Hajamuistelmia pakolaiselämästä

By Aatto Sirén

The Project Gutenberg eBook of Hajamuistelmia pakolaiselämästä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Hajamuistelmia pakolaiselämästä

Author: Aatto Sirén


        
Release date: March 2, 2026 [eBook #78096]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, 1923

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78096

Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HAJAMUISTELMIA PAKOLAISELÄMÄSTÄ ***
language: Finnish




HAJAMUISTELMIA PAKOLAISELÄMÄSTÄ

Punapakolaisena Venäjällä


Kirj.

Aatto Sirén





Helsingissä,
Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö,
1923.




SISÄLLYS:

Olisiko katastrofia voinut välttää
Matkalla Itään
Kadonnut loisto
Buihin
Suomalainen siirtola Buissa
Tehtaalla
Välskäri ja viisi muuta virkaa
Muinaissuomalaisten asuma-alueilla
Tuokiokuvia Moskovan matkalta
Keskikesän Moskova
Sunnuntaimietteitä
Keski-Venäläiseen talonpoikaiselämään tutustumassa
Keski-Venäjän geologiaa ja luontoa
Venäläistä ruokahalua
Keski-Venäläistä kansanelämää
Ukonilma
Talvi Keski-Venäjällä
Keskivenäläisten "Pyhä Ibis"
Pietarin Sveitsistä
Kevätaamu Pohjois-Inkerissä
Vaikutelmia Inkeristä
Opettajana Inkerissä
Asumusoloista Pohjois-Inkerissä
Surman mailta
Vastakohtien maa




LUKIJALLE.


Seuraavat katkelmat ovat välittömiä ja irrallisia tunnelmakuvia,
kirjoitetut niissä perin pohjin poikkeuksellisissa oloissa, mitkä
pakolaiselämä kykeni tarjoamaan kaaostilassaan olevan silloisen
Venäjän oloissa. Siitä syystä ne ovatkin hajallisia ja katkonaisia.
Niiden taustana, joko hyvin vähän tai ei laisinkaan ole tahdottu
käyttää näkemyksien ja tuntemuksien laajempaa tendenssiä, enemmän
vaan henkilökohtaisia vaikutelmia. Viekotteleva tilaisuus kylläkin
olisi ollut aikana, jolloin luokkasota valtoimenaan riehui sekä
kotoisissa oloissa että Venäjällä. Sisällyttää näihin tunnelmiin
joukkopsykologinen pohja, laajentaa niitä sen mukaisesti, mutta
silloin se olisikin kuulunut historian arkaluontoiseen piiriin ja
historialliset tuokiokuvatkin ovat erheellisiä ja — puolueellisia kuin
ne tunnelmoidaan itse tapausten pyörteissä, siitähän on riittävästi
kokemuksia etenkin luokkasotamme ajalta.

Etenkin Venäjällä ollen olisi semmoiseen ollut oiva tilaisuus,
missä esiinnyin poliittisen elämän sivustakatsojana — pakolaisena,
mutta kokemus on sieltäkin osoittanut välittömät kuvaukset
enemmän tai vähemmän paikkansapitämättömiksi. Tosiasiallisimmin
kuin persoonallisista tekiöistä riippuu nähdäkseni Venäjänkin
vallankumousprosessi, mitä erillaisemmissa muodoissa se ilmeneekin,
suurista yhteiskunta-taloudellisista vaikutteista.

Semmoisina hajallisinakin, mutta vain henkilökohtaisien mielialojen
tunnelmakuvina, jätän sanotut kyhäelmät työläisjoukkojen käteen.
Jos yksi ja toinen erikoispiirre sen ajan paikka- ja yksilökuvista
herättäisi laajemman ja perusteellisemman tuntemuksen tarvetta
lukiassa, niin muita tarkoituksia ei niillä olekaan.

Orimattilassa heinäkuulla 1923.

_Tekijä._




OLISIKO KATASTROFIN VOINUT VÄLTTÄÄ?


Tarkoitukseni, sanottakoon se heti, ei ole lähteä antamaan vastausta
otsikossa olevaan kysymykseen. Se on historioitsijan tehtävä ja vaatii
taustakseen Suomen yhteiskuntataloudellisen kehityksen huolellisen ja
tarkan tutkimuksen vähintäin viiden viimeisen vuosikymmenen aikana.
Suurien historiallisten joukkoliikkeiden syyt eivät ole hetkellisiä,
ne ovat sellaisia, mitkä ylipäänsä synnyttävät luokkaeroavaisuuksia,
luokkavastakohtia kapitalistiseksi kehittyvissä talousoloissa.
Luokkasodan syitten tutkiminen tarvitsisi siis muodostua omistus-
ja tuotanto-olojemme laajaksi tutkimukseksi vähintäin sinä aikana
jolloin kapitalistinen kehitys meidänkin oloissamme alkoi määräävämmin
vaikuttamaan luoden vähin erin, mutta välittömästi, sekä valtiollisen
että ammatillisen työväenliikkeemme.

       *       *       *       *       *

Sähkölamput kuumottivat himmeästi eduskuntatalon käytävissä ja
ravintolassa. Tupakansavu täytti ilman. Se loi utumaisen sädekehän
sähkölamppujen ympäri. Yö oli myöhäinen. Ravintolatytöt liikuskelivat
veltosti ja väsyneesti. Edustajia kuljeksi ryhmissä käytävillä,
toisia ryhmiä istuskeli ravintolassa ja rupattelivat hillitysti,
salaperäisesti. Vaistomainen epävarmuus näytti painostavan toisia
vai johtuiko se siitä, että he tiesivät jotakin enemmän juuri ovella
olevista tapauksista. Minäkin olin illan kuluessa kuullut yhtä ja
toista piakkoin alkavasta rautatielakosta, enempää en kuullut, ei
edes kuulteni mainittu marraskuun suurlakon uusiintumisesta. Tuo
kuulemani siis ei ollut mitään uutta, semmoiseenhan olin tottunut
edellämainitusta marraskuun suurlakosta asti. Mahdollisesti
jotkut meidän ryhmäläiset aavistivat — ehkä tiesivätkin — enemmän
vastaisesta tilanteesta. Oli miten oli, mutta en ainakaan minä, eikä
monet muut ryhmäläiset, joiden kanssa olin puheissa sinä iltana,
edes aavistaneetkaan että 48 tuntia sen jälkeen luokkasota alkoi
virallisesti.

Tämä olkoon mainittuna vaan sen vastapuolueen esittämän väitteen
johdosta, että eduskuntaryhmä ryhmänä valmisteli luokkasotaa ja
ylipäänsä oli siitä tietoinen.

       *       *       *       *       *

Istuin erään tuttavani kanssa eduskunnan istuntosalin eteishallissa.
Painostanut mieliala oli tarttunut minuunkin. Koetin tehdä itselleni
selväksi mistä se johtui, mutta tuloksetta. Pakinoimme yhtä ja toista:
"Se on onnettomuudeksi puolueellemme jos nyt syntyisi kansanliikettä",
sanoi toverini. "Maassa vallitseva elintarvepula, joukkojen
hermostuneisuus, semmoiset tekijät veisivät maan ehdottomasti yleisen
anarkian tilaan, minkä kansainvälinen porvaristo tukahduttaisi veriin,
sitä suuremmalla syyllä kuin naapurimaissa Ruotsissa ja Saksassa ei ole
semmoisia liikehtimisiä niiden hallitusten käsiä sitomassa. Puolueen
pitäisi niinmuodoin tehdä voitavansa kansanliikkeiden syntymisen
estämiseksi."

Olimme yhtä mieltä asiasta ja arvelimme lopuksi, että jos lähipäivinä
joitakin liikehtimisiä syntyisi olisi niillä vaan paikallinen,
mielenosotuksellinen, luonne ja ettei ne ainakaan saisi marraskuun
suurlakon kantavuutta, siitä luulimme olevamme varmat.

Niin vähän tosiaankin tiesimme tai edes aavistimme — ainakin me
muutamat — niistä suurista historiallisista tapauksista, mitkä
olivat ovella. Edelläkerrottu eduskunnan istunto, viimeinen muutoin,
päättyi lauvantaina 26 päivää vastaan yöllä. Matkustin kotiin ja kun
maanantaina 28 päivänä tulin uudelleen Helsinkiin, täysi-istunto
nimittäin oli päätetty pitää maanantaina kello 2 päivällä, menin
eduskuntatalolle ja jouduin eräiden toisten edustajain keralla
pidätetyksi vallankumousmiliisin puolelta joka vartioi eduskuntataloa,
ja viedyksi kuulusteltavaksi I:sen poliisipiirin konttoriin siitä
syystä että olin pyrkimässä eduskuntaan jota ei toistaiseksi
ollut olemassa. Niin tietämättäni jouduin minä ja moni toinenkin
vallankumouksen kuohujen keskelle.

Leuto tammikuun päivä oli jo hämärtymässä kun kävelin vanhoja
tuttuja katuja asuntooni Perämiehenkadulle päin. Mitä sekavimmat
tunteet pyörivät päässäni. Olinhan nähnyt suurlakkoja useimman kuin
yhden, ollut mukana niissä. Koko miehuusaikani oli ollut joukkojen
nousua. Suurlakko alun kolmattatoista vuotta sitten toi yleisen
äänioikeuden ja kansanvaltaisen eduskunnan. Valtiollinen valveutuminen
ja pohjakerrosten valistustaso pimeimpiä sopukoita myöten oli
kohonnut sangen huomattavassa määrässä kymmenvuotisena köyhälistön
parlamenttikautena. Olihan sieltä toki saatu tärkeitä sivistyksellisiä
ja taloudellisia parannuksia aikaan, joskaan ei niin nopeasti ja niin
syvällekäypiä kuin köyhälistöjoukkojen asema kapitalistisen kehityksen
murrosaikana olisi edellyttänyt.

Elävinä olivat vielä säilyneet muistissani ne mainingit, mitkä
vaikutti maaliskuun vallankumous Venäjällä, joka kukisti 400-vuotisen
keisarivallan ja nostatti Suomessakin pystyyn porvarillis-sosialistisen
kokoomushallituksen. Sitten marraskuun suurlakko, josta oli
kulunut vasta vajaa kolme kuukautta. Niin, olihan viimeisen kahden
vuosikymmenen aika ollut historiallisesti perin huomattavaa ja
tapauksista rikasta aikaa. Ensin venäläisen tsaarivallan pitkä
alaspainava taantumuskausi, sitten nousua, nousua ja liikehtimistä
ja — saavutuksiakin. Ne tapaukset eivät toki olleet yllätyksiä, eipä
edes viime marraskuun suurlakko, mutta nyt alkaneet liikehtimiset
muistelemaani taustaa vastaan katsottuina tuntuivat yllätyksiltä.
Miten erilaisia olivatkaan tapaukset nyt, vaikka ne ensikatsannolla
näyttivätkin jo elettyjen suurien tapausten uusintamuodoilta.
Helsinkiin tullessani oli toki vielä osittainen rautatieliikenne
olemassa, mutta elämä kaikkialla oli salaperäisen vaiteliasta,
itseensä sulkeutunutta ja näköjään yhä pidättäytyvämpää kuin pahaa
ennustava tyven rajumyrskyn edellä. Sivukulkijasta näytti elämä
suurelta salaperäiseltä kysymysmerkiltä. Oikein teki mieli huutaa
kaikkialle: "Mitä on tekeillä? Sanokaa mitä oikeastaan on tekeillä?"
— Meikäläiset puuhailivat hallitustalolla, joukkoja asestettiin
kuumeisella kiireellä. "Mihin kuurimuksen kattilaan tosiaankin ollaan
menossa", kysyin itseltäni, hiljensin käyntiäni saadakseni aikaa
miettiä asioita ja päästäkseni tilanteen tasalle. Miten oli mahdollista
tuommoisen askeleen ottaminen — turmion askeleen! Ehdottomasti
askeleen tuhoa kohti, siitä luulin voivani olla vakuutettu. Nostaa
puolifeodaalisissa oloissa pystyyn työväen valta, vaikka varsinainen
palkkaköyhälistö, luokkatietoisesti valistunut, oli ripoteltuna pieniin
teollisuuspiireihin ympäri maan, sitä hallitsevan massan keskuuteen,
joka tosin vaaleissa antoi äänensä sen hyväksi, mutta sittenkin
oli vähemmistönä. Nostaa näin ollen pystyyn työväen valta ja pitää
sitä... sehän oli mieletöntä! Eihän Länsi-Euroopan kapitalistisesti
kehittyneimmissäkään maissa sitä oltu voitu edes yrittääkään.
Asiassahan oli tieteellisen tarkat periaatteet määräämässä, ainoastaan
kaksi mahdollisuutta oli vaan olemassa: Marxin tieteelliset
talousteoriat seisoisivat päälaellaan silloin, jos Suomen köyhälistö
luulee saavansa yhteiskunnallisen vallan käsiinsä ja pitävänsä
sen, jos taas Marxin teoriat pitävät paikkansa, niin nyt alkanut
köyhälistön vallantavoittelu epäonnistuu, sen täytyy luonnonlain
välttämättömyydellä epäonnistua, siitä minä olin ja yhä edelleen olen
vakuutettu — Marxin tieteellinen työ ei ole tältäkään kohtaa heikkoa
vaan vahvaa.

Minua puistatti Suomen köyhälistön suuri ratkaiseva askel... Mitä
se tiesi muuta kuin verta, kyyneleitä, hävitettyjä koteja ja mikä
pahinta — koko ikänsä puutteellisuuksia, sairautta ja nälkää
vastaan, ponnistelleen köyhälistön hartioille laskeutui tämä raskas
taakka, jonka alle se oli musertuva, ehdottomasti musertuva ja
miten käy meidän nuoren, mutta toivorikkaan puolueliikkeemme...
Kohtalo varjelkoon meitä! Mutta sehän toki ei voi hävitä, ei edes
verivirtoihin, pysähtyä se vähän voi kulussaan, mutta hävitä se ei
voi, sillä se kantaa povellaan tulevaisuuden nousevaa kylvöä. Ja...
ja ehkä tämä onnettomuutta ennustava kansanliikekin oli taloudellisen
kehityksen historiallisesti välttämätön seuraus... Lohdutin itseäni
sillä ajatusjohdelmalla. Tämä sittekin on seurausta vallitsevasta
tilanteesta, seuraus, mikä ei ollut vältettävissä...

Jonkun päivän kuluttua tapasin taas edellämainitun tuttavani.
Tarinoimme taaskin päivän suurista kysymyksistä. Kerroin hänelle miten
minua pelotti ja painosti puolueemme suuren ratkaisevan askeleen
ottaminen. "Mutta", sanoin lisäksi, "olen rauhoittanut itseäni sillä,
että historiallinen välttämättömyys tähän tilanteeseen puolueemme
pakoitti. Me olemme vaan atoomeja suurten tapausten pyörteessä.
Voimme juosta päämme seinään murskaksi, kohtalon rattaan silti
hievahtamattakaan ikuisesta kiertokulustaan..."

"Lorua!", sanoi tuttavani. "Minä päinvastoin olen vakuutettu, että
tämä katastroofi oltaisiin voitu välttää ja se oltaisiin voitu estää
puolueen johdon taholta!"

"Estääkö!" sanoin, "ja millä tavalla?"

"Millä tavalla? Sanoutumalla irti aseellisen tien valinneista
aineksista!"

"Mutta ne ainekset käsittävät melkoisen suuria työläisjoukkoja ympäri
maan."

"Ne olisivat supistuneet heti kuin puolue olisi antanut kehoituksen
parlamenttaarisella pohjalla pysymiseksi. Minä olen varma siitä että
joukot olisivat nyt, kuten ennenkin totelleet puolueen ylintä johtoa..."

"Niin minäkin luulisin", sanoin, "sikäli kuin minä köyhälistöä ja
sen joukko-psykologiaa tunnen 20-vuotisesta kokemuksestani. Minäkin
luulisin että puolueen parhaimmisto, sen kehittynein ja luokkatietoisin
aines, ei olisi tahtonut asetettavaksi yhden kortin varaan koko
puolueemme olemassaoloa, se ei olisi tahtonut lähteä uhkarohkealle
tielle seikkailijoittensa kanssa, tuhon tielle jo ilmeisesti silloinkin
nähtynä, vaan olisivat seikkailijat saaneet vastata itse puolestaan,
kuten niin monta kertaa ennen, jolloin puolue on julistautunut irti
heistä."




MATKALLA ITÄÄN.


"Helsingin junalle!" huusi asema-virkailija Viipurin asemahuoneella. Se
oli 13 p. huhtikuuta kello 2 yöllä.

Olin torkkuillut penkillä jo kolmisen tuntia. Vihdoinkin siis
lyhentämään taivalta kotiin, jonka vaimoni kanssa olimme jättäneet
viikko sitten, aikomuksella hautaantua joksikin aikaa suuren pyhän
Venäjänmaan helmaan "valkoista vihaa" pakoon, joka näytti tahtovan ja
kykenevänkin jopa verisestikin rankaisemaan poliittisesta toiminnasta
sosialidemokraattisessa puolueessa ja nyt riehuneessa luokkasodassa.
Muunlaisesta toiminnasta ei minulla toki ollut mitään peljättävää ja
vaimollani ei edes sitäkään.

Koti-ikävä ja huoli kokemattomien ja viattomien lastemme jäämisestä
uhkaavan valkoisen vihan jalkoihin veti minua vielä, vaikka
käymätiellä, pistäytymään rakkaan kodin piirissä. Vaistoni kyllä teki
verukkeita matkan jättämiseksi. Seikkailut seuraavat varmasti, sanoi
se. Keksin kaikenlaisia tekosyitä voidakseni jättää koko matkatouhun
ja palatakseni asuntoomme vaimoni luo. Jo viikko sitten kuin lähdimme
kotoa, kerrottiin saksalaisten nousseen maihin Loviisassa. Ne ovat
rataa myöten edenneet nopeasti Lahtea kohti ja tie on ehdottomasti
tukossa y.m. verukkeita esittelin itselleni... Mutta ei! Yritettävä on
matkalle vaikka onnistumisen mahdollisuudet näyttivät yhden kymmenettä
osaa.

       *       *       *       *       *

Lyhytkin lepo virkisti aikalailla ja varhain olin jo jalkeilla
vaunun portaalla katselemassa sivutse lipuavia maisemia. Aamu oli
herttaisimpia huhtikuun aamuja. Alavammat maat hengittivät yön
raittiita huuruja, joista levisi voimakas alkavan kevään tuoksu.
Aurinko heloitti mietoa lämpöä ja lintumaailma tervehti aamua ja
keväitä raikkain lauluin. Kaikki muistutti vaan rauhaa ja eteenpäin
ahertavaa elämää.

Lahdessa poistuin ja olin muutamalla harppauksella Loviisan—Vesijärven
radan asemalla.

"Lähteekö piakkoin junaa Loviisaan päin?"

"Junaako! Ei lähde eikä tule!... Saksalaiset painuvat nopeasti ylös ja
ovat jo sivuuttaneet Orimattilan kirkonkylän..."

Siis takaisin Viipuriin! Täällä ei ole mitään tekemistä.

Helsingin juna matkalla Viipuriin porhaltaa juuri asemalle. Astun
siihen.

Mutta eipäs se lähtenytkään viiden minuutin kuluttua. Menen portaille
kuulostamaan kun väki asemasillalla käyttäytyy mielestäni omituisesti.

"— Rata on poikki!"

"Mistä...?"

"Uudenkylän ja Kausalan väliltä!"

"No lempoko sen nyt katkaisi, juurihan siitä kaksi tuntia sitten
tultiin eikä silloin kuulunut muuta kuin kirviäisen lemmenviserrystä..."

"Saksalaiset kuuluvat tulleen Kuivannolta suoraan. Niillä on siellä jo
varusteet ja tykkiväki louhikossa radan varrella."

"Jäätiin siis ankkuriin."

"Niin näyttää."

Jotain semmoista tuo onneton vaisto jo varotteli, päättelin itsekseni.
Tiesinhän tämän oikeastaan jo etukäteen. Nyt sitä ollaan siis kauniisti
rintaman takana — oikein saksalaisen rintaman... Kunhan sitä vielä
olisi nuorempi ja luonto olisi aikoinaan lahjoittanut minulle aimo
annoksen sotaista seikkailuhalua, niin nyt ei ainakaan tarvitsisi hakea
aiheita...

Se vilkas elämä ja toiminta, mikä ennen oli niin ominaista Lahdessa oli
kuin puhallettu pois kaikkialta. Ihmiset olivat harvasanaisia. Kaikkia
näytti painostavan joku aavistettu varmasti tuleva suuri tuntematon,
joka uhkaa kuin hirvittävä rajuilma synkän majesteetillisen ukkospilven
merkeissä.

Mutta "itäänpäin!" on päivän tunnussana ja niin sitä lähdettiin
yrittämään, toisten estelyistä huolimatta. Eräitä tuttavianikin oli
saapunut Helsingin junalla.

Varovaisesti ajaen saavuttiin Mankalan pysäkille. Uudenkylän asemalla
oli levotonta. Valkoiset liikehtivät ihan läheistöllä ja olivat juuri
hätyyttäneet punasten pienilukuista vartiostoa. Pitkien tuumailujen
perästä lähdettiin kumminkin yrittämään Kausalaa kohti. Naiset
asettuivat vaunun lattialle. Kapsäkeistä, päällysvaatteista ja muista
matkatavaroista varustettiin barrikaadeja suojaksi pahinta kuulatuiskua
vastaan — edellytettiin nim. että jos ei rata vielä olekaan poikki,
jotakin liikehtimistä ainoastaan. — Mutta poikkihan se oli! Junamme
sai "lämpimän" vastaanoton. Lähti perääntymään, pysähtyi vasta
Lahdessa. Siinä sitä nyt oltiin! Vihollisvoimat, saatuaan itselleen
kiintopisteen, niin tärkeän kauttakulkutien katkaisemalla, käyttivät
jokaista minuuttia hyväkseen, lujittaakseen asemaansa ja ilmeisesti
painumalla keskiselle rintamalle asti, katkaista koko länsisuomalainen
liikenne itään päin. Jääköön kertomatta lähemmin mainitun suunnitelman
ehkäisytoimenpiteet punaisten puolelta, mainituksi tulkoon ainoastaan,
että punaiset joukot osoittautuivat väsyneiksi, haluttomiksi ja
melkoisessa määrässä "saksalaiskauhun" lyömiksi. Tilanteessa, jossa
vihollinen kuten luonnollistakin, käytti jokaista minuuttia hyväkseen
varmentaakseen asemaansa, voitiin Lahdesta vasta _kuusi_ tuntia sen
jälkeen kuin rata meni poikki, lähettää ensimmäinen joukko-osasto
paikalle, palatakseen kauhun valtaamana heti takaisin tyhjin toimin.

Menin Riihimäelle. Siellä näytti asema vielä vaikeammalta. Rautainen
rengas puristui tiiviisti ja nopeasti eri puolilta. Helsinki oli
menetetty, vihollinen painautui ylös Keravalta käsin. Pohjoinen
tukikohta Tampere oli mennyt niinikään jo aikaisemmin. Valtasuoni oli
siis katkaistu itäänpäin. Paikkakunta oli kuin valtavan elimistön
hermokeskuksena, elimen, jota pala palalta typistettiin. Jokainen
leikkaus koski keskukseen, sydämmenlyönti kiihtyi, kuume kohosi ja
valtavana aaltona läiskähti jokainen tappionsana köyhälistön suuren
jalon vapausaatteen yli kuin kuumeinen verivirta kasvoille. Toiminta
oli koneellista, mutta silti varmaa ja täsmällistä.

Mutta minun oli päästävä itäänpäin jos ei yli niin ympäri! Kotiin
olisin vielä jotenkuten päässyt Herralasta käsin ja jos ei vaimoni
olisi ollut Viipurissa, olisinkin luultavasti mennyt, sillä
naivisuudessani luulottelin puhtaan poliittisen toimintani luokkasodan
aikana ja sitä ennen ei antavan aihetta mihinkään erikoiseen vainoon
valkoisten puolelta. Mutta kylläpä siinä olisin pettynyt, sillä
valkoisten toiminta kapinaa kukistaessaan oli ennenkuulumattoman
säälitöntä.

Viipuriin paluu-suunnitelmani oli valmis palatessani Riihimäeltä
Lahteen aikaisin 14 päivän aamuna. Päätin kiertoteitse pyrkiä
Vierunmäen ja Jaalan kautta Selänpään asemalle Savon radalla ja
siitä Kouvolaan. Tunsinhan seudut tarkalleen, tiet ja polut, sillä
kesäkautena täsmälleen kaksikymmentä vuotta taaksepäin olin siellä
liikuskellut puhelinlinjatöissä. Esitin suunnitelmani tuttavalleni
Vuoriselle, joka oli tullut kanssani Viipurista ja nyt myöskin pyrki
sinne takaisin ja joka sitäpaitsi myöskin oli paikkakunnalta syntyisin,
tuntien seudut tarkalleen. Hän hyväksyi suunnitelmani ehdolla että se
oli nopeasti toimeenpantava, sillä valkoiset nähtävästi liikehtivät
Vierunmäen ja Koskenniskan välistä maantietä Iitistä käsin ylöspäin
keskirintamalle ja katkaisevat vielä senkin paluutien.

Vasta neljännellä tunnilla iltapäivällä suoriuduttiin taipaleelle.
Suunnittelemani kiertotie näytti muodostuneen etappitieksi. Sitä
hyväkseen käyttävä kulkue olikin muodostunut melko suureksi.
Kahdeksan kuormahevosta, kaksitoista ratsua, kolme autoa j.n.e. Yksi
kuularuiskukin oli matkassa. Henkilöt muodostivat mitä kirjavimman
kokoelman. Ilmailijasta ja rintamapäälliköstä komppanian päällikköön ja
rintamamieheen asti. Oiva saalis valkoisille ja heidän virheekseen on
laskettava, etteivät he katkaisseet tätä tietä samalla kertaa, sillä
strategia olisi sen ehdottomasti vaatinut ja se olisi samalla ollut
erinomaisen helppoa toimeenpanna. Nyt sitävastoin, samalla aikaa kuin
punaisten panssarijuna teki vierailumatkoja Lahdesta Uuteenkylään ja
lauloi siellä "univirsiään", käytti punaisten sotajohto juuri tätä
kulkuväylää yhdysliikenteen ylläpitämiseksi läntisien rintamien kanssa.

Alkumatka sujui toiveitten mukaan. Jos yksi auto jäi upottavan
kelirikon vuoksi Härkälän—Vierunmäen väliseen mäkeen, ei itse asiassa
merkinnyt mitään, etenkin kun seuraavasta mäestä löytyi tilalle yhtä
hyvä, mikä miehissä vedettiin ylös liejuisesta mäestä.

Vierunmäen kestikievarissa otettiin henki takasin, syötiin ja juotiin
kahvia. Mutta ei aikaakaan kun tiedusteliamme hälyyttivät: Valkoset
ovat vallanneet Vierunmäen kylän, vanginneet esikunnan ja painavat
tänne rientomarssissa kahden kilometrin päässä.

"Ketjuun pojat", komensi komppanianpäällikkö Vaarain, "ja ratsut
edellä!" Me siviiliväki jäimme jälkijoukoksi sekä lakon tehnyt
kuularuisku, joka ei hyvällä eikä pahalla aikonut olla solidaarinen
kanssamme. Mutta kuularuiskun lakko jäi tuloksettomaksi kuten koko
hyökkäysyritys, sillä koko hälyytys oli syntynyt erehdyksestä eli
suorastaan liiasta varovaisuudesta. Valkosia ei ollut mailla halmeilla
ja siksi toivoimme Vierunmäen esikunnalle ja muille punaisille pitkää
ikää.

Koskenniskalla söimme lypsylämmintä maitoa ja oikeata eteläsuomalaista
reikäleipää, kaikki normaaliajan hinnoilla. Muuten pelkäsivät kovasti
valkosten tuloa ja niiden maineena levinnyttä ankaraa kostoa.
Iltamyöhällä lauttasimme kaikki yli Jaalan puolelle sekä yövyimme
kuusi kilometriä Koskenniskalta edelleen Jaalan kirkolle päin olevaan
Syvänojan kartanoon.

Maitorikas talo sekin. Aamulla sitä syötiin ja saatiin evääksi.
Jaalan kirkonkylässä levähdettiin ja haukattiin voitaleipää ja saijua
sikäläisen esikunnan vieraanvaraisuudesta.

Kaikkialla vallitsi rauhallinen ja tyyni luottamus lopulliseen
voittoon. Niin vähän tunnettiin yleistä asemaa ja sen traagilliseksi
käyvää luonnetta.

Selänpään aseman näköpiirissä olivat valkoset käväisseet edellisenä
päivänä, mutta oli ne noin ja näin vielä toistaiseksi jaksettu työntää
Voikoskelle, mikä on seuraava asema ylöspäin.

Seläntakana oli 90 km. maamatka. Juna vihelsi vanhaan tuttuun tapaan ja
huristi pysähtymättä Kouvolaan.

Vielä saman päivän iltana (15 päivänä) saavuin Viipuriin ja 19 p:nä
vaimoni kera Pietariin. Suuri katastroofi seurasi nopeasti kintereillä
loimuuttaen verisiä soihtujaan kautta Suomen Rajajoelle asti.




KADONNUT LOISTO.


Oli kulunut vain vähän aikaa siitä kuin keisari-Venäjä vielä
tunnusmerkillisesti vallitsi valtiollisen ja taloudellisen elämän
kaikilla aloilla. Se oli lyönyt näennäisesti pysyvän leimansa
kaupunkeihin, kyliin, liike-elämään, ihmisten pukuihin ja ennen kaikkea
kansan sivistyselämään. Keisarivallan teennäinen loisto, kuten auringon
valaisema tautinen usva suoseudun yllä, oli verhonut henkisen ja
taloudellisen alennustilan, huutavan puutteen ja korkealle kohotetun
orjamielen. Vielä puolitoista vuotta sitten olivat keisarikaupungin
monumentit palvelleet persoonaa joka oli samalla tsaari ja jumala.
Kerrottiinhan satumaisia juttuja keisarikaupungin ympäristön
huvilinnoista ja metsästysmaista. Kerrottiin asunnoista niin ylellisen
hienoista, jommoisiksi ei edes taivaallisia asuinsijoja kirkkoruhtinaat
ja papit ole tienneet kuvailla köyhälle väelle. Ajatelkaapas palatsia
missä monet hallitsijapolvet ovat elostelleet, köyhän väen puutosta
ja henkistä alennustilaa kärsiessä. Siinä makuuhuone valkeasta
posliinista, pilarit tummansinisestä lasista, lattia simpukankuorista.
Huone hopealla kerrostettu ja jalokivillä koristettu. Huone akaasilla
verhottu, puhumattakaan silkistä ja sametista. Meripihkahuone
harvinaisella ja kallisarvoisella meripihkalla päällystetty. Tanssisali
ihan peilinlasista laskettu ja kullalla koristettu. Kaikkialla
kuolemattomia taideaarteita, maailman harvinaisimpia helyjä. Kultaa,
hopeata ja jalokiviä vallan tuhlaamalla syydetty sinne tänne.

Laajoissa aarniomaisissa metsästyspuistoissa vilisi jalostettua ja
hyvinsyötettyä metsänriistaa: hirviä, saksanhirviä, jäniksiä, ihan
valtavissa laumoissa, niin kesyjä, että niitä ihan kädestäpitäen sai
syöttää. Niillä omat eläinlääkärinsä ja puutarhurit, mitkä kylvivät ja
hoitivat erilaiselle metsänriistalle ominaisia ja mieluisia kasveja,
lehdistöjä ja ruohoja. Idylliset pikkulammikot vilisivät valtoinaan
kultakaloja. Lukuisien suihkukaivojen viljavat vedet hopeoituivat
ikuisen auringon valossa, niiden pisarat ja utu heijastelivat
prisman helakoita puhtaita värejä ja joutsenlammikot kelluttivat
peilipinnoillaan vesilintujen ilakoivia parvia.

Ja mitä varten tämä satumainen komeus, jonka rinnalla Tuhannen
yhden yön tarinat kalpenevat vallan? Mitäkö varten? Toiselta
puolen lisätäkseen loistoa itsevaltiaan sädekehään ja toiselta
puolelta ollakseen mieluisina elostelupaikkoina koko suurilukuisen
hallitsijaseurueen ainoaan elämäntehtävään: laiskeliaan elämännautinnon
tyydyttämiseksi.

Samalla aikaa kuin suuren Venäjän köyhempi väestö kääri niini- ja
tuohivirsuja jalkaansa, uhmaten niillä koviakin pakkasia ja aavikon
lunta, kun hän keriten vuorokauden mittaan valmistaa itselleen
vuotuiset jalkinetarpeensa, tarvitsi yksi hovinaikkonen toista sataa
paria jalokivillä koristettuja silkkitohveleita vuodessa, joihin mallit
ja lestit saapuivat useimman kerran vuodessa muotien pääkaupungista
Pariisista. Yksi suuriruhtinas tai muu hoviseurueen keikari tarvitsi
m.m. jalkineita niin paljon, että yksi ammattimies alinomaa
työskennellen ei kerinnyt niitä tarpeeksi valmistamaan. Ja semmoista
jatkui keskeytymättä vuodet läpeensä.

Käden käänteessä oli hävinnyt tuo satumainen loisto. Neuvosto-Venäjä
oli tullut keisari-Venäjän tilalle. Monumentit seisoivat kyllä
paikoillaan, palatsit niinikään posliinihuoneineen ja peilisaleineen,
loistelivat vielä kullat ja hopeat palatsien ja kirkkojen sisällä ja
päällä. Aitaukset ympäröivät vielä metsästyspuistoja, mutta jänislauma
kirmasi jo karkuun ihmisen nähdessään ja arkailivat kesyt hirvetkin,
sillä yksi ja toinen vallinneista tavoista poiketen oli kaatua
kupsahtanut muidenkin kuin jalorotuisen hallitsijan armollisesta
kuulasta ja saaneet tyydyttää köyhän väen nälkäisiä vatsoja. Nevan
vesi kiiruhti toki vielä Suomenlahteen käsin, kuten ennenkin.
Obeliski seisoi palatsitorilla yhtä ylväänä kuin verisunnuntaina,
jolloin tsaarin kuularuiskut niittivät veristä satoa runsain ottein.
Talvipalatsi valtiollisien juonittelujen mysteriona peilaili synkkää
kuvaansa nopeasti virtaavassa Nevan vedessä. Mutta kuitenkin
kaikitenkin kulta ja jalokivet eivät enään sädehtineet kun niiden
valokeskus oli poistunut, yhtä vähän kuin ne juhlamieltä herättävät
museon hyllyillä. Palatsit olivat käden käänteessä muuttuneet
museoiksi ja niiden sisustukset taideaarteiksi ja historialliseksi
museotavaraksi, metsästysmaat kansanpuistoiksi, missä nuori väki
kirmailee kesäisinä joutohetkinään ja vanhempi polvi varjoisissa
lehvästöissä nauttii hyvin ansaittua lepoa raskaan ja monivaiheisen
elämäntyön lomassa.

Historian lehti oli kääntynyt! Uuden päivän ja uuden ajanjakson
merkeissä pälyilee valkenevan aamun — työnvallan aamun — raikas
rusko historiallisien muistojen kultaisissa kupooleissa entisen,
keisarikaupungin yläpuolella.

Pietarissa huhtikuulla 1918.




BUIHIN.


Luokkasota Suomessa oli päättynyt, punaset perinpohjin kukistettu.
Pietariin saapuvat tiedot olivat tosin niukkoja — asialliset tiedot —
huhuja, toisiaan päättömämpiä oli sitävastoin viljalti ja toisia sikisi
Suomesta yhä saapuvien punaisten joukkojen ja pakolaisten kerällä.

Yhä selvenevä tosiasia oli että pois täältä Pietarista oli painuttava,
mutta mihin? Ehkä Siperiaan, sinnehän ne muutkin kukistuneet suuruudet
on tavattu lähettää! Suomalaisten huoltotoimisto oli jo täydessä
käynnissä tultuamme ja puuhaili kuumeisella kiireellä. Etappipaikkoina
mainittiin Aunus, Wologda, Bui, Wjatka, Altai, Semipalatinski. —
Altailleko? Mikä kohtalon oikku. Sieltähän sanotaan suomalaisten
esivanhempain lähteneen samoilemaan Suomeen käsin muutama kymmen
vuosituhatta taaksepäin. Se kansoitti laajaa Venäjää siirtymäteittensä
varsilla ja tämän suuren suvun nimettömien heimojen luut vaalenivat
Venäjän aroilla noina kaukaisina ikiaikoina...

Oli pitkä se pakolaisjuna kahdella veturilla, joka Vapunpäivän
aamuna lähti pyyhkäsemään pohjoista rataa, yksi semmoinen oli jo
mennyt ja toisia piti tuleman, päämääränä kaikilla Buin kaupungin
sotavankisiirtola Kostroman läänissä. Aurinko valaisi tulvehtien
rannattomalta näyttävää tasankoa, jossa tehtaiden savupiiput — laskien
niitä yhdellä näkemällä sataan asti — huomattavimmin pistäytyivät
esiin. Niin Vapunpäivä kylläkin, mutta ei yksikään punainen lippu liehu
nyt keväisen Suomen raikkaassa tuulessa, mutta varmasti liehuu ennen
pitkää...

Tämän n.s. pohjoisen radan aikaansaamisella näytään pidetyn silmällä
ensikädessä vaan suoran liikenteen aikaansaamista Pietarin ja
Tyyneenmeren välille. Ainakin Wologdaan asti on seutu verrattain
toisarvoisesti asuttua. Joskus vaan näkee harmaan aitovenäläisen
kyläryhmän viljelysmaineen kuin saarena suurella tasangolla.
Metsäpahasta ja rämeistä maapohjaa jatkuu enimmältä. Kaikilla asemilla
syntyy kilpajuoksu "kipitokin", kuuman veden haussa. Vesi on ruskeata
kuin lipeää ja pahanmakuista, sisältäen kaikkea maailman mineraalia
ja suoloja liuenneena. Näkyypä jo joku maitopullokin isompien asemien
vierustalla, mutta semmoisen saadakseen täytyisi ensinnäkin olla
pikajuoksia ja sitten omata atleettimaiset ruumiinvoimat, sillä
ainoastaan voimakkain ja nopein onnistuu saamaan maitotilkkasen.

Kaupunkeja jouduttiin tällä matkalla sivuuttamaan, paitsi Pietaria,
Olhova, Tifin, Serebovitsh, Wologda ja Bui, joka oli määrän pää
toistaiseksi. Wologdasta alkavat jo kylät ja viljellyt seudut
yleisemmin vaihdella. Katsaus metsättömän näköpiirin rajoille
ympäriinsä tuo jo näkösälle 10—15 laajaa kyläryhmää. Juna sivuuttaa
läheltä semmoisia. Harmaita samaan kaavaan valettuja kaikki. Ei
pienintäkään yhtymäkohtaa ennen nähtyjen maisemien, kylien ja niissä
eläjien kanssa löydy muistista. Aito venäläistä kaikki. Pussiukkoja
ja -akkoja vilisee asemainedustoilla tungokseen asti. Tuohivirsut
ja nuoritetut sääret. Entä se nuorempi sukupolvi, tytöt ja pojat,
jotka suomalaisilla asemilla kuluttavat aikaa ja paistattavat päivää
viimeisen muodin mukaisissa puvuissaan? Ei mitään eroa nuoremman ja
vanhemman väen välillä paitsi koolla. Hampaaseen olisi katsottava
ikäerot selville saadakseen. Niitä onnettomia lojuilee asemahuoneiden
likaiset lattiat täynnä, odottaen vuorokausimääriä tyyneen levollisina
"boestaan", junaan päästäkseen, yksi ja toinen kaivaen iljettävän
likaisesta pussistaan limppua ja suolaa, mikä tyypillisimmin edustaa
venäläisen talonpojan kukkuroidun onnen määrää.

Buin sotavankisiirtola parin virstan matkalla kaupungista Kostromajoen
rannalla, on yksi niitä tsaarivallan aikaisen maailmansodan luomia
inhoittavia ilmiöitä. Seutu on joka puolelta soitten ja rämeitten
ympäröimä ja siis mitä epäterveellisin. Sodan luomalle moraalille oli
mitä ominaisinta että taudit ja hävitys vankisiirtolassa raivasivat
tilaa uusille tulokkaille ja kyllä ne kuulemma olivat tilaa tehneetkin.
Pilkkukuume, isorokko ja koleera olivat kolmena edellisenä vuotena
kaataneet monia kymmeniä tuhansia saksalais-itävaltalaisia sotavankeja,
nousten kuolonsaalis pahimpina aikoina viiteensataan päivässä.
Ne sanotaan haudatun parakkialueelle. Tämmöisen kodin saivat nyt
suomalaiset siirtolaiset levähdyspaikakseen.




SUOMALAINEN SIIRTOLA BUISSA.


Kansanliikkeiden luontaisimpana ominaisuutena on nostattaa pinnalle
huonoja aineksia. Kuten hävittävät ainekset pyrkivät määrääviksi
ihmisruumiin sairaustiloissa, niinpä yhteiskuntaruumiin kuumetilakin
nostaa turmiollista pohjasakkaa pinnalle. Kaikenlaiset seikkailijat ja
onnenonkijat ryömivät koloistaan ja käyttäen hyväkseen tasapainotilan
häiriöitä yhteiskunnassa, toimivat itsekkäiden pyyteidensä
perilleviemiseksi.

Suomen luokkasota nosti myöskin puujaloille suuren määrän
seikkailija-ainesta, joitten lopputilitys on tullut sangen kalliiksi
köyhälistölle luokkasodan päätyttyä, maksaen hengenmenetyksiä ja
vankilakidutusta suuressa määrässä.

Semmoista huonoa ainesta työnsi tappioon päättynyt luokkasota suuret
määrät rajan tälle puolelle — ainesta, mikä oli rosvonnut ja murhannut
omaan taskuun, mutta luokkasodan laskuun — se sanottakoon suoraan,
sillä historian tulee olla väärentämätöntä ja sitä oikeutetummin voi
vetää aikoinaan porvariston tilille samoista monin verroin suuremmista
rikkomuksista.

Rajan taakse vetäytyneiden suomalaisjoukkojen sijoittaminen oli
kiireellinen ja vaikea kysymys, sillä joukot suurenivat Pietarissa
joka päivä. Siksipä Buin siirtolapaikaksi hyväksyminen oli vaan
väliaikainen toimenpide, missä laaja sotilaskasarmialue tyydytti
asunnon saantia mutta ei muita vaatimuksia. Siirtolapaikka sijaitsi
Kostromajoen rannalla Buin kaupungin laidassa, noin 200 virstaa
itäänpäin Wologdan kaupungista Pohjoisen Siperianradan varrella.
Toista sataa sotilaskasarmia tarjosi asunnon ehkä noin 5,000 hengelle,
lukuunotettuna siellä vielä joku määrä majailevia itävaltalaisia
sotavankeja.

Toukokuun aikana kertyi siirtolaan jo noin 4,000 suomalaista
sotapakolaista, niistä enemmistö vaimoja ja lapsia pääasiassa
rajaseudulta. Tämmöisen joukon muonittaminen ja vaatettaminen ei
ollut leikin asia, etenkin kun joukkojen vaatimukset ja mieskohtainen
etuileminen lisääntyivät sitä mukaa kuin huoleton, laiskelias elämä
jatkui. Pienen pieniä työvelvollisuuksia, koskien vaan pääasiassa
huoneiden ja ympäristön puhdistamista, ei tahdottu suorittaa,
makailtiin vaan pitkät kesäiset päivät, tapeltiin ruoka-annosten
suuruudesta ja kun oli kysymyksessä vaatteiden ja jalkineitten jako,
noustiin sotajalalle keskenään ja etenkin siirtolan järjestäviä
toimikuntia vastaan. Silloin oltiin verrattomia urhoja, pelvottomia ja
moitteettomia. Luokkasodassa oltiin kunnostauduttu niin huomattavasti,
että jos koko punasella armeijalla olisi ollut semmoinen kunto, olisi
se helposti lyönyt koko suomalaisen valkoisen armeijan, vieläpä
saksalaiset heidän kotimaassaan. Myöskin tavattoman uhkarohkeita ja
pelkäämättömiä oltiin nyt: "Vielä ne lahtarit hierotaan nuuskaksi
noin! (kädenliike). Olisipa ne nyt tuossa!" On huomattava,
että valkoset olivat tästä 700 kilometriä länteenpäin. Niitä
suunnattomia sotilaallisia ja muita ansioita ei siirtolan neuvosto
ja taloustoimikunta tahtonut mitenkään voida hyvittää. Vaativimmille
kyllä tuli kaartin palkka maksetuksi kaksi jopa kolmekin kertaa samalta
ajalta. Jalkinepari (niitä jaettiin maksutta) vahvasta venäläisestä
tököttinahasta kesti survoa korkeintaan kaksi viikkoa, silloin jo
kiukkuisesti vaadittiin uusia. Alusvaatteita kului tuhottomasti.
Leipomo syyti kidastaan lämmintä leipää kuin tulivuori laavaa, jopa
päiväin pisimmällään ollessa puolitoista naulaa henkeä kohden. Keittiö
suunnattomilla padoillaan höyryytti kaksi lämmintä ruokalajia päivässä
ja kumminkin oli joukot tyytymättömiä ruokaan ja kaikkeen, niin että se
siirtolan joukko, jos kukaan oli "vallankumouksellista".

On todellakin häpeäpilkku todeta vallankumouksessa olleen mukana noin
huonoa ainesta.

Edellämainitut vaikutelmat esiintyivät siirtolan muussakin toiminnassa:
Korttipeli rehoitti siinä määrässä, että siirtolan miliisilaitos
sekaantui asiaan, takavarikoi korttihuijareilta yli 10,000 ruplaa
ruplan vastatessa markkaa ja julisti ne menetetyiksi. Sukupuolitaudit
rehoittivat. Siivottomuus ja syöpäläiset niinikään. Ja loppujen
lopuksi yhteistalousperiaatteet saivat niin surkuteltavan iskun että
optimistisinkin olisi joutunut epätoivoon. "Tavarat tasan syöpäläisiä
myöten!" oli tunnussana, jopa yritettiin ja osin toteutettiinkin sitä
pistinten avulla.

Edellämainitut reaaliset tosiasiat yleistettynä antaisivat väärän
kuvan. Onhan selvää että sakilais- ja seikkailia-ainesta oli kotiutunut
tänne melkoinen annos, ainesta, jotka ajoivat omia pyyteitään sekä
Suomessa että täällä ja vaikuttivat kaikin voimin joukkopsykologian
muokkaamiseksi mieleisekseen.

Valoisempiakin puolia esiintyi siirtolassa: Terveydelliset suhteet
olivat tyydyttävät huolimatta raivoavista mitä pelottavimmista
kulkutaudeista, kuten lavantaudista, pilkkukuumeesta, musta- ja
isorokosta y.m. Kolme lääkäriä ja sairaala toimivat sillä tarmolla että
kuolevaisuusprosentti, vaikeista kulkutaudeista huolimatta, oli perin
alhainen, ainoastaan 14 % sairaalassa hoidetuista.

Kolmena edellisenä vuotena oli tuonen mies niittänyt runsasta satoa
parakkialueella majailevien itävaltalais-saksalaisten sotavankien
keskuudessa. Ensi sotavuonna kesällä 1915 riehui isorokko vieden jopa
500 henkeä päivässä. Toisena vuonna koleera ja kolmantena kesänä 1917
pilkkukuume vaativat nekin kymmeniä tuhansia uhreja. Armollinen tuoni
teki tilaa uusille sotavangeille, joita tuotiin rintamalta.

Majakkana, miellyttävänä valopilkkuna siirtolan muuten vastakkaisien
etuvirtausten ristiaallokassa voidaan mielihyvin mainita — sauna,
suuri ajanmukainen laitos, mistä lähti oivallista suomalaista
löylyä. Väkiluvun korkeimmillaan ollessa tapasi saunapäivinä olla
pukuhuoneessa noin 75 henkeä, pesuhuoneessa sama määrä ja lauteilla
kolmas mokoma yhdellä kertaa. Autuaallinen löylytunnelma sulatti jäykät
rinnat niinkuin se haihdutti kademielen korkeimpaan asemaan pyrkiviä
kohtaan. Ketä halutti, voi esteettömästi kiivetä yhteiskunnan (saunan)
korkeimmille lavoille ja niittää siellä kuumaa ja kunniaa, kunniaa
kovana löylymiehenä. Alhaisoon, s.o. alemmille portaille, kuuluvat
olivat ylipäänsä kiitollisia siitä että jumala oli luonut heidät niin
vaatimattomiksi, sillä kiipeilijät ja seikkailijat saavat aina kelpo
"löylyn" niskaansa, tuli se sitten haukkumatulvan tai pihinän muodossa.

Parakkialue, missä 3—4 tuhatta ihmistä olivat asutetut noin 500 m2
alueelle, näytti ikäänkuin suurelta jättiläismäiseltä muurahaiskeolta,
missä käytävillä vilisi mustanaan ihmisiä — työmuurahaisia, mitkä
ahkerasti aamusta varhain vetivät korsia yhteiseen kekoon, sillä
eroituksella ainoastaan, että samaa kortta veti kiukkuisesti toinen
toisaanne ja toinen toisaanne päin, siksi kunnes korsi katkesi tai
toisen kynnet heltisivät. Korsina esiintyi tavallisimmin rakastettavien
maalaisimpien tai muiden venäläisnaikkosten maitopullot, munakorit
tai leivänkannikkaat. Jo aamulla aikaisin kuin kesäinen aurinko
unisena nousi Uraalin vuorien takaa ja peilaili itseään mustavetisessä
Kostromanjoessa, olivat uutterimmat jalkeilla. Päivemmällä kun aurinko
kaksin käsin hellitti hiostavaa lämpöä, kokoontuivat "eläinten
ystävät" parakki-alueen laidalla sijaitsevan luonnonpuiston pehmeille
karhunsammalmättäille totuttelemaan pikkukarjaansa "ulkoruokintaan" ja
vihdoin iltapuhteella, kuin eloa antava aurinko jo heitteli viimeisiä
kalpenevia suukkosiaan lännen mailta, rakkaan mutta karun kotimaamme
kaukaisilta kunnailta, kokoontui "puistoon" nuorempi väki, se jolle
kuuluu tulevaisuus, kisailemaan ja — korttia lyömään.

Siirtolan valoisammalle lehdelle on kumminkin merkittävä, että olihan
sen siipiensä suojaan kokoama joukko toki kotoista suomalaista
köyhälistöä, minkä säälitön luokkasota oli viskannut tänne suuren
Venäjän laajaan, mutta enemmän karuun ja köyhään kolkkaan. Olihan se
kuitenkin ollut vallankumouksessa mukana suistamassa alas sortovaltaa
ja kukaties enemmistö niistä uhrautuvasti ja omaa etua tavoittelematta
kärsinyt ja toivonut. Jos eivät he jaksaneet hankoittelematta ja
itsekkäitä etujaan tavoittelematta sopeutua _joukkojen edun_ suuren
jalon periaatteen puitteisiin, niin oppivat he ainakin sitä nyt lyhyen
katkelman, mikä on oleva suureksi hyödyksi elämän vastaisien vaiheiden
varalle.




TEHTAALLA.


Tehdas peri Buin suomalaisen siirtolan työkykyisen väestön ja vielä
muitakin syksyllä 1918, jolloin se tuli Suomalaisen Teollisuuskomitean
haltuun. Tarkoitus oli lisärakentaa ja valmistaa se tuottamaan
pääasiassa puunjalostus- ja teollisuustuotteita. Etualalla oli mylly
neljällä kiviparilla ja uusiaikaisilla muilla välineillä, saha,
maanviljelys- ja ajokalutehdas, puusepänverstas, viilaverstas,
konepaja y.m. Tehdas oli jonkun saksalaisen jo toista vuosikymmentä
taaksepäin rakennuttama mutta keskenjäänyt suurehko sahalaitos ja
puunjalostusyritys kaksikerroksisine tehdasrakennuksineen, ollen
Kostromanjoen läntisellä rannalla Buin kaupungin alueella.

Harvoin on tilaisuudessa tapaamaan niin kirjavaa kokoelmaa
suomalaisesta kansanaineksesta, mitä tulee ammattiin, sivistystasoon,
ruokahaluun ja erittäinkin itsekkäisiin taipumuksiin. Kaikki
mahdolliset ammatit olivat edustettuina "mustasta" työmiehestä
tullivirkailijaan, insinööriin ja arkkitehtiin asti, ensi luokan
kulaakista taidemaalariin, viulusolistiin ja pianistiin asti,
puhumattakaan rahan, etenkin "kerenkhojen" valmistuksesta, joita
ympäristön talonpojat sanoivat suomalaisten mukanaan tuomalla
"masiinalla" painaa jyryyttävän omiksi tarpeikseen.

Sivistystasossa, sekä luokka- että yleissivistyksessä oli
"maailmanrannan koulun" läpikäyneistä ylioppilassivistyksen saaneihin,
yhtä kieltä huonosti taitavista useampia eurooppalaisia kieliä
hallitseviin, toimittajiin ja eduskuntamiehiin asti.

Sivistystasoa on muuten vaikeanpuoleinen määritellä semmoisissa
olosuhteissa mitkä vallitsivat tehtaalla kuin muuallakin.
Ensinnäkin yhä kärjistyvä elintarvepula — leipäkysymys määrää,
niin väitetään, sivistystason kuten politiikankin _käytännössä_ —
vaikutti sen että jos joku olemisen taistelussa paremmin varustettu
onnistui saamaan maitosetverkun toisten jäädessä ilman, tai lihan
jaossa 3/8 solotnikkaa _vähemmän_ luuta kuin toiset, niin kiroili
sivistymättömin köyhän sanavarastonsa vallan tyhjäksi samalla aikaa
kuin henkisesti raskaimmin kuormitetut suorittivat saman seremonian
kaikilla eurooppalaisilla kielillä. Erittäinkin ystäväni "Jurkka" sai
suoranaisia raivokohtauksia, joista hän pääsi ainoastaan kiroilemalla
itsensä väsyksiin. Ainoastaan yksi parannuskeino hänelle olisi ollut
"sairaudessaan", — päästä jonkunlaiseen _johtavaan_ asemaan tehtaalla,
mutta ensikertaako epäkiitollinen ympäristö on väheksyen ja väärin
arvioinut henkilön kyvyt.

Sivistystasoa määritellessämme olemme huomaamatta siirtyneet
henkilöitten itsekkäisiin pyrkimyksiin. Voimme muuten sen puolen
supistaa verrattain lyhyeen, kertomalla sitä valaisevan pienen
esimerkin:

Muutamia muijia oli koolla ja keskustelu kävi vanhaa tuttua latua:
"tasajakoperiaatteesta". Eräs huomautti kesken kaiken: "Nythän useimmat
tehtaalaisista ovat _saaneet_ 'lunssan' — influenssan — ja makaavat
kuum..."

"Minäkin tahdon osani, en olekaan saanut kuin siirtolassa viime
kesänä...!"

"Noh, mutta kuulkaahan nyt ja malttakaa vähän! Kysymys on
_luns-sas-ta!"_

"Vaikkapa siitäkin, ha, ha, haa!"

"Ollaan koetettu kaikkea jakaa tasapuolisesti", huomautti ääni sivulta,
"ja jumalan avulla, sinä saat osasi tästäkin!"

Suomalaisten aamurukous ja samalla Venäjänkielen kurssit suoritettiin
tavallisimmin ulkona ja kuului se seuraavasti :

"Moloka jees?"

"Jees!"

"Liepä jees?"

"Niet!"

"Syir jees?"

"Niet, nietu!"

"Jaitso jees?"

"Niet, niet, nietu!"

"Kartooski jees?"

"Niet, niet, niet, nietu!"

"Maslo jees?"

"Niet, niet, niet, niet, nietu-uu...!"

"Patsom moloko setverkku?"

"Tritsaitpäät!"

"Peremeniitje tabaak na molokaa?"

"Niet! Skolko datiitje dengi?"

"Tritsait ruplii setverkku!"

"Nitshevoo! Davai dengi!"

[Oikokirjoituksessa on seurattu paikkakunnallista, kansanomaista
lausumistapaa.]

Nämä aamuharjoitukset suoritettiin tavallisesti suurissa ryhmissä,
joissa hienompaan sukupuoleen kuuluva tanakka ja hyvin pyntätty
"venakko" oli keskellä.

Tehdas suomalaisille asukkaineen muodosti semmoisenaan oman suljetun
yhteiskuntansa hallintoineen ja muine yhteiskunnallisine järjestöineen.
Tehtaan oma maa oli 37.698 desjatinaa, lähes 75 ha, siitä pelloksi
kelpaavaa 12 ja hyvää mänty- ja kuusimetsää 16 desjatinaa. Maanvajoama,
n.s. Kolonikin järvi oli myöskin omien rajojen sisällä, mihin joen
tulviessa keväisin jäi kotitarpeeksi kaloja: "suutaria", haukia,
ahvenia, särkiä y.m.

Hallintoneuvosto oli suhteissa Teollisuuskomitean ja paikallisien
neuvostojen kanssa, harjoitti siis "ulkopolitiikkaa". Tehdaskomitea
ja ammattiliitto toimivat pääasiassa "sisäpolitiikassa" ja pitivät
vireellä terveellistä tyytymättömyyttä joukoissa — ketä vastaan?
Ketäkö vastaan, sitä ne tuskin itsekään tiesivät, sillä Venäjän
Neuvostotasavallassa olivat kaikki kansalaiset työntekijöitä
ja samalla isäntiä, jotka nauttivat omien työntulostensa
hedelmät. Elintarpeet olivat kaikki tuotava yhteiskuntaan
ulkoapäin. Virallisena tuontitavarana paikkakunnan neuvostosta
korttitalousperusteella oli leipää puoli naulaa päivässä, myöhemmin
jauhoja, "poslamaslaa", tupakkaa y.m., sitä hankintaa hoiti talous-
ja elintarvetoimikunta. Mutta sen lisäksi kävi tehdasyhteiskunta
laajaa kauppaa ympäristömaitten, s.o. lähiseutujen talonpoikain
kanssa. Elintarvetoimikunnan kuukausibudjetti teki paraimpina
kuukausina noin 100,000 ruplan vaihdon. Jokainen tehtaalainen ikään,
sukupuoleen ja säätyyn katsomatta oli kauppias. Vientitavaroina oli
pääasiassa vaatteet, jalkineet (uudet sekä vanhat), kellot, sormukset,
talousastiat, kankaat, tupakka, sokeri, suola sekä määräämätön määrä
varsinaista lyhyttavaraa. Tuontitavarana taas esiintyi etupäässä
ruis, kaura sekä jauhettu että jauhamaton, perunat ja leipä, lisäksi
maito, voi, juusto ja munat. Edellämainittujen tavarain kanssa käytiin
oikeastaan vaihtokauppaa. Vielä käsitti tuonti lihaa, sipulia,
vorokkia, ohra- ja ruiskahvia y.m. nautintoaineita.

Useimmilta vei kaupankäynti kaiken ajan, muut harrastukset, sekä
henkiset että monasti aineellisetkin, jäivät vallan sivuasiaksi. Koko
heimokunnan nuorimman väen yhteisenä harrastuksena oli kumminkin
aseiden käytön harjoittaminen.

       *       *       *       *       *

Kuten sanottu, vei kaupankäynti ja muut aineelliset toimet useimpien
ajan niin tarkkaan, että henkisiin harrastuksiin ei paljon aikaa
riponut, lukuunottamatta suoranaista aivovoimistelua ämmäin sakissa,
etenkin tavarain jakoaikoina. Omakielinen sanomalehti saapui kyllä
Pietarista joka päivä, — lukuunottamatta niitä päiviä, jolloin se ei
saapunut. Mutta kulttuuritarpeita tyydytettiin ylipäänsä sulattamalla
vanhoja varastoja. Vallan erikoista kaipausta tuotti rakkaaksi käyneen
suomalaisen almanakan puuttuminen — sen korvaamaton nimipäiväluettelo.
Venäjän Neuvostovallan kalenterissa oli vain pelkkiä numeroita ja
mitäpä ne Iivanat ja Anastaasiat olisivat huvittaneet, vaikkapa niitä
olisi ollutkin. Sivistysihminen tuntee menettäneensä viimeisetkin
kultturin rippeet, jos sillä ei ole edes kalenteria omalla kielellään.

Jos tunsikin olevansa sivistysmaailmasta irtitemmattu, oli sitä vastoin
maallisia ja kirkollisia juhla- ja lepopäiviä sitä enemmän. Ensinnäkin
Kansainväliset- ja Neuvostovallan muisto- ja merkkipäivät, sitten
venäläiset kirkkopyhät vanhan ajanlaskun mukaan, vaikka uusi ajanlasku
oli jo astunut käytäntöön, sitten suomalaiset kirkkojuhlat uuden
ajanlaskun mukaan, niitä liikkuvia pyhiä tosin vietettiin arviolta, kun
kalenteri puuttui, mutta juhlallisiltapa ne siitä huolimatta tuntuivat.
No niin, kuten sanottu, juhla- ja lepopäiviä oli niin tiheään, että
aina pysyi hieman juhlatunnelmassa.

Mikään pikkutalous ei loppujen lopuksi se tehdasyhteiskunta ollut. Sen
irtain omaisuus, koneet y.m. nousivat lähes kolmeen miljoonaan ruplaan.
[Ruplan arvo vastasi vielä silloin n. 75 p:iä Suomen rahassa.] Oma
rautatiekin vajaan kilometrin mittainen, oli aikomus valmistaa.




VÄLSKÄRI JA VIISI MUUTA VIRKAA.


Suomalaisten luokkasota-pakolaisten Kostroman lääniin Buin kaupungin
lähelle perustama "Puuteollisuusliike Salama", eli "Savotta Salama",
kuten venäläiset sitä sanoivat, oli oma pikkuyhteiskuntansa. Sillä oli
oma raha, merkkipäivinä ilmestyvä sanomalehti, ylin hallintovirasto,
välskäri, sairaanhoitaja, apteekki, talous- ja elintarve-"ministeri",
oma tuomioistuin ja siviiliosasto, joka purki ja yhdisti avioliittoja,
milloin asialliset ei semmoista arvanneet ottaa omalle riskilleen. Oli
oma maa-alue metsineen, niittyineen, oma järvi ja oma rautatie, 600
metriä pitkä, oma höyrymylly, puusepänverstas, peltisepän verstas,
suutarin verstas, missä johtajana toimi Venäjän edesmenneen tsaarin
Nikolai II:n hovisuutari Juntunen, suomalainen mies muuten, kuten
kaikissa tärkeissä paikoissa pitääkin olla juuri suomalainen. Sanoi
valmistaneensa vielä viimeksi kestävät jalkineet keisarilliselle
perheelle Siperian matkaa varten. Sitten oli ompeluverstas, mitä
kansan kesken sanottiin "ruumiinvaatetusliikkeeksi". Diplomaattisia
suhteita ulospäin edusti lähetystö esittelijäsihteereineen
ja kielenkääntäjineen, joukko kauppa-asiamiehiä, oma
arkkitehtuuritoimisto, johtajana taiteilia arkkitehti Ahrenberg, ja
muita lukemattomia seikkoja mainitsemattakaan, oma sähkövalo, oma
miliisilaitos ja oma — sotaväki. — Mitä muuta hyvin järjestetyssä
yhteiskunnassa enään kaipaisikaan.

"Tämähän oli suorastaan virkamiesten luvattu maa", päättänee varmaan
lukia, kuultuaan että yhteiskunnan väkiluku teki vaan kolmisen sataa,
lapset ja imeväiset siihen luettuina, mitkä myöskin vaistomaisesti
piileksivät täällä valkoista vihaa paossa — ja niinhän se olikin. Onhan
Suomessa kuntia missä väkiluku on kymmenisen kertaa suurempi, saamatta
silti nauttia oman rahan, oman rautatien, oman diplomaattikunnan
ja keisarin hovisuutarin tuottamia etuja. Siitäpä riposikin
vähintäin virka mieheen ja paraimmille viisi. Suuritöisiä tehtäviä
ne muuten olivat, se tulkoon sanotuksi, eikä mitään kunniavirkoja,
vaikkakin "Savotta Salaman" yhteiskunnalla, etenkin alkuaikoina,
oli vähintäin puolikommunistinen luonne, s.t.s. talouskommunistisen
yhteiselannon ja yhteishankinnan muodossa, mikä järjestelmä pitäisi
vähentää virka- ja toimihenkilöitten luvun mitättömän pieneksi.
Saadut kokemukset kumminkin puhuivat semmoista selvää kieltä, ettei
suomalainen luonne sovellu yhteiselantoon ja -talouteen vielä
muutamien tuhansien sukupolvien aikana, ei ainakaan hirmuisesti
riitelemättä. Kun hallintoneuvosto kannattavien liikeperiaatteiden
pohjalla, huomioonottaen elintarpeiden saantimahdollisuudet, määritteli
väestölle jaettavat elintarveosuudet, mitkä olivat vähintään puolta
suuremmat kuin yhteiskuntamme ulkopuolella olevilla, riiteli työväestö
tehdaskomiteansa kautta niitä vastaan ja toivotti kaikki kannattavat
liikeperiaatteet hiiden kattilaan. Työteho oli pieni, mutta ruokahalu
suuri ja semmoinen näyttää olevan määräävänä periaatteena muissakin
yhteistalouksissa.

Olin semmoisissa tehtävissä tehdasyhteiskunnassamme, missä opin
tuntemaan suomalaisen luonteen juuri niitä kielteisempiä puolia.

Ensinnäkin toimin tehtaan virallisena välskärinä, saaden kaupungin
sairaskassan puolesta erikoispalkan. Kirjoitin reseptiä Buin apteekkiin
lääkkeistä mitä ei ollut omassa varastossa. Koetin toteuttaa sitä
kultaista sääntöä, että helpompaa on tautia estää kuin parantaa
ja onnistuinkin siinä niin, että mitään tarttuvia kulkutauteja ei
tehtaalla ollut, vaikka pilkkukuume ympäryskylissä kaatoi väkeä.
Ainoastaan viatonta laatua olevia "vilustumistapauksia" sattui silloin
tiheämpään kun apteekkimme spriivarastoa lisättiin ja hermokohtauksia
eräissä naisissa "valeriaana" tilauksen saavuttua.

Ja sitten ne viisi muuta virkaa?

No niin! Olin Hallintoneuvoston jäsen, Teknillisen komitean sihteeri,
Kouluneuvoston jäsen (tehtaalla oli myöskin oma kansakoulunsa),
Talous- ja metsätöitten johtaja ja tehtaan Talous- ja elintarveasiain
päällikkö. Siinähän niitä jo olikin otsikossa mainittu määrä, joihin
sitten sisältyköön epälukuinen joukko muita tehtäviä.

Olen luetellut nämä kunnioitusta herättävät virka-arvot näin
yksityiskohtaisesti, saadakseni arvoisan lukijan käsitteistä
poiskitketyksi erään vakiintuneen harhakäsitteen, sen nimittäin, ettei
virka-arvot aina tuota kultaa ja kunniaa virkamiesten luvatussakaan
maassa, siitäkin huolimatta että ne ovat rahallisesti hyvin
palkattuja. Asia on näet siten, että porvarillisessa yhteiskunnassa
ostetaan ja saadaan rahalla mitä tarvitaan, kommunistisessa
yhteiskunnassa sitävastoin ei käytetä rahaa laisinkaan, vaan tehtyä
työtä vastaan saadaan kulutustarpeet. Kumpaisessakin yhteiskunnassa
on siis toimeentuleminen turvattu joko paremmin tai huonommin,
mutta kun seisoo toisella jalallaan porvarillisessa ja toisella
kommunistisessa yhteiskunnassa, t.s. ei kummassakaan, vaan sillä
välimaalla, joutuu edelläsanotunlaiseen tilaan. Kun osa väestöstä
pitää kiinni kannattavista liikeperiaatteista ja tuottavasta työstä,
toisen osan huutaessa semmoisia joutaviksi jutuiksi, on seuraus
edelläsanotunlainen. Jokaikisessä tilissä kyllä nostettiin palkkoja
roimasti, mutta seudun talonpojat ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta
nostivat elintarvehintoja siinä määrässä, että säästävinkin pysyi aina
hienossa velassa. Tuhlareille sitä velkaa karttui niin paljon että
ainoastaan jumala sen jaksoi anteeksi antaa.




MUINAISSUOMALAISTEN ASUMUSALUEILLA.


Arkeologia ei ole vielä lopullisesti voinut selvittää milloin
suomensukuisten heimojen "kansainvaellus", siirtyileminen niiden
alkukodista keski-Aasian ylängöiltä alkoi länttä ja pohjoista kohden
halki laajan Venäjän. Mutta todennäköisesti se tapahtui jo hyvin
varhain, otaksuttavasti vanhimman kivikauden lopulla, sillä jo noin
4,000 vuotta sitten oli suomalaisheimojen siirtyileminen ulottunut
ei ainoastaan Karjalan kannakselle vaan läntiseenkin Suomeen.
Siirtyileminen luultavammin on tapahtunut sangen hitaasti lukuisien
vuosituhansien kuluessa, sikäli kuin sen aikaiset ravintolähteet,
metsästys ja kalastus, sekä nuoremmalla kivikaudella myöskin
maanviljelys ovat seutukunnalta ehtyneet.

Eittämättömästi monet myöhemmän tutkimuksen esiintuomat seikat,
kuten suomalaisaiheiset ikivanhat paikkainnimet y.m. tukevat sitä
väitelmää, että suomalaisheimot sangen varhain, jopa ensimmäisinä
asukkaina ovat kansoittaneet melkoisimmat osat laajaa Venäjää, etenkin
siirtymäseutujensa valtaväylien, Volgan ja sen lisäjokien latvaseutujen
silloisia erämaita. Suomalaisheimojen historian kehto siirtyisi
niinmuodoin aimo askeleen menneisyyteen. Keski-Aasiaa pidetään myöskin
ihmiskunnan kehtona. Venäjä on saanut asutuksensa samoista lähteistä
kuin pohjois- ja länsi-Eurooppa ja myöskin osaksi samoja kulkuteitä
mitä suomalaisheimot lähtivät pyrkimään länteen ja pohjoiseen. Venäjän
kaakkoiset ja eteläiset seudut, kuten länsi-Eurooppakin olivat
jo suurella jääkaudella asutettuja. Heimot säilyivät puhtaina ja
eristettyinä vieraista vaikutteista. Säilyttivät kansallisuutensa,
kielensä ja tapansa, valitsivat asunto-alueensa ja hallitsivat niitä
vieraiden heimojen anastuspyyteiltä. Tekisi mieli edellyttämään, että
suomalaisheimot vallan ensimmäisinä uutisasukkaina ovat kansoittaneet
vielä silloin asumattoman Venäjän laajoja erämaaseutuja siirtyessään
hitaasti mutta varmasti vuosituhansien vieriessä ja yhä voimistuvien
slaavilaisheimojen työntäessä länteen ja pohjoiseen ja sitten
varsinaisena ydinjoukkona kieleltään ja kansallisuudeltaan itsenäisenä
saapuivat vihdoin Suomen niemelle sen sukulaisheimojen jäädessä
rippeinä sinne tänne laajaa Venäjää.

Jos näin olisi asian laita — ja sitähän tukee kieleltään ja
kansallisuudeltaan eheän heimokunnan säilyminen ja siirtyminen
kokonaisen maanosan läpi — niin voitaisiin tuo kansainvaellus katsoa
alkaneen, kuten sanottu, jääkauden loppupuolella noin 100,000 vuotta
sitten. Volgaa ja sen pariin sataan nousevaa lisäjokiverkostoa, mitkä
ovat jääkauden tuotteita, voidaan pitää pääkulkutienä siirryttäessä
länteen päin.

Kostroman lääni — Kostroma johdannainen sanasta Kostjarko =
Kokkotuli — sijaiten Volgan sivuhaaran Kostromanjoen alueella, on
muinaissuomalaisten ikivanha asutuskeskus. Paikallisten asukkaiden
kertoman mukaan pitäisi Kostroman läänin jossakin kolkassa olla
säilyneenä suomenkielinen murre, muistona, kuten he sanovat,
ikivanhasta suomalaisasutuksesta. Eräät paikkain, esineiden ja
kyläin nimet niinikään viittaavat eittämättömästi suomenkielen
muinaisiin peruihin näillä mailla. Kostroman jokeen Buin kaupungissa
laskeva haarajoki — mainitakseni vaan yhden esimerkin — saa alkunsa
nelikymmenisen virstaa idempänä olevasta Kalitshinin järvestä,
on nimeltään Vjooks, mitä erään paikkakunnallisen tieteellisesti
sivistyneen henkilön tiedonannon mukaan pidetään johdannaisena
joen ikivanhasta alkuperäisestä suomalaisesta nimestä _Vuoksi,_
Vjook = Vuoksi. Tämä ja muut paikkain nimitykset, sekä kesällä 1919
Kostromanjoen pohjalieteestä löytämäni — kivikirves, suomalaismallinen
nuorempaan kivikauteen kuuluva, viittaavat siihen, että Kostroman
lääni, nimenomaan Kostroman ja sen lisäjokien seudut ovat
suomalaisheimojen ensiksi asuttama ikivanha asutuskeskus, heidän
siirtyessään pitkien ajanjaksojen vaihdellessa ja toisten heimojen
työntämänä länttä kohden.

       *       *       *       *       *

Istun Kostromanjoen rannalla haalean lämpimänä heinäkuun iltana.
Aurinko, usvasta ja suurien metsäpalojen savusta veripunaisena ja
loistottomana, on painumassa lännen maille, sinne pohjoisen kotimaan
rakkaille rannoille. Haaveilen. Tunnen tulevani hentomieliseksi. Tällä
kertaa suon itselleni jonkin minuutin oikeuden siihen, niin sopimatonta
kuin semmoinen näin pakolaiselämässä onkin. Mielikuvituksessa
siirrähdän ajassa 10 vuosituhatta taaksepäin. Ikimetsät reunustavat
joen tulva-alueita, mitkä toisin paikoin laajenevat mahtaviksi
runsasheinäisiksi luonnonniityiksi joen kahden puolen. Ainoana
valtiaana tallustelee mesikämmen rämeisiä metsiä ja talvisen kuutamoyön
rauhaa rikkoo susilaumojen ulvonta, mikä kuorossa kajahtelee
suunnattoman erämaan kaikilta kolkilta. Mesikämmenkö oli ainoa valtias
tämän suurenmoisen sydänmaanluonnon keskellä? Eipä suinkaan! Ihminen
hyvin valmistettuine kiviaseineen oli lyönyt rajapaalunsa merkiksi
etuoikeutetusta valta-asemastaan. Mesikämmenkin sitä karttoi ja
susilaumat vaan varkain käväsivät tarkastamassa hänen asumuspiiriään
rauhaisena yösydämenä, kuin luonnon valtias nukkui.

Eräs suomalaisheimokunta oli hiljattain painautunut silloin nimetöntä
Kostroman jokilaaksoa Volgalta ylös tänne rauhaisan jylhiin erämaihin,
etsimään uusia riista-alueita. Täällä ylempänä oli vielä vallan
rauhallista. Ei jälkeäkään ihmisasutuksesta. Ei ohi vaeltaneen
metsänkävijän tulisiaa edes ollut näkynyt kuljetulla melkoisella
taipaleella. Se rauhoitti heimokuntaa. Joki tarjosi runsaasti
antimiaan. Heti ensi yrityksellä saatiin miehenmittaisia "monnia",
kyhmyniskaisia haukia ja pienempää kalaa viljalti. Metsä vilisi
täynnänsä riistaa, turkiseläimiä ja muita. Tulvaniityt tarjosivat
mehevää ruohoa heimokunnan kotieläimille ja myöhemmin asutuksen
vakaantuessa viljelysalueita. Asumuksia parannettiin. Ylängölle
kaivetut maakuopat laajennettiin ja seinättiin puuriuilla. Heimokunta
toimi pääasiassa yhteishankinnan ja kulutuksen pohjalla. Asesepät
valmistivat tuotteita koko heimokuntaa varten mukana tuodusta runsaasta
raaka-ainevarastosta. Ravinnon hankintaan olivat kaikki kykynsä mukaan
velvollisia. Asunnoistaan taas huolehtivat perhekunnat itse. Semmoisina
oli talvella maakuopat ja kesällä kevyet kokkotuvat. Heimokunnan vanhin
oli pätevä viimekädessä ratkaisemaan kaikki kysymykset lopullisesti,
mikäli ne koskivat siirtokunnan sisäisiä asioita, riitoja y.m.,
mutta heimokunnan siirtyminen uusiin seutuihin, paikkain valinta,
ryöstöretket ja sodankäynti yleensä ja monet muut ulkopuoliset asiat
ratkaistiin joukkoneuvotteluissa, jotavastoin taas sotasaaliin jakoon
vanhimmalla oli ratkaiseva sanavalta. Vanhimman asettaminen niinikään
oli joukkopäätöksen tulos.

Pääasiassa tuommoinen kuva muodostautui yks, kaks mielikuvituksessani
suomalaisten esipolvien vaiheista pitkiä aikoja sitten. Miten paljon
ne ovatkaan kärsineet ja toivoneet monivuosituhantisen ajanjakson
vaihdellessa, taistellessaan villiä valloittamatonta luontoa vastaan,
sekä säilyttäessään sukunsa sen ja toisten vihamielisten heimojen
tuhoamishalulta. Erikieliset olivat tietenkin vihollisheimoja
keskenään. Kieli oli se tunnus, se yhdysside, mikä takasi ystävyyden,
veriheimolaisuuden. Mutta nyt 15,000 vuotta jälkeenpäin istun
minä haaveilemassa täällä ikävanhan heimo-asutukseni raunioilla,
todistamassa valtaisen maailmankehityksen omituisista tuloksista.
Vanhan heimokuntani elämän ja säilymisen ehtona oli veriheimolaisuuden
tunnustaminen, minä sitävastoin olen täällä — eikö se ole kohtalon ivaa
— pakolaisena nykypäiväisen heimokuntani veljessodan johdosta sen sanan
kirjaimellisessakin merkityksessä.




TUOKIOKUVIA MOSKOVAN MATKALTA.


Matkustimme uutta vielä liikenteelle avaamatonta rataa, mikä noin 90
virstan mittaisena yhdistää pohjoisen radan Buin kaupungista Daniloviin
Wologdan—Moskovan radan varrella. Oltiin ihan keskikesäisen juhannuksen
kynnyksellä. Luonto on kukkeimmillaan. Yltäkylläinen kasvullisuus ikään
kuin silminnähtävästi työntyy esiin lämpimästä rehevästä maaperästä.
Joku maatuski asemilla esiintyy tästä huolimatta toppatakissa,
pää saalilla vahvasti hunnutettuna. Esiintyypä ukonkäppyröitä
tuuheavillaisessa siperianlampaisessa lakissa ja huovikkaissa, jotta
oikein sääliksi käy noiden onnettomien puolesta.

Alaltaan tasaisinta puutonta keski-venäläistä maisemaa avautuu kappale
nähtäväksi. 16—20 kylää näyttäytyy tasaisen rannattoman näköpiirin
sisällä. Ne ovat suuria kyliä kuten Suomen kauppaloita, vaikka ne
näin etäältä nähtyinä esiintyvät pieninä harmaina rykelminä. Valkeita
kirkontorneja pistäikse silmään toisista kylistä. Leipäviljavainiot
aaltoilevat pehmeän tuulen tuivertaessa tummanvihreinä niin pitkälle
kuin silmä kantaa.

Jo loppuivat asutut seudut, alkoi koivu- ja haapametsävyöhyke, laajin
yhtäjaksoinen mitä Suomessa olen milloinkaan nähnyt. Monia kymmeniä
virstoja jatkui sitä ihan samanlaisena. Ei pienintäkään muutosta
maisemassa. Valkotuohiset koivunrungot toinen toisensa vieressä, jopa
saman kokoisiakin kaikki, solakoita ja tuuhealehväisiä.

"Oi Wolga, Wolga, milloin sinun taas nähdä saan." Sen ylistykseksi
kansa kauneimmat laulunsa laulaa ja kuin äidille konsanaan ikävänsä
itkee, vieläpä vierailla maillakin sen muistonsa komerossa kätkee ja
siihen keskittyy kotimaansa parhaimmat muistot, sen suuruus ja maine.

Majesteetillisena tuo mahtava virta näyttäytyi juhannusajan hämyisessä
yössä. Tulet tuikkivat virralla liikkuvista lukuisista aluksista ja
Jaroslavin kaupunki kuvasteli viljavia valojaan veden kalvossa virran
oikealla rannalla. Tavattoman tyyneenä, tuskin huomattavasti soljutteli
tuo puolisen kilometriä leveä uoma mustia vesiään, vaikka olin
otaksunut sen maltittomalla kiireellä poreillen ja pyörteitä synnyttäen
rientävän Kaspianmeren helmoihin.

Wolga, sinä suuren Venäjän valtasuoni, syytä onkin kansallasi
ylpeillä sinusta. Olethan luonut elämää ja kulttuuria ympärillesi,
vieläpä toiminut ikimuistoisena kansainvaellusten kauttakulkutienä
pohjoisen ja lännen maihin. Kansakuntia on muodostunut ja hävinnyt
sinun hedelmällisten äyräittesi äärillä, tyynenä sinä vaan riennät
päämäärääsi kohti päivästä toiseen, kuten muinaisina ikiaikoina,
jolloin ihmiskulttuurin kehdon yllä vielä lepäsi autereisen aamun
hämärä.

Komeata rautasiltaa kiisi junamme Wolgan yli. Sähkövalot tuikehtivat
valtaisissa siltakaarissa ja loivat heikon kajastuksen syvällä
virtaavaan mustaan veteen. Kestipä se junankin kiitää jättiläissiltaa
kotvan ajan ja heti avautuikin isohko Jaroslavin kuvernementtikaupunki
sangen lukuisine kirkkoineen nähtäväksi.

Luonnonkauneimpia keski-venäläisiä läänejä on Wladimirin lääni.
Tammi kilpailee jo koivun kanssa valta-asemasta ja muutkin etelän
tyypilliset lehtipuut esiintyvät siellä täällä. Maapohja on
aaltomaisen kumpuista kuin merenulappa tuulella. Elovainiot ulottuvat
silmänkantamattomiin suunnattoman lakeuden äärillä. Kyläryhmä, kirkko
tai luostari, jopa tehtaanpiippukin pistäikse sieltä, täältä. Tuuheat
koivu- ja tammimetsiköt esiintyvät yksityisinä saarelmina, kuin
keitaat yhtäjaksoisessa tummanvihreän kasvullisuuden meressä. Tuossa
soljuttelee puro mustia vesiään kukkarantaisen uomansa polveilevia
kaarteita myöten laakson pohjassa. Sen äyräällä puuhailee naisparvi
tuohivirsuissaan ja räikeissä kansallisissa väreissään peruna- ja
juurikasvi-istutuksilla. Parrakas ukko, vyötäisiltä puristetussa
avarassa mekossaan lojuu laihan hevoskaakin vetämässä tarantassissa.
Kaakki luimistaa korviaan, seisahtuu, luo syrjäkatseen ukkoon ja
rämiseviin reteliin ja alkaa rauhassa hamuamaan yltäkylläisen rehevätä
ruohoa.

Hulmahdellen nousee kuuma kostea ilma notkelmista. Väristen sekottuu
se hienoon tuulen vireeseen, mikä sekin tuntuu kuumalta auringon
hellittämättömässä hehkussa. Karjalauma käyskentelee tiepuolessa,
sekin kärsii kuumuudesta. Lehtevä metsikkö tuuheine varjoineen olisi
tervetullut, mutta semmoista ei ole. Karja kerääntyy yhteen joukkioon
ja hakee suojaa toistensa varjosta.

Alexandrow on kauneimpia maaseutukaupunkeja. Se kuten monet muutkin,
jopa itse Moskova, on tuuheiden puistojen kaupunki. Suuret poppelit,
ikivanhat tammet, saarnit ja lehmukset reunustavat muurina kadun
kumpaakin puolta. Lehvästön välistä pilkistää valkeaksi rapattu
maalaistölliä muistuttava rakennus, tuolloin tällöin useampikerroksinen
tiilitalo, kimnaasi tai kirkko. Kirkot venäläisissä kaupungeissa
lyövät niihin oman omituisen leimansa sekä lukuisuudellaan että
omalla tyypillisellä arkkitehtuurillaan. Silmiinpistävintä täten on
venäläisissä kaupungeissa, kuten sanottu, sopusointuinen sekoitus
maalaisrakennustavasta ja maailmankaupungin arkkitehtuurista. Lehmät,
lampaat ja vuohet tallustelevat katukäytävällä ja ajetaan talon
porttikäytävästä kartanolle, missä on täydelliset karjasuojat kuten
maalaiskylässä.

Tuhatvuotisen Moskovan merkillisyyksistä pitäisi mainita yhtä ja
toista. Sen komeasta tivolista, varpusvuoresta, josta kaupunki
näyttäytyy koko laajuudessaan ja laajuutta sillä onkin noin 70 km
ympärimitaten. Lontoon jälkeen suurin pinta-alaltaan eurooppalaisista
kaupungeista. Olisi pakistava kirkoista, joiden lukumäärä lähentelee
viiteen sataan ja joista toiset ovat ikivanhoja taideluomia, punaisesta
torista missä historiallisena muistona on säilytetty mestauslava, jolla
Iivana Julma toimitutti kuuluisat bajaariteloitukset ja monista muista
mielenkiintoisista seikoista pitäisi pakista, mutta jääköön ne toisessa
tilaisuudessa tehtäväksi. Tässä pari sanaa suurkaupungin kansallisesta
kotielämästä.

Tutustuaksemme lähemmin venäläisen keski- ja etenkin alaluokan
kotoiseen elämään, tulee pistäytyä mieluummin sunnuntaisin
tavallisissa teetuvissa, "sainikoissa", mitkä ovat venäläisen rahvaan
ihanteellisimmat oleskelupaikat pikkukaupungissa tai suurkaupungin
laitapuolilla. Sainikka on siivoton venäläiseen tapaan, tuolit ja
pöydät rikki enemmän tai vähemmän, tarjoiluastiat samaten. Musikoita
menee ja tulee. Toisia rupattelee pitkään lojuillen pöytien ääressä
ja silloin tällöin hörppien mielijuomaansa. Kiihtyypä puhe usein
sangen meluisaksikin, mitä avustetaan kaikilla mahdollisilla elimillä.
Maapallo voisi horjahtaa pois radaltaan, tulivuoren purkaus peittää
sainikan tuhka- ja laavakerroksella, tai maanjäristys eli spiritistinen
meedio siirtää pöydän heidän edestään, ilman että he huomaisivat sitä
verrattomalta melultaan. Useimmat kävijät ovat rasvaisessa, likaisessa
ja perin kuluneessa työpuvussaan, sama puku viikon kaikkina päivinä,
jotavastoin työläiset Suomessa esiintyvät sunnuntaisin siistittynä
pyhäpukimissa länsi-eurooppalaiseen tapaan. Paita nousujen päällä sekä
ylemmillä että alemmilla on venäläisen varsinainen juhlapuku kesällä.

Sainikan tiskin takana nojailee velttona punatukkainen tarjoilijapoika.
Lähtee toki liikkeelle, mutta hitaasti kuin aurinko-kello, tuo sajua ja
on taas valmis rupattelemaan kaikkea tyhjänpäiväistä pitkät ajat.

Sunnuntai on oikea markkinapäivä moskovalaisilla toreilla, etenkin
kuuluisalla Suharovilla. Myydään kaikkea muuta paitsi ei leipää.
Silloin kesällä 1918 oli vielä tavaraa ja kauppa avointa. Kaikki
tahtoivat olla kauppiaita ja löytyyhän sitä myytävää. Vettäkin
myydään joko värjättynä tai ilman 20 kopeekkaa lasi ja kauppansa
se tekee sekin näin kuumalla ilmalla, sillä Celsius näyttää 35°
varjossa. Auringonkukan siemeniä paljon myydään, ostetaan ja syödään.
Suunnattomat määrät valmiita vaatteita ja kangastavaroita, pääasiassa
juutalaisten ja kiinalaisten tarjoamina, herättää muukalaisen huomiota.




KESKIKESÄN MOSKOVA.


Moskova puistokaupunkina on kaikkein edullisin nähdä keskikesällä.

Se on vanha, "hyvin vanha" sanovat perinnäistiedot siitä. Näköjään nyt
kuluvan tuhatluvun alkuvuosina — mahdollisesti sitä ennen — asettui
tarun mukaan erakko Bukalijer nimeltään nykyisen Kremlin paikalle.
Moskovan varsinaisena perustajana ehkä voitane pitää ruhtinas Jurij
Wladimirowitsch _Dolgoruki,_ joka, asuen Wladimirin läänissä, teki
matkoja laajojen metsästysmaittensa äärille, mielistyi seutuun, asettui
nykyisen Kremlin paikalle, ryhtyi rakentamaan sitä ja eroitti sen
muurilla.

Moskova, kuten sanottu, on puutarhakaupunki sen sanan varsinaisessa
merkityksessä. Talot ovat pääasiassa yksikerroksisia — lukuunottamatta
uudempia kaupunginosia — ja lehtevien puistojen ympäröimiä. Varsinaiset
kauppakadut ja kauppakorttelit sitävastoin ovat uusaikaisia. Semmoisia
ovat m.m. "Kiinalaiseksi kaupunginosaksi" sanottu Kremlin vierellä,
missä sijaitsee suurimmat liikepalatsit ja kauppahallit ja mikä myöskin
on muurilla ympäröity. Moskova muuten on koko Venäjän sisämaan kaupan
suurin keskus.

Lukijan suosiollisella luvalla katsastamme hätäisesti Moskovan eräitä
merkillisyyksiä, mutta saadaksemme ensin yleissilmäyksen kaupungista,
nousemme n.s. _"Iivanan torniin"_ Kremlissä.

Kreml on kaupungin keskipisteessä, valtavalla lukuisia vuosisatoja
vanhalla muurilla ympäröity. Pääsy sinne oli hyvin rajoitettu, eikä
ihmekään, sillä siellä asui useampien vihaama "hallitsija", kuin
milloinkaan on ollut olemassa, asui kuten ne 34 hallitsijapolvea
Venäjän valtakunnan perustamisesta alkaen ovat Kremlissä hallinneet
ennen häntä.

Iivanan tornista avautuu valtavan suuremmoinen näköala ympäriinsä,
sillä Kreml itse sijaitsee kaupungin keskukseen kohoavalla ylängöllä
suuren suunnattoman horisontin keskipisteenä. Ajatelkoon lukija
jättiläisharppia, jonka toinen kärki on pistetty Kremlin torille
ja toinen 12.5 km etäisyydellä piirtää ympyrän, minkä läpimitta on
25 km ja minkä sisälle kuuluu kaupungin varsinainen alue. Se onkin
pinta-alansa laajuuteen nähden maailman kaupungeista toinen. Lontoo on
ensi sijalla.

Mitä näkeekään katsoja tuolla suunnattomalla tasangolla, jonka säde
on 12.5 km joka suunnalle? Jättiläismäisen puistokylän! Valkeat
rakennukset pilkottelevat tuuheiden puistojen vihreästä lehvästöstä.
467 kirkon kultakupoolit kimaltelevat juhannusajan tulvehtivassa
auringossa, joka paahtaa vallan sietämättömällä kuumuudella,
saaden ilman liikehtimään kaupungin päällä kuin vellovan veden.
Selväpiirteisyys häviää reunoille käsin. Valkeat talot, kirkot ja
puistot sulautuvat yhtenäiseksi kuvioksi, mistä tehtaitten savutorvet
siellä täällä selväpiirteisemmin pistäytyvät esiin. Hopeanhohteisena
kiertelee tuolla Moskovan joki laajoissa mielivaltaisissa koukeroissa
kuin jättiläiskäärme, ulottuen vallan Kremlin muurin vierustalle,
etääntyen siitä ja häviten lopulta näköpiirin ulkopuolelle.

Ajatelkaamme vielä jättiläisharppimme toinen kärki vedetyksi tuonne
näköpiirin äärimmäiselle rajalle, missä taivas ja maa hienona
sinertävänä viivana yhtyvät. Voisimme sanoa ympyrämme säteen nyt
tekevän 120 km ja siten piirtämämme ympyrän läpimitan olevan 240
km. Se on vaan pienoinen läiskä n.s. Itä-Euroopan suunnattomasta
tasangosta, joka muodostaa eurooppalaisen Venäjän ja minkä läpimitta on
kymmenkertainen äskeisestä määrästä, s.o. noin 2,400 kilometriä.

Laskeudumme alas. Torni on 93.5 m korkea, mistä kullatun ristin osalle
tulee noin 17 m. Samaisen ristin kanssa kerrottiin aikoinaan vedetyksi
Napoleonia huulesta, nim. sotaretkellä 1812. Hänelle kerrottiin sen
olevan puhdasta kultaa. Risti otettiin alas. Ilmoitus olikin väärä ja
ilmoittaja pääsi hengestään.

Tornissa, mikä on rakennettu v. 1600, on eri kerroksissa yhteensä 33
kelloa, pienentyen kellojen koko yhä kerros kerrokselta alhaalta ylös
päin. Suurin painaa 4,000 puutaa (65,520 kg).

Tornin juurella seisoo jalustalla kirkonkello, mikä on maailman suurin,
painaen 12,324 puutaa (198,000 kg). Ympärysmitta on 21 m, läpimitta 7
m, sisältäen kellomalmi lähes sata puutaa hopeata ja viidettä puutaa
kultaa.

"Tuossa on hallitsijain palatsi", sanoo opas, "tuossa asuu Lenin,
tuossa Aleksanteri II:n patsas suomalaisesta punaisesta graniitista.
Kuvan kasvot nyt vaan ovat mustalla vaatteella verhotut, sillä
itsevaltiaan symbooli on nyt 'kuollut' Venäjällä. Tuossa Uspenskin
katedraali joka on rakennettu v. 1326 ja mistä Napoleon sotaretkellään
1812 riisti ja vei mukanaan hopeata 5,223 kg ja kultaa 300 kg.
Tuossa Pokrowskin katedraali, Iivana Julman rakennuttama v. 1554,
tyypillisimpiä slaavilaisia kirkkoja, jonka arkkitehdin Iivana Julma
hirtätti, kun hän kysyttäessä sanoi toisenkin semmoisen kirkon
kykenevänsä rakennuttamaan. Tuossa Kristus-Vapahtajan kirkko, minkä
rakentamiseen on käytetty 40 milj. tiiliä, 10,000 ihmisen työvoimalla,
tullen maksamaan 15 milj. ruplaa. Kupooliin on käytetty puhdasta kultaa
422 kg."

_Varpusvuorella_, minne pääsemme raitiovaunussa ja mikä sijaitsee
kaupungin lounaisella laidalla, avautuu valtava näköala yli kaupungin.
Näkö-alaa voi vahvistaa vielä vuorella sijaitsevan ravintolan
terassilla olevalla isolla kaukoputkella. Poikkeamme sinne lehtevään
varjostoon virkistymään paahtavan keskipäivän helteeltä. Tällä
vuorella Napoleon katseli Moskovan paloa alun toista sataa vuotta
sitten. Virvokkeita nautittuamme ja virkistyttyämme laskeudumme
jyrkkää jättiläiskokoisia lehtipuita kasvavaa rinnettä alas Moskovan
joelle. Uimme siinä. Soudatamme itsemme ylitse ja pistäydymme Moskovan
uudessa Tyttöluostarissa, mikä on suuremmoisen valtava muurilla
erotettu alue kirkkoja ja kappeleja. Oma yhteiskuntansa semmoisenaan.
Suoritetaan juuri puolipäivän messua. Kymmenittäin mustaan kaapuun
puettuja naikkosia rientää messuun ylettömästi kullalla, hopealla ja
erivärisillä mosaikeilla koristettuun kappelikirkkoon. Venäjän kansa on
antanut kirkoille ja luostareille kultansa, kalleutensa ja — sielunsa.
Elähtäneitä naisia ne nunnat suurimmaksi osaksi ovat. Vilahtaa
siinä ohi toki nuorempikin, jonka silmät mustan huupan reunasta
säteilee tulta, nuoruutta ja elämänhalua. Sorea vartalo, esteettiset
kasvot... siis kylliksi edellytyksiä maailmannaisen aistillisen elämän
viettämiselle.

Kuuluuhan asiaan, että tämmöisellä miljoonakaupungilla (Moskovan
asukasluku oli tällöin puolen kolmatta miljoonaa) on tivolinsa
= kansanpuistonsa. Se sijaitsee kaupungin pohjoisella tai
pohjoiskoillisella laitamalla. Puiston leveys on 3 km, pituus vähän
enemmän. Kävelen siinä sangen lämpöisenä yhä hämärtyvänä yönä. Lämpö
mikä päivällä oli 35° varjossa, on nyt vielä puolenyön korvilla 20°
C. Etelän kasvullisuus lyö leimansa puistoon: lehmukset, tammet,
vaahterat, lehtikuuset ja saarnit esiintyvät vallan määräävinä.
Pohjolan tyypilliset hongat ovat rauhoitettuina saaneet kasvaa perin
suuriksi ja komeiksi, eräskin jättiläinen oli 120 cm läpimitaten.
Puiston keskuudessa esiintyy yhtä ja toista ajankuluketta. Pari
jättiläiskarusellia pyörii lakkaamatta, useimpia ampumaratoja on
toimessa, panoraamoja, sähköllä käypiä ja muita kiikkuja huvihaluiselle
nuorisolle. Varjoisia käytäviä pitkin kulkee keveäpukuiset ihmisvirrat
ja illan hämärtyessä kisailevat tytöt ja pojat suojaavissa
lehvistöissä. Ulkoilmateaatterissa suoritetaan ensiluokkaista
ohjelmaa: Naislaulaja esiintyy pianon säestyksellä. Viulusoolo on
vallan ensiluokkaisen arvokas. Soololaulu samoin. Sitten soitetaan
helistimellä ja yleisö lähtee juoksujalkaa suurelle suunnattomalle
asfalttipohjaiselle areenalle tanssimaan torviorkesterin säestyksellä:
Enimmäkseen tyypillisiä venäläistansseja. Valssiakin sentään ja muita
eurooppalaisia tansseja seuraa. Virvokkeista ei ole puutetta, mutta ei
myöskään niiden käyttäjistä.

Aamu sarastelee jo Uraalin seuduilta käsin. Suurkaupungin melu on
hiljentymässä ja vaaleahko yö, jossa on melkoinen annos etelämaan
kuumuutta ja tunnelmaa, on vaihtumaisillaan uudeksi päiväksi.

Moskovassa juhannuksena 1918.




SUNNUNTAIMIETTEITÄ.


Keskikesän aurinko paahtaa lähes pystysuorasti miljoonakaupungin
katukivitystä vastaan. Hiki pursuu tulvanaan, kastelee vaatteet
läpimäräksi ja loppumaton jano kaivaa sisuksissa ja kuivaa suun
tahmeaksi taulaksi. Tuuhea puisto vaan hiukkasen lieventää polttavinta
paahdetta. Kuumana virtana kuin uunin lämpö läiskähtelee päivän hehku
katukiviltä ja seinustoilta siimeiseen puistoon ja raitistuu hiukan,
tosin vain hiukan.

Velttoina vetelehtivät ihmiset, täyttävät puiston, sillä on
sunnuntai-iltapäivä ja tarkoitus on — tappaa aikaa ja katsella miten
toiset siinä onnistuvat.

Mutta malttavatko kaikki tappaa aikaa? Ei! Tuolla kuljettaa rämisyttää
ajuri tavarakuormaa. Tuolla joukko työläisiä rasvasissa puseroissa
kiiruhtaa ohi, tuossa laahustaa vanhus raskaan taakkansa kanssa ja
yleinen liikenteen humu täyttää ilman.

Tämä on sitä _elämää,_ kuohuvaa, elämänhaluista, täynnänsä olemassaolon
taistelua, mietin istuessani puiston penkillä. — Minäkin tapan aikaa
omalla tavallani. — Salaperäiseksi kuviteltu ja yhä uudelleen kyselty
"elämän tarkoitus" selviää vähitellen nyt näkemäni ja elettyjen
muistikuvien vaihdellessa. Joukko työmiehiä, mitkä äsken kulkivat ohi,
samoin kuin ne lukemattomat joukot siellä ja täällä taistelevat ikänsä
syntymästä hautaan asti epätoivoista taistelua saadakseen itselleen
leipää ja rääsyjä ympärilleen. Ne suovat itselleen ainoastaan sangen
niukan levon vuorokaudessa, t.s. elämä sen heille suo. Mihin tähtää
heidän korkein pyrintöperänsä, se lakkaamaton kohtuuton taistelu
olemassaolosta? Mihinkä tähtää? Saadakseen riittävästi ruokaa, siistit
vaatteet ja mahdollisesti oman konnun asuakseen! Enempää eivät he pyydä
elämältä ja tämäkin ohjelma jää useimmalta loppuun suorittamatta.

Tuo kiinalaisnaikkonen tuossa vilkasliikkeisellä katuvierustalla, joka
on istunut siinä jo useimpia tunteja kansanjoukkojen jaloissa, pölyssä,
liassa ja päivän polttavassa paahteessa, ei näköjään pyydä elämältä
niinkään paljon. Hän on kiertänyt keski- ja osiksi yläruumiinsa
ympärille mustia likaisia riekaleita kankaasta, joka aikoinaan on
kuulunut hiilisäkkiin. Hänen pikku lapsensa piehtaroi vallan alastomana
ja kuparinruskeana katukäytävällä, pikku kätösillään työntäen ja
haparoiden suuhunsa jotakin muodotonta rojua. Jos hän saa ohikulkioilta
ruplan tai nokareen mustaa leipää, on hänen elämäntarkoituksensa
täytetty — siltä päivältä. — Vatsantäyteinen ruokaa on hänen
käsityksensä ja myöskin kokemustensa mukaan saavuttamaton unelma.

Asemalla höyrysi lähtövalmis juna lastattuna nuorilla elämänhaluisilla
miehillä matkalla rintamalle. Mitä varten? Tappamaan ja tapettavaksi
tieteen ja tekniikan uusimpien välineitten avulla! Mitä varten
tapettavaksi? Sitä varten että jälkeläisille koituisi paremmat
elämisehdot ja rauhaisampi tulevaisuus. Maailmansodan jättiläinen oli
edellisinä vuosina niellyt kymmeniä miljoonia ihmisuhreja, voimakkainta
elonhaluisinta väkeä, pelkästään siitä syystä että suurkapitalistit
saisivat riista-alueita ja palkkatyöorjia.

Sitten puistossa on vielä havainnoitsiaa varten melko valikoima
erilaisia ihmistyyppejä. Tuossa on "eurooppalaisesti" puettu mutta
kasvoista ja käsistä nähden metallityöläinen, kielestä päättäen
saksalais-puolalaista kansallisuutta. Vaimo tuudittaa korivaunussa
pienokaistaan, mies loikoo nurmikolla aimo kasa kirjoja sekä kuva- ja
sanomalehtiä vierellään. Mitä näenkään kirjakasassa: Büchner: "Liebe
und Liebesleben in der Tierwelt" = Rakkauselämä eläinmaailmassa. "Die
Wunder der Natur", Knipen: "Evolution in the Past". Lisäksi sekä
venäläisiä, että ulkolaisia kuvalehtiä, päivälehtiä y.m. Mies oli
siis näköjään sivistynyt, puhui eurooppalaisia kieliä ja oli ainoa
puistossaolioista, joka ei tappanut aikaa vaan kehitti itseään, s.o.
käytti olemassaoloaan hyödyllisesti.

Sitten näen puiston penkillä keikarimaisesti puetun ja levottomasti
liikehtivän nuoren miehen, kaikesta päättäen ei hän ole ottanut
laisinkaan osaa yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tuotteiden
kartuttamiseen vaan kuluttamiseen. Hän on näköjään elänyt isänsä
ryöstösaalista tuhlaamalla, elänyt ja huvitellut. Keikaria
vastapäisellä penkillä istuu puhkuen ja hikeä pusertaen ylimääräisesti
lihavuudella kuormitettu vanha herrasmies, luultavasti entinen
tehtailia tai pankkiiri. Nyt nauttii hän muinaisen loistonsa ihanista
muistoista ja palkkatyöläisiltään saalistamistaan miljooneista, niillä
kykenee hän loihtimaan itselleen vielä ihanan huolettoman elämän.

Miten erilaisia olemassaolon asteikkoja olenkaan lyhyessä tuokiossa
huomioinut. Saadakseni niistä jonkunlaisen keskiarvon olemassaolevalle
elämälle, otan kynän ja suoritan laskelmaa sanomalehden reunaan:

Kiinalaiselle asetan numeron 2; taakkansa alla laahustava vanhus
saa numeron 4; joukko työläisiä numeron 6; ajuri numeron 8;
metallityöläinen numeron 10; keikarille 20 ja pankkiherralle niinikään
20. Lasken saamani numerot yhteen ja saan summan 70. Löytääkseni siitä
keskiarvon, jaan sen tekijäin luvulla, siis 7:llä, keskiarvoksi tulee
niinmuodoin luku 10, s.o. metallityöläinen.

Siinä on siis elämän tarkoitus toistaiseksi. Nostaa saamani keskiarvon
alapuolella olevat ja painaa sen yläpuolella olevat samalle
keskitasolle ja kun se on suoritettu alkaa _keskiarvon kohoaminen,_
mutta ei siihen suuntaan missä keikari ja pankkiherra olivat, sillä
he edustivat taantunutta sivuhaaraa kehityksen ketjussa, vaan kohti
kirkasta valoisaa tulevaisuutta ilman päämäärää, missä itsetietoinen
_ajatus,_ tuo ihmeellinen käsittämätön aineen muoto, korkeampi ja
kaikkivaltiaampi kuin jumala, alistaa yhä laajenevassa määrässä
älytöntä materiaa valtansa alle, — ja sitten? — Kehittää _aivoainetta_
vihdoinkin perillepäästyn analyysin johdolla, tuottaakseen yhä
hedelmällisempiä, suuria, jaloja ajatuksia olemassaolon huojistamiseksi
ja lyhyen elämän yhtäjaksoiseksi nautinnoksi siihen asti kuin
päiväntähti sammuu, maa kietoutuu jäiseen kääreeseen ja _aivo-aine_
jähmettyy, kuivuu olemattomiin.

Moskovassa heinäkuulla 1918.




KESKI-VENÄLÄISEEN TALONPOIKAISELÄMÄÄN TUTUSTUMASSA.


Venäläinen kylä tekee jonkun matkan päästä hyvän, kodikkaan
vaikutuksen. Harmaa se on kuin varis, pääasiassa olkikattoisine
suojineen, mutta punaseksi tai vihreäksi maalattu peltikattokin
vilahtaa siellä täällä. Isoimmissa kylissä on kirkkoja kaksi tai
kolme. Kaukaa ne jo näköpiirin rajalta pistäikse silmään valkeine
torneineen. Pienemmissä kylissä vaan vaatimaton rukouskappeli seisoikse
parhaimmalla paikalla. Sunnuntaisin tai praasnikkoina (kyläjuhlina)
on kylän valtakadulla liikettä ja hyörinää. Nuoriso on kerääntynyt
jonkun talon pihamaalle, laulaa ja tanssii joko laulun tai hanurin
säestyksellä aito kansallisia tanssejaan kansallisissa pukimissaan.
Jostakin tallin ylisiltä kuuluu korvia särkevä melu ja väittely. Luulet
siellä jo tapeltavan täyttä vauhtia, etenkin kun sinne johtavaa leveätä
siltaa myöten tulee ja menee miespuolista väkeä. Itsesäilytysvaistosta
katselet jo suojattua asemaa ja jotakin kättäpidempää asetta, sillä
ilmitappelu ei nähtävästi ole enään vältettävissä, päättelet, tuon yhä
kiihtyvän metelin laajetessa. Ole huoletta, siellä pidetään tavallista
kyläkokousta, ja keskivenäläisen kyläkokouksen johtavana periaatteena
on huutaa niin kovasti, kaikkien yhtaikaa puhuessa, että saa äänensä
kuuluville. Kyläkokouksia pidetään lähes joka sunnuntaina. Naiset
eivät niihin saa osaa ottaa, ainoastaan isäntävallalla varustetut
partaniekat. Paitsi talous- ja kylänasiat, kuuluu kyläkokouksen
ohjelmaan vielä poliittistenkin asiain seuraaminen. Joten lukutaitoinen
kylässä selostaa kokoukselle sanomalehdistä lukemiansa tai muuten
kuulemiansa yleisiä uutisia ja siten joutuvat lukutaidottomat
talonpojat jokseenkin tarkasti ja tuoreeltaan seuraamaan politiikkaa ja
siihen näyttää heillä olevan tavaton halu.

Praasnikkoja (kyläjuhlia) joutuu jokainen kyläkunta viettämään
vuorollaan ja kestitsemään naapurikyläläisensä. Vähintäin kerran
kuukaudessa on semmoinen juhla, mikä minkin nimellinen: Touvon
alkajaisjuhla, yleinen elojuhla, ehkä suurimpia semmoisia 15 p.
heinäk., jolloin ollaan oikein kävelyretkellä, papit edellä kantaen
pyhäinkuvia ja väkeä loppumattomat jonot perässä. Sitten on perunain
siunausjuhla, jonka jälkeen niitä vasta vakinaisesti aletaan
maasta kaivamaan ja syömään. Kyläjuhlat ovat enimmäkseen joidenkin
kyläpyhimysten tai muiden semmoisten muistopäiviä. Vaikka venäläinen
talonpoika on maailman vaatimattomin eläjä ruokaan nähden, varustetaan
praasnikat herkullisiksi. Pivaa (olutta) pannaan, lammas teurastetaan,
maitoa paistetaan uunissa ja piiraita vähintäin kymmentä lajia, joiden
pääasiallinen ero on siinä, että toiseen lajiin on pantu kaalia,
lanttua, ryynejä, kun taas toiseen lajiin laitetaan ryynejä, lanttua,
kaalia.

Venäläinen talonpoika, joka on ollut "väkeville" tavattoman perso,
korvaa nyt sen puutteessa kotitekoisella "pivalla" haluaan ja pääseekin
näissä kyläjuhlissa kunnon humalaan. Niissä olet tilaisuudessa
näkemään vielä alkuperäisen väärentämättömän piirteen tyypillisestä
talonpojasta, piirteen, mikä on määräävänä vuosisatoja vallinnut,
mutta minkä maailmansota ja sitä seuranneet muuttuneet olot ovat juuri
suistamassa uusille laduille. Kun astuin tuommoiseen venäläistupaan,
missä vietetään kyläjuhlaa taikkapa vaan juhlaa naapurien kesken
suvisena sunnuntaina, lyön sisäänastuessani ensityökseni pääni
lauteisiin ja päästän hartaan mutta hiljaisen kirouksen, jonka jälkeen
kävelen 45 asteen kumarassa keskilattialle kunnes lauteet loppuvat,
suoristan itseni, luon katseeni ympäri tupaa ja toivotan hyvän, päivän.
Minä näen, istumassa tuvan vierustapenkit täynnään miehiä, partasuita,
mekko housujen päällä. Naiset puikkelehtivat lautaseinän toisella n.s.
keittiön puolella ja kantavat ruokaa tuvan avaralle pöydälle.

Ne lukuisat silmäparit jotka minua kysyvästi ja itsetietoisesti
tarkastelevat, saattavat minut tavallaan ymmälle. Sisäänastuessani
länsimaisen sivistyksen läpitunkemana, kuvittelin tapaavani joukon
ryssiä joita voin tanssittaa pillini mukaan, mutta eipäs niin, sillä
kaikessa tietämättömyydessään ne ovat itsetietoisinta väkeä maailmassa.
Patriarkaalisen ylevä, varma hymy tuuhean parran ympäröimissä
kasvoissa. Käsketään toki istumaan ja heti saan tehdä selvää
kansallisuudestani. "Ahaa finskikö...!" Olan kohautus ja halveksivan
säälivä hymyily ilmoitukseni johdosta. Säälittävä olet, luen heidän
silmistään. Ihmiseksi sinut nyt juuri ja juuri voi katsoa siitä syystä
että onneton maapahasesi Suomi voi ylpeillä kerran kuuluneensa suureen
Venäjään. Ollakseen suuren Venäjän poikia kuten me, on kylliksi
kohottamaan rintaa ja paisuttamaan ylpeyttä. Näitä äänettömiä mietteitä
lukiessani mekkoukkojen parrottuneilta kasvoilta, nousee pyhän
suuttumukseni mittari polttopisteeseensä. Tarjotaan lasillinen pivaa
ikäänkuin armosta ja säälistä. "En tahdo." "Finski ei tahdo pivaa!"
Tarjoojan huomautusta seuraa halveksiva nauru.

Pöytä on katettu ja patriarkaalisella hartaudella kerääntyvät ukot sen
ympärille, naisia ei poikkeuksessakaan sallita tulla yhteiseen pöytään
miesten kanssa. Vanhin siunaa ruuan ja alkaa jakamaan. Kiiruhdan
ulos, mutta varon enään lyömästä päätäni onnettomiin lauteisiin.
Ei jumalakaan tyhmyydelle voi mitään, mutisen itsekseni ja jos ei
venäläinen talonpoika olisi niin lopen tyhmä, niin ei se olisikaan
viittäsataa vuotta jälessä eurooppalaisesta kehityksestä.

Jos vertaa venäläisen talonpojan työhalua ja -kykyä suomalaisen
talonpojan aikaansaannoksiin, voi edellistä hyvällä omallatunnolla
sanoa upilaiskaksi. Akka kyntää toukoa ja ukko loikoo lauteilla, on
liiankin totta. Naiset tekevät oikeastaan kaikki työt, heinän- ja
elonkorjuut, touot, aidanpanot j.n.e., ukot ajelevat hevosella mikä
missäkin joutavanpäiväisiä asioita tekaisten. Talvikautena sitten eivät
he leikillä lauteilta lähde, syövät, juovat ja makaavat, sekä antavat
naistensa hoitaa itseään ja koko kotitaloutta hevosen ruokinnasta
polttopuun pilkontaan asti. "Laiskuus on hyvä lahja", sanotaan, "joka
sen oikein osaa käyttää", mutta kyllä keski-venäläinen talonpoika sitä
"lahjaa" käyttää osaa.

Venäjän talonpojan, s.o. varsinaisen kansan takapajuinen asema
länsimaisesta kehityksestä on osotteena sen aineellisesta ja henkisestä
kyvyttömyydestä. Se on vastahakoinen omistamaan uutta, väittäköötpä
eri tutkijat ja matkakirjailijat mitä tahansa, sen suunnattomasti
takapajuinen asema on siitä parhaimpana todisteena. Se oli Venäjän
proletariaatti joka tsaarillisen ikeen pudisti hartioiltaan. Venäjän
talonpoika sitä vielä olisi sietänyt pitkät ajat. On väärin syyttää
tsaarillista despotismia kansan pimeydessä ja alennustilassa
pitämisestä. Se kansa ei ollut ansainnut parempaa hallitusta kuin
se sieti semmoista eikä järjestänyt itselleen parempaa. Kuka
väittää etteikö despotismi kukoistaisi vielä meidän päivinämme itse
länsi-Euroopan maissa, jos ne kansat olisivat semmoista suvainneet.

Esim. maanviljelys- ja talouskalusta ei ole viimeisen vuosituhannen
aikana hituistakaan uusiintunut. Puuäes vitsaksilla kokoon kyhätty,
mikä on vallitseva maanmuokkausase Kostroman, Jaroslavin ja Vladimirin
lääneissä, kuuluu hyvällä syyllä kivikautisen kulttuurin tuotteisiin,
samoin huhmari viljanrouhimista varten ja _puiset_ käsimyllynkivet.
Sahra on "Aatamin aikainen" onneton vehje, johon keskinkertaisellakin
järjellä varustettu käyttäjä on pakotettu suunnittelemaan korjauksia.
Puukupit ja lusikat sekä tuohiteollisuus täydentävät kivikautisen
kulttuurin peruja. Riihi on mitä alkuperäisin. Puhumattakaan siitä
että vilja puidaan tantereella taivasalla ja ilmaan viskamalla
puituja jyviä saa jumalan tuuli puhdistaa ruumenet ja akanat jyvistä
ja viedä akanat mennessään. Elonkuivaus on vallan kamalata. Riihessä
ei ole minkäänlaisia uunia, vaan ahdoksen alla kovaksi poljetulla
savilattialla poltetaan aimo nuotiotulta. Ihmetellä täytyy ettei
punanen kukko esiinny vieläkin useammin tiheästi rakennetuissa kylissä.

Uunissa kylpeminen kuuluu myöskin keski-venäläisen pyhiin
perinnäistapoihin. Sauna on toki useimmissa taloissa, mutta siinä
kylvetään vaan pääsiäisenä, tuvan uunissa muulloin, pari kolme kertaa
viikossa. Uunia lämmitetään joka aamu, paistetaan piiraita, maitoa y.m.
Illaksi on sen kuumuus lientynyt niin paljon että sinne levitetyille
olille voidaan ryömiä yksi toisensa jälkeen hikoilemaan ja vihtomaan.
Sanotunlainen kylpytapa näyttää tarjoavan jonkunlaista mielenkiintoista
vaihtelua perin yksitoikkoiseen lauteilla loikomiseen.




KESKI-VENÄJÄN GEOLOGIAA JA LUONTOA.


Selvempi ja pätevämpi kuin Suomen ja Venäjän valtiollinen ja
kansantieteellinen raja on sen maantieteellinen ja etenkin geologinen
eroavaisuus. Laatokan ja Jäämeren välinen valtakunnan raja on
kansantieteellisesti enemmän mielivaltainen, sillä Venäjän-Karjalaiset
ja Inkerinmaan paikallinen väestö ovat suomensukuisia heimoja ja myös
säilyttäneet kansallisuutensa ja osaksi kielensäkin tyyten sulautumasta
suuren Venäjän vieraisiin aineksiin. Mutta sitä huomattavampi on
kumpaisenkin maan toisistaan eroava geologinen rakenne. Suomi kuuluu
Fennoskandian ikivanhaan alkuvuorialueeseen, joka sitten devonikauden
vain pieniltä osilta on ollut merenpeittämänä, lukuunottamatta
jääkautta ja sen loppupuolella vallinnutta jäämerenaikaa, jolloin
Jäämeri osittain peitti eteläisiä ja läntisiä seutuja maasta.
Sitävastoin keskinen Venäjä kauttaaltaan on sedimenttisien (vedessä
laskeutuneiden) kerrosten peittämä. Kun Suomen vuoriperä suunnattoman
pitkien geologisien kausien aikana — radioaktiivisien tutkimusten
perusteella lasketaan devonikaudesta nykyaikaan kuluneen vähintäin 370
milj. vuotta — on ollut erosionille, rappeutumiselle alttiina, minkä
tuotteet sitten jääkauden mannerjäätikkö kuljetti pois, paljastaen
alkuvuoren asutuksen ja kasvullisuuden varsinaiseksi pohjaksi, on
Venäjän alkuvuorialueet verrattain paksujen sedimenttisien kerrosten
peittämät, mitkä ovat laskeutuneet maan toisina ajanjaksoina ollessa
merien peittämänä.

Kuten sanottu, on siis Suomen ja Venäjän geologisen rakenteen
erilaisuus silmiinpistävä: Suomen alkuvuorialueen raja käy suoraa
poikki Laatokan, ja Karjalankannaksen, sekä pitkin Suomenlahtea,
aleten vuoriperä vähitellen meren tasapinnan alle. Suomenlahden
eteläisellä rannikolla peittää alkuvuoren jo 107—190 metriä paksut
kambrilais-siluurilaiset kerrostumat. Siirryttäessä rajan yli Laatokan
ja Suomenlahden väliseltä alueelta alkaa maa yhtäkkisesti tasangoittua,
alkuvuoriperä on kadonnut näkyvistä. Tasankoa jatkuu suunnattomasti
puoleen ja toiseen. Vasta Euroopan-Venäjän itäisellä rajalla Uraalin
vuoristossa, noin 1,700 virstaa Pietarista, katkeaa tämä yhtämittainen
tasanko, jatkuakseen taas Aasian puolella laajassa mittakaavassa.

Venäjä niinmuodoin käsittää suuren ikivanhan pidätysalueen, missä
erosio on kuluttanut vuoristot suunnattoman pitkien aikojen kuluessa
ja toisin ajoin lainehtineet meret ovat kerrostaneet sedimenttejä,
lieteitä, mitkä ovat kivettyneet mahtaviksi tuhansia metrejä paksuiksi
kerrosvuorilajeiksi rapautuneen ja tasoittuneen alkuvuorialueen päälle.
Mainitun pidätysalueen omituisuus ilmenee juuri siinä seikassa,
että maaperä pitkiä geologisia kausia on pysynyt levossa. Venäjän
pidätysalueen ainoa poimuvyöhyke on Uraalin vuoret, jotka kohosivat
jo kivihiili- ja permikausien rajalla. Ne jakavat Euroopan-Venäjän
Pohjois-Euroopan suureksi yhtenäiseksi pidätysalueeksi ja samanlaiseksi
alueeksi itäpuolellaan Pohjois-Aasian, s.o. Siperian tasangon.
Kumpaisessakin pidätysalueessa katsotaan maakuoren poimuutuksen, s.o.
vuoristoja kohottavien maankuoren liikkeiden, lakanneen jo ennen
kambrilaista aikaa ja siinä juuri perussyy Venäjän tasankomuodon
olemassaololle.

Kivet, puhumattakaan pinnallisista vuorialueista, ovat niinmuodoin
yhtä harvinaisia Venäjän tasanko-alueella, kuin ne ovat yleisiä
Suomessa. Joskus sattumalta tapaa eruptiivisen vierinkiven kappaleen.
Pinnallisena kerroksena tapaa pienempinä osina valkeata hienoa, s.o.
devonilaista kalkkikiveä Vologdan läänissä, etenkin sen itäreunalla.
Pintakerroksena Kostromanläänin Buin seuduilla esiintyy yksinomaan
jääkauden hieno ruskea tai valkeahko kvartsi-hiekka. Kostromajoen
rantamilla Buissa se on vallitsevana, jopa paikoin kymmenisen metriä
vahvana patjana jääkauden aikaisen savikerroksen päällä. Kostromanjoen
alajuoksulla se muuttuu yhä enemmän keveän saven sekaiseksi, ollen
silloin mainiota viljelysmaapohjaa. Jokiäyräillä ja maanleikkauksissa
kuvastuu jääkauden luoma profiili tyypillisenä: siluuri-, karboni-,
mutta etenkin devonikerroksista murtunutta moreenisoraa esiintyy
kerroksittain tai jokitulvan huuhtomana, onpa siellä täällä joku
isompi tai pienempi eruptiivinenkin vierinkivi. Sanottu murtosora
sisältää runsaasti fossiileja eli kivettymiä: _Hippurites Gassaviensis_
yläsiluurista, _Brachiopodes_ (Pääjalkaisia), _Semireticulatus_ ja
_Enkrinitiä_ karbonista ja _Stringocephalus Buritini_ devonista
näyttivät olevan vallitsevina Kostromajoen rantaäyräillä. Pääasiassa
samoja fossiileja, mutta etupäässä devonilaisia, tapaa vallitsevana
myöskin Jaroslavin, Vladimirin ja Moskovan lääneissä.

Viimeksimainituissa lääneissä on savihiekkamulta vallitsevana
pintakerroksena, sekin siis vielä suuren jääkauden viimeisimpänä
muodosteluna. Luonnostaan on semmoinen pintakerros hyvin löyhää
ja erinomaisen altista sateitten ja pintaveden muodostelevalle
toiminnalle. Maanleikkauksissa uutta rautatietä varten Buin ja
Danilovin kaupunkien välillä Kostraman ja Jaroslavin läänien rajalla,
tarvitsi juuri siitä syystä muurata leikkaus-sivustat hiekkasäkeillä
alhaalta ylös asti, estämään radan leikkauspohjaa ensimmäisen
rajusateen aikana peittymästä liejuun.

Toisin paikoin Kostroman lääniä esiintyy kerroksellisista eli
sedimenttisistä vuorilajeista peräsin oleva moreenisora ja kivet ihan
pinnallisina. Moreenin kokoomus on etupäässä piihappoisia vuorilajeja:
piiliuskeita ja n.s. lydiittiä, ylä-devonilaista kalkkikiveä, vähän
punasta hiekkakiveä, saviliusketta, tuffia, eräitä fosforiitteja
ja eruptiivisiä vuorilajeja, etupäässä nuorempia graniitteja ja
kvartsia. Lisäksi, kuten sanottu, sisältävät ne sekä siluurilaisia että
karbonilaisia sedimenttejä. Kun sanotut sedimenttimoreenit esiintyvät
pääasiassa kvartsiittihiekkapatjojen, mitkä nähtävästi ovat siirtyneet
tänne kauempaa fennoskandian rajoilta, ylimpinä kerroksina, mitkä taas
otaksuttavimmin ovat paikallista tuotetta, tekee mieli olettamaan että
kerrostumat ovat fluvoglasiaalisesti muodostuneet, s.o. jääkauden
sulavesivirtojen kuljettamia ja muodostelemia.

Kuten jo ylempänä mainittiin, on kyseessäoleva keskinen Venäjä ollut
vuoroin mantereena ja vuoroin meren peittämänä, jolloin merisedimentit
ovat kerrostuneet, m.m. permiläinen systeemi, joka on saanutkin
nimensä samannimisestä läänistä Uraalin itäpuolella. Jo vanhimpana
siluurikautena peitti laaja valtameri keskisen Venäjän, samoin
devonikaudella. Laajemmillaan oli meri kivihiilikaudella, etenkin sen
loppupuolella, jolloin se yhtämittaisena Pohjois-Jäämerestä peitti
koko Euroopan-Venäjän ja kappaleen läntistä Siperiaa sekä Länsi-
ja Etelä-Euroopan, Etelä-Aasian ja Pohjois-Afrikan. Permikaudella
Uraalinpuoleinen Venäjä kohosi kuivaksi, mutta Keski-Venäjä yhä vielä
edelleenkin oli meren peitossa, vasta triiaskaudella sielläkin vallitsi
manneraikakausi. Juurakaudella, sen loppupuolella oli taas keskinen- ja
eteläinen Venäjä meren peitossa, joka tällöinkin välittömästi jatkui
Pohjois-Jäämerestä. Liitukaudella ja siitä lähtien koko tertiääriajan
on keskisellä Venäjällä vallinnut manner-aikakausi.

Keskinen Venäjä on siis muinaista ikivanhaa valtamerisyvännettä,
missä satojen vuosimiljoonien aikana on kerrostunut tuhansia metrejä
paksut merisedimentit. Vasta tertiäärikauden alusta lähtien, jolloin
ihmisen perikuva alkoi vähin erin hahmoittua eläinkunnan suuresta ja
muotorikkaasta sukupuusta, on manneraikakausi jatkunut noin 6—8 milj.
vuotta, lukuunottamatta jääkautta, joka on perinpohjin muuttanut sekä
Venäjän että muitten pohjoismaitten sen edellä vallinneet pinnan
muodostukset.

_Ilmastosuhteet_ ovat Keski-Venäjällä tyypillisen mannerilmaston: Kesät
lyhyehköt ja kuumat ja myöskin kuivat, sillä mantereilla, etenkin jos
ne ovat tasankoja, on vuotuinen sateentulo pienempi kuin vuoristo-
ja merivyöhykkeissä, talvet pitkät ja kylmät. Kumminkin kesä 1918,
mikäli se koski sateentuloa, teki tässä sangen jyrkän poikkeuksen.
Kostroman läänissä oli nim. touko-, kesä-, heinä- ja elokuun aikana 60
sade- ja 60 sateetonta päivää, mikä sanottiinkin vallan poikkeukseksi
miesmuistoisista ajoista. Mutta samalla oli kesä myöskin tavattoman
kylmä, myöhästyttäen vuodentuloa kokonaisella kuukaudella, ainakin
Kostroman läänissä.

Ainoastaan kesäkuun loppupuoli ja heinäkuun alku oli suorastaan
uunikuumaa noin 35—36° varjossa, taisipa nousta kuumimpina hetkinä
40° asti. Sillä ajalla kasvullisuus edistyi pitkin askelin, päivässä
vähintäin sen kuin aikaisemmin viikossa.

_Eläinmaailma_ ei paljoakaan eroa suomalaisesta. Susia ja karhuja
on viljemmältä kuin Suomessa. Teeriä ja metsoja Kostroman läänissä
näkee tuskin laisinkaan, samoin pikkulinnuista metsät ovat vallan
tyhjiä, ja sen johdosta kolkon hiljaisia ja elottomia. Variksia ja
naakkoja, etenkin edellisiä sitä vastoin on asutuilla seuduilla sitä
enemmän, sekä harmaita että mustia variksia. Ne pesivät Buin kaupungin
puistoissa ja pihattopuissa sekä pitävät aikaisesta keväästä alkaen
koko pesimisaikansa korvia särkevää melua. Sadoissa on niiden lukumäärä
laskettava jo yksin Buin kaupungin "vakinaisina asukkaina" ja sitten
kaupungin ympäristöseuduilla niitä on toisia satalukumääriä. Ainakin
keskinen Venäjä näyttää olevan niiden luvattu maa, sillä yksin Moskovan
miljoonakaupungin ympäristöllä ja ratapihoilla niitä vilisee suorastaan
maanvaivana ja päälle päätteeksi ne ovat hyvin kesyjä, rosvoavat
ruokansa kursailematta.

Suomessa ilolla tervehdityt muuttolinnut ovat täällä hyvin harvinaisia
ja vaatimattomia. Ne tuntevat tavallaan olevansa vieraissa oloissa,
minkä vaikuttaa vallitseva lyhyt kesäaika. Käki kukahtelee vaan jonkun
kerran kesässä. Leivonenkaan ei voi puristaa itsestään sitä huolettoman
poikamaista liverrystä kuin Suomessa ja västäräkki myöskin tuntee
itsensä huomaamattomaksi vieraaksi ja näyttäytyy sen johdosta harvoin.
Etelämpänä Moskovan läänissä esiintyy muuttolintuja jo viljalti.

_Kasvullisuusolot_ ovat Kostraman läänin pohjoispuolella kuin
Suomessa: mänty- ja kuusimetsät vallitsevina, koivua jonkun verran,
etelämpänä jo esiintyy lehmus hyvin huomattavana. Jaroslavin läänissä
alkaa välittömästi lehtimetsävyöhyke: koivu, haapa, leppä ja lehmus
esiintyvät määräävänä metsäkasvullisuutena. Metsän maapohja hyvin
voimakasta, työntää sankkaa rehevää heinää, jopa nokkosia. Vladimirin
läänissä, etenkin sen eteläpuolella, alkaa tammi esiintyä jo hyvin
vallitsevana metsäpuuna, antaen metsälle omituisen viehättävän
leimansa. Keski-Venäjän luonnon kauneimpia seutuja onkin oikeastaan
Vladimirin lääni: maa on loivan kumpumaista, viehättäen silmää
vaihtelullaan. Ei mitään terävää ja särmäkästä kohtaa missään, pyöreitä
kumpuja silmänkantamalla lakeudella ympäriinsä. Kumpujen rinteillä
lainehtivat elovainiot tai verhoaa ne yltäkylläisen runsas tumman
vihreä heinikko. Siellä täällä huojuilee tiheä lehväkäs koivu- ja
tammimetsälehdikkö, tai haavat varistelevat lehtiään tuttuun tapaansa
lämpimässä etelämaan tuulessa ja kummun juurella pälyilee mustia
lämpimiä vesiään puro, toisin paikoin ihan häviten uhkuvan heinikon
sisälle. Tuolla harmaa, olkikatoilla varustettuine asumuksine,
tiheään rakennettu kyläryhmäke ja sen alavalla rinteellä karjalauma
paimenineen. Tuolla kirkonkylä, sillä lehtimetsän vihreästä taustasta
loistaa lukuisia liidunvalkeita kirkontorneja ja aurinko heijastelee
sädekimppujaan niiden kullatuista kupooleista. Tuolla taas luostari
kirkkoineen ja torneineen ikivanhojen lehtipuitten varjossa vihreäksi
maalattuine muureineen. Sen ulkoasu on kylläkin houkutteleva, värit
miellyttävät ja valkotornit neitseellisen puhtaat ja sirot, mutta sen
sisältä löytävät lepoa ja tyydytystä ainoastaan semmoiset henkilöt,
jotka ovat elämänsä pelin väärin pelanneet ja — hävinneet. Tämmöisessä
kauniissa uhkuvassa luonnossa ei pitäisi löytyä tilaa luostareille!

Jos tahdot nähdä jotakin yhtä kaunista ja suuremmoista kuin mitä
tarjoaa tuhatjärvien maa Suomi, niin matkusta Vladimirin lääniin.

Joitakin kasvullisuuseroja Suomeen verrattuna tapaa tosin jo Kostraman
läänissäkin. Esimerkkinä tulkoon mainituksi että ruoholaukka kasvaa
villinä ja hyvin vallitsevana Kostromanjoen rantaniityillä, jotavastoin
se Suomessa kasvaa vaan puutarhoissa ja hoidotta häviää tyyten.




VENÄLÄISTÄ RUOKAHALUA.


"Ihminen on sitä mitä hän syö." Feurbach.

Yksi ja toinen on kuullut mainittavan venäläisen työläisen ja
talonpojan sangen yksipuolisesta ruokalistasta. Itsekseen on hän
varmasti vetänyt johtopäätöksen asiassa että semmoiseen pakoittaa
kurjat olot ja monipuolisemman sekä ravitsevan ruuan saamattomuus.
Mutta niin ei ole aina asianlaita: venäläisen työläisen ja talonpojan
_kansallisluonteeseen_ kuuluu syödä huonoa ja yksipuolista ravintoa
silloinkin kun hän olisi tilaisuudessa saamaan parempaa ruokaa,
yhtähyvin kuin hänen kansallisluonteeseensa kuuluu likaisuus,
syöpäläiset, ristinmerkit, laiskuus, sivistymättömyys ja —
kansallisylpeys, kaiken huippuna. Onhan hän kaikista mainituista
varjopuolistaan huolimatta suurvaltakunnan kansalainen, valtakunnan,
joka on 10,000 virstaa reunasta reunaan ja siitä hän on vaistomaisesti
ylpeä.

Mitä syö sitten venäläinen talonpoika varsinaisissa kotioloissaan,
kysyttäneen. Leipää ja vettä! Mutta niitä nauttii hän sitten
uskomattomat määrät päivässä. Kesäisissä ulkotöissä liikkuva mies syö
leipää noin 2,000 gr. päivässä ja vettä samalla ajalla noin 3,006—4,000
gr. Liikkuvassa toimessa oleva mies syö niinmuodoin oman painonsa
leipää yhdessä kuukaudessa, jota vastoin suomalainen työmies kuluttaa
sen määrän vasta 4—5 kuukaudessa ja kumminkin sanotaan suomalaisia
enemmän leipää kuluttavaksi kansaksi pohjoismaissa.

Kansallisiin tapoihin kuuluu vielä että ruoka venäläisessä
talonpoikaisperheessä nautitaan juhlallisella vakavuudella. Emäntä
pyyhkäsee pöydän pahimmista roskista, levittää sille liinan, mikä
arkioloissa ja köyhemmissä perheissä välttää olla resuinen ja liasta
tummunut vaateriekale. Nostaa "samovaarin", mikä oli uuninkupeella
kiehumassa, keskelle pöytää. Latelee viereen hirvittävän määrän mehevän
turpeata limppua ja niin perhe käy aamiaiselle. Jokainen hankkii
käsiinsä mukin, lasin tai kahvikupin mihin laskee samovaarista kiehuvaa
vettä, "kipetkua", höystäen sitä teekannusta eräänlaisella ruskealla
nesteellä, mikä parempina aikoina on sajua, mutta nyt, kuka tietää
mitä ruohovettä! Sokerinpuutteen korvaa yleisesti — karpalot. Marja
pistetään suuhun antamaan hapanta tunnelmaa, mitä venäläinen talonpoika
yhdessä suolan ohella himoitsee kaikissa ruuissa. Perheen naisetkin
syövät samassa pöydässä miespuolisten kanssa, mutta jos talossa on vaan
yksikin miespuolinen vieras, ei naiset saa tulla pöytään. Syövät mikä
missäkin.

Päivälliseksi on taaskin limppua ja sen lisäksi eräänlaista harmahtavaa
lientä, mitä jokainen pistää palan paineeksi puulusikalla yhteisestä
kupista. Liemi valmistetaan kaalin lehdistä. Kesäaikana taas kun
ei kaalia ole "suolaheinistä", villinä kasvavista laukkasipulista,
tai muista ruohoista, joita lapset ja naiset keräävät niityiltä
ja vainioilta. Karpaleen ja puolukan happamet raakaleet ovat
myöskin liemen tärkeitä valmistusaineita mihin höysteeksi käytetään
myös tilkkanen maitoa tai kermaa. Mutta kun kerran sieniä alkaa
ilmaantumaan, silloin alkaa myöskin venäläisen talonpojan, tämän
kaikkien vegetariaanien varoittavan esikuvan kulta-aika. Kaikki
kynnelle kykenevät lähtevät hevosmatkassa takamaille sienen keruuseen
ja palaavat vasta täysinäisen kuorman keralla, jota paitsi joutilaampi
väki puuhaa sienenkeruussa päivät umpeensa. Sieni onkin päivällisliemen
varsinainen raaka-aine. Kourallisesta sieniä saadaan perheen
päivällisliemi.

Lihaa syödään perin harvoin, ainoastaan jonkun kerran vuodessa,
kaikkein parhaimpana "praasnikkana", kyläjuhlana, karjantuotteita
niinikään. Kaikki myydään lähikaupunkiin tai liikepaikkaan, vieläpä
viimeaikoinakin, vaikka raha oli horjahtanut määräävältä ladultaan,
muuttunut joukoksi paperia, jota kertyi talonpojille korimääriä.

Kuten sanottu, vastaa edellämainittu päivällisliemi ravintoarvoltaan
vaan vettä, millä huuhdotaan alas mahdottomia määriä hapanta pehmeätä
limppua.

Illalliseksi saa taas samovaari, kuten aamiaiseksikin, tyhjentää
sisältöään ja niin on päivän ruokavero otettu, pääasiassa leipää ja
kuumaa vettä, höystettynä suolalla ja happamella.

Ei ole unohdettava että venäläinen talonpoika paitsi limppua, syö
vahvasti perunoita — peruna leipänä, n.s. piirakkana: happamalle
leipätaikinalevylle levitetään aimo kerros perunamuhennosta, paistetaan
uunissa ja siten valmistettua "pirookia" on ruokapöydässä joka
aterialla, mutta sitä syödään pääasiassa vaan saijun — "kipetokin"
kanssa aamiaiseksi ja illalliseksi.

Saiju, kun sitä vaan on saatavissa ja "piva" (olut) ovat venäläisen
talonpojan, oikeita siunattuja kansallisjuomia. Maltaat ja olut
valmistetaan pääasiassa suomalaiseen tapaan ja myöskin melko voimakasta
ja saa se nyt muiden väkijuomien poistuttua näyttämöltä tyydyttää
venäläisen talonpojan, sekä miesten että naisten ja lasten voimakasta
alkoholihimoa.

Karjatalous, vaikka onkin enemmän toisarvoisella ja alkuperäisellä
kannalla Kostroman jokilaakson ja Volgan yläjuoksun asuma-alueilla,
tarjoaisi toki vaihtelevampaa ja ravitsevampaa ruuanlisää
talonpoikaisväestölle jos niitä käytettäisiin kotitaloudessa.
Mutta niitä ei käytetä kuin ainoastaan nimeksi ja sekin happamana
"varokuukina", mikä jää jälelle hapanta kermaa "smetanaa"
valmistettaessa. Karjantuotteet ovat ainoastaan rahaa, rahaa mitä
talonpoika himoitsee kaikesta sielustaan. Ja, kuten sanottu, hänen
ruokalistansa, leipää ja vettä höystettynä suolalla, perunalla,
sienillä, happamilla marjoilla ja ruohoilla, hapatetulla kaalilla,
nokkosilla ja muilla rehuaineilla, on vanha ja veriin imeytynyt,
periytynyt sukupolvesta toiseen. Se kyllä osoittaa mukautumisen
äärimmilleen soveltamista, jopa niin pitkälle että neljäjalkaiset
kasvisyöjät voivat sitä kadehtia, mutta se samalla todistaa myöskin
sen lauseen pätevyyden, mikä on tämän kappaleen otsikossa, ja siitä
syystä pitää vielä moniaita sukupolvia poistua olemassaolon näyttämöltä
ennenkuin venäläinen talonpoika seisoo yleismaailmallisen kulttuurin
tasolla.




KESKI-VENÄLÄISTÄ KANSANELÄMÄÄ JA TAPOJA.


Venäjälläkin suurien kauppateitten varsilla ja liikepaikkojen
lähettyvillä ovat tyypilliset kansantavat, puvut, asumukset ja
tuotantokeinot eurooppalaistuneet, s.o. yleistyneet enemmän
kansainväliseen suuntaan. Kapitalistinen yleiskulttuuri siinä
tapauksessa astuu tilalle ja työntää syrjään vallinneet eristetyt
tavat ja yksimpä puhekielellisetkin ominaisuudet. Mutta ylipäänsä
on venäläinen talonpoika sangen hidas luopumaan perinnäisistä
ominaisuuksistaan, tai ottamaan oppia muilta, jopa valistamaankin
kehittyneimmän naapurinsa seurassa.

Keski-venäläinen talonpoika on siis perin orjuuttavan valtiollisen
ja kirkollisen holhouksen alaisena pysynyt perinnäiselle
kehittymättömyydelleen uskollisena. Rakennuksissaan noudattaa hän
sekä pikkukaupungeissa että maalaiskylissään kiinteästi ikivanhaa
suippo-kattotyyliä, mikä on välitöntä perua paimentolaisajan
kota-asumuksesta, tekeepä mieli venäläisen talonpojan vallan
ylettömästi leikkauksilla ja maalauksilla koristelemissa akkuna- ja
päätylaudoissa näkemään välittömän viitteen, vanhimman kivikauden
taide-kulttuurista. Hän kattaa asumuksensa olkikatoilla, kuten hän on
tehnyt siitä asti kuin siirtyi paimentolaisesta maataviljeleväksi.
Karjahuone, vieläpä käymälä ovat poikkeuksetta asuinhuoneen alakertana
— etenkin Kostroman läänissä — ja talli kylkiäisenä, mutta useimmin
saman katon alla. Karjahuoneiden varustaminen ihmisasumusten
välittömään yhteyteen on aikoinaan johtunut yhdeltä puolen ankaran
kylmästä ja pitkästä talvikaudesta, mikä manner-ilmastossa
on luontaista ja toiseltapuolen tarkoituksenmukaisuudesta
suojella kotieläimiään nälkäisiltä pedoilta. Joskin kumpainenkin
syy on entisestään lieventynyt: asumukset ovat ehkä tulleet
tarkoituksenmukaisemmiksi ja petoeläimet ovat harventuneet
ihmisasutuksen laajentuessa, niin perinnäiset tavat eivät hevillä häviä.

Asuinrakennukset, jotka poikkeuksetta ovat pyöreistä, veistämättömistä
hirsistä n.s. "ämmäsalvo"-nurkilla, ovat yleensä pieniä. Tupa on
jaettu väliseinällä kahtia, väliseinän kumminkaan ulottumatta ihan
lakeen asti. Toinen puoli muodostaa siistimmän oleskelu- n.s.
vierashuoneen, missä samovaari koristaa pöytää, lasikaappi tai lipas
tallentaa perheen kalleuksia ja muistoja. Seinillä kuvastimia, kuvia
ja tauluja — arvokkaampiakin jos perhe on varakas — sekä nurkassa
jumalankuva lamppuineen ja sitten perheen vanhempien kattoa myöten
verhottu vuode. Toinen puoli sitävastoin on vielä väliseinällä jaettu
keittiöksi ja miestenhuoneeksi, tai saa sen haltuunsa uuden perheen
muodostuttua nuori pari, siksi kunnes saa tilaisuuden perustaa
oman kodin. Keittiössä on rakennuksen ainoa tulipesä, lauteet y.m.
missä etenkin lapset ovat pakkasta paossa. Hellakeittiö on vallan
tarpeeton venäläisen talonpojan tuvassa, mutta n.s. leivinuuni on sitä
tarpeellisempi. Perheen äiti leipoo jokaikinen aamu, s.o. seitsemänä
päivänä viikossa. Tavallisimmin leivotaan vaan piiraita (pirookia).
Hiivalla, tai sen puutteessa etikalla alustettu taikina leivotaan
ohuiksi leiviksi peltilaatikoihin, yhtä vahva kerros munilla ja
maidolla tai kermalla sotkettua perunamuhennosta laitetaan päälle ja
tämä vielä lopuksi sivellään kermalla, voilla tai ruokaöljyllä ja
paistetaan uunissa. Samalla kertaa paistetaan myöskin rieskamaito
saviruukuissa uunipiimäksi, mitkä paistokset sitten muodostavat päivän
ruuan perheelle ja seuraavana aamuna alkaa samanlainen valmistus
uudelleen. Niin herkullisesti valmistetaan ruuat kylläkin vain kylä-
ja muina juhla-aikoina ja etenkin valistuneimmat ja varakkaimmat
kaupunkilaiset.

Köyhemmissä perheissä sitävastoin paistetaan harvemmin piiraita mutta
syödään vaan limppua, höysteenä ja särpimenä joko kasviksista keitetty
ohut liemi tai hätätilassa ainoastaan suolainen kurkku. Jos hän joskus
onnistuu saamaan "siemenöljyä" on hän onnellinen. Kaali, sienet ja
kurkut ovat talonpoikaisväestön pääravintona kuin myöskin perunat,
mutta ne ovat enemmän kaupallista tavaraa ja köyhemmälle väelle
enemmän saavuttamatonta herkkua, paitsi niiden viljelyskeskustoissa.
Vallitsevan yleisen elintarvepulan aikoina tulee Venäjän köyhempi
väestö toimeen uskomattoman pienillä määrillä ja semmoisilla
ravintoaineilla ettei järjestyneemmissä, puhumattakaan kulttuurioloissa
kasvanut, sitä laisinkaan uskoisi. Kuten sanottu, on hätätilassa
suolainen kurkku hänen pääasiallinen ravintonsa; sekä leipänsä että
särpimensä pitkiä aikoja, jopa tekee työtäkin sillä yksipuolisella ja
laihalla ravinnolla. Jos hän sen perästä saa limppua ja suolaa ja vielä
hyppysellisen tupakkaa, on hän onnellinen ja pystyy rasittavaan työhön.
Parempi ruoka on hänelle suorastaan ylellisyyttä ja hän sitä saatuaan
helposti heittäytyy veltoksi ja laiskottelee. Onko se huonon ravinnon
vai kansanluonteen tai kukaties osaksi kumpaisenkin tekijän aiheuttama,
että venäläinen talonpoika ylipäänsä on laiska ja huomisesta
huolehtimaton, mutta niin kumminkin on asianlaita. Naiset saavat
ahertaa raskaimmat työt pellolla ja karjataloudessa, ruokkia ja hoitaa
lehmät ja hevoset, laittaa aitaa, hakata ja ajaa puita, huolehtia koko
lantataloudesta, sikäli kuin sitä maataloudessa käytetään, kyntää ja
kylvää. Mies ajelee hevosella sillävälin ja loikoo kuorman päällä, tai
jos ei siellä pysy, hevosen selässä. Useimmiten ottaa hän itselleen
vapauden ja menee naapurin luo pakinoimaan, polttamaan tupakkaa ja
juomaan tuota ijänikuista kansallisherkkua teetä.

Lukuisissa matkakertomuksissa ja kansantieteellisissä teoksissa
kuvataan venäläinen talonpoika vieraanvaraiseksi ja anteliaaksi, jopa
siinä määrässä, että hän on valmis muukalaisenkin kesken tasaamaan
ainoan leipäpalansa ja vaatekappaleensa sekä tarjoamaan suojaa kattonsa
alla sekä hoivaa sitä tarvitsevalle. Saattaa niinkin olla erikoisissa
tapauksissa, etenkin jos huomioitten tekijä kuuluu varakkaaseen
säätyyn, s.o. näyttää herralta. Kunnioitus ja nöyräniskaisuus
herroja sekä maallisia että hengellisiä kohtaan on venäläisen
talonpojan vahvempia puolia. Jos hän lisäksi toivoo hyötyvänsä
asianomaisen kustannuksella — ollen luonnostaan ahne rahalle, kuten
luontaistaloudessa eläneet ylipäänsä — on hänen vieraanvaraisuutensa
ja anteliaisuutensa tietenkin hyvin huomattava. Mutta jos huomioitten
tekijä voi samanarvoisena ottaa osaa venäläiseen kansanelämään pitemmän
ajan, saa hän vallan toisenlaisen käsityksen kansallisluonteesta kuin
useimmat turistimatkailijat.

Venäläinen talonpoika yleensä on sangen alhaisella sivistystasolla,
jopa paikoin kaukana liikepaikoista tavallaan luonnonkansan asteella,
mutta yksi tietoisuus hänellä on ja se on kaikilla sekä nuorilla
että vanhoilla, kuulukoot he mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa, se
tietoisuus, että he kuuluvat suuren Venäjän satamiljoonaiseen kansaan
ja siitä tiedosta he ylpeilevät kaikessa tietämättömyydessään.

Venäläistä talonpoikaa ei voida sanoa saituriksi sanan varsinaisessa
merkityksessä, mutta rahanahne hän on kuten on kauppamies tai ylipäänsä
affäärisielu. Hän on ystävällinen, uhrautuvainen, antelias, jopa
matelevan nöyräniskainen, mutta katsokaa hänen sisimpäänsä ja te näette
siellä sielun syvimmässä sopukassa elävän voimakkaan halun, pyrkimyksen
_ansaitsemaan_ alistumisellaan ja nöyräniskaisuudellaan mahdollisimman
paljon. Antakaa hänelle ja hän palkitsee teille yltäkylläisesti
semmoisella vastikkeella mitä hänellä herra paratkoon on riittävästi —
jumalan siunauksella. Hän ei pidä lupaustaan, tai pitää sen ainoastaan
siinä tapauksessa että se on hänelle itselleen edullista, se, se on
sangen huomattava piirre ei ainoastaan venäläisen talonpojan luonteessa
vaan koko venäläisessä kansallisluonteessa.

Hän on lisäksi viekas, kuten luonnon kansat ylipäänsä, mutta
yhtä paljon kuin siinä on perinnäistä luonnetta, on siinä
venäläiselle ominaisen yhteiskuntajärjestelmän aiheuttamaa.
Kuuluisa "Natsaju-järjestelmä", lahjusten otto ylemmistä
yhteiskuntapiireistä alempiin asti, on myöskin osaltaan venäläisen
valtio- ja talousjärjestelmän syy, mutta vain osaltaan, venäläisen
kansallisluonteen välittömäksi ansioksi jää siitä melkoinen osa, osa,
jota järjestelmän muutoskaan ei ole voinut tyhjäksi tehdä. Venäjän
neuvostovalta ei ole voinut poistaa "Natsaju-järjestelmää", vaikka
miten koettaisi, vaan kukoistaa se edelleen ja hakee itselleen uusia
esiintymismuotoja; ja vaikka venäläinen kansallisluonnekin loppujen
lopuksi on pitkäaikaisen historiallisen kehityksen tuotetta sille
ominaisien vissien tuotanto-olojen pohjalla, niin se on kumminkin
lukuisien vuosituhansien työtä, mikä "päivänpolitiikassa" edustaa
määräävää ominaisuutta jota sanotaan kansallisluonteeksi.

Miellyttäviäkin puolia on. Venäläinen talonpoika on hilpeä, leikillinen
ja huomisesta huolehtimaton. Mutta tämä huolettomuus ei mitenkään
tarvitse olla eikä ole syynä sen huonoon taloudelliseen asemaan ja
köyhyyteen yleensä, sillä se ennen kaikkea riippuu erikoisista omistus-
ja tuotanto-oloista Venäjällä.

Tuotanto-olot ovat Kostroman läänissä hyvin alkuperäisellä
kannalla. Buin kaupungin torilla, missä joka sunnuntai pidettiin
tavanmukaisia markkinoita pääasiassa maanviljelys-, talous-
ja etenkin käsityötavaroilla, esiintyy yleensä myyntitavarana
_puuäes_ puupiikeillä varustettuna, mitä käytetään paikkakunnan
maanviljelyksessä. Puuaura täyttää auran tehtävät. Mutta mikä
kummallisinta ja uskomattominta: talonpojat käyttävät kotimyllynään
"käsinkivinä" — _puisia myllynkiviä_ — rautanauloilla iskastettuna
tietenkin. Tuohityöt ovat varsinaista käsityöteollisuutta. Tuohivirsuja
— muuten sangen kömpelösti tehtyjä — on useita hevoskuormia kaikkina
markkinapäivinä torilla myytävänä, samoin lehmuksen kuorta, niiniä ja
siitä tehtyjä virsuja ja vasuja. Vitsateollisuustuotteet ovat myöskin
hyvin esiintyvä käsiteollisuuden haara. Tuohivirsut ovat muuten
talonpojan ja sitä köyhemmän väestön varsinaisina sekä kesä- että
talvijalkineina. Ne vyötetään rihmoilla sääriin, kuten eskimoilla, ja
sisustetaan suurella määrällä rääsyjä. Ajoneuvot, esim. rattaat, ovat
mitä alkuperäisimmät, nelipyöräiset, puuakseleilla. Venheet yhdestä
puusta (haapaa) koverretut.

Alkuperäisen luontoinen käsiteollisuus kukoistaa myöskin niissä
keski-venäläisissä lääneissä, missä maanviljelys ja teollisuus
kukoistavat. Jaroslavin, Vladimirin ja Moskovan lääneissä
on maatalous keski-Venäjän tuottavimpaa. Vladimirin lääni
esim. on puuvillateollisuuden keskus, mutta siitä huolimatta
esiintyvät tyypillisen alkuperäiset kansantavat ja käsityömuodot
kehittyneimpien tuotantomuotojen rinnalla. Koneellinen maanviljelys
ja "puuäes"-tuotanto esiintyvät rinnakkain. Toiselta puolen suuret
puuvillatehtaat ja toiselta puolen mitä monipuolisin tuohi-, puuastia-
y.m. käsityötuotanto. Kansansivistys on ylipäänsä alhainen.




UKONILMA.


Tyypilliselle mannerilmastolle ominainen ja samalla
luonnontieteellisesti mielenkiintoinen on sähköpurkaus keski-Venäjän
vuorettomalla tasangolla. Sen yhtämittainen salamoiminen ja lakkaamaton
jymy on vastakohtainen vuoristoseutujen räiskyvälle ja paukahtelevalle
purkaantumiselle.

Semmoinen raju purkaus — nähtävästi enemmän harvinainen sikäläisissäkin
oloissa — tarjoaa mahtavan näytelmän luonnon mittaamattomien voimien
suurenmoisesta valtavuudesta.

Jo moniaita päiviä vallinnut hiostava kuumuus ja ilmapaine ennustavat
rajusään tuloa. Aurinko nousee himmeän utuisena, mutta polttavan
kuumana hiostavan yön jälkeen, jolloin lämpömittari on myötäänsä
näyttänyt 25° Celsiusta. Päiväntähti kirkastuu vähitellen ja kuumuus
lisääntyy yhä. Tuulen henkäystäkään ei käy, mutta ylikuumentunut
ilmavirta ryntää maanpinnalta aaltomaisina vyöryinä ylöspäin. Kuumuus
kohoaa, ollen 35—40° varjossa. Eteläisellä taivaanrannalla näyttäytyy
lopulta mustahko pilvenreuna, mikä uhkaavana erottautuu taivaan helakan
sinistä taustaa vastaan. Kaukainen, alussa hiljainen mutta yhä kasvava
jymy ennustaa valtavaa purkausta ylenmäärin sähköllä kyllästetyn pilven
ja maan välillä.

Pilvi kohoaa sangen hitaasti. Kolmisen tunnin kuluttua ulottuu se
vasta puolimatkan zenittiin, mutta miten uhkaavaksi se onkaan käynyt.
Aurinko tosin paistaa vielä, mutta on nopeasti verhoutumassa kellahkoon
huntuun ja helle siitä huolimatta yhä lisääntyy. Huikaisevat salamat
risteilevät yömustassa pilvessä lakkaamatta ja taukoamaton jyrinä yhä
vahvistuu. Miten räikeän vastakohtaisesti luonto esiintyykään tällöin.
Toisella puolen uhkaamassa sysimusta kaaos, syösten pelottavassa
määrässä tulta ja järisyttäen ilmaa ja maata kuvaamattomalla
voimalla. Mitkä voimamäärät tosiaankin tarvitsee luonto tasapainoa
säilyttääkseen. Toisellapuolen sitävastoin luo aurinko lempeää,
rauhaisaa valoaan ja lämpöään yltäkylläisesti ja vastakkaisella taivaan
puoliskolla heijastuu lapsuuden tuttu vaaleanhelakka taivaansini,
ikuinen, uhmaavan taistelun ja hävityksen sekä toiselta puolen ikuisen
rauhan vertauskuvat.

Pilvi, joka tähän asti on näennäisesti pysynyt paikallaan, ryntää
nyt hirvittävällä vauhdilla eteenpäin, leviten nopeasti yli taivaan.
Aurinko peittyy vuorentapaiseen verhoon, ilma pimenee kuten yö ja
kaukainen yhä paisuva kohina, joka erottautuu lakkaamattomasta
jyrinästä, ilmaisee rajuilman nopeata tuloa.

Pilvi on vaihettanut väriä. Kellahtavan harmaana on se ikäänkuin
pudottautunut maanpinnalle asti. Nyt alkaa se kaatamaan vettä
hirvittävässä määrässä, rajutuulen syöstessä sitä ryöppynä. Salamat
lyövät ristiin rastiin pimeähkön vesiharmaan kaaoksen läpi ja niiden
aiheuttama jyry ja pauhina ei yhtään lakkaa eikä edes heikkene.

Saadakseen jonkunlaisen käsityksen niistä suunnattomista voimista mitä
luonto tällöin vallan tuhlaamalla käytti, mainittakoon että 30 minuutin
aikana laskin yhden salaman aina sekuntia kohden ja 30 minuuttia sitä
ennen ja saman ajan sen jälkeen yksi salama aina viiden sekunnin
väliajalla. Näin tiheästä salamoimisesta luonnollisesti johtui, ettei
jyrinä puolentoista tunnin aikana laisinkaan lakannut, vaan pauhasi
hirvittävällä voimalla.

Yhdeksänkymmenen minuutin aikana, minkä rajuilma seudulla viipyi,
iski niinmuodoin 2,520 salamaa. Niin ylikuormitettu sähköllä pilvi
maanpintaan verraten tosiaankin oli.

Veden kohina hiljenee ja lakkaa lopulta tykkänään. Ilma seestyy ja
aurinko rauhan sanansaattajana tunkeikse pilven lonkan välistä. Musta
pilvi vielä menoteillään, salamoi ja pauhaa hirvittävästi. Huoneen
seinät, katot, maanpinta ja kaikki esineet mihin katsookin, kiiltävät
auringossa ylettömän runsaasta vesikylvystä ja janoinen korrelle
palanut maa ahmasee yks, kaks valtaiset vesilammikot sisäänsä.

Lintumaailmankin kielet ovat kirvonneet. Ihmisten jokapäiväinen hyörinä
alkaa. Ihmisiä pujahtelee kuin myyriä koloistaan sieltä täältä niissä
lienevätkin olleet rajuilmaa suojassa.




TALVI KESKI-VENÄJÄLLÄ.


Ihminen ja lämpömittari ovat kaksi keskenään ristiriitaista konetta,
jos niin saa sanoa. Otaksutaanpas että lämpömittari merenrannikolla
esim. Helsingissä näyttää 15 pykälää pakkasta. Kosteassa meri-ilmassa
se tuntuu ilkeältä, luihin ja ytimiin tunkeutuvalta, yks', kaks'
pujahtaa se vaatteiden läpi iholle — lämmittelemään muka, ja
kylmänhyristys käy läpi ruumiin, jos vielä käy tuuli on kylmä vallan
sietämätöntä. Ylempänä sisämaassa on samainen pakkanen vallan
mukiin menevää, vaikkapa tuulikin käy. Keski-Venäjällä sitä vastoin
tyypillisessä mannerilmastossa tuntuu 15° pakkanen, sanoisinko
miellyttävältä, eikä ensinkään pahalta, vaikka tuulikin käy. Tammi- ja
helmikuun keskilämpötila talvella 1919 oli Buissa 15° pakkasta. Tuuli
käy myötäänsä. Ainoatakaan ehdottomasti tyyntä päivää en tavannut
kokonaisen vuoden aikana 1918—19.

Mutta kun pakkanen kohoaa 25—30, jopa 35° C ja sen lisäksi vielä
puhaltaa sangen navakka tuuli Venäjän suunnattomilla lakeuksilla, on
tunnelma jo vallan toisenlainen kuin Suomessa yhtä kovilla pakkasilla,
sillä tavallisimmin on siellä tyven kovina pakkaspäivinä. Huomaamatta
on nenänipukka ja poskipää jäässä ihan tuokiossa.

Mutta siitä syystä onkin luonto tarkoituksenmukaisesti opettanut
paikalliset asukkaat sopeutumaan vallitseviin oloihin, kuten se
on eskimot soveltanut napaseudun ilmastoon, kuuman vyöhykkeen
asujamet omaansa, jopa karaissut eräät kansanosat kestämään
epäterveellisiä kuolettavia asumus- ja elinkeskuksia. Keski-Venäläinen
talonpoika varustaa itsensä jo hyvissä ajoin ennen talven tuloa,
jo syys—lokakuulla ensimmäisillä talvivarusteilla: pitkällä
tiilikivenruskeaksi värjätyllä turkilla. Pakkasten ja talviviimojen
aljettua kahdella turkilla ja huopasilla. Turkit ja huopasaappaat ovat
sukupuoleen, ikään ja yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta kaikilla,
ainoastaan kaikkein köyhimmät käärivät jalkaansa niinivirsut ja
vallan mahdottoman määrän rääsyjä. Kovemmilla pakkasviimoilla tapaa
jopa kolmekin turkkia sekä pää käärittynä karvalakkiin, rääsyihin ja
turkinkauluksiin.

Venäläinen talonpoika sananmukaisesti makaa talven lauteilla.
Pääasiallisena työnään on polttopuiden tuonti ja tavarain s.o.
karjantuotteiden ja riittävien viljaerien myytäväksi kuljettaminen,
minkä toimittavat pääasiassa naiset kotipaikkakunnallaan. "Pussiäijät",
sota-ajan kulaakit kuljeskelevat pitempiä matkoja mukanaan rukiita
tai leipää joku määrä arveluttavan likaisissa pusseissa ja käyvät
kauppaa. Pussiäijäin tulva on niin suuri maailman sodan luomissa
poikkeuksellisissa oloissa, että se on tehnyt vallan sietämättömäksi
muun normaalisen matkustusliikenteen.

Kuten sanottu, viettää venäläinen talonpoika talvensa lauteilla. Syö
ennen paastoa uskomattomat määrät ruokia, piirakoita, limppua, perunaa
ja ruokaöljyä, juo pivaa (olutta). Paastoaa uskollisesti seitsemän
viikkoa (paitsi nuorempi väki), syö leipää, suolakalaa ja etikkahapanta
"vorokkia" (piimiintynyttä juustoa). Paaston päätyttyä taas ottaa
kaksinverroin takaisin paastoruuan vauriot. Talvi on perin vähäluminen.
Normaalisina vuosina sataa etelä-Suomessa joulukuun loppuun mennessä
enemmän kuin täällä talvikaudessa. Maa jäätyy melkoisen syvältä ja
lakkaamaton tuuli sekoittaa hienoa lentohiekkaa niedoksiin.

Pohjoisen radan varsilla Vologdan, Kostroman ja Wjatkan lääneissä
on talvi tuima ja kevät pitkä ja kylmä. Niukka lumipeite häviää
tavallisimmin jo huhtikuulla, mutta purevat kevätkylmät, lämpimämpiä
väliaikoja lukuunottamatta, kestävät juhannukseen asti. Sitten alkaa
noin kuukaudeksi sietämätön kuumuus valelemaan kylmän kiduttamaa
kasvullisuutta, mikä äkkiä kuin loihdittuna alkaa rehevöidä ja
tuleentua.

Ankara talvi on pakottanut venäläisen talonpojan tiivistämään myöskin
asumuksensa lämpimänpitäviksi, vaikkakaan ei polttopuusta ole puutetta,
lukuunottamatta varsinaisia steppi- ja aroseutuja. Lauteilla ja laajan
uunin ylisillä vallitsee hiostava lämmin.

Kerran viikossa käytetään vartavasten lämmitettyä uunia saunan
asemasta, mihin perheen jäsenet vuoron perään pujahtavat hikoilemaan
ja sitten peseytyvät suuressa puuammeessa. Sanomattakin on selvää että
syöpäläiset tämmöisissä oloissa viihtyvät mainiosti.

Kevät, tuo ikuinen mutta aina uusi heräävän elämän ja suurien toiveiden
mieluinen sanansaattaja, voi Venäjän aavoilla yksitoikkoisilla
tasangoillakin luoda oman värikkään ja toivorikkaan tunnelmansa. Kun
aurinko pehmein miellyttävin punerruksin nousee laajan lumitasangon
ääriltä, missä metsä mustana epäselvänä viivana häviää punertavaan
ilmanrantaan, tulvehtii heti koko näköpiiri yltäkylläistä valoa, mistä
mikään kukkula tai epätasaisuus ei osaansa ota. Tuhlaamalla luo se
keväisiä värejä ja omaa toivorikasta voittoaan hyydyttävän talven yli.
Keskipäivällä se jo tuulen suojassa polttavilla säteillään kiiruhtaa
lumen lähtöä. Talvi kyllä varmistaa vielä jäisen otteensa illan tullen,
kun aurinko punertavana, kylmenevänä, putoaa laajan horisontin taa,
mutta jokaisella uudella kierrolla tuhlaa se yhä runsaammin valoa ja
lämpöä, kunnes kevään toiveet ovat muuttuneet kesän silminnähtäviksi
tosiasioiksi.




KESKIVENÄLÄISTEN "PYHÄ IBIS".


"Täi miehessä, kirppu koirassa ja — varis keski-Venäjällä" tekisi
mieli sanomaan. Hyödyllisimpiä kaksijalkaisia mitä venäläisen
talonpojan perheeseen kuuluu on tosiaankin meidän tuttu variksemme.
Aikana jolloin Suomessa vielä kiistellään siitä seikasta, onko varis
luettava hyödyllisiin vaiko vahingollisiin kotilintuihimme, aikana
jolloinka sitä meillä kotoisissa oloissa "viljeltiin" varpaittensa
vuoksi, mitkä edustivat 15 penniä parilta ja merkitsivät niinmuodoin
eittämättömästi pikkupojille hyödyllistä kotilintua, silloin oli jo
luonto asettanut sen oikeaan elämäntehtäväänsä: keski-venäläisen
talonpojan puhtaus- ja terveyspoliisiksi. Venäläinen talonpoika
kaikessa likaisuudessaan ja ympäristönsä saastuttamishalussa olisi jo
aikoja päiviä kuollut sukupuuttoon kulkutaudeista, mitkä aiheutuvat
ympäristön likaamisesta ja epäsiisteydestä, ilman noita sangen
suurilukuisia tuttuja harmaatakkisia varislaumoja. Tässä taaskin
toistuu tasapainotilan esiintyminen luonnossa. Jos ihminen laiminlyö
alkeellisimmatkin puhtauden ja siisteyden vaatimuksensa, astuu
luonto väliin omine keinoineen ja venäläisellä talonpojalla ei ole
niin paljon aikaa eikä varaa saastuttaa ympäristöään kaikenlaisella
lialla ja jätteillä, ettei harmaatakkisten siivekkäiden lauma sitä
tuota pikaa siivoaisi. Talonpojan tarvitsee vaan loikoessaan kaikessa
laiskuudessaan päivällisuntaan kartanolla jättää suunsa auki niin kyllä
varis puhdistaa hampaan kolot.

Niin, ne ovat tavattoman rohkeitakin kuin kesyt kanat, ne
keski-venäläiset varikset, ihan kädestäpitäen saa niitä syöttää,
mutta se onkin rauhoitettu, kuten sanottu pyhä lintu, yhtä pyhä kuin
jumalankuva nurkassa. Jos varis missään saavuttaa elämän luonnollisen
pituuden, tulee entistä harmaammaksi ja kuolee kupsahtaa — vanhuuttaan,
niin ainakin Kostroman Buissa, Jaroslavin Rostovissa ja Moskovan
ratapihoilla. Buin kaupungissa valitettiin olevan liika-asutusta, mikä
nähtävästi aiheutui siitä vähintäin kymmenestä tuhannesta siivekkäästä,
mitkä ikimuistoisella nautinto-oikeudella olivat asettuneet kaupungin
kaikkiin kortteleihin, asustaen enimmäksi osaksi puissa, kuten
builaisten varhaiset esi-isät tertiäärikauden ihanissa lehdoissa.
Mutta tämä "puissa-asutus" ei nyt tapahtunut turvallisuussyistä, kuten
silloin aikaisemmin, vaan pelkästä mukavuudesta — sieltä ylhäältä kun
voi helpommin valvoa puhtautta ja järjestystä kaupungissa. — Turvattuja
ne kyllä olivat kaikkialla: eteisissä, keittiön ruokapöydällä,
talonpojan kuormalla tai ruuanjakopaikalla, sanalla sanoen, missä ikänä
tarvittiin siisteyden ja järjestyksen valvojaa, mutta ne halusivat
nukkua yönsä raittiissa ilmassa ja nauttia yltäkyllin tulvehtivasta
valosta, jota, jumala paratkoon, ei tarjonnut venäläisille ominaiset
asutusolot.

Ei missään ole varis turvatummassa asemassa kuin keski-venäläisessä
kaupungissa tai kylässä. Yksinpä vallattomat pojanvekarat, päinvastoin
kuin meillä Suomessa antaisivat varikselle, jos se vaan kävisi laatuun,
vähintäin yhden jalkaparin lisää, kuin että riistäisivät siltä
semmoiset välttämättömät välineet. Mutta kylläpä ne palkitsevatkin
suojelijansa. Jos sinä lukijani olisit kuulemassa sitä yltäkylläistä
korvia särkevää ja koko olemuksen huumaavaa ylistyslaulua mitä
muutamakymmentuhatta varista virittää pesimispaikallaan Buin kaupungin
puistoissa keväisin, niin sinä sikäläisten asukasten tapaan olisit
pelkästä ilosta pyörryksissä. Venäläinen luonne kaipaa voimakkaita
vaikutteita toimeentullakseen ja innostuakseen, semmoisista
mainittakoon sipulit, hapankaalit, harmonikat, kirkot, jumalankuvat ja
— varikset.

"Mutta sittenhän, niin paljon pidetty riista kelpaa jo vaikka
syötäväksi", on lukija ehkä valmis huudahtamaan. Mitä vielä! Söivätkö
muinais-egyptiläiset pyhää Ibis'tään? Eipä tietenkään, vaan kuoltua
palssamoivat sen. Venäläiset toki eivät sitä tee, mutta minä luulen
että ne kaipauksella muistelevat edesmenneitä ja mielissään nauttivat
niiden kevätlauluista ja kimeöistä kirkunoista silloinkin kuin valkea
lumi peittää niiden untuvaisia pyhiä ruumiita ja talonpoika loikoo
hikisillä lauteilla syksystä keväimeen asti.




PIETARIN SVEITSISTÄ.

_Toksovan nähtävyyksiä._


Toksovaa sanotaan Pietarin Sveitsiksi. Vuoria siellä ei tosin ole,
puhumattakaan länsi-eurooppalaisen Sveitsin alppeja muistuttavista
iki-lumisista huipuista — kiveä ei oikeastaan ole muussa muodossa kuin
hiekkaharjanteina —, mutta niistä se nimityksen verrannollinen aihe
johtuneekin. Hiekkaharjut ja niitä vuorottelevat mahtavat laaksot,
hautalaskeumat ovatkin mahtavia. Noin 30—40 m korkea harjanne alenee
lähes pystysuorasti mitä rehevimmän kasvullisuuden, kuten tammien,
pähkinäpuun y.m. lehtokasvullisuuden reunustamaan joka puolelta
patamaisesti pyöristyvään, laaksoon. Toksovan kirkonkylä sijaitsee
noin 50—60 m Kaukolan järvenpintaa korkeammalla ylängöllä, ollen veden
jakajana joka suunnalle. Luoteisella sivustalla sijaitsee laajahko
Kaukolan järvi. Koillispuolella pitkä Hepojärvi ja eteläisellä
sivustalla Vääräjärvi. Verraton näköala avautuu sieltä ympäriinsä.
Pietari 25 virstan etäisyydestään huolimatta näkyy verrattain
edullisesti ja vastakkaisella puolella sanotaan Laatokan laajojen
vesien kuvastelevan jonakin varhaisena kuulakkaana aamuhetkenä auringon
noustessa, etenkin lähellä olevalle vielä korkeammalle Puhilaanmäelle.
Mainitut järvet muodostavat harvinaisen kauniita niemekkeitä ja
lehtorantoja. Oikeita aarniokoivuja tapasi vielä 1919 siellä täällä,
etenkin Vääräjärven pitkässä niemekkeessä Hamppulan kylän laidassa
ja kirkonkylän ylänteellä, mutta sittemmin on kommunistinen komento
tunnetussa saamattomuudessaan polttopuupulain aikana talvella 1920 ja
etenkin 1921 iskenyt hartiavoimalla näihin luonnon monisatavuotisiin
luomiin, hakkaamalla maahan kokonaiset laajat puistot, kuten esim.
kansanopiston lähellä olevan. Mittasin erään kaadetun aarniokoivun
läpimitan kannolta ja oli se 110 cm. Erään pihlajan läpimitta niinikään
oli 65 cm.

Tätä ikivanhaa kasvikulttuuria täydentää vielä tammijättiläiset, niitä
on kokonaisia puistoja. Erään semmoisen ympärysmitta vanhan pappilan
puistossa teki lähes puolen neljättä sataa senttimetriä. Kaikki tämä
todistaa myöskin ikivanhaa asutushistoriaa. Nähtävästi voidaan Toksovaa
pitää yhtenä vanhimmista asutuskeskuksista Karjalan kannaksella,
ja Laatokan läheisyys sitä todistaa, sekä historian takaisena
kauttakulkutienä Suomenniemen asuttamiseksi.

Mutta omituisin nähtävyys kohtasi kumminkin katsojaa Toksovan
hautausmaalla, kuolleiden kummuilla kesällä 1920. Hautausmaa oli
muokattu _ruisvainioksi!_ Ristit ja muistomerkit tuulessa huojuvan
laihon lomissa todistivat että se oli vainajain viimeinen ja
rauhoitetuksi tarkoitettu lepopaikka, mutta kultainen laiho kumminkin
näytti, että siinä oli tapahtunut tavallaan ylösnousemus. Ne alkuaineet
mitkä aikaisemmin olivat muodostaneet ihmisyksilöjä, nousivat ylös
mustasta mullasta ja auringon hyväilevässä lämmössä ravintokasveiksi
rakentuivat, alkaaksensa kiertokulkunsa uudelleen ihmiselämän
näyttämöllä.

Se oli kommunistien mielenosoitusta se homma, sillä eihän heillä herra
paratkoon viljelysmaan puutetta ollut.

Luotuamme vielä silmäyksen, laajan horisontin äärille lännessä ja
luoteessa, missä Suomen rajametsät kaukaisuudessa siintävät, pistäymme
Koivukylään mikä sijaitsee noin viitisen kilometriä kirkonkylästä
pohjoiseen päin.

Tulkoon mainituksi, että kirkonkylän, vieläpä siitä etäämpänäkin
olevat kylät yhdistää Pietarin kanssa kunnolliset katukivillä
lasketut viertotiet. Yksi semmoinen m.m. ulottuu Himakkalaan noin
nelisenkymmentä virstaa Pietarista ja jatketaan parhaillaan Laatokan
rantaan asti.

Koivukylässä niitä taas on järviä kolmekin yhdellä näkemällä.
Kalarikkaita kovasti ja kirkasvetisiä kuin ovat, harjoitetaan
kalanpyyntiä paljon ampuma-aseilla, luodikoilla ja kivääreillä.
Rantavedessä lojuilevia ahvenen ja hauven-vonkaleita annetaan kuulalla
kalloon, sitäpaitsi on sangen tuottoisaa pyynti nuotalla, rysällä ja
selkäsiimoilla.

Koivukylän kummallisuuksiin kuuluu eräs pikkuinen järvi-lampi, sillä
se on syvempi kuin itse "vieretön" Vesijärvi. Lampi on kilometrin
pitkä ja puoli kilometriä leveä sekä 29 Venäjän syltää syvä eli toisin
sanoen pituus 1,000 m, leveys 500 m ja syvyys 61 metriä. Uskomattomalta
semmoinen syvyys kyllä tuntuu, mutta valansa päälle sen ukot
vakuuttivat totta olevan.

Laajin ja samalla tyypillisen kaunis Toksovan järvistä on kumminkin
Kaukolan järvi, jonka koillinen lieve pistäikse lähelle Koivukylänkin
rajoja. Ristmäki sen rannalla on Toksovan korkein kohta. Niin kauniita
lehtorantaisia niemekkeitä ja niistä kohoavia jylhän suurenmoisia
petäjäharjanteita tosiaankin saa hakea itse tuhatjärvisessä Suomessa.
Tuntuu kuin suomalaisen sukumme verissä jo kaukoaikoina elänyt olisi
voittamaton halu vesien vierille. Sen vaiston ohjaamina ne vedettömän
Venäjän, valtaisen Volgan varsillakin silloin asettuivat kuin vielä
aikain takana oli historian aamu, ja sen saman halun kannustamina ne
tuhatjärvisestä Suomesta sukunsa perintömaan ottivat.

"Hyvä oli hevonen ja kirkkaat kellot..." laulaa Inkerin talonpoika
ja se on kirjaimellisesti totta, vieläpä nykyäänkin kommunistisen
komennon aikana, vaikkapa sarvikarjasta ei ole enään jälellä paljon
muuta kuin sarvet ja "hevosista" kaikkein onnellisimmassa tapauksessa
yksi parhainta taloa kohden, on se yksi useimmiten hyvä ja vaikka ei
se olisi niin hyväkään, on se kumminkin komistettu hyväksi menijäksi.
Etenkin kun laittaa hilavaljaat selkään ja kiiltomaalisen, Tuuloksen
reen tai kahden istuttavat linjaali-rattaat perään, tuntee hän olevansa
vielä tsaarivallan aikaisessa kurssissa, vaikka ei olekaan vettä
väkevämpää suuhun panna.

Verissä se on Inkerin talonpojalla komeilla hyvillä hevosilla ja
helyillä. Sietäisipä etelä-suomalaisen talonpojan siinä suhteessa ottaa
oppia rajantakaisesta veljestään, nähdä esim. häämatkue morsiustaloon.
Lennossa sitä mennään, tiu'ut soi ja kilohelainen vemmel välkähtelee
auringossa. Irtainta se on elämä ja huoletonta, mitenkä mahtoikaan
olla vapaata iloliemen kulta-aikoina, joita ukot vielä kaiholla ja
kaipauksella muistelevat.




KEVÄTAAMU POHJOIS-INKERISSÄ.


En tiedä mitään kauniimpaa kuin on pohjolan kevätaamu. Suottako sitä
luonnonihailijat ovat ylistäneet ja runoilijat kauneimmat laulunsa sen
ylistykseksi laulaneet. Se on taisteluista ja itsekkäistä pyyteistä
muodostuneen olemassaolon hiljaista, mutta suuremmoisen valtavaa
sunnuntairauhaa. Se on synninpäästöä, jolloin pikkumaiset ajatukset,
rikkomukset luontoa ja elämää vastaan sulavat ja haihtuvat nimettömiin
luonnon ikuisen valtavan majesteetin lempeiden sovittavien kasvojen
edessä.

Kiipeän valtavan harjanteen laelle, mitkä pohjois-Inkerissä niin
tyypillisinä vuorottelevat yhtä syvien laaksopohjien vastakohtina,
ikäänkuin hirmumyrskyssä myllertänyt vedenpinta olisi yhtäkkiä
jähmettynyt ja siten säilyttänyt silloisen muotonsa ikuisiksi ajoiksi.
Mikä valtava näköala kevätaamun ominaisissa väreissä: Miljoonakaupungin
kirkkokupoolit sädehtivät juuri nousseen auringon tulvehtivassa valossa
laajan horisontin eteläisellä reunustalla. Lukemattomat harjanteet
vihreine lehvästöineen kylpevät yltäkylläisessä valossa samalla aikaa
kuin varjoisat laaksopohjat luovat verhokseen villanvalkoista huurua.
Kohta näyttäytyvätkin kumpujen vihreät laet ikäänkuin saarilta laajassa
valkeassa usvameressä. Mutta muodot vaihtuvat nopeassa tempossa.
Aurinko imasee huurut lämpimin henkäyksin. Tummat laaksonpohjat avaavat
myöskin sylinsä vastaanottamaan lämpöä ja valoa.

Kaukaisella kunnaalla kukahtelee käki kevään ensimmäisiä laulujaan ja
toukopellon yläpuolella korkealla tulvehtivassa valomeressä laskettelee
kiuru iloisia huolettomia liverryksiään. Karjankellot kilkattelevat
eri puolilla ikivanhaa kotoista säveltään. Miten tuttua tämä kaikki
näkemäni ja kuulemani onkaan, mutta kumminkin tavallaan vierasta.
Olenko minä vanhettunut tästä kaikesta idyllisestä lapsuustunnelmasta
sivu, vai ovatko nämä näkemäni ja kuulemani tunnelmia, mitkä kuuluvat
ainoastaan menneelle ajalle ja näinköhän nykyisyys luo jo omia
arvoleimojaan haaveellisille luonnontunnelmille, kuten se muitakin
arvoja uudelleen arvioi...

Oli miten oli, mutta _minä_ sittenkään en lakkaa ihailemasta mahtavaa
luontoa, mikä joka kevät luo ikuisen nuoruuden elämälle minkä me
yksilöt menetämme... Saahan elämämmekin häipynyt kevät uusia silmuja,
nouseehan virkistävät nesteet kevään kuohuvista virroista pehmittämään
ihmismielenkin jäykistyneitä katsomuksia ja aavistamattomien aikojen
tuulahdus leyhähtää tulevaisuuden ihmiskunnan kehdon yli, valaen
mieleeni hivenen oikeata ikuisuustunnelmaa.

Toksovassa toukokuulla 1920.




VAIKUTELMIA INKERISTÄ.


Inkerinmaan suomalainen asutus on vuosisatoja vanha. Alueella missä
nykyään kohoaa Pietarin miljoonakaupunki, oli sitä ennen alkuperäisiä
suomalaiskyliä, joiden asukkaat harjoittivat maanviljelystä ja
kalastusta sillä rämeisellä Nevan suistomaalla mihin Pietari Suuri
sittemmin kaikkia vaikeuksia uhmaten rakennutti, kuten sanottu,
nykyisen Pietarin kaupungin.

Suomesta tullen ei Inkerinmaan luonto ja asutus niinkään suuresti
eroa rajan vastaisella puolella olevasta — jyrkemmin eroavia kieli-
ja murrerajoja tapaa itse suomalaisien rajojen sisällä — mutta jos
matkustaja saapuu sisä-Venäjältä ja sillä tuhatvirstaisella taipaleella
ei ole kuullut mitään muuta kuin venäläisten loppumatonta puheenpulinaa
ja nähnyt ijankaikkisen tasangon päivästä päivään jatkuvan
samanlaisena, on ero sangen jyrkkä saapuessaan pohjois-Inkeriin,
Inkerinmaan kehittyneimpään ja suomalaisen asutuksen itsenäisimpään
ja tyypillisimpään seutuun, Toksovan kuntaan. Tasankoinen maaperä on
hävinnyt ja sen suoranainen vastakohta tullut vallitsevaksi. Kummut ja
laaksot jyrkin piirtein vuorottelevat. Huimaavia harjanteita ja syviä
laaksoja, joiden pohjalla puro lirisee kirkkaita vesiään. Kallioita
ei näe missään. Ylänteet ovat hiekkaharjanteita. Verraton näköala
tarjoutuu niiden laelta, esim. Toksovon kirkonkylän ylänteeltä, joka
on Inkerinmaan korkeimpia kohtia suoranaisena vedenjakajana kaikille
ilmansuunnille. Järviä ja lampia on tämän tästä, kuten Suomessa.
Eteläänpäin avautuu suunnaton tasankomaa, minkä taustana on Pietari
lukuisine torneineen ja savupiippuineen. Lännessä Suomen rajametsien
ääriviivat siintävät, sulautuen niihin yhtyvään ilmanrantaan.
Idästäpäin alkaa vähitellen sen suunnattoman tasangon reunaviiva, joka
sitten keskeytymättä lähes kaksituhatvirstaisena jatkuu Uraalille asti.

Inkerinmaan asutus, kuten jo mainitsin, on alkuaan vuosisatoja vanhaa,
vaikka tietystikin pitkin matkaa uudistunutta sisään- ja ulosmuuttojen
kautta. Karjalan kannas ja samalla Inkerin maa, pääasiassa
pohjois-Inkeri ovat idästä siirtyneiden suomalaisheimojen kaikkein
vanhimpia asutuskeskuksia. Laatokan muinaislöytöjen ja muiden seikkain
perusteella tiedetään suomalaisia asuneen karjalankannaksella jo 4,000
vuotta sitten. Mutta tuskinpa sitä alkuperäistä sukujuurta on enään
tavattavissa. Nykyinen asutus juurtaa pääasiassa olemassaolonsa ajalta,
jolloinka Inkerinmaa Stolbovan rauhassa siirtyi Ruotsin alaiseksi,
noin 300 vuotta sitten ja pysyi noin 90 vuotta Ruotsilla. Sillä ajalla
tapahtui Inkerin alkuperäisten asukkaiden paisuminen itäänpäin ja
uusien asukkaiden pääasiallinen siirtyminen Inkerinmaalle Suomesta
käsin ja kehittyivät vähin erin järjestetyt seurakunnalliset olot
emämaan Suomen mukaisesti.

Voimakkaan kansallisen vaiston ansioksi on kai laskettava että
inkeriläiset ovat jaksaneet vastustaa vuosisatoja ympärillä
vaikuttaneen ja puristaneen venäläistymisen ja mikä ihmeellisintä
miljoonakaupungin portilla, kaupungin, mihin toki sisältyy melkoinen
määrä tyypillistä Venäjää pienoiskoossa. Kosketusta "suuren
vallan" kanssa ei siis ole puuttunut. Pietarin läheisyys suurena
kulutuskeskuksena, mihin Inkerin talonpoika on vienyt myytäväksi
liikenevät viljansa, perunansa ja karjatuotteensa ja niillä vaihettanut
itselleen siirtomaatavaroita, kultturitarpeita y.m., sanalla sanoen,
tämä vilkas yhdystoiminta on näköjään tarjonnut sangen houkuttelevat
edellytykset unohtaa kansallisuutensa ja kielensä perityt ominaisuudet
sitäkin suuremmalla syyllä kun pienten kansojen kohtalona näyttää
olevan sulautua suurempiin, sitä nopeammin jos suurempi kansallisuus
seisoo korkeammalla taloudellisen ja sivistyksellisen elämän tasolla,
mikä suhde edellämainitussa tapauksessa ei ole ollut vallitsevana.

Vallan ilmatiiviisti, voisipa sanoa, on etenkin pohjoisinkeriläiset
säilyttäneet kansallisuutensa ja kielensä. Suorastaan harvinaisuuksiin
kuuluu että inkeriläinen talonpoika ottaisi itselleen vaimon "suuren
vallan" puolelta, taikka päinvastoin. Siksipä ovatkin kyläkunnan
kaikki talot läheisemmässä tai kaukaisemmassa sukuheimosuhteessa
keskenään. Lähiseutukylät niinikään keskenään. Kansallisuusluonteen
erilaisuus näyttää olevan sangen jyrkkä ja sovittamaton venäläisen
luonteen kanssa, hyvin ymmärrettävistä syistä tietenkin. Venäläinen
talonpoikaisaines, varsinainen rahvas, on perin sivistymätöntä
ja ylipäänsä melkoista alemmalla kehitystasolla inkeriläisiin
verraten, vieläpä sivistyskeskuksessa Pietarissa. Rakastaa suuresti
likaisuutta ja epäjärjestystä, tyytyy uskomattoman alkeelliseen
ravintoon. On varsin tyytyväinen elämään, jos se tarjoo hänelle
riittävästi leipää, suolaa ja vettä (saijua), mutta säilyttää
iloisuutensa ja kiittää elämän lahjoista saadessaan edes järsiäkseen
aurinkosiemen-kakkua ja kuumaa vettä. Ei tunne keittotaidon edes
alkeita ja vaatetuksessa tyytyy mahdollisimman yksinkertaiseen ja
halpaan. Inkeriläinen sitävastoin, kuten heimolaisensa Suomessa,
rakastaa ainakin rajasuomalaisten tapaan puhtautta sekä itseensä että
ympäristöönsä nähden, joskaan ei sentään aina siinä määrässä kuin
kohtuudella voisi vaatia, niin kumminkin toisessa kurssissa kuin
venäläisen väestön keskuudessa, jolla toisin paikoin ei ole lasinkaan
puhtaussanaa tai sitä vastaavaa kielenkäytössä. Kun Kostroman läänin
ja sen ympäristön talonpoika kylpee leipäuunissa vaan joskus silloin
tällöin, minkä johdosta voi panna kyseenalaiseksi, puhdistuuko hän
siinä vai likaantuuko entistä enemmän, kylpee sitävastoin inkeriläinen
saunassa noin kaksi kertaa viikossa. Venäläinen käyttää säästellen
vettä ja saippuaa, usein vaan ottamalla suuhunsa vettä, pesee sillä
kasvonsa ja kätensä, mutta inkeriläinen sitävastoin tuhlaa vettä ja
saippuaa. Vaikka ruuanvalmistus ja syönti käy venäläiseen tapaan —
perunapiirakka on parhainta juhlaruokaa, niin ravitsee inkeriläinen
sentään itseään paremmin ja voimakkaammalla ruualla kuin venäläinen
talonpoika. Vaatettaa myöskin ihmismäisemmin itseään, esim. tuohi-
ja niinivirsut ovat Inkerissä tuntemattomia. Laiskuudestakin syyttää
inkeriläinen "suuren vallan" eläjiä, vaikkapa hän itsekään ei ole
hituistakaan unohtanut karjalaisen luonteensa keveästä ja huolettomasta
vakaumuksesta työntekoon ja etenkin raskaampaan semmoiseen nähden.

Pieninkään kansa tai kansanosa ei ole vaarassa sulautua, tai ei
oikeastaan ilman muuta voikaan sulautua, kuten sanottu, suurempaan,
jos se vaan on ympäristöään valistuneempi ja seisoo korkeammalla
sivistyksellisellä ja taloudellisella tasolla. Inkerin kansa on siitä
elävänä esimerkkinä. Se ei ole menettänyt edes kielensä ikivanhoja
sanoja ja sanontatapoja, muinais-suomalaisia peruja omistamiensa
venäjänkielisten sanojen rinnalla, vaan säilyttänyt ne, tietenkin
todisteena siitä, että hän sentään on jäänyt suunnattomasti jälelle
suomalaisen kulttuurin yleisestä noususta. Tässä mainitsen muutamia
yleisestä kielenkäytöstä poimimiani paraikaa käytännössä olevia sanoja:

Emo = äiti, Äijä = isoisä, Ämmä = isoäiti, Äijä = paljon, Kätkye =
kehto, Läsivä = sairas, Silta = lattia, Makua = väkirehua, Laadia =
puhua, Akkomoinen = vieras, Raataa = tehdä työtä, Surma = kuolema,
Tunti = kello.

Inkerin suomalaisen väestön pääelinkeinona on maanviljelys ja
karjanhoito, mihin taas miljoonakaupungin karjantuotteiden kysyntä
on vaikuttanut, eikä, kuten etelä-Suomessa viimeaikoihin asti,
voimaperäisen maanviljelyksen aikaansaamiseksi karjanlannan valmistus.
Inkeriläinen talonpoika ei valmista lantaa, vaan pitämällä siinäkin
suhteessa esikuvanaan venäläistä talonpoikaa, antaa talvikauden
kulua vaan niin näin, kunhan saa polttopuita ja karjanrehua kotiin.
Venäläinen talonpoika suorastaan makaa talvikauden lauteilla ja
mieluummin kärsii vähän viluakin kuin lähtee metsään puita hakemaan,
jos nimittäin kesällä haalittu puuvarasto sattuu loppumaan.

Pääasiallisina viljelyskasveina Inkerissä on ruis, kaura ja peruna.
Sato on sentään tavallisimmin omaa kulutusta suurempi, mikä taaskin
on aiheuttanut vilkkaan kaupankäynnin Pietarin kanssa liikenevillä
elintarpeilla. Voin kotivalmistus Inkerissä on vallan "aatamin"
aikuista, ensiksi syystä että maidon myynti semmoisenaan on
edullisinta ja vaivattomampaa ja toiseksi maito ylipäänsä on vähemmän
rasvapitoista, luultavasti väkirehun puutteen vuoksi.

Pellavaa ei tunneta eikä viljellä laisinkaan pohjois-Inkerissä,
hernettäkin hyvin vähän.

Kansansivistys on verrattain huomattava ja rinnastettuna ympärillä
vallitsevaan venäläiseen, vallan loistava. Kaikki lapset opetetaan jo
kodissa lukemaan ja kirjoittamaankin. Sitten Inkerin kansakoululaitos
on yhtä vanha kuin Suomen. Sen kehitys onkin valoisampia kohtia
mainitun maan sivistyshistoriassa. Kolppanan seminaari on jo 57 vuoden
ajan (1920) valmistanut riittävästi koulutettuja kansanopettajia.
Mutta kaikissa tapauksissa on sekä kansanopetus että muunlainen
kansanvalistus ollut tavallaan "pappiskulttuurin" läpitunkemaa, millä
onkin ollut niin otollinen maaperä kansan mielissä masentuneen ja
maahanpolkeneen maaorjuuden jälkeisenä aikana.

Saman kirkollisen hengen raskaassa ilmapiirissä on ehkäistynyt muutkin
itsenäiseksi merkittävät kyvyt kehittymästä. Ulospäin huomattavia
semmoisia on Inkerinmaa sentään antanut eräitä. Niistä mainittakoon
näyttelijä Iisakki _Lattu_ ja Matti _Kurikka._

Olisi väärin mitata kansan sivistystasoa yksinomaan sen perusteella
missä määrässä se on luku- ja kirjoitustaitoista. Siinä suhteessa
Inkerin, etenkin sen nuorempi polvi, on kyvyllinen Suomen
keskinkertaisien kansanvalistus-seutujen kanssa rinnastettavaksi, mutta
yleis-sivistyksellinen taso siitä huolimatta on rinnastettava, jopa
eräissä kohdin keski-Venäläisen talonpoikaisväestön kanssa. Taikausko
vanhemman väen keskuudessa rehoittaa vielä yleisesti. Tavat ovat
alkuperäisiä, kuten sen käyttämät nimi- ja laatusanat. Viittaahan yksin
jo _kiuas_-sanan yleinen ja ehdoton käytäntö sivistystasolle, mikä
vallitsi _savupirtti_-kaudella noin vuosisataisen vuotta taaksepäin,
kielenkäyttöön ei ole vakaantunut mitään muuta yleis-sivistyksen
ja nousevan kansanvalistuksen tuomaa muotoa uusiaikaisemmille
lämmitysuuneille, ne ovat vaan: tiili-kiuas, kaakelikiuas, rauta-kiuas
(tarkoittaen kaikkia rautauunia, kamiinia ja hellauunia). Hellauuni on
joskus vaihteen vuoksi venäläiseen tapaan "liitta".

Tämmöisiä esimerkkiä voisi luetella useita, mutta lopputulokseksi
jää tosiasia, että Inkerinmaan yleisvalistuksen alhainen
asema on ensikädessä niin huomattavasti vallinneen kirkko- ja
pappis-"kulttuurin" ansiota. Yksinpä puolueettomien kansainvalistajien
oppiahjo, Kolppanan seminaari, on ollut pappisvallan määräävissä
käsissä sen lähes kuusikymmenvuotisen olemassaolokauden. Seuraus siitä
on ollut se, että vaikka kansalla on ollut lukutaito ja nuoremmalla
polvella kirjoitus- ja luvunlaskutaito, niin kansanvalistus on
alhainen. Kirkko on tukahuttanut valistushalun. Talonpojan kirjastossa
löytyykin vaan katkismus, virsikirja, Siionin virsiä ja Unikirja,
sekä lastenopetusta varten aapinen, piplianhistoria ja perin
harvinaisissa tapauksissa joku lukukirjan tapainen. Valistavia sanoma-
ja aikakauslehtiä ei ole ilmestynyt laisinkaan, pikku-uutislehtinä
ja pappien äänenkannattajina vaan "Neva", "Inkeri", "Uusi-Inkeri" ja
eräitä uskonnollisia joulu- ja tilapääjulkaisuja.

Ruuanvalmistus ja -syönti on tunnusmerkillisempiä kehitystason
ilmaisijoita ja siinä suhteessa on inkeriläisillä paljon
aitovenäläisiä tapoja. N.s. "perunalepuskat", perunapiirakat ovat
koko ruokajärjestelmän a ja o. Jauhoista vanutetulle ohuelle kuorelle
levitetään vahva kerros perunamuhennosta, maidolla ohennettua — jos
maitoa on. — Niitä paistetaan suuri pirtin uunillinen keskiviikkoisin
ja lauantaisin. Sitä syödään aamiaiseksi ja illalliseksi teen kanssa,
samalla kuin se on korkeimmatkin vaatimukset täyttävä vierasruoka.
Päivälliseksi syödään ruisjauhopuuroa ja kokonaisia perunoita, mitkä
kuoritaan kynsin ja syödään sormin kastamalla suolaan, mitä jokainen
ottaa pöydälle viereensä. Veitset, kahvelit, lautaset ja metallilusikat
ovat vallan käyttämätöntä. Keittoa pistää koko pöytäseura, talonväki
ja vieraat, puulusikallaan yhteisestä kupista, kuten keski-venäläiset
konsanaan.

Käsimylly, jauhinkivet, on lähes jokaisessa talossa, kuten vanhaan
aikaan Suomessa. Rakennusjärjestelmä osaksi samanlainen kuin keski-
ja pohjoisvenäläisillä, nim. asuin- ja ulkohuoneryhmät kaikki saman
katon alla. Lämmitysuunit ovat tyypillisin perintö savupirttikiukaasta,
kuten koko laajalla Venäjällä, semmoinen nim. että savu on järjestetty
menemään "suorinta" tietä katolle. Ainoastaan hellalaite suuren
paistinuunin ohella on inkeriläisillä, mikä taas keski-Venäjällä ja
senmukaisesti sen teollisuudessa on lähes tuntematon laitos. Yksin
mahtavan Pietarin orjallisesti seuratun kansallisen tavan mukaiset
lämmityslaitteet ovat suorastaan häpeäpilkkuna — keskuslämmitystä
lukuunottamatta, — missä semmoinen uusiaikainen laite on olemassa.
Pietarin lämmitysuunit ovat enemmän ulkoilma kuin huoneen lämmitystä
varten, vieläpä parhaimmissa hotelleissakin. Peltinä on jonkunlainen
ovella suljettava aukko seinässä ja siellä malminen pyöreä irtonainen
läppä, mikä käsin kopeloimalla nokisessa aukossa avataan ja suljetaan.
Uunin yhteydessä ei semmoista laitetta koskaan tarvitse etsiä, vaan
huoneesi tai eteisen seinästä taikka kukaties toisesta talosta ja
tämmöinen aitovenäläinen komento vallitsee, kuten sanottu, monissa
ensiluokkaisissa hotelleissakin, missä ei löydy keskuslämmitystä.
Uuninpeltijärjestelmässä on toki sentään inkeriläinen talonpoika
länsimaitten tasolla.

Inkerin nuoriso ja sen sukupuolisuhteet ansaitsevat erikoista
mainitsemista. Yhtä harvinaisia kuin ovat seka-aviot inkeriläisten
ja venäläisten kesken, yhtä harvinaisia ovat avioliiton ulkopuolella
syntyneet lapset. Sukupuoliseurustelu nuorison kesken on vaan puhtaasti
joukko-seurustelua. Yökengässä kulkeminen on vallan tuntematonta ja
lähempi seurustelu ja toisiinsa tutustuminen tapahtuu vasta naimisiin
mentyä. Naimiskaupat juuri siitä syystä solmitaan aikaisin, pääasiassa
17—22 ikävuosien välillä. Kihlausaika on mahdollisimman lyhyt ja muuten
käytetään avioliittosolminnassa vielä aika paljon ikivanhoja tapoja ja
muotoja.

Sukupuolinen tietämättömyys, kuten luonnollistakin, on suuri. Siitä
kuvaava esimerkki: Talollinen, kuuluen kylän valistuneimpaan väkeen,
kansakoulun käynyt ja toimii kylän esimiehenä, oli tietämätön siitä
seikasta että hänen vaimollaan ja ylipäänsä naissukupuolella on —
kuukautiset, vaikka olikin ollut naimisissa jo yhdeksän vuotta. Niin
uskomattomalta kuin se kuuluukin, on se tosi. Siksipä naissukupuolen
halveksuminen, tuo ikivanha, mutta Inkerin kansan keskuudessa yhä vielä
käytännössä oleva tapa, todistaa sukupuolista ennakkoluuloisuutta ja
ennen kaikkea sangen alhaista kansansivistystä. Esim. synnytystilassa
oleva nainen on saastainen olento, joka hakee tilaisuuden tullessa
itselleen synnytyspaikan ometasta, kellarista tai saunasta. Yhden
viikon aikana sen jälkeen ei saa tulla muiden ihmisten ilmoille
ja sittenkin kuin hän muuttaa yhteisasumukseen, tulee hänen olla
eristettynä syödessä y.m. toimissa n.s. kirkkoonottamiseen asti.
Lapsenpäästäjää ei inkeriläinen äiti tavallisesti tarvitsekaan ja
yleisenä käsityksenä on veriin syöpynyt, että sitä ei saakkaan käyttää.
Itse on yksin seikasta selviydyttävä, joko onnistuttava tai kuoltava,
jos niikseen on, ja semmoiseen on äiti jo valmistautunut, sillä kaikki
edellämainitut ja muutkin vanhat tavat velvoittavat ja niitä seurataan
tarkasti ja vääjäämättömästi. Uuden ajan tuulahdukset, ihme kyllä, ei
niitä vielä ole horjuuttanut.

Vapaan rakkauden ja yhteiskasvatuksen kielteisinä tuloksina
miljoonakaupungin loistoelämästä näkee siellä täällä Inkerissä
Pietarin tsaarivallan aikuisen ns. lastenseimen hoidokkia, aikuisia ja
keskenkasvuisia, kaikki joko idiootteja tai kumminkin keskinkertaista
alemmalla järjellä varustettuja. Lukija vetäköön tästä omat
johtopäätöksensä.

Luonnonsuhteet Karjalan kannaksella kahden laajan vesistön,
Suomenlahden ja Laatokan välimaalla, ovat oikeastaan meri- ja
mannerilmaston ristiaallokossa. Ollen porttina suuren itäisen mantereen
vaikutuksille, lieventyy se toki läntisien tuulien vaikutuksesta,
saa kosteutta ja ilmasto on siinä määrin suotuisaa, että villinä
kasvava omenapuu kantaa hedelmiä, myöskin pähkinäpuu tavataan villinä.
Lämmönvaihdokset ovat tavattoman äkilliset ja jyrkät, muodostuen
semmoinen hyvin epäterveelliseksi. Päiviä jolloinka ei tuulisi sattuu
vuoden mittaan tuskin niin paljon mitä kahden käden sormilla voi laskea.

Luonto on maamiehelle anteliaampaa kuin Suomessa. Milloinkaan ei
suomalainen saa, kuten inkeriläinen, korjata niin runsasta satoa
aittaansa niin vähällä työllä. Suomalainen ahertaa kaiken talven
peltojensa voimistamiseksi, inkeriläinen sitä vastoin ei siinä
suhteessa pane tikkua ristiin. Nauttii vaan oikeastaan viisaan lepoa
kesäisen aherruksen päälle ja vaihettaa aittansa tuotteilla muita
kulutus- ja mukavuustarpeita itselleen.

Kevät 1920 Inkerissä oli sentään poikkeuksellisen aikainen, jopa
enemmän kuin kuukauden aikaisempi etelän-Suomessa vallitsevasta.
Jo maaliskuun loppupuoliskolla teki kesä tuloaan pitkin askelin..
Päivillä vallitsi keskimäärin 10—12° C lämmin varjossa. Lumi suli
pyyhkäisemällä. Kirsi suli päivänpuolisilta rinteiltä ja sitä mukaa
pisrilla. Kolmanneksi syyksi voi katsoa taloudellisen kysymyksen,
sillä toimeentuleminen kieltätaitamattomana sikäläisiin oloihin
katsoen ei ollut ensinkään helppoa, sitäkin suuremmalla syyllä kuin
vaimoni kanssa kahden jouduimme vapaalta kädeltä työpaikkaa hankkimaan
Buin teollisuuslaitokselta lähdettyämme v. 1919 lopulla, neljänneksi
ja ehkä ratkaisevaksi syyksi sanottakoon se seikka, että yleisen
työvelvollisuuden mukaan palkkatyötä ei saanut tehdä yksityisille vaan
ainoastaan valtiolle. Piti olla välittömästi neuvoston palveluksessa,
sillä omaksi hyödykseen työtätekevä joutui tuomituksi lyhyemmäksi tai
pitemmäksi ajaksi pakkotyöhön.

Lopuksi en voi olla mainitsematta siitä turmelevasta vaikutuksesta,
mikä suurkaupungeilla on ympäristöönsä. Inkerinmaa on ollut Pietarin
vaikutuspiirissä koko sen olemassaoloajan ja siitä on ollut
seurauksena, että Inkerin talonpoika on milteipä moraalitonta —
"kauppamoraalia" lukuunottamatta. Tunteellisuutta, hienompaa ihmisyyttä
ei hiventäkään, kaikki mitataan kauppa- ja hyötymoraalin mittapuulla.
Sivistymättömyydestä se ei voi olla johtunutta, sillä nuoleehan
eläinkin pentujaan, mutta inkeriläinen ei näy tuntevan mitään sääliä
edes sairaita ja kärsiviä omaisiaan, edes lapsiaan kohtaan. Kärsiväin
valitukset eivät sen korvia häiritse, se voi tinkiä kaikella sielullaan
ja mielellään peruna-naulan hintaa tai maito-putilkaa samalla aikaa
kuin hänen lapsensa tai omaisensa kamppailee samassa yhteisasunnossa
viimeistä taisteluaan hoidon ja avunannon puutteessa.




OPETTAJANA INKERISSÄ.


Vallinneen ammattiopettajien puutteen vuoksi tarjoutui
allekirjoittaneelle tilaisuus ryhtyä kansakoulun opettajantoimeen
tai oikeammin työkoulun palvelukseen, minkä periaatteen pohjalle
koko kansanopetussysteemi nykyään rakentuu neuvosto-Venäjällä.
Toimeen ryhdyin tammikuulla 1920 Toksovan kunnan Vaarakkalan koululla
pohjois-Inkerissä. Vaikka en ollut ammattiopettaja, miellytti tehtävä
useammastakin syystä. Ensinnäkin halusin ja otaksuinkin siinä
tehtävässä pääseväni tuntemaan lähemmin heimokansani subjektiivista
sieluelämää. Toiseksi työkouluperiaatteen käytäntöön soveltaminen
tarjosi kylliksi mielenkiintoa ei vaan minulle, vaan jokaiselle
kansanvalistuskysymyksistä viehättyneelle, sillä työkouluperiaate
oli tähän asti ollut vasta suurimmaksi osaksi teoriana — paperilla.
Kolmanneksi ja ehkä tärkeimmäksi syyksi voi katsoa taloudellisen
kysymyksen, sillä toimeentuleminen kieltätaitamattomana sikäläisiin
oloihin katsoen ei ollut ensinkään helppoa, sitäkin suuremmalla syyllä
kuin vaimoni kanssa kahden jouduimme vapaalta kädeltä työpaikkaa
hankkimaan Buin teollisuuslaitokselta lähdettyämme v. 1919 lopulla.

Kun sekä historia että kokemus toteaa äidinkielen kansallisuuden
varmimmaksi koossapitäjäksi ja säilyttäjäksi, jopa vieraan
kansallisuuden keskelläkin, olisi valmis Inkerin suomalaisiin sen
säännön sovelluttamaan ennen kaikkea. Hehän jo kolmisen vuosisataa
ovat olleet slaavilaisuuden välittömän raskaan ikeen alla, mutta
sittenkään ei voi sanoa äidinkielen rakkautta inkeriläisten
vahvimmaksi puoleksi. He ovat vereltään puhtaita suomalaisia, jopa
siinä määrässä, että kestävät vertailun minkä suomalaisseudun kanssa
tahansa rajan toisella puolen, mutta äidinkielensä halveksuminen on
sangen yleistä ja tunnusmerkillistä. Lapset itse tahtovat koulussa
oppia venäjänkieltä ja heidän vanhempansa ovat samaa mieltä. Sitäkin
oudommalta semmoinen kuulostaa nyt kun vähemmistökansallisuuksilla,
siis myöskin inkeriläisillä, on oikeus koulunkäyntiin ja opiskelemiseen
äidinkielellään. Kun tsaarinaikuinen äidinkielen käyttöoikeus
inkeriläisissä kouluissa oli ainoastaan kaksi tuntia viikossa,
opetus tuli nimittäin tapahtua valtakunnan kielellä, oli suhde nyt
neuvostovallan kouluissa päinvastainen, pakollisena nim. on kaksi
tuntia viikossa venäjänkieltä ensi asteen kouluissa.

Jos inkeriläinen talonpoika ottaakin koko kielikysymyksen puhtaasti
käytännölliseltä kannalta, niin sen toki vielä ymmärtää, onhan venäjä
hänen elinehtoinen kauppa- ja afäärikielensä ja siksi tahtoo hän sitä
lapsilleenkin opettaa, oppikoot suomea tahi ei. Mutta kun Inkerin
valistunein aines, kansanopettajat, sen asettavat etualalle, niin sitä
ei enään voi vaikenemalla sivuuttaa. Useimmat kunnan opettajakokoukset
tapahtuivat valtakunnan kielellä, vaikka kunnassa asui puhtaasti
suomenkielinen väestö ja jokikinen opettaja oli äidinkieleltään
suomalainen.

Tässä tulkoon myöskin mainituksi tosin vähäpätöinen mutta kuvaava
piirre Inkerin opettajiston yleisestä valistustasosta. Kuten tunnettua,
on Inkerin väestön ruokalista vallan kaavamaisen yksitoikkoinen.
Ruokailutapa samoin hyvin alkuperäinen. Keitetyt perunat syödessä
kuoritaan peukalon kynnellä, puukon, jos semmoinen kellä on, levätessä
toimettomana pöydällä; nyt tätä ikivanhaa kansantapaa ei edes
seminaarisivistys ole pystynyt poistamaan, sillä olin tilaisuudessa
näkemään kunnioitettavan ja kokeneen kansanopettajan orjallisesti
seuraavan tuota rumaa tapaa, kehoittaen minuakin ottamaan osaa
ateriaan. Tarkoitukseen soveltuvan kynnen puutteessa pelasti minut
pulasta — taskuveitsi.

Lukiaa ehkä huvittanee tutustua neuvostovallassa 1921 alkaen käytettyyn
opetusohjelmaan I-asteen kouluissa. Se on seuraavanlainen:

    Oppiaineet                      Osastot   Tuntia
                              I II III IV  V viikossa

    Maa- ja luonnontieteet...     3   5  7  8   23
    Matematiikka.............     5   5  6  5   21
    Yhteiskuntatieto.........         3  3  4   10
    Äidinkieli...............     8   7  6  6   27
    Esteettinen kasvatus.....     5   5  5  5   20
    Fyysillinen kasvatus.....     2   2  2  2    8
    Käsityöt.................         2  2  2    8
    Viikkotuntien luku....... 18 23  29 31 32  115

Ensi osastolla on oppiaineiden valinta vapaa ja opettajan valinnasta
riippuva. Ensiasteen kouluun kuuluvat kaikki 8—12 ikäiset lapset.

Kouluruokintaan kiinnitetään suuri huomio neuvostotasavallassa. Jo
syyslukukaudesta alkaen 1920 on säännöllinen jokapäiväinen lämpimän
aamiaisen tarjoilu kaikissa kouluissa sekä maaseuduilla että
kaupungeissa käytännössä. Koulukeittiöille luovutetaan parhaimpia
elintarpeita, vehnäjauhoja, sokeria, ryynejä, lihaa, jopa toisinaan
voita ja hedelmiä. Kaikesta päättäen tulee kouluruokinta olemaan
elimellinen ja eroittamaton osa tulevaisuuden kansanopetussysteemissä,
vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään katsomatta. Saadut, vaikka
lyhytaikaiset kokemukset neuvostovallan kouluista tukevat ehdottomasti
semmoista käsitystä. Ensinnäkin se poistaa kaikki varattomuuden
asettamat koulunkäyntiesteet, etenkin kun ruokintakysymykseen
yhdistetään vaate- ja jalkine-avustus. Terveydelliseltä kannalta se
on myöskin ylen tärkeä. Lämpimän ruuan tarjoilu koulukeittiössä,
etenkin talvikaudella, on korvaamattoman suureksi hyödyksi lasten
hyvinvoinnille.

Silmiinpistävintä Inkerin aikaisemmissa kouluoloissa on niiden
vaatimaton ja perin alhainen valistustaso. Inkeriläisen kansakoulun
läpikäynyt oppilas tietää yleensä vähemmän kuin suomalaisen koulun
ensiosastolainen. Lukee sangen virheellisesti ja väärin äidinkieltään
tai ei taida sitä laisinkaan ja yleissivistykselliset tiedot ovat perin
pienet. Syynä ovat ensikädessä opettajiston alhainen valistustaso ja
vielä useammilla kykenemättömyys tehtäväänsä suorittamaan.

Sangen tiheästä kouluverkostaan huolimatta — koulurakennus näet
komeilee lähes jokaisessa inkeriläisessä kylässä — on kansanvalistus
uskomattoman alhaisella kannalla. Tsaarivallan ies on silläkin alalla
painanut sangen raskaasti ja sen mainingit tuntuvat vielä niin
voimakkailta. Opettajistokin siis on aikansa ja kansansa lapsia,
etuluuloissa kasvaneita, joita ei pappishenkinen seminaarikaan ole
voinut pois karistaa. Etenkin sukupuolieroavaisuuksien tasoittaminen
jo edes nousevassa nuorisossa vaatisi voimakasta ja sitkeätä työtä
opettajiston puolelta, mutta nähdäkseni olisi opettajistossa,
etenkin sen naispuolisessa, semmoinen tasoitus- ja kasvatustyö ensin
loppuunsuoritettava.

Naissukupuolen halveksittu asema kodissa ei ole vaikuttamatta
nousevaan nuorisoon. Sukupuoliraja meidänkin koulussamme uhkasi
muodostua vallan ylipääsemättömäksi, vaikka me vaimoni kanssa olimme
ryhtyneet oppositsiooniin näitä ikivanhoja käsityksiä vastaan.
Annoimme tyttöoppilaille etuoikeuksia missä semmoinen vaan kävi
laatuun. Ruuanjakelussa esim. oli tytöillä oikeus saada ensiksi.
Mutta kuinka kävikään lopulta. Eräänä kauniina päivänä tuli vaimoni
ruuanjakelusta ja ilmoitti poikain ryhtyneen syömälakkoon viimeistä
sorkkaa myöten, vaatimuksella saada ruokaa ensiksi. Lakko tietenkään
ei tuonut toivottuja tuloksia, vaikka se huomattiin usein. Nämä kuin
muutkin sensuuntaiset yritykset vanhojen tapojen säilyttämiseksi saivat
voimakasta tukea ja kannatusta lasten vanhempain puolelta.

Laaja perkaamaton työmaa on kansanvalistuksen harrastajilla vielä
Inkerin heimokansan keskuudessa suoritettavana.




ASUMUSOLOISTA POHJOIS-INKERISSÄ.


Ei tarvitse ihmetellä sitä seikkaa, miksi inkeriläisillä on
pääasiallisesti samanlainen rakennusjärjestelmä kuin koko keski-
ja pohjois-venäläisellä väestöllä, sillä ovathan he kumpaisetkin
kansat olleet pakoitetut olemaan ja elämään samojen taloudellisten ja
poliittisten kaavojen sisällä. Mutta toiseltapuolen kyllä kansallisiin
erikoisuuksiin kuuluu ei ainoastaan kansalliset puvut, tavat, kieli,
mutta ehdottomasti ja ennen kaikkea kansalliset rakennustyypit.
Vaikkakin käytännölliset seikat: Maantieteellinen asema, ilmasto y.m.
ehdottomasti määräävät asumusjärjestelmän, niin näyttäikse siinä aina
kansalliset erikoispiirteensä siinä määrässä ja niin kauvan kuin tapa-
ja kielelliset eroavaisuudet säilyvät.

Inkeriläisten ja venäläisten rakennustavan yhtäläisyys on siinä, että
kumpaisessakin sisältyy karjatalous ihmisasutuksen kanssa saman katon
alle, muodostaen kokonaisuuden, mikä on tai voidaan tyyten eristää
kaikilta ulkopuolisilta vaikutuksilta. Seuraavat piirrokset näyttävät
_Vävylän _talon rakennusjärjestelmän Toksovan Kujalan kylässä:

Vertailun vuoksi esitän tässä myöskin venäläisen talous- ja
asuinrakennuksen julkisivu- ja läpileikkauspiirustuksen Malisnoin
kylästä Kostroman lääniä.

Kaikki seikat viittaavat siihen, että nyt inkeriläisillä käytännössä
oleva rakennusjärjestelmä juurtaa alkuunsa keski-pohjois-venäläisestä
rakennustyypistä, ollen inkeriläinen siitä kehittynyt uudempi
muodostus, kehittyneempien talousolojen, laajentuneen karjatalouden
y.m. aiheuttama.

_Saman katon alla olevat rakennukset, julkisivupiirros._

Ei ole epäilemistäkään etteikö suomalaisheimoille tule kunnia tämän
rakennusjärjestelmän alkuisin keksimisestä ja kehittämisestä,
rakennusjärjestelmän, jota nyt koko pohjois- ja keski-Venäjän laaja
venäläisväestö käyttää. Semmoisen keksiminen ja kehittäminen on ollut
välttämätöntä suojaksi petoeläimiä ja kylmiä pohjoisia seutuja vastaan,
joihin suomalaisheimot lopulta tulivat työnnetyksi.

Tämä n.s. venäläinen rakennustyyppi on taas välittömästi kehittynyt
semmoisesta kota-asumuksesta, missä sekä ihmiset että kotieläimet
ovat välittömästi asuneet yhdessä, mikä vieläkin on käytännössä
kehittymättömien, kylmillä seuduilla asuvien heimojen kesken.

Miten monipuolinen ja kehittynyt onkaan jo inkeriläinen
rakennusjärjestelmä venäläiseen verrattuna: tallit, navetat,
pesutuvat, kellarit y.m., kaikki eri rakennuksia, vaikka tietenkin
yhteiseksi kartanoryhmäksi yhdistettynä. Yksi kehitysaskel vielä ja
inkeriläinenkin rakennustyyppi on vaihtunut länsi-suomalaiseen vapaine
rakennusryhmineen. Yhden semmoisen poikkeuksen tapasinkin Suomen rajan
lähiseutuja lukuunottamatta. — Asuinrakennus — sekin uusiaikainen
suomalainen — erikseen ja karjahuoneet siitä jonkun matkan päässä,
aivan kuin nykyaikaisessa etelä-suomalaisessa talossa.

_Saunalla_ ja _aitalla_ ei kumpaisellakaan ole sanottavaa merkitystä
venäläisessä taloudessa, sillä keski-venäläinen kylpee tuvan uunissa
ja viljansa sekä muut tavaransa hän taas säilyttää rehusarajassa
(katso venäläisen talon halkileikkausta). Mutta inkeriläisille sitä
vastoin kumpaisellakin rakennuksella on vallan määräävä merkitys.
Saunaa rakastaa hän vielä suuremmassa määrässä kuin etelä-suomalainen,
nauttien sen rakasta löylyä poikkeuksetta kaksi kertaa viikossa
lauvantaisin ja keskiviikkoisin. Minä en osaa kuvitella mitenkä hän
tulisi toimeen ilman saunaa, niin veriin mennyt se hänelle on.

_Aittaan_ sisältyy inkeriläisellä kaikki se mitä me suomalaiset
ymmärrämme sanalla _koti._ Inkeriläiset tuvat ovat yhteisasumuksia,
missä useinkin sangen suurilukuinen perhekunta, monasti neljää
miespolvea ja useampia perheitä asustavat. Tämmöinen yhteisasumus on
inkeriläistenkin mielestä semmoinen välttämätön paha jota on siedettävä
niin kauvan kuin pakkanen kepillään nurkkia paukuttelee. Mutta kun
huhtikuun loppupuolelle kääntyy, silloin inkeriläinen nuorikko-nainen
ja vanhempikin perheenemäntä kukin oman aittansa siivoo, pesee ja
tuulettaa. Siirtelee sinne nimikko-kappaleitaan yhteisestä pesästä:
sängyn, pöydän, parin tuolia, piironkinsa, peilinsä ja kaikki rakkaat
muisto- ja tarvetavaransa ja silloin on kesäinen perhekoti valmis,
missä hän avioliittotoverinsa kanssa viettää kaikki vapaahetkensä,
vieläpä ruokalomallakin sinne viehättyy levähtämään. Siellä vietetään
suvinen sunnuntaikin, sillä luontoa ei hän kaipaa, hän saa sitä pitkinä
työpäivinään liiaksikin ja siksi hän vapaa-aikoinaan pakeneekin
vilpoiseen aittaansa, todellisen kotinsa helmaan, mihin ei päivä pääse
eikä kuuhut kuumota.

Inkeriläiset aitat ovat ylipäänsä pieniä ja yksikerroksisia,
keskimäärin vain noin 3 m kunnekin päin. Niitä ei käy vertaaminen
eteläsuomalaisiin kaksikerroksisiin aittarakennuksiin.

Asuinrakennus, miten suuri se kulloinkin suunnitellaankin, tehdään
aina neljällä seinällä, siis ilman väliseiniä. Se on vaan yhteinen
suuri pirtti, sitä suurempi miten suuri siinä asuva perhekunta on.
Joskus jaetetaan se lautaväliseinällä kahteen osastoon. Kaksi tämmöistä
laajaa tupaa ja niiden välissä oleva läpikuljettava eteinen muodostavat
tyypillisen inkeriläisen talonpoikaistalon.

Rakennusten leikkauksilla koristeleminen, kuten venäläisillä,
on inkeriläisilläkin vielä käytännössä, tosin vain vanhoissa
rakennuksissa, mutta sitä monipuolisimpana niissä. Nykyaikaisissa
rakennuksissa sitävastoin alkaa Inkerissäkin yksinkertaiset koruttomat
muodot päästä oikeuksiinsa.




SURMAN MAILTA.


Jouduin vuoden 1919 lopulla matkustamaan Venäjän n.s. pohjoisella
radalla. Sattumalta tapasin Venäjän puna-armeijassa toimineen
suomalaisen pojan. Kun meillä oli vuorokautinen keskeymätön matka,
lyhensimme sitä pakisemalla kokemuksiamme. Hän kertoi toimistaan
osastonpäällikkönä Siperiassa ja seikkailuistaan siellä kuluneen vuoden
aikana.

"On se ollut hulinaa eri tavalla se kulunut vuosi", sanoi hän
rentoon, poikamaiseen tapaan. "Ensin tappelin Koltshakia vastaan,
sitten talonpoikais- ja teserttikapinoita kukistelemassa. Sillä välin
sairastuin pilkkulavantautiin, olin kirgiisien vankina ja muuta
semmoista vaihteeksi...

"Olin joukko-osastoni kanssa matkalla Omskiin etelästä. Surma raivosi
niillä mailla pahimmoisin. Jokaisella isommalla asemalla oli joku
yleinen rakennus muodostettu sairaalaksi, lavantautisairaalaksi, mitkä
olivat ääriään myöten täynnä sairaita, toisia tuotiin jokapäivä lisää
sekä ohikulkevista junista että paikkakunnalta ja entisiä raatoja ei
kukaan korjannut pois.

"Matkaa tehtiin sangen hitaasti. Joukko-osastoni majaili toisilla
paikkakunnilla jopa kuukaudenkin, kuljeksien ympäristöllä asettelemassa
kapinoita junamme seistessä asemalla. Eräänä aamuna ilmoitettiin
jossakin vaunussa, majailimme nim. junassa, olevan viisi sairastunutta
ja toisessa kolme, nähtävästi lavantautia. Sitä olin pelännytkin,
sillä paikkakunnalla oli tauti raivonnut jo pitkät ajat. Mikä pahinta,
oli parhain toverini Janne, Viipurin puolesta kotoisin ja pari muuta
suomalaista poikaa sairastuneet myöskin. Komensin pojat kantamaan
sairaat lähellä olevaan sairaalaan. Ei kukaan tartunnan pelossa
totellut käskyäni. Otin itse sairaan hartioilleni ja menin. Avasin
sairaalan oven, mutta jäin tyrmistyneenä tuokioksi tuijottamaan
edessäni olevaa näkyä. Olin kyllä viimeaikoina nähnyt yhtä ja toista
tavallisuudesta poikkeavaa, tottunut semmoisiin näkemyksiin, mutta
tämmöistä en edes osannut kuvitellakaan. Isonlainen 'ruuma', näköjään
ollut toisen luokan odotushuone, oli muodostettu sairaalaksi tai
oikeammin se oli nyt ruumishuone, eikä edes sekään, vaan kalman
luola, joka oli lähes puolillaan mätänevää, kuolettavasti löyhkäävää
ihmismassaa. Avatessani syöksyi ovesta, sanoisinko vihertävä paksu
löyhkä, joka jäykistytti siihen paikkaan kuin huumaava myrkky...

"Alimmainen kerros oli jo hajaantumistilassaan olevaa mätänevää massaa,
missä miljoonat madot olivat päässeet odotettuihin oikeuksiinsa; sitten
oli useimmassa kerroksessa päällekkäin sikin sokin myöhemmin kuolleita,
vääntynein kasvoin ja nurinkääntynein silmin. Usealta oli muodottomaksi
sinerväksi möhkäleeksi turvonnut kieli työntynyt suusta ulos ja näytti
siltä kuin olisi hän valkein hammasrivein pidellyt lihamöhkälettä.
Eräs oli kuolinkamppailussaan iskenyt hampaansa toverinsa kurkkuun —
janon pakoittamana nähtävästi — ja kiertänyt kätensä ja jalkansa hänen
ympärilleen kuin vampyyri... ja sitten, sitten oli päällimmäisenä
kerroksena vielä eläviä ihmisiä, viime päivinä sinne tuotuja, joista
jotkut hiljaa vaikeroivat, toiset taas makasivat kamalasti tuijottavin
silmin edes päätäkään kääntämättä.

"Ainoastaan hetken epäröin mitä oli tehtävä, sitten tein päätökseni:
Minkä kuolema on merkinnyt sen se saakoon, olinhan siihen tottunut
jo rintamalla. Tänään tämä, huomenna jo ehkä minut kannetaan samaan
ruumiskasaan, kalman luolaan, mistä lääkärit ja henkilökunta olivat jo
ammoin paenneet, jos niitä siellä koskaan oli ollutkaan. On tapauksia
elämässä jolloinka ei tule enään kysymykseen mikään _sääli,_ ei voi
eikä saa tulla... Otin sairaan uudelleen selkääni, kuin olin sen
laskenut oven edustalle, ja astuin ruumisröykkiön päälle. Elävät naamat
litisivät ja vääntyivät raudotettujen kenkieni alla, kuului parahduksia
ja uikutusta...

"'Toveri, toveri! älä jätä tänne... vie pois', vaikeroi sairaani —
viskasin hänet ruumiskasaan... Minkä minä sille voin, että näin
piti tehdä, mutta niin kumminkin piti tehdä, siitä olin varma. Yhtä
tunteeton olin niille heikoille pyynnöille: 'Toveri... vettä...
apua...!' mitä ympärilläni kuulin ja riensin hakemaan toisia sairaita.

"Mutta mihin kätkeä sairastuneet suomalaiset. Kalman luolaan en
niitä vie ja vaunussa en niitä uskaltanut pitää, sillä paikkakunnan
sotilasjärjestöjen taholta oli semmoinen ampumisen uhalla kielletty ja
tarkastuksia toimitettiin myötäänsä. Sairaalaan muka piti viedä sairaat!

"Jannen suhteen en hetkeäkään epäröinyt. Hyvä tuttava maailmanrantaa
kiertäessä on kallisarvoinen kuin itse elämä ja Janne oli semmoinen.
Rintamilla ja muissa seikkailuissa oli monen monet kerrat oman
henkensä kaupalla elämäni pelastanut. Päätin hänet kätkeä vaunuuni ja
hoitaa parhaani mukaan, tuli mitä tuli. Mutta ne toiset sairastuneet
suomalaiset... Heimotunne, veriheimolaisuus veti... suomalaisiahan ne,
kuin veljiä ikään... rinnan tapeltu ja näytetty oikeata suomalaista
sisua...

"Asukaa vaikka vaunussakin, mutta koettakaa kaiken nimeen välttää
tarkastusta, sillä minun pääni ei ole silloin lujassa..., sanoin niille.

"Kun Janne alkoi toipumaan päin, sairastuin minä, mutta kun ihmisellä
on kova usko elämään ja se on nuori, niin ei tautikaan sitä voita.
Minulla oli vaistomainen tunne että piti syödä, syödä niin paljon kuin
maha veti ja se minut nähtävästi pelasti. Muistan Jannen sanoneen
huonommillani ollessani, kun hetkeksi heräsin horrostilasta: Lihaa,
lihaa! ja kuin sitä sain olin raadellut sitä kuin nälkäinen koira
ikenet irvissä.

"Sitten tuli lähtö ja junan tarkastus. Olin sangen heikko, mutta kun
kuulin sanan: tarkastus, muistui kalman ruumiskasa mieleeni. Kimposin
ylös ja sitten ulos. Piileksin siellä kunnes juna lähti, sitten
puhvelin päälle, jossa sain 'raitista tuulta' enemmän kuin halutti.
Seuraavalla asemalla pääsin vaunuuni, kun tarkastus oli ohi.

"Kuten jo sanoin toivuin siitä verrattain pian, mutta joukko-osastoni
supistui kahdellakolmatta osalla ja suomalaisiakin meni viisikolmatta
mäkeen.

"Oltuani edelläkerrotun jälkeen jonkun aikaa Omskissa, sain määräyksen
osastoineni siirtyä kirgiisiaroille Altain vuoriston lähelle, sillä
siellä vastakumous nosti päätään...

"Majailimme eräässä arokylässä. Sikäli kuin olin hankkinut tietoja,
piti tämä olla verrattain rauhallinen etappipaikka, josta sopii pitää
silmällä sissiileviä kapinallisia talonpoikia. Mutta kuinkas kävikään.
Eräänä yönä ilmoitti tiedusteluamme että olimme saarretut ja aijottiin
käydä juuri kimppuumme. Aseisiin pojat! huudahdin ja painauduin
ulos. Ryssät aikoivat olla tottelematta. 'Tekö p—keleet taaskin
tappeluttaisitte meillä suomalaisilla itsellenne voiton', sanoin. Ulos
ja ketjuun joka mies taikka nagaanista lähtee ensiksi teille...

"Tappelu oli kuuma, mutta lyhyt. Ryssät heittivät heti aseensa ja
antautuivat. Ylivoima se olikin, ehkä noin viisitoistakertainen. Näin
ettei ollut muuta tehtävää kuin yrittää murtautua ulos, mutta siinä
hupenivat suomalaisetkin ja kun olimme juuri pääsemäisillämme, saarti
meidät uusi joukko-osasto. Niinkauan ammuin kuin patruunat loppuivat,
sitten olin kiinni. Aamun laume kajasteli kuun valaiseman rannattoman
suola-aron itäisellä taivaanrannalla. Vangit olivat koottuna joka
puolelta sankoilla miesjoukoilla ympäröidyn piirin sisään. Venäläistä
kansallisuutta olevat komennettiin astumaan oikealle puolelle ja
muukalaiset vasemmalle: 'Ei mennä vasemmalle', kuiskasin vieressäni
olevan Jannen korvaan, 'niillä on piru mielessä'. Kun jako oli
tapahtunut alkoi aseettomien muukalaisten teurastus alkuperäisellä ja
villillä tavalla tietenkin. Ensin silvottiin jäseniä, sitten vähin erin
kiduttamalla tapettiin. Suomalaisia ei siinä monia ollut, ne olivat
kaatuneet suurimmaksi osaksi.

"Mutta eikös nuo musta-sieluiset ryssät, kai oman nahkansa
säilyttämiseksi, antaneet minua ilmi sekä päälliköksi että
suomalaiseksi ja Jannea myöskin. Kurjat saatanat, sanoin niille,
mutta mitä se enään auttoi. Käteni sidottiin hihnalla mikä solmittiin
ratsumiehen satulaan, sitten jalkineet pois jalasta ja sitten
juoksemaan ratsastavan kirgiisin rinnalla pitkin teräväpintaista
suola-aroa. Suoritin sen kokeen loistavasti, sillä olen juoksija,
toisin sanoen täydyin sitä olla, sillä oli se kumminkin parempi
juosta kuin laahata maassa. Jalkani oli verillä kyllä, mutta kipua en
vähääkän tuntenut, enkä masennusta, pelkoa puhumattakaan... Yksi elämä
menetettävänä... ennemmin tai myöhemmin, sama se... Muulloinkin olen
tämmöisessä 'ahtaassa' paikassa tuntenut saman poikamaisen, sanoisinko
ylimielisen tunteen. Koko elämä tuntuu niinkuin se olisi jotakin
pahanpäiväistä ilveilyä.

"Loppuyöksi työnnettiin minut Jannen kanssa eräänlaiseen vankilaan, se
oli jonkunlainen viljaelevaattori, sillä se oli puolillaan — vehnää,
johon jalat vajosivat kuin löysään hiekkaan. Pakeneminen kyllä näytti
mahdottomalta, mutta kätkeytymistä sieti ajatella. Vehnän sisään
ei päässyt omin neuvoin, vaikka miten olisi yrittänyt, sen tulin
nyt kokeneeksi, mutta orsilla oli joukko raavaan vuotia kuivumassa.
"Kätkeydymme niihin", sanoin Jannelle toivorikkaana ja se onnistuikin
mielestämme niin hyvin, että voimme levollisina odottaa aamun
valkenemista.

"Nukahdettuamme pari tuntia, lopen väsyneitä kuin olimme, olivat punaset
vallanneet kylän ja kapinalliset vetäytyneet arolle."

       *       *       *       *       *

Uudelleen tavattuani alussamainitun suomalaisen pojan, vuosikauden
myöhempään, kertoi hän lisää kokemuksiaan:

"Harhailin Siperiaa ristiin rastiin kevääseen 1920 asti, kunnes
Koltshak oli karkoitettu Baikalin tuolle puolelle. Mutta sen
perääntymistie, kuten yleensäkin rintamaseudut, joutuivat kaameiden
näytelmäin todistajiksi, mitkä vasta tulevaisuus voi tasoittaa ja
unehduttaa. Se prosessi mitä Venäjän vallankumous on käynyt, nyt käy
ja vasta tulee käymään, on voimakkaampi samassa suhteessa kuin se on
jälessä yleismaailmallisesta henkisestä ja teollisesta kulttuurista.
Venäjän kansa on oppinut kärsimään ja unohtamaan. Siitä syystä ja
asiain valitettavan laadun vuoksi tulee monen monet kärsimysnäytelmät
häipymään unhoon hipaisemattakaan historian lehtiä. Esimerkin vuoksi
kerron eräitä semmoisia jatkoksi edelläkertomilleni kokemuksille:

"Kun Koltshak oli pakoitettu perääntymään 'pääkaupungistaan' ja
samalla hallintokaupungistaan Omskista rientomarssissa itään päin,
seurasi hänen kintereillään 'bolsheviikkikauhun' ajamina suunnattomat
pakolaislaumat. Koltshakin, perääntyessä oli paikallisen väestön
vallannut semmoinen pakokauhu, että pakolaisjunat, joita tuli
myötään ja jotka polttoaineiden ja veden puutteessa pysähtyivät ja
ruhkaantuivat Siperian radan toisille raiteille, muodostaen lopuksi
toista sataa virstaa pitkän vaunu- ja veturijonon Omskista länteen
päin. Vaunut olivat tulvillaan pakolaisia, joita oli kerääntynyt
ja Koltshakin 'vanavedessä' kulkeutunut hänen pitkällä noin 3,000
virstaisella perääntymistiellään Wjatkan rajoilta asti. Kun tämmöinen
pakolaistulva ruhkaantui paikalleen keskellä Siperian ankarata talvea,
niittivät nälkä ja pakkanen runsasta satoa. Siten pysähtyneistä
junista ei kukaan välittänyt, jokainen huolehti vaan omasta itsestään.
Vasta bolshevikkien rintamain saavuttua alettiin niitä tarkastella
ja tavattiin useimmista vaunuista joukottain kuoliaaksi nääntyneitä,
paleltuneita ja tönkiksi jäätyneitä ihmisruumiita. Täten menetettyjen
ihmishenkien lukumäärä oli laskettava tuhansissa.

"Samana aikana valtasi bolsheviikkipelko ja pakokauhu myöskin Koltshakin
hallintokaupungin. Omskin esikaupungissa Irtisch-joen toisella
puolella sijaitsevasta suuresta sairaalasta, mikä oli muodostettu
sotilassairaalaksi, olivat paenneet koko henkilökunta: lääkärit ja
sairaanhoitajat niin tyyten, että avuttomat sairaat, jotka eivät
kynnelle kyenneet muutamassa päivässä paleltuivat kuoliaaksi.
Bolshevikkien saavuttua ja jouduttua sairaalalle, korjattiin sieltä
1,500 paleltunutta ihmisruumista, joista ainoastaan pieni osa oli vielä
hieman hengissä, mutta kuolivat heti lämpimään siirrettyä, kaikki muut
olivat tönkäksi jäätyneitä.

"Pieni Taaran kaupunki Omskista itäänpohjoiseen päin sai myöskin olla
järkyttävän murhenäytelmän todistajana ennen Koltshakin rintaman
sieltä poissiirryttyä. Joukko kaupungissa majailevia Tsekko-slovakkeja
olivat bolshevikkien nopeasta tulosta rohkaistuneina salaliittoutuneet
paikallisten asukasten kanssa kukistamaan koltshakilaiset kaupungissa.
Kaikessa hiljaisuudessa valtasivat he asearsenaalin ja anastivat sieltä
kiväärejä ja patruuneja. Kiväärit olivat japanilaismallisia, mutta
onnettomuudekseen olivat he pimeässä suurella kiiruulla kahmimansa
patruunat saaneet kaikki toiseen kiväärilajiin kuuluvia. Niillä ei
siis voinut ampua. Koltshakilaiset saatuaan tiedon anastuksesta ja
siinä tapahtuneesta erehdyksestä, vetivät kaukaa kaupungin ympäristöltä
umpinaisen saartoketjun salaliittolaisten ympärille, mikä loppujen
lopuksi tiukennettiin kaupungin torille ja siinä kaikki suoraa sanoen
'aseettomat' salaliittolaiset teurastettiin viimeistä miestä myöten."




VASTAKOHTIEN MAA.


Puhuttaessa Venäjästä johtuu heti mieleen maa, missä tapaa sangen
lukuisia erilaisuuksia muihin maihin verraten ja missä vastakohdat
sekä maa- ja kansantieteellisellä että poliittisella alalla kohtaavat
toisensa.

Ensinnäkin on Venäjä suuruudessaan vertaistaan hakeva yhtenäinen,
vaikka kahteen maanosaan kuuluva tasanko, mitä voidaan kulkea 90
pituusastetta, s.o. noin 10,000 km, tapaamatta kiveä kiven päällä ja
millä matkalla, kulkien junalla länteenpäin, voidaan saavuttaa 25
tuntinen vuorokausi tai vastakkaiseen suuntaan kulkien 23 tuntinen.
Jo yksin sen Euroopan puoleinen osa on yhtä laaja pinta-alaltaan kuin
meihin kääntynyt kuunpuolikas. Venäjän suurin kuvernementti Arkangel
peittää saman pinta-alan kuin Saksa, Hollanti ja Italia yhteensä ja
pienin Venäjän kuvernementeistä — Moskova — on yhtä suuri kuin Hollanti.

Venäjä on tyypillinen mannermaa, mutta kumminkin sen jokien
yhteenlaskettu pituus on yli 76,000 km ja jos ne liitettäisiin
perätysten, saataisiin joki, joka ulottuisi kaksi kertaa maapallon
ympäri. Siitä määrästä on purjehdittavaa vesitietä enemmän kuin
puolet ja yksin Volgan, Euroopan pisimmän joen vesialassa on 12,000
km purjehduskelpoista vesireittiä, minkä rannoilla on 39 suurempaa
kaupunkia, sekä yli 1,000 kylää. Nevanjoki on muodostunut verrattain
niin myöhään kuin 4,000 vuotta takaperin, jotavastoin Volga periytyy
nähtävästi tertiäärikauden loppupuolelta, ollen sillä ikää yhtäpaljon
miljooneja vuosia kuin Nevalla on tuhansia.

Maan pohjoisissa seuduissa kestää talvi 8 kuukautta, mutta eteläisillä
aroilla ainoastaan 3 kuukautta. Asovan meren rannalla on huomattu 41° C
pakkasta, siis elohopea jäätynyt, mutta lähes 2,000 km _pohjoisempana_
Pietarissa elohopea ei ole jäätynyt. Maan rajojen sisällä on mitattu
130° C lämpömäärän vaihtelu, nim. 70° pakkasta ja 40° lämmintä varjossa.

Normaalisina aikoina Venäjä on puinut 2/3 kaikesta eurooppalaisesta
viljasta, niin jopa yli 41 % maailman koko vehnäsadosta, mutta
kumminkin uhkasi v. 1921 vähintäin 25 milj. ihmistä nälkäkuolema.
Riittämättömän ravinnon s.o. ali-ravitsemistilan aiheuttamista
seurauksista on Venäjällä viimeisen neljän vuoden aikana kuollut
vuodessa 4 pros. väestöstä, nousten prosenttimäärä kulutuskeskuksissa
25 %. Maassa asuu heimoja, jotka elävät vielä osittain kivikaudessa,
kuin sitävastoin teollisuus ja kulttuuri toisissa seuduissa ovat
kohonneet huippuunsa. Olen tavannut keski-venäläisessä kylässä
uusiaikaisimpia niitto- ja leikkuukoneita, mutta samalla myöskin kauvas
menneisyyteen kuuluvan _huhmarin_ ja puiset käsimyllynkivet lähes
jokaisessa talossa syömäviljan rouhimista varten.

Kun historian ensimmäinen sarastus valaisee Venäjän laajoja tasankoja,
tapaamme siellä heimokuntaperusteelle jakautuneen asujaimiston,
mitkä keskenään riitelivät eduista, vallasta ja maa-alueista,
kunnes keski-aasialaiset mongoolit, jotka tosiaankin osasivat
olla yksimielisiä, laskivat heidät valtansa alle, verottivat ja
orjuuttivat mielin määrin. Vielä viimeaikoihin asti vallinnut omituinen
"mir"-järjestelmä, kyläkuntahallinto, on välittöminä peruina säilynyt
heimokunta-ajoilta ja samalla kun se on todistus kokonaisen kansan
takapajuisuudesta, on se myöskin sen heikkous, jopa siihen määrään,
että samainen kansakunta aikoinaan on ollut pakoitettu muista maista
pyytämään itselleen _hallitsijaa_ ja yhteiskunnallisien olojensa
järjestäjää. Yhä uudelleen näyttää onneton Venäjä ajautuvan samaan
pulmaan. Sangen lähellä on nykyään tilanne jolloinka se on vieläkin
kerran huudettava ulos maailmaan: Tulkaa hallitsemaan meitä ja
järjestämään sekasortoiset yhteiskunnalliset olomme! Historia uusiutuu.

On ollut onneton ja perinjuurin väärä ajatus luoda Venäjästä
suurvalta. Jo kansallisluonteensa perusteella se siihen ei sovi, eikä
tule kaikesta huolimatta suurvaltana pysymään. Semmoiseen vaaditaan
aimo annos kansallista itsenäisyyttä ja sitä ei tapaa Venäjän
kansallisluonteessa.

Venäjän kansa on koko historiansa aikana osoittautunut lapseksi,
suureksi lapseksi, joka tarvitsee vanhimpansa ohjausta ja ruoskaa.
Toiset pitävät Venäjän hallitsijaa Iivana julmaa pahimpana tyrannina
mitä milloinkaan on ollut olemassa ja kumminkin kaipasi kansansa häntä
kuoltuaan ja ylinnä itkivät ja valittivat ne, joiden omaiset hän oli
kiduttanut ja teloittanut ja joiden elämänonnen hän oli tuhonut. Se,
jos mikään, on tyypillisin kansanluonteen kuva.

Nykyisen kommunistisen harhaman olisi mikä sivistyskansa tahansa
pudistanut hartioiltaan, tilanteen, mikä kuolemanvarjona on painanut
Venäjän onnetonta kansaa yli viiden vuoden ajan, mutta Venäjän kansa ei
sitä ole tehnyt. Se kärsii vaan niin suunnatonta ja sanoin kuvaamatonta
kurjuutta, minkä edessä historiakin vaikenee sanattomaksi. Oikein
tuntee syvää sääliä sitä kansaa kohtaan, pitäessään siitä sanoa: Se on
saanut juuri semmoisen järjestelmän kuin se _ansaitsee._ — Kummallista
kuin kokonainen kansa niin pitkän ajan alistuu olemaan valtiollisena
koekaniinina!

Ei kannata lähteä esittämään vastakohtia ja ristiriitoja siitä
järjestelmästä, sillä se on jo semmoisenaan suoranainen vastakohta
ja vahingollisin tilanne mitä historiallisen köyhälistöliikkeen, sen
kansainvälisen vapautumistaistelun tielle voi sattua.

Pari huvittavaa kysymystä voisimme lopuksi esittää: Miksi
kommunistisella Venäjällä vielä vv. 1920—1921 vallitsi työvoiman puute
vaikka siellä jokainen oli pakotettu työskentelemään, kun sitä vastoin
porvarillisissa maissa ainoastaan osa kansasta työskentelee tuotannossa
ja kumminkin syntyy liikatuotantoa ja työttömyyttä?

Miksi kommunistisella Venäjällä työläiset kärsivät nälkää,
vilua ja alastomuutta ja kuolivat joukottain mainittujen syiden
johdosta, vaikka jokainen työskenteli ainoastaan oman henkensä
ylläpitämiseksi, jotavastoin porvarillisissa maissa, missä työläiset
ovat pakoitetut elättämään ei ainoastaan itsensä ja perheensä, vaan
_kapitalistinsakin_, eivät kumminkaan tavallisissa oloissa ylipäänsä
kärsi nälkää ja vaatteettomuutta?






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HAJAMUISTELMIA PAKOLAISELÄMÄSTÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.