Kristiina kuningatar : Vuosisatansa merkillisin nainen

By Adolf Borstendörfer

The Project Gutenberg eBook of Kristiina kuningatar
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kristiina kuningatar
        Vuosisatansa merkillisin nainen

Author: Adolf Borstendörfer

Release date: June 8, 2025 [eBook #76246]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannus Oy Minerva, 1929

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KRISTIINA KUNINGATAR ***

language: Finnish




KRISTIINA KUNINGATAR

Vuosisatansa merkillisin nainen


Kirj.

Adolf Borstendörfer


Suomennos saksankielestä





Helsingissä,
Kustannus Oy Minerva,
1929.




1.


Kuninkaallisen linnan vahtisotilaat tekivät kunniaa. Upeapukuinen
lakeija riensi nopsajalkaisena vetäisemään vaununoven syvään
kumarrellen auki, ja hintelä, yksinkertaisessa asussa esiintyvä,
pienikasvuinen mieshenkilö, herra Schering Rosenhane, Ruotsin
valtiokansleri ja kuningataräiti Maria Eleonoora erikoinen suosikki,
nousi tutajavin askelin komeisiin vaunuihin. Hän oli tänäänkin menossa
leskikuningattaren pieneen, syrjäiseen linnaan, joka kohosi ankarana ja
koruttomana Fyrisvallin lehtojen keskeltä.

Mitään hyvää viestiä hän ei varmaankaan tuonut Upsalasta ja
kuninkaallisesta linnasta, sillä hänen pitkä nenänsä kuumotti entistä
murhemielisemmän näköisenä hänen ryppyisistä kasvoistaan. Kun hän
tervehti Kustaa Aadolfin leskeä, sujui kolminkertainen kumarrus häneltä
niin onnettomasti, että kuningattarenkin ankarille, ilottomille
kasvoille liukui hymyn varjo.

— Kas niin, mitä uutta teillä on kerrottavana tyttärestäni, herra
kansleri? Onko hän vihdoinkin tehnyt päätöksensä?

Maria Eleonoora viittasi keveällä kädenliikkeellä vierastansa istumaan.

— Hän ei ole sitä tehnyt, majesteetti! Juuri siksihän alankin olla
aivan neuvoton!

Avuttomasti huoahtaen kansleri sipaisi kädellään arveluttavasti
harvenneita hiussuortuviaan ja jatkoi sitten puhettaan.

— Mutta kunpa siinä olisikin kaikki! Siinä tapauksessa asiasta kyllä
selvittäisiin, jos hänen korkeutensa Kaarle Kustaa kerran ikävystyttää
kuningatarta niin sanomattomasti! Miksikäpä pitäisikään juuri
zweibrückeniläisen kerran joutua kantamaan Ruotsin kruunua.

— Armollinen majesteetti, jalo serkkunne Preussin vaaliruhtinas
Freedrik Wilhelm on tuonnottain tiedustellut, saisiko hänen poikansa
suosiota kosijana — sillä tavoinhan keinot kyllä keksittäisiin!
Kauheinta on kuitenkin — ah, minä tuskin tohdin toistaa sanoja,
jotka hän tiukkaan ja miesmäiseen tapaansa tänään minulle nakkasi —
että hänen kuninkaallinen majesteettinsa Kristiina aikoo — —, hän
nielaisi pari kertaa sekä löyhytteli hatullaan viileyttä kuumenneille
kasvoilleen — aikoo suorastaan luopua kuninkuudesta!

— Mitä se tietää?

Maria Eleonoora oli kavahtanut seisaalleen ja mitteli perin kiihtyneenä
huoneen lattiaa. Varomattomasti vanutteli hän hienoa pitsikudosta
luisevissa käsissään ja heitti sen sitten menemään.

— Mitäkö se tietää? Ah, olen aivan suunniltani, kun olen joutunut
tuomaan näin onnetonta viestiä teidän majesteetillenne! Mitä se tietää?
Niin — hänen majesteettinsa Ruotsin kuningatar Kristiina aikoo —
luopua valtaistuimestaan, aikoo vierittää kuninkuuden raskaan taakan
ainaiseksi harteiltaan!

— Mitä? Sellainenko tosiaankin on Kustaa Aadolfin tytär, hallitsijan,
joka pakotti koko maailman jalkainsa juureen?

Brandenburgittaren rumat kasvot kuvastivat tavatonta kiihkoa, ja hänen
terävillä poskipäillänsä paloi kaksi vastenmielisen näköistä punaista
täplää hänen alkaessaan uudelleen astella edestakaisin.

— Tuo pahantapainen lapsi on saatettava järkiinsä, hänelle on
selitettävä, että kysymyksessä on paljon enemmän kuin hänen mielettömät
oikkunsa! Teidän velvollisuutenne se on, herra kansleri.

— Aivan oikein, majesteetti! Suvaitkaa kuitenkin ottaa huomioon, että
tuo pahantapainen lapsi — on parahiksi täyttänyt kahdeksankolmatta
vuotta! Majesteetti, siinä iässä hänellä on oikeus toimia mielensä
mukaan! Hänen majesteetillansa Kristiinalla on muuten miehekästä
päättäväisyyttä siinä määrin, ettei minun kaikista suostutteluistani
olisi suurtakaan apua. Yksi ainoa toivonsäde minulla vain on vielä,
majesteetti!

— Ah, kaikki ei siis vielä ole hukassa, te siis vielä tiedätte keinon,
jolla pahin on vältettävissä. Puhukaa, herra kansleri! Selittäkää se
minulle! pyyteli kuningataräiti.

— Viimeisenä keinonani, armollisin majesteetti, on — — kreivi Tott!
Tiedättehän, että viime juhlassa hän herätti hänen majesteettinsa
Kristiinan erikoisen mieltymyksen. Kuningatar on osoittanut hänelle
aivan erikoista suosiota ja lahjoittanut hänelle flandriaiaisen
mielikkiratsunsa, suosionosoitus, joka on eittämättömästi harvinainen.
Kreivi Tott miellyttää kuningatarta. Ja miksikäpä ei? Hän on kohtelias
kavaljeeri, puhuu oivallisesti ranskaa sekä italiankieltä, tuntee
klassikoita, laulaa, tanssii, soittaa ja on peloton miekkailija,
kuten viimeksi pidetyssä juhlassa kävi ilmi. Kaiken kukkuraksi
hän on ikivanhan suvun jälkeläinen. Hänestä voitaisiin tehdä
herttua! Ehkäpä kuningatar suostuisi hänen tähtensä jättämään
vallastaluopumissuunnitelmansa!

Maria Eleonoora oli astunut aivan kanslerin äärelle.

— Tarkoitatteko, että kreivi Tott tulisi, Kustaa Aadolfin perinnön
vaalijaksi — — —

Lause jäi häneltä keskeneräiseksi. Hänen katseensa liukui etsivänä
kautta koruttoman huoneen pysähtyen vaatimattomaan öljymaalaukseen,
joka esitti hänen puolisoaan kuningas Kustaa Aadolfia ratsunsa selässä.

— Miksikä ei? Ainahan hän zweibrückeniläisen veroinen on, ja sitäpaitsi
— — hän on kelpo luterilainen. Vain viittaus häneltä, ja Macedo
etunenässänsä jesuiitat ennen pitkää kaikkoaisivat Upsalan hovista
Roomaan. Hurskaiden isäin vaikutus — olkoon, että se kohdistuukin vain
puhtaasti tieteellisiin kysymyksiin — hänen majesteettinsa Kristiinaan
tuntuu minusta ylipäänsä perin turmiolliselta! Näin ollen minusta
näyttää, että vain kreivi Tottin avulla kykenemme selviytymään pulasta!
Entä teidän majesteettinne? Saanko lähtiessäni tästä linnasta mukaani
armollisimman suostumuksenne ja myöntymyksenne?

— Kyllä, herra kansleri! Mitä suosiollisimmin Maria Eleonoora ojensi
hänelle luisevan kätensä, jonka hän vei kunnioittavasti huulillensa.
— Kaikki on siis päätetty! Jo iltapäivällä kutsun kreivin palatsiini
ja keskustelen hänen kanssaan asiasta. Hänhän on suurenmoinen ihminen!
Järkevä ja harkitseva mitä suurimmassa määrin.

— Hän ei varmaankaan tule kieltäytymään, jos näkee hyötyvänsä asiasta.
Olen siitä vakuutettu!

— Toivokaamme sitä, herra kansleri! Älkääkä unohtako, että teidän
on kokonaan jätettävä tyttäreni huomioonottamatta laatiessanne
suunnitelmianne ja laskelmianne. Kysymyksessä ei ole kuningattaren etu,
vaan valtakunnan etu. Valtio on kaikki, sanoi suuri isänikin aikoinaan,
kansalainen ei mitään! Älkää unohtako, että Kristiinakin on vain
kansalainen, jos kohta maan korkein! Päättäkää miten hyväksi näette,
mutta älkää milloinkaan unohtako, että kysymyksessä on Kustaa Aadolfin
perintö!

       *       *       *       *       *

— Meibom, vaikka teillä olisikin kymmenesti etusija puheillepääsyyn —
niin minun _täytyy_ saada puhutella kuningatarta ensiksi. Kuuletteko!
Minun _täytyy!_

Kääpiömäinen oppinut, jonka rujoa vartta verhosi pitkä, musta kauhtana,
mitteli paheksuvin katsein nuorta henkivartioston everstiä, joka
halusi riistää häneltä etusijan. Jos kohta hänestä, Meibomista, ei
ruumiinvoimiin ja ulkomuotoon nähden ollutkaan kreivi Magnuksen
kilpailijaksi, jos kohta nuoren upseerin salamoiva haarniska
miellyttikin kuningatarta enemmän kuin hänen kunnioitusta herättävä
tiedemiehenviittansa, nautti hän hovissa sittenkin miltei yhtä suurta
arvonantoa kuin toinenkin.

Olihan hän nuoren kuningattaren opettaja, ja tämä oli yhtä älykäs ja
oppinut kuin mikä senaikainen oppiarvon saanut maisteri hyvänsä.

Ihan hiljattainkin oli Upsalan yliopiston holvikattoisessa aulassa
pidetty henkinen voimanmittely, ja nuori kuningatar oli saanut
väitöskirjallansa ensimmäisen palkinnon.

Ja hänenkö olisi pitänyt väistyä nuoren kreivin tieltä, joka ei.
pystynyt muuhun kuin latelemaan Kristiinalle kohteliaisuuksia, joita
tämä — Herra paratkoon — kaikeksi onnettomuudeksi kuunteli liiankin
mielellään. Kamaripalvelija, jonka askeleita Praagin linnasta peräisin
olevilla upeilla lattiamatoilla ei ollut lainkaan kuulunut, keskeytti
hänen mietteensä.

— Kreivi Magnus Gabriel de la Gardie!

Nuori eversti suoristi ryhtihän.

— Älkää panko pahaksenne, oppinut herra — mutta koska kuningatar itse
käskee!

Suupielet hymynkareessa hän katseli Meibomin suuttunutta ilmettä.
Sitten hän seurasi kamaripalvelijaa, joka kunnioittavana avasi raskaan
tammioven.

— Jätettäköön meidät kahden kesken ja muut odottavat eläkööt toivossa!
Eversti ja kreivi Magnuksen selostus henkivartioston uusinnasta vienee
aikaa kohtalaisen kauan! kuului Kristiinan ääni.

Kuningatar, joka nousi kirjoituspöytänsä äärestä ja riensi ripein
askelin everstiä vastaan, oli pituudeltaan tuskin keskimittainen. Hänen
otsansa oli leveä, silmät kauniinmuotoiset ja tuliset. Nenän kaari
oli jalo sekä rohkea, suu ennemminkin suuri kuin pieni, mutta hyvin
viehättävä. Hänen äänensä helähti sointuvana hänen nyt kääntyessään
everstin puoleen.

— Meibom kai oli taas joltisenkin mustankipeä, rakas Magnus! Miesparka
ei yhä vieläkään käsitä, että nainen saattaa lukea Horatiusta sekä
keskustella Platonin viisaustieteestä samalla kuin hänen silmänsä sekä
sydämensä mieltyvät komeaan henkivartioston everstiin!

— Voi sinua!

Hämillään ja ryhdikkäänä Magnus seisoi hänen edessänsä vaaleahiuksinen
pää painuneena kuin koulupojalla.

— Sinähän vain leikittelet minulla, Kristiina! Kuinka usein olenkaan
istuessani yksinäisessä kammiossani sinua ajatellen sanonut itselleni:
Magnus, olet aikamoinen aasi! Rakastat niin, että olet toisin ajoin
rakkaudenkiihkosta aivan suunniltasi, mietit mitä ihanimpia sanoja,
joita aiot sanoa rakastetullesi, kun taas saat katsoa hänen ihaniin
silmiinsä — ja kun niin tapahtuu — seisot rakastamasi naisen ääressä ja
— — ja — — —

— Ja olet kuitenkin aikamoinen jöröjukka, joka pystyy vain
viisastelemaan sekä nurkumaan, niinhän?

Kristiinan kaunismuotoinen, suurehko käsi siveli hellästi hänen
partaista poskeaan.

— Muut sinun sijassasi riemuitsisivat, Magnus, tietäisivätpä ehken
myöskin, mikä kavaljeerin velvollisuus on!

— Kristiina!

Rajusti kietaisi toinen molemmat käsivartensa hennon kuningattaren
hennoille uumille, pusersi häntä kuumasti rintaansa vasten.

— Kun tietäisin, että todellakin minua rakastat, että tämä ei ole vain
oikkua, kanssani leikittelevän kuningattaren oikkua, niin — —

— Mitä sitten?

— Kristiina, manalaankin menisin tähtesi, jos minut sinne lähettäisit.

— Manalaanko? Niinkö todellakin, sinä jöröjukka?

Leppeänä hiveli kuningattaren katse toisen voimakasta olemusta. Sitten
hänen äänensävynsä kokonaan muuttui, ja hän kävi vakavaksi.

— Istuhan, Magnus! Hän viittasi kirjoituspöydän äärellä olevaan
tuoliin. Istuhan ja kuuntele, mitä minulla on sanottavana. Lausuit
pelkääväsi, että — — mieltymykseni sinuun on vain kuningattaren oikkua.
Voit rauhoittua! Vain muutamia päiviä vielä, enkä minä enää ole oleva
kuningatar, ja silloin — —

— Mitä puhutkaan, Kristiina?

Nuori jättiläinen oli kavahtanut seisaalleen ja tuijotti kuningatarta
tietämättä mitä ajatella.

— Sitä, että ensinnäkin on sinun käytävä taas istumaan! Ja kuuntelehan
nyt rauhallisesti. Olen kyllästynyt hallitsemiseen. Olen perinpohjin
väsynyt olemaan vain suuren isäni tytär, isän, jonka todellisesta
suuruudesta Euroopassa sitäpaitsi toistaiseksi ollaan sangen
erimielisiä. Sitäpaitsi — minulle tyrkytetään puolisoksi Kaarle
Kustaata, tuota naurettavaa narria, jonka posliininsiniset silmät
muistuttavat lammasta eikä suinkaan ihmistä. Brr — minua puistattaa
ajatellessani, että hänen rakkautensa tulisi osakseni.

Kuten usein olen sinulle valitellut, tahtoisin avaraan maailmaan,
tahtoisin tutustua henkilöihin, joille en ole pelkkä kuvatus ja
kuningatar. Olen väsynyt hallitsemiseen enkä ole salannut asianlaitaa
kansleriltakaan. Hän on kylläkin huikeasti ruikutellut sekä rukoillut
vedoten manallemenneen herra, isäni kuvaan. Hyötynyt hän ei ole siitä.
Ja käsitettyään, etten piittaa zweibrückeniläisestä lainkaan, on hän
tarjonnut minulle toista sulhasmiestä!

— Ja hän on — — —?

Kreivin poskipäät punehtuivat arveluttavasti, kun hän teki ripeän
kysymyksensä.

— Hän on — mutta suvaitkaa ensin hieman tyyntyä, jalo herra eversti,
myhäili Kristiina. — Hän on — — ettehän te sitä kuitenkaan arvaa —
kreivi Tott, eikä kukaan muu!

— Sitä ajattelinkin, puuskahti Magnus sanomaan vasten tahtoaan. —
Puolisoksesi siis annettaisiin tuo naurettava narri, jolle osoitit
viime juhlassa suosiotasi siinä määrin, että hän on siitä pitäen
pitänyt nenäänsä monin verroin entistä pystympänä.

— Kanslerille, joka ryhtyi omasta alotteestaan kreivin puhemieheksi,
olen ilmoittanut —

— Suostuvasi! puuskahti nuori eversti sanomaan nauliten katseensa
kuningattaren keimailevasti hymyileviin kasvoihin ikäänkuin olisi
toisen katseesta ollut luettavissa elämä tai kuolema.

— Kylläpä jöröjukkani osaa kiivastua! Enpä olisi moista uskonutkaan!
Taas siveli Kristiina toisen vaaleita kiharoita. — Mutta rauhoituhan,
Magnus, luonnollisesti olen antanut hänelle saman vastauksen kuin
silloinkin, kun hän tarjosi minulle Kaarle Kustaata. Olen sanonut
hänelle, että en ylipäänsä menekään naimisiin, vaan haluan noudattaa
Englannin neitsytkuningattaren esimerkkiä. Ainoakaan mies ei ole
ylpeilevä siitä, että on johdattanut minut alttarille.

— Enkö minäkään?

— Et sinäkään, ystäväni! Olen kuitenkin valinnut sinulle paljon
paremman osan. Sinusta on tuleva matkamarsalkkani; kun lähden avaraan
maailmaan, olet ratsastava rinnallani ja ainiaan jakava sekä suuret
että pienet murheeni! Onko henkivartioston eversti Magnus Gabriel de la
Gardie siihen suostuvainen?

Vastauksen asemasta jättiläinen hetkeksi nosti kuningatarta niin
korkealle, että tämä oli miltei päänmitan häntä pitempi. Sitten hän
pusersi Kristiinan rajusti rintaansa vasten.

— Olenko minä siihen suostuvainen, Kristiina! Olenko minä siihen
suostuvainen! Kuinka ihanalta tuntuukaan, kun saa heittää vihatun
hovietiketin kammitsat menemään! Päästä näkemään sinun kerallasi
maailmaa! Sano, Kristiina, milloin asia ratkaistaan, niin että saan
riemuita siitä!

— Ensimmäiseksikolmatta toukokuuta on valtiopäivät kutsuttu koolle
Upsalaan, Magnus! Sen päivän jälkeen ei Ruotsin kruunu ole enää
pusertava otsaani. Sitten käy matka Brysseliin, missä luovun isäini
uskosta.

— Aiot — ruveta katolilaiseksi?

— Aion, Magnus! Älä kysy, minkä takia en enää tunne voivani hyvin
luterilaisen kirkon helmassa. Riittää — niin on! Ota ajasta vaari
täydentääksesi tietojasi espanjankielessä, sillä habsburgilaisen
arkkiherttuan hovissa Brysselissä mainitaan vietettävän sangen iloista
elämää! Ja jätä minut nyt yksin, Magnus! Minulla on vielä paljon
huollettavanani, sillä hallitsijattaren velvollisuudet ovat vakavia.
Suudelma vielä, kömpelö jöröjukkani, ja näkemiin valtiopäivillä! Kunhan
ne vain ovat ohitse, tarvitsee minun enää — olla vain nainen!




2.


Toukokuun ensimmäinenkolmatta vuonna 1654 oli aurinkoinen kevätpäivä,
ja koko Upsala sädehti heleässä päivänpaisteessa. Kaupungissa oli
jo päiväkausia vallinnut kuumeinen kiihtymys, sillä valtiopäiväin
avajaisethan olivat näytelmä, jonka näkemisestä Upsala ei saanut iloita
kovinkaan useasti. Kaduilla tungeskeli ihmisiä, jotka ihmettelivät
Göötanmaan herrain upeata asua, nauroivat kuollakseen vermlantilaisten
nahkalakkeja ja tappelivat kultarahoista, joita muuan lihava
ongermanlantilainen kauppaherra viskeli rahvaalle.

Ja peitsiniekkain airueiden ratsastaessa valkoisilla hevosillansa
täyttä neliä kuninkaalliseen linnaan vievää jyrkkää katua pitkin oli
innostus rajaton. Laulettiin, huudettiin, hurrattiin, nuoret tytöt
heittivät uljaille ratsastajille lentosuudelmia, torailevat äidit
pidättelivät tyttäriään vaaleista palmikoista pitäen, lapset kirkuivat
joutuessaan väkijoukon jalkoihin. Uumajan lappalaiset kaupittelivat
sokerihunajaansa, päihtyneet merimiehet tappelivat, sinipukuiset
kaupunginvartijat erottivat riitaveikkoja ja veivät pahantekijöitä
toruskelevan oikeudenpalvelijan pakinoille, koirat haukkuivat, sillä
niistä ei piitattu, jäivätpä ne kiireessä vielä vaille ruokapalaakin,
naurusuiset kapakoitsijat korjasivat taskuihinsa riikintaalereita,
joita olutta janoava yleisö liiankin auliisti kantoi kapakoihin,
professorit ja valtaherrat jauhoittivat kiharaisia tekotukkiaan
vieläkin kerran, ennenkuin arvokkaasti asettivat ne päihinsä, sillä
olihan valtiopäiväin sekä kuningattaren nähden toki esiinnyttävä
kunnialla — — —

Kolme fanfaaria!

Koristeellisissa pinkokauluksissa upeilevat nuoret torvenpuhaltajat
panivat parastansa. Sen näki heidän ankarasti punottavista poskistaan
heidän laskiessaan torvensa huuliltaan. Kuninkaallisen linnan
valtaistuinsaliin vievät raskaat tammiovet aukenivat jo. Verkalleen
täyttivät juhlapukuiset valtiopäivämiehet salin.

Herrat jakautuivat juhlallisin askelin kahden puolen valtaistuinta.

Ruma Söödermanlannin herttua keskusteli kuiskaten holsteinilaisen
herran keralla, joka arvoltaan oli Lyybekin piispa ja jonka ihraleuka
tänään tärähteli kiihtymyksestä. Eräässä nurkassa seisoskeli nöyränä
Sulim Pasha, Suur-turkin täysivaltainen edustaja, kun taas alituiseen
tanssiaskelin liikkuva kreivi Tott oli kutsunut luokseen hovipojan,
joka pyyhkieli viimeisetkin pölyt hänen korkeavartisista saappaistaan.

Salin parvekkeella, jonne veivät leveät, leijonain vartioimat
kiviportaat, istuivat naiset samettilavitsoilla. Vaaleat tukkansa,
joiden runsaus muulloin antoi heille niin paljon vaivaa, olivat he
tänään sirosti sidelleet tiheäsilmukkaisiin silkkiverkkoihin, joihin
oli kirjottu turkkilaista kultarihmaa, ja leyhyttelivät afrikkalaisen
strutsin höyhenistä valmistettuja jättiläisviuhkojaan, vaikka silkkisen
hipiän keveä värinä ei suinkaan todistanut heidän olevan kuumissaan.

Mutta siihen aikaan oli viuhkakieli Upsalassa muotina, ja alhaalla
salissa seisoskelevat komeapukuiset herrat ymmärsivät siroa
merkkikieltä liiankin hyvin, vaikka he silmäilivätkin parvekkeelle vain
salavihkaa silloin tällöin.

Henkivartiosto marssi nyt saliin kilisevin kannuksin. Parvekkeella
istuvain naisten viuhkat vaipuivat, ja salaamatta ihastustaan he
ihailivat värikästä näkyä. Erikoisesti kääntyivät kaikkien katseet
eversti ja kreivi Magnuksen nuorekkaaseen, raikkaaseen olemukseen.

Maan valtaherrat rykäisivät vieläkin kerran ja pyyhkäisivät
hansikoiduin käsin juhlapuvustaan viimeisen pölyhiukkasen, sillä
henkivartioston saapuminen oli merkkinä kuningattaren pikaisesta
tulosta. Taaskin kolme fanfaaria! Tällä kertaa äskeistä mahtavampana,
juhlallisempana torventoitotuksena.

Kumaraisena saapui kansleri Schering Rosenhane saliin. Hänen raihnainen
olemuksensa upeili loisteliaassa puvussa, joka painoi niin raskaana
hänen hartioitansa, että hän kykeni pysyttelemään pystyssä vain
nojautumalla kultaiseen kanslerinsauvaan.

Nyt hän seisoi keskellä salia, ja kunnioittavasti tervehtivät
valtaherrat häntä. Hän löi sauvallaan kolmasti marmorilattiaan, johon
oli tänään levitetty raskaita flandrialaisia mattoja, Praagin linnasta
peräisin olevaa ryöstösaalista.

— Hänen majesteettinsa kuningatar! — Hänen kuninkaallinen korkeutensa
Zweibrückenin perintöprinssi Kaarle Kustaa!

Taaskin kolme fanfaaria! Tällä kertaa riemukkaasti, liikutetusti
helähtäen!

Ja sitten saapui Kristiina seurassansa perintöprinssi, jonka
ilmeettömät, nukkemaiset kasvot näyttivät tänään huomattavasti
entistäänkin persoonattomammilta. Sirostellen, pöyhkeilevästi pidellen
serkkuansa kädestä hän johdatti kuningattaren valtaistuimelle.

Kristiina oli pukeutunut valkeaan silkkipukuun, jossa hänen vartalonsa
näytti tavallista kookkaammalta ja suuremmalta. Hänen valkeilta
olkapäiltänsä riippui raskas kuninkaallinen vaippa, jonka suunnatonta
laahusta kaksi hovipoikaa kantoi. Hänen tuhkanvaaleat hiuksensa
valuivat kaikessa runsaudessaan kuningasviitalle, ja hänen päässänsä
oli kuninkaallinen kruunu, joka loi kalvaille kasvoille marttyyrin
ilmeen. Oikeassa kädessänsä hän piteli valtikkaa, jonka päässä
valtakunnanomena loisteli kultaisena pallona. Valtaistuimen ääreen
saavuttuaan hän nousi sinne vievät askelmat verkkaisin, arvokkain
askelin, sitten hän kääntyi seisaalleen jääden valtiosäätyjen puoleen:

— Jalot herrat, rakkaan isänmaamme neuvonantajat ja suojelijat!
Kotikonnuiltanne, aurankurjesta ja peltosaraltanne olen kutsunut teidät
tänne neuvotellakseni kanssanne maan asioista vielä kerran.

Astuessamme tänään eteenne haluamme julkituoda teille, etteivät
heikon naisen voimat enää riitä johdattamaan rakkaan isänmaamme
kohtaloita sillä tavoin kuin rakastetun isämme ja teidän unohtumattoman
hallitsijanne kuningas Kustaa Aadolfin perintö velvoittaa. Siksi olemme
päättäneet luopua kuninkaallisesta vallastamme jättäen sen ansiollisen
kanslerimme Schering Rosenhanen käsiin, jonka kädestä sen aikoinaan
vastaanotimme!

Tällä hetkellä en siis enää ole kuningattarenne, vaan ainoastaan
valtakuntani kansalainen. Vallastaluopumukseni olen tehnyt teille
tiettäväksi, ja niinmuodoin luovutan kuninkaalliset arvomerkkini
käsistäni!

Hän astui saliin ja ojensi polvistuneelle kanslerille kruununsa, antoi
raskaan kärpännahkaviitan valua hartioiltansa ja laski valtikan sekä
valtakunnanomenan samettityynylle, jota polvistunut hovipoika piteli.

Sydänjuuriaan myöten liikutettuna kansleri ryhtyi vastaamaan hänelle:

— Jumala, joka johdattaa niin hyvin ihmisten kuin kansain kohtalot, on
säätänyt niin, että rakastettu ja ansiollinen kuningattaremme Kristiina
on luovuttanut valtikkansa käsistänsä.

Valtiosäädyt, joiden puolesta tänään puhun, kiittävät eroavaa
kuningatarta hänen suuresta tarmostansa, hänen yli-inhimillisestä
velvollisuudentunnostansa ja hänen kuninkaallisesta rakkaudestansa
Ruotsin valtakuntaa kohtaan.

Eroavan kuningattaren julkituotua minulle tahtonsa on minulla
kanslerina velvollisuus johdattaa Ruotsinmaan uusi kuningas
valtaistuimellensa. Vaasasuvun laki säätää niin, että Zweibrückenin
perintöprinssistä Kaarle Kustaasta tulee eroavan kuningattaren
seuraaja. Saman lain mukaan on uusi kuningas kruunattava vielä tänään
iltapäivän toisella tiimalla. Tänne kokoontuneet valtiosäädyt, jotka
ovat pyytäneet minua esiintuomaan eroavalle kuningattarelle isänmaan
kiitoksen, yhtykööt kerallani julistamaan:

Kauan eläköön Kristiina, eroava kuningatar! Eläköön Ruotsinmaa!

Kanslerin sanat humahtivat kautta salin, ritarit kiskaisivat miekkansa
huotristaan ja heiluttivat niitä korkealla ilmassa, hovinaiset
viskasivat parvekkeelta tulipunaisia ruusuja, jotka putosivat
Kristiinan jalkain juureen matoksi, jota pitkin entinen kuningatar
lähti astumaan nopein askelin.

Kasvot hehkuen Kristiina kulki pää painuneena, kiihkeästi kohoilevin
povin. Hänen katseensa etsi aaltoilevasta ihmisjoukosta vain yhtä
ainoata, ja tämä ainoa kiitti häntä kumartamalla vaaleata päätään.

Kreivi Magnus, henkivartioston eversti, kaikkien kauniiden naisten
suosikki, hymyili. Ketä mahtoikaan tuo hymy koskea, kuiskuttelivat
kerkeäkieliset naiset. Vain muuan sen tiesi! Hänen katseestaan huokui
turvallisuudentunnetta ja onnea, kun hän asteli armaansa ohitse.

       *       *       *       *       *

Upsalan kaupungissa siinsi öinen taivas sinisenä, valaen kaduille ja
turuille taikahohdettaan sekä karkoittaen aavemaisen hämärän loitolle
salaisimmistakin sopukoista. Oli aika, jolloin kautta pohjoisen maan
käy valtaisa aavistus kaiken heräämisestä, kun kevät laulaa sielläkin
voitollista hymniänsä.

Linnassa helisivät janitsaarisoittokunnan säveleet. Päihtyneet
miesäänet lauloivat uudelle kuninkaalle ikivanhoja loppukertoja, joita
jo göötalaiset olivat laulaneet purjehtiessaan leveissä etelämaisissa
aluksissaan Ruotsinmaan kallioisille rannoille.

Ihmetellen seisoskelivat upsalalaiset linnan ympärillä. Ken
onneksensa pääsi vilahdukselta näkemään sisälle, kertoili siellä
nähtävistä, kuultavista, maistettavista ja haistettavista ihanuuksista
ällisteleville katsojille, jotka silkasta uteliaisuudesta painoivat
nenänsä lysyyn linnanmuuria vasten.

Uuden hallituskauden alku tapahtui hurjan menon merkeissä.

       *       *       *       *       *

Hämyisiä, piiloisia pylväskäytäviä myöten päästiin linnasta
villiintyneeseen puistoon, jossa joutsenten kimakat huudot kaikuilivat
öisin. Puiston helmassa piili salaperäisiä lampia, ja niiden kalvossa
uiskentelivat lumpeenkukat muistuttaen lumottuja kuninkaanlapsia.

Päihtyneiden vieraiden pitäessä menoaan linnassa seisoi erään
kallioluolan varjossa kaksi lujasti toisiinsa pusertunutta ihmistä.

— Kristiina, kuumasti kiitän sinua siitä, että heitit kuninkuutesi
ollaksesi vain nainen, vain rakastava nainen! Kuuletko laulua ja
soittoa? Noin juhlitaan uutta kuningasta, uskovat ihmishoukat! Meitä
näin juhlitaan, Kristiina! Vapauttamme!

— Magnus, ei noin mielettömästi! Sinä aivan rusennat minät. Muista
aina, että meillä on vielä edessämme suuri päämäärä ja että
rakkaudellemme aukeaa avara maailma, torjui Kristiina. Muista, että
vielä on voitettavanamme paljon vaikeuksia! Sinun ei kuitenkaan pidä
olla huolissasi, jöröjukka! Enhän enää ole kuningatar, jonka oikkuja
sinun on pelättävä, vaan heikko nainen, joka on liiankin suuresti tuen
tarpeessa.

Tähtien karkelosta putosi äänettömänä tähti piirtäen tulisen juovan
öisen taivaan lakeen.

— Olkoon tuo meille hyvän alun merkkinä, puhui Kristiina hiljaa.

— Sitä se on, armahin!

Silloin Kristiina painoi päänsä toisen olkapäätä vasten, ja hänen kuuma
suudelmansa oli tämän vihkimyksenhetken pyhänä sinettinä.




3.


Brysselin muurit kumahtelivat kanuunanlaukauksista.

Nukkujat heräsivät niiden kuminaan hetkeksi säikähtyen, sillä heistä jo
tuntui, että Alban herttuan verenjanoiset sotajoukot pommittivat taas
kaupunkia.

Mutta sitten he hieraisivat unet silmistään, kiskaisivat yömyssyt
päästänsä ja muistivat, että tämä aamutervehdys oli tarkoitettu Ruotsin
entiselle kuningattarelle Kristiinalle, jonka dominikaanimunkki isä
Guemes oli tänään Pyhän Mikaelin tuomiokirkossa ottava katolisen kirkon
helmaan.

Kiireesti he pukivat nutun ja housut yllensä, piittaamatta työstä,
työpajoista ja virkahuoneista tämän taivaallista! Olihan toki
riennettävä hyvissä ajoin, jos mieli nähdä suurta juhlakulkuetta, joka
oli juhlamenojen jälkeen vaeltava läpi kaupungin. Brysselin ahtailla
kaduilla tunkeili jo näin varhain suunnaton väenpaljous. Vain vanhukset
ja synnyttäjät olivat nurkuen jääneet kotiin. Kuka suinkin kynnelle
kykeni oli rientänyt kadulle juhlapukuisena tervehtimään ruotsalaista
kuningatarta.

Kaupungin toreille nelistivät ratsumiehet Utrechtista ja Nymwegestä
raskaissa panssaripaidoissansa. He olivat kyrassiereja, jotka olivat
tällä erää kuningattaren henkivartiostona.

Leveähousuiset jalkasoturit marssivat raskain askelin pitkin
brysseliläistä mukulakivitystä, kolautellen tahdikkaasti pyssyjensä
periä kumajaviin katukiviin ja laulaen flaamilaista sotalaulua.
Loisteliaat vaunut toinen toisensa jälkeen — kahdeksan ja kymmenenkin
hevosen vetäminä — ajoivat tuomiokirkon sisäänkäytävän äärelle,
espanjalaiset palvelijat levittivät kalleita mattoja kirkon portaille,
jotta ylimysten ei tarvinnut astua kivipaasille, kerjäläiset, rujot,
sokeat vanhukset, joita lapsenlapset taluttivat, tunkeutuivat
lähemmäksi, ojensivat kerjäten päähineitään ja häipyivät laskemaan
aarteitansa holvikaaren varjoon saatuaan ne täyteen kuparikolikoita.

Tuomiokirkon mahtavat kellot alkoivat kumahdella, ja toisten
kirkkojen kellot yhtyivät kuoroon. Pyhän Jaakopin kirkosta kuului
valtaisa pauhina, ja Sablonin kirkon heleät kellot kilahtelivat
vanhasta Katariinankirkosta kajahtavan malmisen kuminan lomasta.
Parvittain astelivat nunnat nopein askelin tuomiokirkkoa kohden.
Toisilla oli yllään avarat, mustat puvut, jotka pullistuivat katuja
pitkin humahtelevassa tuulessa mustina purjeina, toisilla ruskeat
kaavut, joiden valkoiset siivekkäät hilkat muistuttivat aallokon yllä
liiteleviä lokkeja.

Litteähattuisia jesuiittoja, jotka kumartelivat tervehdyksiään joka
taholle, hiiviskeli kiireisinä talojen seinämillä, paljasjalkaisia
kerjäläismunkkeja kulki ruskeissa, karvaisissa kaavuissansa, keltaiset,
palavat vahakynttilät käsissä vakavin, arvokkain askelin ja nöyrästi
painunein päin uteliaitten, riemuitsevien katsojain lomassa.

       *       *       *       *       *

Saman vanhan talon seinämällä, missä kreivi Egmont tuskin vuosisataa
aikaisemmin oli joutunut elämästä kuolemaan, nojasi seinäsyvennystä
vasten muista katsojista erillään seurue, joka jo ulkonäkönsäkin
puolesta erosi muusta rahvaasta.

Nämä viisi henkilöä, jotka seisoivat syvennyksen suojassa innokkaasti
keskustellen, saattoivat olla joko aatelisia tai sitten hovimiehiä.
Heistä kookkain, jota toiset puhuttelivat nimellä "conte", oli
noin kolmikymmenvuotias mies. Kvitteninkeltainen iho, sysimustat
säihkyvät silmät ja mustansininen tasattu parta, joka valui leveänä
espanjalaiselle kaulukselle, leimasivat hänet heti italialaiseksi.

Roomasta kotoisin oleva kreivi Sentinelli oli itse asiassa rientänyt
Brysseliin kuultuaan ruotsalaisen majesteetin tulosta ja toivoi nyt
saavansa kuningattaren hovissa joko kavaljeerina tai hovimiehenä
aseman, johon arvonsa hänet oikeutti. Taskussaan hänellä oli sinetöity
pergamenttirulla, jonka hän toivoi saavansa ojentaa Kristiinalle
tullessaan julkisesti hänelle esitellyksi. Pergamentti sisälsi hänen
pyhyytensä paavi Aleksanteri VII:n suosituskirjelmän.

— Conte Erminio, olette siis kirkon uskollinen poika, kun kuljetatte
mukananne hänen paavillisen pyhyytensä omakätistä kirjettä! puhui
tanakka, pienikasvuinen mieshenkilö kuiskaten kreiville.

Sentinellin ohuilla huulilla karehti arvoituksellinen hymy.

— Ainakin hänen pyhyytensä paavi pitää minua sellaisena! Onhan
salaisen seuramme kunnioitettava mestari opettanut meitä olemaan
viekkaita tullessamme tekemisiin vihollisten kanssa. Mutta sanonpa
teille vakavasti, ystäväni, että tästä näytelmästä on ehdottomasti
tehtävä loppu mahdollisimman pian! Katsokaahan vain, kuinka rahvas
töllistelee suljettuja kirkonovia, joista Kristiina, ruotsalainen
majesteetti, ilmestyy näkyville luultavastikin tuossa tuokiossa.
Kuningattaren nujertaminen tuntuu minusta houkuttelevalta tehtävältä,
ja Schering Rosenhane, tuon pohjoisen maan kansleri, on palkitseva
vaivani kilisevin dubloonein! Kunhan vain pääsen hänen palvelukseensa,
ystäväiseni, niin saatte nähdä, kuinka pian pohjolan jäinen neitsyt on
sulava syleilyssäni. Mutta kuulkaa — juhlamessu on lopussa, kuningatar
on tulossa!

Mikaelinkirkon molemmista torneista puhalsivat tulipunaisiin pukuihin
pukeutuneet torvensoittajat kolme mahtavaa fanfaaria.

Tuomiokirkon ovi aukeni.

Ensimmäisenä hengellinen herra loisteliaassa messukaavussansa, jonka
hohtokivin kirjottu kudos kimmelsi ja säihkyi aamuauringossa, niin
että katsojat luulivat aivan heittävänsä henkensä ihmetyksestä,
sitten kardinaali piispansauvoineen ja -päähineineen, ja vihdoin
kultakankaaseen puettujen nuorten hovipoikain kantaman katoksen alla
kuningatar Kristiina.

Hänen jalot kasvonsa, joita vaaleat, runsaat kiharat reunustivat,
olivat tänään hänen juhlapukunsa silkkiäkin valkoisemmat. Hänen päänsä
oli kumarassa, ja hän tuskin huomasikaan tervehdyksiä ja riemuhuutoja,
joita kohisi häntä vastaan joka puolelta. Kreivi Sentinelli tunkeutui
häikäilemättömänä esiin hälisevän joukon lomitse. Hänen kaidoilla
huulillaan karehti voitollinen hymy, kun hän viskasi Kristiinan
jalkain juureen heleän kukkavihon. Veripunaisia olivat ruusut, joiden
terälehdet lennähtivät kuningattaren jalkain juureen.

Tahtomattaankin tämä hetkeksi pysähtyi. Hänen katseensa liukui yli
kukkain, nauliutui pelottomasti lähemmäksi tunkeutuneen kreivin
kasvoihin. Kaksi tulista hiiltä, jotka paloivat kvitteninkeltaisissa
kasvoissa, upposi tuokioiden ajaksi Kristiinan sinisiin silmäteriin.

Sitten riisti aallehtiva kansanjoukko kreivin mukaansa. Muuan oli kyllä
huomannut italialaisen. Kreivi Magnus, kuningattaren seuralainen,
hänen henkivartiostonsa entinen eversti, tunsi kuuman punan valahtavan
poskipäillensä. Mielihalusta hän olisi syössyt iskemään maahan tuon
julkean roiston, joka oli rohkeine katseineen suorastaan ahminut
kuningatarta. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä. Eihän hän ollut
Ruotsissa, missä noudatettiin ankaria tapoja ja ankaraa kuria, vaan
Espanjan Alankomaiden pääkaupungissa.

Ilma täällä oli niin kosteata ja painostavaa, että sitä tuskin saattoi
hengittää. Ja yhtä painostavia olivat ihmisetkin. Entä kuningatar?
Hänkin oli muuttunut Brysseliin tultuaan, habsburgilaisen arkkiherttuan
kuihtuneen, sinisuonisen käden johdatettua hänet kaupungintaloon, jonka
upeat suojat oli luovutettu hänen asunnoksensa.

Saihan hän, Magnus, kyllä vielä silloin tällöin katseen noista
sinisistä silmistä, jotka toivat mieleen kotimaan keväisen taivaan,
mutta viime päivinä kuningatar oli muuttunut. Melkeinpä kreivi
rehellisyydessänsä häpesi sanoa asiaa suoraan: kuningatar oli
muukalaistunut!

       *       *       *       *       *

Laveassa kaupungintalon puistossa, joka ulottui tuntimäärien matkan
aina Senneen asti, vietti Brysselin kaupunki illalla juhlaa. Puista
riippui italialaisia paperilyhtyjä, joita peloton maailmanmatkaaja
Marco Polo oli tuonut kaukaa murjaanien maasta, piiloisista
puistikoista kaikuili huilun tai tirolilaisviulun valittavia säveleitä
kohden öistä taivasta.

Hiljakseen hiipiväin parien varjokuvat piirtyivät valaistuja
puutarhamuureja vasten silloin tällöin, kadotakseen sitten ikäänkuin
maan nieleminä.

Brabanttilaisiksi talonpoikaistytöiksi puetut hovipojat tarjoilivat
makeata, ryyditettyä muskatelliviiniä, Antwerpenin herkullisia
hunajasämpylöitä ja virvoittavaa sorbettia, juomaa, jonka Suurturkin
lähettiläs oli tuonut Brysseliin.

Tunnelma kävi vähitellen yhä huimemmaksi ja hillittömämmäksi.
Ranskalainen juovuttava viini, joka kihahteli kielellä niin
miellyttävästi, alkoi vaikuttaa. Miesten katseet kävivät rohkeammiksi
ja naisten raukeammiksi, alistuvammiksi. Eräässä kohden puistoa seisoi
kuningatar, jonka hahmo kuvastui selvästi öistä taivasta vasten.
Hänen poskipäillensä oli kohonnut vieno puna, ja hänen katseensa oli
riemullisempi kuin koko päivänä.

Kreivi Sentinelli oli polvistunut hänen eteensä painaen oikeata
kättänsä sydäntään vasten.

— Minun on tunnustettava teille, että rohkeutenne on saanut minut
hämilleni! Kristiinan ääni kaikui epävarmana sekä hiljaisena, kun hän
kääntyi polvistuneen puoleen — Pohjoisessa maassamme emme ole tottuneet
sellaiseen! Puhukaa, mikä on saanut teidät lähestymään minua?

— Mikäkö minut on siihen saanut? Ah, teidän majesteettinne kysymys käy
minuun kipeästi, sillä siitähän huokuu peittelemätöntä ivaa! Vai eikö
kuningattarista kaunein tietäisi tänään viehkeydellään ja sulollaan
vieneensä voiton kaikista Brysselin naisista?

Kun uskalsin heittäytyä teidän kuninkaallisen majesteettinne jalkain
juureen, tapahtui se vain siksi, että olin suunniltani, siksi,
että unohdin järjen äänen, jonka olisi tullut sanoa minulle: On
mielettömyyttä, että lähestyt sitä ainoata, jonka katse sivuuttaa sinut
ilman muuta! Tiedän kyllä, että mielettömyyttä se on, ja sittenkään —
en voinut muuta!

Ajatuksiinsa vaipuneena Kristiina leikitteli helmillä, jotka valuivat
kolminkertaisena ketjuna hänen valkoiselta joutsenkaulaltaan.

— Sananne ovat minulle outoja, kreivi! Kotimaassani miehet sovittavat
sanansa painavammin kuin te! Puheenne kiihkeys yllättää minut, saa
minut hämmennyksiin! En ole tottunut moisiin sanoihin. Ja sitäpaitsi
saattaa olla niin, että ryytiviini on saanut teidät kuumenemaan, ja
kun huume huomenna on haihduksissa, ette enää muistakaan maanneenne
polvillanne ruotsalaisen kuningattaren jalkain juuressa!

Kreivi Sentinelli nousi verkalleen seisomaan. Suoristautuen hän sanoi
hiljaa:

— Viidennestätoista ikävuodestani lähtien olen ollut sotilas.
Olen otellut Suurturkkia vastaan ja ollut mukana suuressa sodassa
taistelemassa unohtumatonta isäänne vastaan, jota silti pidän mitä
suurimpana sotasankarina, vaikka taistelinkin Tillyn riveissä!
Viisitoista kertaa olen haavoittunut, usean kerran miltei
kuolettavastikin. Ainoakaan haava ei kuitenkaan ole vihlaissut minua
niin kipeästi kuin teidän sananne, kuningatar! Sittenkin kykenen
puolustautumaan. Kuunnelkaa minua!

Kuukausia sitten kuulin Roomassa nimenne ensi kerran. Kuulin
kerrottavan, että Kustaa Aadolfin tytär, joka sulonsa ja kauneutensa
puolesta muistuttaa enemmän enkeliä kuin maallista olentoa, aikoisi
palata ainoaan oikeaan uskoon! Erään uutislehden puupiirroksesta näin
kuvanne, kuningatar! Kömpelön ja karkeatekoisen vain, ja kauneutenne
nyt virratessa olemukseeni tiedän, ettei se ollut näköisenne. Mutta
sittenkin — kun kuvan näin, valtasi minut tunne, jonka kaltaista en ole
kokenut milloinkaan! Sinun on nähtävä kuningatar, kajahti sielussani!
Myin tilukseni Campaninassa, pyrin hänen pyhyytensä paavin puheille ja
pyysin häneltä suosituskirjettä.

Hänen pyhyytensä on minulle sangen suosiollinen, sillä jo vuosisatain
ajan on Sentinellin suku taistellut hänen viirinsä johtamana
sotajoukkojen etummaisissa riveissä. Hän antoi minulle haluamani
kirjeen, joka minun piti henkilökohtaisesti ojentaa teille, kuningatar.
Tässä se on!

Kristiina tarttui sievästi rullalle käärittyyn pergamenttiin. Hartaana
hän kohotti paavin sinetin huulilleen ja mursi sen sitten.

Tumma puna hulmahti hänen kasvoillensa.

Kirjeessä paavi kutsui häntä luoksensa Roomaan. Hän vakuutti "sangen
rakkaalle tyttärellensä" erikoista suosiotansa ja suositteli hänelle
kreivi Sentinelliä kunniallisena kavaljeerina ja hyvänä kristittynä.
Lopuksi lähetti hän kuningattarelle kirjeellisen siunauksensa.

Sen jälkeen vaiettiin pitkään.

Yhä vain Kristiina tuijotti mietteissänsä avoimeen pergamenttirullaan,
kreivin seistessä ristityin käsivarsin hänen edessänsä, enemmän
muistuttaen kuvapatsasta kuin elävää ihmistä.

Kuningatar käänsi päänsä verkalleen häntä kohden.

— Teillä on hyvä suositus, conte Erminio, sanoi hän hiljaa. —
Henkilö, jolla on suojelijana hänen pyhyytensä, on ehdottomasti hyvä
kristitty. Ja kunniallista kavaljeeria saattaisin hyvin tarvita
hovikunnassani! Sitä tosin johtelee minulle kreivi Magnus Gabriel de
la Gardie, ruotsalaisen henkivartiostoni eversti. Hän on kuitenkin
pohjoismaalainen jöröjukka ja vielä varsin tottumaton vieraiden hovien
hovielämään.

Taas liukui hänen katseensa italialaisen norjaan olemukseen, ja hänen
puolittain ummistuneisiin silmiinsä tuli ihmeellinen hohde.

— Kuitenkin — jos hän asettuisi poikkiteloin tiellenne — on teidän
annettava hänen rauhassa murista, ettekä saa piitata asiasta sen
enempää.

Onhan hänellä hyvä sydän, mutta hän ei pysty kuosikkaaseen
keskusteluun. Hän astelee kuin sotilas eikä niinkuin hovimies, ja
katujemme mukulakivet Tukholmassa ovat hänelle rakkaammat kuin
jonkun juhlasalin parkettilattia. Olen teille suosiollinen, kreivi!
Vastaanottakaa tämä kuningattaren vakuutus, mutta kaikki on tullut
ylleni niin äärettömän valtavana — hänen rinnastansa kohosi kevyt
huokaus — että minun on ensin perehdyttävä asiaan, mietittävä tätä
kaikkea uutta. Varmaankin olisi mieluisaa lähteä teidän rinnallanne
taivaltamaan kohti Roomaa, seitsemän kukkulan kaupunkia, mutta suokaa
minulle aikaa huomiseen saakka! Silloin olen antava teille tarkan
tiedon!

— Huomiseen siis!

Intohimoisesti vei kreivi hänelle ojennetun käden huulilleen.

Kevyt väristys kävi kautta Kristiinan olemuksen, kun hän tunsi
italialaisen polttavan suudelman kädellänsä.

— Huomiseen siis, kuningattarista kaunein!

Vielä kerran hänen tulinen katseensa sivusi Kristiinaa; seuraavassa
silmänräpäyksessä pimeys nielaisi hänet helmaansa.

Kristiina siveli kädellään korkeata, marmorinvalkeata otsaansa.

— Mitä tästä kaikesta on tuleva? valitti hän hiljaa.

Puistosta kajahti pikarien kilinää ja kaukaista soittoa. Jossakin
nyyhkytti viulu hiljakseen, puun oksalla lauloi satakieli hopeanheleätä
unelmaa. Sen viserrys oli kuin hyvästijättöä.

Puistotien valkoiseen hiekkaan lankesi leveä varjo. Hänen edessään
seisoi kreivi Magnus, hänen ruotsalaisen henkivartiostonsa eversti.

Toisen silmät olivat murheelliset ja moittivat, kun hän katsoi
kuningattareen.

— Sinua jo kaivataan, Kristiina! sanoi hän hiljaa.

— Niinkö todellakin?

Hänen äänensä tuntui Magnuksesta vieraalta ja ärtyneeltä.

— Brysselin säädyt ovat toimeenpanneet tämän juhlan minun vuokseni;
olen kuningatar, johon tämä ilonpito sekä nämä kunnianosoitukset
kohdistuvat!

— Kunnianosoitukset!

Katkerana Magnus toisti tuon sanan.

— Kristiina — siitä pitäen kuin lähdimme isänmaastamme, en enää tunne
sinua entiseksi. Upsalassa sain viimeistä kertaa hyväillä sinua, siellä
siveli kätesi viimeistä kertaa hyväillen poskeani. Sanoit silloin, että
minusta tulisi matkamarsalkkasi, joka saisi jakaa suuret ja pienet
murheesi — — mutta kuinka on asianlaita tänään?

— Toistaiseksi — Luojan kiitos — ei ole esiintynyt huolia, joiden
tähden olisin tarvinnut osanottoasi. Olet muuten niin omituinen, niin
raskasmielinen, ystävä! Neuvoisinpa melkein, että etsisit mielen
lämmikettä ranskalaisesta kuohuviinistä; ehkäpä se auttaa sinua saamaan
kepeyttä, jota vailla Euroopan hoveissa kerta kaikkiaan ei tulla
toimeen.

— Eikö siis Upsalan hovi ole sinusta eurooppalainen, Kristiina? Oletko
yhden ainoan vuoden kuluessa kokonaan unohtanut isänmaasi, oletko jo
luopunut ruotsalaisuudestasikin niinkuin olet luopunut isäisi uskosta?

Kuningattaren kasvoille tuli torjuva ilme.

— Tänä iltana en mielelläni puhuisi, sinun kanssasi niistä asioista,
Magnus! Sinä et kenties kykene käsittämään, että ihmiset ovat
täällä aivan toisenlaisia kuin meidän pohjoisen maamme jäätiköillä.
Oletko Upsalassa tai Tukholmassa konsanaan nähnyt sellaista riemua
vaeltaessani kaduilla kuin Brysselin asukkaiden tervehtiessä minua
tänään?

— Onko Ruotsissa ainoakaan kulkuri tai seikkailija konsanaan uskaltanut
mitellä kuningatarta julkein katsein niinkuin tänään italialainen, joka
heitti kukkia jalkaisi juureen? Kristiina, niin tervehditään maassamme
porttoja, jotka asuvat kaupunginmuurin liepeillä!

— Magnus! Pidän kiihtymyksesi hyvänäni! Mutta kavaljeeri, joka
oli siksi kohtelias, että lähetti minulle suureksi ilokseni
ruusutervehdyksen — kuuletko, Magnus, suureksi ilokseni — on niin
korkeasäätyinen ja polveutuu siksi vanhasta aatelissuvusta, ettei
herjauksesi ylety häneen.

Tiedän, että mustasukkaisuutesi saa sinut parjaamaan häntä! Siitä
huolimatta on minun pyydettävä sinua tästä puoliin jonkun verran
varomaan sanojasi. Hänen pyhyytensä paavi on suositellut kreivi
Sentinelliä minulle mitä parhaiten. Olen päättänyt koettaa saada hänet
hovikuntaani kavaljeerikseni ja seuralaisekseni!

— Entä minä, Kristiina?

— Kreivi Magnus Gabriel muistakoon aikoinaan tekemäämme sopimusta,
jonka mukaan pidätin itselleni täyden toimintavapauden! Vaikka conte
Erminio ratsastaakin oikealla puolellani, on kaartineversti Magnuksella
silti oikeus ratsastaa vasemmalla puolellani!

— Minun on mukauduttava! Kreivin ääni soinnahti katkeralta ja
masentuneelta. — Mutta vielä on koittava päivä, Kristiina, jolloin
muistat tämän hetken ja sydäntäni viiltäneen katkeran loukkauksesi!

Raskaat kyynelhelmet valuivat hänen poskipäitään pitkin vierien hänen
kiharaiseen partaansa.

— Olen ollut mukana taisteluissa ja saanut haavoja, jotka ehkä
olisivat pusertaneet tuskanhuudon jonkun toisen huulilta; minä en
ole milloinkaan itkenyt! Tänään itken, sillä tänään minulla on haava
sydämessä, joka on kaikkina aikoina sykkinyt vain sinulle ja tulee
edelleenkin sykkimään!

Hänen sanoistaan huokui katkeruutta, kun hän jatkoi:

— Tiedän, että juuri nyt tarvitset tukeani paremmin kuin ennen
konsanaan! Ja minä tulen olemaan paikallani, voit luottaa siihen.
Antakoon Jumala sinulle sitten voimaa, jotta voittaisit pettymyksen,
jota kohden niin sokeana juokset!

Tänään sinulla ei enää liene mitään sanottavaa minulle, ja minä en
halua ratsastaa, vasemmalla puolellasi, sillä synkkä muotonihan voisi
temmata sinut taivaastasi. Hyvästi!

Lehvikössä nyyhkytti satakieli yhä. Se lauloi katkeransuloista lauluaan
lemmenhurmasta ja lemmentuskasta.

       *       *       *       *       *

Erään kaidan syrjäkadun varrella Upsalassa, siellä, missä
kuninkaallisen yliopiston kirjastot lavenevat Ylätorille päin,
oli vanha, miltei tyyten rappioitunut talorähjä, jonka omisti
kaupunginkirjuri Jens Tödering.

Kirjuria, sangen oppinutta herraa, joka piittäsi enemmän
kaikenkaltaisesta tieteestä kuin kotitalonsa huonosta kunnosta, pitivät
naapurit varsin omituisena eläjänä.

Hänen pukunsa oli enemmänkin kuin yksinkertainen, ja mitättömiä olivat
hänen ruokavelkansa kauppasaksa Uve Tensdalelle, jonka saatavat hän
kuun ensimmäisenä päivänä aina tunnollisesti suoritti, — eipä olisi
ollut syytä piitata herrasta suuriakaan, ellei olisi ollut muuatta
seikkaa, jota naapurit kelpo lailla kummastelivat.

Jens Töderingin luokse saapui — etupäässä iltaisin ja tavallisesti
joka kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina — kaulaa myöten verhoutuneita
henkilöitä, kannettiinpa kantotuoleja toisinaan aina hänen matalan
ovensa äärelle saakka.

Keitä olivat oudot vieraat, jotka niin kiirettä pitäen pujahtivat
rappeutuneeseen taloon, ja mitä varten he sinne kokoontuivat?

Eräällä naapurilla — hänen kannattajansa nimittivät häntä
kaikkitietäväksi — oli tapana tärkeän näköisenä painaa etusormensa
viinasta punottavaa nenäänsä vasten ja selittää:

— He kai manaavat siellä henkiä.

Talo oli nimittäin hautausmaan aidan vierellä, minne haudattiin niiden
ihmispoloisten ruumiit, jotka kuoltuaan joutuivat tiedonlähteiksi
tohtorinaluille ja anatomian ylioppilaille, näiden leikellessä heitä
terävine veitsineen.

Toiset taas uskoivat, että kysymyksessä oli salaista aarteiden
kaivamista, toiset epäilivät peräti alkemiaa ja kullantekoa, kolmannet
taas hillittömiä juominkeja.

Mutta oikeudenpalvelija, jota huoveilleen asian olisi pitänyt ennen
kaikkea askarruttaa, kävi vain hämilleen, jos siitä sattui tulemaan
puhetta, ja näin ollen oli kai salaperäisten vieraiden jokakuukautinen
käynti viranomaisten tiedossa, ja sellainen seikka taas on kaikkina
aikoina saanut uteliaat porvarismielet rauhoittumaan.

Yksisilmäinen yövartija lauloi taas kerran yhdeksättä tiimaa, taas
vetivät perheenemännän huolekkaat kädet turkkilaisesta verasta tehdyt
poimureunaiset uutimet talon rikkilyötyjen akkunain paikkailtujen
ruutujen eteen, kun Jens Töderingin talon vinolle ovelle kiiruhti
joukko mieshenkilöitä, joista toisilla näytti olevan kiire puikahtaa
sisälle.

He eivät vilkaisseet oikealle eivätkä liioin vasemmalle, vaan yrittivät
parhaansa mukaan kätkeytyä kohotettujen kauluksiensa ja viittojensa
huppukaulusten suojaan.

Pitkässä etehisessä seisoi jo palvelija, joka auttoi, tulokkaiden ylle
pitkät, mustat viitat, joihin kuului samanlainen huppukaulus, missä oli
vain aukot silmiä, nenää ja suuta varten.

Toisissa näistä viitoista oli mustalla pohjalla omituisia
kirjokuvioitakin, kaikenlaisia puuta myöten matavia kiemuraisia
käärmeitä sekä omituisenmuotoisia kolmioita.

Pitkä torvenpuhallus — synkeä sekä aavemainen kuten valmistelut
etehisessäkin olivat olleet — kutsui läsnäolijat leveään, matalaan
kokoussuojaan, joka laveni kellariksi hautausmaan alle.

Suojassa oli goottilainen holvikatto, ja se oli katettu kiviliuskoilla
sekä kalkittu kauttaaltaan harmaaksi.

Sen leveällä sivustalla oli pitkä, musta pöytä, jonka yli riippuvaan
pöytäliinaan oli maalattu omituisia kabbalistisia merkkejä kuten
pääkalloja, ristissä olevia luita ja Merkuriuksen käärmeitä.

Pöydällä oli kaksi seitsenhaaraista kynttilää, joissa paloi savuavia
keltaisia vahakynttilöitä; samaten mustiin verhotulla pulpetilla oli
avoin kirja, ja sen edessä vaalennut ihmisen pääkallo.

Pöydän takana istui viisi salaperäistä olentoa, joiden huppukaulukset
olivat punaista verkaa eikä mustaa, niinkuin muiden vieraiden.

Puoliympyrässä tämän pöydän äärellä — täyttäen koko suojan — oli kolme
riviä istuimia.

Ensimmäinen rivi oli matalia jakkaroita, sellaisia, joita tavallisesti
vain lapset käyttävät, toinen rivi oli nojattomia, kömpelötekoisia
lavitsoita, kolmas taas koristeellisesti veistettyjä tuoleja, joissa
oli sekä käsi- että selkänojat.

Nyt kuului tukahtuneena — paksut kiviseinät estivät äänen kuulumasta
— kaupungintornin kellon kymmenen kumeata lyöntiä, samassa
silmänräpäyksessä nousi hintelä, punaiseen huppukaulukseen verhoutunut
henkilö seisaalleen. Hän oli istunut keskimmäisenä ja soitti nyt
omituista, kiemurakoristeista hopeakelloa ryhtyen sitten puhumaan.

— Kaikkivaltiaan Mitrasjärjestön rakkaat veljet! Illuminaatit! Niin
oppipojat, kisällit kuin mestaritkin!

Maailmoiden rakennusmestari, joka lähetti valon sieluihimme ja antoi
meille vapaan tahdon, olkoon kanssanne!

Veljet, olemme kokoontuneet tänne tuomitsemaan vihollisiamme!

Kaikkivoipa Mitrasjärjestömme, jota myöskin nimitetään
illuminaattijärjestöksi, pitää ylhäisimpänä tehtävänään maailman
puhdistamisen kaikesta siitä pimeydestä ja tietämättömyydestä, jota
valtaistuimet ja kirkot aiheuttavat! Mutta jos haluamme edelleen jatkaa
tätä tietä, on meidän poistettava esteet, joita tiellemme tulee.

Sen, joka on meitä vastaan, on kaaduttava! —

Näinmuodoin kutsun veli syyttäjää lausumaan ilmoituksensa.

Jos hän voi nimittää jonkun henkilön, olkoonpa tämä mies tai nainen,
vanhus tai lapsi, joka työskentelee meitä vastaan, astukoon hän esiin!

Istuvain joukosta nousi muuan tuntematon sekä astui pöydän ääreen.

— Syytän Kristiina Vaasaa, Ruotsin valtakunnan entistä kuningatarta!

Kuulkaa sanojani:

Kieltäytyessään avioliitosta Zweibrückenin Kaarle Kustaan kanssa
Kristiina Vaasa on tehnyt asiallemme suurta vahinkoa, sillä
zweibrückeniläinen ylimys, kunnianarvoisa veljemme, on jäänyt
naimattomaksi, koska hän yhä vielä kantaa Kristiina Vaasan kuvaa
sydämessään.

Jos hän kuitenkin kuolee lapsettomana, joutuu kruunu suvun eräälle
sivuhaaralle ja näinollen raukeavat tyhjiin kaikki hänen ponnistuksensa
Euroopan valtaistuinten kaatamiseksi ja yhtenäisen Euroopan luomiseksi,
Euroopan, jossa me olemme herroja, aivan niinkuin ijäiseen valoon
menneen veljemme Henrik IV:n bourbonilaisen suunnitelmat olivat
tuomitut raukeamaan tyhjiin.

Sitäpaitsi syytän Kristiina Vaasaa eräästä toisestakin rikoksesta:

Hän on ottanut uskotuikseen jesuiittoja, jotka taistelevat mitä
ankarimmin niin hyvin meitä kuin kaikkia muitakin salaisia järjestöjä
vastaan! Hän, joka ei aikaisemmin tuntenut muuta raamattua kuin
filosofinsa, on muuttunut jumaliseksi ja on siten huonona esimerkkinä
kaikille niille, jotka näkivät ja näkevät hänessä esikuvansa. Hän
lujittaa, kirkon valtaa!

Siksi hän on ansainnut kuoleman! — Pyyhittäköön hänen nimensä elävien
riveistä niinkuin minä hajoitan tuuliin hänen kuvansa tuhan!

Puhuja vaikeni tuokioksi ottaakseen kaapunsa taskusta kokoonkäärityn
pergamenttirullan, joka osoittautui karkeatekoiseksi hiilipiirrokseksi
ja jonka hän vei seitsenhaaraisen kynttiläjalan liekkeihin.

Punaiset liekkikielekkeet nuolivat tuossa tuokiossa kuvaa, iskeytyen
tulisina kynsinä sen silmiin, otsaan ja suuhun. Hiiltyneet hiukkaset
lennähtivät hopealautaselle, jota ensimmäinen puhuja piteli varovaisena
kynttilän alla.

Hänen käsistään otti syyttäjä maljakon ja puhalsi hiiltyneeseen
pergamenttiin, niin että tuhka lensi joka puolelle. Sitten hän jatkoi:

— Niinmuodoin vaadin minä kunnianarvoisaa veli suurmestaria sanomaan
sanansa, jotta kokous sen kuulisi!

Suurmestari — sama henkilö, joka oli avannut looshikokouksen — nousi
vaivalloisesti seisaalleen ja tuki itseään molemmin käsin pöydän levyyn.

— Rakkaat veljet! Illuminaatit, niin oppipojat, kisällit kuin
mestaritkin!

Kaikki olette kuulleet veli syyttäjän sanat! Tuntemattoman veljen
pääkallon edessä hän on lausunut syytöksensä ja polttanut syytetyn
kuvan siroittaen sen tuhan tuuliin, niin ettei ainoakaan tuhkahiukkanen
enää toista tapaisi!

Kristiina Vaasa, jota jo kauan olemme katselleet epäilyksellä —
senvuoksi annoimme jo Brysselissä hänen seuralaiseksensa erään
veljen — _on_ vikapää kuolemanrangaistukseen, johon kaikkivaltiaan
veljeskuntamme kokous hänet täten tuomitsee!

Tämän kirjan kautta — hän löi oikealla kädellään pergamenttikantista
kirjaa, — joka on sinetöity Salomonin sinetillä ja joka sisältää
kaikkivoivan veljeskuntamme lait, olkoon se vannottu!

Älköön veljeskuntamme käsi kirvotko hänen yltänsä, ennenkuin hänet on
kaadettu! Jos kaikkeinrakkaimmat veljet, niin hyvin oppipojat, kisällit
kuin mestaritkin, ovat samaa mieltä, niin odotan heiltä merkkiä!

Mykkinä kaikki kolmekymmentä nousivat ja veivät kätensä kaulalleen
ikäänkuin olisivat leikanneet sen näkymättömällä veitsellä.

Taaskin puhuja soitti hopeakelloa.

— Kiitän veljiä! Kokous on päättynyt! — Pyydän kuitenkin veljiä tuomion
täytäntöönpanijaa sekä tuomaria luokseni neuvotellakseni heidän
kanssansa tähdellisistä asioista.




4.


Siellä, missä Hohensattelin ryhmyiset kalkkikiviharjanteet kallistuvat
mahtavina Innsbruckin kaupunkia kohden Tiroolissa, seisoi eräänä
heleänä kesäpäivänä vuonna 1655 eräs hintelä mieshenkilö, jonka
olemusta olisi miltei voitu sanoa kääpiömäiseksi.

Hän oli talonpoikaispuvussa, päässä hänellä oli leveälierinen
tirolilaishattu komeine teerensulkineen, ja ankarasta helteestä
huolimatta hänellä oli vaippa toisella hartiallansa.

Miehen kasvot olivat kellahtavat ja hiutuneet. Matalan otsan varjosta
nousi terävä nenä valtavana, miltei hipoen luisevia, ulkonevia
poskipäitä. Tuuheiden, ylöspäin kaartuvain kulmakarvain alla liekehti
pikimusta, luihu silmäpari tähyillen pahanilkisenä ja hiuduttavana
kesäpäivän ihanuutta.

Tämä eriskummallinen miekkonen odotti kaikesta päättäen jotakuta,
sillä tuontuostakin hän kaivoi lyhyen, vihreän nuttunsa taskusta
kallisarvoisen kellon, "Nyrnbergin munan", jolla nimellä hovikelloseppä
Vitzalter oli tuonut kellot käytäntöön Praagista.

Pikkumies astuskeli uupumattomana edestakaisin. Hänen leveästä,
pöhöttyneestä suustansa kuului käsittämätöntä muminaa, joka ei
varmastikaan ollut mitään siunausta, ja kiihtyneenä hän huitoi
lyhytsormisia käsiään. Vihdoin hän totesi, että Brandjochilta päin
lähestyi tomupilvi, ja ennen pitkää hän jo erotti miehenkin, joka
ratsasti mustalla hevosella Hohensattelin solaan. Vain jokunen
minuutti, ja ratsastaja oli ennättänyt hänen luoksensa.

Tulijan asu oli upea ja ylhäinen, mutta niin hyvin nuttu kuin
saappaatkin olivat valkean pölykerroksen peittämät — merkkinä siitä,
että hänellä oli ankara ratsastusmatka takanansa.

— Oletteko veli Jakobus Eisenlohr, keisarillisen Innsbruckin kaupungin
kaupunginkirjuri?

Kitukasvuinen otti vaieten hatun päästänsä ja yritti
kumarruksentapaista.

— Antakaa minulle siinä tapauksessa merkki ja tunnussana.

Taas kohotti kitukasvuinen oikeata kättään, painoi sen ensin matalaa
rintaansa vasten ja asetti sitten sormensa haralleen.

— Tunnussanan on kaikkien maailmoiden rakennusmestari kirjoittanut
näkeväin sydämiin, kähisi hän hiljakseen.

— Hyvä! Kuulkaa siis kunnianarvoisan mestarin käsky: Ruotsin kuningatar
Kristiina lähestyy seurueineen ja hovilaisineen keisarin kaupunkia
lausuakseen uskontunnustuksensa hampurilaiselle Luukas Holsteinille.
Tehän tiedätte, minkä vuoksi salainen veljeskuntamme on ryhtynyt
taistelemaan tuota kuninkaallista houkkaa vastaan! Vapaan ihmisyyden
hän tahtoo pusertaa pakkopaitaan, niin ettei kehitykselle jää tilaa
lainkaan. Korkea mestari on sitäpaitsi päättänyt, että hänet on
raivattava tieltä! Kuitenkin niin, ettei veljeskunnan ylle lankea
epäilyksen varjoakaan. Tuomio on pantava täytäntöön jo Innsbruckissa,
mikäli tilaisuus sallii! Oletteko ymmärtänyt?

Taas kähisi kitukasvuinen hiljaisen myöntymyksensä.

— Kuningattaren hovikuntaan on lähetetty muuan veli, jonka mielipiteet
teidän on tarkoin otettava huomioon! Hänen kanssansa voitte keskustella
kaikista tähdellisistä seikoista. Onko asia selvä!

— Olen kuullut käskynne!

— Sitten on kaikki hyvin! Matkustan nyt kuningattaren luokse, niin
ettei poissaoloni vaikuta silmiinpistävältä. Kaikkien maailmoiden
rakennusmestari suojelkoon teitä!

— Olkoon hän niin teidän kuin kaikkien muidenkin veljien kanssa!

Vieras oli jo heilauttanut itsensä ratsunsa selkään.

Kannusten painallus vain — ja hän kiiti jo sinne, mistä oli tullutkin.
Mutta kitukasvuinen kietoutui entistä paremmin vaippaansa.

— Katsotaanpa, eikö tämä kuninkaallinen vieraskäynti vihdoinkin tuota
niitä kiliseviä guldeneita, joita kirjuri Jakobus Eisenlohr niin
kipeästi tarvitsee? mumisi hän itsekseen.

       *       *       *       *       *

Innsbruckilaiset olivat kovapäistä väkeä, eikä heidän kalloihinsa juuri
tahtonut mahtua sellaista, mitä he eivät voineet käsittää. Suhtautuen
juhlimiseen vastahakoisesti he seisoskelivat nyreinä kaupungin
kaidoilla kaduilla katsellen muurareita, jotka laittoivat riemuportteja
kaikille toreille ja kadunristeyksiin ruotsalaisen majesteetin varalta.

— Maksaa taas kauniit rahat — — — ja me, kuiviin imetyt porvarit,
joudumme suorittamaan laskut, mellasti punakkana muuan kunniallinen
käsityöläismestari, joka tuli parhaillaan "Mustasta Karhusta".

— Ja mitä varten — mitä varten tämä kaikki? puuttui puheeseen muuan
rento räätäli. — Koska joku luterilainen on palannut ainoaan oikeaan
uskoon. Sehän on vain oikein ja kohtuullista eikä kaipaa minkäänlaista
palkitsemista!

— Aivan oikein, herrat! — — Mutta uskaltakaapa vain esittää
valituksianne keisarillisen hovikanslian herroille. — Kylläpä saisitte
korvillenne! Sanon sen teille — ja kaupunginkirjurina olen asioista
perillä!

— Ah — tehän siinä olettekin, herra sihteeri Eisenlohr? — Aivan oikein
— tehän sen tosiaan tiedätte! Mutta mitä tässä mahtaisi, mihinkä
voisimme ryhtyä?

— Mihinkäkö voisitte ryhtyä, kysytte!

Kaupunginkirjuri oli hypännyt ketteränä istumaan kaivon kividelfiinin
selkään ja heilutteli hämähäkkimäisen laihoja jalkojaan ilmassa.

— Kuulkaahan! Te tiedätte, että arkkiherttua toimeenpanee ylihuomenna
ruotsalaiselle kuningattarelle linnassa naamiojuhlan, josta pitäisi
tulla suurenmoinen. Kuudelle päättäväiselle miehelle kykenen hankkimaan
pääsyn juhlaan. — Kokoontukoot innsbruckilaiset sitäpaitsi juhlapaikan
porttien ääreen. Sillä aikaa kuin nuo kuusi — minä huolehdin
kyllä hyvistä naamioista — esittävät juhlasalissa vastalauseensa
kuningattaren käynnin pitkittymisen johdosta, huutavat porvarit torilla
yhteen ääneen: "Alas ruotsalainen kuningatar, hyvinvointimme hävittäjän
Kustaa Adolfin tytär!" Saatte nähdä, hyvät ihmiset, miten nopeasti hän
on matkustava matkoihinsa, tuo jäämaan neitsyt! — Ja te — te voitte
sitten tyytyväisinä hieroskella kämmeniänne, sillä eihän teidän enää
tarvitse maksella hopeaguldeneita, jotta ruotsalainen majesteetti saisi
pitää iloa kustannuksellanne!

Myöntymyksen kohinasta, näkyi, että kaupunginkirjurin tuumaan
suhtauduttiin myötämielisesti. Kuulijain ryhmä oli sillä välin niin
kasvanut, että katu oli miltei sulkeuksissa. Uteliaita työntyi
lähemmäksi yhä enemmän ja enemmän, lihamarkkinoilta tulevat
tyytymättömän näköiset vaimot jäivät seisomaan ja nyökkäilivät
myöntymystään.

— Oikeassa olette, miehet! Älkää unohtako, että ruotsalainen on
huseerannut Itävallan maassa pirun lailla. Jos kerran mieheni täytyi
antaa henkensä taistellessaan Tillyn joukoissa Kustaa Aadolfia vastaan,
ei tyttären pidä täällä juhliman. Lähteköön hän kaupungista, jolle
hänen isänsä on tuottanut niin suurta kurjuutta!

— Lähteköön hän kaupungista! innostui väkijoukko huutamaan.

— Aivan niin, ihmiskullat! — Muistakaa aina sitä, kuinka vilja on
kallistunut suuren sodan jälkeen, kuinka lihanhinnat ovat kavunneet
niin korkealle, että sunnuntainakin voitte keittää vain kuivia
maaomenoita, joita meille on tuotu Amerikan maasta. — Mutta enpä halua
kiihoittaa teitä tekoihin, joista ette itse vastaisi. Toimikaa niinkuin
hyväksi näette! Jos kuitenkin punnitsette sanojani ja miellytte niihin,
on teidän tarkoin niistä vaiettava! Mutta kaupunginkirjuri Jakobus
Eisenlohria voitte puhutella joka päivä auringonlaskun jälkeen Puukupin
kapakassa!

       *       *       *       *       *

Innsbruckin linnassa työhuoneessaan, jonne hän lyhyen käyntinsäkin
ajaksi oli koonnut latinalaisia ja kreikkalaisia klassikoita, oppineita
kirkkoisiä ja muita kirjailijoita käsittävän huomattavan kirjaston,
istui Kristiina iltapuhteella silmäillen miettiväisenä polvillansa
olevaa pergamenttia. Upsalasta lähetetty hovikuriiri oli tuonut sen
samana aamuna, ja sen sisällys oli kuningattaresta kaikesta päättäen
tärkeä, sillä hän luki sitä yhä uudelleen ja uudelleen.

 — Rakas kuningatar Kristiina, oli siihen kirjoitettu vapisevalla
 vanhuksen käsialalla, — vai saako vanha opettajasi entisten aikain
 tapaan sinutella sinua, hyvä, uljas lapseni? — Siitä pitäen kuin
 lähdit luotamme ja luovuit isäisi uskosta on kovakouraisesti käyty
 käsiksi iäkkääseen opettajaasi Johannes Matthieehen. — Älä kuitenkaan
 uskokaan vanhan opettajasi sentähden olevan sinuun vihastunut!
 Olenhan kaiken aikaa tuossa kauheassa sodassa, jonka sain elää miltei
 kauttaaltaan, alituiseen rukoillut Jumalaa yhdistämään kristikunnan!
 Ja koska raihnainen ruumiini ei enää tunnu vainoojaini mielestä heidän
 kostosuunnitelmiinsa soveliaalta, olen viime viikkoina saanut olla
 rauhassa! Mutta, sinulle he ovat aivan erikoisesti vihoissaan, hyvä,
 uljas lapseni! Ja hanhensulkani miltei kieltäytyy kirjoittamasta
 sanojani: he suunnittelevat sinulle turmiota!

 Meibom, jonka: kyllä hyvästi muistat, kertoi salaa minulle asiasta,
 hiljattain. Hän on kummallinen eläjä, mutta vilppiä hänessä ei ole.
 Kaiketi tiedät, että hän kuuluu Mitras-järjestön mahtavaan, salaiseen
 veljeskuntaan, jonka päämiehenä on Schering Rosenhane, mies, joka
 on peräti arvoton Ruotsinmaan kansleriksi! Tämä järjestö, joka on
 levinnyt kautta maailman, on nyt päättänyt perikatosi! Kaiken takana
 on Rosenhane, siitä panen harmaan pääni pantiksi!

 Meibom tuli asian johdosta pidetyn kokouksen jälkeen perin kiihtyneenä
 vaatimattomaan majaani ja ilmaisi minulle asian. Miesparan oli
 vannottava kymmenin kaamein valoin, ettei hän ilmaisisi mitään
 kokouksessa näkemästään tai kuulemastaan. Ja sinun tähtesi hän rikkoi
 valansa, Kristiina! Mietihän toki!

 Ah, ihanaa on saada lähimmäisiltään osakseen sellaista rakkautta, kuin
 sinä saat!

 Mutta, kuule minua nyt tarkoin:

 Meibom on ilmaissut minulle tämänkin. Hovikuntaasi on varmastikin
 pujahtanut vihamiehiä, jotka etsivät turmiotasi. Ole senvuoksi
 varuillasii, Kristiina, ja muista aina varoitustani! Onhan sinulla
 kylläkin Magnus luonasi, ja se rauhoittaa minua! Lausu hänelle
 sydämelliset terveiset, valvokoon hän sinua valppaasti!

 Monet hartaat terveiset sinulle itsellesi vilpittömältä ja
 uskolliselta opettajaltasi.

 Johannes Matthielta.

Raskaasti huoahtaen Kristiina laski pergamenttilehden kädestänsä.
Mikäli hänen, vanhan opettajansa sanat olivat tosia — eikä hän sitä
epäillytkään — oli hän vihollisten ympäröimä!

Mutta kuka mahtoi tahtoa hänelle pahaa? Kuka oli mies, jonka salainen
veljeskunta oli valinnut aseeksensa?

Hän muisti äkkiä varoituksen sanat, jotka kreivi Magnus oli kuukausia
sitten hänelle lausunut. Siitä pitäen hän, Kristiina, oli yhä enemmän
laiminlyönyt entistä ystäväänsä, oli kaikkina näinä pitkinä kuukausina,
tuskin suonut hänelle katsettakaan.

Italialaisen katseet paloivat paljon kuumemmin kuin hänen ruotsalaisen
ystävänsä uskolliset silmät, ja kreivi Magnuksen kyetessä sopertamaan
vain raskasmielisiä sanoja sai conte Erminion siro, tulinen puhetaito
hänen sielunsa kuumenemaan.

Conte Erminio!

Olisiko tämä lopultakin vihamies, joka vainosi hänen henkeänsä?
Kristiina tunsi sydämensä hetkeksi taukoavan lyömästä. Mutta oitis
senjälkeen hän moitiskeli itseänsä houkaksi! Olisiko hänen pyhyytensä
paavi suositellut conte Erminiota, ellei hän olisi tiennyt, että kreivi
oli vilpittömästi kiintynyt heihin molempiin? Ja eikö tuomioherra
Luukas Holstein, jolle hän oli tehnyt uuden uskontunnustuksensa,
ollutkin suuresti ylistänyt italialaista?

Ja sitten: conte Erminio _rakasti_ häntä. Rakasti häntä etelämaisen
sydämensä koko hehkulla ja intohimolla. Italialaisen rakkaus tosin
oli rohkeata, tunkeilevaa; hän, Kristiina, tunsi olevansa kuin
palvelustyttö toisin hetkin, kun hänen oli pakostakin painettava
katseensa maahan noiden hehkuvain katseiden tieltä. Ja sittenkin,
huomispäivän suurissa tanssiaisissa oli kreivi luvannut valmistaa
hänelle aivan erikoisen yllätyksen! Mikä tämä yllätys sitten mahtoi
olla?

Miettiväisenä hän nojasi päätään kättään vasten. Samassa kajahti
käytävästä miesmäisten askelten ääntä, ovet temmattiin auki, ja
kynnyksellä seisoi italialainen kreivi.

— Niin ajatuksiinsa vaipuneenako, kuningattarista kaunein?

Hieman keimailevasti Kristiina katsahti tulijaan. Tämän äänessä oli
lumoava soinnahdus, jonka tenhoa Kristiina ei milloinkaan täysin
kyennyt vastustamaan.

— Mietin yllätystä, jonka kavaljeerini on huomenna minulle luvannut!

— Ja minä olen saapunut kysymään naisista viehkeimmältä, millaisessa
naamiopuvussa hän ihanuudessa vie huomenna voiton kaikista muista
naisista?

— Se on vastoin sopimusta, conte Erminio! Tiedättehän sangen hyvin,
että se on salaisuus, jota ainoakaan nainen ei ilmaise kavaljeerillensa
ja suosikillensa. Teidän on etsittävä minut, kreivi, ja jos niin
on kuten minulle liiankin usein vakuuttelette, että askeleistani,
vartalostani, tukkani väristä voisitte tuntea minut tuhannen joukosta,
voitte huomenna todistaa sananne tosiksi!

Sentinellin tummien kulmain väliin uurtui silmänräpäyksen ajaksi
poikittainen, ärtymystä todistava ryppy. Oitis karehti hänen
suupielissään kuitenkin taas hurmaava hymy.

— Huomenna toivon voivani antaa teille todisteen siitä, että tuntisin
teidät tuhansien joukosta; sen vuoksi en ole kysynyt! Ellette
kuitenkaan etukäteen ilmaise minulle naamiopukuanne, on yllätyksen
suhteen antamani lupauksen täyttäminen käyvä minulle vaikeaksi! Sepä
vahinko, sillä olin jo iloinnut siitä niin kovin! Se olisi koroittanut
teidät tuona iltana kaikkia muita naisia korkeammalle.

Hän oli astunut niin lähelle kuningatarta, että hänen kuuma
hengityksensä hipoi tämän poskea.

— Ja siitä olisitte nähnyt, kuinka teitä rakastan, kuinka nääntyen
sydämeni teitä kaipaa!

Hämmentyneenä oli Kristiina astunut hieman tuonnemmaksi. Hän alistui
siihen, että toinen tarttui hänen käteensä vieden sen huulilleen ja
tempasi hänet sitten rajusti syleilyynsä.

— Milloinka on rakkauteni saava palkintonsa? kuiskasi hän kuumasti.

Kuningatar tahtoi vastata, mutta kykeni vain sopertamaan.

— Teidän on annettava minulle vielä aikaa! Ensin on teidän näytettävä
toteen rakkautenne!

— Näytettävä toteen!

Toisen suupieliin tuli uhmaisa ilme.

— Kuningattarellani on oikeus vaatia todisteita!

Selveten huumauksestaan hän siveli sankkaa, silkinmustaa tukkaansa.

— Unohdimme, mistä oli puhe! Tarkoituksenanne oli selittää minulle
naamiopukunne, kuningatar!

— Aivan oikein!

Kristiinan katse liukui arvioiden kreivin kvitteninkeltaisten kasvojen
yli nauliutuen tämän hehkuviin silmiin. Hänessä heräsi selittämätöntä
epäluuloa.

Minkä vuoksi toinen niin välttämättä halusi saada selville hänen
naamiopukunsa? Miksikä hänen oli saatava siitä selko näin aivan ennen
aikojaan?

Taas muistui hänen mieleensä vanhan opettajan lähettämä varoitus.

— Koska olette noin myrskyisä, herra kavaljeerini, on minun
naispoloisen kai alistuttava. Kuunnelkaa siis tarkoin;

Tulen juhlaan suursulttaanittareksi pukeutuneena. Ylläni on raskas,
kukikas viitta kiinalaisesta silkistä, ja päässäni minulla on
kahdellatoista rubiinilla kirjottu kultainen otsakoriste, johon on
kiinnitetty kasvot verhoava brabanttilainen pitsihuntu. Oletteko
käsittänyt sanani, conte Erminio?

— Täydelleen! — Ja pukunne jokaisen yksityiskohdan olen tarkoin painava
mieleeni, naisista ihanaisin!

— Entä te, herra kreivi? — — Kun nyt olen ilmaissut tämän, niin
eikö ole oikeus ja kohtuus, että kerrotte, saavutteko te sattumalta
Suurturkin puvussa?

Sentinelli hymyili jäisesti.

— Juuri se, kuningatar, kuuluu yllätykseen, jota olen huomiseksi
valmistellut. Ettekä te suinkaan olisi minulle kiitollinen, jos
ilmaisisin sen teille jo tänään.




5.


Innsbruckin linnan espanjalaisessa salissa oli huimat naamiohuvit.

Espanjalaiset hovisoittajat, joita johti maestro Juan des Ximenes,
panivat parastaan. Heidän puhaltamisesta pulleat poskensa hehkuivat
ja punottivat sulasta kiihtymyksestä ja ammatti-innosta; ja elleivät
sinipukuiset maurilaiset olisi alituiseen kantaneet heille jäähdytettyä
Falernon ja Brixenin viiniä, olisivat he — Luoja, tiesi — ennen pitkää
antaneet musiikille palttua.

Yhdeksänsataaneljäkymmentä naamioitua tungeskeli tiroolilaisen linnan
suojissa.

Ovenvartijain lukuisa joukko oli heidät laskenut, ja kolmekymmentä
keisarillista hovivirkailijaa oli heidät rekisteröinyt, niinkuin kelpo
virkamiesten tuli.

Satakahdeksankymmentä ompelijatarta, räätäliä, parturia,
kähertäjää, komedianttia ja parfymoijaa näki vaivaa vieraiden asun
viimeistelemisestä. Täällä poimuteltiin tuolla siirrettiin nappia,
toisaalla käherrettiin itsepintaisia suortuvia siroille kiharoille,
italialaiset näyttelijät hankasivat kulmakarvoja poltetuilla
mantelinsydämillä niin että silmät saivat tulisen ilmeen, parfymoijat
vihmoivat somista rubiininpunaisista lasipulloista Arabian hyviä
tuoksuja siroille naishartioille, voitelivat tuoksuvin öljyin, salvoin
ja unkarilaisin mehustein miesten partoja sekä tukkia, puhdistivat
ja leikkasivat kynsiä, kiinnittelivät avaria pitsihihoja, laittoivat
kaiken niin somaksi kuin mahdollista.

Vieraiden lomassa kuljettivat sinipukuiset maurilaispojat
virvokkeita pyörivillä pöydillä kautta salin, somiin vanhanaikaisiin
tiroolilaispukuihin puetut hovipojat kuuluttivat tarjolla olevia
juomia: makealta tuoksuvia Tiroolin ja Dalmatian viinejä,
ryydinmakuista muskatelliviiniä viheriäisestä Steiermarkista, suonissa
tulena polttavaa tokaieria kesyttömästä Unkarinmaasta, punaista
melnikeriä Böömin viljavilta viinimailta, nenässä kirpelöivää
kuohuviiniä, jota Ranskan dauphin oli lahjoittanut arkkiherttualle,
ryydein maustettua hunajaviiniä Persiasta ja Kaukaasiasta sekä
polttavankirpelää alicantea helteisestä Espanjasta.

Naamioiduilla, jotka karkeloivat linnassa huimana pyörteenä, oli puvut,
joiden hinnalla olisi voitu ravita suuren kaupungin nälkäiset enemmän
kuin vuoden päivät. Kooltaan kyyhkysenmunan suuruisina kimmelsivät
hohtokivet ja himmeästi loistelevat helmet niin hyvin miesten kuin
naistenkin pää-, rinta- ja kaulakoruissa. Upeita pitsejä, joita oli
säästelemättä käytetty kauluksiin, kaularöyhelöihin ja hihasomisteihin,
olivat sadat nyplääjättäret valmistaneet silmäinsä uhalla. Varsinkin
kolme naamioitua herätti erikoista huomiota.

Näistä ensimmäinen oli suursulttaanitar, jonka satumaisen kaunis
puku viehätti niin hyvin naisia kuin miehiä, sitten tulenpunaiseen
atlaspukuun puettu kavaljeeri, joka aivan silmiinpistävästi koetti
palvella ihanaa sulttaanitarta, ja kolmantena musta ritari suljetuin
silmikoin ja hopeakilvin, joka oli hienointa toledolaista työtä.

Parhaillaan soivat viulut erään italialaisen tanssin hivuttavaa
loppusoittoa, ja naamioidut parit käyskentelivät hengästyneinä siroin,
verkkaisin askelin pitkin peilikirkasta parkettilattiaa. Taaskin
oli tulipunainen kavaljeeri lähestynyt sulttaanitarta, vähää ennen
puoliääneen vaihdettuaan vaiteliaan mustan ritarin kanssa pari sanaa.

— Minun on puhuteltava teitä, kaunis naamio, kuiskasi hän
kuumasti sulttaanittarelle. — Kunpa saisin pyytää teitä tulemaan
puutarhapengermän takaiselle parvekkeelle! — Onhan minun toki
lunastettava sanani, jonka eilen teille annoin!

— Jonka eilen minulle annoitte? Puhutte arvoituksellisesti, outo
naamio, mutta, siitä huolimatta uskallan seurata teitä ja olen innokas
kuulemaan, mitä salaista teillä on ilmaistavananne!

Sulttaanitar laski kätensä atlaspukuisen ritarin käsivarrelle ja lähti
tämän keralla puutarhan hämäriin lehtokäytäviin.

Muiden huomaamatta musta ritari seurasi heitä. — — —

Juhlasaliin oli samaan aikaan kerääntynyt noin kuusi naamioitua
käsittävä ryhmä, joka näkyi kuiskuttelevan keskenään sitä
salamyhkäisemmin, mitä lähemmäksi kellonviisari siirtyi keskiyönhetkeä.

Parhaillaan veivät soittajat viinistä kosteille huulilleen huilujaan,
torviaan ja fagottejaan, notkeat tanssinopettajat juoksentelivat
tanssijain rivien lomassa järjestääkseen nämä suurta paimenkarkeloa
varten. Silloin syöksähti muuan hovivirkailija kauhusta kalpeana,
harpaten neljä porrasta kerrallaan, arkkiherttuan korokkeelle vieville
portaille.

Vastahakoisesti rypistellen matalaa otsaansa tuli ylin hovilakeija don
Miguel Caraffa häntä vastaan.

— Häneen on kai mennyt horna, koska hän uskaltaa töminällänsä häiritä
kaikkein korkeimpain seurustelua!

Hovivirkailija haukkoi suonenvedontapaisesti henkeään ja huitoi
epävakaisesti vasemmalla kädellään.

— Siellä — — kilpa-ajoradalla — — — ainakin tuhannen hengen — —
— suuruinen joukko, joka — — manailee kaameasti — — ruotsalaista
majesteettia!

Don Miguel Caraffa valahti kalpeaksi ja tempoi vaistomaisesti
kaulahuiviansa.

— Hän on kai erehtynyt. Alamaiset tahtovat osoittaa suosiotaan
kuningattarelle — — luultavasti!

Samassa tunkeutui äskeinen kuusihenkinen naamioitujen ryhmä tanssijain
rivien lomitse arkkiherttuan aition luokse. Sen johtajalla oli
pergamenttirulla, jota hän kohotti korkealle muiden huutaessa:

— Alas ruotsalainen kuningatar, jonka isä on hyvinvointimme murskaaja
Kustaa Aadolf!

Joukon tulo oli kaiketikin ennakolta sovittu merkki, sillä miltei
samaan aikaan kaikuivat tuhatpäisen ihmisjoukon kiroushuudot kadulta.

Vieraat valtasi sanomaton pakokauhu. Kaikki ryntäsivät oville,
kauhistuneet soittajat viskasivat soittokoneensa käsistänsä harpaten
pöytäin ja nuottijalustain ylitse espanjalaiseen saliin. Kelmeät
palvelijat, joiden otsilta valui hiki virtanaan, koettivat rauhoittaa
vallasväkeä, linnanvouti kreivi Piccolomini juosta kaahotteli
punaisena kuin kalkkuna pakenevien keskellä jaellen sekavia käskyjä.
Silloin kajahti puutarhaan vievältä ovelta äkkiä huuto — pamahtaen
kanuunankuulan lailla keskelle sekasortoa:

— Kuningatar on _murhattu_! Hän makaa verissään suurella
puutarhaparvekkeella!

Salissa huudettiin kauhusta. Pyörtyneinä vaipui naisia lattiaan, miehet
harppoivat mielettöminä pitkin huonetta, vääntelivät neuvottomina
käsiään, keisarilliset kamaripalvelijat seisoivat pelokkaita haamuja
muistuttaen seinävierillä ja vapisivat kuin haavanlehdet tuulessa.
Silloin ryntäsi turkmenilaisen kauppiaan mahtava hahmo kauhistuneen
joukon lomitse.

Hän oli kreivi Magnus Gabriel, joka nyt huusi kuuluvalla äänellä:

— Vartijat kaikille oville. Murhamies, joka on tehnyt sellaisen
tihutyön, ei saa päästä pakoon.

Leveine hartioineen häikäilemättä raivaten tiensä läpi tungoksen
hän heilautti itsensä toiselle puolen kaidetta, joka erotti
salin puutarhasta. Siellä, leikattujen taksuspensaiden ja
hiekkakiviveistosten lomassa, sametinpehmoisen nurmikon saartamana,
kohosi parvekerakennus tähtitaivasta kohden.

Sen sisältä loisti valotäpliä, jotka silloin tällöin hehkuivat
kirkkaammin sitten taas kadotakseen — tummia hahmoja, jotka kuutamossa
näyttivät kumman haaveellisilta, hiipieli kuin jättiläismuurahaisia
rakennusta ympäröivillä teillä. Nyt Magnus näki, että keisarillisen
henkilääkärin Jessenius Birkin haudankaivajakasvot silmäilivät
uteliaina puutarharakennuksen pylvässisäänkäytävästä.

Oitis oli Magnuskin ovella.

— Onko hän kuollut? huusi hän lääkärille niin kiihkeänä, että tämä
kavahti parisen askelta kauemmaksi ennenkuin ennätti malttaa mielensä.

— Hän on kuollut — saanut kaksi tikariniskua, jotka ovat lävistäneet
keuhkot ja sydämen, mutta kysymyksessä on — — —

Henkivartioston eversti oli kuullut vain lauseen ensimmäiset sanat.
Hänen rintansa ympärille pusertui äkkiä rautainen rengas, hän olisi
tahtonut huutaa tuskansa julki kuudanyön hiljaisuuteen, mutta vain
käheä voihkaisu puhkesi hänen rinnastansa.

— Kristiina! — — —

Rakennuksen ainoassa huoneessa puuhailivat ihmiset lattialla lojuvan
ruumiin ääressä.

— Tiehenne sieltä — — — tahdon itse hänet nähdä, ottaa hänet syliini —
ainakin kuolemassa! Kristiina! — Kris — —

Hämmentyneenä hän hoiperteli loitommaksi. Vainaja, joka makasi
lattialla suljetuin silmin, verhottuna turkkilaiseen, kukikkaaseen
silkkivaippaan, hiuksissa veripunaisin rubiinein kirjottu otsakoriste,
joka muistutti tukkaan takertunutta sädehtivää hyönteistä, ei ollut
kuningatar. Säännölliset, somat kasvot, jotka hän kaiketi oli nähnyt
ennenkin, mutta ei Kristiinan kasvot! — —

Hän tunsi, kuinka hänen olemuksessansa havahtui vieras tahto, jota
vastaan hän ei kyennyt taistelemaan; hänen oli levitettävä kätensä,
tahtoipa hän tahi ei.

Kellertäväin vahakynttiläin suipot liekit ja käryäväin soihtujen
savuava katku loivat kummallisia varjoja vainajan kasvoille.
Hiljaisuudessa, jonka kuoleman kita oli sylkäissyt piiloisalle
parvekkeelle, kajahti äkkiä huuto, joka kumahti kipsikoristeista
kattoa vasten torventoitotuksen tavoin. Tuo huuto oli puhjennut kreivi
Magnuksen huulilta — tämän onnellisesti hymyilevät kasvot muistuttivat
nyyhkyttävää lasta, joka odottamatta näkee äidin lähestyvän.

Sitten hän vielä tunsi, kuinka hänen otsansa peittyi vuolaisiin
hikihelmiin, hän sai vielä riipaisseeksi rintaansa, jossa sydän takoi
valtaisena väkivasarana, sitten sipaisi jättiläismäinen käsi hänen
kasvojaan ja silmiään pyyhkäisten olemattomiin kaiken, mikä häntä
ympäröi — valot, vainajan, hälisevät ihmiset, imelähkön vahantuoksun,
kiireiset askeleet — olemattomiin, niinkuin opettaja pyyhkäisee märällä
sienellä laskuesimerkin koulun taululta — — —

Herätessään ja yrittäessään avata silmiään hän tunsi niskassaan
omituista, pistävää kipua. Myöskin tuntui huone pimeältä. Mutta sitten
painui hellä käsi hänen kuumeesta palavalle otsallensa, ja tuttu, mutta
ylen kauan kaivattu ääni kuiskasi hänelle:

— Sinun on maattava hiljaa, Magnus! Et saa kiihtyä, ettet uudelleen
sairastu ilkeään hermokuumeeseen!

Silloin hän makasi hiljaa vuoteensa pehmeillä untuvapieluksilla. Ja
raoittaessaan silmiään hän näki, että vuoteen ääressä istui muuan
nainen, näki kasvot, joita saarsi kellervänkultaisen tukan ihana
runsaus.

— Kristiina!

Kaihoten Magnus ojensi molempia käsiään ikäänkuin peläten, että kaikki
oli vain unta, joka seuraavassa tuokiossa kenties jo katoaisi. Mutta
kasvot eivät kadonneet, vaan kumartuivat hänen puoleensa.

— Minulla on paljon anteeksi pyydettävää sinulta, Magnus!

Taas silitteli kuningatar hänen hehkuvia kasvojaan.

— Ottaessani italialaisen palvelukseeni olin sokaistu! Näin vain hänen
ulkomuotonsa, mutta en mustaa sielua, joka piili sen kätkössä.

— Hän tahtoi murhata sinut, Kristiina!

— Tiedän sen, Magnus. Luojan kiitos arvasin hänen hankkeensa ajoissa!
Suursulttaanittaren puvussa esiintyi kamarineitini, en minä. Poloisen
oli maksettava puvunvaihdos hengellänsä. Vastoin tarkoitustani!
Aavistinhan, että jotakin konnuutta oli tekeillä, mutta en luullut,
että luonani oli murhamies!

— Entä Sentinelli, missä hän on?

— Paennut, Magnus. Hän sekä hänen apurinsa, musta ritari, joka
murhatyön teki!

— Entä sinä, Kristiina — — —?

— Minulla on paljon anteeksipyydettävää sinulta, Magnus, sanoinhan sen
jo. Olin kiittämätön uskollisinta ystävääni kohtaan!

— Uskollisintako vain — — —?

— Ja rakkainta!

Hän kumartui painamaan hellän suudelman Magnuksen otsalle.

— Sinun on nyt tultava pian terveeksi, Magnus! Innsbruckin porvarit
eivät pidä Kustaa Aadolfin tytärtä mielisuosiolla muuriensa suojassa.
Ratsastamme ennen pitkää etelää kohden, Magnus — — rinnakkain!

— Rinnakkain!

Hän tarttui Kristiinan valkoiseen käteen ja vei sen huulilleen.

— Kuinka sinua rakastankaan, Kristiina, kuinka tahdonkaan sinua
palvella. Entä minne matkamme käy, armahin?

— Roomaan, Magnus! Roomaan!

Toinen näki Kristiinan ihanain silmäin sädehtivän riemusta ja pakotti
omat huulessakin iloiseen hymyyn. Mutta hänen sieluunsa kohosi tumma
pilvi, joka oli kuin tulevan onnettomuuden aavistus!

       *       *       *       *       *

Lähellä sirkus Maximusta, Aventinuksen ja Tiberin välissä, muinaisen
Rooman kivikummitusten saartamana, joiden katkenneet pylväät
olivat kuin pääkallon maatuneita hampaita, kohosi campaninilaisten
kivenhakkaajien ja päiväpalkkalaisten rappeutuneiden majojen lomassa
rakennus, joka ansaitsi huomiota ainakin jossain määrin, vaikka ajan
hammas kenties olikin jättänyt jälkensä myöskin siihen.

Pakanuuden aikana se mahdollisesti oli ollut kylpymaja ja saattoi
hyvinkin olla peräisin komeutta rakastavan keisarin päiviltä, sillä
sisäänkäytävän äärellä kohoavain pylväiden marmori oli vielä nytkin
valkoista ja virheetöntä.

Rakennukseen vievän pylväskäytävän kiviset patsaat olivat kylläkin
jo aikoja sitten murskaantuneet ja jo vuosisatoja sitten peittyneet
maankamaran ruskeaan multaan. Vihamielisinä tuijottivat tyhjät jalustat
toiseksi vaihtuneen maailman syksyistä upeutta.

Talossa oli jo tiesi kuinka kauan asunut muuan vanha sokea juutalainen,
jota naapurit nimittivät vain "sokeaksi Nathaniksi". Hänen todellista
nimeään ei luultavasti ainoakaan koko kaupungissa tiennyt.

Sokea Nathan ei seurustellut kenenkään kanssa, lukuunottamatta erästä
kyttyräselkäistä, hieman löylynlyömää levantiinilaista, joka hankki
juutalaiselle elintarpeet sekä veden. Kukaan ei liioin tiennyt, mistä
hän sai elatuksensa.

Olihan sokea Nathan kylläkin sangen viisas mies, kykenihän hän tähdistä
lukemaan ihmisten kohtalot ja olihan hänellä ennustamisen harvinainen
lahja, mutta lukuisat apuatarvitsevat, jotka tavallisesti iltapuhteessa
kävivät hänen syrjäisessä kodissansa, selittivät yksimielisesti, ettei
juutalainen ollut suostunut ottamaan minkäänlaista korvausta, vaikka
olikin antanut heille hyviä neuvoja.

Saapuihan taloon kylläkin ylhäisiä herroja, jotka peittelivät
kasvojansa arasti viittojensa liepeillä, aamupäivisin pysähtyi oven
eteen komeita kantotuoleja, joista nousi tarkoin hunnutettuja naisia,
ja kerran — jotkut naapurivaimot vannoivat asian todeksi, sillä he
olivat nähneet tapauksen omin silmin — noudettiin Nathan kotoaan
upeilla vaunuilla, joissa oli kardinaalin vaakuna, ja samat vaunut
toivat hänet usean tunnin kuluttua takaisin.

Keskipäivä oli tulossa.

Kylmästä vuodenajasta huolimatta — olihan uusi vuosi ovella — paistoi
aurinko kuumana Rooman kaduille.

Kaduilla ja toreilla leikittelivät vallattomat lapset, naiset
torailivat arpajaisnumeroista, pitkät sipuliniput hartioille
viskattuina kaupittelivat toskanalaiset talonpojat tavaroitansa
kivitalojen epäsiisteillä pihoilla, polvenkorkuisissa
kiiltosaappaissa ja metallisissa pyöröpäähineissä prameilevat paavin
henkivartija-soturit kolkuttelivat uneliaita juomanlaskijoita
hereille ja antoivat täyttää puiset kenttäpullonsa musteenkarvaisella
apulialaisella viinillä, jota kapakanisännät säilyttivät
umpeenneulotuissa vuohennahkasäkeissä, kunnianarvoisia pappismiehiä,
violettipukuisia apotteja ametistikoristeiset paimensormukset kaidoissa
sormissansa, mustaviittaisia ja poimupäähineisiä nunnia, kalvaita,
ylhäisennäköisiä jesuiittoja pitkissä kauhtanoissansa ja nahkahihnoin
nyöritetyin paljain jaloin vaelteli seitsemän kukkulan kaupungin
kaikilla kujilla ja kaduilla.

Tähän aikaan pysähtyi kaksi vuokrattua kantotuolia sokean Nathanin
talon eteen, ja niistä nousi huolellisesti hunnutettu nainen sekä tämän
seuralainen, vaaleapartainen kavaljeeri.

— Ovi näyttää olevan auki, kuiskasi nainen seuralaisellensa. — Mene
sinä edellä, Magnus, mutta älä ilmaise meidän kummankaan nimeä. Sillä
välin maksan minä kantajat.

Kreivi nyökkäsi.

— Mielihyvin menen edellä, Kristiina, ja noudatan tarkoin kaikkia
määräyksiäsi.

Oven avattuaan hän tunsi vastassansa kummallisen, ummehtuneen hajun,
jossa oli jotain miltei haudanomaista. Kaita käytävä, jonka seinillä
vielä näkyi muinaisroomalaisten freskojen jätteitä, vei oviaukkoon,
jota peitti musta, runsaasti kullalla kirjottu verho.

Nyt kuului sisältä raskaita, laahustavia askeleita. Sitten vedettiin
verho syrjään, ja sokea Nathan seisoi kynnyksellä. Hänen kookkaat
hartiansa olivat tuskin lainkaan kumarassa, ja yllään hänellä oli
kauhtanaa muistuttava sinipunainen silkkiviitta. Laihaa, jänteistä
kaulaa kiersi kellastunut pitsiröyhelö.

Ja tämä kaula kannatti valtavaa päätä, jonka otsa kaartui korkeana
ja jota sekasortoiset, lumivalkoiset hiussuortuvat reunustivat.
Tuuheain kulmakarvain alta kuumottivat virvaliekkeinä hohtavat sokeat
silmäterät, muistuttaen persialaisia opaaleja. Juutalaisen nenä kaartui
jyrkän otsan varjosta terävänä kuin korppikotkalla miltei peittäen
kieron, ohuen suun, ja ylähuulen varjosta häämötti kaksi kulmahammasta,
luultavastikin ainoat jäljelläolevat.

Sekasortoinen, kellahtavanvalkoinen juutalaisparta, kuopalle
painuneiden poskien kohdalta hieman kiharainen, valui pitsiröyhelölle
ja pitkän kauhtanan rinnalle. Luisevine käsineen, jotka muistuttivat
väkeviä linnunkynsiä, piteli vanhus syrjäänvetämänsä oviverhon
liepeistä. Ja sitten hän ryhtyi puhumaan.

— Jahve siunatkoon tulonne, jalo herra, niin teidän kuin
kuningattarenkin, jonka askeleet lähestyvät oveani.

Magnus tuijotti hämmästyneenä juutalaisen kivettyneitä piirteitä.
Mistä vanhus saattoi tietää hänen syntyperänsä; mistä hän tiesi, että
Kristiina oli parhaillaan tulossa hänen ovellensa.

Vielä enemmän hän hämmästyi Nathanin viitatessa ovelle, joka samassa
aukeni.

— Sieltä hän tulee, Ruotsinmaan herttainen kukka, sen miehen tytär,
jonka tahto oli suuri, mutta joka vuodatti paljon verta pyrkiessään
päämääräänsä. Alamaisin palvelijanne katsoo vieraansa erittäin
tervetulleiksi, jos suvaitsette astua halpaan majaani!

Kristiina kuiskasi seuralaisellensa kiireesti pari sanaa ruotsiksi:

— Kuka kumma onkaan ilmaissut tuumamme juutalaiselle, sillä vain sinun
kanssasihan olen siitä keskustellut paavin aikanaan mainittua Nathanin
kyvyistä?

— Ei kukaan! Kristiina, hän on näkijä, joka tietää salatut asiat,
vastasi hänelle Magnus.

Huone, johon he nyt astuivat, sai valonsa ainoastaan kattoon upotetusta
maidonvalkeasta lasilevystä. Paremmin se muistutti rihkamakauppiaan
myymälää kuin asuinhuonetta, sillä siellä oli hujanhajan huonekaluja,
kallisarvoisia seinäverhoja, madonsyömiä kirjoja, pergamenttikääröjä,
kalliita hopeaisia kynttilänjalkoja, tomuttuneita talouskaluja.

Juutalainen, joka liikkui lattialla, hujanhajan olevain esineiden
lomassa taitavasti kuin näkevä ikään, työnsi vieraillensa kaksi
pielustettua tuolia ja pyysi heitä istumaan.

Itse hän istui nahkaiselle istuimelle nojaten sen nojiin molemmin käsin
ja liikkumattomana kuin kuvapatsas.

— Olette saapuneet luokseni, keskeytti hän painostavan hiljaisuuden, —
kuullaksenne minulta, mitä tulevaisuus teille tuo helmassansa! Tiedän
sen, älkää kysykö minulta mitään. Kaikki, jotka saapuvat luokseni,
haluavat kuulla, mitä tällainen sokea vanhus näkee tulevista ajoista!
Nimenne ilmaisitte minulle jo silloin, kun palatsi Farnesessa päätitte
lähteä Nathan-vanhuksen luokse, sillä kristittyjen suuri rabbiini oli
armossaan maininnut minusta poloisesta!

Sinä, kuningatar — hänen ilmeetön äänensä kävi äkkiä liikutetuksi ja
lämpimäksi — olet vasta rikkaan elämäsi alkutaipaleessa! Näen kuitenkin
jo vihamiehiä, jotka väijyvät sinua, vieläpä nytkin, vaikka eräs
läheisiäsi heitti tähtesi henkensä. Loitolta he seuraavat vaellustasi
ja odottavat hetkeä, jolloin voivat ajokoiran tavoin syöstä jalon
hirven kimppuun. Antakaa Nathan-vanhukselle tuokion verran aikaa, niin
että hän saa silmäillä tulevaisuuden helmaan.

Oikealla kädellänsä hän siveli maidonhohtoisia silmäteriänsä, ja
hänen päänsä vaipui raskaana rintaa vastaan. Molemmat kuulijat miltei
pidättivät henkeään, jotta eivät olisi havahduttaneet näkijävanhusta.
ennen aikojaan. Vihdoinkin — lyhyet minuutit olivat tuntuneet heistä
loppumattomain tiimain pituisilta — kulki kevyt värinä kautta
juutalaisen olemuksen.

— Näen — näen, sanoi hän käheään ja hengästyneesti, — tuolla, on
suuri tori! Yö sitä saartaa, eikä taivaalla ole ainuttakaan tähteä!
Pälyileviä ihmisiä hiipii kuningattaren vaiheilla, joka on mies ja
kuitenkin nainen! Minnekä hän nyt suuntaa askeleensa?

Voi, hänen ympärillänsä on äänetöntä ja pimeätä! Nyt hän on yksinään.
Kuulen avaimen kirskahtaen kiertyvän lukossa. Kuningatar on yksinään
eikä kuitenkaan yksinään! Mutta hänen seuralaisensa ovat mykkiä ja
saavat kuningattaren kauhun valtaan. Kreivi Magnus, hän mainitsi tämän
nimen ensimäistä kertaa, — jos mielitte pelastaa, kuningattaren,
on teidän pidettävä kiirettä! Ja te pidätte kiirettä, kuningatar
_pelastuu_. Mutta jo lähenee häntä uusi turma! Varokaa kerjäläistä —
varokaa kerjäläistä! Sanon sen teille!

Kuningatar oli kavahtanut seisaalleen ja pusersi kädellään
seuralaisensa käsivartta.

Hänen katseensa oli nauliutunut puhujan huuliin. Tämän painunut rinta
kohoili sihajavina tempauksina, kylmää hikeä valui hänen otsaltaan.
Hänen suunsa kuiskasi kuulumattomia sanoja. Minuutit kuluivat, ja
sitten Nathanin vartalo kävi jäntevämmäksi. Hänen kasvoillensa liukui
havahtumisen ilme. Ollen unen ja valvetilan välimailla hän viittoili
haparoiden vasemmalla kädellänsä.

— Henki on tänään jättänyt minut, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. —
Oletteko käsittänyt, mitä se huulteni välityksellä teille ilmoitti?

Kristiina myönsi hiljaa.

— Sitten on kaikki hyvin!

Vanhus astui hapuillen kuningattaren luokse ja laski oikean kätensä
painavasti tämän vaaleille palmikoille.

— Tässä päässä on paljon sellaista tietoa, mikä tekisi miehelle
suurta, kunniaa! Paljon tietoa ja viisautta! Ja vielä kerran on
koittava hetki, jolloin naisellinen sielu on voittava sen miehekkään
rohkean hengen, joka kuningatarta vielä tällä hetkellä hallitsee.
Jehova olkoon kanssanne, kuninkaallinen majesteetti, niin teidän
kuin seuralaisennekin kanssa, jonka Jumala on johdattanut luoksenne
suojaksenne, toiseksi silmäpariksenne, kilveksenne ja miekaksenne.

Teidän on käsitettävä minut oikein. Se ainoa, joka johdattaa kaikkien
maailmoiden kohtaloita, se ainoa, joka ohjaa tomujyvänkin oikealle
paikallensa, olkoon kanssanne.

Ei, ei, älkää antako rahaa Nathan-vanhukselle, keskeytti hän, sillä
hänen herkkä korvansa oli tajunnut, että kuningatar laski pyöreälle
pöydälle muutamia kultarahoja. — Antakaa minulle sensijaan vaatimaton
sormus, joka on sormessanne — sormus sitoo minut teihin, vaikka
olisitte tuhannen penikulman päässä täältä. Niin kauan kuin elän,
tahdon olla apunanne! Menkää Jumalan kaitsemina, te molemmat!

       *       *       *       *       *

Alkoi olla puolipäivä kreivi Magnuksen astuessa Via Appialle vieville
portaille.

Rappeutuneiden kaiteiden ääressä kyhjötteli puolikasvuisia katupoikia,
päiväpalkkalaisia, jotka söivät puolisekseen parisen suolattua
sipulia huuhtoen kurkkunsa musteenpunaisella viinillä, noitia
muistuttavia kerjäläisvaimoja ja viettelevän soreita, kiehtovakatseisia
kukkaistyttöjä. Magnus kiinnitti yhtä, vähän huomiota katupoikain
huutoihin kuin ruokalevolla istuskelevain työmiesten kirouksiin.

Kerjäläisnaisille hän viskasi pari scudia, kukkatyttöihin hän ei
vilkaissutkaan. Hänellä oli varmaankin tekeillä jotain tärkeätä,
koska hän kiirehti katua pitkin niin nopein askelin ja silmäili tuon
tuostakin taskukelloaan, joka oli paavin arvokas lahja ja riippui
kultaisista ketjuista hänen kaulassaan. Pienessä kirjelipussa, jota
hän piteli oikeassa kämmenessänsä, oli varmaankin tärkeä viesti, kun
hänellä oli niin kova kiire Colosseumia kohden.

Rappeutuneen rakennuksen jättiläismäiset ääriviivat kohosivat vihdoin
heleänkultaisesta maisemasta, jota hedelmällisten viinimäkien leppoisat
kunnaat kauniisti saarsivat. Hengästyneenä silmäili hän ympärilleen.
Luojan kiitos — hän ei ollut tullut liian myöhään, sillä kantotuolia,
jonka piti täällä häntä odottaa, ei vielä edes näkynytkään.

Vielä kerran hän silitti rypistyneen kirjelipun sileäksi, vielä kerran
hän luki ne harvalukuiset rivit, jotka muuan lähetti oli edellisenä
iltana tuonut hänelle palatsiin.

 — Ruotsin kuningattaren vaaleatukkaiselle kavaljeerille! oli siihen
 kirjoitettu epäselvällä käsialalla.

 — Muuan teille tuntematon nainen — hänellä lienee oikeus
 sanoa olevansa kaunis — ilmoittaa ruotsalaisen kuningattaren
 vaaleatukkaiselle kavaljeerille odottavansa tämän huomenna
 puolenpäivän aikaan saapuvan Colosseumin luokse tärkeän asian
 vuoksi, joka ei kylläkään koske häntä, vaan hänen korkeasyntyistä
 valtijatartaan.

 Kantotuoli, jonka vaakunassa on kaksi ristiin laskettua miekkaa, on
 odottava häntä ja vievä hänet paikkaan, missä hän saa tilaisuuden
 puhutella näiden rivien lähettäjää. Jos kavaljeeri peläten
 tuntematonta naista — pohjoisen maan herrat tuntuvat olevan
 jääsydämisiä — ei saapuisi, niin tietäköön hän siten tekevänsä
 huonon palveluksen ruotsalaiselle majesteetille. Siis huomenna kello
 kahdentoista aikaan Colosseumille! — M.

Kuka mahtoikaan kirjeen kirjoittaja olla, ja mitä; tärkeätä sanottavaa
hänellä olikaan? Ehkäpä kaikki olikin loppujen lopuksi vain
viekkautta, jolla hänet houkuteltiin loukkuun? Mutta siinä tapauksessa
tuntematon nainen ei olisi noudattanut häntä kantotuolissaan ja vielä,
keskipäivällä!

Sitäpaitsi — hän, Magnus, oli kätkenyt nuttunsa suojaan pistoolin ja
tunsi olevansa varustautunut.

Samassa saapui kadunkulmauksesta raskas kantotuoli, jota neljä
jättiläismäistä neekeriä kantoi.

Kantajat, joiden puvut olivat kirkuvan sinistä sekä kullanväristä,
kangasta, laskivat taakkansa maahan sekä katselivat etsivästi
ympärillensä.

Kreivi Magnus astui lähemmäksi. Ovessa näkyi selvästi vaakuna — kaksi
ristiin laskettua miekkaa. Muuan neekereistäkin huomasi hänet nyt.
Kunnioittavasti hän astui Magnuksen luokse.

— Oletteko kreivi de la Gardie, teidän armonne? kysyi hän nöyrästi. —
Siinä tapauksessa pyydän teitä käymään tähän kantotuoliin, joka saattaa
teidät illustrissiman luokse, jatkoi hän saatuaan myöntävän eleen
vastaukseksi kysymykseensä.

Magnus painoi ikäänkuin ohimennen miehen käteen kultarahan.

— Kuka on valtijattaresi? kysäisi hän.

— Kukako valtijattaremme on?

Neekerin ilme kävi hyvin hämmästyneeksi.

— Eikö armollinen herra sitten tiedä, että tämä kantotuoli kuuluu
armolliselle rouva Marozzialle, jonka palvelijoita olemme?

Marozzialle!

Olihan Magnus täällä Roomassa kuullut tuota nimeä mainittavan
useastikin. Eikö tuo nainen ollutkin Tiberin kaupungin suurin
kurtisaani, jonka suosiosta ylimykset ylpeilivät. Mitä ihmettä
Marozzialla mahtoi olla sanottavana hänelle?

Mietteisiinsä vaipuneena hän nousi kantotuoliin, joka vei hänet
kukoistavain viinitarhain„ reheväin puistojen ja kukkaniittyjen kautta
maaseudulle erään uljaan, valkoisesta, marmorista rakennetun talon
luokse, joka sijaitsi keskellä valtavaa, puistomaista puutarhaa.

Kaksi valkopukuista hovipoikaa riensi avaamaan kantotuolin ovea ja
auttamaan häntä laskeutumaan maahan, kolmas kiiruhti hänen edellänsä
mahtaville portaille, joiden vierustoilla upeili delfiinejä esittäviä,
kummallisia veistoksia, kadoten korkeasta, valkoisesta ovesta. Oitis
hän sitten vetäisi sen molemmat puoliskot auki kutsuen vierasta sisälle.

— Suonette anteeksi, armollinen herra, jos pyydän teitä hetkisen
odottamaan, kunnes illustrissima kutsuu teidät puheillensa.

Hän viittasi raskasta samettiverhoa kohden, joka erotti huoneen
viereisestä suojasta. Magnus astui akkunan ääreen. Siellä loitolla,
keveän autereen verhossa, joka yötä ja päivää kattoi laaksoa kietoen
verhoonsa kaupungin ääriviivat, oli Rooma, oli Palazzo Farnese, oli
Kristiina!

Vain hänen tähtensä! Magnus oli noudattanut kummallista kutsua, vain
hänen tähtensä hän oli syöksynyt tähän seikkailuun.

Sisältä kuului hiljaista harpunsoittoa. Keino, joka saa veren
syöksähtämään sydämeen, kuten hänen oli tunnustettava. Mutta miten
hänen oli tulkittava musiikki, joka kaikuili häntä vastaan täällä niin
intohimoisena?

Näkymättömät kädet vetivät samettiverhon syrjään. Magnuksen katseelle
avautui huone, jossa ei ollut ainoatakaan akkunaa ja johon vain
leposohvan yllä palava veripunainen amppeli loi himmeätä valoa.

Leposohvalla loikoi nainen. Hänen vartaloaan verhosi valkoisena
valahtava silkki, ja kallein hohtokivin kirjottu otsakoriste kruunasi
hänen päätään. Huolimatta siitä, että hänen elämänsä kesäpäivät
olivatkin jo miltei ohitse, saattoi hänen kasvojansa vieläkin sanoa
kauneiksi, vaikka poskien pyöreydessä ei enää näkynytkään nuoruuden
kimmoisuutta. Hänen tizianinpunainen, sankka tukkansa, oli koottu
väljiksi kiharoiksi, joiden alta otsa loisteli alabasterinvalkoisena.

Ja tämä nainen hymyili niin tenhoavasti, että Magnuksen sydän kuumeni.
Hymyili ja ojensi hänelle valkoiset, runsain sormuksin koristellut
sormensa, jotka toinen vei kunnioittavasti huulilleen. Lumoavalla
eleellä! hän viittasi vierasta istumaan taiteellisesti veistetylle
jakkaralle leposohvan ääreen.

— Pohjoisen maan herra kavaljeeri on siis sentään siksi kohtelias, että
täyttää naisen pyynnön. Niin paljon en oikeastaan osannut odottaakaan!

— Naisen toivomus on minulle aina käsky, semminkin jos täyttämällä sen
samalla palvelen kuningatartani, jonka tähden olette käskenyt minut
luoksenne, armollinen rouva!

Marozzian kasvoille häilähti keveä varjo — silmänräpäykseksi vain —
sillä pian senjälkeen hän taas hymyili Magnukselle.

— Kas vain, on siis ollut perää siinä, että te, herra kreivi —
niin miehevän kaunis kuin varreltanne ja kasvoiltanne olettekin ja
naisille varsin mieluinen — palvelette vain valtijatartanne. Meistä
roomattarista tuntuu kavaljeerin moinen uskollisuus kuitenkin — suokaa
kova sanani minulle anteeksi — houkkamaiselta!

Älkää toki velvollisuuksianne täyttäessänne unohtako, herra kreivi,
että on muitakin kuin yksi ainoa _Kristiina_; muutoin menetätte elämän
ihanimmat riemut!

Marozzia oli noussut, ja puolittain suljettujen silmäluomien lomasta
liukui hänen katseensa polttavana yli Magnuksen olemuksen.

Hänen povensa kohoili kiivaasti, kun hän puhui edelleen:

— Te vaikenette, herra kreivi, luotte katseenne maahan? Tajuatteko
vihdoinkin, kuinka sokeana olette tähän saakka kulkenut; Haluatteko,
että Marozzia — huulteni hymyäkin pitävät Rooman kavaljeerit kullan
arvoisena, senhän tiedätte — avaa silmänne?

Hänen täyteläinen, valkoinen käsivartensa liukui esiin hihan
pitsiröyhelöstä, kietoutui Magnuksen kaulaan, veti hänen päänsä
kurtisaanin povea vasten.

— Ah, kuinka sinua rakastan, Magnus, kuinka palavasti olenkaan sinua
kaihonnut siitä pitäen kuin näin sinut paavin juhlassa ensi kerran
Kristiinan rinnalla!

Magnus oli kaiken aikaa ollut umpeassa hervottomuuden tilassa; hänestä
tuntui kuin olisi hän turhaan turvannut aistimiinsa taistellakseen
lamauttavaa painajaisunta vastaan.

Kurtisaanin nyt mainitessa Kristiinan nimen hän tunsi yhdellä, iskulla
havahtuvansa ja viilenevänsä. Kiivaasti hän vapautui Marozzian
käsivarsien puserruksesta.

— Roomattaret ja eritoten te, armollisin rouva, erehtyvät otaksuessaan
kaksimielisillä sanoillaan ja selvillä viitteillään niin nopeasti
huumaavansa pohjoisesta maastani peräisin olevan miehen.

Ellen erehdy, oli tarkoituksenanne kertoa minulle valtijatartani
koskevista asioista, donna Marozzia. Olen tullut tänne kuullakseni
noita tietoja — _yksinomaan_ noita tietoja!

— Niinkö, herra kavaljeerini?

Marozzian silmistä, leiskui vihaa.

— Kuulkaa siis — aioin niitä kertoa! Kuuletteko, sellainen aikomus
minulla oli! Mutta sydämestänne uhoava jäinen kylmyys on minut hyytänyt
— en enää tiedä, mistä teitä varoittaisin. Tiedän vain, että kuningatar
on suuressa vaarassa, sillä mahtavat viholliset työskentelevät häntä
vastaan.

Hän ei ole välttävä kohtaloaan, tuo ruotsalainen majesteetti — vahinko!

Mies, jolle tuonnottain annoin suosioni, oli mahtava herra ja kertoi
minulle tarkoin tuuman kaikki yksityiskohdat. Panin kaiken muistiin,
kunnes — — niin, kunnes kylmyytenne sai minut hämmennyksiin! _Nyt_ en
enää kykene kertomaan teille kerrassaan mitään!

Marozzian käytöstä inhoten Magnus astui loitommalle. Hänen silmissänsä
paloi suuttumuksen kirkas tuli, kun hän kääntyi toisen puoleen:

— Ette ole näinä tuokioina käyttäytynyt hienon naisen tavoin, donna
Marozzia! Jos taas uskotte voivanne kiristämällä saada minut taipumaan
puoleenne, erehdytte suuresti.

Vielä kerran teen teille erään kysymyksen: jos olette halukas
ilmaisemaan minulle, millainen vaara kuningatarta uhkaa, niin puhukaa!
Ellette, niin sallikaa minun poistua!

Marozzia nousi verkalleen leposohvalta.

Hänen silmistään, joiden alustat olivat maalatut mustiksi, loimusi
kuluttavaa tulta, ja hänen sieraimensa värisivät, kun hän nyt ylähuuli
ivallisesti koholla vastasi Magnukselle:

— Kenties olette oikeassa, herra kreivi, ja minä olen erehtynyt.
Te olette halveksinut, minua, olette työntänyt Marozzian luotanne!
Jos aikoisitte — tiedän kyllä, että niin ei ole — kertoa Rooman
kavaljeereille tästä hetkestä, niin pitäisivät nämä teitä mielettömänä,
kun olette menetellyt tällä tavoin.

Ja kuulkaa nyt tarkoin, mitä sanon. En ilmaise teille, mikä turma
kuningatarta uhkaa. Menköön hän perikatoansa kohden teidän, turhaan
tähyillessänne, mistä käsin vaara häntä uhkaa! Aion yllyttää hänen
vihollisensa panemaan kaikki voimansa liikkeelle! Sen teen! Ja minulla
on siihen valta! Kuulkaa mitä sanon, herra kreivi, minulla _on_ siihen
valta!

Ah, kuinka suuresti olenkaan iloitseva, kun hänen kuolinkellonsa
soivat Pyhän Pietarin kirkosta ja te, kreivi Magnus, luotte
murheellisena maahan siniset silmänne, joiden katse on järkähtämätön
kuin kotiseutunne järvien viileä kalvo. Kenties noista uskollisista
silmistä: virtaa kyyneleitä, ja Marozzia on naurava. Menkää nyt —
jättäkää minut! En jaksa enää sietää läsnäoloanne!

Hän viittasi ojennetuin käsin ovea kohden.

Kreivin poskille kohosi lievä puna.

— Donna Marozzia, kädenviittaustanne ei olisi tässä kaivattu! Jokainen
kavaljeeri tietää, ettei hänellä ole mitään etsittävää teidänlaisienne
luota! Salatkaa asia vain minulta, yhtykää kostonhimoisena
kuningattaren vihollisiin, ja sittenkin tulevat nämä toteamaan minut
mieheksi, joka kykenee häntä suojelemaan, mieheksi, joka on hädän
hetkellä valmis antamaan henkensäkin hänen edestänsä. Voisin vielä
sanoa teille paljonkin hienojen naisten säädyllisyydestä ja tavoista,
mutta unohdin, että olen — Italiassa!

Pää ylväästi pystyssä hän astui ovelle.

Marozzia katsoi hänen jälkeensä — pitkän kotvasen. Hänen kasvonsa
olivat raivosta vääntyneet, ja hänen oikea kätensä pusertui nyrkkiin.

— Minulleko tämä! raivosi hän. — Ruotsalaisen herra kreivin laskelmat
tulevat raukeamaan tyhjiin! Annan, apuni tuon hempeän vaaleatukkaisen
jääneitseen murskaamiseen!

       *       *       *       *       *

Oltiin juhla-aterialla, jonka paavi Aleksanteri VII antoi ruotsalaisen
kuningattaren kunniaksi.

Paavi, joka oli rakastettavaisuudellaan hurmannut Florensin naiset
ollessaan vielä kardinaali Fabio Chigi, pani tälläkin kertaa liikkeelle
säihkyvän kaunopuheisuutensa sekä älykkäisyytensä parhaansa mukaan
huvittaakseen pohjoismaista kuningatarta, jonka tietorikkaudesta
hänelle oli niin paljon kerrottu.

Rooman klassikoista oli puhe johtunut Rooman kaupunkiin.

Kristiina oli lausunut haluavansa joskus päästä näkemään öisen
kaupungin lumoa, Cirkus Maximuksen valtaisaa silhuettia, pylvästen
sekasortoa ja rappioituneita kivipalatseja.

— Rakkaan vieraani tätä toivomusta en ikävä kyllä kykene täyttämään,
niin mielelläni kuin tahtoisinkin. Vaarallista on naisen öiseen aikaan
lähteä kaupunkimme kaduille.

Niin, jos olisitte mies, uskaltaisin antaa teidän jonkun upseerini
seurassa ihailla kaupunkini ihanuutta. Naisena ette kuitenkaan missään
nimessä, voi sitä tehdä.

Nämä sanat askarruttivat Kristiinaa yhä hänen joitakuita päiviä
myöhemmin istuessaan katselemassa kaupungin vilinää huoneestaan, jossa
hänellä oli tapana työskennellä ja opiskella puolikin päivää yhteen
menoon.

Palazzo Farnesesta, missä hän asui, oli aava näköala yli seitsemän
kukkulan kaupungin. Hänessä heräsi yhä suurempi kaipuu lähteä
yölliselle kävelymatkalle kaikista varoituksista huolimatta. Mutta
kuinka?

Kreivi Magnus oli ravistanut totisena ja torjuvan näköisenä päätään,
kun hän, Kristiina, oli maininnut asiasta. Ainoakaan hänen seurueestaan
tai hovilaisistansa ei lähtisi hänen kanssansa, sen hän tiesi. Yksinään
hän ei kuitenkaan mitenkään uskaltanut lähteä seikkailemaan. Eikö
tosiaankaan?

Hänen mieleensä muistui äkkiä, että hänen vaatteidensa joukossa oli yhä
vielä ylioppilaanpuku, jota hän oli käyttänyt valepukunaan hiipiessään
vuosikausia sitten Upsalan yliopiston anatomiassakin. Se hänen oli
etsittävä vaatekirstustansa. Ylioppilaaksi pukeutuneena hän kyllä
uskaltaisi lähteä matkaan, kaiken varalta otettuaan mukaansa ladatun
italialaisen pistoolin. Näin ei öisen kaupungin tenho sittenkään jäisi
häneltä näkemättä!

Oli illan kuudes tunti Kristiinan antaessa kamarineidollensa vapautta.

— Selailen vielä hiukan kirjojani, sanoi hän sivumennen, — ja sitten
menen oitis makuulle. Voit vielä valmistaa minulle illallisen ja
sitten saat lähteä. Tiedän kyllä, että kernaasti joskus viettäisit
iltaa maanmiestesi seurassa. Lähellä sikstiiniläistä kappelia, pitää
kapakoitsija Ihering ravintolaa, minne Roomassa asuvat alamaiseni
kokoontuvat tarinoimaan ja tanssimaan. Tuossa on sinulle kultaraha;
pidä hauskaa omalla tavallasi!

Palvelijatar kiitti suutelemalla valtijattarensa kättä.

Hän punastui ilosta, sillä vieraassa, oudossa kaupungissa hän tunsi
itsensä perin yksinäiseksi.

Kello kahdeksan tienoilla, kaupungin satalukuisten temppelien kellojen
kutsuessa uskovaisia iltamessuun astui mahtavan renesanssipalatsin
sivuportista sorea nuori ylioppilas, jolla oli yllään sievä saksalainen
puku. Kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, kenenkään päähän
ei olisi pälkähtänytkään, että ruotsalainen majesteetti piili noin
poikamaisessa asussa.

Eikö kukaan tosiaankaan?

Neljää kerjäläistä, jotka oleilivat palatsin lähettyvillä hyvän matkan
päässä toisistaan, kiinnosti tulija kaikesta päättäen koko lailla, joka
tapauksessa lähti kaksi raajarikkoa johtajansa vihellyksen kuultuaan
seuraamaan ylioppilasta niin nopeaan kuin rujot jäsenet suinkin
sallivat. Ja ihmeellistä, mitä kauemmaksi he pääsivät, sitä nopeammiksi
heidän askeleensa kävivät ja vähäisemmäksi heidän onnahtelunsa.

Kristiina, joka ei huomannut tästä kaikesta kerrassaan mitään, nautti
kauan kaihotusta vapaudestaan täysin siemauksin. Hänestä tuntui miltei
samalta kuin lapsuusaikoina, kun hän oli vastoin pitkäpiimäisten
opettajainsa toivomusta kavunnut mitä hurjimpain ratsujen selkään,
ammuskellut isänsä aseenkantajain keralla kaari pyssyllä ja
temmannut arvon Meibomilta kerran tekotukan päästä voitettuaan hänet
filosofisessa väittelyssä.

Aurinko laski aaltojen syliin hehkuvana ja nopeasti niinkuin se
nouseekin etelän mailla. Siellä, missä äsken oli ollut täysi päivä,
vallitsi äkkiä tähtinen yö. Janoisin katsein kuningatar joi lumoavaa
maisemaa, joka levisi hänen eteensä.

Ravintoloista ja kapakoista kaikui venetsialaisten viulujen
surunvoittoista soittoa, sointuvat miesäänet lauloivat haavemielistä
laulua.

Tummasilmäiset immet nojailivat kaidoilla kujilla seinävieriin
tarinoiden päivänpaahtamain nerviläisten kalastajaan kanssa, uutterat
käsityöläiset tekivät vielä valmistuksiaan seuraavan päivän töitä
varten ennenkuin sulkivat työpajansa ja menivät lähimpään osteriaan
pelaamaan moraa sekä juomaan pikarillisen viiniä.

Hämärissä porttikäytävissä hiiviskeli pälyileviä kerjäläisiä, jotka
tilaisuuden tullen ryntäsivät uhriensa kimppuun hellittämättä ennenkuin
olivat "Kristuksen laupeuden tähden" saaneet kerjätyksi pari scudia.
Kaksi heitukkaa, jotka keskustelivat naamioidun kavaljeerin kanssa,
nauroi lyhyeen ja katkonaisesti niin että sivullista aivan hyyti;
kadulla olevassa kuopassa lojui päihtynyt mies sätkytellen käsiään sekä
jalkojaan.

Aikomattaan Kristiina oli joutunut yhä loitommalle vilkasliiikkeisiltä
kaduilta. Etäällä hän jo näki Tiberin hopeanhohtoisen vyön, jonka
reunoille saakka "alakaupunki" levisi. Silloin häh tunsi hihaansa
tartuttavan. Kääntyessään katsomaan hän näki hampaattomat, likaiset
kerjäläiskasvot, joiden omistaja viittoi likaisella kädellään
talorivejä kohden.

— Älkää menikö sinne, armollinen herra! Noissa taloissa väijyy kuolema!
Kauhea rutto nousee Campaninan soista, ja sen, johon se iskee okansa,
on kuoltava samalla hetkellä!

Vastenmielisyyttä tuntien Kristiina riuhtasihe vapaaksi, avasi
kukkaronsa ja heitti tungettelijan jalkojen juureen kultarahan.
Kerjäläinen kiitti viitaten sinne päin, mistä Kristiina oli tullut.

— Jos armollinen herra haluaisi sattumalta nähdä sellaista, mikä
ei Roomassa ole tuttua kaikille, ryhtyy Beppo kymmentä kultarahaa
vastaan kernaasti opastamaan häntä Cirkus Maximukseen, Colosseumiin ja
katakombeihin. Beppo voisi juosta edellä, niin ettei armollinen herran
tarvitse hävetä. Ah, mikäpä onkaan kauniimpaa kuin kuutamoyö Cirkus
Maximuksessa, jatkoi hän kasvojensa vetäytyessä omituiseen virneeseen.

Kuningatar mietti asiaa. Miehen tarjous oli hänen toiveittensa
mukainen. Kuitenkin piili siinä jotakin, mikä ehkäisi häntä. Vaikka
mies kuuluikin Roomaa kansoittaviin tuhansiin kerjäläisiin, oli
hänen ulkomuotonsa sittenkin erikoisen kaamea. Mutta olihan hän itse
ehdottanut, että menisi edellä, niin ettei hänestä olisi haittaa?
Mitään vaaraa ei kaiketi ollut tarjolla, kun hän, Kristiina, kerran
esiintyi miehenä, ja olihan hänellä sitäpaitsi taskussansa ladattu
pistooli.

Seikkailu kutsui! Ja se ratkaisi asian!

— Otan tarjouksesi vastaan, kääntyi hän sanomaan kerjäläiselle. — Tässä
on sinulle viisi kultarahaa käsirahaksi! Sinun on kuitenkin oltava
hyvä opas ja näytettävä minulle kaikki katsomisen arvoinen! Oletko
ymmärtänyt?

Kerjäläinen hyppäsi tasajalkaa ja heitti kuhmuisen hattunsa ilmaan
siepaten sen sitten taitavasti lennosta.

— Ymmärsin, kaiken mainiosti, armollinen herra! Suvaitsetteko nyt
seurata minua!

Varjon kaltaisena hän hiiviskeli pitkin katua mainiten kaikkien
rakennusten nimet.

— Piazza del Monte Cavallo — Porta Pia — Fontana di Trevi — San
Giovanni di Fiorentin palatsi, jos teidän armonne suvaitsee! Piazza
Colonna — Fontana di Trevi — Antoniuksen pylväät, armollinen herra!

Varokaa, nousemme nyt noita portaita, ja kääntykää sitten vasemmalle,
Ponte San Sistolle päin! Oitis olemme perillä! Erotatteko tuota hämärää
rakennusta tuolla uinuvain viinimäkien keskellä. Se on päämäärämme.
Menen edellä kolkuttamaan Hettoren valveille, jotta hän avaa meille
portin sekä varustaa meidät soihduilla. Se maksaa teille toiset viisi
kultarahaa, armollinen herra!

Kristiina antoi hänelle rahat. Pitkin, harppauksin kerjäläinen
riensi menemään, ja ennenkuin Kristiina oli ennättänyt talon luokse,
näki hän oppaansa jo keskustelevan kuiskaten terään harmaahapsisen,
yrmeän näköisen miehen kanssa, joka ravisti parisen kertaa päätään
tarmokkaasti. Hänen tullessaan lähemmäksi miehet hämmentyneinä
vaikenivat.

— Hän ei ensin oikein tahtonut, tuo Hettore, ryhtyi kerjäläinen taas
puhumaan, — hän pelkää menettävänsä yöunensa. Minun täytyi luvata
hänelle, että emme viivy kovin kauan. Puoliyö on kohta käsissä.
Suvaitkaa seurata minua!

Talon isäntä oli noutanut kaksi palavaa soihtua ja kulki nyt
yrmeänä edellä. Hän pysähtyi raudoitetun, oven eteen, joka sijaitsi
viiniköynnösten kiertämässä kiviholvissa, avain kirahti lukossa, ja
sitten avautui heidän eteensä hämärä, musta aukko, josta kuluneet
portaat veivät maan alle. Kerjäläinen astui ovesta ensimmäisenä.

— Armollinen herra, menen edellä, näyttääkseni teille valoa. Olkaa
varovainen, sillä porrasaskelmat ovat kuluneet liukkaiksi! Muistakaa
varoa askeleitanne! Teidän on pysyteltävä paremmin vasemmalla puolen;
tässä kohden tekee porraskäytävä mutkan! Vielä kaksi porrasta, ja
olemme perillä, teidän armonne! Näette katakombit! Hän kohotti
soihtuaan korkealle.

Seinävierillä seisoi, istui, kyyristeli ja lojui mitä erilaisimmissa
asennoissa, miehiä, naisia, Vanhuksia ja lapsia. Ruumiit eivät olleet
lahonneita, muumiomaisesti käpristyneitä vain ja niiden kasvot olivat
kuivettuneet nahkaa muistuttaviksi.

Soihtujen lepattavan valon luodessa kammioon epämääräistä, häipyvää
valonkajastetta ne näyttivät ivallisen vääntyneiltä, kaamean eläviltä,
ikäänkuin olisivat ne peittelemättä ivaansa katsoneet edessään seisovia
ihmislapsia.

— Uskoisiko armollinen herra minulle nyt hetkeksi soihtunsa, sillä
meidän on mentävä kaitaan käytävään, jota pitkin pääsemme kulkemaan
vain ryömimällä.

Vasemmalle, teidän armonne, seuratkaa minua tarkoin. Suovathan molemmat
soihdut teille riittävästi valoa? Ja nyt — —

Äkkiä katosi molempain soihtujen valo kuin maan nielemänä. Samassa
silmänräpäyksessä Kristiina kuuli kolauksen, joka muistutti sulkeutuvan
oven pamahdusta. Vielä saattoi hän kuulla kiireesti poistuvain askelten
äänen.

Kaikki kävi niin yllättämällä, ettei kuningatar ensimmältä oikein
tajunnutkaan, mitä oli tapahtunut.

Asemansa kaameus ja toivottomuus selveni hänelle vasta vähitellen.

Voimakkaat viholliset, jotka vihassansa vainosivat häntä, olivat
ovelasti saaneet hänet valtoihinsa. Vankina kenties umpeen
luhistuneessa sivukäytävässä katakombeissa, joita vanhan kaupungin
alla oli kilometrimäärin, oli hänen kohtalonsa ihmissilmin katsoen
ratkaistu. Päiväkausia hän saisi harhailla pimeissä hautakäytävissä,
kunnes hän kykenisi yhä huonommin ja huonommin vastustamaan paikan
kauhuja. Lopulta hän vaipuisi horroksiin unohtaen nälänkin, joka oli
kalvava häntä lakkaamatta.

Entä Magnus? Ah, ensi päivinä tämä varmastikin panisi liikkeelle
taivaan ja maan. Paavin käskyläiset samoaisivat kaupungin joka kolkan,
kaikki sopet tutkittaisiin, viattomia vangittaisiin, epäiltyinä heitä
kidutettaisiin ja lopulta heidät — — vapautettaisiin.

Magnus-parka!

Hänen surunsa, olisi vilpitöntä, sen Kristiina tiesi. Kuinka usein hän
olikaan leikitellyt Magnuksella, oikutellut hänelle! Huolimatta siitä,
että tämä oli uskollisista uskollisin, huolimatta siitä, että hän,
Kristiina, rakasti Magnusta! Hän tunsi, kuinka kyyneleet herahtivat
hänen silmiinsä, kuinka hänen sisimmässään havahtui sanomaton kaipaus
kuulla Magnuksen äänen lämpöistä kaikua, nähdä hänen hyväin silmäinsä
uskollista katsetta.

— Magnus!

Kristiinan huuto kajahti holvissa tukahtuen sen ahtaisiin seiniin.
Jossakin karisi muurilaastia seinistä, hienoa hiekkaa, valui
rasahdellen maahan, etäällä vinkaisi rotta. Toiset rotat vastasivat.

Kristiina tunsi sanomattoman elämäntahdon havahtuvan yhdellä iskulla
sisimmässänsä. Sen miehen tähden, jota hän tänä ahdingon hetkenä tajusi
rakastavansa niin äärettömästi ettei ainoatakaan muuta konsanaan,
täytyi hänen tehdä kaikkensa pelastaakseen maanalaisesta vankilastansa.
Ehkäpä hänen onnistuisi seiniä pitkin hapuilemalla päästä käytävän
suulle, ja ehkäpä hän huutamalla saisi ihmisiä rientämään apuun!

Hän laskeutui polviensa varaan, jotta ei loukkaisi itseään
ryömiessään takaisin ahtaaseen solaan. Oikealla kädellään hän hapuili
korkeata seinää ponnistaen sen johdolla eteenpäin. Sitten hän tunsi
kompastuvansa johonkin, mikä liukui poikittain hänen tiellensä. Hän
luiskahti, hapuili tukea ja kaatui saaden ankaran täräyksen.

Kotvan aikaa hän makasi paikallaan huumaantuneena, sitten hän hieman
kohottautui, hapuili kädellään ympärilleen. Kirkaisten hän kavahti
poispäin — hänen kätensä oli osunut kuivettuneisiin vainajankasvoihin.

       *       *       *       *       *

Kun kreivi Magnus illalla — iltapäivän hän oli viettänyt Englannin
lähettilään luona, — saapui palatsiin, pyrki hän kuningattaren puheille.

Koska kamarirouva oli saanut vapautta, oli hänen odotettava pitkään,
ennenkuin toinen palvelijatar tuli ilmoittamaan hänelle mitään.

— Valtijatarta ei ole linnassa, mutta hän ei ole myöskään ilmoittanut,
minnekä hän on lähtenyt!

Hämmästyneenä Magnus kuuli uutisen.

Kristiina oli poistunut kotoa, vaikka paavi oli erikoisesti varoittanut
häntä yöaikaan astumasta kaupungin kaduille. Asia oli perin kummallinen!

Eikä kukaan tiennyt mitään kuningattaren lähdöstä?

Se oli vieläkin kummallisempaa!

Niin kiireesti kuin suinkin Magnus riensi avaralle torille ja
puhutteli ensimmäistä kerjäläistä, jonka tapasi nojaamasta, erääseen
madonnanpatsaaseen.

Eikö tämä ollut nähnyt ylhäistä naista, joka oli jonkun aikaa sitten
lähtenyt palatsista.

Ruvettunut kerjäläinen, ummisti viekkaasti toisen silmänsä sekä vastasi
jotakin ylimalkaista.

Ei hän mitään osannut muistella, sillä hän oli hieman heikkopäinen ja
ajattelisi asiaa ainoastaan siinä tapauksessa, että armollinen herra
lupaa hänelle kuusi kultarahaa.

Magnus oivalsi asian.

Hän otti kukkarostansa neljä kultarahaa ja piteli niitä kerjäläisen
avoimen silmän edessä.

— Nämä neljä kultakolikkoa saat pitää, jos vastaat minulle. Saat
sitäpaitsi vielä kymmenen, jos autat minua löytämään naisen, sillä
luulen, että hänet on väkivalloin laahattu jonnekin.

Mies kävi oitis puheliaaksi.

— Osuitte miltei asian ytimeen, armollinen herra! Tosin ei palatsin
sivuportista noin tunti sitten tullut henkilö ollut mikään nainen, vaan
sievännäköinen vaaleatukkainen ylioppilas.

Voisin kuitenkin panna pääni pantiksi siitä, että nuorukainen oli sama
naishenkilö, jota etsitte. Ja tätä mieltä olivat minua paitsi myöskin
Beppo, Jacopo ja Sardi, jotka lähtivät hiipimään nuoren herran jäljessä!

Minusta tuntuu siltä, että joku muukalainen oli yllyttänyt heidät
käymään nuorukaisen kimppuun. Minne tämä vaelsi, en parhaimmalla
tahdollanikaan kykene sanomaan, sillä näin vain, että hän kääntyi
kulmauksesta.

Aprikoivana Magnus laski käsivartensa ristiin.

Olisiko Kristiina tosiaankin lähtenyt palatsista mieheksi pukeutuneena!

Ja minnekä?

Samassa hänen mieleensä juolahti keskustelu, joka kuningattarella oli
hiljattain ollut paavin kanssa.

Eikö paavi ollutkin johdattanut tuuman hänen mieleensä sanoessaan:

— Niin, jos olisitte mies, voisitte uskaltaa lähteä yöaikaan
kaupunkimme kaduille!

Ja Kristiina — olihan hän jo Upsalassa useamminkin kuin kerran
pukeutunut mieheksi mennessään yliopiston julkisille luennoille, joihin
naiset eivät päässeet.

Ja juutalaisvanhuksen varoittavat sanat muistuivat hänen mieleensä:

— Näen suuren torin, oli tämä sanonut. — Yö saartaa, sitä. Pälyileviä
ihmisiä hiiviskelee kuningattaren kintereillä, joka on mies ja
sittenkin nainen! Minne käy hänen tiensä?

Voi, hänen ympärillänsä on äänetöntä ja pimeätä! Nyt hän on yksinään!
Kuulen avaimen kirskahtaen kiertyvän lukossa. Kuningatar on yksinään —
eikä hän kuitenkaan ole yksinään! Mutta hänen seuralaisensa ovat mykkiä
ja kauhistavat kuningatarta.

Kreivi Magnus, jos mielitte pelastaa kuningattaren, on teidän pidettävä
kiirettä!

Niin oli sokea Nathan puhunut aikoinaan. Ah, olihan hän pannut merkille
vanhuksen sanat! Mutta kuka pystyi tulkitsemaan niiden hämärän
sisällön? — Kerjäläinen, joka pelkäsi jäävänsä kolikoittansa, yskäisi.

— Jos teidän armonne suvaitsisi vielä käyttää kaksikymmentä kultarahaa
— hänen äänensä painui araksi kuiskeeksi — jättäen ennen kaikkea
asian ilmoittamatta paavin poliisikunnalle, luulisin kyllä löytäväni
rouvashenkilön.

Toverini auttaisivat minua, mutta kaksikymmentä kultakolikkoa siihen
kyllä menisi, lisäsi hän epäröiden.

Kreivi Magnus nyökkäsi suostumustaan.

— Tulkaa siinä tapauksessa mukaan, armollinen herra!

Kerjäläinen tarttui rohkeasti hänen käsivarteensa, ja hän salli sen
tapahtua.

Eräässä kadunkulmauksessa hänen seuralaisensa vihelsi kummallisen
pitkään — kaameannäköinen jalkapuoli olento seisoi seuraavassa
silmänräpäyksessä heidän edessään kuin taivaasta tipahtaneena.

Ammattiveljet vaihtoivat parisen sanaa — nopeaan ja hämmentävästi
elehtien.

— Hän on mennyt etelänpuoleiseen kaupunginosaan, huokasi kerjäläinen. —
Taipaleesta tulee pitkä. Beppo kuljetti häntä!

Matkaa jatkettiin mutkikkaita kujia pitkin.

Taaskin kerjäläinen vihelsi äskeiseen omituiseen tapaansa, taaskin
ilmestyi lähimmän piiloisan porttikäytävän varjosta olento, joka oli
lihaa ja verta. Pimeydessä välähteli katkonaisia sanoja.

Tässä se koira häntä puhutteli, armollinen herra!

Piazza del Monte Cavallo!

Känsäinen, luiseva käsi viittaa nurkan toiselle puolen.

Porta Pia! Fontana di Trevi! Piazza Colonna!

Hiisi vieköön, mies on raahannut Itänet Tiberin ylitse! Antoniuksen
patsaat! Varokaa kuluneita portaita, armollinen herra!

Ponte San Sisto!

Uusi vihellys! Risainen ryysykimppu, joka ei lainkaan muistuta
ihmisolentoa, ryömii esiin, kähisee _yhden ainoan_ sanan!

Yhden ainoan sanan vain, mutta se saa kerjäläisenkin hätkähtämään.

— Teidän on rohkaistava mielenne, armollinen herra, ette saa menettää
malttianne, ette saa ajatella pahaa Rooman kerjäläisistä, vaikka
näistä yksi onkin peto — donna, jota etsitte, armollinen herra, on
katakombeissa!

— Missä?

— Katakombeissa, joihin ensimmäiset kristityt hautasivat vainajansa!

Magnus tuntee herpaisevan kauhuntunnun hiipivän jäseniinsä, hänen
sormensa pusertuvat niin lujasti kerjäläisen oikeaan olkapäähän, että
tämä kiljaisee kuin koira, jota on polkaistu.

— Lieneeköhän hän vielä hengissä meidän ennättäessämme sinne? sanoo hän
käheästi.

— Suokoon madonna hänelle voimaa kestämään manalan kauhuja!

Kerjäläinen ristii arkana silmänsä.

— Mutta meidän on riennettävä, armollinen herra, silmänräpäyksenkin
viivyttely merkitsee hänelle kuolemaa!

Kapakanisäntä Hettore murahtelee ja manailee Magnuksen ja kerjäläisen
kotvasta myöhemmin kolkuttaessa hänet hereille. Murahtelee, manailee ja
valehtelee.

Vannoo kaikkien pyhimysten ja de Campo Santon madonnan kautta, ettei
hän ole nähnytkään mitään nuorta herraa sekä kerjäläistä.

Vannoskelee näin vielä, vaikka kreivi uhkailee häntä hirsipuulla, ja
käy epävarmaksi vasta nähdessään toisen kämmenellä kolme kultarahaa.

Vihdoin hän saa ilmaisseeksi, että hän kylläkin päästi molemmat
katakombeihin, mutta muistelee vain kerjäläisen palanneen tuomaan
hänelle avainta.

Murahtelee yhä vieläkin, mutta avaa lopulta katakombeihin vievän oven
ja sytyttää kaksi soihtua.

Homeen ja lahoamisen katku uhoaa heitä vastaan.

Magnus tahtoisi syöksähtää ensimmäisenä, mutta kerjäläinen pidättää
häntä.

— Ette saa kiirehtiä noin, armollinen herra. Portaat ovat liukkaat ja
soihtumme voivat sammua liiankin helposti.

He ovat perillä.

Vainajien luut, pääkallot, jotka aikoinaan vaipuivat filosofisesti
omistajiensa olkia vasten, silmäilevät rauhanhäiritsijöitä oudon
vilkuilevin katsein, tervehtivät maan päältä tulevia.

— Kristiina!

Jättiläispommin lailla kiirii huuto pitkin kajahtelevia käytäviä ja
pamahtaa pääkalloihin niin että näiden hammasrivit loksahtavat kauhusta
toisiaan vasten.

— Kristiina!

Punasilmäinen rotta vinkaisee jossakin sopessa vastauksen.
Jalka hapuilee karstaantuneessa homekerroksessa, jähmettyneissä
lahoamisjätteissä.

— Jos tahdotte etsiä häntä, on meneteltävä varovaisesti! Kaikki
käytävät on meidän tarkastettava, kaikkia sivukäytäviä on meidän
valaistava.

— Kristiina!

Magnuksen äänen kaiku kiirii taas toivottomana pitkin holvien seinämiä.

Pelästynyt rotta vinkaisee taaskin!

Hauraita luita murskaantuu heidän kantapäittensä alla.

— Varokaa, teidän on kumarruttava, armollinen herra. Tässä on käytävä,
jota pitkin tuskin pääsee kulkemaan. Kirottua! Soihdut käryävät, niin
että silmistä vuotaa vesi kuin viimeisellä tuomiolla.

Santa Madonna! Tuolla hän makaa, hän, jota etsimme! Jumala paratkoon,
nainen hän on, sillä vaaleat hiukset valuvat hänen harteillensa!
Ei noin rajusti, armollinen herra! Kyllä hän on elossa — hän on
vain pyörtynyt! Mutta ellette menettele varovaisemmin donnaa
virvoitellessanne, katkeaa hänen elämänlankansa käsissänne!

Magnus oli kohottanut Kristiinan pään syliinsä ja silitteli hyväillen
hänen hiuksiansa.

— Armahin!

Hänen huulensa sopersivat kuumasti Kristiinan nimeä.

Rajuin, anelevin suudelmin hän peitti tämän otsan ja huulet.

— Herää, herää, ainokaiseni! kuiskaili hän rukoilevasti ja pelokkaasti.
— Elämäni on hukassa, ellet sinä elä!

Ja todellakin!

Hänen kuuma lempensä voitti kuoleman hyisen kouristuksen, joka tänä
yönä oli tavoittanut Kristiinan sydäntä.

Kristiina avasi silmänsä.

— Missä olen? kuiskasi hän.

— Sylissäni! riemuitsi Magnus. — Meidän on riennettävä pois täältä.
Elämä kutsuu!

Colosseumin varjossa seisoi toisiinsa puristuneina kaksi ihmistä.
Mykkinä sekä liikutettuina he katselivat tähtitaivaan ihanaa kantta,
joka muodosti valtavan rakennuksen ikuisesti saavuttamattoman
holvikaton.

— Ikuinen kuin taivas on rakkauteni sinuun, sanoi Magnus hiljaa.

Unelmoiden kallisti Kristiina silloin päänsä hänen rintaansa vasten.

Hitaasti ja verkalleen levisi taivaalle aamua ennustavan ruskon
ensimmäinen hauras hohto, ja sen valossa havahtuivat aavemaiset
jumalten patsaat ihanaan elämään. Iäisen rakkauden jumala hymyili
villiviinin saartamasta nurkkauksestansa hellän suojelevasti ja samalla
houkuttelevasti molemmille ihmislapsille. Loitolla lauloi riemuitseva
paimenhuilu tervehdystä havahtuvalle auringolle!




6.


Kesällä vuonna 1665 vallitsi suorastaan harvinainen, sietämätön helle.

Vilja kuivui pelloille, linnut vaikenivat uupumuksesta ja janosta.

Janoava maa repeili.

Pitkä vaunujono taivalsi tällaisena elokuun päivänä uupuneesti
Arlesista Aixiin vievää maantietä pitkin.

Vaunujen äärellä oli ratsastajia», jotka nelistivät edellä katsomaan,
eivätkö Aixin tornit jo kohta ilmestyneet näkyviin.

Silloin ensimmäiset vaunut pysähtyivät, ja koko jono seisahtui.

Kuningatar Kristiina, sillä hän se oli hovikuntineen matkalla
Fontainebleauhin, kumartui huutamaan erästä seurueeseensa kuuluvaa
herraa vierellensä.

— Mistä tämä häiriö johtuu?

— Löysimme tieltä puolikuolleen kerjäläisen, majesteetti!

— Virvoitettakoon häntä, ja kun hän on tointunut, istukoon hän
tavarakärryihin ja jatkakoon matkaa kerallamme.

Ainahan hänelle työtä löytyy. Älköön kukaan sanoko, että Ruotsin
Kristiina on evännyt apunsa hädässä olevalta ihmispoloiselta!

Menkää, tehkää mitä olen käskenyt ja kertokaa minulle asiasta myöhemmin.

Kotvasen kuluttua kerjäläinen saatetaan kuningattaren luokse.

Helle vaivaa häntä vieläkin ankarasti, ja vain hämmentyneesti mumisten
hän kykenee kiittämään pelastajaansa.

Hänen hiutuneista kasvoistaan hohtaa tumma silmäpari.

Magnus, joka ratsastaa kuningattaren vieressä, ei oikein pidä noista
silmistä, mutta Kristiina ei siitä piittaa.

Mikä hänen nimensä sekä ammattinsa on, tiedustelee kuningatar,

Kerjäläinen käy entistä masentuneemmaksi sanoessaan nimensä.

— Monaldeschi — Nicolo Monaldeschi!

Ja sitten hän kertoo kohtalonsa.

Kerkein kielin hän kertoo olevansa peräisin hyvästä kodista.
Hänen pyhyytensä paavin joukoissa hän oli otellut turkkilaisia ja
venetsialaisia vastaan, ja kolmasti hän oli haavoittunut. Kun sitten
solmittiin rauha, sai hän mennä matkoihinsa.

Kurjat elämänehdot, vehkeileviä sukulaisia, jotka anastivat hänen
perintönsä ja antoivat hänen vajota vajoomistaan, kunnes hän lopulta
rupesi kiertäväksi ratsastuksenopettajaksi, ja vähitellen joutui
maantielle.

Kuningatar nyökkäsi lyhyeen.

— Voitte ilmoittautua tallimestarilleni. Otan teidät tallirengiksi!

Kerjäläinen tahtoisi syöksyä suutelemaan hänen käsiänsä, mutta
Kristiina viittaa torjuvasti.

Hän huutaa seuralaisillensa pari sanaa, vaunu jono lähtee taas
liikkeelle.

       *       *       *       *       *

Fontainebleau!

Satulinna merenvihreine kuparikattoineen, jonka harjalla lemmenjumalat,
vedenhaltijat ja delfiinit lyövät leikkiään, jonka puutarha houkuttelee
tuhansin kukkaihmein, piiloisin lehtikujin, pensastoin, keilaradoin,
haavemaisin hiekkakiviluolin ja tummin sypressein.

Tämän kaiken ihanuuden lomasta kohoaa ihme, jonka mukaan linna sai
nimensä: suihkukaivo, jonka laatimisesta yli sata kaivonkaivajaa
neuvotteli kuuden vuoden ajan, jonka taiteilijan sielu suunnitteli ja
taiteilijan kädet loivat.

On ilta!

Puiston tuhansilta poluilta, pensastoista, lehtikujilta ja nurmikoilta
puhkeaa valomeri.

Kiinalaiset paperilyhdyt syttyvät, pronssimaljakoista syöksähtää
punaisena suitsevia tulikielekkeitä yötaivasta kohden.

Sirot gondoolit liukuvat puistolampien peilikirkkailla kalvoilla,
nukkuvain ankkain opaalivihreäin höyhenten hohtaessa kaislikkorannoilta.

Näkymättömien soittoniekkain sävelet kaikuvat hurmaavina illassa,
kiiltomadot kahajavat huumaantuneina lehvikoissa.

Linnan pengermältä helähtelee vieraiden hilpeätä naurua.

Muotopuoli kääpiö, kuninkaan hovinarri, hyppelee huimasti, juoksee
sitten yhdellä harppauksella kuningattaren luokse kätkeytyen tämän
puvun poimuihin kuin sylikoira.

Kristiina keskustelee vilkkaasti hovinaisten keralla.

Hänen älykkyytensä, hänen tietorikkautensa, hänen loistava
joustavuutensa tulee vasta täällä — Euroopan hoveista hienostuneimmassa
kaikin puolin näkyviin.

Hän panee merkille, että kun hän puhuu, naulitsee nuori, tuskin
kaksikymmenvuotias kuningas mitäänsanomattoman katseensa häneen, ja
Kristiinan on pakostakin hymyiltävä viuhkansa suojassa.

Jos Magnus olisi läsnä — hän on tällä haavaa Pariisissa huolehtimassa
ostoksista — niin mahtaisiko hän olla mustasukkainen kuninkaalliselle
majesteetille? —

Parhaillaan ryhtyvät soittajat soittamaan turkkilaista tanssia.

Naiset ja kavaljeerit nousevat, asettuvat pareiksi.

Ludvig on astunut Kristiinan luokse ja pyytää kunnioittavasti tätä
tanssipariksensa.

— Tanssitte kuin keijukainen, kuninkaallinen sisar, sanoo hän
vihdoinkin keskeyttäen painostavan hiljaisuuden.

— Tosiaankin sopisi kadehtia miestä, jonka rinnalla te tanssitte läpi
elämän.

Kristiinan katse on painunut maahan, keveä puna kohoaa hänen
kasvoillensa.

— Minua sanotaan kadehdittavaksi Ludvigiksi, jatkaa kuningas. —
Valtakuntani on suuri, ja kuninkuudelleni annetaan arvoa kautta
Euroopan. Ja sittenkin: yhtä minulta vielä puuttuu, puolisoa, joka
jakaa suruni ja iloni.

Olen köyhä, sillä olen yksinäinen. Hovini, ministerini Mazarin,
kanslerini, jopa harvalukuiset ystävänikin näkevät minussa vain
kuninkaan, ihmistä ei milloinkaan. Minulla ei ole ketään, jolle voisin
avata sydämeni.

Vastausta anellen hän katsoo Kristiinan kasvoihin, mutta tavuakaan ei
puhkea tämän huulilta.

Silloin hän murhemielisenä jatkaa:

— Entä te, kuninkaallinen sisar, eikö teitäkin kalva sama kaiho, ettekö
tekin kaipaa ihmistä, joka teitä rakastaa, joka täyttää jokaisen
toivomuksen, minkä hän katseestanne lukee.

Täytyykö minun puhua; vieläkin suorasukaisempia sanoja? Kruununi painaa
raskaana hartioitani, autatteko minua kantamaan sen taakkaa?

Taaskin hän katsoo ahdistetusti Kristiinan marmorivalkeiksi
valahtaneihin kasvoihin.

Huomaamattaan he olivat etääntyneet tanssijain joukosta ja totesivat
joutuneensa autiolle nurmikolle.

Kristiina on nyt hillinnyt mielensä.

Suurin, sinisin silmäterin hän nyt katsoo kuningasta.

— Sire, — hänen äänensä helähti lämpimänä, — niin hyvin
vilpittömyyttänne kuin kosintaanne katson suureksi kunniakseni. Kun
siitä huolimatta annan siihen epäävän vastauksen — ymmärtäkää minua
oikein — ei se tapahdu siitä syystä, että en käsittäisi, millainen
kunnia on päästä Ranskan kuningattareksi. Sydämeni ei kuitenkaan enää
ole vapaa! Minä rakastan jo! Rakastan miestä, joka on arvoltaan minua
paljon alhaisempi ja jonka puolisoa minusta siitä syystä ei milloinkaan
voi tulla. Siitä huolimatta rakastan häntä! Olen teiltä kohtaan
vilpitön, Sire, kenties vilpittömämpi kuin hovitavat sallivatkaan!
Toivon kuitenkin, että osaatte suhtautua vilpittömyyteeni arvonannolla.
Luotan vaiteliaisuuteenne, Sire!

Kuninkaan pää oli painunut.

Hänen äänensä kaiku oli hiljainen ja verhoutunut, kun hän nyt vastasi
Kristiinalle:

— Vilpittömyytenne on minulle kunniaksi, kuninkaallinen sisar, vaikka
se riistääkin minulta kaiken toivon! Kiitän kuiteinkin teitä siitä,
että olitte niin vilpitön minua kohtaan ja vastustitte houkutusta
ojentaa, ulkonaisen mahdin takia kätenne Ranskan kuninkaalle, joka ei
voinut saada sydäntänne.

Kunnioittavasti hän vei Kristiinan oikean käden huulillensa.

Tarjoten hänelle käsivartensa, hän sitten jatkoi:

— Sallikaa, että nyt saatan teidät muiden vieraiden luokse. Meitä on jo
voitu kaivata, ja Ranskan hovissa ollaan sangen teräväkielisiä!

Illan kahdeksas tunti saattoi olla käsissä kreivi Magnuksen palatessa
vaahtoisella ratsullansa Pariisista.

Hän oli ostanut hovia sekä palvelijoita varten elintarpeita, joita
pienessä Fontainebleaussa oli vaikea saada, ja pukeuduttuaan hän riensi
puutarhajuhlaan, jonka kuningas oli toimeenpannut Kristiinan kunniaksi.

Astuessaan esipihalle vievästä portista hän jäi hämmästyneenä seisomaan.

Mitä ihmeen tähdellistä asiaa saattoikaan kavaljeerilla, joka puhui
niin innokkaasti Monaldeschille, olla tallirengille?

Ja kuka vieras sitten oikein olikaan?

Hiljaa, jotta eivät puhetoverit kuulisi, hän hiipi pihaa kiertävän
jokseenkin korkean parvekkeen kaiteen suojassa lähemmäksi.

— Tunnen kuningattaren tavat varsin tarkoin, kuuli hän Monaldeschin
sanovan. — Hänellä on tapana aamun kymmenennellä tunnilla käyskennellä
kirjojaan lukien Galerie des Cerfiä pitkin. Ketään ei hänellä ole
seuralaisenansa!

— Sitä parempi! Vieras nauroi lyhyeen ja ivallisesti.

— Veljeskunta on palkitseva teidät kilisevällä kullalla, markiisi, kun
suunnitelmamme tähden rupesitte kurjaksi kerjäläiseksi ja olette nyt
tallirenkinä!

Käydessänne toimeen on teidän joka tapauksessa noudatettava mitä
suurinta varovaisuutta, sillä serkkunne Sentinelli oli vähällä menettää
henkensä uhkarohkeutensa tähden.

Monaldeschi torjui hymyillen.

— Olkaa aivan huoletta, kuningatar on kaatuva tikarini iskusta!
Miksikä hänen pitikään luopua isäinsä uskosta ja käydä vastustamaan
Ruotsinmaan kanslerin suunnitelmia. Työni suoritus ei huolestuta
minua lainkaan, kunhan vain hankitte kelpo ratsun, joka teidän on
toimitettava kasvihuoneen luokse, niin että pääsen rivakasti pakenemaan
Lyoniin. Ruotsalaisen majesteetin lippu lasketaan huomenna puolitankoon
Fontainebleaun linnassa; voitte luottaa Monaldeschiin!

Magnusta puistatti.

Kuningatarta vastaan suunniteltiin taas uutta konnankoukkua! Hänen
henkensä oli siis taas vaarassa.

Rynnätäkö roiston kimppuun ja iskeäkö hänet hengiltä?

Mutta hyödyttikö se Kristiinaa?

Murhasuunnitelma olisi kylläkin sillä erää rauennut tyhjiin, mutta
vihamiehet lähettäisivät uusia vainolaisia lepäämättä ennenkuin verityö
oli tehty.

Ei, oli meneteltävä viisaammin!

Murhamiesten tekoset oli estettävä, ja sitäpaitsi oli heidät vielä
paljastettavaan.

Kuningatarta ei saanut varoittaa, hänen oli huomenna mentävä
kävelyllensä kuten aina, mutta hänen, Magnuksen, oli oltava valmiina
asettumaan tikarin tielle.

Huomispäivästä tulisi verinen, sen hän tiesi; mutta ei kuningatar,
vaan vainolainen itse oli lankeava Kristiinaa vastaan kohottamaansa
veitsenterään!

       *       *       *       *       *

Aamupuhde oli myrskyinen ja sumea.

Kuningatar, joka einehti kello yhdeksältä, istui masentuneena akkunan
ääreen ja silmäili taivaalla ajelehtivia pilviröykkiöitä, jotka
ennustivat huonoa säätä.

— Kuinka ikävää, sillä iloitsin jo niin suuresti siitä, että pääsisin
aamuratsastukselleni ensin tapani mukahan käveltyäni Galerie des
Cerfissä.

Nyt ei siitä kuitenkaan näytä tulevan mitään, ja minun on tyydyttävä
selailemaan Horatiusta ja kuuntelemaan, kuinka tuuli ulvoo huoneeni
uunissa!

Magnus, joka istui häntä vastapäätä, puuttui hilpeänä puheeseen.

— Sää ei tule meitä haittaamaan, armahin. Ja vaikkapa meidän pitäisikin
luopua ratsastusmatkastamme, vien sinut puistolammelle soutelemaan,
kuten sinulle jo aikoja sitten lupasin. Sittenhän voit kyllä mennä
tapasi mukaan kävelemään parvekkeelle, sillä sehän on katettu, niin
ettei sää tuota sinulle mitään haittaa.

Kuningatar suostui riemumielin tuumaan, ja kotvasen kuluttua molemmat
lähtivät huolellisesti kietoutuneina viittoihinsa puutarhaan, missä
vielä vallitsi aamun tuntu.

Keveä sumu aallehti kasteesta kosteain nurmikkojen yllä; jossakin
lauloi lintunen.

Kuin hunnun lävitse he erottivat metsäiset harjanteet, jotka saarsivat
Fontainebleauta avarana kaarena.

— Tule, armahin! Terhenneidot kutovat tiheän hunnun onnemme vaiheille!

Keveänä Kristiina juoksi veneeseen, joka liukui sitten kaislikkosaarten
lomaan Magnuksen käydessä voimakkaana airoihin.

Harmaa sumu kätki puiden latvat näkyvistä, ja lammen vesi hohti
maidonkarvaisena pienen aluksen hiljakseen keinahdellessa sen kalvossa.

Kasvihuoneiden lähistölle saapui sillä välin muuan vaahtoisa ratsu.
Monaldeschi kaikesta päättäen tunsi tulokkaan, sillä hän tervehti tätä
jykeällä kädenlyönnillä, ja sitten syventyivät molemmat innokkaaseen
keskusteluun.

Keinahdellen vene lipui, vehreäin rantakunnaiden lomaan.

Voitollinen aurinko oli karkoittanut sumun, viheriäiset puunlatvat
loivat kuvajaisensa lammen laineisiin, ja veden liplattelu aluksen
kokkaa vasten oli kuin salaperäistä satua, jota vihreäpartainen ahti
kertoo pienille ihmislapsille.

Hankaimet natisivat ja vinkuivat, nyt karahti kokka hiekkaan.

Kristiina nousi veneestä ja astui Magnuksen keralla hämyisiä lehtokujia
pitkin linnaan päin.

Lehvikko kahahteli ja humisi, siellä täällä pujahti päivänsäde korkeain
puunrunkojen lomaan, pelästynyt pähkinähakkinen lenteli pensaikossa.

Pengermän luona Magnus sanoi hyvästit lemmityllensä.

— Sinun ei siis kuitenkaan tarvitse luopua aamukävelyistäsi
parvekkeella, Kristiina, lausui hän myhäillen, — ja saat käyskennellä
Horatius tai Sallutius kädessä viileässä holvikäytävässä. Muistelen
sinua kaiken aikaa iloiten siitä, että iltapäivällä taas saan pusertaa
kättäsi!

Galerie des Gerfs oli varjojen vallassa kuningattaren mennessä sinne
yläterassilta.

Sitä rajoittava piha oli autio.

Jossakin loitompana, linnan taloussiipirakennuksen takana, takoi
vaunuseppä pyöränrautaa.

Syviin mietteisiin vaipuneena Kristiina lueskeli kirjaansa.

Lainkaan hän ei huomannut, että hänen taaksensa hiipi muuan mies, jonka
silmät paloivat salakavalasti, eikä hän liioin tiennyt, että oikealla
kädellänsä mies puristi tikaria.

Tulijan varjo lankesi sitten kirjan lehdelle.

Hämmästyneenä kuningatar kääntyi ja näki tallirenkinsä seisovan
edessänsä.

Hän näki miehen raivoista vääntyneet kasvot, näki veitsen kimmeltävän
tämän kädessä.

Tukahtuneesti kirkaisten hän kohotti kättään suojukseen. Mies oli
syöksähtämäisillään hänen kimppuunsa, mutta samassa kajahti laukaus.
Monaldeschin ase vaipui, ja koristen hän lyyhistyi maahan.

Kauhusta kalpeana kuningatar horjahti loitommaksi, mutta samassa
ehättivät vahvat käsivarret hänen tueksensa.

Hän näki ystävänsä Magnuksen kasvojen kumartuvan puoleensa.

— Kristiina! Magnuksen äänessä värähteli vieläkin äskeisen tuskanhetken
tuntua. — Jumala on armossansa sallinut, että toisen kerran saan olla
pelastajasi!

Olet vahingoittumaton, eikä sinun enää milloinkaan tarvitse pelätä
mitään, mutta tuo murhamies, keveästi käännähtäen viittasi hän
Monaldeschiin, joka vääntelehti hiljakseen ähkyen maassa, — on
toivoakseni vielä ennen manalanmatkaansa ilmaiseva meille, kenen
asioilla hän on ollut. Tunnusta, roisto, kuka on yllyttäjäsi!

Raju ivanilme liukui kuolevan kasvoille.

— Markiisi Monaldeschi ei kuolemankaan kasvojen edessä riko valaa,
jonka hän on vannonut mestarillensa!

Kyselkää minulta niin paljon kuin suinkin mielitte, mutta huuleni
pysyvät suljettuina, kunnes kuolema ne sinetöi!

Voihkaisten hän paino! kätensä raskaasti huokuvaa rintaansa vasten.

— Kerjäläisen te korjasitte tieltä, ylen älykäs rouva, ettekä
kuitenkaan huomannut, että hän oli vastustajanne, joka väijyi teitä!
Kuolemani kostetaan vielä; toisia, veljiä on astuva tilalleni.

Kuoleman viime kouristuksessa hän puolittain kohottautui, sitten hänen
päänsä jyskähti kivilattiaa vasten.

Eksynyt auringonsäde osui kimmeltävään tikariin, joka oli hänen
vieressänsä maassa.

Väristen Kristiina astui loitommaksi.

Ellei Magnus olisi rientänyt hänen avuksensa, olisi _hänen_ verensä nyt
kostuttanut käytävän liuskakiviä.

Molemmin käsin hän tarttui rakastettunsa käteen.

— Olen suuressa kiitollisuudenvelassa sinulle, Magnus, enkä milloinkaan
ole unohtava tätä.

Mutta kerrohan, kuinka ennätit ajoissa estämään murhatyön?

Magnus kertoi nyt, kuinka hän sattumalta oli saanut juonesta vihiä.

— Jo alusta lähtien pidin kerjäläistä epäilyttävänä, Kristiina.
Muistatko vielä, kuinka korjasit hänet tieltä? Ovatko mielessäsi
sanat, jotka sokea juutalainen sinulle lausui. Minä painoin ne lujasti
muistiini.

Hänen näkijänkatseensa tiesi etukäteen väijytyksestä katakombeissa, ja
sitäpaitsi hän varoitti uudesta vaarasta.

— Mutta jo lähestyy kaameampi vaara, sanoi hän aikoinaan. — Varokaa
kerjäläistä — varokaa kerjäläistä!

Hänen näkijälahjansa ei pettänyt siinäkään kohden. — Mutta annahan
minun nyt tarkastaa vainajan taskut; ehkäpä niistä löytyy todisteita,
joita tarvitsen paljastaakseni hänen avustajansa.

Katsopa tätä kirjekääryä. Siinä on ruotsalainen sinetti, ja Schering
Rosenhane itse on allekirjoittanut sen.

Hän luki. Äkkiä kävi hänen ilmeensä hyvin hämmästyneeksi.

— Kristiina, kansleri väijyi henkeäsi, koska murskasit hänen
suunnitelmansa. Kas tässä, lue kirje, joka, paljastaa hänet sekä
Mitrasveljet, joita hän käytti apureinansa.

Annan hänen valita, tahtooko hän luopua murhahankkeistaan tai
vedetäänkö hänet oikeuteen. Salamurhaaja ei ole enää lähestyvä sinua,
Kristiina, päiväsi tulevat tästä puoleen olemaan murheettomia!

— Niin minun kuin sinunkin, Magnus!

Kuningatar oli kallistanut päänsä Magnuksen rintaa vasten.

— Eroittumattomasti yhtykööt kohtalomme, armahin.

Hovielämä on tyhjää ja tympäisevää. Huuliltasi puhjennut sana,
Magnus, uskollisten silmäisi katse, suusi suudelma on arvokkaampi
kuningaskunnan kaikkea viehätystä.

Päättäessäni luopua valtaistuimesta kutsuin sinua matkamarsalkakseni,
Magnus, tänään pyytää sydämeni sinua puolisokseni!

En tosin saa nimittää sinua siksi maailman silmissä, mutta mitäpä me
enää piittaisimmekaan maailmasta. Rippi-isäni, kunnianarvoisa pater
Stauffacher, vihkiköön meidät linnan kappelissa kenenkään tietämättä.
Ja sitten, Magnus, aukeaa avara maailma kahdelle ihmislapselle, jotka
rakastavat toisiaan, ja elämä on vielä edessämme.

Samoihin aikoihin, jolloin Monaldeschi, katala murhamies, suunnitteli
murhayritystä kuningatarta vastaan, piteli kasvihuoneiden lähistöllä
muuan ratsupalvelija kahta satuloitua hevosta.

Aika näytti tulevan hänelle odotellessa pitkäksi, sillä kärsimättömänä
hän siirtelehti jalalta toiselle vihellellen bretagnelaista laulua.

Olisiko markiisia kohdannut kova onni?

Keneltä hänen oli mahdollista saada vastaus tähän kysymykseen?

Kysellessä oli joka tapauksessa meneteltävä varovaisesti, jotta ei
kyselijä itsekin joutuisi hornan kattilaan.

Hän tunsi, että oli jo puolipäivä, sillä aurinko paistoi kohtisuoraan
hänen niskaansa.

Nyt hänestä tuntui miltei varmalta, ettei markiisi saapuisi lainkaan.

Tuntia myöhemmin — molemmat ratsut pureskelivat hyvässä sovussa
mehukasta ruohoa lainkaan kaipaamatta hänen vartiointiaan — maleksi hän
muina miehinä ja viattoman näköisenä kuin karitsa linnan liepeillä.

Häntä vastaan tuli neljä palvelijaa, jotka kantoivat vaatteella
verhottua ruumista. Hän aavisti kumppaninsa kohtalon ja oli jo
ryntäämäisillään pensaikon suojaan.

Uteliaisuus oli kuitenkin siksi voimakas, että hän kysäisi
valkotukkaiselta palvelijalta, joka sattui kulkemaan ohitse:

— Ketä tuolla kannetaan?

Hänelle annettiin seuraava vastaus:

— Kurjimusta siellä kannetaan, katalaa italialaista, joka yritti
salamurhata hyvän kuningattaremme.

Herra kreivi ehätti kuitenkin estämään hänen konnankoukkunsa. Sinkautti
hänen kylkiluittensa lomaan kuulan, niin että miekkoselta unohtui
ylösnousemus. Tunnustamatta kuuluu roisto muuten menneen manalaan!
Herra kreivi löysi kuitenkin hänen tavaroittensa joukosta todisteita —
tiedän sen tallimestarilta, joka kertoi sen kamaripalvelijalle — joiden
takia niiltä, jotka Monaldeschin palkkasivat kätyrikseen, koska itse
olivat liian raukkamaisia, on menevä halu moisiin hankkeisiin! Schering
Rosenhane — Ruotsinmaan kansleri, kuuletteko — on juonessa mukana!

Ratsupalvelija oli kuullut tarpeeksi.

Viittä tuntia myöhemmin ajaa karautti hän sellaista vauhtia maantietä
pitkin, että talonpojat ristivät silmiään nähdessään hänen huiman
metsästäjän lailla nelistävän ohitse.

Tunsihan hän kaulansa seutuvilla ilkeätä kutkutusta ikäänkuin olisi
hamppuisella köydellä ollut hyvä halu pujottautua hänen kaulaansa.

Lähellä Lyonia — hän erotti linnoitetun kauppakaupungin muurit —
lakkiasi hevonen, jolla hän ratsasti, hengittämästä.

Hän irroitti siltä satulan ja nousi toisen hevosen selkään iskien
kannukset sen kupeisiin niin lujasti, että sen kyljet puhkuivat kuin
sepän palkeet. Vasta portinvartijan vetäessä puomia hänen tieltään hän
pysähtyi.

Prokuraattori Estoilen komean talon edessä hän nousi satulasta,
riuhtaisi soittokellon vedintä kellon helähtäessä soimaan niin että
käytävä kaikui ja vanhan Margotin rynnätessä säikähtyneenä katsomaan,
oliko itse manalan herra tulossa taloon.

Paholaista ei kuitenkaan näkynytkään, ryysyinen ratsupalvelija vain,
joka lokaisine saappaineen tärveli hänen vastapestyt permantonsa.

— Armollinen herra! — Armollinen herra!

Pyylevä Estoile ryntäsi tulijaa vastaan.

— Missä Monaldeschi on? — Onko kaikki käynyt hyvin? kysyi lihava
prokuraattori hengästyksissään.

— Helvetissä, sanon minä teille. Kreivi Magnus lähetti kuulan hänen
kalloonsa! Ja kuningatar on elossa, että tiedätte — ja on jääväkin
eloon — ja vainajan matkalaukusta on löytynyt kirjeitä, joista selviää,
että Schering Rosenhane — niin kai tuo nimi oli — on kaiken takana.
Ja kreivi tietää kaikki vehkeemme kirjeistä, joihin ne on kirjoitettu
mustalla valkoista vasten!

Hän aikoi kavahtaa seisaalleen, mutta tavoitteli rintaansa äännähtäen
käheään sekä korajavasti ja kaatua jymähti sitten säikähtyneen
isäntänsä jalkain juureen, joissa oli kiiltonahkaiset toulousilaiset
kengät.

       *       *       *       *       *

Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä polvistui linnankirkon alttarin
ääreen kaksi onnellista ihmistä.

Kunnianarvoisa vanhus, joka seisoi messukaapuun pukeutuneena heidän
edessänsä, levitti siunaten kätensä heidän yllensä.

— Näin olette te yhtä sekä Jumalan että ihmisten edessä, älköön mikään
muu kuin kuolema teitä erottako!

Kuningatar on avioliiton sitein liittynyt kreiviin ja on nyt hänen
aviovaimonsa! Jumala katsoo häntä mielisuosiolla, sillä Kaikkivaltias
riemuitsee enemmän hänestä naisena kuin kuningattarena! Olkoon Hänen
armonsa teidän kanssanne kaikkena elinaikananne!

Lehteriltä kumpuilivat hiljakseen urkujen säveleet, nuorukaisäänet
yhtyivät kuoroon virittäen voitollisen laulun.

Metsän siivekkäät laulajat visertelivät linnan puistossa, aurinko kutoi
kultaista kiloansa yli kukkain, puiden ja pensaiden.

Kristiina ja Magnus käyskentelivät keskellä kesän ihanuutta.

He kulkivat käsi kädessä.

Heidän silmistään hymyili onnen aurinko, ihanuudessa kilpaillen
kunniasta sen päivänkehrän keralla, joka loi lämmintä kajastettaan yli
puiston ja linnan.




7.


Kolmekymmentä vuotta on kulunut.

Ruotsin entinen kuningatar Kristiina on käynyt monessa maassa, ja
valtakunnassa siitä pitäen kuin hän Fontainebleaun linnankirkossa
liittyi Magnukseen avioliiton sitein.

Suuri maailma ei kylläkään tiennyt tästä liitosta mitään ja
ihmetteli ensimmältä suuresti, kun kaunis Kristiina pysyi niin kauan
naimattomana..

Kosiomiehiä matkusteli vieraista hoveista häntä tapaamaan, yrittäen
saada häntä suostutetuksi suunnitelmiinsa, ylistäen milloin mitäkin
kuninkaallista sulhasmiestä mitä hehkuvimmin kuvauksin. Kristiina,
suhtautui aina vain torjuvasti hymyillen heidän välityspuuhiinsa.

Ajan oloon alettiin kuningattaren naimattomuutta pitää itsestään
selvänä tosiasiana. Kun hänestä tuli puhe, kohauteltiin sääliväisesti
olkapäitä ja sanottiin, että hän oli "vuosisatansa merkillisin nainen".

Tämä ei kylläkään estänyt valtakuntia pyytelemästä häntä
hallitsijakseen. Ruotsi kutsui hänet takaisin, kylläkin vain muutamiksi
kuukausiksi.

Kuningas oli heikonlainen, valtiovallan peräsin luisui yhä enemmän ja
enemmän hänen voimattomista käsistään.

Kristiina matkusti Tukholmaan, tarttui väkevin käsin ohjaksiin,
palautti epäjärjestykseen menneet hallitusasiat taas oikealle tolalle
ja antoi sitten ohjakset takaisin hallitusneuvostolle. Häntä koetettiin
pidättää maassa — turhaan.

       *       *       *       *       *

Palazzo Corsinin edessä Roomassa seisoskelee valtaisa, väkijoukko, joka
tähyilee huolestuneesti ensimmäisen kerroksen verhottuihin akkunoihin.

Muuan muukalainen kyselee syytä väenpaljouteen, ja joka puolelta
ryhdytään antamaan hänelle selitystä.

— Hyvänen aika, herra, ettekö tiedä, että tässä palatsissa asuu
Ruotsinmaan kuningatar Kristiina? Kuka hän on, sitäkö haluatte tietää,
herra?

Onhan elämä lyhyttä, ja se, mikä oli uutta kolmekymmentä vuotta sitten,
on nyt vanhaa. Jos siis ette vielä tietäisi, niin kuulkaa, että noiden
muurien takana asuu _Rooman enkeli_.

Ah herra, eipä ole ainoatakaan kerjäläistä, sairasta tai tarvitsevaa,
jota, hän ei olisi auttanut näinä pitkinä vuosina! Hän ja hänen
ainainen seuralaisensa kreivi Magnus, jalosyntyinen herra hänen
isänmaastansa. Siunattakoon Jumala ijäisesti noiden molempain elämää!

Ja nyt kuningatar on sairastunut — äkilliseen kuumetautiin. Lääkärit,
joiden kantotuoleja kannetaan tästä ohitse tuontuostakin, ravistelevat
epäilevän näköisinä valkoisia irtotukkiaan.

Korkean rouvan laita lienee sangen huonosti!

Ja saatuaan tämän kuulla ovat Rooman kerjäläiset, sairaat ja
tarvitsevaiset kokoontuneet rukoilemaan hänen puolestansa!

Suokoon Luoja, että vielä kauan saisimme pitää _enkelimme!_

Mutta sairashuoneessa, jonka verhotuista akkunoista ei valo pääse
häiritsemään nukkujaa, vallitsee hämärä.

Kuumeen kourissa heikoksi ja uupuneeksi käynyt kuningatar nukkuu nyt
rauhallisesti.

Hengitys on säännöllistä, niin että häntä voisi miltei luulla terveeksi.

Hänen kaidoissa, kalvaissa kasvoissansa on kuitenkin outo ilme, joka
herättää sairaan jalkopäässä istuvassa Magnuksessa tuskaa ja pelkoa.

Lähenevän kuoleman tuntu kuvastuu hänen piirteistänsä. Magnus tietää
sen, sillä taistelukentällä hän on sen nähnyt useammin kuin sadasti.

Huoneeseen saapuu Dominicus Sforza, lääkäri.

Pitkään ja tarkkaavaisesti katsoo Sforza nukkuvan kasvoja, tunnustelee
hänen valtimoaan, ravistaa sitten epäilevästi päätään, niin että
irtotukan kutrit lyövät kovitettua liinaista kaularöyhelöä vasten.

— Mistä pitäen majesteetti nukkuu? kysyy hän sitten.

— Varhaisesta aamusta lähtien jo. Viime yön jälkeen eivät
kuumekohtaukset ole uusiintuneet!

Kreivin katse on tuskallisena nauliutunut lääkärin kasvoihin. Hän
tietää — päätös on nyt lankeava!

Toinen lykkää perusteellisena sarvisankaiset silmälasinsa leveälle
otsallensa.

— Oletteko hänen majesteettinsa sukulainen, herra kreivi? Tarkoitan
vain, kun olette niin suuressa määrin hänen uskottunsa! Jos niin
on, niin valmistautukaa kuulemaan pahinta: kuningatar ei ole elävä
huomiseen!

Magnus horjahtaa.

Hänen rinnastansa puhkeaa raskas nyyhkäisy.

— Eikö Kristiinalle ole enää mitään apua?

— Ei mitään! Asia käy teihin hyvin kipeästi, mahdollisesti olette
läheisemmässä suhteessa kuolevaan kuin yleensä tiedetäänkään!

Kuulkaa tarkoin mitä sanon: annan nyt kuningattarelle lääkettä, joka
havahduttaa hänet lyhyeksi tuokioksi.

Saatte puhua hänelle, ja hän on tunteva teidät. Lähestyvästä kuolemasta
ette kuitenkaan saa hänelle puhua, sillä siitä voisi vain aiheutua
hänelle tarpeettomia tuskia.

Jos teillä on jotakin tärkeätä puhuttavaa keskenänne, niin
muistakaa, että ennenkuin tuntiakaan on kulunut, vaipuu hän taas
tajuttomuudentilaan, mistä hän ei enää herää.

Oletteko käsittänyt sanani, herra kreivi? Menen siis ilmoittamaan
asiasta papille, niin että hän valmistaa pyhän sakramentin!

Tämä koskee teihin kipeästi, herra kreivi, ja niin minuunkin, sillä
kuningatar oli hyvä ihminen. Ainakin kuolevan silmäin edessä on teidän
hillittävä itsenne!

Lääkäri on poistunut.

Tuskaisin mielin Magnus katsoo sairaan kasvoja.

Onko lääkärin lääke havahduttava Kristiinan — vaikkapa vain lyhykäisten
minuuttien ajaksi — vai onko hän nukkuen siirtyvä tuonpuoleiseen
elämään, suomatta hänelle, Magnukselle, viimeistä katsetta.

Silloin — Magnus pidättää hengitystään — kuolevan kasvoille kohoaa
kevyt punerrus, hänen hengityksensä käy kuuluvammaksi, hiljainen
huokaus kumpuaa hänen rinnastansa, hän avaa silmänsä.

— Magnus! Hänen kutsunsa on vaimea niinkuin sairaan linnun siipien
havina.

— Näin ihmeellistä unta, armahin! Olin kanssasi autiolla saarella.
Ympärillämme myrskysi meri, mutta en pelännyt, sillä olinhan sinun
väkeväin käsivarsiesi syleilyssä.

Silloin kaareili ilmassa päittemme päällä suunnaton, musta lintu, joka
äkkiä syöksähti minua kohden.

Sinä katosit, ja minä seisoin kallioriutalla, raivoisain kuohujen
keskellä. Tiedän, mitä tämä uni merkitsee: minä kuolen, ystäväni!

— Sinä elät, Kristiina, minun tähteni ja niiden monien tuhansien
tähden, jotka tuolla ulkona anovat Luojalta parantumistasi!

— Niinkö he tekevät?

Kristiina kohotti päätään pielusten varasta.

— Voi, miten hyviä he ovat! Kiitän Luojaani siitä, että sain auttaa
heitä. On ihanaa kyetä auttamaan, Magnus!

Hänen kalvas, läpikuultava kätensä tarttui Magnuksen käteen.

— Sinä, Magnus, olet myöskin aina ollut niitä, jotka alituiseen
auttavat muita ihmisiä! Olit minulle uskollinen kaikkina pitkinä
vuosina, vaikka en useasti palkinnutkaan rakkauttasi niinkuin minun
olisi, pitänyt!

Suuret kyynelhelmet vierivät kalvaille poskille.

— Sinun ei ole soimattava minua siitä, armahin; kun olen mullan alla,
on sinun aina muistettava, että rakastin vain sinua!

Hurjassa tuskassaan Magnus antoi päänsä vaipua sairaan kätten varaan.
Mieletön nyyhkytys vavisutti häntä.

— Et saa itkeä, Magnus! Sinun on aina muistettava, että kohtalomme oli
hyvä ja yhdisti meidät kolmeksi vuosikymmeneksi! Puolisoiden on monasti
erottava paljon ennemminkin! Kuolemani ei liioin ole tuskallinen,
tunnen sammuvani verkkaisesti!

Huoneen ulkopuolelta kuuluvasta kilinästä päätellen oli:
kirkonpalvelija tulossa. Pappi saapui jakamaan kuolevalle pyhää
ehtoollista.

Kristiina kuuli sen, ja riemullinen punerrus kohosi hänen kasvoilleen.

— Saan siis ennen kuolemaani tehdä sovinnon Luojani kanssa, kuiskasi
hän hiljaa.

— Ah, Jumala on suuri ja armollinen! Sinun on liitettävä rukouksesi
rukouksiini!

       *       *       *       *       *

— Kuningatar on vastaanottanut pyhän sakramentin. Hän haluaa vielä
kerran nähdä teitä, herra kreivi!

Harmaantunut pappi seisoi kynnyksellä.

— Hän on uskonut minulle kaikki kohtalonsa; tiedän, että hän oli
Jumalan edessä aviopuolisonne. Astukaa hänen vuoteensa ääreen lausumaan
hyvästit hänelle, joka entistä enemmän kantaa Vapahtajaa sydämessänsä!

Kristiina makasi pieluksiinsa vaipuneena. Hänen kasvonsa olivat
palttinanvalkeat. Niistä hohti ylimaallista taivaallisen riemun tuntua.

Magnuksen tullessa sisälle hän ojensi tälle oikeata kättään.

— Hyvästi, Magnus, sanoi hän sammuvalla äänellä, — olen rakastanut
sinua suuresti!

Mykkänä Magnus ojensi hänelle kätensä, vielä kerran heidän katseensa,
yhtyivät. Huokaus vielä, ja Ruotsin Kristiina makasi vainajana.

— Hän on lähtenyt luotamme! sanoi pappi laskien kuihtuneen kätensä
lohduttavasti kreivin olalle. Polvistukaa kerallani rukoilemaan
vainajan sielun puolesta.

Mielettömästi parahtaen Magnus heittäytyi vainajan ääreen.

Hänen päänsä, joka oli näinä viime päivinä käynyt harmaaksi, pujahti
Kristiinan käsien väliin ikäänkuin olisi lapsi paennut äidin turviin.

Tuhantinen väkijoukko seisoi ulkona kunnioittavasti vaieten.

Se tiesi, että "enkeli" kamppaili kuoleman puserruksessa, eikä halunnut
äänekkäin sanoin häiritä hetken pyhyyttä.

Silloin astui pappi väkijoukkoon.

— Kuningatar on kuollut, sanoi hän hiljaa.

Ikuisen kaupungin kerjäläiset, sairaat ja tarvitsevaiset kuulivat
viestin.

Mykkinä he vaipuivat polvillensa, ojensivat laihat käsivartensa
taivasta kohden ja rukoilivat kuningattaren puolesta, joka oli ollut
enkeli heitä kohtaan.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KRISTIINA KUNINGATAR ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.