Tykkimiehen muistelmia Karjalan rintamalta

By Aarno Karimo

The Project Gutenberg eBook of Tykkimiehen muistelmia Karjalan rintamalta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Tykkimiehen muistelmia Karjalan rintamalta

Author: Aarno Karimo

Release date: July 12, 2025 [eBook #76488]

Language: Finnish

Original publication: Viipuri: Viipurin Suomalainen Kirjakauppa, 1919

Credits: Jari Koivisto


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TYKKIMIEHEN MUISTELMIA KARJALAN RINTAMALTA ***

language: Finnish




TYKKIMIEHEN MUISTELMIA KARJALAN RINTAMALTA

Kirj.

Aarno Karimo





Viipurissa,
Viipurin Suomalainen Kirjakauppa,
1919.




SISÄLTÖ:

Tekijältä
Tykki miehen opissa
Ensimäinen tykinlaukaus Karjalan rintamalla
Yö Vuoksella
Paajasen kiv’navetta
Sven Dufva
Oralla
Rietu
Rautu
Taistelun jälkeen
Viipurissa




TEKIJÄLTÄ


Tämä kirja ei sisällä mitään Karjalan rintaman sotaliikkeiden
historiaa. Matkan varrella jää mieleen yhtä ja toista, joka saattaa
tuntua vähäpätöiseltä, mutta jolla on oma viehätyksensä. Sodassa ei
tapahdu ainoastaan vakavia asioita, vaan on hymylläkin taattu sijansa,
varsinkin kun sotijat sattuvat olemaan vilkasluontoisia karjalaisia,
jotka eivät jurota kivääri kourassa, vaan pystyvät laskemaan
leikkipuheenkin aikanaan.

Omistan nämä muistelmat kelpo tovereilleni, tykkimiehille Oran ja
Raudun rintamaosilla, sittemmin Karjalan IV:ssä vuoristopatterissa.
Maakunnan eri kulmilta yhteen yhtyneinä täyttivät he tinkimättä ja
koskaan lannistumatta velvollisuutensa karjalaisina vapaaehtoisina niin
hyvinä kuin pahoinakin päivinä.

Viipurissa 1.10.1919.

_Aarno Karimo_.




TYKKIMIEHEN OPISSA


»Sortavalassa kuuluvat olevan paikattavina. Lukot ovat rikki. Ryssät
ehtivät pimittää niistä iskurit.»

Keskustelua käytiin Kavantsaaren asemasalissa ja puheenaiheena olivat
Vuoksenniskalla ryssiltä vallatut tykit.

»Tule pois konekivääreihin, niillä on mukava nalkutella», selitteli
Stubb-vainaja, konekiväärin innoittama mies.

»Jalkaväki se sentään on pääasia», murahti vahvaa parransänkeä
viljelevä berdaninomistaja ja ryhmän päämies.

»Onko sinulla liikoja kiväärejä?»

»Ei oo. Karjalan armeijassa on tapana, että jokainen lainaa itselleen
kiväärin ryssiltä.» —

Hyvältä kuulosti tuokin puhe. Mutta kun kerran ampuu, niin ampuu että
kuuluu ja tekee jälen myöskin. Päätin yrittää tykkiväkeen.

Painelin seuraavana aamuna Antrean päämajan kaikkein pyhimpään,
asemakonttorin peräkamariin. Selitin asiani, mutta kovallepa otti.
Tiukkasivat ensin selkoa siitä, mitä edellytyksiä miehellä oli
tykilläampujaksi Oliko erityisiä teknillisiä avuja tai saavutuksia? Ei
ollut.

Joku keksaisi, että olin toistaiseksi ainoa käytännölliseen
sanomalehtityöhön perehtynyt mies koko rintamalla. »Karjalan
Armeijakunnan Tiedonantoja» toimittamaan tarvitaan mies — pannaan
siihen. Toinen onneton muisti, että minussa oli vähän piirtäjänkin
vikaa ja sodassa tarvitaan karttoja.

»Saatte mennä».

Hädissäni muistin kerran maailmassa saaneeni eräältä hyvältä
tuttavaltani, venäläisessä tykkiväessä palvelleelta suomalaiselta
upseerilta hiukan opastusta tykilläammunnassa. Selitin tietäväni
kummasta päästä pommi työnnetään putkeen. Ei auttanut sekään. »Saatte
mennä.»

Istuin seuraavan päivän apujäsenenä sotaoikeudessa ja illalla lykkäsin
hengenruokaa »Tiedonantoihin».

Huomenissa raotin taas kaikkein pyhimmän ovea. Ryhtyivät jälleen
puhumaan kartoista ja hengenruoasta.

»Pyydän kertakaikkiaan herroille huomauttaa, etten ole kierrätellyt
Viipurista Antreaan tapellakseni kynällä. Pyydän komennusta
matkustaakseni jo tänään Sortavalaan.»

Tämä nyt ei ollut oikein sotamiehen puheeksi sopivaa, mutta se auttoi.
Jupisivat vähän, mutta tuokion kuluttua työnnettiin kouraani paperipala
ja siinä kirjoitus:

 Tykkimies K. komennetaan viikoksi Sortavalan tykistökursseille ja
 samalla noutamaan sieltä kaksi tykkiä, josta tämä hänellä matkalippuna
 ja todistuksena olkoon.

 Antreassa, helmik. 4 p:nä 1918.

                                     Luutnantti Lindström.

 (Antrean aseman leima.)

 Kehvola.

Siis junaan ja Sortavalaan.

Olipa muuttunut Antrean asema, jossa ennen pyhät aret lorvehti
tusinoittain veteläryhtisiä, otsatukkaisia, altakulmainsa mulkoilevia
jätkiä, kädet housuntaskuissa, toisessa suupielessä savukkeenpätkä
ja toinen täynnä »perrkeleen porrrvareita». Ei näkynyt enää näitä
»totellisia temokraatteja». Toiset olivat jo ajoissa lipittäneet
punakaartiin, toiset istuivat tiiliskiviä lukemassa. Loput olivat
yhtäkkiä muuttuneet lumivalkoisiksi, kieltäneet opin ja profeetat. Kun
venäjänsaarelaisten 300-miehinen karjalaisjoukko tammikuun 22:na lähti
Antreasta jatkamaan matkaansa Viipuriin pannakseen siellä kovan kovaa
vastaan ja alkaakseen sodan, kuului vielä ivallisisia uhkauksia. Nyt
olivat uhkaukset vaienneet ja visusti varottiin lausumasta pienintäkään
poikkipuolista sanaa.

Asemalla tuli ja meni valkomekkoisia miehiä. Jollakin onnellisella
heilahteli olallaan venäläinen tai japanilainen makasiinikivääri,
useimmilla oli berdani, mutta eipä ollut mikään harvinainen näky
kaksipiippuinen, hirvikuulilla panostettu haulikko tai isiltä peritty
suustaruokittavakaan.

Tammikuun 27:na valtasi luutnantti (nyk. kapteeni) Astola joukkoineen
Vuoksenniskalla kaartinmatruusien vartioiman asevaraston, jota
Lappeenrannan punikitkin himoitsivat ja aikoivat jo seuraavana päivänä
käväistä noutamassa. Saaliin joukossa oli kuusi tykkiä sekä 5,000
ammusta (granaatteja ja shrapnelleja), kahdeksan Colt-konekivääriä, 150
kivääriä, 70,000 patruunaa sekä lisäksi muuta hyvyyttä. Nämä aseet ne
pelastivat Karjalan rintaman, ilman näitä välineitä olisi koko Karjala
ollut auttamattomasti hukassa. Ja ehkäpä olisi samalla vapaussotakin
saanut kokonaan toisen käänteen.

       *       *       *       *       *

»Missähän täällä pidetään tykistökursseja?»

Esitin kysymyksen Sortavalan seurahuoneella eräälle uudenuutukaisessa
sarkavormussa komeilevalle herrasmiehelle, jonka vyöllä roikkui mahtava
Colt-pistooli, naama oli ylen tärkeissä rypyissä ja jonka ovicerberos
tiesi kuuluvan johonkin Sortavalan kymmenestä esikunnasta.

»Minulle eivät kuulu ne asiat.»

No kun eivät kuulu, niin eivät. Pistäysin huoneeseen, jossa istui
samanlaisia pistoolivöisiä vormuniekkoja enemmän kuin tarvittaisiin
parin armeijakunnan esikuntiin yhteensä. Kysäsin asiaani
turpeanaamaiselta pöpöltä, jonka vatsalla kakkelehti valtainen mauser.
Korkea herra syynäsi ulkoasuani kiireestä kantapäähän ja havaitsi
kai kuluneen kesäpukuni ja rikkonaiset lapikkaani kaiken arvostelun
alapuolella oleviksi, koskapa murahti yli olkansa: »Kyllä täällä
pidetään huoli siitä ilman teitäkin, että tykkeihin tulee miehistö.
Onko teillä sivistystä?»

Täytyy tunnustaa, että hieman ällistyin.

»Onhan tuo tähän saakka häthätää riittänyt. Miten sitten riittänee
täällä Sortavalassa.» —

»Menkää toiseen huoneeseen. Siellä otetaan tarjokkaita jalkaväkeen.»

Jokopahan taas nousee tie pystyyn, ajattelin, mutta sanoinpahan sitten:

»Minulla on muuten mukanani käsky ottaa täältä pari tykkiä ensihätään.»

»Mitä?! Kuka semmoisen käskyn on antanut?»

»Päämajasta annettiin, Antreasta.»

Pomo muljautti silmillään, mutta kun samassa näin käytävässä erään
tuttavani, käänsin varsin epäkohteliaasti selkäni koko komeudelle
ja marssin ulos. Mutta mennessäni pisti päähäni syntinen ajatus:
joutuisipa tuo päiväksikään komentooni tykkimiehenä, niin killuisi
mauseri vatsan päällä eri tahdissa.

Tuttavani osoitti minut luutnantti Inkisen luo. Luutnantti oli juuri
lähdössä yhden tykin kanssa Kuopioon.

»Ei täällä mitään kursseja ole. Käy tuohon sänkyyni nukkumaan ja etsi
sitten aamulla käsiisi mekanikko Horsma. Hän korjailee parhaillaan
lukkoja. Tykit ovat seurahuoneen pihalla ja tähtäimet Horsmalla.
Näkemiin!»

Sen pituinen se.

Löytäessäni aamulla H:n, viilaili tämä mustana ja nokisena parhaillaan
iskuria. H. oli toisen sortin miehiä kuin se eilinen pöpö. Omistaa
pienen konepajan ja tekee töitä eikä vitkuttele. Ilman häntä,
sanottakoon suoraan, olisi Karjalan rintama vielä erinäiset ajat
saanut olla ilman tykkejä. Vaikka lukot olisikin mahdollisesti jossain
saatu kuntoon, olisi tuskin löytynyt miestä, joka ilman mitään
oppikirjoja ja taulukoita olisi pystynyt ilmi nuuskimaan monet muut
niksit ja salaisuudet. Koko rintamalla ei ollut tällöin ainoatakaan
tykistöupseeria tai edes tykkimiestä.

Konepajan pihalla timprattiin kokoon yli kolmen metrin pituista
ja kaksi leveää hirsistä tehtyä ristikkoa. Neljän miehen voimalla
kiskottiin ristikko rekeen. Minusta näytti laitos hyvin vähän tykkiin
kuuluvalta ja kysäsin H:lta, mikä rakkine on lajiaan.

»Lavetti», vastasi H. ykskantaan ja silmät välähtivät lystikkäästi
nokisten sankalasien takaa.

No, olkoon lavetti, vaikka kumma on laatuaan. Ajoimme seurahuoneen
pihaan ja otimme tarkasteltaviksi itse pääkappaleet, tykit. Hauskan
näköisiä olivat tulikirnut alhaalta ylöspäin kapenevilla, alassuin
käännettyä lihamyllyä muistuttavilla jalustoillaan. Jalustan päällä
törrötti puolitoistametrinen, läpimitaltaan kolmetuumainen piippu.
Olivat laivajalustoille sovitettuja vuoritykkejä. Kampia, rattaita,
numerorenkaita ja asteikkoja, kuten monimutkaisissa koneissa ainakin.

H. sovitteli lukon paikoilleen, minun hangatessani hartiavoimalla,
aidanseipäällä ja trasseleilla piipun osapuilleen puhtaaksi. Tykki
ruuvattiin kiinni »lavettiin», koko roska kangettiin vahvaan rekeen
ja ilman sen suurempia teoreettisia perusluennoita lähdettiin
ajamaan Laatokalle, viiden kilometrin päässä sijaitsevalle salmelle
koeammuntaan. Satoi lumiräntää ja Laatokalla puhalsi kylmä viima. H.
selitteli matkalla eri kampien ja rattaiden merkitystä.

Perillä pystytettiin maalitaulu 2,000 metrin etäisyydelle, pistettiin
granaatti sisään. H. sitoi liipasimeen pitkän narun — »on viisainta
käsitellä näitä ryssien vehkeitä ensialussa varovasti» — ja kiskaisi
narusta.

Pom!

Tykki ristikkoineen hyppäsi iloisesti ensin parikymmentä senttiä ilmaan
ja sitten puoli metriä taaksepäin. Granaatti räjähti toista kilometriä
sivu maalin.

»Katsos paholaista! Yksi aste matkakaaressa pitäisi minun laskelmieni
mukaan tehdä 34 metriä», ihmetteli H. »Koetetaanpa kolmeltakymmeneltä.»

Koetettiin. Kiskaisin vuorostani narusta »opin vuoksi». Ero noin puoli
kilometriä. Tykki hypähti taas yhtä leikillisesti.

»On liian köykäinen tuo alusta», tuumi H. »Pitäisi lisätä painoa, mutta
sitten tämä jo kuuluneekin raskaaseen tykistöön, painonsa puolesta
nimittäin. — Yritetäänpä nyt 24 asteella.»

Granaatti tipahti hyvän matkaa maalin etupuolella.

»Asettakaa 25°.»

Taas räjähti etupuolella. Jo nyt on perh...

»Ammutaanpa shrapnelli.»

Ruuvasin aikasytyttimen määrättyyn piirtoon H:n ohjeiden mukaan.
Laskujemme mukaan piti sen räjähtää 2,000 metrin matkalla ja noin 10
metrin korkeudella. Mutta räjähtikin vietävä lähellä taivasta, vaikkei
vihollisen lentokoneista vielä nähty untakaan. Seuraava putosi jäälle
maalin takana räjähtämättä ollenkaan, hyppeli edelleen pitkin tasaista
jäätä pahanmakuisesti ujeltaen ja piiloutui vastakkaisen saaren
rantaan. Kolmas teki saman tempun. Tarkistettiin taas laskelmia ja
neljäs räjähti osapuilleen maalin kohdalla, mutta tavotteli sekin vielä
lentokoneita. Ja loppujen lopuksi rupesi pyryyttämään siihen siivoon,
ettei nähnyt maalia eikä paljon ampujiakaan.

»Jatketaan huomenna uudelleen. Lasketaan illalla nämä asteikot vielä
kerran. Onhan meillä vielä viikko kokeiluaikaa.»

Iltahämärissä saavuttiin jälleen seurahuoneen pihaan. Vahtimestari
hyppäsi ilmoittamaan, että eräs herra hakee minua ja haluaa heti tavata.

Ruokasalissa istui pitkä parooni A., Karjalan rintaman silloisen
ylipäällikön, eversti Värnhjelmin adjutantti.

»Montako tykkiä teillä on ampumakunnossa?»

»Yksi.»

»Teidän on lastattava tykki junaan, otettava mukaan tarpeellinen
ammusmäärä, puoleksi granaatteja ja puoleksi shrapnelleja, ja
lähdettävä heti Antreaan. Punikit ovat ryhtyneet korjaamaan räjäytettyä
Talin rautatiesiltaa ja se on teidän estettävä. Huomisaamuna kello
kahdeksan ammutte Taliin.»

»Minut on komennettu viikoksi harjoituksiin tänne Sortavalaan.»

»Voittehan harjoitella Talissa — elävään maaliin. Osaatte kai käsitellä
tykkiä?»

»Osapuilleen. Tiedän, mitä mikin ratas merkitsee, tunnen arviokaupalla
lasketut asteikot, mutta tuloksesta en mene takuuseen. Sitäpaitsi
tykissä ei ole muuta miehistöä kuin minä yksin.»

»Se on pahempi asia. Voisitteko hankkia miehiä? Ja opettaa ne aamuun
mennessä?»

»Jokseenkin mahdotonta. Koko yö menee sitäpaitsi matkaan.»

»Ettekö voi hoitaa ampumista yksin? Saatte tietysti apumiehiä mukaanne.»

»Kyllä, mutta ei siitä mitään pikatulta synny.»

»Jaa — no, olen saattanut käskyn perille. Juna lähtee kuudelta.
Lähdette?»

»Lähden.»

Hm — siinä sitä oltiin. Tuskin tunnet koko konetta, kun jo
pannaan ampumaan. Mutta — olisihan toiselta puolen lystikästä
lennättää räiskähtävä ilotulitus sinne Talin siltaroikkaan, uusien
ratainsinöörien nokan alle juuri silloin, kun eivät aavista meillä
tykkejä edes olevankaan. Sapperment — tykki vaunuun ja äkkiä!

Kello kaksi yöllä ilmoittauduin päämajassa. Taliin lähdöstä ei tullut
mitään sinä aamuna, eikä vielä seuraavanakaan, sillä punikit olivat jo
vallanneet Karisalmen aseman ja silloin ei meillä enää ollut Taliin
asiaa ennenkuin myöhään huhtikuun lopulla.

Mutta tykistä tuli hyvä ja mukava tykki, joka vähitellen herätti
punikeissakin tarpeellista kunnioitusta. Tähtäyslaitteen metkut
ja mutkat selvenivät ankaralla »fundeerauksella» ja kokeiluilla
»elävään maaliin». Hankala oli otusta huonoilla teillä kuljetella
ja lumihangessa ryvetellä, mutta kun sen kerran sai majoitetuksi ja
»lavetistaan» puihin köytetyksi, ei se enää hyppinyt puoleen eikä
toiseen, vaan

    »lakkaamatta räiskyi tuli
    suusta lieden rakkahan».

Tykki sai myöhemmin kaksoisveljen ja lopuksi kuului poikueeseen jo
neljä vekaraa, lajiltaankin uudempia ja parempia, mutta esikoinen
tuntui aina rakkaimmalta. Kuten pitääkin.




ENSIMÄINEN TYKINLAUKAUS KARJALAN RINTAMALLA


Eräänä ankarana pakkasiltana, tarkemmin sanottuna helmikuun
9:nä, saapui juoksujalkaa pikkarainen boyscout Karjalan armeijan
»tykkiväen kasarmiin» Antreassa. Kasarmi oli n.s. Lappalaisen huvila
Vuoksen rannalla ja tykkiväkeä oli kokonaista viisi miestä: kaksi
pitkänsoilakkaa veliparia, ja viidentenä sekä samalla »piällysmiehenä»
tämän kirjoittaja.

Tykistön muodosti Sortavalasta tuotu kolmetuumainen. Olin onnistunut
värväämään miehistöksi yllämainitut veljesparit — pitkä ja lyhyt
Gustafsson, lyhyt ja pitkä Peltonen — ja olimme asettaneet tykin
avonaiseen rautatievaunuun lähteäksemme katsomaan, miten punikit
paikkailivat Viipuriin vievää rataa, ja samalla odottamattomana
yllätyksenä viskataksemme tähän ahkeroivaan joukkoon muutamia pommeja.

Olimme juuri ehtineet parhaaksi majoittua, keittää teetä ja istuimme
tutkimassa tähtäyslaitteen monimutkaisia salaisuuksia, kun boyscout
julisti ovelta: »Tykkipäällikkö käsketään saapumaan heti esikuntaan».

Esikunta majaili Antrean asemakonttorin takakamarissa. Siellä istui
mahdottoman suuren pöydän ääressä jääkäriluutnantti Lindström (nyk.
everstiluutn. Hägglund) kartta edessään ja pöydällä läjä papereita.
Ilmoittauduin.

»Paljonka teillä on ammuksia?»

»200 granaattia, 250 shrapnellia, herra luutnantti.»

»Kuinka pian olette valmis lähtemään?»

»Heti, kun saamme veturin eteen.»

»Ei tarvita, lähdette hevosilla. Pataljoonasta saatte niin monta
hevosta kuin tarvitsette. Milloinka joudutte?»

»Kello kahdeksan.» (Kello oli tällöin neljännestä vailla seitsemän).

»Hyvä. Ilmoittautukaa ennen lähtöänne.»

Arvelin jo aukaista suuni kysyäkseni, minne matka pitää, mutta muistin
samalla, että sotamies on luotu tottelemaan eikä suutaan soittamaan.
Luutnantti puolestaan unohti kysyä, osasimmeko ylipäänsä käyttää
koko rakkinetta. Vai lienee arvellut, että kun osaavat kääntää
piipun Viipuriin päin, avata lukon, pistää panoksen sisään, sulkea
ja laukaista, niin tottapahan se jonnekin sinne punikkien puolelle
tipahtaa, kun kerran omat miehet ovat selän takana.

Täsmälleen klo 8 oli »lihamylly» — rakkailla lapsilla on aina
hyväilynimiä — miesten, kankien ja sadatusten voimalla köryytetty alas
vaunusta, nuoritettu vankkaan kivirekeen ja ammuskuormat lastattuina.

»Valmiit lähtemään, herra luutnantti.»

»Tulkaa tänne.»

Esikuntahuoneen seinään oli naulattu armeijan sotakartta. Kartan
yläkulmassa tosin ilmoitettiin kartan esittävän ylen rauhallisia
saavutuksia, nimittäin maanviljelyksen kehitystä Vuoksen seuduilla,
mutta paremman puutteessa kelpasi se nyt sotatarkoituksiinkin.
Kuljetellen etusormeaan paikannimestä toiseen, selitteli luutnantti
tyyneen tapaansa rintaman kaikki salaisuudet.

»Tässä on punikeilla hyvät asemat — tässä on meikäläisiä — täällä
ovat punikit ja ryssät tunkeutuneet jo tänne saakka. Tässä näette
Naarmasaaren. Punikkien rintama kulkee näin. Miehiä on meillä
Naarmasaaressa ja Kuukaupissa muutamia kymmeniä berdaneilla
asestettuina, panoksista on kova puute. Jos nyt punikit hyökkäävät
jossain Kuukaupin kohdalla, niin — — Menette nyt Antrean kirkolle ja
ilmoittaudutte eversti Aminoffille. Naarmasaaressa on päällikkyys
luutnantti Lindh'illä, neuvotelkaa hänen kanssaan. Ja jos punikit
yrittävät hyökätä yli Vuoksen, niin antakaa shrapnelleja naamaan.»

»Voisimmeko saada matkaan edes jonkun kiväärin. Meitä on nyt
hevosmiehineen neljätoista miestä eikä yhtään käsiasetta. Jos joudumme
kiikkiin, menee armeijan ainoa kanuuna.»

»Kunpahan olisi! — Koettakaa lainata edes joku pistooli — jostain.
Antrean kirkolle saakka tulee saattamaan yksi ryhmä. Onnea matkalle!»

Hyvällä puheella sain eräältä laupiaalta samarialaiselta lainaksi
Aleksanteri II:n aikuisen pistoolin ja kuusi panosta. Tämä pistooli
olikin sitten Karjalan armeijan tykkiväen ainoana käsiaseena monet
herran viikot — siksi kunnes saimme niitä punikeilta otetuksi lisää.
»Etumaisen tykkihevosen selkään mies. Kenen hoidossa on hevonen?
Teidän? Mikä nimenne?»

»Jussi.»

»Nouskaa selkään. Eteenpäin — mars!»

Satulasta ei tietysti ollut puhettakaan, mutta Jussi kökötti
uskollisesti paikallaan sodan loppuun, vaikka käsi pyrkikin aina väliin
kaapaisemaan takalistoa ja Sven Dufva-naama vetäytyi arveluttaviin
irvistyksiin. Satulan saivat korvata erinäiset voiteet ja parantavat
salvat.

Painuttiin pimeään yöhön. Taaksemme jäi Antrean asema, jossa tulisella
kiireellä lastattiin juniin intendentuuritavaroita ja räjähdysaineita
ja tyhjennettiin sairashuoneita. Vuoksen silta oli valmis
räjäytettäväksi. Miehestä mieheen hiipi masentava viesti: samana iltana
oli armeijan määrä peräytyä Vuoksen linjalta — ties minne. Meidän
tehtäväksemme jäi siis avustaa vasenta siipeä; jos punikeille pistäisi
päähän kävellä yli jäätyneen Vuoksen, niin onnistuisi se jokseenkin
varmasti ja me tykkeinemme ja pistooleinemme joutuisimme harhailemaan
umpinaisia metsäteitä päästäksemme jälleen pääjoukon yhteyteen ehkä
muutamia penikulmia pohjoisempana. Vasta myöhemmin kuulin, että
kapteeni Sihvon (nyk. eversti) ja luutnantti Lindströmin päättäväinen
toiminta ehkäisi perääntymisen. Samoihin aikoihin otti kapteeni Sihvo
Karjalan rintaman ylipäällikkyyden.

Pojat yrittivät pistää lauluksi, mutta eihän laulu luista, kun
hampaat lyövät loukkua. Useimmilla oli yllään ohut kesäpuku, jalassa
nauhakengät, eikä sellaisista ylellisyyksistä kuin sarkapuvuista,
villapaidoista ja huopatossuista osattu uneksiakaan. Pakkasta oli
joukon kolmattakymmentä astetta ja kiväärit soittivat marssimusiikkia
harvassa tahdissa toisella puolen Vuoksen.

Punikit eivät hyökänneet sinä yönä vastoin kaikkia odotuksia.
Vetäisimme pienet unet nuorisoseuran talon kylmällä lattialla.

Eivät hyökänneet sunnuntaina, vaikka värjöttelimme jumalanpalveluksen
ajan odottelemassa. Eivätkä maanantainakaan. Meille jäi aikaa pitää
pienet harjoitukset ja siivota lihamyllymme, jota tärkeää toimitusta
kokoontui katsomaan koko sotajoukko ja kaikki muukin kansa. Ja oltiinpa
sitä vähän ylpeitä myöskin — kiväärin nostaa olalleen joka ukko, mutta
annahan, kun tässä päästään ääneen me tykkimiehet, niin kyllä pitää
kuuluman, missä pojat sotaa käyvät... Ei sitä sentään ääneen puhuttu,
muuten vaan nostettiin nokkaa ja oltiin »ammattiasioissa» harvapuheisia.

Tiistaiaamuna kutsui eversti Aminoff minut luokseen apteekin
peräkamariin, jossa piti majaa. »Ukkoeversti», kuten everstiä poikien
kesken kutsuttiin, ijän ja valtavien valkoisten viiksiensä nojalla,
istui nojatuolissa tutussa keltaisessa säämyskätakissaan, harppi
kädessä ja kartta edessä.

»Kuulkaas nyt — minä olen tuuminut — jaa, kauasko tykki kantaa?»

»Neljä ja puoli kilometriä, herra eversti. Ei ole oltu tilaisuudessa
toteamaan, mutta laskujen mukaan pitäisi kantaa.»

»Minä olen tuuminut, että antaisimme punikeille ja ryssille pienen
tervehdyksen. Ellei se nyt ihan prikulleen sattuisikaan, olisi
moraalinen vaikutus jo huomattava. Panisi punikit ajattelemaan, että
onhan niillä muutakin kuin berdaneja, haulikoita ja seipäitä. Ja
kohottaisi omankin joukon mielialaa. Katsokaa nyt: tästä Kuukaupilta
on Oralle noin 4,400 metriä. Voitteko asettaa tykin johonkin tänne ja
ampua Oraa?»

»Kyllä, herra eversti.»

»Ammutaan sitten kello 11.»

»Montako laukausta? Minulla on jyrkkä määräys säästää panoksia.»

»Kymmenkunta. Sovitte siitä luutnantti Lindh’in kanssa.»

»Kuten herra eversti käskee.»

Klo 11 oli tykki sijoitettu aseman mäkirinteeseen, juuri Kuukaupin
lauttauspaikan kohdalle. Vieressä vasemmalla oli mökki. Nähdessään
outoa laitosta asetettavan paikoilleen, tuli mökin isäntä kalastamaan,
mitä oli tekeillä.

»Onkos tuo nyt se tykki?»

»On.»

»Arnmutaankos sillä?»

»Hetipaikalla.»

»Näinköhän tuo särkee ikkunat?»

»Voi särkeä. Pankaa jotain peitteeksi.»

Äijälle tuli kiire. Haki hursteja, naulasi ne ikkunoiden eteen ja tunki
heiniä väliin. Ajoi sitten varmuuden vuoksi eukon ja mukulat kauempana
sijaitsevaan mökkiin.

Tykki oli valmis, mutta suunnanmäärääminen?! Käytettävänä oli
taloudellinen kartta, jossa matkat olivat epävarmoja, talot asetettu
yhtä mielivaltaisesti kuin kärpänen pitää tapanaan tekaista pisteitään
paperille kuumana kesäpäivänä ja korkeussuhteita ei ollenkaan. Oli
sitten pieni pyöreä kellonperäkompassi toisena välineenä ja muuta
ei mitään, paitsi mökin äijä, joka kysyessäni Oran kylää leikkasi
peukalollaan ilmaan suuren kaaren ja selitti:

»Tuolla sen pitäisi jossain olla.»

»Näkyykö kylää miltään mäeltä?»

»En tiijä, ei taija näkkyy.»

»Kiivetkääpä ketterin pojista suurimpaan petäjään. Jos näkyisi vaikka
savu näin kirkkaana pakkaspäivänä.»

»Ei näy», kuului hetken kuluttua korkeimman petäjän latvasta.

Siinä sitä oltiin! Ei voinut lähettää tähystäjiä lähemmäksi kylää,
kun koko se puoli oli punaista ihannevaltakuntaa. Eikä se paljon
olisi toimittanutkaan, sillä kenttäpuhelin oli siihen aikaan ja vielä
kuukauden jälkeenkinpäin Karjalan armeijassa vain hurskas toivomus.

Kääntelin karttaa ja tutkin kompassipahasta. Menköön syteen tai saveen
— tuohon suuntaan se on!

»Siellä se kai on», vahvisti luutnantti Lindh, joka saapui katselemaan
toimitusta.

»Valmis!»

»Tulta!»

Sinne se meni, ensimäinen tykinlaukaus Karjalan rintamalla. Kaiku
kiiriskeli pitkin lumisia, kimaltelevia rinteitä, painui laaksoon ja
kohosi kukkuloille. Luonto kauneimmassa talviasussaan ja me luonnon
luonnottomat pojat toivomassa, että terässylinteri putoisi jonkun talon
katosta sisään keskelle saman kansan lapsia, tappaakseen, tehdäkseen
raajarikkoja ja jättääkseen kovan kohtalon kanssa kamppailemaan
mahdollisimman suuren joukon leskiä ja orpoja — sota.

»Tulta».

Meni toinen, kolmas...

»Viisi ammuttu».

»Annetaanpa vielä toiset viisi, kun niin nätisti menevät», kuului
luutnantin tarmokas ääni suuren sudennahkakauluksen sisältä. Kummit
siinä ympärillä, lähistölle sijoitetun konekiväärin miehistö,
nyökäyttelivät hyväksyvästi päätään ja mökin äijän vihainen musti
päästi myöntelevän haukahduksen.

»Kymmenen ammuttu.»

»Kaksi vielä, sitten riittää. Luulenpa, etteivät punikit ensihätään
uskalla pistää nokkaansa Vuoksen tälle puolen», tuumi luutnantti,
emmekä me muut tenänneet vastaan.

Parin päivän kuluttua luimme kenraali Mannerheimin päämajan
tiedonannoissa:

»T.k. 13 p:n aamulla joukkomme miehittäneet Oran ja Noskuan kylät
Antreassa. Punaiset poistuivat edellisen päivän tykkitulemme
vaikutuksesta. Punaisten rintama kulkee nyt Pullila — Kääntymä —
Heinjoki.»

Tullessamme Oralle näimme, että granaatit olivat tippuneet suoraan
kylään. Erään talon ympärillä oli pommin kuoppia useampia — aivan
rappujen edessä yksi. Kyläläiset kertoivat talossa majailleen punaisten
esikunnan. — Joskus voi onni potkaista niin että tuntuu.




YÖ VUOKSELLA


»Klo 7,05 ap. alkaa Oralla oleva tykki ampua kiivaalla tulella Pullilaa.

Klo 7,20 ap. valtaa jalkaväki Pullilan.

Riippuen olosuhteista jatketaan hyökkäystä Kavantsaareen ja vallataan
Kavantsaaren asema.»

Näin kuului Karjalan rintaman ylipäällikön, kapteeni Sihvon helmik. 15.
päivänä antaman taistelumääräyksen meitä koskeva kohta.

Tykki asetettiin asemaan Oralta Pullilaan vievän tien varrelle.
Jalkaväen hiihtäessä Pullilaan ja levittäytyessä ketjuun työnsimme
punikkipesään kiireenkaupalla nelisenkymmentä granaattia. Sitten jäimme
odottamaan mitä tuleman piti.

Jo alkoi kuulua Pullilasta eri meteli. Huuruisena pakkasaamuna
räiskyivät siellä kiväärit ja papattivat kuularuiskut. Oli
käynnissä valkoisten joukkojen ensimäinen todeksi aijottu hyökkäys.
Jännittyneeksi veti mielen.

Tunnin odoteltuamme saapui Pullilasta hyökkäystä johtavan ratsumestari
Kuulan hiihtolähetti tuoden käskyn, että tykin oli heti saavuttava
Pullilaan, jonne joukkomme juuri tunkeutuivat, ja ryhdyttävä
sieltäkäsin pommittamaan Kavantsaarta.

Hyökkäys oli onnistunut ja Pullila valloitettu. Hyökkäyksestä
Kavantsaareen luovuttiin kuitenkin joukkojemme vähäisen lukumäärän
takia. Pulillaan jätettiin vankka vartiosto, muiden tuli vetäytyä
takaisin Oralle ja Hannilaan.

Tutkiskelimme ennen lähtöä sattumia, joita oli hyvänkinpuoleisia
taloissa ja varustuksissa. Muuan erehtynyt granaatti oli pistäytynyt
erään navetan seinästä sisään ja nujertanut lehmän. No, otettiin lehmä
mukaan, annettiin kuitti omistajalle ja iloittiin siitä, että oli saatu
tuoretta lihaa päivän vaivojen palkaksi ja ensimäisen voiton kunniaksi.

Paluumatkalla tuli vastaan eversti Aminoff.

»No pojat, hyvinhän se käy! Kiitoksia, pojat!»

»Ukkoeverstin» naama loisti, jos loistivat poikienkin naamat. Jokainen
ajatteli, että sietäisi päästää pieni hurraus, mutta kun siihen ei
vielä oltu oikein totuttu, niin hurrattiin vain hengessä.

Mutta — ylpeys käy lankeemuksen edellä! Vielä samana iltana löysimme
itsemme kaikkine kaaveinemme ja lehminemme Vuoksen toiselta rannalta.
Pullilaan jätetty vartiostomme oli peräytynyt jonnekin Antrean
kirkolle ja kun pelättiin ryssien kiertoliikkeellä katkaisevan
ainoan paluutiemme Oran ja Kuukaupin välillä, saimme käskyn peräytyä
Vuoksen yli Naarmasaareen. Meitä oli nyt kaikkiaan koko armeijassa
kolmisenkymmentä miestä; muut Pullilassa olleet joukot oli viety
Hannilaan ja ties minne.

Iltapimeällä, armeijan parhaillaan lyödessä Naarmasaaren talossa
norria, Bismarckia ja ukkonakkia syöksyi hengästyneenä sisään toinen
Kuukaupin lauttauspaikan vahtimiehistä ja ilmoitti:

»Nyt ne syötävän rosvot taitavat jo yrittää Vuoksen yli, kun toisella
rannalla jo ammutaan.»

Kortinpeluu katkesi äkkiä, armeija sieppasi lakit päähänsä, kiväärit
kouraansa ja painui pimeään pakkasyöhön.

Olin jo aikaisemmin illalla katsonut erääseen Vuokseen pistävään
niemekkeeseen lauttauspaikan lähellä otollisen aseman, josta voi
ampua molemmin puolin pitkin jokea sekä tietysti vastaista rantaa.
Kun tykki kantoi yli 4,500 metriä, voimme siis »hallita» lähes
10 kilometrin alaa, mutta — oli pimeä talviyö. Lähiniemekkeiden
ääriviivat häämöittivät hämärästi, pitempiä välimatkoja oli mahdoton
arvioida tasaisen lumen peittämällä jäällä. Ainoaksi oljenkorreksi
jäi toivo, että punikit yli madellessaan ampuisivat riivatusti.
Näkyisipähän silloin tulen suihkaminen kiväärinpiipuista ja silloin
voisi jonkinlaisen menestyksen toivolla lasketella shrapnelleja pitkin
ketjua. Tykki oli asetettu asemaan heti Vuoksen yli tultuamme.

»Armeija» oli asettunut paikoilleen ja odotti. Olipa siinä mahtava
joukko ylimenoa estämässä! Viisi konekiväärimiestä jääkäri
Vakkilaisen johdolla ja näillä aseistusta 1 epätyydyttävästi toimiva
Colt-konekivääri, 1 mauserpistooli, 2 browninkia ja 1 rumpurevolveri,
johon ei ollut yhtään panosta. Parikymmentä berdaneilla aseistettua
jalkasolttua, näillä kivääriä kohti kahdeksan kovaa ja päällikkönä Eero
Olavi Turunen, vikkelä mies, pelottomuudestaan kuulu ja pikku Turusena
tunnettu. Ja sitten me viisi tykkimiestä sekä seitsemän hevosmiestä,
aseistuksena yhteensä 1 tykki, 1 pistooli kuudella panoksella ja hyvä
tahto. Joukon oli ehkäistävä vihollisen ylitulo kymmenen kilometrin
pituisella rintamalla. Lähin kenttävahti vasemmalla, 16 miestä, oli
kymmenen kilometrin päässä Kuparsaarella. Oikealla, Antrean kirkolla
oli kahden kilometrin päässä 18 vahtimiestä, aseinaan berdanit ja
haulikot. Lisäksi oli siellä toinen epäkuntoon joutunut konekiväärimme
ja sen parilla pistoolilla varustettu miehistö jääkäri Salmisen
johdolla. Eversti Aminoffilla tiesimme myöskin olevan browningin ja
että »ukko», vanha pistoolilla ampuja, sitä tiukasti käyttäisi, se
tiedettiin myös. Sitten oli lähin valkoinen joukko Antrean asemalla,
kuusi kilometriä kirkolta.

Vastakkaiselta rannalta kuului joitakin laukauksia. Jokohan tulevat —?
Jännitys kasvoi. Hitto, kun arvaisi osapuilleenkaan, kummalta puolen
yrittävät — —?

Pitkä Gustafsson seisoi tykin perässä valmiina pyöräyttämään piipun
oikeaan tai vasempaan. Lyhyt Pelkonen piteli tanakasti lukkotapista,
valmiina napauttamaan auki heti ensimäisen sanan kuultuaan. Pitkä
Pelkonen hoiteli jalkakampia ja lyhempi Gustafsson tuuditteli
polvellaan shrapnellia kuin hyvääkin sylilasta, avain toisessa
kourassaan, odotellen käskyä, millä matkalla panisi pötkön räjähtämään.
Pari hevosmiestä seisoskeli ammusvaraston ääressä ammusten kantoon
komennettuina ja taaempana aprikoi Sven Dufva hiljaisessa mielessään,
että olisiko syytä etsiä aidanseipäästä aseentapaista vai tyytyisikö
päältä katselemaan.

Konekiväärimiehet kuukkivat kauempana ruiskunsa ääressä. Jalkamiehet
olivat häipyneet näkymättömiin, kukin paikalleen.

Muistan tilanteen selvästi kuin eilisen päivän.

Koetan tutkia kiikarilla vastakkaista rantaa. Ei näy mitään.
Levittävät kai ketjuaan metsän suojassa ponnaltautuakseen sitten
yhtenä silmänkantamattomana rivinä jäälle ja — yli. Vai tulisivatko,
hiipisivätkö ryhmittäin — yksitellen — eri paikoista?

Taloryhmä vastapäätä on äänetön ja kuollut. Tuuli vain humisee puiden
latvoissa. Kauempana pamahtaa muutamia laukauksia.

Nyt! — ei, jää siellä vain paukahtelee, räiskää. Taas pamahtaa joitakin
laukauksia vähän kauempana.

Kuluu tunti. Vakkilainen kahlaa luokseni lumessa ja sanoo puoliääneen:

»Näetkö sinä mitään?»

»En.»

»En minäkään.»

Pistetään tupakaksi. Salakähmään, pienen kunnaan takana, ettei tuli
mihinkään loistaisi. Ja pidetään tupakat kouransisässä, kuten ennen
koulupoikina, ettei opettaja näkisi.

Vartutaan vielä puolituntinen, toinenkin. Poikien hampaat alkavat
kalista.

»Hiihtäkääpä kaksi miestä tuolta vähän kauempaa yli Vuoksen katsomaan,
onko siellä ketään. Jos huomaatte mitään, niin ampukaa heti. Ja tulkaa
sitten takaisin Herran nimeen — jos pääsette.»

Miehet lähtivät. Ei kuulunut mitään taas puoleen tuntiin. Asetimme
kaksikertaiset vahdit ja menimme tupaan.

Aamulla selvisi, että vankka punikkipatrulli oli käynyt vastarannalla
maata tunnustelemassa. Lienevät jostain merkeistä huomanneet, että
meidän puolella »oltiin valmiit», koska luopuivat suunitellusta
suuresta hyökkäyksestään Antrean kirkolle. Tai oikeammin sanottuna
lienee meidät pelastanut punikkien silloinen vankka usko, että
Vuoksen rintamalla oli 10,000 kovasisuista lahtaria. Jännittyneempää
hetkeä olen harvoin elänyt. Seuraavana päivänä olimme jälleen Oralla.
Senjälkeen eivät valkoiset sieltä enää lähteneet, ennenkuin huhtikuun
lopulla kohti Viipuria.




PAAJASEN KIVINAVETTA


Punikit ja ryssät olivat miehittäneet Noskuan kylän. Kuului ammuntaa.

»Tuppoovat jo silimille», selitti jääkäri, nyk. jääkärikapteeni
Sihvonen aikaisin taistelupäivän aamuna. — »Avitahan sillä putkellasi,
niin myö lähemmä tuon Branderin kanssa kuskoomaan ne kottiisa
Pullilaan.»

Katselimme karttaa. Ryssät olivat jo Noskuan laajan kylän äärimäisessä,
Oran puoleisissa taloissa Olivatpa jo tulossa sivu talojen Oralle.

»Myö vetäistään ketju tuosta tuohon» — Sihvosen peukalo piirskaaren
Noskuan edustalle. »Kun ne on perräytetty noihen talojen kohalle,
silloin alat paukuttoo. Lähetän sanan, mihin taloihin ruppeevat
vettäytymmään. Hei!»

Oran ja Noskun välillä on korkea mäki, oikeastaan vuori. Mäeltä,
lammen takaa, näkyy koko Noskuan kylä, on kuin tarjottimella edessä.
Saisikohan tykin hinatuksi mäelle? Ei, ei nouse metsässä ja paksussa
hangessa; tietä ei ole minkäännäköistä. Ja aikaa ei ole liikoja. On
tyydyttävä ampumaan mäen yli.

Kiireellisesti keksaistaan signaalisysteemi. Lippuja ei ole, kelvatkoot
sukset. Pari poikaa opetetaan yhtäkkiä merkinantomiehiksi. Kun asetat
sukset noin, on granaatti lentänyt yli, kun noin, on mennyt vasemmalle,
noin — oikealle. Asetat tuohon asentoon, merkitsee se sata metriä, taas
tuollatavoin — viisikymmentä j.n.e.

»Selvä?»

»Selvä.»

Jo on Sihvonen ehtinyt levittää ketjunsa. Paukkina kiihtyy, jo papattaa
konekivääri, kaksikin — neljä — kuusi.

Lasken sillävälin välimatkat ja arvioin suunnan. Apuna oli taas se
kellonperäkompassi, mutta seutu oli jo tutumpaa.

Tulee jo sana: »Ryssät peräytyvät. Miehittäneet reunimaiset talot
ja kivinavetat. Koeta ampua niitä.» Koeta, niin. Kunpa olisi edes
kenttäpuhelin tuolla mäellä!

»Tähtäin x, suunta x, granaatti! Tulta!»

Katson kiikarilla signaalimiestä. Kyyristyy vaistomaisesti, kun
granaatti vinkuu matalalta pään yli. Ahaa, jo viittoo: 200 yli — 100
oikeaan.

No, korjataan vika. Toinen osui jo lähemmäksi. Ja kun signaalimies
viittoili vielä edelleen, niin jopa alkoi mennä mukiin. Ryssät
peräytyivät talo talolta, navetta navetalta, kun granaatit rupesivat
käymään liian epäterveellisiksi. Kiväärimiehet noppivat aukeilla
pelloilla peräytyviä toisen toisensa jälkeen.

Kolmisen tuntia oli jo pidetty sotaa, kun Sihvonen tiedottaa:
»Toistasataa ryssää ja kolme konekivääriä Paajasen suuressa
kivinavetassa.»

Vai sinne nyt vetäytyivät Paajasen navettaan. Näytetäänpä pakanoille,
mistä on viisi hirttä poikki.

»Tulta!»

Plötsh — tykki äännähtää laiskan vetelästi ja savua tuppautuu lukosta.
Varrotaan hetkinen, reväistään lukko auki — hylssy ei tule ulos.

Kun reistataan ja reistataan, saadaan lopultakin hylssy keinottelemalla
ulos. Mutta mitä perhanaa, — granaatti on piipussa!

Tarkastetaan hylssyä. Pohjalla on hieman tuhkaa, juuri sen verran on
panokseen pantu ruutia, että on parhaiksi kyennyt iskemään granaatin
lujasti rihloihin kiinni. Vie sun tuhannen tulimainen! — kuulivat siinä
kunniansa ryssät, jotka armon vuonna 1904 olivat Kievissä ladanneet
tämänkin hylssyn. Tällaisillakohan mahtoivat »japonskia» pommittaa
— arvaahan sen tuloksistakin — ja nyt tekevät syötävät kiusan juuri
silloin, kun läjällinen Iivanoita on pitämässä meetingiä Paajasen
navetassa hyvällä ampumahollilla. Saat—

Granaatti istuu lujassa. Veistetään parhaan paksuinen, piippuun mahtuva
seiväs, koverretaan toinen pää ontoksi, toiseen naulataan poikkipuu.
Kaksi miestä tarttuu poikkipuuhun ja työntää hartiavoimalla. Granaatti
ei hievahdakaan.

»Lisää miehiä!»

Ei hievahda. Saapuu jo Sihvoselta sana. Ihmettelee mitä kuhnaillaan.

»Naputetaan kurikalla seipään päähän. Varovasti.»

Ei apua.

»Kovemmin! Räjähtäköön piru, jos on räjähtääkseen.»

Turha vaiva. »Piippu pystyyn ja petroolia piippuun.»

Liotetaan granaattia petroolilla, painetaan, naputetaan. Ei apua
siitäkään.

Tuli Noskuassa on laimentunut.

Sihvonen lähettää toisen sanan: kiiruhtakaa. Mutta granaatti ei vaan
ota lähteäkseen, ei opilla eikä millään. Ja aika kuluu, toista tuntia
on mennyt. Koetetaan konstia, jos toistakin.

Saapuu jo itse Sihvonen.

»Miten on asiat?»

»Kuten näet. Päin helkkaria.»

»Jos et sua tykkiä kuntoon, ei tuu mittään. Ryssät istuvat
kivinavetoissaan kuin linnoissa, hittojako niille kiväärillä mahtaa.
Näyttävät jo ruppeevan hyökkäilemmään. Koita helkkarissa laittoo värkki
reilaan. Hei!»

Sihvonen painaa jälleen ketjunsa luo.

Sitten se yhtäkkiä välähti, pelastava ajatus.

»Pojat, täysi panos esiin ja hylssy irti granaatista! Työnnetään uusi
hylssy Tuutineen putkeen ja annetaan mennä.»

Tehtiin työtä käskettyä ja granaatti lähti piipusta että tupsahti.
Putosi jonnekin Noskualle, koskapa signaalimies jälleen alkoi viittoa.
Kiireesti perään toinen, kolmas... Mutta ryssiltä unohtui ruumiiden
joukkoon Paajasen kivinavettaan kolme käyttökelpoista konekivääriä.
Olivat ensimäiset, mitä Karjalan rintamalla taistelussa otettiin. Eikä
iso armeijakaan lännessä ollut vielä ehtinyt ottaa kuin Vilppulassa
yhden.

Ja kun ukkoeversti saapui Oralle ja ohjattiin tupaan, jossa pojat
parhaillaan hyväilivät kolmea uutta ottopoikaansa, nousivat valtavat
viikset juhlallisesti pystyyn, silmistä loisti nuorukaisen väkevä ilo
ja puhdas ylpeys ja nimesi hän siinä kierrellessään koneita kuin kissa
kuumaa puuroa:

»Tämä se vasta nättiä on! Nyt meillä ei enää ole hätää eikä mitään. Ja
meidän pataljoona sen teki! Eläköön!»

— — — kööön!»

Taas oli vahvistunut maa jalkain alla. Tuntuvasti.




SVEN DUFVA.


»No, paljonko on jo Jussilla ikää?»

Jussi työnsi likaisen kouransa korvanjuureen, mietti kotvan ja ilmoitti
mietinnön tuloksena:

»Kah, eipä oo tullu häntä papilta kysäistyksi.»

»Ettekö muista edes osapuilleen?»

Jussi kohotti housujaan, raapasi vasemmalla käpälällään vähän edestä ja
vähän takaa ja viskasi uuninkupeeseen emäsyljen.

»Saattaa olla siinä kahen ja kolomenkymmenen välj'maina.»

Kuljettiin kultaista keskitietä ja merkittiin Jussi armeijan kirjoihin
viidenkolmatta täyttäneenä.

Isän nimen muisti Jussi koko helposti, mutta äidin kohta oli vaikeampi.
»Kuka häntä niin tarkkaan muistaa... eiköpä tuo välttäne vaikka
Anna-Liena.»

»Oliko varmasti Anna-Liena?»

»Ka, siksipähän taisivat haukkua... vai oisko sentään ollu Kaisa —?»

»Entä sukunimi?»

»Eipä yhytä mieleen, vaik’ hirtettäis.»

»Oletteko käynyt rippikoulun?» kysäisin, vaikka sitä tietoa ei
kaavakkeeseen vaadittukaan.

Jussi harasi taas kaikkiin ilmansuuntiin pyrkivää peruukkiaan,
heitti sitten silmäviivoistaan halveksivan katseen uunin lähistöllä
hääräileviin emäntiin ja murahti:

»Eipähän tuota viellä oo sattumia akan tarvetta —.»

Jussi ratsasti ensimäistä tykkihevosta. Väärät säärenvenkulat
mukautuivat satulattoman hevosen kupeisiin kuin vanteet tynnyriin ja
pullea takalisto kyllä sieti pienen syyhytyksen. Korea katseltava hän
oli siinä etumaisena tietä halkoessaan, housunnapit kiinni panematta
ja jaloissa kirjavapaikkaiset tossut. Päässä tötötti karvaton
lakkireuhkana, pystynokan kahdenpuolen tutkivat tienlaatua silmiksi
nimitetyt viirut ja jykevän leuvan halkaisi poskipielestä toiseen suu,
jota hyvinkin olisi riittänyt parillekin muulle kuolevaiselle. Puhe
vääntäytyi tästä valtavasta aukosta harvalleen ja hartaasti. Vaikka
Jussi majapaikoissa rakastikin lämpöistä uuninpankkoa, ei tämä estänyt
häntä housuissaan ja takkikulussaan talvipakkasellakin pitämästä
pariakymmentä ilmanvaihtoreikää. Tosin oli takissa muutama tusina
erivärisiä paikkatilkkujakin, mutta Jussilla oli merkillinen taito
reväistä takkinsa juuri paikan kohdalta. Reijistä matkaili edestakaisin
komppania täitä.

Tietopuoli ei Jussilla ollut ylen laaja: tunsi hyvin kellotaulun, rahat
ja kortit. Lukutaito oli turhaa ylellisyyttä ja kirjoitusmiehistä
puhuttaessa ruikkasi Jussi kyynäräisen syljen. Näillä sentään
tilipäivinä palkkansa kuittautti ja maksoi vaivoista kaksi markkaa.

Oralla pantiin Jussi lisätöikseen hoitamaan kokin virkaa, mutta kun
eräänä kauniina sunnuntaipäivänä äkättiin muuten laihan sopan pinnalla
kelluvan lisukkeena pari hyvinsyötettyä täitä, sai Jussi eron virastaan
ilman kehuvaa mainetodistusta. Teekokin sivutoimen sai sentään pitää ja
suoritti sen sokeripalkalla yleiseksi tyytyväisyydeksi.

Pullilan valtauksen jälkeen seisoimme eräällä sivutiellä. Saapui käsky:
kiireesti Pullilaan.

»Eteen mars!»

Jussi nykäisi ruunaansa ja käänsi koko roskan menemään selkäpuolelle,
Antrean kirkolle.

Iltapäivällä seisoimme taas samaisessa tienohessa ja tuli käsky
peräytyä Antrean kirkolle. Jussi maiskautti »noh-ruuna» ja käänsi —
Pullilaan, punikkien kitaan.

Tästä päivästä alkaen sai Jussi pitää Sven Dufvan kunniakkaan nimen. Ja
kunnialla hän sen kantoihin, kuulun kaimansa veroisena

    »ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan
    ja teki, mitä teetettiin, päin mäntyyn kaikki vaan.»

Tykkimiehen on osattava myöskin jalkamiehen temput. Kun keväämmällä
jäi aikaa ja saatiin kiväärejä, harjoitettiin kivääri otteita,
marsseja, kaartoja ja ketjuntekoa. Sven Dufva yritti olla mukana,
mutta vaikka korpraalina pauhaava Kalle Starck kuinka »huusi nauraen
ja nauroi huutaen», kävi Jussin temppujenteko siihen nuottiin, että
itse vänrikki Stoolikin olisi pidellyt laihaa vatsaansa naurusta
kiemurrellessaan. Kun muut kääntyivät vasempaan, kääntyi Jussi oikeaan.
Kun muut marssivat tahdissa, marssi Jussi omassa tahdissaan ja kun
muut ottivat ojennuksen oikealle, tähystelivät Jussin viirusilmät
totisina vasemmalle. Mitä muut pitivät oikeana kätenään, sitä piti
Jussi vasempana — oli näet kaiken lisäksi vasenkätinenkin. Ja tämä se
taisi osaltaan sotkea selvän meiningin. Lopuksi vapautettiin Jussi
kokonaan jalkaväenäksiisistä sillä ankaralla evästyksellä, että jos
joku suurempi herra sattuu tulemaan patteria tarkastamaan, on hänen
sinä päivänä ilmoittauduttava sairaaksi.

Sattuikin eversti Sihvo tulemaan Oralle ja pistäytyi tupaan. Jussin
silmät siellä pankon lähellä seisoessaan alkoivat pälyillä levottomasti
ja koura käväisi tukassa tavallista ahkerampaan. Yhtäkkiä seisoo
yhtenä luokkivääränä koko mies, puukirveellä veistetty naama kamalaan
irvistykseen rustattuna. Jo lönkyttää vatsaansa pidellen pöydän luo,
jossa katselimme karttoja ja nykäisee takinliepeestä.

»No, mitä nyt?»

»Mahhoo niin viäntää —

»Menkää pitkäksenne. Starck antaa lääkettä», sain sanotuksi naurua
pidätellen.

Starck-vainaja, hammaslääkäri ja siis kaikkien tautien pätevä
lääkitsijä sekä ikuinen koiranleuka ei muuta käskyä tarvinnut. Etsi
jostain salatusta kätköstään resiiniöljypullon ja tyhjensi sen Jussin
leipäläpeen. Kohta nähtiinkin huikea näky: Sven Dufva ravaamassa
pikajuoksua läävännurkan ja tuvan väliä toinen käsi nappeja avaten ja
toinen takalistoa tukien —.

Vahtivuoro on Jussille kova koettelemus. Tykin mukana oli aina
heinäkuorma ja kun heinäkuorman päällä on mukava istua ja vielä
mukavampi loikoilla, kuului Jussin vartiovuorolla kuormasta usein
ankara kuorsaus. Kun lopulta sai miehen herätetyksi ja tuli pauhatuksi
ja noidutuksi, uhatuksi arestilla, ampumisella ja helvetin kaikilla
kauhuilla, hymyili Jussi vaan yhtä autuaan leveästi. Kerran iskettiin
Jussille kuusi ylimääräistä vahtituntia kahden säännöllisen lisäksi.
Seuraus oli se, että Jussi nukkui kahdeksan tuntia. Tietysti
päivystäjän aina välillä herättämättä.

Jussi tuli kuuluksi tempuistaan. Torkkuu taas kerran vahtipaikallaan
kun muuan korkeampi pää majasta tullut esimies sattuu kulkemaan
ohi ja päättää koetella, minkä verran Jussi tuntee reklementtejä.
Puhuteltaessa ei Jussi luonnollisesti hievahdakaan mukavasta
asennostaan.

»Missä on tykkipäällikkö?»

Jussi teroittaa silmäviivansa maantiellä kokkareitaan nokkivaan
harakkaan, siirtää ne sitten auringonpaisteessa nuokkuviin hevosiin ja
ruikkaa asiaankuuluvan kyynärämittaisen.

»Häh?»

»Tykkipäällikköä kysyin.»

»Tuvassapa tuo lienöö.» —.

»Tahtoisin tavata.»

»Kah, sielläpähän tuon tavannoo —»

»Käykää kutsumassa tänne.»

»— —? Pijähän tuota pyssyy senaikoo —.»

Ja upseeri jäi seisomaan vahtipaikalle kivääri kourassa Jussin
tallustellessa asialle.

Kuulia ei Jussi osannut erityisesti pelätä, vaikkei liioin toivonut
tulevaksikaan. Sai kerran räjähtävän granaatin melkein syliinsä,
katseli kuoppaa, ruikkasi ja mietiskeli:

»Katoha, isompahan tekköö maahannii loven —»

Joutui Raudussa patterivahdiksi. Neuvottiin paikka ammuslaatikoitten
vieressä penkereen takana, johon eivät kuulat yltäneet. Nyökäytti
päätään ymmärtämisen merkiksi, mutta kun mentiin katsomaan, nähtiin
Jussin istuvan avonaisella kentällä ryssien maalitauluna, selin ryssiin
ja selkänojanaan hoikka petäjä, joka riitti salaamaan viidenneksen
leveistä hartioistaan. Kuulat iskivät lumeen ylt'ympäri Jussin
imeskellessä »Tiedonantoihin» kääräistyä »sätkää» ja tuumiessa:

»Ka, jos on sattuakseen, niin sattuu —»

Pari ilmareikää tuli siinä vahdinpidossa takkiin lisää ja
karvareuhkasta repesi päällinen.

Meidän Sven Dufvamme ei saanut kaimansa tavoin iskeä ryssää
kiväärinperällä päin naamaa. Mutta jos olisi sattunut silmäkkäin ja
ehtinyt tarpeeksi suuttua — johon herraparatkoon tarvittiin runsaasti
aikaa — olisi hän varmasti kolhinut harvakseen ja hartiavoimalla.

Kysäisin kerran Jussilta, mikä hänet oli saattanut sotaan lähtemään.

»Kah, kun muut läksi, läksinpähän minnäi», vastasi Jussi ikäänkuin
häpeillen. Mutta kun leikin lomassa milloin puhe kääntyi vakavaksi,
tuli esille sodan suuri tarkoitus, kotikontu ja isänmaa, silloin
kuunteli Jussi tarkkaavaisesti ja viirusilmien nurkkauksissa pälyi
miettivä, lämpöinen hohde.

— — —

Sodan jälkeen jouduimme majailemaan Joensuuhun, Niinivaaran
kansakoululle.

Eräänä heinäkuun iltapäivänä vääntäytyi Jussi patterin kansliaan ja
pyysi saada tavata »kapteenia». En ollut mikään kapteeni ja olin
lukemattomia kertoja kieltänyt Jussia nimittämästä minua kapteeniksi,
mutta kun Jussi kerran — ties mistä — oli saanut ajetuksi kalloonsa,
että patterin päällikön pitää olla kapteeni, niin olin ja pysyin Jussin
»kapteenina».

»No, mitä Jussilla on asiaa?»

»Ois saatava — tuota — hevonen —»

»Mitä hevosella?»

»Kah, ku — tuota — kapteeni lähtöö huomenna pois patterista —»

»Entä sitten?»

»No heh — mie lähen kans —»

»Mitä varten? Eikö täällä ole hyvä olla?»

»Joo, mut’ ku samana päivänä tultii patteriin, ni samana lähetäännii —»

»Juna lähtee vasta aamulla. Kyllä täältä mies asemalle saatetaan.»

»E-ei — ei tässä sitä meinata —»

»No mitäs?»

Monien kierrättelyjen jälkeen tuli asiasta selvä. Jussi oli juuri
nostanut palkkansa, kolmekymmentä markkaa, ja tahtoi nyt pitää reimat
lähtijäiset. Kävisi kaupungissa ostamassa korin limonaadia. Koetin
selittää, että oli turha hänen, köyhän miehen, ruveta ainoita pennejään
sellaiseen panemaan, mutta Jussi ei hellittänyt. »Pittää sitä jottai
tässä miunnii pistouvata», selitti.

Parin tunnin kuluttua köryytteli Jussi kaupungista kotiin rattaillaan
lähtijäiset. Työntäytyi sitten kansliaan, kaivoi takataskustaan
limonaadipullon, ojensi sen minulle, katsoi hartaasti silmiin ja sanoi
yhden ainoan sanan:

»He!»

Tunsin silmiini pyrkivän jotain kosteaa. Ja kun vilkaisin Jussiin, näin
jotain samantapaista. Paiskattiin äänettä kättä.

Mutta ovella kääntyi Jussi vielä ympäri ja sanoi harvakseen:

»Jos toisten vielä tarviitta miestä tykkihevosen selkään, ni
liikuttakkaa vaan sana —»

Sellainen se oli meidän Sven Dufva. Ei sattunut sodassa kaatumaan, eipä
edes haavoittunutkaan, mutta oli kaikissa edesottamisissaan ilmetty
Sven.

»Pää huono oli», arveltiin, »mut’ sydän paikallaan.»




ORALLA


Saapuessamme helmikuun alkupäivinä juhlallisessa karavaanissa
Oralle Herrojenmäen taloon, huomasimme kaikki paikat miehitetyiksi.
Konekiväärijoukkue jääkäri (nyk. jääkärikapteeni) Salmisen johdolla oli
valloittanut talon ainoan kamarin, joka alkujaan oli tarkoitettu kahden
asuttavaksi, mutta jossa nyt asui kaksitoista. Molemmat ruiskunsa
olivat sijoittaneet tupaan uunin kupeelle. Kun niitä siinä putsasivat
ja hankasivat ja häärivät niiden kimpussa ylenaikaa, jäi tupapuolen
muille viidellekymmenelle asukkaalle hyvin ahtaat asuma-alat. Ei
sentään sijoista riidelty, kukin asettui minne sattui mahtumaan. Ken
ei sopinut syömään pöydällä, söi penkillä, ja ken ei sopinut penkille,
söi lattialla. Illan tullen vetäydyttiin kostealle, oljettomalle
lattialle reppu päänalaisena, vaatteet yllä ja kengät jaloissa. Vahtiin
lähtijöiden oli varauduttava mahdollisimman lähelle oven kynnystä,
sillä peremmältä ei ovelle pääsy yön aikana tullut kysymykseenkään.
Lattia muistutti elävästi sillitynnyriä, josta ylimmäiset kerrokset on
jo syöty pois, mutta pohjakerros on vielä syömättä. Tuoksu muistutti
myöskin jokseenkin tarkalleen elttaantunutta, auringonpaisteessa
seisonutta sillitynnyriä. Hiki, märät vaatteet, viikottain riisumatta
jalassa olleet sukat antoivat osansa ja — leipä teki tehtävänsä.
Puolihorroksissa ollen uskoi hyvinkin nukkuvansa vilkasliikkeisen kadun
varrella, jossa kymmenet ohi kiitävät autot töräyttävät kukin oman
signaalinsa.

Eräänä yönä kuului uunin lähistöltä ankara metakka. Vanha vääpeli V.
katsoi ikänsä ja arvonsa mukaiseksi nukkua yölläkin mälli poskessa.
Miten ollakaan, sylkäsi äijä unissaan mällipluntan poskestaan tähdäten
sen suoraan kuunvalossa häämöittävään sylkiastiaan. Mälli läiskähti
päin naapurin naamaa.

»Mitä sinä jumalaton syljeksit ihmisiä keskellä yötä päin pläsiä! Jos
et olisi siksi vanha mies, saisit leukoihisi, että helähtää!»

»Älä siinä ärhentele. Hitoltako minä tiedän, mihin se sattui, kun
naamavärkkisi kumottaa kuutamossa kun paraskin sylkiastia.» Sanoi ja
käänsi kylkeään. Mutta tuvan lattia tärisi pitkän aikaa metakkaan
heränneiden poikien makeasta naurusta.

Viikon lattialla makailtuamme saimme hiukan olkia, mutta pian ne
muuttuivat likaisiksi, sotkuisiksi pehkuiksi. Parin viikon kuluttua
muutti jalkaväki läheiseen, sillävälin kuntoonpantuun Kempin taloon,
joka ristittiin »Hotelli Kämpiksi» ja kantoi nimensä sodan loppuun.

Saniteettiasiat olivat varsinkin alussa vähän niin ja näin.
Jokapäiväisissä taisteluissa haavoittui yksi ja toinen, ken lievemmin,
ken vaikeammin. Haavoittuneet sidottiin mitenkuten käsilläolevilla
riekaleilla ja lähetettiin vilusta värisevinä edelleen Antrean
kirkolle. Myöhemmin saatiin toki Oralle lääkäri ja sairashoitokunta.

Varsinaisia tauteja ei sanottavasti ollut. Nuhaa ja yskää
ei sellaisiksi luettu. Mutta sitävastoin saavutti täikanta
ennenkuulumattoman kukoistuksen. Tykkimiehillä ja jalkaväellä oli
ikuinen kina siitä, kenellä oli isoimmat, ja väittivät tykkimiehet
jalkaväen elättejä mahtuvan tulitikkulaatikkoon kolme, mutta oikeita,
jalorotuisia, ristisiitoksella saatuja tykkimiehen kasvatteja sopisi
vain kaksi. Riita jäi ratkaisematta jäävittömän erotuomarin puutteessa,
sillä täitöntä miestä ei Oralla tunnettu.

Kahdeksantuntista työpäivälakia ei liioin noudatettu. Koko päivän
tappeluiden lomassa oli pienempiä ja olipa sellaisiakin, ettei tapeltu
ollenkaan, etuvartiostot vain pitivät yllä pientä vihaa. Sellaisina
päivinä istui joukon ikuinen ilonpitäjä, viipurilainen Kalle N. tuvan
uunilla, sepitellen kokkapuheitaan ja soitatellen Noskuan kuulua
sotasaalista, ylipäällikön päiväkäskyssäkin mainittua jääkäri Branderin
gramofoonia, jossa oli kolme halkinaista levyä ja yksi poikkinainen
neula, muun armeijan ankarasti riijatessa molempia keittäjättäriä.

Säännöllisesti aamun hämärtäessä ja usein yölläkin lähtivät patrullit
tai koko Oran osasto Pullilaan ryssiä ja punikkeja herättämään. Kaikki
eivät aina retkellä palanneet, mutta — kaikkeen tottuu. Punaryssät
kävivät vastavierailulla, tulivat tavallisesti aamulla tai iltamyöhällä
ja silloin koeteltiin, kenen housuissa kaulus kestää. Oralle eivät
koskaan päässeet, vaikka monasti läheltä pitikin. Reippaina pysyivät
poikain mielet; tilanteen vakavimmillaankin ollessa veisti joku
sattuvan sanan ja iloinen karjalaisluonne pääsi jälleen oikeuksiinsa.
Kerran, kun kylään tuotiin kahden meikäläisen ruumiit, vahtimiesten,
jotka olivat pelkureina poistuneet vahti paikaltaan ja menneet läheisen
mökin uunille piiloon ryssien hyökätessä, silloin näin poikien naamat
vakavina ja huulilta tuli yksimielinen tuomio:

»Ovat kohtalonsa ansainneet.» — Ryssät olivat tavoittaneet pakenijat
uunilla ja kolhineet kuoliaaksi kiväärinperillä.

Kuta enemmän aikaa kului ja mitä useampia ryssien ja punikkien
rääkkäämiä ja raatelemia valkoisia rintamalla löydettiin, sitä
kiihkeämmäksi kävi viha maankavaltajia kohtaan. Kun kenttäoikeudet
eivät vielä langettaneet kuolemantuomioita, alkoi kuulua yhä tiheämmin
ääniä, jotka vaativat sovellutettavaksi »Magdeburgin armoa». Eikä
tämä ollut ihmeteltävää, kun löytyi ryöstettyjä, hävitettyjä taloja
ja raunioita, kamalasti elävänä silvottujen ruumiita, murhattuja
vanhuksia, valkoisia sotilaita, jotka talvipakkasessa oli ensin
riisuttu ilkialastomiksi, sidotuin käsin ja jaloin, silmiin
työnnettyinä kuusenkävyt ja ruumis pistimin viileskeltynä. Ja kun
raakalaiset olivat ensin tarpeekseen huvitelleet, kulki roistojoukko
uhrien ohi ja kukin heitti vetensä... Kidutetut jäätyivät elävinä
muodottomiksi jäätönkiksi...

Valkoiset eivät koskaan rääkänneet — kuula vain sai tehdä tehtävänsä.
Elleivät punaiset ja heidän itämaiset apurinsa olisi ryhtyneet
rääkkäämään valkoisia vankejaan, ei kurituskaan olisi ollut niin
ankara. Tällaisissa tapauksissa on sodan laki lyhyt.

Erik Oran talo Oralla oli mainio näyte punikkien hävitysraivosta.
Kaikki, mitä suinkin rikkoa voi, oli rikottu. Ovet, ikkunat,
huonekalut, astiat, yksinpä uunitkin oli murskattu. Nälkäisten petojen
lailla oli riehuttu, nälkäisten, vaikka vatsat olivatkin täynnään
ryssänlimppua, konserveja ja rosvottua sianlihaa. Se oli aatteiden
riemukulkua, se.

Hyvät olivat näillä ihannevaltakunnan sotureilla apuritkin. Katselin
Noskuan taistelussa palkkansa saaneita Iivanoita. Jokaisella oli
mukanaan ryöstettyä saalista. Silkkihuivit ja hopealusikat varsinkin
näyttivät olleen haluttua tavaraa — lienevät aijotut tuliaisiksi kotona
ikävöiville maatuskoille. Keskellä peltoa makasi muuten eräs, joka
likaisen toppavormun päälle oli vetänyt uuden uutukaisen papintakin
ja housut aikoen kai hämmästyttää »flikuskaansa» ennennäkemättömällä
komeudella. Löydetyistä kirjeistä selväsi, että meitä vastassa olleet
ryssät kuuluivat erääseen siperialaiseen, muistaakseni 36 rykmenttiin,
ja olivat tulleet Pullilaan suoraan Riian rintamalta. Lienevät
aikoinaan kuuluneet Rennenkampfin urhoihin, mutta kun saalistaminen
Itä-Preussissa päättyi huikeaan Marathonjuoksuun, jossa saksmannien
konekiväärit määräsivät tahdin, lähtivät viimeisen saaliin toivossa
Suomeen, jossa kuitenkin pistettiin matkan päähän ikuinen piste.

Täytyy muuten sanoa, että monet »vantjkat» tappelivat koko
urhoollisesti — lieneekö heitä sitten kannustanut saaliintoivo,
»revolutsijä», viha »burshujta» kohtaan tai tyhmyys. Ehkä »molembi
parembi». Monet ottivat kuoleman vastaan kuin miehet, vaikka elukoilta
näyttivätkin ja suurimmaksi osaksi olivatkin.

Ryssiä meillä oli säännöllisesti enemmistö vastassamme; suomalaisia
oli vain näytteeksi seassa. Vierailipa Oralla maalisk. 2:n päivän
taistelussa Helsingin Jyrykin yrittäen oikein pistinhyökkäystä
hurraa-huudoin. Nolosti loppui tämä pitkin maantietä tehty hyökkäys:
kun annettiin shrapnelleita päin naamaa ja kone- sekä tavalliset
kiväärit lauloivat joukkoon, palasivat hyökkääjät hyvin koreasti
ryömimällä takaisin. Ne nimittäin, jotka vielä kykenivät. Vetäytyivät
sitten mäenrinteellä sijaitsevaan nuorisoseuran taloon, mutta ei
ollut turvaa siitäkään. Pari granaattia seinästä sisään ja silloin
luikkivat jyrymiehet loukostaan konekiväärien korjatessa yhden ja
toisen varmaan talteen. Muuan granatti räjähti keskellä näyttämöä ja
luulen, että Noskuan nuoren väen on täytynyt pitää paremmanpuoleiset
talkoot saadakseen lavansa ja näyttämökoristeensa jälleen paikatuiksi.
— Yrittivät majoittua kenttävahtimmekin asuntoon, Hutin taloon, mutta
kun jääkäriluutnantti Brander lähetti sanan: »Viskooppa sinne parisen
pommia», jäi sielläkin majapaikka saamatta. Muistan aina talon vanhan
isännän, hänen seisoessaan taistelun jälkeen talonsa pihamaalla
ihmettelemässä rakennustaan, josta pommi vei pois koko nurkkauksen ja
aprikoidessaan:

»Kukahan se tämän koiruuden maksaa?»

Päivät vierivät toisensa jälkeen. Elimme Oralla omaa eristettyä
elämäämme. Posti tuli milloin sattui. Lukemisen puute pyrki vaivaamaan
ja Sortavalan lehdet olivat ylen kuivia. Lystimpää luettavaa saimme,
kun kerran — vahingossa — kumautimme »Suomen Järjestökaartin
Sairaanhoitajatarta N:ro 27» Martta H:ta shrapnellilla päähän, ja
saimme palkkioksi päiväkirjan, jossa laajasti ja perinpohjaisesti
kuvattiin elämä »Kansankahvilassa», ravintola Aristossa Viipurissa,
sekä matruusien edesottamiset pimeissä rautatievaunuissa, Pullilan
»esikunnassa» ja Kavantsaaren hovissa. Ne pojat ovat tarvinneet
»sööterskaa» kerran jos toisenkin, eivätkä nämäkään päiväkirjasta
päättäen ole pahasti vastaanhangoitelleet, vaan päinvastoin täydelleen
omistaneet kommunismin syliinsäsulkevan lähimmäisenrakkauden.
Päiväkirja ei tosin ollut järin selvällä käsialalla kirjoitettu,
mutta pitemmältäpähän riitti tavaamista. Mukavaa oli lukea sekin
sanoma, että »lahtareita on luotettavien tietojen mukaan Antrean
rintamalla 10—12,000» ja että ne ovat saaneet saksalaispiruilta kuusi
laivalastia aseita, vaikka ei ne sittenkään mitään kansalle mahta kun
kaikki luokkatietoinen temokraattia on noussut sortajiaan vastaan ja
rakkaat venäläiset ystävämme on tullunna meille apuun. — Samaisen
sairaanhoitajattaren varustukseen kuului punainen risti käsivarressa
yllämainitulla kirjoituksella ja numerolla sekä kivääri ja ryssänreppu
täynnä patruunia. Sitomatarpeista ei puhettakaan. Lisäksi pinkka
matruusien imeliä rakkauskirjeitä.

Vielä helmikuun loppupuolella oli meillä, niin kummalta kuin se
kuuluukin, puhelinyhteys Viipuriin. Linjat kulkivat Oran kautta. Sieltä
paetessaan katkaisivat punikit linjat juuri Oran kohdalta, mutta ei
muualta. Puhelinmiehemme liittivät päät jälleen yhteen ja vastaus tuli
Viipurin keskuksesta. Suuria ei tietysti voinut puhua keskuksessa
vaanivien vahtien takia, mutta kun asetti kysymykset ovelasti, voi
neitonen toisessa päässä aina vastata »on» ja »ei» ja näiden avulla voi
jo päätellä yhtä ja toista.

Keväämmällä saapui meille täydennysjoukkoja, kutsunnoissa saatuja
pakko-ottolaisia. Vapaaehtoisemme katselivat näitä vähän yli olkansa
ja — syytä hieman olikin. Kun mies taistelussa ampui itse käteensä, ei
siitä maine kasva. Tällaisia tapauksia oli asevelvollisten joukossa
paljon.

Saimme joukon savolaisia. Menivät muuten mukiin, mutta vahdinpito kävi
yli ymmärryksen. Mennessäsi vahtipaikalle, tapasit useasti vahtimiehen
nukkumassa. Varsinkin auringonpaisteisina kevätpäivinä, jolloin
hevosetkin riiputtavat päätään ja raukaisee niin suloisesti.

»Hei, mies, vahdissa ei nukuta! Ylös!»

»Katsohan, kun makkeesti raukasoo.»

»Ettekö jo tiedä, ettei vahtipaikalla saa torkkua.»

»Kah, etteikö sua torkahtoo. .

»Ettekö jo torkkunut tarpeeksi kotonanne?»

»Kah, ompaan tuota tullunna tehyksi sielläi.»

»Mistä olette kotoisin?»

»Siämingistä vuan...»

Tälläista oli keskustelu. Mutta kun savolaiset ehtivät tottua, tuli
heistä hyviä sotamiehiä. Ja samoin »piällysmiehiä», mikäli riitti
»paikkoo».

Kevät läheni, hanget alkoivat sulaa ja tiet kävivät mahdottomiksi.
Milloinkahan joudutaan lähtemään Viipuriin? Ja miten? Tykeissä ei
ollut pyöriä, miten ne kuljetettaisiin sulalla maalla? Tämä oli kiperä
kysymys. Viipuriin paloi kaikkien mieli. Ja kohta alkaisi touonkin
teko...

»Pyörät ovat tilatut ja joutuvat aikanaan», selitti Karjalan armeijan
tykistön ylin päällikkö majuri (nyk. eversti) Schwindt.

Tiesimme jääkärien parhaillaan harjoittavan rintaman takana
kutsuntajoukkoja. Milloinhan ne joutuisivat valmiiksi ja minkälaisia
ovat? Sitten kai rynnistetään.

Karjalan I rykmentti muutti Raudun ja Valkjärven rintamalle. Olimme
nyt II rykmentin matkassa. Ryssien hyökkäykset olivat jonkunverran
laimenneet. Huomasivat, etteivät pääse täältä lävitse. Lentokoneet vain
kävivät vieraisilla harva se päivä.

Saimme lisää hevosia, rekiä ja satuloita. Tämä viittasi lähtöön, mutta
alkava kelirikko näytti panevan vastaan. Mene ja tiedä.

Eräänä iltana maaliskuun loppupuolella kello yhdentoista korvilla,
poikien jo nukkuessa, soi puhelin kiivaasti. Vastasin. Tuli majuri
Schwindt'in lyhyt määräys, että oli heti lähdettävä Hannilaan ja
lastattava vehkeet vaunuihin. Juna lähtee klo 3 aamulla. Matkan määrä
Kiviniemi.

Tuli kiire. Toista kuukautta oli talossa majailtu, kotiuduttu, ja nyt
lähtö puolessa tunnissa. Pojat tuumivat ammuskuormia valjastaessaan:

»Jopa taitaa tullakin eri tappelu.»

Samana päivänä olimme saaneet kahdeksaan mieheen jaettavaksi pullon
konjakkia — ainoan koko sodan aikana. Lähtömalja juotiin ja äkkiä
matkalle. Terve, Ora, monien muistojen tanner!

Oli purevan kylmä, tähtikirkas kuutamoyö ajaessamme metsätietä
Hannilaan. Meikäläisten asemia ei ollut lähempänä kuin Hannilassa;
koska hyvänsä saatoimme kohdata punikkipatrullin. Ratsastin hieman
edellä mauseri vireessä. Pojilla oli jokaisella kiväärit poikittain
satulannupilla valmiina käytettäviksi, jos metsänpimennosta
paukahtaisi. Pari laukausta pamahti lähistöllä, mutta onnellisesti
saavuimme klo 2 yöllä Hannilaan.

Illalla olimme Raudussa, jossa juuri alkoivat Raudun kuuluisat
lopputaistelut.




RIETU


Armeijassa oli miestä monenmoista.

Rietu ei ollut mikään partasuu uros eikä ennen sotaa mitenkään
maineeltaan kuulu. Suuren pitäjän syrjäkylässä ja syrjätalossa oli
elänyt, tapellut isompien kanssa silloin kun syytä sattui ja ottanut
selkäänsä. Mutta sodan loputtua tunnettiin mies laajemmallakin kuin
kotikylässään.

Komppanian marssiessa tallusteli Rietu joukon viimeisenä häntänä. Ei
ollut siis liialla pituudella pilattu; tavallisellakin maantiellä
pyrki pitkän jalkaväenkiväärin perä tietä viiltämään, saatikka sitten
hangessa kömpiessä, jossa siitä oli koko vastus. Jossain olan ja
polvien välillä roikkui patruunavyö. Puku oli repaleinen — alkujaan
valkoinen mekko ja päähine komeilivat likaisenharmaina. Valkoisen
päähineen alla reuhotti julman iso koivistolainen, ja jaloissa
louskuttivat monipaikkaiset huopatossut. Pakkasilmoilla ja tavallisesti
leudoillakin pyrki nenä valamaan kynttilää ja naama oli tuskin nähnyt
vettä sitten viimeisen kotisaunan. — Tällainen oli Rietun ulkonainen
olemus, sisällinen selviää hänen muutamista edesottamisistaan. Ikää oli
siunautunut kuusitoista vuotta.

Eräänä maaliskuun aamuna nähtiin Rietun tallustelevan Oran
ambulanssiin. Pysähtyi neuvottoman näköisenä ovensuuhun ja pyöritteli
reuhkaansa.

»Mikä vaivaa?» kysäisi tohtori. »Lomaako pitäisi saada? Henkeäkö salpaa
ja sydänalaa kiertää sinullakin?»

»Ei, kun käskivät kotiin.»

»Kuka käski?»

»No, se komppanian päällikkö ja ne muut kanssa.»

»Mitä varten?»

»No kun on nämä ruvet. Sanoivat, jotta pitää ensin näyttää tohtorille
ja sitten mennä kotiin. Ja sanoivat minun olevan liian nuoren.»

»Katsotaan.» Rietulla oli pääkoppa ruvettumilla. Ja oli niitä muualla
myöskin.

»Kyllä sinä pääset kotiin. Eikä sinun tarvitse enää tänne tullakaan,
olet liian nuori ja heikko. Kirjoitan heti todistuksen.»

Tohtori istuutui kirjoittamaan vapautustodistusta. Mutta ovensuusta
alkoi kuulua outoja ääniä. Ja kun tohtori kääntyi katsomaan, nyyhkytti
Rietu siellä kasvot karvareuhkaan painettuina.

»Mikä sinun on?»

»No kun minä — yyh — tulin tohtorille sitävarten — y-yyh — että tohtori
todistaisi, etten minä ole — yh — liian heikko tappelemaan — yhyy — ja
ettei minun tarvitseisi mennä pois täältä.»

»Vai sillätavoin —»

Tohtori käveli lattialla edestakaisin ja näytti siltä, kuin jotakin
olisi takertunut kurkkuun. Taputti sitten Rietua olalle ja lohdutteli:

»Ei sinun tarvitse lähteä. Kirjoitan todistuksen, että jaksat kyllä
tapella siinä missä muutkin. Tuollainen reipas mies.»

Rietu kohotti kasvonsa karvareuhkasta ja silmät rupesivat taas
loistamaan kyynelien uurtaessa valkoisia vakoja likaisille poskipäille.
Kääntyi mennäkseen, mutta kysyi vielä arasti ovelta.

»Entäs nämä ruvet?»

»Eivät ne estä sinua tappelemasta. Odotappa — tästä saat purkin
täisalvaa, voitele vaan sillä, niin hyvä tulee. Ja pese vielä varmuuden
vuoksi naamasikin.»

Rietu mennä retuutti takaisin joukkoonsa etulinjalle, heilutti tohtorin
todistusta komppanianpäällikön nenän alla ja kehuskeli:

»Ähäs, ei sitä niin vaan miestä rivistä viskata!»

Mutta tohtori katsoi ikkunasta Rietun menoa ja tuumiskeli:

»Saat nähdä, että tuo poika vielä antaa kuulua itsestään.»

Ja antoihan Rietu.

Tuli lähtö yöllä tai päivällä, niin aina oli Rietu valmiina. Joutui
hyökkäykseen vähän myöhemmin kuin muut — paksussa hangessa oli vaikea
laahustaa huopatossut lunta täynnä — mutta pysyi paikallaan sitä
sitkeämmin. Ampui tarkasti, missä vaan ryssän tai punikin näki ja kun
oikein lähelle onnistui pääsemään, kolhaisi mielellään kiväärinperällä.

»Jotteivät suuhun tuppaisi», selitteli.

Kun Pullilaan oli tehty puolenkymmentä hyökkäystä, oppi Rietu tuntemaan
joka puun ja kiven. Ryömi punikkien linjoilla kuin kotonaan kertaakaan
haavoittumatta vaikka miehiä kaatui ja haavoittui oikealla ja
vasemmalla. Toiset ihmettelivät, mutta Rietu selitti syyn:

»Kun on näin pieni ja pahannäköinen, niin eihän ne pirut saa sattumaan.»

Päästäkseen paremmille ampumalinjoille kiipesi Rietu petäjään ja
naksutteli sieltä punikin toisensa jälkeen. Mutta miten ollakaan —
ryssien granaatti sattui puuhun katkaisten sen juuresta poikki. Runko
kaatui ensin viereisen petäjän päälle ja siitä maahan. Kaikki uskoivat
jo Rietun puuhista tulleen äkkinäisen lopun ja ryhtyivät hakemaan
miestä petäjän alta, kun viereisestä puusta kuului Rietun tuumiskeleva
ääni:

»Petäjään se taaskin sattui, vaikka minua meinasivat.»

Rietu jatkoi sotaansa toisesta petäjästä.

Kohta mainittiin Rietua rintaman kylmäverisimpänä sotilaana. Ja maine
vaan lisääntyi, kun ryssät kerran taas ampuivat Rietua kanuunoilla.

Rietu kyykki pellolla navetan takana sangen luvallisella ja
tarpeellisella toimituksella, kun ryssät alkoivat tavallisen
iltapommituksensa. Granaatti tipahti pellolle muutaman sylen päähän
kyykkijästä. Rietu jatkoi istumistaan, katsahti vain granaattiin.
Jo räjähti toinen oikealla puolella. Kolmas ja neljäs samoin, mutta
Rietu ei hellittänyt. Jo huutelivat toverit tulemaan pois, mutta Rietu
huuteli vastaan:

»Mitäs teet, tee kunnollisesti. Eikä ne taaskaan minuun osaa.»

Kun viides räjähti suoraan nenän edessä, oli Rietukin jo lopettanut
toimituksensa ja asteli tupaan viimeisiä nappeja kiinnitellen:

»Taisivat suuttua, kun tuli mentyä niin keskelle peltoa.»

Rietu oli niinkuin ylpeä siitä, että häntä aina ja joka tilaisuudessa
kanuunalla ammuttiin. Hänestä tuli kuuluisa mies ja varsinkin tohtori
kehuskeli jokaiselle suojattiaan.

Loppujen lopuksi joutui Rietu Raudun pitkiin ja verisiin taisteluihin
ottaen niihin osaa samalla levollisella uhkarohkeudella kuin ennenkin.
Käsipommia rakasti hän nyt melkein yhtä hartaasti kuin vanhaa
kiväärinrämäänsäkin. Vyötäisillä roikkui säännöllisesti niin monta
pommia kuin vain oli onnistunut käsiinsä saamaan. Jos mies kaatui tai
haavoittui, niin kohta kiljuivat jo kaatuneen pommit Rietun vyötäisillä
valmiina heitettäviksi. Ryssien konserveilla oppi Rietu, kumma kyllä,
herkuttelemaan ja pommin viereen oli tavallisesti nuoritettu myöskin
konservipurkki.

Raudussa, Haapakylään vievän tien varrella, makasivat ketjut vastakkain
kahdenpuolen tietä. Ryssät maahankaivetuissa, tilleillä vahvistetuissa
juoksuhaudoissaan ja meikäläiset lumikinoksissaan. Yli tien ei ollut
yrittämistäkään, siksi tiheä oli kivääri- ja konekiväärituli.

Rietu makasi haudassaan ampua räiskytellen, kunnes huomasi, että lukko
ei enää toiminutkaan. Silloin suuttui Rietu todenperään ensikerran
sotaretkensä aikana. Tarttui kaksin käsin piippuun, juoksi yli maantien
ja iski lähinnä makaavaa ryssää kiväärinperällä kalloon. Tuli takaisin
yli tien yhdenkään kuulan sattumatta ja kehaisi lauhtuneena:

»Saipas pakana tarpeekseen.»

Rietu aijottiin korottaa aliupseeriksi, mutta kysyttäessä selitti hän:

»En minä osaa komennoida, jotta antakaahan vielä olla. Tekee häntä
solttuna, minkä ymmärtää.»

Raudun viimeisessä taistelussa yhytti Rietu kohtalonsa. Toinen käsi
puristi vielä lujasti rakasta kivääriään, toisessa olivat panokset
valmiina. Ei päässyt Viipuria valloittamaan, kuten oli koko talven
mieli palanut.

Rietu oli yksi monien joukossa — yksi parhaista. Tasa-arvoinen Joensuun
koulupoikien maalaisserkku. Ei tarvitse miehen mieli asunnokseen suurta
kokoa ja ulkonaista komeutta.




RAUTU


Raudun asema-alueelle oli saarrettu lähes kolmetuhatta ryssää ja
punaista. Renkaan viimeistä solmua vedettiin juuri umpeen.

Pilkkopimeänä yönä saavuimme rintamalle. Jossain papattivat
konekiväärit ja haukahti tykki. Satoi himiräntää. Majoituimme kylmään,
autioon taloon.

Edellisenä iltana oli Karjalan I rykmentin komentaja, ratsumestari
(nyk. everstiluutnantti) Elfvengren esikunnassaan Kiviniemessä
selittänyt tilannetta. Hänellä oli käytettävänään suunnilleen
puolitoistatuhatta miestä ja yksi vuoristotykki. Lisäksi nyt meidän
tuomamme toinen samanlainen.

»Kun olette saaneet tykit asemiin, alotamme hyökkäyksen. Joudutteko
huomenna valmiiksi?»

»Kyllä, herra ratsumestari.»

»Te otatte myöskin Raudussa olleen tykin haluunne ja komennatte siis
puolipatteria», määräsi saapuvilla oleva majuri Schwindt. »Menen
käymään Valkjärvellä. Valitsette asemat harkintanne mukaan siten, että
voitte ampua pitkin rataa.»

»Käskystä, herra majuri.»

»Ja jos haluatte mukavampia tykkejä, niin ottakaa Raudusta», lisäsi
majuri hyväntuulinen hymy silmänurkissa.

Nukuimme yön vilusta väristen. Käkisalmelaisten junaamme tuomat leivät,
voit ja lihakimpaleet näkivät kyytinsä.

Raudun kirkolla sijannut tykki tuotiin Mäkrälle. Sitten alkoi työ,
jossa ei säästetty miehiä eikä hevosia. Läpi kinoksien hinattiin tykit
asemiinsa tiettömälle mäelle Leinikylän järven pohjoispuolelle, noin
kolme kilometriä asemalta. Lähemmäksi ei voinut viedä, sillä siellä oli
epävarmaa. Vasta joku päivä sitten olivat ryssät käyneet Leinikkälän
järvellä saakka ja tykkien menettämiseen ei meillä ollut varaa.
Puoliyön aikaan kävin ilmoittamassa rykmentin komentajalle, että olimme
paikoillamme. Tykistötähystäjät vetivät kenttäjohtoja — pirullista
työtä pimeässä yössä, lumiräntä- ja luotituiskussa. Seuraavana aamuna
palasi majuri Schwindt Valkjärveltä ja tarkasti tykkien asemat.
Odottelimme, milloin leikki alkaisi. Majoituimme uudelleen erääseen
läheiseen autioon taloon, jossa oli siksi suuret tallit ja navetat,
että saimme hevosparat katon alle.

Popsimme kaikessa rauhassa luusoppaa, kun rykmentin komentajan lähetti
ratsastaa pihaan ja tuo paperilapun:

 Mäkrä, 29.3. -8. klo 5,30 ip.

 »Vuoritykistä alkaa pommittaa harvalla tulella Raudun asemaa ja
 varustuksia tänään klo 6,30 ip.»

Luusoppa jäi loppuun syömättä. Myöhästyimme kymmenen minuuttia.
Klo 6,40 pamahti ensimäinen laukaus. Eräs punaisten vankina ollut
valkoinen kertoi jälkeenpäin, että ensimäinen laukauksemme oli sattunut
saunarakennukseen, jossa säilytettiin ruokatarpeita ja sytyttänyt
pienen tulipalon. Hyvä niinkin.

Jatkettiin tulta hitaassa tahdissa, kunnes yhdeksän aikaan tuli käsky
lisätä puita pesään. Paransimme vauhtia. Kivääri- ja konekiväärituli
yltyi, ryssät ampuivat tykeillään yhtämittaa. — Raudun verileikki oli
alkanut todenteolla.

»Ryssillä on tähystyspaikka ja konekiväärit panssaroidussa
vesitornissa, koettakaa ampua se mäsäksi tai tuleen», tuli käsky.

Saimme torniin pari sattumaa. Asemalla syttyi tulipalo ja savu
vaikeutti tähystämistä.

»Tuli kohdistettava läntisiin varustuksiin, jalkaväkemme käy
puolentunnin kuluttua hyökkäykseen.»

Näin jatkui läpi yön. Ryssillä ei ollut aavistustakaan, missä tykkimme
sijaitsivat. Ampuivat arviolta, mutta säännöllisesti yli. Granaatit
ujelsivat päittemme yläpuolella ja räjähtivät takanamme metsässä.

Aamu valkeni. Hyökkäyksemme olivat lyödyt takaisin. Mutta ryssilläkin
olivat asiat sekaisin. Asemalla höyrysivät veturit. Kenttäpuhelin toi
viestin, että ryssät aikoivat lähteä Raasuliin päin.

Pyysin majuri Schwindt’iltä lupaa saada viedä tykit Sunikkalaan,
aseman itäpuolelle, josta 500 metrin matkalta voisi ampua rakennuksia,
veturitallia ja panssaroituja junia suoralla tähtäimellä ja jokainen
laukaus tehoaisi. »Tjaa, ei olisi hullumpaa, mutta vaarallista.
Laittakaa tykit lähtökuntoon, minä ratsastan sinne katsomaan», sanoi
majuri.

Tuumasta ei tullut mitään. Majuri katsoi tilanteen liian vaaralliseksi.
Jos ryssät tekisivät uloshyökkäyksen, jäisivät tykit helposti
saaliiksi. Ja siinä sitä sitten oltaisiin. Omasta puolestani luulen
vieläkin, että taistelu olisi saanut toisen käänteen, jos pommitusta
jatkettiin Sunikkalasta. Elleivät sitten ryssät olisi ampuneet meitä
nuuskaksi, joka oli sekin hyvin mahdollista.

Taistelu jatkui koko sunnuntaipäivän yhtä laihalla näkyvällä
tuloksella. Asemalle oli mahdoton päästä. Monasti olivat hyökkäysketjut
jo tunkeutumaisillaan varustuksiin, mutta tulivat verissäpäin takaisin.

Sunnuntaina saapuivat kapteeni (nyk. everstiluutnantti) Pohjanheimon
kolme raskasta, neljän tuuman tykkiä Pohjanmaalta. Asettuivat asemiin
meidän viereemme.

Juhlallisen näköiset kapineet, ne raskaat tykit. Museokappaleilta
näyttivät, vuoden 1871 mallia. Rekyylilaitteista ei tietoakaan ja
sytytysvehkeet olivat puhtainta antiikkia. Uteliaisuudella odotimme,
mitä tuleman piti. Iltaan mennessä saivat Pohjolaiset värkkinsä kuntoon
ja suunnan määrätyksi. Piti laukaistaman.

Mies, jonka tehtäviin kuului pamauksen aikaansaaminen, etsi pari metriä
pitkän seipään. Kääri seipään nenään tukun trasselia ja kasteli sen
öljyssä. Pisti tukkoon tulitikulla tulen ja ryhtyi sitten pitämään
palavaa tukkoa lukon takana narratakseen »sankkireikään» tulen. Tykki
pihisi ja sähisi pitkän aikaa kuin pahansisuinen kissa ja paukahti
sitten — jos paukahti. Kun oli pahalla tuulella, niin ei ottanut
syttyäkseen ollenkaan. Purettuaan onnellisesti sisuksensa, hyppäsi
se ikäänkuin teostaan säikähtyneenä pari syltä taaksepäin. Ja sitten
alkoi huuto ja mekastus, kun parikymmentä hyvä-äänistä miestä karkasi
pyöriin kiinni ja ryhtyi rullaamaan otusta jälleen paikoilleen.
Suunnilleen viisitoista minuuttia kului, ennenkuin seuraava laukaus oli
valmiina. Siinä ajassa ehti meidän lihamyllyllämme ampua jo kehumatta
kymmenkertaisen määrän, kun vähänkään kiirettä piti.

Meillä ei ollut yön aikana lupa pitää muuta tulta, kun juuri
tähtäykseen tarvittava himmeä sähkölamppu. Raskaan patterin
sytytellessä tykkejään oli metsä valoisa kun konsanaan päivällä. Kumma,
etteivät ryssät käyttäneet paremmin hyväkseen signaalia.

Seuraavan päivän ja yön jatkui taistelu tuloksettomana, ellei oteta
lukuun sitä henkistä ja ruumiillista väsymystä, minkä yhtämittainen
tuli piiritettyihin teki.

Asuimme lumihangessa tykkien ääressä. Pojat kaivoivat hankeen kuopat
vuoraten ne kuusenhavuilla. Siellä nukkui kukin vuorostaan. Päivisin
keitettiin kuopassa teetä ja tästä johtui lystikäs juttu, joka olisi
voinut päättyä huonomminkin.

Raskaan patterin miehet tuppautuivat keittämään teetään ja loikoilemaan
meidän poikaimme kuoppiin. Tästä syntyi erinäistä suukopua, jossa
pohjalaiset saivat kuulla vähemmän mieluisia lausuntoja kehutusta
ahkeruudestaan. Viisi he siitä sentään välittivät, keittivät vaan
teetään täydessä rauhassa meikäläisten tuumiessa keinoa, millä
kuokkavieraat lopullisesti ajettaisiin »ulos». Teekattila porisi parin
sylen päässä tykin piipusta.

Ammuimme parhaillaan shrapnelleja. Eräs laukaus antoi oudon äänen.
Lumi tykin edessä värjäytyi keltaiseksi, oksat rapisivat puista ja
puunkuoret lensivät Pohjolaisten naamoille. Shrapnelli oli räjähtänyt
piipussa vahingoittamatta kuitenkaan tykkiä. Mutta Pohjolaiset kai
luulivat meidän räjäyttäneen sen tahallaan, koskapa eivät enää
senjälkeen tulleet lähimaillekaan teetään keittämään.

Kolmatta vuorokautta kestänyt taistelu päättyi. Raudussa isännöivät
yhä ryssät ja suuria apuvoimia saattoi tulla Pietarista minä hetkenä
hyvänsä. Panssarijunan oli sentään 8. jääkäripataljoona taistelun
aikana vallannut Raudun—Raasulin välillä. Siinä oli lastina myöskin 800
granaattia, mutta meidän tykkeihimme eivät ne sopineet. Tykit oli ensin
haettava Raudusta majurin neuvon mukaan.

       *       *       *       *       *

Huhtikuun 4:nä päivänä klo 5 i.p. piti lopullisen hyökkäyksen Rautua
vastaan alkaa. Raskaan ja haupitsipatterin oli alettava kiivas
pommitus klo 12 päivällä, edellisen asemarakennuksiin ja jälkimäisen
veturitalliin kohdistettuna. Vuoristotykkien tuli klo 4,30 i.p. ampua
pikatulella pohjoisia varustuksia sekä pitkittäisiä juoksuhautoja. Klo
5 hyökkäisi jalkaväki yhtaikaa joka taholta, paitsi Haapakylästä, jossa
edessä oli suojaton, avonainen peltomaisema.

Pyysin ja sain rykmentin komentajalta luvan viedä vuoristotykit
jalkaväen ketjuun Haapakylän laitaan. Sieltä, 800 metrin matkalta, oli
mainio ampua suoraan maaliin yli aukeiden, tasaisten peltojen.

Lisäpanoksia piti saapua, mutta erään huolimattoman herrasmiehen takia
saapuivatkin ne vasta valloituksen jälkeen. Oli turha viedä asemaan
molempia tykkejä; ehtisimme hyvin ampua panoksemme puolessa tunnissa
yhdelläkin. Otin vanhan, rakkaan »lihamyllymme» koeteltuine ja hyväksi
havaittuine miehistöineen. Hilasimme vehkeen hangen läpi paikoilleen
yhden ja toisen kiväärinkuulan säestyksellä. Toinen tykki jäi Mäkrälle.
Majuri Schleutker haupitseineen peri entisen paikkamme.

Klo 2 alkoi paukkua. Harvaan ja hartaasti, sillä panosten puute
vaivasi toisiakin. Odottelimme vuoroamme ja katselimme Raudun asemaa,
jossa paljain silmin näkyivät ryssien tykit ja yksityiset Iivanatkin
hääräilemässä niiden kimpussa.

Jalkaväen tuli oli tyystin loppunut. Oli tyyni myrskyn edellä.

Pienellä jännityksellä odotimme aikaamme. Tiesimme, että jos ryssät
keksisivät tykkiasemamme — ja mikseivät keksisi aivan nenänsä alta
tulisi siinä kuumat oltavat. Suuntaisivat vain meihin pari tykkiä ja
samoin konekivääriä, niin — ja niitä poikia ei vaivannut ammuksien
puute.

Kellon viisari osoitti neljä ja kolmekymmentä. Shrapnelli oli piipussa.

»Tulta!»

Räjähti liian korkealla. Koetetaanpa toistamiseen.

Liian matalalla ja edessä.

Kolmas meni hyvin. Räjähti parhaalla korkeudella ja rakeet lensivät
pitkin asemanpuoleista juoksuhautaa. Sitten alkoi luistaa.

Ammuimme väliin jonkun granaatin. Maa pöllysi ryssien tykkien
ympärillä. Erään luota juoksivat Iivanat kiireenkaupalla ja tykki
heilahti pahasti.

»Saakeli, kun menee hyvin», kiljasi vieressäni töyräällä loikoileva
tykistötiedustelija, lihava opettaja X. ja hyppäsi pystyyn ottaakseen
iloissaan muutamia tanssiaskelia. Samassa alkoi kuulua tuttu papatus —
jo olivat keksineet, mistä härnättiin. Vetäsin tanssinäytteenantajan
mekon liepeestä vähän matalammalle.

»Piippu on jo kuumana», ilmoitti tähtääjä Gustafsson.

»Ei tee mitään. Granaatti — — — tulta!»

Asemalla syttyi ensimäinen pienempi tulipalo. Lähetimme muutamia
asuinparakkeihin. Ja sitten taas juoksuhautoihin. Ryssien konekiväärit
ampuivat liian alas, kuulat iskivät mäentöyrääseen. Kohottivat sitten
ja kuulat vinkuivat päitten tasalla. Mitään panssarisuojusta ei
tykeissämme ollut.

Vilkasin taakseni. Pitkä Gustafsson tirkisti väliin
kaukoputkitähtäimeen, käänsi sitten vaistomaisesti päätään oikeaan
ja vasempaan sitä mukaa, kummalta puolen kuulat vihelsivät. Toisilla
ei ollut niin tiukkaa paikkaa, mäentöyräs antoi hiukan suojaa, kun
kyykistyi maahan.

Majuri Schleutker oli tällävälin ampunut veturitallin kattoon seitsemän
pahannäköistä reikää.

»Viisi shrapnellia jälellä.»

Katsoin kelloa. Neljä minuuttia aikaa. Laskimme loput pitkin ryssien
tykkiriviä ja laskeuduimme tanssimestarin kanssa alas tähystyspaikalta.

Nyt olimme putipuhtaat. Ei ollut yhtään panosta, vaikka ryssä olisi
silmille ryöpynnyt.

Patteri pääsi vähällä — yhdellä miehellä kuula läpi reiden. Kello oli
viisi. Kuului muutamia kiväärinlaukauksia — yltyi — ta-ta-ta-pom — ja
sitten se alkoi.

Edessämme vasemmalla sivustalla ryömivät ketjut eteenpäin. Tuolla
raahautui Ilmeen konstaapelin konekivääri seulaksi ammutun ladon
nurkkaukseen ja ampui. Eteni sitten aidan viereen ja rupesi sylkemään
nikkeliä ryssien korkealla mäellä sijaiseviin asemiin. Ketjut
painautuivat lähemmäksi kiemurtelevien valkoisten käärmeiden tavoin.
Tuohon retkahtaa mies makaamaan, tuohon toinen kolmas...

Ammunta ei vielä ole kiihkeimmillään, on liian valoisa. Malttakaa...

Ensimäiset haavoitetut tuodaan. Pojat ryhtyvät auttamaan — tykkimiehet
ovat jo näytelleet osansa.

Haavoitettuja noutamaan komennetut hevosmiehet vikuroivat. Muuan ukkeli
kääntää hevosensa ympäri aikoen palata takaisin. Pelottaa kuulien
musiikki. Eräs tykkimies sieppaa mauserinsa, vetää hanan ylös ja hyppää
rekeen.

»Tuolla ovat haavoitetut — mars!»

Ukkeli katsoo pitkään miestä ja pistoolia, ymmärtää, ettei kyseessä
ole leikki ja kääntää jälleen hevosensa. Temppu uudistuu usein illan
kuluessa.

Ratsastan parin kilometrin kierroksen oikealle. Mäkrän puoleiselle
sivustalle. Kuorma kuorman jälkeen tulee vastaan. Liistarekien pohjilla
makaa silmät ummessa kalpeita miehiä. Valkoinen, likaantunut mekko vain
punertaa.

Nousen eräälle mäkitörmälle polkua pitkin. Edessä on aukeama. Hevonen
porhaltautuu kehoittamatta hurjimpaan laukkaan — ilmassa on pirullinen
vihellyskonsertti. Viisas eläin näyttää ymmärtävän, ettei tässä sovi
viivytellä. Kuula nappaa ohjan poikki ja toinen viiltää nätisti palan
satulasta.

»Älkää ratsastako kauemmaksi, ellette aijo tehdä itsemurhaa», kuulen
äännettävän pensaan juuresta. Valkomekko siellä käärii toista jalkaansa
likaiseen nenäliinaan.

Ilta pimenee. Raudussa pääsevät valloilleen kaikki helvetin voimat.
Yksityisiä laukauksia ei enää kuulu, on vain yksi yhteinen pauhu ja
jyminä. Eroittaa kuitenkin lähimpien konekiväärien naksutuksen — ääni
kuulostaa melussa heikolta, kaukaiselta. Pauhuun sekaantuvat tuhansien
käsipommien paukaukset ja tykkien yhtämittainen jyrinä. Ryssät ampuvat
kahdellatoista tykillään kartesseja eteneviin ketjuihimme. Kolme tykkiä
on käyttökelvottomina.

Syttyy toinen, iso tulipalo. Taivas on tulipunainen, paksun savun
peitossa.

Myrsky verimeressä yltyy yhä. Ketjut ovat monin paikoin jo vastakkain.
Oikealla sivustalla eroittaa taistelevat vain kapea maantie. Ken
uskaltautuu tielle, on kuoleman oma.

Lähes seitsemänkymmentä konekivääriä ja viisituhatta kivääriä soittaa
valtavaa kuolemansinfoniaansa ahtaalla, rajoitetulla alalla. Tykit
jymisevät bassoina ja käsipommit päästävät tuhansia soraääniä. Tänä
yönä ampuivat meikäläiset toista miljoonaa patruunaa. Mitä sitten
ryssät rajoittamattomine varastoineen!

Menen Mäkrälle, 3:n pataljoonan esikuntaan.

»Mitä uutta?»

»En tiedä. Taitaa mennä päin helkkaria. Meikäläiset ovat vielä
edellisistä taisteluista väsyneitä. Vaikka viimeisensä kukin
koettelee», vastaa pataljoonan komentaja, Veikko Läheniemi, ja
tarttuu taas puhelimeen antaakseen määräyksen. »Niillä on niin
vahvat varustukset», lisää Veikko ja höystää taas puheensa parilla
voimallisella sanalla. Hänellä on siihen erityiset taipumukset ja
luonnonlahjat.

Siirrymme ulos katsomaan taistelua. Tulipaloja on jo useampia ja yhä
vain tuntuu taistelu yltyvän. Tuosta helvetistä täytyy tänä yönä kantaa
satoja ja tuhansia ruumiina...

Pistäydyn majapaikassamme, ratavartijan asunnossa Haapakylän laidassa.
Pojat ovat kesken kaiken lämmittäneet saunan.

»Täällä on kahta sorttia löylyä», ilmoittaa eräs ylhäältä lavalta.

Aijoin kysyä, mitä sorttia se toinen löyly on, kun samassa kuulen
kuulien rapahtelevan seinään, tunkeutuvan läpi ja iskevän kiukaasen.
Asemalle oli vain kilometrin matka. Reippaita saunaveikkoja!

Pojat tahtoisivat mennä ketjuun, mutta en uskalla laskea. Jos
sattuisivat tulemaan ne odotetut ammukset ja meitä taas tarvittaisiin,
on jokaisen oltava paikallaan. Pari miestä kerrallaan saa sentään luvan
käydä vähän »tarkistamassa kivääriään.»

Taistelu jatkuu keskeytymättä. Verisiä miehiä tuodaan yhtenään. Panemme
omat kuormastohevosemme auttamaan kuljetuksessa. Sairaalan pihamaa
on täynnä hangella ja paareilla lojuvia, joita ei ennätetä sitoa.
Vaikeimmin haavoitetut ensin, toiset odottakoot vuoroaan. Miehet
puristavat huulensa yhteen, mutta valituksen sanaa ei kuulu.

Taistelu jatkuu. Keskeytymättä.

Mutta aamun hämärtäessä on kaikki oudon hiljaista.

Raudussa isännöivät vielä ryssät.

Kuinka kauvan? Onko hornanleikki alettava jälleen alusta?




TAISTELUN JÄLKEEN


»Hei pojat, Rautu on meidän! Ryssät ovat antautuneet Maanselässä;
toistatuhatta kaatunutta, samanverran vankeja! Hurraa!»

Saatiinpa lopultakin! Jo oli näyttänyt välistä toivottomaltakin, oli
kaatunut paljon miehiä, hyviä reippaita valkomekkoja. Nyt oli heidän
verensä kostettu korkojen kanssa, oli otettu mahdoton sotasaalis ja
ennenkaikkea oli ryssille annettu tukeva isku päin naamaa ja ihan
Pietarin kynnyksellä. Jokohan lakkasivat kynnet syyhymästä?

Katselimme taistelupaikkoja. Jukoliste, minkämoiset niillä on
varustukset! Pari metriä syvät maahan kaivetut juoksuhaudat, joiden
reunalle on ladottu tiili kerros kerroksen päälle, jättämällä vain
pienet ampuma-aukot. Tietysti kilpistyivät kiväärinkuulat näihin
kuin kallioihin ja kun tykkituli alkoi, vetäytyivät maanalaisiin
lokeroihinsa kuin rotat loukkuihinsa. Metsä varustuksien kohdalla oli
tuhannen nuuskana, töröttäviä kantoja vain ja granaatinkuoppia vieri
vieressä. Kuumat on sentään Iivanoilla olleet olot. Hyväksi herahtivat
mielemme, kun juoksuhaudoista keräilimme shrapnellinkuoriamme ja
vieläkin paremmiksi, kun näimme ryssien asuinparakit Mäkrän puoleisella
mäkitörmällä. Niissä ei totisesti löytynyt ehjää paikkaa. Milloin oli
granaatti tupsahtanut katosta sisään tuoden puoli kattoa tullessaan,
milloin taas pistäytynyt suoraan seinästä ja räiskähtänyt keskellä
tupaa tipauttaen Iivanat makuulavereiltaan kuin torakat seinältä.
Olisinpa totisesti tahtonut nähdä sen kiireen, jolla »vanjtkat»
pesistään loikkivat, ne harvat nimittäin, jotka siihen vielä kykenivät.
— Yhdeltä oli unohtunut tupaan jalka reittä myöten ja luokiksi
vääntynyt kivääri. Muuta ei miesparasta ollut tähteenä.

Aseiden puute oli meikäläisiä aina kivistänyt. Nyt pinosivat pojat
kiväärejä suuriin röykkiöihin kuin halkoja. Kukaan ei niitä joutanut
lukemaan, mutta tuhansittain niitä lyötiin läjään. Patruunat peittivät
maan, kuni muinoin manna Israelin lasten tantereen. Jokaisessa
rakennuksessa löytyi panosvarasto toinen toistaan suurempi; jos muutama
miljoona parhaillaan paloikin, niin mitäpä siitä, näkyy riittävän
sittenkin!

Eteenpäin siirtyessämme tuli vastaan rykmentinkomentaja matkassaan
Antrean päämajasta saapunut esikuntapäällikkö, kapteeni Lindström
(Hägglund).

»No, tykkimiehet, valitkaapa nyt itsellenne täältä uudet tykit. On vara
valikoida.»

»Niin, kiitoksia hyvästä toiminnasta ja hyvää jatkoa», lisäsi kapteeni
Lindström.

Oli siinä vara valita. Viitisentoista tykkiä ja niiden vieressä
panoksia, että ihan äkkinäkemältä hävetti. Poikien silmät kiiluivat
tuumiessaan: »ei nyt enää huoli joka granaattia pussata, viskoo heitä
kuin herneitä.» Valikoimme 3-tuuman vuoritykit, viimeistä Schneiderin
mallia, uuden uutukaiset, 1917 Putilovin tehtaassa tehdyt ja suoraan
Pietarin arsenaaleista Rautuun ihan kuin meitä varten tilatut ja
tuodut. Lukot ja tähtäimet tosin olivat poissa, mutta pari päivää
ahkerasti etsittyämme löysimme niitä hyvän joukon metsistä, ojista,
likalätäköistä, kaivoista ja hiililäjistä. Yksi löytyi puolinaisesta
öljytynnyristä.

Patteri sai virallisen nimen Karjalan 4:s vuoristopatteri.

Valjaat valikoitsimme tietysti »prima sorttia». Olipa Luojan
lykky, etteivät hyvät tykkivaljaamme menneet viimeistä tietään,
sillä vaunuihin, joissa valjaat olivat, oli myöskin sijoitettu
viitisenkymmentä laatikkoa käsigranaatteja. Lähtiessään sytyttivät
ryssät vaunut tuleen, laatikoiden kupeet ehtivät jo hiiltyä mustiksi,
kunnes aina reippaat valkomekot sammuttivat tulen viimeisessä
silmänräpäyksessä. Raudussa paloi saatujen tietojen mukaan lähes
satakunta ammuksilla, sota- ja elintarpeilla sekä — ruumiilla lastattua
rautatievaunua. Ratapihalla ei ollut juuri terveellistä liikuskella,
kun sadattuhannet kiväärinpanokset rätisivät palaessaan ja ikäänkuin
pisteinä poksahtelivat joukossa käsigranaatit ja tykinammukset.

Asema-alue on laaja, lähes kaksi kilometriä pitkä ja kilometriä leveä.
Ruumiita virui kaikkialla, kaikkialla vallitsi hävityksen kauhistus.
Rakennusten rauniot savusivat, ja yli kaiken levisi inhoittava kalman
haju. Eräässä rakennuksessa paloi ruumiita kymmenittäin. Sota jättää
kamalat jäljet, missä se perinpohjin käydään.

Kuljeksimme edelleen. Ruumiita ja taas ruumiita, mikä missäkin
asennossa, halaistuin päin aivot maahan valahtaneina, jalattomina,
kädettöminä, sisälmykset ulkona, irtonaisia ruumiinosia, päitä — käsiä
— jalkoja, lammikoittain tahmeaa, hyytynyttä verta, joka livettää
siihen tallatessasi. Joku puristaa kivääriä, aivankuin ei aikoisi siitä
ikinä luopua, joku tuijottaa korkeuksiin selkoselällään ammottavin
silmin, toisen kasvot on kuolemantuska kammottaviksi vääristänyt,
toinen makaa suullaan maassa verilätäkössä käsivarret levällään ja
kädet nyrkkiin puristettuina, mustat kynnet syvälle lihaan uponneina.
Kamalimmat ovat vatsaan haavoittuneet ja haavoihinsa kuolleet. Makaavat
mitä luonnottomimmissa asennoissa, polvet koukussa, vatsaan kiinni
vedettyinä, kasvonpiirteet tuntemattomiksi kiertyneinä.

Pariin halkovajaan on ruumiita heitetty kuin halkoja, päällekkäin,
sikin-sokin, parin metrin korkeudelle. Ei ole ollut mättäjillä aikaa
niitä minkäänmoiseen järjestykseen latoa, pois on pitänyt vain
taistelevien tieltä ja näkyvistä korjata. Parilla kolmella on laudoista
kyhätty, punamullalla maalattu arkku, tehty nähtävästi silloin, kun
vielä riitti aikaa arkkujenkin tekoon. Rinnan päälle on kiinnitetty
paperilappu ja siinä nimi. Komppanian päälliköitä näkyvät olevan, kaksi
Länsi-Suomesta, yksi Viipurista. On kai ollut aikomus lähettää ruumiit
kotiin, mutta saartorenkaan kierryttyä umpeen jäivät tänne ja täällä
pysyvät.

Ratsastelen edelleen. Hevoseni ei pelkää vainajia, mutta erään
rakennuksen kulmauksessa se hypähtää eikä mene edelleen. Katselen
— ruumisläjä on edessä, toistakymmentä yhdessä röykkiössä ja
päällimäisenä istuvassa asennossa, takakenossa, kummannäköinen mies.
Naama kun ihmisen naama, mutta silmien kohdalla on ammottavat aukot.
Päälakea ei ole, ei takaraivoa, korvat ovat paikoillaan. Naamasta on
jälellä vain naamio, samanlainen kuin naamiaisissa käytetään, mutta
luusta, lihasta ja nahasta tehty. Kamalat naamiaiset! Hirvittävimmät
jäljet tekee tykkituli ja käsipommit.

On muuten omituista, kuinka pian ihmiseltä luonto kovenee kovaksi.
Ruumiit eivät tee mitään vaikutusta, niitä katselee kuin leikattua
viljaa — mitä enemmän vastapuoleisia, sitä parempi. Niitä ei edes näe
unissaan, vaikka kaikkea muuta näkeekin. Rauhanajoissa askarteleva
ihminen on kadonnut ja sijaan on tullut uusi, kivikova. Hammas
hampaasta, silmä silmästä. —

Ken on käynyt ryssien sairashuoneissa Raudun valloituksen jälkeen, hän
on nähnyt helvetin maan päällä. Sairaaloikseen olivat valinneet pari
asemahenkilökunnan asunnoiksi rakennettua isoa rakennusta. Asunnoissa
oli keittiö ja kaksi huonetta. Astuin sisään erääseen tälläiseen
osastoon, josta kuului huutoa ja voivotusta. Etumainen, keittiö, oli
nähtävästi jonkunlainen yhteinen leikkaus- ja ruumishuone, vaikka
mitään leikkausvälineitä ei ollutkaan näkyvissä. Ruumiita, konekiväärin
sahaamia ja granaattien silpomia makasi lattialla ja retkoitti
tuoleilla. Pöydällä lojui nainen koko takaraivo yhtenä ammottavana
haavana, aivot hiuksiin sotkeutuneina. Seuraavassa huoneessa oli
nelisen sänkyä. Niissä makaavat haavoittuneet — suomalaisia —
olivat jotenkuten sidottuja. Lattialla lojui eri kansallisuuksia
kurjimmassa kunnossaan. Keneltä jalka poikki, keneltä käsi, keneltä
rinta lävistettynä, kasvot runneltuina. Huone oli yhteydessä
seuraavan kanssa. Siellä makasi paljaalla lattialla haavoittuneita ja
kuumesairaita sekaisin kuolleitten kanssa hirvittävässä sekamelskassa.
Huoneen täytti valitus ja voivotus, rukoiltiin armollista Jumalaa ja
kirottiin kaikilla Venäjän valtakunnan kielillä. Eräässä nurkkauksessa
reuhtoi järkensä menettänyt. Haavakuumeiset hourailivat, monet
kamppailivat kuoleman kanssa. Lattialla lainehti verta, likaa,
sulanutta lunta ja ulostuksia. Ilman täytti tukahduttava katku. Kaikki,
jotka siihen kykenivät, ojentelivat käsiään ja huusivat vettä. Eivät
kai olleet saaneet sitä pariin päivään, yhtävähän kuin haavojakaan oli
sidottu. Saivat pari ämpäriä ja voivotus taukosi hieman alkaakseen
kohta uudelleen. Elävästi johtuivat mieleeni kesken kaiken muutamat
kuvaukset Danten »Helvetistä».

Puhuttelin muutamia tajussaan olevia suomalaisia. Nähdessään valkoisen
käsivarsinauhan, rupesivat nämä poikkeuksetta vaikeroimaan, kuinka
heidät oli »viety väkisin». Harvoinpa tapasi kiinnijoutuneen punaisen,
joka olisi tunnustanut lähteneensä vapaasta tahdostaan. Sattuvasti
huomauttikin kerran eräs meikäläinen, että »olisi paljon hauskempi
taistella, jos edes olisi vastassa vihollinen, jota voisi kunnioittaa.»

Kysäsin nuorelta, kalpealta, maalaispoikaa muistuttavalta mieheltä,
mikä häntä vaivasi.

»Jalka poikki. Kävi kuula jo toista viikkoa sitten. Joku venäläinen,
välskäriksi sanoivat, sitoi ja senjälkeen en ole paikaltani
liikahtanut.»

»Kuinka te tänne jouduitte?»

Pojan silmät alkoivat pälyä levottomasti.

»Väkisin veivät, kävivät kotoa hakemassa.»

»Milloin?»

»Jo helmikuussa.»

»Vai niin. Missä sanoittekaan kotinne olevan?»

»Jaakkimassa.»

»Vai niin.»

Poika huomasi puhuneensa tyhmyyksiä. Kotoa — helmikuussa — Jaakkimasta,
se oli toki liikaa. Eivät käyneet punikit armeijaansa lisäämässä sata
kilometriä valkoisten rintaman takana. Lopulta tunnusti vapaaehtoisena
lähteneensä punakaartiin, kierrätelleensä Käkisalmen puoleen ja sieltä
Rautuun.

»Mutta en minä ole kenellekään pahaa tehnyt, enkä edes ampunutkaan,
vahdissa olen vaan seisonut. Herra saa kyllä uskoa, tämä on tosi.»

Niinhän ne sanoivat kaikki. Jokainen kiinnijoutunut oli vaan seisonut
vahdissa ja kiväärit laukeilivat itsestään. — Onnettomat, harhaan
johdetut olennot.

Pistäydyin sairaalan useimmissa muissakin osastoissa. Yhtä kurjaa
kaikkialla. Alkuaan näyttivät olot olleen paremmat, mutta kun
saartorengas tiukkeni ja taistelut kävivät yhtämittaisiksi, menettivät
»tohtorit» konseptinsa ja jättivät haavoittuneet oman onnensa nojaan.
»Sööterskat» taas pitivät miellyttävämpänä tehtävänä Iivanoiden
riijastelun kuin sairaidenhoidon. Sen ainakin olivat näköisiä nämä
Kolikkoinmäeltä ja Tiiliruukilta kerätyt ja kaduilla hyvin tunnetut
»Suomen Punaisen Kaartin sairaanhoitajattaret.»

Erään osaston ovessa luettiin korkeilla mustilla kirjaimilla venäjäksi
ja suomeksi »Veneristen tautien vastaanotto». Osastoa oli kaikesta
päätellen runsaasti käytetty, vaikkei sisällä näkynytkään tällä
kertaa muita kuin toppapöksyinen naikkonen, johon oli sattunut kuula
kesken parannuksen, ja toinen hameilla varustettu, samoilla asioilla
liikkunut. Lääkemies itse oli tipotiessään.

Käväisen veturitallissa, yhdessä Raudun taistelujen kuumimmissa
paikoissa. Ruumiita sielläkin. Eräässä nurkkauksessa makaa kaksi
nuorta, sivistyneen näköistä ryssää, kaikesta päättäen upseereja, kädet
ja jalat niinillä yhteensidottuina. Kummallakin on otsassaan pieni
pyöreä reikä ja ovat nähtävästi maanneet siinä jo muutamia päiviä.
Päättelen heidän olleen vastahakoisesti tavarishtshein hommissa,
nämä ovat kyllästyneet »vastavallankumouksellisiin», vanginneet
hangoittelijat ja »syventäneet vallankumouksen saavutuksia» ampumalla
»burshujt». Vanha resepti. — Aseman itäpuoli vei paljon valkoisia;
ryssät ampuivat hyvistä, korkealla sijaitsevista varustuksistaan.
Siellä kaatui m.m. eräs pohjoiskarjalainen vapaaehtoinen ryhmä
kauniiseen järjestykseen, vieri viereen kaikki yhdeksän, ryhmänjohtaja
hiukan edellä. Eräällä oli vielä kivääri poskella, toinen pisti
panoksia makasiiniin, kun suoraan edessä oleva konekivääri keksi miehet
— ta-ta-ta-taaaa — loppu. Eivät ehtineet edes silmiään räväyttää,
jäivät kuollessaan samaan asentoon tyyninä, rauhallisina.

       *       *       *       *       *

Mäkrän kylää lähenee synkkä kulkue. Tuodaan Maanselällä antautuneita
ryssiä. Tulee loppumaton jono eläimellisiä naamoja, verestäviä silmiä,
tulee vuosikausien lian, hyytyneen veren, ryssän ja ryssännahkan haju.
Parittain laahustaa siinä ohitse Pietarin esikaupunkien pohjasakka,
joukossa siellä-täällä joku Suomen kansan häpeäpilkku samassa
harmaassa ryssänvormussa, toppahousut jaloissa, puoliturkki päällä ja
takaraivolla harmaa karvalakki. Punaiset nauhat olivat jo karisseet,
joillakin harvoilla roikkuu vielä rippeitä käsivarressa.

Tuossa hoippuu mies, halaistu pää likaiseen säkinriekaleeseen
kääräistynä, vasen silmä tylsänä riekaleiden välissä tiirottaen.
Tuossa outo käärelaitos — poikkinainen käsivarsi ohjasvarsinuoralla
käärittynä. Tuossa entinen upseeri, komea, kaunispiirteinen mies,
upseerihousut ja takki vielä päällä, mutta yltyleensä lian peitossa.
Sivulle katsoo, kun ohitsemme kulkee — hävettää.

»En eläissäni ole moista joukkiota nähnyt enkä uskonut löytyvänkään»,
huudahtaa majuri Schleutker kulkuetta katsellessaan.

Valkoiset sotilaat eivät puhu mitään, eivät ivaile, synkän totisina
katsovat, muistavat vain eilen, toissapäivänä maanneensa yhtämittaa
ketjussa 56 tuntia läpimärkinä, nälkäisinä. Ainoastaan yksi joukosta
virkkaa:

»Ja tuollaisia retkaleita kehtasivat suomalaiset miehet apureikseen
kerjätä! Hyi saakeli!»

Annappa olla meikäläisten heidän sijassaan. Kuulisi siinä kunniansa,
rähistäisiin, haukuttaisiin, silmille sylettäisiin. Kuten tekivät
Viipurissa valkoisille vangeilleen.

Lähes pari tuntia kestää ohimarssi. Häipyvät laajalle pellolle,
ympärille kiertyy vahtiketju, leirivalkeat syttyvät ja ryssäin Raudun
vierailu on loppunut.

Mutta vielä on jälellä loppunäytös. Ilta on jo pimennyt pilkkopimeäksi,
sataa vedensekaista lumiräntää, kun saapuu toinen, vielä kurjempi
vankijoukko: hevosilla Maanselältä tuodut naiset ja lapset. Tehdessään
murtaumisyritystään, asettivat ryssät etunenään naiset lapsineen.
Konekivääri on armoton, ei katso kehen sattuu. Osa sai surmansa
»kuolemantiellä», loput tuotiin Mäkrälle. Moni on haavoittunut.
Lapsetkin. Minne pannaan vangit keskellä yötä, kuka sitoo haavat,
mistä saadaan ruokaa? Omat haavoittuneet makaavat ulkona pihamaalla
valittamatta, voivottamatta. Talossa on iso kivinavetta, sinne
sijoitetaan vangit. Ompahan edes katto pään päällä.

Harvojen lyhtyjen lepattavassa valossa kuuluu vaikerruksia, sadatuksia,
huutoja, hysteeristä itkua, kiihkeitä venäläisiä rukouksia ja yli
kaiken rämähtää mielipuolen naisen kamala nauru.

Sinä yönä näin inhimillisen kurjuuden huipussaan.

       *       *       *       *       *

Kuoleman tie... Seitsemänsataa ruumista kilometrin matkalla.

Kevätaurinko paistaa helakasti maantielle, jonka kahden puolen lojuvat
palkkansa saaneet. Yläpuolella liitelee Pietarista päin tullut
lentokone ikäänkuin suunnaton korppi haaskalle laskeutumassa. Mutta ei
laskeudu; missä näkee valkoisia sotilaita, sinne heittää pommin, joka
ei ketään vahingoita. Voimattoman raivoa... Aikansa katseltuaan kääntyy
jälleen Pietariin viemään sanan »kansanvaltuuskunnalle» ja itse isä
Leninille: kaikki on menetetty, Suomen suuri vallankumous on saanut
kuoliniskun —.

Katselen kaatuneita. Kymmeniä eri kansallisuuksia makaa sikin sokin,
on ikäänkuin olisi kerätty yhteen paikkaan näytteille suuren Venäjän
kaikki kansallisuudet. Kyömynenäisen entisen kaartinupseerin vieressä
lojuu vinosilmäinen mongooli ja hänen toisella puolellaan mies
Kaspian aroilta. Lättiläisiä, virolaisia, tataareja, siperialaisia,
kiinalaisia, vähävenäläisiä, Pietarin ja Moskovan esikaupunkien
roskajoukkoa, inkeriläisiä, suomalaisia — kaikki ovat edustettuina.
Jokaisen taskusta löytyy joku paperi, ainakin puna-armeijan jäsenkirja,
joka osoittaa kotiseudun. Ilettävimmän näköiset ovat suomalaiset
»naiskaartilaiset» kuolemassakin rivoine naamoineen, yllään venäläiset
täytetyt sotilashousut ja tiukalle nutturalle kierrettyä tukkaa
peittämässä harmaa »papaha».

Maantiellä kävelevät välinpitämättöminä harvaan asetetut vahtimiehet.
Muuan vahti istuskelee ruumisröykkiön päällä ja tupakoi.

»Eikö pelota?» kysäsen iltahämärässä ohi ratsastaessani.

»Ei nämä enää pure.»

Sanoi ja pisti uuden tupakan. Alimpana röykkiössä irvisteli
jouhitukkainen, keltanaamainen kiinalainen.

Raudussa lasketaan viimeisten taistelujen aikana kaatuneen noin 2000
ryssää ja punaista. Vankien kertomusten mukaan lähettivät ryssät
aikaisemmat kaatuneensa vaunulastittain Pietariin. Kuoleman tien
vieressä sijaitsevaan hautaan kuopattiin 963. Hautoja on muualla
lisäksi.

Lieneekö mielikuvitusta vai mitä, mutta kun viime keväänä, vuosi
taistelun jälkeen, kävin uudelleen Maanselällä, tuntui siltä, kun
Kuolemanlaakson yllä vieläkin olisi leijaillut kalman kaamea tuntu.

       *       *       *       *       *

»Pojat, nyt juhlitaan!»

Asumassamme ratavartijan tuvassa levitettiin pöydälle verrattain puhdas
lakana. Pöytään kannettiin kaikki lautaset, mitä meillä oli ja lisäksi
se ainoa kaksisorppainen, ruostunut kahveli, jota juhlan kunniaksi
sai käyttää jokainen vuoronsa perään. Ja sitten tuotiin pöytään
itse pääasia: mahdottoman suuri vadillinen valkoisista, mainioista
riisiryyneistä keitettyä puuroa, keskellä iso, keltainen silmä. Ihme,
jota ei oltu nähty kahteen vuoteen.

»Ja sen minä vannon, että ainoa hyvätyö, minkä ryssät ikänään ovat
Suomelle tehneet, on tämän riisiryynipussin kiikuttaminen Rautuun»,
innostui patterin ainainen ilonpitäjä, kersantti Olkinuora.

»Uusia tykkejämme lukuunottamatta».

»No, ne myöskin, olkoon menneeksi».

Sinä päivänä söi patteri riisiryynipuuroa saman verran kuin
tavallisissa oloissa tykistörykmentti ja päästi syötyään helpotuksen
huokauksen, sillä nyt olimme me lopullisesti voitonpuolella ja ryssille
oli neuvottu, missä kulkee Suomen ja Venäjän raja.

Mutta ympäri laajan Karjalan kätkettiin maansa poveen neljättäsataa
valkoista miestä, jotka eivät taistelun loppua nähneet.




VIIPURISSA


Taakse jäivät Raudun veriset rauniot, Valkjärven savuavat talot ja
törröttävät savupiiput, Kivennavan komeat, hurmeiset maisemat ja
Raivolan palanut asema. Ensimäisellä idästä saapuvalla junalla matkaa
patteri Viipuriin.

Radan vieressä makaa kiskoiltaan suistettuna ryssien panssarijuna.
Ketään ei tämä valtava hirviö enää säikyttele. Makaapahan siinä kuin
lahonneen ryssänvallan ja sen viimeisen voimannäytteen, punaisen
kapinan, näkyvänä tunnusmerkkinä — nurinniskoin. Joka toiselle kuoppaa
kaivaa, se itse siihen lankee. — Vanha totuus on jälleen toistunut.

Karjalan pääkaupunki on valloitettu ja Torkkelin linnan tornissa
liehuu taas vuosisatojen jälkeen Suomen lippu, mutta nyt ensikerran
itsenäisen, vapaan maan lippu, maan, jossa ei saa isännöidä itä eikä
länsi. Ryssät ovat karkoitetut isiensä maalle ja Suomen suurimman
häpeän, maankavaltajain, viimeisten joukkojen ympärille kiertyy
parhaillaan Lahden tienoilla rautainen rengas.

On Vapunpäivä. Kansaa on kaduilla tuhansin, kymmenin tuhansin.
Nälkiintyneitä, paljon kärsineen näköisiä ihmisiä, posket kuopallaan,
iho harmaa — ikäänkuin kauan kestäneestä, pahasta, monien painajaisten
vaivaamasta unesta vihdoinkin herätettyjä. Mutta ilo loistaa kaikkien
silmistä.

Kentälle järjestäytynyt Suomen sotaväki marssii kunniamarssin
voitokkaan johtajansa ohi.

Tulee joukkoja erilaisia, harjoitettuja, hyvin puettuja, komeita
joukkoja. Ihastuksen sorina käy läpi katsojain sankan muurin.

Katukäytävällä seisoo pari henkilöä hienostipuetun naisen seurassa.

Tulee oudonnäköisiä joukkoja, erilaisissa puvuissa, repaleisia
yltäpäältä, parroittuneita, liantahrimia, kivääri taitamattomasti
olalla. Joukossa on nuorta ja vanhaa, poikasia ja isoisiä.
Sotilaallisia merkkejä ei näy, ainoastaan vasemmassa käsivarressa
on kulunut, valkea vaateriekale. »Katsokaa, mitä kerjäläisiä nuo
ovat! Eihän nuo mitä sotaväkeä ole, ei niillä ole edes pukuakaan,
ryysyläisiä...» huudahtaa nainen.

Huudahduksen kuulee eräs lähellä seisova mies, repaleinen hänkin, yksi
mukanaolleista. Kädet puristautuvat nyrkkiin ja ääni kajahtaa teräksenä:

»Hävetkää! Ilman noita ryysyläisiä ette nyt seisoisi tässä.»

Nainen vaikenee. Karjalaiset vapaaehtoiset rykmentit marssivat ohi.
Niin, repaleisia he ovat, ryysyläisiä. Mutta heillä ei ole ollut aikaa
sommitella pukujaan eikä kaunistella muotoaan, sillä he makasivat
lumihangissa tammikuusta toukokuuhun, ottivat miltei jok'ainoan
aseensa vihollisiltaan ja säilyttivät yksi kymmentä vastaan taistellen
Karjalan rintaman. Heidän kaunomarssinsa harjoitettiin synkissä
metsissä kiljuvina pakkasöinä ja yli kolmetuhatta heistä uupui tielle
haavoittuneina ja kaatuneina.

    »Näin kansan kaikki koittavan
    Edestä kunniansa.
    Näin sotajoukon voittavan,
    Nälissään, viluissansa —»

Näiden, salojen syvistä pimennoista saapuneiden vapaaehtoisten on maine
ja kunnia.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TYKKIMIEHEN MUISTELMIA KARJALAN RINTAMALTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.