Ants Raudjalg: Virolainen kertomus

By Aino Kallas

The Project Gutenberg EBook of Ants Raudjalg, by Aino Kallas

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.



Title: Ants Raudjalg
       Virolainen kertomus

Author: Aino Kallas

Release Date: June 15, 2018 [EBook #57332]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ANTS RAUDJALG ***




Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen








ANTS RAUDJALG

Virolainen kertomus


Kirj.

AINO KALLAS





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1907.




1.


Niillä tienoin pohjois-Liivinmaata on paljon pieniä umpijärviä,
rämerantaisia suosilmiä.

Kuin silmiä, jotka tuska on pusertanut pisaroita täpötäyteen, -- nämä
kyyneleet vaan eivät koskaan valu.

Kerran ne kai ovat kaikki olleet yhteydessä keskenään, iloinen, kirkas
reitti on vesiään itää kohti vieritellyt. Mutta aikojen kuluessa ovat
yhdistävät joet kuivuneet, järvet eristyneet toisistaan ja samalla
pinta-alaltaan pienenneet. Niitten välille on muodostunut vesihyllyviä
kannaksia, joissa vielä kauan eroittaa yhdistävän joen uoman, -- joissa
vesiliskot viihtyvät ja kalpeateräinen suovehka kasvaa, ja vesikasvien
peittämissä, seisovissa lätäköissä sammakkojen kutu ajelehtii ja
kurnuttava kuoro kuuluu. Kuivimmille mättäille kyhäävät suokuovit
viheliäiset pesänsä, joita suojellakseen ne ilmassa kirkuen häätävät
pois häiritsijää.

Järvet itse ovat keskeltä upposyviä, heinärantaisia, kalaisia kuin
parhaat kalasumput. Mutta kaloilla on tympeä mudan maku, joka poistuu
vasta, kun niitä on lähdevedessä lioitettu.

Pienemmillä järvillä, jotka nopeimmin ovat tuomitut tukehtumaan, on
kiiltävä kate lumpeenlehdistä, ja lumpeenkukat kelluvat hiljaa kuin
puoliunessa vihreässä äänettömyydessä.

Loivilta kukkuloilta, joina maa nousee ja laskee, näkee usein kolme
järveä yhtaikaa. Itsepintaisesti pysyy kolmiluku, järvet vaan
vaihtelevat.

Umpijärvet ja suot, -- ne antavat maisemalle leimansa.

Suo on joka paikassa, siellä, missä sitä vähimmin aavistaa.
Korpiryteikössä se äkkiä ilmestyy punaisenruskeana lietteenä
naavakuusten juurilla, -- kukkaisilla niityillä se pursuu salaisena
pohjavetenä mättäiden välitse.

Ants Raudjalg syntyi suvisena sunnuntaina, rukiin äsken heilimöittyä,
päivien käännyttyä puolta tiimaa lyhemmiksi.

Syntyi Jumalan tunnilla, kirkon aikaan, isänsä, lukkarin ja
pitäjänkoulunopettajan, Mihkel Hesekiel Raudjalan, ollessa poissa
kotoa, virantoimituksessaan kirkossa.

Yhdeksän kymmenestä olisi Mihkel Raudjalan asemassa kotiin jäänyt,
Mihkel Raudjalg kuunteli velvollisuuden kutsua, muisti virkalupaustaan
ja meni.

Mutta vasta kirkolle päästyä suoristui miehen häiriintynyt ryhti.

Pitäjäntuvan porstuassa hän koetteli solmita kaulahuiviaan, mutta
työkömpelöt kädet tapailivat turhaan huivin solmuja, huivi liestyi,
huiskahti sormista, kunnes hän vihdoin tuskastuneena sen silleen jätti.

Pitäjäntuvalla hän järjesti sinne saapuneen postin, eroitteli papille
tulevat kirjeet ja nosti kirkonkirjat pöydälle. Tuontuostakin hän
tapasi kätensä takin taskua kopeloimasta.

"Äh, -- mitäs nyt, -- johan nyt..."

Hän oli tiukka tupakkamies, mutta jätti aina kirkkoretkellä
piippuvehkeensä kotiin, ettei joutuisi kiusaukseen.

Ehtoolliselle pyrkijöitä ilmestyi ovipieleen. Raudjalg pani silmälasit
nenälleen ja availi kirkonkirjaa.

"Minä olisin tullut, -- tuota -- vaimoni ja tyttäreni kanssa..."

Raudjalan sinertävät, mustakulmaiset silmät pysähtyivät, heräsivät
hajamielisyydestään.

"Mäe Priidu?" hän kysyi.

"Niin, oikein."

Raudjalg tuumaili tuokion, taisteli kaikki hajoittavaa levottomuutta
vastaan, joka uhkasi sumentaa ajatukset.

Sitten hän kirjoitti, -- itse ulkomuistista ääneen lukien, tavu tavulta:

"Mäe Priidu Allik, -- hänen vaimonsa Viiu, -- tyttäret Leeni ja Liisa
Vilhelmine..."

"Ei kuin Liisa Karoline", oikaisi mies.

"Liisa Karoline", kertasi Raudjalg. Hänen silmänsä pysähtyivät mieheen,
kuitenkaan häntä katsomatta.

Hänellä oli erinomainen muisti, hän tiesi ulkoa useimpain pitäjäläisten
nimet, kirkonkirjoihin vilkaisematta.

Kirkonmäellä hän sai käsiinsä kellonsoittajan.

"Ovatko virren numerot kunnossa?" hän kysyi.

Hän aikoi mennä eteenpäin, mutta muisti yhtäkkiä jotain, katseli
uteliaana ja tarkkaavasti kellonsoittajaa ja tarttui häntä
rintapielestä.

Nähtävästi hän aikoi sanoa jotain, mutta ei tahtonut samalla itseään
ilmaista.

Hän tempaili neuvottomana kellonsoittajan takin nappia, molemmat olivat
hämillään.

"Kuinka sinä nyt tulet toimeen ilman vaimoihmisen apua?" Raudjalg sai
sanotuksi hiki otsalla.

Samalla häntä suututti kysymyksensä, hän ymmärsi ja muisti jutut
kellonsoittajasta, joka jäätyään vaimonsa kuoltua yksin viiden orvon
kera, itse teki kaikki talon työt, keitti ruuat, lehmät lypsi ja lasten
vaatteet paikkasi.

Raudjalg tunsi, että kellonsoittaja luuli naisväenpuuhiaan pidettävän
naurettavina ja sentähden loukkautui hänen kysymyksestään.

Mutta se oli sittenkin ainoa keino päästä siihen kysymykseen, jota koko
kierros oli tarkoittanut.

"Lapsivuoteeseenhan vaimosi kuoli?" hän sanoi, itse peljästyen tuskaa,
jolla kysymys häntä kouristi.

"Lapsivuoteeseenhan se..." vastasi kellonsoittaja vastenmielisesti,
tapulia katsellen.

Raudjalg meni lehterille. Velvollisuus oli hänelle niin kivenluja
käsite, että siihen löivät siipensä siruiksi kaikki muut halut.

Päävirsi oli kymmenen säkeistöä pitkä, hän veisasi ne kaikki, vaikka
urut hankittua olisi yhdessäkin ollut kyllin. Mutta Raudjalg oli tehnyt
virkalupauksensa aikana, jolloin urkuja ei vielä ollut.

Kun saarna oli päättymäisillään, pujottautui urkuparvekkeen penkkien
välitse huivipää tyttö.

Raudjalg kohotti päänsä äänettömässä jännityksessä, pahimpaan
valmistuneena.

"Poika", kuiskasi tyttö aivan hänen korvaansa.

Suuri ilo syöksyi sydämeen, ikäänkuin ovista ja ikkunoista, lakaisi
tieltään epäilykset ja etsi ulospääsyä.

Viimeinen aamen kajahti kirkossa.

Raudjalg ei malttanut silmätä virren numeroa, oli yksi ainoa virsi,
jota hän tällä hetkellä tahtoi soittaa.

Hän aloitti voitonriemuisella, lujalla äänellä, joka kantoi yli kirkon:

"Enkeli taivaan lausui näin."

Se oli jouluvirsi, ja oltiin keskellä kesää.

Ei kukaan yhtynyt lauluun, ihmiset vaan kääntyivät ihmetellen
penkeissään.

"Ma suuren ilon ilmoitan."

Päästyään toiseen säkeistöön sai Raudjalan kaunis, syvä ääni sellaisen
kantavuuden ja iloisuuden, että se vakuutti välinpitämättömimmänkin.

Ja kun hän veisasi:

"Üks laps on meile sündinud -- -- --" niin yhtyi siihen koko
kirkkoväki, veisatakseen jouluvirttä poutaisena, helteisenä
suvisunnuntaina.




2.


Hauskin koko talossa oli tietysti isän huone, mutta siellä piti olla
hiirenhiljaa, muuten sai kuulla: "Ants, mene katsomaan, etteivät
vasikat ole puutarhassa", tai muuta samantapaista. Isän huone oli
koulutuvan takana, ja sitä sanottiin lyhyesti takakamariksi.

Katossa oli lystinmoisia kuvioita, jotka sadevesi katon läpäistessään
oli piirtänyt, aivankuin ruskeita, koukkuisia sormia kynsineen
päivineen.

Seinällä riippui Venäjän kartta, josta isä punaisella viivalla oli
eroittanut Itämeren maakunnat.

Nurkassa oli isän oma veistämä kaappi, jossa säilytettiin rahaa ja
arvopapereita. Siellä oli muun muassa kaksi hopearuplaa, jotka Ants oli
saanut kummeiltaan ristiäisikseen. Isä näytteli hänelle niitä joskus ja
pani pöydälle hyrränä kieppumaan.

Joskus isä antoi Antsille "ison kirjan". Ants istui puusohvalla ja
tavaili hiki hatussa. Se oli käsinkirjoitettu, ja kannet olivat
neliskulmaisista, kirjavista papereista liimatut. Siinä oli kaikkea,
mitä ajatella saattaa: vanhentuneita uutisia Krimin sodasta, "paras ja
huokein keino musteen valmistamiseksi", palvelijoitten päästökirja,
"hirveä luonnonihme eli yhdeksänpurstoinen merikäärme" ja niin edespäin
loppumattomiin.

Ensimäisiä kertomuksia, mitä Ants kokoon tavaili, oli jännittävä
kuvaus, "kuinka engelsmanni Pärnun alla kävi".

Ison kirjan vieressä hyllyllä oli toinen ohuempi, sinikantinen vihko,
jonka kansikirjoitus kuului:

"Mihkel Hesekiel Raudjalan muistiinpanot opetukseksi ja muistoksi hänen
lapsilleen ja jälkeläisilleen."

Koulutyön päätyttyä isä usein istui siniseen vihkoon kirjoittelemassa.

Ants kykki sohvan nurkassa ja katseli isää. Isän nenä oli käyrä, ja
ylähuuli paljaaksi ajeltu sekä pitkä, leuan alla tiheni parta, joka
harvoina haituvina poskia reunusti. Tukka oli sileällä sivujakauksella.

"Isä, mitä sinä kirjoitat?"

"Tulehan tänne!"

Isän suonikas käsi liikehti paperilla, Ants näki ikäänkuin
paljasoksaisen puun, joka haaraantui joka taholle. Isä osoitti puun
tyveä.

"Mitäs tässä on?"

Ants tavasi: "Ants Raudjalg."

"Niin, -- siinä sinä olet. Se on sinun sukupuusi, tämä. Kaikki oksat ja
haarat yhtyvät sinuun."

Isän kynä juoksi pitkin puun runkoa ja oksia.

"Nämä ovat sinun esi-isiäsi. Näin paljon on ihmisiä tarvittu, että
saataisiin syntymään tuommoinen pojan naskali."

Isän käsi lepäsi Antsin tuuhealla tukalla ja painoi sen lakoon.

Ants katseli puuta ja sen haaroittuvia oksia, hänestä oli ihmeellistä
itse olla puun keskuksena, kaikkien koukeroisten oksien päämääränä.
Hänestä tuntui, kuin eivät puun kaukaisemmat oksat voisi tietää hänestä
mitään, niinkuin niillä ei olisi aavistustakaan, että yhtyisivät
tyveen, joka merkitsi pientä poikaa. Ja kaikkia niitä oli tarvittu,
että hän olisi olemassa, ei yksikään oksa saanut puuttua, ketju oli
eheä ja päättyi häneen.

Ants tavasi: "Mäe Jüri -- kuka se on?"

"Olipa vaarisi isä."

"Mitä hän teki?"

"Teki päiviä moisioon."

"Entä tämä tässä?" Ants osoitti oksaa.

"Sootaga Karla."

"Tekikö hänkin päiviä moisioon?"

"Teki, -- kaikki tekivät."

"Olivatko ne kaikki orjia?"

"Eivät, -- vaarisi oli loppu-ikänsä jo vapaa."

"Lue minulle sinisestä vihosta jotain, isä!"

Isä kohensi silmälasejaan, luki juhlallisesti, laulavasti kuin kirkossa:

"Tänään ristittiin Pyhän Kolminaisuuden nimeen rakas poikamme,
esikoisemme, jolle Pyhässä Kasteessa annettiin nimi Ants Mihkel, joka
ensimäinen nimi on Herrassa nukkuneen isävainajani mukaan. Kummit
lahjoittivat tässä tilaisuudessa äsken ristitylle kaksi ruplaa,
viisikymmentä yksi kopeekkaa, kaikki hopeassa, (paitsi tietysti
kopeekan kappale)."

Kerran Ants yksin jäätyään itse alkoi selailla sinikantista vihkoa.

Hän luki:

"Sisareni Ann, naimisissa Väljaotsan isännän kanssa, oli jo varhain
joutunut perkeleen pauloihin, joka meitä kaikkia vaanii. Synnytettyään
lailliselle aviomiehelleen kolme lasta, täytettiin hänen sydämensä
lihallisella rakkaudella omaa renkiään Jüri Nilbeä kohtaan, jolle
hän synnytti neljännen lapsensa. Mutta vielä väkevämmäksi kävi
kiusaajan ääni heissä, kunnes edellä mainittu Jüri Nilbe sisareni
Ann'in suostumuksella otti hengiltä Väljaotsan Peeterin. Josta teosta
heidät kirkolla julkisesti kaakinpuussa ruoskittiin ja Siperiaan
lähetettiin. Tämän kaiken olen kirjoittanut tähän yhdeksi kauheaksi
varoitukseksi, murheella täytetyllä sydämellä sisareni tähden, toivoen
hänen viimeisellä hetkellään, josta tosin en mitään tiedä, mielensä
muuttaneen ja armosta osalliseksi tulleen."

Antsista tuntui, kuin olisivat isän kauniit, pystyt kirjaimet tässä
kohden raskaasti ja epätasaisesti paperille piirtyneet.

Illalla hän kysyi isältään:

"Onko minulla muitakin tätejä, paitsi Kadri-täti ja Metsanurgan täti ja
Auduman täti... Onko Ann tätikin?"

Ants oli silloin jo vuoteessaan, joka alkoi käydä hänelle liian
lyhyeksi, niin että hän makasi sääret sykkyrässä.

Isä pysähtyi, silmät terästyivät läpitunkeviksi.

"Otitko sinä itse isän sinisen vihon?" kysyi isä.

Ants kavahti isän kaulaan, puristi, kuollakseen häpesi.

"En minä siitä niin, että sen otit, mutta miksi koetit kierrellä, -- se
minua pisti", sanoi isä.

Siitä pitäin isä ehtoorukouksessa aina nimitti erityisesti Ann tädinkin.

Isän sisaruksia oli alkujaan ollut täysi tusina, vaikka he sitten
olivat hajaantuneetkin joka ilman suunnalle, suurin osa kuitenkin
lähipitäjiin.

Isällä oli aikoja, jolloin joku monista sisaruksista äkkiä muistui
hänen mieleensä, ilman mitään aiheuttavaa syytä. Hän alkoi ajatella
jotakuta veljeä tai sisarta lakkaamatta, tunsi levottomuutta ja
edesvastuun painoa. "Nyt velimies taas tarvitsee minua", hän sanoi
äidille. Vihdoin kerääntyivät huolet kukkuralleen, isä valjasti hevosen
ja lähti veljen luo.

Kerran oli Ants hänen mukanaan tällaisella retkellä, ja siitä jäi
hänen mieleensä kummallinen ja sekava kuva. Hän muisti selvästi isän
kasvot, vaikka ei olisi voinut sanoa, missä kohden isä oli istunut,
joka tapauksessa niin, että tulenpaiste niihin sattui. Ulkona oli ollut
hyvin kylmä, isän posket ja korvalehdet punoittivat, ja leukaparran
haivenista suli huurre. Isä puhui koko ajan, ensin hyvin lempeästi,
mutta kun toiset kasvot yhä pysyvät kovina eivätkä ota heltyäkseen,
niin tulee isänkin ääneen terästä. Ants ei ymmärrä mitään, sillä he
puhuvat tuvan toisessa päässä, mutta hän tuntee, että setä on tehnyt
jotain pahaa, ja että isä nuhtelee siitä... Ulkona pyryttää, mutta
sitä ei voi nähdä, sillä ikkunat ovat jäässä, -- kaikki on pehmeää
hämäryyttä ja sulavuutta, isän äänikin on sulattava...

Vihdoin laukee kovissa kuuntelevissa kasvoissa pingoitus, mutta isä
puhuu yhä pehmeämmin. Sedän vaimo nyyhkyttää.

Silloin isä nousee, pyyhkäisee märkää tukkaansa, hymyilee koko suulla,
niin että terve hammasrivi välkkää: "hyvästi nyt täksi kertaa!"
Paluumatkalla Ants senverran kurkistaa vällyjen alta, että näkee tien
ohessa mustanpuhuvan, humisemattoman mäntymetsän, jonka harteilla
on harmaata lunta. Ja hän nukkuu lämpimiin nahkasiin siinä varmassa
vakuudessa, että isä tietää ja näkee kaikki.

Joskus, vaikka hyvin harvoin, avasi isä nurkkakaapin ja otti sieltä
esiin värillisiä paperirahoja sekä kaksi kirjavaa, kotkapäistä paperia,
joitten liepeissä oli irtileikattavia lippuja.

"Näillä sinut kerran kouluun pannaan", sanoi isä ja hymyili.

Kirjavat olivat valtion palkintolainapapereita, sanoi isä kerran.

Syys- ja maaliskuussa oli isä tavallisesti levoton, käväisi monta
kertaa päivässä kaapillaan, otti esiin kotkapääpaperit, käänteli ja
katseli niitä. Antsin piti joka päivä käydä pappilassa kysymässä, oliko
posti tullut.

Ants kuuli, kuinka isä alituisesti puhui äidille jostain voitosta,
kahdestasadasta tuhannesta ruplasta, ja kuinka äiti nauroi tai
toisinaan härnäsi isää, kävipä joskus kärsimättömäksikin, jolloin isä
ikäänkuin häpeillen loittoni.

Mutta illalla isä taas otti puheeksi paperit. Ants makasi välihuoneessa
ja kuunteli, isän ja äidin vuoteen reunalla paloi kynttilänpätkä, ja
varjot vaelsivat suurina seinällä. Vihdoin se sammui, sittenkin kuului
pimeydestä yhä isän selittelevä ääni.

"Tyytyisit nyt pienempäänkin voittoon", kuului äidin ääni.

Mutta isä yhä kertoi kahdestasadasta tuhannesta ruplasta, jotka
eivät antaneet hänelle rauhaa, määrättömästä kultaläjästä, rikkauden
vuoresta, josta voisi koko maailmaan siunausta ja onnea siroittaa,
jos hänen, Mihkel Hesekiel Raudjalan käsi pääsisi kiiltäviä kolikoita
pyörittämään.

Ants kuunteli, -- hymähtikö äiti, -- eikö hän hengittänyt kuin nukkuva?

Ja isä, joka vaan kertomistaan kertoi, mitä tekisi, jos
raha-arpajaisissa voittaisi korkeimman voiton, kaksisataa tuhatta
ruplaa.

Ants kuunteli.

Kouluja isä perustaisi, kauniita, suuri-ikkunaisia ja korkeaseinäisiä
taloja rakennuttaisi, järvien rannoille ja jokien varsille. Hänen
kouluissaan kävisivät lapset puhtain pukimin ja sileiksi suituin
hiuksin, ei valittaisi vatsa tunnin kuluessa tyhjyyttään, sillä alati
kiehuisivat suloista höyryä henkäisevät liemipadat. Ilmaiseksi hän
kaiken jakaisi, köyhinkin irtolaislapsi pääsisi hänen opetuksestaan
osalliseksi. Ja rukoilisi keisaria, suurta hallitsijaa, Jumalan nimiin
palvoisi, että antaisi keisari lapsiin tiedot äidinkielellä istuttaa,
hän puolestaan antaisi kaikki kaksisataa tuhatta ruplaansa.

Niin isä öisin kouluja perusteli, ja niitä kasvoi kuin sieniä sateella,
isän kaksisataa tuhatta ruplaa lankesivat kultasateena maahan, ja kohta
iti kouluja kaikkialla. Koko maa oli niitä täynnä, ja kaikki maan
asujamet hyviä ja viisaita.

Eräänä päivänä Ants hengästyneenä syöksyi sisään.

"Isä, posti on tullut!"

Hän näki isän piirteitten kummasti pingoittuvan ja äidin kääntyvän
takan äärestä ja huolestunein katsein seuraavan isää. Isä meni suurin
askelin takakamariin ja sulki oven, he äidin keralla molemmat kuulivat,
kuinka lukko naksahti.

Mutta äiti vaan tyynesti puuroaan hämmenteli, hyräili sitä tehdessään,
vahvat käsivarret puolipaljaina tulen valossa. Antsin oli turvallista
olla äidin läheisyydessä ja katsella, kuinka hän nosti nokisen padan
lieden äärelle.

Pari kertaa äiti meni varpaillaan takakamarin ovelle ja kuunteli.

Illalla isä ilmestyi, vältti katsoa äitiin, mutta hääri koko ajan hänen
ympärillään.

Vihdoin hän kysyi aivan tavalliseen tapaan:

"Amalia, missäs sinun kenkäsi ovat, -- eikö ne tarvitsisi uusia
puolipohjia?"

Isä otti esiin suutarinvehkeensä ja alkoi kiertää pikilankaa.

Mutta äiti ja Ants iskivät silmää: he tiesivät, ettei isä ollut
voittanutkaan kahtasataa tuhatta ruplaa.




3.


Isä osasi kaikki ja tiesi kaikki.

Pari kertaa vuodessa tuotiin isän luo pieniä kuusikuisia
lapsilylleröitä, jotka täyttivät koulutuvan kirkunallaan. Kun isä
terävällä veitsellä niitä käsivarteen tuikkasi, parahtivat ne kahta
kauheammin, mutta kun isä sitten kutitti niitä nenään ja leukaan
liuhuparrallaan, nauroivat ne veitikat.

Yhteen aikaan, kun pappi sairasteli, kävi isä joka päivä vuoden mittaan
kansliahuoneessa suureen suunnattomaan kirjaan kirjoittelemassa.
Ants, joka muuten aina oli isän takin liepeissä, ei mennyt sinne
mielellään mukaan, siellä oli kylmänkostea uho ja seinät kiilsivät
harmaata märkyyttä, joka talvella vetäytyi valkeaan kuuraan. Isäkin
siellä alinomaan nosteli ja muutteli jalkojaan, niitä vetäisi kuin
veitsellä ja alkoi hiljakseen porottaa. Kotiin tultua pani isä äidin
niitä väkiviinalla hieromaan, niitä kolotti, äiti sanoi sen tulevan
kosteudesta.

Mutta kun pappi parani, sai isä palkkiokseen kymmenen ruplaa.

Kun isä toi kotiin uuden uutukaisen setelirahan ja näytti sitä
äidille, ei äiti ensin vastannut mitään, vaan sävähti tulipunaiseksi,
kuivasi sitten kätensä ja lähti isän jälkeen takakamariin. Ants raappi
kynsillään jäätä tyhjän koulutuvan ikkunaruudusta.

Hän kuuli isän sanovan jotain hyvin lauhasti ja sovinnollisesi, sitten
äidin kiivaasti ja ärtyneesti kuiskaavan.

Ja yhtäkkiä Ants kuuli selvästi äidin tiukan äänen.

"Että veisitkin mokomat kerjäläislantit takaisin... sen vaivaisen
kymmenruplasen takiako nyt hankit luuvalon jalkoihisi, -- viskaisit
papille vasten silmiä, -- että kehtaavatkin."

Mutta isän rauhallinen ja tyyni ääni keskeytti yhtäkkiä:

"Eikö mitä -- kaippa minun työni ei sitten suuremman arvoinen
ollutkaan. Ihka uusi raha -- vasta painettu -- tämän vuoden leima, --
katso toki, Amalia."

Äiti tuli hetken päästä takaisin, silmät itkettyneinä; Ants ymmärsi,
että isä oli päässyt voitolle, ja lakkasi ruutua raappimasta.

Isä piirteli hautaristeihin kirjoituksia, milloin mustalla,
milloin valkoisella, joskus erinomaisissa tapauksissa kullalla.
Antsia huvittivat varsinkin suuret kirjaimet, isä teki ne hyvin
mutkikkaiksi ja kiehkuraisiksi, hänen kielensä kiertyi huulten välissä
koko ajan sitä myöten kuin kirjainkin. Joskus määräsivät omaiset
hautakirjoituksen, useimmiten kysyttiin isältä neuvoa. Isä rakasti
pitkiä ja koreita kirjoituksia, kuten tällaisia: Tässä lepää Herransa
rauhassa ja odottaa iloista ylösnousemusta...

Isä ei talossaan käsityöläisiä kysynyt eikä tarvinnut. Itse oli oma
seppänsä, suutarinsa, kirjansitojansa, kaikessa yhtä kätevä. Joka
työhön tarvittavat kojeet oli hänellä varalla, niitä hän säilytti
ullakolla ja kävi tarpeen tullen noutamassa.

Ullakolle vei etehisen laesta aukko, johon päästiin tikapuitse.
Antsin pienet vesisaappaat kiipesivät ketterästi isän raskaitten
rauta-anturoitten jäljestä.

Ensin ei ullakolla eroittanut mitään, mutta kun silmä tottui, selkeni
keskellä savupiipun valtava haahmo, jota pitkin pienet kalkkijyväset
kierielivät. Seinämällä oli rivissä kymmenkunta mehiläispesää, pieniä,
keltaisia taloja. Ne olivat talvehtimassa, ja kun rystösellä kopahutti,
vastasi niistä uninen, kumea surina.

Äidin puolen miehenmitan korkuinen kapiokirstu oli peräseinällä, se
loksahti lukkoon lystillä, maiskahtavalla tavalla. Se oli täynnään
äidin kutomia, pitkiä, kirjavia vöitä, itsevärjätyistä, itsekehrätyistä
langoista, kirjavasäärisiä sukkia ja kuviokutoisia kintaita, -- kaikki
äidin tyttö-ajan töitä.

Orsilla oli levällään kattopäreitä ja riippui hevosluokkia sekä
kynttiläntekovehkeet.

Ants piiloutui savupiipun muurin taakse, mutta isä kopeloi hänet sieltä
käsiinsä ja nosti istumaan vanhan mankelin kivien päälle.

Kun isä avasi pienen luukun, pistäytyi siitä sisään paljas omenapuun
oksa.

"Sen puun minä istutin, kun sinä synnyit", sanoi isä ja kumartui
samalla etsimään sepänkojeitaan.

Katolla kävelivät kottaraiset, jotka äsken olivat palanneet
pesäpönttöihinsä.

Kun isä koulupoikien mentyä iltapäivin töitään näperteli, istui
Ants vieressä ja oli tekevinään työtä hänkin, ompeli nahanpalasista
pikkuruikkuisia kenkiä ja pani ne lestille tai nitoi pienen pieniä
kirjoja, -- niinkuin isä.

Isä kertoili raamatullisia tapahtumia. Isän mielikirjoja oli Vanha
Testamentti ja Uudesta Testamentista Ilmestyskirja. Isä selitteli
Ilmestyskirjaa omalla tavallaan. Kun hän alkoi puhua pedosta, tuli
Antsin tukala olla, mutta isä sensijaan yhä enemmän ihastui, mitä
hirveämmäksi pedon haahmo kohosi, innostui puhumaan korkealla,
kaikuvalla äänellä.

Mutta Ants väsähti pian ja tahtoi kuulla muuta.

"Isä, kerro jotain, -- mikä _todella_ on ollut."

"Kaikki se on totta, -- joka tavu."

"Vaikka, mutta kerro jotain sellaisista ihmisistä, niinkuin mekin."

Nyt tuli Vanhan Testamentin vuoro. Abraham, Isak ja Jakob vaelsivat
vanhoina ja harmaapartaisina, he olivat syntymästään saakka olleet
vanhoja ja kunnianarvoisia. Noak nakutteli arkkiaan, hän oli isän
näköinen, hän teki arkkiinsa kaikenlaisia karsinoita eri eläimiä varten
ja arkin lakeen ripusti häkin valkealle kyyhkysparille.

Ants tahtoi kuulla arkissa olleitten eläinten äänen. Isä ammui,
haukkui, röhki, -- kaikkein hauskinta oli, kun isä määki, rystösellään
kurkunpäätä tärisyttäen. Hekku, talon koira, urahti ulkona, haukuntaa
kuullessaan, Antsin ilo oli ylimmillään.

Bileamin aasista tuli puhe.

Ants selitti jyrkästi, ettei se ole totta.

"Se _on_ totta, mutta siitä on pitkä aika", selitti isä.

Ants tyytyi siihen, ajan pituus laskeutui hämäryytenä hänen ja isän
kertomien tapahtumain väliin, hämäryyden toisella puolen oli kaikki
mahdollista, siellä olivat toiset lait voimassa kuin nykyään.

Kesäisin isä muuttui täydelleen talonpojaksi, -- hänellä oli
virkamaansa omassa hallussaan.

Paljasrinteisellä kukkulalla oli hänen talonsa sija ollut, kun hän
sen haltuunsa otti, -- vereksiä kantoja vaan toinen toisensa vieressä
törrötti äsken hakatun kuusimetsän jäljeltä.

Kaikki oli hän itse istuttanut, vasikkahaan vapisevat haavat, jotka
kesän alussa kylvivät maan valkoista nöyhtää täyteen, kuin olisi
paikalla lampaita keritty, -- takapuutarhan hedelmäpuut, jotka olivat
sattuneet liian tiheään ja nyt latvansa lehtikatokseksi yhdyttivät.
Itse oli hän muokannut kasvilavat talon edustalla, joissa keväisin
sipulien, porkkanoitten ja herneitten sirkkalehdet kurkistelivat.
Kaksi hevoskastanjaa ulkopihan portin pielessä pudottivat syksyisin
piikkipallonsa.

Isän ei kannattanut pitää renkiä eikä päivätyöläistä, itse he äidin ja
pienen piikatytön kanssa tekivät tarvittavat työt. Isä oli kaikessa
kuin kotonaan, heinänteossa, elonkorjuussa. Äiti sanoi isällä olevan
siunatun käden, hänen ojansa juoksivat suorina kuin viivoitetut, hänen
heinäaumojaan ei sade turmellut, eivätkä varikset syöneet tyhjiksi
hänen kuhilaitaan.

Isän kesähuveihin kuului mehiläishoito talontakaisessa puutarhassa.
Sattuma oli kerran tuonut parveillessa pakoon päässeen perheen
hänen aitansa yli, hän oli pyytänyt sen kiinni ja pannut alun
mehiläishoidolleen.

Ants ei jättänyt isää hetkeksikään. Isä muuttui tuiki tuntemattomaksi,
kun puki ylleen mehiläishoitajan tamineet, valkoisen, karkean
paidan, jonka hihat päättyivät nahkarukkasiin, ja valkean päähineen,
josta silmille ulottui rautalankaverkko. Isä tuprutti käsilampusta
mehiläisille kitkerää savua suut, silmät täyteen, saadakseen mesikennot
haltuunsa.

Kun isä kieritti viskinkonetta, pisteli Ants vahalevyjä koneen kitaan
ja katseli, kuinka mesi kultaisena ja venyvänä luikerteli koneen
aukosta.

Puutarhan hedelmäpuitten kukkiessa pysyttelivät mehiläiset niitten
ympärillä, niitten etsivä, hapuileva surina kiersi kukkia, vihdoin
painui etsivä imupilli kukan hunajaiseen terään, hetkinen hiljaisuutta,
täyttä nautintoon antaumista, -- sitten taas sama aina täyttymätön,
aina janoinen surr -- surr.

Isä selitteli Antsille mehiläisten työjärjestystä.

"Työmehiläiset ovat tyhmiä, kun syöttävät kuhnureita", arveli Ants.

Kerran isä sanoi Antsille, että koko maailma oli kuin suuri vahalevy
kennoineen, ja Jumala mehiläishoitaja, joka sitä ylhäältä katselee.
Ja Jumala tiesi, mitä kussakin kennossa piili, sisälsikö se heleätä
hunajaa, vai oliko se kehtona kuningatarlapselle vaiko ehkä laiskalle
kuhnuritoukalle, joka lihosi toisten työstä. Joskus olivat kennot
typötyhjiä tai piili niissä puolimätä, kelpaamaton toukka, -- senkin
näki Jumala.

Isän mielikuvien kävi aina siten, ne eivät jääneet yksinkertaisiksi,
vaan monistuivat ja kasvoivat.

Kukkula, jolle Antsin isän virkatalo oli rakennettu, päättyi
liepeillään vetiseen niittyyn, joka kumpuili lähteensilmiä. Niitty
sakosi kaislikoksi, kaislikko aukesi suorantaiseksi järveksi.

Osaksi vedessä, osaksi kuivalla kasvoi pahkuraisia raitoja, joitten
juuret mustina lonkeroina riippuivat ilmassa tai luikertelivat vedessä.

Ainoastaan yhdessä kohden pääsi jalan kastumatta järven rannalle, --
siinä upposi heleä hietapohja suuren kiven kohdalla äkkisyvyydeksi.

Muuten oli pohja mustaa, mureata mutaa, ja mudassa kiinni kykki
kymmenittäin, sadoittain suuria raakkuja, sivulta avautuvia kuin
kukkarot.

Isä sanoi, että raakut olivat erakkoja, itseensä sulkeuneita ja
hautoivat päivän näkemättöminä surua, kuten yksinäiset ihmiset, vaikka
eivät jaksaneet mutaisesta olemuksestaan luoda helmiä, kuten meriraakut.

Mutta Ants oli uidessa käydessään rikkonut kivellä raakun ja arveli,
että niitä ehkä voisi syöttää ankoille, niillä oli hyvin rasvainen
sisus.

Isä käännähti, katseli Antsia, parransängen peittämä ylähuuli teetteli
hymyä.

"Äitisi poika!" hän hymähti.

Antsin korva ei kuulostanut, oliko tämä moitetta vai kiitostako. Mutta
se pahoitti häntä sittenkin, -- hän olisi tahtonut olla isänsä poika.




4.


Ylimmilleen kohosi isä sentään Antsin silmissä sunnuntaisin.

Jo lauantaista alkaen, jolloin äiti kiireimmän kautta kihnutti
silitysraudalla kiiltoa isän kauluksiin ja kalvosimiin, sai sen
käsityksen, että isä oli jotain hyvin tärkeätä. Pyhäaamuna hänelle
milloin juoksutettiin äsken harjattua takkia, milloin saappaita,
milloin lämmintä vettä parranajoa varten.

Isä itse istui takakamarissa, posket saippuavahdossa ja pullotteli
poskeaan milloin puolelta, milloin toiselta, silmät sirrallaan,
paidanhihat pyhäisessä puhtaudessaan, yli olan äidin kutomat,
harmaavillaiset housunkantimet.

Äiti sitoi isän kaulahuivin, ja isä silloin huuliaan huiputellen
puhalsi äidin ohimohiuksia ja sanoi Antsiin vilkaisten: "Taisipa se
huivi kerran jäädä sitomattakin..."

Ennen menoaan isä istahti kouluharmoonion eteen ja soitti hitaassa
tahdissa virren, ja he kaikki lauloivat mukana, äiti hyvin ykstotisena,
ja piikatyttö navetanhajuisena oven suussa. Isä saneli sanat edellä,
aina kaksi säettä kerrallaan, ja he veisasivat, -- kun Antsilta
sekaantui, niin hän katseli äidin suuta, ja jos sittenkään ei
selvinnyt, niin lauloi vaan hyvin kimakasti aa -- aa --

Veisatessa pysyi Ants hyvin mukana, mutta rukousta lukiessa unohtui
katselemaan minkä mitäkin, -- isän kättä, jossa suonet olivat
kohollaan, tai äidin ohutta ylähuulta, josta aina pilkisti hampaan
reuna.

Tuskin oli isä kadonnut vainion mutkaan, kun Ants jo alkoi odottaa
häntä takaisin ja tunsi vähäistä jännitystä sekä juoksi usein
ulkoveräjälle. Mutta hetken päästä hänen piti mennä keittiöön
katsomaan, mitä äiti keitti, vaikka hän sen hyvin ennestään tiesi, että
sunnuntaisin oli lampaanlihalientä ja omenakeittoa kokkareiden kanssa.

Keittiö oli suuri ja pimeänpuoleinen, ilman välikattoa, joten laki
katosi mustaan, nokiseen pimeyteen. Ovinurkassa oli toinen pieni
takka, johon oli muurattu valtava kaljantekopata. Tämän takan Ants
muisti erityisesti siitä syystä, että hän kerran oli kontannut takan
suusta sisään vierasta pakoon ja sinne nukahtanut, niin että koko talo
oli hälyytetty, ennenkuin hänet löydettiin. Oven yläpuolella makasi
piikatyttö seinään kiinnitetyillä laudoilla.

Keittiön vieressä oli äidin ruokakammio, johon Ants usein pujahti.
Ikkunaruudut olivat sateenkaaren kirjavia, ja niitten takana kasvoi
pitkiä, lihavia nokkosia. Siellä oli ihana sekoitus silavan ja piimän
hajua, -- hyllyillä keltapintaisia maitokehloja ja mettä, kirkkaan
keltaista kuin sula kulta, pienissä lasipurnukoissa. Laesta riippui
mustahkoja lampaan- ja sianreisiä. Lattiassa raudoitettu kellariluukku.

Mutta sunnuntaisin ei Ants pysynyt kauan ruokakammiossakaan, vaan
kiirehti taas ulkoveräjälle isää odottamaan ja pitämään silmällä
vainioissa polvittelevaa tietä.

Kirkkoväkeä ajoi ohi pitkillä, nelipyöräsillä Lätin rattailla.

Ants tavoitti isän hatun reunan suuren kuusen kohdalta, syöksyi sisään
äidille ilmoittamaan: "nyt isä tulee!" ja sitten tuulena tielle.

Joskus isä vei Antsin mukanaan kirkkoon. Hauskaa oli kirkkomatkoilla
Antsista ainoastaan se, kuinka isälle kirkonmäellä tehtiin tilaa,
kuinka jokainen sanoi häntä papaksi, niin että Antsin teki jo mieli
huomauttaa, ettei se muitten ole kuin hänen. Sekin oli lystiä ja
kutitti sydänalaa, kun pöyhkeä pappi tuli isää kättelemään, ja kun isä
istui kirkossa ylinnä, korkeimmalla parvekkeella, yläpuolella papinkin,
lähempänä taivasta ja enkeleitä kuin muut.

Muuten oli saarna pitkä kuin nälkävuosi, ja naisten pienet pitsitanut
värillisine nauhoineen nuokahtelivat alhaalla penkeissä niin
nukuttavasti, että Antsin tuppasi uni silmiin.

Sensijaan oli kirkko arkipäivinä Antsista kuin luvattu maa, kun isän
joskus sattui asiaa sinne.

Siellä oli seinillä ihmeellisiä, romuttuneita ritarivaakunoita,
toisissa värit jo vaalahtaneita, toisissa kirkkaita, -- pulloposkisia,
sinihameisia enkeleitä puhaltamassa kultaisia pasuunoja, niin että
posket olivat haljeta, tai pitelemässä ruusuköynnöksiä kultaisen kilven
ympärillä.

Nurkassa seisoi viralta pantu Pyhä Pietari, joka ennen oli kannattanut
saarnastuolia. Nyt oli sillä ammottava aukko selässä, mutta käsi
puristi yhä matkasauvaa, ja jalka oli yhä ojossa kuten väsymättömän
vaeltajan. Mutta se näytti häpeävän virkaheittoisuuttaan, ja parrasta
mureni vuosittain palasia.

Sakariston vieressä oli romukammio, ja siellä oli pystyssä merkillinen,
kivinen kastemalja, suuren suuri, -- siihen oli katolisina aikoina
kastaessa upotettu lapsia kuin ammeeseen.

Kirkossa oli ainainen puolihämärä, ikkunat olivat kapeita ja
pieniruutuisia, tomuttuneesta lyijynkarvaisesta lasista. Kivilattia
kumisi, paasien alle sanottiin entisinä aikoina kuolleita haudatun.

Kerran isä löysi kirkon holvista suuren suorakaiteen muotoisen
puuveistoksen, joka ennen vanhaan oli koristanut alttarin reunaa.
Hän ja Ants kantoivat sen sakaristoon ja yksissä neuvoin puhdistivat
sorasta ja tomusta. Ja soran alta sukesi pyhien henkilöitten piirteitä
kovaan tammeen muovattuina: Neitsyt Maaria polvistumassa keskellä,
kädet rinnalle ristiin pantuina, toisella puolen Vapahtaja, toisella
isä Jumala itse, jotka pitelivät kruunua pyhän neitsyen pään päällä.
Neitsyt Maaria loi nöyrästi katseensa alaspäin, ottaen vastaan
ansaitsemattoman armon, Vapahtajan kädet olivat lävistetyt ja kyljessä
sotamiehen pistinhaava.

Ants juoksenteli pitkin kirkkoa, kiipesi saarnastuoliin, pitkäksyi
odotusta.

Hän tapasi isänsä sakaristosta, yhä veistokseen vaipuneena.

"Ants", isä sanoi ja vei hänet uudelleen saarnastuolin juurelle, --
"pappihan sinusta tulee, eikö niin?"

Ants ei ollut sitä koskaan ajatellut, mutta nyt se tuntui hänestä ihan
luonnolliselta, koska isäkin niin tahtoi. Isän juhlallisuus vaan häntä
jollain lailla tympäsi, häntä ikäänkuin hävetti.

Kirkosta kivenheiton päässä oli hautuumaa.

Eräänä pimeänä syyskuun iltana, kun isä jo teetteli maatapanoa,
tuli moision kuski ja pyysi, että isä kiireimmän kautta menisi
hautakappeliin ottamaan mittaa saksojen pikku tyttären arkusta, joka
väliaikaisesti oli sinne pantu. Sille piti toiselle paikkakunnalle
viennin takia teettää toinen arkku eikä ollut hetkeäkään aikaa hukata.

Avaimet olivat isän hallussa.

Ants näki isän sytyttävän pienen lyhdyn ja etsivän pöytälaatikosta
mittanauhaa.

"Et suinkaan sinä yksin?" Ants kuuli äidin kysyvän.

"Mitenkäs sitten?" isä vastasi, kumartuen vesisaappaita jalkaansa
vetämään.

Ants seisoskeli hänkin etehisen kivilattialla, puoli-unisena. Isä oli
jo avannut oven ja teki lähtöä.

Ants katseli etehisen ikkunasta, kuinka tulentuike tanssi eteenpäin
pilkkopimeässä. Isä meni ypö-yksin, yösydännä kirkkomaalle ottamaan
arkusta mittaa.

Isä kohosi Antsin silmissä järkähtämättömäksi ylemmyydeksi, -- kaiken
kiitoksen ja moitteen yläpuolelle.




5.


Ants oli jo iso poika, kun hänen kerran piti mennä asialle kirkolle.
Ants päätti oikaista, valitsi näköpiirillä punaterttuisen pihlajan,
joka eroittui kuusimetsästä, ja veti siitä ajatuksissaan suoran viivan
kotiveräjän hevoskastanjaan.

Sitä viivaa pitkin siis, -- niinkuin lingottu.

Tiellä tuli viisi, kuusi aitaa vastaan ja kaksi suokannasta.

Punaterttuinen pihlaja kasvoi pienen mökin pihalla. Vanhanpuoleinen
vaimo ajeli äsken kerityitä lampaita pihattoon.

"Mistä tämä mies tulee?" hän kysyi.

Ants tarttui häntä käsipuolesta.

"Katsokaappas nyt, muori, -- painakaa polvenne kyykkyyn, -- nyt
katsokaa tuota pihlajaa, -- sitten vetäkää siitä viiva, -- noin,
tuonne, -- sieltä minä tulen."

"Mutta sittenhän sinä olet sen lukkarin Amalian poika!" sanoi vaimo
yllätyksestä iloisena.

"Olen, -- mutta mistä te sen tiedätte?"

"Siitä, että äitisi tuli kerran samalla tavalla juuri noin viivaa
myöten ja sanoi, että paina polvesi kyykkyyn, -- jumaliste, -- eikös
ottanut sekin tuon samaisen pihlajan merkiksi..."

Ants tuli mietteissään kotiin, etsi äitiä kaikkialta, tapasi hänet
vihdoin ruokakammiosta voikonetta pyörittämästä, keltainen kermavaahto
pursui koneen aukosta.

Ants kiersi äitiä, kulki hänen tuolinsa ympäri, kerran, -- toisen.

Äiti tuli keittiöön, alkoi huuhtoa perunoita illalliseksi, Ants
kumartui äidin eteen, katsoi alhaaltapäin äitiä tiukasti kasvoihin, --
näin altapäin katsottuna näytti nenä terävämmältä ja suu suuremmalta.

"Mikä sinun on, poika?" kysyi äiti ihmeissään.

"Ei mikään, -- tahdoin vaan nähdä, millainen sinä olet."

Ants meni ulos kiviportaille, joitten kynnyksessä oli kolo kissaa
varten. Nytkin se lipotti siitä lypsylämmintä maitoa, kutistaen
silmäteränsä mustiksi raoiksi.

Antsin silmät olivat yhtäkkiä auenneet. Äitiä oli kaikkialla, hienosti
hiekoitetussa tienpyörylässä, kiiltäväksi hangatussa ovenrivassa, hänen
omissa huolellisesti paikatuissa vaatteissaan, kissan kylläisessä
kehruussa, -- kaikkialla oli hituinen äitiä.

Ants alkoi tarkastaa äitiä tahtomattaan, verrata häntä isään. Ihmiset
kohtelivat ihan erilailla isää ja äitiä. Isän kintereillä juoksivat
kylän tanhuilla lapset, hän pysähtyi kysymään heidän nimiään, --
ventovieraskin kysyi yli hänen kynnyksensä astuessaan: onko pappa
kotona? Ei kukaan peljännyt isää, kaikki avautuivat sydämellisiksi ja
luonnollisiksi hänen seurassaan, puhuivat tyhmyyksiä ja joutavia ja
katsoivat samalla luottavasti isään: tämänhän minä saan anteeksi, eikö
niin!

Kun äiti astui sisään, suoristuivat kaikki tuoleillaan, vaimot
kohensivat helmojaan, miehet kaulahuivejaan. Äiti puhui hyvin
ystävällisesti, mutta koko ajan tuntui, kuinka kovasti hän koetti,
ja kuinka hän koko ajan ajatteli: puhunkohan minä vaan nyt tarpeeksi
ystävällisesti? Kaikki koettivat sanoa jotain erityisen punnittua
ja painavaa, jokapäiväisyydestä poikkeavaa. Keskustelu ei sujunut,
äiti sitoi yhä katkeavan säikeen jollakin uudella kysymyksellä.
Kaikki tunsivat, kuinka äiti väsytti ja vaivasi itseään ollaksensa
mahdollisimman kohtelias ja huomaavainen ja lukivat sen hänelle
suureksi ansioksi, kunnioittivat häntä rajattomasti, -- ja huoahtivat
helpoituksesta päästyään pois, mitä pikemmin, sitä parempi.

Kerran Ants tuli äidin luo:

"Äiti, tiedätkö, kun kiirastorstaina kiipee variksen pesälle, niin
löytää viisauden kiven."

Äiti ei edes naurahtanutkaan.

"Mitä tyhmää lorua se taas on?" hän kysyi.

"Kuka sinulle semmoisia on kertonut?" hän jatkoi, kun Ants
itsepintaisesti vaikeni.

"Isä, --" sanoi Ants hyvin hiljaa ja katsoi rukoilevasti äitiin.

Mutta äiti punastui ja puraisi huultaan.

"Vai isä --", hän venytteli ja katsoi poispäin.

Ants oli kiitollinen äidille, ettei äiti sanallakaan moittinut isää, se
olisi ollut sietämätöntä.

Mutta hän tunsi vaistomaisesti, että äiti sisimmässään arvosteli isää,
ja se havainto, että isää ylipäänsä taisi arvostella ja olla jostakin
erimieltä hänen kanssaan, oli Antsille ihan uutta.

Kiirastorstaina Ants tuli aamulla varhain keittiöön, -- uudet
pyhähousut polvesta rikki.

Äidin silmät alkoivat pahaa ennustavasti mustua.

"Missä olet käynyt?" tuli tiukasti.

Yhtäkkiä äiti pysähtyi aivan Antsin eteen, käsiään yhteen lyöden.

"Herrainen aika, -- ethän vaan variksen pesällä?"

Ants ja äiti seisoivat silmätysten, Antsissa kuohui, hän odotti ja
odotti, -- jos nyt äiti kysyy: löysitkö jotain? -- silloin hän, --
silloin hän...

Mutta äiti sanoi hyvin kylmästi:

"Tuo vitsat!"

Ants meni pää pystyssä etehiseen ja toi pari ohutta varpua.

"Suurempia!" käski äiti tyynesti.

Ants toi koko luudan, ihan totisena.

Äidin suupielissä alkoi nytkyä.

"Sinä taidatkin olla jo liian suuri selkäsaunan saadaksesi?"

Ääni oli ivallinen.

"Sitäpä minäkin, -- äiti."

Äiti katsoi pitkään Antsia, taittoi varvut ja viskasi tuleen.

Mutta kesällä, -- isä oli poissa, -- piti Ants eräänä iltana äidin
kanssa kuulustelua.

"Äiti, -- eihän ole Nukku-Mattia?"

"Ei..."

"Eikä joulupukkia?"

"Ei..."

Hetken kuluttua:

"Äiti, -- eihän se ole totta, että raakut ajattelevat... --"

Äiti ei heti käsittänyt, mutta kun se selvisi, ilmestyi hänen
kasvoihinsa jyrkkä ja päättävä, vaikka pohjalta surullinen piirre.

"Eivät ne, -- ajattele mitään..."

Hän tunsi: tämä oli suursiivousta. Ja se pisti kipeästi.

Mutta nyt tuli viimeinen kysymys, jota hän ei ollut odottanut.

"Äiti, -- ehkä Jumalaakaan ei ole?"

Ennenkuin äiti ehti vastata, alkoi kaappikello lyödä, se hyrräsi joka
lyönnin välillä ikäänkuin vauhtia saadakseen.

"Minä en kuullut, -- sanoitko sinä jotain, äiti?"

Mutta äiti oli mennyt toiseen huoneeseen ja itki, -- tämä kaikki oli
hänen syytään.

Kun äiti jo oli pannut maata, huusi Ants hänet vielä kerran takaisin.

"Bileamin aasi _ei_ puhunut, äiti, minä en sitä usko."

Siihen Ants nukkui.

Seuraavana aamuna tahtoi isä Antsin mukanaan kirkolle.

Ants vilkaisi äitiin ja sanoi luvanneensa mennä paimeneen naapurin
poikien kanssa.

Ants viipyi laitumella iltaan asti.

Karja astuskeli aholoita, nyhti lyhytnukkaista ruohoa lahonneiden
kantojen välistä, seisoskeli suoniityssä, jalat nilkkaan saakka
ruosteisessa vedessä. Nuoret hiehot puskivat soukat sarvensa kantoihin,
joille orava oli kävyn hileitä silponut.

Ants loikoili kahden kannon välissä ja katseli tätä kaikkea, kädet pään
alla, jalat koukussa.

Vasemmalla oli turvesuo, sieltä oli nostettu ruskeita turvetiiliä,
jotka toistensa päälle ladottuina kuivivat päivänpaahteessa.

Edessä oli suoniitty, ja siinä harvakseen harmaatuohisia koivuja,
jotka yhtä hitaasti kuin kerran olivat itäneet vesiperäisessä maassa,
yhtä hitaasti nyt vuorostaan kuivuivat karahkoiksi täynnä pörröisiä
tuulenpesiä, kuihtuen maan liikaa märkyyttä.

Oli siellä niityn keskellä järvensilmäkin, mutta se suli
heinärantojensa hetteisiin, niin että sen näki vaan pystyssä
seisoessaan.

Mutta toisella puolen kohosi maa, ja siellä oli rinteellä suuri
heinäauma, äsken koottu, -- ilman sadesuojusta, mutta niin tiivis, että
sadevesi pääsi valumaan kylkiä pitkin kuin sateenvarjon sivuja myöten.

Ants vaan loikoili. Hän ei tahtonut muistaa mitään, ei ajatella mitään,
jossain siellä sisimmässä oli satutettua ja arkaa, niin kipeää, niin
rikkirevittyä.

Se ei jaksaisi pitkään aikaan parantua, jos paranisi milloinkaan, mutta
sitä lievensi lauha, kuuma ilma, joka väikkyi yli suoniittyjen ja
etäisen kuusimetsän.

Paimenpoika teki tulen aivan hänen viereensä lahonneesen kantoon, tuli
söi hitaasti kannon pehmeää sienimäistä sisustaa, ja paksu, kitkerä
savu mateli maata.

Kannon kaarnan alla alkoi liike, -- muurahaiset juoksentelivat hengen
hädässä, -- niillä oli ollut pesänsä kuoren alla.

Ants aikoi niitä auttaa, mutta huomasi sen turhaksi ja lakkasi
katsomasta kantoa.

Paimenpoika kävi tuontuostakin hätistelemässä lehmiä suon reunalta,
leikkeli pitkiä pajunoksia ja punoi niistä koppaa.

Illempana selkeni taivas korkeaksi ja vaalahkoksi, mutta ei yhtäkään
tähteä syttynyt sille, ei vaaleinta tähden varjoa. Nuoren kuusimetsän
sahalaitaisen reunan takana kellersi taivas tulenkarvaisena.

Nousi valkoista usvaa, joka ojissa paksuna, villavana vyyhtinä vapisi.
Itikat inisivät, lyijynharmaan suojärven pinnalla sulkeutuivat lumpeet.

Ants oli monta päivää tavallista hiljaisempi ja pysytteli yksin.

Äidin ja hänen katseensa risteilivät, toisinaan tutkivasti, toisinaan
täynnä keskinäistä ymmärtämystä.

Antsissa asusti uusi, outo lämpö äitiä kohtaan.

Mutta kun isä taas kerran äidin kuullen alkoi kehitellä mielikuviaan,
ja siitä sukesi taas sellaista korkealentoista, niin Ants pelko
sydämessä sivulta vilkaisi äitiin ja odotti, että äiti avaisi suunsa ja
hävittäisi yhtäkkiä kaiken.

Mutta äiti istui yhteen nipistetyin huulin ja antoi isän puhua
keskeyttämättä.

Kuitenkin Ants tunsi, että äiti piti kaikkea hölyn pölynä, vaikka
rakasti isää liiaksi, että olisi jotain sanonut.

Ants oli kuin tulessa, toiselta puolen kiinnitti häntä vahva ja vanha
side isään, ei kukaan ymmärtänyt isää niinkuin hän, hän yksin käsitti,
mikä oli kaunista isän puheissa.

Toisekseen veti häntä äidin puoleen myöhään herännyt, luja heimositeen
tunne, äsken havaittu yhtäläisyys ajatuksissa ja olennossa.

Ants ei tästälähin enää alituisesti juossut isän jäljessä kuten ennen.
Ja kun hän meni, niin hän omaksi ihmeekseen ja surukseen huomasi
seulovansa isän sanoja, eroittelevansa, mikä hänelle kelpasi, mikä ei.
Hän katseli usein ympärilleen vakuuttautuakseen siitä, ettei kukaan
kuullut, mitä isä juuri sanoi, ja kun oli varma siitä, ettei ketään
ollut läsnä, antautui hän alttiisti isän ajatuksiin, mutta jos epäili
jonkun kuulleen, niin oli hänellä epämieluinen tunne, joka oli melkein
häpeilemistä, ja jota hän vuorostaan taas itse häpesi.

Sisimmässään hän sittenkin yhä ihaili isää ja katseli isän silmin
ympäristöä ja ihmisiä, mutta hän alkoi ymmärtää, että sitä oli
salattava muilta, äidiltäkin.

Vapaaksi siitä hän ei päässyt, se oli liian lujasti hänessä itsessään.
Sensijaan hän teki mitä taisi, työnsi sen mahdollisimman syvälle,
visusti kätköön muitten silmiltä, -- isä sensijaan oli antanut sen
läpitunkea koko olentonsa kaikkien nähtäväksi.

Ants läheni ulkonäöltään äitinsä heimoa. Äidin suku oli pitkää ja
huiskeavartista, isän sitä vastoin lyhyttä ja vantteraa. Ants oli siltä
väliltä, lupaili kasvaa pitkäksi kuten äitinsä veljet, mutta hartiat
levenivät tanakkatekoisiksi kuten isän. Kasvot sensijaan olivat äidin,
sama leuan leveä pyöreys ja otsan kupera kaarros, jonka varjosta silmät
pitkänäköisinä katselivat.

Ants oli tähän saakka käynyt vaan isänsä pitämää pitäjän koulua.

Hän oli kahdentoistavuotias, kun sen pitäjän kirkkoherra, jossa isä oli
lukkarina, sai kutsun Tarton suureen maaseurakuntaan. Sinne saavuttuaan
hän kirjoitti Raudjalalle, pyysi häntä uuden seurakuntansa lukkariksi.

Isän ja äidin tahdot menivät ristikkäin.

Niin oli tapahtunut usein ennenkin, mutta ei koskaan näin tärkeässä
asiassa.

Äiti olisi tahtonut Tarttoon kaikenlaisista käytännöllisistä syistä, jo
yksistään Antsin koulunkäynnin vuoksi.

Isä kuulumattomalla lujuudella ilmoitti päättäneensä jäädä paikoilleen.
Tämä oli hänen ensimäinen virkansa, jonka Jumala itse oli hänelle
osoittanut, hänellä ei ollut oikeutta luopua siitä leveämmän leivän
tähden.

Äidin kävi kuten joskus ennenkin, isä oli hänelle yhtäkkiä käsittämätön
ja vieras. Sillä Raudjalan luonne oli tavallisissa oloissa läpinäkyvä
ja selkeä kuin hyvä hietapohja kirkkaassa vedessä. Mutta joskus
velloutui kirkas vesi, nousi sisäisiä pyörteitä, ja pohja petti.

Kun isä kerran sen puolen olennostaan näytti, sai hän aina tahtonsa
läpi. Niin nytkin.

Sensijaan päätettiin lähettää Ants seuraavana syksynä Tarton lukioon.




6.


Antsin lukio oli kaupungin vilkasliikkeisimmässä osassa ja hallitsi
rakennuksillaan kokonaista katuneliötä. Sen rakennukset olivat
kaksikerroksisia, likaisen keltaisia ja ympäröivät umpipihaa, johon ei
näkynyt muuta kuin kaistale taivasta ja katon yli katsova, läheisen
Johanneksen kirkon leveä, punainen torni, jolla kaupungissa oli
yleisesti käytettynä nimenä: punainen lehmä.

Kolmannella luokalla oli historiantunti. Ensimäinen neljännes oli
kulunut, kuulustelua kesti yhä. Ants istui keskirivissä, suuressa
jännityksessä, hän odotti vuoroaan. Hän oli puolen yötä valmistanut
läksyjään ja tiesi osaavansa, -- ainoa, mistä hän ei ollut ihan varma,
oli venäläisten sanojen ääntäminen, sentähden hän äänettömästi,
ainoastaan suutaan liikutellen toisti itsekseen vaikeimpia.

Toisesta rivistä oli kaksi poikaa ollut esillä. Ants kohotti päätään,
nyt kai hänet kutsutaan.

Mutta opettaja ei katsahtanutkaan luokkaan, vaan vihkoonsa ja huusi
esille pojan, -- taas toisesta penkkirivistä.

Antsin jännitystä yhä kesti. Hän pakoittautui kuuntelemaan kuulustelua,
mutta huomasi ikävystyvänsä ja säpsähti hereille, kun opettaja alkoi
laskea yhteen pojan lukukauden kuluessa antamien vastausten numeroita.

"Kaksi -- neljä -- viisi, yksi -- kolme -- jaettuna viidellä... on
yhtäkuin..."

"Saat kolmosen, -- voit mennä!"

Ants näki pojan palaavan penkilleen ja vaipuvan täydelliseen
välinpitämättömyyteen, -- hartioitten veltosta ryhdistä päättäen hän
melkein torkkui.

Sensijaan hänen läheisimmät naapurinsa olivat hermostuneen virkeitä.

Taas kutsuttiin esille poika, -- edellisen vierustoveri. Hän sai
kaikista vastauksista viitosen ja irvisti leveästi takaisin tullessaan.

Ants alkoi pitkästyä, -- kutsuttiinko niitä todella järjestyksessä, --
siinä tapauksessa hän ei tänään tulisi ollenkaan vuoroon.

Se oli hänelle suuri pettymys, ikäänkuin olisi tehnyt turhaan työtä.

Hänen takanaan meluttiin, puhuttiin puoliääneen, viskeltiin
paperipalloja.

Opettaja toisinaan kopahutti viivoittimella pöytään, mutta kun se ei
auttanut, katsahti hän väsyneesti ja kiduttuneesti poikiin.

Hän oli yksi niitä harvoja saksalaisia, jotka koulu-uudistusten jälkeen
olivat jääneet paikoilleen. Hän oli pitkä, kasvot parroittuneet ja
kuivanahkaiset, silmänvalkuaiset veristivät.

Joskus hän sydäntyi, mutta se ei sopinut hänelle, hänen vihansa oli
avutonta kuin varpusen, ääni kävi käheäksi suuttumuksesta eikä totellut.

Useimmiten hän tuskastuneena heltyi ja alkoi kauniisti pyydellä:

"Hyvät pojat, rakkaat pojat, tiedän, että tahdotte koettaa olla
hiljaa..."

Mutta kaikkein useimmin hän vaan väsyneesti ja kyllästyneesti kädellään
ilmaa sivalsi ja syventyi edessään seisovan pojan kuulusteluun.

Hän oli ollut opettajana kolmekymmentä vuotta ja nautti jo eläkettä,
mutta siitä huolimatta opetti edelleen, perheensä toimeentulon takia.

Hän puhui vaillinaisesti venättä ja unohtui joskus pistämään
saksalaisia lauseparsia sekaan, -- liebe Jungen, -- ach mein Gott, --
mutta pelästyi silloin itse ja nielaisi sanansa.

Tunnin lopulla oli Ants ehtinyt laskea, ettei hän seuraavallakaan
kerralla tulisi vuoroon, ehkei sitä seuraavallakaan.

Hän luki kuitenkin läksynsä yhtä kunnollisesti kuin edelliseksikin
tunniksi. Sattumalta oli useita poikia poissa koulusta, -- ennenkuin
aavistikaan, oli Ants esillä.

Hänellä oli läksyn kaikki sanat päässä, mutta kun opettaja sovitti
hiukan toisin kysymyksensä, kuin mitä hän oli odottanut, ei hän heti
tavoittanut vastaavia venäläisiä sanoja.

Hän punastui, joutui hämille, vastaus oli päässä valmiina, mutta sanat
puuttuivat.

Vihdoin opettaja hiukan auttoi, hän pääsi tutulle ladulle ja lasketteli
ulkoa-opittua.

Hän sai kolmosen.

Itsekseen hän tiesi taitonsa viiden arvoiseksi.

Hän laski, ettei häntä nyt kuulusteltaisi neljään tuntiin, jos opettaja
pitäisi kiinni järjestyksestä.

Vaikka hän kuinka koettikin ponnistaa vastaan, tuli seuraavalla
kerralla läksyä lukiessa jonkunlainen veltto antaa-mennä-tunne,
hiljainen kiusaus, -- maksoiko todella vaivaa näin väsyttää itseään?

Kaksi kertaa hän pääsi sen tunteen herraksi, kolmantena sattui olemaan
kaupungissa mihklipäivän markkinat, Ants meni ajamaan karusellissa ja
tuli seuraavana historiantuntina ihan valmistumattomana luokkaan.

Vaikka melkein varmasti tiesikin, ettei tänään kuulusteltaisi, oli
hänellä koko ajan epämieluista olla, levoton häpeä hämmensi häntä, hän
oli hienossa hiessä, ja katse riippui koko ajan opettajassa. Mutta
tunti kului onnellisesti, ilman että häntä olisi huudettu esille.

Senjälkeen hän taas pitkät ajat valmistautui huolellisesti joka
tuntiin. Vasta keväällä, kun Emajoki tulvi, ja pienet, punavalkoiset
veneet odottivat Puusillan alla, hän taas joskus laiminlöi lukunsa.

Mutta seuraavana vuonna, kun työt kasaantuivat, hän varsinkin
kiireellisinä aikoina alkoi pitää tarkkaa laskua kuulusteluvuoroista.
Kauan aikaa vaivasi häntä salainen häpeän tunne, kun hän valmistamatta
meni kouluun, mutta vähitellen se alkoi kadota, mitä enemmän hän
varmistui siinä, että historianopettaja ei koskaan poikennut
järjestyksestä. Toiset opettajat eivät olleet yhtä säännöllisiä, vaan
tekivät usein tepposia, jotka pojista tuntuivat miltei vääryydeltä, --
huusivat esille keskeltä luokkaa, mistä sattui. Mutta historianopettaja
kiersi rataansa kuin raitiotiehevonen.

Lopuksi alkoi Antsista häpeänkin tunne hälvetä, kaikkihan tekivät
samaten. Ennen lukukauden loppua sitten kyllä valvottiin pari yötä
ankarassa työssä, että tutkinnossa olisi kaikki selvillä, sekin, mikä
oli jäänyt väliin.

Toisena lukuvuotena otti historianopettaja eronsa vanhuuden ja
kivulloisuuden takia. Hänen sijaansa tuli nuori, vilkas venäläinen,
joka luetti Venäjän historiasta kaikki joutavimmatkin vuosiluvut ja
pikkuruhtinaitten nimet, -- muut maat saivat seurata joukon jatkona.

Mutta ennenkuin historianopettaja erosi, sattui hänen tunnillaan muuan
tapahtuma.

Historianopettajalta kuoli lukukauden kuluessa vanhin, jo
täysikasvuinen tytär keuhkotautiin. Kun hän senjälkeen uudelleen
tuli kouluun, oli hän hyvin väsynyt ja kulunut, vaatteetkin riippua
retkottivat laihtuneella ruumiilla.

Hän oli opetus-istuimelle noustessaan juhlallisen näköinen.

"Hyvät pojat!" hän aloitti tunnin alussa, -- "näette itsekin, -- tänään
en jaksa, -- en todellakaan jaksa, -- minulla on ollut suuri suru, --
säästäkää tänään minua, koettakaa olla hiljaa käskemättä, -- minä en
voi -- en jaksa --".

Luokalla vallitsi alussa haudan hiljaisuus. Mutta ilmassa oli sähköä.
Pieni paperilappu lensi toisesta päästä luokkahuonetta toiseen, -- se
oli sytyttävä kipinä.

Melu pääsi valloilleen, historiantuntien tavallinen, kiusoittava melu,
kahta armottomampi tänä päivänä.

Antsia pisti sisimpään sydämeen: tämä ei ole oikein, -- ei ole oikein!
-- hän melkein vihasi tovereitaan. Hän aikoi tehdä jotain tavatonta,
nousta, huutaa kaikuvalla äänellä yli luokan, pakoittaa toverinsa
hiljaisuuteen.

Mutta selittämätön heikkous lamautti hänen jäsenensä ja kangisti hänen
kielensä.

Ja yhtäkkiä pääsi hänenkin kurkustaan nauru, mutta niin luonnoton ja
omituinen, että hän itse säikähti.

Opettaja katseli heitä, aikoi tarttua viivoittimeen, mutta antoi sen
vaipua.

"Tytärvainajani tähden, -- tytärvainajani tähden -- -- o, meine arme,
arme Tochter!"

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan peitti kasvonsa ja istui liikkumatta.

"Meine arme, arme Tochter...!"

Yhtäkkiä joku kuiskasi:

"Nahjus itkee!"

Nauru ja rähinä taukosivat hetkeksi.

Nahjus itki todella, nyyhkyttämättä, keltaisen, velton kaulan jänteet
vaan pingoittuivat.

Yhtäkkiä hän kokosi kirjansa ja meni.

Ants nousi ja juoksi käytävään, jossa opettaja pukeutui. Nahjus katsoi
häneen, hän oli surkea ja vanha, kyyneleet olivat kyntäneet likaisen
juovan harmaansekaiseen partaan saakka.

"Te -- ette tiedä, kuinka julmia olette", hän sanoi hiljaa eikä
ollenkaan erityisesti Antsille.

Mutta Antsista tuntui, niinkuin hän ei milloinkaan voisi antaa sitä
itselleen anteeksi, ei milloinkaan. Hän ei koskaan voisi kertoa sitä
isälle eikä äidille.




7.


Antsista tuntui usein tällaiselta: hän istuu tunnilla ja odottaa
jotain, hänellä on täysi oikeuskin odottaa, ja se jokin on aivan
varmaan olemassa jossakin, ehkä ihan lähellä, mutta hänelle
saavuttamattomissa.

Kunpa hän vaan olisi osannut paremmin venättä.

Mutta siinäpä mutka olikin; hän tunsi opettajan huulilta tulvivan
jotain elävää, kaunopuheista ja lämmintä, hän tahtoi myös saada osansa
siitä, mutta ennenkuin hän ehti päästä vieraskielisen sanamuodon
perille, niin että se todella merkitsi hänelle selvää käsitettä, oli
kaikki se, joka äsken vielä niin sulana herkkyi, yhtäkkiä jähmettynyt
kylmiksi ja koviksi rakeiksi.

Siihen tiedonjanoiseen, herkkään ja avoimeen hänessä sattuivat jäiset
rakeet.

Päivä päivältä.

Niinkuin olisi anonut leipää ja saanut kiviä, -- eikä hän omistanut
taikasanaa, joka kivet leiväksi muuttaisi.

Kotona läksyjä lukiessa nousi vieras kieli muuriksi hänen ja sen
käsitteen välille, jota sanat ilmaisivat.

Hän teki rehellisesti työtä, muurinsärkijätyötä, tahtoi päästä sanoihin
kätketyn käsitteen perille.

Mukavampaa tosin oli ihan yksinkertaisesti oppia sanat ulkoa, paukuttaa
niitä, siksi kunnes piintyivät aivoihin.

Jos opettaja ihan tarkkaan seurasi kirjaa, niin pääsi siten helposti
pälkähästä.

Luonnontieteenopettaja, joka muuten oli sukkeluuksiensa takia suosittu
sekä varsinkin suoruuden tähden, jolla hän vastusti rehtorin ikuisia
saivarteluja, oli armoton venäjänkielen ääntämisen suhteen.

Hän vainusi joka lauseessa tshuhnaa, pilkkasi pienimpiäkin vikoja,
äännätti uudestaan lukemattomia kertoja koko luokan hohottaessa.

Hän oli pieni, lyhytkaulainen, kaljupäinen, mustat, vilkkaat silmät
pyörivät silmälasien takana.

Luonnontieteenopettajalla oli kotonaan suuret yksityiskokoelmat, joista
hän toi joskus osia kouluun.

"Tämä on oikeata kreikkalaista marmoria", hän innostui selittämään,
-- "olen sen itse, -- hm, uskallan sanoa, omin käsin lohkaissut
vanhan temppelin raunioista. Tietysti se oli kielletty, -- hm, hm,
-- mutta minä painoin vahdin kättä, näin, ymmärrättehän, -- heti
hänellä oli jotain tekemistä muualla, -- minä kiireesti taskut täyteen
marmoripalasia."

Ihmisruumiin rakennusta selittäessä hänellä oli mukana pieni ruskea
naisen käsi, ranteesta poikki sahattu, ja jollakin oudolla tavalla
täytetty ja säilytetty.

"Tämä on oikean mustan prinsessan käsi, -- _muumion_ käsi, herra
ties, kuinka paljon vaivaa minulla oli saada sitä läpi tullin.
Kuivatettuja ihmisjäseniä, -- sellaista tullitavaraa ei ole herroilla
luetteloissaan. Minä tietysti ilmoitin sen apinan kädeksi. Apinan käsi,
-- hah ha haa."

Hän oli suora Jumalan kieltäjä eikä sitä häikäillyt tunnustaa.

"Jos haudantakaista elämää on, -- jota näin meidän kesken sanoen
epäilen, pojat, -- niin pyörimme kai pikku palloina avaruudessa, --
sillä täydellisin muoto, se on sentään aina ympyrä, pojat..."

Tänään hän oli sietämättömällä tuulella, ei päästänyt yhtäkään
kieliopillista virhettä ohi, vaan piteli koko ajan kättään vasemman
korvansa takana paremmin kuullakseen.

"Kuinka se oli, -- kuinka sanoit, -- vielä kerran, -- auta armias näitä
tshuhnia."

"Herran tähden, -- kun pakoittavat minun kieliopin tuntia antamaan,
niinkuin minulla ei muuta tekemistä olisikaan, no, kuinka se oli, --
vielä kerran..."

Ants oli esillä, vaikeni jyrkästi, koko luokka seurasi tarkkaavana,
nauruhermot kutiamassa.

"Hänellä on kai jotain suussa, -- eh, Andrei Mihailovitsh, -- onko
teillä jotain suussa?"

"Hampaat ja kieli", sanoi Ants synkkänä.

"Ohoo, -- me saamme kuulla uutisia, -- vai hampaat ja kieli -- --
Käyttäkää sitten niitä, herran nimessä, -- vielä kerran, -- sama lause
vielä kerran -- --!"

Ants kertasi vastauksensa, mutta tunsi itsekin, kuinka aito virolaisina
suhu-äänteet sihahtivat.

Takanaan hän kuuli tirskuntaa.

Hän tunsi kuuman virtauksen kohoavan korviaan kohti, ne alkoivat
suhista, -- yhtäkkiä hän päästi huuliltaan kokonaisen virolaisen
puhetulvan, tietämättä itsekään, mitä sanoi, kuunnellen vaan omien
sanojensa tuttua sointua.

Opettaja ällistyi ensin hieman, mutta tointui pian.

"Raudjalg luulee kai siirtyneensä apostolien aikoihin, -- ja Henki tuli
hänen päällensä, he rupesivat puhumaan kielillä -- niinkö?"

"Kaksi tuntia jälkeenistuntaa sunnuntaina", hän jatkoi kylmästi.

Uskontotunnit olivat luterilaisilla ja kreikanuskoisilla erikseen.
Kreikanuskoisia opetti punapartainen pappi, joka vahvasti öljysi
hiuksiaan, he lukea pomiloivat muuatta ijänikuista kirkkokieltä, jota
ei ainoakaan elävä olento enää puhunut, ainoastaan kuolleet kirjat.

Luterilaiset saivat uuden uskonnonopettajan, josta edeltäpäin
tiedettiin, että hän oli mukava mies. Mutta missä se mukavuus piili,
siitä ei ollut toinen toista viisaampi.

Ensimäisenä tuntina vallitsi luokalla utelias odotus.

Opettaja tuli luokkaan kovaäänisenä, meluavana, suurin liikkein.

"No pojat, kuinka katkismuksen on laita, kysymys, mitä se on: --
vastaus..."

"Tämä menee päin mäntyyn", hän jatkoi vähän ajan kuluttua, --
"katkismus on a ja o, meidän kelpo Luther-ukkomme keksintö, -- sen
pitää luistaa..."

"Ensi kerraksi, herraseni, tuotte kirkkohistorian ja dogmatiikan
oppikirjat ja opitte kaksi ensimäistä kappaletta kirkon lahkoista. Se
on tarpeellista esimakua..."

"Ja dogmatiikasta, -- siitä voisimme heti ottaa luvun: mitä ovat
enkelit? Valitettavasti tiedämme sangen vähän näistä taivaallisista
olennoista..."

Oli vielä viisitoista minuuttia jäljellä.

Opettaja otti kellonsa ja viritti sen sekä pani eteensä pöydälle.

"Jaa, hyvät herrat, -- nyt minä oikeastaan jo olen sanonut teille
kaikki, mitä minulla tällä kertaa oli teitä varten sydämelläni, -- eikä
suinkaan teilläkään ole minulle mitään erityistä sanottavaa, -- mitenkä
me nyt siis saamme viimeisen neljänneksen kulumaan."

Hän katsoi tuttavallisesti hymyillen poikiin, kysyvästi.

Pojat olivat vielä hieman kankeita, eivät oikein osanneet viskata
virallisuutta yltään.

Opettaja heitti jalkansa ristiin.

"Mitä jos minä kertoisin teille silkkimadoista ja silkinviljelyksestä,
-- hyvin tuottava ja huvittava elinkeino. Olen itse ollut ulkomailla
paikkakunnalla, missä sitä harjoitetaan, ja minun täytyy sanoa..."

Ants hämmästyi niin, ettei ensin kerinnyt kuuntelemaankaan.

Mutta yhtäkkiä hän keksi, että tämä varmaan olikin sitä kehuttua
mukavuutta.

Hän kuin loukkaantui ja vieroksui, oli häpeissään eikä tohtinut nostaa
silmiään vierustovereihinsa, muisti tahtomattaan äkkiä isän, -- isä
istuu suutaripöydän ääressä ja nakuttelee puunauloja kengänpohjiin ja
kertoilee raamatullisia kertomuksia.

Ja sitten muistui yhtäkkiä mieleen hämärä, hiljainen kirkko, jossa
isän urkusäveleet harhailivat, ja johon kapeista, lyijynkarvaisista
ikkunoista valo virtasi.

Mutta samalla hän tapasi itsensä kuuntelemasta, kuinka silkkiä
kehitettiin koteloista.

Hän tunsi olevansa kuin raskaassa painolastissa ja teki epätoivoisen
yrityksen työntää kaikki epäilykset ja sydämen kolkutukset yli laidan.
Se onnistuikin, mutta vaan osaksi, -- sydämen pohjalle jäi yhä jotain
raskasta.

Seuraavaa uskontotuntia odottivat pojat jännityksellä, ja vastoin
tavallisuutta osasivat kaikki loistavasti läksynsä.

Katkismus kalahteli, kirkkohistorian uskonriidat olivat kaikessa
epäselvyydessään päivänselviä, -- samoin oli uutta läksyä selitettäessä
merkillisen selvää ja ylösrakentavaa, että kääntymyksessä opettajan
sanojen mukaan oli viisi eri astetta eikä esimerkiksi kuusi tai kolme.

Aivan oikein, -- kun läksy oli kunnialla kuulusteltu ja uusi annettu,
viritti opettaja kellonsa ja alkoi puhua pantterijahdista.

Riemu ratkesi julkiseksi, ainoastaan Ants istui nurpeana, kahden
vaiheilla.

Siitä lähtien olivat uskontotunnit odotetuimpia kaikista tunneista.




8.


Luonnontieteenopettajan ja rehtorin ainaisena riitakapulana olivat
olemattomat ilmanvaihtajat.

Siitä asti kuin kouluun tuli, oli luonnontieteenopettaja puuhannut
niitten hankkimista, vieläkään onnistumatta. Hänen seisovana
sukkeluutenaan oli luokkaan astuessaan: "onko kellään veistä
saapuvilla, -- ilma on taas niin tiheä, että vaikka veitsellä leikkaa!"
Hän tuuletti luokkahuonetta ennen sekä jälkeen opetuksen ja piti
tunninkin aikana ikkunat auki, kunnes vanhempain joukosta saapui
valituksia.

Mutta luonnontieteenopettajan vakaumuksena pysyi, ettei raittiista
ilmasta kukaan voi sairastua.

Hän uhkaili usein laittavansa ne omin lupinsa, tuovansa kerran miehet
sisään ja sillä hyvä. Mutta rehtori pysyi yhä epäilyksissään, missään
ei ollut annettu määräystä ilmanvaihtajista, ja mikä ei ollut määrätty,
se oli melkein kuin kielletty. Paitsi sitä oli hänen pyrkimyksenään
supistaa koulun menot niin vähiin kuin mahdollista.

Luonnontieteenopettaja lupasi itse maksaa ne.

Kun mikään ei auttanut, turvautui hän toiseen keinoon, -- alkoi joka
päivä pistellä samasta asiasta.

Melkein joka kerta, kun luonnontieteenopettaja ja rehtori tapasivat
toisensa koulun käytävässä, saattoi kuka tahansa kuulla seuraavan
keskustelun:

"Feodor Ossipovitsh, -- suvaitkaa minun ilmoittaa, -- ilma
luokkahuoneissa on tänään sietämätön."

Johon rehtori narisevalla äänellä vastasi:

"Olenhan sanonut teille, Pjotr Ivanovitsh, -- omin päin en voi ryhtyä
mihinkään, -- mutta teidän tähtenne voin esittää asian tulevassa
opettajakokouksessa."

Opettajakokouksessa päästiin niin pitkälle, että asiasta lähetettiin
anomus Riigaan kuraattorin kansliaan, koulun sinetti alla.

Koko koulu seurasi jännityksellä ilmanvaihtajajuttua, ja sen
vähäisimmätkin yksityisvaiheet olivat kaikkien tiedossa.

Eräänä päivänä ilmestyi rehtori luonnontieteenopettajan kanssa
luokkaan, -- hän oli yhtäkkiä keksinyt, että anomuksen yhteydessä piti
olla täydelliset piirustukset ilmanvaihtajain mahdollisista paikoista.

Luonnontieteenopettaja seurasi hermostuneen näköisenä hänen jäljessään
ja kierteli viiksiensä päitä.

Ei mikään ehdoitettu paikka kelvannut rehtorille, -- mikä oli liian
katonrajassa, mikä liian matalassa, -- missä taas oli tarjona vedon
vaara.

Mutta yhtäkkiä hän ratkaisi asian.

"Te teette piirustukset, Pjotr Ivanovitsh, ja merkitsette niihin
useampia eri paikkoja, niin että on varaa valita."

Luonnontieteenopettaja mutisi jotain käsittämätöntä ja kohautti
olkapäitään.

Rehtori oli alkanut uransa kuraattorin kansliavirkamiehenä ja sieltä
suoraan päässyt rehtoriksi.

Yhä vieläkin oli kanslia hänen vahvin puolensa ja parhaiten johdettu
osa koko koulun koneistossa.

Hänellä oli siellä parikin kirjoittajaa, jotka täyttivät nimillä ja
numeroilla yhä uusia sarekkeita, joita rehtori heidän eteensä asetti.

Syrjäinen ei olisi voinut käsittää, mistä heillä alituisesti
kirjoittamista riitti.

Mutta nämä luettelot erilaisine sarekkeineen, jotka aina lukuvuoden
lopulla kauniilla käsi-alalla kirjoitettuina lähetettiin kuraattorille,
olivat rehtorin ylpeytenä.

Niissä olivat hänen haltuunsa uskotut oppilaat, tosin vaan niminä
ja numeroina, mutta mallikelpoisesti järjestettyinä, milloin
kansallisuuden, milloin uskontunnustuksen, milloin minkäkin näkökannan
mukaan.

Numerojen vaihteleva luku, niitten alituinen siirto, niitten kasvaminen
ja väheneminen eri sarekkeissa, se huvitti rehtoria siihen määrään,
että hän tuskin muisti niitten oikeastaan merkitsevänkin eläviä ihmisen
alkuja.

Hänelle ne olivat varsinaisesti olemassa ainoastaan paperilla.

Luonnontieteenopettaja tuotti hänelle siinäkin harmia. Hän ei koskaan
kunnolla täyttänyt sarekkeita, vaan unohti sen aina tahallaan tai
tahtomattaan. Ja tuodessaan tyhjät sarekkeet rehtorille hän suurimmalla
häikäilemättömyydellä taisi tarttua kynään ja sanoa: "Hyvä, kuinka
tahdotte -- -- --" ja kirjoittaa kuin lystikseen vaan: 24 luterilaista,
10 oikeauskoista, 2 juutalaista...

Rehtori oli jo läpäissyt kaikki arvoasteet, saavuttamatta oli
ainoastaan vielä todellisen valtioneuvoksen arvonimi. Sitä hän odotteli
jännityksellä, samoin kuin pyhän Annan ristiä pyhän Stanislaun
seuralaiseksi, joka ennestään juhlatilaisuuksissa hänen rintapieltään
koristi.

Eräänä päivänä ilmoitti rehtori juhlallisesti koko koulun läsnäollessa,
että opetusministeriöltä oli saapunut kiertokirje, joka määräsi poikien
koululakkeihin uudenmalliset vaakunat.

Hän teki sen erityisellä mielihyvällä, hän rakasti tällaisia pieniä,
mutta tärkeitä säännöksiä ja piti hiuksenhienolla tarkkuudella huolta
siitä, että niitä todella noudatettiin.

Hän vakoili laiminlyöntejä, ja yhtä kovasti kuin hän niistä
näennäisesti sydäntyikin, yhtä suurta salaista iloa ne hänelle
tuottivat.

Tuskin olivat lakkivaakunat ehtineet hiukan uutuudestaan tummeta, kun
jo tuli uusi kiertokirje, joka määräsi poikien tukan pituuden kolmeksi
millimetriksi.

Se herätti jo enemmän harmia ja vastustusta ja ivallisia lentosanoja
rehtorin omasta kaljupäisyydestä.

Mutta rehtori kulki tyytyväisenä ja täytteli sarekkeitaan, marssitti
kuolleita numeroita eteenpäin ja taaksepäin ja uneksi pyhän Annan
rististä.

Jos ei pitkään aikaan mitään uutta säädöstä kuulunut, kaivoi hän esille
vanhoja, jo puoliksi unohtuneita.

Niitten joukossa oli eräs, jota ei milloinkaan saatu pitkiä aikoja
voimassa pysymään, -- se oli kielto kello kuuden jälkeen liikkua
kaduilla, siihen luettuina nekin oppilaat, joitten kodit olivat
kaupungissa.

Rehtori asetti sen uudelleen voimaan.

Iltapäivisin taisi hänet usein nähdä liikkeellä, kuljeskelemassa
kaduilla, hitaasti, hengenahdistusta välttääkseen ja lyhyillä
jaloillaan varovaisesti huonosti hiekoitettuja katukäytäviä astuen,
vakoillen harmaita, kiiltonappisia koulupukuja. Ne, jotka luulivat
niukasti valaistuilla syrjäkaduilla turvassa olevansa, erehtyivät
perinpohjin, -- ennenkuin ehtivät aavistaakaan, saattoi rehtori
ilmestyä ilpo-elävänä heidän eteensä hengenahdistuksesta puhaltaen ja
läähättäen: "sainpas kiinni sinut!"

Paitsi sitä, vaikka ei rehtoria itseä olisi tavannutkaan, saattoi
yhtäkkiä tulla kutsutuksi hänen eteensä ja kuulla pahaa ennustavan
kysymyksen: mitä teit eilen kello kahdeksan aikaan Munkinkadulla?.

Rehtorilla näytti olevan apulaisia joka paikassa, joilla ei ollut muuta
tekemistä kuin pyydystellä koulupoikia.

Kerran näki Ants kaukaa rehtorin tulevan, mutta ehti parahiksi
pistäytyä läheiseen pihaan. Sieltä hän portinristikon takaa katseli,
kuinka rehtori kulki ohitse ja kepillään jäätä särki.

Ants hiipi kadulle ja alkoi astua rehtorin jäljessä.

Rehtori ei katsahtanut taakseen.

He kulkivat muutamat loppumattoman pitkät minuutit siten perätysten,
kunnes Ants pääsi omalle kotiportilleen.

Illalla hän kertoi siitä huonetoverilleen, ollen itse naurusta
katketa... Hän kulkee rehtorin jäljessä, aivan kintereillä, -- on kuin
itse suden suussa, mutta pääsee sittenkin pälkähästä.

Mutta hän ihmetteli itsekin, kuinka syvä halveksimisen tunne naurun
alta yhtäkkiä kumpusi.

Eikä ainoastaan rehtoria, vaan häntä itseäänkin kohtaan.

Luonnontieteenopettajan ilmanvaihtajat yhä vaan viipyivät kuraattorin
kansliassa. Sillä aikaa hengittivät pojat pilaantunutta ilmaa nuorten
keuhkojensa täydeltä.




9.


Ants asui Pinkovan kadun päässä, joka oli kiveämätöntä, oikeastaan
jo maantien alkua; viimeisten talojen asukkaat eivät useinkaan
tienneet, olivatko kaupungin vaiko kunnan kirjoissa. Kaupungin piirin
ulkopuolella aukeni ikäviä lakeuksia, joitten joka kulma oli viljelty,
-- siellä täällä taloja ja moisioita puukujineen.

Antsin asuntoon pääsi pitkulaisen pihan kautta, jonka toisella puolen
oli puutarhurin kaalimaa. Keväin, syksyin oli loka upottavaa, sentähden
oli portista alkaen asetettu kaksi kapeaa lautaa, jotka juoksivat
rinnatusten.

Antsilla oli asuntonsa erään ajurin perheessä, jonka keittiön takaisen
huoneen vuokrasivat koululaisille. Paitsi Antsia asui huoneessa vielä
muuan yläluokkalainen, Pärt Maddisson.

Huoneeseen pääsi yksinomaan keittiön kautta, joka melkein aina oli
täynnä kuumaa pesuhöyryä sekä kirjavia saippuavesilätäköitä, sillä
ajurin vaimo pesi alituisesti, itselleen ja vieraille.

Antsin huone oli pieni ja pimeähkö, sen ainoa ikkuna oli solaan päin,
jonka toisella puolen oli talli. Ikkunaa taisi harvoin aukaista,
tallista kävi väkevä löyhkä.

Huonekaluja ei ollut, paitsi rautavuoteita ohuine lastumatrasseineen ja
joitakuita tuoleja, muita kuin pyöreä, maalaamaton pöytä vihreäkupuisen
kattolampun alla. Paitsi sitä oli kummallakin pojalla puinen arkkunsa.

He maksoivat huoneesta yhteensä neljä ruplaa kuussa. Siitä hinnasta toi
ajurin vaimo aamuin illoin kiehuvan teekeittiön, -- muuten he olivat
omassa ruuassaan. Kerran viikossa lähetettiin Antsille kaupunki-evästä,
leipää ja voita, suolakalaa ja lihaa, -- joskus harvoin tuoretta,
teurastuksen tapahduttua.

Pärt Maddisson oli vuokralaisen poika maalta ja oli käynyt kaikki
tavallisen maalaispojan kehitysasteet, sikopaimenesta lehmipaimeneksi
ja siitä rengiksi. Kouluun hän oli tullut seitsemäntoista vanhana ja
läheni nyt jo kahtakymmentä, ääni oli jo aikoja sitten painunut syvälle
kurkkuun, ja posket alkoivat vahvasti parroittua.

Valtion lukioon ei häntä ikänsä vuoksi enää olisi otettu, sentähden hän
oli pyrkinyt ja päässyt yksityislukioon, joka leipoi hänen tapaisiaan
raavinkakkuja ylioppilaiksi. Siellä istuskeli yläluokilla entisiä
kansakoulunopettajia ja muita pikku maalaisvirkamiehiä parhaimmassa
sovussa parrattomain, äänenmurroksessa taistelevien kaupunkilaispoikien
kanssa.

Pärt Maddisson puhui puhtainta Vörun murretta, oli suuri ja luiseva,
kädet raskaassa työssä rumentuneet, kasvot kalpeat ja näppyläiset.

Kuka hänen puolestaan koulumaksut suoritti, oli Antsille arvoitus,
ainakin osan hän lie saanut köyhien oppilaitten hyväksi pidetyn
iltaman tuloista. Vuokramaksu-aikoina hän oli silmiinpistävän levoton,
hän ja ajurin kivulloinen, kalpeahuulinen vaimo vaihtoivat silloin
epäluuloisia, vihamielisiä katseita, jotka eivät jääneet Antsilta
huomaamatta.

Kerran Pärt tarvitsi kouluun jonkunlaisen todistuksen kotipitäjästään.
Hän saikin sen, mutta jostakin erehdyksestä puuttui isän allekirjoitus.

"Mitä nyt -- pagan vötku!"

Pärt seisoi ja piteli paperia lampun alla, joka äsken oli savunnut,
niin että hienoa nokinöyhtää lenteli.

"Kierrä sitä lamppua!" hän kiivasteli Antsille.

Yhtäkkiä hän alkoi viheltää, otti kynän ja kirjoitti itse isänsä nimen
paperin alareunaan.

Antsin harmaat silmät, -- äidin silmät, -- tummenivat.

"Mitä sinä nyt, -- kuuletko -- mitä sinä teit?"

Pärt päästi pitkän, sihisevän vihellyksen, joka oli hänen omaa
keksintöään, taittoi tyynesti paperin.

"Suu poikki tästä asiasta, ymmärrätkö", hän sanoi jyrkästi.

Mutta hetken päästä punaiseksi maalatulla arkullaan istuessaan ja
kolhiessaan sitä saappaankoroillaan hän alentui suopeasti selittelemään.

Olihan se ihan yhdentekevää, -- nimi kuin nimi. Kukaan ei katsoisikaan
paperia, -- ja sen vaatiminenkin oli sitä tuttua saivartelua. Ptyi, --
siihen kelpasi hänenkin nimikirjoituksensa.

Kerran hän toi kotiin vieraat kalossit.

"Olipa se onni", hän kehuskeli Antsille, -- "tavallisesti, kun kalossit
vaihtuu, niin saa huonommat sijaan, mutta eikös tämän kerran jäänytkin
ihka uudet minulle".

Joskus Pärt Maddisson puhui tulevaisuuden tuumistaan. Hän aikoi tehdä
karriäärin. Hän selitti tämän vieraskielisen sanan Antsille siten, että
se merkitsi olla oman onnensa seppä.

Sitä sanoessaan hän kohotti luisevan nyrkkinsä ja puristi sen kuin
moukarin varteen.

"Venäjänkieli se on ihan ensimäinen ehto", hän puheli, -- "siitä ei
pääse minnekään. Ja sen pitää olla ihan sulana, -- ei saa sorahdella."

"Sitten se talonpoika, joka meissä jokaisessa istuu niinkuin vähän
lujassa. Se pitää pudistaa pois, maksakoon mitä maksaa. Pois sen pitää!"

"Minä olen nyt ajatellut näin: ensin menen Moskovaan ja rupean
juristiksi, mutta sillä välin menen kotiopettajaksi rikkihienoon
perheeseen, oikein siihen kaikkein hienoimpaan sakkiin. Eipäs tämä
poika kauppiaspohatoista huoli eikä vastaleivotuista nousukkaista, --
eipä vaan... Prima Ware! Oikea kenraali sen olla pitää, sellainen, joka
pesun kestää."

"Mielipiteistä viisi! Olkoot mustia tai punaisia, -- vaikkapa
vanhoillisia kuin Kiinan keisari. Ylpeitä saavat olla, tallatakin
saavat, eipähän potkusta parahda..."

"Kaikki omat mielipiteet pannaan pussin pohjalle, ja suu nauhalla
kiinni. En ole saksalainen, en venäläinen, enkä virolainen, -- olen
vaan Itämeren maakunnista."

"Mutta sen minä sanon, -- minä kynin heidät putipuhtaiksi, kaikki minä
heiltä varkain vien, heidän hienot seurustelutapansa, heidän sorahtavan
ranskantaitonsa, heidän kadehdittavan varmuutensa... Helivei, niin minä
sen kaiken vien kuin säkissä vain, praschtschai..."

"Ehkä minä teen heille vielä senkin kornetin, että etehisessä kumarran
ja tunnustan: tällainen olen, se ja se, tämmöinen on oikea naamani,
halveksin teitä, -- olemme kuitit!"

Pärt Maddisson hihitti ja hirnui.

Lamppu taas savusi, Ants kiersi sitä alemmaksi. Pärt Maddissonista
huokui kylmyyttä, joka työnsi hänet loitommalle.

Toisinaan oli Pärt Maddisson pitkät rupeamat huonolla tuulella. Hän
ikäänkuin keräili itsekseen sappea ja etsi sitten esinettä, johon sen
purkaisi. Sellaisina aikoina hän oli sietämättömän pisteliäs, vainusi
kaikessa vastustusta ja oli aina sotajalalla.

Kun hän kyllin kauan oli hautonut katkeruuttaan, seurasi aina äkillinen
purkaus.

"Älä luule, että sinun tähtesi puhun", hän sanoi Antsille, -- "ei
veikkoseni, et sinä ymmärrä tuon vertaa, -- minä puhun vaan itse
varmistuakseni".

Pärt hieroskeli tuon tuostakin pitkän ja puisevan nenänsä vartta.

"Tiedätkös, että minä toisinaan kuvittelen näin: minulla on
soopelinnahkaturkki, sellainen, jonka sisäpuolella riippuu pieniä,
somia häntiä, -- ja englantilainen reki, -- ja sitten minä ajan
jonnekin, missä on pöytä katettu kaviaarilla ja sampanjalla -- ja -- ja
-- ostereilla. Ja samalla minä rajattomasti ylenkatson kaikkea sitä, --
ylenkatson, syljen siihen..."

"Se on sellainen ristiriita, minä halveksin sitä, -- ja ajattelen
kuitenkin alituisesti."

Hän istui etunojassa ennenaikojaan vanhana, -- äkkikypsänä hedelmänä,
joka sisältä jää raakiloksi.

Yhtäkkiä hän nousi ja pysähtyi kahareisin kädet taskuissa Antsin eteen.

"Oletko sinä ajatellut sitä, että meissä kaikissa on orjan verta, --
niin, niin, älä yhtään puikkelehdi, -- sinussakin, niin lukkarin poika
kuin oletkin. Mutta kysyppäs, kuka vaarisi oli."

"Eikä se ole mikään häpeä, ei ollenkaan, se ei ole sitä eikä tätä, --
se _on_ vaan niin."

Nyt hän alkoi kulkea edestakaisin huoneessa, -- kuusi askelta, -- taas
kuusi askelta, -- taas kuusi, -- katto oli niin matala, että olisi
kädellä voinut hipaista.

"Jos joku meistä pitäisi hiukan huolta", hän jatkoi, -- "mutta niinkuin
me tulemme -- Kun jonkun vuoden päästä olemme valmiit, -- niin silloin
nauretaan ja sormella näytetään, jos olemme kömpelöt... uskallappa
ajatella huonosti ja rikollisesti, niin suljetaan pois toisten
piiristä."

Kerran he kahden lähtivät Tuomiovuorelle kävelemään.

Kaupunki alhaalla oli sukeltanut sumuun, mutta sumuakin valkoisempina
pulpahtelivat siellä täällä savupiipuista paksut savukierteet.

Äärimmäiselle rinteelle oli rakennettu muuan talo, niin että
ylimmät kerrokset olivat kukkulan tason yläpuolella. Se oli koottu
keltaisista ja rusoittavista tiilistä, jotka muodostivat kirjavan
kudoksen, -- täynnä parvekkeita, lokeroja, torneja. Siinä ei ollut
mitään varmaa suunnitelmaa, se oli kyhätty leikkisällä, oikullisella
mielikuvituksella, kuten lapset kivestä linnojaan rakentelevat,
pitämättä silmällä käytännöllisen elämän vaatimuksia.

Pärt alkoi kertoa talon rakennuttajasta, joka samalla oli ollut sen
omistajakin.

"Sillä oli sisua sillä miehellä, -- niinkuin olisi yhtenään
muurahaispesässä maannut, -- senkuin riiteli... Katseli tuosta tornista
kaupunkia --, taisi näyttää pieniltä paikat, koska pudisti Tarton
tomut jaloistaan. Siellä se nyt kulkee maailman keskuksessa, puuhaa
veljeytymistä ja sen semmoista."

Ants huomasi, että Pärtin tavallisesti harmaankalpeat kasvot hehkuivat
epätasaisessa, kiihkeässä punoituksessa.

"Niin se on, jolla on voimaa, viskatkoon taistelukintaan, -- jolla ei
ole, madelkoon, mutta säilyttäköön myrkkyhampaansa kuitenkin."

Kahden vuoden päästä Pärt Maddisson lähti Moskovaan loppututkintoa
suorittamaan: "ovat puolueettomampia kauempana", kuten hänen
jäähyväissanansa Antsille kuuluivat.




10.


Aina kevätlukukausien lopulla alkoi Antsin koti-ikävä. Sitä myöten kuin
päivä päiviä sulatteli likaisiin lumilakeuksiin kaupungin ääressä,
niin että kaikki töryt ja tunkiot yhtäkkiä paljastuivat, -- kun kadut
huomeneltaan olivat ohuessa, helisten särkyvässä iljanteessa ja
päiväsydännä kymmeninä pikku puroina, -- silloin alkoivat kotikuvat
kumpuilla kuin lähteen suonesta.

Sunnuntaisin se tunne oli selvimmillään. Heti aamusta alkaen, kun
pihalla näki pumppukaivon, joka oli tiukasti kääritty olkiin kuin
turkkiin, ja kun näki pihamiehen olkilyhteitä irroittelevan, ja kukon
ja kanojen kohta irtonaisille oljille asettuvan. Kaupungilla, missä
sattui kaukaisempia kattoja näkymään, oli niillä kostea kiilto, kuin
olisi äsken satanut. Maariankirkon sivuilla, paljasoksaisissa puissa
naureskelivat naakat.

Mutta silloin se puhkesi sydänalaa sykyttäväksi ikäväksi, kun suurten
hevoskastanjain lehtinuput yhtenä yönä aukenivat, ja niistä kiertyi
viisisorminen lehti, täynnä ruskeata nöyhtää kuin linnun untuvaa.
Silloin ei malttanut enää iltapäivin huoneessa pysyä, vaan täytyi
painua lakeuksille, kaupungin ulkopuolelle.

Mutta siellä tapasi vaan saman ikävän, mikä itsessä iti, ei mikään
tyydyttänyt, ei Emajoen kiiltävä, tulvaveden laajentama pinta, joka
rantaniityille levitteleikse, pakoittaen raidat vedessä kasvamaan.

Ei tarvitsisi hänen muuta kuin kotikynnyksen yli astua, -- samaisen
kuluneen kynnyksen, jossa kissalla oli kolonsa, -- kadonnut olisi
kohta näkymättömiin talven tartuttama kuona. Hän olisi ihan sama kuin
ennenkin, ihan muuttumaton, eikä kukaan häneltä kysyisi mitään, sillä
ei kukaan aavistaisikaan minkään muun olemassa-oloa.

Eikä hänkään kertoisi, eikä hänen tarvitsisi mitään tunnustuksia tehdä,
sillä hänellä ei olisi mitään kerrottavaa, jota mieluimmin salaisi,
eikä mitään tunnustettavaa.

Ei hän vaikenisi suoruuden puutteesta eikä sentähden, ettei heitä
pahoittaa hennoisi, ainoastaan ja yksinomaan sentähden, että kaikki
mikä talvella oli häirinnyt, yhtäkkiä olisi häipynyt olemattomiin.

Siinä samassa tuokiossa, kun äidin ja isän silmät uskoisivat, että hän
oli ennallaan, hän todella olisikin ennallaan.

Antsin ensimäiset päivät maalla olivat aina yhtä ja samaa rajatonta
jälleennäkemisen iloa, tervehdystä tutuille paikoille, kiireistä
vakuuttautumista siitä, että kaikki oli vanhassa kunnossa.

Se oli tiukka tarkastusretki ullakolta ruokakammioon, sieltä
vasikkahakaan, vasikkahaasta mehiläispesille, -- sitten aittaan,
talliin ja riiheen, ja loppujen lopuksi isän takakamariin.

Kaikki puheetkin olivat alkupäivinä niin lapsellisen joutavia ja
alkoivat melkein aina sanalla: muistatko?

"Muistatko, äiti, kuinka minä tein tulen aitan kivijalan aukkoon, ja
lattialaudat syttyivät palamaan, ja isä sattui olemaan poissa kotoa..."

Aitan päivänpuoleisessa seinässä oli hirsissä pikkuruisia, pyöreitä
reikiä.

"Näistäpä kuljeskeli aina ulos ja sisään hyvin koreita hyönteisiä,
punasinisiä, ja sitten minä joskus otin pieniä kivimukuloita ja tukin
niitten aukot."

Kuinka tyhjänpäiväisiä ja merkityksettömiä ja samalla sanomattoman
suloisia kaikki nämä lukemattomat pikku muistot, joista ei tiennyt,
miksi juuri ne olivat piirtyneet mieleen eivätkä jotkut muut
samantapaiset.

"Ja muistatko, äiti, kuinka riihen takana oli suuri kuoppa, josta oli
lohkottu kiviä, ja johon aina kerääntyi sadevettä, ja kuinka minä
kerran rankkasateessa kuljin ja hain sieltä pieniä lapsia, joitten
sanottiin sateella taivaasta tipahtavan."

Etehisen ikkunanlautaan hän kerran oli terävällä neulalla piirtänyt
kysymyslauseen, mutta kustakin sanasta ainoastaan alkukirjaimet, ja nyt
hän jännitti muistiaan saadakseen sen selville.

T. T. P. T. I. K. K.?

Tahtoisin tietää, pääsenkö tänään isän kanssa kirkkoon?

Tästä ikkunasta hän oli monta kertaa pelastaunut puutarhaan vieraita
pakoon. Ja kerran oli isä vieraineen tullut hakaan, ja hän oli ollut
tiheässä pensaikossa piilossa, mutta oksat olivat kuitenkin sattuneet
vähän rasahtamaan, ja joku oli kysynyt, mikä se niin kahisi. Ja isä oli
vastannut: "Kaippa ne lie vasikoita."

Äiti oli laittanut hänen makuusijansa ullakolle, tuoksuviin heiniin.
Täällä vanhan romun seassa hänen entinen itsensä parhaiten oli
säilyssä. Lapsuuden tunnelma oli tuttuna ja koskemattomana.

Sensijaan, että olisi nukkunut, hän makasi valveilla, avasipa
luukunkin, josta omenapuun oksa heti pistäytyi sisään ikäänkuin
kättelemään ja tervehtimään.

Savupiipun raossa riksutti lämpimissään sirkka.

Eihän ollut mahdollista, että tästä kaikesta joskus jotain muuttuisi.
Muu kaikki maailmassa voisi muuttua, kun vaan tämä pysyisi eikä koskaan
lakkaisi.

Että se kestäisi ikuisesti, niin että hän sen aina samana tapaisi.

Hän löysi lapsuuden rukouksensa uudelleen, -- helliä, yksinkertaisia
sanoja, sanattomia sanoja, -- hän makasi pää tuoksuvissa heinissä,
hänen oli äärettömän suloista ja lapsellista olla.

Ikäänkuin äiti olisi vielä istunut hänen pienen ristikkovuoteensa
ääressä ja laulanut muorista, joka meni metsästä marjoja poimimaan.

    Tõi aga mulle toobiga,
    Kadajadse kapaga...

Kun hän oli heittänyt hyvää yötä, oli isä jäänyt vielä kiviportaille
istumaan, selkä ovea vasten, ja sanonut polttavansa vielä yhden
piipullisen.

Niin pitkälle kuin ajatus ulottui, oli isä aina suvi-iltasin siten
istunut, hämärään asti.

Isän tuuheassa tukassa ei näkynyt vielä ainoatakaan hopeahiusta.

Huomenna olisi siis taas päivä, ja hän oli kotona... Hän muisti
yhtäkkiä kuin anteeksiantamattomana laiminlyöntinä, ettei vielä ollut
käynyt lähteellä eikä alarinteellä, jossa lähteen puutorvea myöten
johdettu vesi pienenä suihkuna nirisi niityn ruosteiseen märkyyteen.

Se tuntui hänestä yhtäkkiä kaikkein tärkeimmältä ja välttämättömimmältä
seikalta maailmassa. Vasta sydänyön ohi siirryttyä hän nukkui koko
olentoa avarruttava auvo sydämessä ja ehti vielä nähdä luokkien ja
päreitten sekä äidin suuren kapiokirstun vähitellen irroittuvan
hämärästä ja selviytyvän valkenevassa sarastuksessa.




11.


Ants toteutti lapsuuden aikeensa, alkoi syöttää raakkuja ankoille.

Joka aamu uimaan mennessään hän kokosi niitä korillisen rautaharavalla.

Ankat tunsivat hänet jo kaukaa, ne alkoivat kaakottaa ja haasotella
hanhenmarssissa häntä kohden, -- kun hän tiilikivellä penkin laitaan
kopahutti, löntystivät ne kahta kiireemmin, luullen juoksevansa.

Ants otti korista raakun, -- kivi putosi, rauskis.

Syntyi temmellys ja rykelmä, leveänokkaiset päät sekaantuivat
toisiinsa, siivet löyhyivät, niskahöyhenet lentelivät. Suurin oli
saanut saaliin, nokka sukelsi kuoreen, pudistellen pois sirpaleet,
yhdellä kulauksella katosi raakun rasvainen sisällys.

Kivi kävi riuskis -- rauskis. Raakkuja putosi ehtimiseen tielle, --
taistelu tyyntyi, -- vähäväkisetkin saivat osansa, juoksivat kiireesti
kauemmaksi rauhassa syödäkseen.

Yksi ja toinen riiputti jo ylen täyttä mahaansa ja pullistunutta
kupuaan.

Tie oli kirjavanaan särjettyjä, heikosti välkkyviä kuoren siruja, joita
myöhästynyt kukon poika pelokkaasti nokki.

Silloin tällöin Ants kävi kalassa moision metsävahdin kanssa. Melkein
kaikki seudun pienet umpijärvet olivat moision omaisuutta, ja sillä
oli yksinomainen pyynti-oikeus, -- talvella ne kuitenkin vuokrattiin
kuljeksiville venäläisille kalastajoille.

Pienen heinärantaisen lahdelman he aluksi valitsivat, jonka rannalla
mäntyjä kasvava saareke antoi tukikohdan jaloille.

Umpijärvi liplatti pikku lainein, jotka eivät ehtineet korkeammiksi
paisua, ennenkuin jo ruohikkoon väsähtivät.

Metsävahti oli pieni, ahavan ja auringon kuivettama mies, -- verkkoa
selvitellessä hän kuvaili Antsille kesä- ja talvikalastusta ja
erilaisia pyyntitapoja. Syksyisin hän kävi metsästämässä armollisen
herran kanssa, -- ammuskelemassa villisorsia järvien välisiltä
kannaksilta.

"Toistakymmentä sitä joka kerralla kellahtaa", hän kehaisi.

Ants kadehti metsävahtia.

Yhtäkkiä tuntui ihanalta sellainen elämä: samota metsiä ja soita,
rihlapyssy olalla, ilman muuta pakkoa kuin jäniksen jälkiä seurata, --
säikyttää kuusen latvasta kukertava teeri, sitä sentään ampumatta.

Kaikki muu vajosi syvälle ja kauas, -- ainoastaan tämä oli olemassa,
-- se oli luonnollista ja hyvää, -- ainoastaan se teki onnelliseksi ja
tyytyväiseksi.

Hän koetti sanoa sen metsävahdille, mutta tietysti siitä tuli vaan
jotain kömpelöä.

Metsävahti naurahti kuivasti, kesäisin hän enimmäkseen vaan variksia
ammuskeli, kaksi kopeekkaa kappaleelta, -- silloin, tällöin jonkun
haukan, siinä kaikki.

He päästivät vesille kolmikulmaisen, litteän ruuhen, joka oli kätkössä
rantamätästen välissä.

Ants meloi ruuhta seisoallaan, -- ruuhen perässä laski metsävahti
verkkoa kierrokseen kaislikon ulkopuolelle.

Mela nosti niljaisia vesiheiniä ja joskus keltakupuisen ulpukan, joka
lipui taas takaisin pitkän lonkerovartensa varassa.

Syvällä mudassa kasvoi kokonainen pienoismetsä, -- vesikuusia.

Nyt alkoi huvittavin ja vaivaloisin työ, -- kalojen pelotteleminen.
Vyötäisiin saakka järvessä he mätkivät kumpikin taholtaan vettä
pitkällä, nuijapäisellä puulla. Mutta hauit ja toutaimet, jotka olivat
asettuneet rantavesiin päivää paistattamaan ja vesikasvien juurilta
hyönteisiä haukkomaan, pakenivat suin päin kohti petollista verkkoa,
joka pakotien sulki.

Antsin puu nousi ja laski vihaisesti viuhtoen.

Itse hän ihmetteli, -- jaksanko todella, -- enkö väsy, -- mistä
yhtäkkiä tällainen ylivuotava voima?

He lepäilivät kotvan kanervikossa, petäjän juurilla, ennenkuin kokivat
verkon.

Metsävahti kuivalla tavallaan, jolla hän joka sanan ikäänkuin vätysteli
ja jyrsi, ennenkuin sen suustaan päästi, alkoi puhella, noin ilman
vaan, enemmän itselleen kuin Antsille.

"Raskaaksi käy rämpiä ummet ja lammet, vaikka taivas sateesta ratkeisi,
-- ja huonosti maksavat saksat, -- ei tahdo riittää särpimiksi niin
suurelle joukolle."

Hän oli yhtäkkiä huolien painostama, ei ollut mitään jäljellä metsien
miehestä.

"Kesällä minun eukkoni, -- se tuota noin, -- taas, -- se on jo
kuudes..."

Mutta Ants tuskin kuuli, se meni häneltä ohi korvan, katse vaan
ajatuksettomassa levossa harhaili taivaan hattaroissa.

Hänen nuorissa jäntereissään tuntui työnväsymyksen siunaus.




12.


Kesä kului.

Isän oli tapana joskus ottaa Ants kuulusteltavakseen.

Kuultuaan Antsin askeleet koulutuvasta hän etusormellaan takakamarin
ovenraosta viittasi, myhäillen: "tulehan vähän tänne, Ants!"

Itse työnsi silmälasinsa käyrältä nenältä otsalle.

Ants tuli, aavistaen, mikä häntä odotti ja siihen edeltäpäin alistuen.

Isä tarttui häntä hartioista, kynnykselle pyöräytti ja leuvasta
taaksepäin taivutti, painaen viivottimella itsepäistä tukkaa. "Kolme
tuumaa!" -- isä leikkasi veitsellä oven pihtipieleen pikkuisen loven,
-- entisten yläpuolelle. Siinä niitä oli yhtä monta kuin Antsilla
vuosia, maasta matalasta asti.

"Ensi vuonna hipaisee poikkipieltä", myhäili isä.

Nyt alkoi kuulustelu.

"No, Ants poikani, -- mitä koulussa kerrottiin siitäkin kirkkoisä
Augustinuksesta", tuli viattoman varovaisesti.

Isän vähäisenä, huolellisesti salattuna ylpeytenä oli tekeytyä niin
tietämättömäksi kuin suinkin, kiertää Ants kysymyksillään kuin
umpikujaan ja sitten tulla äkkiä omine tietoineen.

Ants etsi epätoivoisena muististaan niitä mureneita, mitä siihen
mahdollisesti kirkkohistorian tunneilla oli tarttunut kirkkoisä
Augustinuksesta.

Valitettavasti sitä ei ylen paljoa ollut, ja sekin vähä hänen täytyi
penkoa kuin hämähäkin seittien ja tomun takaa.

Isä kuunteli, hymähti, nyökkäsi piippua tupruttaessaan päätään, pisti
väliin jonkun vakuuttavan: jaa, jaa... joskus taas katsoi tiukasti
poikaa, ettei se vaan pääsisi omiaan latelemaan.

Antsissa hämärsi tunto siitä, että hän ikäänkuin pettää isää.

Isä on niin koko sielullaan mukana, nauttii joka sanasta, ja vielä
enemmän siitä, että kaiken oikeastaan jo edeltäpäin tietää.

"Entäs Polykarpus, -- minä vuonna se taas kuoli?"

Nyt olivat Antsin tiedot lopussa, hän hapuili turhaan, -- eksyi vihdoin
katselemaan ruudun takana pörisevää paarmaa.

Mutta tätä isä juuri oli odottanutkin.

Suu vähäisessä, voitonriemuisessa hymyssä hän alkoi kertoa pyhästä
Polykarpuksesta, syrjäkarein Antsiin tiirottaen, nähdäkseen, minkä
vaikutuksen tekisi.

Takakamarin kotipalturin sauhuttama ilma laskeutui Antsin pään
ympärille kuin sumu. Häntä niin kummallisesti unetti.

Isän äänikin tuntui tulevan jostakin kaukaa, -- penikulmien takaa.

"Poika, mikä sinun on?"

Peljästyneenä Ants kohotti katseensa, ja leuka nousi rinnalta.

Isä jäi Antsin mentyä mietteisiinsä, silmien välinen ryppy syveni
huolekkaaksi uurteeksi. Ei ollut entistä mehua ja mahlaa pojassa,
vaikka olivatkin hartiat ja kämmenet kuin karhulla.

Eräänä aamuna tuli isä kiireimmän kauppaa Antsia noutamaan. Hän oli
niityllä löytänyt mättään, jossa kasvoi neljätoista erilaatuista kukkaa
ja kortta.

Ants seurasi sinne, mutta ei osannut muuta kuin ruveta luettelemaan:

"Campanula patula, -- Ranunculus acris, -- Fragaria vesca, -- tämä on,
-- tämä on joku Carex..."

Mutta yhtäkkiä se tuntui hänestä itsestään niin rutikuivalta ja
köyhältä isän innostuksen ja hartauden rinnalla.

"Tästä minä en tiedä ihan varmaan, mutta joka tapauksessa se kuuluu
heimoon Umbelliferae..."

Hän häpesi sisimmässään.

Sunnuntaina isä ja äiti tekivät lähtöä kirkkoon. Ei kukaan kysynyt,
aikoiko Ants mukaan.

Kun äiti jo istui rattailla, paras pitsitanu huivin alta näkyvissä,
niin isä yhtäkkiä äidille ohjat antaen sanoi:

"No Ants, -- teeppäs nyt vähän joutua."

"Minä en tule mukaan, -- tällä kertaa..."

Hän kuuli piiskan vingahduksen ja näki maantiellä pölypilven, -- sydän
takoi kylkiluita.

Seuraavana sunnuntaina hän jo aamusta varhain lähti metsiin eikä tullut
ennen iltaa kotiin. Kolmas sunnuntai kului samaten. Maanantaina hän
tahtomattaan myöhästyi yhteisestä ehtoohartaudesta.

Seuraavan päivän iltana hän turhaan odotti isän avaavan harmooniota
kuten tavallisesti. Hän kiipesi makuusijalleen ullakolle, -- jotain
puuttui häneltä.

Aamulla kun äiti keittiössä sotki hapantaikinaa, tuli Ants sisään ja
istui ruokakammion kynnykselle.

Hän murjotteli hetken aikaa ja tavoitti isovarpaallaan tikkua
lattialaudasta.

"Ei voi aina tehdä toisille mieliksi", pääsi vihdoin ärtyisesti.

Äiti hieroi taikinaa käsistään irtautumaan. Hän oli käynyt
raskasliikkeisemmäksi sitten viime näkemän.

"Ei, -- eikä sitä pidäkään. Ei koskaan toisten tähden _sellaista_..."

Sillä sanalla äiti päästi Antsin kuin pinteestä, ja nyt tuli kaikki,
mikä sydäntä painoi.

"Äiti, minä en enään aio papiksi."

"Sen minä tiesin jo kauan, Ants."

Äidin kädet upposivat taikinaan.

"Äiti, miksi isä ei pitänyt eilen iltahartautta?"

"Kyllä hän piti, kun olimme kahden..."

Illalla isä kutsui Antsin takakamariin. Ikkuna oli ulkoa luukulla
suljettu, ja pöydällä paloi kynttilä.

Isällä oli sinikantinen vihko edessään.

"Istu, Ants", hän sanoi vähän juhlallisesti.

"Luen sinulle muutamat rivit, jotka olen tähän sinua varten
kirjoittanut."

"Poikani Ants on Herraltamme saanut hyvät luonnonlahjat ja selvän
ymmärryksen, myöskin on hänen ruumiinsa nuhteeton ja ilman vikaa.
Kuitenkaan ei ole isällinen sydämeni jakamattomalla ilolla täytetty
tämän minun ainoan poikani tähden, sillä hänen mielensä on epäilevä
ja etsivä sekä harhateille joutunut. Sydämeni on sentähden sangen
murheellinen, mutta otan tämän koettelemuksen vastaan nuhteena omista
laiminlyönneistäni, joista tosin en kaikista itsekään tiedä."

Isä sulki vihon ja laski kätensä sen päälle.

"Näin minä -- nyt olen tähän kirjoittanut."

"Olenko oikein arvannut, Ants --?" tuli hetken päästä.

Ants riipi suurta kastanjanlehteä, joka oli sattunut hänen käsiinsä,
nyhti ja repi...

Sydän oli rinnassa kivenä.

"Kai se sitten -- Niin, -- mitäpä tästä nyt tämän enempää."

Isä oli noussut.

"Sinä et siis aio papiksi."

"En, isä."

"Vai niin... Niin, niin... Jos jättäisit minut yksin hetkeksi..."

Avain kiertyi lukossa kerran, kahdesti.

Illalla Ants näki piikatytön kantavan makuuvaatteita takakamariin.

Isän oli tapana maata takakamarin puusohvalla kiireellisinä
työ-aikoina, jolloin valvoi suurimman osan yötä.

Kesän loppupuoli kului hiljaisesti ja ikävästi. Isä oli usein
alakuloinen, äiti sanoi hänellä olevan selkkauksia nykyisen
kirkkoherran kanssa. Hän oli alkanut kävellessä notkahutella polviaan,
yltyvän luuvalon takia.

Ants huomasi ihmeekseen itsessään saman ilmiön kuin keväälläkin, vaikka
tällä kertaa päinvastaiseen suuntaan. Hän alkoi odottaa lukukauden
alkua kaupunkiin päästäkseen.

Hän tunsi asemansa kaksiteräisyyden. Jos näyttäytyi sellaisena
kuin todella oli, loukkasi tahtomattaan, -- teeskennellä muuta oli
valheellista.

Täällä, missä oli tuttua joka ruohon korsi, hän alkoi tuntea itsensä
vieraaksi.

Ei voinut huuhtoa itsestään talven tarttumaa yhtä helposti, kuin
matkasta pölyisenä peseytyi puhtaaksi kotoisessa kylyssä.

Hän alkoi kaivata ihmisiä, joille taisi olla oma itsensä, tarvitsematta
koko ajan pelätä tallaavansa heidän tunteitaan.




13.


Pyhäjärven lähteistä Peipsiin juoksee Emajoki.

Neljäkymmentä virstaa ennen laskuaan kytkee sen kaksi siltaa, toinen
puusta, toinen kivestä, ja sen vesi samenee Tarton torisatamaksi.

Emajoki on tasangon tasainen virta, lakeuden lauha joki, ei kuohu sen
luonto koskena, ei putouksena ryöpsähdä.

Laivaliikettä on sillä tuskin nimeksi, -- syksyin, keväin hinaa
vanhanaikuinen höyrylaiva, jonka kupeessa ratas punaisena pyöränä
kieppuu, peipsiläisiä lotjia vastavirtaa kohti Tarttoa. Ne ovat
rannikkovenäläisten aluksia, kuperakantisia, lianharmaita kuin
suunnattomat kilpikonnat, jotka äsken ovat kyömyisen selkänsä
vedestä kohottaneet ja yhä mutaa tiukkuvat. Ammoisista ajoista ovat
ne olleet samanmuotoisia, ne ovat litistyneet rakentajiensa käsissä
pyöreänleveiksi, paremmin Peipsin pitkiä aaltoja kestääkseen. Ruumasta
vilahtaa osa lastia, koivuhalkoja, jotka kerran ovat puina Peipsin
rannoilla huojuneet. Mutta mastoissa pääsee venäläinen hilpeys
oikeuksiinsa, ne ovat kuin ivalla kiinnitetyt näiden vedenpaisumuksen
aikuisten kummitusten selkään, ikäänkuin virtahevoselle narrintiuku. Ne
on sivelty räikeillä väreillä sinipunavalkoisiksi.

Mutta keväisin, kun maan hetteet hersyvät, kaikki salasuonet ovat vettä
tulvillaan, ja taivas puhkeaa rajuksi rankkasateeksi, silloin alkaa
Emajoki tulvia. Hiljaa hiipii sen kevätkylmä, jäälohkareita vilisevä
vesi, painaen alleen pellot ja niityt, kiertäen kohopaikat saariksi,
tarttuen vallanahnaana latoihin ja verkkovajoihin, muuttaen kolmannen
kaupunginosan kadut kanaviksi. Sen uoma on entisestään kolminkertainen,
leveä kuin valtajokien, kellanruskeana lepää sen voitokas vesi
valloitetulla alueella, jossa airo tuon tuostakin soutaessa turpeeseen
sivahtaa.

Pari kuukautta myöhemmin alkaa Emajoki peräytyä. Se on tullut
järkiinsä, nuoruuden hulluus haihtuu kesäkuivuuden tieltä, keväinen
kiihko kuvastuu vaan kuin poika-ajan kujeina. Järkevänä, vähän
häpeissään, se puristautuu entiseen kapeaan uomaansa.

Ants oli lukion viimeistä edellisellä luokalla, kun saatiin selville,
että jo useita vuosia oli ollut olemassa lupa järjestää vironkielen
tunteja muun opetuksen yhteyteen, -- siitä vaan ei ollut hiiskuttu
kellekään. Sanamuoto oli tosin hyvin varovainen, oppilasten piti itse
maksaa opetus, ja sen piti tapahtua varsinaisen tuntijärjestyksen
ulkopuolella.

Mutta periaate oli sittenkin sama, -- piti vaan lähettää anomus
määräpaikkaansa, ja sen anomuksen alla olla kyllin nimiä.

Kahden ylimmän luokan virolaisilla pojilla oli kokous asiasta Antsin
huoneessa, jossa hän Pärt Maddissonin pois muutettua yksinään asui.
Huone oli täpösentäynnä, pöydillä ja vuoteella istuskeli poikia.

Ei päästy mihinkään päätökseen. Oltiin laimeita, haluttomia, joku
huomautti, että koko asia ehkä oli ansa.

Ants istui ikkunalaudalla.

"Tehkää mitä mielitte, -- minä ajan asian läpi", hän sanoi jurosti ja
äreästi.

"Vaikkei teistä yksikään rikkaa ristiin panisi, niin minä sen teen."

Harmaat silmät välähtivät teräksenä kuperan otsan alta.

Ants hyppäsi ikkunalaudalta, työnsi pari poikaa tieltään ja viskautui
suulleen vuoteeseen.

"No, -- mitä te odotatte?" hän kysyi, -- saappaankorollaan vuoteen
jalkopäätä potkaisten.

"Kukapa ne nimetkin kerää, -- siinä joutuu helposti kiikkiin", epäili
joku.

"Johan te kuulitte, että minä. Kyllä nimiä tulee, vaikka itse kuolleet
nousisivat kirjoittamaan."

Se vaikutti.

Illalla tuntui Antsista tämmöiseltä: hän on taas menossa kirkolle ja
vetää noin silmämitalla vaan suoran viivan määräpaikkaansa, -- sitten
sitä viivaa pitkin, -- kuin lingottu.

Niin oli äitikin kerran kulkenut, ja hänellä oli äidin verta
suonissaan. Voimaa virtasi häneen kuin jostakin salaa auenneesta
lähteestä. Nyt saataisi nähdä oikea Ants Raudjalg.

Koko illan hän kulki vihellellen, nyrkkiään puristaen, itsekseen
ääneensä puhuen, -- välillä pysähtyen varpaille noustakseen ja
keuhkojensa täydeltä ilmaa hengittääkseen.

Mutta maata pantua otti isän luonto osansa, -- äskeinen palava
toimintahalu suli kangastuksiksi ja kevyesti keriytyviksi unelmiksi.

Niinkuin isä ennen vanhaan vuoteellaan pieniä koulujaan kaikille
siunaukseksi pitkin maata siroitteli, niin nyt Ants vuorostaan
valvotteli ja piti äänettömiä ylistyspuheita äidinkielelle.

Isältä ja äidiltä perityt ominaisuudet, jotka useimmiten olivat hänessä
ristiriidassa keskenään, -- palvelivat nyt kerrankin samaa asiaa.

Aamulla hän oli taas kokonaan äidin heimoa, -- käytännöllisyyttä ja
toimintatarmoa kiireestä kantapäähän.

Hän alkoi kerätä nimiä anomuksen alle.

Ensimäisessä paikassa otettiin hänet hyvin kylmästi vastaan.

"Oppivathan lapset muutenkin viroa -- palvelijoilta, ja puhummehan me
itsekin toisinaan."

"Eihän sillä kuitenkaan mihinkään pääse, ei kysytä viran haussa
missään."

Toisessa paikassa oltiin suorastaan epäluuloisia.

"Taitaisi olla itsellennekin viisaampaa jättää moiset hommat. Ei
sitä hyvin silmin katsella. Olen minäkin kruunun virkamies, vaikkapa
alhainenkin, -- ei minun poikani sovi nimeään joka paperiin panna."

"Se on sellainen koneisto, että jos siihen vaan takin liepeestä
tarttuu, niin mennyttä miestä on."

"Voi olla paljonkin luvattu, vaikka ei siltä tosissaan meinattu."

Kolmannessa surkuteltiin lapsia.

"On niillä raukoilla jo ennestäänkin kuin Paapelin sekoitus päässä, --
on ryssät, saksat, latinat, -- kuka niitä kaikkia jaksaa luetellakaan."

"Kelmeänokkaisia ovat muutenkin; ja iltapäivä menee tyystin läksyjen
lukuun."

Ants yhä sitkistyi, sitä myöten kuin asia mutkistui. Hän vie sen
perille, vaikka päänsä seinään iskisi.

Hän ei hellittänyt yhdestä tappiosta, vaan tuli uudestaan, istui
iltakaudet ja selitteli.

Itsepäinen, iloinen innostus piti hänen joka hermonpäänsä vireessä.

Vihdoin oli tarpeellinen määrä nimiä koossa. Sinä iltapäivänä, jolloin
anomus alkoi matkansa määräpaikkaansa kohti, irroitti Ants veneen
laiturista ja lähti soutamaan.

Toukokuu oli keskivaiheillaan, ja tulvavesi korkealla.

Aurinko alkoi hitaasti painua joen pintaa kohden, mutta valaisi vielä
kirkkaasti ja rauhallisesti.

Pellot oikeanpuolisella rinteellä olivat äsken kynnetyt, ja
savensekainen multa punersi vaoissa. Vasemmalla puolen oli lankkukasoja
säännöllisissä neliöissä.

Ants souti vastavirtaa, keskiuomassa.

Hän oli varma ja tyyni, pitkällinen jännitys oli lauennut lujaksi,
tasaiseksi rauhaksi.

Auringon aletessa alkoi taivas muuttua, häilyviä, levottomia varjoja
kulki näköpiirillä, taivaanranta peittyi epätasaiseen ruskoon.

Ants oli kääntänyt veneen, se vieri virran mukana.

Alkoi pimetä, rannat tummenivat, kaupunki häämöitti hämärästä vastaan.
Ja yli Kivisillan kiviveräjäin kohosi luonnottoman suuri, pyöreältä
pilvenlongalta näyttävä täysikuu, joka vielä ei kyennyt valaisemaan.

Takana punoitti auringon viimeinen tulipalorusko, mutta edestäpäin
alkoi hitaasti levitä kylmää, kalpeaa valoa.

Vedessä ne molemmat valuivat toisiinsa, yhtyivät venheen ympärille.

Oliko tämä enää pieni Emajoki? Eikö se ollut valtaväylä, jota myöten
voisi rahaa ja rikkautta kuin runsauden sarvesta vuotaa? Eikö se ollut
avoin elinsuoni, jonka voimakas verenkierto kohottaisi kukoistukseen
pikkukaupungin?

Kelmeä valo pääsi vihdoin voitolle, täysikuu nousi, kutistui
tavalliseen kokoonsa ja mutkitteli tulvaveden paisuttamassa virrassa.




14.


Ensimäinen sanoma, mikä Antsin syksyllä saavutti, oli, että anomus oli
palannut tyhjin toimin takaisin. Poikien nimet eivät kelvanneet, --
vanhempien piti allekirjoittaa anomus.

Ants otti vastaan anomuspaperin rehtorin omasta kädestä, koulun
kansliahuoneessa, joka oli puoliksi pimeä, vihreät, tummat verhot
ikkunoissa. Jostakin seinältä katseli häntä pönkkähameinen,
paljasrintainen Katariina. Tupakanhaju, joka näytti piintyneen
pienimpiinkin esineihin, täytti ilman.

Ants ei sanonut mitään, ei kysynyt mitään, otti mykkänä paperin ja meni.

Pojille hän selitti: pikkuinen, joutava vaillinaisuus, joka olisi
helpolla korjattu.

Mutta kotona hän puri hampaansa lujalle tyynyyn, -- hänessä nakersi
epäilys.

Hän otti uudelleen kerätäkseen nimet. Se oli tällä kertaa kahta
vaikeampaa, ihmiset olivat vielä epäluuloisempia kuin ennen ja
vainusivat vaaraa. Ants juoksi ja puuhasi, oli iltasin väsynyt kuin
ajokoira, mutta ei sittenkään saanut unen päästä kiinni.

Hän ei päässyt kohoamaan entiseen intoonsa ja varmuuteensa, mutta
tiesi, että niin pian kuin toiset sen aavistaisivat, olisi kaikki
hukassa. Heidän täytyisi nähdä hänen uskovan itseensä, silloin hekin
uskoisivat.

Toinen anomus lähti matkalleen.

Antsille alkoi kiduttava odotuksen aika.

Hän seurasi anomuksen kulkua toiselta kansliapöydältä toiselle, toisen
kiiltonappisen virkamiehen luota toisen luo, jotka käsittelivät sitä
kuin hengetöntä paperikääröä.

Heillä oli niin paljon aikaa, -- ja niin suuri paperikori.

Mutta tässä ei ollut kysymys ainoastaan anomuksen ja vironkielen
tuntien kohtalosta.

Hänestä itsestään oli kysymys.

Hänen innostuksestaan, hänen nuoruudestaan, hänen elämänuskostaan
päätettiin paraikaa tomuisissa kansliahuoneissa.

Hän oli siellä heidän käsissään, heidän armoillaan, hän, Ants Raudjalg.

He olivat siellä niin tottuneet numeroihin ja koukeroihin, että olivat
kai aivan unohtaneet taidon lukea virallisten, kuivien lauseitten
välistä muutakin.

Kaksi kuukautta kului, kolmas oli puolillaan.

Eräänä päivänä sai Ants kutsun tulla rehtorin luo.

Hän näki heti sisään astuessaan rehtorin kädessä valkoisen
paperikäärön, -- anomuksen.

"Anomus vironkielen tuntien johdosta on lähetetty huomioon ottamatta
takaisin, josta tahdon ilmoittaa teille, Raudjalg, koska, kuten olen
kuullut, olette ollut tämän puuhan johtajana..."

Ants tuijotti tylsästi rehtorin käteen.

"Teiltä on jäänyt huomioon ottamatta muuan pikkuseikka, muodollisuus,
niin sanoakseni. Anomuksessa ei ole nimittäin mainittu, onko saatavissa
kelpoisuusehdot täyttävä vironkielen opettaja. Kuraattori on sentähden
suvainnut jättää anomuksen huomioon ottamatta."

Rehtori piti pienen pysähdyksen, ikäänkuin antaakseen Antsillekin
puheenvuoroa, mutta jatkoi sitten narisevasti:

"Tietysti ei mikään estä lähettämästä uutta anomusta, joka täyttää
kaikki asetettavat vaatimukset."

Antsissa nousi, nousi, -- kurkkuun saakka.

Hän tunsi, että jos hetkeksi vielä jää tämän katon alle, niin sanoo
kaiken vasten silmiä.

Hän sai itsensä hillityksi, mutta kotona se purkautui.

Hän seisoo vielä kerran rehtorin edessä: eroittakaa vaikka heti
koulusta, mutta sen minä sanon, te tiesitte sen kaiken edeltäpäin, heti
alussa jo tiesitte, kun ensimäinen anomus lähti.

Te tiesitte, ettei sitä koskaan hyväksyttäisi, vaikka se sata kertaa
muuttaisi muotoaan, se on kaikki narripeliä, te keksisitte aina uuden
mutkan.

Valehtelijoita olette kaikki, pettureita ja silmänkääntäjiä.

Te siellä vihreäverkaisten pöytien takana myös tiesitte, ettei
sellaista anomusta ole olemassakaan, jonka hyväksyisitte, mutta
paperikoriin ette kuitenkaan kehtaa viskata.

Se on teille aivan yhdentekevä, että yhdestä Ants Raudjalasta teidän
tähtenne tulee heittiö ja tyhjäntoimittaja...

Hän makasi vuoteellaan silmät ummessa, hiessä, kaikki jäsenet kankeina
kuin pakkopaitaan puristettuina.

Illalla, kun ajurin vaimo toi teekeittiön ja samalla uuniin
puusylyksen, hän pakoitti itsensä pystyyn.

Kiukku ja kiihko oli ohitse, mutta jäljellä väsymys, joka ei ollut
ruumiillista, vaan henkistä.

Silmät sattuivat pöydällä tyhjään kirjoitusvihkoon, jonka hän äsken oli
ostanut.

Isä kirjoitteli muistiinpanoja, -- opetukseksi jälkeläisilleen, --
miksi ei hänkin.

Äkillisen ajatuksen valtaamana hän tarttui kynään ja kirjoitti:

    Ants Raudjalg-vainajan muistiinpanot, syntyi 12 päivänä
    heinäkuuta vuonna... kuoli 18 päivänä tammikuuta, vuonna...
    ihmisten vilppiin ja omaan herkkäuskoisuuteensa.

Mutta kun kekäleet alkoivat uunissa mustua, repi hän lehden irti ja
heitti hiilokseen.

Ensin se savuttui, sitten paloi hehkuvan punaiseksi, mutta lopulta,
ollen jo ainoastaan haurasta, vaikka yhä koossa pysyvää tuhkaa, se
vielä kerran kuten alussa harmeni, ja kirjoitus tuli selvästi näkyviin:
-- kuoli 18 päivänä tammikuuta.




15.


Kolmas anomus jäi puuhaamatta, -- ainakin siksi kertaa.

Loppututkintoluvut olivat täydessä vauhdissa, Ants antautui niihin niin
päätä pahkaa, kuin ei olisi maailmassa muuta ollutkaan.

Hän tunsi asemansa koulussa muuttuneen anomusjutun jälkeen, häntä
pidettiin silmällä. Hänen jokainen askeleensa oli tiedossa, häntä
katsottiin erityisellä epäluulolla, joka lähenteli vakoilemista.

Hän ei siitä suuria välittänyt, hänhän oli vaan tehnyt, mitä laissa oli
luvattu. Ylipäänsä oli hänelle kaikki yhdentekevää.

Yhtenä päivänä kalahti kateederista taas yksi rehtorin kuuluisia pikku
kahleita, tällä kertaa se sentään puristi tuntuvasti.

Tarkastajan mahdollisten käyntien varalta, joitten piti voida tapahtua
milloin hyvänsä, kiellettiin oppilaita pitämästä asuinhuoneensa ovea
lukossa.

Ants uhitteli itsekseen, hänen syntiluettelonsa oli jo ennestäänkin
pitkä, -- vähätpä siitä, -- hän kiersi ovensa lukkoon joka kerta ulos
mennessään ja pisti avaimen taskuunsa.

Eräänä iltana hän tapasi ajurin heiveröisen vaimon keittiöstä
esiliinaansa itkemässä.

"Lukon särkivät, -- ihka uuden matrassin repivät, -- puolen hintaa oli
vielä juutalaiselle maksamatta..."

Ants kirosi.

"Älkää nyt ulisko, kyllä minä maksan."

Hänen huoneessaan oli täydellinen sekasorto. Vuode oli perinpohjin
pengottu, matrassin lastut pitkin lattiaa, ja tyynyjen höyhenet
lentelemässä. Kirjahyllylle oli jäänyt muutamia kuluneita koulukirjoja,
paperit olivat huiskin haiskin. Hänen likaiset liinavaatteensa olivat
lattialla, yksinpä eväskirstukin oli auki.

Hän tarkasti kiireesti niukat kapineensa. Kaikki hänen kirjansa, osaksi
omia, osaksi lainattuja, oli viety, samoin muutamia puolitekoisia
kirjoitelmia pöytälaatikosta.

Hän ei ruvennutkaan mitään järjestämään, kirstunsa vaan sulki ja sen
kannelle keskelle hävitystä istui.

Hän ihmetteli itsekin, ettei kipeämmin kiukustunut, sensijaan pisti
pureva iva kuin myrkytetyllä kärjellä häntä.

Hän muisti, että kirjoja oli ollut kahdeksalla eri kielellä. Samassa
hän jo ehti pilkata itseään, -- siinäpä itserakkauden aihe, totta
tosiaan.

Lukekoot, -- tulkkeja tarvitsevat!

Mutta mitä kauemmin hän istui, sitä herpaisempi haluttomuus lamasi
sielun ja ruumiin, sama väsymys, jota hän jo kerran ennen oli tuntenut,
silloin kun toinen anomus hyljättiin.

Jospa hänellä edes olisi ollut voimaa kirota ja kiihkoilla, mellastaa
kuin mieletön.

Vaan ei, -- hänellä ei ollut mitään muuta puolustuksekseen asetettavaa
kuin kylmä, tyyni iva, joka syöpyi kuin ruoste, kuin kirpeä happo hänen
olemukseensa.

He olivat siis saaneet hänet lannistumaan. Hän tunnusti sen itse,
myönsi: olen voitettu.

Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä ihmeellisemmältä hänestä tuntui
oma väsymyksensä. Kuinka oli mahdollista, että hän niin helpolla oli
antautunut, kompastunut ensimäiseen kiveen.

Hän ei päässyt väsymyksensä juuriin käsiksi.

Sen olemuksen hän tunsi, se oli ilmassa, jota hän hengitti, veressä,
joka hänen suonissaan kiersi, mutta missä oli sen alkupää?

Jossakin ulkopuolella häntä, ja hänestä riippumatta, oli voimia,
joitten lopputulos hän itse väsymyksineen oli, -- nykyisyydessäkö vaiko
kaukaisessa menneisyydessä, -- kuka tietää.

Antsin kahdeksankieliset kirjat viipyivät kauan kiertomatkallaan.
Jäljestäpäin hän sai kuulla, että itse kuraattori oli puhunut hyvän
sanan hänen puolestaan, koska kirjojen monikielisyys oli herättänyt
hänen huomiotaan ja pannut hänen kiinnittämään toiveita kysymyksessä
olevaan nuoreen mieheen.

Rehtori itse antoi ne hänelle takaisin.

"Teidän harrastuksenne haaraantuvat liian monelle taholle, Raudjalg.
Teiltä ei vaadita mitään muuta, kuin että osaatte läksynne ja
suoritatte tutkintonne. Kaikki muu on turhaa ja teidän ijässänne
vahingollista."

Ants kuunteli pää nuokuksissa. Rehtorin sanat tuntuivat hänestä
tosilta, hän alkoi itsekin yhä selvemmin käsittää, että kaikki muu oli
turhaa.

Kirjoitelmiaan hän ei uskaltanut takaisin kysyä, siinä varmassa
vakuudessa, että ne olivat menneet kaiken maailman tietä.




16.


Ants oli maalle tultuaan pian selvillä siitä, että kotona oli jotakin
painostavaa ilmassa, jokin salaisuus mielissä sakoamassa. Isä ja äiti
puhelivat pitkään iltasin, oli ikäänkuin asioita olemassa, joista he
eivät päässeet irti.

Kuin sivumennen Ants sai tietoonsa, että keväällä oli käynyt uusi
koulutarkastaja. Hän tiesi ennestään, että tarkastuskäynnit olivat isän
kovimpia koetuksia, jolloin hän kadotti tavallisen tyynen tasapainonsa
ja hiljaisen varmuutensa. Mutta tällä kertaa lie tapahtunut jotain
erityistä. Äiti antoi vältteleviä vastauksia, mutta sen verran Ants
kuitenkin ymmärsi, että tässä kohden luotirihma pohjasi.

Eräänä iltana postin saavuttua hän luki sanomalehdestä uutisen, että
kansakoulunopettajain apurahasto, jonka perustamissäännöt olivat
viruneet kaikissa mahdollisissa virastoissa jo kymmenisen vuotta,
saamatta vahvistusta, oli vihdoin päätetty hajoittaa, ja yhdistys,
joka oli asian alkuun pannut, oli ostanut itselleen osalla rahoista
biljaardipelin.

Ants tiesi isänkin olleen hommassa osallisena.

"Joko sinä luit tämän?" hän kysyi, osoittaen sormellaan uutista isälle.

Isä istui ja poltteli piippuaan kiviportailla, selkä ovea vasten.

"Jo..." hän vastasi lyhyesti.

"Herneille pitää huomenna panna kepit", hän sanoi hetken päästä.

"Se on nyt sen ainaisen vääryyden ja venyttelyn seurauksia", sanoi Ants
tiukasti ja heitti lehden menemään, -- "väsyvät kesken".

"Meidän asiamme ei ole tuomita", sanoi isä.

"Menen tästä hernekeppejä hakemaan", hän lisäsi, nousten.

Ei oltu ehditty pitkällekään juhannuksen tuolle puolen, kun isä sai
suuren, sinetillä suljetun kirjekuoren, ilman postimerkkiä.

Kun Ants tuli takakamariin, istui isä ja luki venäjänkielistä paperia
sekä ojensi sen sitten ääneti Antsille.

Ants silmäsi sen nopeasti läpi, -- isältä vaadittiin kaikissa
kouluaineissa uutta tutkintoa, viran menettämisen uhalla.

Antsille selvisi, että tämä oli jossakin yhteydessä tarkastajan käynnin
ja kotona vallinneen ahdistavan mielialan kanssa.

"Eikö nytkään saa tuomita?" hän kysyi pistävästi.

Isä vastasi pitkällä katseella ja sulki paperin koteloon.

Kotona kävi olo tukalaksi.

Isä vaikeni melkein puhumattomaksi eikä sallinut toistenkaan hiiskahtaa
vääryydestä, mutta Antsilta ei jäänyt huomaamatta, että juuri samainen
vääryys se salaa lannisti isää ja kalvoi hänen elintarmoaan.

Sitä oli sietämätöntä katsella.

Jos isä olisi sanallakaan valittanut tai edes myöntänyt, kuinka
kipeästi se häneen koski, mutta vaitiolo, johon hän itsensä ja toiset
pakoitti, ikäänkuin olisi pelännyt, ettei jaksaisi hillitä itseään, jos
suunsa avaisi, -- se oli vaikeinta.

Ja kuitenkin jokainen taisi nähdä, että hän kärsi.

Siinä oli jotain alentavaa ja häpeällistä, että isän täytyi istua
kirjapinkkojen takana ja takoa niitten sisältöä päähänsä kuin typerän
koulupojan. Joka ilta täytettiin hänen lamppunsa uudelleen öljyllä, hän
istui yöt läpeensä.

Kesäiset työt olivat kiireimmillään, niitten täytyi jäädä, isä myi
polkuhinnasta koko senvuotisen sadon naapurilleen.

Isä rasittui silminnähtävästi. Hän näyttäytyi ainoastaan aterioiksi,
väsähtänein, samentunein silmin, ja eräänä päivänä huomasi Ants isän
korvantaustassa pari aivan valkean väritöntä hiusta.

Isän muistilla ei enään ollut nuoruuden joustavaa vastaanottavaisuutta,
se työskenteli hitaasti ja taipui vastahakoisesti.

Ants tutki isää yhtämittaa, kipeä tunne sydämessä.

Hän olisi tahtonut houkutella isän tunnustukseen, mutta ei uskaltanut.

Ja kuitenkin hän luki isän ajatukset, niinkuin ne olisivat olleet hänen
omansa.

Siinä olivat isän kaksikymmentä rehellistä työvuotta, täynnä työniloa
ja rakkautta työhön, jotka nyt yhtäkkiä eivät painaneet mitään
vaa'assa, koska uusi tarkastaja ei muka mielestään kyllin nopeaan
ylennyt arvo-asteissa. Vaikka tutkinto onnistuisikin, niin jäisi aina
sentään alentava tunne, että yhtäkkiä oli havaittu kelpaamattomaksi,
vaikka oli parastaan pannut. Mutta paitsi sitä kyti alla pelko
tutkinnon epäonnistumisesta, alkava epäluottamus itseensä.

Ja sitten raskas vaitiolo, joka kuormitti omaan sydämeen kaiken, mikä
oli vaikeata, ei päästänyt sitä huojentumaan, vaan alituisesti piti
vireillä salaista taistelua: tuomitako ja syyttääkö vai eikö?

Vähäinen vapautuksen tunne, joka Antsilla oli ollut koulusta päästyään,
hupeni olemattomiin.

Hän oli vaan päässyt pienemmästä kehästä toiseen suurempaan, mutta yhtä
umpinaiseen.

Jaksaisiko isä, -- vai murtuisiko? Hän seurasi isän sisällistä
taistelua tuskallisella jännityksellä.

Isän yökaudet palava lamppu, hänen alati lukittu ovensa, hänen
veristävät silmänsä, -- ja ennenkaikkea hänen puristettu vaitiolonsa,
-- sitä ei sietänyt katsella.

Mutta kesän mitta ei ollut vielä täysi.

Eräänä sunnuntaina, kotoväen poissa ollessa, varastettiin isän
takakamarin nurkkakaapista sekä arvopaperit että sula raha viimeistä
kolikkoa myöten, -- yksinpä Antsin ristiäis-ruplatkin.

Varas ei ollut viitsinyt nähdä turhaa vaivaa, vaan oli kolhaissut
kaapin ovea kirveellä, niin että sai sormensa sisälle.

Kirveen haavasta oli vuotanut teille tietämättömille isän vuosien
vaivat, kaiken kaikkiaan parintuhannen paikkeille.

Isä vanheni parissa päivässä, -- isku sattui lujempaan, kuin olisi
luullut.

Äiti sensijaan, joka muuten aina joka kopeekan kymmenesti käänsi,
ennenkuin kädestään päästi, pysyi ihan tyynenä, kehitti vaan ilmoille
suuren toimeliaisuuden.

Antsin kanssa yhdessä he kulkivat kyläpoliisit, vallan vanhimmat,
sähköttivät kaikkialle.

Isästä ei ollut mihinkään, hän vaan istui takakamarissa ja murjotteli.

"Minäpä en näistä maallisista riipu", sanoi äiti ja hymyili. "Pitävät
minua kitupiikkinä, kun aina kuljen puntari kädessä ja joka voinokareen
punnitsen, -- ja miksi Jumalan viljaa haaskata, -- mutta kyllä minun
puolestani saisivat viedä kaikki tyynni."

"Eikä pappakaan suinkaan kai muuten niitä rahoja niin surisi, mutta se
käy hänen kunnialleen, koska hän oli luvannut ne sinulle."

Antsin täytyi ihmetellä äidin käytännöllisyyttä, jolla hän koetti
päästä varkaitten jäljille, vaikka loppujen lopuksi ei muuta selville
saatukaan, kuin että varkaat olivat vuorokauden viipyneet muutamassa
metsämökissä.

Turhaan äiti ravisteli isää hereille, tekeytyi kiivaaksi, heltyi
hyväksi, -- isä ei liikahtanut huoneestaan.

Vihdoin tulivat äiti ja Ants tuoden sanoman, että kaikki etsintä oli
turhaa, arvopaperien numerot oli sähkötetty Pietarin pankkeihin, ja
siellä oli yksi niistä nähty, mutta varkaat itse olivat jo matkalla
itäänpäin.

Isä meni eräänä päivänä kirkkoherran puheille. Saamattomana hän istui,
tietämättä, mistä päästä alkaisi.

Kirkkoherra alkoi puhua uusista englantilaisista varmuuslukoista,
vieläpä näyttikin yhtä.

Isä käänteli sitä neuvottomana käsissään. Hänen tuli niin merkillisen
kylmä siinä kuunnellessaan, kaikki mitä hän oli aikonut sanoa,
ikäänkuin jäätyi.

Hän myönnytteli, rykäisi, katseli ylistettyä lukkoa.

"Jopa, -- jopa, -- kyllä kai sellainen koje olisi hyvä."

Vihdoin hän, keskustelulangan alkaissa katkeilla, nousi, kiitteli,
pyysi anteeksi, että oli vaivannut, ja meni menojaan.

Mutta yöllä, saamatta unta takakamarin kovalla puusohvalla, hän nousi,
meni makuuhuoneeseen ja herätti äidin.

"Se on kaikki siksi, että rahat olivat käyneet minulle niin rakkaiksi",
hän sanoi.

Äiti, puoliksi unen horroksissa, sanoi jyrkästi:

"Mitä turhia, -- varkaitten syy se oli, ja ihmisten pahuutta."

Isä palasi takaisin yhtä rauhattomana.

Seuraavana päivänä hän irroitti seinästä särjetyn kaapin ja kantoi sen
ullakolle.

Hänen oli puolta kevyempi olla, kun nurkka tyhjänä paistoi.

Mutta kun Antsin oli kesän lopulla lähdettävä yliopistoon, kutsui isä
hänet huoneeseensa.

Isä oli hyvin hämillään, mielenliikutuksen vallassa.

"Tässä on sinulle kaksikymmentä ruplaa", hän sanoi.

"Eipä se paljoa ole", hän jatkoi pois kääntyen.

Mutta Ants seisoi ja tuijotti isän korvantaustaan ja niihin muutamiin
värittömiin hiuksiin.

Hänelle juolahti mieleen, ettei hän pariin viimeiseen viikkoon ollut
enää nähnyt isän hopeakuorista kelloa.

Ja yhtäkkiä hän tiesi: isä oli myynyt kellonsa, voidakseen antaa
hänelle mukaan kaksikymmentä ruplaa.

Tutkintonsa isä ennen joulua vaivalla läpäisi, joten virka oli taattu.
Mutta muuten ei ollut enää ennallaan mies, -- hänessä oli tapahtunut
muutos, joka syrjäisenkin silmiin pisti.




17.


Ants Raudjalg pudisti nopeasti keltanokkaisuuden yltään, -- toiset
väittivät, ettei sitä hänessä koskaan ollut huomannutkaan.

Hän oli muka aina ollut sellainen kuin hänet myöhemmiltä
ylioppilasvuosilta muistettiin, aina vastahangassa, aina pilkallisen
purevana.

Jo toisena ylioppilasvuotenaan hän oli kokouksessa esiintynyt
ratkaisevasti.

Oli ollut kysymys virolaisen ylioppilasyhdistyksen laillistuttamisesta
varsinaiseksi osakunnaksi ja sille hankittavasta oikeudesta julkisesti
kantaa värejä, kuten saksalaiset osakunnat. Viime aikoina oli
ylioppilasten keskuudessa ollut tuntuva virtaus asian hyväksi.

Ants Raudjalg oli pyytänyt puheenvuoroa.

Näköjään vähän väsähtäneellä, välinpitämättömällä, mutta syöpyvän
purevalla tavalla hän oli puhunut koko puuhan kumoon.

Ja hän oli lopettanut puheen seuraavin sanoin:

"Virolainen osakunta on katsonut sopivaksi ripustaa kokoustalonsa salin
seinälle ritarivaakunan varustuksineen. Minun ehdoitukseni olisi, että
sen sijalle mahdollisimman pian ripustettaisiin aura tai äes, -- tai
vielä suuremmalla syyllä -- ruoska!"

Senjälkeen hänellä oli ollut sanansijaa kaikissa osakunnan asioissa.

Osakuntakokouksissa hän sentään yleensä puhui vähän, hän kuunteli,
joskus joi, mutta ei koskaan liikoja.

Hän kuului lainopilliseen tiedekuntaan ja suoritti kurssinsa
säännöllisesti, ilman erityistä intoa.

Kesäisin hän tavallisesti oli kotiopettajana jossakin sisä-Venäjällä,
rahoja ansaitsemassa. Siitä huolimatta hän sai lukukauden aikana usein
elää teellä ja leivällä kuten muutkin. Isä, vanha Mihkel Raudjalg,
lähetteli silloin tällöin kymmenruplasia äidin kutomain villasukkien
keralla.

Ne, jotka häneen liittyivät, ja niitä oli paljon, sanoivat häntä
suvaitsevaiseksi, hänen vastustajansa väittivät, ettei hänellä ollut
mitään kantaa.

Itse hän sanoi olevansa arvostelevalla kannalla.

Sen hän toteutti käytännössä siten, ettei lukenut itseään mihinkään
puolueeseen, vaikka kirjoittelikin täydellä nimellään ja omalla
vastuullaan pariinkin sanomalehteen. Hän pidätti itselleen täyden
oikeuden etsiä kaikessa vikoja.

Se oli hänen vahvin puolensa.

Hän moitti ja morkkasi kaikkea taivaassa ja maassa. Mutta hän teki
sen eräänlaisella välinpitämättömällä tavalla, joka antoi aavistaa,
ettei hän pitänyt mitään parannuskeinoa mahdollisena eikä edes pitänyt
tarpeellisena sellaista tavoitella. Ainoa, mikä oli tärkeätä, oli
herättää tyytymättömyyttä ihmisissä, -- itseensä ja oloihin.

Hän ei koskaan innostunut, hänen kaikkein alasrepivimmätkin puheensa
olivat aina kuivia ja asiallisia.

Toisetkin ikäänkuin häpesivät innostua hänen kuultensa. Ei mikään
ollut niin jäähdyttävää kuin nopea, kylmä katse hänen levollisista
silmistään, -- se oli kuin sangollinen Emajoen vettä, ja karkaisi
kuumimmankin.

Hän liittyi aina hyvin nuoriin ihmisiin, olivatpa ne sitten
vastaleivottuja ylioppilaita tai äsken koulusta päässeitä nuoria
tyttöjä.

Hänen vihamiehensä väittivät, että se oli hänessä jonkinlaista henkisen
raiskauksen halua, -- valita aina ne koskemattomimmat.

Ja sen verran oli siinä totuutta: kun Ants Raudjalg jonkun aikaa
oli seurustellut heidän kanssaan, lainannut heille kirjojaan ja
"kehittänyt" heitä, kuten hänen lausepartensa kuului, niin ilmestyi
sama omituinen, väsynyt hymy hänen nuorten seuralaistensa pehmeän
lapsellisiin suupieliin, mikä hänellä itselläänkin oli.

Ne, jotka hänen kanssaan tekemisiin joutuivat, vanhenivat nopeasti, hän
kyni heiltä ihanteet kuin linnuilta untuvat, heihin ilmestyi jotakin
merkillisen äkkikypsää ja elämän perille päässyttä.

Itse he häntä jumaloivat, mutta eivät huomanneet, kuinka tyhjiksi hän
heidät puristi, mitään sijaan antamatta.

Hänen kielteisyydessään oli jotain tarttuvaa, kuin salaisia
taudinitiöitä, jotka toiset veivät mukanaan hänen luotaan mennessään.

Itsestään hän ei mielellään puhunut, ei kehityksestään eikä
tulevaisuuden tuumistaan.




18.


Eräänä päivänä, ollessaan menossa asuntoonsa Tuomiovuoren rinteellä,
Ants Raudjalg näki edessään kulkevan miehen, jonka käynti ja hartiain
liike tuntui hänestä tutulta.

Mies oli puettu kuluneeseen venäläisen ylioppilaan univormuun, ilman
päällystakkia, vaikka oli jokseenkin kylmä.

Ants kiirehti askeleitaan, -- ehti nähdä sivulta päin puisevan, pitkän
nenävarren ja poskien epäterveen ihon.

"Pärt Maddisson", hän huudahti.

Mies kääntyi, hänellä oli punainen talonpoikaispaita kiinninapitetun
takin alla.

"Ehei veikkonen!" hän sanoi kohentaen nenäkakkuloitaan, -- hän oli
nähtävästi lyhytnäköinen, -- "Ants Raudjalg Pihkovan kadulta, -- terve
mieheen!"

"No, mistäs sinä?"

"Mistäs minä, -- kyllä kerrotaan, jahka joudetaan. Entäs sinä itse,
-- oikea mamman lellipoika olit ennen aikaan, eipä sitä viikkoa
vierähtänyt, ettei mamma jo taas lähetellyt piirakaisia tälle
kultamurulle."

"Mitenkä sinun karriäärisi on käynyt?"

"Karriäärin, -- karriäärejä on monenlaisia. Yhdelle on karriääriä se,
että lentää taivaasta maahan, ja toiselle, maasta taivaaseen."

"Mutta sinunhan piti tulla soopelinahkaturkissa...?"

"Johan minä silloin sinulle sanoin, -- että joko tulen kultakaluunoissa
tai annan sille kaikelle palttua, -- enkö sanonut?"

He olivat saapuneet Antsin asunnolle.

"Tule sisään", kehoitti Ants.

Hänen huoneensa oli ullakkokerroksessa, ikkuna kaupungille päin. Se oli
matala, kaltevakattoinen ja sisustettu kuten ylioppilashuoneet ainakin,
-- rautavuode kukallisine huopapeitteineen, ja sen yläpuolella seinällä
virolainen ylioppilaslakki sekä kaksi ristikkäin pantua värinauhaa,
mutta ilman tavallisia miekkailusäiliä.

Kirjahylly oli jokseenkin tyhjä, sen alalaudoilla oli luentovihkoja ja
kenkiä.

Suuri levypöytä ikkunan edustalla oli täynnä papereita ja yhteen
kulmaan oli työnnetty teekeittiö sekä paperikäärö, arvattavasti
makkaraa sisältävä.

Pärt Maddisson teetteli kohta kodikasta, riisui takkinsa.

"Asutpa sinä ylä-ilmoissa", hän sanoi ja pysähtyi katsomaan ikkunasta.
Sumu peitti kaupungin, siellä, missä saattoi olettaa Emajoen uoman,
kosketti sumu maata.

"Mitä sinusta sitten on tullut?" hän kysyi yhtäkkiä ja tarkasti
kirjahyllyä.

Ants katseli hänen liikkeitään, itse seisoen kädet selän takana
rauta-uunin edessä.

"Niin, jospa minä sen sinulle sanoisin. Huonekumppanuuden takia voi
olla kerran avomielinenkin. Minusta on tullut suurennuslasi, jonka läpi
voi katsella taudinitiöitä, jos ketä haluttaa."

Pärt Maddisson laski kirjan kädestään.

"Että mitä? Mikä se semmoinen on?"

"Onpahan vain semmoinen kapine..."

Pärt katsoi Antsiin pitkään, sanoi sitten:

"Eipä sinulla paljon kirjoja olekaan."

"Ne ovat kaikki lähetystyössä."

"Kuule, jätä, hyvä mies, kuvat ja tunnustähdet. Puhutaan suoraan."

"No lainassa, jos sen paremmin ymmärrät."

Pärt alkoi nyt tutkia pöytää, näki makkarakäärön ja sen alla
vesirinkelinauhan.

"Ehkä tahdot syödä, -- syö veikkonen", sanoi Ants uunin luota
liikkumatta.

Pärt ei antanut itseään kahdesti käskeä.

"No, nyt sinä kerrot karriääristä", sanoi Ants.

"Mitäpä siitä kertomista... Olin kenraalin luona, -- mutta en malttanut
olla kahta herraa palvelematta, kävin punaisten kokouksissa, saivat
vihiä, pois potkivat."

"Hyvä, -- jatkoa vaan!"

"Jatkoa, jatkoa -- -- -- Olin vielä parissa paikassa, -- sama juttu.
Ajattelin, parasta tehdä puhdas pesä-ero, täyskäännös vasemmalle,
mars! Melusin eräässä kokouksessa vähän liiaksi, eroitettiin vuodeksi
yliopistosta. Rahaa oli vähän, -- menin työmieheksi satamakaupunkiin,
lastasin laivoja. Taas yliopistoon... toisen kerran potkittiin, kun en
voinut lukukausimaksuja maksaa."

"No, -- entä sitten...?"

"No ja no... Koetin taas kotiopettajan virkaa, -- ihan herraksi
siliysin taas, odolia käytin, hammaspuikkoa taskussa kantelin, kynteni
pyöristin... Renkutin ranskaa talon mademoisellejen kanssa, nyt sitä
kiivetään, ajattelin. Hoidin kirjevaihtoa, joka päivä kirjoitin
tähtiniekoille ja muille korkeuksille: teidän ylhäisyytenne, teidän
jalosukuisuutenne..."

"Kerro vaan, -- miksi et jatka?"

"Jatkanhan toki... Jouduin pois sieltä, -- hm, samantekevä,
minkätähden, -- jouduin pois, sillä hyvä. Olin taas ylioppilaana,
nyt jo näytin väriä, panin punaisen paidan ylleni. Luvut vaan eivät
ottaneet sujuakseen."

"Etkö sinä vieläkään ole valmis?"

"En, -- mutta ei minulla ole kuin viimeinen kurssi jäljellä. Suoritan
kun ehdin. Minulla on nyt muita puuhia. Olen puolueen palveluksessa,
matkustan ympäri."

Yhtäkkiä Pärt Maddisson nousi, kädellään huitasi:

"Luutaa täälläkin tarvittaisiin, -- oikein aito luutaa, joka lakaisisi
pois vanhan romun."

Ants jätti paikkansa uunin luona.

"Tarvittaisiin kyllä, -- mutta, Maddisson, sen minä sanon sinulle, et
sinä siihen kelpaa, -- -- enkä minä."

Ants katsoi hänkin vuorostaan ikkunasta.

"Muistatko, kuinka me katselimme kirjavaa taloa Tuomiovuoren
rinteellä?" hän yhtäkkiä kysyi.

"Miksi en muistaisi. Se näkyy nyt olevan myytävänä."

Ants avasi ikkunan, sumu pisarteli puun oksissa ja ikkunalaudalla.

Sumuinen, pimeä taivas muuttui hänen silmissään kuin harmaaksi tai
mustaksi taustaksi, joka kaareutui suurena kupuna yli yhä laajemman
alan. Ja yhtäkkiä hän ajatuksissaan ikäänkuin irroitti tuntemansa
ihmiset muusta yhteydestä ja tälle taustalle asetti, katsellakseen
heitä ja ymmärtääkseen. He olivat hänelle yhtäkkiä selviä ja
käsitettäviä, kuvastuessaan mustaa taustaa vasten.

"Kaikki me sille mahdumme, -- minä ja muut", hän ajatteli, ja
kummallinen alakuloisuus valtasi hänet.

"Maddisson", hän sanoi pannen kiinni ikkunan, "oletko sinä koskaan
ajatellut, miksi meillä on niin vähän luonteita?"

"Me emme syö kyllin", päätteli Pärt Maddisson.

Ants nauroi.

"Siinä on hitunen tottakin, -- on jumaliste!"

"Paitsi sitä, -- mitä luonteita?" jatkoi Pärt Maddisson. "Niitä, joita
yhteiskunnalliset rakennusmestarit tarvitsevat, niitä suorasyisiä,
oksattomia kurkihirsiä... Ovat nekin luonteita, ne pahkuraiset ja
kyhmyiset... Mepä kasvamme kaikki, mihin tuuli tuivertaa, otamme
ravintomme, mistä sattuu, vaikka suosta..."

"Sinä olet oikeassa", sanoi Ants, pöytää rummutellen.

"Minuapa pidetään täällä vasta pilkkakirveenä", hän alkoi puhua
itsestään, -- "kysy vaikka keltä, -- en muka pidä mitään pyhänä.
Haukuin pahanpäiväisiksi korporatsioonihommat."

"Mutta jos minä sinulle totta puhun", hän tunnusti, -- "minä heidät
sisimmässäni niin hyvin käsitän, ne samat, joita pilkkaan. Sillä juuri
värejä, -- niitä meiltä puuttuu, -- meillä on nyt kerta kaikkiaan
musta taustamme. Ja se on kuin värikäs sateenkaari heidän tummalla
taivaallaan, että he saavat ajatella värillisiä, kirjavia lakkeja,
-- ajoretkiä avonaisissa vaunuissa olutkoreineen, lasit kädessä. Ja
laulaa pitkien pöytien ääressä ikuisesti iloisia ylioppilaslauluja,
jotka ylistävät viiniä ja naisia ja ylioppilaan kultaista oloa...
Ja Tuomiovuoren alakentällä viettää remuisia Vappujuhlia, joitten
ilotulituksista koko kaupunki puhuu... Ja kaksintaistelut, -- palata
niistä kunniakkaina arpiniekkoina..."

"Niin, -- niin, 'frei ist der Bursch'... Mutta minä tietysti
tällaisilta nykyaikaisilta Don Quixoteilta riisun ritarivarustukset, --
se on minun tehtäväni, -- kuuletko, Pärt Maddisson."

Ulkoa, melkein ikkunan tasalta, kuului omituista, sointuvaa ääntä,
milloin hiljaa, haihtuvana, kuin pajupillillä piipoittaen, milloin kuin
kaukaisten urkujen humina.

Aina vaan sama sävel, sama yksitoikkoinen kolmisointu, ainoastaan
voima ja kaiku vaihtelivat. Niinkuin loppusointu jostakin suuresta
sävelsoitosta, joka kenenkään korvan kuulematta ympärillä helisi, mutta
josta vaan viimeinen sävel kuuluviin pääsi.

Molemmat jäivät tahtomattaan kuuntelemaan.

"Mikä se on?" kysyi Pärt Maddisson.

"Tuuliharppu", Ants vastasi.

"Ilma itkee", hän lisäsi, mutta veti samalla suunsa pilkalliseen
hymyyn, ikäänkuin sanojensa pehmeyttä peläten.




19.


Huhtikuun lopulla meni Mihkel Raudjalg kerran ullakolle mehiläisiä
katsomaan, jotka sinne oli tuotu talviteloille. Ontot puunrungot
talvehtivat asukkaineen puutarhassa, mutta uusmalliset pikkutalot
olivat kaikki rivissä ullakolla.

Raudjalg lähestyi keltaiseksi maalattua mehiläistaloa, naputti
hiljakseen.

Kumea, uninen surina kuului vastaukseksi, ja aukolle ilmestyivät
laiskat, tunnustelevat tuntosarvet, joita seurasi kömpelöliikkeinen,
ruskea ruumis, sitten toinen sekä kolmas...

Raudjalg meni toisen luo, taas kopahutti.

Ei kuulunut vastausta, pieni, keltainen talo oli vaiti.

Raudjalg, pahaa aavistaen, koputti vielä kerran.

Sitten hän varovasti aukaisi kannen, -- tyhjäksi syötyjen mesikennojen
keskelle, pesän sisimpään soppeen, olivat mehiläiset kokoontuneet
kuolemaan hidasta nälkäkuolemaa, kaikki yhdessä sykkyrässä,
kuolemassakin koettaen suojata toisiaan ruumiillaan.

Raudjalan valtasi alakuloinen tunne.

Jotakin oli mennyt hukkaan hänen vaivoistaan, hänen kättensä työstä.

Miksi se tällä kertaa niin kipeästi koski, vahinkohan ei ollut
itsessään niin suuren suuri?

Hän avasi ullakon luukun lukeakseen uudelleen Antsin kirjettä, jossa
Ants ilmoitti saaneensa viran Pensan kaupungissa, ja astuvansa siihen
jo heinäkuun alussa.

Raudjalg luki lukemistaan, kunnes ei enää ymmärtänyt sanojen sisältöä.

Raudjalg vanheni nopeasti kerran alkuun päästyään. Hän oli merkillisen
kauan säilynyt, mutta nyt valkenivat parta ja hiukset muutamassa
kuukaudessa.

Hän oli hajamielinen, opetuksessaan välinpitämätön. Öisin hän ei saanut
unta, vaan oli muuttanut vakituisesti takakamarin sohvalle, ettei
äitiä häiritsisi. Mutta ei hän sielläkään koko yötä pysynyt, kynttilä
kädessä hän kulki pitkin koulutupaa, istahti opettajatuolilleen,
tyhjiä penkkejä tyhjin silmin katseli. Joskus istui harmoonion ääreen,
sormillaan koskettimia tapaili, jaloin polkematta pitkiä kappaleita
soitteli, joita ei muitten kuulo tavoittanut kuin hänen omansa.

Karttaa hän usein tutki ja mittaili matkaa Tarton ja Pensan välillä.
Mutta se ei siitä lyhentynyt, vaan pysyi yhä viitenä vuorokautena.

Kevättalvesta hänen unettomuutensa vihdoin kävi siksi sietämättömäksi,
että äiti sai hänet lääkärille. Lääkäri koputti ja tutki hänet
perinpohjin, kaikki oli tervettä hänen raudanrakenteisessa ruumiissaan,
joka ei ollut vielä yhtäkään tarttuvaa tautia potenut, sydän ja keuhkot
kuin nuorella ikään. Lääkäri oli kahden vaiheilla, vihdoin kysyi,
polttiko Raudjalg.

Nyt tuli ilmi kotipalturit ikkunan alla, ja aamusta iltaan savuava
piipunnysä.

Lääkäri kielsi jyrkästi tupakoimisen ja käski äidin pitää huolta siitä,
että kieltoa todella noudatettaisiin.

Siitä asti olivat Raudjalan rakkaat tupakkavehkeet lukon takana, ja
avain äidin taskussa.

Kesäkuun loppuvaiheilla tuli Ants hyvästiä heittämään.

Hän viipyi muutamia päiviä.

Kerran järjestäessään takakamarissa isän kirjahyllyä hän sai käsiinsä
paksun paperin isonkirjan ja sinikantisen vihkon välistä.

Hän aukaisi sen levälleen pöydälle. Se oli sukupuu, jonka isä kerran
oli Antsin lapsuudessa piirtänyt.

Sen monihaaraiset oksat yhtyivät kaikki tyveen, johon isän selkeällä
käsialalla oli piirretty: Ants Mihkel Raudjalg.

Ants muisti selvästi juhlallisen tunteen, joka hänet oli vallannut,
kun isä ensi kerran hänelle oli sukupuuta selittänyt, -- kuinka hän
oli kunnioituksella katsellut oksien mutkikkaita haaroja ja pitänyt
ansaitsemattomana kunniana, että hän, pieni pellavapää poika, oli koko
komean paperin keskipisteenä.

Jotain juhlallisuuden tunteesta oli vieläkin jäljellä.

Tämä oli siis hänen aateliskirjansa, orja-aatelia. Seitsemän polvea
työ-orjia, -- se kuului joltakin, niinkuin, -- niinkuin -- ruoskan
läjähdykseltä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi ja seitsemän.
Ja seitsemännen takana kahdeksas tietysti. Puu haaroittui yhä, kasvoi
yhä pitemmäksi, puhkaisi rungollaan seitsemänsatavuotisen orja-ajan ja
lakaisi latvallaan pakanuuden vapaustaisteluja.

Mutta sen tyvessä oli pieni, mitätön puumerkki, -- ennen aikojaan
väsynyt virolainen koulupoika, -- ja se oli hän, -- Ants Raudjalg.

Yhtäkkiä hän oli näkevinään kuin pitkässä jonossa esi-isänsä,
seitsemän, kahdeksan polvea taaksepäin, -- kaikki moision työ-orjia.
He astuskelevat hitaasti ja peräkkäin moisiota kohden, kullakin
veroviljasäkkinsä selässä. Säkit ovat raskaat, sentähden ovat kaikkien
selät köyryssä. Viimeisenä kulkee hänen vaarinsa, josta isä hänelle
usein on kertonut, hänellä on pitkä, kellanvalkea tukka, joka valuu
hartioille.

Antsista tuntui, kuin olisi hän mennyt toisen luota toisen luo, pitkin
riviä, ja puhutellut heitä kutakin.

"Minkätähden olen minä väsynyt, minä, Ants Raudjalg, -- teidän
jälkeläisenne niin ja niin monennessa polvessa?"

"Minkätähden en ponnahda pystyyn, kun minut painetaan alas?"

Mutta ei kukaan vastaa hänelle, ei edes käännähdäkään, he vaan kulkevat
ja veroviljojaan kantavat, selät köyryssä.

Viimeisenä vaarivanhus, josta isä joskus oli kertonut, että hänet oli
moision tallinpenkillä pahanpäiväiseksi pieksetty, niin että hän vielä
ikäloppuna selkäänsä arasteli, yksin kylynsä kylpi ja saunassa arpensa
vihtoi.

Silloin se äkkiä hänelle selvisi, hän pui heille nyrkkiä, he olivat
siihen syypäät, työ-orjat, jotka olivat käyttäneet hänelle tulevan
voiman, olivat sen hikenä vuodattaneet moision pelloilla ja niityillä.
_Hänelle_ tulevan voiman, hänen omaisuutensa, hänen laillisen
perintönsä.

Eivätkä ainoastaan he olleet syypäät, vaan isäkin, joka ensimäisenä
sivistyksen portaille kohosi. Se oli liian suuri hyppäys, liian
suuri voimainponnistus, josta kokonaiset sukupolvet saivat kitua.
Hänen vaariansa pieksettiin ilman lakia tallinpenkillä, mutta hän,
pojanpoika, tutki itse samaisia lakeja yliopistossa.

Hänen väsymyksensä oli koko hänen heimonsa väsymystä, entisten
sukupolvien eläessä kerääntynyttä väsymystä. Sitä väsymystä he
kuihtuivat kuten soilla harmaatuohiset koivut maan liikaa märkyyttä.

Ants taittoi kokoon paperin ja pani sen paikoilleen.

Nyt se siis oli hänelle selvillä.

Harmaitten silmien väliin vetäytyi vako, samanlainen kuin isällä, --
vakaantui sijalleen ja jäi siihen eikä enään entiselleen siliytynyt.




20.


Eräänä aamuna Ants oli noussut tavallista varhemmin mesikennoja
kokemaan. Mehiläiset olivat pari viime päivää häärineet kukkivassa
vadelmapensaikossa, ja hän tahtoi saada puhdasta vadelmamettä.

Oli kirkas poutapäivän aamu hänen astuessaan puutarhaan.

Vadelmapensaikon takaa, aidan nurkkauksesta oikeni pitkä, ohut sauhu,
ja tuttu kotipalturin tuoksu pisti nenään.

Vasten tahtoaan hän astui pari askelta lähemmäksi.

Omenapuun alla, puoleksi lahonneella penkillä, joka melkein peittyi
korkeaan ruohoon, istui isä hartaasti piippuaan imien. Vihreä valo
leikitteli hänen valkeilla hiuksillaan, hän oli paitahihasillaan.

Jotain entisestä lapsellisesta tyytyväisyydestä kajasti hänen
kasvoillaan, jotka muuten näyttivät vanhentuneilta ja riutuneilta.
Jotain uskomattoman juhlallista ja totista oli hänessä, mutta kaiken
sen alta ikäänkuin pilkisti vahingonilo siitä pikku huvista, jonka hän
vastoin kieltoa ja varkain oli itselleen hankkinut.

Ants aikoi hiipiä yhtä hiljaa pois kuin oli tullutkin.

Mutta kovaksi onneksi sattui isä juuri sinä hetkenä sivulle
katsahtamaan.

Hän hätkähti, kopahutti vaistomaisesti penkin laitaan yhä savuavan
piippunysänsä ja kopeloi taskuaan sen sinne kiireesti kätkeäkseen.
Mutta samalla hänelle kävi selväksi, että hänen salaisuutensa oli
tullut ilmi, hän punastui, nousi häpeillen heikkouttaan, avuttomasti
Antsia katsellen, odottaen moitteita ja ilmiantoa.

"Minä vaan vähän tässä, -- öh -- hm -- vähän tässä..."

"Niin, niin, isä, -- polta sinä vaan rauhassa, en minä usko, että se
unettomuus siitä johtuu."

Ants sanoi sen nopeasti ja muuanne katsellen.

Isä ensin hämmentyi, mutta sitten yhtäkkiä kirkastui ja iski Antsille
silmää:

"Etkö sinäkään sitä usko? -- johan sitä silloin sanoin, että ei se
siitä, vaikka lääkäri ei ottanut sitä uskoakseen, sitä piippua vaan
hoki."

Ants vakuutti vielä kerran.

Isä kaivoi piippunsa takaisin.

"Tahdotko tulta, isä?"

Ants sytytti tikulla piipun, isän myhäillessä tyytyväisenä.

"Älä sinä, poika, sentään niille hameväille siellä sisällä huoli
hiiskahtaa, niillä on aina sydän kurkussa."

Ei, ei, -- se jäisi heidän miesten välille koko asia.

Ants riisui mehiläistakkinsa ja muut varustuksensa penkille, sanoi
toiste kokevansa mesikennot.

Hän lähti kävelemään.

Pääsyy oli, että hän tahtoi pois isän läheisyydestä, niin selvä ja
varma tunne hänellä oli siitä, ettei isä kauan enää eläisi.

Se, mitä hän kerran oli pitänyt sulana mahdottomuutena, pyhyyden
häväistyksenä, oli kuitenkin tapahtunut. Koti ei ollut entisellään. Isä
oli vanhentunut ja murtunut, ja teräs hänessä oli hiljakseen pehmeäksi
sulautunut.

Ants nousi läheiselle loivalle harjulle, jonka toinen rinne oli
tuoksuvana apilaspeltona.

Kaukaa katseli häntä kolme kirkasta suonsilmää.

Se oli maisema, joka eroittamattomasti oli hänen sieluunsa piirtynyt,
-- etäisiä ja synkkiä kuusimetsiä, hentoa koivikkoa, matalia kukkuloita
ja niitten välillä umpijärviä.

Mitä meistä tulee? Lantaa Venäjän loppumattomille pelloille.
Senkötähden olemme syntyneet ja kasvaneet, että meidät tapettaisiin
kolerankylväjinä jossakin Venäjän kaukaisessa syrjäkylässä tai että
taomme vieraan kansan poikien päähän: ich bin, du bist, -- taikkapa
vaihteeksi: amo, amavi... Taikka niinkuin hän itse, joka oli tuomittu
vihreäverkaisen pöydän ääressä muuttumaan osaksi säännöllisestä
virkakoneistosta...

Ilman muuta yhteyttä kotimaahan kuin virolaiselle ylioppilasseuralle
lähetetyt vuosimaksut.

Jotka muuten voi jättää lähettämättäkin.

Mutta Ants Raudjalan silmiin kohosi tällainen kuva:

Toisia on tuleva, meitä voimakkaampia, meitä vaatimattomampia,
epä-itsekkäämpiä, jotka eivät halveksi mitään tointa, joka voi heidät
kotimaahan kiinnittää. Jotka eivät kammoa siivoustyötä, ylöskäärityin
hihoin, vaan jättävät jälkeläisilleen elonkorjuujuhlat ja karkelot
kypsät rypäleet hiuksissa.

Kylväjiä on tuleva, kyntäjiä ilmestyvä, ei vaan niitä, jotka auransa
takana astuvat ja siemenen mullan syliin heittävät, vaan jotka huutavat
huutonsa tuuleen tai sydämiin, kuinka kullekin on suotu.








End of the Project Gutenberg EBook of Ants Raudjalg, by Aino Kallas

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ANTS RAUDJALG ***

***** This file should be named 57332-8.txt or 57332-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/5/7/3/3/57332/

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.