The Project Gutenberg eBook of Nykyisten kauheuksien juuret Itämerenmaakunnissa
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Nykyisten kauheuksien juuret Itämerenmaakunnissa
Author: A. Meurman
Release date: May 31, 2025 [eBook #76204]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Yrjö Weilin, 1906
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NYKYISTEN KAUHEUKSIEN JUURET ITÄMERENMAAKUNNISSA ***
language: Finnish
NYKYISTEN KAUHEUKSIEN JUURET ITÄMERENMAAKUNNISSA
Kirj.
A. Meurman
Helsingissä,
Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag,
1906.
Kun luemme kertomuksia niistä veritöistä, joita äsken on harjoitettu
Venäjän Itämerenmaakunnissa, ja joilla ei ole vertaisiansa maailman
historiassa siihen nähden, että siellä murhat, murhapoltot ja
hävitykset kohdistuvat ainakin nimeksi omia kansalaisia vastaan
julmuudella, jota jo luulisi mahdottomaksi sivistyneessä maailmassa,
nousee jokaisen lukijan mieleen pakostakin kysymys: missä ovat tämän
molemminpuolisen petomaisuuden juuret? Sillä semmoisia täytyy olla
syvässä ja vahvoina, ennenkuin sato niistä voi kypsyä siksi tuhoisaksi
kuin nyt silmiemme edessä näemme.
Mistä olisivatkaan nykyisyyden tapahtumain juuret ylipäänsä etsittävät
muualta kuin kansojen historiasta. Ja yksi otsakirjoitus jokaisen
kansan historiassa on: "Isien pahat teot kostetaan lasten päälle
kolmanteen ja neljänteen polveen", jopa yhä edespäin, jos isien pahoja
tekoja on jatkettu polvesta polveen.
* * * * *
Historian ja sen ohessa sivistyksen kulku maailmassa on kyllä
alkuaskeleillaan ollut väkivaltaa ja sortoa. Sivistyneet ja sivistyksen
kautta väkevämmät kansat ovat kukistaneet heikommat kansanrodut ja
tavallisesti saattaneet ne orjuuden tilaan lievemmässä tai ankarammassa
muodossa. Israelin kansan laki sisältää kuitenkin useita määräyksiä
palvelijain, s.o. orjien, lempeästä kohtelemisesta. "Seitsemäntenä
päivänä ei sinun pidä mitään työtä tekemän — _eikä sinun palvelijas
eikä sinun piikas_!", "älä isännän haltuun anna sitä orjaa, joka
häneltä sinun tykösi karannut on", y.m. Mutta kun toinen ihminen
on annettu toisen ihmisen valtaan sielun, ruumiin, perheensä ja
tavarainsa puolesta, niin merkitsevät lain määräykset tämän sidotun
eduksi varsin vähän. Kellepä hän valittaa! Vasta kristinoppi aukaisi
ihmisten silmät näkemään orjuuden kauheudet, ja nähtyänsä ne onnistui
sen ei ainoastaan lieventää; vaan vihdoin katkaista orjan kahleet.
Kristinoppi ei parantanut orjien kohtaloa eikä vapauttanut niitä
milläkään lainpykälällä, semmoisethän olivat tarpeeksi osoittaneet
pätemättömyytensä, vaan vedoten orjaherrojen omaantuntoon. Mutta
nimeksi kristityt eivät silti olleet kristityitä. Sittenkin kehittyi
orjien vapauttaminen sen verran, ettemme enään 19:nnellä vuosisadalla
tapaa varsinaista persoonallista orjuutta missään muussa kristityssä
maassa kuin Venäjällä ja Amerikassa, eikä näissäkään maissa 20
vuosisata tapaa persoonallisia orjia. Kauppamies on kaikkialla käynyt
valloituksen etujoukkona. Voitonhimo saattaa hänet antautumaan
kaikkien vaarojen alaiseksi. Kauppaa harjoitetaan ensin kaikessa
ystävyydessä, mutta sen turvallisuudeksi kuitenkin rakennetaan
suojapaikkoja, linnoja. Kauppa muuttuu rosvoretkiksi. Kauppamiehen
jälkeen tuli keskiajalla katolisen kirkon piispa. Kumpikaan ei sääli
alkuasukkaita, heidän maansa jaetaan hiippakuntiin, osa maata otetaan
kirkon omaksi, mitä alkuasukkaille jää, se verotetaan kymmenyksillä
kirkon hyväksi. Kun alkuasukkaat tätä väkivaltaa torjuaksensa
huonoilla aseillaan ryhtyvät vapauttansa sodalla puolustamaan, ovat
he jo "kapinallisia" ja heitä vastaan haetaan mistä saadaan hyvin
harjoitettua aseellista voimaa, joka keskiajalla ei ollutkaan vaikeata,
kun uskonnon harrastukseen sekaantui saaliinhimo. Milloin tätä apua
saadaan järjestetyn kuningasvallan puolelta, muodostuu alkuasukasten
kohtalo sittenkin sietävämmäksi, kuin siellä missä katolinen kirkko
ja sen muodostamat ritarikunnat saivat mielin määrin kauheuksiansa
harjoittaa. Kuningasvalta, vaikka se olisikin sortava, on sittenkin
kansalaisvapaudelle suopeampi kuin aatelisvalta, sen tiedämme omastakin
historiastamme.
Tässä kuvattuun suuntaan levisi keskiajan sivistys ennen melkein
tuntemattomiin maihin ja alhaisella kannalla oleviin kansoihin.
Eikä se ole suuresti muuttunut uudellakaan ajalla. Sitä todistaa
se säälimättömyys, millä amerikkalaiset hävittävät tämän maanosan
alkuasukkaita, ja se väkivalta, jolla sivistyneet _kristityt_
valtakunnat tähän aikaan keskenään jakelevat Afrikan mannermaat ja
kohtelevat alkuasukkaita kapinoitsijoina.
* * * * *
Kun nyt otamme puheeksi erityisesti asioiden menon n.s.
Itämerenmaakunnissa, joita saksalaiset yhteisesti sanovat Liivinmaaksi,
huomaamme, että nämä yleiset piirteet sielläkin toteutuivat
säännöllisesti. Ensimäiset kosketukset liiviläisten ja naapurikansojen
kesken olivat kummankinpuolisia rosvo- ja ryöstöretkiä. Niistä
huolimatta tunkeutui maahan saksalainen kauppias, ja hänen jäljissään
katolinen piispa, ensin todellakin hiljaisena kristinuskon saarnaajana,
mutta pian, katolisen kirkon luonteen mukaisesti, valtiollisena
johtajana, valloittajana, maanjakajana ja veronkantajana, vihdoin
aseellisen ritariston tukemana. Ei ole tarvis tässä yksityiskohdin
kertoa Itämerenmaakuntien alkuasukasten kahdeksansadan-vuotista
murhenäytelmää. Jo piispat jakelivat alkuasukkaiden maita, ja
verottivat niitä, jotka vielä jäivät alkuasukasten haltuun. Mutta
kun alkuasukkaat eivät alistuneet hyväntahtoisesti, oli aseellinen
voima tarpeellinen. Se kyllä ajoittain helpostikin saatiin nyt jo
kaikkialla muodostetuista n.s. ristiretkeilijöistä ja ristiritareista,
jotka saaliin toivossa tulivat ja saalis mukanaan lähtivät.
Mutta alkuasukasten "uppiniskaisuus" vaati alituista aseellista
voimaa murtuakseen, ja Liivinmaan piispa Albert rupesi sentähden
läänittämään valloittamiansa ja vasta valloitettaviakin maita
saksalaisille ritareille, jotka siten saivat pysyväisen jalansijan
alkuasukasten maassa ja heidän keskuudessaan. Ne tunnustivat piispan
läänitysherrakseen, johon olivat alammaisuuden suhteessa. Vielä
mahtavammaksi tuli piispa, kun hän 1202 perusti ominaisen ritarikunnan
"Kalpaveljistön", joka samoin oli hänen käytettävänään.
* * * * *
Jotensakin sama on valloituksen meno, kuten jo sanoimme, ollut
muuallakin, mutta lopputulokset eivät kaikkialla ole olleet samat.
Minkätähden olot Liivinmaalla muodostuivat onnettomammiksi kuin
muualla, selvinnee seuraavasta lyhyestä vertauksesta samanlaatuisiin
tapauksiin muualla.
Eräs Normandian herttuan Robertin äpäräpoika Wilhelm oli monien
vastuksien jälkeen persoonallisen kuntonsa kautta isänsä jälkeen
perinyt Normandian kruunun. Hänessä syntyi vähitellen laveampia tuumia.
Kun "laki on niinkuin luetaan", onnistui hänen saada paavin myöntymys
siihen, että hänellä oli laillinen oikeus Englannin kuningaskruunuun,
ja vuonna 1066 — siis noin sata vuotta ennen saksalaisten tuloa
Liivinmaalle ja Erik Pyhän ristiretkeä Suomeen — hän sai vaatimuksensa
Englannin kruunuun sotajoukon todistusvoimalla laillistetuksi.
Tietysti hän anasti maakansan, anglosaksilaisten, maita ja jakeli ne
sotajoukolleen sekä maan virat seurueelleen. Mutta kun tyytymättömyys
näihin väkivallantekoihin puhkesi ilmisotaan, "kapinaan" tietysti,
ja anglosaksit voitettiin, alkoi täydellinen hirmuvalta, jonka sitä
aina seuraavan kirouksen tähden täytyi muuttua yhä julmemmaksi,
voidakseen säilyä. Ranskankieli tuli ylhäisissä säädyissä ainoaksi;
alkuasukkaita mainittiin "sioiksi", ja rotuviha yltyi ylimmilleen.
Miksi eivät käyneet olot samoiksi kuin Itämerenmaakunnissa? Siksi,
että anglosaksilaisissa oli senverran voimaa, että ranskalaisten
täytyi vähitellen taipua. Ranskalainen ylimysluokka sulautui
anglosaksilaisten kanssa yhdeksi kansaksi, ja yhteiseksi kieleksi tuli
nykyinen englanninkieli, ranskan- ja saksilaisen kielen sekotus. Siten
pelastui kansanvapaus Englannissa ja siten nousi Englanti nykyiseen
mahtavuuteensa ja vapauteensa.
Valloituksen yleisten pääpiirteiden mukaan muodostui Suomenkin
valloitus: kauppamies, piispa ja sotajoukko. Mutta valloittavassa
kansassa oli kansalaisvapaudella lujat juuret, eikä valloittajan
ylivoimakaan ollut siksi suuri, että se olisi voinut kokonaan orjuuttaa
valloitetun kansan. Suomeenkin siirtyi ulkomaan ritaristo, mutta se
tavallansa sulautui kansaan, ja kansan omista riveistä nousi vähitellen
sen vertaisia. Ritaristo tunsi itsensä _suomalaiseksi_ ritaristoksi
ja esiintyi semmoisena. Kielenkin puolesta pysyi tämä ritaristo
jonkun aikaa suomalaisena. Siten pelastuivat Suomen suomalaiset
Itämerenmaakuntien kohtalosta. Olot muuttuivat pahemmiksi, kun
ritariston ja aatelin valta Ruotsin loistavien sotien aikana paisui
ylenmäärin. Mutta kuningasvalta voitti aatelisvallan ja kuningasvallan
nojassa pelastui kansa siitä orjuuden tilasta, johon se oli
vajoamaisillaan. Kun vihdoin Isonvihan aikana suomalainen kansanaines
hävitettiin miltei sukupuuttoon, näkyivät suomalaiset jo olevan
henkitoreissa.
Toisiin oloihin joutui Suomi ja sen kansa, kun valtiollinen yhteys
Ruotsin kanssa lakkasi. Nyt vasta saatiin kuulla, ettei aatelistomme
olekaan suomalainen aatelisto vaan ulkomaalainen, jokainen Kurki tai
Karpalainen tai Kettunen tahtoi välttämättömästi etsiä esi-isiänsä
jostakin Saksan sopukasta. Ne eivät tahtoneet sulautua yhteiseen
kansaan, eikä nostaa kansaa koulujen kautta heidän omaan arvoonsa.
Rotuvihaa kylvettiin, ja kylvö oli orastamaisillaan. Mitä siitä olisi
meidän aikanamme voinut koitua, on helpompi aavistaa kuin sanoa.
Mutta nytkin pelastui kansa Itämerenmaakuntien kohtalosta miehen
kautta, joka kykeni vaikuttamaan ylempien luokkien vakaumukseen, ja
suuriruhtinaittensa avun kautta, jotka sääsivät kotimaisten kieltemme
tasa-arvon. Osa ylhäisiä säätyläisiä ei kuitenkaan vieläkään käsitä
kansaan sulautumisen välttämättömyyttä. Se kyllä tunnustaa kielen
tasa-arvoisuuden, mutta se tahtoo kuitenkin yhä pysyä vieraana kansan
enemmistölle. Kaikeksi onneksi on siitä huolimatta varsinaisen
rotuvihan syntyminen vältetty. Mitä on jälellä, se on luokkataistelua,
itsestään jo kyllin tuhoisa semminkin meidän oloissamme. Ainoastaan
pakosta väistytään niin kielen kuin koulun ja valtiollisen vallan
puolesta.
Tämänkaltaisia lieventäviä asianhaaroja ei sattunut Itämerenmaakuntien
alkuasukasten kehityksessä. Aateli ei sulaunut kansaan, eikä kansa
luopunut kansallisuudestaan, kuten esim. vendit Pohjois-Saksassa,
keltit Ranskassa y.m.
* * * * *
Sen verran kun tiedämme Itämerenmaakuntien yhteiskunnallisesta
järjestyksestä alkuasukkaiden itsenäisyyden aikana, näkyy se olleen
kutakuinkin kehittynyt. Maa oli jaettu maakuntiin, kihlakuntiin ja
kyläkuntiin. Kyläkunnan muodostivat useat perheet, joilla jokaisella
oli oma _vanhimpansa_. Useat perhekunnat muodostivat "kylän", jota
johti kylänvanhin. Eri kylät liittyivät keskenään "kihlakunniksi",
jonka etupäässä oli kihlakunnan vanhin. "Maakunta" käsitti useita
kihlakuntia, joita hallitsi maakunnan päällikkö. Eri maakuntien yhteys
toistensa kanssa oli varsin höllä, mutta maakunnittain kokoontuivat
asukkaat yhteisiin neuvotteluihin, joissa päätettiin sodasta ja
rauhasta sekä muista yhteisistä asioista.
Jokaisessa kihlakunnassa näyttää olleen oma linnansa, joiden jäännöksiä
on vielä varsin paljon. Ne osottavat paljon suurempaa linnoitustaitoa,
kuin meidän kansamme linnat. Ei ollutkaan Itämerenmaakunnissa siksi
paljon vuoria, soita ja metsiä, että väestö olisi voinut kokoontua
varsinaisesti luonnon suojelemiin paikkoihin. Lakeassa maaseudussa
oli pakko rakentaa valleja, vallihautoja y.m. Puolustukseksi meren
puolelta ja sotaretkiä varten vihollisten rannikkoseutuihin oli myös
laivoja varsin runsaasti. Usein nähtiin niitä parisataa yhdessä
joukossa. Tietysti ne eivät olleet muuta kuin suurehkoita veneitä,
koska niitä, kun oli saavuttu vihollisen maahan, vedettiin maalle
jossakin suojatussa lahdelmassa. Niistä muodostettiin jonkinlainen
puolustuslinna, jossa vimmatusti taisteltiin, kun vihollinen oli
karkoittanut rantaan saakka saalista ryöstäneet joukot. Väestön luvusta
ja varallisuudesta eivät senaikuiset kronikoitsijat mainitse mitään.
Siitä saamme jonkun aavistuksen vasta sitten, kun saksalaiset saapuivat
maahan, ja näemme kuinka paljon ihmisiä heille riitti tapettavaksi ja
kuinka paljon tavaraa heillä oli ryöstettävänä vuosisatojen kuluessa.
Itämerenmaakunnat eivät luonnon puolesta tarjonneet mitään
varsinaisia etuja puolustamisekseen. Lakea maa oli sekä meren että
maan puolella avoin vihollisille, ja niitä oli ylt'ympäri. Meren
puolella saksalaiset, ruotsalaiset ja tanskalaiset, maan puolella
venäläiset. Ja kaikki ne, vuorotellen saivat haltuunsa minkä milloinkin
maa-alueen, taistelivat maan asukkaita vastaan, riitelivät keskenään
omistusoikeudesta muka, luopuivat anastetusta, kun eivät jaksaneet sitä
puolustaa, ottivat sen takaisin tilaisuuden ilmaantuessa, jokainen yhtä
ahnaasti raastaen ja ryöstäen alkuasukkaita. Mutta sitkeydellä, jolla
tuskin lienee vertaistaan historiassa, näiden maakuntien alkuasukkaat
puolustivat vapauttansa, ja kun se heiltä vihdoin ryöstettiin, pitivät
he kuitenkin kiinni kielestään, hautoen syvemmälle rotuvihansa tulen
sydämiinsä, josta se tulivuoren tuhoavalla voimalla ja yhä uusista
ja kovemmista kärsimyksistä huolimatta purkautui, kunpa se vain sai
aikaan vahinkoa sortajilleenkin. Epätoivoon joutunut kansa ei mitannut
vertansa, kunpa se sai nähdä tippojakaan vihollistensa verta. Eikä
ollut mitään hallitsijavaltaakaan, joka olisi voinut tehokkaasti
asettua välittäjäksi ja avustaa sorrettua kansaa. Yrityksiä siihen
suuntaan tehtiin kyllä sekä Puolan että Ruotsin kuninkaiden puolelta,
kun ne ainakin väliaikaisesti saivat asiat haltuunsa, mutta pysyväistä
apua nekään eivät voineet antaa. Miltä alkuasukkaiden tila näytti
Puolankin kuninkaan silmiin, vaikka hänen omien talonpoikainsa tila
ei suinkaan ollut kadehdittava, käy selville kuningas Tapani Bathoryn
kirjeestä aatelistolle vuodelta 1582, jossa hän sanoo, että Liivinmaan
maarahvaan tila oli tavattomassa määrässä sorronalainen, ja vuonna
1586 hän vielä lisää, että aateliston talonpojat ovat niin kovan
sorron ja orjuuden ja ankarien rangaistusten alaisia, ettei sellaista
ole kuultu koko maailmassa, ei edes pakanain ja raakalaisten luona.
1500-luvulla elänyt tallinnalainen pappi B. Russow kuvaa rahvaan tilaa
lyhyin piirtein näin: "Kurjalla talonpojalla ei ole muuta oikeutta,
kuin mitä aatelismies hänelle suo. Hän ei saa valittaa millekään
esivallalle kärsimäänsä vääryyttä ja väkivaltaa. Ja kun talonpoika
ja hänen vaimonsa kuolevat, joutuvat lapset perinnöttömiksi, jotta
heidän herransa saisivat kaikki, mitä vanhemmat ovat jälkeensä
jättäneet. Sillä kaikki mitä talonpoika omistaa ei ole hänen, vaan
hänen isäntänsä. Ja kun talonpoikaa jostakin rikoksesta syytetään,
riisutaan hän aatelismiehen toimesta vastoin kaikkea ihmistunnetta ja
sääliä alastomaksi ja häntä lyödään pitkillä terävillä vitjoilla. On
ollut semmoisiakin aatelismiehiä, jotka ovat vaihtaneet talonpoikiansa
jahtikoiriin." Siinä ainakin muutamia piirteitä, jotka oloja valaisevat.
* * * * *
Minä vuonna ensimäinen katolisen kirkon apostoli eli piispa Meinhard
saapui Liivinmaalle, ei ole mainittu, mutta vuonna 1193 hän kuoli.
Hän eli hyvässä sovussa alkuasukasten kanssa, jotka sallivat hänen
rakentaa pari linnoitustakin maahan. Ei ollut vielä aika tiikerin
päästää kyntensä näkyviin. Mutta hänen seuraajansa apotti Bartold
rupesi väkivaltaisuuksiin, ja ensimäinen verinen yhteentörmäys tapahtui
24 p. heinäkuuta 1198. Siitä päivästä saakka aina vuoteen 1343,
jolloin virolaiset nousivat viimeiseen vimmattuun vaikka epätoivoiseen
yritykseen murtaaksensa saksalaisten ikeen, "joka teki heille elämän
kuolemaa katkerammaksi", ja jolloin heidän ainoana lohdutuksena
oli, että vielä kerran saivat vuodattaa sortajiensa verta, ei tämän
puolitoista vuosisataa kestäneen vaivan aikana verivirta hetkeksikään
lakannut juoksemasta, murhapoltot leimuamasta ja ryöstöt jatkumasta.
Turha on vuosilukua mainita, turha eri tapauksia kertoa, nehän ovat
kaikki kuin yhteen kaavaan valettuja. Tunnemme jo asiain yleisen kulun.
Kirkko anastaa alkuasukkaiden maita ja säätää kymmenykset kansalle
vielä jätetyistä maista. Anastettujen maiden suojelemiseksi kutsutaan,
milloin tarve vaatii, satunnaisia ristiretkeilijöitä Saksasta. Valtansa
vahvistamiseksi piispat saavat saksalaisia vakinaisesti asustumaan
maahan, antamalla heille läänitykseksi ja palvelemisen velvollisuudella
uusia aloja alkuasukasten maista. Uusia aloja valloitetaan sodalla,
mutta kun kidutetut asukkaat rupeavat epätoivoiseen taisteluun muka
laillista hallitustansa vastaan, silloin se ei enään ole sotaa, se
on "kapinaa Jumalaa, kirkkoa ja saksalaisia vastaan". Ja semmoinen
julkeus on luonnollisesti kostettava mitä hirveimmällä tavalla. Luemme
läpi vuosisadan lakkaamattomista kapinoiden tukehuttamisista kansan
rauhoittamiseksi. Murhataan, poltetaan, ryöstetään. Milloin on 10,000
miestä, naista ja lasta tapettu, kylät poltettu, maat hävitetty, karjaa
anastettu, joskus 2,000 hevosta ja 4,000 nautaa saaliina korjattu,
ja tietysti verot lisätty ja sakot sekä panttivangit vaadittu. Vasta
tämmöisistä tiedoista saamme jonkummoisen käsityksen ihmisten luvusta
ja heidän varallisuudestaan näissä maakunnissa, mutta käsittämättömäksi
jää sittenkin, kuinka ei loppunut sukupuuttoon koko alkukansa. Kesti
se kuitenkin; 20—30,000 miehisistä sotajoukoista saamme tuon tuostakin
lukea. Tietysti ne, jotka henkiin jäivät, kastettiin kristityiksi. Kun
alkuasukkaat joksikin ajaksi pääsivät voitolle, joka joskus tapahtui,
kostivat ne säälimättömällä julmuudella ja kokivat kaikenmoisilla
tempuilla puhdistua väkipakolla toimitetusta kasteesta palataksensa
isiensä uskontoon. Ei mikään ylempi hallitus suojellut alkuasukkaita,
piispat ja ritarit mellastivat mielensä mukaan heidän keskuudessaan.
Kun sitten tanskalaiset, puolalaiset ja venäläiset saapuivat
nekin hankkimaan itselleen osansa saaliista, joutuivat ne kyllä
keskenään usein verisiin yhteentörmäyksiin, mutta siitä ei koitunut
alkuasukkaille mitään lievitystä. Ylimpänä saaliin jakajana vedottiin
usein paaviin. Semmoinen on pääpiirteissään Itämerenmaakuntien
historia läpi vuosisatojen, siksi yksitoikkoinen, että sen kertominen
tuskastuttaa.
Aikojen kuluessa oli talonpoikien tila käynyt yhä surkeammaksi. Mielin
määrin lisäsivät vallanpitäjät talonpoikien yleisiä rasituksia.
Heidän tuli suorittaa vakinaiset kymmenykset, joita tuon tuostakin
korotettiin, ja tilapäiset sakot uppiniskaisuudesta. He olivat
velvolliset ottamaan osaa linnojen ja kirkkojen, siltojen y.m.
yleisten laitosten rakentamiseen. Ja semminkin linnojen ja kirkkojen
luku yhä lisääntyi. Niinikään olivat he velvolliset rakentamaan
ritariston kartanoita, kun vihollinen tai tulipalo oli ne hävittänyt.
Päivätöitä heitä pakotettiin suorittamaan kartanoissa, ja oli tämä
velvollisuus jo luonteeltaan sellainen, että se vaihteli, riippuen
siitä, minkälainen mies sattui maanomistajaksi. Varsinkin myöhempinä
aikoina tätä asukasten rasitusta suuressa määrin väärinkäytettiin.
Mutta tämän lisäksi olivat kaikki miehet velvolliset ottamaan osaa
sotaretkiin, ei ainoastaan maan puolustamista varten, vaan myös
kristinuskon ja saksalaisen vallan levittämistä varten. Muistellen
sitä alituista sotatilaa, jossa näissä maakunnissa elettiin, käsitämme
kuinka äärettömän raskas tämä velvollisuus alkuasukkaille oli,
puhumattakaan siitä, kuinka katkeralta tuntui, kun se suoritettiin omia
kansalaisia vastaan verivihollisen eduksi. Muutoin olivat alkuasukkaat
maanherrojen, piispojen, ritariston ja sen voutien, tuomio-oikeuden
alaisia. Ymmärrämme mikä oikeus siellä oli heiltä odotettavissa.
Niin musertavat kuin olivatkin nämä velvollisuudet, eivät ne vielä
tietäneet varsinaista persoonallista orjuutta hengen, perheen ja
omaisuuden puolesta. Kuinka semmoinen vähitellen kehittyi huippuunsa,
siitä ei historia ole säilyttänyt asteellisia muistoja. Eivät ne ole
mahdollisia eikä tarpeellisiakaan. Kun kerran turvaton talonpoika on
jätetty herransa täydellisen mielivallan alaiseksi, kyllä tämä osaa
vähitellen laajentaa oikeuksiansa talonpojan ruumiiseen, henkeen ja
omaisuuteen. Kuinka tämä vähitellen käy päinsä, todistaa, vaikka
lievemmässä muodossa, lahjoitusmaiden historia meillä. Vasta saamme
nähdä, mihin tässä kohden vihdoin jouduttiin Itämerenmaakunnissa.
Sitä ennen tahdomme kronikoitsija Russowin mukaan laveammin kertoa
- virolaisten viimeisestä epätoivoisesta koston yrityksestä. Tuskin
pitivät virolaiset nytkään, niin monen veriin tukahdetun "kapinan"
jälkeen, vapautumisen saksalaisten ikeestä mahdollisena. Oli kai vain
kysymyksessä tuo vanha: veri verestä. Alku Russowin kertomuksessa on
tyypillinen kuvaus siitä, kuinka asianomaiset anastajat sopivat saaliin
jaosta.
"Vuonna 1341", kertoo Russow, "oli Borchard von Dreileve ylennyt
ritarikunnan suurmestariksi Liivinmaalla. Hän oli kohta, neitsyt
Marian kehotuksesta, ruvennut rakentamaan mainioita Marienborgin
ja Frauenborgin linnoja Venäjän rajalla, joka suuresti suututti
venäläisiä. Sentähden he kokoontuivat hävittämään nämä liian likelle
heidän rajaansa rakennetut linnat. Ja kun tulivat Marienborgin luo
tulella ja miekalla hävittäen, silloin saksalaiset ritarillisesti
itseänsä puolustivat kaataen 82 venäläistä paitsi haavotettuja. Vaikka
saksalaiset kärsivät paljon tulen ja miekan tuhotöistä, pitivät he
kuitenkin paikkansa. Tämä sota venäläisiä vastaan kesti vielä jonkun
aikaa, ja tuotti ritarikunnalle paljon vaikeuksia."
"Yrjön-yönä 1343 saivat Harjunmaan talonpojat aikaan hirveän teon
ja verilöylyn, murhaten melkein koko saksalaisen aateliston, nuoret
ja vanhat, vaimot ja neidet, ritarit ja junkkarit ja kaikki, jotka
saksalaisia olivat. Siten joutuivat saksalaiset Harjunmaassa,
Virlannissa, Läänemaalla, Saarenmaalla ja koko Vironmaassa suureen
hätään ja vaaraan. Samana yönä, jolloin murhaaminen tapahtui, ovat
kaikki aateliset herrat, rouvat ja neidet alastomina paenneet, toiset
Paidelinnaan toiset Tallinnaan. Eikä luostareitakaan säästetty,
sillä Padiksen luostarissa tapettiin 28 munkkia. Sitten kokoontui
10,000 talonpoikaa, ja valitsivat keskuudestaan kuninkaita ja
ruhtinaita ja rupesivat piirittämään Tallinnaa, jossa asui saksalainen
käskynhaltija. Samaan peliin antautuivat Läänemaankin talonpojat ja
piirittivät piispaansa tuomiokapitulin kanssa Haapsalossa. Lisäksi
olivat Saarenmaan talonpojat samana suvena Jaakonpäivänä murhanneet
sekä piirittäneet ritariston voudin ja hänen neuvostonsa Poidassa. Ja
kun nämät eivät enään jaksaneet puolustaa itseänsä Poidassa, suotiin
heille vapaa lähtö, jota talonpojat uskollisesti lupasivat, mutia jota
eivät pitäneet. Sittenkun vouti ja muut saksalaiset olivat lähteneet
Poidasta, murhasivat heidät talonpojat, niin ettei yksikään pelastunut."
"Tallinnan talonpojat lähettivät lähettiläitä Turun piispan luo
ja Wiipuriin apua pyytämään, ja lupasivat luovuttaa Tallinnan
ruotsalaisille. Mutta sillä välin oli saksalainen käskynhaltija
pyytänyt apua mestari Borchard von Dreileve'ltä. Tämä suoriutui heti
lähtemään uhatun aateliston avuksi ja talonpoikien rankaisemiseksi."
"Kun talonpojat saivat tietoa mestarin tulosta, lähettivät ne
lähettilään, joka lupasi talonpoikien veronalaisuutta ritarikunnalle,
mutta eivät suostuneet enään tunnustamaan yhtäkään aatelismiestä
hallitsijakseen, mieluummin tahtoivat kuolla, sillä aateliset olivat
jo liian kauvan harjoittaneet heitä vastaan julkeutta ja hirmuvaltaa.
Mutta vallanpitäjät ja muut aateliset, joiden läheisiä talonpojat
olivat murhanneet, anoivat ahkerasti, että mestari ei soisi armoa
murhaajille, eikä jättäisi semmoista hirveätä murhatyötä rankaisematta.
Sitten mestari jatkoi matkaansa ja tappoi kahakoissa paljon talonpoikia
vähentäen jo sillä heidän voimansa tuntuvasti, ja vihdoin hän
hyökkäsi talonpoikain päälle Tallinnan edustalla ja tappoi ne melkein
kaikki, noin 10,000. Semmoisen voiton jälkeen oli suuri riemu ja
iloiset kekkerit saksalaisen käskynhaltijan luona sekä myös kaikkien
saksalaisten luona maaseuduilla ja Tallinnan kaupungissa. Sieltä ne
lähtivät ulos ja katselivat riemuiten kuolleita ruumiita. Tästä hyvästä
avusta saksalainen käskynhaltija mestaria sydämellisesti kiitti ja
pyysi lisäksi apua ruotsalaisia vastaan, jotka olivat saapuneet. Sitten
lähti mestari kiiruusti Haapsaloon, avustamaan siellä olevaa piispaa
ja muita saksalaisia. Mutta kun virolaiset saivat tiedon mestarin
tulosta, pakenivat he metsiin ja korpiin, ja siten Haapsalo pelastui.
Kun sitten muut talonpojat saivat kuulla, kuinka oli käynyt heidän
ystäviensä Tallinnan luona, puhuttelivat muutamat heistä venäläistä,
että hän hyökkäisi saksalaisia vastaan; ehkä liittyisivät häneen kaikki
maan talonpojat. Eikä venäläinen kauvankaan epäröinyt, vaan samosi
heti Tarton hiippakuntaan. Hiippakuntalaiset kohtasivat miehuullisesti
venäläisiä, Ottepään luona tappoivat niitä noin 1,000 ja karkoittivat
jääneet."
"Sen jälkeen lähti Borchard von Dreileve talvella Saarenmaalle
rankaisemaan kapinallisia talonpoikia, jotka olivat tappaneet voudin,
neuvoskunnan ja kaikki saksalaiset. Siellä hän sotavoimansa kanssa
viipyi kahdeksan päivää ja hävitti läpikotaisin Saarenmaan, tappoi
9,000 ihmistä, nuoria ja vanhoja. Saarenmaalaiset silloin rukoilivat
armoa, joka heille suotiin varsin raskailla ehdoilla. Ne luopuivat
kaikista aseista ja pakotettiin heti rakentamaan Sonnenburgin linnan,
jos ehkä tahtoivat henkiin jäädä. Tämä tapahtui v. 1345."
"Kun nyt mestari sotaväkineen oleskeli Saarenmaalla, hyökkäsivät
liettualaiset maahan, ja valloittivat erään semgallilaisen petoksen
kautta Tarweiten ja Reminiscere nimiset linnat, tappoivat 8
ritarikunnan jäsentä ja muita saksalaisia, rientäen sitten Mitoviin,
sytyttivät sen ulkovarustukset, niin että tuli levisi itse Mitovin
linnaan, jolloin muutamat ritaristonjäsenet ja 600 muuta ihmistä hukkui
tuleen."
"Sitten liettualaiset koko voimallaan kokoontuivat Riian eteen,
viipyivät siellä puolivuorokautta, samosivat sieltä Uuden myllyn
(Nyemölen) luo, ja valloittivat heti etukaupungin. Mutta ne lyötiin
taas takaisin. Sen jälkeen vetäytyivät he Valkiin, viipyivät siellä
kaksi vuorokautta, hävittivät kauheasti maaseutua, ja veivät kuten
karjalaumaa Segewoldesta 260 ihmistä ja Riian hiippakunnasta 1,000."
Jos lukijan hermot kestävät ajatella tämmöisen menon uudistuneen
tuontuostakin eri osissa maata, niin hänellä on edessään
Itämerenmaakuntien historia saksalaisten paroonien hallitusaikana
heidän ollessaan yksin kansan kohtaloiden johdossa.
Mutta nykyisissäkin kauheuksissa ei ole mitään piirrettä, joka
ei olisi tavattavissa äsken kerrotussa virolaisten kapinassa
rääkkääjiänsä vastaan. Talonpojat pysyivät uskollisina lailliselle
hallituksellensa, ne vain "eivät suostuneet tunnustamaan yhtäkään
aatelismiestä hallitsijaksensa, mieluummin tahtoivat kuolla." Ja se
kirves, jonka virolaisten sanottiin ennen muinoin kätkeneen jokaisen
kuolleen hautaan, jotta tällä ylösnoustessaan olisi millä tuhota kansan
sortajia, se tosiaankin nousi monisatavuotisesta haudastaan kaikkia
kestettyjä vääryyksiä kostamaan, se sydämenalainen tuli, joka kansassa
oli vuosisatojen painon alle puserrettuna, purkautui luonnonvoiman
raivolla tuhoten ympäristön kuten maanpovesta tuliset purkaukset
ainakin. Aateliston taloja poltettiin, sen jäseniä surmattiin, siten
riehuvat aina irtipäässeet luonnonvoimat. Mutta paronit pyytävät
apua "Borchard von Dreileveltä", ja kosto uskotaan heidän käsiinsä.
Paronit raivoovat nyt vuorostansa, ruoskivat, tappavat, ampuvat ja
polttavat, niinkuin he ruoskivat, tappoivat ja polttivat 1343—1345.
Kuten silloinkin "rauhoittavat" nytkin kansaa samat saksalaiset
herrat verellä ja tulella. Kuusisataa vuotta eivät ole muuttaneet
mitään. Ja kukapa tätä voisi ihmetelläkään. Eiväthän ole olotkaan
muuttuneet. Palaneiden talojensa raunioilla, murhattujen omaistensa
ruumiiden ääressä ei herroissa synny mitään inhimillisiä tunteita. He
tahtovat nähdä myös talonpoikien talot raunioina, heidänkin veriset
ruumiinsa. Mutta niissä, jotka henkiin jäävät, kytee yhä sammumaton
rotuviha, valmis alkamaan samaa verinäytelmää vaikkapa vuosisatojen
perästä. Sellainen on ollut näiden kansojen kirous, semmoinen on oleva
niiden tulevaisuus, jos samaa menettelyä jatkuu eikä löydetä ainoaa
mahdollista parannuskeinoa, joka on kansanluokkien yhteensulaminen.
Ehkäpä käsittänee nyt lukija, missä ovat niiden kauheuksien juuret,
joista ovat versoneet nykyiset tapahtumat.
Mutta onhan samanlainen viha monessakin paikassa riehunut, samaa sortoa
harjoitettu, ja sittenkin on vuosisatojen kuluessa rauha rakennettu
eri kansanainesten kesken tavalla tai toisella. Mikä on syynä siihen,
ettei ole mikään sovinto ollut mahdollinen Itämerenmaakunnissa? Siihen
on syynä se, etteivät herrat ole sovintoa tahtoneet. Ylpeinä omasta
korkeasta sivistyksestään eivät ne ole tahtoneet liittyä kansaan, vielä
vähemmin siihen sulautua. Ja yhtä vähän ovat he tahtoneet tehdä kansa
osalliseksi heidän sivistyksestään. Vieläkö orjalle sivistystä! Vieläkö
jonkinmoisia inhimillisiä oikeuksia orjalle! Virolainen orja, olihan se
aivan samalla tavalla herrain silmissä vieras ja alhainen ihmisrotu,
kuin musta orja on Amerikassa. Tietämättömyys ja ruoska, siinä on
kaikki mitä herra orjallensa suo.
Kuningasvalta on kuitenkin johonkin määrin alhaiselle kansalle
suopeampi kuin rajaton aatelisvalta. Sitä on Itämerenmaakuntien
väestökin joskus saanut kokea. Mutta näiden maakuntien aatelisto on
ollut ja on vieläkin siksi mahtava, että hallitusvallan yritykset
lieventää väestön kohtaloa ovat pääasiassa rauenneet jotenkin
tyhjiksi. Kun nämä yritykset kuitenkin näyttävät, millaisissa
oloissa alkuasukkaat — semmoisiksi niitä kuitenkin siellä empimättä
tunnustetaan — elivät, ja millä röyhkeydellä aatelisto kielsi
myöntymästä vähimpiinkin parannuksiin, kerromme niistä vähän
laveammalta.
Kun Liivinmaa 1561 joutui Puolan vallan alaiseksi, esitti ritaristo
ja kuningas Sigismund August vahvisti seuraavat alistumisen ehdot:
l:ksi. Karannut talonpoika on vanhan tavan mukaan luovutettava takaisin
herransa omaisuutena; 2:ksi. Että aatelisten oikeuksien säilyttämiseksi
entisen tavan mukaan talonpojat eivät saa tehdä työtä muuta kuin
herrasväelleen; 3:ksi. Että aateliset Liivinmaalla samoin kuin Virossa
omistavat rikos- ja siviiliasioissa tuomiovallan talonpoikiin nähden.
Tästä jo näkyy, kuinka täydelliseksi orjuus oli kehittynyt.
Puolan-valta kuitenkaan ei kestänyt kauvan. Vironmaa oli jo Ruotsin
hallussa. Puolan kuningas Tapani Bathory ryhtyi jo monenmoisiin
toimiin, jotka olivat ritaristolle vastenmieliset, ja lähetti 1586
Neumühlenissa kokoontuneelle aatelistolle näin kuuluvan kirjoituksen:
"Koska herrat Liivinmaalla niin täydellisesti sortavat talonpoikiansa
ja ovat niitä niin kauhealla orjuudella ja rangaistuksilla
kiduttaneet, ettei semmoista ole koko maailmassa, ei edes pakanoissa
ja raakalaisissa kuultu, niin on kuningas, joka huolehtii yhtä
tarkasti alhaisimmista kuin ylhäisimmistäkin alamaisistaan, katsonut
velvollisuudekseen kehoittaa aatelistoa lakkaamaan semmoisesta
menettelystä, ja rasittamasta talonpoikiansa pahemmin kuin mitä
puolalaisia ja liettualaisia talonpoikia rasitetaan."
Aatelisto vastasi: Mitä tulee talonpoikien syytöksiin, niin tosin
aatelisto ei voi vastata siitä, joskin toinen tai toinen menettelee
talonpoikiansa kohtaan ankarammin kuin kohtuullista on, mutta se asia
jääköön heille vastattavaksi Jumalan ja T. Majesteettinne edessä;
muutoin on kuitenkin todistettavissa, että suurin osa on aina ja
mahdollisuuden mukaan pitänyt huolta talonpojistaan, ja avustanut heitä
härjillä, hevosilla ja muilla tarpeilla.
Tällä kiertävällä vastauksella pääsi aatelisto sillä kertaa, sillä
Tapani kuoli 2 p. Jouluk. samana vuonna.
Vasta v. 1597 näkyy Puolan kuningas uudestaan kääntäneen huomionsa
talonpoikien asiaan. Sillä sinä vuonna kuningas Sigismund lähetti
Liivinmaalle tutkimuskommissioonin, jonka tuli saada selville ei
ainoastaan kartanoiden omistusoikeus, vaan myös tutkia talonpoikien
tilaa: Tämä kommissiooni kielsi nimenomaan kruununtilojen vouteja
rasittamasta talonpoikia uusilla veroilla tahi estämästä heitä
myymästä mitä heiltä myytäväksi riitti missä itse edullisemmaksi
huomasivat. 1598 vuoden maapäivillä sitoutui aateli kunniasanallaan
olemaan estämättä tätä talonpoikien vapaata kauppaa. Tämä todistaa
selvästi, että talonpoikaa sai siihen aikaan mielivaltaisesti veroilla
rasittaa ja ettei hänen sallittu kaupata liiallista tavaraansa ja ostaa
karjaansa mistä edullisemmaksi huomasi.
Senaikuisista oikeussuhteista herrojen ja talonpoikien välillä
mainittakoon seuraavat maanlain säädökset.
I. Kun palvelija on syytöksen alaisena törkeästä väkivallasta tahi
muusta kotirauhanrikkomisesta, täytyy hänen herransa, jos vangitseminen
on hänen luonansa tapahtunut, rikoksesta langettaa tuomio, olkoonpa
väkivaltaan syypää aatelinen tai porvarillista säätyä; muutoin hänen
tulee vastata rikoksesta.
II. Perintötalonpoika ja hänestä syntyneet ynnä hänen tavaransa ja
omaisuutensa ovat herransa vallassa, eikä hän saa ilman hänen tahtoansa
ja suostumustansa mitään myydä.
III. Virkoihin ja arvoihin on valittava ainoastaan kartanonomistajia.
IV. Vaikka jokaisella aatelisella on jokaisen alamaisen ylitse
tuomio-oikeus ja täydellinen valta, niin jotta hän semmoista valtaa ei
käyttäisi väärin, säädetään täten, että kun riita syntyy vieraan ja
alamaisen välillä, niin on aatelismiehellä oleva täysi valta tutkia
asia, siinä puhua ja rangaista. Mutta jos asia on aatelismiehen ja
hänen perintötalonpoikansa välinen, ja siinä tuomitaan hengenasiassa,
niin hän ei saa asiassa tuomita muutoin kuin muutamien aatelisten
läsnäollessa. Aatelismies sai siis tuomita talonpoikansa kuolemaankin.
Semmoinen oli asianlaita. Sota Ruotsin ja Puolan välillä loppui
väliaikaisen rauhantekoon 1629, jolloin Liivinmaa joutui Ruotsin
valtaan. Puolan kuninkaiden myötätuntoisuus talonpoikia kohtaan
supistui kuninkaiden toivomuksien ilmaisemiseen. Ruotsalainen hallitus
ei aikonut niin vähään tyytyä. Kun ruotsalaiset jo 1601 olivat
väliaikaisesti saaneet jalansijaa Liivinmaalla kehotti Södermanlannin
herttua, vastainen kuningas Kaarlo IX, ritaristoa vapauttamaan
talonpoikansa ja ehdotti sen ohessa, että ne saisivat oikeuden lähettää
lapsiansa kouluun ja oppia käsityö-ammattia. Ritariston vastaus luo
räikeän valon talonpoikien silloiseen oikeudentilaan ja ritariston
mielialaan niitä kohtaan.
Kysymykseen: eivätkö talonpojat samoinkuin aateli ja tässä maassa
muutkin vapaasti saa lähettää lapsiansa kouluun ja oppia ammatteja,
jotka ovat maalle edullisia, milloin talonpojalla on enemmän lapsia
kuin hän taloudessaan tarvitsee, ja eikö heille esteettömästi
sallittaisi käyttää niitä mihin haluavat, koska väestön pitäminen
orjina ei ole tapana kristikunnassa eikä siellä, missä hyvä
yhteiskuntajärjestys on olemassa, ja kun se jo useita vuosia sitten
kristikunnassa on lakannut? Aateli vastaa, ettei se muistutus ole
mitään uutta, vaan ennen kuningas Tapanin aikana esitetty ritaristolle
ja aatelille. Mutta ritaristo ja aateli on sekä vanhasta historiasta ja
ikivanhoista vapauksistaan ja privilegioistaan esittänyt tyydyttäviä
perusteita oikeuksilleen, ja on kunink. majesteetti ne armollisesti
hyväksynyt. Että talonpojat ovat enemmän taipuvaiset entisiin tapoihin,
kuin jonkinmoiseen vapauteen, käy selville siitä tosiasiasta, että kun
kuningas Tapani tahtoi heitä vapautetuiksi siitä epäkohdasta, että
heidän rikoksiansa rangaistiin ruumiillisesti eikä rahasakoilla, johon
heidän herransa kyllä olisivat suostuneet, jättivät he kuninkaalle
anomuksen, jossa hartaasti ja alamaisesti pyysivät, ettei heitä
rasitettaisi sellaisella uudella lainsäädöksellä, vaan että saisivat
pysyä, samoin kuin heidän isänsä ja esi-isänsä, vanhassa tavassa. Tähän
kuningas vastasi: "Frygilaisia parantaa selkäsauna", antakaa heidän
pysyä puunhakkaajina ja vedenkantajina. Se heidän anomuksensa ja siihen
saatu vastaus on kronikoitsijoita kummastuttanut ja on se painosta
julkaistu; talonpojat ovat lujemmin pitäneet kiinni orjuudestaan kuin
riikalaiset uskonnostaan ja vapauksistaan (!). Kun sitten kuningas
Tapanille kerrottiin, mitä meteliä ja kapinoita talonpojat Läänemaalla,
Saarenmaalla, Harjussa ja Vironmaalla ovat saaneet aikaan, kuinka ne
ovat hyökänneet herrojensa kartanoihin ja murhanneet ja harjoittaneet
sellaista väkivaltaa, että kaikki maan herrat ovat nousseet tulella ja
miekalla pakottamaan heitä kuuliaisuuteen, niin kuningas ei ainoastaan
muuttanut mielensä vaan julisti: älkööt talonpojat kantako aseita,
joten hän on estänyt uusia onnettomuuksia. Mutta jos joukossa löytyisi
parempia tunteita, niin saakoot semmoiset herransa erityisellä luvalla
päästä johonkin kunnialliseen ja maalle hyödylliseen toimeen, joten
säilyisivät koskemattomina aateliset oikeudet ja vapaudet.
Edelleen puolustaa ritaristo tuomio-oikeuttansa yhtä pätevillä syillä
kuin kansan orjuutta. Kyllä käytetään talonpoikaisia lautamiehiä
ja aatelisia oikeudenjäseniä. Tietysti oli siten talonpojan oikeus
turvattu.
Yhä kestävä sota, jossa voiton onni vaihteli, mutta maa yhä enemmän
hävitettiin, katkaisi ajaksi ruotsalaisen hallituksen pyrinnöt
talonpoikien eduksi. Vasta 1629 perusti Kustaa Aadolf kimnaasin, johon
talonpoikienkin pojilla oli pääsy ja jossa maankieltäkin opetettiin.
V. 1630 säädettiin määrättyjä markkinapäiviä, joina talonpoika sai
vapaasti myydä tavaransa. 1632 riistettiin ritaristolta tuomio-oikeus
rikosasioissa, jota paitsi talonpojille myönnettiin lupa syyttää
herraansa hovioikeudessa. Vieläkin laveampiin toimiin aikoi kuningas
ryhtyä lähettämällä tutkintokomissioonin tarkastamaan talonpoikien
maita ja heidän verojansa. Mutta kuninkaan kuolema 1632 katkaisi hänen
ihmisystävälliset tuumansa, ja vasta 1681 ryhtyy ruotsalainen hallitus
uusiin toimiin Liivinmaalla.
Kuningas Kaarle XI antoi ritaristolle esityksen siitä, että talonpoika
julistettaisiin persoonallisesti vapaaksi. Tässäkin ilmaisee esitys
ja vastaus siihen määrään räikeästi maan herrojen ajatustapaa ja ajan
henkeä, että on valaisevaa saada niistä yksityiskohtaisesti tietoa.
Esityksessä sanotaan, että entisen pakanuuden ajoilta vielä on
muutamissa maissa ja Ruotsinkin maakunnissa säilynyt vanha tapa, että.
herrat talonpoikien ja heidän perheensä ylitse harjoittavat suurempaa
valtaa kuin mitä kristillinen rakkaus sietää; sentähden ja koska
sellaisen rajattoman vallan ja sen kurjan orjuuden lakkauttaminen,
jonka alaisena niin monet kristityt huokailevat, on H. M:tinsa
mietittäväksi joutunut, niin H. M:tinsa tahtoo huomauttaa ritaristolle
ja aatelille, kuinka haitallista oikeudelle ja kristilliselle tavalle
on se, että toinen ihminen on toisen mielivallan ja yksityisten
oikkujen alle jätetty, josta on seurauksena, ettei noissa sorretuissa
ole halua asettua maahan, niin kauvan kuin heitä orjuus ja ankaruus
rasittavat, jota vastoin ihan toinen harrastus yleisen hyvän puolesta
on odotettavissa, jos H. M:tinsa aikomukset saadaan toteutetuiksi.
Tähän kehoitukseen ritaristo entisen taipumattomuutensa mukaan vastasi:
Nykyisen orjuuden lakkauttaminen on kyllä ennenkin puheena ollut
Tapani-kuninkaan aikana, ja terveellisempiä keinoja on ehdotettu,
kuten kirkkojen ja koulujen rakentamista, jotta moiset ihmiset aikojen
kuluessa luopuisivat raaoista tavoistansa ja sivistyisivät. Mutta kun
talonpojat ovat huomanneet, että tällaiset uudistukset ovat tekeillä,
he ovat kaikin voimin niitä vastaan asettuneet, ja Tapani-kuninkaalta
pyytäneet, ettei heitä johdettaisi pois totutuista tavoistaan, vaan
saisivat pysyä raaoissa oloissaan ja entisten lakien alaisina, johon
mainittu kuningas vastasi: Frygialaisia ei saada parannetuiksi
muuta kuin ruoskalla; antakaa niiden siis pysyä halonhakkaajina ja
vedenkantajina. Kun he siis eivät tahdo luopua ilkeästä luonnostaan,
vaan itsepäisesti tahtovat olla palvelusvelvollisuuden alaisina,
ja koska nyt kuten ennenkin tahtovat sovittaa rikoksia mieluummin
nahallaan kuin rahalla köyhyyden välttämiseksi, niin on vähän toiveita
siitä, että he vapautettuina ja alamaisuudesta päästyään muuttaisivat
mielensä ja rupeisivat hienompaan elämäntapaan. Varma sitä vastoin
on, että semmoinen vapaus yllyttäisi heitä uppiniskaisuuteen ja yhä
enemmin saisi heitä ajattelemaan herrasväkensä hävittämistä ja maan
täyttämistä murhalla ja verenvuodatuksella kuten Saarenmaalla, jossa
kaikki saksalaiset surmattiin, sekä myös Tallinnassa ja Viljannissa
sekä viime sodan aikana, jolloin eivät ainoastaan omia pappejaan
surmanneet ja häväisseet ja ryöstäneet kirkkoja, vaan myös joukottain
syöksyivät herrojensa kartanoihin murhalla ja poltolla pahemmin
kuin itse vihollinen. Eivätkä ne nytkään ole tästä myötäsyntyneestä
vihasta luopuneet, koska he vielä äsken ovat rynnänneet "maahan
siirtynyttä" [semmoisiksi saksalaiset itseänsä usein sanovat] vastaan
ja murhanneet hänet. Puhumattakaan siitä, että tämän maan perustuslaki
[onhan perustuslaki kaikkialla pyhempi kuin Jumalan laki, omantunnon
sitojana] ja sille suodut myönnytykset tämän vapauden kautta tulisivat
kumotuiksi, joutuisi talonpoika alituisiin oikeudenkäymisiin
herrasväkensä kanssa, josta syntyisi kinaa ja levottomuutta, riitaa
ja onnettomuutta, jopa siirtyisivät he rajan yli etsimään uusia
asunsijoja, joten maa jäisi autioksi, eikä olisi toiveita, että tänne
muualta muuttaisi talonpoikia, koska ne eivät naapurimaissakaan ole
tottuneet elämään vapaudessa.
Ritaristo ja aateli oli uudestaan ollut tilaisuudessa sisuansa
paljastamaan. Ruoska oli ainoa keino, jolla se luuli voivansa
talonpoikia kurissa pitää. Mutta kyllä se itse pian sai kovat kokea,
kun Kaarle XI rupesi panemaan toimeen valtakunnassa alotettua
lahjoitusmaiden peruuttamista kruunulle, vieläpä säälimättömämmällä
kädellä Liivinmaalla kuin muualla. Mutta kun kuningas kuoli jo 1697,
ja sen jälkeen kohta alkoi suuri pohjoismainen sota, joka loppui
Itämerenmaakuntien luovuttamisella Venäjälle, alkaa näille maakunnille
uusi ajanjakso.
Kaikki mitä talonpoikien eduksi oli tehty, tai oikeastaan aijottu,
oli jo kokonaan jäänyt unohduksiin. Venäläinen hallitus pyysi tietoa
talonpoikien oikeudellisesta asemasta, ja siihen vastasi paroni
von Rosen 1739 ritariston puolesta, että perintöherrojen valta
perintötalonpoikiinsa nähden perustettiin jo valloituksen aikana;
sillä kun tämän maakunnan valloittivat ja omakseen ottivat, Kalpa-
ja Saksanritarikunnat, menettivät talonpojat kaiken vapautensa,
niin etteivät enään olleet tasavallan vapaita jäseniä, vaan olivat
maakartanoihin kuuluvana omaisuutena niihin jätetyt ja läänitetyt,
joten ne siitä ajasta tähän saakka ovat asetetut täydelliseen
maaorjuuteen, perintönä siirtyneet toiselta herralta toiselle joko
kaupan tai kontrahdin kautta. Kun siis talonpojat henkensä ja ruumiinsa
puolesta ovat perintöherran vallan alaiset ja hänen omaisuuttaan, niin
ei ole epäiltävissäkään, etteikö tämä valta ulotu myöskin talonpojan
omaisuuteen, ja että herra on tähän omaisuuteen oikeutettu, koska se
kuuluu yleiseen vallanoikeuteen, ja koska omaisuuden, joka on ansaittu
herran kartanossa, täytyy seurata talonpojan persoonaa, joka on herran
omaisuus. Eikä tätä ritariston valtaa talonpoikien omaisuuteen nähden
ole koskaan supistettu, joten talonpoika ei voi mitään itselleen vaan
herrallensa ansaita; niin on herra myös tämän omaisuuden suhteen
oikeutettu menettelemään samoin kuin muunkin omaisuutensa kanssa. Tätä
paroni von Rosenin esitystä voisi jatkaa, mutta riittänee jo tämäkin,
semminkin kun vasta saamme vielä selvemmän esityksen, kuinka ritaristo
oli käyttänyt valtaansa.
Keisarinna Katarina II oli v. 1764 matkustanut Liivinmaalla ja siellä
saadun kokemuksensa ja alituisten valitusten johdosta kirjoituksessa
kenraalikuvernööri von Brownelle vaatinut, että Liivin ja Viron
talonpoikien kurjuuden parantamiseksi ryhdyttäisiin sopiviin toimiin.
Tämän johdosta Browne antoi ritariston maapäiville esityksen, josta
saamme täydellisen käsityksen talonpoikien tilasta kaiketikin
puolueettomalta taholta, saksalaiselta paronilta.
B. kertoo ensin syyn, miksi hän esityksensä tuo esille. H.K.M. oli
mielipahalla havainnut, kuinka suuressa sorrossa Liivin talonpojat
elävät, ja kun hän tahtoo poistaa tätä kurjuutta ja rajoittaa semminkin
sitä tyrannimaista ankaruutta ja hurjentelevaa hirmuvaltaa (keisarinnan
omat sanat), koska sen kautta kruununkin etu tulee loukatuksi, niin
hän on käskenyt minut tätä pahaa mahdollisuuden mukaan hillitsemään ja
myöskin hänelle ilmoittamaan, millä tavoin olisivat perintöoikeudesta
syntyneet epäkohdat perinpohjaisesti lakkautettavat, ja talonpoikien
olot siedettäviksi saatavat. Paroni toivoo kuitenkin, ettei keisarinna
liiaksi supista ritariston omistusoikeutta, kun sitä pidetään
ihmisyyden ja uskonnon rajoissa. Kuinka näissä rajoissa yleensä oli
pysytty, kuvaa paroni näin:
1:ksi. Talonpojalle ei myönnetä mitään omaisuutta, ei sitäkään, jota
hän hiellään ja verellään on ansainnut. Siitä on seurauksena ei
yksistään se, että talonpoika on maansa ja kontunsa omistuksessa yhtä
turvaton kuin lintu katolla, vaan vieläpä turvatonna pieneen irtaimeen
omaisuuteensa nähden. Kun herra huomaa hänen luonaan jotakin, joka
häntä miellyttää, hevosen, lehmän, kanan tai senkaltaista, niin hän sen
ottaa joko itsensä määräämästä alhaisesta hinnasta tahi ilmaiseksi.
Eikä edes vuoden sato, jota talonpoika niin vaivaloisesti maastansa
perii itsensä ja perheensä elatukseksi, ole herralta turvattu. Kuinka
onkaan mahdollista, että nuo kurjat ihmiset semmoisissa onnettomissa
oloissa koettaisivat mitään koota, kun ne siitä, mitä ansaitsevat eivät
ole hetkeksikään varmat?
2:ksi. Talonpojan verot ja tehtävät ovat kokonaan epämääräiset, ja
hänen täytyy joka päivä suorittaa semmoisia veroja, joihin ei riitä
hänen ruumiinsa eikä hänen omaisuutensa ja juhtansa. Tätä rasitusta on
vielä useammin ja useissa tapauksissa monistettu. Paitsi säännöllistä
työtä, jota hän maansa puolesta suorittaa, ovat lisätyöt epämääräiset
ja rajattomat. Niin kohtuullista kuin onkin, että talonpoika avustaa
kartanon omistajaa elonkorjuussa, lannanvedossa, tarpeellisten
huoneiden rakentamisessa, heinänteossa, puukuormien tekemisessä ja
purkamisessa, yhtä tarpeellista on, että tämä kaikki on määrätty ja
suhteellista talonpojan varallisuuteen ja konnun laajuuteen, että
työpäivien luku rajoitetaan, ja että työvelvollisuutta vaaditaan
ainoastaan yllämainittuihin tehtäviin, niin ettei talonpoikaa, kun
sellaisia tehtäviä ei ole, pakoteta muihin töihin. Mutta kaikki käy
mielivallan mukaan. Paitsi päivätöitä mitataan talonpojalle joku
kappale kartanon peltoa, jota hänen täytyy kotoapäin viljellä ilman
mitään korvausta. Matkareisuja vaaditaan kokonaan rajattomasti eikä
vain kartanoiden tavarain kuljettamiseen jokaisena vuoden aikana, ja
vaikkakin herra, kun talonpoika täten menettää vetojuhtansa, hankkii
talonpojalle toisia, niin hän ei tule sillä autetuksi, koska hän on
velvollinen niitä vähitellen maksamaan, ja sittenkin saattaa odottaa,
että uudetkin hevoset alituisten matkareisujen kautta menehtyvät. Tätä
paitsi on maassa yhä lisääntynyt viinanpoltto päälähteenä talonpoikien
onnettomuuteen. Ei siinä kyllin, että ne otetaan tähänkin työhön
ylimääräisesti, vaan on lisäksi säädetty, että jolleivät määrätystä
viljanpaljoudesta saa määrättyjä viinakannuja, täytyy heidän omasta
viljastaan polttaa se, mikä puuttuu, joten he kokonaan joutuvat
häviöön. Sillä paitsi sitä, ettei kaikki vilja ole yhtä hyvää, niin
eihän talonpoika tunne sitä kemiallista menettelyä, joka tässä on
tarpeen, eikä siis ole onnettomuuteen syypää.
3:ksi. Rikoksistaan kuritetaan talonpoika liian ankarasti, usein sillä
tavoin, joka ei ole kristityn käsityksen mukaan missään suhteessa hänen
rikokseensa. Rangaistus on niin suunnaton, että parku on tukeutunut
valtaistuimeen saakka. Pienimmästäkin virheestä rangaistaan 10:llä
parilla raippoja, joilla laillisesti ei lyödä kolmea kertaa parilla,
vaan niinkauvan kuin on raipan pätkäkään jälellä ja kunnes nahka
ja liha on mäsänä. Talonpoikia pidetään viikkoja, jopa kuukausia
vedellä ja leivällä ja usein ankarimmissa vilussa. Nämä ovat sellaisia
rangaistuksia, jotka käyvät kaiken yksityiskurituksen ylitse, ja joilla
ainoastaan oikeus saa raskaimmissa rikoksissa rangaista, ja silloinkin
lievemmin menetellen, ainakin siten, että syytettyjä säilytetään
lämpimissä vankiloissa.
Liiviläinen paroni kaiketi ei liiottele. Semmoinen oli
Itämerenmaakuntien ritarien menettely ja heidän talonpoikiensa tila.
Voimme siis täydellisesti yhtyä paroni von Brownen loppulauseeseen,
jossa hän sanoo: "mitä seuraa luonnollisesti tällaisesta
väkivaltaisesta menettelystä muuta, kuin että talonpojat, joille itse
elämäkin käy taakaksi, menettävät kaiken halun ansaitsemiseen ja
maatalouteen, heittäytyvät epätoivoon ja juoppouteen, ja kun siten ovat
joutuneet täydelliseen rappiotilaan, karkaavat isien asuinpaikoista ja
koko maastakin." Siinä on paroni aivan oikeassa, kyllä karattiin, mutta
ei kuitenkaan kaikki, ja jääneissä jäi kuin jäikin kytemään sammumaton
rotuvihan tuli, joka vuosisatojenkin perästä on tuhoavana leimunnut ja
on leimuava vieläkin vuosisatojen perästä.
Mutta mitä parannuskeinoja osaa paroni ehdottaa? Kauniita sanoja ja
yhtä kauniita kehoituksia ritaristolle. Hänestä on kaikki autettavissa
sillä, että ritaristo ja aateli yksimielisesti päättää:
l:ksi. Että talonpojan irtain omaisuus, semminkin se, mitä hän itse on
ansainnut, turvataan.
2:ksi. Että talonpoikien verot ja rasitukset, mitä lienevätkään,
määrätään talonpoikien kyvyn mukaan.
3:ksi. Että ritaristo asettaa kohtuullisia rajoja hurjamaiselle
kotikuritukselle.
Sepä se; eihän sovi epäillä ritariston hyvää tahtoa.
Ritariston vastaus käy entiseen suuntaan. Sen oikeudet ovat
kieltämättömät; talonpoikien tila varsin hyvä. Yksityisissä tapauksissa
ja yksityisissä kartanonomistajissa saattaa olla syytä, mutta heitä
vedettäköön lailliseen edesvastaukseen. Ritaristo ei ollut mitään
unohtanut eikä mitään oppinut. Esitykseen se ei tahtonut antaa mitään
asiallista vastausta, lupasi vaan kunniasanallaan olla laupias; mutta
kun kreivi Browne ilmoitti, että jollei ritaristo ehdota varsinaisia
lakeja, keisarinna aikoo niitä omalla vallallaan säätää, täytyi sen
todellakin ruveta lainmääräyksiä ehdottamaan. Mutta kyllä se niissä
osasi oikeuksiansa puolustaa. Mainitsemme vain, että talonpoika
oikeutettiin valituksia tekemään herrojansa vastaan tietysti herrojen
oikeudessa, mutta "se talonpoika, joka on väärin syyttänyt, on
järjestysoikeudessa itselleen rangaistukseksi ja muille varoitukseksi
vakavasti rangaistava ensikerta 10:nellä parilla raippavitsoja, toinen
kerta 20:nellä kirkon luona ja kolmas kerta vuoden vankeudella."
Meneppä sitten valittamaan.
Kreivi Brownen esityksessä oli myös ehdotettu, että talonpojille
hankittaisiin lääkäreitä, mutta sen ritaristo lyhyesti kielsi. Myöskin
talonpoikien myymiselle tahtoi esitys asettaa rajoja. Ritaristo vastasi
siihen: "Talonpoikien myyminen on luonnollinen seuraus herralle
myönnetystä kieltämättömästä omistusoikeudesta talonpoikiinsa, ja
saattaa myös olla luvallinen yleisen edun vuoksi, kun toisessa
kartanossa saattaa olla liikoja ihmisiä, mutta toisissa kartanoissa
taas on niistä puute. Talonpoikien myyminen rajan ulkopuolelle on
luvatonta, koska siitä kärsii kruunu ja maa joutuu autioksi. Lasten
erottaminen heidän vanhemmistaan tapahtuu joka päivä, ja ritaristo
menettelee tässä rehellisessä uskossa. Onkin tapauksia, jolloin toisin
ei voi olla. Hyvien saksalaisten palvelijain puutteessa on maassa
varsin tavallista, että omia talonpoikia otetaan palvelukseen ja että
niitä ystäville annetaan. Sitä vastoin sakotettakoon 200 taalerilla
niitä, jotka vievät talonpoikiansa markkinoille myytäviksi. Avioparien
erikseen myymistä älköön myös sallittako 400 taalerin sakon uhalla."
Nämä esimerkit riittänevät näytteeksi, mitä parannuksia ritaristo
ehdotti talonpoikiensa eduksi.
Ritariston kunniaksi mutta myös sen niskottelevien häpeäksi
mainittakoon, että _yksi_ sen jäsen, paroni Schoulz, puhui suunsa
puhtaaksi. Itse hän oli järjestänyt talonpoikiensa olot ainakin
siedettävälle kannalle ja painattanut nämä säädökset lätinkielellä
heidän tiedokseen. Ritaristo tahtoi häneltä tietää, luuliko hän
semmoisia säädöksiä mahdollisiksi yleisesti maassa käytettäviksi.
Vastauksessaan hän avonaisesti puhuu siitä epäinhimillisyydestä, jota
ritaristo harjoittaa talonpoikiensa suhteen, ja niistä vaaroista, joita
siitä koituu ei ainoastaan talonpoikien vaan hallitsijankin puolesta,
jos hän ottaa järjestääksensä asiat oman valtansa nojalla. Mutta
kuuroille korville hän puhui. Ritaristo pysyi päätöksessään. Ja kyllä
paroni sai kunniansa kuulla. Hän oli painattamalla sääntönsä tehnyt
suunnattoman vahingon, yllyttänyt talonpoikia, jotka siitä ovat saaneet
vapauden haaveita päähänsä, ja ostelevat kyllä sitä kirjaa, vaikka
jokainen hyvin tietää, että talonpoika mieluummin käyttää rahansa
juopotteluun kuin kirjain ostamiseen, j.n.e. tunnettuun suuntaan.
Muutamia lievennyksiä talonpoikien tilassa julistettiin sittenkin
kansan kielellä kirkoissa, mutta kun niiden valvomiseksi ei ollut
kyllin voimallista kättä, ymmärtää helposti kuinka niitä käytännössä
noudatettiin. Tiedämmehän omasta historiastamme, että Ruotsin kuninkaat
tuon tuostakin kielsivät talonpoikien sortamista, mutta kieltojen
alituinen uusiminen todistaa, kuinka vähän ne vaikuttivat, vaikka
meillä olot kuitenkin olivat verrattomasti paremmat. Se käykin selväksi
siitä, mitä kenr. kuv. kreivi Browne uudestaan valittaa ritaristoa
vastaan 1777 vuoden maapäivillä.
Hän sanoo: "Ne levottomuudet, jotka ovat ilmaantuneet muutamissa
kartanoissa talonpoikien puolelta, ovat maankuuluja ja ovat joutuneet
valtaistuimeen saakka. Mikäli voidaan huomata, koskevat nämä
valitukset sitä, että syytetyt kartanonomistajat eivät pysy niissä
veronmääräyksissä, joista 1765 vuoden maapäivillä päätettiin, vaan
vaativat semminkin työtä kahden- jopa kolmenkertaisesti ja enemmänkin.
Tämä ei ole mitenkään kohtuudenmukaista. Sillä vaikka maan lain,
vieläpä ruotsalaisen revisiooni-ohjelman mukaan jokainen yksityinen
kartanonomistaja on oikeutettu kukin talossaan jakamaan maat ja verot
talonomistajan mielen mukaan, niin on kuitenkin talonpoikien verotus
lopullisesti määrättävä. Sen on ritaristo myöntänyt 1765 vuoden
maapäivillä, ja juhlallisesti sitoutunut sitä noudattamaan. Kun nyt
en voi olla ritaristolle huomauttamatta tästä maapäivien päätöksestä
ja kuinka tärkeä sen noudattaminen on, ja että siinä tapahtuneet
hurjistelemiset tuottavat maalle moitteita, niin kuitenkin toivon,
että ritaristo itse ryhtyy semmoisiin toimenpiteisiin, että kaikki
valitukset lakkaavat." Tietysti!
Ritaristo vakuuttaa puolestaan, että kyllä on 1765 vuoden maapäivien
päätöksiä noudatettu paitsi muutamia poikkeuksia, ja nyt tehdään taas
uusia säännöksiä. Senjälkeen tulivat talonpoikien asiat puheeksi
vasta 1795 vuoden maapäivillä. Mutta turha on yksityiskohdin kertoa
mitä myönnytyksiä kulloinkin tehtiin. Tunnemmehan vallassa olevien
säätyjen taistelutavan: pitää vastaan niin paljon kuin voimat
riittävät, peräytyä ainoastaan pakosta, koettaa valloitta: takaisin
"menetetyt asemat", ja käytännössä tehdä tyhjäksi sekin, mihin on
ollut pakko suostua. Mutta voimat olivat näissä maissa verrattomasti
epätasaisemmat, olot onnettomammat, vastarinta taipumattomampi ja
sentähden seurauksetkin surkeammat.
Vasta Aleksanteri I ryhtyi väkevämmällä kädellä korjaamaan talonpoikien
oloja. Mitä siihen saakka oli talonpoikien tilan parantamiseksi tehty,
sopii mainita kahdella sanalla: luvata ja peruuttaa. Vuosikymmeniä
kestäneiden kinastusten jälkeen saatiin vihdoin 1804 jotakin
pysyväisempää aikaan. Silloin sai orjuus ainakin lievemmän muodon.
Talonpojat saivat perinnöllisen oikeuden kontuihinsa; talonpoikien
myyminen muutoin kuin kartanonmaan yhteydessä kiellettiin, ja kotikurin
oikeus supistettiin. Verokirjoissa määrättiin verojen ja rasitusten
suuruus. Mutta kun oikeutettuihin vaatimuksiin suostutaan ainoastaan
pakosta ja tingitään pienimpään määrään se, mitä ei voida kieltää,
silloin kaikuu luonnonlain voimalla tuo kohtalonraskas ääni: se on
liian myöhään. Kun talonpojan taloudellinen tila tuli paremmaksi ja
varmemmaksi, yltyy hänen vaatimuksensa päästä yhteiskunnalliseen
tasa-arvoon vielä nopeammin kuin hänen lainturvaama asemansa paranee.
Huutavimmat epäkohdat olivat ainakin näennäisesti poistetut,
mutta katkeruus ja viha yltyivät. Jo vuonna 1805 puhkesi Virossa
taas talonpoikain epätoivo aseelliseen väkivaltaan, joka tietysti
aseellisella voimalla tukahutettiin. Tapaukset Ranskassa järisyttivät
Itämerenmaakuntien rohkeaa aatelistoa. Vuonna 1811 tarjoutui
Viron ritaristo suomaan vapautta orjilleen ja tyytymään vapaisiin
kontrahteihin. Mutta kun maa oli herrojen, ja talonpojalla kuitenkin
täytyi olla jalansija maan päällä, kuinka saattoi hänellä olla
vapaus tehdä kontrahtia, ellei hän samassa saanut maata. Nähtiinhän
Puolassa, jossa talonpoika oli vapautettu ilman maanomistusta,
että hän oli joutunut yhä kurjempaan tilaan. Siitä huolimatta kävi
Itämerenmaakunnissa vapauttaminen samaan suuntaan kuin Puolassa. Asetus
vuodelta 1819, jolla talonpojille säädettiin persoonallinen vapaus,
pahensi todellisuudessa hänen asemansa. Hänen perintö-oikeus kontuun
lakkautettiin, mutta silti hänelle ei myönnetty vapaata muuttoa.
Se kotikurin rajoitus, joka 1804 säädettiin, syrjäytettiin osaksi.
1804 vuoden säännössä sanotaan, ettei konnun isäntä ole kotikurin
alainen paitsi tuomion mukaan, mutta 1819 vuoden asetuksessa sanotaan
nimenomaan, että konnun isäntää ja lampuotia, joka on talon työssä,
saattaa ilman tutkintoa ja tuomiota herran tai pehtorin käskystä
rangaista kahdella päivällä vettä ja leipää tai 15:llä raippalyönnillä.
Sitä paitsi oli kartanonherra entisen orjuuden aikana velvollinen
pitämään huolta vanhoista ja lapsista, varustamaan konnun viljelijää
viljalla ja karjalla, kun katovuosi tai tapaturma oli ne häneltä
riistänyt. Nyt oli kartanonomistaja tästä rasituksesta vapaa. Olihan
talonpoika vapaa, pitäköön itsestänsä huolen. Hän oli vapaa, mutta
ei edes niin vapaa kuin lintu puunoksalla, joka kuitenkin saa nostas
siipensä lentoon etsiäkseen ruokaa ja turvapaikkaa.
Sittenkin on jo itse tietokin persoonallisesta vapaudesta ihmiselle
kallisarvoinen. Kerran vapaaksi päästyään hän ahtaimmissakin oloissa
ponnistaa voimansa tilansa parantamiseksi. Mutta sovinto herran ja
äskeisen orjan välillä oli mahdoton. Edellinen ei voinut salata
ylenkatsettansa, tuo entinen orja oli sittenkin alempaa ihmisrotua,
kuten neekeri Amerikassa; jälkimäisen sydämessä paloi sama viha, jota
jokainen vanhempi sukupolvi vuodatti nousevaan polveen. Jokainen
edistysaskel tuossa halvassa orjakansassa, joko taloudellisella
tai henkisellä alalla, pidettiin saksalaisia herroja uhkaavana,
todellisena "yhteiskunnallisena vaarana", ja vielä 1840 luvulla täytyi
"kapinallisia talonpoikia rauhoittaa" venäläisillä aseilla.
Kansakouluja kyllä perustettiin varemmin kuin meillä. Mutta meille
onneksi, täytyy sanoa. Sillä kansanopettaja-seminaari Liivinmaalla
perustettu 1843, ja kansakoulut olivat yksinomaan sitä varten, että
kansa saataisiin saksalaistumaan, kuten ne meilläkin samaan aikaan
perustettuina olisivat olleet ruotsalaistuttamisen keinona. Vielähän
meillä paljon myöhemmin, arvattavasti täydellä todella, vaadittiin
ruotsia opetettavaksi kansakoulujen ensi luokalla, jota sitten
voitaisiin jatkaa ruotsiksi.
Mutta kuinka olikaan tiukka talonpoikien taloudellinen asema, niin yksi
ja toinen, sillä sitkeydellä, jolla kansa vuosisatoja oli kestänyt
hirmuisinta sortoa, sai itselleen lunastetuksi omia maatilkkuja. Sitä
ei estänyt edes herrojen jonkun virstan päähän asettama kapakka, eikä
se vimma, jolla ne ensin saivat alkuunpäässeet raittiusyhdistykset
epäluulon alaisiksi, vihdoin kielletyiksikin. Julius Eckardt (Die
baltischen Provinzen) kertoo: "Eräs viinanpoltolla rikastunut herra,
koetettuansa ensin kaikin keinoin saada talonpojat yhdistyksestä
eroamaan, vihdoin sieppasi viinapullon omaan kohotettuun käteensä, ja
lähti siten talonpoikien etupäässä johtamaan heitä omaan kapakkaansa.
Valitettavasti ei ole tämä arvossa pidetty 'herra' ainoa, joka tällä
tavoin ajoi 'konservatiivista' politiikkaa ja edisti talonpojissa
siveellistä villiintymistä, josta sitten joku vuosi myöhemmin
kostettiin maan pyhimpien etujen uhalla."
Ja kuinka varovasti käsitelläänkään valistuksen tulta, kyllä
sittenkin sen valo yhä laajemmin heijastaa. Sen hoidossa ei auta
pelkkä varovaisuus, se on myös taidolla hoidettava, ettei siitä
syttyisi tuhoava tulipalo. Tätä taitoa ei ollut Itämerenmaakuntien
saksalaisilla. Ne kynsin hampain vastustivat kaikkia alkuasukasten
pyrintöjä aineellisen ja hengellisen tilansa parantamiseksi, saatikka
että ne olisivat ymmärtäneet olevan mitään oikeutusta heidän
varsinaisessa kansallisessa heräämisessään. Mutta kansallistunto oli
viime vuosisadan ensimäisellä puoliskolla jo ilmestynyt mahtavana
liikkeenä. Suomessa se onnekseen sai johtajakseen miehen semmoisen,
jonka vertaisia ilmaantuu ainoastaan jokunen vuosisadoissa. Eikä
meillä mikään vuosisatoja kestänyt orjuus ollut vuodattanut vihan
myrkkyä sydämiin. Varsinaista rotutaistelua ei vielä ollut viritetty.
Ylemmät säädyt ja semminkin papisto tunsivat olevansa verta kansan
verestä. Siinä syy suomalaisen herätyksen verrattain rauhalliseen
kehitykseen. Varuillansa olivat kyllä täälläkin etuoikeutetut luokat.
Mutta meillä eivät olleet yläluokan hampaat ja kynnet yhtä terävät
kuin Itämerenmaakuntien paronien. Kaikesta vastustuksesta huolimatta
pääsivät Itämerenmaakunnissa jotkut etevämmät nuoret edistymään sen
verran, että joku kohosi koulunopettajaksi, jopa ylioppilaaksi.
Semmoinen oli Liivinmaalla Kristian Woldemar, joka 1854, voitettuansa
kaikki ne vastustukset, joita tunnemme oman maamme suomenkielisten
nuorukaisten elämäkerroista, pääsi Tarton yliopistoon ja perusti
1856 ensimäisen lätinkielisen sanomalehden "Lätinkansan nostamiseksi
sen henkisestä pimeydestä". Tietysti kuului siellä samoja ääniä
kuin täällä. Lättiläiset eivät ole mikään kansa, joskin sillä kuten
kansoilla on oma kieli; sillä ei ole historiaa, se ei ole koskaan ollut
vapaa j.n.e. Woldemarin lehteä voitiin kuitenkin senssorien avulla
pitää jotenkin kurissa, mutta hänen onnistui, Pietariin siirryttyänsä,
saada lupa julkaista Pietarissa uusi lehti "Peterburgas Avises", ja
siihen eivät pystyneet lättiläisen senssorin sormet. Nyt ryhdyttiin
Pietarin teihin. Ilmoitettiin, että Pietarissa syntynyt salainen
yhdistys "Jung-Lettland", joka muka levittää valheellisia aatteita
Liivinmaan talonpoikiin ja kiihottaa heitä levottomuuteen y.m.s.
Näiden salaisten ilmiantojen vaikutus oli erinomainen. Woldemarin
lehti asetettiin baltialaisen kenraalikuvernöörin senssuroitavaksi, ja
sen täytyi vihdoin 1865 lakata. Mutta ei siinä kylliksi. Baltialainen
kenraalikuvernööri, jona siihen aikaan oli parooni Liewen, pyysi ja
sai luvan _rauhan säilyttämiseksi_ hallinnollista tietä (s.o. ilman
laillista tutkimusta) lähettää maanpakoon ei ainoastaan semmoisia
henkilöitä jotka, niinkuin Woldemarin sanotaan tehneen, ulkoa
tunkeutuivat baltialaisiin maakuntiin ja ryhtyivät vaarallisiin
vehkeisiin talonpoikien piirissä, vaan itse maakunnissa asuviakin.
Ja tätä "kibitkajustitsiaa" käytettiin ahkerasti. Näillä keinoilla
saatiin todellakin kansa "rauhoitetuksi", Pietarin lehti vaikeni,
isänmaan-ystävien pieni joukko hajaantui, ja rauha vallitsi maassa!
Mutta samallainen rauha kuin se, joka siellä oli vuosisatojen kuluessa
vallinnut. Viha sortajia vastaan, kun se ei muuhun kyennyt, ja kun
sortaja ei näyttänyt vähintäkään myötätuntoisuutta alkuasukasten
pyrinnöille, vaan päinvastoin yhä lujemmalla kouralla koetti niitä
kuristaa, ilmaantui murhapoltoissa, jopa salamurhissa. Saksalaiset
alussa sanoivat näitä tapauksia seurauksiksi kansallisten kiihottajien
yllytyksestä, mutta kun joskus venäläisten puolelta saivat kuulla,
että kyllä kaiketi talonpoikain tila on ylen kurja, kun he ryhtyvät
moisiin epätoivon tekoihin, silloin muuttui ääni. Luonnollistahan on,
että kaikkialla maailmassa tapahtuu rikoksia. Muuta eivät merkitse
täälläkään tapahtuneet rikokset.
Luokaamme nyt silmäys kansalliseen liikkeeseen Vironmaalla. Orjana
syntyi siellä J.W. Jannsen. Läpikäytyänsä nuo välttämättömät
asteet paimenpojasta, kuskiin, lukkariin saakka hän vihdoin yleni
kansakoulunopettajaksi. Hän perusti 1856 ensimäisen vironkielisen
sanomalehden "Eesti Postimees", jolla hän koetti ei ainoastaan
virittää Vironkansan oikeutettua kansallistuntoa, vaan myös
vaikuttaa saksalaisten herrojen käsitykseen velvollisuuksistaan
maan kansan valtaavaa enemmistöä kohtaan, samaan tapaan vaikka ei
samalla nerolla kuin Snellman meillä. Että hän, mitä saksalaisiin
tulee, puhui kuuroille korville, ja että samoja keinoja häntä
vastaan käytettiin, joita lukija jo tarpeeksi tuntee, on näiden
saksalaisten koko katsantokannasta itsestään selvää. Mutta hän
ei tahtonut hajoittaa vaan rakentaa, yhdistäen eri kansanluokat
yhteiseen työhön. Virolaisille hän sitä vastoin oli iloisen sanoman
julistaja. Ei ollut heidän keskuudessaan kansallisempaa, enemmän
suosittua miestä kuin J.W. Jannsen, häntä kunnioitettiin ja hänestä
ylpeiltiin. Hän oli sanomakirjallisuuden perustaja Virossa, hänestä
myös lähti tuo rohkea ajatus laulujuhlalla viettää 50-vuotista muistoa
orjuuden lakkauttamisesta, joka erinomaisesti onnistui ja osotti
kaikkien ihmeeksi, että todellakin eli maailmassa virolainen kansa,
elonhaluisena, yhteistoimintaan mahdollisena ei ainoastaan laulussa.
Hänen ystävästään pappi Hurtista lähti vieläkin rohkeampi ehdotus:
vapaaehtoisilla lahjoilla panna toimeen korkeampi virolainen oppilaitos
"Aleksandri kooli", jota varten vihdoin keräytyi noin 70,000 ruplaa.
Kaikki näytti niin valoisalta. Mutta — virtasihan virolaistenkin
suonissa suomensuvun veri. Ja se on näyttäytynyt historiassa siksi,
että missä suomensukuisille on ilmaantunut joku suotuisampi aika,
siinä ne heti riitaantuvat keskenään. Mitä toinen koettaa rakentaa,
sitä toinen hajoittaa. Me tunnemme tämän surkean tosiasian omassa
kansassamme, yhtähyvin täällä kotimaassa kuin uudessa maailmassa.
Jannsen joutui tämän yleisen lain alaiseksi samoinkuin meidänkin
suurmiehet, Snellman, Topelius, Cygnaeus, Yrjö-Koskinen. Entä oppilaat,
ystävät ja työtoverit, jotka ennen häntä niin suuresti ylistelivät, nyt
kilvan häntä, vanhaa ja sairasta miestä, vetivät lokaan, levittivät
hänestä ja hänelle vielä uskollisista ystävistä mitä alentavimpia
kertomuksia, joita mielihyvällä kuultiin ja uskottiin. "Yleinen
mielipide", tunnemmehan sen. Jannsen oli liiaksi saksalaisystävällinen,
yhteisen edun petturi! Tämän uuden puolueen johtajaksi nousi C.R.
Jakobson. Hänessä asui täydellisesti vuosisatojen juurruttama viha
sortajia vastaan, jopa alkuperäisimmässä muodossaan: veri verestä,
yhdentekevä jos itsekin sortuu, kunpa vain vihollinen saadaan
sortumaan. Kuolkaamme yhteiseen kuoppaan.
Jotensakin siihen henkeen toimitti entinen kartanonpehtori, sittemmin
opettajaksi kohonnut Jakobson 1878 perustettua sanomalehteänsä
"Sakalaa". Saksalaiset ovat kukistettavat venäläisten avulla,
kyllä sitten venäläisten kanssa suoriudumme. Eikä ole tarvis
kuvata senjälkeisiä tapahtumia Itämerenmaakunnissa. Kansakouluista
aina yliopistoon saakka kaikki opetus muuttui venäjänkieliseksi,
oikeudenkäynti, joka kyllä ennenkin oli toimitettu kansalle vieraalla
kielellä, saksaksi, muuttui venäjänkieliseksi. Oli kuitenkin joukko
sivistyneitä, joita saksankielisessä oikeudessa voitiin käyttää
tulkkina, nyt sitä vastoin semmoisina käytettiin sotapalveluksensa
aikana vähän venäjänkieltä oppineita sotamiehiä. Tapahtui, niin
kerrotaan, että joku tuomari, joka ymmärtäen viroa, ja huomaten, että
tulkki käänsi kaikki päin mäntyyn, vihdoin rupesi, saadaksensa jotakin
tolkkua asiassa, puhumaan viroa, mutta ilmiannettiin sellaisesta
rikollisesta menettelystä, sai ankarat nuhteet ja uhkauksen, että jos
se uudistuu, menettää hän virkansa. Eräs _virolainen_ pappi, jolta
hänen, täällä käydessään kysyttiin, mitä nyt virolaiset luulevat
voittaneensa, vastasi: "meillä oli ennen kaksi herraa, saksalainen ja
venäläinen, edellinen on nyt kukistettu, ja meillä on nyt vain yksi
herra. Oppimalla venäjää pääsemme mekin herroiksi." Siihen vie rotuviha
ja kansan kahtia-jako. Yhdessä kuopassa nyt todellakin ollaan, mutta
"herra saksalainen" sittenkin yläpuolella. Papistollahan olisi tässä
onnettomassa tilassa ollut suuri tehtävä. Senhän olisi pitänyt sovittaa
ristiriidat, koettaa miten mahdollista yhteensulattaa kansanluokat,
huomauttaa herroille, että he, ainoastaan kansan tukemina, voivat omat
ja maan edut suojella, ja talonpojille, että entisten vääryyksien vihan
lietsominen ei rakenna mitään vaan hävittää kaikki. Mutta se ääretön
onnettomuus, joka käy läpi koko Itämerenmaakuntien kansanhistorian,
joutui tässäkin huippuunsa. Papisto oli sekä aineellisesti että
henkisesti saksalaisiin kahlehdittu. Aineellisesti siten, että
seurakuntien oikeus itse valita pappinsa vähitellen oli muuttunut
patronaattioikeudeksi, jonka nojalla aatelisto, seurakunnan tahdosta
huolimatta, asetti kirkkoherraksi suosikkinsa. Henkisesti siten,
että papisto oli yhtä saksalaismielinen kuin ikinä ritarit. Kaikissa
julkisissa ja yksityisissä kokouksissa toitotettiin "Deutschtumia",
"Burschentumia" ja "Was ist der Deutschen Vaterland". Virolaisten
ylenkatsomisessa ei voittanut saksalainen ritari saksalaista pappia.
Eräs meikäläinen nuori pappi oli satunnaisesti virolaisen kirkkoherran
luona, jolloin tämän luo saapui hänen seurakuntansa talonpoika. Kun
suomalainen moitti sitä kopeutta, millä kirkkoherra kohteli miestä,
vastasi hän: "Ei virolainen härkä sillä hevoseksi tule, että se
muutetaan talliin". Meidän kannalta katsottuna lienee se jo kunnia,
että vironkieli oli härän mylvimistä eikä "perkelä-" eikä "siankieltä".
Nähtiin sitäkin, että oikein kiivas saksalainen pappi niin röyhkeällä
tavalla syytti virolaisia sanankuulijoitansa kaikista paheista,
salamurhasta, murhapoltosta ja kaikesta siitä mistä saksalaiset yleensä
syyttävät virolaisia, että suurin osa kirkkoväkeä lähti ulos kirkosta.
Millä mielellä, sen käsittää lukija. Emme tahdokaan puhua siitä, mitä
vihamieliset virolaiset ja lättiläiset kertovat aatelisherrojensa
ja pappien yhteisistä kemuista ja juomingeista, niiden yhteisistä
ajojahdeista, joissa talonpojat näyttivät ajokoiran osaa, ja joissa
talonpojat nälkäisinä saivat loma-aikana katsella, kuinka herrat
tyhjensivät runsaita eväspussiansa ja pullojansa. Siinä saattaa olla
vihan liiottelua.
Papit saarnasivat varsin kauniisti, — onhan meillä sekä Tarton
yliopistosta että pappienkin toimittamaa varsin ansiokasta
_saksankielistä_ jumaluusopillista kirjallisuutta — milloin ei
päässyt saksalaisuus ja virolaisviha varsin törkeästi purkautumaan,
ja milloin luterilainen oikeauskoisuus ei ylen kiivaasti hyökännyt
sitä herrnhutilaisuuden alkuajoilta vielä jotensakin yleistä herätystä
vastaan Zinzendorfin hengessä. Mutta saarnastuolista alas astuttuaan
oli pappi jo ihan toinen mies. Mitä seurakuntalaisten oli sen kanssa
tekemistä.
Olisivatpa onnettomuudet edes tähän rajoittuneet! Mutta oikeutta
virolainen ja lättiläinen ei voinut odottaa muualta kuin omasta
nyrkistään, tietysti lopullisesti omaksi turmioksensa. Kun siis
seurakunta sai herra patronansa käskystä vastenmielisen papin, ei
auttanut muu kuin mahdollisuuden mukaan estää papin vihkimistä ja
kirkkoon pääsemistä, ja panna aikaan enemmän tai vähemmän väkivaltaisia
meteleitä itse kirkossa. Semmoiset ne ovat nuo raa'at virolaiset.
Mainitsemme vain tapauksen Tallinnassa v. 1881. Sikäläinen virolainen
seurakunta anoi silloin monella tuhannella nimellä varustetulla
pyyntökirjalla itselleen kansallismieliseksi tunnetun papin, mutta
maistraatti, jolla oli patronaattioikeus, määräsi sinne toisen sillä
seurauksella, että sen täytyi vihkimispäivänä pitää varalla suuri
poliisivoima pitääkseen tyytymättömiä seurakuntalaisia kurissa. Mikä
hartaus, mikä sielunhoito!
Mutta ei edes tähän rajoittuneet onnettomuudet. Kuten ainakin vei
epätoivo epätoivon turmiollisiin tekoihin. Luterilaiset rupesivat
joukottain kääntymään venäläiskatoliseen, Tsaarin uskontoon. Olkoonpa
vain, että tässä oli liikkeellä yllyttäjiä, venäläisten pappien
propagandaa, aineellisten etujen lupauksia, siitä ei tarvitse
kiistellä. Mutta varma on tämänkin ohessa, että jos papisto olisi
ollut kansalle sitä, mitä sen olisi pitänyt olla, tämmöistä surkeutta
ei olisi tapahtunut. Herrat ja papit kuitenkaan eivät nähneet mitään
syytä omassa itsessään. Kaikki syy oli yllyttäjissä, tuossa kurjassa
kansassa. Virolainen, hän sai yksin kärsiä. Ei ole niinkään helppo
erota isiensä Jumalasta. Kun työ oli tehty, niin silmät kyllä
aukenivat, omatunto heräsi, tuska poltti, mutta palaaminen oli
mahdoton. Sen takana, joka oli astunut venäläisen kirkon sisälle,
sulkeutui ovi. Nyt on kuitenkin tässäkin kohden kääntyneille
luterilaisille palaamisen mahdollisuus auennut, ymmärtäneekö nyt
saksalainen papisto mitä siltä Jumala vaatii. Tuskin. Vuosisatoja
vuotaneet ja parantumaisillaan olevat haavat ovat taas auenneet verta
vuotamaan, uusi verivaino on syntynyt saksalaisten ja alkuasukasten
välillä, eikä ole luultavaa, että saksalaisen papin sydän jaksaa tätä
unohtaa enemmän kuin saksalainen ritarikaan.
Niin, vaino on taas käymässä yhtä tuimana kuin tuimimmat vuosisatojen
kuluessa. Epäilemättä kansa saadaan "rauhoitetuksi", epäilemättä syntyy
sama hautausmaan hiljaisuus, joka on saatu pitkinä aikoina säilymään.
Mutta kuten ennen virolaiset kätkivät kirveen murhatun hautaan,
kätkevät ne nytkin henkisesti tämän kirveen väkivallan uhrien hautaan,
ja sieltä se on aikaisemmin tai myöhemmin nouseva uusiin epätoivon ja
veren töihin.
Lopetan niillä sanoilla, joilla Jaakko Forsman Valvojassa
vuonna 1883 päättää kirjoituksensa Itämerenmaakuntien oloista:
"Yhteiskuntalaitokset, jotka eivät perustu kansan enemmistön
kannatukseen, kaatuvat ensimäisestä tuulenpuuskasta; yhteiskunta,
jossa korkeammat säädyt ja alhaisempi kansa ovat vieraat toisillensa,
on pysyväisyyttä vailla, vielä enemmän, jos niiden edut käyvät
vastakkaista suuntaa; yhteinen turve ei ole vielä yhteinen isänmaa; kas
siinä ne yksinkertaiset totuudet, joita meille kertovat viime vuosien
tapaukset Itämerenmaakunnissa."
Ymmärrämmekö me nyt, ymmärrämmekö missä piilee "yhteiskunnallinen
vaara?"
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NYKYISTEN KAUHEUKSIEN JUURET ITÄMERENMAAKUNNISSA ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
