Pietari Schlemihl'in eriskummalliset elämänvaiheet

By Adelbert von Chamisso

The Project Gutenberg EBook of Pietari Schlemihl'in eriskummalliset
elämänvaiheet, by Adalbert von Chamisso

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Pietari Schlemihl'in eriskummalliset elämänvaiheet

Author: Adalbert von Chamisso

Release Date: July 24, 2011 [EBook #36834]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PIETARI SCHLEMIHL'IN ***




Produced by Tapio Riikonen






PIETARI SCHLEMIHL'IN ERISKUMMALLISET ELÄMÄNVAIHEET

Kirjoittanut saksaksi

Adalbert von Chamisso


Nuorten kirjasto XII.


Kustantaja K. F. Kivekäs.
Oulun Uudessa Kirjapainossa, 1902.




I.


Onnellisen, vaan kumminkin varsin vaivaloisen merimatkan perästä
saavuimme lopultakin satamaan. Veneestä maihin noustuani, kokoilin
vähäset tavarani, heitin tavaramytyn selkääni ja aloin väen-vilinän
läpi astuskella, kunnes saavuin muutamaan pieneen taloon, jonka
seinällä oli kyltti. Huonetta kysyessäni ravintolan edeskäypä mittaili
minua kiireestä kantapäähän ja opasteli minua huoneeseeni. Pyysin
raitista vettä ja tietoa herra _Tuomas Johnin_ osotteesta, aikomukseni
kun oli käydä hänen puheella. Edeskäypä neuvoi: "Pohjoistullista kun
menette, ensimmäinen talo oikealle käsin, iso, uusi talo, rakennettu
punasesta ja valkosesta marmorista, epäluku on siinä pylväitä." Hyvä.
-- Oli varhainen aamuhetki, aloin aukasta matkalaukkuani heti, puin
ylleni uuden, sievän, mustan takkini, koin muutenkin sievistää asuani,
pistin suosituskortin taskuun ja lähdin paikalla käymään sen miehen
luo, jolle minulla oli asiaa ja joka toivottavasti olisi minulle
avullisena, eikähän minulla isoja vaatimuksia ollutkaan.

Kulettuani Pohjoiskatua ja saavuttuani sen päähän, näin heti valkoisen
talon pylväineen paistavan viheriäin lehtipuitten välistä; -- "tässä
siis," ajattelin, puhdistin saappaani nenäliinallani, laitoin
kaulahuivini siivoon kuntoon ja nykäsin ovikellon nauhasta. Kuulin
kellon soivan ja paikalla aukesi ovikin. Eteisessä kysyttiin nimeäni ja
asiaani, jonka jälkeen ovenvartija läksi ilmoittamaan tulostani ja
minulle suotiin kunnia päästä herra Johnin puheelle, puutarhaan
käymään, jossa hän oli muutamien vieraittensa kanssa. Kohta arvasin
kuka läsnäolevain joukossa oli talon isäntä, herra John, hän näet kun
oli sangen lihava ja tyytyväisen näköinen. Varsin ystävällisesti hän
tervehti minua -- niinkuin rikas osaa toisinaan köyhempää
lähimmäistänsä alhaisesti puhutella, jopa kääntyi puoleeni, silti
toisia vieraitaan syrjäyttämättä, ja vastaanotti sen kirjeen, minkä
toin hänelle. -- "Vai niin, vai niin, veljeltäni; enpä ole isoon aikaan
kuullut hänestä. Onko hän kuinka terve nykyään? -- Tuohon paikkaan",
jatkoi hän puhettaan, muitten vieraittensa puoleen kääntyessään,
odottamatta minulta vastausta, ja osotti sillä kädellään, jossa oli
kirje, muuatta mäen kukkulaa, "tuonne aijon rakennuttaa sitä uutta
taloa."

Ei hän kirjettä avannut eikä keskustelua lopettanut, rikkaudesta kun
ruvettiin puhumaan. "Jolla ei ole vähintäinkin yksi miljoona rahaa,"
arveli hän, "se on, suokaahan minulle anteeksi rohkea sanani, roisto!"
"Tosi se!" myönsin minä innokkaasti. Tuo mahtoi olla hänestä mieluista
puhetta, sillä hän hymyili ja sanoi: "Jääkäähän tänne, ystävä rakas,
ehkä saan joutilasta aikaa, niin selvitän ajatukseni siitä asiasta,"
hän näytti kirjettä, minkä heti pisti taskuunsa, ja kääntyi muun seuran
puoleen. -- Hän tarjosi käsivartensa muutamalle nuorelle rouvalle,
toiset herrat hääräilivät muitten naisten ympärillä, itsekukin löysi
Eevansa, jonka jälkeen mentiin sille mäelle, johon talon isäntä oli
luvannut rakennuttaa uutta taloa.

Minä kuljin perässä jotten olisi kellekään vaivaksi, sillä ei kukaan
huolinut minusta. Seura oli hyvällä tuulella, rupateltiin ja
naurettiin, laskettiin leikkiä totisista asioista ja taas joutavista
asioista puhuttiin niinkuin ne olisivat olleet totisia, ja varsinkin
poissa olevat tuttavat ja ystävät sekä heidän tapansa ja olonsa olivat
pilan ja leikin esineenä. Eivät ne tunteneet minua enkä minä heitä,
niin että en paljo välittänytkään mistä oli kysymys, ja oli minulla
paitsi sitä muuta miettimistä.

Saavuimme tuolle mäelle; ruusupensaita kasvoi siinä ympäriinsä. Kaunis
_Fanny_, joka näytti olevan kaikkein erinomaisessa suosiossa, omin
käsin taittoi muutamasta pensaasta oksan, vaan haavottui häneltä hento,
sievä, käsi siihen kun kävi muuan oka, ja verta alkoi juosta, Sitä
kaikki pahoilemaan luonnollisesti. Laastaria kyseltiin. Muuan
hiljainen, hoikka, laiha ja pitkä, vanhanpuoleinen mies, joka
vieressäni käveli, pisti heti oikean kätensä poveensa ja otti harmajan
takkinsa taskusta pienen lompakon, aukasi sen, kumartui syvään sille
kauniille Fannylle ja tarjosi hänelle haluttua englantilaista
laastaria. Fanny otti tarjotun vastaan, tarjoojaa silti kiittämättä,
pani sen laastarin haavalleen, jonka jälkeen jatkettiin kävelyä mäen
kukkulalle asti, josta olikin erinomaisen ihana näköala isoon
puutarhaan monimutkaisine teineen ja polkuineen sekä aavalle meren
selälle asti.

Oli siinä näköala todellakin jalo ja ihana. Valkea pilkku näkyi
taivaanrannalla tummankarvaisen meren ja sinisen taivaan rajalla.
"Tähystin tänne!" käski Tuomas John, ja ennenkuin palvelijat ehtivät
liikahtamaankaan, oli se harmaja mies, nöyrästi kumartaen, pistänyt
kätensä takintaskuun ja herra Johnille antanut komean, ison tähystimen.
Herra John, joka heti alkoi tähystimellä katsoa merelle päin, kertoi
vierailleen, että siellä näkyi muuan laiva, joka eilettäin oli lähtenyt
satamasta, vaan epäedullisen tuulen vuoksi ei päässyt tuota etemmäs.
Tähystin meni miehestä mieheen, naisesta naiseen eikä enää palannutkaan
harmajan, laihan miehen taskuun. Minä ihmettelemään ja katselemaan
tuota miestä enkä päässyt ymmärtämään mitenkä tuo isonpuoleinen
tähystin oli mahtunutkaan hänen pieneen, joutavan näköiseen taskuunsa.
Vaan muut vieraat eivät olleet millänsäkään eivätkä välittäneet siitä
harmajasta miehestä vähääkään, yhtä vähän kuin minustakaan.

Virvokkeita tuotiin lautasilla vieraille, niitä komeimpia, makeimpia
hedelmiä, tiesi kuinka kaukaa, eteläisistä maista. Herra John oli
kohtelias ja mukava isäntä ja puhutteli minuakin: "Maistakaahan näitä
hedelmiä, niitä ei teillä ole tarjona ollut suinkaan merimatkoillanne."
Kumarruin, vaan hän ei katsonut minua, oli jo puhuttelemassa muita
vieraitaan.

Olisi tehnyt mieli istua ruohikkoon, mäen rinteelle näet, josta näkyi
laajalti merta ja taivasta, vaan maa oli kovin kostea. Olisipa mukava
kerrassaan jos olisi turkkilaisia mattoja levittää tähän, arveli muuan.
Hän oli sen toivomuksensa tuskin ehtinyt lausua julki, niin se harmaja
mies oli pistänyt jo kätensä taskuun, josta veti esille, häveliäästi,
jopa nöyrästi, hyvin komean, kullalla kirjaillun, turkkilaisen peitteen
levittääkseen sitä ruohikolle. Palvelijat ottivat sen vastaan,
välinpitämättömästi vallan, ja levittivät sitä ruohikolle, Siihen
mentiin sitte istumaan pitemmittä mutkitta; ja minä puolestani taas
kummailemaan ja katsomaan sitä harmajaa miestä, hänen taskuaan, sitä
turkkilaista peitettä, joka oli kymmenen kyynärää pitkä ja viisi
kyynärää leveä, luulin unennäöksi enkä tiennyt mitä uskoa, varsinkin
kun eivät muut huomanneet mitään erinomaista tapahtuneen.

Olisin mielelläni kuullut tuosta miehestä jotain selvitystä ja kysellyt
kuka hän oli; en vain arvannut keltä kysyisin, sillä pelkäsin melkein
enemmän herrain palvelijoita kuin palvelijain herroja. Lopulta rohkenin
kysyä muutamalta nuorelta mieheltä, joka ei näyttänyt minusta varsin
niin arvokkaalta kuin nuo toiset ja joka useinkin oli seisonut
yksikseen. Hiljaisella äänellä pyysin häntä sanomaan kuka on tuo
avulias herra, joka on harmajissa vaatteissa. -- "Sekö, joka näyttää
niin hoikalta kuin räätälin neulasta irtaunut lanka?" -- "Se, joka
seisoo tuossa yksikseen!" -- "Sitä en tunne," vastasi hän, ja näytti
kuin häntä ei olisi haluttanut minun kanssa keskustelua jatkaa, sillä
hän poistui ja alkoi puhutella muuatta toista palvelijaa, tiesi mistä
joutavista asioista puhuivatkaan.

Päivä alkoi räikeämmästi paistaa ja naisten oli paha olla; se kaunis
Fanny kysyi huolettomasti siltä harmajalta herralta, jota, minun
havaitakseni, ei kukaan ollut vielä puhutellut ensinkään, kysyi
kevytmielisesti: oliko hänellä kukaties telttakin? Harmaja mies
kumartui syvään, aivan kuin jos olisi häntä kovasti kunnioitettu tuolla
kysymyksellä, ja käsi oli hänellä jo taskussa, josta hän veti esille
telttavaatteen, teltan riu'ut, nuorat, rautaiset muut osat, sanalla
sanoen: kaikki, mikä komeaan, isoon telttaan kuuluu. Muut herrat
auttoivat sitä pystyttämään paikoilleen, sen turkkilaisen peitteen
päälle näet -- eikä ketään ihmetyttänyt tämä tapaus. --

Minun oli jo paha olla, alkoipa kerrassaan kauhistuttaakin kaikki
tämä, vaan kummempaa oli tulossa. Näet jonkun pyynnöstä harmaja mies
päälle-päätteeksi otti taskustaan; kolme ratsuhevosta, oikein todesta,
isoa hevosta satuloineen suitsineen! -- ajattelehan tuota -- kolme
satuloittua hevosta samasta taskusta, mistä hän jo oli ottanut
lompakon, tähystimen, kymmenen kyynärää pitkän ja viisi kyynärää leveän
peitteen, sekä teltan riukuineen rautoineen! Jollen vakuuttaisi sinulle
omin silmin tuota nähneeni, et varmaankaan uskoisi. --

Vaikka tuo mies oli niin ujon ja nöyrän näköinen ja vaikka muut niin
vähä näyttivät huolivan hänestä, niin hirvitti minua kumminkin hänen
kalpeat kasvonsa, joita en voinut heittää katsomasta, siihen määrään
että ne kävivät minulle sietämättömiksi.

Päätin salaa poistua näitten kummallisten ihmisten seurasta eikä se
vaikea ollutkaan, siihen nähden näet että minulla ei ollut niitä
joukossa, jotka olisivat minua kaivanneet. Tahdoin palata kaupunkiin,
huomenna toistamiseen mennäkseni herra Tuomas Johnin puheelle ja, jos
uskaltaisin, kysyäkseni häneltä mitä miehiä tuo harmaja mies on. --
Kunhan olisi kunnialla sieltä päässyt.

Olin jo ehtinyt ruusupensaikon läpi mäkeä alas ja kävelin muutamassa
ruohikossa, jossa ei ollut pensaita eikä puita, jolloin, pelosta että
joku näkisi minun kulkevan kauniissa ruohikossa ja rumaksi polkevan,
loin silmät taakseni. -- Vaan kylläpä pelästyin nähdessäni
harmajatakkisen miehen tulevan perässäni ja lähestyvän minua. Hän
sieppasi heti hatun päästään, kumartui syvään, jotta ei kukaan ollut
niin nöyrästi minua tervehtinyt eläissäni. Aivan selvä oli, että hän
tahtoi minua puhutella enkä voinut, olemalla epäkohtelias, välttää
tervehtimästä häntä minä puolestani. Otin hatun päästäni minäkin,
kumarruin ja seisoin päivän paisteessa kuin naulattu. Jäykästi ja
pelosta kauhuissani katselin häntä niinkuin lintu ikäänkuin, jota
käärme on katseellaan lumonnut. Vaan hän näytti sangen nololta; ei
luonut silmäänsä maasta, kumartui useampia kertoja, tuli lähemmäs ja
alkoi minua puhutella hiljaisella, väräjävällä äänellä, suunnille sillä
lailla kuin kerjäläinen puhuttelee sivukulkevia.

"Suokaahan, hyvä herra, anteeksi, että uskallan teitä puhutella,
minulla on jotain teiltä pyydettävää. Olkaahan niin armollinen..."

"Hyvänen aika, mitä saattaisikaan olla minulla teille annettavaa,
teille, joka..." me hämmästyimme molemmat, siltä minusta näytti, ja
punastuimme.

Oltuaan hetken ääneti, hän ryhtyi taas puheeseen ja sanoi: "En ole
kauan ollut seurassanne, vaan useampia kertoja olen kumminkin jo
merkille pannut, että teillä, hyvä herra, on -- suokaahan anteeksi,
että sanon sen näin suoraan -- erinomaisen komea, oikein komea varjo;
olen sen ohessa huomannut, että te, seisoessanne päivän paisteessa,
jotenkin välinpitämättömästi, vaikkapa kukatiesi itse olette siitä
kylmäkiskoisuudestanne epätietoisena, katselette tuota komeata
varjoanne. Antakaa anteeksi, että näin olen rohjennut otaksua. Vaan
koska te ette pidä suuressakaan arvossa varjoanne, niin suostutte kai
minulle myömään sen; häh?"

Hämmästyin jotta joutui pääni vallan pyörälle. Minunko pitäisi myydä
hänelle varjoni? Sepä vasta kumma kauppa! Hän mahtaa olla hullu,
ajattelin, ja muuttuneella äänellä, mikä paremmin sopi hänen
nöyryytensä rinnalla, vastasin näinikään:

"Onhan teillä oma varjonne, hyvä ystäväni! Vieläkö minun varjoani
haluatte? Sepä olisi tosiaankin eriskummallinen kauppa!" -- Siihen hän
virkkoi tyyneesti: "Minulla on taskussani paljo tavaraa, joka teistä
varmaankaan ei ole arvotonta; ne kalut ovat sen arvoisia, että ei ole
mikään hinta liian suuri."

Taas rupesi minua pelottamaan kun muistui mieleeni hänen taskunsa, enkä
ymmärtänyt mitenkä olin saattanut häntä hyväksi ystäväkseni sanoa.
Koitin jos mahdollista korjata typeryyteni. "Vaan, hyvä herra, antakaa
minulle anteeksi, nöyrimmälle palvelijallenne; en ymmärrä oikein
ajatustanne, kuinka saattaisin varjoani..."

Hän kiirehti kesken puhettani sanomaan: "Pyydän teitä sallimaan, että
paikalla maasta nostan tuon varjonne ja pistän taskuuni; millä tavalla
sen irroitan siitä, se jättäkää minun huolekseni." Ja harmaja mies
alkoi luetella kaikkia hyvää, tiesi mitä kaikkia, jota hän olisi
halukas heti antamaan minulle varjoni hinnaksi. Muitten kalliitten
tavarain joukossa, joita hän luetteli useampia nimeltä, hän mainitsi,
sivumennen, "onnen kukkaroakin," josta sanasta minä ihastuin heti
ikihyväksi ja huusin: "Onnen kukkaroa, onnen kukkaroa!" Sillä, vaikka
olin kovasti peloissani, tuo yksi ainoa sana vei minulta mielen ja
hurmasi minut kerrassaan. En nähnyt muuta mielessäni kuin kiiltäviä
kultarahoja, kultarahoja vain.

"Suvaitkaa, armollinen herra -- harmaja mies kehotti -- tätä kukkaroa
katsella." Hän pisti kätensä taskuunsa ja otti sieltä suuren puoleisen,
vahvan, nahasta ommellun kukkaron, jonka toisessa päässä oli vahvat
nahkaset nauhat, ja heitti sen minulle. Avasin sen ja kouraani tuli
paikalla kymmenkunta kultarahoja, toinen kymmenkunta kultarahoja, vielä
kolmas, jopa neljäskin kymmenkunta kultarahoja; paiskasin käteni
harmajan miehen kouraan kiireen kautta ja sanoin: "Tuossa käteni!
Kauppa on tehty; jos tämän kukkaron annat varjoni hinnaksi, niin olkoon
menneeksi, saat viedä varjoni." Harmaja mies polvistui heti eteeni ja
erinomaisen taitavasti hän irroitti minun varjoni ruohikosta,
pääpuolesta alkaen jalkoihin asti, hiljaa jotta ei kuulunut hiiren
hiiskausta, kääri ja laski sen sievästi kokoon sekä pisti lopulta
taskuunsa. Hän nousi seisoalleen, kumartui vielä kerran minulle ja
peräytyi sen jälkeen ruusupensaikkoon päin. Minusta kuului kuin olisi
hän itsekseen hiljaa nauranut. Vaan minä pidin kukkaroa nauhoista
kiinni; ja maassa oli yltympäriinsä kirkasta päivänpaistetta, minulla
kun ei ollut enää varjoa mitään; olin kuin huumauksissa.




II.


Toinnuin lopulta ja kiirehdin pois tuosta talosta, jossa minulla ei
ollut toivoakseni enään mitään toimitettavaa. Ensinnä täytin taskuni
rahoilla, heitin kukkaron nauhat kaulani ympäri ja sidoin ne lujaan
solmuun sekä panin itse kukkaron niin piiloon vaatteeni alle povelleni
ettei kukaan sitä siitä löytäisi. Kenenkään huomaamatta pääsin
puistosta pois, saavuin maantielle ja aloin kävellä kaupunkiin päin. Ei
aikaakaan, kuului takaa huuto: "Arvosa herra, kuulkaahan, kuulkaahan!"
Katsoessani taakseni, näin muutaman eukon, joka huusi: "katsokaa
eteenne, olette hukanneet varjonne". "Kiitos hyvästä neuvostanne!"
vastasin ja heitin kultarahan eukolle sekä poistuin puitten varjoon.

Kaupungin portille tullessani, huusi minulle portinvartija: "Mihinkä
olette varjonne jättäneet?" ja kohta sen jälkeen kaksi vaimoa säikähti,
nähdessään minut, ja huusi: "Hyvänen aika, mies paralla ei ole varjoa!"
Minua alkoi jo suututtaa ja huolellisesti rupesin välttämään auringon
paistetta. Vaan se ei käynyt kaikkialla laatuun, esimerkiksi muutamalla
leveällä valtakadulla, jonka poikki oli minun mentävä, sinä hetkenä
päälle päätteeksi, onnettomuudekseni, kun pojat olivat koulusta kotiin
menossa. Muuan kyttyräselkä poikaviikari -- muistan tarkkaan vieläkin
minkänäköinen hän oli -- äkkäsi heti, että olin varjoton. Hän paikalla
huutamaan kaikille sen kaupunginosan koulunuorisolle tiedoksi
varjottomuuttani, eikä aikaakaan kun alettiin heittää niskaani kiviä ja
lokaa. "Oikeilla ihmisillä on tapana ottaa varjonsa matkaansa
päivänpaisteeseen lähtiessään!" pahukset huusivat perässäni.
Päästäkseni heistä rauhaan aloin heittää rahoja heille kourittain ja
hypähdin muutaman issikan vaunuihin, jonne moniaat sääliväiset ihmiset
minua auttoivat.

Käskin ajurin ajaa täyttä vauhtia poikalaumaa pakoon ja yksikseni
jouduttuani aloin katkerasti itkeä. Mieleeni juolahti se ajatus, että
niinkuin kulta on tässä matoisessa maailmassa ihmisarvoa ja hyvettä
arvokkaampaa muka, samassa määrässä pidetään varjoakin kultaa
parempana; ja niinkuin ennen olin pitänyt omantuntoni rikkautta
kalliimpana, olin nyt varjoni halpaseen rahaan vaihtanut. Kuinka minun
käyneekään!

Olin vielä vallan kauhistuksissani saapuessani siihen vanhaan, pieneen
ravintolaan, jossa olin kysellyt herra Tuomas Johnin osotetta; minua
sen ohessa hävetti niin kehnoon ja matalakattoiseen suojaan enää
meneminen asumaan. Noudatin sieltä tavarani, vastaanotin
halveksivaisesti sen huononnäköisen matka-laukkuni, heitin moniaita
kultarahoja palvelijalle ja lähdin ajamaan kaupungin paraimpaan
hotelliin, Sen ravintolan huoneitten akkunat olivat pohjoiseen päin
eikä minulla siis ollut mitään pelättävää aurinkoon nähden. Lähetin
ajurin edeltä vuokraamaan huonetta ja käskin hänen vuokrata kaikkein
kalliimman ja paraimman huoneen; ja mentyäni sisään panin oven lukkoon
että saisin olla rauhassa.

Minua hävettää kertominen mihin toimiin tuon jälkeen rupesin. Näet,
otin povestani sen onnettoman kukkaroni ja jonkinlaisella raivolla,
joka, kuin mikähän tulipalo, itsestään kasvamistaan kasvaa, nykäsin
siitä ulos kultakolikoita, kultaa, kultaa, yhä vain kultaa, heitin sitä
kiiltävää hyvää pitkin lattiaa, kävelin sen helisevän kullan päällä ja
yhäti lisää siihen heitin kunnes väsyin, jotta täytyi minun heittäytyä
pitkälleni sen kultakasan päälle, siinä vyöryin ja olin mielissäni,
hyvilläni, ihastuksissani siitä, että oli minusta tullut näin rikas,
näin tavattoman rikas mies. Näin tirkkeni päivä, iltakin, enkä avannut
ovea, yöllä vielä olin kultavuoteellani pitkälläni ja siihen nukuin.

Näin unta sinusta, Adalbert von Chamisso, rakas ystäväni! Oli minusta
kuin olisin seisonut pienen kamarisi lasisen oven takana. Istuit
kirjoituspöytäsi ääressä muutaman luurangon ja kuivuneitten kasvien
välissä ja pöydällä sinun edessäsi oli moniaita kirjoja, mitä lie ollut
Linnén, Humboldtin y.m. kirjoittamia teoksia, sohvalla oli Goethen
runoja muuan vihkonen ja joku taikasormus; katselin sinua kauan aikaa
ja jokaista esinettä huoneessasi sekä uudestaan sinua, vaan et
liikahtanut etkä hengittänytkään, olit kuollut.

Heräsin. Näytti kuin olisi ollut varhainen aamu. Kelloni oli
pysähtynyt. Oli kuin olisi minua piesty, nälissäni olin ja janoissani
sen ohessa; enhän ollut ruokaa maistanut eilisaamun jälkeen. Ähmissäni
ja kyllissäni lykkäsin luotani tuota kultaa, jolla olin äskettäin
tyhmää sydäntäni ruokkinut; nyt en enää tiennyt mihin toimeen
ryhtyisinkään tästä puoleen. Tämä ei käy laatuun -- ajattelin -- ja
koitin sainko kukkaroon takaisin tuota kultaa, jonka olin lattialle
heittänyt, Eikä! Meren partaalla ei ollut tämä ravintola enkä siis
voinut heittää kultakasaa siihen. Ei ollut muuta neuvoa kuin kantaa
noita rahoja isolla työllä ja vaivalla erääseen suureen kaappiin, joka
oli viereisessä huoneessa. Lattiaan en jättänyt kuin pienen läjän.
Hikipäissäni toimitettuani tuon askareen, heittäysin nojatuoliin aivan
väsyneenä ja rupesin odottamaan että talonväki heräisi sikeästä
unestaan lopultakin. Käskin, että minulle on laitettava aamiainen niin
joutuun kuin mahdollista ja että luokseni kutsuttaisiin hotellin
isäntä.

Neuvottelin tuon miehen kanssa millä lailla olisivat huoneeni
sisustettavat. Hän neuvoi minua palvelijakseni pyytämään erästä
henkilöä, nimeltä Bendel, jonka kasvoista paistoikin rehellisyyttä ja
älyä. Hänestä tulikin minulle miespoloselle toveri ja ystävä; hän se
auttoi minua ja lohdutteli kaiken ikäni surkeudessani. Pitkin päivää
kävi puheellani suutareita, räätäleitä, kauppamiehiä ja ties mitä muuta
väkeä, joilla teetin tahi joilta ostin miltä mitäkin kallista kalua,
jalokiviä y.m. päästäkseni erilleni siitä kullan paljoudesta, joka oli
siinä suuressa kaapissani; vaan siltä näytti kuin ei olisi paljoakaan
vähemmiksi huvenneet kultaläjät.

En ollut tilastani vielä aivan selvillä ja kummako, että olin kovasti
huolissani. En rohjennut mennä askeltakaan huoneeni kynnystä etemmäs ja
illalla sytytin nelisen kymmentä vahakynttilää salissani ennenkuin
uskalsin pimeästä loukostani mennä ihmisten ilmoille. Kauhistuin
muistellessani sitä hirveätä metakkaa, minkä koululaiset olivat
nostaneet. Päätin kumminkin koittaa mitä ihmiset minusta ajattelivat,
vaikka siihen kylläkin rohkeutta kysyttiin. -- Oli täysikuu niinä öinä.
Illalla heitin ylleni ison päällystakin, painoin hatun päähän korville
asti ja salaa kuin mikähän varas lähdin kotoa. Vasta muutamalla
syrjäisellä laitakadulla astuin talojen varjosta, joitten suojassa olin
kulkenut, ulos kadulle kuutamoon, saadakseni kuulla mitä ihmiset
minusta arvelevat.

Ystäväni rakas, et usko mitä tuskia tunsin sydämmessäni. Vaimot
useinkin minua kovasti säälivät ja surkuttelivat; heidän säälinsä kävi
sydämmeeni kipeämmästi monastikin kuin poikasten pilkka ja miesten
ylpeä ylönkatse, varsinkin semmoisten, jotka olivat lihavia ja
pönäköitä, jotta heillä oli iso ja mahtava varjokin. Muuan kaunis,
sievä tyttö, joka käveli vanhempainsa vieressä, sattumalta tuli
katsoneeksi minua niillä kirkkailla silmillään; vaan hirveästi raukka
säikähti, huomatessaan arvaamattaan minut varjottomaksi, pisti päänsä
äkkiä huntunsa suojaan ja kiirehti äänetönnä pois.

Sydämmeni oli pakahtua. Karvaat kyyneleet juoksivat silmistäni ja
peräti alakuloisena horjuvin askelin palasin kotiin. Taloin seinäin
varassa täytyi minun kulkea ja vasta myöhäseen pääsin kotiin.

En saanut unta silmiini sinä yönä. Huomenaamuna oli ensimmäisenä työnä
minulla haettaminen sitä harmajatakkista miestä käsiini. Kukaties
onnistuisi minulle hänen löytäminen ja olisipa ihmeen hauska jos
hänkin, niinkuin minä, olisi katunut sitä hassua kauppaamme. Käskin
Bendelin puheelleni, hän näytti yhtä viisaalta ja nerokkaalta kuin
rehelliseltä -- kerroin aivan tarkkaan minkänäköinen se harmaja mies on
ja sanoin, että hänen hallussaan on muuan aarre, jota ilman minä en
mitenkään tullut toimeen. Mainitsin missä ja milloin olin häntä nähnyt
ja kerroin niinikään mitkä herrat ja naiset olivat Tuomas Johnin
talossa yhtaikaa vieraina sekä käskin hänen ottaa tarkan selon
muutamasta tähystimestä, muutamasta kullankirjavasta, turkkilaisesta
peitteestä, siitä komeasta, isosta teltasta sekä lopuksi niistä
kolmesta mustasta hevosestakin, joitten kanssa (jätin sanomatta millä
tavalla) tuo salaperäinen harmaja mies oli ollut tekemisissä, se
ihmeellinen mies, josta ei kukaan huolinut ja joka oli kaikista
näyttänyt vähäpätöiseltä, vaan jonka esiintyminen oli vienyt minulta
mielen rauhan ja onnen.

Puhuttuani asian selväksi, kävin noutamaan kultaa ison läjän, koko
kantamuksen, ja lisäsin siihen melko joukon jaloja kiviä tiesi kuinka
suurenarvoisia. "Bendel", lausuin minä, "tämän kaiken annan sinulle
matkaevääksi ja rahalla varmaankin saat paljon toimeen mikä ilman rahaa
on mahdotonta; älä niukustele, vaan ole antelias niinkuin minäkin olen
ollut antelias sinulle, ja tuo palatessasi minulle hyviä sanomia."

Hän meni. Myöhään hän palasi ja nureissaan. Ei kukaan Tuomas Johnin
palvelijoista eikä kukaan hänen vieraista, joilta Bendel oli
tiedustellut sitä harmajata miestä, muistanut häntä kuin vallan
hatarasti. Se uusi tähystin oli siellä, vaan ei kukaan muistanut enää
mitenkä se oli tullut sinne; se komea teltta ja se komea peite olivat
nekin paikallaan, sillä mäellä, missä oli katsottu meren ulapalle
purjehtivaa laivaa, palvelijat kiittivät isäntäänsä rikkaaksi mieheksi,
vaan ei kukaan osannut sanoa mistä nuo kalliit tavarat olivat
ilmaantuneet. Herra Tuomas John oli hyvillään siitä mahtavuudestaan ja
rikkaudestaan, vähät hän siitä huoli mistä ne olivat hänen osaksi
tulleet; hevoset, joitten selässä ne nuoret herrat olivat ratsastaneet,
olivat tallissa mikä missäkin, ja he kiittivät niinikään Tuomas Johnia
äveriääksi ja anteliaaksi mieheksi, hän kun oli ne hevoset antanut
heille. Tuon verta selvesi Bendelin kertomuksesta; nerokkaasti oli hän
toimittanut asian, jospa kohta hänelle ei onnistunut kaikesta selville
saanti. Kiitin häntä hänen uutteruudestaan ja jätin hänelle hyvästit
sekä käskin hänen jättää minut yksikseni; musta oli mieleni.

"Olen isännälleni kertonut siitä asiasta, mikä hänelle ylön tärkeä on,
sen minkä tiedän," sanoi palvelijani aikoessaan mennä. "Minun tulee
vain lopulta ajaa muuatta asiaa vielä, jonka eräs mies uskoi minulle,
jonka miehen tapasin ovessa, kylään lähtiessäni teidän puolesta
kuulustelemaan siitä mikä teitä mureuttaa. Näet tuo mies sanoi
näinikään: Sanokaa isännällenne terveisiä, herra _Pietari
Schlemihlille_, että hän ei ole näkevä minua enää, syystä siitä, että
lähden kauas meren takaiseen maahan; ja hyvä onkin tuuli tätä nykyä,
jotta laiva pääsee mukavasti ulos satamasta. Vaan säntilleen vuoden
perästä on minulla oleva kunnia taas tulla hänen puheelle, jolloin olen
ehdottava hänelle uuden tehtävän, hänelle mieluisan. Sanokaa hänelle
alamaiset, nöyrät terveiseni ja suuri kiitollisuuteni."

"Minkänäköinen oli hän?" kysyin äkkiä, aavistaen pahaa. Ja Bendel
selvitti, ja kaikesta siitä, mitä hän sanoi, minulle kerrassaan
selvisi, että harmaja mies oli nuo terveiset lähettänyt.

"Hyvänen aika!" huusin, "sehän se juuri harmaja mies olikin!" ja nyt
hän vasta hoksasi ja hänen silmistä putosi peite. "Todellakin, hänhän
se oli kuin olikin!" hän huudahti, kovasti säikähtäen, "ja minä,
onneton ihminen, minä typerä, joka en tuntenut häntä, ja olen tällä
lailla isäntääni pettänyt."

Hän alkoi itkeä kovasti ja moittia itseään, ja niin pahoillaan oli hän,
että minun kävi häntä sääli. Koin lohduttaa häntä ja vakuutin moneen
kertaan, että kerrassaan luotan häneen ja vilpittömäksi uskon, vieläpä
lähetin hänen satamaan paikalla katsomaan oliko se eriskummallinen,
kavala mies ehkä satamassa vielä tavattavissa. Vaan sinä aamuna oli
useaimpia laivoja jo ehtinyt, tuulen otollisena ollessa, lähteä
matkoihinsa mikä minnekin, kaikki kaukaisiin maihin, eikä siitä
harmajasta miehestä näkynyt yhtään jälkeä; hän oli kadonnut tielle
tietämättömälle.




III.


Mitä hyvää on siivistä rautoihin lyödylle vangille? Hänen täytyy
kuitenkin, vieläpä hirveimmällä tavalla, nääntyä. Olin joutunut
ihmisistä erilleni, nääntymään kultaläjäni ääreen, silti sitä
sydämestäni rakastamatta, kirosin vain tuota kultaa, jonka tähden
minulta oli elämän ilo kadonnut. Sitä surkeaa kohtaloani muilta
ihmisiltä salassa pitäen, pelkäsin halvinta palvelijaani, sen ohessa
kun häntä kadehdin; sillä hänellä oli varjo ja hän uskalsi mennä päivän
paisteeseen. Yksin oleilin yöt päivät ja suru kaiveli sydäntäni.

Oli toinenkin, joka oli allapäin, pahoilla mielin, uskollinen
palvelijani Bendel näet, joka myötään soimasi itseään siitä, että hän
oli isäntänsä pettänyt muka, kun hän ei tuntenut sitä miestä, jota
etsimään olin hänen lähettänyt ja jonka tahdosta riippui surkea
kohtaloni. Vaan minä en pystynyt häntä syyttämään, sillä harmajan
miehen salaperäinen katoaminen oli hänen tarumaisen luonteensa mukaista
tekoa.

Etten jättäisi mitään keinoa koittamatta, lähetin kerran Bendelin
muutaman kuulusan maalarin puheelle ja antamaan hänelle lahjaksi
kalliin briljanttisormuksen sekä pyytämään häntä käymään luonani. Hän
tulikin. Käskin palvelijani poistua, panin ovet lukkoon, istuin
maalarin viereen ja, kiitettyäni hänen taitoaan, ryhdyin lopulta
varsinaiseen asiaani, kiellettyäni häntä puhumasta kellekään siitä mitä
nyt ilmottaisin hänelle.

"Herra professori," sanoin hänelle, "voisitteko kukaties jollekin
ihmiselle semmoiselle, jolle on se vahinko arvaamatta tullut, että hän
on varjonsa menettänyt, tehdä uuden varjon?" -- -- "Tarkoitatteko
kuvajaista?" -- "Sitä tarkoitan, sitä juuri." -- "Vaan," kysyi hän
minulta, "millä varomattomalla teolla, minkä huolimattomuuden vuoksi
saattoi tuo ihminen varjonsa menettää?" -- "Millä lailla se tapahtui,"
vastasin minä, "on yhdentekevä, vaan voinhan sen sanoa silti," ja
hävyttömästi valehtelin: "Venäjällä, missä hän oli jollain matkallaan
mennä talvena, kun oli silloin hyvin kovia pakkasia, jäätyi näet hänen
varjonsa niin lujasti maahan kiinni, että sitä ei käynyt enää
irroittaminen siitä erilleen."

"Se kuvajainen, minkä maalata osaisin hänelle," vastasi professori, "ei
kumminkaan olisi pysyväinen, sillä jos tuo mies vähääkään liikahtaisi,
se paikalla putoaisi pois -- varsinkin, jos hän niin huolimaton olisi
omasta, synnynnäisestä varjostaan kuin kertomuksestanne päättäen
hänestä käy otaksuminen; jolla ei ole varjoa, hän päivänpaistetta
välttäköön, se lienee viisainta ja turvallisinta." -- Maalari, tuon
sanottuaan, teki lähtöä ja loi minuun tuiki terävän katseen, jota en
kestänyt. Heittäysin tuolilleni ja kätkin kasvoni käsiini.

Siinä asennossa olin vielä Bendelin tullessa huoneeseen. Huomatessaan
että hänen isäntänsä oli kovin mureissaan, aikoi hän heti hiljaa ja
kunnioittavasti pyörtää ovesta takaisin. -- Katsoin häneen ... olin
aivan menehtyä murheeseen enkä enää jaksanut olla sydämmeni huolia
uskomatta kelpo palvelijalleni. "Bendel," huusin hänelle, "Bendel! Olet
ainoa, joka näet kuinka paha minun on olla, tahtomatta kysyä minulta
syytä, sanatonna säälit minua; tule, ystävä rakas, istumaan viereeni.
Rupeahan osalliseksi minun huoliini, niinkuin jo olet osallinen
rikkaudestani... Bendel rakas, älä jätä minua onneni nojaan.
Veikkoseni, näethän kuinka rikas olen, antelias ja hyvänsuopea. Olet
sanonut, että mailma on suuresti arvostava minua muka, vaan nytpä jo
huomannet, että ihmiset kauhistuvat minua ja että minäkään en heidän
seuraansa ikävöi. Mailma on minut tuominnut ja hylännyt; arvattavasti
sinäkin jätät minut, saatuasi kuulla minun hirveän salaisuuteni.
Bendel, olen rikas, antelias, hyvänsuopea, vaan -- voi minua onnetonta
-- minulla ei ole varjoa!"

"Tekö varjoton?" hämmästyi tuo nuorukainen ja hän purskahti suureen
itkuun. "Voi minua, että synnyin tähän pahaan mailmaan, palvelemaan
varjotonta isäntää!" Hän ei enää puhunut mitään ja minä kätkin silmäni
käsiini.

"Bendel", sanoin hänelle lopulta ja ääneni värisi, "nyt olen sen
sanonut sinulle, jos tahdot, mene ja kerro se kylälle." Näytti kuin hän
olisi ollut suuressa mielenkuohussa, ikäänkuin jossain sisällisessä
ajatustensa keskenäisessä taistelussa; vaan vihdoin syöksyi hän eteeni
ja tarttui käteeni, jota kyyneleillään kostutti. "En", huusi hän,
"sanokoon ihmiset mitä hyvänsä sanonevatkaan, en isäntääni hylkää,
hyvää isäntääni, hänen varjottomuutensa vuoksi; en menettelisi
viisaasti enkä oikein. Jään kun jäänkin teidän luo, suojelemaan teitä
varjollani, auttamaan teitä missä voin auttaa, ja, jollen voi, niin
itken teidän kanssanne." -- Tartuin häneen syliksi, ihmetellen, että
hän osotti minulle tätä tavatonta suosiota; sillä siitä olin varma,
että hän ei näin käyttäytynyt rahan himosta.

Siitä puoleen muuttui jossain määrin kohtaloni ja tapani, En osaa
sanoin sanoa, kuinka huolellisesti Bendel koitti ihmisiltä salata
vaillinaisuuteni. Kaikkialla oli hän edelläni ja kanssani, huolehtien
kaikesta, tarpeellisiin toimiin ryhtyen ja, missä vaara oli tarjona,
varjollaan minua suojellen, sillä hän oli isompi ja vahvempi mies kuin
minä.

Rohkenin taas ruveta ihmisten pariin ja asioita ajamaan maailman
mylläkässä. Minun täytyi heittäytyä vähä omituiseksi ja oikulliseksi,
tosi se. Vaan sitä ei lueta rikkaille viaksi, ja niin kauan kuin
varjottomuuteni oli salassa, suotiin minulle kaikkea sitä kunnioitusta
ja arvoa, mikä äveriäille suodaan. Aloin levollisemmasti vartoa sitä
vuoden perästä tulevaa päivää, jolloin sen tuntemattoman, harmajan
miehen oli määrä palata puheelleni.

Älysin vallan hyvästi, että minun ei käynyt kauan oleileminen
paikkakunnalla semmoisella, missä minua jo oli nähty varjottomana ja
missä se vikani helposti saattoi tulla kaikkein tiedoksi; se vain oli
mieltäni vaivaamassa kuinka muka nolona olin esiintynyt herra Tuomas
Johnin talossa hänen vieraana ollessani. Kuitenkin halutti minua
koittaa muka parantaa käytöstapaani, jotta muualla mukamas kykeneisin
esiintyä rennommasti ja varmemmasti. Olin siksi turhamielinen, että
mielestäni piti minun vielä vähän aikaa olla siellä.

Se kaunis Fanny näet, joka oli ollut Tuomas Johnin vieraitten joukossa
ja joka joutui muutamia kertoja vielä minun tielleni, oli minulle
kohteliaampi kuin ensi kerta tavatessani häntä, jolloin hän ei minua
paljon huomannut, sillä olin nerokas ja vikkelä keikari. -- Minun
puheelleni kallistivat ihmiset korvansa eikä ollut minulle selvillä
mistä olin siepannut taidon sujuvasti puhua ihmisten parissa ja
keskustelua johtaa oikeille perille. Olin siinä luulossa, että muka
olin Fannyn erinomaisessa suosiossa ja mielistyin siitä niin
ikihyväksi, että minusta tuli houkka, ja sitä kai hän oli halunnutkin
minusta tehdä; hänen jälissä laukkasin aamusta iltaan asti. Olin
mielissäni siitä, että hän oli mielistynyt minuun eikä sen vuoksi
rakkautta oikein tullutkaan sydämmeeni; olihan vain päässäni huumaus
semmoinen.

Vaan minkäpä tähden kerronkaan sinulle tuota jokapäiväistä tarinaa
leveälti ja pitkälti? -- Olethan itse jo monta kertaa minulle sen
kertonut, muitten kunnianarvosain ihmisten lempijuttuja nimittäin. --
Sen vanhan, tutun "teerenpelin" lisäksi, jossa minulla typerällä
vanhalla pojalla oli osani, tuli omituiset kepposet, minun ja hänen ja
kaikkien arvaamatta.

Olin eräänä kauniina iltana tapani mukaan kutsunut moniaita vieraita
muutamaan puutarhaan ja kävelin käsikynkässä armaani kanssa, vähän
matkan päässä muista vieraistani, ja koin paraan kykyni mukaan
kauniisti puhua. Hän kainosti katseli eteensä, loi silmänsä maahan ja
puristi hiljaa minun kättäni, hän vuorostaan, kun minä olin hänen
kättään puristanut; vaan silloin kuu arvaamatta tuli esille pilven
takaa -- eikä hän nähnyt muuta varjoa kuin omansa edessään. Hän
säikähti, katsoi minuun ja loi sitten katseensa maahan, etsiäkseen
minun varjoani; mikä mieli hänellä oli ja mitkä ajatukset hänessä
syntyivät, se näkyi hänen kasvoista ja eleistä. Tekipä mieleni
naurahtaa, vaan sydänalaani kaiveli kauhea tuska.

Hän kun oli mennyt tainnoksiin, jätin hänet hellävaroin siihen ja
sukkelaan kuin mikähän nuoli juoksin puutarhasta pois vieraitteni
keskellä, heidän kummastellen kiireellistä lähtöäni, ja tultuani
portille, heittäysin muutaman ajurin vaunuihin, joissa ajoin kaupunkiin
takaisin, minne olin varomattomasti jättänyt uskollisen palvelijani
Bendelin. Hän kovasti hämmästyi, nähdessään minut, vaan heti hän arvasi
syyn kiireelliseen poistumiseeni vieraitteni parista. Kyytihevoset
tilattiin paikalla. En ottanut matkaani kuin yhden palvelijan, nimeltä
Raskal, jonka perästä päin opin tuntemaan kavalaksi konnaksi, vaan joka
oli nokkeluudellaan päässyt suosiooni; siitä tämänpäiväisestä
tapauksesta hänellä ei kuitenkaan ollut tietoa mitään. Sinä yönä ajoin
vielä useampain penikulmain päähän. Bendel jäi kotiin hajottamaan
talouttani, jakelemaan rahoja ja minulle tuomaan tarpeellisimmat
tavarani. Huomenna kun hän saavutti minut, lupasin kunniasanallani,
etten enää toiste noin typerästi ja varomattomasti menettele. Jatkoimme
matkaamme herkeämättä, rajan poikki, maanselän yli, ja vasta toisessa
maassa, kauas erillään siitä onnettomasta maasta, puutarhasta, jossa
Fanny minut varjottomaksi huomasi, suostuin pysähtymään muutamaan
syrjäiseen kaupunkiin, jossa oli kylpylaitos, vaan kylpyvieraita varsin
vähä.




IV.

... Olin lähettänyt Bendelin moniaitten kultasäkkien kanssa edeltäkäsin
mainittuun kaupunkiin vuokraamaan minulle huoneuston sen laatuisen kuin
mielestäni tarvitsin. Hän olikin paljon rahaa jaellut minkä verran
millekin, talouttamme varten tavaraa ostellen, ja siitä ylhäisestä
vieraasta, jota hän palveli, puhunut jotenkin epävarmasti, sillä en
halunnut, että minut tunnettaisiin, ihmetelkööt nuo kunnon
kaupunkilaiset ja ajatelkoot mitä hyvänsä. Niin pian kun huoneustoni
oli laitettu valmiiseen kuntoon, palasi Bendel luokseni minua
noutamaan. Lähdimme matkalle.

Saapuessamme lähelle kaupunkia, jotta ei ollut sinne enää kuin kukaties
penikulman matka, muutamalle paikalle, missä päivä helteisesti paistoi,
tuli tiellä meitä vastaan juhlapukuista kansaa. Vaunuimme pysähtyä
täytyi. Laulua, kanuunan laukauksia, kellonsoittoa kuului, huudettiin
"eläköön" ja ... vaunujen oven eteen ilmaantui muuan laulukunta
valkeisiin vaatteisiin puettuja neitosia, erinomaisen kauniita kaikki,
vaan muuan oli muita ihanampi niinkuin aurinko on tähtejä kirkkaampi.
Neitosten piiristä astui hän esille; ujona ja punehtuen se kaunis
olento polvistui minun eteen ja ojensi minulle silkkisen tyynyn päältä
laakerin ja öljypuun lehdistä sekä ruusuista tehdyn seppeleen, hänen
puhuessa muutamia kainoja sanoja majesteetista, kunnioituksesta ja
rakkaudesta, jota puhetta en lainkaan ymmärtänyt, kaunis äänen sointu
vain hivelteli korviani ja sydäntäni ... oli minusta kuin olisin tuon
taivaallisen olennon jo ennen joskus nähnyt. Neitoset lauloivat
muutaman laulun, jossa ylistettiin kuningasta ja hänen kansansa onnea.

Ja tämä näytelmä kaikki päivänpaisteessa! Se ihana ja kaunis neitonen
oli kahden askeleen päässä minusta, vaan minä polonen, varjoton mies
näet, en rohjennut hypätä tuon kuilun yli polvistumaan vuorostani hänen
eteensä. Kunhan minulla olisi ollut varjoa, minulla onnettomalla! Minun
täytyi häpeääni, uskoani, epätoivoani salata ja painuin vaunujen
soppeen niin kauas kuin suinkin pääsin. Bendel vihdoinkin
hämmästyksestä tointui, hypähti vaunuista maahan; minä kutsuin hänen
luokseni takaisin, otin matkalaukustani timanttisen kruunun, jonka
olisi pitänyt oikeastaan sen kauniin Fannyn päätä koristaa. Bendel
astui esiin ja puhui herransa puolesta, sanoen olevan hänelle mahdoton
vastaanottaa näin suuria kunnianosotuksia; arvattavasti on tässä joku
ereys. Kuitenkin on hän kunnon kaupunkilaisille hyvin kiitollinen
heidän hyväntahtoisuudestaan. Tuon sanottuaan Bendel otti tarjotun
seppeleen siitä silkkityynystä, jonka päällä se oli; ja laski sen
sijalle timanttikruunun. Sitten hän kunnioittavaisesti tarttui sen
kauniin neitosen käteen ja käski hänen nousta seisoalleen sekä
muutamalla käden viittauksella neuvoi pappeja, pormestaria ja kaikkia
lähetyskuntia poistumaan. Ei ketään hän laskenut minun puheelleni. Hän
kaski väen astua tien syrjään, että hevoset pääsisivät kulkemaan,
hypähti vaunuihin takaisin ja eteenpäin ajettiin täyttä laukkaa sekä
jouduttiin kohtiaikoihin kaupungin portille, joka oli koristettu
lehdillä ja kukilla. -- Kanuunilla yhä reippaasti laukaista
pamahutettiin. -- Vaunut seisahtuivat taloni eteen; vikkelästi
hypähdin ovelle väen keskeltä, joka oli utelias näkemään minua
vilahdukseltakaan. Kansa huusi "eläköön!" akkunaini alla ja heitätin
alas kultarahoja viljalti. Illalla olivat kaupunkilaiset
vapaaehtoisesti juhlatulituksilla valaisseet kaupunkia.

Enkä vielä tiennyt mitä tämä kaikki oli olevinaan! Kenen luulivatkaan
minun olevan! Lähetin Raskalin tiedustelemaan. Hän palatessaan kertoi,
että kaupunkiin oli muka saapunut muutamia päiviä sitten se sanoma,
että Preussin kuningas on aikonut matkustaa maan läpi, vaan kreivin
nimellisenä; mitenkä kansa oli tuntenut Bendeliä muka kuninkaan
ajutantiksi ja mitenkä hän sekä minä olimme kumpikin kaikella
käytöksellämme osottaneet, että kansa ei ollut erehtynyt suinkaan;
mitenkä kansa oli riemastunut kun se sai selville, että kuningas oli
todellakin kaupunkiin tullut. Tosin huomattiin, että minä todellakaan
en halunnut esiintyä kuin tuntemattomana kreivinä, ja pahoiltiin, että
oli tuota salaista asiaa ilmaistu. Vaan minä olin kovin suosiollisesti
ja armollisesti "suuttunut," jos olin suuttunut ensinkään ... minulla
oli muka siksi hyvä sydän.

Naskalista näytti tämä tapaus niin perin hupaiselta muka, että hän
nuhteilla koitti vahvistaa kansan väärää luuloa. Ja minua hän
kertomuksellaan koitti naurattaa. -- Huomatessaan, että minua huvitti
hänen kertomuksensa, hän päälliseksi häijyydessään minua imartelemaan
rupesi. Enkä tee tyhjäksi -- ikävä sanoa -- että minua miellytti
ihmisten kunnioitus, jospa kohta en ollutkaan se, miksi minua luultiin.

Siihen puistoon, joka oli asuntoni akkunain alla, laitatin juhlan ja
lähetin kutsut kaupungin kaikille asukkaille. Rahakukkaroni
salaperäisen voiman, Bendelin toimeliaisuuden ja Raskalin vikkelän
kekseliäisyyden vuoksi onnistui tämä juhla erinomaisen hyvästi. Olipa
todellakin ihme kuinka kauniiksi ja loistavaksi juhla saatiin vähässä
ajassa, muutamissa tunneissa. Olipa juhlakenttäkin niin taitavasti
valaistu, että uskalsin sinne mennä, minä varjoton, polonen mies. Ei
ollut minulla juhlavalmistuksiin nähden mikään moitteen syytä, täytyi
minun vain palvelijoitani kiittää toimeliaiksi ja taitaviksi.

Hämärän tullen alkoivat vieraat saapua. Ei enää kukaan puhunut
"majesteetista," ainoastaan "herra kreivistä," ja hyvin kunnioittavasti
ja nöyrästi puhuttiinkin. Minkäpä sille mahdoin? Sallia minun täytyi,
että minua kreiviksi sanottiin, "kreivi Pietariksi" näet. Vaan siinä
juhlimis-touhussa sieluni ei halannut muuta kuin nähdä sitä yhtä.
Myöhäseen hän tuli tuo, jolle olin antanut kruunun ja joka oli itse
"kruunu," mutta kaunihimpi. Hän kainona astui vanhempainsa rinnalla
eikä näyttänyt siltä kuin olisi hän edes siitä tiennytkään, että oli
kaunis, vieläpä kaunihin kaikista. Hänen vanhempansa oli muuan
forstmestari vaimoineen. Heitä kun esiteltiin minulle, osasin lausua
heille tiesi mitä kohteliaita sanoja, vaan tyttären edessä seisoin kuin
pahasta teosta syytetty poikanen nolona enkä osannut kuin sammaltaa ja
sopertaa. Sain lopulta sanotuksi, että nöyrin pyyntöni on tämä: hän,
jonka päässä on kruunu, olkoon tässä juhlassa emäntänäkin. Ujostellen,
silmät maassa, pyysi hän, että häntä armahdettaisiin. Vaan ujompi olin
minä kuin hän ja ensimmäisenä alammaisena lupasin olla hänelle
uskollinen, nöyrästi häntä kumartaen, ja minun, "kreivin," viittaus oli
vieraistani kuin käsky ikään jota mielellään ja kilvan noudattivat.
Hän olikin yhtä majesteetillinen, viaton ja suloinen kuin kaunis. Hänen
vanhempansa olivat perin onnellisia ja uskoivat, että heidän tähtensä
tyttärelle tuo suuri kunnia osotettiin. Olin sanomattomassa
huumauksessa, kaikkia niitä kalliita kiviä ja helmiä, joita olin niille
rahoillani, jotka eivät olleet kuin vaivaksi minulle, ostanut eli
teettänyt, panin kahteen isoon maljaan, kansi päälle, ja asetin ne
täydet maljat pöydälle, kuningattaren nimessä jaettavaksi hänen
toverein ja muitten juhlaan saapuneitten naisten kesken: kultarahoja
heitätin sitä paitse puiston aidan yli kansan keskelle, joka oli
riemuissaan ja ehtimiseen huusi "eläköön kreivi Pietari, eläköön!"

Huomenna kertoi Bendel minulle kahden kesken, että hänen luulonsa
olikin nyt oikeaksi nähty: Raskal oli kuin olikin epärehellinen. Hän
oli näet eilettäin useampia kultasäkkejä varastanut. "Älkäämme olko
millämmekään," vastasin siihen, "suokaamme sille raukalle tuo saalis
kernaasti; annan rikkaudestani osansa kaikille, miksikä en antaisi
hänellekin? Eilettäin kaikki uudet palvelijani, joita olet minulle
pestannut, minua rehellisesti palvelivat, auttaen minua viettämään
iloista juhlaa."

Siitä ei enää ollut tuon enempää puhetta. Raskal jäi kun jäikin
ensimmäisten palvelijain joukkoon, vaan Bendel oli yhä ystäväni ja
luottamusmieheni. Bendel piti minua äärettömän rikkaana miehenä,
kysymättä mistä olin saanut rikkauteni. Hän vain oli minulle avulias
keksimään keinoja millä lailla tämä rikkauteni oli paraiten käytettävä
muitten hyväksi. Siitä kalpeakasvoisesta, harmajapukuisesta miehestä
hän ei tiennyt kuin että hän yksinään kykeni minua vapauttamaan siitä
kirouksesta, joka oli tullut osakseni, ja että pelkäsin häntä, jonka
tahdosta onneni riippui. Muuten olin siitä vakuutettu, että hän saattoi
tavata minua missä ikinä hän tahtoi; vaan minä en missään häntä. Senpä
vuoksi, sitä lumottua päivää odotellen, heitin sikseen hänen olopaikan
kuulustelemisen; olisi ollut se kuulusteleminen turhaa vaivannäköä
kerrassaan.

Se komea juhla ja se tapa millä siinä käyttäydyin sai kaupungin
herkkäuskoiset asukkaat siihen yhä vahvempaan luuloon, että olin muka
kuningas, vaikka kreiviksi sanoin itseäni. Tosin sanomalehtien
kertomuksista sittemmin näkyi, että se huhu Preussin kuninkaan matkasta
ei ollutkaan kuin perätöntä lorua. Vaan kuninkaana minua pidettiin
silti, vieläpä mitä rikkaimpana ja mahtavimpana. Ei vaan oltu selvillä
minkä maan kuningas olin. Eihän mailmassa milloinkaan ole kuninkaista
ollut puutetta, varsinkaan ei tähän aikaan. Tuon pienen kaupungin
asukkaat eivät olleet koskaan kuningasta ketään nähneet, ja minkä
valtakunnan hallitsijaksi milloinkin minua luulivatkaan, aina arvasivat
väärin. Minä jäin kuin jäinkin "kreivi Pietariksi".

Kerran ilmestyi kylpyvieraitten joukkoon muuan kauppamies, joka oli
aikanaan mennyt konkurssiin, rikastuakseen jälleen sitä äveriäämmäksi,
ja kaikki isosti arvostivat häntä. Hänellä olikin leveänpuoleinen
varjo, jos kohta hieman hatara. Hän oli tullut tähän pieneen kaupunkiin
näyttääkseen sen asukkaille kuinka mahtava ja rikas hän oli muka;
alkoipa minunkin kanssa kilpailla. Puhuttelin kultasäkkiäni ja seuraus
oli, että tuo mies polonen, päästäkseen ihmisten halveksimista pakoon,
lähti tipo tiehensä, mentyään toistamiseen konkurssiin. Pääsin
hänestä erilleni. -- Moni muukin rikas herra joutui minun tähteni
keppikerjäläiseksi.

Vaikka kaikki olivat minulle alamaisia kuninkaallisen rikkauteni ja
loistoni vuoksi, oleilin kuitenkin kotona varsin hiljaisena ja
yksinäisenä. Olin tavasta hyvin varova enkä sallinut, että kukaan, oli
se kuka hyvänsä muu kuin Bendel, tuli huoneeseeni, en sallinut sitä,
oli syy minkä tähden puheelleni pyrittiin mikä tahansa. Niin kauan kuin
aurinko paistoi olin huoneessani lukkoin takana, ja minusta sanottiin:
kreivi on työssä kamarissaan. Niitten töitteni tähden muka lähtivät
kuriirit milloin mitäkin asiata minun puolestani ajamaan. -- Vasta
iltasin joko puistossa taikka Bendelin neuvon mukaan valaistussa
salissani vastaanotin vieraita, Bendel piti erinomaisen tarkkaa huolta
minusta, jos joskus muualle menin, nimittäin forstmestarin puutarhaan,
sen tyttären tähden, jota sydämmestäni rakastin.

Chamisso rakas, toivottavasti et ole unohtanut mitä rakkaus on! Paljon
olisi sinulla kuitenkin opittavaa minun kokemuksista. Hän, Miina, oli
todellakin rakastettava, hyvä, hurskas lapsi. Hän oli silmittömästi
minuun ihastunut ja niin oli hän nöyrä, että ei arvannut olevansa sen
arvoinen että minä häntä minäkään pitäisin; viattoman, nuoren
sydämmensä kaikella voimalla hän vuorostaan rakasti minua, kostaen
minulle rakkauttani. Hän rakasti niinkuin vain vaimo voi rakastaa,
kokonaan alttiiksi antautuen ja uhrautuen, itseään unohtaen, ainoastaan
sen hyvää ajatellen, jolle oli sydämmensä antanut, huolimatta siitä
kuinka hänen itsensä kävi; sanalla sanoen: hän rakasti minua
todellakin. --

Vaan minä -- hirveitä hetkiä nuo, todellakin hirveitä, vaikka silti
muistettavat -- Bendelin kanssa kahden ollessani itkin ja voivotin heti
kun olin ensimmäisestä rakkauden huumauksesta tointunut, ja aloin
huolellisesti tarkastaa itseäni ja tekojani; minä onneton, joka olin
varjoton mies, minäkö olin pettää tätä viatonta enkeliä, julmasti ja
itsekkäästi! Vuoroin päätin ilmaista hänelle, Miinalle rakkaalle, tuon
kamalan salaisuuteni, vuoroin vannoin vakaset valat, että muka ryöstäyn
pois hänen seurastaan ja pakenen tielle tietämättömälle, vuoroin taas
itkin ja voivotin Bendelin kanssa, pyytäen häntä saattamaan minua
forstmestarin puutarhaan. --

Toisin ajoin kuvittelin mielessäni, että kohta kaiketi tulee takaisin
se harmajatakkinen, laiha mies ja itkin taas jos näytti siltä kuin
olisi ollut turha toivoni. Olin tarkkaan laskenut minä päivänä hän
tulisi, sillä hän oli sanonut, että vuoden päästä hän palaa, säntilleen
muka jotta ei päivääkään myöhemmin eikä päivää varemmin, ja minä luotin
hänen sanaan.

Miinan vanhemmat olivat rehellistä, kelpo väkeä, ainoata lastaan hyvin
rakkaana pitivät ja minun ja hänen väli kummastutti heitä, jotka eivät
tienneet mitä tehdä. He eivät olleet unissakaan ajatelleet, että kreivi
Pietarin mielessä ei muuta ollut kuin heidän lapsensa, vaan nythän oli
selvä kerrassaan, että hän oli heidän tyttäreen silmittömästi
rakastunut ja tytär häneen. -- Tytön äiti oli siksi turhamielinen, että
ei pitänyt avioliittoa mahdottomana ja teki parastaan saadakseen sitä
aikuseksi; isä oli niin tervejärkinen, että piti eukkonsa hankkeita
hullutuksina. Kumpanenkin oli sillä vakuutettu, että rakkauteni oli
vilpitön. -- Eivätkä muuta voineet kuin rukoilla lapsensa puolesta.

Minulla oli vielä tallella muuan kirje, minkä sain siihen aikaan
Miinalta. -- Niin, tätä kirjettä on hän kirjoittanut, se on hänen
käsialaansa. Näin kirjoitti hän:

  "Olenhan muuan heikko, tyttö hupakko; enkä saata uskoa, että
  minun armaani, jota hartaasti, niin hartaasti rakastan, minun,
  tyttö paran, mieltä pahoittaisi. -- Olet niin peräti hyvä,
  sanomattoman hyvä; vaan älä minusta vääriä luule, Sinun ei pidä
  uhrata mitään minun hyväksi, sinä et saa yrittääkään mitään
  uhrata minun tähden. Vihaisinpa itseäni, jos sen tekisit. --
  Olet minun onnelliseksi tehnyt, olet opettanut minut rakastamaan.
  Lähde jo pois! -- Tiedä mikä on kohtaloni; kreivi Pietari ei
  minulle kuulu, vaan maailmalle. Tahdon olla ylpeä kun kuulen
  mainittavan, mitä hän milloinkin on toimittanut ja aikaansaanut
  ja miten häntä on missäkin kunnioitettu ja ylistetty. Katsohan,
  tuota ajatellessani, suutun sinuun siitä, että olet tyttö hupakon
  tähden unohtanut ylevää tehtävätäsi. -- Lähde pois, sillä jos et
  lähde, se ajatus tekee minun onnettomaksi, että olen onnellinen,
  autuas sinun, ah sinun kautta. -- Enkö ole sinun elämääsi kuitenkin
  jollain öljypuunoksalla suloistuttanut ja ruusukukkasella, niinkuin
  siihen seppeleeseenkin, jota sinulle annoin, oli kiedottu oksia ja
  kukkasia? Olet sydämessäni, rakkahani, minusta eroamista älä pelkää
  -- jospa kuolenkin, olen onnellinen, sanomattoman onnellinen sinun
  tähtesi."

Kyllä arvaat miten kipeästi nuo sanat kävivät sydämmeeni. Sanoin
hänelle, etten ollut se miksi hän näytti luulevan; olen tosin rikas,
vaan sanomattoman onneton mies. Olin muutaman kirouksen alainen, joka
oli ainoa asia, minkä salasin häneltä, syystä siitä että vielä oli
hieman toivoa minulla sen kirouksen alta päästä jotenkin. Oli
sydämmellinen huoleni, että ehkä syöksyisi hän minun kanssa
onnettomuuteen, hän, joka elämäni tiellä on ainoa valoni, ainoa onneni.
Tuota selvittäessäni hän taas sitä itkemään, että olin niin onneton.
Ah, hän oli niin rakastettava, niin peräti hyvä! Jos hän olisi vain
yhden kyyneleen voinut pyyhkiä silmistäni, kuinka mielellään olisi hän
kokonaan uhrannut itsensä.

Vaan hän ei hetikään ymmärtänyt sanojeni tarkoitusta; hän näet luuli
yhä, että olin joku ruhtinas, jota oli ties mikä onnettomuus kohdannut,
eikä hän heittänyt mielessään kuvittelemasta kuinka ylevä ja
sankarimoinen hänen rakastettunsa oli.

Kerran sanoin hänelle: "Miina, tämän kuun viimmeisenä päivänä voipi
kohtaloni muuttua ja ratkaisun alaiseksi joutua -- vaan jos ei se
tapahdu, täytyy minun kuolla, koska en tahdo tehdä sinua onnettomaksi."
-- Hän itki ja laski päänsä minun rinnalleni. "Jos sinun kohtalosi
muuttuu, salli minun vain tietää, että olet onnellinen; vähät muusta,
itselleni en mitään pyydä. Vaan jos onneton olet, tee minun osalliseksi
onnettomuudestasi, että pääsen kuormaa kantamaan sinun kanssasi."

"Tyttö, tyttö, peruuta sanasi, se varomaton sanasi -- sillä tunnetko
minun onnettomuuttani minkälainen se on, tunnetko sitä kiroustani?
Tiedätkö kuka minä olen -- -- mikä minua --? Näethän kuinka minua
hirvittää tuo salaisuuteni!" Hän nyyhkyttäen heittäysi jalkojeni eteen
ja uudisti pyyntönsä.

Forstmestari kun tuli sisään, sanoin hänelle, että ensi kuun
ensimmäisenä päivänä aioin pyytää hänen tytärtään puolisokseni! -- sinä
päivänä syystä siitä, että sitä ennen saattaa tapahtua paljo, joka voi
muuttaa kohtaloani. Oli miten oli, rakkauteni oli muuttumaton.

Tuo kunnon mies oikein hämmästyi, kuullessaan "kreivi Pietarin" tuolla
lailla puhuvan. Hän tarttui minuun syliksi, ja taas nolostui, kun oli
unohtanut kuka olin muka. Vaan nyt häntä rupesi arveluttamaan
naimishankkeeni; hän alkoi kysyä ja puhella lapsensa tulevaisuudesta:
oliko minulla mitä huomen lahjaa tarjota, oliko mitä takeita, että
todellakin toteuttaisin aikomukseni y.m.s. Kiitin häntä, että hän minua
noista asioista oli huomauttanut. Sanoin hänelle, että aijoin asettua
näille tienoille, missä olin kansan suosiossa, ja elää huoletonta
elämää. Pyysin häntä ostamaan tyttärensä nimessä paraimmat maatilat
tässä maakunnassa ja minä olen suorittava hinnan. Tyttären sulhasta hän
voisi sillä lailla paraiten palvella. -- Hänelle tuli tuosta paljo
päänvaivaa ja huolta, sillä kaikkialla, missä hän kuulusteli kaupan
olevia maatiloja, oli ollut samoilla kaupoilla muuan muukalainen, joka
olikin ostanut noin miljoonan markan edestä maata.

Totta puhuen, olin häneen vähin kyllästynyt ja siitä syystä olin
hyvilläni kun hänestä pääsin erilleni joksikin ajaksi. Miinan äiti oli
hieman kuuro eikä hän sen vuoksi ollut ensinkään kateellinen jos
joillakin muilla oli kunnia kreiviä puhutella.

Äiti tuli tyttärensä seuralaiseksi ja molemmat pyysivät minua viipymään
hetken aikaa vielä heidän kanssa; vaan ei sopinut minun enää jäädä
sinne, sillä näin kuinka kuu oli taivaanrannalle nousemassa. -- Oli
aika lähteä.

Huomenillalla menin taas forstmestarin puutarhaan. Olin heittänyt ison
viitan hartioilleni, hatun olin painanut silmilleni ja menin Miinaa
puhuttelemaan. Kun hän katsoi minuun, liikahti hän ikäänkuin
tahtomattaan; silloin muistui elävästi mieleeni se yö, jolloin olin
näyttäytynyt kuutamossa, se hirveä yö. Miina se oli todellakin. Vaan
ehkä hän ei ollut minua tuntenutkaan. Hän näytti kovin hiljaiselta ja
miettiväiseltä -- minulla oli kovin mieli raskas -- nousin seisoalleni.
Hän heittäysi hiljaa nyyhkyttäen rinnalleni. Minä poistuin.

Siitä lähtien tapasin hänet useimmiten itkemästä; kävi yhä synkemmäksi
mieleni. Tytön vanhemmat ne vain mahdottoman onnellisia olivat. Se
merkille pantava päivä lähenemistään läheni, kamalana ja mustana kuin
mikähän ukkospilvi. Aatto oli käsissä, minun oli vaikea hengittää. Olin
varalta täyttänyt kultarahoilla muutamia arkkuja, odotin maltittomasti
12:nnen hetken tuloa. -- Jo oli käsissä tuo tärkeä aika. -- Minä istuin
ja odotin, kellonviisaria katsellen, sekunteja ja minuutteja lukien,
niinkuin olisivat ne olleet puukoniskuja. Kuullessani jotain ääntä mitä
hyvänsä hypähdin seisoalleni. Jo alkoi päivä sarastaa. Hitaasti
tirkkeni aika, tuli puolisenaika, ilta, yö; kellonviisarit nykähtivät,
toivoni oli lakastumassa; kello soi 11 eikä näkynyt ketään, viimmeisen
tunnin viimmeiset minuutit menivät eikä ketään näkynyt, kello alkoi
soida 12:sta, nyt oli se otollinen hetki mennyt sivu -- ja toivottomana
minä mies polonen vaivuin vuoteelleni takaisin, surkeaan itkuun.
Huomenna siis täytyi minun -- yhä varjottomana -- pyytää rakastettuani
aviopuolisokseni; vasta aamupuolella tuli hetkeksi levoton uni
silmiini.




V.


Oli vielä varhainen aamu, kun heräsin siitä että viereisestä huoneesta
kuului kiivasta puhetta. Kuulin Bendelin kieltäyvän laskemasta sisään;
Raskal huusi vihasesti että hän välittää viisi mokomasta kiellosta ja
vaati vaatimalla että hän laskettaisiin minun huoneeseen. Hyvänsuopea
Bendel huomautti häntä siivosti että seuraus semmoisesta röyhkeydestä,
jos se tulisi minun tietooni, olisi etusasta palveluksesta erottaminen.
Raskal uhkasi lyödä häntä jos hän yhä niskottelisi.

Kesken pukemista avasin oven ja huusin Raskalille: "Mitä asiaa sinulla,
lurjus?" -- Hän peräysi pari askelta ja vastasi kylmäkiskoisesti:
"Pyydän nöyrimmästi Teitä, herra kreivi, kerrankaan näyttämään
varjonne ... aurinko paistaa kartanolla parasta aikaa varsin
kirkkaasti." --

Tuntui kuin ukkonen olisi iskenyt minuun. En isoon aikaan saanut sanaa
suustani. -- "Mitenkä sinä, renki, kohtelet minua?"... Tyyneesti hän
keskeytti puhettani: "Renki saattaa olla rehellinen mies silti, vaikka
hän ei tahdokaan palvella varjotonta isäntää; irti sanon itseni Teidän
palveluksestanne". Minun täytyi koittaa toista keinoa. "Raskal rakas,
kuinka on mieleesi juolahtanut noin hullunkurinen ajatus, mitenkä voit
ajatella, että...?" Vaan hän tyyneesti yhä sanoi: "On ihmisiä, jotka
väittävät, että olette varjoton ... siis, pitkittä mutkitta, näyttäkää
varjonne tahi laskekaa minut palveluksestanne."

Bendel, kalpeana ja vavisten, vaan malttavampi kuin minä, antoi minulle
muutaman viittauksen että tarjoaisin hänelle rahaa, jolla käy
lahjoominen ketä hyvänsä, vaan sekin oli turhaa työtä; hän heitti rahat
lattiaan jalkojeni juurelle: "Varjottomalta en vastaanota mitään". Hän
kääntyi minulle selin ja poistui, hattu päässä, jotain laulua
hyrähdellen, huoneesta hitain askelin, Seisoin siinä Bendelin kanssa
kuin kivettynyt, nolona katsoen hänen jälkeensä.

Raskaasti huokaellen ja kuolema sydämmessäni valmistausin vihdoinkin
lupaukseni toteuttamaan ja kuin rikollinen ikään tuomarini eteen
esiintymään forstmestarin puutarhaan. Menin siihen puitten varjostamaan
lehtimajaan, jota sanottiin kreivi Pietarin majaksi ja jossa minua
olivat odottamassa tälläkin kerralla. Iloisena ja huoletonna tervehti
minua tytön äiti. Vaan Miina istui siinä kalpeana ja kauniina kuin ensi
lumi, joka syksyllä kukkia peittää, kohta taas vedeksi sulaakseen.
Forstmestari, joku kirjoitettu paperi kädessään, käveli kiivaasti
kahakäteen ja näytti siltä kuin olisi hän tahtonut salata
mielenkuohuaan, jonka hänen tavallisissa oloissa jäykät ja
liikkumattomat kasvonsa, vuoroin punaisina vuoroin kalpeina,
ilmaisivat. Hän tuli luokseni minun tullessani sisään ja pyysi
saadakseen puhutella minua kahden kesken. Se polku, jonne hän kutsui
minut perässään kulkemaan, vei muutamaan laitaan ja puuttomaan
puutarhan osaan. -- Äänetönnä istahdin muutamalle penkille ja hetken
aikaa oltiin vaiti.

Forstmestari kiivaasti yhä käveli kahakäteen, kunnes lopulta äkkiä
seisahtui eteeni ja katsottuaan siihen paperiin, joka oli hänellä
kädessä, tuikeasti minulta kysyi: "Herra kreivi, te ehkä tunnette
muuatta miestä, nimeltä Pietari Schlemihl, häh?" En puhunut mitään...
"Muuatta miestä, jolla on erinomaiset lahjat ja ominaisuudet -- häh?"
Hän odotti vastausta. -- "Entä jos itse olisin se mies?" sanoin
vihdoinkin. -- "Se", lisäsi hän, kiivaasti tiuskien, "joka on varjonsa
hukannut!!" -- "Tuota olen aavistanut, tuota olen aavistanut," huusi
Miina, "niin, olenhan jo aikoja sitten sen tiennytkin!" ja hän
heittäysi äitinsä syliin, joka hämmästyksissään ja tytärtään halaillen
nuhteli häntä siitä, että hän onnettomuudekseen oli salannut tuota
asiaa. Vaan Miina oli, kuin Arethusa, muuttunut kyynellähteeksi, joka
joutui kutreilleen minun ääntäni kuullessaan.

"Ja te kelvoton," huusi forstmestari vihoissaan, "olette tavattoman
röyhkeästi pettäneet minua ja tytärtäni; ja te olette muka
rakastavinanne häntä, jonka olette tällä tavalla pettäneet! Katsokaahan
kuinka hän tuossa itkee ja käsiään vääntelee. Hirveätä, hirveätä!"

Olin siihen määrään pökerryksissä, että aloin höpistä: "Oli miten oli,
eihän varjo ole kuin pelkkä varjo vain, jos hätä tulee, niin tulee kai
varjottakin toimeen, tarpeetonta on tästä asiasta kovin suurta melua
nostaa." Vaan tunnossani myönsin, että tuo puheeni oli lorua, jotta
herkesin puhumasta, eikä hän huolinut edes vastatakaan. Kuitenkin
lisäsin: "minkä on hukannut, sen voipi saada takaisin joskus."

Vihasesti huusi hän: "Tunnustakaahan, tunnustakaa, millä lailla olette
varjonne menettäneet!" Minun täytyi turvautua taasenkin valeeseen:
"Muuan tolvana kerran taitamattomasti varjooni astui, jotta tuli siihen
iso reikä ... olen korjatteelle lähettänyt varjoni, sillä rahalla saa
paljon aikaa, jo eilettäin olisi minun pitänyt saada se takaisin."

"Hyvä on, hyvä, hyvä!" vastasi forstmestari vuorostaan, "te kositte nyt
tytärtäni, on toinenkin kosija, minun on asia tyttärestäni huolta
pitää. Kolme päivää annan teille varjonne korjauksen varalle; jos
kolmen päivän perästä palaatte takaisin oikean varjon kanssa, olette
tervetulleet. Vaan neljäntenä päivänä, jos ette ole palanneet, niin
saatte uskoa, että olen antava tyttäreni toiselle kosijalle
puolisoksi." -- Yritin vielä sanoa sanasen Miinalle, vaan hän itki
kovasti ja turvansi äitiinsä; ja äiti äänetönnä viittasi minulle,
käskien minun mennä. Horjuvin askelin meninkin ja minusta tuntui kuin
olisi maailma hävinnyt taakseni.

Olin joutunut Bendelin rakkaasta huolenpidosta erilleni ja harhailin
metsissä ja niityillä. Tuskan hiki juoksi otsaltani ja huokaukset
pääsivät ehtimiseen rinnastani; olin kuin mieletön.

En tiedä kuinka kauan olin sillä lailla kuleksinut, kun arvaamatta joku
tarttui minuun käsivarresta jollakin päivänpaisteisella kankaalla. --
Pysähdyin ja katsoin taakseni ... se oli harmajatakkinen mies, joka
näytti siltä kuin olisi hän kiivaasti juossut perässäni hengästyksiin
asti. Hän alkoi kohta puhutella minua:

"Lupasin tänään teitä tapaamaan tulla, vaan te ette malttaneet odottaa.
Vaan ei ole hätää mitään, te osaatte ottaa hyvästä neuvosta vaari,
voittehan saada varjonne takaisin, jos haluatte, ja palata kohta
forstmestarin puutarhaan. He sanoivat teidät tervetulleiksi, ja kaikki
on ollut vain pientä pilaa muka. Raskalista, joka on pettänyt teitä ja
joka on kosimassa morsiantanne, pidän minä huolen, hän, mies parka, on
jo tarpeeksi kypsä."

Olin vielä kuin unissani. "Lupasin tänään --?" tuota hänen puhetta jäin
ajattelemaan -- hän oli oikeassa, olin kaiken aikaa yhden päivän
suhteen erehtynyt. Oikealla kädelläni koitin oliko kukkaroni
tallella... Hän arvasi mikä minulla oli mielessä ja peräysi kaksi
askelta.

"Olkaa huoleti, herra kreivi, kukkaronne saatte pitää." Öllistäen,
ihmetellen katselin häntä. Hän sanoi: "Pyydän teitä suostumaan vaan
muutamaan joutavaan pyyntööni; olkaa vain hyvä ja kirjoittakaa nimenne
tämän paperin alle." -- Siinä paperissa oli luettavana seuraavat sanat:

"Suostun täten, kun sieluni erkanee ruumiistani, jättämään sieluni
perinnöksi sille, jonka hallussa on tämä paperi."

Katselin ääneti ja ihmeissäni tuota paperia ja sitä harmajata miestä,
vuoroon kumpastakin. Hän oli sillä välin pistänyt muutaman uuden kynän
veripisaraan, joka oli kädelläni, orjantappuran oka muuan kun oli sitä
äskettäin haavottanut.

"Kuka te olettekaan?" kysyin vihdoinkin. "Vähät siitä kuka olen,"
vastasi hän, "ja eikö näy päältäkin päin? Mies polonen, mikähän lie
oppinut jokunen, jota hänen ystävänsä palkitsevat kiittämättömyydellä
niistä komeista lahjoista, joita hän antaa heille, ja jolla ei ole
muuta hupia tämän maan päällä kuin vähäsen kokeilimisia kaikenlaisia...
Vaan kirjoittakaa toki nimenne tämän paperin alle! Tänne, oikealle
puolelle: Pietari Schlemihl."

Pudistin päätäni ja sanoin: "Anteeksi, vaan nimeäni en kirjoita." --
"Ettekö," hän ihmetteli, "ja miksikä ette?"

"Näyttää toki arveluttavalta jossain suhteessa sieluni antaminen
varjoni tähden"... "Vai niin, vai niin!" hän yhä kummasteli,
"arveluttavaltako?" ja hän naurahti pilkallisesti. "Vaan sanokaahan
minulle, mitä se sielunne oikeastaan onkaan? Oletteko sitä koskaan
nähneet ja mitä aiotte silla toimeensaada kuoltuanne, häh? Olkaahan
vain hyvillänne, että olette tavanneet muutaman asianharrastajan, joka
tuosta joutavasta kalusta, jota toiset sanovat galvaaniseksi voimaksi,
toiset sähkövoimaksi, mikä miksikin, oikean hinnan maksaa tahtoo,
nimittäin antaa teille siitä oman ruumiinne varjon, jolla voitte
vuorostanne saada morsiamen ja tiesi mitä hyvää ikinä haluatte. Vai
tahdotteko heittää tuota tyttö riepua sen kelvottoman konnan Raskalin
käsiin, häh? Vaan käykäähän omin silmin katsomassa; tulkaahan minun
kanssa, niin mennään forstmestarin puutarhaan", kehotti hän, taskustaan
ottaen ja minulle tarjoten kaapun semmoisen, joka tekee ihmisen
näkymättömäksi.

Minun täytyy tunnustaa, että minua sanomattomasti hävetti joutua naurun
alaiseksi tuon miehen nähden. Vihasin häntä koko sydämmestäni ja uskon,
että tämän vastenmielisyyteni vuoksi eikä niinkään periaatteellisista
syistä kieltäysin nimeni allekirjoituksella ostamasta takaisin
varjoani, vaikka kylläkin olisin tarvinnut sitä. Minua kauhistutti
yksin se ajatus, että tuo ruma juonittelija, tuo irvinaama, astuisi
pilkallisesti minun ja rakastettuni, kahden haavoitetun sydämmen,
väliin. Arvelin, että se mikä oli tapahtunut oli sallittu ja että
surkeuteni oli peruuttamaton: sen vuoksi käännyin miehen puoleen ja
sanoin:

"Olen teille varjoni myynyt tästä kukkarosta, joka kyllä on hyvä
olemassa ja etusa, vaan minua on kovasti kaduttanut tuo kauppa. Eikö
peruuteta sitä, Jumalan tähden?" Hän pudisti vain päätään ja heittäysi
synkän näköiseksi. Lausuin vielä: "Enkä halua mitään enää myydä teille,
vaikka saisin varjonikin takaisin, enkä siis nimeäni tuohon paperiinne
kirjoita, en! Siitä käy päättäminen pitkittä mutkitta, että ne
naamiaishuvit, joihin kutsutte minut osalliseksi muka, olisivat teitä
huvittavaisempia kuin minua; siis en rupea, en sekau niihin, ja koska
niin on, hyvästi!"

"Onpa ikävä, herra Schlemihl, että te ette voi suostua kauppaan, johon
olen ystävällisesti teitä kehotellut. Vaan olkoon, entä vasta olen
onnellisempi. Hyvästi sitte, näkemiin asti! -- Sivumennen sallikaa
kumminkin minun osottaa, että niitä kaluja, joita ostan kulloinkin, en
heitä homehtumaan suinkaan, pidän kuin pidänkin niitä sievästi."

Hän veti heti varjoni taskustaan, laski sen levälleen nurmelle,
auringon puolelle jalkoihinsa, sillä lailla, että hän kulki kahden
varjon välissä, hänen oma varjonsa toisella puolen ja minun varjoni,
joka häälyi seuraamaan häntä sekin, toisella puolella. Minne hän meni,
sinne minunkin varjoni.

Kun en ollut kaualle aikaa varjoani nähnyt ja nähdessäni nyt kuinka se
oli tuon kelvottoman miehen hallussa, juuri silloin kuin olisin sitä
paraiten itse tarvinnut, sydämmeni oli pakahtua ja aloin katkerasti
itkeä. Tuo inhottava mies ylpeili siitä minulta ryöstetystä kalustaan
ja uusimaan tarjoustaan rupesi hävyttömästi.

"On se vieläkin kaupaksi, ei muuta kuin nimenne kirjoitatte, niin Miina
parka pääsee tuon konnan Raskalin kynsistä teidän, herra kreivin,
syliin ... ei kuin nimenne kirjoitatte, muuta ei." Kyyneleet alkoivat
taas juosta silmistäni, vaan käännyin hänelle selin ja käskin hänen
mennä.

Bendel, joka huolissaan oli etsinyt minua, saapui samassa luoksemme.
Kun se uskollinen palvelijani minut näki itkusilmin ja minun varjoni,
jota hän tunsi minun varjoksi, tuon eriskummallisen, harmajan miehen
hallussa, päätti hän heti, vaikkapa väkisinkin, toimittaa minulle
takaisin omaisuuteni, ja koskapa hän ei osannut harmajan miehen kanssa
siivosti keskustella, hyökkäsi hän heti hänen kimppuunsa kovilla
sanoilla ja vaati häntä, pitemmittä mutkitta, paikalla antamaan minulle
takaisin varjoni. Vaan harmaja mies, vastauksen sijasta, kääntyi
viattomalle nuorukaiselle selin ja alkoi mennä matkoihinsa. Vaan Bendel
nosti kuhmuisen sauvansa, mikä oli hänellä kädessä, ja rupesi, astuen
hänen jälissään, ankarasti käskemään häntä heti heittää luotaan varjoni
ja hosumaan häntä minkä ikinä jaksoi selkään. Harmaja mies, aivan kuin
jos hän olisi ollut selkäsaunoihin hyvinkin tottunut, kyyryssä selin
kiirehti pois, Bendel kintereillä. Katselin tuota menoa kauan, kunnes
lopulta katosivat näkyvistäni kaikki, harmaja mies, Bendel ja varjoni.
Olin taas yksikseni jäänyt minä mies polonen.




VI.


Kun olin jäänyt yksikseni siihen autioon korpeen, aloin taas kovasti
itkeä ja sanomattoman raskasta sydäntäni keventää. Vaan en nähnyt
surkeudelleni mitään rajoja, ei loppua, ei määrää, ja hirveästi
janoissani imeskelin sydämmeni haavoja, joihin hän oli uutta myrkkyä
kaatanut. Kun mielessäni Miinaa ajattelin ja hänen mielevä, ihana
kuvansa, semmoisenaan kuin olin nähnyt häntä, itkussasilmin ja
kalpeana, ilmaantui eteeni, silloin astui röyhkeänä ja irvisuuna
Raskalin haamu minun ja Miinan väliin, käsilläni peitin silmiäni ja
pakenin yhä kauemmas korpeen; vaan ei jättänyt minua tuo hirveä näky
silti, yhä ajoi minua takaa, kunnes hengästytyksissäni kaaduin
pitkälleni maahan, jota kostutin kyyneleilläni.

Ja kaikki tämä surkeus muutaman varjon takia! Ja olisin sen varjon
saanut takaisinkin, kunhan olisin nimeni kirjoittanut muutamaan
paperiin. Aloin ajatella tuota harmajan miehen tarjousta ja kieltoani
siihen suostumasta. Kolkoksi kävi mieleni ja jouduin lopulta pää
pyörälle etten tiennyt miten olla miten eleä.

Tuli ilta. Nälkääni söin metsän hedelmiä ja janooni join vettä
muutamasta purosta. Olin yötä muutaman puun juurella. Aamulla heräsin
raskaasta unesta, siitä että kuulin kuinka kuorsaelin niinkuin kuoleva
ihminen. Bendel lienee eksynyt minun jäliltäni, ja olin siitä
hyvilläni. Minua ei haluttanut palata ihmisten pariin, joita pakoon
olin lähtenyt niinkuin mikähän villi eläin. Sillä lailla tirkkeni
kolmisen päivää.

Neljännen päivän aamuna olin muutamalla hietikolla, jossa päivä
räikeästi paistoi, ja istuin siinä kivellä, sillä aurinko oli minusta
nyt mieluinen, sitä kun en ollut nähnyt isoon aikaan. Sydäntäni
ravitsin toimettomuudellani. Arvaamatta pelästyin jostain äänestä,
katsoin taakseni, paetakseni, vaan en nähnyt ketään. Vaan päivän
paahtamalla hietikolla näin arvaamatta ihmisen varjon kulkevan
ohitseni, ja se olikin minun varjoni näköinen, siltä minusta tuntui,
siitäkin syystä, että se kulki noin yksinäisenä, herrastaan erillään.

Sydän vavahti rinnassani ja ajattelin: Varjoni, etsitkö herraasi? Minä
tahdon olla herrasi. Ja juoksin sen perässä, kiinniottaakseni sitä;
ajattelin näet, että jos onnistuisi minun päästä niin lähelle, että
jalkani koskisi siihen, niin se kaiketikkin tarttuisi jalkaani ja
tottuisi ajan oloon minuun.

Varjo alkoi heti paeta allani ja minun täytyi sitä kevytjalkaista
pakolaista ruveta takaa-ajamaan juoksujalassa, johon kiivaaseen
juoksuun sain voimaa ainoastaan siitä toivosta, että ehkä pelastuisin
surkeasta tilastani. Varjo pakeni muutaman kaukaisen metsän rannalle
päin, jonka siimekseen se kai toivoi pääsevänsä piiloutumaan. Huomasin
sen, pelästyin, koska oli mahdollista että se pakoon ennättäisi, ja
palava halu innostutti minua ja pani jalat alleni; eikä aikaakaan, niin
tulin varjoa jo hiukan lähemmäs, jotta huomasin, että vielä sen
saavutan. Äkkiä se pysähtyi ja kääntyi minuun päin. Niinkuin jalopeura
hyökkää saaliinsa niskaan, niin minäkin aika harppauksella hypähdin
varjon viereen ottaakseni sitä haltuuni ... vaan arvaamatta tapasin
kovan vastarinnan aivan kuin olisi ihminen tullut juosten minuun pahki.
Kävi niin kipeästi kylkiluihini etten muista milloin olisi niin
kipeästi koskenut.

Säikähdyksestäni oli se seurauksena, että käsivarsillani, tietämättäni
ja tahtomattani, tulin syleilleeksi sitä, mikä näkymättömänä seisoi
edessäni. Syöksyin samassa pitkälleni maahan; ja allani, selällään,
makasi ihminen, johon olin lujasti takertunut ja joka vasta nyt tuli
näkyviin, oltuaan sitä ennen näkymättömänä kerrassaan.

Nyt selvisikin koko tapaus ja näytti minusta varsin luonnolliselta.
Tuolla miehellä oli arvattavastikkin ollut kädessään se ihmeellinen
linnunpesä, joka on sen laatuinen, näet sen, että se, jonka kädessä se
on, jää näkymättömäksi, vaan hänen varjonsa kyllä näkyy; kädessään oli
hän pitänyt tuota linnunpesää, juostessaan minua pakoon, vaan kun
saavutin hänet, luiskahti se hänen kädestään. Katsoin ympärilleni, ja,
aivan oikein, huomasinkin sen linnunpesän näkymättömän varjon, juoksin
sen varjon luo ja sainkin pesän käsiini. Samassa tulin minä, varjoton
mies, itse näkymättömäksi.

Tuo mies kavahti seisoalleen ja katsoi ympärilleen olinko missä minä,
hänen voittajansa, vaan sitä ei hän nähnyt missään, vaikka päivä
paistoi kirkkahasti, ei minua eikä minun varjoakaan. Mies parka ei
ollut näet tullut luonnollisesti ajatelleksikaan eikä hädissään
hoksannut, että minä, juostessani häntä takaa, olin varjoton. Päästyään
selville siitä, että minä olin kadonnut, hän epätoivoissaan repi
hiukset päästään. Vaan minulle kävi nyt mahdolliseksi jälleen esiintyä
ihmisten keskuudessa, kun minulla oli se ihmeellinen, näkymättömäksi
tekevä linnunpesä kädessäni, ja kovasti halasinkin päästä ihmisten
pariin. Mutta ei kyllä puuttunut tekosyitä millä saatoin tuntoani
rauhoittaa, tuolta mieheltä ryöstettyäni hänen aarteensa, ja niitä
levottomia ajatuksia pakoon päästäkseni kiiruhdin pois,
katsomattanikaan enää jälkeeni oliko se mies parka minne joutunut;
kuulin vain hänen huutoaan ja päivittelemisiään. Silla lailla tuo
tapaus tapahtui, minun muistaakseni.

Mieli paloi sinne forstmestarin puutarhaan saadakseni omin korvin
kuulla ja omin silmin nähdä, että harmaja mies oli puhunut totta; vaan
en ollut selvillä siitä missä olin, jonka tähden menin muutamalle
mäelle, josta saattoi nähdä ympäristöä. Ja näinkin mäen kukkulalta sen
pienen kaupungin ja forstmestarin puutarhan jalkojeni alla. --
Sydämmeni alkoi tykkiä ja kyyneleitä alkoi taas, vaikka toisesta syystä
kuin äskettäin, juosta silmistäni: saan nähdä häntä jälleen. -- Ikävä
joudutti askeleitani sille polulle, joka vei nopeimmin perille.
Sivuutin muutamia kaupungista palaavia talonpoikia, heidän näkemättä.
He puhuivat minusta, Raskalista ja fortmestarista; en halunnut kuulla
heidän puhetta, kiirehdin sivu.

Puutarhan portista sisään mennessäni, mieli kuohussa niinkuin hartaasti
odottelevan ikään, oli kuin jos olisi joku naurahtanut; minua hirvitti,
katsoin sukkelaan ympärilleni; en huomannut ketään. Astuttuani muutamia
askeleita vielä, kuului minusta kuin olisi joku ihminen kävellyt
vieressäni; vaan en nähnyt; otaksuin, että oli korvani pettänyt. Oli
varhainen aamu, ei kukaan ollut kreivi Pietarin lehtimajassa, puutarha
tyhjä oli vielä; kuleskelin niissä tutuissa paikoissa, menin
asuinhuoneitten lähelle. Sama ääni, jota olin äsken kuullut, kuulin
vieläkin, tällä kertaa selvemmästi. Pelonalaisena istuin muutamalle
penkille, joka oli päivänpaisteisella paikalla oven vieressä. Kuului
kuin joku näkymätön haltia olisi pilkallisesti naurahtaen istahtanut
viereeni. Avain pistettiin lukon suuhun, ovi aukeni, forstmestari tuli
ulos, paperi kädessä. Tuntui minusta kuin olisi pilvi kääriytynyt pääni
ympärille, katsoin ympärilleni ja ... hirveätä ... se harmajatakkinen
mies istui rinnallani, pirullinen hymy huulillaan katsellen minua. --
Hän oli heittänyt sen ihmeellisen kaapun, joka teki kantajansa
näkymättömäksi, hartioilleni, hänen jalkojensa juuressa oli,
riitelemättä keskenään, hänen ja minun varjo, huolettomasti piti hän
kädessään sitä paperia, jonka alle hän oli tuonnottain pyytänyt minua
kirjoittamaan nimeni, ja, sillä aikaa, kuin forstmestari käveli
kahakäteen lehtimajassa, hän, tuo harmaja mies, kuiskasi korvaani:

"Tehän kuitenkin kaikitenkin noudatitte kutsuani, tässä me nyt istutaan
kahden saman kaapun alla. -- Hyvä on, hyvä on! Kaiketikkin te annatte
takaisin minulle sen linnunpesänkin, ettehän sitä enään tarvitsekaan,
ja tehän olette liian rehellinen mies pitääksenne kauemmin hallussanne
toisen omaa ... vaan eipä silti, etten olisi teille mielelläni sitä
lainaksi antanut, kiittää ei kannata." -- Hän otti sen kädestäni enkä
vastustanutkaan ollenkaan, hän pisti sen taskuunsa ja naurahti taas,
vieläpä niin kovaa, että forstmestarikin katsoi mistähän tuo ääni oli
syntyisin. -- Istuin kuin kivettyneenä siinä.

"Teidän täytyy toki myöntää," sanoi hän, "että tämmöinen kaapu on paljo
mukavampi. Se ei peitä ainoastaan miestä, vaan lisäksi hänen
varjonsakin ja mitä hyvänsä hän kulettaakaan mukanaan. Katsokaahan,
tässä olette kumpikin, te ja varjonne." Hän naurahti taas.
"Huomaattehan, herra Schlemihl, mitä alussa ei tahdo mielisuosiolla
siihen on pakko lopussa kuitenkin. Ajattelin, että kyllä te vielä
ostatte sen kalun minulta, otatte huostaanne morsiamenne (sillä vielä
on siihen tilaisuutta) ja nostatamme Raskalin hirteen, sen lurjuksen,
se on helppo asia, koska meillä on nuoraa tarpeeksi. -- Kuulkaahan,
annan teille kaupanpäälliseksi tämän kaapun."

Miinan äiti tuli huoneesta ulos ja keskustelu alkoi. -- "Mitä askaroipi
Miina?" -- "Hän itkee." -- "Typerä lapsi on hän. Eihän asia ole
muutettavissa kuitenkaan." -- "Tosin ei, vaan on liian aikaista antaa
hänet toiselle!" -- "Olet, mieheni rakas, kovin julma, sehän on oma
lapsesi." -- "Ei, äiti kulta, nyt olet väärässä. Jos tyttäremme, vielä
ennenkuin hän on itkenyt silmiään kuiviksi, huomaa olevansa rikkaan ja
mahtavan miehen vaimo, on hän tointuva surustaan kuin unesta ikään, ja
Jumalaa sekä meitä kiittävä, usko minun sanaani!" -- "Jumala suokoon!"
-- "Tyttärellämme on tosin jo varsin suuret maatilat; vaan luuletko,
että, sen jälkeen kun tuo keinottelija Pietar Schlemihl sai aikaan ne
surkeat rötökset, kohtiaikoihin on ilmaantuva yhtä sopiva mies hänelle
kuin Raskal? Tiedätkö kuinka rikas herra Raskal on? Hänellä on
maatiloja tässä maassa, jotka ovat ainakin kuuden miljoonan markan
arvoisia, eikä hän ole ollenkaan velkaantunut. Kauppakirjat ovat olleet
minun nähtävinä. Hän se oli, joka minun edeltä oli paraimmat maatilat
ostanut; ja sitä paitsi on hänellä salkussaan Tuomas Johnin
arvopapereita, noin neljän miljoonan arvosta." -- "Hän on mahtanut
kovasti varastaa". -- "Mitä joutavia! Hän on säästänyt minkä toinen on
tuhlannut." -- "Mieskö, joka on rikkaan herran pikenttinä ollut?" --
"Oletpa typerä! Oli miten oli, hänellä on kuitenkin moitteeton varjo."
-- "On vainkin, mutta..."

Se harmajatakkinen mies naurahti ja katsoi minuun. Ovi aukeni ja Miina
tuli ulos. Kyyneleitä juoksi hänen silmistä niille kauniille, kalpeille
poskille; hän istui muutamalle tuolille puitten siimekseen ja isänsä
istui toiselle tuolille hänen viereen. Isä hellästi tarttui hänen
käteen, puhutteli häntä, vaan tyttörukka alkoi vaan yhä enemmän itkeä.

"Olet hyvä, rakas lapseni, olehan järkeväkin, ethän tahdo vanhan isäsi
mieltä pahoittaa, minähän vaan hyvääsi harrastan. Ei ole kummakaan,
että olet suruissasi, vaan olet ihmeellisellä tavalla onnettomuudesta
pelastunut. Ennenkuin sitä häpeällistä petosta huomasimme, rakastit
häntä kovasti; tiedänhän sen, vaan en siitä sinua soimaa silti. Näet
nyt itse kuinka kaikki on muuttunut. Onhan jokaisella pienellä
koirallakin varjonsa, ja sinunko pitäisi miehelle semmoiselle ruveta,
joka... Ei toki, ethän enää ajattelekaan häntä. -- Kuulehan, Miina, nyt
sinua kosii mies, joka ei päivänpaistetta pelkää, arvostettu,
kunnioitettu mies, joka tosin ei ruhtinas ole, vaan jolla on kymmenen
miljoonaa markkaa omaisuutta, siis kymmenen kertaa enemmän kuin
sinulla, mies, joka tahtoo tehdä rakasta lastani onnelliseksi. Olethan
minulle kuuliainen, ethän pane vastaan, annahan vain isäsi pitää
sinusta huolta ja pyyhkiä pois kyyneleesi! Lupaahan, että suostut
Raskaliin, lupaat kai?"

Hän vastasi väsyneen raukealla äänellä: "Ei minulla ole omaa tahtoa
eikä omaa toivoa tämän maan päällä enää. Tapahtukoon isäni tahto."
Paikalla tuli Raskalkin sinne, röyhkeänä, vakavana. Miina meni
taidottomaksi. Nyt se inhoittava harmaja mies katsoi vihasesti minuun
ja kuiskasi korvaani: "Ja te tuota siedätte! Onko teillä ihmisen verta
suonissanne vai mitä niissä juoksee?" Hän iski samassa pienen haavan
käteeni, jotta siitä juoksi vähin verta ja sanoi: "Todellakin oikeata
verta! -- No, kirjoittakaa nimenne siis!" Minulla oli kädessäni paperi
ja kynä.




VII.


Vapaasti saat minua arvostella, Chamisso rakas, enkä aio sinua lahjoa.
Ankarasti olen jo aikoja sitten tuominnut itseäni, sillä hivuttava
tuska on sydämessäni asunut. Myötään on mielessäni ollut tuo vakanen
elämäni hetki enkä ole voinut sitä muistella kuin nolona, nöyrtyneenä
ja maahan asti sortuneena. -- Ystäväni rakas, joka kevytmielisesti
hiukankaan poikkeaa oikealta tieltä, hän tahtomattaan joutua toiselle
polulle, joka viepi alespäin ja yhä alemmas; hän näkee taivaan tähtiä,
vaan ne eivät opasta häntä, ei ole hänellä valikoimisen varaa, hänen on
pakko mennä jyrkännettä ales tiesi kuinka syvälle. Sen ajattelemattoman
harha-askeleeni jälkeen, jonka seurauksena oli, että kirous tuli
osakseni, olin rikollisella rakkaudellani sotkeutunut toisen ihmisen
kohtaloon; mikäpä minulla muu neuvoksi kuin missä olin turmiota
aikaansaanut siinä koittaa, kun pikanen pelastus oli tarpeellinen heti
kiirehtiä hätään arvelematta. Sillä viimmeinen hetki oli käsissä. --
Älä luule minua niin halpaseksi, Chamisso rakas, että olisin pitänyt
vaadittua hintaa liian kalliina tai että olisin jotain, mikä omaani
oli, säästäväisemmin pidellyt kuin kultarahojani. -- Ei vainkaan,
Chamisso, vaan minä sanomattomasti vihasin tuota eriskummallista,
juonikasta keinottelijaa. En halunnut olla hänen kanssa missään
tekemisissä, vaikka olinkin kukaties syyttä sortamassa häntä. Toimen
sijaan tuli tapaus; ja kävi siis minun niinkuin toisinaan käy
kansojenkin; asianhaarojen pakosta he joutuvat milloin mihinkin
tilaansa. Myöhemmin olen sopinut itseni kanssa. Olen ensinnäkin oppinut
pakonalaisuutta arvostamaan, ja mikä on enemmän pakonalainen kuin tehty
teko, tapahtunut tapaus! Toisekseen olen tätä pakonalaisuutta oppinut
kunnioittamaan jonakin viisaana sallimuksena, mikä on vaikuttamassa
siinä suuressa myllyssä, jossa olemme osallisina kuin mitkähän
pyöritetyt ja pyörivät rattaat; minkä pitää olla, sen täytyy tapahtua,
ja tietenkin sallimuksen sallimana, jota lopulta opin kunnioittamaan
minunkin kohtalossani ja sen kohtalossa, joka oli minun kohtalooni
sotkeutunut.

En ole selvillä mikä siihen oli syynä, joko se, että olin kauheassa
mielen jännityksessä ja levottomuudessa, vai väsymys, minä kun olin
ollut niin kauan unetta ja ruuatta, vai kukaties se mielenkuohu, minkä
minussa aikaansai tuon harmajan juonittelijan läheisyys; oli miten oli,
juuri sillä hetkellä kuin minun piti kirjoittaa nimeni siihen kamalaan
paperiin menin tainnoksiin ja jäin kuin kuolleeksi siihen pitkäksi
aikaa.

Ensimmäiset äänet, jotka kohtasivat kuulevia korviani, toinnuttuani,
oli jalanpolkemiset ja kiroukset. Kun aloin katsoa ympärilleni,
huomasin, että oli pimeä ja tuo inhottava toverini haukkui minua minkä
jaksoi. "Aivanhan sinä käyttäydyt kuin mikähän akka! -- Ole mies ja tee
minkä olet päättänyt tehdä taikka, jos on mielesi muuttunut, niin itke
sitten ja päivittele!" -- Nousin hitaasti seisoalleni ja katsoin
ympärilleni puhumatta mitään. Oli myöhänen ilta, soittoa kuului
valaistuista ikkunoista ja ihmisiä käveli parittain puutarhan poluilla.
Muuan pari kävi istumaan sille penkille, jossa olin istunut ennenkuin
tainnoksiin menin. He puhelivat keskenään siitä avioliitosta, johon
olivat ruvenneet talon tytär ja rikas herra Raskal. -- Se oli siis
tapahtunut.

Heitin kädelläni sen näkymättömäksi tekevän kaapun päältäni; vaan
samassa harmaja mies katosi näkyvistäni. Aloin hiipiä pensaitten ja
puitten synkimmässä siimeksessä puutarhan portille. Vaan minun
kiusaajani, vaikka näkymättömänä, kulki jälissäni, yhäti minua sättien.
"Tämäkö siis palkka siitä, että koko päivän olen vaalinut sinua, sinä
heikkohermoinen herrasmies! Vai minusta aijot tehdä narrin! Hyvä, herra
äkimys, menehän vain minua pakoon, vaan erottamattomia ystäviä me
ollaan kuin ennenkin. Sinulla on minun rahani ja minulla sinun varjosi,
emme siis pääse rauhaan kumpikaan. -- Onko milloinkaan kuultu, että
varjo olisi herralleen uskoton? Sinun varjosi ajaa minut sinun luo,
kunnes lopulta otat sen haltuusi ja niin minä pääsen siitä erilleni.
Minkä olet laiminlyönyt halusta sen täytyy sinun toimittaa
kyllästymisestä ja ikävästä, vaikka liian myöhään; ei kukaan pääse
kohtaloaan pakoon." Sillä lailla hän hoki, turhaan pakenin, hän oli
myötään kintereilläni, pilkallisesti puhuen varjosta ja kultarahoista.
En saanut häneltä rauhaa.

Olin lähtenyt kulkemaan muuatta autiota katua, joka vei talooni. En
ollut entistä kotiani tuntea enää; akkunaruutuja oli säretty eikä
näkynyt valkeaa missään. Ovet olivat lukossa eikä näkynyt yhtään
palvelijaa. Hän nauroi selkäni takaa ja sanoi ivallisesti: "Niinpä
niin; ei siellä ole ketään. Kuitenkin Bendel lienee kotosalla; hän oli
kotiin tullessaan niin väsyksissään, että tuskinpa kykeneekään muuhun
toimeen kuin pirtin vartioimiseen." Taas naurahti hän. "On hänellä
juteltavia! -- Hyvästi jää, näkemiin asti!"

Ovikellon nuoraan tartuin ja lopulta näkyikin tulta; Bendel oven takaa
kysyi kuka oli soittanut. Kun se kunnon mies kuuli että se olin minä,
hän kovin ilostui; ovi lensi selälleen ja heittäysimme toistemme
syliin. Hän oli hyvin muuttunut, oli heikommaksi käynyt ja
kivuloiseksi; minun hiukseni olivat menneet harmajiksi.

Niitten autioitten huoneitten läpi hän vei minut muutamaan
syrjäisempään, pieneen huoneeseen, jota ryöstäjät olivat jättäneet
rauhaan, toi minulle ruokaa ja juomaa, istuimme vieretysten ja hän
alkoi itkeä. Hän kertoi minulle, että hän sitä harmajatakkista miestä,
jota hän oli tavannut silloin kuin hän minun varjoani näytteli minulle,
oli kauan ajanut takaa ja hosunut, kunnes oli eksynyt minusta
jäljettömiin ja uupumuksesta jäänyt pitkälleen makaamaan. Kun hän ei
löytänyt minua enää, oli hän mennyt kotiin, jossa kansa, Raskalin
yllytyksestä, oli kohta sen jälkeen särkenyt kaikki akkunat ja
hävittänyt huonekalut y.m. Sillä lailla oli kansa kiittämättömyydellään
kostanut hyväntekijälleen. Palvelijani olivat menneet tiehensä mikä
minnekin, poliisi oli kieltänyt minun enää kaupunkiin palaamasta ja
käskenyt palvelijani 24 tunnin perästä korjata tavarani pois. Siihen,
minkä olin jo kuullut Raskalin rikkaudesta ja avioliittoon menosta,
tiesi hän lisätä niitä näitä. Tuolla roistolla, joka oli syypää
kaikkeen siihen ilkityöhön, mikä oli tehty poissa ollessani, oli
varmaankin ollut alusta pitäen tietoa minun varjottomuudesta.
Luultavasti oli hän, kullanhimon yllyttämänä, pyrkinyt palvelukseeni ja
heti teettänyt raha-arkkuuni avaimen, joten hän oli rikkauden koonnut,
jota hänen ei tarvinnut enää työllään ja toimellaan kartuttaa.

Kaiken tuon Bendel kertoi minulle kovasti itkiessään; ja sitten itki
hän ilosta kun oli minua jälleen tavannut sekä siitä että oltuaan
tietämättömissä minun olopaikasta hän nyt tapasi minun tyyneenä ja
maltillisena.

Semmoiseksi oli näet epätoivoni muodostunut. Näin surkeuteni
jättiläisenä, muuttumattomana edessäni, olin sen tähden jo kaikki
kyyneleeni hukannut eikä enää valitus päässyt rinnastani.
Kylmäkiskoisena ja välinpitämättömänä vaelsin tässä matoisessa
maailmassa.

"Bendel," sanoin hänelle, "tiedät kohtaloni. Kova rangaistus on tullut
osakseni tekemäni rikoksen vuoksi. Sinä, viaton mies, lakkaa jo
olemasta toverini. Lähden jo tänä yönä pois matkoilleni, satuloitse
ratsuni, lähden yksin, sinä jäät tänne, niin olen päättänyt.
Arvattavasti täällä on moniaita kulta-arkkuja; ne pidä omanasi. Aijon
yksin lähteä maailmaan vaeltamaan; vaan jos jokunen iloinen päivä ja
onnellisempi aika kuin tämä nykyinen tulee osakseni, silloin muistan
sinua, uskollista palvelijaani, jonka rinnalla olen monet kyyneleet
itkenyt ja sydämmeni suruja ilmoittanut."

Hän kuuli käskyjäni allapäin, pahoilla mielin; hänen rukouksilleen,
pyynnöilleen, neuvoilleen heittäysin kovakorvaiseksi; itkussa silmin
toi hän hevoseni.

Vielä kerran puristin sen kunnon palvelijan kättä, heittäysin hevosen
selkään ja pimeän yön suojassa jätin hyvästit sille paikalle, johon
onneni oli hautautunut, siitä huoletonna mihin hevoseni oli viepä
minut; sillä minulla ei ollut tässä maailmassa enää mitään määrää,
mitään toivoa.




VIII.


Matkatoverikseni rupesi hetken päästä muuan jalkamies, joka, vähän
matkaa hevoseni rinnalla käveltyään, pyysi saadakseen heittää lakkinsa
taakseni hevosen selkään, meillä kun oli sama tie kulettava. Pitemmittä
puheitta suostuin. Hän kiitti siitä vähäsestä avusta, palkinnoksi alkoi
kiittää hevostani hyväksi muka, vieläpä ylistämään niitä onnellisiksi,
jotka ovat rikkaita; lopulta rupesi ikäänkuin itsekseen pakisemaan;
muita kuulijoita ei ollut hänellä kuin minä yksin.

Hän selvittää alkoi ajatuksiaan tämän maailman olosta ja menosta, eikä
aikaakaan, niin jo otti metafysiikan käsiksi, jolta tieteenhaaralta
vaaditaan selvitystä kaikkiin arvoituksiin. Sitä kysymystä, johon oli
vastattava, hän esitti hyvin selvästi ja ryhtyi sitten siihen
vastaamaankin.

Tiedät, ystäväni, minun myöntäneen, filosofein kirjoja koulussa
luettuani, että minulla ei ole ensinkään niitä lahjoja, joita pitää
olla filosoofeilla enkä ole heidän virkaan sotkeutunut; olen jättänyt
monta asiaa omaan rauhaansa ja ajatellut, että ei niitä kaikkia
maailman asioita kuitenkaan pysty ymmärtämään ja selville saamaan;
olen, neuvosi mukaan, luottanut vain siihen terveeseen järkeen, joka on
kaikille ihmisille yhteinen, ja koittanut kulkea omia teitäni,
filosoofeista viisi. Vaan tämä puhelias mies, joka käveli hevoseni
rinnalla, näytti minusta olevan varsin viisas ajattelija, hän osasi
panna sanansa taitavasti vallan, rakensi, niin sanoakseni, kauniin ja
säännöllisen aaterakennuksen, jolla oli vankka kivijalka ja joka nousi
siitä korkeakattoisena ilmaan ja jalona kerrassaan. Vaan kuitenkin
kaikitenkin puuttui siitä sisällistä ryhtiä eli juuri sitä, mitä olin
kaivannut eikä ollut minusta tuon matkatoverini aaterakennus kuin
semmoinen taiteellisesti koottu taideteos, joka ainoastaan ulkonaisella
sievyydellään ja säännöllisyydellään miellyttää katselijaa; vaan
mielelläni kuuntelin sitä kaunopuheliasta miestä, koska huomioni
kääntyi mureistani ja kärsimyksistäni pois häneen.

Sitä tietä kulkiessamme alkoi päivä sarastaa; hämmästyin, nähdessäni
itäisellä taivaanrannalla kirkkaita värejä, jotka ennustivat, että
aurinko on kohtsiltään nousemassa, sillä ei ollut likitienoilla niin
minkäännäköistä suojaa, ei kiveä, ei puuta eikä pensastakaan. Aamusilla
varhain varjot ovat pitkät ja komeat, kuten tietty. Ja olin
matkatoverin seurassa, minä varjoton mies! Heitin silmäyksen siihen
matkatoveriini ja hämmästyin yhä pahemmasti. -- Hänhän olikin se
harmajatakkinen mies.

Hän naurahti, nähdessään hämmästystäni, ja alkoi rupatella, ennenkuin
ehdin vielä sanoa yhtään sanaa: "Älkäämme vielä kuitenkaan erotko
toisistamme vähään aikaan, koskapa meillä on keskenäisiä etuja
toistemme seurasta -- ja niinhän on tapa maailmassa, että ollaan
ystäviä niin kauan kun on edut vielä yhteisiä -- onhan tilaisuutta
eroonkin joskus. Tämä tie, joka kulkee pitkin vuoren rinnettä, on
kumminkin mukavin teidänkin kulkea; laaksoon teillä ei ole asiaa ja
luonnollisesti te ette palaa ylös mäkeäkään enää. Tätä tietä minäkin
kulen. -- Huomaan, että käytte kalpeaksi ennenkuin aurinko on ehtinyt
tulla näkyviinkään. Tahdonpa lainaksi antaa teille teidän varjonne
siksi aikaa kuin tässä kahden vaellamme, entäpä siedätte minut
läheisyydessänne. Teillä ei ole tosin enää Bendel vieressänne. Vaan
minä tahdon halusta teitä palvella. Ette tosin rakasta minua, se on
kylläkin ikävä. Vaan voittehan silti käyttää minua hyväksenne.
Paholainen ei ole varsin niin musta miksi häntä maalataan. Eilen te
suututitte minua, tosi se, vaan tänään en enää huoli sitä muistaa, ja
onhan teiltä aika kulunut hupaisemmasti tähänkin asti, sen myönnätte
kai. -- Ottakaahan koetteeksi varjonne käytäntöön taas."

Aurinko oli noussut, tiellä alkoi tulla ihmisiä vastaan; suostuin
tarjoukseen, vaikka vastenmielisesti. Hän laski hymysuin varjoni maahan
eikä aikaakaan, niin se oli jo hevoseni varjon vieressä ja juosta
hölkytteli yhtä hilpeästi kuin sekin. Mieleni kävi hyvin oudoksi.
Maalaisia tuli vastaan, jotka kunnioittavaisesti nostivat lakkinsa ja
tervehtivät arvokasta herrasmiestä muka. Ahnain silmin ja sykkivin
sydämmin katselin hevosen selästä sitä varjoa, joka ennen oli ollut
minun, vaan jonka nyt olin oudolta mieheltä, vieläpä viholliseltani
lainaksi saanut.

Harmaja mies huoletonna käveli vieressä, jopa hyrähteli muuatta
lauluakin. Hän jalkasin, minä ratsun selässä -- kiusaus oli liian
suuri; äkkiä nykäsin suitsia ja kannustin hepoani, ajaen täyttä laukkaa
toiselle tielle; vaan varjoni ei seurannutkaan mukaani, se putosi näet
tienhaarassa hevosen selästä ja jäi odottamaan oikeata omistajaansa.
Minun täytyi häpeissäni palata; se harmaja mies huoletonna käveli
tiellä, hyrähtäen laulua loppuun ja sitten vasta alkoi pilkallisesti
nauraa, nostaen varjon paikalleen takaisin ja neuvoen kuinka muka varjo
vasta sitten pysyy siinä kuin minä tulen sen oikeaksi omistajaksi.
"Minä pidän teitä varjosta kiinni," sanoi hän, "ettekä minusta
erillenne pääse. Rikas mies, jommoinen te olette, tarvitsee varjoa, se
on selvä sanomattakin. Olette vain moitittava siitä, että tuota ette
ole ennen oivaltaneet."

Kulin eteenpäin sillä samalla tiellä; minulla oli kaikki tämän maailman
mukavuudet, vieläpä sen kaikki loistotkin ja komeudet. Vapaasti ja
keveästi saatoin kulkea, koskapa minulla oli varjo, jospa kohta
lainattu; ja kaikkialla arvosteltiin minua niinkuin rikkaita
arvostetaan. Vaan sydämessäni oli kuolema asumassa. Kummallinen
toverini, joka oli siihen määrään nöyrä olevinaan, että sanoi olevansa
maailman rikkaimman miehen kelvoton palvelija, oli todellakin
erinomaisen palvelevainen, mahdottoman taitava ja näppärä, niinkuin
tosiaankin pitää olla rikkaan miehen palvelija, mutta hän ei
milloinkaan jättänyt minua yksikseni, aina vain oli vieressäni, hokien
myötään, että minun pitäisi lopulta kumminkin suostua siihen kauppaan,
jota hän oli esittänyt, jospa ei muunkaan tähden, niin kuitenkin
päästäkseni hänestä erilleni. -- Vihasin häntä, vaan hän oli minulle
vaivaksi sen ohessa. Toisinaan suorastaan pelkäsin häntä. Olin joutunut
hänestä riippuvaiseksi kerrassaan. Vietyään minut takaisin maailman
prameuteen, jota olin pakoon mennyt, piti hän minut hallussaan. Minun
täytyi kuulla hänen koreita puheitaan ja tunsin, että hän oli oikeassa.
Onhan tosi, että rikkaalla pitää olla varjo ja että, jos halusin
äveriäitten säätyyn kuulua, ei minulla kaiketikkaan muuta neuvoa ollut
kuin suostuminen hänen tarjoukseen. Vaan toiselta puolen oli minulle
selvä, että en tahtonut mistään hinnasta, en, vaikkapa varjoni takaisin
saisin, myydä sieluani tuolle kamalalle miehelle. En tiennyt kuinka
lopulta kävisi. Istuimme kerran muutaman luolan suussa, jota
muukalaiset kävivät katsomassa ja joka oli vuorien välissä jossain. Se
oli hyvin syvä, vettä pohjassa, niin syvä, että näytti siltä kun ei
tapaisi pohjaa siihen heitetty kivi; ja maan alta kuului kuin kosken
kohina kaukaa. Harmaja mies minulle selitti, kauniisti puhuen,
runollisella kielellä kuvaellen, mitä paljon minä, jos minulla vain
olisi varjo, voisin matkaansaada tässä maailmassa muka. Käsivarret
polveni varassa kätkin kasvot käsiini ja kuuntelin sen kamalan
viettelijän puhetta ja olin kahdella päällä ketä enemmän tottelisin:
kiusaajaako vai omantuntoni varottavaa ääntä. Tuo kaksimielisyys kävi
lopulta sietämättömäksi ja ratkaiseva taistelu alkoi.

"Näyttää siltä, hyvä herra, kuin olisitte unohtaneet, että olen tosin
sallinut teidän muutamilla ehdoilla jäämään seuraani, vaan että en ole
missään suhteessa vapauttani luovuttanut teille." -- "Jos käskette,
menen heti pois." Kuului siltä kuin uhkaukseni olisi ollut hänelle
varsin mieluinen muka. En puhunut mitään. Hän ryhtyi heti käärimään
kokoon varjoani. Kalpenin, vaan en kieltänytkään. Oltiin varsin kauan
ääneti. Hän ensinnä ryhtyi puheeseen: "Etkö siedä minua, hyvä herrani,
vihaatko minua, tiedän sen; vaan minkä vuoksi, sanokaahan! Siitäkö
syystä, että minua julkisella maantiellä ahdistitte ja minulta sitä
linnunpesää ryöstitte? Vai siitäkö syystä, että te, sen jälkeen kuin
haltuunne uskoin, rehellisyyteenne luottaen, varjonne, te varkaan
tavoin koititte ryöstää sen minulta? Puolestani en vihaa teitä! On
varsin luonnollista, että kaikin keinoin, kavaluudella, väkivallalla
y.m. pidätte puolianne; ja se, että teillä on ankarat periaatteet ja
ajattelette niinkuin rehellisten ihmisten tulee ajatella, näyttää
minusta sangen viattomalta harrastukselta, jota en ollenkaan vastusta
enkä pahana pidä. -- Asia on se, että minulla ei ole varsin niin
ankaroita periaatteita; minä vain toimin niinkuin te ajattelette. Vai
olenko minä teidän kurkkuunne tarttunut teiltä ryöstääkseni teidän
kalliin sielunne, olenko, häh? Olenko minä yllyttänyt palvelijani
teidän kimppuun ryöstämään teiltä sitä kukkaroa, minkä teille annoin,
häh?" En kyennyt siihen vastaamaan; hän puolestaan jatkoi puhettaan
näinikään: "Hyvä, hyvä, ette siedä minua; tuotakin ymmärrän vallan
hyvästi enkä sitä paheksi. Meidän täytyy erota, se on selvä, ja minusta
tekin alatte olla sangen ikävä. Jotta pääsisitte minun seurastani, joka
teitä hävettää, ottakaa varteen neuvoani: ostakaa minulta se varjonne,
niin on välimme selvä." -- Osotin kukkaroani ja sanoin: "Tästä
hinnasta". -- "Eikä!" vastasi hän. -- Huokailin ja lausuin: "Olen samaa
mieltä kuin te. Erotkaamme toisistamme, älkääkä te enää asettuko
tielleni tässä mailmassa, joka on tietääkseni tarpeeksi avara meille
kummallekin." Hän naurahti ja vastasi: "Olkoon menneeksi, hyvä herra,
vaan sitä ennen tahdon ilmoittaa teille millä keinoin voitte, jos
haluatte nähdä nöyrintä palvelijaanne, palauttaa hänet: teidän ei
tarvitse kuin kukkaroanne pudistaa jotta rahat helisevät, niin kuulen
kohta ja palajan luoksenne. Itsekukin tässä matoisessa maailmassa
ajattelee omaa hyötyään; huomaatte, että minä katson teidänkin
hyötyänne, sillä annan teille uuden lahjan. -- Katsokaahan tätä
kukkaroanne! -- Vaikka olisi koi syönyt varjonne mitättömäksi, tämä
kukkaro kuitenkin olisi yhdistämässä meitä toisiimme. Kun teillä on
kultarahani, niin teillä on minäkin, kohta tulen jahka minua huudatte,
tiedättehän, että olen halukas palvelemaan ystäviäni ja että varsinkin
rikkaat ovat suosiossani; olettehan itse sitä kokeneet. -- Vaan
ainoastaan varjoanne en anna teille takaisin kuin yhdellä ehdolla."

Vanhat tuttavani joutuivat arvaamatta mieleeni. Kysäsin häneltä:
"Kirjoittiko herra John nimensä tuon paperin alle?" -- Hän naurahti. --
"Ei ollut tarpeellistakaan pyytää niin hyvää ystävää kirjoittamaan
nimeään." -- "Missä hän on nykyään? Jumalan tähden, minä tahdon tietää
sen." Hän hitaasti pisti kätensä takin taskuun ja vetäsi siitä esille
Tuomas Johnin, jolla kasvot olivat kalpeat ja huulet siniset kuin
kuolleella ikään; häin tuskin sai hän sanotuksi tärkeät sanat:
"Oikealla Jumalan tuomiolla on minua tuomittu. Oikealla Jumalan
tuomiolla on minua kadotettu." Minua kauhistutti ja sukkelaan luolan
kuiluun heittäen kukkaron rahoineen kaikkineen lausuin harmajalle
miehelle viimmeiset hyvästit: "Vannotan sinua Jumalan nimessä, sinä
hirviö! mene tiehesi äläkä milloinkaan enää tule nähtäväkseni!" Hän
nousi synkän näköisenä ja hävisi niitten kallioin väliin, joitten
keskellä oltiin.




IX.


Olin siinä varjotonna ja rahatonna; vaan sydämmestäni oli ikäänkuin
kivi pudonnut, niin oli mieleni keveä ja hilpeä. Jos en olisi
kadottanut lemmittyäni taikka jos tuntoni ei olisi minua soimannut
hänen menettämisestä, niin olisin voinut olla onnellinenkin -- en vain
vielä arvannut mihin toimeen minun oli tästä puoleen ryhtyminen. Hain
taskuistani eikö löytyisi niistä kultarahoja joitakuita; luin niitä ja
naurahdin. -- Olin jättänyt hevoseni ravintolaan, minua hävetti palata
sinne, täytyi ainakin vartoa päivän laskua, se oli näet jotenkin
korkealla vielä. Heittäysin lähimpäin puitten siimekseen ja aloin
nukkua.

Nukkuessani näin ihania unia; tiesi mitä utukuvia leijaili ilmassa.
Miinalla, morsiamellani, oli kukkasia hiuksissaan, hänen käydessä
ohitseni, ja hän hymyili ystävällisesti minulle. Rehellisellä
Bendelilläkin oli kukkasia ja ystävällisesti tervehtien kulki hän ohi.
Monta muutakin tuttua näin, väen vilinässä sinuakin, Chamisso rakas.
Päivän valossa oli selvästi näkyvissä kaikki, vaan varjoa ei ollut
yhtään; ja, ihme, pahalta tuo ei näyttänyt... Kauniita kukkasia siinä
oli näet ja iloisia, laulelevia, toisiaan rakastavia ihmisiä, jotka
kulkivat palmu-metsässä edes takaisin... Eivät nuo keveät olennot
yhdessä kohti pysyneet kauankaan enkä oikein selville päässyt heistä;
oli miten oli, tuo uni oli minusta mieluista ja sitä vain pelkäsin,
että kesken heräisin; vaan heräsin lopulta kumminkin, mutta ummistin
silmäni vielä jotta nuo katoavat näyt jäisivät mieleeni kutakuinkin
kauan...

Loin silmäni auki vihdoinkin, jolloin aurinko oli taivaanrannalla
vielä, vaan itäisellä; olin näet nukkunut aamuun asti. Pidin sitä
viittauksena siihen, että minun ei ollut palajaminen enää ravintolaan.
Eikähän se tavarani, mikä sinne oli jäänyt, isonarvoista ollut enkä sen
menettämistä kovinkaan isona vahinkona pitänyt. Päätin lähteä
jalkapatikassa muuatta maantietä kulkemaan vuoren rinnettä pitkin
metsän läpi, sallimuksen huostaan jättäen matkan määrän. En taakseni
katsonut enkä aikonut Bendeliltä apua pyytää, vaikka hän oli tarpeeksi
rikas kyetäkseen auttamaan ja olisi varmaankin ollut siihen halukaskin.
Tarkastelin hetkisen pukuani ja huomasin, että se ei ollut hyvinkään
komea. Jo Berliinissä oli minulla ollut tuo vanhanpuoleinen takki
ylläni enkä osaa sanoa miten se oli joutunut päälleni tälle matkalle
lähtiessäni. Lakki oli minulla päässä ja vanhat saappaat jalassa.
Tukevan ryhmysauvan tein ennen lähtöäni.

Metsässä muuan vanha talonpoika tuli vastaan, ystävällisesti
tervehtien, eikä aikaakaan, niin jo alettiin niitä näitä jutella
toisillemme. Niinkuin uteliailla matkailijoilla on tapana, aloin
kysellä tietä, asukkaita, vuodentuloa ja muuta semmoista. Järkevästi ja
puheliaasti hän vastasi kysymyksiini. Jouduimme muutaman joen rannalle,
missä tulva oli äskettäin puita kumoon kaatanut kummallakin puolella
jokea. Minua hirvitti se suojaton, puuton paikka, ja laskin hänen
kulkemaan edelläni. Vaan tuo mies pahus rupesi, meidän tultuamme sille
suojattomalle paikalle, missä päivä paistoi kirkkahasti, kertomaan
siitä äskeisestä tulvasta ja minkä suuren häviön se oli aikaansaanut.
Hänen kääntyessä puoleeni huomasi hän mikä minulta puuttui, säikähti
kovasti ja sanoi kesken puhettaan: "Hyvänen aika, eihän teillä ole
varjoa!" -- "Ei ole, pahaksi onneksi ei ole!" vastasin ja huokasin.
"Minulla oli näet tuonnottain kova tauti semmoinen, että lähti hiukset,
katosi kynnet, vieläpä varjokin hävisi tielle tietämättömälle. Nähkää,
olen jo siksikin ikämiehiä, että hiukset kasvavat hitaanpuolisesti ja
harmajathan ne ovatkin, eikä kynnetkään ole liika pitkiä enää, aivan
luonnollista on siis että varjokaan ei tule takaisin kovin kiireesti."
-- "Vai varjoton mies! Jopa jotain!" vanha mies kummaeli, "ei varjoa
yhtään, sepä paha tosiaankin. Sepä oli hirveä tauti teillä, oli
todestakin kova tauti." Vaan ei hän enää siitä tulvasta kertomustaan
jatkamaan ruvennut, ei haluttanut häntä; ensimmäisessä tienhaarassa hän
erosi minusta, puhumatta sanaakaan, hyvästiäkään jättämättä. -- Hyvä
mieleni oli mennyt ja aloin katkerasti itkeä.

Allapäin pahoilla mielin kulin eteenkäsin ja vältin visusti ihmisiä.
Metsissä, ihmisten ilmoista kaukana, oleilin enimmäkseen; päästäkseni
jonkun paikan poikki, missä päivä paistoi, piti minun toisinaan
tuntikausia odotella, kunnes ihmiset olivat sieltä poistuneet, että ei
vain kukaan näkisi minua, varjotonta miestä. Hämärän tullen vasta
uskalsin kyliä lähetä. Olin menossa muutamalle kaivannolle, joka oli
vuoristossa siellä päin ja jossa kalliita metalleja maasta etsittiin;
toivoin näet, että noissa maanalaisissa työpaikoissa työtä saisin,
puhumattakaan siitä että olin siksi köyhä että minun täytyi raskasta
työtä tehdä elatuksekseni, olin niin alakuloisena, että työ oli
tarpeellinen karkoittamaan synkkiä ajatuksiani.

Nopeasti lyheni taival parina sateisena päivänä, vaan saappaani pohjat
kuluivat kovasti; niitä oli näet tehty Schlemihlin Pietaria, _kreiviä_
varten eikä halpasta, köyhää työmiestä varten, joka jalkapatikassa
kulki työnansiota hakemassa. Oli pakko ostaa tahi teettää uudet
jalkineet. Huomisaamuna saavuin erääseen pieneen kaupunkiin, jossa oli
markkinat parasta-aikaa. Muutamassa puodissa rupesin kauppaa hieromaan,
siellä oli näet jalkineita monenlaisia kaupan. Olisin mielelläni
ostanut ihka uudet saappaat, vaan vaikka ne hyvät olivat, oli ne
korkealla hinnalla pilattu. Minulla ei ollut muu neuvona kuin ostaa
vanhat, jo käytetyt, kuitenkin vielä eheät ja lujat saappaat. Muuan
vaaleatukkainen poika pahus ne saappaat antoi minulle hymyssä suin,
maksettuani hinnan, ja toivotti onnea matkalle. Heti panin saappaat
jalkoihini ja aloin mennä kaupungin pohjoisportille päin, jatkaakseni
matkaani.

Oli mielessäni se kaivantotyöpaikka, jonne olin menossa, ja toivoin
tuohon työhön pääseväni kukaties jo huomenna. Niitä asioita
miettiessäni olin kukaties kaksisataa askelta astunut, niin huomasin,
että olin eksynyt pois tieltä. Katsoessani näet ympärilleni, huomasin
että olin joutunut metsään, missä kasvoi mahdottoman isoja petäjiä ja
jossa ei ollut suinkaan kirvesmiestä koskaan käynyt. Vielä moniaita
askeleita astuin eteenpäin, niin huomasin joutuneeni synkkään korpeen,
erämaahan, jossa ei näkynyt kuin jotenkin paljaita, paikoin
sammaltuneita kallioita ja yltympäriinsä jäätä ja lunta, mihin silmä
vain katsoi. Oli kovanlainen pakkanen mielestäni eikä aikaakaan, niin
en enää metsää nähnytkään selkäni takaa. Astuin siitä muutamia
askeleita vielä, niin pakkanen oli käynyt yhä ankarammaksi; paitsi
lunta ja jäätä en erottanut muuta kuin sumua ja punasta aurinkoa
taivaanrannalla. Oli sietämättömän kylmä enkä muuta neuvoa tiennyt kuin
kiirehtiä eteenpäin, jolloin kuulin ikäänkuin kaukaisten koskien
kohinaa ja nyt huomasin olevani ison meren rannalla, jossa jäitä
ajelehti. Epäluku hylkeitä heittäysi jäätelein reunalta vähä väliä
mereen. Kulin rantaa pitkin, niin näin taas kallioita, maata, koivuja,
mäntymetsiä. Moniaita minuutteja kulettuani, ilma muuttui hyvin
lämpimäksi ja seisoin jo keskellä hyvästi viljeltyjä riisipeltoja ja
silkkiäispuita. Istahdin noitten puitten suojaan ja katselin kelloani;
oli vain neljännestunti siitä kuin olin niiltä markkinoilta lähtenyt...
Luulin näkeväni unta ja purasin kieltäni jotta heräisin muka. Jo
heräsinkin... Ummistin silmäni ajatellakseni, miettiäkseni...

Korviini soi nenä-ääniä, arvattavasti Kiinan kieltä puhuttiin, sillä
kun katsahdin ylös, näin kahta kiinalaispukuun puettua miestä ja heillä
oli senlaiset kasvot ja "vinosilmät" kuin kiinalaisilla ikään. He
tervehtivät ja kumartuivat niinkuin siinä heidän maassa on tapana.
Nousin ja astelin kaksi askelta taapäin. Vaan nythän en enää noita
kiinalaisia nähnytkään ja maakunta oli ykskaks ihan toisennäköiseksi
muuttunut: riisipeltoja en enää nähnyt yhtään, ainoastaan puita,
metsää. Katselin niitä kasveja ja niitä puita, joitten keskellä olin,
ja huomasin, että ne olivat niitä samanlaisia, joita kasvaa
kaakkoisessa Aasiassa. Yritin muuatta puuta lähemmäs astua, astelinkin
yhden askeleen ... paikalla oli kaikki muuttunut. Rupesin nyt
astelemaan aivan samalla lailla kuin rekryytit, joille opetetaan
sotatemppuja, ja astelin hiljaa ja vakavasti. Ihmeellisesti muuttui
kaikki ympärilläni joka askeleelta, yhä vain toisia maisemia, toisia
niittyjä, toisia vuoria, toisia metsiä, toisia aroja, toisia
hietikkoja. Ihme ja kumma! Nyt minulle selvisi, että olin seitsemän
peninkulman saappaissa.




X.


Äänetönnä ja hartaana laskeusin polvilleni ja itkemään rupesin
kiitollisuudesta ... sillä minulle selveni arvaamatta tulevaisuuteni.
Jo aikusin ihmisten seurasta erilleen jouduttuani, annettiin minulle
korvaukseksi luonto, johon aina olin ollut mieltynyt, minulle maapallo
annettiin puutarhakseni, sen tutkiminen toimekseni...

Kiirehdin heti pikaisella yleiskatsauksella ottamaan haltuuni sitä
laajaa tutkimuskenttääni... Seisoin Tibetin ylängöillä ja aurinko, joka
muutamia tuntia sitten oli noussut, täällä jo oli laskemassa; astelin
Aasian poikki, idästä länteen, auringon kulkua seuraten, sen kanssa
kilvan, ja menin Afrikaan. Uteliaana katsoin ympärilleni, kulkien
ristin rastin. Egyptin kautta kulkiessani ja niitä suunnattomia
pyramiideja ja templejä katsellessani, huomasin erämaassa, lähellä
sataporttista Theben kaupunkia, niitä luolia, joissa muinoin
kristinuskoiset erakot asuskelivat. Minulle selvisi heti, että tähän
rupean asumaan, tässä on kotini... Valikoin joukosta vastaiseksi
asunnokseni kaukaisimman luolan, joka sen ohessa oli varsin iso ja
mukava, senkin puolesta sopiva, että shakaalit eivät päässeet siihen,
ja tuon jälkeen tartuin taas matkasauvaani.

Gibraltarin salmelta menin Afrikasta Euroopaan, ja katseltuani
viimemainitun maanosan etelän- ja pohjoispuoleisia maakuntia, kulin
Pohjois-Jäämeren rantoja myöten Amerikaan ja Grönlantiin, juosta
viiletin Pohjois- ja Etelä-Amerikan läpi, vaan koska oli Kap-Hornissa
pureva pakkanen, palasin heti samaa tietä pohjoiseen käsin.

Oleilin Amerikassa kunnes itäisessä Aasiassa ehtisi päivä nousta ja
jatkoin matkaani levättyäni vähän aikaa. Amerikan kautta kulkiessani
astelin sillä vuoriharjalla, jossa on maapallomme korkeimmat huiput.
Hitain askelin ja varovasti astelin toiselta huipulta toiselle, välistä
suitsuvain tulivuorten, välistä lumipeittoisten kukkulain yli, missä
ilma oli niin ohut että oli vaikea hengittää, saavuin Eliaksen-vuorelle
ja hypähdin Beringin salmen poikki Aasiaan... Kulin pitkin itäisen
Aasian rantoja, kaikkia sen lahtia ja niemiä kiertäen; tutkin näet
tarkkaan mille saarelle minun oli mahdollinen päästä mille mahdoton.
Malakan niemen nokasta hypähdin saappaineni Sumatran saarelle, sieltä
Javaan, Javasta Baliin, Balista Lambokiin; koetin, jopa hengen kaupalla
toisinaan, vaikka aina turhaan, niitten pienten saarien ja kallioin
yli, joita tässä meressä on epäluku, päästä Borneon saarelle ja muille
Itä-Intian saariston maille. Istahdin lopulta monen turhan yrityksen
perästä Lambokin ulommaisen niemen nokalle ja rupesin, kasvot vuoroin
etelään vuoroin itään käsin, katkerasti itkemään, pahoilla mielin siitä
että en kyennyt kaatamaan vankilani seinää ja että niin arvaamattani
oli tie pystyyn noussut. En päässyt tutkimaan Austraaliaa, joka
kuitenkin on aivan välttämätön asia, jos maapalloa oppia tuntemaan
tahtoo eläimineen kasvineen kaikkineen, enkä myöskään Etelä-merta
katsomaan eriskummallisine koralliriuttoineen; ja sillä lailla
tietovarastoni jäi kuin jäikin kovin vaillinaiseksi. Ah, Chamisso
rakas, kuinka turhalta näyttää ihmisten vaivannäöt.

Useinkin, maapallon eteläpuoliskossa talven ollessa kovimmillaan,
lähdin Kap Hornista kulkemaan Van Tiemeniin ja Austraaliaan käsin, jota
taivalta ei ollut kuin kaksisataa askelta kukaties, vieläpä paluusta
välinpitämättä ja jospa kohta olisin tuohon kehnoon maanosaan
kuollutkin, ja koitin väkisinkin päästä sinne läntistä tietä
eteläisen-jäämeren yli, mikä oli kuin olikin varsin hurja yritys,
ankaroihin pakkasiin ja meressä ajelehtiviin jääkeleihin nähden. Vaan
turha, vielä tänään en ole Austraaliassa käynyt...

Palata täytyi minun aina vain Lambokiin istumaan tuon saaren
ulommaiselle niemennokalle ja itkusilmin katsomaan etelään ja itään
käsin, pääsemättä tuota etemmä, aivan kuin jos olisin ollut linnassa
enkä olisi karkuun päässyt mitenkään, seinä kun vaan aina oli vastassa.

Kavahdin seisoalleni ja sieltä lähdin vihoviimmeinkin pahoilla mielin;
palasin Aasian sydänmaihin, mennä viilletin tuon maanosan läpi, länteen
käsin, kilpaa näet aamukoiton kanssa, ja saavuin vielä samana yönä
Thebaisiin siihen luolaan, jonka olin asunnokseni omistanut ja missä
eilis-päivänä olin häthätää käynyt.

Kun olin hiukan levännyt ja kun tiesin Euroopassa päivän olevan,
rupesin ensi huolekseni hankkimaan itselleni välttämättömimmät
tarpeeni... Tarvitsin ensinnäkin jotain hillikettä; olin näet kokenut
kuinka epämukava oli ja peräti hankala, jos tahtoi likeltä katsoa
esineitä, joka kerta saappaitten jalasta riisuminen. Tohvelit kun
pistin jalkaani päällimmäisiksi, se tehosi; astelin silloin yhtä
lyhyeillä askeleilla kuin muut kuolevaiset; hankinpa lopulta toisenkin
tohveliparin, varalta näet sen, sillä joskus, kasveja tutkimassa kun
olin, minulle tuli hoppu jalopeuroja, karhuja tahi muita petoja,
vieläpä ihmisiäkin pakoon, jotta täytyi viskata tohvelit pois,
kerkiämättä kopata niitä käsiini mennessäni. Hyvä oli minulla
taskukello, jotta parempaa en kaivannut suinkaan; ei puuttunut enää
kuin sekstantti ja moniaita fysikallisia koneita sekä kirjoja.

Kaikkia noita esineitä hankkiakseni käväsin, jospa kohta vähän
pelonalaisena, Pariisissa ja Lontoossa muutamia kertoja aikana
semmoisena, jolloin olivat nämät kaupungit sumussa, joten siis ei
kukaan saattanut huomata, että olin varjoton mies. Kun olivat
jäännöksetkin siitä hiiden-kullasta menneet menoaan, ei minulla ollut
muu neuvona, kuin tarjoominen Afrikan norsunluuta rahan sijasta, vaan
täytyi minun ymmärrettävistä syistä joukosta valikoida kaikkein
pienimmät norsunluut, jotta jaksaisin ne kantaa. Eikä aikaakaan, niin
olin varustettu kaikella minkä suinkin tarvitsin, joten saatoin
rennosti ryhtyä oppineen miehen ammattiin, silti olematta valtion tahi
jonkun yliopiston palveluksessa.

Kuleskelin maat ja mantereet ristin rastin, pitkin ja poikki, milloin
olin mittaamassa vuoren kukkuloita korkeatko olivat, milloin selkoa
ottamassa lähteitten tahi ilman lämpömäärästä, milloin eläinten tapoja
ja laatua tahi kasvikuntaa tutkimassa. Mennä viiletin päiväntasaajasta
maannavoille, toisesta valtakunnasta toiseen, havaintoja tehden ja
niitä toisiinsa vertaillen. Afrikan kameelikurjen tahi pohjanperien
merilintujen munat sekä hedelmät, olletikkin palmujen ja banaanein
hedelmät, olivat minulla ruokana. En osaa sanoa että olisin ollut
onnellinen, vaan jostain onnen sijaisesta tupakin nauttiminen muka
kävi; ja vaikka tosin rakkaus ei tullut osakseni, ihmisten parissa
koska en ollut, oli minulla toverina kuitenkin uskollinen villakoira,
joka näet oli luolani vahtina kotoa ollessani ja ilosesti juoksi
luokseni kotiintullessani; siis kuitenkin saatoin niinkuin muutkin
ihmiset tavallaan kokea, että en ollut varsin yksinäni maailmassa, oli
toveri jokukaan, joka minua kaipasi. Eipä silti, jouduin vielä kerran
minäkin ihmisten joukkoon.




XI.


Jäämeren rannikolla kulkiessani kerran, muutamanlaista levää ja jäkälää
kokoelemassa näet, joita kasveja vain siellä päin löytyy, hillikkeet
ymmärrettävästi saappaissani, tuli minua vastaan arvaamatta muutaman
kiven takaa iso jääkarhu. Hämmästyksissäni en muuta neuvoa tiennyt kuin
heitin hädässäni pois tohvelit, ne kiivaskulkuisten saappaani
hillikkeet, ja yritin pakoon muutamalle saarelle, eikä sinne ollut
mahdoton pääsö, koskapa oli rannan ja sen välissä muuan kari, jolle
toisella jalallani saatoin astua. Vaan kävikin niin nolosti, että
toisen jalan seisoessa karilla toinen, johon kiireessä oli tarttunut
tohveli pahus, ei ylettynytkään saarelle asti, joten suistuin suin päin
mereen.

Siitä kylmästä kylvystä päästyäni häin tuskin hengissä maihin, aloin
juosta minkä kerkesin Libyan erämaahan, päiväpaisteeseen näet
kuivumaan. Vaan kohtapa siitä räikeästä päivän paisteesta tuli liiankin
lämmin, jonka vuoksi mennä viilletin Pohjan perille takaisin! Hyvin
kiivaasti koitin juosta hölkätä lännestä itään ja idästä länteen.
Milloin oli päivä, milloin yö, milloin kesä, milloin talvi.

Kuinka kauan sillä lailla kiersin maita mantetereita en tiedä. Olin
palavassa kuumeessa ja olin joutua tainnoksiin pelosta ja pahasta
mielestä. Lopulta pahaksi onneksi, varomattomasti juostessani, astuin
jonkun jalalle. Kävi kipeästi arvatenkin, sillä minua tuupattiin
kylkeeni ja kaaduin pitkälleni...

Toinnuttuani taidottomasta tilastani, huomasin, että minut oli pantu
mukavalle vuoteelle, joka oli isossa salissa ja jonka vieressä oli
muitakin vuoteita, mikähän lasaretti lieneekään ollut. Joku istui
sängyn pääpuolessa ja toiset ihmiset kulkivat vuoteelta toiselle salin
läpi. Minua sanottiin "numero kahdeksitoista," ja seinällä oli
luettavana, ihmeekseni, muutamaila marmorisella taululla
kultakirjaimilla kirjoitettuna nimeni: _Pietari Schlemihl_; en
erehtynyt, aivan selvästi oli siinä minun nimeni. Oli sillä taululla
pari riviä muitakin sanoja, mitä lienee ollutkaan, siitä en selvää
saanut, sillä silmäni olivat heikot...

Kuulin jotain puhuttavan, en tiedä mitä, vaan sen kumminkin selvästi
erottaa saatoin, että Pietari Schlemihl oli noitten sanojen joukossa.
Vuoteeni ääreen tuli muuan ystävällinen mies ja muuan kaunis rouva,
jolla oli musta hame yllään. Jotain tuttua heissä oli mielestäni, vaan
en jaksanut muistaa missä olin heitä nähnyt ja keitä he olivat.

Taudistani toinnuin vähitellen ja aloin voimistua entiselleni. Minua
yhä sanottiin "numero kahdeksitoista;" ja numero kaksitoista oli heidän
luullakseen joku juutalainen, pitkäpartainen kun olin näet. Vaan
hoidettiin minua silti varsin hyvin niinkuin muitakin sairaita, Sitä
eivät huomanneet, että olin varjoton mies. Saappaani olivat panneet
tallelle johonkin, ja muunkin tavarani kaikki, mikä minulla oli
matkassani; takaisin ne kaluni luvattiin antaa kaikella kunnialla,
jahka taudista paranen, Sitä lasarettia, jossa minua hoidettiin,
sanottiin _Schlemihliumiksi_; ja ne seinässä luettavat lauseet, joissa
oli joukossa minunkin nimeni, oli kehotus joka päivä rukoilemaan sen
miehen puolesta, jonka nimessä tämä lasaretti oli rakennettu ja
voimassa pidettiin, Se ystävällinen mies, jonka olin nähnyt vuoteeni
ääressä, oli entinen uskollinen palvelijani Bendel ja se mustapukuinen,
kaunis rouva entinen morsiameni Miina.

Schlemihliumin lasaretissa ei kukaan minua tuntenut, Sain lopulta
kuulla, että tämä lasaretti oli Bendelin toimesta rakennettu hänen
kotikaupunkiinsa niillä varoilla, joita oli hän aikanaan minulta
saanut, ollessaan palvelijanani; hän oli sille nimen antanut ja hän oli
vielä sen esimiehenäkin. Miina oli leski nykyään; Raskal oli näet
jonkun rikosjutun kestäessä kuollut eikä häneltä jäänyt perintöä paljo
laisinkaan. Miinan vanhemmat olivat hekin kuolleet; hurskas leski hän
oli ja teki kaikenlaisia laupeudentöitä.

Miina ja Bendel puhuivat keskenään numero kahdestatoista. "Minkätähden
oleilettekaan tässä kaupungissa, jossa ilma on siksikin kylmä ja
epäterveellinen, jalo rouva?" Bendel kysyi "Niinkö on kova teillä
kohtalo, että suorastaan kuolemaa haette?" -- "Ei vainkaan, herra
Bendel, niistä nuoruuteni unelmista herättyäni, on minun hyvä olla, en
kuolemaa hae enkä pelkääkään. En ole pahoilla mielin menneitä aikoja
ajatellessani enkä vastaisiakaan. Kaiketi tekin tunnette hiljaista
onnea, te kun saatte nykyäänkin jollain tavalla isäntä vainajatanne ja
ystäväänne palvella?" -- "Kyllä, Jumalan kiitos, jalo rouva.
Ihmeelliset elämämme vaiheet olleet ovat, olemme maistaneet paljon
makeata ja paljon karvastakin elämän täydestä pikarista. Nyt se on
tyhjä; jotkut arvelevat kukaties, että kaikki on ollut vain kokeilua ja
että kokemuksista viisastuneina nyt vasta elämää alottamaan
kykenemmekin. Toisten mielestä on alku todellakin jo ollut; ensimmäistä
ilveilynäytöstä emme toivo enää palaavaksi, vaikka silti olemme muka
hyvillään että olemme sitä nähneet kumminkin. Muuten tuntuu minusta
siltä kuin tätä nykyä sillä vanhalla ystävällämme olisi parempi olla
kuin siihen aikaan." -- "Niin minunkin luullakseni", se kaunis
leskirouva vastasi ja samassa menivät vuoteeni sivu.

Tuo keskustelu jätti syvät jäljet mieleeni; vaan olin kahdella päällä
ilmoittaisinko kuka olin vai poistuisinko tuntemattomana ja outona. --
Lopulta tein päätökseni, pyysin paperia ja kynää sekä kirjoitin nämät
sanat "Teidänkin, vanhat ystäväni, on tänään parempi olla kuin siihen
aikaan, ja jos kärsinkin, niin on se sovintona siitä mitä olen
rikkonut."

Koska mielessäni olin jo tervehtynyt, pyysin vaatteeni ja tavarani.
Tuotiinkin minulle kohta sen kaapin avain, joka oli vuoteeni vieressä,
ja siellä oli aivan oikein tallessa kaikki kaluni. Puin vaatteeni
päälle, heitin olalleni sen laukun, jossa suureksi ilokseni huomasin
vielä olevan ne Jäämeren rannoilta löytämäni kasvit kaikki, pistin
saappaat jalkaani ja panin tuon kirjoittamani paperin vuoteelleni --
eikä aikaakaan, niin olin jo matkalla Egyptiin Thebaisin luolalle.

Pitkin Syyrian rannikkoa kulkiessani ja samaa tietä palatessani kuin
jolla olin kulkenut viime kerran kotoa lähtiessäni, tuli "Figaro" minua
vastaan. Tuo koira raukkani oli luultavastikkin ikävöinnyt minua, kauan
oltuani poissa matkoillani, ja lopulta juossut jälkeeni minua hakemaan.
Seisahduin nähdessäni sitä uskollista toveriani ja kutsuin sitä
luokseni, Se ilostui kovasti löytäessään isäntänsä ja ties kuinka
monella tavalla se ilmaisi suurta riemuaan. Koppasin sen kainalooni,
sillä se ei olisi jaksanut juosta rinnallani, ja kohtiaikoihin olimme
kotona jälleen.

Asunnossani kaikki oli entisellään ja vähitellen, mikäli terveyteni
palasi ja voimani uudistui, ryhdyin vanhoihin tapoihini ja toimiini.
Kuitenkaan en Pohjan perillä muutamaan vuoteen käydä rohjennut
sietämättömäin pakkasten vuoksi.

Samat toimet ja tavat on minulla vielä tänäänkin, Chamisso rakas.
Saappaani eivät ole kuluneet ensinkään, vaikka minua siinä suhteessa
vähän pelotti Tieckiuksen kuulusa kirja "Pollicilluksen sankaritöistä."
Saappaassani oli todellakin voima entisellään; minusta itsestäni on
voima katoomaisillaan. Kumminkin on minua lohduttamassa se seikka, että
olen käyttänyt voimaani ja lahjojani hyvään tarkoitukseen eikä aivan
turha liene ollutkaan vaivannäköni. Olen oppinut perinpohjaisemmin
kuin kukaan muu ihminen tuntemaan maapalloa, sen muotoa, sen vuoria,
sen lämpöä, sen muuttelevia ilmoja, sen maneetillisia ilmiöitä,
sen eläinkuntaa ja varsinkin sen kasvikuntaa. Olen havaintojani
kertonut ja selvittänyt varsin tarkkaan moniaissa kirjoissani sekä
mielipiteitäni ja johtopäätöksiäni julki lausunut. -- Sisä-Afrikan ja
pohjois-napaseutujen sekä sisä-Aasian ja sen itäisten merenrantojen
maantiedettä olen jotenkin tarkkaan selvittänyt ja suuresti
rikastuttanut. Kasvitieteellisiä, latinan kielisiä teoksia olen
julaissut useampia enkä ole ainoastaan voinut luetella useampia
kasvilajeja kuin kukaan muu tiedemies, olen sen ohessa selvittämään
kyennyt missä niitä kasvaa ja järjestämään niitä luonnollisiin ryhmiin.
Parasta-aikaa kirjoitan eläinkunnasta muuatta kirjaa ja uutterasti
puuhaankin, sillä haluan saada jotain kunnollista toimeen. Toivoakseni
se joutuu kohtsiltään Berliinin yliopiston tarkastettavaksi.

Ja lopulta olen sinua, Chamisso rakas, pyytänyt pitämään huolta siitä
että elämäkertani ei joudu uneuksiin ja että, kun minä en ole elävitten
joukossa enää, siitä elämäkerrastani olisi ihmiskunnalle niin paljo
hyötyä kuin suinkin. Ystäväni hyvä, jos ihmisten parissa viihtyä
haluat, arvosta enemmän varjoasi kuin rahojasi. Kunhan vain tahdot
kuunnella omantuntosi ääntä ja sen neuvoja varteen ottaa, et kenenkään
muun neuvoja kaipaakaan.

Sen pituinen se.








End of the Project Gutenberg EBook of Pietari Schlemihl'in eriskummalliset
elämänvaiheet, by Adalbert von Chamisso

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PIETARI SCHLEMIHL'IN ***

***** This file should be named 36834-8.txt or 36834-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/3/6/8/3/36834/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.