The Project Gutenberg eBook of Muistoja ja kuvitelmia
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Muistoja ja kuvitelmia
Author: Aino Ackté
Release date: September 28, 2025 [eBook #76943]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1916
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTOJA JA KUVITELMIA ***
language: Finnish
MUISTOJA JA KUVITELMIA
Kirj.
Aino Ackté
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.
SISÄLLYS:
1. Olin nuori, näin unta
2. Suhde
3. Sormukseni
4. Rakkautta
5. Kuolleitten sielu minulle puhuivat
6. Ja niin hän kuoli
7. Faleron »Parempaa maailmaa kohti»
8. »Soitto on suruista tehty»
9. Hymni Gramofoonille
10. Inhimillisiä liittoja
11. Olen valokuviani polttanut
12. Uni
13. Ikuinen kaipuu
14. Muotokuva
1. OLIN NUORI — NÄIN UNTA
Olin nuori. Elämä oli juuri auennut minulle häikäisevässä loistossaan
ja ihanuudessaan. Näin silloin kerran unta:
Kuljin kevyenä, ketteränä, valkoisiin, ohuihin silkkihuntuihin
verhottuna. Astuin hiljalleen ylöspäin nousevaa tietä, keskellä
rannatonta kenttää, jota peittivät valkoliljat ja tummat ruusut.
Rämmin, suloinen tuuli liikkui viehkeästi ympärilläni, tuoden
tullessaan kukkien hurmaavat tuoksut. — Olin onnellinen.
Oikeassa kädessäni pidin leveälaitaista, himmeää kultamaljaa; kun
tarkastelin sen kuperaa pohjaa, huomasin, kuinka sen keskeltä hiljaa
sihisten pyrki joukoittain esille pieniä käärmeenpäitä. Yhä ulommas
metallin sisästä ne venytteleivät, ja pianpa jo sini vihreitä,
liukkaita käärmeitä kiemurteli maljan laitoja kohti, yli reunojenkin.
Jähmetyin pelosta. Oi Jumala — miten inhoittavaa! Hätääntyneenä koetin
heittää maljan kauas kädestäni, mutta kauhistuen tunsin, että se
olikin takertunut siihen niin lujasti, etteivät sormeni päässeetkään
metallista irti.
Jo nousi minussa tuska, sillä näin, kuinka käärmeet luikerrellen,
kiillellen matelehtivat yhä pitemmiksi, kohdistaen minuun myrkylliset
katseensa.
Kylmä hiki kihosi otsalleni, ohimoilleni, kun samassa jostain korkealta
kuulin heleän äänen minulle puhuvan:
»Käy suorana ja nosta käsivartesi suoraan ylöspäin. Käärmeet ovat
pyrstöistään kiinnitetyt maljan pohjaan, josta eivät pääse sen
kauemmas, mutta niin pitkiksi ovat ne sentään jo kasvaneet, että jos
vähänkin kallistat maljan reunaa toiselle tai toiselle puolelle,
ylettyvät jotkut sinun käsivarttasi pistämään. Hidas kuolema on heidän
puremassaan. He ovat kateellisten sieluja. Varo itseäsi!»
Ja minä koetin kulkea niinkuin ääni käski, suorana, pitäen käsivarttani
korkealla, eivätkä käärmeet näin minuun ylettyneetkään.
Vähitellen jänteeni kuitenkin väsyivät. Malja kävi painavammaksi,
ja pelko ruumiissani uuvutti voimiani. Ponnistelin tahtoani aina
äärimmilleen, mutta hermoni uupuivat, käsivarteni vapisi ja — malja
kallistui.
Samassa tunsin pistoksen lihassani. Myrkky valui hitaasti suonia
pitkin ja levisi ruumiiseeni. Yhä useampia pistoksia tunsin, ja vereni
kylmeni. En tuntenut suurtakaan tuskaa, mutta vähitellen vaivuin
hervotonna horrostilaan. Polveni notkistuivat, pääni kallistui ja menin
tainnoksiin — ikuiseen uneen.
Ruusut ja liljat minut käärmeineni peittivät.
2. SUHDE
Komeassa linnassa korkealla harjanteen huipulla, oli muhkeat pidot.
Oli syksyn viimeinen iltapäivä. Keltaisten koivujen lomitse, joita
kultasi laskevan punakellertävän auringon äärimmäiset säteet, kimalteli
tuolla alhaalla, syvällä, kiiluvan järven pinta. Mutta sisällä kukkivat
orkideat.
Ulkonevan ikkunan syvennyksessä seisoi sulava nainen, kuuluisa
näyttelijätär. Rypäleitten tulistunut mehu oli sytyttänyt helakan
punan hänen poskilleen ja verhonnut hänen silmänsä ikäänkuin kauas
katsoviksi. Suonissa paloi kiimeä kaiho.
Häntä läheni mies, kookas ja komea, mies roteva ja voimakas — suuri
kirjailija.
He olivat tunteneet toisensa jo vuosikausia. Luontainen mieltymys oli
vetänyt heidät toisiaan kohti, henkinen työ oli vähitellen liittänyt
heidät yhä lähemmäksi toisiinsa. Mikä nerokasta miehen luomissa, sitä
naisen sielukas hengen siipi oli koskettanut — mikä ylevintä naisen
taiteessa, siinä miehen valamaa väritystä. Heidän henkensä olivat
miltei yhtä, ja silti — silti — he eivät tunteneet toisiansa täysin.
»Kun ajamme täältä pois, ajat sinä minun kanssani.»
»Hyvä», vastasi nainen.
Ja he nousivat siroille, korkeille rattaille. Hurjana juoksi alamäkeä
valkoinen, nuori hevonen, jonka kaviot singahuttelivat lunta korkealle
ilmaan — sillä talven ensimmäinen ilta oli tullut. Äkkiä oli se
peittänyt maan ja maisemat valkoiseen satuhuntuunsa. Kirkas, ihana,
kylmä kuu loi kalpean loistonsa yli kaiken.
Vasemmalla kädellään ohjasi mies tulista orhia, oikea käsi ryösti
naista. Hänen otteensa oli kiivas ja irstas, ja hän puri suudelman
naisen huuliin.
»Sinä sen tiedät — vuosia, vuosia olen sinua rakastanut. Sieluani olet
rikastuttanut, mutta nyt se ei minulle enää riitä. Sielusi yksin ei
riitä; meidän välillämme on kuilu. Minä tahdon sen tieltämme, ja sen
minä saan pois ainoastaan, jos annat minulle ruumiisi, niinkuin olet
uskonut minulle henkesi.»
Naista sanat polttivat; hänkin rakasti — rakasti tuota tuimaa miestä,
ja huumeessa hän jo lupautui. Täydessä antautumisessa kuitenkin vasta
täysi ehjyys, sopusointu, onni!
Ja he elivät mielettömässä nautinnossa monet päivät ja yöt; he
uneksivat yhdessä aistiensa pitkän ja sulomyrkkyisen unen.
Mutta kun he vihdoin siitä unestaan heräsivät ja tunsivat toisensa
täysin, huomasivat he, että heidän sielujensa ymmärtämyksen hieno,
salaperäinen verho oli hälvennyt kuin hämärä.
3. SORMUKSENI
Kauniit sormukseni! Kuinka teistä pidänkään! Ihastuksella teitä
katselen.
Valkosilkillä on sisustettu se suuri kotelo, jota pitelen polvillani
ja jossa te vierekkäin, monivärisinä säkenöitte. Istun huvilani
tilavalla kuistilla, jota tuoksuvat kukat ympäröivät. Lämpöinen on
kesäilta. Laskevan, kirsikanpunaisen auringon säteet teissä heijastuvat
tuhatvärisinä. Te kimaltelette lumoavina, niinkuin välkähtävä, heleä
päivä kesäisellä, autereisella merellä, te ihanat sormukseni! Teitä
rakastan.
Teitä rakastan kauneutenne takia, mutta ennen kaikkea siksi, että
jokainen, joka minulle sormuksen on antanut, on ollut minulle
tavallaan rakas, ja siksi, että kukin teistä puhuu minulle omituista
muistokieltänsä.
Sinä suuri punainen rubiini! Tiedän, miksi olet hiottu
sydämenmuotoiseksi. Vai oletko ennemmin veripisaran kaltainen? Sinut
sain kerran kaikkein kalleimmalta, jolle surua tuotin.
Ja sinä, tumma safiiri, jota kehystävät kahdet timanttirenkaat! Olet
hieno ja jalo kuin ruhtinatar... Sinut sainkin kuningattarelta!
Muistan tuon lennokkaan iltaman Pariisissa, ihanassa Castiglionen
palatsissa, joka aiheutti sen, että Espanjan entinen hallitsijatar
Isabella sinut minulle antoi. Olin laulanut hänelle, hänen
sukulaisilleen ja ystävilleen. Nimeltä ja näyttämöltä vain hän minut
tunsi, kun kutsui minut luoksensa, mutta sävelet avasivat välillemme
sydämien tien.
Hän oli jo vanha. Valtaistuimeltaan oli hän syösty. Tämä oli valkaissut
hänen tukkansa, köyristänyt hänen selkänsä, rypistyttänyt hänen
piirteensä, mutta hänen pienet silmänsä puhuivat minulle ymmärtämystä
ja ystävällisyyttä, ja iloni oli suuri, kun hän, mitään aavistamattani,
seuraavana päivänä lähetti minulle tämän kallisarvoisen sormirenkaan.
Kuningattaren antaman lahjan viereen on sattumalta joutunut
yksinkertainen kultasormus, jota koristaa ainoastaan kaksi ajan hiomaa
granaattia.
Tämä rengas on liian väljä sormiini, eikä sen aineellinen ja
taiteellinen arvo ole juuri mikään, mutta silti sitä toisinaan kannan,
ja aina sitä katsellessani sydämeni heltyy. Sieluni näkee silloin
Johannan, lapsuuteni parhaimman ystävän.
Nelivuotiaana häneen tutustuin. Vanhempani olivat silloin pitkiksi
ajoiksi siirtyneet vieraille maille, jättäen minut maalle erään
vanhan ystävänsä luo. Siellä olin Johannan löytänyt. Hän minua hoiti
ja rakasti ja lohdutteli, ja kun kävin vanhemmaksi ja hänet vuosien
jälkeen aina tuontuostakin jälleen tapasin, ilahutti hän minua
ennustelemalla minulle kuluneitten korttiensa avulla paljon sulhasia ja
runsaasti rahoja.
Vanha Johanna, palveltuaan uskollisena paikallaan yli kolmekymmentä
vuotta, kuoli. Silloin olin hänestä jo kaukana »laulutähtenä»
Pariisissa, mutta me emme kuitenkaan olleet toisiamme unhoittaneet, ja
kun Johanna oli tuntenut kuolon saapuvaksi, oli hän lähettänyt minulle
muistoksi ainoan aarteensa, sormuksensa, jota hänen karkea, työteliäs
kätensä aina oli kantanut. — Uskollinen Johanna! Miten rakas hän
olikaan minulle.
Katseeni hyväilevät helyjä. Tuossa Kristina Nilssonin lahjoittama
muisto, suloiset, monet timantit ympyröissä, siroissa
platinakehyksissä. Kivien loisto muistuttaa suuren taiteilijan
harvinaisia silmiä.
Oh kaunis kevät, kun tämän lahjan sain. Ihmiset ympärilläni näyttivät
onnellisilta, mutta minua painosteli suruisa tunnelma, sillä alhaiset
ihmiset olivat minulle tehneet vääryyttä.
Jo aivan nuorena ollessani, urani alkupäivinä, oli Kristina Nilsson
minut kutsunut luoksensa, mutta kohtalon oikku oli silloin, niinkuin
toisinaan myöhemminkin, tehnyt tyhjäksi kohtaamisemme.
Tiedän, että hän usein oli tullut sekä oopperoihin että konsertteihin
lauluani kuuntelemaan. Joskus oli hän minulle lähettänyt tuoksuvia
ruusukimppuja. Nyt vihdoinkin kerran sopi, että saimme tutustua
henkilökohtaisesti. Mainehikkaan laulajattaren jalot piirteet ovat
aina minussa herättäneet ihailua. Nyt minua miellytti hänen sinisten
silmiensä vieläkin nuorekas, vilkas loisto; hänen puheensa minut vallan
tenhosi.
Leppoisaa, joskin samalla jännittävää, oli kuulla hänen puhettaan omista
loistopäivistään ja taiteellisista mielipiteistään.
»Ma très chère Ackté, sen teille sanon», puhui hän, »teitä suuresti
ihailen. Ja jos teille toden sanon, ihailen teitä siksi, että minun
mielestäni pariisilaiset aina niin oikeaan osasivat, kun väittivät,
että teidän äänessänne on niin paljon, joka muistuttaa minun omaa
mennyttä ääntäni.
Tämä ei kuitenkaan ole pääasiallinen syy siihen, että teitä aina
niin suurella mielenkiinnolla olen seurannut. Olen ennemmin tuntenut
henkisen siteen välillämme. Se mikä ennen kaikkea teissä minua
on lumonnut, on, että teidän sielunne aina on mukana siinä, mitä
kuulijoille annatte. Tämä oli aina minunkin pyrintöni. Minäkin aina
tahdoin antaa sieluni siinä, jota tarjosin, ja se taiteilija, joka
kerran sielunsa taiteessaan antaa, sen omatunto voi iäti pysyä puhtaana
ja rauhallisena.»
Hänen sanansa sattuivat sydämeeni.
Hetkisen kuluttua hän jatkoi:
»Tehkää minulle suuri ilo — tahdottehan? Ottakaa minulta muistoksi tämä
pieni sormus, jonka sormestani panen teidän käteenne. Sydämeni sen
teille antaa.»
Kyyneleet nousivat silmiini, ja mitään vastaamatta tartuin vanhan
laulajattaren käteen, jota suutelin.
Niin, niin, sormukseni, jokainen teistä, niin monta kuin teitä onkin,
on oma laatuaan.
Tässä helmi, suuri, valkoinen, minulle hymyilee — ja minun on niin
outo olla. Hän, runoilija, joka sen kerran minulle antoi muistoksi
pohjoismaitten ikivaloisista kesäöistä — minne olikaan hän lähtenyt!
Jotkut iloisat päivät oli hän ollut täällä Suomessa luonani, ja kun hän
oli lähtenyt takaisin maillensa, oli hän sähköttänyt minulle viimeisen
tervehdyksen. Nuo sanat: »Nyt päivä laskee» — muistan, kuinka ne
silloin sieluani värisyttivät, ja tänään ne ehkä vielä selvemminkin
sydäntäni sykähdyttävät, sillä aurinko laskettuaan nousee, mutta hän ei
palannut milloinkaan —
Armaat te kaikki muistorikkaat, kyynelten tapaiset helmet ja jalot
kivet minulle olette.
Hiljaa mietteissäni suljen kotelon. Jokin pyhä tunnelma täyttää
mieleni. Katseeni sattuvat vasemman käteni nimettömään sormeen, jota
himmeänä kiertää yksinkertainen kultarengas. — Ajatuksissaniko tuota
rengasta huuleni koskettivat!
4. RAKKAUTTA
Se mikä maailmassa on kaunista, ei saa olla pysyväistä; jos joku
ihminen on onnen saanut omakseen, ei hän saa sielunrauhaa, ennenkuin
hän itse sen onnensa on pirstaleiksi murskannut.
Kahdelle ihmiselle koitti onni, sillä he rakastivat toisiaan — ensin
ikäänkuin leikillä vain, mutta vähitellen yhä syvemmin. Ulkonainen
kauneus ja sopusuhtaisuus heidät aluksi veti toisiinsa, mutta kuta
lähemmäksi he tulivat toisiaan, sitä hartaammaksi heissä kävi halu
oppia tuntemaan toistensa sisällisiäkin ominaisuuksia.
Heillä oli kummallakin jo koko matka elontietä takanaan. Vähitellen he
rupesivat urkkimaan toistensa menneisyyttä, ja koska he koettivat olla
keskenään suorat, eivät he salanneet sitä alhaista, minkä he kuluneen
elämänsä kauneuden seasta löysivät. — Mutta kuta enemmän he kaivelivat,
sitä selvemmin he huomasivat, että paheet olivat monin verroin
runsaammat kuin hyveet.
Naisen elämä oli ollut hurja, miehen samoin. Mies oli kasvatettu
ankarien, miesten säätämien katsantotapojen mukaan, ja siksi oli
hänellä, omasta mielestään, ollut täysi oikeus rajuun elämiseen,
jotavastoin nainen oli käyttäytynyt alhaisesti rikkoessaan ihmisten
jumalallisia siveyslakeja.
Naisen pyhin toive oli päästä tämän miehen vaimoksi, mutta mies ei
katsonut voivansa maailman edessä tunnustaa omakseen naista, jolla oli
hämärä menneisyys. Puhuttuaan siis aluksi naiselle tulisia rakkauden
sanoja, otettuaan, saatuaan häneltä minkä tahtoi, jätti hän hänet
vihdoin siihen. Samassa kuoli myös hänen rakkautensa, eikä hän enää
ajatellut tätä naista, vaan otti muita.
Nainen oli myöskin kaivellessaan huomannut, ettei mieskään ollut
niin häikäisevän ihana, kuin miksi hän hänet aluksi oli havainnut.
Tosin vieläkin, kun hän vain maailman kauneinta tahtoi nähdä, hän
muisteli rakastettunsa silmiä, noita ihmeellisiä, mutta ajattelipa
hän joitakuita luonteenominaisuuksia, niin hän huomasi suuresti
erehtyneensä.
Niinpä hän oli luullut tuota miestä ihmiskunnan rohkeimmaksi, mutta
olikin huomannut hänet kehnoksi, halvaksi pelkuriksi. Suuria sanoja
oli mies käyttänyt, mutta niiden jyskeen alta ei ollut löytynyt kuin
itsekkyyttä ja kaameaa tyhjyyttä. Henkensä herkintä, parhainta,
jalointa oli tuo nainen runsain määrin hänelle tarjonnut, mutta
tunnottomana oli mies tämän kaiken mukavuussyistä kylmäkiskoisena
syrjään karistanut.
Kaiken tämän ja paljon muuta oli nainen huomannut. — Eikö hänenkin
rakkautensa silloin tukehtuisi, kuolisi nopeasti, niinkuin oli
syntynytkin? — Eipä tahtonut.
Hän käveli kauas santaiselle saaristorannalle, istuutui siihen.
Hänen kummallakin puolellaan kasvoi pari ihanaa, tuuheata leppää,
joiden tummanvihreät, kiiltävät lehdet aivan hänen edessään muodostivat
pehmeän, kevyen katoksen. Kaarekkaasta aukosta, jonka niiden oksat
yhtyessään muodostivat, avautui ihana näköala. Meri tyynenä niin kauas
kuin silmä kantoi, siellä täällä saaret suuremmat ja aivan pienet,
etäällä taivas ja vesi toisiinsa häipyen. Kaikki ilmassa, vedessä,
oli harmaata, ei vivahdustakaan muuhun väriin, yksinomaan valkoisesta
mustaan ja mustasta valkoiseen, valoisimmasta kaikkein synkimpään.
Ilmassa liikkumatonna sateinen sumu.
Rannalla katsoo nainen, katsoo ja ajattelee, ja hänen mielensä on
harvinaisessa värillisessä sopusoinnussa luonnon kanssa. Itku velloo
hänen rinnassaan. Kaikki on niin hiljaista; ei kuulu tänne tuon etäällä
soluvan mustan veneen airojen soutu — vain jokin hyvin kaukaa saapuva
sileä aaltonen vaaleanvihreän kaislikon kautta vierii, loiskahtaa
hiljaa ja huoaten menehtyy hänen jalkainsa juurella.
Hän kysyy uudelleen itseltään: »Eikö rakkauteni tukehdu, eikö
milloinkaan? Rakastettuani olen oppinut halveksimaan, eikö edes se voi
sielussani kaihoani haudata?» — Ei — ei — naisia on, joissa ei edes
inho voi sydämen lämmintä kiintymystä sammuttaa. —
Hän yhä istuu, on hiljaa kuni luonto, eikä huomaa kuinka sumu
hiipivänä, hienona sateena on ruvennut laskeutumaan, pienen-pienoisilla
helmillään häntä kastellen.
5. KUOLLEITTEN SIELUT MINULLE PUHUIVAT
— — — Ja minun sieluni oli synkkä, oli yksinäinen. Vastatuulet,
ihmisten ynseys olivat siihen suruleimansa painaneet — ja rintani oli
pakahtua.
Oi, mistä löytää toinen, jolle saisi huojentaa raskasta
tunnelmataakkaansa, joka osaisi osaaottavalla sanalla sen tasata ja
sitä lieventää!
Kuljin keskellä elämää. Katsoin vasemmalle, katsoin oikealle, etsin
joka suunnalta, mutta ei ollut läheisyydessäni sitä, jolla olisi ollut
aikaa minuun edes ohimennen katsahtaa. Kaikki kiirehtivät ohitseni
omissa mietteissään ja omissa toimissaan.
Nousin portaitani. Ehkä kodissani löytäisin ystävän, joka ojentaisi
minulle kätensä. Mutta autio oli kotini. Vain kuolleet esineet puhuivat
minulle salaperäistä muistojensa kieltä.
Vaivuin istumaan. Sattumaltako tuossa vieressäni virui muuan avoin
vihkonen — jonkun unohdetun konsertin tekstikirjanen. Otin sen
konemaisesti käteeni ja luin:
Onnettomasti syntynyt.
Kanteletar.
Liekö minua luoja luonut,
Vai lie synti synnyttänyt,
Vai käski oma osani,
Kova onni ohjaeli
Kaikki huolet huolimahan,
Kaikki sutut sureksimahan.
Kaikki kaihot kantamahan.
Silloin synnyin mie poloinen,
Konsa kaikki huolet syntyi;
Silloin kasvoin mie katala,
Konsa kaikki kaihot kasvoi;
Korkenin kovaosainen,
Konsa kaikki koitopäivät.
Parempi olisin ollut,
Soriampi syntymättä,
Kasvamatta kaunihimpi.
Niinpä niin. — Tätä samaa olin minäkin ajatellut, tuntenut. Juuri omat
sananihan nuo tuossa olivatkin.
Mietteissäni nousin ja jouduin pianon eteen. Muuan Dyveken
laulusarjan säe tuijotti vastaani. Katseeni tarttuivat nuotteihin,
sormeni sattuivat pianon koskettimiin, istuuduin, soitin eteenpäin.
Huomaamattani innostuin, syvennyin. Tässä ihmisen koko elämä, jolle
Drachmann runoillaan, Heise sävelillään ovat luoneet uudet, elävästi
sykkivät värit.
He ovat kuolleet — Dyveke, runoilija, säveltäjä — mutta heidän henkensä
ei ole kuollut. Heidän ajatuksensa, toiveensa, pettymyksensä, pyhimmät
tuskansa, ne tuossa vielä elävät ja minulle ne puhuvat taaskin juuri
minun omaa kieltäni!
Ja minä laulan ja lausun, ja sieluni soi, kunnes kyyneleeni helpoittaen
vuotavat ja minä tunnen, että kuolleitten sielut minulle haastavat ja
lohduttaen sanovat:
»Et ole yksin — et ole yksin —»
6. JA NIIN HÄN KUOLI
Linna muinaisaikojen, jylhä, ylevä, sinitumman virran vuolteesta
korkealle kohoava, on harmaaseen, vankkaan luotoon valettu. Rauniot
iäkkäät, iki-ihanat. Alas, pitkin muuria tulvivat vihreät ja
tummanpunaiset kasviköynnökset, koskettaen kiiltävää vedenpintaa.
Tuolla ylhäällä erään muurin raunioisella reunalla, keskellä säteilevän
auringon kultahehkua hän seisoo, tyttö kaunis, norja. Hän uhkuu
raitista voimaa, tiedotonta itsetietoisuutta.
Ympäröivän luonnon yliluonnollinen salaperäisyys ja rikas loisto
on hänen sielunsa kiehtonut, mutta sille sykkivälle elämälle, joka
tuskissa kituu, on hän tunnoton, sillä hän on vielä niin nuori. — Hän
ei vielä rakasta, eikä myöskään vihaa. Joskus vain, kun hän muureilta
katsoo tuonne syvälle, linnan juurelle, missä vesi niin synkänmustana,
hiljaisena virtaa, on hänen olonsa outo, ja silloin tuntee hän
värisyttävänä aavistuksena, niinkuin hänen valoisan, viileän sielunsa
syvimmässä liikkuisi kaipauksen, toiveitten salainen tulva.
Moni ritari on häntä lähestynyt. Hän on ollut heille suloinen, onpa
heille hymyillytkin, mitään heille silti antamatta. Mutta kun he
epätoivossa hänen takiaan ovat syösseet itsensä vetten syvyyksiin, ei
hän ole heitä ymmärtänyt, eikä liioin surrut.
Vihdoin on sentään prinssi hänet herättänyt, hänet lumonnut
komeudellaan, henkensä jalolla ylevyydellä.
»Minua seuraat täältä linnasta», puhui kerran tämä prinssi. »Annamme
virran viedä meidät yli salmen tuolle toiselle rannalle. Siellä avartuu
meille maailma, jossa velvollisuuteni minua kutsuvat. Sinne sinut
kerallani vien.»
Mutta neitonen epäröi. Tuo maailma se oli niin outo, hänelle niin
täysin tuntematon. Miten uskaltaa sinne lähteä. Eivätkö he mieluummin
voisi jäädä tänne, missä on niin kaunista, niin mukavaa ja tuttua!
Päästäkseen lähtemästä hän koetti keksiä jos jotakin, mutta prinssi
hänen huuliaan suudellessaan kantoi hänet sylissänsä rantaan. Tyttö
silloin kietoi käsivartensa prinssin kaulaan, mutta samassa hän jo
silti luisui hänen otteestaan eikä sitten mitenkään uskaltanut astua
päättävää askelta veneeseen, joka heidät yhdessä olisi kulettanut pois.
»Sinua pyydän, rukoilen viimeisen kerran. Elämäni hukkaat, ellet joudu
kanssani.» — Prinssi tarttui hänen käteensä. »Autan sinua. Jos tulet,
on elämämme oleva yhtä onnea vain, sen sinulle takaan.»
Mutta tyttö sulki itsepäisenä silmänsä eikä hievahtanut paikaltaan.
Hän tunsi nyt kätensä vapautuneeksi, ja kun hän hetken kuluttua avasi
silmänsä, hän huomasi, miten virta jo tuolla kaukana, kelmeän kuun
valossa, kuletti miestä, ainoaa, jota hän oli rakastanut. Hän tunsi
olennossaan elämänsä ensimmäisen tuskanpiston. Hän tajusi, että veri
valui jonnekin etäälle hänen aivoistaan, että outo kylmyys tärisytti
hänen ruumistaan, ja hervotonna, hiljaa hän vaipui maahan, linnan
kallioiselle juurelle.
Silloin, kun hän jonkun aikaa oli siinä virunut, tuli Kohtalo, kietoi
oikean käsivartensa hänen vyötäröilleen niin vahvasti, että hän
parkaisi kivusta. Sitten se nosti hänet ilman korkeuksiin, pyöritteli
häntä siellä kauan yhdessä kohdin, hurjinta, rajuinta helvetinvauhtia.
Neito tunsi tukehtuvansa. Hänen ahdistuksensa oli suunnaton, hänen
kipunsa sietämätön. Hän huomasi viimeisen hetkensä tulleeksi. Mutta
Kohtalo ei kuitenkaan sallinut hänen kuolla, eipä edes tainnoksiin
mennä, piti häntä vain juuri sen verran vireillä, että hän taisi tuntea
ylintä kärsimystä.
»Oi kiduttaja, helvetin henki — armahda — armahda! Eihän syntini ollut
niin suuri.»
»Sekä toisen että oman onnesi heitit luotasi. Se on suurimpia syntejä,
mitä ihminen voi tehdä, ja tekojensa seuraukset täytyy jokaisen osata
kantaa.»
»Mutta enhän voinut sitä silloin ymmärtää — olinhan niin kokematon
vielä. Samassa hetkessä kuin onneni heitin, tekoani jo kaduin — ja
kuinka katkerasti! — Oi päästä minut, anna minun edes hetkinen levähtää
— ja salli — salli minun nähdä hänet jälleen! Ehkä hän silloin minua,
vielä rakastaa ja pelastaa minut. Onhan katumukseni niin syvä ja tosi.»
Kohtalo hiljensi vauhtiaan, tuumi, mietti hetkisen.
»Tosin on määrätty, että kärsimysten tässä elämässä tulee olla monin
verroin suuremmat kuin ilot, synnin rangaistuksen moninkertaisesti
raskaampi kuin synti, mutta olethan jo kyllin kidutettu. Siksi,
olkoonpa menneeksi! Saat kerran vielä nähdä hänet. Jos hän silloin
tahtoo sinut omanaan viedä, etkä enää sielu kylmänä epäröi, silloin
jätän sinut hänen huostaansa. Mutta jos hän sinun takiasi on muuttunut,
huonontunut, eikä sinusta enää välitä —»
»Anna minun silloin kuolla, sillä elää rakkaus rinnassa, jota ei voi
saada, tyydytetyksi, on tukalinta, mitä elämä voi meille säätää.»
»Ymmärrän. Ellei hän sinusta enää välitä, annan sinun kuolla. Sen
lupaan.»
Linnanneitonen tunsi muutoksen tapahtuvan. Hän huomasi äkkiä
vaihtuvansa hienoksi maailmannaiseksi. Hänen piirteensä olivat kauniit,
mutta terävät, hänen silmissään kuvastui hämärä, väsynyt ilme, poskien
kalpeutta peitti herkkä tekopuna. Ihmisten seurassa hiipi hänen
huulillaan hymy, jonka avulla hän koetti salata sielunsa kaipausta
ja toivottomuutta. Öisin nukkuessa oli hänen vieressään veronaali,
pelikortit ja raamattu.
Eräänä iltana hän joutui kahden ystävättärensä ja erään
elostelijaherran seurassa varieteehen. Sali ei ollut suuren suuri
eikä pienen pieni. Erityistä taiteilijalavaa ei ollut. Siihen osaan
salia, joka oli yleisölle varattu, oli asetettu pieniä pöytiä ja niiden
ympärille tuolit. Toisella puolella loisti parkettilattia alastonna ja
kiilloitettuna. Ilma oli täynnänsä melskettä, soittoa ja sameaa savua.
Suurehkot, pyöreät, kalpeat lamput heijastivat katosta salaperäisyyttä.
Kerrottiin, että kuulun prinssin piti esiintyä tänä iltana tässä
varieteessa. Sitä ihmettä olikin joka taholta tulvittu katsomaan.
Ei aikaakaan, niin jo prinssi ilmestyikin — »Danilona».
Hänen itämaalainen pukunsa oli rikas, muhkea ja värikäs. Hänen
tummat silmänsä, joiden alla oli synkät kuopat, säihkyivät intoa ja
hekumallisuutta. Hänen heleänpunaisilla huulillaan oli nautinnoista
kulunut ilme, jota monet naiset rakastavat. Ja hän tanssi, tanssi
kuin hurja, kumpaakin käsivarttaan nojaten puoleksi juopuneitten,
irstaitten, ihanien tyttöjen hartioihin. Toisella puolellaan oli
hänellä näitä tyttöjä rivissä kolme, toisella kaksi.
Entinen linnantytär, nykyinen maailmannainen, katseli ja katseli.
Hän tunsi, kuinka rakkautensa nousi, mutta palavampana, elävämpänä,
mielettömämpänä kuin koskaan ennen.
Jo läheni tanssien tyttöineen »Danilo». Hänen, entisen lemmittynsä
pitsinen nenäliina oli sattunut putoamaan lattialle. »Danilo» sen
huomasi. Hän tunsi myöskin rukoilevan katseen. Äkkiä hän kalpeni,
päästi tytöt irti, syöksyi taannoisen rakastettunsa jalkojen juureen,
koskettaen huulillaan hänen korkeaa, läpikuultavalla silkillä verhottua
jalkarintaansa. Mutta samassa hän jo taaskin nousi ja oikaisihe
suoraksi, korskeana, kookkaana, loukatun itserakkauden hymy huulillaan.
Kylmänkohteliaasti kumartaen hän ojensi nenäliinan omistajalleen,
seisoi vielä hetken verran epäröiden, mutta viittasi sitten kädellään
ilotytöt takaisin luokseen ja tanssi, musiikin räikeästi soidessa,
heidän parvessaan pois, niinkuin oli tullutkin.
Naisen poskille oli noussut polttava, sinertävä puna. Äkkiä se
taas pakeni, ja hänen olentonsa kävi niin ihmeellisen vaaleaksi.
Silmäluomiaan hän tuskin jaksoi avatakaan — sen verran vain, että
ehti huomata ivahymyisen katseen, jonka hänen ystävättärensä
ymmärtämyksellä, salaa, keskenään vaihtoivat. Ja niin hän kuoli.
7. FALERON »PAREMPAA MAAILMAA KOHTI»
Makaan sairaana ja katselen, tarkastelen pitkään taulujäljennöstä:
meri, kivinen ranta, jossa hervoton, jäntevä, ihmisruumis pitkin
pituuttaan makaa eteenpäin kumarassa. Sen yläpuolella kohoaa
mahtavin siivin enkeli, voimakas ja sopusuhtainen, kantaen sylissään
nuorta, neitseellistä, kirkastettua olentoa, joka hurmaantuneena
onnellisuudessa ojentaa käsivartensa, koko olentonsa ylöspäin, kohti
valovirtaa, joka ylhäältä häikäisevänä jo ympäröi häntä.
Kerran — kauan, kauan aikaa sitten, kun olin onneton — katselin usein
tuota syvää, taiteellisesti niin täydellistä maalausta. Toivoin
innokkaasti minäkin kerran pääseväni, tämän sielun lailla, vapautuneena
väsytetystä ruumiistani, kohoamaan kovasta kivikkomaasta uuteen,
korkeampaan elämään.
Suruni on vähitellen minua runnellut, kunnes sekä se että minä itse
olemme muuttuneet. Taulu on joutunut toiseen paikkaan, missä harvoin
olen sen nähnyt.
Mutta tänään ovat katseeni jälleen aivan arvaamatta siihen sattuneet.
Mitä tämä taideluoma minulle nyt sanoo, mitä ajatuksia se sytyttää,
mitä se muistuttaa, millainen, minkä näköinen se on?
Niinkuin häipyvästä usvasta kohoava maisema kirkastuu minulle nyt tieto
siitä, että se on kuva minun taiteestani.
Tuo väsynyt, venytetty ruumis maassa on kova, uuttera, useinkin
toivoton työni, josta kuitenkin jonakuna päivänä nousee aivan
odottamattani tosi, kirkastettu, henkevöitynyt taide. Niinkuin janoava
sielumme, kohoaa tämäkin »maallisesta» jumalallista alkulähdettään
kohti.
Ja siinä hetkessä tunnen uuden työhalun virtana nousevan suonissani.
Janoan toimintaa, työtä täällä maan päällä. En enää toivo kuolemaa,
vaan haluan innokkaasti maallista elämistä, joka on tie ylimpään
autuuteen.
8. »SOITTO ON SURUISTA TEHTY»
Nuori kirjailija tahtoi naisen omakseen, mutta hän ei voinut häntä
saada sillä tavoin kuin olisi toivonut — vaimokseen.
Tuo nainen kuului hänelle sydämineen, haluineen, mutta laillisin sitein
oli hän toisen omaisuutta. Ja koska nämä siteet olivat sitkeät ja
niiden katkaiseminen olisi viattomille tuottanut tuhoa ja onnensurmaa,
päätti mies riistää rinnastaan rakkautensa.
Toivotonna, mutta tahtonsa lujittamana, hän nyt antautui, unohtaakseen
surunsa, luonnottoman kiihkeään työhön. Mutta sen sijaan että työ olisi
tuon rakkauden verhonnut unohduksen viileään huntuun, se vähitellen
pani kärsimyksen haavat yhä tulisemmin kirvelemään.
Kulkiessaan tuskan kuumeessa tuntui hänestä siltä, kuin hän ei enää
oikein tähän varsinaiseen maailmaan olisi kuulunutkaan. Luonnossa
ääriviivat äkkiä olivat selvinneet, värit tulleet vivahduksiltaan
rikkaammiksi, ihmisetkin ilmenivät heikkouksineen, jaloine piirteineen,
kuin kirkastettuina. Kaikki tuntui niin omituisen läpikuultavalta,
autereiselta; mikä oli kaunista, sitä valaisi lämmin loisto, mikä oli
synkkää, sitä tummensivat vielä syvemmät varjot.
Runoilijan suupieliin uurtui katkeria juovia, silmissä salamoi
terävyyttä; toisinaan niitä verhosi läpitunkematon ilme, kasvojen iho
kävi kellertäväksi, mutta aivoista, sielusta tulvi tulisia neronkukkia.
Henki kasvoi, mutta ruumis riutui.
Vihdoin hän oli uupumaisillaan. Hän tarkasteli nerontuotteitaan, mutta
katkeruus sielussaan luuli hän huomaavansa, etteivät työ eivätkä
mitkään kunniat olleet minkään arvoisia rakkauden rinnalla. Ne eivät
kyenneet estämään helvetin tulia syömästä hänen elinvoimiaan. Työ vei
ruumiilliseen kuolemaan, naisen omistaminen yksin vei elämään.
Ja yhdellä iskulla hän nyt kumosi jylhät, ylevät päätöksensä. Hänen
täytyi sittenkin, hinnasta mistä tahansa, saada tuo nainen, tuo ainoa,
ellei vaimokseen, niin silti täysin omakseen. Ja hän varasti nyt
salaa tuon naisen toiselta ja omisti hänet, tyydyttäen huumauksessa
pohjatonta janoaan.
Mutta velttous hiipi jäljissä.
Äkkiä taiteilijan tarmo laukesi. Aivojen herkkä läpikuultavaisuus
sakeni, tuska poistuessaan vei mukanaan mielikuvituksen huiman
lennon, ja vihdoin hän huomasi, minne vain silmänsä loi, maailman
pintapuoliseksi ja värittömäksi. Hänen luomiskykynsä oli onnen
saapuessa kadonnut.
Nyt hän ikäänkuin seisahtui ja katseli kysyvänä ympärilleen. Hieman
levotonna hän koetti haparoida aiheita sieltä täältä, mutta juuri kun
hän oli jonkun saavuttamaisillaan tai jo luuli saavuttaneensa, niin
se ihan hänen silmiensä edestä haihtui tyhjiin. Tuo nainen, ollessaan
hänen tuskansa, oli vienyt häntä ruumiillista kuolemaa kohti; nyt oli
sama nainen, ollessaan hänen onnensa, tullut hänen henkisen elämänsä
esteeksi.
Terveys palasi, mutta kipinä, innostuksen tuli ei syttynyt. Aika kului,
apua ei kuulunut.
Mies lähti vihdoin matkoille, antoi tuulten viedä aavoille merille.
Toiset olot toisivat varmaan uusia virtauksia, vapaampaa lentoa
ajatuksille — mutta turhaan! Yhä hänen sielunsa horrostila jatkui.
Ei, ei, hän ei voi näin elää kauemmin. Mitäpä elämästä, jos sen täytyy
jatkua sielullisessa velttoudessa.
Vihdoin hän joutui kesäisten metsien syvyyksiin, missä ikirauha
asustaa. Hän etsi juuri tätä yksinäisyyttä, yksinäisyyttä, joka on
suurten ajatusten luoja.
Hän kulki — kulki. — Korkeina, solakoina siinä seisoivat nuoret
hongat. Taivasta kohti ne tähystelivät, tuuheat latvat jo korkealla
päivän helteessä huminoivat. Niinpä hänkin oli aivan äskettäin vielä
voimakkaana ylöspäin pyrkinyt ja noussut — juuri hän. Miksi ei siis
vieläkin? Olihan hän parhaimmassa miehuutensa iässä!
Vaistomaisesti hän ojensi käsivartensa jännittäen lihaksensa.
»Risut maassa virukoot», hän huudahti vihdoin ylimielisesti, ja
antaakseen parempaa pontta sanoilleen hän potkaisi miehekkäästi hajalle
maassa olevan risuläjän, lennättäen käsillään risut sikin sokin. Ruumis
vaati raakaa työtä.
Mutta elottomia oksia heitellessä tulvahti häntä vastaan ummehtunut,
kolkko, homeinen haju. Käteen sattui nuori kuusi, kuusi, joka kerran
oli ollut nuori, sillä nyt siitä ei ollut jälellä kuin homeen ja mädän
peittämä runko ja neulattomat, hennot oksat. Syyttä tai tietymättömästä
syystä oli sekin kerran parhaimmassa, nuorekkaimmassa kasvussaan
katkaistu ja heitetty tuonne maaksi maatumaan. — Noinko hänkin jäisi,
tuollainenko olisi hänenkin uransa loppu? Muutko honkina pääsisivät
hänen ylitsensä taivasta kohti humajamaan?
Ei! Jo riitti onnea ja saamattomuutta. Ilossa ei ole tosielämää. Suru
se sittenkin yksin elämälle todellisen arvon antaa. Ja surun kautta hän
elämään taaskin pyrkii. Menehtyköön se, jonka hän jättää, menehtyköön
hänen oma ruumiinsakin, mutta sielu, henki, nerokkuus, taivaan lahja,
joka kuitenkin on ihmisen paras puoli, se nousee vihdoinkin taas uuteen
eloon ja kukoistukseen.
Ja hän palasi kotiinsa kuin kuumeessa ja erosi elämänsä rakkaimmasta.
Mutta runosta, jonka hän loi rakkautensa muistosta, tuli laulu, jonka
ihanuudelle ja surunsynnyttämälle kauneudelle ei löytynyt vertoja.
9. HYMNI GRAMOFOONILLE
Hän oli minulle kirjoittanut: »— olet väsynyt ja kyllästynyt — sinä!
sen huomaan, älä kielläkään. Mikä mielettömyys antautuakin noin
pitkälle kiertueelle — ja maaseutukaupunkeihin. Kuinka mahdollista
antaa yleisölle taidetta, tositaidetta, kun lavalle joutuu suoraan
provinssihotellin huoneesta!
Nyt seuraat neuvoani. Ainakin tässä meidän kaupungissamme, joskaan se
ei ole pienimpiä, asut luonani. — Huudahdat — kuulen sen. Koetahan
kerran heittää tekopyhyytesi!
Mitä välitämme ihmisistä, mitä tekee, että olen nuorimies, että
olen kaunis mies ja kuulu mies — tuo kaikki ei tule lainkaan sinua
häiritsemään, joskin tänne saapuessasi käyt kodikkaaseen kotiini
asumaan. Sinä tulet, siinä kaikki.»
Ja minä »tulin».
Suloisen lepoisa oli olo nuoren lääkärin kodissa. Lämpö huoneissa
tasainen, kalustovärit aistikkaat, lattioilla pehmeät matot, salissa
äärettömän, notkealehtisen palmupuun siimeksessä leveä, oivallinen,
tiikeriturkisten peittämä leposohva — kaikki pienimpään asti niin
tyylikästä, niin sopusuhtaista. Mikä parasta, täällä sain olla yksin,
yksin kera ruusujen, joita isäntäni oli minulle lähettänyt. Itse hän
päivät pitkät oli toimissaan.
Väsymys vain ei hellittänyt, päinvastoin. Tämä äkkinäinen, mukava olo
ikäänkuin höllenti jänteet, aivon, tarmon.
Tulipa päivä, jona minulla illalla oli ensimmäinen suuri konserttini
tässä koko tärkeässä kaupungissa.
Loikoilin aamuhameessani, en jaksanut, en viitsinyt pukeutua; eikä
toivettakaan siitä, että innostusta saisin edes sen vertaa, että
jonkinmoisella menestyksellä voisin esittää vaativan ohjelmani.
Tylsänä istuin salissa ja tuijottelin ikkunan läpi avaruuteen. Kuinka
katseeni lienevätkään liidelleet, sattuivat ne komeaan gramofooniin,
joka oli nurkkaan ikäänkuin häpeämään tyrkätty. Vaistomaisesti nousin
tarkastelemaan nuottilevyjä, joita huomasin viruvan viereisen kaapin
päällä. Niissä monet ja kuuluisat nimet.
Mitenkähän, jos panisin Kubelikin soittamaan Chopin'in iankaikkisen
nocturnen — eiköhän tuo juuri nyt sopisi mielialaani?
Heittäydyin hetkeksi sohvalle selälleni, käsivarret pään alla, polvet
koukussa, toinen sääri toisen yllä ilmassa keikkuen. Suloinen oli tuo
vanha nocturne; se ikäänkuin imi sielua jonnekin kauas ylöspäin. Pariin
kertaan täytyi minun se soitattaa.
Sen jälkeen suvaitsin antaa Geraldine Farrarin esiintyä ja laulaa
minulle ihka uuden italialaisen aarian, jota en ennestään tuntenut.
Ajatukseni lensivät Amerikkaan. Siellä kaunis Geraldine nyt kymmenen
vuotta oli oopperassa pitänyt paikkaani, josta vapaaehtoisesti
olin luopunut. Kaduinko? — ehkä — en sittenkään, ja kun muistelin
epätaiteellista uutta maailmaa, virtasi kylmä väristys pitkin
selkärankaani.
Kaunis, kirkas oli Geraldinen ääni, ja hyväntahtoisesti annoin hänenkin
toistaa numeronsa.
Jopa olin melkoisesti innostunut, ja joskin aika jo kului liian
pitkälle, konserttia varten kun oli valmiiksi pukeuduttava, en voinut
olla tarttumatta vielä kolmanteenkin laululevyyn.
Siinä Forsell, Forsell Carmenin toreadorina koko kirjavassa
komeudessaan! »John» esitti laulettavansa kaikuvalla, itsetietoisella
äänellä ja ryhdillä. — Hellyin helakkaan nauruun — näin hänet edessäni
siroine, vastustamattomine teatterisäärineen — kaikkien naisten
ihastus! Forsell toreadorina — hahahaa — mainiota, mainiota!
Kaikki väsymykseni oli äkkiä kuin poispuhallettu, ja kiireesti ryhdyin
juhlapukemiseni valmisteluun.
Ja juhlaksi muodostuikin konsertti. Kauniit sävelet, taiteellinen
esitys korvissani ja mielessäni, tahdoin minäkin esittää jotain
tositaiteellista ja lauloin, lauloin koko taidollani, tiedollani ja
sielullani. Ilta oli yhtä huumausta ja iloa vain.
Palasin konsertistani isäntäni — lääkärin — sekä muutaman hänen
ystävänsä seurassa. He olivat kaikki haltioissaan, niinkuin yleisö
konsertissakin oli ollut, ja hetkessä käski isäntämme avata
samppanjapullon, pari, kolmekin.
»Maljasi! — olit suurenmoinen.»
Naurahdin.
»Arvatkaapa mikä minut niin hyvälle laulutuulelle sai — sinä, katsoppas
tuonne — tuota sinun gramofooniasi. Tuosta se tuli; ja nyt, jos
tahdotte, niin soitatan teillekin jotain.»
Tuossa tuokiossa olinkin jo rientänyt koneen luo ja pannut sen
käyntiin. Se soitti meille »In der Nacht» — one stepin — tuon meille
kaikille niin »rakkaan».
»Muistoja, muistoja! Miten hupaista, tulehan niin tanssimme!»
Kaikki hyräilimme, lauloimme kuorossa gramofoonin mukana. Pyörtelimme,
juoksimme, kiertelimme kuin hurjat. Naurusta ihan kyyneleet vuotivat.
Yhä vaan soitto soi. Hullua, hurmaavaa tämä oli. Varsinkin kun herrani
kanssa samassa paikassa kymmeniä kertoja olin pyörinyt, tuntui siltä,
kuin jo aivan toisessa maailmassa olisin ollut. Vihdoin, täyttä kurkkua
nauraen, kaaduimme sylitysten leposohvan kukallisille tyynyille.
Joku joukosta samppanjalasi kädessä huusi minkä jaksoi:
»Eläköön gramofooni!»
10. INHIMILLISIÄ LIITTOJA
He ovat nuoret, iloiset, onnekkaat, ja kesä on kauniimmillaan. He
rakastavat toisiaan. Ei voi olla lempeä valtavampaa kuin on heidän!
Se on yksinäinen laadultaan koko avarassa maailmassa, niin nuorekkaan
hurja, niin lennokas, niin varma ja uhkarohkea.
He käyvät käsitysten ikäänkuin lentäen yli kukkivan maan. Pelloilla
heilimöivät lemuavat apilaat, kurjenmiekat, virnat, ruusuruohot;
pientareilla ylenevät jäykkinä, korskeina punakat piikkiohdakkeet.
Päivä paahtaa, luonto huokuu tyytyväisyyttä. Tuulen hengettäret
hivelevät ihmislapsia, joiden ympärillä, heidän kulkiessaan, korennot
ja perhoset leikkien kaartelevat ja toisiaan ajelevat.
Tuolla jo on lehtimetsä! Laulaen se tulee heitä kohti. Kauemmas,
honkaisille salomaille he eivät pyri; pehmeä on täällä sammalten
koristama kallioinen maaperä. Heidän allansa hymyilee järvi. He
nauravat, kisailevat, suutelevat toisiaan, ovat rakastuneet. Kaikki on
yhtä elonhurmiota.
Heidän pyhitetty liittonsa tulee kestäväksi. Ikuisesti on heidän
onnensa pysyvä, jatkuva muuttumattomana. Elämän ja iankaikkisuuden läpi
he tulevat toisilleen kuulumaan, yksin vain toisilleen!
Näin he uskoivat.
Ja onnea näkyikin riittävän kautta vuosien; rakkaus kantoi yli
vastusten, jopa tuskienkin.
Kuitenkin kyllästyminen jo alusta alkaen piilossa väijyi, kunnes
se uskalsi, niin aivan, aivan huomaamattomasti hiipien lähennellä.
Jokapäiväisyys haihdutti hellävaroin onnellisuuden kultaisen, hennon
hehkun, pyyhkäisi sitten kovemmin käsin pois sydämen hellyyden,
kaiverteli vihdoin terävin kynsin keskinäistä ymmärtämystä ja
luottamusta, horjahutti sen vankkaa pohjaa. Lopulta se, niinkuin
meren uliseva hyrsky, raateli, survoi hiutaleiksi jalojen tunteitten
viimeiset tähteet —
Nyt he seisoivat kurjina, kylminä, köyhinä. Tuskinpa enää osasivat
muistollakaan onnenpäiviään, ja pingoituksesta sitkeät siteet räminällä
katkesivat.
Heidän tiensä erosivat.
Mies jatkoi hieman tyrmistyneenä tavallista, varmaa uraansa. Nainen
otti kierrelläkseen vietteleviä, epävarmoja rotkopolkuja, kiitipä
sitten yli aavojen vetten, joutui kauas kotoisilta mailtaan. Maailmalla
hän kohtasi toisen miehen, joka häneen mieltyi. He mieltyivät toisiinsa
kumpainenkin.
Elämää olivat he jo kokeneet. He seisoivat tosin vielä sen
keskihelteessä, mutta myrskyöissä olivat he jo karaistuneet,
vankistuneet. Kuumeentapainen tunnelma kuitenkin heidät yhdisti,
elon mahla ei vielä ollut tyrehtynyt heidän suonissaan. Jonkinlainen
kiihoittunut onni tuli heidän osakseen, mutta he eivät milloinkaan
voineet unhoittaa, ettei elämä ole vain leikkiä. He tajusivat tuon
tunnetun totuuden, että kukin sielunsa syvimmässä on ja on iäti
oleva auttamattoman yksinäinen. Varsinkin he painoivat mieleensä,
ettei mikään maailmassa voi olla pysyväistä, ettei pidä mihinkään
täydellisesti luottaa.
He rakastivat toisiaan, mutta lakkaamatta he silti itselleen ja
toisilleen vakuuttivat, että heidän suhteensa ei tule olemaan kestävää
laatua. He toistivat: avioliitossa voi olla pitempiaikaista, tasaista,
pysyväistä onnea, mutta miksi antautua niin vakavaan liittoon, koska
sen loppu kerran kuitenkin on niin varmasti taattu! Vapaan liiton
yhteiskunnallisesti luonnoton laatu ja luonne myöskin jo itsessään
kantaa pirstautumista, mutta koska tällaisessa suhteessa ei anneta
vannottuja lupauksia, ei liiallisia pettymyksiä myöhemmin myöskään voi
ilmestyä. Ja voipa vapaassa sopimuksessa olla välkähtäviä riemuhetkiä,
yliluonnollisen ihaniakin.
Aika kului. Riemuhetkiä heillä oli välkähtäviä, yliluonnollisen
ihaniakin, joskaan niissä ei ollut ensi lemmen puhdasta, huimaavaa
lentoa.
Aina kuitenkin jokin levottomuus, jonkinlainen kiihoittunut pelko heitä
värisytti ja yhä he puhuivat rakkautensa lopun tulosta. Mutta kuta
kiihkeämmin he sen lopun tuloa kuvittelivat, sitä hermostuneemmin,
intohimoisemmin he toisiinsa takertuivat. Jokapäiväisyyden vainoliekit
eivät koskaan päässeet heitä kärventämään, ja kuinka he elivätkään,
syventyivät heidän tunteensa syventymistään.
Vihdoin he huomasivat ihmeekseen, että tästä hitosta, josta he
oikeastaan eivät olleet mitään sen suurempaa toivoneet, olikin
muodostunut heidän elämänsä kauimmin rehoittava, monivärisin onnenkukka.
11. OLEN VALOKUVIANI POLTTANUT
Olen seisonut uunin ääressä ja polttanut vanhoja valokuviani. Silmät
haaveillen liekeissä, ajatukset maailmalla. Konemaisesti aina uuden
kuvan olen heittänyt tuleen edellisen seuraksi. Mutta kuolleista
elämään herätti katseeni yksi noista kuvistani. Sen ilme huulien
ympärillä oli niin merkillisen elävä, sen hymy niin ihmeellisen eloisa.
Liekit liehuivat kuvan ympärillä, söivät sen reunoja, nuolivat sen
sydäntä, yhä vain tuo huulien hymy oli sama. Vihdoin ne liekit tekivät
lopun kuvasta, mutta hymy vielä hiilloksessakin eli.
Tuossa oli kuvani, tässä minä itse — mikä eroitus? Noinhan minäkin
elämäni läpi kuljen hymysuin. Liekkejä ympärilläni, jotka koettavat
turmella kaikkea elävää, josta elän, liekkejä usein sielussani, jotka
taitavasti jäytävät sydänjuuria ja survovat rinnan toivottomaksi —
ja silti, aina sama hymy, pakon ja tottumuksen kaikkea pettävä hymy
huulilla. — Vieläköhän hiilloksenakin hymyilen!
12. UNI
Mies ja nainen rakastivat toisiaan luvattomasti.
Lämmin, helakka oli kesäpäivä. He kulkivat huumeessa, rinnatusten,
vuoristossa, ylös harjannetietä, jota reunustivat ruskearunkoiset
männyt ja sinipunertavat, auringonpaahtamat kanervikot.
Heitä kiihoitti halu. »Oi katso», sanoi mies, »mikä tuolla, tuon
pitkän, leveän penkin päällä, ylhäällä harjanteen laella, tien
varrella!»
»Missä? — Vai tuolla. Miten kummallista! Täynnänsä pikkulintujahan on
tuo penkki. Miten somaa; riennetäänkö katsomaan!»
Hän naurahti hieman lyhyesti ja hätääntyneestä He kiirehtivät
tavoittelemaan pikkulintuja, mutta heidän mielessään oli penkki.
Tuskin olivat montakaan askelta astuneet, kun näkivät sivulta, suurten
kivien lovesta, omituisen olennon nousevan.
Hän oli keskikokoinen mies; paksua, palleroista yläruumista kantoivat
vaaleansinisiin kääreihin kierretyt, laihat sääret. Pää oli pullea
samoinkuin ruumis, poskia peitti lyhyt, musta parransänki, silmät
mulkoilivat ikäänkuin sivulta väijyen.
»Mikä tuo on! Miten vastenmielinen olento! Se kiertää meitä kohti
ikäänkuin meitä vaanien. — Jo lähenee. Hyi, mikä seura — astukaamme
tieltä sivulle.»
»Niin, tuolta lohkareelta voimme hypätä alas. Siinä on sitten toinen
tie. Jos annat kätesi minulle, et satuta itseäsi. Hyppäys ei ole sen
pitempi.»
He hypähtivät alas ja tulivat uudelle tielle, joka oli autiompi,
kylmempi, epätasaisempi. — Mutta kun he varovaisuuden vuoksi
katsahtivat taaksensa, oli tuo sama mies yhä heidän kintereillään.
»Mikä olet? Mahdatkohan olla kateellisten ihmisten tekemä tuonen henki,
jonka nimeksi on pantu 'yleinen mielipide'!»
Mies ja nainen kiirehtivät kulkuaan ja seisoivat pian suuremman,
ammottavan kuilun partaalla. — Mutta samassa jo outo mieskin oli
tuossa, ihan heidän jäljissään.
»Ei auta muu kuin pyrkiä tuonne alaspäin, yhä pakoon. Tosin on nyt
välimatka pitempi kuin äsken, mutta siellä pohjassa näen lumen
peittävän maata sen verran, etteivät jäsenemme alasmennessämme voi
loukkaantua kiviin. — Varo vaan, kun astumme askeleen avaruuteen,
että kätemme eivät pääse luisumaan irralleen toisistaan. — — — Oh,
Jumalan kiitos! Se onnistui, ja joskin nyt lumi takertuu jalkoihimme
ja hiljentää vauhtiamme, pääsemme nyt pois tuon ilkiön silmien alta.
Jaksathan vielä?»
»Jaksan, jaksan aina kuolemaan —»
Mies juoksi pitkin askelin ja veti kädestä naista, joka kylmästä tuskin
enää taisi jäseniään liikuttaa. He vilkaisivat taaksensa.
Tuossa tuo hirviö yhä vain heitä seurasi. Pitkäkyntiset kouransa se
ojensi heitä kohti, silmät kiiluivat kuin verenjanosta, hengitys
läähätti, hirmuhampaat irvistivät hajallaan.
»Rakas, rakas», sanoi mies ja tarttui naista vyötäisiin. He seisoivat
äkkiä korkealla, jäisen vuorenhuipun kärjessä. Heidän alleen oli
ilmestynyt ääretön lumimeri. Hanget kylmät, mutta pehmeät.
»Ethän pelkää, omani? Tämä kiitäminen ilman läpi ahdistaa henkeä.
Vauhti ikäänkuin vääntää ruumiin vyötäisistä poikki — sen olen unessa
pudotessani kokenut — mutta jos koetamme puhua toistemme kanssa
lakkaamatta, niin emme sitä niin huomaa.»
Ja niin he tekivät. Voimakkaasti he kiertäytyivät viimeiseen lujaan
syleilyyn ja suorina he yhdessä syöksyivät alas ilman läpi.
»Tulkoon nyt kuolema — ja nyt se tuleekin. Kesähelteistä rakkautta emme
koskaan saaneet, mutta silti me toisiamme, yksin toisiamme rakastamme.
Jäätykööt ruumiimme, silti tulisina palavat sielumme.»
Niin he puhuivat, ja kun he olivat kiitäneet avaruuden kautta,
vaipuivat he syvälle lumihankeen, yhä syvemmälle, syvemmälle. Ja he
tunsivat, kuinka heidän syleillessään heidän jäsenensä jäätyivät. Mutta
heidän sielunsa sulivat autuaallisuudessa yhteen.
13. IKUINEN KAIPUU
Kesäaamu. Vaaleansinisilkkisessä makuuhuoneessa herää nainen. Pieni
kello on jossain helähtänyt; norja, sorea palvelijatar on saapunut,
tuoden tullessaan pienten pitsiliinojen koristamalla hopeatarjottimella
höyryävän teen ja lämpöiset herkkuleivokset.
Palvelijatar vetää toisistaan erilleen raskaat verhot ikkunain edestä,
jotka hän avaa, ja samassa tulvii niiden kautta muhkean rakennuksen
altaaneilta tuhansien kukkasten hunajainen tuoksu. Aurinko täyttää myös
hetkessä äsken vielä pilkkopimeän huoneen, kiehtoen hehkullaan naisen,
joka venytteleikse untuvilla.
Hän lepää tuossa hiljaa, kädet ristissä päälaella, ahmien suviaamun
suloa. Hänen olonsa on mukava, mutta hän ei huomaa sitä itse, tuntee
ainoastaan, että jokin surutunnelma hiipii mielessä. Tuo tunne ei ole
hänelle outo, sillä se on ollut hänen seuranaan syntymästä saakka.
Vihdoin hän nousee, käärii ympärilleen pehmoisen silkkivaipan, pistää
valkoiset jalkansa siroihin, kultakankaisiin sandaaleihin. Häntä
odottaa viereisessä huoneessa, tilavassa marmoriammeessa, hajuvesillä
sulostettu, lempeä kylpy.
Hänen pukupöydälleen on siroteltu herkullisia kaunistushelyjä,
erilaatuisia kalpeankellertäviä norsunluuselkäisiä harjoja ja esineitä
aistikkaine kultanimikirjaimineen. Kimallellen tyylikkäästi hiotut
kristallipullot tarjoavat kallisarvoista sisällystään — kauneutta,
nuoruutta. Kaikkea tätä hienostunutta ihanuutta heijastavat suurehkot
kuvastimet, joiden ääressä nainen istuu kauan, ikäänkuin huvikseen
itseään taiteellisesti kaunistellen. — Mitä hän ajattelee? Onko hän
onnellinen?
Ei, hän ei ole onnellinen, sillä yhä jokin painostaa hänen mieltänsä.
Mikä? Miksi? — Hän ei sitä itsekään tiedä.
Onhan hänen elämänsä ollut harvinaisen rikas. Velttoudessa hän ei
ole sitä elänyt; hyvillä töillä, jaloilla harrastuksilla on hän sen
täyttänyt. Eikö tuo sitten ole kyennyt hänen mieleensä uurtamaan alati
kestävän ja elävän tyytyväisyyden juovaa?
Ajoittain on hänellä, niinkuin kaikilla, ollut suruja, syviäkin, mutta
tällä haavaa ne eivät häntä vaivaa. Juuri nyt ei mikään erityinen
ahdistele hänen sieluaan. — Lohduton on suru, jolla ei edes ole
olemisen syytä!
Ja päivä saapuu tuoden mukanaan kaiken hyvän, minkä se
ylellisyysihmiselle on voinut varata — ystäviä, imartelijoita,
huvituksia, taiteellista työtä, kulttuuritoimia ja nautintoja jos
jonkinlaisia.
Aika kuluu, siinä kaikki, ja ehtoo on jo tulossa. Sen kera uutinen.
Nainen saa arvaamatta tietoonsa, että hän on tullut pohjattoman
rikkaaksi. Toisinaan on häntä kaivellut huoli, riittäisivätkö hänen
varansa ajan pitkään siihen ylellisyyteen, johon elämä on hänet
totuttanut. Nyt hän siis on siitäkin pelosta päässyt.
»Ajatelkaa, ajatelkaa» — huudahtavat hänen tuttavansa — »mikä
harvinainen myötäkäyminen! Miltä tuntuukaan onnen saapuessa?» Nainen ei
voi vastata, hän ei saata puhua sanaakaan — hän vain hymyilee.
Vihdoin pääsee hän yksin metsään päin kulkemaan. Hän käy poikki
kukkivien kenttien, pitkin nuorekasta puistokujaa, seuraa
mielipolkuansa.
Hän astelee verkalleen syvissä mietteissä. Välistä hän seisahtuu,
kääntyy, katsoo taaksensa.
Tuolla rauhallisena ja rikkaana lepää hänen kotinsa. Tuuheissa ryhmissä
siellä täällä viihtyvät erilaatuiset lehtipuut; alempana ääretön,
viettävä puutarha ja heinäniitty, missä väki häärää oivallisten
työmuurahaisten tavoin. Loitompana, järvelle päin viertävällä rannalla
seisovat, aivan kuin taiteilijan järjestäminä, monet ja monenlaatuiset
kartanoon kuuluvat rakennukset. Melkein kaikki ne ovat punavalkoisiksi
maalatut. Viehättävä on tämä suomalainen taulu. Se mieltä viihdyttää ja
ihastuttaa, — mutta naisen pää kallistuu rintaa vasten kuin surussa.
»Olen onneton ihminen», puhuu hän itselleen. — »Niin, niin, minulla
on kaikki maailmassa niin suloisessa muodossa, kuin sen vain voin
itselleni toivoa. Miksi en siis ole onnellinen? — Olenko kiittämätön?
— En, en. Ymmärrän hyvin, mikä armo on tullut osalleni. Tiedän kyllä
panna tälle arvoa, mutta minkä minä sille mahdan, etten sittenkään,
mikä saapuneekaan, voi tuntea todellista iloa ja onnellisuutta! Minä
olen _syntynyt_ onnettomaksi, ja minkä lahjana täällä maan päällä
saankin, se ei voi korvata sitä, jota minulle syntymässä ei annettu,
luonnetta, jossa asustaa sielun sisäinen rauha.
Sisällinen rauha, luontainen tyytyväisyys ja hilpeä mieliala on suurin
lahja, jonka Luoja voi ihmiselle varata — niin varmaankin on — mutta
sitä en minä ole saanut, se ei ole ollut minulle tässä elämässä suotu.
Mitä teenkään, asustaa minussa ikuinen, selittämätön kaipuu.»
Huomaamattaan on nainen nostanut päänsä korkealle. Hänen silmänsä
tähystelevät vaistomaisesti kaareutuvaa taivasta, ja katseessa kiiluu
tuska.
»Pian on elämäni sammuva. En käsitä, kuinka tuo on tapahtuva, mutta
uskon kuitenkin, että se kuoltuanikin jatkuu — tulee jatkumaan
loppumattomiin. Oi Herra, Jumala suuri», kysyy hän aivan kuin
armoa anoen, »täytyykö sieluni käydä rauhatonna läpi rannattoman
iankaikkisuudenkin?»
14. MUOTOKUVA
He tutustuivat toisiinsa taiteilija-päivällisillä.
Oli etelämainen, kesäinen syysilta. Suurten, avonaisten ikkunain kautta
tulvi Pariisin katuelämän erikoinen, lumoava humina. Se sekaantui
taiteilijain vallattomaan ilta-iloon sitä ärsyttäen, yllyttäen.
Sattumalta he olivat joutuneet vierekkäin pöydässä istumaan,
tuo mainehikas maalari, neljäkymmenvuotias maailmanmies, kaikki
valloittava, ja neiti, nuori näyttelijätär, joka aivan äskettäin oli
singahutettu kuuluisuuden häikäiseville, kultaisille kukkuloille.
Vieraina toisilleen olivat he silti jo kauan toisensa tunteneet.
Nainen tiesi ennestään, että tuo mies oli komea, kaunis, hienosti
sivistynyt, täydellä antaumuksella alati innostuva naistenihailija.
Mies oli kuullut, että nuori näyttelijätär oli ihmeteltävä. —
Olikohan mahdollista, että hänen puhtautensa oli yhtä tosi kuin
hänen lahjakkuutensa! Ihmeellistä kyllä, että heidän puhellessaan,
nauraessaan, tuon naisen olemuksesta ikäänkuin tuulahti jotain
raitista, uutta. Pitkä, solakka, sulavaliikkeinen hän oli — ja mikä
miellyttävä puku hänellä oli yllään! Tuo valkoinen, vaaleanpunertava
musliinihame monine, kevyine volangeineen johti mieleen äsken
puhjenneet, tuoksuvat ruusunkukkaset.
Illan ihanuus, jalot juomat, taiteilijain vallaton vapaus, lämpö,
valaistus, hilpeys, sulautuivat sopusuhtaisuudeksi. — Joku
taiteilijoista soitti valssin, jonka surunvoittoisa intohimoisuus
kaiveli sielun juuria, herätti, yllytti tulisia tunnelmia.
Maalari oli hetkeksi vienyt tanssiin äsken keksimänsä aarteen, tuon
nuoren naisen. He pysähtyivät, heittäytyivät vierekkäin sohvalle
istumaan.
Mies sanoi: »Teidän kätenne ovat kauniit — saanko ne maalata?»
Nainen vastasi hymyillen: »Saatte.»
Mies sanoi: »Teidän silmänne ovat maailman ihanimmat — saanko ne
maalata?»
Nainen vastasi: »Saatte.»
Ja monet hetket syntyivät tästä hetkestä.
Kuulu maalari maalasi nuoren näyttelijättären, mutta ei oikeastaan
hänen ulkomuotoaan, mieluummin hänen sielunsa, sellaisena kuin hän
luuli sen aavistavansa.
Korkealla, kivisessä rakennuksessa, Pariisin syrjäisessä reunassa,
sijaitsi atelieeri. Pitkät hetket, ajatukset etäällä, taisi
nuori nainen sen ikkunoista katsella ulos, kauas, yli muinaisten
vallihautojen, yli kenttien ja puutarhojen. Vapaana hän sai täällä
olla, puhella, nauraa, lauleskella, tuskinpa hän oikeastaan itsekään
huomasi, mitä hänen lähimmässä läheisyydessään tapahtui — tunsi
ainoastaan hyvin viihtyvänsä, että jokin miellyttävä ympäröi häntä.
Miellyttikö tuo mies häntä? — Miellytti, tietystikin. Tunsihan hän
toisinaan ihan selvästikin, miten jonkinlainen lämmin, keskinäinen
ymmärtämys heidät veti toisiaan kohti. Ja joskus nuori nainen ajatteli:
»Niin, niin —. Me sopisimme mainiosti kaikin tavoin toisillemme, mutta
tunteemme eivät ole sitä laatua, että ne vuoria voisivat siirtää
— ja koska esteitä on, ja niin suuria, miksi antaa edes hetkeksi
mahdottomuuksien juolahtaa mieleen!»
Joskus he joutuivat keskenään syviin taiteellisiin keskusteluihin.
Toisinaan sitten täytti atelieerin juhlallinen hiljaisuus, jossa ei
kuitenkaan ollut mitään painostavaa. Silloin tuo nerokas mies antautui
sieluineen, kaikkineen taiteen valtaan. Silloin se kauneus, ylevyys ja
syvyys, jonka hänen mielikuvituksensa siitä loi, minkä hänen maalliset
silmänsä näkivät, ikäänkuin itsestään, hänen kättensä ja pensselinsä
kautta muodostui todellisuudeksi. Nämä hetket olivat noita pyhiä,
yksinomaan taiteilijoille sallittuja, noita korkeita inspiratsionin
hetkiä, jotka jännittävät hengen siinä määrin, että ruumis värisee ja
uupuu.
Äkkiä saattoi maalari sitten heittää pensselinsä, maalivehkeensä ja
katsoa pitkään malliaan.
Kerran hän sanoi:
»Tiedättehän, mikä minut kuuluisaksi teki?»
»Muistan, tiedän; tuon nerokkaan miehen muotokuva se oli.»
»Sitä miestä minä ihailin. Hän oli miltei isällinen ystäväni. Tosi
harrastuksella hänen kuvansa tein.»
Hetken kuluttua maalari jatkoi: »Mitä olen sen jälkeen tehnyt? — Siitä
on nyt kymmenen vuotta!»
»Olette tehnyt monta ihastuttavaa kuvaa.»
»Niin, niin — tiedän. Olen tehnyt paljon sekä kaunista ja hyvää että
huonoa — ja aina kiiteltyä! Mutta minulla itselläni ei ole ollut
töitteni tuloksesta suurtakaan tyydytystä. — Te olette vielä niin
nuori, teillä ei urallanne ole vielä ollut taisteluja ja taiteellisia
tosikoettelemuksia. Te ette ehkä siis voi aavistaa miltä esimerkiksi
tuntuu tieto siitä, että kerran nerokkuuden lähteet ovat tulvineet
avoinna, että on luonut jotain, jolla on ikuisuuden leima — ja sitten
senjälkeen ei koskaan, koskaan enää mitään sentapaistakaan.
Joka kerta kun ensimmäisen suuren voittoni jälkeen olen tähystänyt ja
pyrkinyt korkealle, olen katkeruudekseni huomannut, että säännöllisesti
olen joutunut yhä matalammille kukkuloille. Pelolla, joka vähitellen on
muuttunut suruksi, vihdoin vaihtunut kauhuksi, olen itseltäni kysynyt,
eivätkö sitten milloinkaan enää taivaan portit minulle avaudu? Enkö
milloinkaan enää ulotu ihanteellisuutta tavoittelemaan? Minä kuolen
pian — sillä tiedän, etten tule kauan elämään — enkö sitten edes yhden
ainoan kerran sitä ennen vielä pääse taiteessani uudelleensyntymään?
—Ja nyt!»
»Nyt?»
»Luulen että tuo uudelleen syntyminen minussa on tapahtunut.»
Mies nousi äkkiä, tuli nuoren naisen luokse ikäänkuin hänet
syliinsä sulkeakseen. Nainen silloin nopeasti otti hänen kätensä,
lämpimästi niitä pusertaen, mutta samalla hän vaistomaisesti, miltei
huomaamattansa väistyi taaksepäin.
Hieman katkera hymy piirtyi maalarin suupieliin.
»Älkää pelätkö», sanoi hän alakuloinen sävy äänessään. »Tiedättehän,
etten mitään teille tee, etten ketään niin kunnioita kuin teitä. Te
olette ainoa nainen, joka olette minua vastustanut — kuinka en teitä
kunnioittaisi — ja kuinka juuri tämä ei olisi vetänyt minua puoleenne
enemmän kuin iloisuutenne, viisautenne, tai mikään muu.
Käykää nyt tänne katsomaan!»
Hän seisoi kauan hiljaa kuvaa tarkastaen.
»Te näette tuon hienon vartalon, hennot, pitkäsormiset kädet,
kulttuuri-ihmisen hienostuneen ulkomuodon. Mutta mitä näette silmissä?
Mistä luulette tuon kalpean ihon johtuvan? Onko teille itsellenne tuttu
se vastustetun himon tuli, joka katseessa säihkyy? Näettekö innon, joka
siinä palaa? Silmissä kuvastuvat samalla perikato ja taivas, sillä
sielussa taistelevat vallasta puhtaus ja intohimot — ja — puhtaus
voittaa. Puhtaus teissä kaiken voittaa!
Vastatkaa, tunnustakaa vihdoinkin kerran, että olen salaperäisen,
harvinaisen olentonne aavistanut ja oikein ymmärtänyt. — Näyttämöllä,
toisten luonteita ja tunteita tulkitessanne, olen luullut näkeväni oman
sielunne välkähtävän. Kaikkialla olen teitä tutkinut. Käytöksessänne
minua kohtaan olen teitä silmälläpitänyt. Olenhan oikein luonteenne
aavistanut? Eihän ihminen siinä määrin voi pettyä? Olisinko suurimman
työni rakentanut valheelliselle pohjalle!»
Nuori nainen seisoi hiljaisena, kalpeana. — Hänen teki mieli itkeä.
Ehkä hän oli pettänyt, mutta tahallaan hän ei ollut sitä tehnyt.
Suurta, syvää kiitollisuutta hän tunsi tuota miestä kohtaan, joka oli
niin paljon rikasta ja arvokasta hänelle antanut ja joka niin paljon
kaunista oli tahtonut hänessä nähdä. Hennoisiko hän milloinkaan hänelle
uskoa mitään, joka ehkä voisi häntä loukata, tuottaa hänelle surua?
Vihdoin hän sanoi kuitenkin aivan hiljaa: »Rakas ystäväni — minun on
niin vaikea olla. En tiedä oikein itsekään, minkälainen on luonteeni.
En tiedä, olenko intohimoinen — ehkä — olen kai. — Olenko puhdas -—
ehkä sitäkin tavallani olen. Mutta ovatko nämä ominaisuudet hyveitä —
paheita? Ken voi sitä varmuudella sanoa. Te pidätte, ymmärtääkseni,
intohimon paheena, puhtauden hyveenä, ja te luulette minussa näkevänne
kauneimman, kun puhtaus voittaa halut. Mutta eivätkö meissä niin
hyveet kuin kaikki paheetkin oikeastaan riipu siitä, mitä luonteemme
syntymässä on perinnöksi saanut, ja siitä, mitä kohtalo sitten meille
tiellämme on varannut? Oikeastaan hyveen ja paheen käsite riippuu
siitä, kuka arvostelee, kenessä sitä arvostelee, ja usein voi kaikella
olla niin aivan luonnollinen syy, että sen yksinkertaisuutta hämmästyy.
Salaperäisyys, jota esimerkiksi minussa olette luullut huomaavanne,
ehkä yksinkertaisesti johtuu siitä, että — olen rakastunut. Olen
rakastunut mieheen, joka on meistä kaukana ja jota ette tunne.»
Nainen ei uskaltanut katsoa mieheen, joka hänen vieressään seisoi, ja
hänen ääneensä oli tullut katkennut kaiku. Mies seisoi liikkumattomana.
Hän oli peittänyt kasvonsa käsillään.
Äkkiä hän oikaisihe, sanaakaan sanomatta kulki reippaasti, miehekkäästi
muutaman askeleen edestakaisin huoneessa. Sytytti sitten savukkeen ja
katsoi vihdoin pitkään nuorta naista.
»Te rakas ihminen», sanoi hän lopulta lämpimästi. »Mitä oikeastaan
tekeekään, että tuskalleni nyt on tullut loppu, mitä siitä, jos elämäni
nyt menehtyy! Jaloin taidetuotteeni, paras omasta itsestäni, se, mille
korkeimman arvon annan, se nyt kuitenkin tuolla liinaisella pinnalla
elää ja on pysyvä. Ja kerran te kuitenkin sen uuden elon minulle
annoitte. Iankaikkisesti olen teitä siitä kiittävä.»
Ja hän hymyili, tuo suuri mies, mutta hänen silmissään kiilsi
kyyneleitä.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTOJA JA KUVITELMIA ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
