The Project Gutenberg eBook of Barbara von Tisenhusen
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Barbara von Tisenhusen
Liivinmaalainen tarina
Author: Aino Kallas
Release date: July 28, 2025 [eBook #76581]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1923
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BARBARA VON TISENHUSEN ***
language: Finnish
BARBARA VON TISENHUSEN
Liivinmaalainen tarina
Kirj.
AINO KALLAS
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1923.
Näin on aivoitukseni, ja sille Jumalan Kaikkivaltiaan apua anon, että
sen tähdelliseen loppuun veisin, hyödyksi ja ylösrakennukseksi kuin
myös murheelliseksi varoitukseksi. Amen!
Kirjoittakaa, mitä ihmeellisiä ja harvinaisia asioita itse olen näillä
silmilläni nähnyt ja näillä korvillani kuullut nuoresta neitsykäisestä
Barbara von Tisenhusenista, syntynyt Rannun linnassa Liivinmaalla, Anno
1533, Ordomestari Wolter von Plettenbergin hallituskautena, korkiasti
kunnioitetun ja ankaran herra Reinhold von Tisenhusenin ja hänen siveän
aviopuolisonsa Anna Sawheren tyttärestä, molemmat jo ammoin autuaasti
Herrassa leponsa löytäneet.
Kuin myös, mitä itse olen nähnyt ja kuullut, elikkä toisten kautta
tietooni on tullut yhdestä kauppakestistä ja kirjurista, nimitetty
nimellä Franz Bonnius, tullut Braunschweigistä, Saksanmaalta, ja
kirjurin toimessa Rõngun linnassa, sanotun neitsykäisen Barbaran
isänsisaren Anna von Tödwenin luona, omaa sukua Tisenhusen.
Niinpä puhalla nyt, Herra, sieraimiini totuuden henki ja johdata
palvelijasi kynä, että totuus sitä taluttaisi, ja se tasan oikeutta
jakaisi, niin paljon kuin se ihmisen synnilliselle luonnolle
mahdollista on.
Minä, Matthaeus Jeremias Friesner, Herramme armosta Rannan kirkkoherra
hamaan moskovalaisen maahantuloon asti, olen sanotun neitsykäisen
Barbara Reinholdintyttären Pyhälle Kasteelle kantanut, Wittenbergin
puhtaan ja väärentämättömän Evankeliumin mukaisesti, samoin kuin hänen
veljensä Jürgenin, Reinholdin ja Bartholomaeuksen sekä hänen seitsemän
sisartansa. Niin olen minä tätä neitsykäistä paljon rakastanut, kuten
hengellisen isän sopii, ja on hän ollut sielulleni läheisempi kuin
yksikään kanssaveljistäni elikkä kanssasisaristani tässä murheen
laaksossa.
Mutta vaikka tosin sanottu neitsykäinen Barbara oli nuorin
yhdentoistakymmenen sisaruksen seasta, ja hänen vanhempansa jo
ijällisiä hänen syntyessään, niin oli kuitenkin kuin olisi kaikki
heidän voimansa ja väkensä juuri tähän lapsukaiseen vuodatettu. Sillä
vieraatkin hämmästelivät tämän tyttölapsen kaunista katsantoa ja hänen
puhettansa, joka tuli niinkuin aikuisten eikä niinkuin piskuisen
lapsen suusta, kuin myös sitä hengen hehkua, joka hänessä jo vallan
vähäisenä paloi. Ja hänen autuas rouva Äitinsä uskoi minulle, että
hänen aivoituksensa oli lähettää Barbara ynnä veljensä Bartholomaeuksen
kanssa Kuuriruhtinaan hoviin kunniallisia tapoja kuin myös hovikuria
oppimaan marsalkoilta ynnä hovimestarinnoilta, sillä hän oli viisas
nainen ja tiesi, ettei Liivinmaalla tähän aikaan voinut oppia muita
aatelisia hyveitä kuin ovat juominen ja mässäys, ja neitsykäisille
silmänpyynti ja koreus.
Mutta ennenkuin hänen aivoituksistansa totta tuli, temmattiin sekä
hän että hänen hurskas puolisonsa pahantapaiselta polttotaudilta pois
tästä ajallisesta elämästä, ja ritari Jürgen otti vanhimman veljen
perintöoikeudella Rannun linnan haltuunsa. Ja neitsykäinen Barbara
oli tällöin vain kymmenen ajastajan vanha, ja kaikki hänen muut
sisaruksensa jo avioliiton siteissä. Silloin sanottu neitsykäinen,
koska hän vähäisenä orvoksi jäi, joutui Rõngun linnaan, joka on
Rannusta peninkuorman matkan päässä, kasvatettavaksi tätinsä,
jalosukuisen rouvan, Anna von Tödwenin, luona, jolla ei omia
rintaperillisiä ollut.
* * * * *
Mutta niinä aikoina, kuin nämä kaikki tapahtuivat, oli Liivinmaa vielä
Ordon hallussa, ja sitä hallitsivat Ordon Suurmestarit yhdessä piispan
kanssa. Ja se oli vielä silloin ylön äveriäs ja siunattu maa eikä ollut
vielä ehtinyt joutua kaikilta _nation'eilta_ elikkä kansakunnilta
surkeasti raadelluksi. Vaan sitä nimitettiin _Livland = Blivland_,
koskapa jokainen, joka sinne kerran joutui, sinne myöskin jäädä halusi
eikä enää pois pyrkinyt. Ja siitä asti kuin Wolter von Plettenberg oli
saanut suuren _victoria'n_ elikkä voiton moskovalaisesta ja maalle
ynnä rahvaalle pitkäaikaisen rauhan, kasvoi Liivinmaalla hyvinvointi
ja rikkaus, mutta myös Saatanan kylvöstä kaikkinainen rikkaruoho, kuin
on prameus ja hekuma sekä hallitsijain että alamaisten seassa. Sillä
porvarit ja myöskin epäsaksalaiset talonpojat ovat herrojensa esimerkin
jälkeen tehneet, niin ettei ole toista kansaa koko kristikunnassa,
joka olisi elänyt tainkaltaisessa haureudessa ja sodomalaisten sekä
epikurolaisten tavalla, itsekukin etsein hänen autuuttansa vain
maallisessa ja synnillisessä ilonpidossa. Jonka takia ordoherroilla.
tuomioherroilla ynnä aatelilla ei ollut muuta jokapäiväistä työtä
elikkä ajanvietettä kuin suden-, karhun- ja ketunajot sekä metsästys
ynnä vielä noppapeli ja ajo toisista hääpidoista ja ristiäisistä
toisiin ja toisilta messumarkkinoilta toisille.
Mutta Johann von Tödwen, Rõngun herra, oli rikkaimpia ritareita,
ei vain Tarton hiippakunnassa, vaan koko Liivinmaalla, ja Rõngun
linnaan kuului kaksituhatta kaksisataa taloa. Niin Johann von
Tödwen ja hänen aviopuolisonsa Anna, omaa sukua Tisenhusen, elivät
suuressa ylellisyydessä, sillä he rakastivat rahaansa käyttää ja
sitä myös näyttää eikä vakan alle piiloitella. Ja vaikka he silloin
tällöin laupeudenkin töitä tekivät ja kirkolle ja vaivaisille almun
antoivat, niin oli heidän sydämensä halu sentään tämän maallisen ja
turhanaikaisen perään.
Niin Anna von Tödwen mielistyi suuresti veljentyttäreensä Barbaraan
ja piti häntä kuin omaa lasta ikään, koska hän itse hedelmätöin oli.
Ja vaikka tämä lapsukainen olisi kuuta kuusenlatvasta kurkoittanut,
niin olisi hänen tahtonsa täytetty, niin hänen rouva Tätinsä häntä
hellitteli. Niin minä, tämän lapsukaisen sielun parasta ajatellen,
usein sanoin Rõngun rouvalle, Anna von Tödwenille: »Kavahtakaa, ettei
tämä lapsukainen liian itsevaltaiseksi kävisi, sillä mitäs teetten,
jos hän vastakin aina oman päänsä pitää? Mistäs siihen _remedium_
elikkä lääkitys löytään?» Niin Rõngun rouva, hänen Tätinsä, tähän vain
naurahteli, sillä hänkin oli tämän lapsukaisen lumoissa niinkuin kaikki
muutkin.
Mutta Barbara, koska hän neitsyeksi varttua alkoi, oli ihana
näöltänsä, niin että minä usein ajattelin nuorta Ruthia, koska hän
Boaksen jäljissä pellolta tähkäpäitä noukki. Sillä vaikka hän oli
ylön hoikka varreltansa, ja hänen käyntinsä keinuva, olivat hänen
muotonsa kuitenkin täydelliset ja muhkeat. Ja myöskin hänen kasvonsa
olivat sangen kauniit, sillä Luoja oli antanut hänelle hipiän, valkean
kuin merikaislan kuidut, mutta hänen hivuksensa olivat mustat ja
kiiltäväiset kuin musta teräs. Nämä hivuksensa hän maalla ja kotosalla
ollessaan suki kahdelle palmikolle ja ne korvallisille sykkyröiksi
kiersi, niin että ne riippuivat kuin mustat rypäleet kahden puolen
päätä. Ja vaikka häntä ei tainnutkaan turhanaikaiseksi sanoa, niin hän
sentään suviseen aikaan koristeli päätänsä kedon kukkasilla niinkuin
neitsykäisten tapa on, niin että kun hän kulki yli luhtaniityn elikkä
yrttitarhassa käyskenteli, niin hän taittoi illakon elikkä angervaisen
elikkä myös ruusunkukkaisen, — sillä hän väkevätuoksuisia kukkia
rakasti! — ja sen hivuksiinsa pisti, näin luvallisesti itseänsä
kaunistellen.
Niin tuli aika, että neitsykäisen Barbaran oli uudistettava Kasteen
Liittonsa ja myös kaikissa kristillisissä tiedoissa opetusta saatava.
Ja on neitsykäinen Barbara kolmasti viikossa tullut luokseni, milloin
ratsastaen, milloin ajaen, mutta joskus myös jalkaisin, sillä tämän
neitsykäisen halu oli piskuisesta pitäin samota metsiä ja maita. Niin
on hän useasti edessäni istunut ja silmiensä tummuuden tutkivasti
minuun kiinnittänyt, ja on hänen nuori sielunsa Jumalalliselle Armolle
avoinna ollut. Ja on minut toisin kerroin vallannut varmuus, että
tämä neitsykäinen on jokaisen sanani omistanut ja sieluunsa kätkenyt,
mutta toisin kerroin on minussa taas kasvanut _suspicio_ elikkä
epäily, sillä minusta tuntui kuin olisi hänen sielunsa tuoksunut kuin
tuntematon kukka, ja hän vain omaa elämätänsä elänyt. Mutta monasti
hänen mentyänsä olen minä palavasti Herraa rukoillut, että Hän tämän
neitsykäisen sielun säilyttäisi puhtaana ja lujana hamaan loppuun
saakka.
* * * * *
Mutta kun neitsykäinen Barbara oli seitsemäntoista ajastaikaa täyttänyt
kuin myös ensi kertaa Herran Ehtoollisella käynyt, niin hänen rouva
Tätinsä, joka samalla oli hänen holhoojansa, katsoi otollisen ajan
tulleeksi näyttää neitsykäistä ja täten hänelle sopivaista ja
säädynmukaista aviopuolisoa hakea Liivinmaan nuorten ritarien seasta.
Sillä neitsykäisen veli, Rannun herra, ritari Jürgen, joka samoin lain
mukaan hänen holhoojansa oli, ei tainkaltaisilla asioilla aikaansa
kuluttanut.
Niin jalosukuinen rouva Anna von Tödwen, jonka sydän riippui kiinni
maanpäällisessä koreudessa, niin että hän sitä palvoi kuten pakanat
jumaliansa, laitatti veljentyttärellensä Barbaralle puvun, jota neljä
neulaneitsyttä Rõngun linnassa kolme kuunkiertoa ompeli. Ja Anna von
Tödwenin tahto oli, ettei kellään pitänyt oleman senkaltaista pukua
kuin hänen veljentyttärellänsä. Niin tämä puku tuli puheeksi yli koko
Liivinmaan ja vielä Liettuassa ja Puolan valtakunnassakin, sillä se oli
kokonaan kultakuiduista kudottu, niin että sen olisi tainnut puhtaan
ja selkiän kullan painosta myydä, kuin myös yltäyleensä kalliilla
helmilöillä kirjaeltu aina kaulasta helmaan astikka. Ja vielä kuului
tähän pukuun vaippa, joka oli sisältäpäin ilveksen nahkaa, mutta päältä
purppuraista verkaa, näädännahalla päärmätty, ja kullattu käsilaukku ja
suuret kultaiset kaulakäädyt ynnä vyötäisketjut, yhteensä kuusikymmentä
luotia painavat.
Tainkaltaista prameutta ei oltu vielä nähty edes Liivinmaalla, ei
aateliston eikä porvariston seassa, vaikka sekä Tallinnan että
Tarton kuin myös Rakveren vaimopuolet tosin eivät syntisen ruumiinsa
verhoituksessa ja pynttäyksessä juuri hevillä perään anna. Niin oli
paljon sellaisiakin, jotka sekä salaa että julkisesti tätä koreutta
kauhistuivat ja näin nuorelle neitsyelle säädyttömänä pitivät ja
paremminkin aviovaimolle sopivana. Ja he varoittivat vakavasti, että se
vielä katumukseen ja kyyneliin päättyisi.
Mutta neitsykäinen Barbara ei tosin itse ollut tähän koreuteen vikapää,
vaan hänen rouva Tätinsä, jonka tahto se oli.
Niin Rõngun rouva Anna von Tödwen otti veljentyttärensä Barbaran
mukaansa Tallinnan kaupunkiin, jossa piti vietettämän jalosukuisen
Egbert von Uexkullin ja jalosukuisen ja hyvämaineisen neitsyen Alleth
von Risebiterin häitä. Mutta kutsut näihin häihin oli lähetetty ympäri
maata kaikkiin linnoihin ja moisioihin jo neljänneksen ajastaikaa
aikaisemmin, ja oli palkattu yksi vasituinen kirjuri sitä varten. Koska
ei yksikään moisio Liivinmaalla olisi ollut mahdollinen mahduttamaan
itseensä näin suurta vierasten paljoutta, niin oli Tallinnan
kaupungista vuokrattu iso killansali, sillä sekä sulhanen että morsian
olivat suurta ja äveriästä sukua.
Mutta näistä hääpidoista ja muista senkaltaisista kuin tänä
jumalattomana aikakautena toimeenpantiin Saatanan ja hänen
valheenhenkiensä riemuksi, on minun häpiällä tunnustettava: »Voi teitä,
sillä teidän tähtenne on kadotus ja perikato tähän maahan tullut!»
Kuitenkin ovat nämä häät olleet siitä sangen tähdelliset, että niissä
on neitsykäisen Barbaran oikea sisu ja luonto itsensä ensi kertaa
näyttänyt, kaikille hämmästykseksi ja monelle pahennukseksi.
Niin oli siis näihin pitoihin kerääntynyt perintöherroja ja ritareja
Liivinmaan kaikilta kulmilta perhekuntiensa ynnä aseenkantajiensa sekä
palkollistensa ja trenkiensä kanssa, niin että heitä yhteensä luettiin
monta sataa henkeä. Eikä heille tosin piisanneet yhden kaupungin
trummunlyöjät, vaan oli heille ilonpidoksi tilattu maan ruhtinaan ja
sotaväenkin trummut ja kaukaisten kaupunkien pelimannit.
Niin ovat he sitten ilojansa pitäneet ja ratsastelleet monessa erää
suuressa saatossa kaupungin muurien ulkopuolelle ja taas takaisin ja
kahdesti ohi killansalin, trumpujen päristyksellä ja soiton kanssa,
näin koreuttansa turulle tuoden, kaupungin porvareilta kuin myös
epäsaksalaisilta katsottaa. Ja ovat he ylpistelleet ja pyssyillä
paukutelleet, niinkuin olisivat hyvänkin linnoituksen valloittaneet.
Ja ovat heidän orhinsa olleet yltäyleensä koristetut raskailla
kultavitjoilla ja höyhentöyhdöillä, niin että yksi niistä oli tullut
maksamaan yhdeksän kuormaa rukiita. Niin on sitten epäsaksalaisia
esikaupungeista ja muurien ulkopuolelta, missä heidän asuntonsa ovat,
juossut suurissa joukoissa heitä katsomaan, ja myös moni kunniallinen
porvari ja hantvärkkäri on heittänyt kesken kuka savenvalunsa, kuka
olvialtaansa tai myös saunoittaja parranajonsa nähdäkseen sitä menoa.
Niin ovat myös neitsykäinen Barbara ja hänen rouva Tätinsä joka kerta
muitten mukana saatossa olleet, kukin hänen ratsullansa.
Vaan kun häävieraat näin itseänsä kyllin alhaiselle rahvaalle
näytelleet olivat, menivät he killansaliin, minne heille oli pitopöydät
valmistettu. Eikä siinä ruokarukousta pidetty eikä kiitosvirttä
veisattu, vaan kohtapa alkoi mässäys ynnä ylönsyominen ja ylönjuominen.
Eikä käänny myöskään kieli kertomaan, kuinka monta syöttöhärkää,
sikaa, hanhea ja salvokukkoa, kuin myös metsäkaurista ja lohta tässä
pitopöydässä on syöty. Niin ovat monet ritarit myös kilpaa olutta
juoneet, puisista maljoista, jotka olivat niin isoja, että niissä
vastasyntyneen lapsen olisi kylvettää tainnut, eivätkä ole herjenneet,
ennenkuin kaikki ovat pöydän alle kuukertuneet. Mutta vaikka olutta oli
niin viljalta, että killansalin permanto oli tulvillansa, ja tanssin
ajaksi oli tuotava heiniä kuivikkeeksi, niin ovat he siinä sentään
nöyryyttä näyttäneet, ettei viiniä juotu eikä hopeaisilla lusikoilla
syöty.
Mutta neitsykäisen Barbaran ympärillä ovat nuoret ritarit surisseet
niinkuin mettiäiset mesikukan vaiheilla. Ja muuan ijällinen tuomioherra
sanoi ääneen ja kaikkien kuullen nuoremmallensa:
»Tuossapa korea mesipuu, vie se talosi nurkkaan, — kun perhe alkaa
parveilla, ehkä piisaa minullekin.»
Tästä syntyi suuri hohotus ja remakka. Mutta minä näin, että
Rannun rouvan, Anna von Tödwenin, sydän oli riemullinen kaikesta
tähdellepanosta, kuin hänen veljentyttärensä osaksi tuli.
* * * * *
Niin he taas kerran ratsastivat saatossa kaupungille, ja neitsyt
Barbara heidän mukanansa. Koska he olivat ehtineet lähelle sitä tornia
kuin kutsutaan _Kiek in de Kök_, niin minun korvaani sattui, että yksi
vaimopuoli sanoi maarahvaan kielellä:
»Katsokaas tuota kultahameista, eikös hän paista kuin alttarienkeli!»
Niin minäkin taakseni katsahdin ja näin neitsykäisen Barbaran hänen
kultaisessa puvussansa, joka oli niin raskas, että hän oli nääntyä
sen painon alle, ja hänen mustat hivuksensa oli kammattu ohimoilta
korkialle ja kultaverkkoon kerätty.
Ja hän oli niin ylön kaunis katsoa, koska hän nuorena ja muhkeana
saatossa ratsasti, että minun vanha sydämeni vavahti, sillä minä
pelkäsin hänen kuolemattoman sielunsa autuuden takia, joka oli minulle
hänen maanpäällistä menestystänsä kalliimpi.
Mutta muuan nilkku mies tienpuolessa, jolla oli nahkurin vyöliina,
sanoi, ja tämän minä myöskin selkiästi kuulin:
»Eikös se olekin itse Paapelin portto Ilmestyskirjasta? Tuon samaisen
klänningin kullalla voisi vaatettaa tuhatta viheliäistä.»
Kun minä nämä sanat Barbarasta kuulin, niin minä säpsähdin, sillä hän
oli vielä lapsukainen minun silmissäni. Ja minä juuri nopiasti taas
taakseni katsoin ja äkkäsin, että hänkin nämä sanat kuullut oli, sillä
hän oli sangen kalvas, ja veri hänen nuorista kasvoistansa oli kadonnut.
Ja kun me taas killansaliin ennätimme, niin on neitsykäinen Barbara
heti eronnut muista ja suoraan majataloonsa paennut, aatelisneitsyelle
tuiki sopimattomalla tavalla. Niin on hän vielä samana ehtoona
suin päin ja kenellekään ilmoittamatta lähtenyt ajamaan takaisin
Rõnguun päin, vain yhden trengin kanssa, suureksi hämmennykseksi
jalosukuiselle rouvalle Anna von Tödwenille, joka ei tiennyt, mikä
hänen veljentyttärensä pään näin äkkiä ympärinsä käänsi.
Mutta näin suuria asioita ovat irralliset sanat aikaansaaneet, sillä
tämän neitsykäisen mieli oli kuin vesi kaivossa, jonka pohjaa ei ole
mitattu.
* * * * *
Niin Tallinnassa käyntinsä jälkeen neitsyt Barbara on ripustanut
kaappiin kultakuituisen hameensa ja sanonut rouva Tädillensä:
»Voit myydä tämän puvun kullan painosta, rouva Tätini, jos niin tahdot,
ja antaa vaivaisille, mutta minä en sitä enää ylleni pane!»
Niin Rõngun rouva, hänen Tätinsä, tästä närkästyy ja sanoo:
»Kiittämätöin lapsi, etkö ymmärrä arvostaa, mitä sinulle tehty on?»
Niin Barbara sanoo:
»Pois se, että kiittämätöin olisin! Vaan se kultahame on liian raskas
minulle, rouva Tätini!»
Ja muutenkin on tässä nuoressa neitsykäisessä tapahtunut _mutatio_
elikkä mielenmuutos, niin että sen muutkin ovat havaita tainneet.
Tämä neitsykäinen Barbara on alkanut käydä epäsaksalaisten
savupirteissä, joissa he yhdessä elukoittensa kanssa viheliäisesti
asuvat, ja on ryhtynyt puheisiin heidän vaimojensa ja tyttäriensä
kanssa, kuin myös opastamaan heitä erinäisissä taidoissa, kuten ovat
ompeleminen ynnä hienompi kehruu. Myöskin on hän alkanut viettää
aikaansa niin turhanpäiväisellä, etten sanoisi synnillisellä tavalla,
kuin kuuntelemalla näitten epäsaksalaisten pakanallisia loitsuja ja
viisuja, joita he työssä ollessaan kuin myös kotonansa jokaisessa
tilaisuudessa laulavat. Sillä, Herra paratkoon, he ovat yhä vieläkin
sydämensä perukoissa selviä pakanoita, vaikka ovatkin Kristuksen opin
omistaneet ja Kasteen saaneet. Vieläpä hän on yrittänyt panna paperille
ja ylöskirjoittaa puustaveilla näitä inhoittavia loruja, joilla ei ole
päätä eikä perää, ja jotka ovat Saatanan villitystä alusta loppuun.
Ja kerran hän itsensä Rõngun herran, Johann von Tödwenin, kuullen
rohkeni ottaa puheeksi, ettei näitä epäsaksalaisia elikkä epäihmisiä
saisi piestä eikä kurittaa. Silloin kuitenkin herra Johann sen hänelle
tarpeellisesti selväksi teki, että kuritus oli juuri välttämätöin
epäsaksalaisten ruumiilliselle kuin myös hengelliselle menestykselle,
ja samalla, ettei vaimonpuolen soveltunut sekaantua asioihin, jotka
olivat hänen Luojalta saamansa ymmärryksen yläpuolella.
Mutta neitsykäinen Barbara ei kaikista nuhteista huolimatta heittänyt
kanssakäymistänsä epäsaksalaisten kanssa, ja näytti, ikäänkuin se olisi
ollut hänelle isompi ilo ja mielenratto, kuin istua säädyllisten ja
siveellisten neitsyitten parissa hänen omasta säädystänsä elikkä pitää
viatonta ja luvallista iloa nuorten ritarien kanssa.
Mitä tämän nuoren neitsykäisen mielessä tähän aikaan liikkui, ja
missä hänen aivoituksensa vaelsi, sen tietää yksin Luoja, joka itse
kaikkiviisaan ja salatun tarkoituksensa jälkeen hänet maan tomusta on
tehnyt ja taitaa tutkia hänen sydämensä ja munaskuunsa.
* * * * *
Näihin aikoihin neitsykäinen Barbara sitten täytti kahdeksantoista
ajastaikaansa ja oli siis jo ammoin naimaikään ehtinyt.
Mutta jälkeen Juhannuksen otettiin Rõngun moisioon uusi kirjuri,
Franz Bonnius nimeltänsä, syntynyt kunniallisista vanhemmista
Braunschweigissä, Saksanmaalla, ja ensin kauppakestinä Liivinmaalle
tullut.
Niin yhtenä suviehtoona tapahtui, että Barbara tuli kahden orpanansa
ja vielä kahden muun aatelisneitosen kanssa kävelyltä, mutta linnan
portilla tuli heitä vastaan herra Jürgen sekä kaksi ritaria, ja heidän
seurassansa Bonnius, joka juuri oli saapunut.
Ja minä seisoin taampana ja näin tämän kaiken.
Niin vanhan liivinmaalaisen tavan jälkeen, koska aateliset toisensa
tapaavat kaupungeissa, kauppaloissa, moisioissa elikkä kylissä, niin he
toisiansa ystävyydessä suunannolla vastaanottavat ja näin tervehtivät.
Niin ei ole ritarien mentävä neitsykäisten ohitse, vaan pysähdyttävä ja
järjestänsä itsekutakin syleiltävä ja hänelle suuta annettava, myöskin,
joskaan he eivät neitsykäisiltä tunnetut olisi. Ja on tämä tapa ollut
voimassa aina moskovalaiseen sotaan saakka, mutta sodan kestäessä se on
kadonnut.
Eikä siitä ole muuta kuin hyvää sanottava, sillä se on sangen
kunniallinen ja säädyllinen tapa, ja suunanto tapahtuu kaikessa
siveydessä.
Niin ritari Jürgen ensinnä otti ja tervehti neitsykäisiä, itsekullekin
suuta antaen, ja neitsykäiset salleivat mielisuosiolla näin tapahtua.
Jonka jälkeen molemmat vieraat ritarit samoin suunannolla tervehtivät
kaikkia viittä neitsykäistä, Barbaraa, hänen kahta orpanaansa ynnä
kahta muuta.
Ja neitsykäiset olivat kaikki nuoria, niinkuin kasteheinä hänen
kukoistuksessansa, ennenkuin hän lakastuu ja pätsiin heitetään.
Ja ehtoo oli myös lauha ja ihana, ja taivaalla pilviä niinkuin
lammaslaumoja.
Mutta Bonnius, se uusi kirjuri, pysähtyi odottaen, että kaikki ohitse
olisi. Ja minun silmäni näki hänen miehisen muotonsa ja hänen vartensa
pituuden, jonka hän kuitenkin kevyesti ja vaivatta kantoi. Ja hänen
silmissänsä oli rohkia ja edesottavainen katse, kuten ihmisillä,
joitten päähän usein veri nousee, ja hänen olentonsa paremminkin
palkkasoturin kuin hanhenkynänkäyttäjän. Myös minä havaitsin, että
hänen korvansa olivat vähäiset ja kauniit ja lähellä päätä, mikä on
viisauden tunnustähti; eikä hänen kasvoissansa ollut liikaa lihaa
missään, vaan ne pikemminkin laihat ja teräväiset olivat, niin että hän
havukkalintua muistutti.
Niin Barbara, joka ei vielä ollut nähnyt Bonniusta eikä häntä sentautta
tuntenut, sanoo näin naljaellen: »Kunnioitettu ja ankara ritari, etkös
aio käyttää oikeutta, kuin sinullen maan tavan jälkeen on sallittu?»
Niin Bonnius vastaa säädyllisesti, kuten alempisäätyisen tulee:
»Armollinen neiti erehtyy, sillä en minä tosin ole ritari, vaan Rõngun
linnan uusi kirjuri.»
Mutta minä, Matthaeus Jeremias Friesner, ijällinen mies, joka en
koskaan ole vaimonpuoleen kajonnut enkä lihallisen rakkauden riemuista
tiedä, minä silti ihmiset tunnen, niinkuin kellarimestari tuntee
viininsä hänen holvissansa. Sillä monta on minun kätteni kautta käynyt,
ja monet ovat ne, jotka ovat minulle sydämensä avanneet, ja monta
tunnustusta olen minä vastaanottanut, vaikka _Augsburgin Confessio'n_
jälkeen korvarippi onkin Jumalan tahdon mukaisesti Liivinmaalta
poistettu.
Niin on ihmisen luonto minulle aivan selkiäksi ja tajuttavaksi tullut.
Ja minä tunsin, koska nämä kaksi nuorta ihmistä toisillensa nämä sanat
sanoivat, että heidän välillänsä tänä hetkenä tapahtui, mitä ei kenkään
taida tekemättömäksi tehdä, ja mikä kaikilta salattu on, ja heidät
toinen toiseensa sidottiin yhdellä väkevällä ja voimallisella siteellä,
joka oli kestävä aina kuolemaan asti. Mutta tästä kaikesta eivät he
vielä itsekään mitään tienneet.
Vaan neitsykäinen Barbara lennähti punaiseksi kuin puolukka kedolla ja
keikahti ympärinsä kannoillansa ja orpanainsa kanssa tirskutteli ja
sirkutteli, niinkuin ei olisi mitään ollut.
Mutta kun minä seuraavan kerran neitsykäisen Barbaran kuin myös
Franz Bonniuksen näin, oli jo talvi ja kynttelinkuu. Ja se tapahtui
karhuleikin aikana Rannun linnassa, jota nyt hallitsi autuaan isänsä
jälkeen samaisen neitsyt Barbaran veli, korkiasti jalosukuinen herra
ja ritari Jürgen von Tisenhusen, joka oli ottanut aviokseen Edde von
Neylenin, Gotthardin tyttären.
Mutta ritari Jürgen, kuten myös useat muut hänen säätyisensä
perintöherrat Liivinmaalla, piti linnassansa kerrallaan aina kahta tai
kolmea nuorta karhua kahleilla kytkettynä, ja olivat nämä metsänpedot
jo pentuina pesästä pyydetyt. Samoin piti sanottu herra Jürgen
varalla kymmenen koiraa vakituisesti näitä karhuleikkejä varten,
kaikella huolella opetetut, ja kullakin koiralla oli hänen trenkinsä,
epäsaksalaisten seasta.
Kun nyt karhunpenikat olivat ennättäneet kahden ajast'ajan ikäisiksi,
pantiin toimeen karhuleikit. Ja oli valittu suuri ja aukia ala linnan
pihalla, ja jalosukuiset herrat ja naiset olivat verhonneet itsensä
kalleilla turkiksilla, kuten näädän ja soopelin, kuin myös leopardin,
sillä oli harmaa pakkanen.
Niin minä äkkäsin neitsykäisen Barbaran istuvan tätinsä vierellä
portailla, pylväskatoksen alla. Mutta se kirjuri, se Franz Bonnius, oli
myöskin tullut Rõngun rouvan mukana, vaan hän pysytteli taampana, kuten
hänen säätyisellensä soveliasta oli.
Ja koko ajan koirat pitivät juuri pahaa elämätä, vinkuen ja ulvoen kuin
vesikauhuiset, ettei heitä heti karhun kimppuun päästetty, kunne heidän
sisunsa paloi, ja heidän silmänsä olivat nurin päässä, niin ettei muuta
kuin valkuainen välähtänyt, niin he karhun verta himoitsivat.
Kun nyt sanottu karhu, joka oli nuori ja ylön voimallinen uros,
oli tuotu kahleissa keskelle aukiata, niin kuljettaja päästi hänen
valloillensa, jolloin hän lumessa piehtaroimaan rupesi. Mutta
silloin ritari Jürgen, piiska kourassa, usuttaa: »Sultan!», ja kohta
koira haukahtamatta mennä suhahtaa yli lumen karhun kimppuun ja
suoraan korvaan kiinni. Vaan nytpä karhukin möräjämään ja turkkiaan
pudistelemaan ja kämmenillään korvapuusteja läimäyttelemään, niin että
olisi uskonut koiran viimeisen tiiman tulleeksi. Vaan silloin ritari
Jürgen taas usutti: »Muri!» ja nyt Muri lensi karhun toisen korvan
kimppuun.
Mutta nytpä metsänpeto karkasi takajalvoillensa ja alkoi sukia
etukäpälillänsä päätänsä, niinkuin olisi tahtonut korviansa pestä.
Ja jalosukuiset herrat ja myös naiset olivat ylön riemuissansa tästä
näytöksestä, kun heille valmistettu oli, ja he kirkuivat suurella
äänellä ja usuttivat koiria. Niin herra Jürgen usutti yhdellä kertaa
kuusi koiraa karhun kimppuun, niin että ne pureutuivat sen kaulaan
ja niskaan ja kelluivat sen takuissa kiinni kuin verimadot elikkä
iiliäiset. Ja meni heiltä neljännestunti, ennenkuin saivat karhun
kellolleen, joka puuskutti ja läähätti ja juuri kauhiasti mörisi, mutta
ei enää pystyyn päässyt.
Mutta koska herra Jürgenin aivoitus ei ollut tällä kertaa karhua
tappaa, vaan seuraaviin leikkeihin säästää, niin hän käski nyt
koiratrengit paikalle. Niin koiratrengit, epäsaksalaiset, tulivat ja
kiskoivat koiria hännästä ja hieroivat heidän hampaitansa ja ikeniänsä
lumella ja jäällä, että he karhusta itsensä innoittaisivat. Ja tämä
kaikki oli sangen otollista ja opettavaa nähdä kuin myös ylösrakentavaa
mielelle.
Mutta juuri kun kaikki parhaassa touhussa olivat, niin nousee
neitsykäinen Barbara ja punoittaa pakkasessa ja sanoo heliällä äänellä:
»Ettette häpiä luontokappaletta näin silmäinne huviksi kiusatessanne!
Minä tätä en enää katsele!»
Niin neitsykäinen Barbara, koska hän nämä sanat oli sanonut, kääntyi ja
meni ovesta sisään eikä itseänsä enää näyttänyt. Ja tästä syntyi supina
ja puheenporina, ja hänen Tätinsä, jalosukuinen rouva Anna von Tödwen,
häpesi suuresti veljentyttärensä säädyttömyyden takia, koska hän itse
hänet orpolapsesta kasvattanut oli.
Mutta Jürgen von Tisenhusen, Rannun herra, hänen veljensä, sanoo
kaikkien kuullen:
»Menköön minuun kaiken maailman rutto! Tämän neitsykäisen minä vielä
nujerran!»
Ja tämän hän sanoi ilman kaikkea veljellistä _affect'ia_ elikkä
rakkautta.
Silloin minun silmäni sattuivat juuri sen kirjurin, sen Franz
Bonniuksen kohdalle, ja minä äkkäsin hänen muodossansa äkillisen
muutoksen. Sillä hän oli sen näköinen, kuin hän olisi tahtonut siinä
tuokiossa herra Jürgenin kurkkuun karata, niinkuin ajokoirat karhun
kimppuun.
Mutta kaikki, jotka nämä ritari Jürgenin sanat kuulivat, muistivat ne
jäljestäpäin, kun kaikki oli tapahtunut, minkä tapahtuman piti.
Niin tuli kevät lumisen ja pitkän talven jälkeen, ja tuli toukomettisen
ja käen kukunnan aika, ja ihmiset, maan asujamet, aloittivat heidän
askareensa, kylvönsä ja kyntönsä. Ja kirjoitettiin Anno 1553.
Ja minun korvaani tuli usein tietoja Rõngun uudesta kirjurista,
Franz Bonniuksesta, että hän oli uskollinen ja mielevä toimessansa
eikä olvimaljoja kallistellut eikä myöskään vedonlyönneistä eikä
noppapeleistä välittänyt. Näin hän pantiin monen tähdellisen toimen
päälle, jotka hän kaikki valtiaittensa mielisuosioksi suoritti. Mutta
häntä pidettiin yht'aikaa ylpiänä ja kiivaana miehenä, jonka veri
kiehui ilman viinanrahtuakin voimallisemmin, kuin muitten miesten
_chablis'n_ ja _auxerre'n_ avulla.
Niin yhtenä varhaisena kevätehtoona, kun minä Rõngun linnasta palasin
ja tieni oikaisin lehtimetsän halki, missä karja käyskenteli, ja
paimenpoikaset koivujen kyljestä mahlajata juoksuttivat, niin minä
kiitin Herraa minun Luojaani tämän alkavan suven ihanuudesta ja
rukoilin Liivinmaalle rikkomattoman rauhan siunausta.
Ja minä kuulin epäsaksalaisten soittelevan suurilla säkkipilleillänsä,
niinkuin heidän tapansa ehtoisin on, ja kuuluu tämä soitto peninkuorman
päähän tyynenä ehtoona.
Mutta kun minä koivikosta luhtaniitylle laskeuin, niin minä näin
jalosukuisen neitsykäisen Barbaran ja sen Rõngun kirjurin, sen Franz
Bonniuksen Braunschweigistä, istuvan mättäällä lähekkäin niinkuin
rakastavaiset ikään. Niin heillä oli siili edessänsä, jota he
yhteisesti katselivat. Ja siili, niinkuin sen luonto on, koska se
vaaraa vainuu, itsensä sykkyräksi keri ja pahoin papisi kuin kiehuva
pata ja yhä sätkytteli, peloittaaksensa mukamas. Mutta kun he kyllin
tätä siilin temppuilemista katselleet olivat, niin neitsykäinen Barbara
sen juuri hellävaroin vyöliinaansa otti ja sen pähkinäpensaikkoon pani.
Mutta silloin se kirjuri, se Franz Bonnius, otti neitsykäisen Barbaran,
kaksin käsin hänen poveansa painoi ja hänelle suuta antoi. Ja minä
kuulin neitsykäisen huokaavan raskaasti, niinkuin olisi hänellä suuri
murhe ollut, mutta hänen muotonsa oli autuas, niinkuin sen, joka
rakastaa, ja hehkui kuin veren palosta.
Niin minä käännyin ympärinsä ja hiljaa menojani menin, ilman että
olisin heiltä havaituksi tullut. Ja minä tunsin ahdistusta heidän
tähtensä, ja minä sanoin itselleni: »Herra, onkos tämä syntiä?» Mutta
minä en kuullut Herran vastausta, sillä katso, hän mykistyi minulle
tänä hetkenä.
* * * * *
Mutta ei kauan tämän jälkeen, kun minä taas yhtenä lauantaiehtoona
yksin istuin ja mietiskelin seuraavan päivän _sermon'ia_ elikkä
saarnaa, niin avautui ovi, ja neitsykäinen Barbara astui sisään.
Minä hänen tuloansa hämmästelin, sillä oli jo myöhäistä, ja minä hänen
kengistänsä näin, että hän oli tullut jalkaisin Rõngusta Rannuun, jota
on runsas peninkuorman matka. Eikä hän senjälkeen ollut täten luonani
käynyt, kuin hän ennen ripillepääsöänsä opetustani sai.
Sentähden minä kohta paperini ja postillani kuin myös Pyhän Raamatun
syrjään työnsin ja odotin, mitä hän sanoisi.
Niin hän tervehdittyänsä kysyy minulta:
»Voitkos minulle sanoa, isä, mitenkä kuuluu Pärnun sopimus, ja mitä
sillä ymmärretään?»
Mutta nyt on niin, että Pärnun sopimus on tehty, että jalosukuiset
neitsyet eivät avioliittoja solmisi alhaissukuisten kanssa, vaan
verensä puhtaana säilyttäisivät.
Niin minä heti oivalsin hänen aivoituksensa, ja miksi hän näin
ehtoomyöhällä tullut oli, ja minä vastasin:
»Pärnun sopimusta minulla ei tosin satu olemaan, tyttäreni, mutta
jos niin on halusi, luen sinulle Wolter von Plettenbergin, autuaan
Ordomestarimme, kirjeen, jonka hän tästä samasta asiasta Wolmarin
maapäiville lähetti.»
Niin hän kumarsi juuri syvään mustasykkyräisen päänsä ja sanoi
hiljaisella äänellä, niinkuin kuiskannut olisi:
»Lue, isäni!»
Ja minä etsein Wolter von Plettenbergin kirjeen, kirjoitettu Anno 1507,
ja luin hänelle kuin seuraa:
»Samoin, jos jalosukuiset neitsyet tai leskivaimot mielensä
muuttavat vastoin ystäväinsä, se on sukulaistensa, neuvoja ja
tietoja ja ottavat avioksensa kelvottomia, niin pitää heidän tuleman
halveksituiksi kaikilta kunniallisilta vaimoilta ja pitää heidän ynnä
kanssarikollistensa kanssa tuomituiksi tuleman, ja mitä heidän omansa
on, lankeeman heidän lähimmäisillensä elikkä ystävillensä, ja heidän
molempain nälkäkuolemalla kuoleman.»
Kun minä tämän pykälän luetuksi sain, niin kohotti neitsykäinen Barbara
taas päänsä ja sanoi, ja minä kuulin, että hänellä oli ynseys ja
uppiniskaisuus mielessä:
»Onko siinä kaikki?»
Niin minä sanoin:
»Tosin siinä on kaikki, mitä tähän samaiseen asiaan kuuluu.»
Niin hän kysyi:
»Kuka on se, jota kelvottomaksi kutsutaan, isäni, voitkos sen minulle
selvittää?»
Niin minä vastasin hänelle, näin lakia selvittäen:
»Kelvotoin, tyttäreni, on se, joka ei ole samaa verta eikä säätyä kuin
jalosukuinen neitsyt elikkä leskivaimo.»
Niin neitsykäinen Barbara sanoo:
»Uskotkos itse tämän, että näin on?»
Niin minä suuresti hämmästyin hänen tiukkaa kysymystänsä ja vastasin:
»Se on maallinen laki, tyttäreni, joka ei ole sama kuin hengellinen
elikkä Jumalan laki.»
Niin hän neitsykäinen nousi seisomaan ja näin tehden oli pitempi minua,
ijällistä, kumaraista miestä, niin että hän katseli pääni ylitse. Ja
hän sanoi, ja minä näin, että hänen henkensä oli ylön kiivas tällä
hetkellä:
»Se on kelvotoin laki, kelvottomain kirjoittama, ja jotka sen ovat
säätäneet, eivät ole eläissänsä mitään miehestä eikä vaimosta eivätkä
rakkaudesta tienneet.»
Kun hän tämän sanoi, niin minä hänen sieluunsa näin, niinkuin se olisi
lasia ollut, ja minun vanha sydämeni vapisi tämän neitsykäisen takia,
sillä minä olin hänet piskuisesta pitäen nähnyt, ja hän oli sydämelleni
läheinen kuten lihallinen tytär ikään.
Ja minä murheella katselin hänen vartensa muhkeutta, joka oli Luojalta
luotu Hänen käskynsä mukaan lapsia kantamaan ja näin polvesta polveen
uutta elämää luomaan.
Ja minä aavistelin hänen kohtalonsa, kaikki tulevaiset minä näin kuten
kuvastimessa, ja minä sanoin:
»Barbara, Barbara, — ei ole sinulla äitiä eikä isää, vaan vähäisenä
sinä orvoksi jäit. Niinpä avaakin nyt sydämesi minulle, ijälliselle,
joka sinut olen kastanut ja myös Kasteesi Liiton uudistanut, — palatkos
rakkaudessa tuohon kirjuriin, tuohon Franz Bonniukseen, joka tänne on
tullut Braunschweigistä?»
Silloin hänen ylpeytensä varisi niinkuin vaahto, ja hän lattialle
lankesi ja polviani halasi ja itki ja näin sanoi:
»Sinäpä sen sanoit, isäni, että minä Franz Bonniusta rakastan.»
Niin minä tähän sanoin:
»Voi sinua, Barbara Reinholdintytär, ja voi sinun autuaita vanhempiasi,
että näin piti käymän! Mutta vielä on aikaa, heitä sielustasi ulos tuo
mies, joka on tullut sinne kuin tienkävijä ja ryöväri.»
Niin hän vastasi:
»Isäni, katsotkos sinäkin hänet kelvottomaksi?»
Niin minä sanoin:
»En minä tosin hänestä mitään pahaa tiedä, mutta ei ole hän sinun
arvoisesi sukunsa eikä säätynsä jälkeen, eivätkä Tisenhusenit tähän
ikinä suostumustansa anna.»
Niin hän vastasi, taas nousten, eikä itkenyt enää:
»En minä eroa Franz Bonniuksesta, vaikka minun pitäisi nälkäkuolemalla
kuoleman hänen takiansa.»
Ja silloin minä hänen silmistänsä näin, että se hänen totinen ja vakaa
tahtonsa oli, ja että hän oli valmis antamaan henkensä tämän miehen
edestä ja hänen kanssaan.
Ja minä tunsin tämän neitsykäisen luonnon, että se sangen luja oli.
Mutta hän oli minusta ennen ollut kirkas ja puhdas kuin vuorikristalli,
vaan nyt hän hehkui kuin punainen rubiini. Ja tämän kaiken oli rakkaus
aikaansaanut.
Niin minä vain hiljaisesti sanoin;
»Mitäs aiot nyt edesottaa, Barbara?»
Niin hän vastasi yhtä hiljaisesti:
»En tiedä, isäni. Ehkä annan tämän tietää rakkaille veljilleni. Mutta
jos minusta jotain kuulet, niin älä ihmettele äläkä myös tuomitse,
sillä näitä asioita ei sovi ihmisten mitalla mitata.»
Niin hän meni.
* * * * *
Mutta koska minä yksin jäin, niin minä mietein ihmisten rakkautta ja
hänen mahtiansa, kuin hänelle ylitse sielun ja ruumiin annettu on, niin
että hän kuolemankin pelvon ihmisten sydämistä poisottaa taitaa.
Ja minä mietein kauan aikaa, kunnes yö oli läsnä. Ja vielä sittenkin
minä istuin ja mietein, mutta en minä selville päässyt, ja minä tuiki
unhoitin _sermon'in_, joka minun kirjoitettava oli.
Sillä minun sieluni oli raskautettu murheella sinä ehtoona siitä, mitä
tuleman piti, ja minä näin hengessäni, ettei tällä hyvää loppua ollut.
Ja minä kamppailin sen yön Herrani ja Jumalani kanssa, sillä ääni minun
sielussani käski minun ilmiantaa, mitä neitsykäisen Barbaran suusta
kuullut olin, hänen lainmukaisille holhoojillensa, jalosukuiselle
rouvalle Anna von Tödwenille elikkä Rannun herralle, Jürgen von
Tisenhusenille. Enkä minä oivaltanut, oliko tämä ääni Jumalasta vaiko
perkeleestä.
Mutta kun aamu koitti, niin minä sentään kaiken sydämeeni salasin.
* * * * *
Tämä suviaika meni sitten menojansa, eikä mitään sen eriskummaisempia
tapahtunut. Kuitenkin oli paljon kuulopuhetta sodasta, sillä
moskovalainen oli saanut suuren _victoria'n_ elikkä voiton tatarien
päämiesten ylitse, ja tämän sanoman ovat kaikki kristilliset sydämet
murheella vastaanottaneet, sillä he arvelivat nyt Liivinmaan vuoron
tulevan. Mutta Liivinmaa ei ole herjennyt hekumastansa, vaan on
jatkanut yhä ylitsekäymisiänsä ja mässäystänsä moskovalaisen ja
Saatanan riemuksi. Ja aatelisto on maapäivillänsä senkaltaisista
asioista neuvotellut, kuin mitenkä palkollisten elikkä muun
alhaissukuisen on oltava, koska hän aatelisen kanssa tanssaa, mutta
mitä moskovalaisen maahantuloon sopii, sitä ei ole yksikään kysynyt.
Ja vaikka taivas, aurinko, kuu ja tähdet selkiästi osoittivat heidän
levottomuuttansa niin ei ole tämä kovakorvainen sukukunta kuitenkaan
siitä oppia ottanut.
Niinpä elokuussa Tarton kaupungin porvarit äkkäsivät kuun, joka ei
ollut senkaltainen, kuin kuulle luomisesta saakka säädetty on. Ja tämä
kuu ei ole ollut ymmyrkäinen, vaan on se yhä kiiruhtanut kasvussansa,
kunnes se on paisunut leviäksi kuin tavallisen olutkattilan pohja.
Sitten se on yht'äkkiä alennut, niinkuin aivoituksensa pudota olisi,
mutta taas siitä ylöskimmahtanut väkevällä voimalla ja kaikkea tienoota
näin kauhialla valolla valaissut. Ja tässä valossa ovat ihmiset
äkänneet kuolleen pään, jolla oli pitkät ja kähäräiset hivukset ja
samankaltainen parta, ja sitä seurasi vaimonpää, silmät syvällä ja
murheellisesti huntuun verhoitettu. Tämän ovat lähes kaksisataa henkeä
vavistuksella nähneet Tarton kaupungin Suurella Turulla Raatihuoneen
edessä seisoen, heidän seassansa monta hyvämaineista ja nimeltä
tunnettua porvaria.
Myöskin on syyskuussa nähty yksi pyrstötähti elikkä komeetta, jolla oli
tulisena palava pyrstö niinkuin luuta, ikäänkuin hänen aivoituksensa
olisi ollut lakaista taivaan lattiat.
Ja ovat ihmiset näitten näkyjen johdosta paljon arvelleet ja
ennustelleet, kuin myös muuan tuomioherra niistä _judicium'insa_
antanut.
Mutta kun taivaankappaleet, jotka kuitenkin luomisesta saakka on
säädetty vaeltamaan nuhteettomasti, näin heidän lakinsa unhoittavat ja
muotoansa muuttavat, mitä on sitten sanottava ihmisen sukukunnasta,
joka aina on ollut häilyväinen hänen hengessänsä?
Yksi on varmaa: Jumala tahtoi rangaista Liivinmaata, niinkuin hän tätä
ennen on rangaissut Sodomaa, Konstantinopolia ynnä muita kaupunkeja ja
maita.
* * * * *
Niin tuli syksy ja marraskuu, ja sen lopulla jäätyivät järvet, niin
myös se suuri vesi, Võrtsjärveksi kutsuttu, joka on Rannusta talvella
neljänneksen, mutta suviseen aikaan puolen peninkuorman, mutta Rõngusta
peninkuorman päässä, suvet talvet.
Niin eräänä sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen, kun kirkkorahvas
jo poistunut oli, ja minä juuri hankitsin sakaristosta lähtiäkseni,
niin minä kirkosta rasahduksen kuulin. Ja minä arvelin unilukkarin
elikkä kellonsoittajan kirkkoon jääneen, mutta kun minä sakariston
ovelta katsoin, näin minä neitsykäisen Barbaran kumollansa kivipaadella
alttarin permannolla.
Mutta hänen autuaat vanhempansa, Reinhold von Tisenhusen ja Anna
Sawhere, ovat haudatut tähän kivipermannon alle, ja heidän nimensä
kivipaateen piirretyt.
Ja minä näin neitsykäisen Barbaran suuressa tuskassa nyyhkyttävän ja
kylmää kivipaatta halaavan, niinkuin se elävä ja lämmin ollut olisi, ja
siihen povensa painavan.
Niin minä astuin lähemmäksi ja sanoin:
»Barbara, mitäs on tapahtunut?»
Niin hän minun tuloani säpsähti, ja meni tuokio, ennenkuin hän taisi
itsensä koota.
Niin hän sanoi:
»Minä puhelin autuaan äitini kanssa.»
Senjälkeen hän minuun katsomatta turkkinsa ympärillensä kietaisi ja
meni ovelle saakka.
Mutta sinne ehdittyänsä hän yhtäkkiä takaisin palasi ja sanoi nöyrästi:
»Lue minun ylitseni siunaus, isä.»
Niin sen enempää kysymättä minä luin hänen ylitsensä Herran siunauksen,
ja hän kuunteli sitä kädet ristissä ja pää rinnalla ja näytti
rauhoittuvan.
Ja minä sanoin aivan hiljaa, niinkuin henkäyksenä:
»Menetkös sinä nyt, Barbara?»
Niin hän vastasi:
»Nyt minä menen.»
Ja vaikka hän sanoi ne kuin tavalliset sanat vain, niin oli ikäänkuin
hän niillä suuren salaisuuden olisi minulle tietää antanut.
Niin minä näin hänen ajavan reessänsä Rõnguun päin.
Mutta seuraavana aamuna ratsastaa jalosukuinen ritari ja Rannun herra
Jürgen von Tisenhusen pappilan pihalle, heittää trengeille hevosensa ja
tulee kammiooni ja istuutuu juuri samaiselle istuimelle, millä kuusi
kuukautta takaperin oli istunut neitsykäinen Barbara.
Ja sinä hetkenä minä näin, että herra Jürgen kaikista sisaruksistansa
oli enimmän sisarensa Barbaran näköinen. Mutta hänen vihansuonensa
olivat paisuneet ja poskessa lovi, niinkuin hän hammasta kiivaasti
kiristäisi.
Ja ennenkuin hän suutansa aukaista ennätti, tiesin minä kaiken, mitä
hänen minulle sanoman piti.
Niin hän jo sanookin:
»Nyt se on tapahtunut, että sisareni Barbara on mennyt sen kirjurin,
sen kirotun Bonniuksen rekeen.»
Ja koska minä pyhästi luvannut olen tähän totuuden ja vain totuuden
kirjoittaa, niin minä häpiällä ja murheella tunnustan, että minun
sydämeni hyppäsi rinnassani näitten kahden rakastavaisen takia.
Niin minä sain sanotuksi:
»Kuinkas sanot? Kuinkas tämä tapahtui?»
Niin ritari Jürgen sanoo:
»Olenko minä sisareni vartija? Jollei Tisenhusenin veri häntä varjele,
kuka hänet varjella taitaa? Hän on mennyt. Hän antoi meidän tietää
tahtovansa astua aviosäätyyn sen alhaissukuisen pirun kanssa, ja kun
minä kielsin, niin on hän nyt mennyt. He ovat ottaneet aamuyöstä
Rõngusta reet ja hevoset ja ajaneet Riigaan päin.»
Niin minä vielä kysyin:
»Ajetaanko heitä takaa?»
Niin herra Jürgen sanoo:
»Ja vaikka he itse helvettiin heitänsä kätkisivät, niin minä heidät
saavutan. Jollen minä ole sisartani varjella tainnut, niin taidan minä
kuitenkin Tisenhusenin kunnian varjella.»
Niin hän meni, vihapäissään.
* * * * *
Mutta Tisenhusenit ovat perin väkevä sukukunta Liivinmaalla ja yksi
vanhimmista tässä maassa, ja heidän nimellisiänsä on paljon aina
Engelbrecht von Tisenhusenista alkaen, joka arkkipiispa Johann von
Wallenrodelta sai oikeudet moisioihinsa. Niin ovat he myös avioittensa
kautta sidotut Liivinmaan tähdellisimpiin sukukuntiin. Ja heimohenki
on aina ollut luja heidän keskellänsä, niin että mitä yhdelle heistä
tapahtuu, se koskee itsekutakin, niinkuin se olisi hänelle tapahtunut.
Niinpä he nytkin katsoivat kaikki heitänsä loukatuiksi, että tämä
häpiä tapahtui heille yhden neitsykäisen, yhden Tisenhusenin takia.
Niin he yhteisesti kääntyivät Ordon ja Veljeskunnan puoleen, ja
Ordo antoi käskykirjeen Riigan Raadille, ettei pakenijoille sieltä
lupakirjaa annettaisi, ei Puolaan eikä Liettuaan, koska tämä kirjuri
Franz Bonnius vastoin neitsykäisen ystävien tahtoa ja heille häpiäksi
oli hänet kanssaan viekoitellut ja näin häväissyt sekä hänet että
hänen sukukuntansa. Ja meni tämä sama käskykirje myös kaikille Ordon
vasalleille.
* * * * *
Mutta minulle alkoivat päivät ja yöt, joiden kaltaisia en vielä ole
nähnyt.
Yöt olivat myrskyisiä tähän aikaan, ja sudet, koska he nälkäisinä
vaeltivat, uskalsivat suuressa parvessa aina pappilan riihen taakse,
metsän laitaan, jossa he juuri kauhiasti ulvoivat ja metelöivät, niin
että monelta hivukset päässä pystyyn nousivat.
Ja ihmiset sanoivat heidän ulvovan suurten sota-aikojen ja ruton ja
kuolemankin tuloa.
Mutta minä tiesin, että he neitsykäisen Barbaran takia ja hänen
kuolematansa ulvoivat. Sillä en ole minä hetkeäkään uskonut, etteikö
häntä saavutettaisi. Ja kun minä susien meteliä kuuntelin enkä unta
silmääni saanut, niin neitsykäisen Barbaran haahmo oli edessäni kaiken
aikaa, ja minun täytyi nähdä hänen vähäiset kasvonsa, minne minä
käännyin. Sillä paljon olen minä tätä neitsykäistä rakastanut, tosin
vain hengessä ja totuudessa.
Niin olen minä valvonut monta yötä aina kukonlauluun asti.
Ja jos minun olisi ollut vastaaminen niinkuin Jumalan edessä, mitä minä
tahdoin ja mitä minä toivoin, niin totisesti, en olisi minä siihen
kyennyt.
Mutta tällä välin ajettiin pakenijoita takaa kaikilla teillä, kuin
vievät Riigaan päin, ja kaikki nuoret ritarit Tisenhusenin suvusta
ottivat tähän ajoon osaa, niinkuin se olisi ollut suden- elikkä myös
ketunajo. Myöskin oli epäsaksalaisia paljon takaa-ajajien seassa, jotka
tunsivat metsät ja suot, sillä pakenijat olivat odottaneet talvikeliä,
päästäksensä yli suurien soitten.
Mutta kun minä eräänä huomenena astuin kammiostani, niin Malle, se
epäsaksalainen palkkapiika, tulee ja sanoo maarahvaan kielellä:
»Juba käes!»
Niin minä kysyin:
»Kuka on saatu kiinni?»
Niin Malle vastaa:
»Eks ikka Rõngu armuline preili!»
Niin minä vain sanoin:
»Jesus Kristus, Jumalan ainosyntyinen Poika, armahda meitä!»
Enkä minä muuta sanotuksi saanut.
* * * * *
Vaan vielä samana päivänä sain minä kutsun Jürgen von Tisenhusenilta
saapua juuri nopiasti Rannun linnaan.
Koska minä sinne saavuin, oli laskusillat nostettu, ja vartiat
valveilla, niinkuin vihollisen hyökkäyksen varalta, ja linnan piha
täynnä ratsutrenkejä ja isoisten herrojen palkollisia.
Mutta Jürgen von Tisenhusen tulee jo pihalla luokseni ja sanoo:
»Nyt on Barbara käsissämme, vaan se kirjuri, se Franz Bonnius, pääsi
pakoon.»
Niin minä hänen äänestänsä heti kuulin, ettei Barbaralle mitään
maallista armahdusta enää pitänyt oleman.
Niin minä vain kysyin:
»Miksis minut kutsuit? Mitäs on minun täällä tekeminen?»
Niin herra Jürgen vastaa:
»Sinun on istuttava neuvoskunnassa, koska tuomitsemme sisareni
Barbaran.»
Niin minä sitten sisään astuin.
Ja olivat Rannun linnaan kokoontuneet neuvoa pitämään suvun vanhin,
Reinhold von Tisenhusen, Kongutan perintöherra, kuin myös Johann
von Tödwen, jonka aviovaimo Anna oli omaa sukua Tisenhusen, kuin
myös sanotun neitsykäisen lihalliset veljet, ritarit Bartholomaeus,
Reinhold ja Jürgen, Rannun herra, ja vielä Johann von Buxhoevden, hänen
lankomiehensä, ja Gotthard von Neylen, samoin hänen lankomiehensä, ja
vielä kahdeksan muuta Tisenhusenia.
Vaan minä suuresti halasin lähemmin tietääkseni, kuinka kaikki tämä
oli tapahtunut, mutta en minä keltään kysynyt, sillä minä olin kuin
vihollisten seassa, ja permanto poltti jalkojani.
* * * * *
Niin oli meitä kaikkiansa koolla kuusitoistakymmentä miestä Rannun
linnassa tuomitsemassa yhtä neitsykäistä.
Kun siis kaikki kuusitoistakymmentä olivat istuimillensa asettuneet
isoon linnansaliin, ja Kongutan herra suvun vanhimpana heidän
keskellensä, niin tuotiin sisään neitsykäinen Barbara.
Mutta seinälle oli ripustettu Tisenhusenien perintövaakuna, kuin on
musta härkä kultaisella pohjalla.
Ja ensin minun silmäni hämärti, mutta kun minä taas selittää taisin,
näin minä, että neitsykäiseltä Barbaralta hänen muotonsa pyöreys oli
kadonnut, ja hänen silmänsä syvällä, mutta hän ei luonut niitä alas,
vaan ne tiukkoina ja hehkuvina itsekuhunkin järjestänsä kiinnitti. Ja
oli kuin olisi hän elänyt kymmenen pitkää ajastaikaa tällä välin.
Niin Kongutan herra kysyy läsnäolevilta:
»Kuka syyttää?»
Niin herra Jürgen vastaa:
»Minä syytän.»
Niin Kongutan herra kysyy:
»Ketä sinä syytät?»
Niin herra Jürgen vastaa:
»Barbara von Tisenhusenia, Reinholdintytärtä.»
Niin Kongutan herra kysyy:
»Mistä sinä syytät Barbara von Tisenhusenia, Reinholdintytärtä?»
Niin herra Jürgen vastaa:
»Minä syytän häntä heimoni ja sukulaisteni kuin myös Jumalan
Kaikkivaltiaan kasvoin edessä luvattomasta yhteydestä Franz Bonniuksen
kanssa, kauppakestin ja kirjurin Braunschweigistä, Saksanmaalta,
virassa Rõngun linnassa, ja väitän Barbara Reinholdintyttären näin
rikkoneen Pärnun sopimusta vastaan.»
Niin Kongutan herra kääntyy läsnäolevien puoleen, jotka tähän saakka
vain kuunnelleet olivat, ja kysyy:
»Kuulitteko kaikki tämän syytöksen?»
Niin he vastaavat yhdestä suusta:
»Kuulimme!»
Niin Kongutan herra kääntyy neitsykäisen Barbaran puoleen ja kysyy
samoin häneltä:
»Neitsyt Barbara Reinholdintytär, oletkos kuullut, mistä veljesi sinua
syyttää?»
Niin neitsykäinen Barbara vastaa:
»Olen.»
Niin Kongutan herra kysyy herra Jürgeniltä:
»Tahdotkos tietää antaa tälle neuvoskunnalle, mistä tavoititte tämän
neitsyen?»
Niin herra Jürgen vastaa:
»Hänet tavoitettiin Hyvänmiehen luolasta, kuin on Segewoldissa elikkä
Siguldissa, Kõivajoen rannalla.»
Niin Kongutan herra taas kääntyy neitsykäisen Barbaran puoleen ja näin
kysyy:
»Niin vastaa nyt meille, Barbara Reinholdintytär, mitä sinulla on tähän
ankaraan syytökseen sanomista, ja muista, että ijankaikkinen Jumala
kuulee sanasi.»
Niin neitsykäinen Barbara koroittaa äänensä ja näin vastaa:
»Minulla ei ole tähän muuta sanomista, kuin että lain mukaan ilmoitin
rakkaille veljilleni tahtovani astua aviosäätyyn sanotun Franz
Bonniuksen kanssa, jolloin rakkaat veljeni uhkasivat minut ilman
myötäjäisiä jättää. Tällöin minä ilmoitin rakkaille veljilleni, etten
minä mitään myötäjäisiä halunnut, vaan olen valmis lähtemään isäni
kodista yhtä tyhjänä kuin olen tähän maailmaan tullutkin. Kun tämä ei
kuitenkaan kelvannut rakkaille veljilleni, vaan he kiellossansa yhä
lujina pysyivät, niin pakenin minä sanotun Franz Bonniuksen kanssa,
elääkseni hänen kanssansa aviosäädyssä vieraalla maalla, ja täten hänet
teidän kaikkien edessä aviomiehekseni tunnustan.»
Niin Kongutan herra sanoo:
»Taidatkos sanoa meille, kuka teidät on vihkinyt, ja niissä se
tapahtui?»
Niin neitsykäinen Barbara vastaa:
»Taidan kyllä.»
Niin Kongutan herra sanoo:
»Jos sen taidat, niin tee se.»
Niin neitsykäinen Barbara vastaa:
»Meidät on vihkinyt Jumala, joka on taivaassa.»
Niin minä koroitin ääneni tässä neuvoskunnassa ja tähän kohtaan sanoin:
»Ei tosin Jumala itse ihmisiä vihi, vaan kirkko, joka on hänen
palvelijansa maan päällä.»
Niin herra Jürgen sanoo kovalla äänellä:
»Et ole sinä Bonniuksen aviovaimo, vaan hänen porttonsa, ja metsän
sudet ovat sinun hääsaattosi olleet.» Niin Kongutan herra kysyy
neitsykäiseltä Barbaralta: »Nyt sano meille totuuden mukaisesti, missä
on Franz Bonnius, joka sinut hädässä yksin jätti?»
Niin neitsykäinen Barbara vastaa ylön kiivaasti:
»Ei ole Franz Bonnius milloinkaan minua yksin hädässä jättänyt. Vaan
jos minä jotain tiedänkin, niin en sitä teille ilmoittaisi, vaikka
minut teilauspöydälle panisitte ja jäseneni yksitellen ruhtoisitte.
Mutta minä uskon ja lujasti luotan, että te kerran olette hänestä vielä
kuulevat, mutta sen päivän huomenta ja ehtoota ette te siunaa.»
Niin Kongutan herran viha nousi tästä uppiniskaisesta ja
kovakorvaisesta vastauksesta, ja hän kysyi neitsykäiseltä Barbaralta:
»Tiedätkös, mikä sinua odottaa tämän rikkomuksen jälkeen?»
Niin neitsykäinen Barbara vastaa:
»Tiedän.»
Niin Kongutan herra vielä kysyy:
»Tiedätkös, että sinun lain jälkeen on kuoltava?»
Niin neitsykäinen Barbara vastaa:
»Tiedän.»
Niin Kongutan herra sanoo leppeämmin:
»Onko sinulla ketään, jonka tahtoisit esiinkutsua syytäsi puolustamaan?»
Niin neitsykäisen Barbaran silmät vaeltivat ympäri salia ja vihdoin
minun kohdalleni pysähtyivät. Ja hän vastasi:
»Ei ole, — sillä kuka taitaa yhtä neitsykäistä puolustaa, kun se,
joka hänen tukensa oli, on hänen rinnaltaan riistetty, ja ne,
joitten verensiteen jälkeen hänen kaitsijansa oleman pitäisi, hänet
ylönantavat.»
Niin herra Jürgen sanoo:
»Eivät tosin he ole sinua ylönantaneet, vaan itse sinä olet juossut
pois kotoasi kuin narttu.»
Niin minä nousin ja sanoin:
»En minä puhu teille maallisen lain jälkeen, sillä te tunnette sen
puustavin paremmin kuin minä. Vaan minä rukoilen: armahtakaa yhtä
neitsykäistä, jonka syy on se, että hän ylenpalttisesti rakasti,
ja tältä rakkaudeltansa sokaistiin. Niin antakaa hänelle anteeksi
rakkauden lain nimessä.»
Vaan ei kukaan näihin minun sanoihini mitään vastannut, ja minä tunsin,
että ne tuiki turhia olivat.
* * * * *
Niin Kongutan herra tämän jälkeen tarttui Pärnun sopimukseen ja luki
sen kaikkien kuullen ja samoin vielä lisäksi Ordomestarin Wolter von
Plettenbergin kirjeen, jonka hän oli lähettänyt Wolmarin maapäiville,
saman, minkä minä kerran ehtoolla olin neitsykäiselle Barbaralle
kammiossani lukenut.
Ja tämän luettuansa hän kääntyi kaikkien läsnäolevien Tisenhusenien ja
heidän heimolaistensa puoleen ja näin sanoi:
»Minä kysyn kaikilta tässä salissa, jotka Tisenhusenien nimeä kantavat
elikkä muuten verisukulaisuuden kautta tähän nimeen yhdistetyt ovat,
mitä meidän on lain jälkeen tehtävä tälle neitsykäiselle Barbaralle,
joka on rikkonut Pärnun sopimusta ja samalla jumalallista kuin myös
inhimillistä lakia vastaan?»
Niin Jürgen, Rannun herra, ottaa sanan ja vastaa tähän:
»Minä vaadin kahden veljeni nimessä ja samoin omassani, että sisareni
Barbara von Tisenhusen, Reinholdintytär, jätetään meidän käsiimme
rangaistavaksi meidän aivoituksemme jälkeen, niinkuin oikeaksi ja
kohtuulliseksi näemme, sillä me olemme tästä häpiän kantaneet.»
Niin Kongutan herra kysyy:
»Ovatko läsnäolijat tyytyväisiä tähän?»
Niin kaikki muut Tisenhusenit, samoin neitsykäisen Barbaran langot
Johann von Buxhoevden ja Gotthard von Neylen ynnä kaikki hänen kolme
lihallista veljeänsä, Bartholomaeus, Reinhold ja Jürgen, nousivat
pystyyn, näin mieltänsä ilmoittaen; ainoastaan Johann von Tödwen,
neitsykäisen Barbaran tädin mies, jäi paikallensa istumaan.
Ja salissa vallitsi suuri hiljaisuus, eikä toviin aikaan kukaan puhunut.
Niin Kongutan herra sanoo:
»Se on siis päätetty, ja minä täten luovutan neitsykäisen Barbaran,
Reinholdintyttären, hänen veljiensä käsiin, että hän sen rangaistuksen
saisi, kuin hänelle tuleva on.»
Ja Jürgen, Rannun herra, sanoi:
»Olkoon niin!»
Tämän jälkeen kaikki hajaantuivat kukin tahollensa, ja itsekukin ajoi
moisioihinsa elikkä linnoihinsa, kuka lähemmä, kuka kauemmas. Niin myös
minä istuin rekeeni ja ajoin kotiini Rannun pappilaan.
Ja taas neitsykäisen Barbaran kasvot näkyivät edessäni koko tien,
milloin lumessa, milloin pilvissä.
Ja minä näin ajattelin itsekseni:
»Voi, ettes syntynytkin, Barbara, syntymästäsi raihnaisena tai
muuten rupisena, niin että ihmiset olisivat sinusta inholla kasvonsa
poiskääntäneet, niin ei tätä päivää ja tätä tuntia tullut olisi! Vaan
sinun ihanainen näkösi on tähän vikapää, ja myös sinun sydämesi, joka
on ollut ylön altis maalliseen rakkauteen!»
Mutta minun luontoni on senkaltainen, että minä olen ikäni kaiken vain
ajatellut ja aprikoinut, vaan en milloinkaan tekoja tehnyt.
Niin meni kolme päivää, joitten kuluessa en minä ruokaan kajonnut, niin
suuri oli vaiva minun sydämessäni.
Mutta sitten tuli lauantai, ja alkoi hämärtää jo puolipäivästä alkaen.
Niin Jürgen, Rannun herra, ajaa portaitteni eteen kuomureessä ja
kutsuttaa minut ja sanoo, juuri lyhyeen:
»Nyt on sinun mukaan tultava, sillä Barbaran on lähdettävä viimeiselle
retkelleen ja vielä tänään.»
Kun hän nämä sanat sanoi, oli hänen muotonsa ylen tuima. Mutta minä
otin sudennahkaturkit ylleni ja vielä karhunvällyt jalvoilleni, sillä
oli pakkanen.
Ja minun oli niinkuin olisin ollut kuollutta kyydissä koko tien, sillä
herra Jürgen ei puhunut yhtään sanaa.
Mutta kun me Rannun linnan tykö ennätimme, äkkäsin minä kaksi muuta
rekeä portin ulkopuolella odottamassa, ja me lähdimme heti ajamaan,
metsätietä pitkin.
Niin me ajoimme kolmessa reessä, joista kaksi oli kuomullista, ja oli
ensimmäisessä neitsykäinen Barbara korkiasti jalosukuisten veljiensä
Reinholdin ja Bartholomaeuksen kanssa, mutta toisessa herra Jürgen ja
minä. Ja kolmannessa, joka oli avonainen lantareki, niinkuin rahvas
käyttää, oli kaksi epäsaksalaista. Mutta meillä ei ollut ajajaa, vaan
herra Jürgen itse ajoi.
Tie kulki kuusimetsän halki, eikä paljon valoa ollut, sillä
oli jo myöhä, ja kuudes tiima läsnä, ja kuu oli ensimmäisellä
neljänneksellänsä.
Mutta kun me jonkun matkaa näin olimme ajaneet kukin hänen
aivoituksissansa, mitään puhumatta, niin minä puitten välitse näin kuin
lakeutta haahmoittavan, ja minä ymmärsin, että se oli Võrtsjärvi, sillä
minä tunnen hyvin nämä tienoot ja olen ne kulkenut ristiin ja rastiin.
Niin se oli minusta _malum omen_ elikkä paha enne.
Ja ennenkuin tie kääntyi järven jäälle, niin minä koroitin ääneni, näin
sanoen ritari Jürgenille:
»Mitäs aiot tehdä, Jürgen von Tisenhusen? Aiotkos upottaa sisaresi
Barbaran?»
Niin hän vastasi:
»Sinäpä sen sanoit, että näin on tapahtuva.»
Niin minä sanoin:
»Kuule minua, Jürgen von Tisenhusen, autuaasti nukkuneitten vanhempaisi
nimessä! Älä satuta kättäsi sisareesi Barbaraan, joka on siinnyt
samasta isästä ja saman äidin kohdun kantama.»
Niin Jürgen von Tisenhusen, Rannun herra, vastasi:
»Hän ei ole enää sisareni, vaan on heitetty ulos heimokunnastamme. Hän
on sekaantunut kelvottomaan mieheen, ja hänen verensä on saastainen.»
Niin minun vanhaan ruumiiseeni iski kuin horkka, ja minun hartiani ja
raajani vapisivat, ja minun hampaani loukkua löivät, vaikka minulla oli
sudenturkki ylläni.
Ja minä rohkaisin luontoni ja näin sanoin:
»Jätä tuomio Jumalalle, mutta sinä, joka olet ihminen, niinkuin
sisaresikin, armahda häntä!»
Niin ritari Jürgen vastaa:
»Sinua ei ole otettu mukaan, ettäs saarnaisit, vaan ettäs sisareni
kuolemaan valmistaisit.»
Niin minä en enää mitään puhunut, sillä sanat kuivuivat minun kurkkuuni.
Ja jäällä oli vain vähän lunta, niin että hevoset kompastelivat
iljanteella.
* * * * *
Kun me näin olimme ajaneet neljännespeninkuorman verran jäätä pitkin,
niin ettei pimeässä enää metsää eroittanut, niin näin minä ensimmäisen
reen pysähtyvän, ja neitsykäisen Barbaran ynnä hänen veljiensä kanssa
astuvan jäälle.
Ja ritari Jürgen sanoi epäsaksalaisille:
»Nyt ottakaatte kankenne ja kirveenne, että jäähän avannon hakkaisitte.»
Niin molemmat epäsaksalaiset silloin ottivat reestä kirveensä ja
kankensa, kuin he myötänsä tuoneet olivat, ja ryhtyivät hakkaamaan
jäähän avantoa.
Mutta minulle sanoi ritari Jürgen:
»Nyt mene ja täytä tehtäväsi, sillä sisareni Barbaran on kuoltava,
ennenkuin tiima on täysi.»
Niin minä menin Barbaran tykö, joka seisoi jäällä taampana, ja hänen
kätensä olivat sidotut köydellä.
Ja minä sanoin hänelle:
»Barbara, sinun on kuoltava, tiedätkös tämän?»
Niin hän vastasi kuin unesta havaten:
»Tiedän.»
Minä sanoin:
»Kuinkas on sielusi laita, Barbara? Kadutkos syntiäsi?»
Niin hän vastasi:
»Minä en tiedä, mitä syntiä tarkoitat, isäni.»
Silloin minä sanoin murheellisena:
»Barbara, Barbara, sinä olet minulle rakas kuin lihallinen tytär, —
miksis minulle näin ynsiästi vastaat tänä totisena hetkenä?»
Niin neitsykäinen sanoi:
»Isäni, anna minulle anteeksi, jos olen mieltäsi pahoittanut. Mutta jos
sinä synniksi sitä nimität, että minä sieluni ja ruumiini rakkaudessa
Franz Bonniukselle annoin, niin tiedä, etten minä sitä kadu, vaan
riemulla kuolemaan menen, sillä minä olen suuren autuuden nähnyt.»
Niin minä kysyin:
»Onko tässä kaikki, mitä sinulla on sanomista?»
Niin hän miettei hetken ja sanoi sitten:
»Minä erkanen elämästä, ja minun sydämeni on täytetty vihalla veljiäni
vastaan. Taidatkos rukoilla puolestani, että jaksaisin heille anteeksi
antaa?»
Minä sanoin:
»Mitäpä minä muuta taidan, kuin rukoilla sinun sielusi puolesta,
Barbara!»
Hän sanoi:
»Niin tee se.»
* * * * *
Silloin minä menin pois hänen tyköänsä ja näin, että avanto oli jo
valmis, sillä jää ei ollut vielä vallan vahvaa.
Ja vaikka minä olen ijällinen ja ankarana aikana elänyt ja myöhemmin
paljon sotaa ja ryöstöä ja murhia ja kaikkinaista väkivaltaa
omin silmin nähnyt, niin myös monta ajallista kuolemaa ja vielä
moskovalaisen vankeudenkin kestänyt, — niin tainkaltaista en minä vielä
ole nähnyt, en ennen enkä jälkeen.
Ja minä lankesin polvilleni jäälle ja huusin Herraa avukseni
neitsykäisen Barbaran ja meidän kaikkien tähden ja meidän syntiemme
tähden.
Ja minä olin yhä rukouksessa, kun he ottivat neitsykäisen Barbaran ja
veivät hänet avannon partaalle.
Niin minä kuulin neitsykäisen sanovan, — sillä mikä minä olen hänen
neitsyyttään arvostelemaan! — niin neitsykäinen sanoi heikolla äänellä:
»Veljeni, — vesi on kylmää!»
Ja tämä oli ainoa kerta, että hänen lihansa oli hänen henkeänsä
heikompi.
Silloin molemmat epäsaksalaiset sanoivat:
»Tätä me emme tee, sillä hän on ollut hyvä vaimoillemme ja lapsillemme.»
Niin Rannun herra Jürgen von Tisenhusen työnsi epäsaksalaiset syrjään ja
tarttui itse käsiksi sisareensa Barbaraan, ja niin hän upotti sisarensa
avantoon veljiensä Reinholdin ja Bartholomaeuksen avulla.
Ja tämä on totinen tosi ja tapahtunut Liivinmaalla Rannun pitäjässä,
sen Võrtsjärven jäällä, joulukuun alussa Anno 1553. _Quae que ipse
miserrima vidi_.
Ja nyt minun kynäni, joka olet tämän kaiken tähän saakka kirjoittanut,
totuutta noudattaen, mitäs vielä edesottaisit, että tulevat sukupolvet
näkisivät Herramme Jumalamme oikiamielisyyden ja vanhurskauden ja sitä
kumartaisivat?
Sillä raskaat ajat ovat tulleet tämän jälkeen yli Liivinmaan, että
täytettäisiin Herran sana, Mooseksen 3 kirja, se 26 luku: »Ja jollette
vielä sitten kuule minua, vaan vaellatte minua vastaan. Niin minä myös
hirmuisuudessa vaellan teitä vastaan, ja minä rankaisen teitä seitsemän
kertaa enemmän, teidän synteinne tähden.»
Niin on herra antanut Gogille ja Magogille kuin myös Mesechin ylimmälle
ruhtinaalle ajaksi vallan, ja moskovalainen on tullut maahan tatareinsa
ja koirankuonolaistensa kanssa ja on ryöstänyt, polttanut ja murhannut
kuin myös Tarton kaupungin porvareista suuren joukon panttivankeina
Venäjälle vienyt.
Ja Anna von Tödwen, Rõngun linnan rouva, on kuollut juuri suuressa
surkiudessa ja viheliäisyydessä Haapsalun kaupungissa, eikä häneltä ole
edes ehiätä raitia jäänyt, millä hänen kuolleen ruumiinsa verhoittaa,
ja venäläiset ovat pilkalla ja häpiällä vielä peitteenkin hänen
arkultansa riistäneet.
* * * * *
Mutta siihen kauppakestiin, siihen Rõngun linnan kirjuriin, jota Franz
Bonniukseksi kutsuttiin, meni koston henki, ja hän pyhästi vannoi
kostavansa itsekullekin, joka Tisenhusenin nimeä kantoi, lemmityisensä
neitsyt Barbaran takia, jota hän julkisesti, niin sanassa kuin
kirjassa, aviovaimoksensa nimitti.
Ja kaikesta, mitä hän edesotti, näkyi, ettei hän suinkaan kelvotoin
ollut, vaan että hänessä asui kiivas ja voimallinen henki, joka väkeviä
tekoja teki.
Ja näytti siltä kuin olisi hänen asiansa oikia ollut myös Herran
edessä, sillä Herra sallei hänen aikeensa menestyä, ja hän kulki kuin
ruoska yli maan.
Niin on hän ensin Kuurinmaalla, mutta sitten Liettuassa koonnut
ympärillensä suuren joukon samankaltaisia henkipattoja ja kulkureita ja
näitten kanssa on hän sissisotaa pitänyt ja valtateitten risteyksissä
väijynyt Vilnasta aina Preussiin astikka. Ja missä ikinä Tisenhusenin
nimellinen tai muuten tähän sukuun kuuluva on hänen tielleen sattunut,
ei ole hän armosta tiennyt.
Mutta sanottu Franz Bonnius on myöhemmin astunut Puolan palvelukseen
joukkoinensa ja näin maantien rosvosta sotapäälliköksi kohonnut.
Ja itse Puolan kuningas on hänelle saattokirjeen antanut, jossa
kaikkia vallanpitäjiä, Komtuureja, Ordoherroja kuin myös kaupunkien
Raatiherroja käsketään turvaa ja apua antamaan Franz Bonniukselle, että
hän taitaisi maallista oikeutta saada ja kostaa autuaan lemmityisensä,
jalosukuisen neitsyt Barbara von Tisenhusenin kuoleman, joka surkiasti
upotettiin lihallisilta veljiltänsä.
Näin on hänessä rakkaus väkevä ollut ja on hänet suuriin tekoihin
vienyt, vaikka nämä teot tosin koston töitä olivat.
Ja on hän käynyt sotaa kuolemaansa saakka ja taistelussa myös surmansa
saanut.
* * * * *
Mutta Jürgen von Tisenhusen, Rannun herra, kaatui Ubbagalin luona
Suomesta saapuneen Kankaisten herran Carl Henrikinpojan käden kautta,
eikä häneltä ole jäänyt yhtään miehistä rintaperillistä. Samoin ovat
hänen molemmat veljensä Reinhold sekä Bartholomaeus lapsettomina
kuolleet, ja tämä suvunhaara heidän kanssansa sammunut.
Niin ovat nyt kaikki, joista minä kirjoittanut olen, kuolleet ja
vastaavat itse heidän teoistansa ijankaikkisen Jumalan edessä, joka
heidät on tuomitseva ja vanhurskauden vaakalaudalla heidän tekonsa
punnitseva ja kullekin hänen ansionsa mukaan antava.
Tämä olkoon meille kylliksi, älkäämmekä yrittäkö tutkistella, mikä
kätketty on, ovatko he saaneet synnin palkan ja menneet sinne, niissä
on itku ja hammasten kiristys, vai onko Jumala laupiudessansa heidät
valittujensa joukkoon armahtanut. Älköön myös kenkään meidän seastamme
heitä ylön tuomitko, näin itseänsä ylentäen, vaan itsekukin muistakoon
lihansa heikkouden.
Mutta tämän minä, Matthaeus Jeremias Friesner, tähän kirjoitan, etten
minä mitään niin ihmeellistä vielä ole maan päällä nähnyt, kuin on
kahden ihmisen rakkaus.
Herra, anna heidän sieluillensa rauha ja armahda heidän syntejänsä,
vaikka ne veriruskiat olisivat, ja valista kasvosi myöskin tämän
raskautetun ja raadellun Liivinmaan puoleen, sillä sinä olet Rakkaus.
AMEN!
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BARBARA VON TISENHUSEN ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
