täytyi päältä katsoa heidän syntiänsä ja hekumatansa.

Ja vaikka minä koetin ruumistani raskaalla työllä uuvuttaa ja raadoin
niinkuin päiväpalkkalainen, niin minä kuitenkin lyhykäisen unen jälkeen
sydänyöllä heräsin, ja minun ajatukseni istuivat niinkuin oksalla
kaarneet, odottaen minun heräämistäni, että he saaliinsa saisivat.

Niin minä olen näinä kärsimyksen öinä muistellut niitä päiviä ja öitä,
jotka Bodeljen pahnoilla viruin, ja myös maallisen köyhyyteni aikoja,
koska virkaheittona Tallinnassa vaelsin. Ja kaikki entinen näkyi
minulle peräti vähäksi sen rinnalla, mitä minun nyt kestämän piti, ja
minä olen Herran puoleen hartaasti huutanut:

»Anna minullen takaisin se aika ja ne päivät, joita kerran näillä
kiittämättömillä huulillani kirosin, ja katso! minä olen siunaava
sinua, Herra, mutta ota pois tämän päivän tuska!»

Ja näin menivät minun päiväni ynnä yöni, sillä heidän kulkunsa on sama,
josko sydän rinnassamme autuudesta hyppää, elikkä kuuleeko korvissansa
hyypiän ja ruovonpäristäjän huudon raunioilla.

Mutta tämän talven valta oli ylön ankara Hiidenmaalla, ja hankien
vahvuus painoi raskaasti vainioita, niin että jo monet tuskastuneina
huokailivat:

»Eipä taida ennen Juhannusta tulla, ennenkuin taivas tulisen sateen
antaa.»

Niin oli Hiidenmaa erossa muusta maailmasta kauvan aikaa. Mutta
huhtikuun lopulla aukaisi ankara koillismyrsky ulapat, ja Tallinnasta
ynnä Haapsalusta saapuivat haaksillansa takaisin Hiidenmaalle kaikki,
jotka rekikelillä olivat lähteneet.

Niin yhden Lillbyn miehen mukana tuotiin minulle kirje Tallinnasta,
itseltänsä Herra Superintendentti Nicholaus Gazalta.

Vaan tämä Jesuitain sikiö näki tosin hyväksi juuri ankarasti kirkon
ja _Consistorium'in_ nimessä nuhdella minua, Reigin pappia Paavali
Lempeliusta, etten minä mukamas ollut katsonut paremmin huonekuntani
puhtautta enkä pitänyt emäntääni tarpeellisessa kurissa, niinkuin
miehen tulee, joka on huoneensa ylimmäinen pappi ynnä tuomari. Vaan
minä olin huoneeni julkiselle pahennukselle alttiiksi antanut, niin
että tainkaltaiset asiat olivat tainneet tapahtua kristillisessä
seurakunnassa ja yhden Herran paimenen huoneessa ja itse hengellisessä
säädyssä.

Koska minä tämän epistolan luetuksi sain, niin Vanha Adamini nousi
sangen väkevästi verissäni, sillä minun silmilleni näytettiin tänä
hetkenä myös vanhat vääryydet, kuin olivat osalleni tulleet tämän
samaisen miehen tähden.

Niin minä näin sanoin itsekseni:

»Gaza, Gaza, viran sinä minulta veit ja ihmisten ylenkatseelle minut
alttiiksi annoit, ja nyt et anna minulle rauhaa edes merten takana ja
Reigin erämaassa. Murhasta te minua syytitten, sinä ja sinun öljysilmä
kätyrisi, se Heinricius Bartholini, mutta mitäs itse olette minullen
tehneet?»

Sillä suomalaisen sisu on senkaltainen, että se muistaa ja
hampaankoloon kätkee, jos kuka hänen oikeuttansa polkee.

Niin minä kirje kädessä mörähdin pahasti kuin kontio, koska
hiihtomiehet talvella keihäillänsä hänen pesäänsä hangessa penkovat
eivätkä hänellen hänen talvilepoansa suo. Näin myös minua ilman syytä
syytettiin ja minun niskoilleni sälytettiin, mikä oli noituuden ja
Saatanan juonia, jotka ovat liikkeessä P. Kasteesta ynnä Sakramenteista
huolimatta.

Ja vielä minä suureen nauruunkin rämähdin ja kauvan aikaa pirtissä
yksikseni naureskelin, niin että seinät kaameasti kaikuivat tätä
yksinäisen rähäkkätä, joka oli kuin korpin koikkumista, ja jolle ei
kanssanaurajata ollut.

Mutta kyllin näin naurettuani, koska jo rintalihaani ja palleatani
pisti, minä tartuin Herra Superintendentin nuhdekirjeeseen, jonka hän
oli katsonut tarpeelliseksi minulle ojennukseksi lähettää, ja sen
vihapäissäni suoraan pirtin pesään heitin, niinkuin olin kymmenen
viikkoa takaperin vaimoni Catharinan päähuivin ja vyöliinan tehnyt.

Minä huusin:

»Pala ja käryä, niin että haiku tuntuu Tallinnan herrojen nenään asti!»

Ja minä poltin kirjeen poroksi, ja vielä lieteen hänen jälkeensä
sylkäisin, niin että hiilet ja tuhka sähähti. Niin suuresti tämä
asia etoi sydäntäni, ja minä Tallinnan hengellisiä herroja ja heidän
nuhde-epistoloitansa sieluni pohjasta ylönkatsoin.




XV


Niin meni suvi, ja syksy hänen jäljissänsä, ja joutui jo joulukuu,
ja yhä minä Reigissä yksin murhettani ja häpiätäni haudoin. Mutta
vastaan Uudenvuoden pyhää yötä tuotiin minulle kiireellinen sana,
että vaimoni Catharina Wycken ja Jonas Kempe, se Reigin entinen
_Diaconus_, oli tavoitettu yhdellä luodolla Turun saaristossa, kussa
he olivat piileskelleet, ja senjälkeen tuotu Tallinnaan tuomiotansa ja
rangaistustansa saamaan.

Niin tänä Uudenvuodenyönä kiilui paljon ja kirkkaita tähtiä taivaalla,
mikä tietää runsasta pähkinäsatoa.

Mutta minun rinnassani löivät tuntoni aallot ristikkäin niinkuin
Näckmansgrundin hyrskyt, koska minä tämän sanoman sain, ja usiasti
päänikin ylitse, ja itsekullakin oli hänen tahtonsa.

Sillä vaikka minä olin tätä sanomata varronnut vajaan ajastajan
pelvossa ja vavistuksessa, ja se oli ollut ensimmäinen ajatukseni
aamulla ja viimeinen ehtoolla, niin en minä kuitenkaan ollut valmis
sitä vastaanottamaan.

Niin tätä myrskyn riehua rinnassani kesti, ja minulla oli aikaa
aivoitella enemmän kuin minun rauhalleni hyvä oli, sillä ilma kääntyi
suojalle ja tuli kelirikko, enkä minä päässyt lähtemään jään poikki
mannermaalle ennenkuin lähes kolmen viikon päästä, ja monta kutsuttua
todistajata Hiidenmaalta minun kanssani.

Mutta koska me Tallinnaan saavuimme, niin oli Linnanoikeus jo
ennättänyt kahdesti istua, ja kaikki Suomen puoleiset todistajat, kuin
myös osaksi syytetytkin kuulusteltu.

Vasta aamulla varhain minä majatalossani valmistin itseäni Oikeuden
eteen mennäkseni paastolla ja rukouksella sekä myöskin etsein opastusta
P. Kirjasta, ennenkuin läksin Oikeuden huoneeseen Toompäälle.

Mutta Oikeuden istuntoon oli saapunut sangen paljon rahvasta pakkasesta
ja huonosta kelistä huolimatta, sillä totisesti ei taida joka päivä
tapahtua, että kristillisen seurakunnan _Diaconus_ karkaa esimiehensä
emännän kanssa. Niin minä äkkäsin heidän seassansa monta muotoa, jotka
olivat minullen tuiki tutut menestykseni ajoilta, mutta minä en ketään
tervehtinyt, vaan sallein heidän supista ja silmiänsä killitellä. Niin
myöskin Herra Heinricius Bartholini, se nykyinen Tuomiokoulun Herra
_Rector_, istui siellä etumaisessa rivissä, ja hän oli tosin paisunut
ylön mahtavaksi, niinkuin ei hän olisi enää vaatteisiinsa mahtunut
pelkästä ihrasta ja mahdista.

Niin myös Herra _Praeses_ sekä kaikki Herrat _Assessores_, joittenka
seassa oli sekä ritareita että porvareita, olivat paikoillansa.

Mutta koska syytetyt sisään tuotiin heidän vartijoittensa välissä, niin
minun viheliäinen sydämeni alkoi lyödä niinkuin kellon läppä.

Sillä minä en ollut nähnyt vaimoani Catharinaa yhteen ajastaikaan,
siitä tiimasta ja hetkestä, koska hänet vihapäissäni permannolle
vaikertamaan jätin.

Niin minä vastahakoisilla silmilläni näin yhden vaimonpuolen hahmon,
kuin minulle oli niinkuin muukalainen ja sentään tutumpi kuin kaikki
kuolevaiset. Sillä hänen suunsa ynnä silmänsä, leukansa ja hiuksensa
olivat samat ja sentään toiset ratki, ja hänen laihat sormensa, jotka
hän taas sangen kiintiästi helmaansa risti, olivat samat, joihin minä
olin kerran kihlasormuksen painanut.

Mutta mies hänen vierellänsä, Jonas Kempe, se Reigin _Diaconus_, oli
kelmiä muodoltansa niinkuin kalkkiuunissa poltettu kalkki, ja minä
hänen näköpäästänsä päätin, että häntä oli kuulustelussa kidutettu.

Niin minä en tuntenut säälin rahtua häntä kohtaan, vaan näin ajattelin:

»Mahtaakos Herras ja Ruhtinaas nyt avukses tulla, koskas häntä hädässäs
huudat?»

Mutta minun ympärilläni kulkivat asiat sitä kulkua, kuin heille
säädetty oli.

Niin Herra _Praeses_ luki julki syytöksen suurella äänellä kaikkien
kuullen.

Ja todistajat astuivat esiin heidän järjestyksensä jälkeen ja vannoivat
valansa todistustansa antaaksensa.

Niin ensimmäisenä oli Napipärdin Jüri Kärdlan vallasta Hiidenmaalta,
salakuljettajana tunnettu, joka ensin jyrkästi kielsi mitään
tietävänsä. Mutta koska pyöveli oli häntä kahdesti tulisilla pihdeillä
näpistänyt, niin hän Oikeuden huoneeseen takaisin tuotuna tunnusti,
että Jonas Kempe ja Catharina Wycken olivat Kolmen Kuninkaan päivän
jälkeisenä yönä edellisenä vuonna saapuneet hänen pirtillensä, jonka
jälkeen hän seuraavana päivänä oli vienyt heidät kalapirttiinsä ja
siellä heitä lymyttänyt kahdeksan viikkoa. Mutta meren auettua hän oli
vienyt molemmat syytetyt yöllä purjevenheellänsä Suomen puolelle ja oli
siihen myötätuulessa mennyt kaksi yötä ja päivää. Niin syytetyt olivat
maksaneet tästä kaikesta kymmenen riikintalaria.

Niin Kristi, pappilan entinen karjapiika, otti valallensa, että hän
oven raosta oli nähnyt, kuinka Herra _Diaconus_ oli sekoittanut yrttejä
elikkä jotain mustaa jauhoa kaljahaarikkaan ja tarinnut sitä papin
muorin juoda. Mutta kun papin muori oli nostanut haarikan huulillensa,
niin oli sinistä sauhua tullut hänen suustansa, ja sauhun seasta vähä
tulenliekki, joka oli kaksihaarainen niinkuin kärmeenkieli. Ja tästä
lähtein oli papin muori alkanut palaa synnillisessä lemmessä Herra
_Diaconukselle_, niin että palkollisetkin olivat sen äkänneet.

Niin Sauna-Ann, joka asuu vähäisessä töllissä kirkon luona, todisti
nähneensä Herra _Diaconuksen_ antavan suuta papin muorille Reigin
kirkkomaalla, mutta koska hän riensi lähemmäksi, niin kiireesti kuin
lättäjalaltansa pääsi, ei hän nähnyt enää mitään, vaan kuuli kahden
mustan peltovariksen rääkkyvän kiviaidalla.

Ja vielä monta muuta kristillistä todistajata kuulusteltiin tänäpänä,
jotka kaikki ilman poikkeusta todistivat Catharina Wyckenin ja Herra
_Diaconuksen_ olleen synnillisessä lemmenliitossa keskenänsä.

Mutta koko ajan minä istuin ja varroin, milloin minun vuoroni todistaa
tulisi.




XVI


Niin vihdoin oli siis kaikki todistajat kuulusteltu, ja heidän
todistuksensa Oikeuden kirjureilta pöytäkirjaan ylösmerkitty, paitsi
minua, joka olin jätetty viimeiseksi.

Mutta koska Herra _Praeses_ minua nimeltä kutsui, kävi niinkuin
humaus Oikeuden huoneen läpitse, ja minä näin ihmisten penkeissänsä
liikehtivän.

Niin minä siis todistajain penkkiin astuin.

Ja Herra _Praeses_ sanoi:

»Paavali Lempelius elikkä Lempelensis, Reigin kirkkoherra, tee valasi!»

Niin minä valani vannoin, ja Herra Praeses jatkoi:

»Paavali Lempelius, taidatkos nyt meille todistuksesi antaa
totuudenmukaisesti ja oikeutta noudattaen, vaikka yksi syytetyistä on
aviovaimosi, ja molemmat ovat vikapäät rikkomukseen sinua vastaan?»

Niin minä vastasin:

»Näin aivon tehdä Herran avulla.»

Niin Herra _Praeses_ kysyi:

»Mitäs siis tiedät tästä murheellisesta asiasta?»

Niin minä Korkian Oikeuden ja kokoontulleen kristillisen rahvaan edessä
kaiken sen totuudenmukaisesti kerroin, niinkuin Jumalan edessä, minkä
näille katoaville lehdillekin olen kirjoittanut. Enkä minä mitään
salannut, paitsi mitä kristillisen papin ei puhua eikä kirjoittaa sovi.

Ja kun minä olin päässyt todistukseni päähän, niin minä sanoin:

»Minä vaadin korkeinta rangaistusta, kuin laki säätää, Herra Jonas
Kempelle, Reigin entiselle _Diaconukselle_, että minä syyn tästä tosin
hänen päällensä panen. Sillä niinkuin te todistajainkin suusta olette
kuulleet, on hän käyttänyt mustan noituuden keinoja viekoitellaksensa
minun aviovaimoani Catharina Wyckeniä ja itsensä Pimeyden Pääruhtinaan
ja hänen trenkinsä avuksensa kutsunut.»

Niin ääni, joka oli korvalleni ylön tuttu, huusi toiselta puolen salia:

»Se ei ole totta, sillä hän ei ole tosin sitä tehnyt.»

Vaan herra _Praeses_ sanoi ankarasti:

»Syytetyn on vaiettava, kunnes häneltä kysytään.»

Niin tämä ääni ja sen heleys meni minun tuntoni läpitse kuin ohut
tikari.

Mutta minä jatkoin, niinkuin en olisi mitään kuullut;

»Vaan Catharina Wycken on viatoin, sillä hän ei tiennyt mitä teki,
ja on kulkenut niinkuin unissakävijä elikkä yhden väkevämmän mahdin
pauloissa, kuin hänen päällensä pakoitettu oli. Niin jos Korkia Oikeus
katsoo hyväksi tuomita miehen, joka on kuolemaan vikapää, ja vapahtaa
vaimonpuolen, niin olen minä valmis ottamaan Catharina Wyckenin
takaisin tyköni, pöytääni ja vuoteeseeni.»

Niin minä vaikenin ja paikoilleni istuin.

Vaan Herra _Praeses_ kääntyi tämän jälkeen syytettyjen puoleen ja
kutsui nimeltä Jonas Kempeä, sitä _Diaconus'ta_, ja sanoi:

»Jonas Nicholaus Kempe, ennen _Diaconus_ Reigin seurakunnassa,
tunnustatkos itses syylliseksi avionrikkomukseen ynnä _item_
karkaamiseen Paavali Lempeliuksen, Reigin kirkkoherran, aviovaimon
Catharina Wyckenin kanssa?»

Niin Jonas Kempe, se Diaconus, nousi ja sanoi:

»Tunnustan.»

Niin Herra _Praeses_ jatkoi:

»Jonas Kempe, sinua on syytetty liitosta Perkeleen kanssa, ja ettäs
mustan noituuden keinoin olet Catharina Wyckenissä synnillisen lemmen
herättänyt. Vastaa tähän!»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, vastasi:

»Tähän minä tosin jo vastasin eilen, koska Oikeuden pyövelit minun
ruumistani runtelivat. Totisesti minä tämän kiellän Jumalan ja Hänen
Ainokaisen Poikansa nimessä.»

Niin Herra _Praeses_ vielä sanoo:

»Jonas Kempe, älä unhoita, ettes ole vielä suurta kidutusta ja tulen
uhkaa läpikäynyt! Vastaa, oletkos lemmenjuoman valmistanut ja sitä
Catharina Wyckenille juottanut ja myöskin siitä itse juonut?»

Niin Jonas Kempe, se _Diaconus_, taas vastaa:

»Ei ole tässä muuta taikaa elikkä noituutta kuin rakkauden, jonka mahti
tosin on juuri salainen eikä kaikillen tietää annettu. Niin en minä
taida niille rakkauden paloa selvittää, joittenka sydän on niinkuin
vesihako, kuin ei tulta ota. Vaan minä tahdon ylistää rakkautta
viimeiseen hengenvetooni asti, vaikka sen rovion sauhussa vetäisin
elikkä pyövelin miekan alla.»

Niin minä en enää luontoani hillitä malttanut, vaan huusin:

»Kuulkaa toki Saatanan ääntä tämän miehen suusta!»

Mutta Herra _Praeses_ kutsui tämän perästä nimeltä minun vaimoani
Catharinaa ja sanoi:

»Catharina Wycken, Reigin kirkkoherran, Paavali Lempeliuksen aviovaimo,
tunnustatkos itses vikapääksi avionrikkomukseen ja itses karkaamiseen
tämän Jonas Kempen, Reigin entisen Diaconuksen kanssa?»

Niin vaimoni Catharina vastaa:

»Tunnustan.»

Niin Herra _Praeses_ taas kysyy:

»Nyt tunnusta meille ja pysy sanoissasi totuudessa, millä keinoin Jonas
Kempe sinut synnin tielle viekoitteli?»

Niin Catharina Wycken vastaa:

»Ei millään keinoin, paitsi niitten kuin rakkauden ovat, sillä minä
itse hänelle rakkaudessa sytyin, niin pian kuin silmäni hänet näkivät.»

Niin Herra _Praeses_ sanoo:

»Onkos tämä totinen tosi?»

Niin vaimoni Catharina vastaa:

»Tämä on totuus!»

Niin Herra _Praeses_ sanoo:

»Kuinkasta olet niin peräti unhoittanut, että olet yksi kristillinen
aviovaimo ja kristillistä tietoa ynnä opetusta saanut sekä vanhempaisi
että aviomiehesi huoneessa?»

Niin Catharina Wycken vastaa:

»Totisesti, jos minä olen syntiä tehnyt, niin minä rangaistuksenkin
siitä kannan sekä maan päällä että tulevassa elämässä. Mutta tämä mies
oli minulle rakkaampi kuin kristillinen tieto ja myös ijankaikkisen
elämän toivo, ja hänen rakkautensa minullen kalliimpi kuin Paratiisin
avaimet.»

Niin rahvaan seasta kuului huutoja:

»Hän herjaa! Vaimo herjaa! Tukkikaa hänen suunsa!»

Niin tuska tämän vaimon takia kouristi rintaani, sillä minä tajusin,
että hän kuolemantuomiotansa kohti kulki, ja jokainen hänen sanansa oli
niinkuin lyijy, kuin hänet syvyyteen veti. Ja minä tuskassani huusin
täyttä kulkkua ylitse salin:

»Älkää kuunnelko häntä, Herrat _Assessores_, ja te kaikki, jotka tähän
huoneeseen kokoontuneet olette, sillä totisesti tämä vaimo ei tiedä,
mitä hän puhuu! Ettekös kuule, että tämä kurja syntinen on yhä vieläkin
noituuden pauloissa! Catharina! Kuule minua, joka sinua rakastan!
Sano, että hän on sinut vietellyt ja taikajuomalla sinussa synnillisen
rakkauden herättänyt, sillä näin on asian laita! Ja syy tulkoon sen
päälle, joka syyllinen on Herramme edessä!»

Mutta Herra _Praeses_ sanoo:

»Paavali Lempelius, pysy vaiti, sillä ei ole lupa syytettyä julkisesti
neuvoa!»

Ja hän kääntyi Herrojen _Assessores_ puoleen ja sanoi:

»Herrat _Assessores_, te olette kaikki kuulleet, että syytetyt ovat
tunnustaneet itsensä syyllisiksi avionrikkomukseen ja karkaamiseen,
mutta kieltävät noituuden?»

Ja Herrat Assessores vastasivat:

»Olemme.»

Niin Herra _Praeses_ julisti Korkian Oikeuden istunnon täksi päiväksi
päättyneeksi.




XVII


Mutta seuraavana päivänä jatkoi Oikeus istuntoansa, ja kaikki olivat
taas itsekukin paikallansa, niin syylliset kuin myöskin syyttäjät.

Niin Herrat _Assessores_ alkoivat kiistellä keskenänsä rangaistuksesta
ynnä tuomiosta, kuin tainkaltaiselle rikkomukselle lain jälkeen on
tuleva.

Ja Herrojen _Assessores_ seassa oli monta, jotka minä tosin hyvin
tunsin niiltä ajoilta, koska vielä äveriäänä ja kunniassa pidettynä
Toompäällä talossani istuin, ja monikin heistä oli vaimoni Catharinan
kädestä lasillisen _Claret'ia_ elikkä _Malvasier'ia_ vastaanottanut.

Niin yksi heistä, Herra Luhr, sanoi:

»Herra _Praeses_, emmekös vielä tutkiskelisi edelleen tätä asiata, joka
tosin minun aivoitukseni jälkeen ei ole selkiä, vaan täynnänsä salaisia
ja ehkäpä mustan noituudenkin juonia? Mitämaks jos julkitulisi asioita,
jotka takaisivat syytettyjen tuomiota joko huojentaa elikkä ehkä
myöskin raskauttaa?»

Niin Herra _Praeses_ tähän sanoi:

»Asia on selkiä ja yksinkertainen. Syytetyt ovat tunnustaneet itsensä
vikapääksi avionrikkomukseen ynnä karkaamiseen, ja tämän tunnustuksensa
he ovat vapaaehtoisesti sekä ilman suurta kidutusta antaneet.»

Niin Herra _Assessor_ Büchling nousi ja sanoi:

»Vaikka tosin Ruotsin laki käskee tuomita hänet, joka toisen aviovaimon
kanssansa karkaamaan viettelee, niinkuin kurjimman varkaan elikkä siis
kuolemalla ja hengen menetyksellä, niin taitaa, niinkuin tiedämme,
tuomari kuitenkin tätä pykälätä _modeerata_. Niin minun mielestäni on
_Diaconus_ karkotettava pois maasta (ja hänen papinarvonsa häneltä
riistettävä), ja sama tapahtukoon myös vaimolle, joka on aviota
rikkonut, ja tässä olkoon rangaistusta kylliksi.»

Niin Herra von Vietinghoff, myöskin _Assessor_, sanoi tähän:

»Pois se, sillä näin he tosin pääsisivät ylön huokialla, eikä synti
saisi rangaistustansa! Vaan pieksettäköön molemmat syytetyt, sekä
_Diaconus_ että vaimo Catharina Wycken, ensin julkisesti rahvaan
nähden turulla kaakinpuussa, ja tapahtukoon tämä kolmena pyhäpäivänä
perätysten, ei kuitenkaan niin, että he siitä henkensä heittävät.
Ja tämän perästä lähetettäköön heidät vasta _Exilium'iin_ elikkä
maanpakoon, kuitenkin eri paikkoihin, hauvaksi toisistansa, etteivät he
saisi syntinsä hekumata jatkaa.»

Vaan tämä puhe kuohutti minun kiukkuani, sillä minä muistin, kuinka
samainen Vietinghoff oli minun vaimoni Catharinan kauneutta kumarrellut
ja sanonut, että hän oli ihanin Tallinnan naisten seassa, vaikka olikin
porvarissukua eikä aatelisia.

Niin _Assessor_, Herra paroni Taube, sanoi:

»Tämä on oikeus ja kohtuus, sillä kuolemanrangaistus ei ole enää _in
usu_ Ruotsin valtakunnassa avionrikkomuksen takia.»

Niin tässä otti Herra _Praeses_ taas itse sananvuoron, ja huone oli
hiljainen, koska hän näin lausui:

»Pysykäämme toki kiinni, Herrat _Assessores_, Jumalallisen, Ruotsin
ynnä Yleisen Lain puustavissa. Sillä jollemme avionrikkomusta tahdokaan
kuolemalla rangaista, niin on kuitenkin _principaliter_ karkaaminen
korkeimmalla rangaistuksella tuomittava. Älkäämme myöskään unhoittako,
että syytetyt ovat hengellisestä elikkä Jumalan omasta säädystä, ja
heidän rikkomuksensa sentähden kaksinkertainen.»

Niin Herrat _Assessores_ tämän johdosta keskenänsä kiivailivat, ja
olivat yhdet kuolemantuomion puolta, mutta toiset vastaan.

Vaan kaiken aikaa, koska tätä väittelyä kesti lain puustavista, mutta
myös kahden kurjan syntisen hengestä, istuin minä paikallani, niinkuin
olisin itse rikollinen ja vikapää ollut ja omaa tuomiotani pelvolla ja
vavistuksella vartonut, niin raskas ja matalainen oli laki ylläni, ja
kaulassani kuin rautakahle. Ja minun sielussani kävi suuri kamppaus,
niin että minä vaivoin tähdelle panin, mitä ympärilläni tapahtui.

Mutta minun rakkauteni oli kuollut ja ristiinnaulittu rinnassani.
Ja tämä rakkaus oli kuitenkin vielä äsken ollut väkevä niinkuin
verenkäynti ja välttämätön niinkuin keuhkoille ilma.

Minä odotin joka hetki, milloin minun vuoroni tulisi, ja rukoelin
lujuutta sielulleni, että vastaisin, niinkuin minun vastaaman piti,
enkä heikkouden kiusaukseen lankeaisi.

Niin minä vihdoin näin Herra _Praeseksen_ kääntyvän sinne päin, kussa
minun sijani todistajien seassa oli, ja hän kysyi kaikuvalla äänellä:

»Onko Reigin pappi, Paavali Anteronpoika Lempelius, nimitetty myöskin
Lempelensis, läsnä?»

Niin minä nousin pystyyn paikallani ja sanoin:

»Tässä olen.»

Mutta koska minä siinä seisoin kaikkien silmille alttiina, niin minä
luin ihmisten ajatukset, niinkuin ne olisivat edessäni präntättyinä
olleet. Niin minä myös tunsin vaimoni Catharinan katseen päälläni,
ja se hämmensi minua sangen suuresti, sillä se oli täynnänsä
kuolemantuskaa.

Ja niinkuin joskus ihmiselle tapahtua taitaa, koska hänen sielunsa on
suuressa pinteessä, niin minultakin lyhyeksi tuokioksi pimitettiin tämä
Oikeuden huone ynnä tuomarien ja Herrojen _Assessores_ kanssa, kuin
myös ihmisten paljous ja syytetyt heidän penkeissänsä. Vaan minulle
näytettiin niinkuin salaman leimauksessa muuan ahonlaita ja siinä suuri
naavakuusi, jonka sammaleisilta oksilta tippui raskaita sadepisaroita,
sillä oli rankkasade. Vaan kuusen oksien varjossa seisoi Catharina
Wycken, minun nuori kihlattuni, ja hänen hiuksensa ynnä silmäripsensä
olivat täynnänsä sadepisaroita, ja hän kurkisteli minulle veikistellen
kuusen oksien lomitse, koska minä rankkasateessa seisoin, ja hänen
kasvonsa olivat viattomat ja ilman yhtään virhettä, niinkuin hänen
sielunsakin.

Mutta tämä kuva katosi sangen nopiasti, ja minä kuulin taas Herra
_Praeseksen_ sanovan:

»Koska siis meidän tänään on julki julistettava tuomio _Diaconus_ Jonas
Nicholaus Kempen ja Reigin papin, Paavali Lempeliuksen, aviovaimon
asiassa, niin kysyn sinulta, Paavali Lempelius, onkos sinulla mitään
tähän sanomista, ja jos on, niin tee se pian.»

Niin minä en kohta tähän vastannut, sillä kieli ei kääntynyt
kitalaessani, ja minä kamppailin tuntoni kanssa.

Niin Herra _Praeses_ vielä jatkoi:

»Haluatkos uutta _Inquisitio'ta_ syyllisille, sillä näin on oikeus,
ettäs taidat sitä vaatia, elikkä tahdotkos muuten edestuoda heidän
puolestansa elikkä vastaan ehkä myös anoa huojennusta heidän
rangaistukseensa, sillä kaiken tämän taidat tehdä, jos tahdot.»

Niin minä katsomatta Catharina Wyckenin ja Jonas Kempen puoleen vihdoin
kokosin voimani ja lujitin sieluni enkä ajatellut ihmisiä ympärilläni,
vaan yksin Jumalan tahtoa, joka on taivaissa. Ja minä avasin
vastahakoisen suuni ja näin sanoin:

»Minä olen jättänyt tämän asian, jolle en mitään mahda, Jumalan
ja Korkian Oikeuden käsiin, ja itse siitä tyyten luopunut, että
tapahtuisi, ei minun tahtoni, vaan mikä oikein on Jumalan kasvojen
edessä. Niin ei ole minulla enää tähän mitään lisäämistä eikä myöskään
kysymistä, vaan minä olen sanani sanonut ja nyt vaikenen.»

Tämän jälkeen minä istuin paikoilleni. Mutta minun tuntoni oli kuten
miehen, joka on murhan tehnyt, ja kaikki pimeni silmissäni.

Enkä minä enää kuullut, mitä Herrat _Assessores_ keskenänsä vielä tästä
asiasta väittelivät, vaan aika pysähtyi minun kohdallani eikä liikkunut.

Niin en minä hätkähtänyt hereille, ennenkuin Herra _Praeses_ otti ja
luki tuomion, joka näin kuului:

»Oikeuden kanteessa _contra_ Jonas Nicholaus Kempe (Reigin seurakunnan
entinen _Diaconus_ Hiidenmaalla), kuin myös _contra_ Catharina Wycken
(Herra Paavali Lempeliuksen, Reigin kirkkoherran, nimitetty myös
Lempelensis, aviovaimo), joita syytetään tapahtuneesta karkaamisesta
ynnä avionrikkomuksesta, näkee Tallinnan Kuninkaallinen Linnanoikeus
hyväksi, tutkittuansa tätä asiata juurta jaksain ja ahkeruudella
ja molempain syytettyjen vapaaehtoisen _Confessio'n_ jälkeen, että
molemmat sanotut syytetyt, koska he ovat häpiällisesti rikkoneet
Jumalaa, Herra Pastori Lempeliusta ynnä koko kunniallista Maailmata
vastaan, heille hyvinansaituksi rangaistukseksi, mutta muille
kauhistavaksi esimerkiksi, Jumalallisen, Ruotsin ynnä Yleisen lain
jälkeen teloitetaan Pyöveliltä se 6 päivä helmikuuta elikkä ensi
tiistakina, ja täten heidät elämästä kuolemaan ylitseviedään.»

Niin minä näin, että tämä tuomio kelpasi läsnäoleville. Mutta minä
nousin nopiasti ja hiivein ulos, ettei kenkään minua näkisi ja
pidättäisi, enkä katsahtanut tuomittujen puoleen, joista toinen oli oma
vaimoni. Vaan tämä päivä oli kolmas helmikuuta ja lauantai, Saturnuksen
päivä, ja tiistakiin oli tasan kolme päivää ja kaksi yötä.




XVIII


Niin tuli vihdoin se yö, jonka huomen Oikeuden päätöksen ja meidän
Herramme tahdon jälkeen oli oleva näitten kurjien syntisten viimeinen.

Mutta tänä yönä eivät minun luomeni laskeutuneet umpeen, vaan jo
ehtoosta minä majataloni jätin ja vaeltelin kuin varjo pitkin
alakaupunkia, sen jälkeen kuin Toompään portti oli suljettu.

Vaan yö on aina päivää tukalampi, sillä Saatanan, sen Pimeyden
Ruhtinaan, valta on yöllä väkevämpi, niinkuin hän myös yöllä surmasi
esikoiset Egyptissä.

Näin minä vaeltelin auringon nousua odotellen. Pakasti heikosti, ja
minun jalkani usein lipesivät, sillä kadut olivat pilkkoisen pimiät
ja täynnänsä kuoppia. Kadun kulmissa tuli vastaani yövartioita
avainkimppujensa ja lyhtyjensä kanssa, ja he huusivat toisillensa ajan
ja tiimain kulkua. Niin he joskus lyhdyllänsä myöskin minun kasvojani
valaisivat, mutta eivät minua pidättäneet, koska he papinkauhtanani
äkkäsivät. Ja myös moniaita vartioita seisoskeli vuorollansa kaupungin
muureilla ja porteilla, ja minä näin heidän vaihtuvan, koska yö kului.

Ja minä ajattelin kaikkia, jotka nukkuivat vanhurskaan unta lukittujen
luukkujen takana, ja joille huomen oli vain huomen muitten seassa eikä
muuta mitään.

Vaan koska aamu alkoi valjeta, niin minä astuin yhdelle kummulle, josta
minä eroitin selkiästi tornit, kuin ovat Hyvänpäivän torni, Paholaisen
torni, Neititorni, Paksu Margareta, Kiek in de Kök ynnä Pitkä Hermann.

Ja minä katselin Pitkää Hermannia ja ajattelin:

»Valvotkos elikkä nukutkos, Catharina Wycken? Koska sinun kuoleman
pitää, muistatkos häntä, joka sai sinun neitsyytes?»

Ja minä olisin tainnut parahtaa tuskasta, sillä minun sydämeni oli
vereslihalla ja niinkuin tulisien pihtien välissä.

Kadut olivat yhä vielä tyhjät, ja vain monikahdat leipurinsällit
kiiruhtivat leivintupiin valmistaaksensa _timpsaioja_, koska kaupungin
porvarit heräisivät unestansa.

Niin minä kuulin yhden heistä sanovan hänen kumppalillensa:

»Joudutakin jalkojas, että ehtisimme aamutaikinan ajoissa tehdä, sillä
tänään teilataan pappi ja hänen porttonsa.»

Mutta kun minä tulin Raatihuoneen Turulle, niin oli kuin olisi
Bodeljesta Raatihuoneen takaa, kussa pyövelin asunto oli, luukkujen
läpitse näkynyt heikkoa tulen paistetta.

Bodelje oli minulle tuttu, että sen seinien sisäpuolella olin kaksi
yötä ja päivää itse virunut, ja niin minä hiivein lähemmäksi ja
kurkistin sisään akkunaluukkujen raosta, kusta tuli loisti.

Minä näin tulen liedessä ja kaupungin pyövelin puhdistavan isoa
miekkaa, joka oli hänen edessänsä pöydällä, ja sitä hiovan. Tämä miekka
oli arvaten lähes kolme kyynärätä hänen pituudeltansa, ja sen kärjessä
viisi läpeä. Niin näihin läpiin pyöveli asetti lyijynpalasia, kääräisi
hihansa ja koetteli miekan painoa.

Vaan koska minä tämän näyn näin, niin minä hoipertelin niinkuin
humaltunut ja vihdoin yhteen muurin loukkoon kyyristyin ja siinä
istuin, sillä voima meni jalvoistani. Minä tutkiskelin ankarasti
sydäntäni, tokko rakkaus oli siitä tyystin kadonnut, mutta minä löysin
sieltä niinkuin elävän lähteensilmän, joka yhä kumpusi rakkautta ynnä
kärsimystä.

Ja minä sanoin itselleni, koska aamun pakkanen puistatti jäseniäni:

»Jollet häntä yhä vielä rakastaisi, Paavali Lempelius, totisesti, et
sinä myöskään näin kärsisi.»

Ja minä olin sangen viheliäinen siinä istuessani, ja minun
_desperatio'ni_ suuri.

Kuinka sanookaan jo viisas pakana, _nomine_ Homerus:

»Ei ole viheliäisempätä luontokappaletta eikä matoa maan päällä kuin
Ihminen.»

Mutta vihdoin oli yö ja hänen valtansa ohitse, ja päivä nousi hänen
herraudessansa. Minä näin Toompäällä talojen tiilikattojen kuin tulessa
palavan, ja tiesin, että oli tulossa kirkas talvipäivä.

Niin Toompään linnan nostosilta laskettiin alas, ja kaupungin portit
aukaistiin, ja myös talojen holviovet ynnä luukku-akkunat avautuivat,
niinkuin makaajan silmät, koska hän herää. Kauppias alkoi kaupitella
rihkamaansa, leipuri leipäänsä, savenvalaja kruukkujansa, nahkuri
vuotiansa. Maarahvasta saapui paljon maalta ja kaupungin muurien
ulkopuolelta, mutta myös monta neli- ynnä kuusivaljakkoa moisioista
heidän kuomurekiensä ja vaakunoittensa kanssa, ja ritareita ratsujensa
seljässä. Niin kadut ja Raatihuoneen Turku täyttyivät väestä, ja
oli siinä miehen- sekä vaimonpuolta, mutta myös lapsia, kaupungin
porvaria ja hantvärkkiä ja Suuren ja P. Kanutin Killan kauppamiehiä, ja
pönkkähameisia moisionrouvia heidän palkollistensa kanssa. Niin kaikki
tämä väenpaljous teki, niinkuin he olisivat jotain erinomaista ja
tähdellistä odottaneet, jonka piti heille suurta mielenrattoa tuoman.
Minä näin heidän vääntelevän ja kääntelevän kaulojansa ja kurkistelevan
toistensa olkapäitten yli ja kiivaasti toisiansa tyrkkivän ja
tappelevan, kuka etumaiseksi saisi, ja koko ajan pitävän senkaltaista
sipinätä ja supinata niinkuin mettiäiset, koska he parveilevat. Niin
minä ymmärsin ylön hyvin, että heille oli tuiki yhdentekevätä, josko he
vartosivat yhtä karhuntanssittajata ja silmänkääntäjätä elikkä nuoralla
kävijätä ja muuta konstiniekkaa elikkä myös kahden kurjan syntisen
surkiata kuolemata, kun se vain heidän uteliaisuuttansa kutkuttaisi.
Ja minä sangen suuresti halveksin heitä ja koko ihmisen sukukuntaa
tämän takia, mutta sekaannuin heidän vilinäänsä, näin lymyten, ettei
minua mitämaks vielä tunnettaisi. Niin minä kuljin väentungoksen mukana
Raatihuoneen Turulle asti.

Siellä minä pysähdyin, Vaakahuoneen kulmaan, ja koska Luoja on minulle
runsaasti pituutta mitannut, niin taisin selkiästi nähdä kaiken, kuin
tapahtui, vaikka seisoinkin taampana.

Mutta koska Raatihuoneen iso kello kymmenen lyöntiänsä löi, niin tämä
hälisevä väenpaljouskin hetkeksi hätkähtäen vaikeni, sillä kaikki
tiesivät tämän merkiksi, että Pitkän Hermannin ovi aukeni, ja saatto
läksi sieltä alas kaupunkiin. Mutta minun korvissani tämä kellon soitto
kaikui niinkuin sielukellot.

Niin minä näin saaton saapuvan Raatihuoneen Turulle, ja siinä oli kuusi
kaupungin vartiata, ja heidän keskellänsä molemmat kurjat syntiset.
Mutta kaupunginpyöveli kulki heidän vierellänsä, paljas miekka kädessä,
vaan pappia ei näkynyt, sillä he olivat jo ennen lähtöänsä viimeisen
lohdutuksen saaneet.

Koska he Raatihuoneen eteen ennättivät, niin he alkoivat kolmasti
kiertää turkua, tavan jälkeen. Mutta kurjain syntisten silmät olivat
peitetyt liinasella, etteivät he näkisi.

Niin koska he ensimmäistä kertaa minun kohdalleni tulivat, niin
minun raadollinen sydämeni kiertyi ympärinsä rinnassani niinkuin
jauhinkivi, ja minä olisin maahan horjahtanut, jollen olisi seisonut
väentungoksessa, ja takanani paksu olvenpanija. Sillä vaikka minä
olin luullut vihaavani tätä vaimonpuolta sen vaivan takia, minkä hän
minulle oli valmistanut, ja leikanneeni hänet pois elävästä lihastani,
niin minä häntä yhä rakastinkin palavalla ja kipiällä rakkaudella,
koska näin häntä viheliäisesti vietävän ohitseni teilattavaksi hänen
syntiensä takia.

Niin minä tuiki unhoitin hänen synninkumppalinsa Jonas Kempen, joka
hänen vieressänsä kuolemata kohden kulki, niin etten minä häntä nyt
enkä myöhemmin katsonut, vaan hän oli minulle niinkuin tyhjää ilmaa.
Niin minä myös unhoitin ihmiset ympärilläni, heidän uteliaisuutensa ja
heidän julmuutensa.

Ja minä sanoin hiljaa, mutta kuitenkin niin että sen kuuluman piti:

»Catharina!»

Mutta hän ei näyttänyt kuulevan ääntäni sen hälinän takia, jota rahvas
piti, sillä kompia ja herjauksia satoi ihmisten suusta, olivatpa he
ylhäisiä elikkä alhaisia, saksalaisia, ruotsalaisia elikkä maarahvasta,
ja itsekukin katsoi, että hänen oli heitä solvaistava. Ja jollei
vartioita olisi ollut, niin he olisivat kai repineet kurjat syntiset
kappaleiksi elikkä kivittäneet heitä.

Vaan minä ennätin juuri selkiästi nähdä vaimoni Catharinan huulet,
kalpiat ja vailla verenpisaraista, ja hänen päänsä, joka oli
kallellansa, ja hänen valloilliset hiuksensa. Ja minä myös ennätin
nähdä hänen kaulansa sinertävät suonet, mutta side peitti hänen
silmänsä minulta. Vaan kun minä katsoin hänen kahlehdittuja käsiänsä,
niin minä muistin, kuinka hän kerran oli loitonnut tyköäni, että hän
luuli pyövelin minuun kajonneen. Ja minun tuli häntä tällöin suuresti
surku, sillä minä tiesin, että pyöveli oli häneen rupiava, juuri pian.

Niin koska hän toista kertaa kohdalleni tuli (sillä minä en enää nähnyt
muuta kuin hänet yksin, ja kaikki muu oli minulle yhdentekevää ja
turhaa ratki), niin minä uudellensa koroitin ääneni ja sanoin, mutta
tällä kertaa selkiämmin, että hän kuulisi:

»Catharina Wycken, kuuletkos minua?»

Niin hän tällä kertaa varmasti kuuli minun ääneni, sillä hänen
jalkansa, jotka olivat kahleitta, pysähtyivät, ja hän käänsi päänsä
minua kohden, ja hänen huultensa sopesta juoksi kuin tuskan juova,
ja hänen vähä leukansa värisi. Mutta kaupunginvartija tyrkkäsi häntä
kyynäspäällänsä kylkeen, ja hän vavahti ja meni eteenpäin.

Niin minut tällöin valtasi suuri sielunhätä, ja minä olisin antanut
autuuteni, jos olisin vielä taitanut kuulla hänen äänensä, niinkuin
se olisi ollut ainoa tärkiä asia maailmassa. Ja koska hän kolmannella
ja viimeisellä kierroksella taas tuli kohdalleni, niin tunkeuduin
minä väkijoukon läpitse etumaiseen riviin, ja nyt minä sanoin, sangen
kuuluvasti:

»Catharina, minä olen läsnä.»

Niin minä näin, kuinka hänen verettömät huulensa avautuivat, ja hän
aikoi puhua, ja liinaisen alta, kuin hänen katsantonsa kätki, kierähti
kyynel hänen poskellensa. Mutta hänen kätensä olivat sidotut, eikä
hän tainnut sitä poispyhkiä. Ja ennenkuin hän mitään ennätti sanoa,
oli hän jo ohitse, ja saatto läksi kulkemaan Raatihuoneen Turulta
Jerusalemin mäkeä kohden. Mutta väenpaljous, joka oli paisunut turulle
kuin virta patoon, vyöryi nyt heidän jälkeensä, sillä itsekukin tahtoi
mielensä ylennykseksi nähdä heidän päänsä putoavan pyövelin miekan
alla. O ihmissukua ja hänen kataluuttansa! Ja vielä koko Tallinnan
olvenkantajain ammattikunta liittyi saattoon, sillä tainkaltainen oli
tapa.

Vaan minä jäin jalkaini sijalle seisomaan tyhjälle turullen enkä
kuullut ympärilläni kuin kyyhkysten kuherruksen Raatihuoneen
räystäältä. Ja niin ei pitänyt minun kuuleman Catharina Wyckenin ääntä
enää tässä elämässä, eikä mitä hänellä olisi minulle sanottavata
ollut ennen kuolemaansa. Kuka tietää, mitä yksi syntinen ja rikkonut
vaimo mietiskelee mielessänsä, koska hän pyövelin vieressä viimeisiä
askeleitansa astuu? Minä en sitä tiedä, sillä se on Jumalan
Kaikkitietävän salaisuus.

Mutta Catharina Wycken ja Jonas Kempe haudattiin niinkuin henkipatot
ja pahantekijät hirsipuun alle, jalat etelää, mutta pää pohjoista
kohden. Ja pyöveli ynnä hänen vaimonsa jakoivat kurjain syntisten
vaatteet keskenänsä, niinkuin laki sallei, samoinkuin sotamiehet kerran
Golgatalla Jumalan Ainokaisen Karitsan, joka poisottaa maailman synnit.




XIX


Tämän jälkeen en minä enää Tallinnassa viipynyt, sillä minulla ei
ollut enää siellä mitään tekemistä. Niin minä näin tämän kaupungin
tornit ja muurit viimeisen kerran, joka oli puolestansa nähnyt minun
kärsimykseni, häpiäni ja ahdistukseni. Kaunis olet sinä, Tallinna,
kaupunkien seassa, mutta minulle sinä olet ollut niinkuin Sichemin
kuoppa Josephille, s.o. tuskan ja vaikerruksen paikka.

Vaan koska minä Reigiin saavuin, niin odotti minua monet askarrukset,
sillä minä olin ollut poissa yhteen menoon lähes kuusi viikkoa.

Niin seuraavana sunnuntaina tuloni jälkeen minä läksin kirkkoon
saarnatukseni. Ja oli saapunut sangen paljon rahvasta metsä-
sekä rantakylistä ja aina Ristnan ja Tahkunan kärjistä asti,
niin että kirkon törmä oli täynnänsä väkeä, niinkuin suurina
sapattijuhlina, ja heitä kiviaidallakin kiipeili, niinkuin hautuumaan
jumalanpalveluksissa. Niin tämä oli ensimmäinen kerta, että minä
julkisesti saarnasin, ja tieto minun paluustani oli levinnyt pitkin
pitäjätä.

Mutta koska minä tämän väenpaljouden näin, joka minua vartoi, niin minä
ajattelin:

»Miestä te tulitten kuulemaan, jolta vaimo teilattu on, ettekä
ijankaikkisen Jumalan Sanaa, mutta sitä pitää teidän korvanne kuitenkin
kuuleman, niin totta kuin minä olen Reigin pappi.»

Mutta koska minä alttarilta saarnastuoliin astuin, ja käteni sen
laiteelle laskin, niin minä itsekin hämmästyin niitten laihuutta, sillä
ne olivat ylön luiset ja suurirystyiset ja täynnänsä pullistuneita
suonia niinkuin vanhuksen.

Sillä näin olin minä tosin laihtunut näitten viikkojen kuluessa, ettei
lihaa ollut kylkiluitteni peitteeksi jäänyt.

Niin minä olin tämän päivän saarnaksi valinnut Jobin _Historia'n_.

Ja minä aukaisin P. Raamatun Jobin kirjan kohdalta ja sanoin Reigin
seurakuntalaisille:

»Kuulkaatten kaikki ja avatkaa korvanne ottamaan vastaan Herran
palvelijan Jobin todistusta, Jobin kirja, se 3 luku, kuin myös se 16
luku.

»Näin sanoo tosin ja vaikertaa hurskas Usin mies Job, koska Herra
sallei hänet Saatanalta kiusattaa:

»Se päivä olkoon kadotettu, jona minä syntynyt olen, ja se yö, jolloin
sanottiin, mies on siinnyt.

»Sillä, jota minä pelkäsin, se tuli minun päälleni, ja sitä kuin minä
kartoin, tapahtui minulle.

»Enkös minä ollut onnellinen? enkö minä ollut rauhassa? eikö minulla
ollut hyvä lepo? ja nyt tainkaltainen levottomuus tulee.

»Hänen ampujansa ovat piirittäneet minun, hän on reväissyt minun
munaskuuni eikä säästänyt, hän on vuodattanut minun sappeni maan päälle.

»Minun kasvoni ovat sovaistut itkusta, ja minun silmilautani päällä on
kuoleman varjo.»

Ja koska minä nämä sanat luin, niin minä selkiästi tunsin, että tämä
tosin oli minun kielelläni sanottu, ja että minun viheliäinen sydämeni
ynnä siinä huokasi Herran tykö.

Niin minä saarnasin tänäpänä Reigin rahvaalle Usin miehestä Jobista,
joka Saatanan neuvosta syöstiin surkiuteen ja suureen vaivaan, että
Jumala näin tahtoi koetella häntä ja hänen uskoansa. Sillä Herra
sallei hänen seitsemän kukoistavata tytärtänsä ja kolme poikaansa
sortua raunioitten alle ja näin hukkua, ja hänen karjansa ja kamelinsa
ryöstettiin elikkä tuhottiin pitkäisen tulelta, ja hänen palvelijansa
lyötiin miekan terällä, niin että hän oli alasti niinkuin äitinsä
kohdusta tullessansa. Ja Herra sallei Saatanan lyödä Jobin pahoilla
paisumilla, kantapäästä hamaan kiireeseen saakka, niin että hän
istui tuhvassa ja kaapei itseänsä savikruukun kappaleilla ja kirosi
syntymänsä, siksi kunnes Herra ilmestyi hänelle tuulispäässä, neuvoi ja
lohdutti hänet ja antoi hänelle kaksi sen vertaa kaikista, kuin hänellä
ennen ollut oli.

Mutta koska minä tästä viimeisestä reigiläisille puhuin, niin minun
sieluni napisi, ja minä itsekseni ajattelin:

»Jobin sinä lohdutit, Herra, mutta lohdutatkos Paavali Lempeliuksen,
Reigin papin?»

Vaan kun minun saarnani oli päättynyt, ei kukaan ottanut lähteäksensä
kirkosta, ja minä tiesin, että vaikein vielä edessäni oli.

Niin minä tartuin paperiin, kuin oli kauhtanani povessa, ja suoristin
sen ja rupesin lukemaan kuulutuksia seurakunnalleni.

Ja minä kuulin oman ääneni, koska se ylitse Reigin kirkon kiiri, mutta
sen kaiku oli minullen outo ja tuli niinkuin kannen alta ja vieraasta
rinnasta.

Niin minä paperista näin luin:

»Tämä olkoon tiedoksi Reigin seurakunnalle, että Herra Kaikkivaltias
on kutsunut pois Reigin entisen _Diaconuksen_, Jonas Nicholaus Kempen,
syntynyt Smålandissa, Ruotsissa, kahdeksankolmatta ajastajan vanha.

»Kuin myös Catharina Wyckenin, syntynyt Turun kaupungissa Suomessa,
_item_ kahdeksankolmatta ajastajan vanha.

»Jotka molemmat viimeksimainitut miekalla mestattiin Tallinnan
kaupungissa Linnanoikeuden päätöksen jälkeen.

»Rukoilkaamme kurjain syntisten rukous.»

Mutta koska jumalanpalvelus oli ohitse, niin kokosin minä kirjani ja
läksin takaisin pappilaan.

Niin minä äkkäsin väkijoukon tekevän minulle tietä kahden puolen, eikä
yksikään seurakuntalaisistani yrittänyt lähestyä elikkä puhutella.

Vaan he antoivat minun mennä pidättämättä, ja minä ymmärsin, että he
minua kaihtoivat, koska minulla oli suuri murhe.

Niin minä selkiästi tänä hetkenä hengessäni tiesin, että minä tämän
perästä olin oleva yksinäinen mies.

Sillä kenenkä Jumala lyö murheella, sen hän myös lyö yksinäisyydellä.
Hän on merkitty lammas laumassa, ja hänen poltinmerkkinsä on murheen,
eikä ole hänen lähettyvillänsä hyvä olo hänen, jonka sydän vielä
riemusta raikaa.




XX


Mutta minun mieleni oli edelleen sangen levotoin, eikä minulla ollut
rauhaa huoneessa eikä ulkosalla, ja Saatana kiusasi minua yötä päivää.

Niin yhtenä päivänä keväällä toivat kalamiehet minulle sanan, että iso
joutsenparvi oli neljä yötä ja päivää pysytteleinyt salmessa, kuin
on Kõrgessaaren ja Ninarahun välissä, odottaen sulaa. Ja kalamiesten
puheen jälkeen oli heidän lukunsa viidettä sataa.

Isoomatta, janoomatta he siellä odottivat, ennen lähtöänsä pesimään
pohjoiseen, Vienan ja Lapin vesille, ja joka ehtoo kuului Ninarahulta
heidän ääntensä luilutus.

Niin jää salmessa yhä heikkeni heikkenemistänsä, mustuen ynnä
haprastuen, koska virta uursi alta, ja päivänen päältä.

Koska minä joutsenista kuulin, tunsin niinkuin piston tunnossani, ja
minä muistin, etten ollut yhtäkään joutsenlintua ampunut hamasta siitä
päivästä saakka, koska ensimmäistä kertaa vaimoni Catharinan näin.

Niin tuli nyt ylitseni suuri himo, niinkuin verenkuume, jota en
vastustaa voinut, ja minä sonnustauduin joutsenjahdille.

Viidentenä huomenena, koska minä kirkolta suoraan yli lahden jään kohti
Kõrgessaarta läksin kaksi tuliputkea kanssani, venhettäni vetäen (sillä
venheelläni oli jalakset niinkuin reellä), oli ilmassa kimmeltävä,
sokaiseva kirkkaus, ja sulava lumi levitti hänen lemuansa ynnä kostian
puunkuoren kanssa kilpaa.

Mutta koska minä Kõrgessaaren rantaan ennätin, niin katso! salmi
oli sula edessäni. Rannalle oli ajautunut likaista ahtojäätä, ja
jäälohkareita uiskenteli vedessä, mutta joutsenia ei vielä näkynyt.

Niin minä ahtojään kappaleista majan pystytin, kuhun itseni kätkin ja
vielä valkialla raidilla itseni verhoitin, niin ettei minua olisi lumen
väristä eroittaa tainnut. Mutta joutsenenkuvat minä päästin kellumaan
sulaan.

Koska minä jäämajässäni joutsenia vartosin niin minun sieluni ynnä
ruumiini läpitse kulki niinkuin riuduttava hivellys, niinkuin koska
mies ikävällä lemmityistänsä vartoo, joka tuleva on. Ja tähän
hivellykseen sekosi vielä toinenkin tuntemus, joka oli kuin koston
makeutta, imelä ja katkera yht'aikaa. Niin minä muistin vaimoani
Catharinaa, ja että hän oli antanut minulle suuremman autuuden kuin
yksikään toinen ja taas muita suuremman murheen pääni päälle koonnut.

Enkä minä loppulta lopulta itsekään tiennyt, odotinko minä ulapalta
joutsenia, vai luulinko minä vaimoni Catharinan meren selältä saapuvan.

Mutta yht'äkkiä minun korvani selkiästi eroitti poikajoutsenten
äänen, kuin on kouk-kouk-kouk. Minä hätkähdin unistani hereille tästä
koukotuksesta ja vapisin ruumiissani, ja minun käteni, joka tuliputkea
piteli, samoin vapisi.

Ninarahun ja Külalaidin väliltä tuli meren ulapalta niinkuin valkia
ja tihiä pilvenlonka, koska joutsenten vanhimmat etumaisina lentivät,
mutta perimmäisinä poikaset, menneen vuoden ja sitäkin edelliset,
ruskiat ja kellahtavat.

Vesi ynnä taivas oli täynnä valkioita ja hohtavaisia siipiä, niinkuin
Pyhien Enkeleitten, koska he Korkeimman Istuimen edessä polvistuvat ja
siipensä levittävät, ja ilmassa kävi suuri suhina, niinkuin soitto.

Niin joutsenia oli lähimmittäin neljä elikkä viisikin sataa.

Koska he olivat vartijansa asettaneet, niin he kuin käskystä yksi
toisensa jäljestä päistikkata pohjaan syöksyivät, niinkuin kauloistansa
lummekukkaisten ynnä meriruovon juuriin kiinni, kuin heille Luojan
neuvosta ravinnoksi säätty on.

Niin minä sallein joutsenten tulla sangen lähelle, niin että mitämaks
olisin heidän siipiensä hohtavaan valkeuteen käsilläni kajota tainnut,
koska he rivissä uiskentelivat. Ja minä tartuin pyssyyni, eikä minun
käteni tosin enää vapissut, ja tähtäsin heidän kaulojansa, heidän
kallistelevia kaulojansa minä tähtäsin, ja minun sydämeni löi rajusti
niinkuin raivosta elikkä rakkaudesta, ja siinä paloi suuri tuska ja
himo.

Niin laukaus pamahti, ja kolme elikkä neljä joutsenlintua vaipui jään
reunalle.

Mutta toiset suurella havinalla sulasta ja jäältä lentoon ponnistivat,
vaaran älyten, ja merellä oli kuin lumipyry elikkä valkia sekasorto ja
sakeus, joka pimitti auringon.

Niin minä toiseen tuliputkeeni tartuin ja taas ammuin, mieleni
kiihkossa, sillä tätä näkyä oli sydämeni himoinnut, palaessansa
tuskansa tulessa unettomina öinä, ja joutsenia putoili jäälle sekä
railoon.

»Seitsemän joutsenta jäi jäljelle, koska loput pääsivät pakoon
Külalaidin taakse, Ristnan kärkeä kohden.

Niin minä, sulassa meloen, nostelin joutsenet venheeseeni. Kuusi
heistä oli kuollutta, mutta seitsemättä oli sattunut siiven juureen,
ja hän oli yhä hengissä ja pieksi juuri raivoisasti jäätä terveellä
siivellänsä, ja yritti noukallansa minua hakata.

Mutta koska minä katselin tätä kuolevata joutsenlintua, niin minä
kauhistuin hengessäni, ja pääni hiukset nousivat pystyyn, niinkuin
henki olisi ohitseni kulkenut.

Sillä joutsenen silmistä, jonka kuoleman piti, katselivat minua
vaimoni Catharinan silmät, niinkuin ne olivat hänen neitseellisessä
nuoruudessansa, arat ja untanäkeväiset, ja niinkuin armoa anoen.

Niin minun mieleni kiihko hupeni niinkuin viinan haihtuva humala, ja
minä nopiasti haavoittuneen joutsenen puukollani lopetin, ettei minun
pitänyt hänen silmiänsä enää näkemän.

Mutta minä näin hengessäni selkiästi kaikki, kuin tapahtunut oli, ja
minä lankesin sieluni ahdistuksessa kumolleni jään reunalle tapettujen
joutsenien rinnalle, kaukana ihmisistä.

Näin minä vaikersin ja ääneen huutelin:

»Voi sinuas, Catharina Wycken, — miksis menit, miksis minun hyljäsit!
Katso, he rupesivat sinun valkiaan kaulaasi, ja sen miekallansa
katkaisivat.»

Ja nyt minä vasta selkiästi tiesin, etten minä milloinkaan ollut
herjennyt tätä vaimoa rakastamasta.




XXI


Näitten tapausten jälkeen, kuin tässä kirjoittanut olen mitään
lisäämättä ja mitään salaamatta, on minun elämätäni jatkunut vielä
alun neljänäkymmentä ajastaikaa, lähellen sitä rajaa, jonka Jumala
ihmiselle hänen ikänsä määräksi asettanut on. Enkä ole minä koko tämän
ajan kuluessa kertaakaan käynyt Tallinnassa, saati sitten Turussa
elikkä Tukholmissa, enkä edes etäämmällä Hiidenmaalla, paitsi omaa
pitäjätäni. Vaan niinkuin peto olen minä piileskellyt pesässäni,
niinkuin haavoitettu uroshirvi korven kohdussa, ja ihmisen hengen huoku
on minulle ollut inha.

Ja Svean valtakunnassa ovat kruunut putoilleet ja valtikat vaihtuneet
tämän ajan kuluessa, ja Gustavus Adolphusta on seurannut hänen
korkiasti oppinut tyttärensä Drotninki Christina, jonka tosin Paavi sai
puoleensa vietellyksi. Niin hänen jälkeensä on astunut valtaistuimelle
hänen lihallinen orpanansa Carolus X Gustavus, Pfalzin huoneesta, joka
kuitenkin hallitsi vain kuusi ajastaikaa, ja häntä taas seurannut
meidän Kaikkein Armollisin Kuninkaamme, Hänen Majesteettinsa Carolus
XI, joka tosin vielä on lapsukainen.

Mutta vaikka näin valtakuntien päämiehet ovat vaihtuneet, niin on
Reigin pappina kaiken aikaa ollut hän, joka tähän hanhensulallansa
puustaveilla kirjoittaa nimeksensä Paavali Lempelius elikkä myös
Lempelensis.

Sillä minä en ole tästä enää minnekään pyrkinyt elikkä toisia virkoja
ja pitäjiä kokotellut, vaan olen tähän paikoilleni vanhentunut ja
ijälliseksi tullut, niinkuin kerran istutettu puu juurtensa sijalle jää
ja vuosirenkaita kasvaa.

Eikä kenenkään sanoman pidä, että minä mukamas laiminlyönyt olisin,
mitä minun virkaani tulee, vaan olen minä sen uskollisesti täyttänyt.

Mutta tämä on totuus, ettei minulla enää iloa työstäni eikä muustakaan
ollut.

Ensimmäisinä aikoina, koska haavani vielä oli veres, minä ehdoin
tahdoin etsein kuolemata, unhoittaen tykkänänsä, että minun elämäni
lanka on Korkeimman käskystä kehrätty ja mitattu jo äitini kohdusta
saakka. Näin minä synnin sokaisemana etsein kuolemata meuruavissa
myrskyissä ja heikoissa jäissä ja uskalsin niihin henkeni kuten houkkio
ja yltiöpää. Minä haudoin mielessäni tuumaa mennä Ruotsin voittoisain
lippujen alle, koska he Lech-joen varsilla liehuivat, ja siellä
taistelun tuoksinassa kenenkään huomaamatta kadota. Mutta kun Kaikkein
Armollisin Kuninkaamme Gustavus Adolphus kärsi sankarikuolemansa
Lützenin tantereella, luovuin minä tästä aivoituksesta. En minä
myöskään peljännyt oppia ruttoisia elikkä pitaalisia ja heille
viimeistä lohdutusta viedä, vaan minä hain heidät heidän kurjilta
vuoteiltansa, koska he kaikkein hylkääminä viruivat, ja rupesin heidän
haavoihinsa, niin että minutkin taudilta tartutettaisiin. Kuolemantarve
oli minussa väkevä ja kaikkivaltias kuin on unentarve. Mutta vaikka
minä näin alati itseni vaaroille alttiiksi annoin, pysyin minä
kuitenkin yhtä vahingoittumattomana kuin profeetta Daniel jalopeurain
luolassa elikkä kolme miestä, Sadrach, Mesech ja Abednego, pätsissä.
Sillä vaikka minun henkeni oli elämästä kyllänsä saanut, niin kuolema
kuitenkin pakeni minua, että minun hetkeni ja tiimani ei ollut vielä
läsnä.

Ja joka kerta, kun minä kuulin kuoleman kohdanneen jotakuta, kuin
minullekin nimeltä tunnettu oli, eritoten jos hän sattui olemaan vähä
lapsukainen elikkä nuoruuden ijässä, niin minä Herraa herjasin ja
sanoin:

»Miksis et leikkaa tunkeutunutta viljaa, joka jo kumartuen sirppiä
huokaa, vaan viheriään kätes kosketat?»

Niin olen minä myös aikojen mennen vastaanottanut sekä Herra
Superintendentti Nicholaus Gazan ynnä myös Tallinnan Tuomiokoulun Herra
_Rector'in_ Tohtori Heinricius Bartholinin kuolinsanoman.

Ja tätä viimeistä vaivattiin sangen ankarasti ennen hänen lopullista
lähtöänsä, sillä Herra lähetti hänelle saman taudin, minkä kerran
Herodekselle, ja hänen ruumiinsa oli täynnä haavoja ja paisumia, ja
madot söivät hänet, jo ennen kuin hän multaan pantiin.

Vaan ei mikään koston makeus sieluani virvoittanut, koska tästä
kuulin, vaikka minä hyvin muistin, mitä tämä mies oli minulle tehnyt
aikoinansa, koska hänellä vielä mahti käsissänsä oli. Sillä minun
sieluni oli paljosta vaivasta turraksi tullut ja kaiken turhuuden
tuntoa täynnä, niinkuin Salomon Saarnaajan, ja minä vain itsekseni
ajattelin:

»Toisille, toisillepa sinunkin, Heinricius Bartholini, täytyi virkas ja
mahtis jättää, koskas täältä erkanit, vaikka sen kerran niin kalliiksi
katsoit, ettäs sen takia yhden miehen kunnian ja maallisen menestyksen
tomuun tallasit! Mitäs olet nyt saanut? Et yhtään mitään!»

Ja minä kadehdin häntä, en tosin hänen kunniansa enkä virkansa vuoksi,
vaan koska hän oli päässyt pois elämisen vaivasta.

Mutta kaikella tällä napinalla minä koettelin Jumalan pitkämielisyyttä,
ja Hän näki hyväksi ojentaa minua, sillä Hän ei ollut minua unhoittanut
Reigin erämaassakaan.

Niin sitten tapahtui, että minä kerran muutamana helmikuisena päivänä
— ja tästäkin tapahtumasta on jo toista kymmentä ajastaikaa — läksin
jäälle hylkeitä pyydystämään. Ja vaikka minua oli vakavasti varoitettu,
niin läksin tälläkin kertaa ypösen yksin, vain koira mukanani, niinkuin
tapani oli jo ollut pitemmän aikaa, että ihmisiä vieroin ja heidän
seuraansa karsaasti katsoin.

Mutta juuri koska minä olin heittämässä iskukeihääni emähylkeen
niskaan, kun se avannosta esille syöksähti, niin tapahtui Jumalan
tahdosta, että köysi takertui.

Minä silloin nopiasti yritin hypätä hylkeen selän taakse, mutta katso!
se oli jo liian myöhäistä. Mylvien kuin ärsytetty, äksyniska sonni ja
juosten lyhyillä takakäpälillänsä hylje hyökkäsi koko painollansa minua
kohden.

Niin minä kaaduin seljälleni jäälle, ja hylje, purstosta turpaan
seitsemättä jalkaa, pitkä kuin aikamies, minun päälleni.

Mutta peto repi ja kiskoi minun lammasnahkaturkkiani hurtanhampaillansa
ja kynsin, jotka olivat teräväiset ja käyrät kuin havukkalinnun, ja
halkaisi puolet helmasta.

Silloin minä Reigin pappi, Paavali Lempelius, luulin jo viimeisen
tuntini tulleen.

Ja vaikka minun ruumiini oli sangen pahasti ruhdottu, oli minun
ajatukseni selvä, ja minä hyvin tiesin, että jos minä hiventäkään
hievahtaisin, niin olisin kuoleman oma.

Ja vaikka minä olin kuolemata vuosikausia toivotellut ja huutanut
Herraa vapahtamaan minut elämisen vaivasta, niin minä nyt kuitenkin sen
läsnäoloa kauhistuin enkä ollut valmis astumaan ijankaikkisuuteen.

Minä makasin juuri hiljaa, jäsenet kankeina hylkeen alla, eikä minun
henkeni kulkiessansa kurkun solmua koskettanut.

Eikä mistään ollut apua tulossa, sillä minä olin parin peninkuorman
päässä lähimmästä rannasta, ja ajojää oli aukia ja autio, ja minä
kuulin vain kaukaa oman koirani uikuttavan ulinan.

Niin minun karvareuhkani oli kaatuessa kirvonnut päästäni jäälle, ja
tuuli pääsi löyhyttämään hiuksiani.

Silloin peto raivoissansa kävi niihin käsiksi, kiskoen niitä kynsin ja
hampain, minun harmaita haiveniani, harmentuneita sielun hädässä ja
vaivassa.

Mutta en minä tällä erää ruumiin kipua tuta ennättänyt.

Koska minä siis ajojään autiudessa makasin, päälläni hylje, ja
kasvoillani sen hengen löyhkä ja vaahtopärske, kuoleman varmuus
silmäini edessä, niin minun elämäni ikäänkuin näytettiin minulle
niinkuin peilistä tapauksessa.

Sillä niinkuin minä nyt makasin jäällä hylkeen alla, niin minä myös
olin maannut vihani ja katkeruuteni kiivauden alla monta ajastaikaa.

Ja minä muistelin minun horoskooppiani ja minun synkiätä
kohtalontähteäni, kuin on Saturnus, joka oli vienyt minut
yksinäisyyteen ja autiuteen, että minä itseäni tutkiskelisin, ynnä
Skorpionia, jonka merkeissä minun elämäni oli kulunut, ja Aurinkoa,
joka minun syntymähetkelläni oli Kuoleman huoneessa asustanut.

Ja näin minä ajattelin ja itselleni sanelin:

»Veristä vääryyttä on sinullen tehty, Paavali Lempelius, nimitetty
myös Lempelensis! Karsittu olet sinä niinkuin kulohonka, viheriäiset
oksasi ovat karrelle palaneet, eivätkä istu enää oksillasi ilmain
linnut. Miksistä siis et ole altis kuolemalle, koskas hänet kohtaat,
kaivattusi?»

Mutta ei yhtäkään ääntä kuulunut minun kähiästä kurkustani, kun siinä
hiljaisessa kuoleman sylinannossa lepäsin, merenpedon kanssa lähekkäin.
Kitalakeani vain alkoi oudosti kuivata, ja jäseneni kontistuivat
niinkuin kuoleman edellä.

Ja niin minun ajatukseni hetkiseksi hämärrytettiin niinkuin hienolla
harsolla.

Mutta kun minä taas tajuihini tulin, niin pelastuskin äkisti näytettiin
minulle.

Minä rupesin hitaasti peukaloni avulla hivuttamaan kinnasta toisesta
kädestäni, kunnes sain sen irti, ja viimeisin voimin sen kauvas jäälle
kimmahutin. Ja oli kuin joku olisi korvaani kuiskaissut, että minun
näin piti tekemän.

Vaan samassa tuokiossapa hylje, nähdessänsä jäällä kieriskelevän
kintaan, vyöryi päältäni kuin vuorenmöhkäle elikkä kiviharkko ja
syöksyi mukamas uutta saalistaan kohden.

Mutta se oli hänen viimeinen rynnistyksensä, sillä minä olin heti
pystyssä ja heitin keihääni takaapäin hänen niskaansa ja lopetin hänet
tuuran iskulla.

Minä mittasin sen hylkeen, ja se oli kuusi jalkaa ja kaksi vaaksaa
pitkä. Mutta en minä häntä nylkenyt, sillä ruumiini oli ylön ruhdottu,
vaan lihoinensa, ihroinensa minä hänet jäänreunalle jätin, avoveden
viedä.

Mutta koska minä tulin kotia tältä hylkeenpyynniltä, joka oli oleva
myös viimeiseni Herramme tahdon jälkeen, niin minä tulin niinkuin mies,
joka tulee kuoleman kidasta, runnelluin jäsenin ja uudestisyntynein
sydämin.

Sillä Herra oli avannut minun silmäni tajuamaan, että kuolemanhetki on
tutkimaton, ja että itsekunkin on varrottava, kunnes hänen kahleensa
kirvoitetaan.

Niin minä tajusin, etten minä vielä ollutkaan kuolemaan kypsä, vaikka
niin oli uskoni ollut, vaan että Jumala oli säästänyt minua, että minä
oikiaksi leikkuuajaksi tuuleentuisin.

Ja minä kauhistuin hengessäni, kun minä ajattelin, että minut mitämaks
olisi kutsuttu pois ajallisesta elämästä äkillisellä kuolemalla, koska
sydämeni vielä oli vihasta ylitsevuotavainen.

Vaan minä myös tajusin, että tämä armon aika oli annettu minulle, että
minä sydämeni kuntoon saattaisin, Herran Hengen sisälle käydä.

Niin minä rupesin sydämestäni vihaa pois juurittamaan, niinkuin vanhaa
tervaskantoa, jonka juuret ulottuvat maan syvyyteen.

Ja se tosin pani vastaan kaikkein konsteinsa kanssa, niinkuin olisi
vähä paholainen joka juuresta kanssani väkikapulata vetänyt, mutta ulos
hänen piti tuleman, vaikka sydän rinnassani olisi riekaleiksi revennyt.

Niin olen minä myös vihdoin sydämessäni Catharina Wyckenin ja Jonas
Kempen anteeksi antanut, ja kaikki, mitä he minua vastaan rikkoneet
ovat.

Mutta tästälähtein en minä myöskään enää etsiskellyt kuolemata, vaan
minulla oli rauha Jumalan ja ihmisten kanssa, ja Saatana lakkasi minua
kiusaamasta.

Eikä tämän tapahtuman jälkeen ole enää minun elämästäni, joka tosin
aikoinansa on ollut yksi ihmeellinen ja opettavainen _Historia_, paljoa
kertomista. Mutta riistanajo ja kaikkinainen metsästys ynnä myös
hylkeenpyynti jäi minulta sikseen, sillä minä arvelin Herran minulle
varoituksen antaneen, ja minun pyssyni sekä hyljerautani ruostuivat
paikoillensa. Vaan en minä silti lakannut metsiä samoilemasta, niinkuin
ennenkin, sillä niissä on aina minun oikia oloni ollut. Niin minä
kuljeskelin, vaikkapa tosin en enää tuliputki olallani, ja panin
tähdelle sekä ihmettelin tämän ajallisen ja katoavaisen maailman suuria
ja vähäisiä ihmetekoja, ja minulle oli siitä suuri ylösrakennus ja
ratto.

Ja minun mieleni, koska minä vanhenin, kävi leppoisaksi ja lempiäksi
kaikille kanssaluoduilleni, olivatpa ne ihmisenlapsia elikkä
halveksittuja luontokappaleita ja maan matosia. En minä ehdoin tahdoin
syksyisenä huomenena lukinseittejä katajapehkojen välissä karjanummella
särkenyt enkä astunut maantiellä seljällänsä sätkyttelevän sittiäisen
ohitse, etten olisi kumartunut ja häntä taas jalvoillensa avittanut,
että hän taitaisi elää sen lyhykäisen elämän, kuin hänen Luojansa
hänellekin säätänyt oli.

Niin rakkaat reigiläiseni alkoivat pitää minua ilmatarkkana, koska minä
säätä ennustelin mustain muurahaisten, varisten ja teerien merkeistä ja
myös kivien kosteudesta. Ja viimeisinä ikävuosinani on minun tykönäni
yhtä perää käynyt neuvonpyytäjiä, kuka kala-onnea, kuka metsäonnea
kysyen.

Näin ovat siis minun pitkän ja murheellisen elämäni keskipäivän myrskyt
ja helteet vihdoin ehtoon lauhkeaksi kuulloksi kirkastuneet.

Ja koska minä äsken näin kaksi kaarnetta kinastellen kirkolle päin
lentävän, niin ei taida minun lähtöni tosin enää etäällä olla, sillä se
on kuoleman merkki.

Mutta kun minun tiimalasini hieta vihdoin on oleva tyhjiin juossut, ja
minun ajallinen elämäni päässyt mittansa määrään, niin uskon lujasti
kuolevani autuaan ja levollisen kuoleman. Sillä vaikka Saatana, se
Helvetin Nuottamies, onkin minua vihanverkkoonsa pyydystellyt, niin
olenpa luikertanut läpitse liukkaasti kuin ankeriainen, ja Saatanan
verkonsilmät minun kohdaltani rikki revenneet.

Niinpä myös toivon, että sieluni kerran P. Enkeleitten käsin
ijankaikkiseen illoon kannetaan.

_Haec est navigatio nostra_, näin harhaa, näin taas satamaan saapuu
elomme haaksi.

Finis.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK REIGIN PAPPI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.