Voimaihmisiä

By Ain'Elisabet Pennanen

The Project Gutenberg eBook of Voimaihmisiä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Voimaihmisiä

Author: Ain' Elisabeth Pennanen

Release date: June 22, 2025 [eBook #76351]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1906

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VOIMAIHMISIÄ ***

language: Finnish




VOIMAIHMISIÄ

Kirj.

Ain' Eliisabeth Pennanen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1906.






      Omistan esikoisteokseni
      ystävälleni
      Väinö veljelle




SISÄLLYS:

Takkatulen ääressä.
Rouva U:n huone.
Esi-isien puu.
Hellevi hakee tulitikkuja.
Vauhti kiihtyy.
Jumalien pettäjien sunnuntai.
Lauvantai-ilta.
Soittaja puistossa.
Harrastuksia.
Ristolan vinttikamarissa.
Kesällä.
Hellevi kirjoittaa rouva U:lle tanskaan.
Koira saattaa Helleviä Ristolasta.
Teatterihirviö ja satupoika.
Nälkäpeto ja merenneito.
Risto.
Lepoaika.
Kapellimestari "hyppää harakkaa."
Tuuli puhaltaa.
Kappelissa.
Kaksihäntäinen ryöppyruhtinas.
Vieras.
Hellevi saa kaksi heinänkortta.
Alhainen-elämä 1-3.
Irma Rooth.
Hauta.




TAKKATULEN ÄÄRESSÄ.


Hellevi Kolarila kohenteli pienessä huoneessaan pesävalkean hehkuvia,
hiiltyviä puita. Tehtävä miellytti häntä. Uunitulen hoidon anasti hän
aina palvelustytöltä itselleen.

Keinutuolissaan istuskellen, silmät tulikielien hävitystä seuraten,
saattoi hän miellyttävimmin hiljaa mietiskellä erikoisalaansa:
sydäntarinoitten hehkumista, aina ensi tuohisen hulmahtamisesta
viimeiseen hiipuvaan hiillokseen...

Niin oli Hellevinkin nuoren tyttösydämen monta tunnetta, mieltymystä
ja ihastusta tullut ja mennyt. Ne olivat hänen sepitetyn metsälampensa
suurisilmäisiä runo- ja satulapsia, jotka soutelivat valkosilla
joutsenilla mustaa vettä. Hän oli elänyt tietämättään sielun kauneuden
haihtuvimmista sävelistä, väreistä ja tuoksuista. Sai hänen päivänsä
elämältä ainoankin sydämellisen sanan, kauniin silmäyksen tai
lemmekkään hymyn, siitä kehitti kiihkeä mielikuvitus ikuisen onnen. Hän
upposi outoihin syviin silmiin, hoipertui kaartuville täysille huulille
ja... todellisuus hukkui. Untensa kammioissa oli hänellä kylliksi
notkeata savea ja siroja talttoja... siellä syntyivät ne ihmiset, jotka
hän luuli ilmielävinä maailmalla kohdanneensa, ja ne olivat kaikki
voimakkaita, rakastavia, ihmeellisiä... suurempia kuin hän... vaikeita
loistotekoja suorittaen, saavuttaisi hän vihdoin niiden korkean
suosion...

Niin että jokainen, joka kehittymättömän tytön syttyvissä silmissä oli
kaunis muodoltaan, kantoi myös aina ruumiinsa temppelissä... jotain
hiljaista pyhää... jota täytyi hengittämättä kumartaa... Sellainen tuli
hänen rakkaaksi haamukseen ja aika, päivät, viikot, vuodet vierivät
lemmekkäässä, ihanassa seurustelussa tuntemattoman kanssa...

Ei onnellinen tietänyt, että nämät näkymättömät imivätkin verta, saivat
sielun ja elämän hänen omasta laadustaan ja lahjoistaan.

Ei tuntenut nuori muuta maailmaa kuin omansa siinä, missä hänen
tunteensa heräsivät...

Mutta... niinkuin hänen pystyvalkeansa palaneet puut, usein, liian
usein romahtivat hänen jumalainsa ja puolijumalainsa särkyvät kuvat.
Pyhimykset putosivat pylväiltään, kolistelivat sopimattomasti ja olivat
maassa viruen tavallisesti irvikuvia ja inhoittavaisuuksiakin. Ne
olivat tehneet jotakin sellaista, joka koski kovin, kovin kipeään... ja
kummastuneen Hellevin täytyi pysähtyä ja aavistaa vieras aines, toinen
veri... ruma totuus... kammoten nähdä, kuinka kylmät matelijat
luikertelivat limaisilla sananjaloilla siellä, missä hän oli odottanut
hehkuvan etelän ruusujen puhkeevan.

Senjälkeen epäili, halveksi, pelkäsi Hellevi itseänsäkin... kammosi
elämää mustana kuiluna ja tunsi syvästi avuttomuutensa... ei
ollut ketään, jota kohti ojensi käsivartensa... Välistä oli hänen
heräämisensä runoiltujen ihanteittensa todellisuuteen niin järisyttävä,
että elinvoima tuntui kadonneen ja tylsinä tuijottivat silmät kuoleman
kuiluun. Kuolema oli silloin hänen alituisesti takasin palaava
rakastettunsa, joka jäisillä huulillaan kostoksi suuteli kuumeista
sydäntä, syyttäen sitä luvattomasta rakkaudesta elämään.

Hiipuva hiillos... jonka hitaasti harmaaksi syövytti armoton tuli, oli
hänelle aina ja uudestaan takkatulen runollisin aste... hauta.

Hellevi nousi ylös. Veti keinun alta karhuntaljan lähemmäksi uunia ja
laskeutui sille pitkälleen. Hiilloksen viimeiset tulisäteet loivat
kauniin hehkun hänen tähän aikaan hieman kelmeille kasvoilleen.

Taivuttaen päänsä taaksepäin, salli hän mielihyvällä lempeän loimun
suudella poskiaan.

Rintaan heräsi samallainen onnen turvallinen tunne kuin rakastava
isoisä olisi siunaten hyväillyt.

Kun katseli häntä ja etenkin hänen hentoja, vienosti kaartavia
kasvojaan, joiden ilmeessä hehkui puoleksi lapsen puoleksi taiteilijan
elämänusko, ei olisi kukaan väittänyt että häneltä oli ennättänyt
mitään romahtaa.

Harvinaiset kultaisen ruskeat hiukset liukuivat hajallaan kapeilla
tyttöhartioilla, putkahtivat leikinhaluisina ujolle povelle, joka nyt
vartalon alaspäisessä asennossa näytti riippuvan kahtena rypäleenä.
Liukkaat kiiltävät kiharat jatkoivat matkaansa tummalle taljan pohjalle
ja lepäsivät siinä rauhallisina renkaina.

Takan tumman tulisessa valopiirissä loikoili tyttö nuorena, terveenä ja
lämpimänä kuin kultaisena läikähtelevä kesäkuun ilta.

Oudon hyvä oli hänen olla... pitkien, pelottavien, avuttomien tuskien
ja taisteluiden jälkeen.

Ei mitään pahaa ollut nyt pakko ajatella... ei sitä kaikkein
viimeistäkään...

Koko päivän oli hän tutkinut vanhaa suurta runoutta. Hänen piti
päästä utuisista metsälampitunnelmistaan, kitkeä liian haaveellisen
kaunosieluisuuden rikkaruohot ja halpatuoksuiset sananjalat.
Todellisuuden täytyi näyttää hänelle kasvonsa, vaikka ne olisivat
jäätävät kuin Meduusan. Kuinka, kuinka ne olivat vaikeita läksyjä,
nuo ihmiset, pieniä ja suuria arvoituksia ne olivat! Ja kylmiä! Se
ominaisuus oli nuoren mielestä kolkoin ja käsittämättömin... Elää,
olla ihminen, eikä olla lämmin! Hänen tunteensa hulmahtivat kuin nuori
tulinen perhosparvi, joka uskoo kirjaviin kukkasiin. Mutta se sai
pysähtyä. Olivatko heidän kukkasensa värjätyltä paperilappuja... heidän
ketonsa likasta jäätä? Ja kuinka ne kuitenkin huutelivat ja antoivat
merkkejään! Ah, hän oli nyt jo sairas pettymyksistä!

Mutta nyt piti kaiken varmasti muuttua. Hän tahtoi oppia
lukemaan ihmisistä vanhojen viisasten tavalla. Ensin hillitä oma
mielikuvituksensa... hyvä jumala! millaisella vauhdilla se otti ja
antoi. Alituisesti soitteli hänen herkissä korvissaan joku uusi hurman
sävel. Kuiluja, kuiluja! Isien vanha taru kertoi koskenpojasta ja
merenneidosta, jotka sukua ankarasti öisin väijyivät ja tehtyään sille
tuhmia pahojaan, vihreitä silmiään ilkeästi siristäen, itse kuuntelivat
helisevän naurunsa kaikuja...

Kyllä olisi Hellevi varoillaan... Ilkkuen koketeeraisi kylmille... ja
sitten — lentäisi!

Tytön silmät tummenivat... jäivät liikkumattomina hiillokseen ja
huulet värisivät hiljaa... kuinka lentäisi hän niiden luota, jotka
todella olivat sydämiä, mutta niin korkealla, etteivät rakastaneet
häntä...? Niistä hän taisteli... Muistui mieleen sekin opettaja ennen
koulussa. Läksyt harmittivat isompana, olivat luonnottomia... mutta
sen yhden tähden... luki, luki hänen ja muiden tunneille. Ei kestänyt
hänen välinpitämätöntä halveksimistaan ja kun voitti viimein lakkinsa
ja lyyransa... tapahtui se hänen tähtensä... hänelle... ei silloin
millekään muulle koko maailmassa!

Taistelu jalon ihmisen sydämestä oli vaikeinta, mutta myös
luonnollisinta. Kasvamistuskat muuttuivat miellyttäväksi piinaksi
voiton kangastellessa.

Ei, tänä iltana hän ei päästäisi tuskiaan, ne kyllä väijyivät keltaisin
kiilusilmin alla illan rauhan...

Hyvin häijy mato oli palvelus yhteiskunnalle virkaatekevänä
opettajattarena kansakoulussa. Mutta se oli oikeastaan halveksittavin
hänen murheistaan. Ja jälkeen puolenpäivän, kun koulun likasen harmaat
ovet suljettiin, unohtikin hän heti pakollisen kiduttaja-ammattinsa,
joka teki neljä tuntia päivässä sangen kiusallisiksi, mutta ei myöskään
saanut minuuttiakaan enemmän epäilyttäville valistamispyrinnöilleen.

Hänen ruumiinsa oli luotu viinille ja hedelmille ja kohtalo...

Hän naurahti ja hieroi taas sopua kohtalonsa kanssa.

Nyt oli hyvä... väsyneen hyvä... Todellisuus saisi viimeisen kerran
suoda anteeksi, jos hän hetken sentään kutoisi jotakin ihanaa unta...
tai tahtoisi hän tarkemmin imeä hunajan jostain vanhasta muistosta
uudella runouden hedelmöittämällä mielikuvituksellaan.

Hän ummisti suloisen raukeat silmänsä ja kuunteli...

Huoneessa hengitti hiljaa lämmin pimeys... kuin joku suuri, muodoton
hyväntahtoinen hirviö.

Niin saisi olla ikuisiin aikoihin...

Hiljaista ja syvää... hiljaista kuin klassillisen runoteoksen lehtien
ääressä, syvää kuin Hellevin kaihoavassa rinnassa...

Kello löi puoli yhdeksän.

Hellevi hiukan säpsähti.

Oliko kumea lyönti oudon surullinen?

Kuin vanhan muiston kuolinilmoitus.

Mitä se oli?

Ilmaan tulvahti hautakammion havutuoksua, lehahtivat tuulessa kuolleen
kynttilät.

Alta kääriliinojen viittoi valkea käsi.

Kuka kutsui luoksensa?

Äiti.

Suurella liikutuksella kuuli Hellevi kutsun. Äidin luoksi kiiruhtaisi
hän polvistumaan.

Ja äkkiä avautuivat muiston akkunat kuolinkammioon lainehti solisevan
päivän suuri valomeri, haihtuivat havut, kynttilät, paarit ja
kääreliinat.

Huone täyttyi ruusuista ja tauluista, kukkaissilkkisistä sohvista ja
tuoleista, ovissa riippui raskaat verhot ja lattian peittivät pehmeät
matot. Hellevi seisoi pikkutyttönä Kolarilan kartanon pianohuoneessa.
Äiti istui soittimen ääressä ja lauloi, kaareva avokaula taivutettuna
ja katse armaasti tuikkien onnelliselle, kuuntelevalle lapselle.

Näin on Hellevin ainoa muisto äidistä kokonaisuudessaan.

Sinä kesänä, jolloin Hellevi täytti viisi vuotta, oli hänen ankara
isänsä, Kolarilan ylpeä omistaja, ottanut hänet kerran syliinsä nukkein
luota lattialta ja vienyt hänet pianohuoneeseen taulukuvan alle. Kuvaa
oli lasta opetettu nimittämään äidiksi.

Ja isä oli sanonut:

— Tuo kaunis nainen tuolla on äitisi. Hän laulaa kaukana suuressa
kaupungissa hienolle maailmalle. Mutta nyt neljän päivän perästä tulee
hän kotia katsomaan sinua ja minua, oltuaan poissa kaksi vuotta.

Ja isä oli suudellut häntä kevyesti otsalle ja laskenut hänet maahan.
Vielä nytkin oli hän tuntevinaan, kuinka isän pelottava, synkänmusta
parta oli kutittanut häntä nenään.

Ja täynnä uhkuvaa iloa oli hän juossut hyvän ystävänsä, apulaisvaimon
luo, jota tavattomain työvoimainsa tähden kutsuttiin "Massiinaksi",
isän sanoja ilmoittamaan.

Saattoiko Massiina ymmärtää, miten ihmeellistä nyt tapahtuisi koko
maailmalle?

Isona ei Hellevi enään voinut muistaa ydintä ihmettelyn-tunteessaan ja
mitä viisivuotias oli oikeastaan kuvitellut äiti-nimityksellä, mutta
vielä oli hän yhtä innostuneesti juossut lehmikujalle ja ylpein nenin
huutanut naapurin lapsille:

— Mutta nyt äiti tulee kotiin! jolloin isommat lapset vaikenivat
vakavina, sillä he olivat Helleville aina nauraneet, kun tämä muiden
tyttöjen tapaan oli pahimpia kiusapoikia pelottanut:

— Minä sanon äidille!

Hellevin äitiä ei kukaan pienokaisista muistanut.

Oli tullut piioille kiivaat hommat tulisena heinäaikana, ja Massiinaa
pyydettiin lattioita pesemään, johon tämä oli vihasesti murahtanut:

— Onko mulla tässä sitten päiviä ijankaiken riehua!

Hellevi siitä huolestuneena oli väsymättä tyrkyttänyt apuaan, kunnes
vaimo viimein luovuttikin pestyt sylkylaatikot, jotka lapsi sannalla
hieroi uudestaan ja uudestaan, varmana erinomaisesta auttamiskyvystään.

Isä kävi kaupungissa ja tuli kotiin vaaleassa puvussa ja olkihatussa
tuoden hienoja tuliaisia, jotka suuresti kohottivat Hellevin
ihmettelevää juhlatunnelmaa.

Hän rakasti nyt eniten isää, pesuvaimoa ja tulevaa äitiä. Kaikki ne
kiihottivat mielikuvitusta laajenemaan, antoivat elämälle vauhtia ja
vetivät pienen mukanaan suureen ja väkevään. Hellevin liikkuminen
heidän omanaan oli turvallista, hienoa ja suloista. Siinä ympärillä,
suuren taivaan valomeren alla kulki ja hääräsi kyllä muitakin
ihmisiä, joita välistä ihmeesti rakasti eikä yhtään pelännyt, mutta
ulkopuolella ne kuitenkin olivat hänen piiriään ja toisinaan olivat
ne kaikki kauhean epäluotettavia, varsinkin silloin, kun muisti
käärmeet Miihkalin kallioissa, naapurin mustan härän tai Ryöppykosken
kummitustarut. Oli hyvä tietää illan pimetessä lasten kamarissa, että
isä istui seinän takana, isä, jota ei mikään vaara voinut uhata, tai,
että väkevä Massiina vielä viipyi kyökissä. Ja samallaisia korkeimpia
olentoja oli äiti, joka nyt tulisi häntä lisäksi suojaamaan.

       *       *       *       *       *

Ja nousi vihdoin se päivä, jota edelliset toinen toistaan palavammin
olivat odottaneet: Kolarilan kartanon rouva tuotiin vaunuissa
pääportaitten eteen.

Hellevi, joka siihen asti oli juossut pojanvaatteissa, odotti portailla
valkosessa batistihameessa, hiukset hajalla ja siniset nauhasolmut
ohimoilla.

Isä auttoi äidin maahan, jolloin tämä huomasi Hellevin, huudahti
riemukkaasti, juoksi häntä kohden, painoi kiihkeästi rintaansa ja
kantoi saliin.

Ei ikänä ollut lapsi niin hurmaantunut.

Jokainen solu hänen sydämessään lumoutui ihailemaan äitiä, kaikkea
äidissä.

Äiti oli ääretön valo, onni... uusi.

Hänen kahisevat pukunsa, ruskeat kiharansa, tuikkivat silmänsä,
naurunsa, parfyymituoksunsa: mitään sellaista ei Hellevi ollut ennen
nähnyt eikä kuullut.

Ja tämä olento, sen tunsi hän aivan selvästi, kuului kokonaan hänelle.

Niinkuin äiti puhui, niin lauloivat linnut.

Mitä hän puhui, siitä ei viisivuotias oivaltanut montakaan sanaa.

Vihdoin äiti kysyi:

— Joko kultarusina laulaa?

— Laulaa, vastasi Hellevi.

He menivät pianon ääreen.

Äiti lauloi ensin.

Hellevi muisti hyvin, miten terve lapsi nautti. Sävelet värähtivät sen
sieluun välittömästi sitä suurenmoisesti avartaen, ja ennen kaikkia:
lapsi ei tuntenut mitään kasvamistuskaa.

Sitten piti Hellevin laulaa.

Äiti nyykäytti päätään uudestaan ja uudestaan ja katseli häntä hyvin
tarkasti.

Ja kun hän oli lopettanut, taivutti äiti pehmeän käsivartensa tyttönsä
pienen ruumiin ympäri ja... itki... mutta oli kuitenkin iloisen
näköinen.

— Niin pitää pikkulinnun laulaa ja yhä paremmin ja paljon kukkia sataa
Helleville — noin paljon! sanoi äiti ja levitti käsivartensa.

Taas silitteli hän Hellevin kiharoita, kyyneleet tippuivat silmistään,
mutta yhä hän hymyili! Hänellä oli Valkoset pitkät sormet ja pitkät
kynnet, joita Hellevi katseli erityisellä mielihyvällä, koska hän
alituisesti sai toruja sisäköltä, jos omansa vähänkin kasvoivat.

Isä tuli sisään ja oli aivan toisenlainen kuin ennen, vapaa ja vilkas.
Valkoset hampaat välähtelivät mustasta parrasta: isä nauroi ääneen!

Äiti nousi ylös, pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja rupesi
puhumaan Hellevistä vieraalla kielellä.

Ja sitten — — seuraavat aamut, päivät ja illat olivat kaikki
kullankimmeltäviä kuin äidin tukka. Eikä Hellevi muita nähnyt kuin
äitiä ja pikkusen isää.

Äidin kanssa laulettiin, poimittiin kukkia, juostiin paljain jaloin
nurmikossa, uitiin ja otettiin auringonkylpyjä rantakallioilla. Välistä
mentiin heinäniitylle ja vietiin työntekijöille virkistyksiä. Äiti
lauloi sielläkin ja väki hurrasi. Kaikki häntä rakastivat.

Hellevi sai uusia hameita ja hattuja itselleen ja koko omaisuuden
nukkeja varten. Nyt kelpasi hänen kulkea naapurilasten keskuudessa ja
lahjoittaa, ei loppunut kotona kallis varasto.

Äiti kertoi Pariisin boulevardien suloisista lapsista ja kuinka he
leikkivät.

Tulisiko muru Pariisiin? kysyi äiti.

Tulisi, vastasi Hellevi hohtavin silmin, syvään hengähtäen...

Kysytäänpä isältä, jos murua niin vaan saa viedä!

Se oli lupaus.

Mutta äkkiä tummeni taivas ja löi salama. Äiti sai jonkun kirjeen, isä
suuttui ja melkein riidellen ottivat he jäähyväiset.

— Mitä minä voin, mitä minä voin! kuuli Hellevi äidin väittävän. Mutta
parin kuukauden perästä olen ainaiseksi täällä.

Äidin lähdettyä oli isä synkkä ja Hellevi itki. Kuinka häntä ahdisti,
ahdisti monta aikaa... oliko siitä hetkestä koskaan lakannutkaan?

Sillä ne vyöryivät hänen ylitsensä, ne suuret turmat yhä tiheämmin,
kuin kammottavat, itkettävät arvoitukset, joiden ratkaiseminen Hellevi
yhä siirsi: ensin äidin, sitten isän kuolema, kartanon kadottaminen, ja
rutiköyhyys, elämä Riston, kasvinveljen kanssa, koulu ja ventovieraat
ihmiset, lauluäänen pitkäaikainen kadottaminen, ylioppilaaksi
taisteleminen ja nyt viimein ja kaikista vaikein... Riston ja hänen
rakastuiksensa ja outo sukusalaisuus, joka aiheutti kihlautuneitten
välttämättömän eron.

Siinä olivat perätysten ne vaikeat seikat, jotka olivat tehneet nuoren
Hellevin araksi, syväksi ja henkeväksi, hankkivat hänelle vapaan pääsyn
maailman-teatterin kulissien taakse ja saivat hänen etsimään lohtua
omasta kehityksestään. Ja minne ei elämä nostanut, sinne nostivat
mielikuvituksen ilmapallot, hän tavoitti päivää valjaisiinsa, oli
useimmiten uskovainen, mutta jumalat vaihtuivat!

Se oli äidin verta.

Hellevi lämpeni taas uudestaan äidistä, hänen tunteensa virtasivat
runona:

— Oi, ainoan muistoni äiti! Sinä lentelit kaukana maailmalla suloisine
lauluinesi, kaukana kotisi, lapsesi, miehesi palveluksesta.

— Ja mitä olet minulle ollut?

— Ikuinen kaiho kauneuteen, oman olentoni loistoon, yli kukkien
kulkemiseen! Elää tenhottuna, itse tenhota, ikäänkuin aina seisoisi
keväässä puhjenneitten omenapuiden alla, syleillä soiton, tuoksujen,
värien ja rakastuneitten käsivarsien... aina, aina!

— Millainen olit?

— Tulvahdus solisevaa aurinkoa, humina etelän öistä, aavistus elämän
tanssivista askeleista, viehättävä nainen!

— Oi, äiti! Olet vereeni sytyttänyt saman kalvavan tulen, joka vetää
minua meriin ja aurinkoihin sinne kauas, kauas, missä miehet ovat
kalpeat, tummat ja tuliset, naiset kuin ikuinen leikki ja laulu.

Hellevi hengitti syvään ja ponnahti joustavasti seisomaan.

Nopeasti sulki hän uuninpellit, meni akkunan luo ja painoi hehkuvan
poskensa kylmään ruutuun, kuunnellen nuoren verensä kevenneitä,
tanssivia rytmejä.




ROUVA U:N HUONE.


Niin oli hän seisonut kauvan, silmät ummessa... sielunsa rytmeissä
keinuen. Kolina kadulta sai hänet vihdoin heräämään ja katselemaan ulos.

Katu oli tyhjä.

Hänen huomionsa kiintyi sattumalta nuoren leskirouvan U:n akkunoihin
kadun toisella puolella. Verhot olivat ylhäällä ja huone kirkkaasti
valaistu.

Joku henkilö istui sohvapöydän ääressä ja selaili kirjoja. Hän näytti
keskustelevan jonkun toisen kanssa, joka peittyi akkunapielien taakse.

Äkkiä nosti kirjoja selaileva päänsä ja katsoi suoraan katua kohti.

Hellevi vavahti.

Hän ei hellittänyt silmiään näkyvistä kasvoista, ennenkuin ne taas
taipuivat kirjain yli.

Oliko se Risto?

Tyttö painoi kädet sydämelleen kuin tuntien tuskan lyönnistä, jonka
odottamatta antoi hurja, armoton käsi.

Hänen silmänsä eivät petä... hän ei löydä pelastusta... Risto, Risto
oli siellä!

Kuinka se oli mahdollista? Risto tuon tunnetun, puolisivistyneen
koketin rouvan luona... koomillisen koketin! niinkuin Risto itse oli
sanonut.

Selvästi eroitti tumman pystytukan, miehekkään profiilin ja korkean
kauluksen.

Hellevin taistelu oli kova. Mikä oli Riston käynnin tarkoitus? Loukata
Helleviä...? Ei, ei, eihän Risto siten ja miksi?

Epätoivo, syyllisyydenkö tunne häntä ajoi etsimään lohtua ja huvia noin
vierailta, kirjavilta mailta?

Eikö hän aavistanut väijyvää vaaraa, herkkä, lemmensairas poika, kun
hän sellaisen pyydystäjän verkkoja läheni... ulkomailla taitavaksi
oppineen?

Moni mies — oli kerrottu — riippui tämän rouvan kiharoissa,
houkuttelevan mustat kuin syntisten yöt!

Ei saanut joutua Risto hukkaan, Risto, jota Hellevi oli rakastanut.

Temmata pois hänet täytyi, epäitsekkään rakkauden voimalla varoittaa...
pois, pois oli hänen tuleminen!

Heti häntä pelastamaan!

Niin voimakkaasti valtasi Hellevin sisällinen pakko, ettei hän lainkaan
ajatellut, miltä tuntuisi vieraasta rouvasta, jonka kanssa he tosin
kadulla tervehtivät, tämä ensimmäinen vierailu myöhäisenä iltahetkenä.

Kuunnellen ainoastaan sydämensä ääntä muutti tyttö ylleen mustan puvun,
sitoi ohuen harsoliinan päähänsä, heitti päällystakin hartioilleen ja
lähti.

Polvet horjahdellen kulki hän kohti ankaran kohtalonsa uusia ovia.

Rouvan portaissa murisi suuri kahlekoira.

Epäilevänä ja onnettomana painoi hän ovikellon nappulaa.

Kuinka ilkein meluin ilmoittikaan kello hänen uskalletun tulonsa!

Rouva itse tuli avaamaan.

Oven matalat, suuret ja kolkot lasiakkunat olivat ilman verhoja, joten
ensin oli tehtävä äänetön tervehdys oven takana, epämiellyttävää ja
nolaavaa tulijalle.

Nähdessään vieraan nousi rouvan kasvoille hillitsemättömän kylmä
ja kummastunut ilme, jonka hän sentään ovea avatessaan haihdutti
miedommaksi.

Hellevi purasi huuleensa.

Rouvan täytyi suoda anteeksi myöhäinen aika, mutta, niinkuin tunnettu,
rouvallahan oli suurkaupunkilaiset tavat. Sen muistaen oli uskaltanut
tulla. Ja vierailun syy! Siinä oli oikullinen sattuma avustanut. Risto
Kolarila, hänen kasvinveljensä, istui täällä. Olisi ollut tälle asiaa,
ihan välttämätöntä, päivällä unohtunutta, täytyi vielä kerran tavata,
ennenkuin hän pääsisi karkuun kaupungista...

— Eihän mitään, sanoi rouva nolaavasti, mutta vieraita ei ole, ei
ainoatahan sielua!

Hellevi hämmästyi: hän oli nähnyt Riston. Tumma punastus nousi hänen
kalpeille kasvoilleen: hän ei uskonut. Risto oli varmaankin kätketty
jonnekin.

Mutta asianlaita ei kuitenkaan ollut niin. Rouva U:sta oli Hellevin
vilkas mielikuvitus luonut hänelle mieltäkiinnittävän miehen kasvot.

Pettymykseen sekaantui syvä helpotuksen tunne.

Kyllä kiitos... oli aikaa istua, jos rouva sen salli. Hyvin kiitollinen
oli Hellevi, yksinäisyyden sabatista sai välistä ihan kyllikseen.

Tuskin uskalsi Hellevi katsella ympärilleen, jottei hän sanoisi
epäkohteliaisuuksia herkillä ilmeillään. Kieli kyllä osasi, milloin
tarvittiin, ylpeästi ja luokseenpäästämättömästi kiittää siellä, missä
oma maku moitti.

Mutta tarkastelemattakin kertoi ja kirkui ympäristö hänen
värähteleville aistimilleen.

Joka taholla seinillä riippui alastomia naisen ja miehen kuvia,
"Moderne Kunst" lehtisiä, ja nuorten maalarien ensimmäisiä luonnoksia
heidän ateneum-ajoiltaan, joukossa joku tunnettukin nimi, mutta täällä
koristaen tauluja, joissa taide vielä uinui kapaloissaan, niinkuin
naisihailukin silloisen maalarin sielussa.

Matalat, punasamettiset istuimet hyllyivät istujan alla pumpulin
pehmeinä, upottaen velttoihin makaaviin asentoihin.

Kaapit, kirjahyllyt ja pari pöytää olivat kuin eri huutokaupoista
huudetut; mikä näytti kuuluneen jonkun käsityöläismestarin salin
kalustoon, mikä oli kerskaileva voittomerkki vanhan aatelisnaisen
boudoarista, raastettu tänne mahdollisesti hyyryn panttivelkana.

Kokonaisvaikutus oli ehdottomasti halveksittava, varsinkin,
koska rouva kävi rahallisen maineessa. Huoneeseen oli koottu
peruja ainoastaan kullalle herkän talonpoikaisveren anastuksista,
sitten kaupunkilaistunutta, sorvattua koreutta, käsityöläisten ja
porvareitten antamia ensi-vaikutuksia ja viimein... kaiken kultaavana
sivistyksen leimana, rouvan koulunkäynnin ja ulkomaanmatkojen
saatto, entisyyden dekoreeraus: kaikkialla tuhlaavasti lainehtiva
moderni kaunokirjallisuus, lahjoitetut maalaukset ja ulkomaiden
taidegallerioista ostetut valo- ja painokuvakokoelmat.

Ja kaikkea oli ahdettu tungokseen asti, ja kaikki oli auki, vedetty
katseltavaksi... Ei missään pientä, hillittyä nurkkaa, jossa huoneen
hallitsijatar olisi yksinäisyydessä viettänyt lepo- tai hartaushetkiä...

Niin oli kirjoituspöytäkin täynnä tavaraa, jonka olisi luullut
laatikoiden kernaammin kätkevän... jalustimilla raottivat kirjeet
koteloistaan, avonaisista rasioista kiilteli ja hohteli sormukset,
rannerenkaat ja rintaneulat.

Ainoastaan kaappien laatikot olivat suljetut... mutta saattoi
kuvitella, että niillä olikin tyytymätön, vaivattu ilme.

Huoneen sisustus oli kokoilevan, varastelevasti ahnehtivan, säädystä
säätyyn tavoittelevan naisolennon synnyttämä, ensin sattumalta ja
itsetiedottomasti, kaiken hyväksyen... sitten valheellisen, matalan
hengen koristelukaipuu, hätähätää ja rahoja kitsastellen tyydytetty ja
lopuksi... hienoon, taiteelliseen ponnistelevan, mutta kehityskyvyn
puutteessa avuttoman, vaistoissansa ja maussansa alituisesti erehtyvän,
pettyvän, häpeevän käden siirtoja...

Hellevi kärsi... ajatteliko vai tunsiko hän tuon? Olisi ollut parasta
heti palata.

Mistä hän puhuisikaan? Itkuun hän oli purskahtamaisillaan joka hetki...

Hän nousi liikkumaan kaikkeen tuohon ahtauteen seisahtuen toisinaan
maalausten eteen.

Rouvan täytyi suoda anteeksi... Hellevi oli tänä iltana kokolailla
hermostunut. Hyvä jumala! kuinka olikin sentään epämiellyttävää koulun
ikuisessa hedelmättömyydessä, kiitollinen hän olisi kaikista uusista
vaikutteista...

Rouva oli vetäytynyt sohvan nurkkaan ja istui siellä varmana,
levollisena, moittivan äänettömänä. Hän oli mustassa samettipuvussaan,
kuin suuri lihava, hemmoteltu kissa, harvinaista rotua ulkomailta.

Silmät kiiluivat ja vaanivat arkaa saalista... Valkonen tassu oli
koossa hameen laskoksella valmiina raapasemaan.

Hän katselee minua kummallisen kylmästi ja kuitenkin niinkuin hän
tahtoisi pitää minusta kiini, ajatteli Hellevi, muuten lähtisinkin
paikalla. Ei pieninkään myötätuntoisuus pehmennä ilmettä, mutta korvat
kuuntelevat... kuuntelevat ja halveksivat... jutteluni hänelle on
tähän asti ollut vain itsepuolustusta. Huulet ovat sievät ja terävät,
valmiit vääntymään ilkeään hymyyn... Kaikki hänen kasvoissaan on
tervettä ja särkymätöntä, ei ainoankaan kärsimyksen sielukkaisuutta...
Hyvä jumala, kuinka ihmiset ovatkin jäätäviä toisilleen, voisin tulla
hulluksi tästä! Onko minunkaan sydämeni ikänä ollut tämän tyhjempi ja
vierastavampi?

Rouva ei todellakaan näyttänyt tietävän, kannattiko olla ystävällinen
vai ei kutsumattomalle vieraalle. Hän antoi tämän yksin puhua, myönsi
tai — ja useammin — kielsi toisen väittäessä milloin mitäkin...

Ovatko koketit toisille naisille noin tavattoman kylmiä? ajatteli
Hellevi taas. Miehille he tietysti ovat kuin tulen liekkejä...
kummallisen, kummallisen ylpeä tämä... miksi minä viivyn...?

Hellevi sai äkkiä halun panna kaikkein parastaan... rouvahan oli
koketti, siis halveksittava, mutta kaiketi hän oli tottunut vapaisiin
ajatuksiin ja keskusteluihin... hänelle saattoi puhua mistä tahansa.

Ja Hellevi rupesi vilkkaasti juttelemaan, leikkien, paradoksaalisesti,
niinkuin useimmiten kirjallisuutta ja taidetta rakastavat,
viehätyshaluiset naiset hyvällä tuulellaan.

Pulppuavan ilon ja humorin sekaan pirahti ivaa ja satiiria.
Joskus värähti ääni... tuskan salaisuus alla oli paljastua...
joku avomielisyys karkasi kahleistaan... mutta yhä hän pienellä
ponnistuksella, pienellä keskustelun käänteellä hillitsi ja varjeli
itsensä.

Ja rouvan harrastukset heräsivät jossakin määrin. Hän nauroi... nauroi
ääneen... loppuun asti... huusi: bravo, bravo! ja taputti käsiään.
Toiset lauseet täytyi Hellevin uudistaakin "mainioina".

Arkaa Helleviä tämä outo ilvehtiminen syvimmällä loukkasi, hävetti ja
ujostutti... mutta hän — piti iloisen naamarin ja antoi mennä!

Olihan oikeastaan yhdentekevää, missä onneton liikkui... kylmiä,
vieraita, pistäviä ja pilkkaavia olivat ihmiset kaikkialla hellemmille
rinnoille.

Ja täällä oli vierasta ja uutta — hyvä siksi! Hyvä, että saattoi
unhottua... ettei alituisesti tarvinnut imeä yksinäisyyden utaria.

       *       *       *       *       *

Kun Hellevi illalla lepäsi vuoteessaan, oli hän niin väsynyt, ettei
unikaan armahtanut.

Rauha oli mennyttä. Tuska, joka äsken takkatulen ääressä oli tuomittu
maanpakoon, hyökkäsi uudestaan voimattoman kimppuun... lepäsi
raudanpainoisena hänen haavoittuneella rinnallaan... tuska, jota hän ei
ymmärtänyt...

Ja niin se oli hyökkäävä yhä uudestaan — kuinka kauvan? — — — Mutta,
mikä kummallinen ilta kuitenkin ja mikä kummallinen rouva! Hän
oli kaiketi hyvin ilkeä nainen, mutta uusi... toisenlainen, kuin
köyhyyttänsä siveelliset opettajatartoverit, melkein ainoa naismaailma,
jossa Hellevin täyskasvuisena oli ollut kunnia liikkua.

Hän ummisti unettomana rasittuneet silmänsä... korvissa helähti kaukaa
vieraan naisen nauru...

Kuinka vähän hän todellakin puhui, ei ainoakaan sana ollut jäänyt
mieleen: ainoastaan kättentaputus, bravo, bravo! ja nauru... eri
äänilajeissa... eri värityksellä, matalasti, lyhkösesti, halveksien...
äänekkäästi, meluten, pauhaavasti riemuiten, ilkkuen, hämmentäen...

Hän on varmaankin päättänyt aina nauraa... se tekee hänet niin
voittorikkaaksi... hallitsevaksi... yli muiden...

Kun koira portaissa taas oli murissut ja Hellevi peloissaan
hermostuneesti huudahtanut.

Kuinka uskallattekin pitää noin vihasta koiraa! oli rouvan nauru
purskahtanut melkein brutaalina...

— Hän on minun merenneitoni! huudahti Hellevi itselleen muistaen tarun.
Minun elävä merenneitoni!

Ehkä hän leikkisi joskus merenneitonsa kanssa...

Oliko ilta tuonut jotain uutta?




ESI-ISIEN PUU.


    "Und mein Stamm sind jene Asra,
    welche sterben, wenn sie lieben."

Nuori rakkaus... se toi nuoret tuskat... alituisesti vapisevat,
kyynelöivät... suuteloista lohtua juovat.

Oli Hellevi elänyt ihanan unen... toden, kumman, ryöstetyn...

Ryöppykosken partaita kulkivat hän ja Risto elokuun yössä... rannan
puisto hehkui ja uhkui kuutamossa, ilmat tuoksuivat ruusua, ja kihokkia.

Lehtimajassa, pyhän puun alla, isien ja äitien muistojen puun, joivat
he nuorinta hurmaa rinta rinnoin, ensi suutelon autuaalliseen eloon
syttymisen. Kaikkea elämää, syvää maata ja korkeata taivasta syleilivät
silloin käsivarret. Ensikerran aavisti Hellevi koko olentoansa
avarruttavasi! tunteittensa ainaisesti rakkaudella värittävän voiman.

Elämä eteenpäin oli ikuista hehkuvaa syvyyttä, elokuun lämmintä
yötä, kosken kuutamoa, Riston rinnalla nuorta uinailua, ensisuutelon
hukuttavasta nautinnosta ihanaa elämälle aukeemista.

He olisivat kauniisti lempineet, voimakas, ahavoittunut, tummatukkainen
Risto, pelloilla, myllyillä, koskella päivisin liikkuva, iltasin
soitellen sielukkaana kuistin alimmilla portailla, johon ruusupensaat
varistelivat kukkalehtiään ja vaimonsa nuori ja runollinen Hellevi,
joka hiljaa miehensä viereen soittoa kuulemaan saapuisi, itseksensä
istuisi ja jotakin pientä askaretta nypläilisi, tuon tuostakin silmänsä
Ristoon nostaen.

Suureen kukkaan olisi puhjennut ensilempi.

Mutta alhaalla kivikossa, lehtimajan harvempain pensasrunkojen välissä,
joita kosken aalto toisinaan huuhteli, kurkki pyöreä pää... katosi ja
ilmestyi uudestaan. Se oli merenneito, Kolarilan koskessa asuva, vanha
ja ikinuori. Ymmärrettyään lehtimajan äänet lempiväin kuiskeeksi,
kuunteli se urkien hampaat huulella ikivanhaa velvollisuuttaan
täyttäen... siristi sitten äkkiä viheriän ilkeitä silmiään, hytkytteli
hulluna ruumistaan ja toisella kädellä nauravaa suutaan tukkien,
toisella vettä tavoittaen, heitteli välkkyvät pisarat Kuohukivellä
nukkuvan koskenpojan hurjille kasvoille. Tämä häijyistä unistaan
vihasena heräsi ja herättäjälleen nyrkkiään häristeli, mutta merenneito
iski silmää, yski, kutkutti nenäänsä ja aivasti. Silloin ymmärsi
ryöppypoika yskän, nauroi rivon hyvätuulisena... heitti sitten huima
kuperkeikkaa kuohumylläkkään, pauhasi ja polskutti, synkkeni mustan
vihaseksi ja kiukusta karjasi...

Alotti nyt merenneito äänensä surulliseksi teeskennellen heidän vanhan
laulunsa, jonka he aina Kolarilan onnettomille lempiville lauloivat
lehtimajan hellinä kuutamo-öinä:

    Ei sitä kukkaa nousekaan,
    tulipuna tuhmaa kukkaa,
    ja tyttö on itkevä turhaan vaan
    ens'lemmen ikuista hukkaa.

Ja koskenpoika jatkoi mustasukkaisesti:

    Ja ei sitä maljaa juodakaan,
    tulimalja, onnenjuomaa,
    ja poika on liehtova turmaa vaan,
    jos lempi ei kosken suomaa.

Ja sitten he nauroivat kuin vimman nielleet, hyppäsivät toistensa
käsivarsille, ja tanssivat, valkea, aina kylmä kalaneito ja liian
kuuma, kaksihäntäinen ryöppyläinen ilkeää, riehuvaa, ikuista tuhmaa
hyppyänsä.

Sellainen oli vanha taru, kirjoitettu Kolarin kartanon muistoissa.
Koski oli kartanon asukkaille päivällä onnen antaja, yöllä sen
ottaja, monelle vaahtoinen hauta. Mutta jokainen nuori tuliverinen
kolarilainen rakasti siksi Vanhaa Ryöppyä, päivän hyvää, yön pahaa
ja etsi maailmalta peloton nuorukainen merenneitonsa ja ihmettelevä
neito ryöppyruhtinaansa kestääksensä tulikoetuksensa. Sillä vaikka
kolarilaiset olivat kuumaverisiä ja mielikuvitusrikkaita, tapahtui
aniharvoin, että he olisivat viattomille turmaa tuottaneet... mutta sen
sijaan oli heille itsellensä alituisesti yhtä ja toista, kylmää tai
kuumaa pahaa ollut tapahtumaisillaan.

Kuului vielä tarun loppuun, että merenneito ja ryöppypoika ilmoittivat
onnettomille heidän tulevia pahoja kohtalojaan lehtimajan juurelta
vierivän kiven kilinällä tai kuohukiveen syöksyvän hirren ryskeellä.

Niitä ääniä kuuntelivat ennen taikauskoinen isoisä ja isoäiti, kun he
unhotettuaan ensisuutelossa ennustukset, viimein pientä rasahdusta
säikähtäen erottivat toisistaan täydet, kosteat huulensa ja arkoina
odottivat häijyjen hälyytyksiä.

Olivat unohtaneet nuoret polvet merkkien kuuntelemisen.

Mutta kun Risto ja Hellevi käsi-kädessä palasivat ujoilta
tunnustuksiltaan, potkasi Risto sattumalta pyöreään kiveen, joka
ilosesti kilisten vieri koskeen.

He muistivat tarun ja nauroivat.

Katsos, sanoi Hellevi, me nykyaikaiset potkasemme itse onnemme ja
onnettomuutemme.

Ja kosken kuoro lauloi pitkään... hiljeten nuorten taaksi, ilma tuoksui
ruusua ja kihokkia ja paluumatkan koivikkotiellä loisti ja uhkui vanha
rikas kuu.

       *       *       *       *       *

Ylhäällä Valkosessa vinttikamarissa lepäsi sinä yönä hymyilevään
rauhaan nukkunut Hellevi, mutta alhaalla suuressa kulmakamarissa
liikkui Kolarilan entinen kasvattipoika kantaen esille ja avaten
perheen vanhojen muistojen raskaan lippaan, jossa hänelle oli
kihlausajaksi erityinen kirje osotettu.

       *       *       *       *       *

Se oli uni, jonka 20-vuotias Hellevi oli elänyt, hänen menneenkesänsä
ihana, kumma, ryöstetty uni.

Mutta kohtalo oli viekas syöjätär. Voi sitä äitiä, joka turvatta
jätti lapsensa sen pettäville utarille! Veren se imi itse pienistä
avuttomista.

Näin kuului Riston ja Hellevin tarinan loppu.

Oli antanut kuolinvuoteellaan Hellevin isä kasvattipojalleen Ristolle
sinetillä suljetun kirjeen ja sanonut: "Nyt toveri, kun minä lähden,
jää teille vaan pieni Ristola, joka on sinun. Viimeisiin vanhan miehen
yrityksiin menee Kolariin, rahat ja muut tyttäreni perinnöt. Mutta
sen jo tiedät. Ole Helleville isä, veli, ystävä ja anna hänelle koti
Ristolassa lukukausien lomassa, kunnes tyttöparka kykenee johonkin
toimeen tai menee naimisiin. Ja kun oma sydämesi janoaa vaimoa ja
lasta, etsi itsellesi mieleisesi morsian, mutta ennen tyttösi kihlattua
lue tämä kirje, jonka sellaisena aikana ehkä parhaiten ymmärrät. Ja
anna anteeksi syyllisille ja unohda auttamattomat asiat, niin totta,
kuin olen sinua nuorimpana veljenäni rakastanut."

Niin oli puhunut hellentynyt, kuoleva mies, joka elämässään oli
kulkenut ylpeänä, vaikenevana, kuumana ja ankarana.

Risto oli syvästi liikutettuna ottanut ja kätkenyt kirjeen, jo arvaten
sen kertovan hänen syntynsä salaisuuden.

Ja sen kirjeen oli hän kihlausyönä muistojen lippaasta etsinyt ja
lukenut.

Mutta sanoma siinä oli odottamaton ja synkkä. Nuoret ottivat iskun
järisyttäväksi.

Riston vanhemmiksi ilmoitettiin Hellevin äidinäiti ja isoisä, joten
nuori kasvattiveli oli onnettoman tyttöparan sekä setä että eno.

Oli ajateltavissa, miten paljon tuskaa ylpeät hillityt kolarilaiset
olivat tunteneet tämän myöhäisen äkkinäisen rakkaussuhteen tähden, jota
ei ollut kahlehtinut edes kummankaan asianomaisen tyynet, turvalliset
avioliitot.

Ja Risto, avioliiton puutarhan ulkopuolella syntynyt salattava kukka,
oli samalla syynä Hellevin äidin, Leeni-rouvan ulkomaan matkoihin. Kun
onneton salaisuus oli kuiskattu suvun kesken ja jonkun varomattomuuden
takia syylliset huomasivat asiansa paljastuneen, heräsi vanhassa
rakastetussa rouvassa omituinen viha tyttäreensä, joka jo pari vuotta
oli laulaen ja leikkien viettänyt avioliittoaan Hellevin isän kanssa.
Herkkä Leeni ei jaksanut kestää särkynyttä suhdetta äitiinsä, vaan
pakeni ulkomaille jatkamaan vanhoja laulunopintojaan, ja odottamaan,
koska vanhusten myrskyilmat lauhtuisivat. Isoisä perheineen muutti
toiseen pitäjään, mutta äidinisän perhe jäi edelleenkin Kolarilaan.
Vanha rouva kuoli samana kesänä, kun Hellevin äiti käväsi kotona ja
palasi taas jonkun sopimuksen mukaisesti pariksi kuukaudeksi Pariisiin,
jolle matkalle hän ainiaaksi jäi. Ja samana kesänä tuotiin Ristokin
Kolarilaan.

Suvun salaisuudet tunnettuaan, eivät nuoret ajatelleetkaan enään
liittoutumista.

Mutta yhtä pian eivät he uskoneet syttyneiden sydämiensä sammuvan. Ja
joko todellinen tai luulloteltu intohimo teki varsinkin Hellevin yhä
onnettomammaksi, kunnes hän ainoaksi parannuskeinoksi näki Ristolasta
lähtemisen. Muutamien hankaluuksien jälkeen onnistui hänen saada
viransijaisuus lähimmän kaupungin kansakoulussa. Risto jäi hoitamaan
hänelle testamenteerattua pientä taloa, lähellä vanhaa uhkeaa Kolarilaa
ja sen voimakasta koskea, jonka rantapuistoihin kartanon entisten
omistajain lapsilla yhä vieläkin oli vapaa pääsy ja jossa he olivatkin
uusien asujanten vetäydyttyä huoneisiinsa iltasin ja öisin kävelleet,
kehittyen nuoriin lemmentunteisiinsa.

Niin oli kohtalo armotta repinyt haaveilevan, unissansa syttyvän
Hellevin ensimmäisen itsetietoisen kiintymisen todelliseen kauniiseen
olentoon, herättänyt hänen nuoren mielikuvituksensa ajattelemaan
tummia, vaikeita asioita, uskotellen häntä synnistä ja syyllisyydestä,
sillä sydän ei lakannut huutamasta tyydytystään Riston käsivarsilla.




HELLEVI HAKEE TULITIKKUJA.


— Kuljen täällä loitolla kaikesta kuin hyljätty, laihtunut, rauhaton
eläin, ajatteli Hellevi, kun hän yksin asteli lumista, kovaksi
poljettua kaupungin puistotietä.

Maailma oli rannattoman suuri, hän oli vähällä tehdä levittävän
liikkeen kädellään, mutta tämä paikka sen väririkkaalla pinnalla
varmaankin harmain täplä... ei ainoatakaan olentoa, jolta saattoi
kuulla kajahdustakaan siitä, mitä oma sielu soitti. Tai ei Hellevi
osannut löytää...?

Hän poikkesi istumaan tyhjälle penkille käytävän varrella ja antoi pään
vaipua...

Sydän muisteli taas... koska lakkaisi se rakastamasta Ristoa?

Ei koskaan.

Tuli sairaaksi jokaisesta miesnaamasta, johon sattumalta katsoi.

Hän ei tahtonut olla yksin, hän tahtoi takasin siihen pieneen taloon,
joka isän kuoleman jälkeen oli koti!

Koti! Eikö hän ollut oppinut nyt sanaa rakastamaan! Oliko olemassa
mitään pyhempää?

Koti oli se hengen ja ruumiin ainoa puutarha, missä todellisin,
tenhoovin elinvoima irtaantui maailman maksamasta valheellisuudesta,
missä rohkein, omintakeisin mielikuvitus vapaasti ratsasti
liekkivarsoillaan, nero keksi iloisimmat, hulluimmat, ihmisiä
kauhistuttavimmat totuutensa ja ujoin, suurin sydän toteutti
salaisimman hellyyden-kaipuunsa... mutta ihmisillä täällä ei ollut
koteja... hän ei tiennyt, mitä niillä oli... vain ruokapaikkoja...
yösijoja... tai ei sitäkään...

Joku nainen ilmestyi käytävän päähän... kauvempaa katsella kuin
muodoton, heiluva säkki... töyssähdellen kummallekin sivulle.

Minun on hauska seurata hänen tuloaan, ajatteli Hellevi, aion nauttia
nyt erityisesti havainnoistani... Kun hän kulkee sivutseni, katsoo hän
tietysti tylysti minua: mitä minä hänelle kuulun! Mutta hän kuuluu
minulle!

Tahtomattaan hän antaa... hedelmöittää ja hauskuuttaa minua. Saan
muotoja, värejä, liikkeitä, hänen sieluaan ja sydäntään.

Tämä, sen jo huomaa, on tehdyn ylpeyden horjuva taimi. Hänen tapansa
pitää päätään pystyssä, siristää silmiään on vartavasten otettu muita
kuolevaisia varten. Näyttää siltä kuin olisi hän valmis hyräilemään ohi
mennessään näyttääkseen täyden välinpitämättömyytensä vastaantulevista.

Sähkölampun valossa näen hänen pukunsa ja päähineensä... valkoinen
samettihattu solkineen ja sulkineen, höyhenkauluri ja samettihame...
varmaankin joku teaatteri-ihminen, rolleista ja rolleista, maskeista
ja maskeista, suhteista ja suhteista kokoonkyhätty näyttelijätär,
kuuman parfyymin hengittäjä, noidantuli upseereille, kuumien
dekadentti-runoilijoiden "suloinen synti", pienellä jalallaan
ihailijoittensa niskoja polkeva...

Nainen oli tullut aivan lähelle, viittasi kädellään Helleville,
nyökkäsi ja kääntyi penkkiä kohti.

— Oh, hyvä jum! Tekö se olettekin rouva! huudahti luvattomasti
ilvehtinyt tukahdutetulla hilpeydellä. Ja minä kun luulin teitä
kuuluisaksi näyttelijättäreksemme, madame Magdalenaksi jumalan armosta!

He nauroivat ja tervehtivät sovinnollisesti. Rouva U. istui penkille.

Ja mitä nyt kuului!

Niin, mitä kuului? Istua pyhässä yksinäisyydessä omavaloisena ja
paloisena, kärsiä maailmantuskaa ja onnetonta rakkautta!

Rouva nauroi:

— Ah, herra! Tulen minäkin mokomista vieraista, maisteri-perheestä,
mutta niin maisteri kuin onkin, pelkkää roskaa, naismaista, maitomaista
kuutamouneksimista ja rouva, opettajatar tyttökoulussa, idiootti,
alapuolella arvostelun, kuin naukuva kissa.

Rouva rupesi hyräilemään silmät siristettyinä jotakin laulua, sanoi
sitten äkkiä:

— Naiset ja muut idiootit! ja hyräili taas... heiluttaen korkealla
jalkaansa...

Hän muistutti itse taas kissaa, suurta kehräävää kissaa...

Hellevi tuli melkein pahoilleen... kuinka vähän oli ihminen
itsetietoinen siitä, mitä hänestä itsestään näkyi ja kuului! Sellaisia
olivat kaikki arvostelevat...

— Te olette onnellinen! sanoi hän ääneen rouvalle. Teidän ei tarvitse
tehdä pakkotyötä yhteiskunnalle, vaan elätte vapaasti mielikuvitustanne
seuraten. Siksi on teillä rehevyytenne, terveytenne ja mainio värinne.
Ainoastaan silloin, kun naiset saavat elää vapaina, tuntevat he itsensä
onnellisiksi ja ainoastaan silloin on heistä toivoa...

Mutta rouvalla olikin paljon kunnioitetuimpia mielipiteitä. Ja hän
piti puheen, joka olisi kelvannut naisliiton kokouksiin. Kävi lopulta
ankaraksi: työtä palkkaa vastaan piti naisen tehdä, itsenäinen,
tasa-arvoinen, kulttiveerattu nainen. Omat tarkoitusperät! siihen on
pyrittävä.

Hän sanoi sanottavansa kuivan opettajatarmaisesti, neuvovasti.

Hellevi kävi levottomaksi.

— Te elätte paremmin kuin puhutte, sanoi hän hetken kuluttua, ja siksi
voi mielipiteennekin muuttua viehättävimmiksi.

Hän innostui enemmän:

— Oi, tunnen niin toisella tavoin! Uskallanko sanoa, sydämeni on kuin
joku inkarnationi vanhasta runoudesta, jota nykyajan ameriikkalainen
uudenaikaisuus sanomattomasti piinaa.

— Ajattelin äsken juuri kotia... kotia! Ettekö tunne, mikä lämmin
tulvahdus aurinkoa on yllämme sanaa mainitessa... unohdan talven lumet
jalkojemme alla... vainuan, hengitän tuoksuja... salin akkuna ja
pöytä kukkasia, ruokasalin hedelmiä, lämmintä leipää kyökissä... Ah!
yli kaiken läikkyy päivä... värit soivat... huonekalut seurustelevat
viehättävissä, kutsuvissa ryhmissä... rakkaat, vanhat muistot kuiskivat
taruja, isoäidin siunaus liihoittaa hämärissä: nyt on sinun vuorosi
luoda ja elää... Ja minä elän! Viivat kaaret ja muodot, ryhmät, värit
sointuvat niinkuin minä tahdoin. Ja kuitenkin! Tunnetko tuota? En!
Tulee aamuaurinko... huoneessa solisee nauraa, kuiskaa, ilkkuu, telmii,
soi... Joutuu ilta, aurinko heittää hyvästiään... huoneessa murehtii,
kaihoo, lempii, kyynelöi!

— Kodissa hehkuu elämä... sisäisiä pyhimpiä voimalakeja kehittäen...
Tämän ympärillä on korkea aita, joka sulkee ulkopuolelleen päivän sodan
ja yön kammon... vihollinen, vieras vaanii, mutta ei uskalla... Täällä
on suojassa hennoin, herkin, hienoin... yön salaisuus...

— Ilmat vapisevat tällaisen pyhän kodin ympärillä!

— Ah! Tässä minä rakastan ja viivyn!

— Teillä on varmaankin ollut kaunis koti, hymähti rouva melkein
ystävällisesti.

— On! On! Mutta nyt! Kova kohtalo on sysännyt myös minut maailmalle
toimeentulonsa ansaitsevien naisten luokkaan. Muullaisia tuskin tunnen.
Ja kuinka vähän elämä nyt viehättää! Vieraissa, vuokratuissa asunnoissa
heräämme aamusin, pesemme ja kampaamme ja lähdemme toimiimme...
tavallisesti istuviin asentoihin. Joku toinen, vieras vihollinen
komentaa meitä, vieras vihollinen on suunnitellut työohjelman, sen syyt
ja tulokset. Usch! Jos olet opettajatar, niin ole olevinasi lukenut
ja "aatteellinen" ja aikaasi seuraava, pidä silkoset hiukset, tummat
hameet ja kohtuullisen pitkät kynnet, rakasta isänmaata ja raittiutta,
ylimalkaan, pidä "totuus" huulilla ja valhe sydämessä. Jos istut
konttoorissa tai jonkun kauppiaan "kassörskana", syö, juo, pue, pese
ja kähäröi, mutta varustaudu yhdeksän kuukauden kuluttua lähtemään
miedommin viotettuna "hermohoitolaan", ja järkesi kipinällä, mikä
surullisena tuikkii aivolampussasi, sepusta hallelujat sosialismille!
— Oh, minä vaikeroin näissä yhteiskunnan työn kahleissa, joihin
turhaan koitan solmia ruusuja mielikuvitukseni puutarhoista... Heidän
rautapulpeteissaan vangittu vereni läikkyy, kuohuu ja värisee...
tahtoisin nyt sitä, nyt tätä, laulaa, kun sävelet helkkyvät... lentää
lintuna pilviin, kun siivet kannattavat, syöstä maahan keksityn
saaliin kimppuun... hoitaa ja helliä pesäni poikasia... tai hyppiä
oksalta oksalle ilman minkäänlaisia järjellisiä tarkoituksia, ah! tuo
tunteiden hulluuden kaipaus naissydämessä, se on elävin merkki hänen
terveydestään!

Mutta nyt... etsin... ei missään tilaisuutta luomiseen, leikkien
synnyttämiseen... En saa tehdä sitä, mitä ruumiini kaipaa.

— No, mutta saattehan, jos säännöllisesti järjestätte aikanne, väitti
rouva, joka ei koskaan ollut tehnyt työtä vieraille.

— Ah! Naisen säännöllisyys on salaisempaa kuin konttoorilait. Ja
mikä nainen olen, jos ei ruumiini voi hyvin, ja kuinka voi ruumiini
muodostua, jos ei tunteeni, ajatukseni, mielikuvitukseni, liikkeeni
aaltoile vapaana. Luuletteko, että nämät käskijäni ja komentajani
ymmärtävät nais-psykologiaa! — Ne ottavat minulta, nuoruuteni heidän
raha viroissaan, ja siksi vihaan niitä!

Hellevi oli puhunut niin intohimoisesti, että he purskahtivat molemmat
nauramaan.

Ja nauraen jatkoi hän:

— Ettekö väsy jo tendenssiin! Se on typerää minun suustani. Mutta
toistaiseksi, katsokaas: "Kapinoida orjan ylhäisyys!" Kapinoitsen
kuivia, köyhiä, mielikuvituspuolia käskijöitäni ja maksajoitani
vastaan. Siellä on myöskin naisia yhteiskunnan tunkioilla, valmiit
ottamaan, valmiit antamaan kuormaa ja piiskaa, nykyaikaisia
intelligenssinaisia, hämmästyttävän tunteettomia ja miehekkäitä. Saavat
ollakin. Tehkööt töitään, ken syntymästään niin haluaa. Mutta, kun
ikävä poikkeus tehdään säännöksi! Kun jokainen tyttöparka veivataan
yliopistoa kohti ja sieltä virkoihin ja konttooreihin. Kun kylmät
naiset tortteeraavat raikasta tulista luontoa, iloitsevat turhista
yhteiskunnallisista voitoista, naiset, jotka eivät aavista suuren
rakkauden taikamahtia, joka muuttaa veren tuliseksi ja taas pehmeäksi,
vaatien suojakseen korkeimmat muurit, portti avoinna yhdelle herralle.
Luonnonnainen uskoo miehen loistotekoihin maailmalla, ei omiinsa!
Luonnonnaisen voima vaikuttaa kodista ja kotiapäin ollen ainoan
kuninkaansa luomalle valtakunnalle se kunnioitettu kuningatar, jolle
voimakkaat kantavat laakerinsa ja raskautetut huutavat: pyhä äiti,
armahda! Tämä nainen ei siedä herranaan ja käskijänään yhteiskuntaa, ei
muita kuin miehen, jota hän voi peljätä ja rakastaa.

— Mutta nyt... huomaatteko, mitkä laadut joukossamme ovat suuria,
kunnioitettuja, uskottuja?

— Ja mistä tämä valta yli muiden?

— Miehiltä se on, niiltä pieniltä, jotka eivät ikänä kykene
hedelmöittämään todellista naisfanttasiaa... he pelkäävät naisellisen
naisen laiskuutta, hyvin ymmärrettävistä syistä: leipä on kallista
ja voimat ovat piskuiset. Antakaamme sille ahkeralle, hyödylliselle
naiselle ääni-oikeus!

He nauroivat.

— Parempi olisi, että he ensin hankkisivat meille kauniin äänen! Ensin
hoilasivat meidän kauneuttamme, ennenkuin vievät meitä näkyville
kokouksiinsa!

— Mutta jättäkäämme herran nimessä tendenssi ja kaikki "asiat". Olen
puhunut liian paljon, ollut ikävä opettajatar. Vannon teille: vaikenen,
kun ylläni on pitsihame, edessäni viinilasi ja elämä ympärilläni!

— Te olette kovin eroottinen!

— Onko se vika? Hellevi hymyili.

— Ei, onhan aina ihastuttavaa, kun tunteet äkkiä pulpahtelevat, vastasi
rouva hyväntahtoisesti.

Rouvan matala, kylmä ääni, kuulosti pehmeämmältä. Ensi kerran oli
hänessä värähdys surumielisyydestä, melkein alakuloisuudesta, yhtä
ohuesti tosin, kuin oli pehmeätä lihaa hänen huulissaan.

Hän katseli taivaalle ja näytti ihailevan kuutamoa. Silmissä oli
selittämätön ilme, avonainen ja kylmän hymyilevä. Kissa-vaikutus oli
kadonnut... merenneito oli noussut valkeana raikkaista vesistä.

Mitä kuunteli merenneito? Se oli hiljaa ja hymyili...

Värisikö sen rinnassa jotakin pehmeätä? Oliko sillä sydän?

Kenties Hellevi Kolarilan merenneito olikin hyvä... ystävätär?

Rouva U. oli ehdottomasti edukseen lähempänä... hänen valkea lihansa
oli kuin hedelmää... Paisuvat muodot eivät kaunistuneet koristelevissa
vaatteissa... ne riisuttua saattoi banaalin vaikutus kadota... hän oli
varmaan kauneimmillaan alastomana.

— Olen varma, jatkoi Hellevi ajatustaan ääneen, jos maalarit teidät
keksivät... tahtoisivat he teidät alastomana...

Rouva heräsi ja joutui kokonaan imarruksiin.

— Minun tutuistani, vastasi hän ylevästi, ei ole vielä noussut niin
etevää maalaria, että viitsisin istua modellina. Mutta tullappa oikea
mestari, ihastuksella aina taiteen palveluksessa, vaatteissa tai
alastomana!

Hän nousi seisomaan ja oikaisi itsensä. Hän oli kuin kasvanut.

Molemmat naiset lähtivät liikkeelle puistoa eteenpäin,

Rouva U:sta ei voinut tietää, oliko hänellä vaietessaan paljon
ajatuksia tai ei ollenkaan. Mutta Hellevi otaksui, että hänellä olisi
salaista, äänetöntä seurustelua niiden mieltäkiinnittävien henkilöiden
kanssa, jotka muodostivat hänen läheisimmän maailmansa, taiteilijoita
ja runoilijoita ja muita ihailijoita. Sellaisestahan Hellevikin uneksi.

Hän ei ole minulle enään niin kylmä kuin alussa, ajatteli Hellevi taas,
ja minunhan sydämessäni liikkuu pian inhimillisiä tunteita. Kuinka hän
on toisenlainen kuin muut naistuttavani, eläen omastaan, tullen toimeen
itsestään, vaikeneva ja halveksiva. Kovin halveksiva. Mutta hän, joka
on liikkunut niin paljon ulkomailla, on varmaan peräti kyllästynyt
täällä. Miksi sanoi hän äsken: "naiset ja muut idiootit," ehkä hän on
syvä, verhottu...

Hellevi tunsi itsensä yhä onnellisemmaksi... teki mieli sanoa jotakin
hyvää, sydämellistä merenneidolle... ehkä se vastaisi...?

Miksi täytyn ajatuksista tämän naisen läheisyydessä, ajatteli hän
edelleen, hänelle on hauska puhua vapaasti. Uskallan moittia ja
kiittää... Tämä ei ole enään pelkkää itsepuolustustakaan... hän
ei enään naura minulle eikä taputa käsiään. Sieluni janoo omaa
kehitystään, hyvä vaikutus! Aavistan suhteessa häneen oman laatuni
erilaisuuden, selvenen ja kirkastun itselleni... hänen ansiotaan! Hän
tulee olemaan minulle joko suuri ystävä tai suuri vihollinen, joka
tapauksessa tarvitsen ja saan! voimia hänen läheisyydessään.

Ja sitten olen huomannut: immarruksiin hän kompastuu... ja jää
imartelijan valtaan. Tavallinen heikkous pystynokkaisissa!

Hänen pörröinen musta tukkansa palmikoidaan rohkeasti kahteen
riippuvaan lettiin... nykäsköön kuka uskaltaa!

Nähdä noiden kasvojen särkymätön, hymyilevä kylmyys murtuneena sydämen
kyyneliin, tenhoovin näky!

Rinnan kupu uhkuu keuhkojen terveyttä... lyhyt vartalo ja lantiot
pitävät puoltaan melkein brutaalin varmoina... näen hänessä itsekkään,
alkuperäisen naisellisen voiman, joka lannistaa miehet polvilleen...

— Kuljen tässä ja laulan teille hymniä... minusta te olette kuin
salaperäinen merenneito kotitaloni koskenrannasta, päivällä hyvä, yöllä
paha...

— Kuin merenneito! huudahti rouva. Kuulkaa, teidän pitää kirjoittaa
vaikutuksenne minusta ja antaa se minulle. Saan tavallisesti aina
runoja tai karrikatyyrejä itsestäni.

Rouva innostui säännöllisesti imarrusten rohkeimmastakin tunkeilusta...
hän houkutti toisen vaistomaisesti siten itseänsä kohtelemaan.

Se oli helpoin keino päästä hänen luoksensa Naiset olivat samaan
tapaan jutellen saapuneet lähelle asuntojaan, jotka olivat vastapäätä
toisiaan. — — — Hellevin ihmeeksi, oli rouva taas kylmentynyt, hänellä
ei ollut mitään tekemistä Hellevin kanssa.

— Käykää katsomassa, sanoi hän kuin kyllästyneenä, tuskin viitsien
ojentaa kättänsä. Ilme oli jäätävä.

Palellutin taas sormeni, tiesi pettynyt Hellevi noustessaan
kotiportaita. Mitä hän välittää sydänparkani tunteista, enentyvät tai
vähentyvät ne? Minulla ei ole olosuhteita, joihin viitsisi kiintyä
tavallinen kohtaloni! Olen kuin ilmasta kotosin, halpa tyhjässä
ikävässäni... ihmiset tarvitsevat ainetta, paikan, kodin, taustan ja
ympäristön.

Uusi tuttavani on ehjä ja viileä, kuumat tuskani ja kaihoni kannustavat
minua vastakohtaani...

Mutta niinkutsutun "koketin" elämästä en ole vielä nähnyt vilaustakaan
ja epäilenpä jo Ristonkin arvosteluja. Ainakin on tämä omituinen
koketti. Harrastaa naisasiaa kuin harmain leikkotukka. Tahtoisinpa
ratkaista tämänkin arvoituksen.

— Tulitikkuja, Sivi kiltti! huusi Hellevi kyökkiin palvelustytölle.

Tulitikku olisi hän kylmille merenneitohengille!




VAUHTI KIIHTYY.


Pari viikkoa, yksinäisyyden, muistojen, runojen, uusien ajatusten
vuorotellen myrskyileviä vuorotellen aurinkoisia päiviä oli vierinyt.

Kohtalonsa sotkuista vyyhteä selvitteli Hellevin kärsimättömät sormet,
hän tuskastui ja heitti risasen lankakasan nurkkaan.

Vain silloin tällöin kiteytyi sielussa totuuden helmi vierien itsensä
väsyksiin muuten tyhjissä aivokammioissa...

Ei nähnyt nuori päämäärää itselleen...

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna, kun palvelustyttö toi neidilleen kahvia vuoteelle, hohti
tarjottimella keltakoteloinen kirje, jonka Hellevi heti tunsi Riston
lähettämäksi.

Tytön mentyä, vaipui hän kirje kädessä seinää vastaan kalpeana
mielenliikutuksesta.

Mitä oli Ristolla nyt ilmoitettavaa?

Vain muutama rivi... Riston tapaista, miehekästä, suoraa, asiallista.
Ymmärsi kaikesta, että Risto oli parantunut... toivoi samaa "rakkaalle
pikku siskolleen". Lopuksi ilmoitettiin hellävaroen uusi kihlaus!

Sehän oli oikein, parhainta ja päättävintä!

Hellevi hillitsi ensin kaikki myrskynnousut povessaan, mutta kävi
vähitellen niin voimattomaksi, että vaipui takasin tyynyille.

Puolituntia makasi hento ruumis liikahtamatta valkosessa haudassaan...

Miksi eivät akkunat avautuneet ja pakkanen purrut häntä hengettömäksi?

Kun silmät vihdoin avautuivat, oli niiden sini särkynyt ja kyynelistä
samea... huulet kuiskailivat katkonaisesti ja avuttomasti: — Heidän
maailmansa järjestyvät... he imevät uusia elinnesteitä... uutta
rakkautta lähellä maan multaa, metsää ja vettä... Aurinko lämmittää
heidät päivisin ja kodin seinät sulkevat heidät yöksi lämpöönsä ja
rauhaansa... minä, laahaan polvillani kivikoissa, kastepisaroista
kiitollisena...

— Olen hullu!

Sehän oli oikein, parhainta ja päättävintä!

— Olisinko minä odottanut Ristoa?

Pimeä itsekäs!

Voimakkaasti liitti hän kätensä ristiin, painoi otsaansa ja päätti
nuoren tahtonsa täydellä voimalla.

— Mutta minä luovun hulluudestani, nopeasti, heti! Se on kohtaloni aina
ja uudestaan!

       *       *       *       *       *

17 p. Joulukuuta 19—.

Kuumeiseksi on sieluni palo yltynyt. Vaalea, uinuva Hellevi Ristolan
kukkia kasteli. Pientä ja pikkusen syvää pyyteli ensi nuoruus,
taisteluitta onneen uskoi.

Nyt... pelkään ja vapisen... yhä muistelen kotitalon honkaa, tummaa
veikkoa... tunnettani kammoan ja tunteeseeni vaivun...

Taistelen. Sitten tulee kiire... kaikki tahdon! Kaikki! Edessäni
päämäärät: oudot, tummat, vaikeat! Oma sieluni: outo, tumma,
kammottava. Jos en ponnista henkisessä työssä, vaivun itseni
halveksimiseen, jos ponnistan, pelkään henkeni yksinäistä hehkua...
joku väijyy minua huoneessa, järkeni menee.

— — —

Kuljen edestakasin ja ahmin kirjallisuutta...

Tekee niin kipeätä... aamusta iltaan huoneessa, edestakaisin lattialla
kirja kädessä kirja, jonka sivuilla itken, joka saa kaikki tuskani
hehkumaan tulikirjaimina.

Muut naiset nauravat ja tyytyvät. Minä en! Olen suolanen ja ruma
täällä! En mitään huoli, mitä he kiitollisina tavoittavat. En heidän
sulhasiaan, miehiään, vaatteitaan, kotejaan. Huh, huh, en!

Vieras, vieras, vieras olen täällä! Poltan nämät ihmiset, jos heitä
lähestyn! Puhun ja ja pilkkaan heille hulluja sieluni tietoja...
palohaavoja saavat käsistäni.

Lukea ja lukea, en maailmaa muuten juurru... En ole syntynyt yksinomaan
sairaanhoitajaksikaan... rahoja minulla ei ole hyväntekeväisyyteen...
hakkailisinko täällä ehkä pappia tai kauppiasta tai näyttelijää? Ah,
tämä kaupunki ei pidä sellaisia tanssiaisia, missä jumalat pyörisivät!

Kirjojen kautta kulkee nyt naisenkin henki, niin tahtoo koko maailma.

Kamarielämää, kamarihaaveilua! Ensi tulos: voimattomat jäsenet,
harmaat posket, ulkona paleltaa. "En slamsig drottning". Loistokauteni
huolimattomuudessa! Mitä varten pukisin, koristelisin? Tunteakseni
rajummin, että iltapäiväseura puuttuu...

Tuhmaa kaikki! Kylläpä ihmettelisivät pitäjän rouvat "kokettia
Helleviä". Mutta kukaan ei näe minua, paitsi rouva U.

Niin suuri Rouva U.! En voisi sanoa: rouva Uhlman tai Hanna Uhlman.
Koko kaupunki kutsuu häntä vaan Rouva U:ksi, katupojatkin. Kenties
siitä syystä, että hän on niin mystillinen, tämä kylmä lentotähti yli
meidän kylän taivaan!

Eikö hän sitten ole hyvä, terve ja moderni? "Voimaihminen"! niinkuin
hän itse viimeksi on sanonut. Kuka tuntee sen ja sen kirjailijan?
Rouva U. Kuka on lukenut sitä ja sitä filosoofia? Rouva U. Kuka tekee
ulkomaamatkoja ja tuttavuuksia eurooppalaisten kuuluisuuksien ja
vanhojen sukuylimyksien kanssa? Rouva U.! Rouva U.!

Hän imee korkeimman hienouden hunajaa kaukana tuntemattomuudessa...
kierittää hengen lankaa kerälle... säilyttää ja säästää...

Jos rouva välistä tuntikausia tappaa kirveellä kärpäsiä ja kirppuja,
mitä hän sitten tekisi! Kärpänen hyrrää kuin ruostunut rukki, iskee
sen, niin pääsee.

Mutta ystävyyden yrtti välillämme ei ota itääkseen. Rouva tavallista
umpimielisempi, minä tavallista epäluuloisempi: jäätä silmiin, kuoloa
käsiin!

Mutta kun henki täyttyy ja tiukkuu uudesta kirjasta, kenen luo?
Katselen ulos akkunasta: rouvan luo!

Muistan kyllä kun ensikerran katselin sitä akkunaa tarkemmin — —

Luulin siihen aikaan löytäväni hänestä valkosilla ja punasilla
kukkasilla liehuvan perhosen — erehdys, heikkouskoisen huhu-uskoa!
Hänen koiransa ei murise muille kuin minulle tässä kauppalassa,
tuskinpa koko maassa. Rouvan luona ei käy koskaan ainoatakaan sielua.
Yksin hän asuu omassa talossaan parine vuokralaisineen. Palvelijaa ei
näy (rouva ei koskaan tarjoa virvokkeita)... vanhemmistaan, kuolleesta
miehestään, ihailijoistaan, ei sanaakaan! Ja mitä kielitään, sen
puhaltaa sauhuna ilmaan.

Näin kielitään: kun eräs seura oli koossa madame N:n luona S:n
kaupungissa Tanskassa, silitti monsieur B. eteisessä rouva U:n
lantioita jaketin päältä.

Muut jutut ovat tämän sukua.

Kukaan ei häntä tunne. Mistä hullut huhut?

Me leikimme kuurulymmyä. Ilkeys sielussani kehittyy. Olen terveempi!

Hän on ainoani! Menen luokseen tunteellisena, löydän kissan,
merenneidon, kylmän tähden, tuuliviiren.

Kirjava pilkku on hän harmaalla seinälläni, ruusujeni polkija,
ruusujeni poimija! Herra meitä kaikkia siunatkoon! — — —




JUMALIEN-PETTÄJÄN SUNNUNTAI.


— Minne nyt menen, minne nyt menen? kyseli Hellevi eräänä
sunnuntaiaamupäivänä varustautuessaan uloslähtöä varten. Hän tunsi,
että oli aika hiukan riistäytyä alinomaisesta lukemisesta ja nähdä
ihmisiä.

— Päätä pakottaa ja sydän on yhtenä itkuna. Osottaisin ystävyyttä
vaikka sudelle!

Hellevi tuli kadulle. Talvi-ilma purasi vihasesti hänen arkoihin
hermoihinsa. Jonnekin piti hänen pian päästä sisälle, missä otettaisiin
vieraita kirkonaikanakin. Menisikö hän — niinkuin tavallisesti — rouvan
luo? Ei. Tämä saisi tulla ensiksi, vaikka menisi kuinka pitkä aika.
Tuo armollinen kylmyys rupesi jo kyllästyttämään hiukan. Ja oli hauska
nähdä, jos merenneito osasi ikävöidä naisseuraa...

       *       *       *       *       *

Parin tunnin perästä oli ihmisten-etsijä taas kotona ja liikkui
silminnähtävällä tyytyväisyydellä omassa huoneessaan.

Oliko hän virkistynyt?

Mitä toi hän saaliina sydämessään?

Sen tiesi, hän ei kelvannut sinne!

Ei niin kuuma, herkkä... samalla onneton ja onnellinen.

Kuinka nytkin?

Hän menee sen ja sen perheen luo.

Seura koossa: tytär, poika, joku sanomalehtimies, joku opettajatar.

Keskusteluaineet: politiikka ja joulukirjallisuus.

Sanomalehtimies ja opettajatar, jotka seuraavat aikaansa, väittelevät
ja arvostelevat kilvan.

Kumpanenkin ovat he kansan lapsia, päämääränsä saavuttaneita, valmiita,
hyödyllisiä yhteiskunnassa.

Tuttuja tyyppejä: kylmää, kovaa, tutkintoja suorittanutta rahvasta...
keskustelevat hymyttömin kasvoin, sanovat jyrähtelevän suoraan
totuutensa äänillä, joita ei tunteet pehmennä.

Mitäs Hellevi, ei hän tunne politiikkaa, eikä almanakkaa!

Olla nyt vaan kiltti pikkutyttö kuvakirjan ääressä.

Entäs kirjallisuus? Naisten kirjoittama kirjallisuus?

Hiljaa siitä! Oli hyvä, ettei muuta kuin kymmenen tietänyt, että
romaanin julkaiseminen oli Pyrrhon voitto naissydämelle!

— Mutta neitihän laulaa, sanoo ystävällinen sanomalehtimies
pikkutytölle. Ei, ääni on vallan epäkunnossa, ehkä mennyttä. — Mutta
soittaa! Ainoastaan "kissan valssia"! — Mutta lausuu runoja! Avuton
tuhmuuden puuskaus valtaa Hellevin ja hän valitsee lausuttavakseen
jonkun sydämestään rakastamansa säkeistön. Alottaa ja... kiusaantuu
heti. Runo kuuluu kumman tyhjältä lausuttuna vieraille. Hätäillen
kiiruhtaa hän loppuun ja jää kuuntelemaan hiljaisuutta, jolla muut
kunnioittavat esitystä.

Hellevin sielu nyyhkii hiljaa. Mielettömästi oli hän pilannut rakkaan
runonsa, nyt ei sitä pitkiin aikoihin voinut sietää silmissäänkään.

Tuskin saa hän katsotuksi läsnäolijoihin. Taivaan kiitos! ne
keskustelevat jo hyödyllisimmistä. Ei sanaakaan mainita hänen
lausumisestaan.

Perheen poika ojensi hänelle jonkun kirjan.

— Lukekaa tämä, sanoi kaunis nuori mies lyhyesti.

Hellevi otti, kiitti ja lähti.

       *       *       *       *       *

— Tuo nuori kaunis-kasvoinen mies sanoi nuo kaksi sanaansa: "Lukekaa
tämä", omituisen tunteellisesti... kuin haluten auttaa, puheli Hellevi,
istuen keinutuoliinsa. Tai oliko se hänen kaunis äänensä, joka muuten
vaan soinnahti korvissani! Katsotaanpa, minkä tuttavuuden hän minulle
suosittaa.

       *       *       *       *       *

Kun Rouva U. illalla odottamatta tuli Hellevin luo, kohtasi hän tämän
katseen niin tulisena ja uutena, että hän hämmästyi, ja huudahti
nauraen:

— Oletteko ottanut belladonnaa?

— En, vastasi Hellevi, kasvot yhä paistaen, mutta olen löytänyt
uuden epäjumalan! Sillä on kaksi naamaa, toinen hauska, irvistelevä,
naurusuinen, toinen ylevä ja hymyilevä. Kovin korkeanenäisistä on
taivaallinen yhdentekevä, pahimpia pystynokkia hän kiukkuun asti
inhottaa, mutta tällaisille (Hellevi pyyhkäsi etusormellaan pientä
hennonsuoraa nenäänsä) on hän uusi enkeli vartioiden meitä, ettemme
jalkaamme kiveen loukkaa.

— Te puhutte arvoituksia, puhukaa nyt jo suomeksi, kysyi rouva
uteliaana.

Mutta jumalien-löytäjä vaikeni ja meni yhä hymyillen kirjoituspöytänsä
luo.

— Olen tänään koko päivän kaivellut omaisteni ja muiden kuvia...
kenties teitä huvittaa... halusitte kerran nähdä äitiäni.

Hellevi toi rouvalle albuminsa.

— Tässä on hän ja vanhempansa ja tässä isoisä ja isoäiti. Isästä ei
ole. Hän ei tahtonut antaa valokuvata itseänsä niinkauvan kun oli
maalareita — lause, jolla minä tulen koketeeraamaan maalareille,
tietysti!

— Tuossa Risto... jonka etsiminen minut toi teidän luoksenne ensikerran.

— Tunnen hänet ulkomailta, huomautti rouva, välinpitämättömyyttään
aiheettomasti liioitellen.

Kun rouva kumartui alemmaksi, valahtivat lyhyemmät kiharat irti
ohimoilta, joita ne huolellisesti aina peittivät.

Hellevin silmät iskivät kiini tilaisuuteen.

Millainen otsa se olikaan... suuri, pyöreä, taaksepäin... omituinen
harvoine kulmakarvoineen?

Oliko se nyt hedelmällistä laajaa maata, täynnä kehittymättömiä
lahjoja...? Tai varsin typerän...?

Rouva oli taas vetäytynyt istumaan suoraksi tuolinnojaan. Ilme
kasvoilla oli ehjä ja vakava. Kiharat laskeutuivat entisellä
tavallaan, taidokkaasti leikaten laajasta alasta valkean madonnaotsan
yli merenneito-kissa-silmien. Mutta sehän oli todellakin kaunis,
hedelmällinen otsa! tahtoi Hellevin mielikuvitus.

— Miksi katsotte minua niin? kysyi rouva viimein.

— Teidän otsanne näyttää niin hedelmälliseltä, että, jos te joskus
synnytätte, teette sen otsan kautta, niinkuin muinaiset jumalat,
vastasi Hellevi puoleksi haaveillen, puoleksi hymyillen.

Rouva oli kokonaan voitettu.

Hän nauroi niin, että oli taittua tuolilleen:

— Te puhutte aina niinkuin maalarit ja äärettömän sattuvasti.

Mutta Hellevi rupesi nyt huvittelemaan:

— Teidän huulenne ovat kylmät ja kirkkaat, kaksi kapeata veriviivaa...
ei suutelon janoa, ei aistillisuuden hekkumaa!

— Mutta kun te niiden terävillä reunoilla tartutte kiini, niin
imette onnettoman uhrinne veret viimeiseen pisaraan... Teidän
merenneitosilmänne ovat kaksi kylmää kaivoa, joiden pohjatonta
salaisuutta oppimaan lähtevät kultakiharaiset, sinisilmäiset
nuorukaiset...

— Kun ummistan silmäni näen teidän mustissa kiharakäärmeissänne
myrkkyyn kuolleiden miesten kuivuneita ruumiita...

— Teidän uhkuvat paisuvat muotonne kohisevat viinirypäleiden
nesteitä... tunnen haaveellisten nuorukaisten tuskat, kun he rukoilevat
teiltä rakkautta ja te viivytätte... kiihdytätte... kiusaatte... näen
särkyneiden sydämien tarinoita, maailmoja, joita teidän terveytenne ei
aavistakaan...

— Kun ihmisten sielut itkevät, helisee teidän hurmaava naurunne
kiertäen ilmoja... hitaasti tappaen.

Hellevi ummisti silmänsä ja oli kuolevinaan...

Rouva uhkui iloa. Hän rakasti tuota tyttöä! Taputtaen käsiään, huusi
hän uudestaan ja uudestaan:

— Bravo, bravo, bravo!

He nauroivat ja katselivat taas albumia.

— Katsokaa Riston tätä kuvaa... se on luonteenomaisin. Luja otsa
ja kova korkea nenä ja leveä leuka. Uneksiva pehmeä katse ja
täyteläisyyttään ujostelevat, hienotunteiset huulet. Sen mukaiset
ovat hänen sielullisetkin ominaisuutensa. Terve, tyyni järki.
Ihastuttava, vaikeneva, ylpeä itseluottamus, ja luja tahto. Katse on
oppinut uneksimaan Kolarilan kosken soittoa kuunnellessansa ja huulet
hymyilevät runsaita tunteitaan, niinkuin kaikkien kolarilaisten.
Pystytukka tekee hänet hiukan koomilliseksi, siihen uskaltaa koskea ja
nauraa hänelle, nauraa tuhman pojan kuitenkin kaikitenkin rehellisyyttä.

Häneltä olen saanut ensimmäiset vaikuttimet muutamista erinomaisista
mies-ominaisuuksista. Hän opetti minua pelkäämättä kapuamaan jyrkkiä
kosken rantoja, päätä ei saanut huimata, eikä lopuksi huimannutkaan.
Riston käteen juoksin, kun ukko jylläsi pilvissään, yhdessä opimme
uimaan syviä vesiä, sukeltamaan ja "lepäämään kuollutta." Pelkäsin
iltasin piikatyttöjen kummitusjuttuja, Risto nauroi, hän ei
pelännyt mitään. Tulin kerran kotia koulusta täynnä haaveellista
uskonnollisuutta. Aikomukseni oli käännyttää Risto. Sanat takertuivat
kurkkuuni, minua rupesi sanomattomasti ujostuttamaan ja suloinen
metafysiikkani haihtui. Hän oli tavattoman ylväs pitelemään rahoja,
runsas maksaja ja ylpeä lahjoittaja ja kuitenkin hänellä riitti.
Ja eräs ominaisuus vielä, mikä naisluonteelleni oli vaikein. Hän
opetti minua kantamaan salaisuuksia, omiani ja muiden, kuuntelemaan
hienotunteisesti ja hellästi, jos jotakin arkaa uskottiin! Itse oli hän
luotettava kuin hauta.

— Te puhutte hänestä lämpimästi, sanoi rouva.

— Olin kiintynyt häneen lämpimästi. Isä rakasti häntä ja vaikka hän oli
melkein minun ikäiseni, tuli hänestä aikasin isän toveri.

— Oliko hän serkkunne?

Hellevi punastui. Hän ei ollut varustautunut kysymykseen.

— Hän oli kasvattipoika ja kaukaista sukua. Mutta vastaus oli viipynyt
liian kauvan. Rouva huomasi sen eikä säästänyt hämilleen joutunutta
tyttöä.

— En ihmettelisi, vaikka olisitte häneen rakastunutkin, sanoi hän
teeskennellyn välinpitämättömästi ja käänteli muutaman albumin lehden.

— Sehän olisi luonnollisinta! Ja hetken kuluttua lisäsi hän
miellyttävästi hymyillen:

— Teillä on intresantti kotitalo. Ette usko, kuinka tuollaiset
vanhat kartanot voivat tehdä uteliaaksi. Kuulkaa, teidän pitäisi
kertoa minulle enemmän, tarvitsen juuri tuollaisen taustan erääseen
kirjoitukseeni. Olen julkaissut tanskalaisissa lehdissä. Minulla on
siellä oma kääntäjäni, täällä ovat lehdet idioottien vallassa. Apropos,
oletteko lukenut näytelmäkappalettani, joka on ilmestynyt Ameriikassa?

— Ameriikassa!

— Niin, siellähän olen ollut avioliitossakin ja siellä kuolivat
vanhempani. Vihille menoni tapahtui kokonaan heidän tahdostaan, jota
olin silloin liian nuori loukkaamaan. Mutta "liittoni" ei kuitenkaan
kestänyt puolta tuntia kauvemmin, sillä mieheni sai halvauksen häissä
ja kuoli.

— Oi, hyvä jumala! huudahti Hellevi säälien.

Rouva nauroi:

— Se on aika hassunkurista! En tietysti häntä ole surrut, enemmän kuin
juuri olen rouvakaan.

Hellevi oli ihmeissään kuulemastaan, mutta koska rouva yhä nauroi,
alkoi hänkin, ja he nauroivat siksi kunnes olivat aivan voimattomat.
Koska oli jo myöhäistä ja Hellevin emäntä pani aikasin maata, täytyi
heidän koittaa hillitä itseänsä, ja he painelivat nenäliinojaan
huuliansa vastaan, mutta sitä enemmän nauratti. Hellevi oli taittunut
sohvalle ja kyyneleet tulivat silmistä. Rouva taas oli kaataa
keinutuolin ruumiinsa hytkiessä ja tempoessa.

Yhteisnauru ja rouvan ensimmäinen avomielisyys muutti kuin taikaisku
heidän suhteensa, kymmenen askelta kulkivat he kumpikin toisiansa kohti.

Niin todellakin teos! Sitä piti mentämän heti katsomaan.

Vilkkaasti ja tuttavallisesti jutellen nousivat he rouvan tuttuja
portaita. Koira ei enään murissut.

Ja täydellä mielenkiinnolla jännittyi Hellevi kuuntelemaan rouvan
lukemista.

Jo parin lauseen jälkeen sai kuunteleva ensimmäisen sähköiskun, hän
punastui, joutui hämilleen, ihastui ja uskoi.

Ja rouva luki vakavana ja ääni värähteli.

Kerran hän katsoi Helleviin, hymyili ujon tyttömäisesti ja jatkoi taas,
muodostaen ääntämisen erittäin tarmokkaasti ja selvästi.

Kappaleessa oli kerrassaan hämmästyttävää voimaa ja kuvarikkautta.

Vihdoin lopetti tarkoituksensa voittanut rouva lukemisensa, heitti
kirjan pöytälaatikkoon ja lukitsi sen.

— En jaksa sitä katsella, huokasi hän väsyneesti.

— Oi! huudahti Hellevi pannen koko sydämensä sanoihinsa. Kuinka
kaunista ja voimakasta! Te olette ollut niin syvä, että teitä on ollut
vaikea ymmärtää!

Mutta rouva ymmärsi Hellevin. Tämä ujosteli nyt kaikkia epäluulojaan.

Täynnä hiljaista, anteeksipyytävää, kunnioittavaa ihailua oli Hellevi.
Millaista kehittymättömän ilvettä hän olikaan pitänyt syvän, rikkaan
naisen kustannuksella, jonka seurasta hän sai olla kiitollinen. Kaikki
hän unohti entiset loukkaantumisensa rouvan kohtelusta ja puhetavasta.
Tietysti oli tällä oikeus sanoa mitä tahansa tytön-heilakalle!

— Teitä on ollut vaikea ymmärtää! huudahti hän vielä kerran.

— Minua ei ole kukaan ymmärtänyt, sanoi rouva, eikä tulekaan niin
helposti!

Se masensi Helleviä.

Työnnettäisiinkö hän nyt takasin, kun hänen sydämensä oli valmis
antamaan kaikkensa? Niin ei saanut käydä. Hiljaa tahtoi hän nousta
tämän naisen voimaan ja terveyteen.

— Mutta kuinka onkaan hauska puhua kehittyneen ihmisen kanssa, niinkuin
te olette, lisäsi rouva lempeästi.

Hellevi katsoi häneen kiitollisena, sydämensä kauneimmalla
avomielisyydellä. Nyt hän oli löytänyt omia, mielikuvituksensa runo- ja
satulapsia, mieleistänsä seuraa ilmielävänä.

— Teillä on varmaan ollut hieno äiti? kysyi rouva.

— Hän oli loistava!

Ja tämä Risto hän oli ehjä ja hieno luonne!

Hellevin sydän värähti lämpimästi. Ensimmäinen tilaisuus kantaa uhrinsa
rikkaan naisen jalkain juureen! Ei ollut enään syytä verhota itseänsä.
Hän vaipui suloiseen surumieliseen tunnelmaan... nyt saattoi kertoa
tarinan kosken rannalta.

Syvän lämpimän hiljaisuuden vallitessa sanoi hän hitaasti ja kauniisti:

— Me olemme rakastaneet toisiamme...

Huoneessa oli hiljaista...

— Hän oli setäni ja enoni...

Ja hetken kuluttua...

— Sellaisia perhemuistoja meillä on! Hellevi hymyili arasti.

— Sellaista voi tapahtua ainoastaan äärimmäisyyteen asti
kulttiveeratussa veressä, huomautti rouva vakavasti ja lujasti pitäen
kiini tunnelman ohjaksista.

Hellevin oli nyt vaikeampi puhua. Eihän kaikki salaisuudet olleet
hänen. Mutta ne olivat paljastuneet tuossa: "setäni ja enoni".

Ja hän kysyi vielä:

— Te varmaankin tunnette kirjallisuudessa paljon näitä arkoja suhteita,
jotka syntyvät läheisen veren välillä.

— Kyllä-ä, venytti rouva hiukan pitkään. Mutta kuinka paljon ihmiset
voivatkin elää kaunista! Teidän pitäisi kertoa, voisin käyttää sitä
ehkä aiheena. Ainoastaan syvät kysymykset miellyttävät minua.

— Oi! huudahti Hellevi. Kirjan aiheena! Sitä en ole tullut
ajatelleeksi. Meidän pitäisi todellakin antaa kaikki elämämme
taiteelle, pakoittaa se sopusointuiseen kauneuteen ja loogillisuuteen
mielikuvituksen lennossa.

— Niin ja varsinkin sen pitäisi, jonka elämä on ollut kuin taidetta,
imarteli rouva.

— Minulla on kirjoitettuna pieni tarina. Tahdotteko lukea sen?

— Tulen heti sen hakemaan, innostui saalista vainuava rouva. Matkustan
huomenna Tanskaan — en ole tullut sitä kertoneeksikaan ja saan
päiväkirjastanne hauskaa matkalukemista. Olen teille hyvin kiitollinen
kaikesta.

Heidän mennessään tunsi, onnellinen lämminnyt Hellevi ilmoissa uuden
hienon tuoksun. Se oli ystävyyden kukka, joka viheriän verhonsa alta
aukasi ensimmäistä terälehteään, vienosti punertavaa.




LAUVANTAI-ILTA.


Oli lauvantai-ilta.

Hellevi istui huoneessa sohvan nurkassa ja katseli nauttien ympärilleen.

— Olen onnistunut ajatteli hän, uusi palvelustyttöni, jonka
fysionomiikan oppeja uskoen olen valinnut, on miehekäs, työtätekevä
nainen. Olen melkein varma, että hänelle vanhempana kasvaa parta!
Mikä pieni prinsessa olikaan edellinen, kasvot maitoa ja mansikkaa,
alituisesti hämillään, ujot silmät lattianraoissa! Pelkäsin komentaa
hänen hentoa naisellisuuttaan... Kohtaloonsa alistuen koitti hän tehdä
karkeita töitään, mutta epäonnistui hienoilla sormillaan ja väsyvillä
kissanpoika-jäsenillään. Taivaan kiitos! Hänet korjasi oma kuningas!
Olin suudella lasta onnitellessani. Tämä uusi! Nainen, joka ottaa
miestä niskasta kiini, seisoo kuin pölkky hänen tunteitaan vastaan,
nainen, taitava työssä rakastaa emäntäänsä, muille kylmä ja kiukkuinen
— klassillinen emännöitsijä!

Yksinkertainen huoneeni on nyt puhtauden ihanne-valtio!

Lampun vieressä sohvapöydällä odotti vasta-avattu kirja, jonkun
tuntemattoman kotimaisen runoilijan esikoisteos, julkaistu salanimellä
O.O.

Hellevi viivytteli lukemistansa.

Hän katseli vastaisella seinällä yksin hallitseviin tauluihin, jotka
esittivät kahta kohtausta Lermontovin Demonista.

Ja niihin hän jäi... aina yhtä ihmetellen...

Mitä etsi mielikuvitus?

Miksi vapisee ja epäilee Tamara, kun kaunis Demoni kuiskailee?

Oliko Demoni samaa kuin äitien koskenpojat? Mitä se oli... demoni...
demoni?

Taulut olivat tummat ja kirkkaat, häikäisevää valoa ja salaperäistä
varjoa, kokonaisvaikutus lumoava. Kuiskihan siinä rakkaus, mutta miksi
on Tamara synkkä? Demonikin on synkkä ja... kaunis... hän, Hellevi,
rakastaisi...

Kätkivätkö kohtaukset jonkun pelottavamman, voimakkaamman, salatumman
kauneuden, kuin Hellevi elämässään tavottaisi? Hän ei ollut lukenut
teosta "Demon".

Päätään pudistaen katseli hän ihmetellen ja kuuli kuin sävelen

    "Es träumte mir einst
    von wildem Liebesglühn."

Se oli niin tummaa ja ihmeellistä kuin koti puiston yö, jonka yli
tähdet tuikkivat.

Mutta kenties sitä ei saanut ajatella, eikä sitä voinut keltään kysyä?
— — —

Vihdoin kävi hän käsiksi runoteokseen ja alkoi hiljaa lukea.

Mutta jo ensimäisissä säkeissä aavisti hän uuden tuntemattoman sielun
tuoksun... ja luettuaan eteenpäin, tunsi hän hengittävänsä harvinaisen
syvää kauneutta.

Kädet polvillaan hiljeni hän yhä hartaammaksi... melkein hengittämättä
seurasi hän säe säkeeltä, runo runolta...

Runoilija nousi... mutta kuta korkeammalle tämä ulotti, sitä oudompi
ahdistus täytti tytön poven... selittämätön tuska rupesi viiltelemään
hänen sieluaan... hän ei voinut enään sanaakaan jatkaa.

Laskien kirjan kädestään, peitti hän kasvot käsiinsä.

Tuskaansa hän kuunteli...

Joku hengen uusi aavistus vaati syntymishetkensä...

Kuka hänelle puhui?

Uusi... kaikkein uusin: ikuinen rakkaus miehen sielussa, tyydyttämätön
sydän... sukua Hänelle, joka keksi helvetin lemmettömille, Hänelle, —
nyt alkaa hän ymmärtää — jonka juuressa Magdalenatkin kirkastuivat ja
saivat sielun... Kun hän kulki ja opetti, seurasivat he lumottuina...
yli ymmärryksen autuaina... katseet riippuen Hänen huulissaan, Hänen
silmissään... Naiset saivat sielun, kasvoivat rauhattomuudestaan,
valheellisuudestaan, päämäärättömistä askeleistaan, heräsivät runoon
ja ikuisuuteen. Nyt he elivät niinkuin _yksi_ tahtoi... oppivat
horjumattoman uskollisuuden _yhdelle_. Magdaleenat luopuivat öistään,
kullastaan ja rikkauksistaan... Hän antoi heille suuren rakkauden...

Kuka toi nämä ajatukset? Kuka hän oli?

Miehet itkivät ikuista rakkautta. Se ei säilynyt heidän povissaan, se
haihtui heidän naisiensa sydämistä. Nerot koittivat turhaan pidentää
sen ikää... he vihasivat ja syyttivät naista...

Syntyi joskus ihmeellinen... viemään naista eteenpäin... naisen
unelmain tyydytys... synnitön, korkea, jonka edessä hiljaisin naisessa
syttyi, tuli luvalliseksi, pääsi kauniimmin päämäärään, ja pyhittyi...
suuri elämä vierähti eteenpäin ihmiskunnan päämäärää kohti.

Tuntematon toi nämät ajatukset.

Suuret kyynelet tippuivat Hellevin silmistä, hän alkoi taas lukea,
ja yhä lähemmin puhuivat runot hänen sydämelleen. Niissä väikkyvä
naisihanne oli hänen oman aavistuksensa äärimmäinen uni, se haamu, joka
tanssi hänen edellään, kun hän hämärissä ummisti silmänsä ja vaelsi
mielikuvituksensa puistoissa.

Hän tiesi, mitä olosuhteet siltä haamulta söivät... kaiho kalvoi
kukkasvalkeuden, tuska poltti ranteet... elämä otti hänen rakkautensa
näkyvän hedelmän... hänen kauneutensa todellisuuden.

       *       *       *       *       *

Runon henkilöiden askeleita johti onnellinen rakkaus... he toteuttivat
sen unen, jota vuosisadat uneksivat, perustivat maan päälle
onnentemppelin, jossa elämä eristyi korkealle ympäristöstään, vierähti
tuhannen vuotta eteenpäin ja synnytti uuden, lumoovamman ihmisen. — — —

Hellevi oli lakannut lukemasta...

Hän istui liikahtamatta paikallaan.

Kuunteli taas...

Aavistukset sukeltivat syvyyksiin...

— Tuska on rumaa... tuska ottaa ruumiin... Tuska tekee elämän
alhaiseksi...

— Minä lakkaan kärsimästä... minulla ei ole syytä kärsiä, jos voin
lakata...

— Minä en kärsi...

Hän liukui hiljaa sohvalta maahan taljalle polvilleen.

Kirjan hän painoi rintaansa vastaan.

Ja oli niin hetken, syvän, syvän hartaana.

Autuaallinen, ennen tuntematon voima kohotti hänen päätään, kaula
kaartui taaksepäin, huulet aukenivat...

Oli kuin katto ja seinät olisivat liikahtaneet, ilma aaltoillut ulkoa
vapaana, laineillaan kantaen etäisen soiton hillittyjä säveliä... pyhiä
lauluja uudesta maasta... mustimman mehuisesta, yllänsä yön kimalleleva
taivas... jonka joskus aamun aurinko vallottaisi...

— Sinne, hengittivät Hellevin huulet tuskin kuuluvasti.

Hän taivutti päänsä sohvan reunaa vastaan vaipuen syvään suloiseen
rauhaan...

Maa oli vihdoinkin muuttunut siksi suureksi äidiksi, joka rakastavin
silmin levitti käsivartensa ja siunaten painoi tyttärensä lämpimälle
povelleen...

       *       *       *       *       *

Kun palvelija tuli hakemaan neitiä illalliselle, nukkui tämä taljalla
kuin onnellinen lapsi, punaruusuinen kirja painettuna povelleen.




SOITTAJA PUISTOSSA.


Helleville oli todellakin jotakin ihmeellistä tapahtunut, niin hän
tunsi... se jäi, rupesi juurtumaan ja tuoksui ruusupuulta. Mitä se
kukkisi... satoja ruusuja...

Koko päivän hän odotti, koska taas löisivät ne tunnit, jolloin hän
saattoi unohtaa asemansa, ulkonaiset tehtävänsä ja kaikki vieraat
ihmiset, joiden kanssa hänen arat hermonsa tuskin saivat muuta kuin
rauhattomuuden, loukkauksien ja muiden senkaltaisten vaikutusten
värähdyksiä.

Mutta avattuaan rakkaan kammionsa matalan oven, tulvahti häntä vastaan
huoneen tuoksuavat lämpöaallot, ensimmäiset hyväilevät enteet suuren
runollisen hiljaisuuden hedelmöittävästä rauhasta.

Eilen se ihmeellisin oli tullut, uusi ja tuttu oli puhunut ja
pää-jumala vietiin kaikkein pyhimpään...

Kun illalla kallisti päänsä, katselivat tähdet akkunasta ja tuikkivat
niin toisin ja lämmittäen, että kauvan makasi kädet niitä kohti
ojennettuina.

Kannatti katsella niitä ja kannatti nukkua... maanpäällä kukoisti nyt
sellainen, joka teki elämän täyden tavoittamisen arvoiseksi.

Aamulla oli uudestasyntymisen sabatti... hän lähti liikkeelle uutena
valkeassa kukkalihassaan... ilmeet herkkinä kauneimmalle...

Muu oli jäänyt.

Mikä oli Risto? Veli, nuoren veren ensisuutelo ja uudestaan rakas
veli... ihan omainen ja luonnollinen. Kaunis myrskyinen alkusoitto oli
"elokuun tarina" elämän suureen sinfoniaan.

Mitä olivat unet? Koskenpojat, demoonit? Vieraita, arveluttavia,
aiheita runoihin, kiihotuksia hengen ja sydämen laajentumiseen.

Tämä oli todellisuus.

Toi mukanaan tuskan ja riemun, runot ja elämän.

Niin tumma ja tulinen ja häikäisevä, että täytyi ummistaa silmänsä ja
kysyä, oliko se totta?

Ja mitä sitten uskalsi toivoa?

Ei mitään ja kuitenkin kaikki.

Eikä mitään kärsimyksiä tuntenut, kun sitä kokonaisuudessaan ajatteli

Mutta sitten heräsi kuvia yksityiskohdista ja niillä oli monet pienet
syntymistuskansa.

Sillä nyt piti komentaa aseisiin kaikki sotilaat rakkauden linnassa ja
houkutella vihollinen hyökkäämään. Itse ei saanut liikahtaakaan.

Näin hän näki:

Linnanneito oli kauvan vaeltanut salaisia puistokäytäviään, yhä
kulkien, yhä odottaen.

Silloin se häntä kohtasi: tumma soittaja seisoi keskellä tietä, viulu
leuan alla.

Soitti niin varmana paikallaan.

Ei askeltakaan päässyt linnnantyttö eteenpäin.

Mitä soittaja sitten tahtoi?

Soittaa sielun hänen ruumiistaan, näännyttää hänet omaan puistoonsa.

Linnantytön täytyi pysähtyä, istua kivelle ja päätään käteen nojaten
kuunnella, kuinka soittajan sielu itki.

Ei uskaltanut hän hievahtaakaan lohduttamaan.

Hän kuuli, kuinka soittajan sielu värisi, kutsui ja houkutti, hänen
täytyi uupua ja voihkia.

Hän oli sidottu ikuiseen vaikenemiseen... soittaja sai lumota maat,
taivaat ja helvetit... jäädä tai mennä...

Niin uskalsi Hellevi uneksia, kun päivän hetket olivat sammuneet ja
hämärä kuiskutti huoneen nurkissa.

Mistä oli hän sitten saanut ainetta rakentaakseen silmänräpäyksessä
tämän kaiken?

Ainetta! Sanoja hän oli saanut, säkeitä ja säveleitä!

Hänen tuskansa oli ollut raju, kun hän nousi runojen tunnelmiin... hän
huusi helpotusta, pysähdystä, mutta polttavin ohimoin täytyi hänen
yhä nousta, yhä kuulla ja tietää ja heti rakastaa... vihan värisellä
rakkaudella rakastaa, vihata tuskansa pohjattomuutta.

Mitä hän tiesi enään taiteesta, hengen kiitollisesta
kasvamistilaisuudesta, hän näki jotain muuta, jota hän ei uskaltanut
kuiskata huoneensa seinillekään.

Eikä sormeansakaan voisi hän enään muuhun siirtää. Tästä hetkestä
alkaisi hänen auttamaton alaspäinmenonsa ihmisten silmissä. Mitä
korkeammalle hän nousisi tuoksuvan tunteensa avaruuksiin, sitä
turhempana, narrimaisempana tulisi hän näyttäytymään salaisen
pyhäkkönsä ulkopuolella.

Ja kuinka kävisi, jos tämäkin pettäisi?

Silloin kannatti täydellä todella kuolla. Kuolema oli se musta piste,
joka päättäisi hänen valkosen ja kultaisen runonsa.

Kyyneleet valuivat Hellevin silmistä...

— Näin minä tunnen ja elän... tällaisiin matkoihin olen minä luotu.
Mutta enkö ole nyt ihminen, ihmeellinen itsekin...? Minulla on kuin
tuhat jäsentä... kasvan kaikkialle... joku virta kuljettaa minua...
ympärilläni on ruusun tuoksua, päivää, tulta... auta minua... älä anna
minun pudota... älä anna minun sammua... jotain ihanaa löydän... kaikki
ja kaiken suljen käsivarsiini...

Tämäkö on elämää ja rakkautta... tätäkö on olla nainen...? Niin olen
puhunut ja aavistanut, nyt elän...




HARRASTUKSIA.


Nyt seurasi aika, jolloin Hellevin voima oli keskitetty muutamiin
suuriin asioihin. Hänen salatuksi vakavuudekseen tuli: heränneen
"suuren rakkautensa" alinomainen kehittäminen tieteen, runouden,
taiteen ja elämän avulla, ystävyyden-tunteen kohottaminen ja hoitaminen
omassa ja sen kiitollinen ihailu valitun ystävän sydämessä ja vihdoin
kaiken kauneuden nauttiminen luonnossa ja ihmisessä ja kehittäminen
itsessään.

Hän luopui entisistä taisteluistaan ja tuskistaan melkein yhtä
keveästi, kuin olisi riisunut rasittavat ja ahtaat vaatteet
yltään, kylpenyt raikkaassa lähdevedessä ja pukeutunut harsoon ja
keijukaissiipiin, jääden uusien aurinkoisten maiden asukkaaksi.

Valoa oli tullut tulvimalla...

Oli tavoitettavissa varmoja, naiselle ja ihmiselle arvokkaita
päämääriä, jotka sopivat hänenkin koviin kuiviin olosuhteisiinsa.
Ainakin mielikuvituksen mailla saattoi hän mullata valmiita kylvömaita.
Ehkä elämä kerran kuitenkin tulisi, ottaisi ja antaisi.

Monta voittoa tai aikainen kaunis kuolema kangasti tulevaisuudessa.

Ja ne tuskat, jotka näistä taisteluista syntyivät, olivat toki
toisenlaiset, suloisemmat ja haihtuvammat, kuin entinen ymmärtämätön
pilkkopimeässä hapuileminen ja kompasteleminen vältettäviin kuoppiin.

Tärkeä askel muun muassa oli itsetietoinen itsevarjelus. Hänen
ympäristöstään aina väijyvä, häntä kohtaan hyökkäävä vihollinen oli
ihmisten tunteettomuus ja köyhä mielikuvitus, heidän ainoastaan
alhaisen, pienen ja keskinkertaisen suosimisensa ja kannattamisensa.
Hän näki vavisten, kuinka säännöllisesti miesten ja naisten
ensiarvoinen kitui ja kuihtui, missä keskinkertaisuus nosti
ihanteellisuuden lipun olkapäilleen ja väsymättä rummutti menostaan.
Karkeahermoinen pööbeli otti nimekseen "toiminta" ja "todellisuus" ja
ylhäinen pakeni nenäänsä tukkien kamarihaaveisiinsa, kiitollisena,
ettei katuloka tunkeutunut akkunoista sisälle... Ajanhenki vellotti
mutaisia laineitaan aina hänen "pikku kauppalaansa" asti, rasitti
ja masensi häntä enemmän kuin hän itselleenkään tahtoi tunnustaa.
Hän suri tuntemattomien miesten puolesta, joiden ylevät valkoiset
otsat kohosivat taistelun telineestä villipetojen keskellä. Niin että
"maailmanmeno" lepäsi kuitenkin hänen nuorella sydämellään, vaikkei hän
ammentanutkaan tietojaan päivän sanomalehdistä eikä kuntakokouksista.

Mutta maailmantuskaa täytyi voimakkaasti hillitä ja hallitsikin sen
sentään jotakuinkin valjaissaan, jotta sekin palveli ja vei eteenpäin.

Outojen ja tuttujen julkeimmasta pahuudesta oppi hän yhä onnellisemmin
varjelemaan itseänsä tieteellä osata lukea ihmisten ulkomuodoista
sielulliset ominaisuudet. Hän rupesi tutkimaan fysionomiikan
oppikirjoista ihmismuotoja, liikkeiden, ilmeiden ja värien
salaisuuksia, ei kirjoittaaksensa niistä, eikä kerskaillakseen
tieteellisestä tuntemuksestaan, vaan oman persoonallisen elämänsä
täydentämiseksi. Ja hän huomasi, että naisäly saattoi "jumalan armosta"
fysionomiikan alalla aavistaa uusia totuuden jyväsiä. Pahimpaan pulaan
saattoivat hänet kauniit problemaattiset ulkomuodot, jotka usein
pettivät niiden sydäntä ja henkeä etsiessä. Mutta näistä asioista
saisi hän sitten tulevaisuudessa enemmän tietää "viisailta", kun hän
sellaisia rakastettavia kerran kohtaisi. Pettävä kauneus jäi hänelle
niinmuodoin yhä vaaraksi, kun taas ehdottomasti ruma oli jo kokonaan
eristetty hänen huomiopiiristään.

Vaarallisin hänen kaikista vihollisistaan oli miesten itsekäs
rakkaudenkaipuu. Hänen tuhlaava lahjoittajasydämensä ja runollinen
mielikuvituksensa hulmahti sokeasti heti, kun rakastunut osasi
näyttäytyä nääntyvänä ja herättää sääliä. Kuinka hänen kävi surku
kaikkia niitä, jotka rakastivat! Hän oli pahassa pulassa, lohdutti ja
tarjosi ystävyyttään. Mutta avuttomat olivat säälistä syntyneet tunteet
ja kalliin hinnan vaati elämä kokemuksistaan.

Sydämen sisimmän ja salaisimman oli hän ehdottomasti pyhittävä
yhdelle, mutta veressä pulppusi nuoruus, jonka oikeutta monenlaisiin
luontaisiin, kauniisiin suhtautumisiin ei saanut polkea. Kaksi
kauneutta rakastavaa ihmistä omasivat oikeuden toisiinsa suuremmassa
tai pienemmässä määrässä. Oli kieliä ihmisen sielussa, jotka helähtivät
soimaan ainoastaan sen ja sen kosketuksesta herättäen korkeimman
nautinnon. Mutta nautinto pysyi puhtaana ainoastaan silloin, kun
taitavasti osasi etsiä oman osansa toisessa ja jättää muu rauhaan sitä
turhaan hämmentämättä. Hän näki alituisesti, kuinka pimeät miehet
hyökkäsivät brutaalisti naisen koko olennon kimppuun ennen kaikkia
vaatien ainakin alimpaa aistillisuutta, mikä ei kuitenkaan siinä
naisessa saattanut luontaisesti heille kukoistaa, vaan raiskaantui
tai turmeltui. Mutta saattoi todellakin kehittää ihmeellisiä,
nautintorikkaita suhteita, jotka juuri ankaran yksipuolisuutensa
takia pysyivät terveinä ja kauneina ja jotka erinomaisesti he
hedelmöittivät milloin minkin inhimillisen ominaisuuden. Alhainen
ulkomaailma tappoi tietysti alituisesti väärinkäsityksillään ja
tunkeilevaisuudellaan tällaisia tunne- ja sieluelämän loistokukkasia,
leimaten ne ijänikuisella turmeltuneella käsityksellään luvattomiksi
rakkaussuhteiksi. Mutta sai olla juoruista välittämättä tai verhota
arimmat nautintonsa niin, etteivät muut niistä mitään tietäneet.

Lisää vauhtia saivat kaikki harrastukset, kun rouva U. palasi
Tanskanmatkaltaan.

Ensi päivinä oli hän hieman kylmäkiskoinen ja vanhaan tapaansa
mestaroiva, halveksien sanomattomasti kaikkea kotimaista, mutta kun
ensi kylläisyys ulkomaamatkaseikkailuista rupesi haihtumaan, tuli hän
lähemmäksi, oli lempeämpi ja näytti viihtyvän.

Ja Hellevi seisoi lujana ja rohkeana, sillä hänellä oli mielessään
monta aarretta lahjoitettavana. Ja rouva ei kyllästynytkään tähän yhä
enemmän aukenevaan avomielisyyteen.

Alussa oli keskusteluaineena yksinomaan elämäntaito ja taide "siellä
ulkona" ja kaihottiin kovasti toisiin, suurempiin oloihin. Mutta pian
sanoivat he lohdutuksensa: ihmisen pitää itse viedä itsensä eteenpäin,
niin naisen kuin miehenkin. Luoda uudet sisäiset maailmansa, sen mukaan
muodostuivat ulkonaisetkin mieltäkiinnittäviksi. Oli siis keksittävä,
mitä juuri nyt saattoi tehdä ensi työksi elämän laajentamiseksi. Jos ei
olisi vaan niin epäilyttänyt nuo naisten itsenäiset taiteilijatehtävät.
Hellevi epäili pahemmin ja pelotteli rouvaakin.

— Ah, niin! muisti rouva jotakin näistä keskusteluista. Olen jo lukenut
"elokuun tarinanne" ja on se ihmeen kaunis ja kunnioitan teitä siitä.
Nyt tarvitsee se vaan taiteellisen muodon ja innolla ryhdyn työhön.
Siitä se alkaa eteenpäinmeno!

Hellevi katsoi häneen rauhallisesti hymyillen:

— Ah, kuinka se on jo muuttunut minulle toiseksi... sydämessäni tuoksuu
jo uudet ruusut... Mutta tämä! On hyvä, että se tulee taiteen omaksi,
teidän tottuneessa kädessänne, teidän terveydellänne.

Rouva oli myös hankkinut kirjoja, joissa arkoja sukulaissuhteita
kuvattiin ja analyseerattiin. Eräänä päivänä rupesi hän lukemaan niitä
Helleville.

Se oli mieltäkiinnittävää.

Hellevi tarkisti huomionsa joka lauseeseen ja sanaan kiintyen
näennäisiin vähäpätöisyyksiinkin. Mitä enemmän luettiin, sitä selvemmin
hän huomasi, ettei hänen tunteensa Ristoon ollut eroottisesti
syvä. Ja tällaisten suhteitten turmelusta ja rikoksellisuutta
alleviivattaessa, kuunteli hän silmät ja korvat auki, mutta ei
tuntenut omantunnonvaivoja. Kuitenkin läheni hänen eläytymiskykynsä
näiden onnettomien sielunelämää ja hän iloitsi, että sukukokemusten ja
taiteen leikkelyveitsen avulla saattoi näissäkin vaikeissa asioissa
päästä ymmärtämättömyyden kammosta ja tietämättömyyden pyhästä
yksinkertaisuudesta.

"Elokuun tarina" oli Hellevin puolesta valmis. Oli vaan jännittävää
nähdä millaiseksi se muodostuisi vieraan mielikuvituksen puutarhassa.
Sitä jäi hän odottaman. — — —

Jos olisi kysynyt Helleviltä seuraavina viikkoina: mikä ero oli
uneksimisen ja elämän välillä? olisi hän vastannut: — Ne ovat melkein
yhtä! Naisen unet ja elämä ovat melkein samaa!

Niin olisi hän väittänyt ylimielisesti, sillä nyt kelpasi vain se, mikä
kulki hymyten, nauraen, tanssien, ilkkuen.

Oli aika olla voimakas, antaa korvapuusti ruikutuksille, värittää
päivänsä mielikuvituksen päähänpistoilla ja pahimmassa pulassa tyytyä
itsepetokseen. Se oli usein: "kiskoa kivestä tuohta", mutta vaivannäkö
oli ensiarvoista ja sitten nauratti yhtäläisesti, jos onnistui tai
epäonnistui. Naurussa kohtasivat Rouva U. ja Hellevi toisensa ja siinä
he voittivat muut kuolevaiset.

Itseksensä tuumi elämään herännyt Hellevi, että hän pyysi päivää
taivaalta ja kerjäsi tähtiä, mutta jos kuinka kurottikin korkeiden luo,
eivät ne putoisi hänen puistoonsa... ei niinkuin hän tahtoi... mutta
sitä ei saanut nyt ajatella, kiirehtiä vaan päivät aamusta iltaan...

Naisilla on hyvä olla, kun suuret illusionit kokonaan täyttävät heidän
olentonsa. Mitä he silloin itse asiassa uskovatkaan? Että he ovat
maailman sielu! Naiset ovat pelottavia suuressa innostuksessaan, tulen
kanssa he hääräävät lähellä ruutikellareita. Mutta se juuri onkin niin
ihmeen hauskaa! Ruutikellari ei säikytä, ainoastaan harakan nauru
taivaalla! Kaikkeen koskevat, kaiken avaavat uteliaat naiset, kaiken
jättävät ja unohtavat kevytmieliset naiset.

Ja nyt vei unet vinhaa vauhtia eteenpäin.

Talven pakkaset paukkuivat... se oli hauskaa!

Huhtikuu itki ja nauroi keväänenteitään... se oli hauskempaa!

Vappu putkahti sen sylistä kullanruskeine silmineen ja hymykuopat
poskissa... se oli hauskinta!

Vappu puki ylle valkosen hameen, valkolakin päähän ja ruusun korvan
juureen. Pihka tuoksui metsässä ja tiet olivat kuivia kulkea.

Vappu on ystävyyden juhla.

Vappuna rakastivat kaikki valkolakit toisiaan.

Vappuna eivät naiset ole mustasukkaisia kaikkien ylle tulvii runsaasti
kultaava päivä, konfetit ja miesten ihailu.

Vilkkaana pulppusi nuori veri. Monta toivetta heräsi sydämessä. Olisi
saanut tulla mukaan joku kolmas "mieltäkiinnittävä", kun Hellevi ja
Rouva U. illalla kulkivat puistotiellä ja kuuntelivat soittoa. Henki
halusi voimistelua, ilosta leikkiä siitä, mitä talven kammio oli
ajatellut. Puhuessa ihmisten kanssa saattoi juopua mielikuvituksestaan,
juovuttaa vastapuoleenkin. Viini oli raskasta ja unnuttavaa sille, joka
rakasti sanoja soitella.

Hellevin halu lähestyä hänen mieleisiään ihmisiä oli kasvanut kevään
mukana. Antaa ja lahjoittaa, naurattaa ja huvittaa! Mitä ihmiset
odottivat, mikä vielä särki silmät ja piti huulet jäykkinä viivoina?
"Moderni filosofia" käski nauraa silloin, kun eniten kammotti.
"Moderni filosofia oli löytänyt antiikkisen elämän-ilon. Miksi eivät
kaikki puhuneet yhteen ääneen modernista filosofiasta"? Miksi eivät
pastori V. ja kauppias H. ja sosialisti A. itkeneet riemun kyyneliä
uudessa veljeydessä? Olihan heillä kullakin kohdaltaan hyvä omatunto.
Ponnistivat kaiken tahtonsa ja siinähän oli kauneus! Totuutta he
etsivät otsansa hiessä, tahtovat, viedä ihmiset kuka "ikiautuuteen",
kuka "hyödyn hyvinvointiin", kuka "kaikkien onneen". Miksi eivät ne
olleet ilosemman näkösiä, nuo ihmisiä rakastavat, suuret sydämet?
Kaikki jalot viholliset, herkkiä elämän eri kauneuksille, kohottivat
joskus toistensa maljan. Tuikkaa ja säihkyy lahjoittajan silmät!

Mutta he eivät vielä tunteneet "modernia filosofiaa", ainoastaan
"moderni filosofia" toi huimimman vapputunnelman.

Sääli V:tä, sääli K:ta, sääli A:ta!

Rahaa oli ja kunniallista työtä yhteiskunnassa, mutta ei pientä
ilonliekkiä sydämessä!

Kiitos! Konfettia naama täyteen!

— Nytpä saattekin takasin, herra Jankari, kaksin- kolmin-
nelinkertaisesti! Ja rangaistukseksi kävellä kanssamme koko illan!

Jankari oli se kiltti sanomalehtimies, joka talvella oli kuulustellut
Hellevin taitolahjoja.

— Sanokaa, hyvänen aika — nyt jo nimenne, olkaa niin hyviä, rouva ja
herra, se on ihan totta, olen esittäessäni idiootti, kieleni kangistuu,
aivoni mykistyy... anteeksi...

Jankari seisoi tukevasti jaloillaan. Vankka se oli Jankari, nimi, suku,
ruumis, sielu, ammatti...

Ja hyvä poika!

Nyt keskustellaan!

Ei, juodaan samppanjasimaa!

Ei, mennään Rouva U:lle! Rouvalla on uusi pianiino! Siis rouva U:lle!

Vappu! Vappu! Rouvalla kukkivat ruusu pöydillä. Joku kaappi kaluneen ja
kiluneen oli kannettu pois ja sijalle tuotu pianiino.

Muutakin oli viime aikoina haihtunut, oli tilavampaa ja hauskempaa.
Olihan hänellä kehityskykyä, rouva U:lla! Ja kuka nyt huoneita
ajatteli, kun oli ihmisiä...

Melodraamalla ilta alotettiin soittimen koitteeksi. Rouva säesti ja
Hellevi lausui "Mignon". Nyt Jankarin sydän vavahti!

Ja sitten keskustellaan ja saadaan samppanjasimaa!

Ja nyt sai Hellevi nähdä ensikerran, kuinka rouva "käyttäytyi"...

Tuli hauskaa! Tuli mahdottoman sekasta,
vaahtoryöpyn-päällä-ratsastusta, maskeraadivalssia... risaliepeiset
keijukaiset telmivät fiikus-, oljanteri-, ja filodendraruukkujen
ympärillä... kattopaperin halkeimasta pisti Puck päätään. Aatteet,
"asiat", kommat ja paradoksit, kirjailijat ja taiteilijat, nerot ja
idiootit, jumalat ja peijakkaat heittivät kuperkeikkaa, huusivat,
nauroivat ja pyörtyilivät kun Rouva U. ja Hellevi ja Jankari
keskustelivat.

Mutta sitten oltiin vakavia.

Niin, että eikö naiset osanneet olla ystäviä?

Osasivat! Se oli uusi asia ja sen laki oli seuraava: ystävän kanssa
piti nousta seurustelun mahdollisimpaan kauneuteen, avoinna sielun
hedelmätarhojen portit. Ei ystävälle tarvinnut olla "uskottu",
ei pitänyt sen salaisuuksia vaatia. Oli mieltäkiinnittävämpää
päinvastoin, jos ei kaikkia tietänyt? Ystävän aikana ei saanut olla
huonolla tuulella, ei valittaa pikkuhuoliaan eikä taitamattomia
yhteentörmäyksiään ulkomaailman kanssa. Jos nainen uskoi kaikki
salaisuutensa miehelle, kyllästyi mies. Niin kyllästyi naisystäväkin.
Pyhänä piti ystävää katsella, niinkuin japanilaiset lapsiaan. Niin
opetti "moderni filosofia".

Sitten juotiin samppanjasimaa.

Ja taas keskusteltiin.

Mitä herra Jankari luuli, joka seurasi aikaansa? Pitikö naisten
itseasiassa produseerata taiteen alalla? Eikö se ollut merkki miesten
kehnoudesta ja dekadenttisuudesta, että naiset loivat itsenäisiä
taideteoksia, ainakin kirjoja, romaaneja? Herra Jankari ei tietänyt,
kuinka monta kertaa naiskirjailija, jos hän oli todellinen nainen,
katsoi peiliin ja itki!

— Mutta naisethan itse tahtovat! sanoi herra Jankari ilosesti.

— Eivät tahtoneet, vaan heikot miehet, joihin ei viitsinyt rakastua — —!

— Soo—o! Ja entäs naisten äänioikeus!

— Miesten syy! Miesten syy!

Jankaria vastaan olivat molemmat naiset yhtämieltä. Mutta Jankari ei
koko iltana saanut selvää, mikä oli heiltä täyttä totta, mikä leikkiä.
Eivätkä he sitä itsekään tietäneet. Naiset ovat vakavia ainoastaan
onnettomassa rakkaudessa. Kaikki muu naurattaa.

Vielä keskustellaan.

Mitä piti sitten tehdä, jos omasi taiteellisia taipumuksia, herra
Jankari?

— Niin, sanokaa nyt itse!

Ihan vanha asia! Tietysti kehittää temperamenttinsa niin taiteelliseksi
kuin mahdollista, aavistaa ja antaa ideoita, osata arvostella, olla
sieluna seurapiirissä, taiteilijan hengetär, valkyyria, sydämen sisko,
hoitaa ruumiinsa, pukeutua kauniisti, "elää sympaattista elämää."
Goethe, Nietzsche, Ellen Key...

— Riittää, riittää! huusi simasta ja naisista ilonen Jankari.

Oli vappu, vappu! Rouva U. otti nojailevia asentoja punasilla
patjoillaan, piehtaroi ja nauroi... nauroi... niin että Jankari lopuksi
säikähtyi katselemaan ja kuuntelemaan. Hellevin henki oli ilosen
hävytön ja korvan juuressa nuokkui ruusu.

Huimimman vapputunnelman toi "moderni filosofia"!

Jankari meni sitten, mutta pyysi jatkaa seurustelua. Rouva U. imi häntä
merenneito-silmillään hyvästi jättäessä ja sitäpaitsi oli mies kuullut
naurun. Hoiperrellen meni vankka Jankari portaita ja katsoi pihalla
kerran taaksensa...

Naiset vetäytyivät nopeasti akkunasta...

— Minkä vaikutuksen luulet minun tehneen häneen? kysyi rouva U.
odottaen imartelevaa vastausta.

Siihen piti vastata siis:

— Tietysti miellytit häntä!

Mutta rouvan entinen heikkous kukoisti taas.

— Hän kuunteli nauruani! Etkö luule, että hänellä oli hauskaa?
Huomasitko, kuinka hoidin emännän tehtäviäni? Jos olisimme suuremmissa
oloissa, niin saattaisin enemmänkin, mutta taidolla voi näissäkin...
antaa tuollaisen hauskuuden yli kaiken... Enemmän tällaista vaan!
Luuletko, että hän tulee huomenna takasin?

Hm... olisi kernaimmin ollut uskomatta korviaan. Miten nyt selittää tuo
tympäsevä itserakkaus rikkaan naisen sydämessä?

Vappu selveni äkkiä päihtymyksestään.

— Oletko koskaan rakastanut? kysyi Hellevi kauvan valmistetun
kysymyksensä.

Ääni oli varma ja ilme kylmä, melkein ankara ja halveksiva.

Kaikki puhuvat rakkaudesta, minä en tiedä, mitä se on. Ihmettelen sitä
kaunokirjallisuudessa, ihmettelen sitä sinussa! Itse en tiedä.

— Onko tuo totta?

— On.

Sama ankaruus.

Mutta, entä kaikki rakkautesi tieteeseen, runouteen ja taiteeseen?
Meistähän väitetään, että me vaan niillä koristamme itseämme...

Rouva nauroi. Nyt hän tiesi totuuden.

Siinäpä se juuri on ero minun ja teidän muiden välillä. Minä elän
omaa nautintoani, itseriemua varten. Minä olen terve. Tietysti tahdon
kehittää lahjani ihan äärimmäisyyteen asti, mutta en sitä varten, että
miestä miellyttäisin. Mitä ne minuun kuuluvat!

— Ja kuitenkin, kuinka paljon "koketeerasit" äsken, uteli Hellevi
varovaisesti.

— Mutta sehän on vain seurustelua! Pidän heidän seurastaan!

— Tiedätkö, että sinua sanotaan "koketiksi"? kysyjä nauroi.

Ja rouva nauroi:

— Tiedän, mutta eikö se ole hullua, hauskaa! "Vaarallinen koketti",
ai jes! En minä heidän rakkauttaan tahdo herättää, pitää vaan heidän
seuransa. Inhottaa minua, kun he aina ajattelevat ijankaikkisesti sitä
samaa, samaa, samaa. Näitkös, kuinka äskönenkin oli hassu... heti
valmis! Ja niin on joka paikassa, missä kuljen... aina valmista! En voi
ymmärtää niiden hulluutta.

— Mutta tiedätkö, sinä käyttäydyt aivan niin, että olisi luullut sinun
hänestä pitävän. En minä uskaltaisi näyttää noin paljon tunteitani...

— Oh, sinä olet lapsellinen taas. Täällä ei osata seurustella.
Ulkomailla ollaan aina vapaita. Siellä minä elän.

— Mutta rakastaa on meidän voimamme ja kunniamme. Kuinka olisit
voinut luoda kaikkea kaunista draamaasi, jos ei sinulla olisi kykyä
rakkauteen? Et voi olla heikko tai abnormi tässä suhteessa. Tiedätkös,
ajattelen vaan, ettei "oikea" ole vielä tullut. Ja kuinka onnellinen
olet, kun kaikki on säilynyt yhdelle. Siltä kannalta katsoen tahtoisin
repiä tuhanneksi sirpaleeksi ensi suuteloni Ristolle, niin kaunista
kun se olikin. Sinä voit elää loistavasti kaikki yhdelle. Silloin on
ihmeellistä nähdä sinua.

Rouva vaikeni. Hän kävi miettiväiseksi. Näyttäisikö "olla rakastunut"
mieltäkiinnittävämmältä, kuin "ei koskaan rakastanut"?

Hellevi puhui kaikki tietonsa. Ystävä piti saada vakuutetuksi.

Tämä myönsikin lopuksi, että hän voi "paljon rakastaa, mutta oikea ei
ollut tullut." Täällä liikkuivat vaan "idiootit", "kehittymättömät
alkueläimet", "siveellis-uskonnolliset aasit"... teaatterin ympärillä
hääräilevät taiteilijat olivat "esimaku luomisen takaisesta
tyhjyydestä, kun kaikki henkiaine oli vielä deikiksellä", toisilla oli
"joku risainen suutelo sisässään, mutta vanha tuhka ei ollut juossut
ulos, dii, dex, dex."

Sehän oli hauskaa!

Aivan kuin joku noita olisi keskustellut kattinsa kanssa!

Mutta rouva U:n hieman sekava henkevyys oli toisille, kaikesta keveästä
iloitseville naiskorville piruetiksi hypyttävää vapunpäättäjäistä.

       *       *       *       *       *

Rouva oli taas järjestänyt itsellensä ulkomaamatkan Tanskaan, mutta
lähtö tapahtui vasta toukokuun lopulla. Molemmat naiset ennättivät
vielä paljon seurustella ja elää monta, ainakin eloisaa hetkeä yhdessä.

Tämän vastakohtansa vetovoiman piirissä alkoi Hellevissä yhä useammat
uudet ominaisuudet ja tuntemustavat virkeästi taimia, jotka ehkä
hienon sopusointuisen luonteen seurassa olisivat jääneet nousematta.
Niin sielu kuin ruumiskin vaatii sairaana ollessaan myrkkyjä ja
rouva U. oli useinkin Helleville kuin kitkerä lääke, joka, jos tauti
kokonaan parantui, nostettiin kiitollisesti, mutta luonnollisesti nyt
arvottomaksi katsottuna hyllylle tomuttumaan.

Niinpä rouvan säälimättömällä, usein typerällä ja aina valmiilla
ihmisten halveksimisella oli Helleviin sangen hyvä vaikutus. Sydämen
liika senttimentaalisuus ja vaarallinen syttyväisyys sai toverilta
alituisesti kylmiä kylpyjä. Hellevi rupesi naurulla tappamaan
siellä, missä hän ennen oli odottanut hellentymistä ja lämpenemistä.
Ympäristö, puhumattakaan siitä, että se olisi suosinut poikkeuksia
ja harvinaisuuksia, ei omannut paljonkaan ymmärrystä kaikkein
luonnollisimmille yksilöllisyydenpyrinnöille. Mutta Hellevi oppi yhä
voimakkaammin jättämään huomioonottamatta yleisen mielipiteen ja
vieraiden asettamat vaatimukset ja velvollisuudet, välittämättä lopuksi
tuon taivaallista siitä sangen kiihoittuneesta mielialasta, minkä hänen
käytöksensä ja mielipiteensä herättivät varsinkin virkapiirissään.
Poikkeus haki ravintoaan ja otti sen rohkeasti ollen kerrankin tunnoton
sääntöä vastaan ja siinä taistelussa oli parhaimpana apuna rouva U.,
joka aina tuli bravo- bravo-tuulelleen kaikesta kiusottavasta ja
ärsyttävästä.

Rouva imarteli itseään Hellevin sydämen parantamisesta, kutsui häntä
"holhokikseen", ja lupasi hänelle kerran suuren maailman riemuja.

Ja niin otti vähitellen heidän suhteensa yhä enemmän ystävyyden
värityksen ja kesäkirjeissään, jotka milloin velmusivat ilkeinä ja
ilosina kaikesta maailmasta, milloin haaveilivat herkkinä ja suloisina
taiteesta ja rakkaudesta, kehittyi Hellevi omituisen voimakkaaseen
harhaluuloon heidän suhteensa todellisesta tunteesta ja kauneudesta.




RISTOLAN VINTTIKAMARISSA.


Toukokuun viimeisinä päivinä tuli Ristolta kirje, jonka sisältö
suuresti liikutti Helleviä. Pääasiana oli siinä ystävällinen kutsu ja
ehdotus hänelle tulla viettämään kesää vastavihittyjen kotiin. Riston
usko heidän kolmen yhteiselämän hauskuuteen teki hyvää sielun pohjaan
asti.

Minne hän menisi? Sinne hän menisi! Hellevi vastasi lyhyesti:

"Kiitos sydämeni syvyydestä... minä tulen vanhaan vinttikamariin, jos
sallit, jos sopii..."

       *       *       *       *       *

Pari viikkoa senjälkeen istui Hellevi ja kirjoitti päiväkirjaansa
Ristolan vinttikamarissa:

"Päivällä satoi viileätä vihmaa, illalla tuli aurinko. Koivun lehdet
kimaltelevat ja tuoksuvat.

"Minunkin sieluni kimallelee ja tuoksuu sateen jälkeen.

"Aili on sitonut metsäruusuja vuoteeni reunoihin. Kello puoli
kaksitoista täytän 21 vuotta! Alkaako elämäni nyt?

"Aili on tavattoman iloinen ja vallaton kuin potkiva vasikka.

"Risto on vanha, viisas mies, pitkä parta vaan puuttuu.

"Kun tapasimme toisemme pari päivää sitten asemalla, katsoimme
heti toisiamme silmästä silmään lujina ja luonnollisina. — Kuinka
olet terveen näkönen! iloitsi Risto. Olet kuin kuusitoistavuotias
kasvoiltasi. Mitä olet tehnyt? Olen nauranut! vastasin minä. Mutta entä
sinä sitten! Korea kuin kolarilainen!

"Hyvä meidän oli olla ja on oleva!

"Kuinka syvästi kiitollinen olen elämälle. Synkin pilvi uhkasi... minne
se haihtui? Ja ainiaaksi!

"Olemme terveitä ja nuoria, sydämemme uskoo, toivoo ja rakastaa.
Tietysti me kinaamme kuin villit toisinaan, mutta monesta 'voimasta'
ollaan yhtä mieltä. Risto edustaa 'toimintaa' Aili 'leikkiä' ja minä
'unta'. Suututti minua hiukan tuo nimijako ja vannoin hiljaa, että
tulevaisuudessa saisivat nähdä unettaren sekä työssä että tanssissa.
Mutta nyt sain tyytyä.

"Sitten tulee elämänilo tyhjästä ja tempasee meidät kuin pyörretuuli!

"Hyvin hauskaa on minun katsella ja arvostella Ristoa nyt juurtuneena
maaperäänsä. Hän on maanviljelijä ja hyvä isäntä alustalaisilleen.
Oikein lämpenin tässä toissapäivänä, kun Risto sanoi: — Löytyy
ehdottomasti ihmisiä, jotka ovat kyllin yksinkertaisia tekemään muuta
kuin työtä. Katso vaan tuota parrakasta jättiläistä. Hän on valmis
nostamaan talon hartioilleen, mutta paneppas kirja eteen ja puhu
lukusijoista, niin heti käy pahoinvointiseksi ja nukahtaa, jätkä.
Miksi häntä kiusata ja valistaa katkismuksella, kun luonto on luonut
tehtäviä, joissa hän täydellisesti viihtyy?

"Puhut kuin jumalan suusta Risto! huudahdin. Sinussa on sentään
pääasioissa sitä vanhaa korkeanenäistä kuninkuutta. Tästä puhumme
toiste enemmän, mutta ei niin, että kaikki kuulevat. Ensi ehto on, että
hallitset oman valtakuntasi kuin hyvä ja viisas herra.

"Suhteessa toisiimme iloitsemme kaikista 'mahdottomista
erilaisuuksista', joita nyt vasta huomaamme. Veljeksi ja sisareksi
sovimme, noloja olisimme monta kertaa herrana ja rouvana.

"Kuinka sanoisin? Elämä huumaa minua henkevämmin, taiteellisemmin kuin
Ristoa. Mutta hän tietysti kukoistaa omastaan rehevämmin, sillä hänen
on helpompi löytää ravintonsa.

"Risto ei oikein nauti minun tavastani laskea leikkiä asioista, hänestä
se on liikaa ilveilyä, kevytmielisyyttä. Hän vaikenee usein melkein
alakuloisena peläten nähtävästi, että minä olen kadottanut pyhittämisen
tunteen monesta hyvästä seikasta.

"Se on kolarilaisten miesten talonpoikamaisuutta. He eivät ymmärrä
suuren sydämen keventävää älykästä ilkeyttä, luovan hengen tervettä
pahuutta ja armahtamattomuutta, vaan tulevat siitä synkiksi ja
epäluuloisiksi.

"Niin että mielikuvitukseni juopuneimmat linnut livertelevät Ristolle
hukkaan.

"Mutta niin saakin! Siksi me juuri olemmekin veli ja sisar. Ja Aili,
joka on aivan toisella tavoin, 'maallisemmin' vallaton kuin minä, on
siksi hänelle paljon omaisempi ja, koska hän ymmärtää Ailin 'pahuuden',
tuoksuu se hänelle ja hurmaa häntä kuin kevät.

"Mutta meidän peritty radikaalinen veremme, josta..."

Hellevi lakkasi kirjoittamasta, sillä ovelle kolkutettiin.

Nukutko, Hellevi? kuului Riston syvä ääni.

— Nukun!

— No ethän!

— Mutta minulla on hiukset hajalla

— Minä palmikoitsen ne!

— Mitä tahdot?

— Saat vielä yhden lahjan.

— Pienen?

— Suuren! Suuren!

— Rahaa?

— Arvaa paremmin!

Hellevi tuli jo niin uteliaaksi, että hän meni ovelle ja raotti sitä.

Risto pisti hänen käteensä tavallisen kuvapostikortin nurinpäin
käännettynä ja tarttui samalla kiini hänen ranteeseensa.

— Hän on hyvin kaunis, sanoi Risto salaperäisen ilosesti.

— Kuka?

Eräs nimi kuiskattiin ja käsi erkani.

— Kaikki kauniit unet sinulle tänä yönä, Hellevi! 21 vuotta!

— Risto... Risto!... Kiitos...!

Hellevi oli yllätetty.

Melkein kaikesta, mitä Risto hänelle keksi.

Mutta tämä oli rakastettavinta:

— Olisin tahtonut suudella häntä!

Kuva oli Hellevin kädessä.

Hän ei uskaltanut katsoa siihen.

Mennen pöytänsä luo, pani hän sen nojalle kukkamaljakkoon.

Pari terää sireenitertusta varisi sen viereen...

Hän sulki silmänsä...

Soittaja seisoi viulu leuan alla hänen askeleidensa edessä...
linnantyttö ei päässyt eteenpäin... ei koskaan tumman soittajan ohi.

Hellevi katsoi... — — —

Kuva oli painettu hänen poveaan vastaan Hän oli taas elänyt
"ensikerran" vapisevat tuskat.

— Näen hänen silmistänsä kaiken sen, mistä olen kuvani rakentanut...
hoiperrun hänen huulilleen, niinkuin olen kuvani huulille hoipertunut.
— — —

— Polvistun hänen muotonsa eteen... — — —

— Rakastan häntä kaikella naisen onnettomuudella...

Kuva povellaan liiteli Hellevi pois...




KESÄLLÄ.


Ristolan korkean kuistin edessä nousivat omenapuut täydessä kukassa
ja illan lauha tuulenhenki toi tuontuostakin tuoksuvan lehahduksen
kuistilla istuvien kasvoille.

Nojaillen aitausta vastaan istui Hellevi ja nautti tunnelmasta,
avattu kirja sylissään. Kuistin toisessa päässä näkyi sanomalehden
takaa nojatuoliin uponneesta Ristosta ainoastaan kostean valkonen,
rusketukselta säilynyt otsa ja tumma pystytukka, hiukan toista
pellavakankaista käsivartta lehteä pitelevät punertavat nyrkit ja
alhaalta suuret saappaat savisine terineen ja kantoineen.

Siinä oli Risto... heidän varma turvansa... vieraille ylpeä ja
vaitelias, kotona tuntehikas... toimi- ja älyrikas Risto.

Etäämpää rakennusten takaa kuului ilosin, rauhoittavin melu. Aili
hakkasi porsliinia kanoille, jotka hyväksyivät hänen toimenpiteensä
äänekkäällä kaakotuksella, Aili nauroi, piikatyttö huuteli lehmille
ja lypsyämpärit vingahtelivat... "tuuri-ihmisille", yhden tai pari
sukupolvea opiskelleelle talonpoikais- ja käsityöläisverelle.
Erinomaisia, heti nautittavaksi kelpaavia hedelmiä pudotti hänen
syliinsä Mantegaza, kokonaisen järjestetyn lakikirjan: eri aistien
tehtävät, niiden kehittymis- ja ulottumismahdollisuudet, rakkauden
suurimmat "asemat", välimatkat ja pysäkit y.m., y.m. Alituiseksi
ihmettelyn aiheeksi tuli hänelle Browningien avioliitto, tuo
viisitoista vuotta kestänyt jokapäiväinen, "ensikerran" sähköisyys.
Syvän vaikutuksen hänen sydämeensä teki Bizetin tulinen Carmen, joka
voitti päämääränsä kukistamattomalla ilollaan, houkuttelemis- ja
hallitsemistaidollaan. Goethe, "ensimmäinen rakastaja" istutti hänen
puutarhaansa hienoja loistokukkasia, niinkuin nauttimisen lemmityn
ääriviivojen piirtymisestä eri taustoihin ja hänen liikkumisestansa
erilaisissa ympäristöissä, ja tuon tunnetun lauseen: "Was gehts dich's
an, wenn ich dich liebe?" Se ilmaisi suurimman luontaisen taipumuksen,
se oli rakastaa "jumalan armosta"! Napoleonin liikuttavan suurelta
sydämeltä oppi hän elinkautisen kiitollisuuden osoittamisen kerran
rakastetulle. Ja vihdoin leimuavimmalta nerolta Nietzscheltä muiden
totuuksien kirkkaiden timanttien ohessa salaisen tieteensä kruunauksen:
todellisen naisen ainoan kunnian ja elämäntehtävän: rakastaa, oppia sen
oikean taidon ja rakastaa enemmän kuin häntä rakastettiin.

Siinä pilkistys Helleviin piilotettuun loistopuutarhaan! Ja hän
iloitsi, että tulevaisuus oli alituisesti kasvattava hänelle uusia
jaloja laatuja. Oppineitten vanhat tomuset kirjahyllyt kätkivät
tuntemattomia aarteita ja hänen oma aavistuksensa ei ollut vielä
ponnistanut äärimmäisyyksiinsä.

Ja kun hän taukosi tutkimasta, horjui hän sisäisen maailmansa autuutta,
odotti elämää juopunein silmin ja rakastetuinta ajatellessa heräsi
samalla riemuitsevan voittorikkaaksi ja niin antautuvaksi, ettei hän
itsestään enään mitään tietänyt...

Ulkomaailman suhteen oli hän taas muuttunut, vieraiden seuraa
hän aristi. Hänen täytyi peläten huomata, että hän vähitellen
kävi arveluttavaksi traagilliseksi poikkeukseksi... poikkeukseksi
tunteittensa voimaan ja ulkonaiseen avuttomuuteensa nähden.

Pitäjän herrasväet ajoivat Ristolaan kovaäänisesti meluten...
Huoneisiin tuli tavallisesti jotakin joko liian lihavaa, turvonnutta,
hedelmätöntä tai madonsyömää, ummehtunutta ja hapantunutta. Ja yli
sen kaikui kunniaton, pahan pelin voittanut kauppiasnauru, rovastin
horjuva hurskaudenrykäisy tai nuoren polven rakkimainen haukahtelu
yhteiskunnallisista.

Mutta ympäristönsä etevimpienkin ihmisten läsnäollessa, rupesi Hellevin
vilkkauden ja henkevyyden aika haihtumaan. Yhä harvemmin oli hänellä
virkistystä säkenöivästä, leikkivästä keskusteluhalustaan... häntä
kuunneltiin kuin ilveilijää tai puolihullua, joka välistä nauratti
välistä rasitti... Huomattuaan vaikutuksensa, herkesi hän ajoissa ja
herkesi mielellään nauttien enemmän äänettömyydestään.

Hiljaisuus oli ijankaikkisuutta.

Hiljaisuus oli rakkautta.

Ja ympäristönsä seuraan, joka ei häntä kaivannutkaan, heräsi hän
ainoastaan kauneista kosketuksista, soitosta tai laulusta, jäi
kuuntelemaan puhtaimpien ihmisten sydäntaruja, iloja tai verhotulta
huolia.

Risto ja Aili antoivat Hellevin olla... Kun vieraat poistuivat oli
"Ristolan tunnelmatkin" palanneet, saipa Hellevi heidät nauramaankin
karrikatyyreilleen, jonka hän siitä tai siitä mahtipontisesta
sanoillaan maalasi.

Ja kun Ristolaiset vuorostaan ajoivat kartanoihin, niiden
epämieltäkiinnittävien asujanten luo, jotka olosuhteisiinsa nähden
olisivat voineet olla pitäjänsä kuninkaita ja kuningattaria, mutta
sen sijaan tyytyivät pitkään uneen, paksuun lihaan, kapinoitseviin
alustalaisiin ja pahaan omaantuntoon, lähti Hellevikin toisinaan
ystäviänsä tervehtimään.

Ne olivat omituisia ihmisiä... usein vaikeimmissa olosuhteissa
syntyneitä, mutta varustettuina elämää rakastavilla vaistoilla. Hän
löysi etsimäänsä: lahjoja, kauneutta, hyvyyttä ja viisautta.

Näiden ihmisten kanssa istui hän tuntikausia matalissa majoissa...
eli elämää, vaihtoi arkoja, helliä tunteita, pieniä, mahdollisia
auttamisia... ja ennen kaikkia paljon toivorikasta viisastelua!

Ja kun hän palasi kotiin, oli hän välistä virkistynyt, välistä
surumielinen, mutta runollinen...

Jos isäntäväki vielä viipyi, etsi hän lempikirjansa ja heittäytyi
kuistin nojatuoleihin... lukikin, mutta enimmäkseen kuunteli oman
sielunsa iltasoittoja...

Ja tiesi, mikä murheen kyynel lunnonsilmässä toi hänellekin haikeat,
kiihkeät tunteet... ne valittivat, vaativat, puhkesivat äkkiä kyyneliin
ja kävivät väkivaltaisesti myrskyilemään...

Kuinka oli hänen laitansa?

Mitenkä hän auttoi itseään?

Unen hän oli tehnyt, nostanut sen sattuman hennolle jalustimelle... ja
kulki nyt ja kumarsi, kumarsi...

Mutta jos sattuman pylväät suistuisivat ja unen jumala mukana...!
Tai jos ylistetty nukkuisi... eikä heräisi hänen kuiskauksistaan...
huutaa hän ei koskaan uskaltaisi? Kulkisiko hän ainiaan ja kumartaisi,
kumartaisi...?

Eikö hänen kuvanpalveluksensa tehnyt häntä nyt jo onnettomaksi, vienyt
häntä kohti hiljaista, kiduttavaa kuolemaa?

Vuosia, pitkiä haudattavia vuosia saattoi vierähtää... koska armahtaisi
elämä?

— Vaikka tietäisin, puheli kipeä sydän, että tunteeni olisi yhtä
harvinainen kuin suurimpien runoudessa tai historiassa, ei minulla ole
muuta tehtävää kuin kantaa se, koska olen nainen... nainen, turhin
kupla tai...

— He ovat asettaneet meidät ikuiseen vaikenemiseen, me olemme
rakennetut ikuiseen vaikenemiseen... suurin meissä... jos ei sitä
huomata, saa kuolla, kauneimmat umput rinnassamme saavat kuihtua,
tehdä meidät naurettaviksi, raukoiksi, rumiksi... Alituisesti kuivaa,
haaskaa, tappaa elämä rakkauden naisia.

— Vaikka rakastaisin häntä, niin ettei ainoakaan värähdys siitä
soittimesta, joka on rakkauden, jäisi herkistyneeltä korvaltani
kuulematta, vaikka tietäisin, että jotakin ihmeellistä saattaisi
toteutua, runo, satu, ihmiselämä... täytyy minun odottaa ja odottaa,
nilkat kahlittuina pienien olosuhteitten rautoihin, vaieta ja vaieta
— elävänä, itsetietoisena, tulisena, koko olentoni polvillaan hänen
edessään... julmimmin saan minä kuolla — — —

       *       *       *       *       *

Tuli aikoja, jolloin Hellevi ei enään saattanut lukea "tuntematontaan",
jonka nimen hän nyt kuvapostikortista tiesi olevan O. Ossian.

Sen sijaan alkoi hän useimmin puhua suuresta sydänten-ottajasta
Ristolle ja Ailille.

Eräänä iltana, kun Risto oli hetken kuunnellut Helleviä, sanoi hän:

— Olenkin kuullut nyt kerrottavan hänen elämästään, olosuhteistaan ja
personallisuudestaan...

— Ja sitä et ole ennemmin sanonut! huudahti Hellevi melkein moittien.

Risto rupesi kertomaan, eikä Hellevi lakannut huudahtelemasta, niin
toteutuivat hänen aavistuksensa ja arvelunsa.

— Niin, lopetti Risto, missä tämä mies kulkeekin, voittaa hän
ulkomuodollaan ja hengellään miehet ja naiset. Ihmeellinen on!




HELLEVI KIRJOITTAA ROUVA U:LLE TANSKAAN.


Myöhään samana iltana kirjoitti Hellevi ystävättärelle:

 "Ystäväni! Kiitos! Kiitos sanoistasi, jotka tuoksuivat kuin
 aroneilikka. Aavistan niistä, mikä rikas maailma ympäröi Sinua
 elämänhalullaan, kuinka hyvin itse siinä hengität ja liikut. Meidän
 hankemme ovat Sinulle liian kylmät! Suo se anteeksi.

 Tahdot, että tarkasti kaikki kertoisin. Sitä en voi, tuhlaaja ei tee
 mitään tarkasti, ei edes tuhlaa.

 Akkunani on auki. Ulkona on yön alkua. Akkunan edessä nousevat
 korkeiden koivujen latvat, joita huojuttaa Jumaselän tuulet. Tumman
 Miihkalin takana kuuluu koskemme laulua... vanhat tarut elävät...

 Jotakin nyt kerron... tuoksuvan salaisuuteni... viimeisen, joka
 minulle jäi.

 Sinun kanssasi kiidämme hengen kylmiin korkeuksiin, tavoitamme
 kultatähtiä.

 Sinulle siksi kesäyönä salattuni tarinoin.

 Sano ensiksi, uskotko, että elämä on ihmeellistä?

 Minulle se on saduksi muuttumaisillaan. — — —

 Tänä iltana on minulle kuvattu erään nuoren ilmiön voittokulkua.

 Siitä muutama ajatuksenpätkä.

 Meillä naisraukoillakin on joskus onnellinen aikamme, silloin, kun
 miesmaailmassa nousee jotakin hienoa, tulista, todellisesti suurta.
 Niillä oli kerran Goethe... ajattele, mitä ne saivat aavistaa!

 Sellainen mies... hän luo meidät uudestaan... kehittää meidät uuteen
 kulttuuriin. Millä? Lumoten meidät omalla hengellään, muodollaan,
 läsnäolollaan... askaroiden meidän kanssamme, suojaten meitä.
 Luontaisimmin, välittömimmin heräämme olentomme kukoistukseen.

 Voitko sen tuntea! Kevät, voima, ihminen on edessämme, ympäröi meidät,
 tunkeutuu sieluumme... ilmat tuoksuvat... selittämätön salainen
 hedelmöittyminen tapahtuu, kaunein ihanteellisissa syttyy ja hehkuu,
 jokainen verisolu pulppuaa luonnon, naisen iloa ja me tiedämme,
 mitä menemme tahtomaan! Saamme nyt vasta elämäntaidon, kasvamme
 ihmisiksi, ymmärrämme nyt olennaisen, ikuisen itsessämme... naisen...
 hienostuneen ja voimakkaan... leikkivän ystävän...

 Nainen on kulttiveerattu! Ah, kuinka tämä on jotakin aivan muuta,
 kuin maisteriksi lukeminen yliopistoissa, riehua näyttämöllä ja
 telmiä kulissien takana, kirjoittaa kirjoja ja romaaneja ja kaikkea
 muuta tätä alempaa, jolla yhteiskunta ja nykyaika sivistyttää meitä
 onnettomia, kutsuen meitä vailla todellista kukoitustamme "suuriksi",
 jos vaan olemme produseeranneet jotain, jota arvostelijat ja yleisö
 kolmenkertaisella hyvähuudolla tervehtivät!

 Mutta älä tahdo nähdä tuota naisraukkaa hänen nukkuessaan. Silloin
 paljastuisi ehkä hänen suuruutensa!

 Niin, katsos, minusta ilman tätä hienoa tulista, rakastavaa ja
 seurustelevaa miestä, ei nainen voi aavistaa itseänsä, tietää
 mahdollisuuksiaan, hänelle ei herää noita prinsessatunnelmia, joissa
 hernepapu kymmenen polstarin alla häiritsee.

 Mitä Sinä luulet?

 Olemmeko me vaan näissä kerroksissa, tässä maassa niin onnettomia,
 vai onkohan kaikkialla jo yhtäläistä, kaikkialla luonnonvastaisia
 vaatimuksia naisesta ja naiselta?

 Niinkuin esim. muutamat nuoret kirjailijamme! Nuorimmat... kuinka
 hauskoja, äkäsiä, potkivia! Olemme siitä puhuneet: Paljasta yhden yön
 unta... tulehtunutta, hirveän meluavaa... kulttiveerattu nainen on
 kokonaan jätetty lukuunottamatta. Ah, ne nuoruuttansa riehuvat pimeät
 egoistit! Uskoa avioeroon heissä on, mutta ei naiseen! Meitä he eivät
 tule auttamaan, eivätkä lapsiansa, ellei ihmeitä tapahdu!

 Mutta satuni unohdankin. Kuinka ihanaa unohtaakin, sieluuni on jo
 kyllin kylvetty unta ja tuskaa...

 Niin, täällä on kuitenkin noussut jotain, jotain itämaiden öistä...

 Niinkuin mielikuvituksen tumma kukka, yksinään erämaan laidassa...

 En ole hänestä sinulle ennen puhunut, — itse kerran sivumennen
 mainitsit hänen runojaan, jolloin vaikenin, ettet ymmärtäisi
 salaisuuttani, sillä minulla on hän elänyt koko kevään
 mielikuvituksessani kaiken elämänhaluni aiheuttajana.

 Hän on aivan nuori, nuori kuin hoveja hurmaava Goethe kerran! Ei niin
 muotokypsä, ehkä ei niin uskoton, vaan hiljaisempi, synnittömämpi, jos
 uskaltaisin sanoa: — kristusmaisempi...

 Hänen nimensä on Ossian, vanhaa aatelissukua. Perhe on asunut talvet
 Puolassa ja kesät kotimaan saaristossa. Nyt debyteeraa poika äkkiä
 pääkaupungin yleisölle salanimisellä runoteoksella, joka herättää
 tavatonta huomiota, mutta vielä enemmän hän itse ilmestyessään
 seuraelämään. Jo parin kuukauden kuluttua ovat nuoret kokoontuneet
 hänen ympärilleen ja perustaneet oman koulun. Hän ei ole jäänyt
 aivan yläilmoihin, vaan astunut alas, ottanut orjan muodon päällensä
 ja on nyt keskipisteenä kaikelle luovalle ja mielikuvitusrikkaalle
 taiteilijapiirille.

 Voit arvata sen, että naiset ovat rakastuneet, missä hän liikkuu
 heidän keskuudessaan. Meilläkin, kesken kaikkea riehuntaa, leipä- ja
 puukkotaisteluja, on pääkaupungissa heräämäisillään ihanteellinen
 seura- ja kulttuurielämä. Joku on sanonut, että naiset tulevat
 ystäviksi häntä ihaillessa. Naiset ystäviksi samaa miestä ihaillessa!
 Se on minulle uutta!

 Paljon pieniä juttuja on liikkeellä nykyisistä ihastuksista. Niistä
 sittemmin kahvijuoruiksi!

 Tietysti on joukossa hullunkurisiakin ihailijattaria, mutta eivät
 kuitenkaan kaikki ole sellaisia, jotka leikkaavat ihailtujensa nimiä
 sanomalehdistä ja syövät ne voileipäinsä päällä!

 Voin mainita, että neiti K:n kauniit runot olivat hänelle sepitetyt.
 Ajattele, nyt jo "salainen syy" yhteen ja toiseen päämäärään, eikä
 suinkaan rumimpiin.

 Eteenpäin menoa meissä siis, samalla syvempää ja keveämpää, tulisempaa
 ja viehkeämpää — nuoruuteen nousemista.

 Sinä kysyt, tunnenko hänet?

 Tunnen ja en! Lähetän Sinulle laulut 'Kolarilan aurinkokello'. Siitä
 näet, mitä heinäkuu-iltapäiväni ovat uskaltaneet uneksia, miten
 runollinen ja onneton kesäni on!

 Pöydälläni on hänen muotokuvansa. Metsäruusut varjostavat sitä
 äänettömin tunnustuksin...

 Iltapäivisin, kun aurinko ulottaa säteensä kammiooni, hillitysti ja
 viileästi syntyy minulle tunnelma, kuin olisin nuori linnanneito, joka
 käy luostarin kappelissa polvistumassa, rukoillen, että Neitsyt-äiti
 sammuttaisi hänen luvattoman rakkautensa maan kuninkaaseen...

 Niin on uneni mahdoton! Yhtä mahdoton kuin elämäni uneni sammuttaa...

 Muuta en voi!"

       *       *       *       *       *

Hellevi lakkasi kirjoittamasta. Oli tullut myöhä. Koski lauloi synkän
Miihkalin takana. Hiljaa kihosi yössä istujan silmään kyynel, pää
vaipui voimatonna alas... — — —

Kyyneleet tulivat tulvaten kesän myrskyjä?




KOIRA SAATTAA HELLEVIÄ RISTOLASTA.


Syksy oli tullut Ristolaan ja syksyn mukana vallaton tuulipoika, joka
armotta riisti vanhoilta uhkeilta puurouvilta niiden keltaset ja
punaset lehtikorut, kieputti kirjavaa saalistaan ilmassa, ajoi takaa
maassa, potkien viimein kyllästyneenä leikkikalunsa kasoiksi nurkkiin
ja kuoppiin. Pikkunen, kesän hymyillyt ja ilosena poikana loiskutellut
Kolajärvikin synkisti sinisen silmänsä miehen tuimemmissa aikeissa,
ärjähdellen silloin tällöin kuin vihoissaan hänkin. Mutta öisin
lähtivät kaikki pimeyden peijakas-vekarat mielenosotuksille... ilmassa
vihelsi, sylki, huusi, vinkui, ulvoi ja nauroi ja ritisten ratisten
pani risut ja kuivuneet oksat, kun huimat risapöksyt kiitivät läpi
pensaikkoiden.

Ristolan naiset puuhasivat ahkeraan asuinhuoneissa. Oli herätettävä
viehättäviä syystunnelmia! nyökäyttivät he nauraen Ristolle, joka
ihmetteli naistensa yhtäkkistä luonteenmuutosta. Heidät myös oli
ottanut syksyn työintoinen henki. Aili oli kesänsä "keikkunut", Hellevi
"uneksinut". Sentapaista herkuttelua oli nyt saatu kylliksi. Jäsenet
notkeina ja taistelunhaluisina, silmät lujempina ja kirkkaimpina
heittäytyivät he kunnioitettuun "hyödylliseen" ja saivat siten
arvostelijansa ja moittijansa naamat venymään pitkiksi. Kyökin ja
ruokasalin pöydät täyttyivät tuoksuvista hedelmistä ja vehmaista
vihanneksista. Keittokirjat olivat auki ja keskusteltiin melkein
yksinomaan ruokaresepteistä, ruumiin muodostamisesta ravinnon, kylpyjen
ja hieromisen avulla ja muusta sellaisesta... Toisina päivinä käytiin
nautinnolla asuinhuoneiden kimppuun. "Talo taidetta huokuisi vaan",
hyräili Hellevi. Ristolan ei tarvitsi hävetä iloisia, teräväsilmäisiä
maalaripoikia, jotka silloin tällöin majoittuivat kauniille
paikkakunnalle.

Tanssien tuli työ tehdyksi ja Risto ympäröittiin sellaisella ilon,
ylimielisyyden ja hullaantuneitten pilapuheiden tulvalla, että
hän nousi kuin juovuksissa kahvipöydästä ja uhkasi viimeisellä
järkirääsyllään hirttää itsensä lähimpään pensaaseen, ellei hän muuten
jo särkyisi riemun runsauteen.

Naisten kiltimmät ja älykkäimmät enkelit, suoja ja vapaus liihoittivat
ilmassa. Siksi kukoistivat heidän kaikki puutarhansa.

Eräänä tällaisena iltapäivänä tuli Hellevi ruokasaliin ja istui
perkaamaan mustia viinimarjoja, hengittäen mielihalulla hedelmien
tuoksua.

Erityisen kiitollinen hän oli! Jäisi nyt Ristolaan talviksi ja kesiksi.
Työtä ja ansiota tuli kylän kansakoulussa, kolme tuntia päivässä
apuopettajana.

Niin viehkeää, erityisen viehkeää oli aavistuksissa... vahanpehmeinä
nousisivat hänen eteensä tulevat päivät, astuisivat äänettä levänneestä
yöstä ja taipuisivat alttiina muodostettaviksi juuri niinkuin hän
tahtoi. Ei hän nyt uneksisi, voimistelisi vaan äänetönnä ja älykkäänä
kaikessa, mitä tarvittiin. No, tietysti hän sentään pienet hämärä- ja
tähtitaivastunnelmansa pitäisi, mutta sehän oli myös tulevaisuuden
peltojen kyntämistä. Kun elämä tulisi, olisi hän taitava...

Hellevi katsoi kelloa. Kummallista, missä Aili viipyi, jo kolme
tuntia. Aamupäivällä oli vallaton ollut melkein liian villi. Istunut
paitahihasilla kyökin ikkunalla ja hakannut pihvilihat "porilaisten
marssia" hoilaten. Rovasti sattui tulemaan, jäi kuuntelemaan akkunan
alle ja taputti käsiään... se vanha hyväntahtoinen. Aili kiljahti ja
katosi kuin ammuttu.

— — Saisi tulla jo nyt... olisi lystikästä kerrottavaa... Risto oli
myös poissa, palannut kyllä aamupäivällä kaupungista, mutta kadonnut
sitten, pitäjälle kai...

Hellevi oli taas istunut kauvan aikaa ja uudelleen viehättynyt
hiljaisuuteen, kun Risto vihdoin astui sisään.

Onnellinen Hellevi huudahti ilosesti, mutta Risto näytti kummalta!
Tervehti oudolla tavalla, lyhyesti ja välttelevästi, silmät tummina ja
terävinä.

— Mikä nyt, mikä nyt!

Risto iskikin heti syihinsä, punasena harmista:

— En sinua enään ymmärrä...

— Mitä ihmettä...!

— Onneksi olet julaissut sen salanimellä, nyt ei sitä käsitä muu kuin
oma suku, lisäksi sentään lähimmät perhetuttavat. Ja siinä onkin
jo kyllin skandaalia. Ostin kirjan sattumalta kaupungissa ja toin
sen Ailille aamupäivällä. Hetken kuluttua puhuu Aili lukemastaan
"hebreaa" ja minun on myös katsominen. Kirjasi on juuri parhainta
"tuohikulttuuria", olet toki itse miellyttävämpi. Tässä nyt seistään...
Aili uskoo mahdottomiin, petoksiin muka! Mitä kummaa olet haaveillut!
Jumalan nimessä!

— Rakas Risto — —! Missä on Aili? Missä on kirja!

— Etkö tunne sitä jo kylliksi?

Mutta Hellevi syöksyi etsimään Ailia, jota oi löytynyt mistään. Vihdoin
kiiti hän pahoja aavistaen ylös vinttikamariinsa. Pöydälle oli heitetty
iltapäiväposti ja — uusi kirja... — — —

    "Kuuru, kuuru lymmyä...
    Kuuru, kuuru lymmyä..."

Illalla myöhemmin kulki Hellevi huoneessaan ilmeet ehkä hiukan jäykkinä
ja kokosi tavaroitaan kahteen matkalaukkuun.

Huulet vaikenisivat, mutta elämä juoksisi. Hellevin oli jättäminen
Ristola, sen hän ensiksi ymmärsi.

Ristolle kirjoitti maailmalle lähtevä koditon:

 "Rakas Risto. Kautta äitini muiston: kenellekään rakkaistamme en
 ole aikonut valmistaa loukkauksia. Ne ovat minulle yhtä uusia kuin
 Sinullekin. Ja niinkö vähän luulet minun omaavan ylpeyttä ja makua!

 Ei muuta nyt... ehkä joskus enemmän, ehkä piankin...

 Voita Aili rakkaudellasi ja epäluulot haihtuvat.

 Minä lähden!"

Osoitettuaan kirjelipun Ristolle, jätti hän sen pöydälle, meni
sitten alas suoraan renkitupaan ja pyysi pojan valjastamaan hevosen
iltajunalle.

       *       *       *       *       *

"Hunni", uskollinen ja älykäs metsäkoira, hyppi Helleviä vastaan, kun
tämä illalla yksin kantoi laukkunsa pihalle.

Renki nosti laukut rattaille, neiti nousi jälkeen, ja kerjäävä Hunni
pääsi mukaan.

Ketään ei näkynyt... Renki oli paikoillaan ja piiska läimähti.

Ristolan portti narahti kuin parahtaen...

Ristola... koti...

Hunni sai kuonolleen pari pisaraa ylhäältäpäin... se ynisi ja oli
tyytyväinen.

— Hunni, Hunni, Hunni, Hunni!

Tuuli humisi uhkaavammin, tulisiko yöksi taas mielenosotukset...?

Nyt oli kirjavain peijakkaiden aika ja elämä.

Ajettiin Kolarilan kosken sivu. Vanha-Ryöppy mylläsi... kuutamo valaisi
isien lehdon... eikö siellä kurkkinut rannan kivikossa pyöreä pää,
vilahtanut kiiltävää valkeaa hartiaa ja laulanut äänensä surulliseksi
teeskennellen:

    "Ei sitä kukkaa nousekaan,
    tulipuna tuhmaa kukkaa..."

Ja sitten: nauranut, nauranut, nauranut...




TEAATTERIHIRVIÖ JA SATUPOIKA.


Hellevi seisoo kulissien takana erään pääkaupunkilaisen
operettiseurueen jäsenenä. Joukko oli kirjavaa väkeä, taiteiden, kotien
ja kaikenlaisten ammattien takasin sylkemiä, sulattamattomia aineksia,
vanhoja piintyneitä teaatteri-ihmisiä ja harhailevia ulkomaalaisia.

Operetti menee kolmatta kertaa. Teaatterihirviö irvistelee kyynillisen
tyytyväisenä. "Pelaaminen" on sille helpontunutta, sujuvaa, siihen
ralliin juoksevaa kuin oli toivottavaa.

Ilma on täynnä parfyymi-, puuteri ja sminkkimolekyylejä, tomua ja
paperossin sauhua, käytettyjen vaatteiden ja vanhojen huonekalujen
hajua.

Hellevi on vetäytynyt seisomaan muurattuun seinänkomeroon.

Hän ei tahdo nähdä eikä kuulla. Pää nojaten seinää vastaan seisoo hän
laihtuneena, kalvenneena, voimattomana.

Hän vihaa ja inhoo...

Joka hetki olisi hän tahtonut paeta, joka hetki aikoo hän paeta...

Teaattterihirviö kurkistelee muurin takaa... tulee lähemmäksi ja
liehuttaa suurta rotanhäntäänsä, panee sameat silmänsä imelään viiruun,
hymyilee kyynillisesti, maiskuttaa kieltään ja puhelee kutkuttavin
äänin.

Mutta Hellevi ei usko sitä, ei alkuunkaan:

— Kun tulin, niin luulin, että sinä olisit viekas, taitava,
kumartaja, tai naurava, kevytmielinen, hillitön, tai loistelias,
hekkumoiva, pyörryttävä, tai taidenarri, peijakas-parka! Mutta
sinä olet sen lisäksi ja ennen kaikkia: tylsä ja typerä, harmaa ja
kuiva, hiukan likasta limaa kuonollasi, raaka ja hapan, karvas ja
kitkerä! voimattoman mätä, myrkkyinen, hajoava, peto, murhaava,
teurastava, rääkkäävä. Mutta kun sinä esität itsesi, sanot sinä: taide,
taidelaitos, taiteilija... ilosta väkeä! ja sinun pintasi höyryää sitä
sanoessaan.

Mutta jättihirviö iskee kiimaista silmäänsä ja liehuttaa suurta
rotanhäntäänsä:

— Puhu minusta vaan, niin — nuolasen kättäsi. Piiskaa minua vaan kautta
koko ruumiin, yhtaikaa sinne tänne, ropsis, ropsis! Minun karvassani on
paljon, mikä minua kiusallisesti kutittaa ja kaipaisi kyhnyttämistä!

Mutta älä erikseen kajoa minun päähäni eikä häntääni, ei silmääni eikä
korvaani, ei sormeeni eikä varpaaseeni, ei kylmääni eikä kuumaani, ei
makeaani eikä happameeni, sillä sinä päivänä, jolloin siihen kajoat,
olet sinä uudella kuolemalla kuoleva: minä purskutan sinun yllesi
kauheimpani.

— Poistu, pesä, älä tukehuta minua höyryilläsi!

— No, mutta, mutta...! Kyllä minä olisin sinun ystäväsikin, sinulla
on niin värisevät huulet ja erinomainen tunnepohja, tarvitset vain
pikkusen avausta! mutta sinun pitää ottaa jotakin minun silmästäni
tai korvastani, minun kurkkuni murinasta tai vaikka vaan minun
aivastuksestani! Jotakin todellisuudesta, toiminnasta, _minun_
avuistani ja kyvyistäni.

— Poistu, valehteleva saasta, tai puhkasen vanhatkin silmäni, tukin
korvani, nyhtäsen kieleni, sammutan älyni...! Sillä sinusta en ota,
enkä sinulle mitään anna. Se on jo kyllin, että saat kerskailla
käynnistäni ruttoisessa valtakunnassasi.

Teaatterihirviö poistuu mutisten halveksien ja ivaten:

— Avuton, kyvytön, heikko, hullu, omia piruettejansa hyppii...

Ja seinät säestävät: heikko, hullu, heikko, hullu...

       *       *       *       *       *

Hellevin silmät ovat ruvenneet kuumeisesti loistamaan ja poskilla on
kaksi punasta täplää.

Eikö kukaan kanna häntä pois, eikö kukaan silitä hänen hiuksiaan ja vie
viileätä juomaa huulille...?

Mutta kaukaa kuuluu vain hirviön kyynillinen nauru, kun se nielee
rahaa, mainetta, sieluja ja ruumiita.

       *       *       *       *       *

Äkkiä muuttuu ilma tummaksi, sinertävän viheriäiseksi... näyttämöllä on
kuutamo.

Hirviön poika, hymyilevä Satu (Hellevi luulee varmasti, että poika
on varastettu) kulkee leikkivin, joustavin askelin sinne tänne,
tarttumatta kiini. Sillä on lapsen avonaiset silmät ja lapsen hellät
huulet. Sen nenä on korkea ja valkoinen, hienosti vainuava prinssin
nokka, otsa matala ja kulmat suorat. Keltaset hiukset ulottuvat
olkapäille, päät käheröittynä. Yllänsä on sillä sininen samettipuku,
päässä leveä hattu liehuvine sulkineen, toisessa kädessä miekka ja
toisessa ruusu. Pyörähtelee korkeilla koroillaan ja katselee itseksensä
hymyillen suuriin kengänsolkiinsa.

Leppyneen Hellevin silmään kihoaa suuri liikutuksen kyynel.
Omituinen uusi, hellänkattara tunne täyttää hänen sydämensä. Kuinka
hoitamattomalta näyttääkään Satupoika, lapselliselta ja kodittomalta!
Niin paljon naivia leikinhalua ja niin vähän puhtaita leikkikaluja
Mutta tänä iltana on satupojan kuitenkin hyvä olla, hän on nyt
onnellisimmilla huipuillaan. Myös hiukan taiteilija-unta! Myös hiukan
rakkaudenjanoa!

Satupoika tulee Hellevin luo... he vastaavat toistensa hymyihin ja
poika puhuu ilosesti ja salaperäisesti.

Hän oli tehnyt virheitä näyttämöllä, huomasiko Hellevi? Vaihtanut
etukirjaimet parista sanasta toisiinsa.

— Te olette sellaisia järjestymättömiä luonnonvoimia, sanoo Hellevi
nauraen.

Satu tekee villin ilmeen, kumartuu eteenpäin ja on riehuvinaan... Niin
hän on järjestymätön luonnonvoima!

Hämärä on viehkeä... Hellevi horjuu ruumiinsa heikkoudesta, mutta
tunteet ovat taas suloiset. Kätensä korkealla ristissä rinnan yli,
leikkii hän sormillaan ja katselee kynsiensä muotoa.

Satupoika on tänä iltana miellyttävä, herkkä ja juttelunhaluinen. Saisi
olla hänen veljensä, saattaa hänet pois...

Yllätyksenä värähtää Hellevin korvaan pojan kuiskutus:

— Te puhutte aina...

Hellevi hämmästyy... ei hän ollut mitään sanonut pitkään aikaan,
seisonut vaan haaveissaan katsellen ja kuunnellen, kuin imien ravintoa
näkymättömistä utareista.

Hymyilevä Satu jatkaa:

— Te puhutte silloinkin, kun olette ääneti teidän silmänne ja huulenne
puhuvat. Ja alituisesti teidän ilmeenne vaihtuvat, ajatukset liitävät
kuin päivänpaiste tai varjot teidän otsallanne. Huulet värisevät...
minusta on kuin kuulisin sanat...

Hellevi on yllätetty herkimmässään. Hän on samalla hämillään ja
onnellinen.

Sadun sanojen tuoksua! Mitä tarvitsi Hellevi enempää! Sanoista joi hän
elämää ja viehättyi, sanoista joi hän myrkkyä ja uupui. Hän osasi elää
ja kuolla sanasta.

Mutta mitä on Satu ymmärtänyt? Mitä hän tiesi värisevistä huulista,
kuiskauksien enteistä, joita ei kuiskata...

Satupoika hengittää hiukan kiihkeästi.

Hän onkin nuori ritari, valmis taistelemaan ja lempimään, kumartuen
Helleviä kohti, saa hän seinäkomeroon ahdasta.

Kuinka heikko olenkin tänä iltana! huudahtaa Hellevi pelastuakseen.
Olen lukenut liian paljon.

Satu oikasee itsensä suoraksi.

— Kun me miehet tulemme noin heikoiksi, niin me juomme! sanoo hän
uljaasti kuin sotajoukkojen johtaja.

Mitähän Satumies sanoisi, jos Hellevi kertoisi oikeat syyt
heikkouteensa, jos hän kertoisi kaikki... inhonsa teaatterihirviöön,
taistelunsa erään toisen hirviön kanssa, joka odotti illalla ikävässä
asunnossa. Kertoisi äidistä ja koskesta Ristosta ja Tummasta
Soittajasta ja merenneidon viimeisestä kepposesta. Kaikki muistaa
Hellevi tänä iltana, muistaa polttavin sinisin ja punasin sanoin. Hänen
sielussansa on kaikki ohjatonta ja samalla hurjan ankaraa, kuumeista ja
kummallista...

Niin, viimeinen salaisuus, se on pahin!

Se on niin syvä ja onneton, että ujostutti sen olemassaolokin.

Mitähän Satu sanoisi, jos Hellevi äkkiä pyytäisi:

— Anna minulle ruokaa, minun on nälkä.

Ja mitä, jos kulissihirviökin sen kuulisi... kuinka se kävisi
kummallisen kirjavaksi kasvoiltaan... ehkä se sylkisi palan leipää...!

Mutta kaunis Satu silloin varmaakin ujostelisi ja menisi pois.

Poika Hellevin vieressä ei kuitenkaan mitään tiedä eikä kuule. Yhä
uljaammin ja leikinhaluisemmin se kertoo ja kuvaa.

— Mutta Hellevi ei myöskään enään mitään kuule... hän on kadottanut
tajuntansa ja pyörtynyt seinää vastaan.

Mutta Satu luulee, että tyttö kuuntelee silmä ummessa, sillä huulet
hymyilevät ja värähtelevät...

Kun Hellevi taas katsoo, on hänestä Pojan silmät kuin kaksi
tulikaivoa... ne suurenevat ja suurenevat... hän horjahtaa eteenpäin ja
putoaa ja uppoaa...

Hellevi kadottaa taas tajuntansa.

Viimeksi kuulee hän kuin unessa sanat: — Katso, hänellä on nuoli
kädessään ja hän miettii, singoittaako sen...

Samassa huutaa hirviö poikaansa. Se menee nopeaan tanssivin
askelin. Se suuri lapsi, jossa oli hiukan taiteilija-unta... hiukan
rakkaudenjanoa...




NÄLKÄPETO JA MERENNEITO.


Kun Hellevi yöllä tuli kotiin ja pukeuduttuaan iltapukuunsa, istui hän
lamppuaan sytyttämättä keinutuoliin ja mietti:

— Muistan, kuinka ennen taistelin tuskaa vastaan: koitin sen unohtaa,
ymmärtämättä unohtaa, mutta siitä asti, kun analyseerasimme suhteeni
Ristoon, olen ottanut toiset tavat: tuskan kyytä pitää puhutella
kiltisti kahden kesken, houkuttaa se näyttämään myrkkyhampaansa ja
pahan lapsen potkiessa nykästä hammas... tai tappaa mato kokonaan.
Mutta ensin tietää: mikä madon nimi, kuinka vaarallinen ja mitä
vastamyrkyksi.

Kiukkusen silmät iskee tulta, pyhää tulta! luulee välistä, mutta
voimakkaan käden polttava pihti niskassa ja toinen hampaissa,
sätkiköön, potkikoon ja luikkikoon sitten häpeissään maan rakoon.

Säikähtyä sellaista pikku hävytöntä ja paeta taakseen katsomatta...
ainahan se uudestaan väijyisi ja pistäisi meitä kantapäähän
kauneimmilla nurmillamme.

Teitä on nyt hyvin monta, harmaita, ruskeita ja mustia matoja... kunhan
saan aikaa, niin jutustetaan ja ihmettelen, tokko te sentään imenette
minut ikuiseen uneen. Pikemmin te uinutte minun povelleni!

Mutta luonani on eräs henkevämpi vieras. Kutsumaton ja pelätty, luulee
se taas. Ja yhtä ja toista se tietääkin...

Irvistelee tuossa sivullani, omaa rumuuttaan irvistelee!
Kulissihirviökin sinun kaltaistasi häpee!

Koitan katsella muualle, etsin jotakin keltasta ja punasta liekkiä
mustasta yöstä, jotakin silkkistä ja pehmeää sieluni untuvavuoteista.

Mutta silloin peto närkästyneimmin murisee:

— Se on minun, minun, mikä on kauneinta sinussa, kukkavalkeata,
suloista hunajaa! En ole ensi kertaa luonasi. Henkeä saat,
jumalallista, infernaalista, korkeuksista ja syvyyksistä! Liekkejä
sieluusi, jotka syövät kivet hauraiksi, salamoina pistävät pimeyden
peikkoja. — Mutta yhtä et! Sen olen minä vievä, merenneitojen,
koskenpoikien kanssa vien minä: kauneudet ja päämäärät sinun
rakkaudeltasi!

Niin se juttelee ja pitää seuraa, minun yöllinen vieraani, ruumiini
hienostaja, niinkuin se sanoo.

Sen nimi on yhtä ruma kuin sen näkökin, kolkko, kiljuva, pööbeliltä,
synniltä ja turmalta haiskahtava.

Harvoin sitä uskaltaa mainita hienot huulet.

Sillä kun se peto on runoilemassa ihmisen luona, on hänelle tapahtunut
jotain alhaista. Ja kun se viipyy kauan, ei häntä oikein ihmiseksi
luetakaan ja kun se tulee naisen luo, tietää tämä, että rakkaus ja
suoja hänen ympärillään on heikkoa ja kun se tulee hienon naisen luo,
tuntuu tämän sydämessä, kuin ainoakin askel eteenpäin olisi sulaa
hulluutta.

Kammottavasti, kevytmielisen naisen leikkiä laskien istuttaa äiti
luonto kirkkaan kukan myrkkyseen multaan. Kukan juuret hapuilevat
turhaan oikeata ravintoaan hedelmään pyrkiäkseen. Silloin puhuu armoton
peto ilkkuen:

— Katso, minun näköiseni olet, et kaunis kukka!

— Sinä luulit kukkaihminen, että silmäsi, korvasi, nenäsi ja kielesi
olivat jumalan armosta valmiit sopusointuiseen kehitykseen, luotu
korkeimpia tarkoitusperiä vartan, viemään ihmisiä maan päällä onneen...
Luulit että sielusi ihmeellisiä soittoja kaikki rakastaisivat!

— Minä, minä sinua rakastan, viivyn luonasi vuodesta vuoteen. Yhä
syvempi seura olen sinulle, kunnes syvyyteeni hukut. Minä kiihoitan
sinun sydämesi punaset solut riehuvaan tanssiin, niinä myyn ne iloset,
tanssivat linnut ja maksan sinulle kylläisten vatsojen naurulla.
Keruubit pyörivät sinun pensselisi vedoista seinillä, sävelet kiirivät
taivaitten ilmoille, luomisvoimasi elämän helvetissä kymmenkertaisesti
paisuessa, istun minä ja irvistän sinun kasvoistasi, kukkaihminen,
niin että he säikähtävät ja hohottaen osottavat sormellaan: — katsokaa
kukkaihmistä ja kauneuden rakastajaa!

— Ja kun ne ovat lakanneet nauramasta ja unohtaneet sinut, on
minulla vielä viimeiset pienet keinoni sinun suhteesi: minä hankin
sinulle ikuisuuden! Rikkaan sielusi viimeinen hengähdys on: kirous,
lemmekkään silmäsi yli on kasvanut likanen kaihi. Rumuus, jota vihasit
kukkaihminen, polttaa kuolinkynttelisi!

Kehdata kuunnella tuota!

Hellevi haparoitsi vettä pöydältä ja joi... kaksi lasia yhteen
kyytiin... saattoi hetken taas ajatella muutakin.

Hänen sielussaan tummeni... hän tiesi, mitä nyt tuli... täytyi nyt
sitäkin ajatella...

Ihmiset olivat ihmisiä, eivätkä runoja! Mutta Hellevi ei uskonut,
ennenkuin teki oikein kipeätä.

— Tähän asti ovat kolarilaiset pelänneet häntä, merenneitoa! mutta
nyt pelkää hän meitä. Näen sen hänen välttelevistä ilmeistään, hän ei
tahdo katsoa minua, ei olla kahdenkesken kanssani, tämä mato, mutta
tartun häntä sätkähtelevään pyrstöön, kohotan kosteista pitkistä
hiuksistaan... nähdä tahdon merenneidon ylhäällä vesistään, tietää,
kuka on isiäni pelotellut.

Hän painaa ja kiemurtelee ja nytkii, vieläpä pureekin minua ranteisiin,
mutta pienet käteni ovat nyt niin voimakkaat, että pitelen häntä niin
kauan kuin tahdon ja lasken hänet minne tahdon.

Hellevi Kolarila, viimeinen nainen kuumaa, kärsinyttä heimoa,
kirjoittaa jälkeentuleville uudelleen koskitarut.

Kas, merenneito! Oletkohan kaunis! Kaunis, kaunis, kaunis! lauloit
meille päivisin. Voima, totuus, ja viisaus! Merenneidon mielisanoja!
Mutta yöllä... joka kolarilaisista yöllä saa merenneidon kiini, se
näkee sen oikean ruumiin, kuulee sen oikean kielen, joka on kummallista
kylmää sekotusta todesta ja valheesta. Kohotan sinut korkeammalle! En
naisen ruumista löydäkään... vaan kovan suomuisen rinnan ja kynnet
rinnoissa. Sydämen kohdalla on aukko, josta vierii simpukan helmiä,
se on merenneidon kiteytynyttä naurua. Viheriäistä sylkeä tuiskuaa
kylmiltä huulilta ja silmissä kipinöitsee kiukku.

— Mutta istuhan, merenneito, ja puhu!

— Ei ole mitään tapahtunut, en ole mitään tehnyt! Minä olen ystäväsi ja
sinä olet minun rakkain lapseni!

— "Se, mitä ei kerrota, ei ole tapahtunut", sinä tarkoitat, merenneito?

— Ei saa kertoa, ei saa, ei saa! On saatanallista, jos kaikki
kerrotaan, mitä tapahtui.

— Siis tapahtui jotain, merenneito, mutta sinä et tahdo sitä kertoa.

— En, sillä olen ystäväsi, sinä suurisilmäinen elämän-eläjä!

— Ja siksi vaikenet sen, mitä sinä teit...! Mutta nyt, merenneito, olen
minä julma ja kylmä, kylmempi kuin napojen jää, sillä nyt valokuvaan
sinut ja kynnet rinnoissasi, ja maataan sinut omain silmäisi kirjavilla
väreillä... Mitä silloin teet, merenneito?

— Lakkaan kiusaamasta kolarilaisia.

— Miksi sanoit totuuden!?

— Minussa ei ole mikään mahdotonta. Mutta vaikka minun voimani
veisitkin, niin peijakkaan, voima elää, hänen, joka nousi takanani, kun
puhuttelit minua siellä kammiossasi.

— Nyt elämme ne hetket uudestaan, merenneito! Olen nyt niin herkkä
ja älyävä... ymmärrän kaikki aivan toisin kuin ennen. Sinä tiedät
kyllä, mikä on tehnyt minut niin ilkeän henkeväksi, sinä tiedät, kenen
käskystä tuli minun viimeinen vieraani, ruma, irvistelevä, kiljuva,
pööbeliltä ja synniltä haiskahtava...

— Mutta ei se minun kammioni ollut, vaan rouva U:n!

— Rouva U:n! Kuka oli sitten rouva U!

— Kyllä se olin minä, sinun merenneitosi.

— Ja siis oli sinun kaikki se halpa, jonka näin, kun ensikerran astuin
sisään... ensin ahnehtivan, varastelevan, matalan, tunteettoman
naisveren sattumalta synnyttämä, sitten koristusten, hienouden, hengen
kouristuksia sairastavan käden erehtyviä, pettäviä, hävettäviä siirtoja?

— Oli, niin oli, mutta anna se anteeksi, todellakin häpeän, mutta
välimme ei saisi rikkoutua, ei sinun kanssasi koskaan. Olen ylpeä, että
olet ystäväni.

— Miksi häpeät ja miksi pyydät anteeksi?

— Ei saisi tulla ilmi, että minä tein kolarilaisten veret
rutiturmeltuneiksi, rumensin sinun äitisi demi-monde-naiseksi ja annoin
Ristolle ja Helleville lapsen... ja, ja...

— Sekö vaan ei saisi tulla ilmi?

— Ja että... mutta eihän kukaan vaan kuuntele, ei ainakaan minun
peijakkaani, hän, minun lunastajani ja vapahtajani ja mukavin
fanttasiani.

Ole huoleti! Peijakkaat ovat kuuroja, kun tarkoitus pyhittää keinot!
Mitä hyödyttää rakkaus, kun tulee se, joka näyttelee rakkautta. Yhdellä
naurulla voittavat merenneidot rakkauden naiset. Mutta kyllin rikas
olen jättämään sinulle lunastajasi! Mutta kerro lisää, näen että
sanojesi suolanen sylkeminen helpottaa sinua.

— Ja kun sinä sanoit, ettet enään voinut olla Ristolassa, eikä sinulla
ollut muutakaan majaa, missä olisit pääsi kallistanut, lupasin sinulle
kultaa Kolarilan koskesta sillä ehdolla, että antaisit minulle
rakkautesi Tummaan Soittajaan, niinkuin se olisi minun rinnastani
noussut ja minun laulunani helkkynyt.

— Se olikin ehdotus!

— Mutta sitä et tahtonut, vaikka tiesit, kuinka suuri minun sympatiani
oli sinua kohtaan ja silloin suutuin ja kirosin sinut ja vannoin
itsekseni, että olisit vielä taipuva tahtooni, kun hätä tulisi.

— Ja sitten!

— Olin tulla mielipuoleksi tai olin kuolevinani synnytystuskiin, joilla
ei ollut mitään synnytettävää!

— Sinä olet hauska merenneito, kuka sinua ymmärtää! Mutta puhu enemmän
koska käyt huvittavaksi.

— Kuuluisuutta ja suitsutusta minä tahdon, itseriemua ja paljon
rakastuneita miehiä kylmien käsieni kuumiksi leikkikaluiksi. Minä,
minä, minä! huusin sinulle! Heikko voimaa kumartakoon. Naurun voima
minulla oli ja sanojen voima, mutta sanat eivät saaneet sisältöä, sillä
minulla ei ollut rakkautta. Siksi etsin niitä, jotka myisivät minulle
rakkautensa.

— Löydätkö?

— Emme myy rakkauttamme, vastaavat kaikki idiootit, kernaimmin
lahjoitamme.

— Sinä olit pahassa pulassa, merenneito parka.

— Niin olin. Puhuin sinulle ihanimmasta ystävyydestä (olit monta kertaa
ollut niin tuhma sinua oli helppo pettää) ja sanoin: voimaihmiset
antavat ystävilleen valmiit maailmat! Anna minulle rakkautesi tummaan
Ossian soittajaan ja minulta saat kultaa. Niin vaihetamme maailmoja!
Et kuitenkaan itse osaa rakkauttasi käyttää. Kaikki suuri rakkaus
vaikenee. Se on rumaa, jos sinä naisena rakkautesi laulat. Ja,
jos et anna, niin varastan... sinä olet minun vallassani, minulla
on sinun laulusi soittajalle. Niin hienotunteinen kuin sinä, ei
itseänsä puolusta. On ylimyksellistä kantaa syyt, jos on syytön!
Minä varastan... Ja silloin huusit sinä halveksivasti, ikäänkuin
minua sinun kunnioituksesi olisi liikuttanut: "Ota kaikki muu, mitä
löydät, kokoo pitkin varkaisin sormin, tyhjennä laatikkoni! Minun
sydämelläni on monta tuhlattua rakkautta, monta poljettua ruusua,
joihin inhoan sormillani koskea. Ota, vie! Mutta rakkaudestani Ossian
soittajaan en luovu. Se on minun. Voin kuolla rakkaus sylissäni, mutta
en siitä luopua!" No, onhan se melkein niin, sanoin minä ja kokosin
sinun poljetut ruususi, mutta ne tuoksuivat jo happamilta. Mutta
olinkin jo silloin varastanut sinulta laulusi soittajalle, hätipiti
varastinpa kuitenkin! Enkä antanut sulle antejani, en kultaa enkä
muuta. Maailmalle sait mennä. Sai tullakin luoksesi nälkäpeto ja tulee
vastakin. Ja minulla on myös sanani kuiskattava koskenpojan korvaan.
Saa nähdä, tokko opit voimaihmisiä palvelemaan, pieni, opitko oikein
ymmärtämään moderneja filosoofeja, opitko kunnioittamaan niitä, jotka
osaavat hymyhuulin ja viattomin silmin pettää, valehdella ja varastaa.
Sillä viekas nainen on maailman sielu.

— Paljon olet puhunut ja kiitän sinua. Olet huomaamattasi antanut
minulle suuremman lahjan kuin odotinkaan: merenneitojen totuuden. Se
on välistä kostea, limanen ja suolanen, välistä kiiltävä, kipunoiva,
räiskyvä ja sähähtelevä, välistä tuhma, tympäsevä, matala ja häpeevä.
Sen korkein aste on nauru ja sen vaarallisimmat houkutuskeinot ovat
viattomat, kummeksivat silmät, sanoilla ja lemmellä teeskentely. Sen
minulle annoit.

— Niin, ja se minua kiukuttaa. Mutta elä kerro kenellekään!

— Olet itse kertonut. Mutta sano minulle vielä, kenen hengenhehkua
olivat ne rivit, joilla ensikerran minut lumosit herkkänä iltana? Kuka
oli "draamasi" kirjoittaja?

Mutta merenneito ei vastannut.

Sätkien, potkien luikersi se irti, huusi ja ilkkui:

Minun voimani veit, Kolarilan kultainen kyy! Mutta peijakkaani
voimat elävät. Hän, piti pitkäänokkaa, hän vie minut muille maille,
markkinoille, toista ihmislaatua pettämään. Kelpaa niille katinkulta,
kivikova leivänkyrsä. Sinä tapetaan, tottapuhuva kyy!

Merenneito hyppäsi kosken kivillä, hytkytteli ruumistaan, riehui ja
nauroi...

Oli yö, mustaa ja kuutamoista, kohisevaa...

Ja kuului kuin laulua:

    Ja kuitenkaan, ei kuitenkaan,
    ei sitä kukkaa nousekaan!

Mutta virran pinnalla kellui hetken kuluttua suuri viheriäinen kupla
särkyen kuohukiveä vastaan.

Se oli merenneito, joka haihtui höyrynä ilmaan, leijaillen hetken
kirjavana huntuna kuun säteissä.

Synkkänä, myrkytettynä kyseli Hellevi itseltään: mikä olen minä ja
isieni heimo, jota turhat kuplat hurmaavat, pettävät ja turmioihin
syöksevät...

Tai: onko jokainen totuuden sirpale verellä ostettava?

       *       *       *       *       *

— Mutta nyt iski nälkä lujemmin kyntensä Hellevin rintakoppaan eikä
enään hellittänyt.

Oli saaminen jotain.

Seinän takana kuorsasi perhe, joilta hän oli vuokrannut huoneen.
Eteisessä oli heidän ruokakaappinsa.

— Minä varastan noilta, ajatteli Hellevi, kernaimmin kuolen tai
varastan, kuin kellekään ilmoittaisin häpeääni: kuinka vähän minua
rakastetaan. Sillä ainoastaan niiden naisten luo, joita ei rakasteta,
tulee nälkäpeto, uskoi Hellevi.

— Minä varastan noilla hienoilla kalpeilla sormillani, hienosti
hymyillen... ensi tilaisuudessa ostan sitten lapselle omenoita...
suuret orvokkisilmät kirkastuvat ja minä suutelen niitä
kiitollisuudeksi, etteivät ne nähneet salaisuuttani: kuinka vähän minua
rakastetaan.

Hellevi nauroi hiljaa.

Hän ottaa tietysti.

Hullua epäillä ja peljätä. Voihan hän sen aamulla sanoakin... jos
kehtaa, ne näyttävät niin sivistymättömiltä.

Mutta eikö tällaisista varkauksista jo rangaistukin? Olikohan
monellakin rikoksentekijällä samanlainen tunne kuin hänellä: ei
kehdannut kenellekään tunnustaa, että oli niin kurja, ei sietänyt
lähimmäiseltään hävytöntä, halveksivaa sääliä.

Miltähän kuuluisi, jos hänestäkin tehtäisi sanomalehtiuutinen:
Ylioppilas, neiti Hellevi Kolarila varastanut j.n.e. Ja tuon ne
uskoisivat tietysti!

Tunsiko hän ihmisiä, sydämiä? Hän oli kadottanut uskonsa
inhimillisyyteen, siitä asti, kun merenneito petti.

Oliko siellä maailmalle ainoatakaan ihmistä häntä varten, joka saattoi
halveksimatta päästää pahasta pulasta? Ei, ei. Siksi hänen piti
varastaa, hänen... ilosen lemmenkeijukaisen!

Hellevi hiipi ovelle.

Nyt piti onnistua... onnistua, niinkuin kaikessa muussakin
välttämättömässä.

Ainakin minuutin seisoi hän käsi ovenrivassa... avasi sen sitten
henkeään pidättävän jännittyneesti... eteisen kaapille oli vaan
viisi askelta... joka askeleella hän pysähtyi ja kesti hyvin kauvan,
ennenkuin hän tuli perille.

Taas hän kuunteli...

Jos joku tulisi, saattoi sanoa mitä tahansa... mutta kun juuri seisoisi
kaapilla ovi avattuna, eikö olisi sentään myrkyttävää siinä keksiä
tekosyitä...? hänen, syntejä, häpeöitä kauhistuvan...

Tämä tosin ei ollut muuta kuin pieni rikos vanhaa Mooseksen moraalia
vastaan. Toisin uudet "voimaihmiset!" Varastaa oli väkevämmän oikeus!
Isoäidiltä Hellevi varmaan oli perinyt häpeevän kristillisen ruumiinsa.
Sääli.

Kaapin ovi oli raollaan ja varas avasi sen sormellaan.

Nälkäiset silmät katselivat ja tutkivat.

Leipäkori oli tyhjä, eikä mitään muutakaan! Oi, kuinka kurjaa, kuinka
köyhiä ne olivat! Pienellä lautasella oli kastekkeen jätteitä,
sormenpäänkokoisia lihapaloja.

Ehkä "unkarilaista pihviä", tunsihan Hellevi keittokirjat.

Hän otti lihansiruista muutaman, niin ettei vähentymistä huomannut.
Kuinka viisas varas!

Joku lujasti kääritty paperipussi nojasi seinää vastaan.

Varmaankin aamuksi kahvileipää.

Jos uskaltaisi katsoa edes!

Ovi rasahti.

Moralisti oli tyrmistyä.

Kauan aikaa oli hän hengittämättä.

Rasahdusta ei enään toinen seurannut ja Hellevi uskalsi taas katsoa
kaappiin.

Vapisevin sormin rupesi hän avaamaan ratisevaa paperipussia.

Saatuaan sen auki, kohtasi hänen ahnehtiva katseensa leivän kuoria ja
kannikoita, oudon perheen jyrsimiä, nähtävästi aiottu sian tai koiran
ruuaksi.

Pienet enkelit varmaankin itkivät taivaassa hänen puolestaan ja
pyyhkivät silmiään lyhkösiin paidan liepeisiinsä. Ei kehtaisi Moses
tukistaa häntä "sianravasta" ja saattaa hänen ylleen ikuista häpeää
taivaan kirkastetun kansan edessä.

Hän valikoitsi kaksi siistiä kannikkaa, otti vielä pari "unkarilaista
pihviä", pani varovasti pussin kokoon ja lähti vavahdellen
jännittävälle paluumatkalle.

Ah! söikö turvassa kammionsa keinutuolissa. Musiikkia oli kuorsaus
seinäntakana. Hm! Kahden kuukauden vanha oli hänen nälkäpetonsa, mutta
tänä iltana oli se ollut hävyttömin. Ja merenneito väitti, että hän oli
sen lähettänyt... hm... mutta neitohan oli kupla, joka oli haihtunut
ilmaan kirjavana höyrynä kuun säteissä...

Hellevi meni akkunan luo, veti uutimet syrjään ja katsoi ulos.

Tumma salaperäinen taivas kaartui hänen edessään kuin ääretön, verhottu
silmä, syvänä ja ajatusrikkaana.

Akkunaan näkymättömän kuun säteet värisivät vastaisella seinällä,
kalpeina, arkoina, viluisina. Mutta etäämpänä nousi vanha linnantorni
uhaten yön ilmoihin julistaen vihollisilleen: joka miekkaan tarttuu, se
ei huku.

Kyyneleet puhkesivat hitaina ja suurina maailmalle työnnetyn silmiin...
jäivät värisemään pehmeinä helminä pitkiin ripsiin ja vierivät
yksitellen alas, tipahdellen avonaiselle rinnalle.

— Koska kohtaan Tumman Soittajan? kysyi rakastava talviyön taivaalta.

Siellä ylhäällä vaiettiin...

Ääretön silmä katsoi kysyjää salaperäisenä... kohtalona... elämänä...

Sellaisen uneksijan kysymyksiin ei kannattanut vastata...




RISTO.


Seuraavana päivänä oli kaikki seisahtunutta Hellevin maailmassa...
elämä edessä oli kivikovaa, ankaran totta, lävistämätöntä.

Hän virui pitkällään vuoteellaan ja koitti, koitti keksiä, mikä keino
toisi vähemmän tuskaa, mutta kaikki tuntui yhtä häpeälliseltä, yhtä
loukkaavalta ja paljastavalta.

Hän pudisti päätään ja tunsi itsensä tyhjäksi kuin idiootti.
Elimellinen yhteys hänen ja muun maailman välillä oli katkaistu.
Ah! Mitä ihminen merkitsi! Yksi Hellevi Kolarila! Itsellä vaan oli
pakottava tunto olemassaolostaan, toiset eivät siitä mitään tietäneet.

Mutta tämä oli omituista! Keskellä kulttuuria ja hyvinvointia, itse
hengen liepeissä kiini, kuivua vähitellen kuin märkä pilkku pöydällä
haihtua suuren, ahnaan, ryöstävän elämän mullantäytteeksi, pieni,
haaveileva nainen.

Ei Hellevi voinut itse tehdä mitään puolestaan. Lahjoittajasydän inhosi
brutaalien "hankkimisen" vaivannäköä.

Hän saattoi kulkea viikkokausia tärkeä kirje taskussaan kykenemättä
lainaamaan siihen postimerkkiä, jos rahat olivat loppuneet.

Sellainen oli luonto.

Ainoa keino oli aina lopuksi — kuolema. Mutta sekin inhotti nyt
väsynyttä. Hänen koko olentonsa nousi viimeisellä vastustamiskyvyllään
sitä kauheata melua vastaan, joka syntyi ihmisen tehtyä itsemurhan. Hän
tunsi vihaa, että ystävät ja tutut, joita hän monissa hädänhetkissään
ei ollut voinut lähestyä, nyt viimeisen turman tultua saisivat
jalomielisiä liikutuksia hänen toivottoman loppunsa kustannuksella,
itkisivät ja murehtisivat, kantaen kukkia multakummulle. Mutta vielä
enemmän häntä inhotti ja kammotti, että tuntemattoman talon pööbeli
kerääntyisi katselemaan ja koskettelemaan hänen ruumistaan, hommaten
siihen lisäksi poliiseja, sanomalehtimiehiä ja ruumiinavaajia. Mitä
tekemistä niillä oli hänen ruumiinsa kanssa? Eikö heidän yhteis- ja
ihmiskuntansa ollut varastanut hänen iloansa ja onneansa? Ainoastaan
ponnistelemalla oli hän voinut verhota kaikki ne haavat, joita he
olivat iskeneet. Tahtoivatko he nyt hänen kuoltuaan anastaa hänen
ainoansa, hänen tuskansa, ruumiinsa! Naisen ruumis, se kuului
ainoastaan lemmitylle, rakkaimmalle, mutta ei poronkerääjille! Ah,
yhteiskunnassa analyseerasi, hoiti ja viljeli moni laitos ihmisporoja,
mutta ei ihmisiä ja heidän hedelmätarhojaan.

Pitkälliseen, kiduttavaan itsemurhaan, siihen auttoi koko maailma,
mutta äkkiä tehdystä kaakatti se kuin vanha typerä, pelästynyt kana.

Hellevi muisteli katkerasti Ristoa. Olisi saanut Risto edes ymmärtää.
Juoksisiko Hellevi nyt kuin mikäkin juorutäti ja päivittelisi. Jos
ei Risto voinut ymmärtää, mikä oli Hellevin olennolle mahdollista ja
mahdotonta, sai hän olla ilman. "Se ottaa syyn, ken jaksaa sen kantaa".

Hän naurahti.

— Yhden ainoan ihmisen tein minä ystäväkseni, nostin hänet korkeimmalle
pylväälleni, liputin ja rummutin — —! Mutta kuka olisi uskonut, että
merenneidon limasista hampaista erkani näin paljon myrkkyä?

Parasta olla ajattelematta... koittaa sammua... koittaa nukkua...
itsestään.

Ei kyennyt hänen mielikuvituksensa olosuhteitaan luomaan.

Sellainen oli luonto.

       *       *       *       *       *

Kello viiden tienoissa sai hän kirjeen. Se oli Ristolta.

Hellevi luki:

 "Rakas tyttö! Olen kaikki ymmärtänyt vähitellen. Suo minulle anteeksi
 tyhmä lyhytnäköisyyteni. Mutta takasin kotiin en voi Sinua vielä
 kutsua, sillä Ailia en saa vakuutetuksi jopa hän puhuu avioerostakin.
 Lapsellista, naurettavaa, harmittavaa on nyt elämä Ristolassa. Mutta
 tulisin mielelläni puhelemaan kanssasi ja torumaan Sinua, ettet ollut
 avomielinen ja suora vanhalle veljellesi. Kuka naisia ymmärtää!
 Kirous! Suo anteeksi!

 Olen kaupungissa ja tulen luoksesi säntilleen kello 5. Se Sinun pitää
 suoda.

                                                 Risto."

Hellevi vapisi... Ah Risto! Rakas Risto! Ainoa pelastus.

Tuossa tuokiossahan kello oli 5.

       *       *       *       *       *

Risto tuli säntilleen.

He tervehtivät hiukan noloina ja alakuloisina, mutta tulivat vähitellen
luonnollisiksi ja Hellevin täytyi kertoa alusta loppuun asti, miten
kaikki paha oli tapahtunut.

Risto kirosi matalasti.

— Minua harmitti aina, kun hänestä puhuit. Sanoinkin, että hän pettäisi
ystävyytesi. Ulkomailla on ihmisellä monet "affäärit". Itse ei rakastu
kehenkään, mutta houkuttelee alituisesti miehiä suhteisiin saadakseen
kerskailla voitoistaan. Tietysti etsii hän samalla edullista "liittoa".
Jutut hänestä ovat sangen tympäiseviä. Ja sinä! Sinulla on ihmeiksi
asti aina niin kauheat fanttasiat ja "horriibeli" maku kaikessa.
Koulutyttönä olit jo sellainen.

— Niin, toru nyt! Kyllä osaan saan sinua vastaankin väittää.
Ensivaikutukseni ihmisestä on aina jotenkin selvä ja oikea. Sitten
kiinnyn vastakohtaan ja alan runoilla. Jos hän käyttää samaa kieltä,
samoja termejä kuin minä kaikesta hyvästä ja kauniista, on minun vaikea
olla uskomatta häneen. Luuletkos, että niitä on niin monta pienissä
olosuhteissa, jotka edes viitsivät kuunnella kaikkea sitä uutta, mikä
ilmassa suhisee. Ja rouvahan puhui "voimaihmisistä"...

— Hm! Mutta sinä annat elämän kiusata ja pettää itseäsi. Hullumpaa
on kuitenkin sinun täällä olosi... mihin joudut noiden puol'eläinten
kanssa? Ja kuitenkin, jos et mene naimisiin, on joku taideala sinulle
ainoata toistaiseksi.

Hellevi naurahti ja vaikeni.

— Tietysti hankin sinulle ensialuksi välttämättömimmän. Mutta se ei
riitä. Pitelet kovin taitamattomasti rahoja, kun pääset maksamaan...

— Itse olet opettanut minut niin ylpeäksi!

— Minulla on aina raja sentään, olosuhteitten mukaan. Ristolassakin
rakennetaan, en sinulle nyt mitään kunnollisia summia saa kokoon,
Kolarilaisiin ei näetkös luoteta tähän aikaan. Olisi ollut toista, jos
olisit ollut kotona. Aili on lapsellinen, raukka. Minun syyni.

Risto kirosi taas.

— Lopeta tuo, rakas Risto! tiedät kuinka kiitollinen ja ilonen ja
pahoillani olen kaikkine mahdottomuuksineni. — Niin, viimeinen
asia! Tässä seurueessa ei minusta tule mitään. Minun kaltaiselleni
on esiintyminen vaikeata kunnollisellekin yleisölle, saatikka
sitten ihan roskalle roskan kanssa. Seurue työskentelee kaupungin
juopottelevimmassa osassa, keskikaupunkilaiset eivät täällä koskaan
liiku. En sitäkään alussa ymmärtänyt. Sinä et usko, minulla on aivan
sietämätön tunne heidän harjoituksissaan. Olen kuin halvattu häpeästä:
minne olen joutunut? Kuinka voisin niille paljastaa runouttani,
intohimoani ja rakkauttani! Taide on iloa. Ei minulla ole mitään
yhteistä iloa heidän kanssaan. On kuin sekaantuisi vereeni likaa ja
myrkkyä, kun he kuuntelevat ja katselevat esitystäni. Seurustella
heidän kanssaan on mahdotonta, tapoja ei minkäänlaisia... kaikki on
alhaista vääryyttä.

— Tyhmä, kylmä, kyvytön olen ollut, saadakseni toistaiseksi rauhassa
katsella. Ja he ovatkin pitäneet minua vaarattomana ja halveksineet...
koko "pesä" päästä häntään asti...

— Epätoivoista! huudahti Risto.

Hellevi nauroi katkerasti.

— Niinhän onkin! Mutta minulla on yksi pikkunen tuuma nyt. Mitä
luulet, jos eroaisin sieltä? Täällä on lähellä eräs lauluopisto.
Siellä opetetaan samalla esiintymistä, lausumista ja plastiikkaa,
on sanottu. Kenties voisin sitten päästä Suureen-teaatteriin, jossa
täytyy olla parempaa. Opistossa on kaksi miesopettajaa laulussa, toinen
ylemmän köörin johtaja on vielä ulkomailla, joku kapellimestari Braun,
muistaakseni, innostunut musiikkimies, jotakin sellaista olen kuullut.

— Koita sitä, ota jo huomenna selvää kaikesta.

— Kiitos Risto! Mutta lopettakaamme näistä. Nähtyään sinut, sovittuani
sinun kanssasi, on elämällä taas uusi viehätys. Nousen heti joustavasti
kahden kuukauden alennuksesta. Olen nyt ruma ja kalpea, hyi! mutta
koetan muuttua. Oi, Risto, onnellinen olen nyt jo, ihan heti!

— Vie minut jonnekin illastamaan ja kerron sinulle Satupojasta,
ainoasta ystävästäni täällä. Hirviö on hänet varastanut, tämän
kauniin lapsen, mutta poika aikoo kuulemma pian karata. Se on kärkäs
kauneudelle, se hirviö, taiteen ja taiteilijoitten turmelija, ihmisten
ja kulttuurin parasiitti!




LEPOAIKA.


Risto oli mennyt, mutta sitä ennen järjestänyt Hellevin pienet asiat.

Jos tyttö olisi taitava, saattoi hän välttää pahaan pulaan joutumisen.

Hän muutti heti miellyttävämmin asumaan jonkun vanhan rouvan luo ja
hankki pääsyn opistoon.

Oli parempi niin... ilma hieman puhdistui, hieman harventui, hieman
vaihtui.

Hellevi sai pitkistä ajoista taas hengähtää, ja äkkiä iskettyjen
surujen myrskyt rupesivat laimentumaan.

Rouva U. oli kokonaan unohdettava.

Ei olisi jaksanut kestää tämän kaikkien kepposten alituista hautomista,
siksi oli inhon tunne niistä liian sakea ja tumma. Pelkäsi Hellevi
kovin sielunsa saaneen katkeruudesta jonkun ikuisesti rumentavan
vamman. Asian laita oli nimittäin siten, että kun hän oli lähtenyt
rakkaaksi käyneestä Ristolasta ja suoraa päätä matkustanut Rouva
U:n luo selitystä pyytämään, oli tämä ilkkuvasti nauraen kuunnellut
kuvausta kasvattisisarusten yhteentörmäyksistä, vieläpä pilkannut ja
häväissytkin Helleviä muka raukkamaisuudesta ja kehittymättömyydestä.
Samalla oli rouva kuitenkin huomannut viisaammaksi yhä salata
tekonsa ja tälläkertaa vielä kieltäytyä kirjailijakunniasta. Mutta
kieltäytymystä helpottikin suuressa määrässä välinpitämättömät
arvostelut, jotka salanimellä julaistusta teoksesta lausuttiin.
Kadottaa Helleviä ei viekas rouva kuitenkaan mistään hinnasta tahtonut
ja kävi hän äkkiä aivan oudolla tavalla imelän mairittelevaksi.
Syyt siihen sai Hellevi pian aavistaa paremmin kuin selvästi, mutta
silloin tunsikin hän voimakkaasti ylemmyytensä ja loukkaantui niin
syvästi, ettei toinen millään keinolla enään saanut asiaa autetuksi.
Oudoksuttavan alentavia ehdotuksia oli rouva uskaltanutkin tehdä, ja
paljasti itsensä, miten syvästi hän oli käsittänyt, mitä oli elää
yläpuolella "hyvän ja pahan". Rouva olisi nimittäin tahtonut palkita
Hellevin luomaan kuvauksiinsa "skitsit", joille hän sitten olisi
antanut "taiteellisen muodon". Siinä tapauksessa lupasi hän olla
ikuinen kultakaivo turvattomalle. Ja varsinkin oli hän ahnehtinut
"Aurinkokello" -kokoelmaa. Mutta näistä vastenmielisistä asioista
on Hellevi jo ääneen ajatellutkin sinä ankarana yönä, jolloin
hän tuskiansa helpottaaksensa mielikuvituksessaan kaikenlaisten
satuolentojen kanssa leikitteli. Edellisenä päivänä oli kaiken lisäksi
ilmaantunut eräs kovin hämmästyttävä seikka. Sattui hän nimittäin
selailemaan sinikantisia päiväkirjavihkosiaan "Elokuun tarinasta",
jotka hän oli pyytänyt rouvalta takasin. Mutta yhdessä vihossa näytti
sisältö sangen kummalliselta, siinä oli otteita samasta "Kolarilan
aurinkokellosta", Hellevihän oli kesällä lähettänyt osan hymneistään
rouvalle. Tuttujen kohtien välillä oli vieraita lauseita. "Kirjeitä
Ossianille" luki Hellevi kansilehdellä. Syvästi koski tämä uusi petos
jo liiaksi haavoittuneeseen rintaan. Ei ollut epäilemistäkään: viime
ulkomaamatkallaan oli rouva nähtävästi tutustunut runoilijaan, saanut
sitten aikaan kirjevaihdon ja oli siinä muitta mutkitta rohkeasti
höystänyt ja värittänyt ihailunsa Hellevin rakkaudella.

Ei ollut muuta tehtävää kuin lähettää kirjekopiat takasin
omistajattarelleen. Ei ainoatakaan sanaa seurannut mukana
mielenosotukseksi.

Sangen harmillinen oli rouvalle huolimattomuutensa ja rupesi häneltä
nyt satelemaan hätääntyneitä, tympäseviä anteeksipyyntökirjeitä.
Ne loppuivat kuitenkin vihdoin, kun Hellevi keksi lähettää ne
avaamattomina takaisin. Kaikista epämiellyttävien yhteensattumisien
pelosta pääsi hän kokonaan, kun Risto muutamien viikkojen
perästä kirjoitti, että rouva oli houkutellut pyydykseensä erään
venäläisen vallankumouksellisen, jonka Hellevi oli nähnytkin hänen
vieraanaan. Uusi suhde oli jo silloin kehittynyt suuteloon asti.
Vallankumouksellinen oli nyt vienyt naisensa Tanskaan. Tämän avulla
onnistui rouvan tunkeutua erääseen piiriin, jossa hyväntekeväisyyttä
maastakarkoitettuja venäläisiä kohtaan harjotettiin ja rouva tuli
liiton hyvinpalkatuksi esitelmänpitäjäksi.

Kuului nyt kylmä, kultaansa ja mainettansa kartuttava ja kaikin tavoin
ikävästi itsekäs rouva sulavan kristilliseen helläkielisyyteen kaikkien
onnettomien ja kurjien puolesta. Ja niin oli tämän, milloin henkeä,
milloin lempeä ja ihmisyyttä teeskentelevän naisen probleemi tavallaan
ratkaistu, ja hänen laatunsa ainaiseksi epämieltäkiinnittävä kärsineen
tytön sekä sydämessä että mielikuvituksessa.

Omituista kyllä, mutta onnettomien sukutarinoitten julkaiseminen ei
sattumaltakaan tullut kotipitäjän juorutätien korviin, joten Riston
ennustamaa skandaalia ei syntynytkään. Mutta sen sijaan oli yksi sydän
itsepäisesti parantumaton ja se oli Ailin. Muutosta siinä suhteessa
jäivät sekä Risto että Hellevi odottamaan.

Uudessa ympäristössä ja opistossa tunsi elämässään taas uutta
ajanjaksoa alkava Helien itsensä kuin perhoseksi, joka leijaili
epäiltävillä alueilla, joilta usein oli säikytetty. Pieninkin aavistus
vaarasta sai hänet oitis lehahtamaan lentoon toisaanne. Seuransa
tarjoomasta ravinnosta nautti hän nopeasti välttämättömimmän koittaen
täyttää omat velvollisuutensa, viipymättä tuttavallisesti kenenkään
luona.

Jotkut oppilastovereista kiinnittävät huomiota ulkomuodoillaan ja
Hellevi, aina nauttiva muotojen kumartaja, katseli nytkin kauneutta,
ensin loitolla arvostellen, mutta lopuksi etsien sievimpien kasvojen
älyä ja sydäntä, olentoa, jolle hän saattoi tulla hiljaiseksi
kohtaloksi, voimakkaampine tunteineen ja totuutta rakastavine henkineen.

Mutta hän näki suruksensa, että ne pienet ystävät, joita hän löysi,
tarvitsivat kaikki järjestänsä ensin taloudellisia parannuksia, ja
tulivatkin vain hänen onnettomuustovereiksensa, joiden kanssa välistä
ujoina, välistä rohkeimpina vaihdettiin avustuksia uskomattomissa,
naurettavimmissa tiloissa.

Vielä hän huomasi, ettei hän nimeksikään voinut ottaa osaa pääkaupungin
huvi- ja juhlatilaisuuksiin. Mutta kieltäytyminen niistä ei ollut
vaikeata toistaiseksi. Nuori Ossiankin oli matkustanut ulkomaille
ja hänen herättämänsä mieltäkiinnittävä seuraelämä oli laimentunut,
melkein sammunut.

Helleville koitui hiljainen aika. Mitä enemmän hän vetäytyi kokonaan
itseensä, sitä herkullisimmiksi tunsi hän hedelmäin kypsyvän
tunnemaailmassaan.

Hän otti, salli itsellensä levon... ikäänkuin kaikki ulkoapäinkin olisi
ollut valmista.

Se oli uskallettua, mutta hän onnistui.

Tuli hyvä olla.

Niin hiljaa ja hymyillen kuin yön tähdet aamutaivaalla sammuivat
hengen tavoittelut, voimistelut ja harrastukset, katosivat sydämen
kasvamiskivut ja lämmin, äänetön ikuisuuden päivä nousi...

Hän lakkasi kirjoittamasta päiväkirjaansa, pieniä laulujaan ja
hymnejään, aamu- ja iltatervehdyksiä suurelle runoilijalle... lakkasi
melkein ajattelemasta häntä... oli kuin Soittajan säveleet olisivat
vaienneet ja tämä itse aaltoillut suurena valomerenä hänen ympärillään.
Hän ei tarvinnut enään eri tunteita, ajatuksia, tai sanoja rakastettua
käsittääkseen, tämä eli hänessä kuin päivä, valo, ilma... hän hengitti
häntä luonnollisesti ja välittömästi... Oli suuren, "pyhän illusionin"
sopusointuisin hetki...

Ja ihmeellisintä oli, että hän seuraavana aamuna herättyään jatkoi
hiukan ponnistettuaan, edellisen illan tunnelmasta ylöspäin, tuli
kirkkaampaa, herkempää, sulaneempaa.

Eikä hän väsynyt... istui, loikoili tai käveli, aina samaa.

Hiukan laajeni tuttavapiirikin. Hienoimmat lähestyivät häntä melkein
itsetiedottoman hellästi ja kunnioittavasti, pysähtyivät hänen
salaisiin tunnesäteisiinsä... hän sai hiljaisia tunnustuksia...
kuin kukkasen tuoksu nousivat ne hänen sieraimillensa ja hän etsi
kiitollisena varastostaan vastalahjaa, milloin kukkaa milloin
runoa... mikä kevyesti vaan putosi kädestä käteen, ei sitonut eikä
velvottanut... Sillä ei saanut kukaan mitään merkitä ennen suurta
sattumaa. Ossian soittajan kohtaamista.




KAPELLIMESTARI "HYPPÄÄ HARAKKAA."


Eräänä päivänä, kun Hellevi tuli opistolle ja astui suureen
harjoitussaliin, näki hän vieraan herrasmiehen "hyppivän harakkaa"
lattialla ja ajavan takaa kirkuvia köörityttöjä.

Kohtaus oli niin suurenmoisen hullunkurinen tähän asti hiljaisessa
opistossa, ettei Hellevi voinut olla taputtamatta käsiään ja
hyvähuutoja huutamatta.

Vieras kääntyi ja ponnahti seisomaan tullen nyt kasvot totisina suoraa
päätä Helleviä kohti ja esitti itsensä:

— Georg Braun, kapellimestari.

— Tervetuloa kotimaahan, sanoi Hellevi hiukan hämillään hymyillen ja
meni läheiselle tuolille istumaan odottaakseen kiltisti osastonsa
opettajan tuloa.

Kapellimestari näytti hetken epäröivän, mutta seurasi sitten nuorta
naista ja istui hänen vierensä.

Tämä katsahti nopeasti ja huvitettuna naapurinsa kasvoihin, mutta
korjasi pian pois silmänsä verhotaksensa ajatuksensa. Hän oli heti
huomannut joukon omituisuuksia, muutamat kauneudet, mutta vielä
selvemmin muutamat naurettavan silmiinpistävät viat. Hän kuuluu
varmasti itseluottamusta puuttuvain lahjakkaiden joukkoon, päätteli
Hellevi, ja silloin on noin suurella miehellä paljon helvettiä
rinnassaan. Itseluottamuksen puute tuo nähtävästi tässä tapauksessa
mukanaan hyökkäävän röyhkeyden ja hävyttömyyden, millä kaikella hän saa
ihmisparat uskomaan itsensä ylpeäksi, rohkeaksi ja pelottavaksi, mutta
tuntijaa hän ei säikytä.

Taipumukset valheellisuuteen ja alhaisiin aistillisiin nautintoihin
ovat niin ilmeiset, ettei häntä kehtaa kauvan katsella muuten nuoriin
kasvoihin. Tuntuu kuin lahjakas miesparka ymmärtäisi, mitä hänestä
näkyy ja säälii siksi häntä. Tämän lisäksi vaikuttaa hän kaikkine
ominaisuuksineen voimakkaalta, melkein masentavalta ja tuntuu kuin
ei mitkään ohjakset häntä pitelisi, ja hän itse vähimmän sellaisia
sietäisi.

— Te viihdytte varmaan kaikkialla ja olette siinä onnellinen,
sanoi Hellevi vedoten kapellimestarin äsköiseen "harakan hyppyyn".
Äänettömyys oudossa seurassa oli jo ruvennut tuntumaan saamattomalta.

Kapellimestari ei vastannut mitään.

Miksei hän puhunut...? vaikeneminen ei sopinut hänen lyhyelle
pystynokalleen... sellaisten alla oli tavallisesti lörpöttelevä suu.
Eikä äsken faunimainen, "harakkaa hyppivä" herrasmies ollut ujo missään
tapauksessa.

— Meidän johtajamme varmaankin vielä makaa, alotti Hellevi taas
laskeakseen leikkiä heidän tunnetuista oloistaan opistolla.

— Millainen ääni teillä on! keskeytti kapellimestari hänet vakavasti.

Hellevi nosti nopeasti silmänsä ja näki tällä kertaa totisen ilmeen,
suuret ulkonevat silmät, purppurahohteen täysissä huulissa ja
hiuskiharat ohimoilla.

Polttiko ehkä hiukan...? Oli parasta olla tarkastamatta liian usein
noita silmiä ja huulia tai katsoa sitten vaan niihin heräämättä
kuolemaansa asti.

Kun huomaa hänen kauneutensa, niin siihen jää, puhui arvostelija
itsekseen. Mutta kuinka hullunkurinen hän on: imartelee minua, eikä
edes hymyile. Mitenkä tunnenkaan, eikö minussa herää aivan sama rohkeus
sanoa hänelle mitä tahansa, aivan kuin Rouva U:llekin? Jos sanon
kohteliaisuuksin, teen sen lohduttaakseni häntä tuon alakuloisen nenän
tähden.

— Te näytitte äsken niin virmalta, kun leikitte tyttöjen kanssa, sanoi
Hellevi ääneen. Teillä oli kuin kolmen nuoren miehen voima menossanne.

Kapellimestarin silmäkulmain välissä oli juopa ilme oli yhä tutkivan
huolestunut.

— Älkää nyt katsoko minua niin totisesti pyysi Hellevi hiukan
harmistuneesti. Toisen itsepäisyys rupesi häntä hermostuttamaan.

— Meillä on niin vähän täällä iloa ja leikkiä, että kaikki, mikä nauraa
ja paistaa on meille suuri helpotus.

Mutta nuori kapellimestari sanoi miehekkään vakavasti:

— Minä kuuntelin teidän ääntänne eilen, kun te lauloitte viereisessä
huoneessa. Sillä on hämmästyttävät mahdollisuudet. Ei niin suuri,
mutta sen väri. Teillä on tunteet huulillanne. Enemmän, huolellisemmin
harjoitusta! Minä rupean antamaan teille lisätunteja, jos suostutte.
Saatte käydä minun luonani kotona.

— Kiitos vaan, olette minulle kovin ystävällinen, vastasi Hellevi,
mutta tunsi samalla omituista levottomuutta. Oli omituista hänen
mielestään, että vieras lupasi tehdä hänelle jotain hyvää, eikä
hymyillyt niinkuin lahjoittaja, vaan oli kuin alakuloinen pyytäjä,
jolta kiellettiin. Miksi hän vaivasi itseänsä antamaan tuntemattomalle
lisätunteja, jos ei se kerran tuottanut iloa hänelle!

Äkkiä nousi kapellimestari tuoliltaan ja meni sanaakaan sanomatta tai
kumarrusta tekemättä pois.

Hellevi ihmetteli. Kenties ei herra Braun viihtynyt hänen kanssaan...
mitä kummaa... omituinen vaikutus, sekava... Hän katsoi kapellimestarin
jälkeen. Askeleissa oli ponnistettua päättäväisyyttä, kuin olisi
niiden ottaja tahtonut vakuuttaa: seison kuitenkin! Vartalossa oli
nuorta voimakasta penikkaa ja lurjusmaista rantajätkää... ja olkapäät!
kummallisen pahat pelottavat olkapäät!

Jo katosi mies ja löi oven kiini häikäilemättä...

Hauskin katseltava ehkä täällä. Katseltava vaan! Ruskeata voimaa
kiharoissa, nuorta viiniä huulissa ja kaksi ahnasta silmää! Se oli
kauneinta hänessä.

Päänmuodon ääriviivat olivat levottomuutta herättävät, kolmikulmainen
kasvotyyppi, leuat luisuivat kulmaa muodostamatta korviin...

Mitä Hellevi tiesi! Leikkiä hän laski tieteillä ja tiedoilla... mutta
hänen ei ollut hyvä olla.

Kello soi!

Aamupäivänsä nukkuva, juoppo opettaja tuli ja alotti koomillisen
ärtyisenä harjoitukset.

       *       *       *       *       *

Parin tunnin kuluttua tulvahtivat meluavat oppilaat eteiseen, pukivat
yllensä ja juoksivat tai hyppelivät alas korkeita portaita ulos kadulle.

Hellevi tuli yksinään viimeiseksi.

Kas vaan! Hän oli alhaalla ovella! Hän ensin hyppelevä fauni,
sitten tutkiva nuorimies ja nyt gentlemanni! Komeat päällysvaatteet
miedonsivat seikkailija-vaikutusta.

Kapellimestari suuteli Helleviä kädelle ilme taas vakavana.

Tyttö naurahti.

Tuo vakavuus ja pitkä suutelo oli kuin erityisesti aiottu vaikuttamaan
hänen vereensä, mutta hän tappoi aikeen silmänräpäyksessä naurulla.
Niin tulisi hän aina tekemään, nauru oli hyvää itsevarjelusta.

Kiitos... kernaasti saisi herra Braun tulla saattamaan ja kantaa
nuotit... lisätunneilleko? kyllä, erittäin kiitollinen... hän sairasti
nyt jo esiintymiskuumetta ja oli kiire muutenkin tulla kuuluisaksi.

— Ette te ollenkaan näytä siltä, kuin tahtoisitte tulla kuuluisaksi,
sanoi kapellimestari. Teette päinvastoin omituisen aran vaikutuksen,
niinkuin pelkäisitte jotakin. Olette varmaankin liikkunut kovin
ahtaassa ympäristössä... kenties teitä on joku pettänytkin...?

Hellevi tuli kovin pahoilleen. Näyttikö hän aralta? Ei hän tahtonut
olla arka... varovainen, väistyvä, tai sillätavoin, mutta ei arka!
Eihän kapellimestari ollut nähnyt häntä vielä "ihmisissä". Mitä
tekemistä Hellevillä oli kehittymättömien köörityttöjen kanssa, muuta
kuin laulaa? Arka, hyi, se oli jotakin rumaa.

Kummallisen pahoilleen tuli Hellevi. Hän ei voinut vastata mitään.

Miksi sanoa sitä hänelle näin heti suoraan, kuivalla ilmeellä ja
kylmällä äänellä...

Vaikka hän koittikin, ei tahtonut mitään sattuvaa vastausta muodostua.
Aivan keskelle hänen rauhanlinnaansa oli ajettu... revästy hänen
hienoja verhojaan.

— Teillä on varmaankin ollut viime aikoina raukkamaista seuraa, jatkoi
tunteeton kapellimestari samaan tapaan.

Hellevi vaikeni merkitsevästi. Ja ilmoitti sitten äkkiä sähköisesti:

— Sanonko teille, ei raukkamaista, vaan rikoksellista!

Kapellimestari käänsi päänsä pois ja oli nolon näköinen.

— Sitä en usko sanoi hän matalasti, melkein mutisten.

Hellevi kummasteli vaikutusta.

He menivät vaieten eteenpäin.

Ja taas heräsi Hellevissä naisen omituinen syttyvä ja sammuva
intelligenssi, kuin leikkien otti hän huomioonsa vaikutuksia, joista
hän ei itsekään tietänyt, pitikö niitä uskoa vai ei.

Näin hän jutteli hiljaa kulkiessaan: me kaksi tulemme nähtävästi
kiinnittämään jonkun verran toistemme huomiota. Mutta siinä ei vielä
liene mitään kummallista. Hän on minulle tekomuodoltaan hyvin uusi
ihminen, konsentreerattu voimakkaasti — ota huomioosi: voimakkaasti! —
kauniista ja rumasta... mies, joka ei ujostele mitään... Kasvan taas
jyrkän vastakohdan herättämään ajatusrikkauteen... tässä tapauksessa
ehkä pakolliseen... tahtomattani tulen alas tunnelmistani, suloisesta
rauhastani... sekaisten kutsujen vaikutuksesta... virtailevat minuun
yhä voimakkaimmin, väkivaltaisemmin... tunnen vihamielisyyttä ja
häpeää... tässä näen turmiollisuuden "kaiken tietämisestä", "pääsyn
kaikkien luo." — Minun ei pitäisi kulkea ollenkaan hänen vieressään...
kuulen hänen hengityksensäkin... hänellä on kolme kertaa enemmän
animaalisuutta kuin minulla ja — eläin voittaa! Naisia ei ollenkaan
pitäisi päästää kulkemaan vapaasti kaikkien vieressä... tunnen jo
huimausta pyörteestä, kuilusta, tai päälle kaatuvasta murskaavasta
kallion lohkareesta... tunnen tulisen naisen turvattomuuden liikkua
suojatta maailmalla...

Nyt ottaa hän ajatuksissansa omia askeleitaan... minut unohtaneenako?
Silmät intohimoisen vakavina... kauheat hartiat kumarassa — veri
punottaen brutaalisti niskassa... ja suuret jalat astuvat kuin valmiina
potkimaan kissat kuoliaaksi — —

Mitä tietää sitten tuo valkea kaartuva otsa voimakkaine kulmineen...
sen alla kätkeytyy kaikki se, millä hän tulee pyörryttämään,
tyhmistyttämään, masentamaan minut, haihduttamaan ensi vaikutukset.
Enkö tunne kuin kateutta nytkin, että hänellä vaietessaan on
miehenhengessään laajemmat alat liikkua kuin minulla... siellä on
hänen musiikkinsa, ulkomaanmatkansa, monet kielensä... ja olen varma,
että siellä myös on paljon lahjoja, rikkaita mahdollisuuksia, joita ei
koskaan kehitetä... tuollaiset liiaksi levinneet otsat leuattomissa
kasvoissa eivät keskitä voimiaan, eikä intohimojaan... kehity
itsestään... niiden hengenlennot ovat yhtä lyhyitä kuin äkkinäisiä...
effekteinä häikäisten ja hämmentäen: ei mitään odotettu ja lentotähti
räiskähtikin! ja sellaisen hillittömän ruumiin henki onkin mahdoton
säännöllisiin nousemisiin... ruumis ei tässä tapauksessa tyydytä
alhaisempia vaatimuksiaan eläimen viattomuudella... vaan siinä on aina
mukana synti ja paha omatunto... aina ylimäärien reuhtominen... henki
ei ole koskaan tunteva sopusoinnun rauhaa ja korkeutta...

He istuivat jollekulle penkille ja Hellevi rupesi rauhottumaan.

Hän lakkasi melkein uskomasta huomioittensa yksityisseikkoihin...
Tulevaisuus saisi todistaa ensivaikutukset oikeiksi tai tuoda uusia
arvoituksia.

Ja niinkuin usein jälestäpäinkin kapellimestarin seurassa antoi
Hellevi täyden laiskuuden valua jäseniinsä ei kättänsäkään hän
nostaisi omasta tahdostaan vieraalle... tämä saisi huolehtia itsestään
ja hänestä miten parhaiten tahtoisi... hän pysyisi täydellisesti
passiivisena. Eihän tämän ihmisen suhteen ollut mitään ehdotettavaa,
oli toivotonta ruveta hänessä rikkaruohoja perkaamaan tai uusia taimia
istuttamaan... hän oli kuin luotu auttamattomaan itsehävitykseen...
Hellevin rehellisyys itseään kohtaan ilmoitti heti ettei hänen
naisellisilla parannuspuuhillaan, jos hän niihin ryhtyisi, olisi
"pyhän yksinkertaisuuhen" tietämättömyyttä, ei uskovaisen voimaa eikä
puhtautta, vaan olisi hänen "epäitsekäs rakkautensa" suoraa kiintymistä
syntiseen tai avutonta lähestymistä vaaraa kohti. Hän päätti sentähden
olla kokonaan vastustamatta jättiläisvastakohtaansa ja olla silläkin
tavoin häntä kiihoittamatta, eikä mitenkään muutenkaan häntä itseensä
kiinnittää, ei hyvyydellä eikä osanotolla, ei iloisuudella eikä
henkevyydellä.

Vaivuttuaan laiskuuteen ja lakattuaan vierasta ajattelemasta nousi
Hellevi uudelleen omaan sisäiseen maailmaansa, sen suloiseen
surumielisyyteen, joka oli hänen tälle ajanjaksolleen ominaista. Olihan
hänellä syytä sisäiseen onnellisuuteen, oli oma, armas salaisuutensa
kuin harvoilla... rakkauden puutarha, jossa ruusut puhkeilivat
elävälle, saavutettavalle olennolle. — — —

Joku puotineiti ilmestyi toiselle puolelle ovellensa seisomaan. Hän
katseli tuttavallisesti ohikulkevia, vaihtaen silmäyksiä ja hymyjä.

— Tuo on morsiameni, ilvehti kapellimestari.

— Älkää menkö avioliittoon, sanoi Hellevi huolettomasti.

— Kuinka niin?

— Lakkaisitte olemasta mieltäkiinnittävä Ahasveerus.

— Minä olisin kyllä mieltäkiinnittävä avioliitossakin, mutta vaimoni ei
saisi olla mustasukkainen. Hänen pitäisi ajatella vaan kotia, rakastaa
vaan minua ja olla uskollinen. Mutta mustasukkainen! sitä hän ei saisi
olla, toisti kapellimestari vielä kerran ensi vaatimuksena.

Hellevi oli yllätetty seuransa koti- ja naisihanteista, sehän
oli melkein hänen harrastuksiaan. Ja ääni, millä ne lausuttiin,
viipyi kaihon hitaassa tempossa. Mutta sangen huvittava oli tuo "ei
mustasukkaisen" teroittaminen. Kapellimestari käsitti nähtävästi väärin
koko mustan tunteen.

— Mustasukkaisuus seuraa aina suurta rakkautta, sehän on luonnollinen
loukattu omistusoikeuden tunne... Rakastettu ei saa tuhlata itseään
muille. Ja muutamat miehet... kaikkein miehekkäimmät ovat sangen
heikkoja naisen mustasukkaisuudelle... Napoleon esimerkiksi. Hän
rukoili Josephineä, että tämä olisi vähemmän mustasukkainen... Hienon
naisen ujous estää häntä kiihoittamasta miehessä tätä ominaisuutta,
käyttämästä tätä valtavaa keinoa, mutta hän nauttii sen olemassa
olosta, kuin voimakkaan kukan tuoksusta, joka etäältä tulvii
sieraimille...

Hellevi vaikeni äkkiä ja naurahti... hän muisti äskeisen päätöksensä
ja jo nyt hän puhui rakkaudesta! Kaikkein vaarallisimmasta siis! Sehän
oli samaa, kuin heti ilmoittaa viholliselle salaportti, samaa kuin
paljastaa haavoitettava kantapää. Ei pitänyt tutustuttaa vierasta
herkkyyteensä, ei houkutella häntä lähemmäksi... miestä, jolla näytti
olevan liiaksikin toimintavoimaa itsestään.

Hellevi käänsi puheen vähäpätöisyyksiin saadakseen sitten kokonaan
vaieta.

Mutta kuinka olikaan! Pientä kinaa kehitti sanankin sanominen...

Lopulta syntyi väittely... oli puhe jostain kirjailijasta.
Kapellimestari väitti ettei kysymyksessä oleva ollut mikään mies.

Ja Hellevi kuuli kapellimestarin arvostelevan hennoinpia,
vaarattomimpiakin asioita niskojanurin-vääntäen, murhaavasti,
moukarilla jyskäten.

Oli mahdotonta saadakaan enään ääntänsä kuuluville.

Hellevi punastui uudelleen ja uudelleen, sillä kapellimestari
veti jo hänenkin persoonallisuutensa mukaan muka hullunkurisena
ihailijattarena. Keskustelu oli yksinkertaisesti mahdoton.

— Kuinka nyt voitte niin sanoa! kuinka sen tiedätte! älkää nyt noin!
hoki Hellevi iskujen alta.

Mutta lopuksi teki uusi vihollinen aavistamattoman ankaraan hyökkäyksen
ja vielä kaikkein pyhimpään:

— En luule, että olette niin viaton kuin olette olevinanne, iski
kapellimestari käsittämättömän huonotuulisena...

Miltä se tuntui?

Se oli kuin kaikki muukin elämässä, mikä kohtasi ihmistä kummana ja
arvoituksellisena.

Ja tässä oli lisäksi jotakin pohjattoman häpeällistä Helleville.

Tyttö ei osannut enään mitään puhua. Hän tuli tumman punaiseksi ja oli
valmis itkemään.

Kuinka saattoi suunnilleenkaan uskaltaa sanoa naiselle niin!

Kapellimestari piti häntä tarkasti silmällä ja näytti nauttivan.

— No ette suinkaan nyt liene niin hento naisluoma, että käsiini
särjytte, minun karskin miehen.

— Osch!

Hellevi jaksoi vähitellen ruveta tuntemaan vihaa, hänen huulensa
värisivät kuin myrskyssä ja rinta kohoili. Hän etsi sanoja, mutta ne
olivat avuttomia kuvaamaan hänen tunteitaan. Vihan voitti yhtäkkinen
voimakas halveksimisentunne ja sillä hän vapautui. Ehdottomasti
erottaisi hän itsensä kaikista tekemisistä vieraan kanssa.

Hän vaikeni ja nousi lähteäkseen kasvot kuumina ja silmät tummina...

Kapellimestari nautti. — — —

Hellevin asunto oli lähellä. Hyvästijättöhetki oli mahdoton... — — —

Mutta loput päivää sai Hellevi istua miettimässä uuden herrasmiehen
tarkoituksia, mihin tämän etenkin viimeiset väkivaltaiset sanat häntä
pakottivat. Niin hämmentävästi ei häntä koskaan oltu sydämeen potkastu.
— — —

Ja näistä hetkistä aikain tuli kapellimestari Georg Braun Hellevin
ajatuksiin jokapäiväiseksi kutsumattomaksi vieraaksi. Sillä
kapellimestari piti edelleenkin tarkkaa huolta, ettei tunteellinen
nainen häntä unohtanut...

Se oli vaikeata, se oli sietämätöntä, se oli herkän naissydämen
alituista raiskaamista, se oli täytyä-tulla-mukaan.

Ja vaikka Hellevi olisikin ollut toisinaan inhosta nääntymäisillään, ei
hänelle epäkäytännölliselle löytynyt pakopaikkaa, ei muuta mahdollista.

Itseksensä hän ymmärsi selvemmin kuin koskaan, mitä merkitsi olla kodin
ulkopuolella, nuoren naisen, jonka veri oli samalla tulinen ja pehmeä,
voimakkain ja avuttomin...

Nainen, joka odotti elämää ja rakasti... hän oli joutuva maailmalla
vieraiden vainoomaksi eläimeksi.




TUULI PUHALTAA.


Meni päiviä, meni viikkoja...

Mitä ne toivat?

Kapellimestari Braunia ne toivat.

Laulavaa, soittavaa, pikkusen rakastunutta Braunia.

Ja hyppivää, ilvehtivää, hävytöntä Braunia.

Naurun oli vakava jo ottanut huulilleen katsellessaan Helleviäkin.

Ja pienet toverit opistossa kirkuivat ja olivat ihastuksissaan,
suuttuivat ja — häpesivät.

Braun oli tullut kuin tuulispää, tarttui kiini ja vei.

Ja mitä Hellevi tuumi?

— Näyttää siltä kuin elämä tahtoisi kirjoittaa minulle jotakin uutta,
mutta minä en tahtoisi. Minulla olisi niin hyvä olla näin, hyvä uida
entisissä unissani, hyvä ehkä tuntea Braun, "todellisuus", nykyaikainen
"voimaihmisyys" miehessä, mutta paha taipua Braunin toivoihin.

Mitä Braun toivoi?

Oikein kummia, oikein hassunkurisia, uusia asioita. Ja esittää
toiveensa häikäilemättömän tunteettomasti, niin että Hellevi saa
kääntää päänsä poispäin ja nauraa ja harmitella ja kummastella.
Niinkuin kaikkein ensiksi, että Hellevi lukisi realistista ja
naturalistista kirjallisuutta kapellimestarin sohvamatolla,
pukisi yllensä terrakottavärisiä verkapukuja, ja puhuisi vieraita
kieliä ihmisten sivu suhahtaessaan. Olisi mieltäkiinnittävä,
huomiotaherättävä, imponeeraava, "puheenaihe" ja muuta ja muuta! Sitten
saisi Hellevi kunnian olla ensin "yksi kapellimestarin rouvista",
viimein "ainoa."

Mutta Braun väitti pahempaakin: että Hellevin koko olento oli pelkkää
unta, arkuutta ja raukkamaisuutta, itsepetosta: "tahtoi", mutta ei
uskaltanut...

Mitä?

— Hyvä on! vastasi tyttö itseksensä. Istun hänen sohvallaan ja luen
hänen kirjojaan, lainaan Zolata ja kannan kotiin.

Hän keinui hiljaa huoneessaan ja piti kädessään kirjaa, käänteli ja
selaili sitä ja laski sen vihdoin väsyneenä pois.

— Minulla on jo omat lempikirjailijani, oma suuntani. En jaksa enään
uutta. En nyt.

— Se veisi minut pois yksinkertaisesta tunneihanuudestani. Nuo vieraat
ilmapiirit tekevät minut levottomaksi, tuskaiseksi, vievät hymyn
kasvoiltani ja sulouden sydämestäni. Yksi sivu tuollaista pahimmasta
paikasta ja ruumiissani pistelee ja kalvaa. Muistan kaiken sen,
millä alhainen on omassa elämässäni minua kiusannut. En löydä mitään
unohdusta sellaisen kirjan ääressä. — — —

— Minä en jaksaisi ottaa teokseeni, henkeni lapseen, alhaista elämää
sinänsä. Tietysti en voisi näkemääni ja sen vaikutuksia tehdä
olemattomaksi, mutta minun täytyisi asettua jyrkkään taisteluasentoon
sitä vastaan, vihaten, ivaten, nauraen. Mutta istua ja kuunnella
objektiivisenä havaintojen-tekijänä tuollaisen herrasväen keskusteluja
ja sanasta sanaan siteerata ja kopieerata ilkeitä olentoja, siihen
olisin liiankuuma, liian-kärsinyt, liian-verta-vuotanut. — — —

En siis lue. Tämä kirja on kylmemmille, tieteellisille hengille.

Ehdollani en hanki itselleni kärsimyksiä.

Mutta nyt! Enkö kärsi sittenkin? Väitän kuitenkin, etten omasta
tahdostani, vaan yhden niistä, joista on kirjoitettu: "Teidän
täydellisyytenne hetki lyö, kun hän sanoo: 'minä tahdon'."

Mutta minä en tahdo! Asialla on kaksi puolta, "kaksi tuskaa." Ensiksi:
tämä uusi ihminen raiskaa käytöksellään sydäntäni: saan rajummat
iskuni, joista menen tainnoksiin ja tylstyn. Toiseksi: hän tahtoo
muodostaa minut oman henkensä mallin mukaisesti tarjoten minulle
luonnotonta ravintoa: saan hiljaisemmat kärsimykseni, jotka alkavat
matoina kalvaa yksinäisiä hetkiäni.

Mikä on hauskuuteni: että joku tahtoo tehdä minusta "ihmistä"!

Mikä on oma tahtoni: ottaa joku kuva kapellimestari Braunista, leikkiä
sielussani hänen jäsenillään, nähdä "voimaihmisen", numero 2:den,
tavoittavan kohtaloni ohjaksia. Mutta vain yhdessä tapauksessa:
ellen pääse pakoon, sillä inhoni on suurempi hänenlaisestaan kuin
uteliaisuuteni.

Kuvia, muotoja, säveleitä, värejä hänestä otan ja vapauden!

Kas näin:

Karrikatyyri silmistä: hirmusen suuret, kaksi ahnasta merta, pupillit
liekehtivät, miehet ja naiset, rouvat ja neidit ja piiat, tyhmät ja
viisaat vetääntyvät kohti ja — rapakkoon!

Maalaus silmistä: pahan omantunnon meri.

Huulet:

    Ja huulensa purppuroituu
    ain' uusia suutelojaan.

Huulet kaartavat koko kauniin hymyn, muodostavat sointuvia sanoja ja
säveleitä... ojentuvat kaikkia kohti.

Ääni: kumpuaa kultana: Braun pitää konsertin: sali täyteen naisia.
Rouvat istuvat ja kuulevat, värisevät autuudesta. Neitien mielikuvitus
hulmahtaa! Braun tremuleeraa! Sillä värityksellä hän valloittaa ja
voittaa. Vilkuilee alituisesti uhreihinsa. On laulajana: Don Juan.

Braun laulaa kahdenkesken. Pakene, elä jää, ääni vie. Se on intohimon
kaikki-pyyhkäisevä virta... se on kosken alimmainen musta vesi... se
murskaa suurinta kiveä vastaan... tai naura! ja kaikki kuolee...

Sydän, tunne, rakkaus Braunissa?

Vastaus: kolme kysymysmerkkiä.

Hauskoja nuo voimaihmiset! Mahtipontisia, uhkaavia, suursanaisia,
pyörryttäviä.

— Minä vihaan, vihaan häntä, ilettävää! huudahti Hellevi lopettaen
ilveilynsä.

— Hän on suudellut huuliani, järisyttänyt koko olentoni pakottaen minua
loppumattomilla, arvaamattomilla loukkauksillaan kulkemaan pahoillani,
vihoissani vain hänestä, hänestä, hänestä! Ajattelemaan ainakin häntä,
jos en osaa rakastaa.




KAPPELISSA.


Soitto soi. Kappelia ympäröivät vihertävät puut. Kevät on aikainen,
hurmaava, kuin nuori rakkaus pohjolan pojan rinnassa.

Hellevi ja Georg Braun istuvat yksinäisessä lasiseinäisessä
syvennyksessä. Akkunasta tulvaa nuorten lehtien tuoretta tuoksua.

Syvä hengitys on sieraimille autuutta.

Hellevi on kuin herännyt. Naisten hymyilevät valkoset kasvot, miesten
terävät otsat ja korkeat nenät, välkkyvät lasit valkosilla liinoilla Ja
punanen palava viinin väri, polttavat hänen silmiään.

Hänen korvansa sytyttävät soiton sävelet, lehtien suhina, matalat
bassot ja naisten heleät naurahtelut.

Hän on vapaa ja valloillaan.

Pahan valta on heikko.

Tai oliko Braun täällä toinen?

Hänen otsansa on leveä ja valkonen, huulilta tulvii hengen rikkaus.

Kun soitto kiihtyy, kiihtyy Braunkin ja — pyörryttää...

Hänen silmänsä hymyilevät. Hymyilevätkö varkaankin?

Hänen henkensä taistelee. Taisteleeko turmeltuneenkin?

Uudesta, maailmaa valloittavasta voimasta, kauneudesta ja rakkaudesta
puhuu taas Braun.

Kappelin valot heilahtavat vienosta tuulenhengestä.

Hellevin sielu kuuntelee Braunin runojen, sanojen voimaa.

— Niin ne, jotka uneksivat erillään, ne, ne ovat hienoja,
aristokraatteja... mutta me, jotka toimimme, pööbeliä, turmeltuneita.
Älkäämme rakastako, ainoastaan kieltäytyminen on kirkasta.

Soitto paisuu.

— Mutta minä sanon: elää sormenpäihin asti ja kuitenkin nousta
Parnasson huipuille, edessä tuhannen rautapukuisen miehen.

Hän kohottaa lasin ja kuiskaa hiljaa:

— Min ælskerinde...!

Hellevi naurahtaa. Hän on jo tottunut tuohon.

Soitto soi hiljemmin.

Hellevi puhuu.

— Mutta minä väitän, ettei se ole unta. Tai on se sitä unta, joka on
puoli elämää, joka toteutuisi toisenlaisissa olosuhteissa, vaikka
se näissä on mahdoton. Parempi kuitenkin nähdä sellaista unta kuin
tyytyä todellisuuden likaiseen kosketukseen, parempi astua yksin kuin
istua rapakkokapakoissa. Ei saa sekaantua kaikkeen, ei tunkeutua joka
soppeen, varsinkaan ei nainen.

Soitossa nyyhkii hiljainen riemu. Ruusun lehtiä varisee Hellevin
rinnalta pöydän liinalle. Braunin paperossista leijailee sinisiä
renkaita.

— Ja siksi minä en voi, en tahdo. Minulla on täysi illusioni, täysi
onni, kun säilytän kokonaisena "valkosen uneni." Olen kertonut sen
teille siksi, että ymmärtäisitte, miksi en ota osaa elämään. Tahdon
astua kokonaisena hänen eteensä.

Hellevi laskee keveästi kätensä Braunin sormien päille herättääkseen
tämän huomion, katsoo alaspäin ja vaikenee hetken...

— — Te teitte minulle paljon vääryyttä ja väkivaltaa tuona iltana,
jolloin hevosenne veivät meitä kuutamoyössä... siitä asti on pahin
onnettomuus yllämme...

— Te ryöstitte huuliani, minulla ei ollut mitään turvaa. Ja vaikka te
tunsitte, kuinka taistelin ja vastustin ja voihkin, ette armahtanut...
kovia suuteloja kasvot täyteen, loppumattomin määrin... hattu vääntyi
päästäni... Olin tukehtua, en uskaltanut huutaa, peläten ilmeistä
skandaalia...

— Ja olisin ehdottomasti paennut seuraavana päivänä, jos vaan olisin
tietänyt, minne mennä. Koko olentoni oli järkytetty... inhoni oli
kuolettava illan seikkailusta. Kun te suutelitte, oli se samaa kuin
joku muuten vaan olisi kiduttanut. Ja sitten... suokaa anteeksi kaikki
tämä, mutta minun täytyy nyt puhua. Tähän asti olen vaiennut, mutta se
ei ole auttanut. Teidän käytöksenne on ollut alituista väkivaltaisuutta
sanoissa ja teoissa. Naisen hermot eivät siedä sellaista...

— Te erehdytte minusta. Olen kyllä avuton... huomaan nyt, kuinka
heikoksi ja herkäksi olen tullut. Uutta minä en siedä mitään uutta!
Mitään uutta ei saa tapahtua.

— Ei, elkää sanoko mitään! Tiedän sen jo! Se ei ole totta! Kuunnelkaa
minua kerran loppuun asti. Miksi ette tahdo olla ystäväni? Olen
pyytänyt sitä usein.

— Minulla ei ole varaa pitää naisystäviä, vastaa kapellimestari
jäykästi.

— Sitä en ymmärrä. — Kuuntelen tuota teidän "todellisuuttanne"
ja "toimintaanne." Me tavoitamme yhdessä kauneutta ja totuutta,
niin kauvan kun elämä pitää meitä vieretysten. Miksi kulkisimme ja
vihaisimme toisiamme "mahdottomina" ja "hirviöinä?" Minun sielussani on
säveleitä, joita teidän on oikeus soitella ja teissä minun. Teillä on
uinuvia lahjoja. Uskon niihin. Olen aina toverinne. Mutta te annatte
alhaisen elämän pitää itseänne omassa vireessänsä, te käytte liian
monenlaisten luona, liian monenlaiset tulevat teidän luoksenne, ja
kaikki on sekasta, häiritsevää, päämäärätöntä. Lujemmat kahleet, itse
asettamat! sallikaa minun sanoa se teille.

Hellevin on hyvin vaikea puhua.

— Sanon sen nyt vielä kerran, rakkaus, tyypillisin rakkaudessa ja
sen kaikki asteet — — ja, suokaa anteeksi — — ennen kaikkia tunto,
suutelot, syleilyt — — ne ovat yhden ainoan...

Hellevin kulmat rypistyvät ja silmät tummenevat:

— Te kidutatte minua...

Kulmat yhä rypyssä katselee hän alaspäin.

Braun vaikenee.

— Eihän tämän tarvitse loukata teitä. Löytyy varmasti joku toinen,
jolla on kaikki oikeudet teidän suhteenne. Antakaa hänen käskeä ja
hallita. Minä olen vieras. Minulla ei ole oikeutta teihin. Mutta olkaa
ystäväni. Näettehän, kuinka yksin olen ja kuinka minua kammottaa
maailmalla. Päiväkirjani olen sulkenut, naisystäväni kadottanut,
jumalani hyljännyt... minulla on vain "suuri uneni" ja pelastukseni on
sen oikein ymmärtäminen.

Braun puhuu viimein. Hänen äänensä on matala ja kova:

— Ja sinä luulet, että minulla on pieteettiä tuolle "unellesi." Mitä
minuun kuuluu muut miehet! Miksi minun pitäisi säästää heille? Kyllä
minä olen siksi voimakas ja intelligentti, että naisen, jota minä
rakastan, ei tarvitse enään pitää muita jumalia.

Hellevi joutuu epävireeseen. Hurmaus ympäristöstäkin on poissa. Ihmiset
eivät olleet enään kauniita ja sytyttäviä, heidän keskustelunsakin oli
sekasotkusta, tympäsevää, läpinäkyvää teeskentelyä.

Braunin viimeiset sanat olivat kovia, vihamielisiä, hedelmättömiä
ja siksi raskaita, etteivät ne itsestään varisseet yltä. Vieras
tahtoi jotakin muuta, mahdottomuuksia... ei tuntenut ystävyyttä häntä
kohtaan...

Tuskaisen kummallista...

Mutta miksi oli Hellevi pahan vallassa?

Kuinka oli hän siihen joutunut huolimatta kaikista päätöksistään?

Vieras oli suudellut tulisesti hänen huuliaan... hienot siniset
harsot olivat repeytyneet hänen kasvoiltaan, hennot jäsenet uupuneet
tahdottomina...

Ja kuolemanpelko oli vapistuttanut hänen sieluansa.




KAKSIHÄNTÄINEN RYÖPPYRUHTINAS.


On yö... jo neljäs järjestyksessä tuskaisia öitä.

Hellevi ei voi nukkua.

Hän nousee ylös... heittää hartioilleen valkosen aamumanttelin ja istuu
matalaan keinutuoliin akkunan ääreen.

Taivaalla ovat samat vanhat tähdet, jotka katselevat samaa vanhaa
onnetonta.

Kuka rakastaa öitä, joita ei nukuta!

Parempi nousta ja kuunnella mustien tuntien runoja.

— Minä voisin langeta polvilleni ja rukoilla — ketä? Kohtaloako? Minä
tahtoisin nähdä elämän hengen kasvoista kasvoihin ja kysyä siltä
ankarasti: mitä hän tarkoittaa? Eikö minun sisimpäni pyydä korkeinta
itseltään? Miksi saan minä vain sauhua, tuhkaa, lokaa? ja minä peräydyn
kalvenneena ja olen kuolla nälkään.

— Sanoja minä saan, hymnejä, suitsutusta Ja silitystä. Ja kun luulen,
että jumalat tulevat ja luovat minulle uuden maan, katso: varkaat ovat
vieneet ainoani!

Minä tiedän, sydän, mitä tahdot tänä yönä. Minä vien sinut kosken
ääreen ja luon loistavan kuutamon.

Ja katso, äitien taru toteutuu: vaahtoavasta kivenkyljestä nousee hän,
joka on nuori ja huima ja hullu.

Ryöppyruhtinas!

Hän on valmis.

Tänä yönä on hän sanova viimeisen sanansa, hän, Georg Braun.

Hellevi Kolarila on luotu öisiin keskusteluihin merenneitojen ja
koskenpoikien kanssa.

Kuule, kuinka hän huutaa! Tai onko se hänen lauluaan?

— Muistatko sävelen, valkea tyttö? ilkkuu ääni. Muistatko, kun
orkesteri soitti koulusi salissa? Sinä makasit pimeän huoneen lattialla
ja kuuntelit. Ensi kerran hurmaantui silloin nuori veresi.

— Sinä kesänä kuljit usein kosken kuutamorantoja, katselit vesien
huimaa kiitämistä ja lauloit ryöppypojalle:

    "Es träumte mir einst
    von wildem Liebesglühn..."

Ja kohotit kätesi ja huusit: koskenpoika, koskenpoika, tumma kuin yö!

— Muuta et osannut etkä ymmärtänyt, olit silloin neljäntoistavuotias!

— Viisi vuotta myöhemmin kuuntelit kammiossasi Demonin kuiskauksia
Tamaran korvan juuressa.

— Silloin osasit enemmän: kuka on maailman valtias ja naisen
valloittaja?

— Nero.

— Nero, jonka otsa on valkeaa, kovaa kaarta, kulmat mustat ja
leikkaavat, silmissä tuhat-yksi yötä, huulilla lupaus ja hedelmä. Hän
kaartuu luoksi kuin humaltunut honka, kuiskaa ja hymyilee kuin aurinko
itämailla. Niin hän tulee ja menee, jättäen jälkeensä muiston ja
kaihon. Sekö oli suurinta?

— Niin silloin lauloit.

— Mutta sitten tyhmistyit. Otit "ikuisen unesi", "ikuisen rakkautesi",
joka on mahdotonta.

— Ja mitä nyt laulat?

— Nyt laulan minä. Kuule ja katso minua, niinkuin äitisi ovat minua
katsoneet. Kolarilan vinnillä on puoleksi palaneita kuvia, joita
tuskista kosteat kädet ovat peloissaan polttaneet. Niiden kuvien
näköinen olen minä, Georg Braun.

— Näe nuoruuteni, vartaloni voima. Katso silloin, kun kuu lankeaa
kiireelleni ja kiharani ovat kiiltävää kultaa. Salamat singahtaa
silmäini teristä, ääneni komentaa yli kuohujen kosken.

— Näe miljoonat pisarat, jotka särkyvät ilmaan, kun minä lyön
vettenputoukset kiviä vastaan. Minä seison, muut murtuu. Ja sormellani
sekotan viheriäistä vaahtoa...

— Ah! Minä, minä yksin elämän kestän, sen mehuisamman sisälmyksen syön.

— Todellisuus on nimeni ja rautainen toiminta!

— Katso minua tarkemmin!

— Minä olen sinun sisimpäin uniesi nero! Minä se olen, jota sinä paljon
rakastat, kiitollisena rakastat, itsetietämättäsi.

— Minä olen se voimakas, joka vien naisen yön loistoon ja päivän
aurinkoon, vapauteen...!

— Olen uusi aika, uusi kauneus, uusi rakkaus. Tulevaisuus!

— Teitä on vuosisatoja kidutettu. Teitä on sidottu ikuisiin liittoihin,
ikuisiin kieltäytymyksiin, kotien kahleisiin ja tuskaisiin synnytyksiin.

— Minä vapautan sinut pyhällä voimallani, jumalasuutelolla. Ole minun!

— Itse seisot, oman kätesi ansio sinut ylläpitää, omat askeleleesi
määräät, uskollisuutesi ja uskottomuutesi. Olet vapaa. Tee mitä tahdot.
Ja voimakkaimman elämänruhtinaan nainen elää miehen tähden, miehen
autuuden tähden, sellainen jumalatar älköön enään synnyttäkö!

Minä rakastan naisessa sitä tulista intohimoa, joka ei kammoksu
mitään, jolle ei ole mitään esteitä ja joka riemuisena antautuu, sillä
ainoastaan tuo pyhä, tulinen epäitsekäs intohimo, ainoastaan se voi
voimakkainta kahlehtia.

— Minä kunnioitan pyhän intohimon tulipunaisia jumalia niin
äärettömästi, että olen valmis uhraamaan itseni niiden tähden. Niitä
jumaloin, sillä minä tunnen niiden valtavan voiman!

— Sinua, sinua, minä rakastan, tyttö-parka, jos suureksi nouset, muita
rohkeammaksi ja kauniimmaksi, voimaihmisen uudeksi naiseksi, joka
yksin seisoo, yksin kestää ja yksin kuolee, herransa ja käskijänsä,
voimaihmisen tahtoon alistuu, milloin hän tulee ja menee.

— Sellaisen naisen tuleen en koskaan kyllästy...

Niin laulaa koskenpoika runonsa yöllä ja sukeltaa mustaan veteen.

— Minä olen väsynyt, väsynyt, sanoi Hellevi ja painoi käden otsalleen.
Mitä minä ymmärrän tuosta, jota hän laulaa korvissani kauniilla ja
rumilla sanoilla päivät päästään?

Hän ottaa minun rakkaita sanojani voimasta ja kauniista, mutta ne
kiusaavat ja kiduttavat minua hänen suustaan.

Minne menen...? minua vainoo toisaalla elämän pienuus, toisaalla sen
turmelus... ah... ne imevät vereni yhtä kiihkeästi, kuluttavasti
kumpanenkin. Ne ovat yhtä vaanivia vihollisia kumpikin.

Rukoilen elämää: vie minut pois. Mutta elämä vastaa naiselle: odota ja
kärsi tai ole mies ja tartu miekkaan.

Hellevi nousi ylös, sytytti lampun, otti peilinsä ja asettui sen eteen
istumaan.

— Minä olen tullut harmaaksi. Mustat renkaat kiertävät silmiäni... minä
en ole enään Hellevi... Tumman Soittajan luo ei enään koskaan ennätä
kukkavalkonen linnanneito...




VIERAS.


Hellevi seisoo Kapellimestarin huoneessa lasiseinän luona. Lasin takaa
häämöittävät kasvihuoneesta palmut.

Pienellä pöydällä seisojan vieressä on kukkakori narsisseja.

Hän on kätkenyt punastuneet kasvonsa kukkiin kuin hengittääkseen niiden
tuoksua.

Braun loikoilee sohvalla turkkilaisessa puvussa polttaen paperossia.
Hän on hehkuvan lämpimän näköinen, kulmien välissä tutkiva juopa.
Silmät viipyvät heltiämättä vaikenevassa naisessa, joka ei nosta
päätään.

Kapellimestari on nähtävästi kauvan puhunut ja jatkaa samaan tapaan.
Hänen äänessään on terävää ivaa.

— Luuletko, että sinä olet kirkas? Ha-haa! On hyvä, ettet itse ymmärrä,
mitä olet. Sinä tiedä, mihin tuollainen uneksiminen on sinut vienyt.

Hellevi katsoo ylös kuin vastustaakseen, mutta antaa taas päänsä vaipua.

Hiljaisuus. Pitkä hiljaisuus.

Hellevi puhuu. Hän on ärtyinen ja valittava ja loukkaa ehdollaan:

— Te pilkkasitte minua äsken, että hän, jota koko olennollani
kunnioitan, ei ole mikään täydellisyys? Mitä se on? Emme me kenenkään
täydellisyyden tähden häneen kiinny. Ei, vaan salaiset elinvoimat
virtaavat meihin juuri sen tai sen vaikutuksesta. Ja siksi annamme
tämän sisäisen soiton herättäjälle kauneimmat nimet. Mutta sitä paitsi,
sellaisessa luonteessa kuin kysymyksessä oleva, esiintyykin kaikki,
mitä nainen kaipaa: suurin sydän ja suurin tahto, hiljaisuus ja
yksinäisyys.

— Sanotte, että olen turmeltunut uneni tähden. Kuinka se olisi
mahdollista? Uneni, joka opetti minut oikein astumaan ja hengittämään,
antoi minulle vuodet voittavan nuoruuden, viljeli tunnepohjani, perkasi
minusta nykyaikaiset, miehistyttävät "toiminta"- ja tutkinto- ja
kirjaharrastukset, herättäen sijaan naisellisen intelligenssin.

— Onneton olen, mutta aivan toisista syistä. Teidän pitäisi jo ymmärtää
se. Enkö nyt ansaitse pikkusenkaan ystävyyttä? Tehän näette, että olen
kiintynyt teihin. Ymmärrän teitä nyt toisin senjälkeen, kun kerroitte
surullisen nuoruutenne, kun itse tunnustatte, että tekin olette
onneton. Ihmettelen lahjojanne musiikissa, enkä viitsisi raukkamaisesti
peräytyä. Minä uskallan, jaksan kenties sentään enemmän kuin muut. Ja
minne menisinkään? Suuressa kaupungissa, jossa minulla ei ole muita
tuttuja kuin oppilaat opistolla. Enkä ole siinä mielentilassa, että
uusia tuttavuuksia teaatterineteisessä solmiaisin. Te näette, että olen
yksin ja teidän vaikutuksenne alainen siitä asti, kun...

— Minulla ei ole varaa pitää naisystäviä.

Hellevi naurahtaa:

— Sanotte niin usein. Tuota en ymmärrä vieläkään.

Mutta kapellimestari palaa niihin asioihin, joilla hän oli saanut
Hellevin kätkemään kasvonsa kukkakoriin.

— Sellaiset intohimoiset naiset kuin te, saatte katua nuoruuttanne. Te
elätte sielussanne sen, mitä muut elävät ruumiissaan. Päivä tulee, jona
teitä ei voi enään auttaa.

Ja taas rupeaa kapellimestari selittämään lääketieteellisen syvästi.

Hellevi tuntee vihaa, mutta se on voimattoman vihaa. Hän ei ole
utelias. Hän tietää hyvin, kuinka ilkeästi kapellimestari nauttii
soitellessaan muka hänen sieluaan, saadessaan olla "ensimmäinen".
Sanomaton ujous panee Hellevin taas vaikenemaan. Vieraan kohtelu on
häpeällistä.

Miksi ei Hellevi sitten mene pois?

Hän ei jaksa tai ei hän uskalla tai on hän tahdoton ja tylsä. Kuka sitä
ymmärtää. Oliko minkään väliä? Eikö hän ollut jo kaikkeen tottunut,
karkeimpiin loukkauksiin!? Ei hän liioin tunne velvollisuutta kuunnella
Braunia tai vastata hänelle. Hän on temmattu mukaan pyörteeseen, josta
hän odottaa ihmeen kautta pelastuvansa. Braun ei ole yksin se pyörre.
Se on koko maailma. Se on: olla-vailla-kotia. Ehkä hän joskus pääsee
kotiin.

Braun vaikenee vihdoin.

— Miksi te kiusaatte minua aina? kysyy Hellevi arasti.

— Luuletteko, etten minä kärsi, vastaa Braun muka tuskaisesti.

Ehkä hän kärsii: Sitten hän kärsii hirveästi.

Braun on tyytymättömän ja vihasen näköinen, niinkuin hän olisi hyvin
onneton.

Hiljaisuus yksin hengittää.

Hellevi käy viimein neuvottomaksi, hän ei tiedä, lähteäkö vai jäädä.

Ollaan onnettomia... toistensa kiusaksi.

— Braun!

Ei vastausta.

— Braun!

Sama äänettömyys.

— Braun! Hellevin ääni on kova ja kylmä.

Mutta nimensä kuullut ei vastaa.

On tullut pimeä.

On jo myöhäistäkin.

Narsissi-parat hohtavat puhtaina ja valkosina. Mitä ne täällä tekevät?

Hellevi katselee vuoroin kapellimestaria vuoroin ovea. Hänen kasvonsa,
jotka muiden läsnäollessa pysyvät aina tyyninä, vääntyvät vienoihin
tuskan ilmeisiin. Hän kiertelee käsiään. Käy sääliksi onneton Braun,
eilen surullisen tarinansa kertonut. Pelottaa oma kiihtymys.

On pimeätä, pitäisi lähteä.

— Tule tänne! kuiskaa Braun sähköisesti.

Hellevi punastuu tummaksi, hän ei liiku paikaltaan.

— Tule! Yhä hiljemmin ja tenhoovammin.

Hellevi seisoo.

— Tule!

Hellevi kulkee hänen luoksensa hitaasti ja pysähtyy kuin eloton patsas.

Braun ottaa häntä molemmista käsistä.

Hellevi on vieraan lumouksen alaisena.

Hän polvistuu ja laskee päänsä Braunin povelle.

Braun kuiskaa jotain.

— Ei! huudahtaa Hellevi. Mutta joskus, kun kaikki on kaunista, kun
olemme päämäärissämme ja voimakkaita!

Hän kumartuu puhumaan ja liekehtii kuin kuiva tuli. Sanat virtaavat
nopeasti huulilta, ne ovat runoa ja rakkautta. Hän unohtaa
todellisuuden, hän on kuin henki, joka on tunkeutunut toiseen
samanlaiseen. Hänelle, hänelle, suurelle, tummalle, salaperäiselle
hän puhuu. Ja hurmaantuneena sielunsa rikkauksista ja uusista
kuvista, jotka aukenevat kuin loistavasta yöstä, syleilee hän
jättiläiskäsivarsin Braunia ja huudahtaa lopuksi.

— Silloin et voi minua unohtaa, ja sinä olet vienyt minut suureen
rauhaan.

— Hiljaa, hiljaa! kieltää Braun.

Mutta Hellevi ei kuule.

Koko hänen sielunsa hehkuu ihania tunteita luoden uusia lauseita,
liekkeinä tarttuvat ne toisiinsa, haihtuvat ja jättävät tilaa uusille.

Braun hyppää pystyyn, riistää Hellevin kädet rajusti irti ja paiskaa
hänet maahan.

Hellevi ei ymmärrä mitään. Hän painaa päänsä sohvan reunaa vastaan ja
peittää kasvonsa.

— Sinä huudat niin, että koko talo sen kuulee. Ota huomioosi veljeni
perhe seinän takana.

— Olenko minä huutanut? Hellevi on ihmeissään.

Hän nousee ylös.

Braun on sytyttänyt valot.

Hellevi näkee kaiketi unta.

Kelle on hän puhunut?

Tuossa seisoo vihanen, vieras, epäluotettava ja käsittämätön.

Sanaakaan sanomatta ottaa hän hattunsa ja asettaa sen neulalla kiini
peilin edessä. Hän on jäätävän kylmä, mutta liikkuu yhä kuin unessa.

Braun on istunut jonkun kirjan ääreen ja on lukevinaan.

Hellevi tavoittaa kääntyessään hänen kasvoillaan omituisen hymyn.

— Tiedätkö, sanoo Braun ilkeän tyytyväisenä, mitä olisi tapahtunut, jos
et olisi huutanut niin kauheasti? Ja mitä joku toinen minun sijassani...

Hellevi on täynnä kylmää kummastusta.

Vieras ääni, vieras tapa, kummallisen outo.

Hän lähtee tyyneenä pois.

Kuin unta...




HELLEVI SAA KAKSI HEINÄNKORTTA.


Vanha rouva, jonka luona Hellevi asui, pyysi häntä eräänä päivänä
seurakseen tuttaviensa luo läheiseen rantakaupunkiin.

Hellevi kiitti sydämestään ja iloitsi päästessään hetkeksi hengittämään
uutta ilmaa. Ah, jospa tuo vanha rakas täti olisi ollut vain pikkusen,
pikkusen intelligentimpi, jotta Hellevi olisi voinut hiukan häneen
taisteluissaan turvautua. Mutta hän oli hyvä vaan, — niitä harvoja
yksinkertaisia, jotka todella saattavat olla sydämellisiä.

Jo seuraavana iltana oudossa kaupungissa vieraiden luona oli Hellevi
niin virkistynyt, että hän luuli melkein vapautuneensa Braunin
pauloista. Mutta koko ajan hän sentään muisti vartijansa, jonka selän
takana hän nyt niin iloisesti ilkkui. Ah! Hän tahtoi tehdä jotakin, hän
tahtoi valjastaa tuskansa kireisiin ohjaksiin ja Braun saisi nähdä,
että hän vieläkin osasi ohjata aurinkoihin.

       *       *       *       *       *

Hellevi on mukana vieraan kaupungin iltamassa emäntänsä ja tämän
tuttujen kanssa.

Hän hengitti niin vapaasti, kuin ei mikään koskaan olisi häntä
painanut. Kukaan ei tunne häntä, ei hänen laatuaan, ei hänen
herkkyyttään. Hän ei tunne muita. Ja etsien vain sitä, mikä silmää
miellyttää, saa hän levätä ja nauttia herkutellen. Tuntematon kauneus
on hunajaa hänen muotoja janooville aistimilleen. — — —

Ihmiset tulivat ja menivät...

Vastaan edestä ja ohi takaa.

Silloin meni Hellevin sivu joku, jota hän ei ollut ennen huomannut.

Silmänsä, jotka ilosina olivat tutkineet toisaalla, näkivät kuin hunnun
läpi jotain tuttua.

Silmänräpäyksessä keskittyi hänen voimansa... hän katsoi uudestaan...

Ruumis ei tahtonut kestää sydämen valtaavaa liikutusta:

Ossian soittaja!

Hellevi uskalsi tuskin liikahtaa... Kuin unessa rupesi hän vihdoin
siirtymään eteenpäin... polttavassa unessa, kaikkien tunteiden
myrskyten aaltoilevassa meressä. — — —

Taas sivuutti ylhäinen...

Hellevi näki hienon hymyn ja ohimennen hiipasevan katseen, jalojen
silmien syvän, surullisen, väsyneen katseen.

Oli ihmeellistä.

Puoli maata oli kantanut käsillään nuorta ylimystä... ja hänellä oli
suru... suru, joka näkyi vieraille...

Oli ihmeellistä.

Kaikki kielet Hellevin sielussa olivat kosketetut.

Tunsiko hän riemua?

Tunsiko hän tuskaa?

Hellevi olisi vastannut, että hän nousi taivaisiin ja laskeutui maan
alle. Hän sai hukkua ja vaeltaa armotta. Kaikki oli "ääretöntä", kun
hän puhui tunteistaan.

       *       *       *       *       *

Myöhemmällä tuli tyttö tuntemaan sielunsa uneksitun.

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän illalla saapui Hellevi myöhään kotia.

Hän oli omituisen näköinen ja mahtoi tietää sen itse, sillä
riisuuduttuaan ja pukeuduttuaan yötä varten, otti hän pienen peilin
käteensä, istui maahan matolle ja rupesi arvostelemaan ilmeitänsä.
Niistä luki hän päivän elämän.

— Ilmeeni on tylsä ja riippuva... värini tuhanharmaa... sydämessäni
tunnen kuoleman kalpeuden... olen tullut rumaksi...

— — — tästä hetkestä alkaa todellinen alasmenoni omissa ja muiden
silmissä.

Pari heinän kortta oli pudonnut hänen vaatteistaan lattialle. Hän
tarttui niihin kuin aarteisiin... katseli niitä, suuteli niitä... piti
niitä kädessään.

Kyyneleitä...

He olivat ajaneet suurilla heinäkärryillä ulos kaupungista koko seura
ja leikkineet...

Rakkain käsi oli heittänyt heiniä hänen päällensä...

— — — nyt olen elänyt sen, miltä tuntuu olla nainen... olla valmis,
tuntea kaikki, toivoa kaikki... ja unelmien esine, joka on nähnyt koko
maailman, näkee ensi kerran myös pienen tytön, joka tuskin uskaltaa
katsoa häneen...

— Siinä hän seisoi tähdäten kauas, suuri vapaasyntyinen... suru
rinnassaan, mutta otsallaan uuden aamun toivo.

Olinko nähnyt jalompaa piirteitten sopusointua, sisäistä autuutta...
ah! kuoleman voittaja!

Mitä minä tunsin?

Ratketa, sammua olin niiden hetkien mahdottomuuteen. — — —

En uskaltanut mitään... en ole koskaan eläissäni niin pelännyt. Ja
kuitenkin rukoilin, että hän ymmärtäisi minut tyhjästä.

Rukoilin ilman sanoja, ilman katseita, ilman ajatuksia, ilman tunteita
— — niin, se oli vaikeinta! en edes salaisia tunteita uskaltanut
päästää sydämeeni, ettei tulipalo olisi syttynyt kasvoilleni.

Olin jääkylmä ja vierastava ja itsestäni toimeentuleva.

Joskus voihkin sivullepäin ja taas olin jäykkä ja jäykkyyteni ja
kylmyyteni rukoili, ettei hän uskoisi niitä.

Rukoilin häntä kevytmielisillä, turhilla, alhaisilla lauseilla, että
hän ymmärtäisi henkeni rikkauden olevan kerätyn häntä varten...!

Rukoilin kukkien repimisellä, ilkeällä naurulla, oikullisilla
päänheitoilla, ettei hellyyteni, jos sen olisin rintaani päästänyt,
olisi vienyt ujouttani...

Olin tylsä, typerä, ja tyhjä, ettei henkeni olisi hehkunut sammuksiin.

Puhuin hänelle tanssiais- ja maskeraadi-illoista, joissa en ollut
koskaan käynyt...

Puhuin matkoista ulkomaille, jonne en koskaan pääse.

Kaikki valehtelin, Niin minä rakastin.

Miksi, miksi, miksi! minä huusin itselleni.

Minulla seisoi takanani koskenpoika, joka piti minua hiuksista kiini...
minulla seisoi takanani Braun, joka painoi kyntensä hartiani lihaan
Jouduin epätoivoon... rukoilin kiihkeämmin... katsoin ylhäiseen ja
poskeni rupesivat vienosti punottamaan.

Sieluni salassa aloin kuiskata: rakastan teitä, rakastan teitä...
suojelkaa minua, siunatkaa minua... polvillani pyydän, erottakaa
Braunin kyntinen käsi... pyyhkikää pois tuo pilkku otsaltani, se
on Braunin huulien tahra... kuilu ammottaa edessäni, Braun väijyy
takanani... hänen kätensä ovat punaset naisten verestä, hän huutaa ja
karjuu, veri jähmettyy suonissani...

Peittäkää minut, piilottakaa minut, olen orjanne, piikanne, en
rakkauttanne pyydä, ainoastaan suojaanne... kyyneleet valuvat
sielussani... tämä on ainoa hetki... säästäkää elämäni onni... kulkea,
kuolla teille...

Ah! Te ette kuule, ette arvaa, ette voi. En uskalla kuiskata lujemmin,
en uskalla, Braun kuulee...

Niin rukoilin ja hän katseli minua hetken aikaa kummastellen, mutta hän
ei kuullut.

Hän näki pilkun otsallani, mutta hän ei ymmärtänyt.

Viaton olin, väkivaltaisuus minut mustasi...

Ah! ei hän kuiskaustani kuullut, ei mitään aavistanut. — — —

Ja hänellä itsellään oli joku sortunut maailma sydämessään, mutta
otsallaan uuden aamun taivas.

Vapisin.

Sitten hänet ottivat muut.

Riuduin, sammuin.

Huomenna matkustaa hän vuosiksi ulkomaille. — — —

Minä sain kaksi heinän kortta...

Miekat Braunia vastaan...




ALHAINEN-ELÄMÄ.


1.

Alhainen-elämä kirjoitti nyt mieluisinta sivuansa. Kuinka hauskaa
sillä oli, näpäytteli sormiaan vaan! Unettaren sydänverellä oli se
kirjoittanut ja tämän pienet, punaset iloset veripisarat olivat
tippuneet ja tippuneet, kunnes turmiollinen kokonaan uupui ja veri
lakkasi valumasta. Silloin pisti kekseliäs kirjoittaja kynänsä syvään
unettaren sydänlihaan... ja kas! mikä lämmin suihku sillä laiskalla
oli vieläkin puhjeta, suoraan kohti elämän teurastajakasvoja ruiskahti
verta, verta tilkka liikaakin.

Mitä sitten Helleville kirjoitettiin?

Mitkä mahdollisuudet?

Olihan kevät! Kirkkaiden lasten uudestisyntymisjuhla. Kenties kulki
nuori nainen Valkosissa tanssiaispuvuissa, sitoi ruusuja tukkaan ja
heläytteli nauruaan?

Tai veivät, armaat ystävättäret häntä viheriäisiin puistoihin, ilonen
parvi uusissa kävelypuvuissa. Siellä kohtasivat he notkeat nuorukaiset
ja ilmoissa kuiskutti kevät, veikeä herkkä.

Tai istui hän avattujen akkunoiden ääressä, hengitti merentuoksuja ja
kirjoitti lemmenlauluja... haikeita... suloisia... suuteloon uskovia.

Tuhat yllätystä, uskallusta oli keväällä, kuin rakastunut nuorukainen
se oli, joka ensi-lemmitylleen aavistamattomia aarteita tuhlaili.

Ja olihan Hellevi herkkä ja vastaanottavainen. Ruusujen, liljojen,
perhojen fanttasia hänellä oli. Häntä vaatettivat vain keijukaissiivet.

Maan lapsi, joka täällä taivaansa rakensi, herkät aistimet vainusivat
suloiset, korkeat nautinnot. Elämänilo juovutti pelkistä onnen
tuulahduksista, varisseista ruusun lehdistä, karanneista tuoksuvista
sanoista, silmänräpäyksen tuikkivista kipunoista... ah! ah!

Mutta ei Hellevi kulkenutkaan hennoissa pitsihelmoissa, ei nuokkuneet
ruusut hänen povellaan. Ei liidellyt hän enään puiston käytävillä,
huudellen: "Tita, Tita"! ja ajanut punasuitsin kuningasperhoa.

Mitä hän sitten teki?

Mitä keksi suursanainen, kerskaileva mielikuvitus?

"Braunin probleemin".

Kuka oli sitten Braun?

Eikö nuori nero? Kahleita karttava Ahasveerus, alaston jumalanpoika,
tanssiva Lucifer vaikein, vangittavin!

Turmeltuneitten tyttöunien tappaja, linnanneidon ryöstäjäritari, elämä,
ottaja...

    "Es träumte mir einst
    von wildem Liebesglühn..."

Ihanin nuoruuden-myrsky odotti neitoa, jumalattareksi kruunattavaa.

Puhu Hellevi! Julista naisten uusi kiitollinen totuus! Sepitä hymnit
uusille "voimaihmisille", kirkkojen, kotien, avioliittojen, lapsien
vihaajille!

Hellevi, Hellevi! Siunattu poikkeus naisten joukossa, uutta kieltä
ymmärtävä, uusia sanoja, uusia vaistoja, tahtoa ja makua.

Mitä Hellevi tiesi "voimaihmisistä!" Mutta Braunin vaikutukset hän
koki. Yhä raskaammin painuivat ne hänen elämälleen ja olennolleen.

Braun vei Hellevin rikkaan ystäväpiirinsä seuraelämään, päivät
ahkeroineiden ihmisten luvallisiin illanviettoihin. Joutavoivan
kamarihaaveilijan piti saada nähdä hiukan "toimivien" elämäniloja,
kuulla taistelevan maailman säveleitä, oppia ihailemaan kauneutta
mädänneen koiran välkkyvissä hampaissa.

Merkillistä joukkoa olikin Braunin seura. Niiden kanssa tutustuttiin
hotellien ja kondiittorien korkeampaan kulttuuriin. Se oli toista kuin
kodin lapsikamarituoksut. Alennuttiin joskus tekemään huvimatkoja
maaseudulle, mutta hyvin, hyvin myöhät iltatunnelmat korvasivat
hemmotelluille arvokkaimmat ympäristöt. Eikä seuruetta yksitoikkoisuus
pilannut. Kaikessa oli vastakohtien herättämä hedelmällisyys ja
hurmaus. Toiset miehet olivat kuivuneita kuin nahka, toiset turvonneita
pyöreiksi tynnöreiksi. Muutamat harmaita, muutamat alati tulehtuneita.

Ja naiset, tummia ja vaaleita, vapaita ja itsenäisiä. Kaikki tiedettiin
ja kaikesta puhuttiin. Vapaat tavat ja vapaat sanat, istuivat
ihailijoidensa syliin, koska halutti ja suutelivat, koska janotti.
Eivätkä he miehiä ikuisiin liittoihin orjuuttaneet, useimmat vielä
elättivätkin rakkaan, vihkimättömän miehen.

"Ne ovat kuin suuria lapsia", sanoi Braun haaveilevasti neitseellisessä
nuorukaissydämessään. "Ne ovat niitä tulevaisuuden jumalattaria" sanoi
Braun heräävän miehen pyhällä intohimolla.

Ja Hellevi ajatteli: niin — tämä on Braunin valtakunta... se on valmis.
Mitä se minuun muuten kuuluisi! En minä ole mikään maailmanparantaja
enkä siveellisyyssaarnaaja. Mutta minun pitäisi täällä kohota
kuningattareksi, tahtoo Braun. Ja voimakkaat kantavat minulle
laakerinsa ja raskautetut rukoilevat: pyhä äiti, armahda!

Mutta pian pakeni Hellevi kuin myrkytetty ja jätti ainiaaksi Braunin
seuran. Sairaaksi oli hänet heti saanut joukon rakkaus, heidän
rakkautensa plastiikka ja mimiikki. Mutta kun hän sen lisäksi näki,
että juuri kapellimestarin nerokkaisuus tässä suhteessa sähkötti
seuran, näki hänen pulppuavan nuoruutensa rientävän arvostelematta
huulilta huulille, painavan rintaansa vastaan paksuimmat vanhat rotat,
tuli tuska täydeksi ja Hellevi jäi jyrkästi pois.

Mutta olihan hänellä jäljellä opisto!

Siellä saivat taiteen taimet käydä ahkeraan harjoituksissa, katsella
nöyrinä johtajan silmiin ja laulaa heleillä enkeli-äänillään.

Pieni vika oli siinäkin asiassa. Köörin johtaja oli kummallisen uninen
aamupäivät. Ehkä valvoi yöt vanhuuttaan! Ei ollut muuten paha. Olihan
vaan väsynyt ja hiukan koomillinen, naisvihaaja, väittivät toiset.
Alituisesti oli oppilailla lupaa, joten laulajattareksi kehittyminen
hänen johdollaan oli alkaville vain ihanaa unta.

Sen sijaan kukoisti opistollakin rakkaus.

Pienet ystävättäret kuiskuttivat Helleville välistä onneansa, välistä
huoliansa, joiden aiheuttajana oli aina sama kapellimestari. Kaikille,
kaikille kuiski suuri mies lemmen kieltä. Hän oli se tyydyttämätön
sydän, ikuinen rakkaus miehen sielussa, naisen suloinen kevät ja
voimakas kesä. Sellainen on "voimaihmisen" lempi.

Mutta kuitenkin kaikitenkin kristillisiä vaistoja sairastava
Hellevi oli suotta syvästi haavoittanut. Tai ehkä se oli hänessä
talonpoikaisverta, poroporvarillisuutta, rajoitettua ymmärrystä, naisen
pientä itsekkäisyyttä, turhantarkkaa opettajatarmaisuutta, tai, tai...

Mitä kummaa tuo kaikki oikeastaan häneen kuului? Heittäytyä noin
jalomielisesti sairastamaan maailmantuskaa...

Asettihan Braun sitäpaitsi hänet korkealle yli muiden "äärettömän
kulttiveerattuna naisena". Ainoastaan Hellevin kanssa hän "ei
leikkinyt". Ei uhannut häntä samat vaarat kuin muita.

Mitä tarkoitti Hellevi? Kulkiko hän ja etsi "aiheita" ehkä, kuin
kalpea kirjailijatar?... Aikoiko hän kirjoittaa jonkun moraali-
tai immoraaliopin? Tutkiko hän taiteilija-sieluja, jotka olivat
hyveittensä ja paheillensa taistelukenttiä? Tahtoiko hän hävittää
uskon taiteilijoihin korkeimpina, vapaina olentoina? Analyseerasi
fysionomiikan avulla uudenaikaisia ruumiita, lupautui naiselliseksi
vainukoiraksi suurille filosoofeille?

Mitä tarkoitti Hellevi, joka leikki älyllään ilman tutkintoja ja
virkoja?

Tai olisiko hän ehkä sittenkin... uskaltaako sitä kysyä...
rakastunut...?

Rakastunut avuttomasti, niinkuin Schopenhauer opettaa: "Suvun geniuksen
vaatimuksesta."

Näin jutteli hän sydämelleen:

— Olen nähnyt kaiken hänen alhaisuutensa. Alussa en kuitenkaan olisi
voinut uneksiakaan tällaista, en sitäkään, mitä ulkomuodosta luin.
Sillä hän nosti minut kuitenkin musiikkinsa maailmoihin ja pyörrytti.
Hän kertoi minulle surullisen, julman elämäntarinansa ja herätti
säälini. Oliko kukaan hyvä nainen koskaan tahtonut häneen uskoa ja
auttaa loppuun asti? Oliko hänen ympärillään koskaan liekehtinyt
suuri rakkaus? Kaikkea kyselin ja sydämeni vuoti verta säälistä, kun
hän kertoi. Ja nyt! Nähdessään minun häntä yhä enemmän osanotolla
katselevan, ei hän enään mitään peitä. Julkeimman röyhkeänä seisoo hän
keppostensa jälkeen ja vastaa kuin rehellisin sielu: "Niin teinkin!"
Kysyn: miksi? "Väkevämmän oikeudella." Nauraen ja liehakoiden palaa
hän luokseni inhottavilta retkiltään. Tämä voimaihminen tuntee
Platonin kaihon kauniisiin nuorukaisiin. Mutta hän on voimakkaampi.
Hän on äärettömän herkkä kauneudelle, ihanteellisia miessieluja ja
ruumiita voi hän löytää suutareissa, räätäleissä ja puotipalvelijoissa.
Antiikkisen elämän ja vapaan rakkauden tahtoo hän sosialismin kanssa.
Ja hän puhuu ääneenkin aatteitaan ja varsinkin nuorille naisille. Jahka
hän ennättää elämältä, kirjoittaa hän teoksia kokemuksistaan. Kauniille
on kaikki kaunista! Oscar Wilde on lausunut tunnussanan. Ja lopuksi voi
aina kirkastua! Hyvin kirjoittaa, vaikka huonot modellit.

Näen, kuinka hän vetää nenästä kunnon miehiä. Yks' kaks' ajavat he
juuri hänen asioitaan. Kapellimestari tietää, miten ihmisiä ja heidän
lahjojaan voi käyttää. Niinkuin Korsikan Napoleonista singahtaa
hänestäkin neron kipinät läpi joukkojensa. "Viekas peliveikko on elo",
sanovat vanhat. "Viekkaampi on uusi voimaihminen", vastaavat nuoret.

Seisoin kerran julman hetken todistajana: näin, kuinka hän korollaan
murskasi pienen kissanpojan pään. Kuulen, kuinka hän kohtelee avuttomia
naisia, jotka eivät ole suostuneet hänen rakkauteensa... häpäsevimmät
jutut keksii hän viattomista, parjaa heitä samasta, mihin hän itse
heitä houkuttaa. Kaikki, mikä ei taivu, nöyrry hänelle, on heikkoa,
hyödytöntä, idioottimaista. Alas elämää rasittamasta! Pois potkikaa
voimaihmisen jaloista! Diaboliselta näyttää voimaihmisen hyvyys pienten
silmissä.

Näen konserteissa hienojen naisten istuvan hohtavat kasvot
kapellimestariin tähdättyinä. "Hän laulaa jumalallisesti, tämä
mieltäkiinnittävä, lahjakas nuorukainen." Ihanteellisimmat eivät säiky
juoruja ja monta hienoa suhdetta kehittyy, joista en tiedä, miten ne
päättyvät.

Minä myöskään en ole uskonut juoruja. Uskon vaan sen, mitä itse olen
nähnyt ja näen. Ja nyt tulen minun salaisuuteeni. Minä kuulen, näen,
tiedän, ajattelenkin vielä ja kuitenkin olen tylsä, kummallisen tylsä,
tunteeni ovat tyrtyneet. Kun hän on poissa, ajattelen: hän on konna.
Toisinaan se ei minua enään loukkaa. Kun hän on läsnä, olen idiootti,
likakasa, joka värähtelee hänen piiskaniskuistaan tai hyväilyistään.

Tai sitten ottaa minut tuo kammottava pelko yhä useammin on se tullut:
tuo mies on suudellut huuliani, nostanut minut syliinsä, ollut
tukahduttaa minut. Enkö olisi voinut välttää hänen ensi suuteloaan?
Aavistin heti, että oli turvatonta astua hänen vieressään. Miksi menin
hänen kanssaan ajelemaan? Puolustan itseäni: olin orpo ja hyljätty,
uneni tekivät minuun jo kipeätä. Ah! silloin järkähtyi olentoni
ensikerran. Kaikki meni sekasin ja raiskaantui. Ja siitä asti on tuo
kammottavin pelko tullut. Aavistin silloin jo ja aavistus on monta
kertaa palannut: tuo mies on kuolemani... menen sinne tai tänne, hän
vie onneni, rauhani, maineeni ja viimein henkeni.

Henkeni, kuinka se onkin kummallista! Elämä tuo keskellä rauhaa
luoksemme olentoja jotka käyvät meille hengenvaarallisiksi. Tuskin
uskallan sen itselleni kuiskata: hänessä elää murhaaja... hän tarvitsee
vain suurempia olosuhteita, tilaisuutta... sisimmässä syvässään on hän
nyt jo aika ajoin mielipuoli. Olen nähnyt kerran kummallisen helvetin
tuijottavan hänen suurista ulkonevista silmistään... hän sanoi itse. —
En voi olla yksin, sieluelämäni on helvettiä... Hän näki kuin kaikki
rikoksensa perätysten... en ymmärtänyt millaisia ne olivat... mutta
jotakin kauheaa hän näki ne kuristivat häntä kurkusta... tunnottomuus
oli kadonnut ja julmien hetkien työt raatelivat verikoirina hänen
sisintään... Ja samassa tuli hän tuskistansa mielipuoleksi ja hän
sanoi jotain, josta ymmärsin, että hän vannoi kauhean valan: kuolemani
olkoon niin suuri turmio kuin suinkin. Ja ne kaikki, jotka olen syössyt
onnettomuuksiin ja jotka kuitenkin seisovat... niille kostan... naiset
paljastan, häpäsen, raiskaan. Mutta siihen hetkeen asti vainoan,
hätyytän, uhkaan heitä.

Siihen tapaan hän mumisi...

Minulle selveni, että hänen voimakkain vaistonsa oli kiduttaa ja viime
hetkessä raadella... ah jumalani! Koitin huutaa ääneen, että heräisin.
Mutta en voinut... en uskaltanutkaan, en häntä vastustaa, en lähestyä
enkä poistua. Se oli elämän ankaruutta.

Ja näin olen hänen vallassaan eniten pelkoni tähden. Mitä enemmän pahaa
hän tekee minulle, sitä enemmän pelkään. En keltään uskalla enään
hakea apua... hän tappaisi minut tai kieltäisi kaikki ja valehtelisi
hurjimmat häpeät ylleni, niinkuin hän on muille tehnyt.

Kuka minua ymmärtäisikään? He sanoisivat kaikki: lopeta, tule pois,
rakasta muita. Oh, mitä neuvoja! Se on jo myöhäistä. Siitä asti
myöhäistä, kun ensi kerran vastasin hänen suuteloonsa. Hän ei antaisi
minun muita rakastaa. Jos menisin avioliittoon, myrkyttäisi hän mieheni
sielun. Enkä tunne sellaista, joka hänet iskisi. Ajattelen välistä,
että solmiaisin hänen kanssaan pyytämänsä suhteen. Mutta hän ei siedä
suhteen minkäänlaista julkisuutta tai laillisuutta. Ei suojaa, ei
kotia, ei edes lasta lupaa hän naisen rakkaudesta. Nyt ei hän tahdo
enään "kuuluisuuttanikaan", ei salli minun kehittää lahjojani. "Olet
epämiellyttävä, epäintresantti silloin", sanoo hän jäykästi. Ja hän
murhaakin oitis yritykseni arvostelullaan. Mikä on sitten edessäni?
Minun pitäisi vaan kulkea ja rakastaa häntä, hän tulisi luokseni,
koska häntä haluttaa, niin on hän sanonut. Ei hän kysy, jaksanko tässä
kauheassa elämässä mitään tehdä elääkseni, toimeentullakseni. Sellaisia
asioita antaa hän minun yksin miettiä.

Yhä vieläkin viimeiseen asti olen koittanut olla häntä kohtaan
hienotunteinen, kuin en mitään erityisen luonnotonta huomaisikaan
ja hän olisi pohjaltaan kunnon mies. Pelkoni olen peittänyt, hän
aavistaa sen ehkä vaistomaisesti. On omituista nähdä, kun oikein koitan
parastani, kuinka hän äkkiä uskoo itsensä hienoksi hänkin. Mutta
minusta tuntuu kuin leikkisin mielipuolena mielipuolen kanssa. Niin
kammottavaksi on elämäni, tuo leikkivä, naurava, hymyilevä, uneksiva
elämäni nyt muuttunut.




ALHAINEN-ELÄMÄ.


2.

Hellevi oli ennen oppinut ja opettanut toisille ja itselleen: kun pahat
päivät tulevat, hymyile! kun okaat pahimmin pistävät, tuhlaa ruusuja
taaksesi. Ei mikään tuska sido kauan ylhäisen hengen lentoa, ei kirkas
lähene syntistä, ei ikuinen rakkaus tyydy muutamaan yöhön...

Olisi opettanut vieläkin. Olisi ilkkunut ja mennyt. Mutta ei hän tehnyt
sitä. Kehtaako puhua, miten hänen kävi, ylpeän, verhotun, hymyilevän
Hellevin. Varoitus on hän heikoille, jotka suuria sanoja rakastavat.
Nainen oli hän, matalaan, hengettömään, syntiin taipuva. Vähitellen,
vähitellen katosi kaikki, mikä ennen piti runollisena ja syvänä.
Ei leimahdellut enään naisen älyn öiset salamat, ei vetänyt enään
aurinkoihin tuskansa tuliset varsat. Kuoli mielikuvituksen kirjavat
linnut, tylstyi leikkivä havaintokyky, korkea ja matala oli yhtä
pitkää, oikea ja väärä yhtä luonnollista. Ei etsinyt hän enään uusia
jumalia, ei paennut vanhoja peijakkaita, kaikki nutistuivat samaan
kasaan. Oli hän pitkän aikaa vainunnut ja vaistoten arvannut ihmisten
sielut kuin metsäkoira riistan tuoksun. Sellaiset hienoudet olivat
ammoin haihtuneet.

Kiiluiko nyt epäpuhdas silmä, huusiko hän taivasta ja vaipui ristin
juureen, niinkuin oli ennustettu? Ei, väsynyt oli Hellevi taivaisiin ja
jumaliin ja lahonneisiin risteihin, mutta naurettavin kerskaus oli "oma
voimakin."

Ihmisille hän tyhmältä näytti. Voimattomana, vuosia vanhempana,
harmaana, laihana ja epäsiistinä virui kummallinen, säälittävä tyttö
vuoteellaan tai sohvallaan. Ei viitsinyt enään peiliin katsella pitäjän
"koketti Hellevi" ja vaihdella japanilaisia tukkalaitteita.

Lakkasi puhumasta vaikeitten, kipeätä tekevien ihmisten kanssa, haavoja
iskivät heidän katseensakin, rintaan koski oman suun avaaminen.

Koitti kirjoittaa Ristolle: "Saanko tulla kotiin?" Mikä kummallisen
häpeällinen, nöyryyttävä pyyntö se oli! Ottaa hänet kotiin oli Ristolle
miljoonia maksava vaikeus, ei saanut vaatia toista ihmistä siten
uhrautumaan. Hävytöntä oli Riston apua toivoa.

Tylsien aivojen selvin, pistävin sana oli vaan Braun, Braun.

Mutta kieli ei enään taipunut Bruunillekaan lauseita muodostamaan.
Korvat eivät älynneet, mitä vihollinen puhui. Ainoastaan silmät,
silmät, tylsän pelon koiran-silmät seurasivat herran ja käskijän tuloa
ja menoa.

Braunia suututti sanomattomasti tytön käytös ja ulkomuoto:

— Olet kuin muumio! ivasi hän. Ja minä luulin, että sinä laskisit
matemaattisella tarkkuudella askeleesi!

Sitten teki Braun hänestä pieniä juttuja vifti-tovereilleen. Ja ihmiset
pitivät huolta, että Hellevi sai seurata armotonta pilantekoa.

Kurja Hellevi joutui kuulemastaan kammottavasti mielettömän pelkonsa
valtaan. Hän kiihoitti itsensä kirjoittamaan Braunille. Väkivallan
tekijä ei saisi häväistä uhriansa. Hengen viimeinen, typerin viekkaus
kehoitti heikkoihin keinoihin: sai Braun äkkiä vastustelevalta,
kiusaantuneelta tytöltä tulisia lemmenhuokauksia, yleviä rukouksia
ja avuttomia jäähyväisiä, sai Braun loistavia nimityksiä: "hymyilevä
Alkibiaades", "aurinkokäärme", prinssinä kohteli Hellevi sydämensä
pyöveliä. Välistä huumautui hän niin kirjoittamisestaan, että alkoi
kuvitella itseänsä onnelliseksi ja Braunia ihmeelliseksi! Rakasti häntä!

Ja kirjeet polttivat omia käsiänsä, kun hän lähetti ne Braunille.

Braun halveksi niitä: — Ne ovat unta, sanoi hän: — todista rakkautesi
taipumalla minun tahtooni ja sinä tiedät, mikä se on: antaudu!

Niin vastasi kovin karkeaksi käynyt Braun.

Tai tuli hän järeänä, sai aikaan väkivaltaisia aistillisia
kohtauksia, antoi välistä piloillaan välistä vihoissaan puoleksi
tajuttomalle naiselle inhottavia nimityksiä ja kiusasi häntä ikuisilla
vaatimuksillaan, jättäen hänet välinpitämättömänä tai ärtyisenä, kun
pyyntöönsä ei suostuttu.

Millainen on neiti Kolarilan moraali? rupesivat ihmiset jo kuiskimaan.
Mutta silloin piti Hellevi ihania puolustuspuheita kiusaajastaan,
runoili hänelle voimia, lahjoja ja kauneuksia... — Muut ovat hänen
rinnallaan kääpiöitä ja etanoita, saattoi hän sanoa ja lisäsi vielä: —
Ja minulle on hän ihmeen hyvä!

Niin valehtelevat pelkurit tai sankarit.

Yksi ainoa sairas sana oli Hellevin sielussa: Braun, Braun!

Braun oli tauti. Braun oli loiseläin hänen rakkautensa elimistössä.
Braun oli sairastettava loppuun.




ALHAINEN-ELÄMÄ.


3.

Lauluopisto, joka oli jatkanut toimintaansa kesälläkin valmistaaksensa
köörejä pääkaupungissa koituviin juhlallisuuksiin, piti oppilaiden
päättäjäiset vasta kesäkuun viimeisenä päivänä.

Ah... mitähän Risto sanoisi, kun kuulisi Hellevin ahkeruudesta? Risto
parka!

Hellevi tuli opistolle kuin päivää aristava haamu.

Silmänsä löysivät heti sairautensa. Väli oli nyt pahimmillaan. Hellevi
oli edellisenä päivänä tehnyt lopun kaikesta. He eivät tervehtineet.

Kapellimestari oli pukeutunut frakkiin ja liikkui kuin mustilla
siivillä. Inhoava Hellevi oli näkevinään kaksi hännän päätä vilkuttavan
frakin alta. Olisi tahtonut ivata jollekulle, mitä mielikuvia Braun
kykeni herättämään.

Omilla tulillaan, huoletonna, näkemättäkään Helleviä liikkui suuri
mies, ympärillään yleisöä, jolle saattoi ikuisesti näytellä, vanhoja
lempeäsilmäisiä rouvia; oppilaiden parempiosaisia siskoja, vielä
suloisia ja täysien harhaluulojen puhtaita sydämiä; musiikkia
ymmärtäviä vanhoja neitejä, ja nuoria, ilosia herroja, kaikki muusain
tai mammonan suojeluksen alaisia.

Kapellimestari loisti yli muiden. Hänen äänensä kajahteli sointuvammin,
hän oli perehtynyt päivän kysymyksiin ja sopiviin keskustelualueisiin,
tunsi johtaja- ja suojelemistehtävänsä.

Pelkkää kumarrusta, hymyä, ja kauniita sanoja oli kapellimestari
naisille, jotka kaikki tiesivät, kuinka ihana laulaja ja tulinen
lemmessä hän oli. Oh! Mitä ihmiset juorusivutkaan! Muutamat naiset!
Nykyään seistään toki juorujen yläpuolella ja kapellimestarista
puhuivat ihmiset, jotka olivat itse kuin puolihullut.

Tulta oli hän naisten sieraimille, Georg Braun. — — —

Tutkinto-ohjelmassa oli joku erittäin vaikea laulu. Hätimmältään
piti se kerrata jossain sivuhuoneessa. Oppilaat haettiin kokoon ja
kapellimestari johti. Muutamat ilosimmista nuor'herroista pujahtivat
mukaan, neitoset lauloivat vaan sitä paremmin. Kuinka olikaan? Hellevi
ja pari muuta hänen osastoltaan erehtyivät luullen, että laulunumero
oli yhteinen kummaakin köörille, koska hekin olivat sitä harjoittaneet.
Mutta Hellevi, joka senlisäksi oli laiminlyönyt viime aikojen
harjoitukset, ei tietänyt pienestä muutoksesta, joka oli laulun suhteen
tehty, vaan lauloi vanhaan tapaan.

Hellevissä syy ja hän sieti nuhteet.

Kapellimestari suuttui kuin vimma.

Oli hyvä tilaisuus. Hellevi sai kuulla kunniansa.

Syntyi skandaali. Tyttö poistui vavisten.

Onnettoman täytti niin syvä inhon tunne kapellimestarin
raukkamaisuudesta, että hän tuskin jaksoi jäseniään liikuttaa
päästäksensä kotiin. Juhlallisuudet ja hyvästijätöt jäivät, joku saisi
kertoa välttämättömimmän seuraavan kurssin ehdoista.

Monta kurjaa iltaa oli kurja viettänyt. Tämä hänestä oli ilkein ja
pienin.

Kostaa hänelle karjumalla vieraiden ihmisten aikana!

Miksi ei Braun ottanut samalla hänen henkeään?

Lopuksi luuli Hellevi saavansa apua kaikki uuvuttavasta inhostaan.
— Enkö nyt laahaa itseäni pois? jaksoi hän sanoa itselleen. Enkö
nyt ymmärrä, että apua on etsittävä muualta? Mitä hän minulle voi?
Parjatkoon, raukka! tunteeni on syvimmästä halveksimisesta syntynyttä
inhoa. Tällainen inho pelastaa. Viha olisi vaarallista. Se syntyy
rakkaudesta... Menen Ristolaan. Ailin täytyy heltyä. On pintapuolinen,
mutta ei mahdoton.

Hellevi laskeutui sohvalleen. Hän ei tahtonut ajatella ja ajatteli
kuitenkin vain häväistystä ja Braunia.

Tuhmaksi oli Hellevi tullut, sairaaksi ja särkyneeksi. Pitkän illan
tunnit antoi hän ottaa huonon miehen.

Tuli yö.

Ei riisunut Hellevi. Ei tullut uni.

Huojutteli ruumistaan vieterisohvalla ja hoki itsellensä Titanian
tuutulaulua jonka oli lapsena ruotsiksi oppinut:

    "Näktergal af toner full,
    sjung med oss ditt vysjalull,
    lulla, lulla, vysjalull,
    lulla, lulla, vysjalull."

Sillä unta houkutteli ja viekasteli, mutta unen voitti aina sairas,
julma sana: Braun.

Braun, Braun poltti muistoa, teki sydämen ilettäväksi.

Braun oli iskenyt kuolinhaavat useammin yhden kerran. — — —

Leimahti silloin salama!

Hellevi hypähti seisomaan.

Nyrkkiin puristuivat pienet kädet.

Nyrkit kohollaan hän taivaalle puhui, kauvimman yön salamanleimahduksen.

— Jos minä rakastaisin häntä! Jos taipuisin hänen tahtoonsa.
Rakastaisin niinkuin olen Ossiania rakastanut, yliluonnollisesta
yli kaiken sen, mitä ihmissydämet ovat koskaan uneksineet. Teen
ihmeen, teen hirviöstä ihmisen, taistelen hänestä kuolemaani asti.
Mielilauseeni oli ennen: vaarallisin, vaikein on minun! Kiihottavin
tehtävä ja suurin voitto! — — —

— Uhraannun... — — —

Hellevi lyyhistyi voimatonna ikkunan laudalle. Mutta vielä kerran
leimahti salama! Hän ponnahti taas seisomaan!

— Georg Braun, olen joskus sinun, mutta sinun henkesi on myöskin
silloin minun! — — —

Uudet ajatukset, uusien maailmojen kuvat liekehtivät hänen sielussaan,
ajoivat polttavina toisiaan, syttyivät ja sammuivat. Yliluonnollista
kauneutta tavoitti mielikuvitusten lapsi. — — —

Aamu erkani yön sylistä, ilmojen sointuvat äänet laulelivat ylös, ylös!
yhä heleämmin, yhä viattomammin, mutta yönsä taistellut ja voittoa
uneksiva Hellevi oli vasta nukahtanut.




IRMA ROOTH.


Ilonen, onnellisten kesäpäivä solisi ja soi. Hellevi oli täyttänyt
kaksikymmentäkaksi vuotta. Mitä ne sanoivatkaan siitä iästä? Jotakin
kaunista kaiketi.

Kaunistahan hänkin uneksi, yliluonnollisen korkeata. Siksi kai se
olikin niin raskasta.

Oli raskasta varsinkin aamupäivästä asti, jolloin oli lähettänyt
kapellimestarille kirjeen, joka lupasi ilmoittaa tärkeitä asioita.

Ehkä hän tulisi tänään, ehkä huomenna...?

Mutta älkäämme kiusatko Helleviä.

Hän tahtoo vaieta.

Kylmänä, harmaana ja tyhjänä istuu hän keinutuolissaan.

On ilta ja hän odottaa.

Antakaamme hänen olla.

Kuka on julma ja nostaa joka tuskan verhoa, kuka uskaltaa kuvata
jokaista onnetonta?

Ovikello soi!

Hellevi hypähti paikoiltaan.

Mutta ovella kuuluikin heikko epäröivä kolkutus... Ihmetellen huusi
hän: sisään!

Ja sisään astui eräs kaunis, erittäin hienon näköinen tyttö, jonka
Hellevi tunsi lauluopiston ensimmäisiltä viikoilta. Hän oli paljon
miellyttänyt ihailevaa Helleviä sekä muodoltaan että käytökseltään,
mutta vierasta lähestymästä pidätti häntä tunne: tahtoisin voittaa
hänen sydämensä täydellä todella ja siksi en hätiköi. Mutta kun hän
muutamien viikkojen kuluttua oli kokonaan kadonnut, oli Hellevikin
hänet unohtanut.

Mutta, hyvä jumala, miltä vieras näyttikään! Kuoleman kalpeana tuijotti
hän Helleviin.

Joku onnettomuustoveri?

Hellevi sai heti voimia. Toisen kärsivän aikana heräsi hän
vastakohdaksi, hänen täytyi olla voimakkaampi.

Kaunis tyttö seisoi jäykkänä esittämättä asiaansa.

Hellevi ei ollut huomaavinaankaan, meni hänen luoksensa ilosena ja
talutti hänet istumaan, virkkoen sydämellisimmällä äänellään:

Rakas neiti, miten hauskaa, että tulette minun luokseni! Olen täällä
vaikka kuinka yksin!

— Minulla on teille asiaa, sanoi vieras neiti kylmästi, melkein
vihamielisesti.

Hellevi istui hänen viereensä.

Ah, minulle teidän juuri pitääkin puhua!

Meille naisille on paljon hauskempi, kun saamme heittää pois kaikki
"asiamme."

Hellevi luuli varmasti, että tytöllä olisi rahahuolia ja heti oli hän
päättänyt jakaa viimeisensä.

Ylpeä vieras taisteli silminnähtävästi, ilme ei muuttunut, mutta
kasvojen lihakset vavahtelivat. Posket punastuivat vienosti ja vaalean
ruskeat silmät olivat kokonaan auki.

Hellevin teki niin kipeätä kuin olisi häntä leikattu.

Äkkiä koitti tyttö hymyillä, mutta huulet vääntyivät.

— Niin, nyt on leikki kaukana, sanoi hän sitten naurahtaen.

Kuinka hienostuneen vaikutuksen hän tekikään!

— Mutta, rakas neiti, kun te minulle kerrotte, on se vaan melkein samaa
kuin itsellenne puhuisitte. Olen kaikkeen tottunut, kaikkeen, kaikkeen!

Tyttö vapisi kautta koko olentonsa, tuijotti eteensä ja huohotti
hiljaa. Taas koitti hän hymyillä, mutta kyyneleet alkoivat tippua.

Hellevi taittoi käsivartensa hänen hartioilleen

— Oi jos te tietäisitte, kuinka, minun on helppo teitä ymmärtää! Kaiken
me yhdessä. Mikä on kyynpoika, joka pistää.

Antakaa se minulle. Minun rinnallani se uinuu ikiuneensa. Rakas neiti,
rakas neiti...

— Kerron sen teille... pakoitti onneton väkivaltaisesti huuliltaan. Jos
teillä on aikaa kuunnella — — — olin salakihloissa ja rakastin paljon
sulhastani, joka nyt on ulkomailla. Vuoden päästä piti meidän mennä
avioliittoon — — — oi, neiti — (hän hymyili kummallisesti) te olitte
kaikille niin hyvä, olette hyvä ihminen, huomasin sen heti — — — olen
nyt onneton, kovin onneton — — kerron sen teille — — tarvitsen apua — —
mutta teidän täytyy antaa kunniasananne!

Hänen silmänsä leimahtivat.

— Oi, olen nyt arvannut, joku on tehnyt teille kovin paljon pahaa, eikö
niin? Hellevi piti itkevän molemmista käsistä, jotka vapisivat kuin
kouristuskohtauksessa.

Mutta silloin Hellevi todellakin aavisti... aavisti äkkiä kammottavan
totuuden tulikirjaimilla:

— Braun!

Tyttö heittäytyi maahan, painoi kasvonsa hänen syliinsä ja nyykki
rajusti, ruumis vavahdellen.

Minä itken, että minun täytyy kertoa se, sanoi hän valittaen.

Äkkiä kohotti hän päänsä ja katsoi Helleviä tulisesti silmiin. Hänestä
säihkyi niin voimakas viha, ettei Hellevi uskaltanut liikahtaakaan.

— Se, se... on pakottanut minut... tiedättekö mitä se merkitsee
minunlaiselleni, tiedättekö sen seikan kolkointa helvetillisyyttä! — —
Minä rakastin sulhastani — —

Tyttö itki.

— Minä itken onnemme hukkaa, sanoi hän.

Hellevi ei saanut sanaakaan mielenliikutukseltaan. Hänen ruumiinsa
aaltoili ennen kokemattomassa tunnemyrskyssä. Sinä hetkenä olisi hän
voinut tappaa kapellimestarin.

— Minä revin, purin, pieksin häntä — — — hän kuristi minua kurkusta ja
silmät pyörivät julmina — — menin voimattomaksi...

Raukka ei voinut enään kertoa.

Kyyneleet tulvivat herkeämättä, hän painui maahan ja virui siinä
ryhdittömänä kasana.

— Ensi kerran itken sitä, kertoessa on tuska lisääntynyt.

Hellevi koitti auttaa häntä ylös.

— Rakas, rakas neiti...

Tyttö koitti rauhottua. Ilme hänen kasvoillaan kylmentyi, kyyneleet
lakkasivat vuotamasta ja hetken kuluttua jatkoi hän kertomistaan
kuin vieraan tarinaa. Vaikka hän nähtävästi koitti puhua verhoten,
sai Hellevi kuitenkin aavistuksen todellisuudesta ja oli tämä niin
armahtamattoman raaka, että Hellevi kuunnellessaan pari kertaa kadotti
tajuntansa.

Tyttö vaikeni pitkäksi aikaa. Hän katsoi Helleviä tuskallisen kysyvästi
silmiin. Ja uudelleen rikkui hänen rauhansa. Huippukohta hänen
tuskistaan oli vielä nousematta. Hän rupesi sammaltelemaan:

— Ja sitten, sitten — — ymmärsin sen — — sentähden täytyi tämä kaikki
jollekulle kertoa — lapsi on syntyvä — — —

Hellevi hyväili häntä niin hellästi kuin taisi pannen koko sielunsa
onnettoman ympärille.

Naisen syvintä tuskaa tiesi hän painavan poveansa vastaan.

Kyynelten ja vavahdusten lomasta puhui vielä tyttöparka:

— Ei Braunille auta puhuminen. Enkä häntä inholtani voisi lähestyäkään.
Niitä on liian monta, jotka saisivat lausua samoja vaatimuksia...

Helleviä poltti:

— Minä luulin, että hän raiskasi sydämiä ja vietteli ruumiita. Nyt
tiedän, hän osaa myös vietellä sydämiä ja raiskata ruumiita.

Äkkiä hypähti hän seisomaan, samaten vieras.

Syntyi pitkä jännittävä hiljaisuus.

Molemmat naiset vapisivat.

Mitä nyt tapahtui?

He katsoivat toisiansa hellittämättä silmiin, ankarina, mitaten
ja arvostellen. He tahtoivat nähdä toisensa perin pohjin, kaksi
epäluuloista naista, tuntea toisensa elämänsä loppuun asti. Kaksi
yhdenvertaista seisoi vastatusten, kaksi onnetonta, kaksi särkynyttä.
Nainen naista vastassa. Ystävyyttä ei raikasta onnettomuudessa, vaan
onnessa. Saattoivatko he kaksi nähdä toistensa onnen, huolimatta
synkistä tapahtumista, antaa toisen rauhassa uskoa omaan onneensa, olla
ystäviä siis?

Vieras näytti jäätävän ylpeältä. Hänen kellertävä kaulansa taipui
melkein taaksepäin, korkea profiilinsa oli järkähtämättä kohotettu, ja
katse kohtasi Helleviä lasketuin silmäluomien alta.

He vaikenivat yhä.

Mitä minä tunnen? ajatteli Hellevi. Vihaa minä tunnen. Ketä minä
vihaan? Itseänikö, kapellimestaria, häntä? Kapellimestaria! Itseäni
minä vihaan ja halveksin ja eniten häntä, jota on kohdannut kylmin
väkivaltaisuus. Minä vihaan tuota naista. Enkö rakastaisi hänen
kauneuttaan, hänen ylpeyttään ja nyt tämä ikuinen onnettomuus pois
pesemättömänä tahrana! Eikö hän ennusta itselleni samaa, muistuta
minulle, että olemme naisia, ettei mikään laki suojele meitä
julmimmalta onnettomuudelta. Hän on aistillisempi, kauniimpi, tummempi,
tietämättömämpi kuin minä, elänyt ehkä turvallisimmissa olosuhteissa.
Mutta meissä on paljon yhtäläistä, täydennys on hän itseäni! Ja tiedän,
että hän nyt tuntee ajatukseni: vihaan häntä, ottaisin hengen häneltä
ja hänen onnettomuudeltaan.

Hellevi kalpeni ja vapisi.

Vieras katsoi häntä suurin, kylmin silmin.

— Te vihaatte minua. Teidän apunne on sääliä ja halveksimista... Teillä
ei ole rakkautta...

— Kuka olette ja mikä on nimenne? huudahti Hellevi kammoten.

— Nimeni on Irma Rooth, vastasi tämä lempeän surullisesti. Isäni on
työnjohtaja täällä sahalla ja kuollut äitini oli tanskatar.

Nämä jokapäiväiset tiedonannot toivat Hellevin tajuihinsa. Kammo katosi
ja sijassa oli alakuloinen, väsynyt ihmettely.

— Kuinka te tunnette? kysyi hän. Te olette voimakas.

— Olen voimakas nyt, kun olen puhunut teille.

— Miksi te olette puhunut minulle?

— Siksi, että te vihaatte sitä, mikä minussa on varmasti pahaa ja
rakastatte todellista hyvää.

— Te olette syvämielinen! huudahti Hellevi uudelleen kammoten. En ole
ikänä tuntenut tällaista...

— Oi älkää ottako sitä noin! Minä näin, että te olitte erilainen kuin
muut. Minä olen kenties myös. Voin olla kaunis vieläkin!

Hän sanoi sen säihkyen, silmät täynnä synkintä vihaa.

Tuossa on onnettomuuteni, te tunnette kapellimestarin ja epäilette
syyllisyyttäni. Mutta minä tiedän, että tuo epäilys masentaa ja
pelottaa teitä, ottaa teiltä voiman ja sielustanne puhtauden.

— Kuinka sen voitte tietää?

— En tiedä.

Hän hymyili ja vaikeni hetken.

— Olen niin paljon kärsinyt ja ajatellut itseäni ja muita ja ymmärtänyt
omituisia asioita.

Alakuloinen hiljaisuus vallitsi kauvan aikaa.

Hellevi pyyhkäsi kädellään kuumaa otsaansa kuin unta haihduttaakseen ja
puhui:

— Minä olin myös hänen vallassaan. On niin omituista kuin kipeätä
unta olen nähnyt... en osannut enään ajatella, pelätä ja kammota
vain... Te, te tuotte minulle ajatuksia. Annoitte tyrtyneelle
sydämelleni äsken valtavimmat mielenliikutukset. Väsynyt kiittää
teitä, te olette pelastajani, niin paljon kuin kukaan sitä olla voi.
Oletteko koskaan lukenut nuo kaksi sanaa: "liian myöhään"? Vaikka olen
näin nuori, tapahtuu minulle kaikki — liian myöhään. Kuluu nähkääs
se kukkavalkeus... se hunaja... jota rakastetaan. Siinä on minun
onnettomuuteni, ja se tuntuu ankaralta, kun sietää vain kauneutta...
ottakaa huomioonne sietää... Oh, tiedättekö, olen yhtä katkera kuin
konsanaan Dorian Gray, jos olette lukenut... No niin, tämä nyt vaan
siksi, että tietäisitte minun olevan sydämen, jolla on monta särkynyttä
maailmaa, yhdenvertaisen luo te tulette... Sanokaa minulle, (Hellevi
kuiskasi sen jännittyneesi) pelkäsittekö koskaan häntä sitä ennen?

— En, en ole pelännyt, enkä pelkää.

— Te ette ole häntä rakastanut! Kuinkahan lienee minun laitani?

— Rakastanut! En koskaan! En ainoatakaan hetkeä!

Irma Rooth katseli ylöspäin ja hymyili. Hän oli ylevän rauhallinen ja
unohtunut.

Omituisen, ennen aavistamattoman hellyyden valtaamana polvistui Hellevi
äkkiä hänen eteensä.

— Irma — —, salli minun niin ja suo minulle anteeksi! Olen ystäväsi
ja rakastan sinua, niinkuin nainen voi naista rakastaa. En sääli.
Vihaan ehkä. Sinun kanssasi vihaan. Irma, kuuletko, kaiken, kaiken
jätän, kunnes sinä voitat. Sinun voittosi on minunkin voittoni.
Rintaani polttaa alituinen rakkauden kaiho, se kuolkoon, kunnes
sinun asiasi on hyvin! Sinä et saa halveksia minua, Irma, en ole
sinua huonompi, en turmeltuneempi. Sinä olet minun pelastajani.
Turma odotti minua kynnykselläni. Yliluonnollisin voimin lupasin
hirviötä rakastaa. Ei löydy sellaisia voimia! Sinä et voinut hänessä
tunnetta ja kunnioitusta herättää. Ihanimmat naiset ovat hänelle
haaskoja. Hän ei ole mies, ei nero eikä isä-sydän — — — Hän vainoaa
meitä, tunnetko sen? Kaikkein naisellisimpia, avuttomimpia naisia
hän vainoo, ajeeraa meille kohtaloa, runollisimmille ja herkimmille,
jotka eivät koskaan lähde etsimään apua poliisikamareista, inhoovat
vieraita miehiä ja kohtauksia, eivät taivu rukoilemaan. Se on hänen
pirullista älykkäisyyttään, ymmärräthän, hänen tihutyönsä pysyvät
siksi salaisuuksina, me viemme ne kernaimmin hautaan, kuin vedämme
koko maailman kirjavuuden nuuskimaan onnettomuuttamme. Ah, Jumala! —
kuka meitä auttaa? Missä on se mies, jonka käsi kykenee pysäyttämään
Braunin? Siihen tarvitaan — joko yhtä suuri rikoksellinen kuin hän tai
hänen täydellinen vastakohtansa. Minä pelkään häntä, hän ottaa minun
henkeni, rakas Irma, muista minun se sanoneen, kun se on tapahtunut!
Mutta sinä, kaunis Irma, olet voimakas!

— Niinkuin sanot, äärettömän voimakas ja äärettömän heikko.

— Sinä kammotat minua taas!

Hellevi oli taas saman kummallisen kauhun valtaama. Hänestä tuntui kuin
ihmeellinen nainen löisi häntä aseella ylhäältäpäin. Ei ainoastaan
kapellimestari vainonneet häntä, vaan tämän uhritkin.

— Hellevi, sanoi Irma Rooth. Jos olen voimakas, voitan suurimman
voiton, jos häviän, kärsin enemmän kuin muut. Minulla on paljon vielä
kerrottavaa. Ja nyt pyydän sinun kalleinta apuasi... auta minua, jos en
kestä kovaa aikaa, auta minua eroamaan täältä... kuolemaan.

— Minäkö ottaisin sinulta hengen?

— Ota minulta henki, pyysi Irma Rooth väsyneesti.

— Miksi minä? Hellevi valitti.

— Olet erilainen kuin muut, mutta et sitä vielä ymmärrä.

— Miksi et itse sitä tee?

— Vielä on se ennenaikaista. Ja kun siksi tulee, en jaksa...

— Ah! sinä olet voimakas!

— Olen voimakas, kun saavutan jälleen kauneuteni.

— Sinä olet kaunis! Vaikka äsken itkit...

— Ruma kerrottava oli edessäni, kaiken ruman kerron huonosti.

Irma, Irma! Ja mitä lupaat meille tuloksena yhteistyöstä?

— Naisen ystävyyden.

— Ja tulevaisuus?

Irma Rooth oli kuin kirkastettu.

Katso, Hellevi, sanoi hän laskien kätensä vapisevan olkapäälle,
kaunista naista rakastaa aina oikea mies. — — —

Älä puhu minusta kenellekään, sanoi hän lopuksi. Konna ei saa tästä
koskaan mitään tietää.




HAUTA.


Irma Rooth oli mennyt.

He olivat istuneet yli kolmen tunnin, puhuneet ja oppineet tuntemaan
toisensa.

Irma Rooth oli kertonut arempia yksityiskohtia... ah!

Kannattiko yrittää vielä? Niin paljon petosta varjeli maailma. Ei
hellinyt elämä loistokukkasiensa kohtaloja. Hienon naisen kärsimyksen
syvimpiä kuiluja sai Hellevi vaeltaa, ei koskaan ollut vieras tuska
tunkeutunut hänelle niin luihin ja ytimiin saakka kuin tämä. Jatkoa se
oli hänen omalle elämälleen, tunnettu hänen temperamenttinsa tapaisesti.

Hän oli ollut kauan valekuollut, nyt oli hän tulisella raudalla
herätetty. Jaksoiko hän? Tuntui niin liian liekehtivältä. Revitystä
sielusta syntyivät katkerat, polttavat, ennen vihatut räikeät sanat.
Olisivatko ne hänen viimeisensä vai veisivätkö ne uuteen elämään? Pari
totuutta tiesi nyt sekava pää.

Tuo mies... mikä mies! Oikean nimen olivat he hänelle löytäneet:
"häpeällisyyden voimaihminen."

Irma Rooth... hän oli ihmeellinen syvine onnettomuuksineen ja
hymyineen, melkein kammottava, kapellimestarin viattomin ja pelottavin
uhri. Rakkauden pyhimmät asteet oli tuo sattuman tuoma miespirsta
häneltä turmellut, korkein nautinto oli hänelle ollut kolkointa,
ilkeintä avuttomuutta ja tuskaa.

Sellainen on elämä! Yhä uudestaan, yhä uudestaan. Mitä auttoi naisia
siinä asiassa äänioikeudet, mitä vedota ulkonaisiin tuomio-istuimiin?

Jos onneton saattoi joskus tuskansa unohtaa, unohtiko sitä maailma, kun
se sen käsiin joutui? Pienimmän katupojan silmistä tuijotti kutsumaton
osanotto. Ei antaneet ihmiset anteeksi eikä unohdusta kärsineille...
verta henkeensä janosivat tylsät ruumiit.

Ei auttanut naisia vapaus yhteiskunnassa... koti, koti, rauta-aitauksin
varustettu oli ainoa suoja. Koti, jota vartioitsi mies, voimakas ja
kostava vieraalle kuin haaremin ruhtinas.

Minkälaisten ihmisten luota nousi Hellevi nyt, nousi ikuisiksi
ajoiksi, niinkuin hän oli noussut monien muidenkin, jotka olivat
ihanteellisuuden lippua liehuttaneet?

"Voimaihmisten" ja varsinkin heidän avioliittojensa luota.

Oliko hän heidän luonansa ollutkaan?

Mitä merkitsi runouden aarteita kahmaloittain ahmiva muisti, mitä
yksinäiset loistavat lahjat, jos eläin asui ruumiissa? Nämä ihmiset
kutsuivat terveydeksi, voimaksi ja kauneudeksi hämmästyttävää
tunteettomuuttaan, toiminnaksi ihmisten pettämistä, rakkaudeksi
raiskauksiaan. Nämä, joille Moseksen kymmenen käskyn oppiminen oli
vaikeampaa kuin koirille, julistivat itsensä "uusiksi ihmisiksi",
ammentaen vihalleen, hurjuudelleen ja hävityshalulleen nimityksiä
uudesta filosofiasta.

Ah! Nämä kylmät merenneidot ja liiankuumat ryöppyruhtinaat! Vanhoille
eivät he mikään vaara olleet. Ei papeille eikä kirkoille, ei heikoille
eikä rikoksellisille. Elämää, lämmintä, rakastavaa, hennointa,
vaikeinta elämää he vainosivat ja tappoivat.

Hellevi oli niin kiihtynyt, että hän puhui ääneensä.

— Sanoja, sanoja, sanoja! Jotka rakastavat sanoja, pelätkööt ne!
Eivätkö nämä puhuneet samoilla sanoilla kuin runouden ja rakkauden
suuret ylimykset! Siteerasivat kuolemattomia loistaaksensa,
kostaaksensa meille ja häväistäksensä meitä, jotka ihastuksella
rakensimme omia pikkupuutarhojamme.

Mutta vaikka he kuinka kiiluisivat ja kuumentaisivat itseään, on heille
pääsy runon, kauneuden ja rakkauden taivaaseen ikuisesti kielletty.
Järjestäkööt kylmiksi lauseiksi heliseviä sanojaan, riehukoot
näyttämöillään ja käytelkööt kiihko-ääniään, henki ja taide liiti aina
heidän päittensä ylitse.

Ja vaikka he anastaisivat ruumiilta ja sielulta ihanimmat olennot, on
heidän nautintonsa näistäkin kurja, alhainen, turmeltunut.

Mitä minä pelkäsin? Hänen pahuuttaanko? Mutta myös minä pelkäsin,
että hänessä olisi ehkä joku voima, jota minä en löytänyt. Olisinko
antanut itselleni anteeksi, jos olisin kaunista voimaa halveksinut?
En koskaan! Minulla ei ole mitään löydettävää, siksi en enään pelkää.
Nopeasti eroitan hänet itsestäni, hautaan niinkuin Irma Rooth on hänet
haudannut, Irma, jossa ei ainoakaan solu ole värähtänyt hänelle, joka
ei koskaan ollut kuullut puhuttavan "voimaihmisistä", eikä siksi
hämmentynyt.

Kuinka olen narrimaisen vakava ja totinen! Mutta minulla onkin niin
kummallinen saalis pyydettynä: raiskattu nainen! Kenen korvia se
vihlaisee, naurakoon! Nauru tappaa tuskan.

Ah! Irma, ystävä, jota olen odottanut! Nyt katsomme me vuorostamme
jäätävin silmin elämää. Kylmä, kova, kiitävä, ilkeä on myös nainen,
villi olento, pieni kipuna suuriin onnettomuuksiin! Niin tahtoo
nykyaika, jota minä vihaan. Kuuma lintu on lentänyt kuilun yli, kuka on
ensimmäinen, joka nyt yrittää katkaista sen siivet?

       *       *       *       *       *

Hellevi oli vaipunut viimein väsyneenä syvään nojatuoliin.

Hän kurotti kädellään sielunsa pimeässä puistossa, mutta kouraansa sai
hän vaan jäähtynyttä tuhkaa.

Kaikki, kaikki oli palanut.

Antaisiko tulevaisuus anteeksi, että hän kaikkensa poltti?

Oli hiljaista... tuli hiljaisemmaksi... Ja värittömät huulet alkoivat
kuiskia syvään pimeyteen:

— Tule luokseni viimeisen kerran tumma lintu... Herättäisikö silkkinen
kupusi huulilleni vielä suutelon-uskon?

Ja sitten... tiedätkö, mitä sitten teemme?

Linnantyttö hautaa Tumman Soittajan.

Mutta ei ole minulla yhtäkään ruusua kummullesi. Kaikki on elämä
polttanut, kaikki olen elämän kanssa polttanut.

Kuinka mielelläni kallistaisin oman päänikin... ja uinuisin... uinuisin
sinun kummullesi syvään uneen.

Käteni kiedottuna hautasi ympäri makaan polvillani ja kuiskaan jaloille
ummistuneille silmille:

Miksi et minua tuntenut...?








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VOIMAIHMISIÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.